Syyskuun yhdennentoista merkitys (pdf)
Syyskuun yhdennentoista merkitys Lehtonen.p65 1 6.11.2001, 8:58 2 Lehtonen.p65 2 6.11.2001, 8:58 Mikko Lehtonen SYYSKUUN YHDENNENTOISTA MERKITYS Vastapaino Tampere 2001 3 Lehtonen.p65 3 6.11.2001, 8:58 © Vastapaino ISBN 951-768-099-6 Vastapaino Yliopistonkatu 60 A 33100 Tampere vastapaino@vastapaino.fi www.vastapaino.fi Painettu Gummerus Oy Kirjapainossa Jyväskylässä 2001 4 Lehtonen.p65 4 6.11.2001, 8:58 Antti Eskolalle, julkiselle intellektuellille 5 Lehtonen.p65 5 6.11.2001, 8:58 Kiitos Juha Herkman, Juha Koivisto, Olli Löytty, Teijo Makkonen, Jukka Partanen, Juha Suoranta, Tarja Teva ja Katja Valaskivi lukivat käsikirjoituksen ja esittivät joukon hyödyllisiä kommentteja. Kiitos siitä (ja vapautus mahdollisista virheistä, joista olen vastuussa yksin). Kiitos myös kaikille niille opiskelijoille, joiden kanssa sain kirjoitusaikana keskustella kirjan teemoista Tampereen ja Lapin yliopistoissa sekä Teatterikorkeakoulussa. 6 Lehtonen.p65 6 6.11.2001, 8:58 Kun sotaa oli kestänyt jonkin aikaa, meille ostettiin radio, jonka etupuoli muistutti jonkin kirkon kukan muotoista lasimaalausikkunaa. Kukan keskellä oli rengas, johon saattoi tarttua sormin. Sillä etsittiin asemat. Kaikilla oli samanlainen radio. Oli itsestään selvää, että radiot näyttivät sellaisilta. Tummanruskea väri ja kirkollinen muoto sopivat hyvin yhteen niiden levottomien aikojen kanssa, joiden vaikutus valitettavasti ulottui meidänkin rauhalliseen maahamme, missä väestönsuojelun tehtävänä oli auttaa näinä vaarantäyteisinä hetkinä torjumaan sodan kauheuksia ja valaa uskoa ja luottamusta siihen, että kansamme polvilleen painumatta selviytyisi siitä ahdistuksesta mitä kotiseudun uhkaaminen ilmasta merkitsee. Silloin käytettiin tuollaista kieltä, ja se oli yhtä itsestään selvää kuin radio, josta sitä sai kuullakseen, ja typografia, jolla se tehtiin näkyväksi paperilla. Kunkin hetken itsestäänselvyyksien läpi on melkein mahdotonta nähdä. Vaatii poikkeuksellista ponnistelua oivaltaa, että tuhannet muut ”nyt”-hetket ovat olleet yhtä itsestään selviä ja että vielä monet tuhannet ”nyt”hetket, joita ei ole koskaan ollut, voisivat olla sitä. Vielä vaikeampaa on oivaltaa, että se ”nyt”, jota tänään satumme elämään, on yhtä tilapäinen ja ohimenevä kuin vuoden 1939 ”nyt” kerran oli. Sven Lindqvist: Nyt sinä kuolit. Pommien vuosisata (2000) Vasta kun alamme lukea uudelleen tätä hetkeä, voimme alkaa puhua toisin tulevaisuudesta. Jos haluaa muuttaa loppua, on kerrottava toinen tarina. Lawrence Grossberg: We gotta get out of this place (1992) Imagine all the people living life in peace. John Lennon: Imagine (1971) 7 Lehtonen.p65 7 6.11.2001, 8:58 8 Lehtonen.p65 8 6.11.2001, 8:58 Keskeneräisen tarinan saatteeksi Tämä tarina ei alkanut tiistaina syyskuun yhdentenätoista eikä se pääty vielä pitkään aikaan. Se ei kerro merten tai vuorten takaisista tapahtumista, vaan meistä, sinusta ja minusta. Tällä tarinalla on monta kertojaa. Meitä yhdistää toisiimme se, että kukaan ei tiedä, kuinka tarina päättyy, eikä kukaan pääse tarinasta ulos. Tämä ei ole unta, josta voisi herätä. Tämän tarinan voivat saattaa onnelliseen loppuun vain ihmiset. Mutta onnellinen loppu tulee vain, jos tarinaa kerrotaan toisin kuin tähän saakka. Olen halunnut katsoa lähemmin sitä, ketkä tarinaa syyskuun yhdennestätoista päivästä ja sen jälkeisistä tapahtumista kertovat ja kuinka he sen tekevät. Tässäkään tapauksessa ei sitä, mitä tarinaa kerrotaan voi viime kädessä erottaa siitä, millä ja miten tarinaa kerrotaan. Me katsomme »todellisuutta» joidenkuiden laatimien esitysten läpi, emme läpinäkyvästä ikkunasta tai kaiken oikein heijastavasta peilistä. Todellisuuden esitykset puolestaan perustuvat tietyille valinnoille. Esitys ei voi koskaan olla yhtä kohteensa kanssa – muutenhan se ei olisi esitys. Kun René Magritte kirjoitti tunnettuun piippua esittävään maalaukseensa tekstin »Ceci n’est pas une pipe» – »Tämä ei ole piippu» –, hän kiinnitti huomiota juuri siihen, että esityksen täytyy erota kohteestaan. Esitys on aina toisinto. Se ei ole kopio, vaan jotakin, joka on tuotettu käytettävissä olevin symbolisin välinein. Se on toisinto, esitys toisin. Kun esitys on toisinto ja kun se ei ole koskaan identtinen esitetyn kanssa, täytyy sen perustua valintoihin. Missä on merkitystä, siellä on valintaa. Jokainen valinta sulkee puolestaan pois joukon muita mahdollisia valintoja. 9 Lehtonen.p65 9 6.11.2001, 8:58 Valintoja, toisintoja, joksikin esittämisiä ei tuota vain media. Todellisuudelle antavat merkityksiä myös poliitikot. Politiikkaa tehdään tekemällä tiettyjä valintoja, esittämällä jotkin asiat välttämättömiksi tai toivottaviksi, toiset taas vältettäviksi, turhiksi tai mahdottomiksi. Poliitikkojen ja median tekemät valinnat ovat syyskuun yhdennentoista merkitys. Kun ne näkee valinnoiksi ja kun ymmärtää, että poliitikot ja media olisivat voineet ja voisivat edelleenkin valita myös toisin, voidaan myös yrittää lähteä kertomaan toista tarinaa, sitä jolla olisi onnellinen loppu. 26.9.–31.10.2001 10 Lehtonen.p65 10 6.11.2001, 8:58 1. »Useimmat meistä muistavat kuolemaansa saakka sen päivän, jolloin uutinen tavoitti heidät. Oli tapahtunut jotain spektaakkelinomaista, sensaatiomaista. Kymmenien, satojen miljoonien ihmisten päivittäiset rutiinit keskeytyivät eri puolilla maailmaa. Me emme olleet uskoa silmiämme ja korviamme, tahdoimme kiihkeästi saada tietää lisää ja kun lopulta ymmärsimme edes auttavasti sen, mitä oli tapahtunut, olimme murheen murtamia.»1 Näin kuvasi mediatutkija Ien Ang Walesin prinsessa Dianan kuolinpäivää, vuoden 1997 elokuun viimeistä. Dianan kuolema ja hautajaiset olivat mediaspektaakkeli, joka sai maailmanlaajuisen symbolisen merkityksen ja jonka kaikuja on kuultavissa nykyisessäkin mediajulkisuudessa. Siitä tuli osa mediaspektaakkelien ketjua, johon kuuluvat muiden muassa presidentti Kennedyn murha marraskuussa 1963, Vietnamin sota, neuvostotankkien vyöryminen Prahaan elokuussa 1968, ensimmäinen kuulento kesällä 1969, Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus huhtikuussa 1986, Taivaallisen rauhan aukion verilöyly kesäkuussa 1989, Berliinin muurin murtuminen loppuvuonna 1989, Persianlahden sota alkuvuodesta 1991, vallankaappaus Neuvostoliitossa elokuussa 1991 ja Estonian uppoaminen syyskuussa 1994. Syyskuun yhdentenätoista 2001 »koko maailma» seurasi Yhdysvaltain itärannikon tapahtumia median välityksellä. Yhä uudelleen näimme kamikazelentäjän ohjaaman Boeing 757:n iskeytyvän World Trade Centerin etelätornin 65. kerrokseen ja koko pilvenpiirtäjäkompleksin romahtavan. Kyseisenä päivänä kello 15.45 – 16.03 Suomen aikaa kaikki oli kuitenkin vielä auki. Lentokoneet iskeytyivät 18 minuutin välein kahteen torniin, ja kolmas kone syöksyi Pentagoniin kello 16.30, mutta tapahtuman merkityksiä ei ollut vielä lyöty lukkoon. Sille, joka haluaa ymmärtää jotakin kulttuuria, sen enemmän tai vähemmän spontaaneiksi muuttuneita luokittelujär11 Lehtonen.p65 11 6.11.2001, 8:58 jestelmiä ja »terveenä järkenä» pidettyjä puhetapoja, syyskuun yhdennentoista kaltaiset käännekohdat tarjoavat runsain mitoin otollista aineistoa. Kun totutut varmuudet järkkyvät, pintaan nousee suuri määrä tavallisesti rutiinimaista ja siten suurelta osin näkymätöntä ainesta. Niinpä tämä tarina syyskuun yhdennestätoista ei ole tarina vain syyskuun yhdennestätoista, vaan myös siitä, keitä me olemme ja keitä meistä voisi tulla. En tietenkään kuvittele, että näin lyhyessä ajassa voisi saada aikaan kattavaa esitystä syyskuun yhdennentoista merkityksistä – lopullisesta esityksestä puhumattakaan. Intellektuaalinen työ ei edelleenkään noudata eikä sen tulekaan noudattaa samaa ajanlaskua kuin politiikka tai populaarikulttuuri. Tärkein tutkijan käytössä oleva resurssi on aika. Olen kuitenkin halunnut mahdollisuuksien mukaan yrittää ylittää journalismin ja tutkimuksen rajaa. Päivittäisessä uutistyössä ei ole välttämättä aikaa eikä tilaa harrastaa perusteellista reflektiota ja tapahtumien kytkemistä päivänkohtaisuuden ylittäviin yhteyksiinsä. Tutkijat taas saapuvat yleensä paikalle vasta sitten, kun kaikki on julkisuuden kannalta ohi ja jokin muu on jo vallannut lööpit ja otsikot. Ajankohtaisuuden tavoittelun ei kuitenkaan tulisi merkitä refleksiivisyyden hylkäämistä – eikä tutkijoiden tulisi katsoa pitkin nenänvarttaan sitä, mitä tapahtuu todella. 2. Torstaina syyskuun kolmantenatoista olin Turun yliopiston mediatutkimuksen oppiaineen järjestämässä kansainvälisessä Affective Encounters -konferenssissa. Moni konferenssin esitelmä oli peruttu World Trade Centeriin ja Pentagoniin kohdistuneiden terrori-iskujen vuoksi. Kun Yhdysvalloissa lentokoneet seisoivat kentillä, eivät sikäläiset tutkijat tietenkään päässeet matkaan. Erään Tukholmassa asuvan suomalaisen tulo taas peruuntui, koska hän joutui majoittamaan Yhdysvaltain lähetys12 Lehtonen.p65 12 6.11.2001, 8:58 tössä työskenteleviä tuttujaan, lähetystö kun evakuoitiin kiireen vilkkaa iskun jälkeen. Muuan konferenssiin päässyt yhdysvaltalaistutkija luonnehti terrori-iskuja sanoilla »the return of the real» – »todellisen paluu». Sanat kuultuani aloin heti huonoon konferenssityyliin supattaa vierustoverilleni, että iskun kohteet oli kyllä valittu vähintään yhtä suuressa määrin niiden symbolisen kuin reaalisen merkityksen vuoksi. Symboleilla on merkitystä suurimmankin tuhon keskellä. Saksalaiset pudottivat miljoonia pommeja Espanjan sisällissodassa 1930-luvun lopulla. Guernicaan niitä putosi 5 771. Miksi juuri tuo pommitus muistetaan? Ruotsalaisen kirjailija Sven Lindqvistin mukaan kahdesta syystä: Ensinnäkin kaupunki oli niin pieni, että tuo pommimäärä merkitsi sen täydellistä tuhoa. Mutta tämä ei selitä kaikkea, sillä moni muukin pikkukaupunki pommitettiin maan tasalle, muun muassa muutamien kilometrien päässä Guernicasta sijaitseva Durango.» – Meidän kaupunkiamme pidettiin pelkästään ankeana teollisuuskaupunkina, Durangon asukkaat sanovat nykyään. Guernicalla oli jo aikaisemmin ollut erikoisasema baskien pääkaupunkina, minne he aina kokoontuivat neuvonpitoon pyhien tammien katveeseen. Guernican tuhoutumisesta tuli vertauskuva, koska kaupunki jo oli vertauskuva».2 Mitä kaikkea muuta World Trade Center ja Pentagon ovatkaan, olivat ne myös symboleita. Jos terroristien tavoitteena olisi ollut mahdollisimman suuren materiaalisen tuhon ja inhimillisen kärsimyksen aiheuttaminen, heidän olisi kannattanut valita kohteensa ainakin jossain määrin toisin. Kohteiden valinnassa symbolinen oli kuitenkin reaalista tärkeämpää. Tällä en tahdo sanoa, etteikö varsinkin World Trade Center olisi yhtenä maailman suurimmista rakennuksista ja työpaikoista ollut myös mitä varteenotettavin materiaalinen kohde. Jos kuitenkin nimenomaan materiaaliset tuhot olisivat olleet ensi sijalla kohteen valinnassa, olisi yksi lentokoneista yritetty varmasti ohjata vaikkapa Three Miles Islandilla Pennsylvaniassa sijaitsevaan ydinvoimalaan. 13 Lehtonen.p65 13 6.11.2001, 8:58 Turun konferenssiin liittyneellä kaupungin vastaanotolla muuan osanottaja kuitenkin huomautti, että amerikkalaisnäkökulmasta kyse oli tosiaankin »todellisuuden paluusta», olivathan nämä tottuneet katsomaan kuvia omien sotatoimiensa vaikutuksista nimenomaan television välityksellä. Ahkera ja oudolta tuntunut viittailu Pearl Harboriin selittyi kenties juuri sillä, että yhdysvaltalaisilla ei tosiaan ole omakohtaista kokemusta joutumisesta aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Ja eivätkö Yhdysvaltain johtajat vastikään olleet vakuuttaneet kansalaisilleen, että täsmäaseiden käytön tuloksena sodankäynti oli muuttunut amerikkalaisten kannalta täysin turvalliseksi? Mieleeni muistui erään brittikollegan vitsi siitä, että amerikkalaiset ovat tottuneet katsomaan muita kansoja vain kameran linssin läpi tai pommikoneen ikkunasta. Yhtäkkiä kohteina eivät kuitenkaan olleet jotkut toiset, vaan he itse. 3. Kaisa Luoma kirjoitti lokakuun alussa feministisessä Raijakoo -verkkolehdessä, että »julkinen ’pehmeä’ tunnepuhe on ollut leimallista viime viikoille». Tähän kannustivat iskun jälkeen järjestetyt hiljaiset hetket samoin kuin iskuista järkyttyneille tarjottu kriisiterapia auttavine puhelimineen: »Kun julkiseen tunnepuheeseen nyt kerrankin oli annettu oikeus, naiset ja muut pehmoksi leimautumista pelkäämättömät saattoivat analysoida monitahoisesti omaa suruaan, pelkoaan ja hämmennystään – vähän kuin prinsessa Dianan kuollessa. Lisäksi meillä oli tietyt ’viralliset’ kollektiiviset perustunteet, joita tunnustaakseen ei ole tarvinnut osata monisyistäkään tunnetunnustuskielipeliä: aina saattoi tunnustaa olevansa järkyttynyt ja yllättynyt. Nämä tunteet voi tunnustaa raavas mieskin, ja ne olivat koko spektaakkelin ydin: ne olivat koko maailman yhteiset tunteet.»3 Tunteiden tuomisessa esiin ei tietenkään ole mitään pahaa. Haluttomuus ja joskus myös kykenemättömyys ilmaista tuntei14 Lehtonen.p65 14 6.11.2001, 8:58 ta niin yksityisesti kuin julkisestikin on kulttuurissamme liiankin yleistä. Tästä on kuitenkin se pulmallinen seuraus, että jos ja kun katastrofit tarjoavat poikkeuksellisen mahdollisuuden voimakkaiden tunteiden ilmaisemiseen, reagointi sentimentalisoituu liiankin helposti. Jos tunteita olisi lupa ilmaista muulloinkin, voisimme katastrofien yhteydessä paitsi tuntea voimakkaasti ehkä myös eritellä tuntemuksiamme ja kytkeä niitä yhteyksiinsä. Yhdysvalloissa syyskuun yhdettätoista on seurannut massiivinen terapia-aalto, jossa ihmisiä on kehotettu käsittelemään tapahtunutta silkkana »traumana». Tällainen lähestymistapa ei jätä paljoakaan tilaa tapahtuneen analysoimiselle ja ymmärtämiselle, kriittisistä näkökulmista puhumattakaan. Jos reaktioissa keskitytään vain hyökkäyksen kapeasti määriteltyihin psykologisiin ulottuvuuksiin, historian ja geopolitiikan mutkikkaat realiteetit jäävät terapoiduille jatkossakin hämäriksi.4 Susan Sontag huomautti The New Yorker -lehdessä, että syyskuun yhdennentoista jälkeen politiikka, johon kuuluu oikeus olla eri mieltä, korvautui psykoterapialla. »Surkaamme kaikin mokomin yhdessä. Mutta älkäämme olko typeriä yhdessä», hän kirjoitti viitaten siihen, ettei suru saisi merkitä järjen hylkäämistä tien poskeen.5 Perjantaina syyskuun neljäntenätoista osallistuin Matti Virtasen sosiaalipsykologian väitöstilaisuuteen fennomanian perillisistä. Tampereen yliopiston päärakennuksen edessä liput tervehtivät väittelijää puolitangossa riippuen. Kesken väitöksen, tarkalleen kello 13.00, pidettiin kolmen minuutin hiljainen hetki terrori-iskuissa menehtyneiden muistoksi. Jupisin ennen hiljaista hetkeä vierustoverilleni, että muistelisin sen aikana kyllä myös kaikkia niitä viattomia uhreja, joita Yhdysvaltain sotatoimet olivat 1990-luvulla aiheuttaneet Lähi-idässä ja Afrikassa ja joita ei ollut kunnioitettu vastaavin menoin. Jos ihanteena kerran ovat ihmisyys ja vapaus, mikseivät esimerkiksi Irakissa 1990-luvun alussa kuolleet sadattuhannet tai Israelin hyökkäyksessä Libanoniin vuonna 1982 15 Lehtonen.p65 15 6.11.2001, 8:58 henkensä menettäneet 17 500 siviiliä saaneet osakseen samaa kunnioitusta? Göteborgin kirjamessuilla samaan aikaan ollut siippani kertoi myöhemmin, että kirjailija Jan Guillou oli marssinut mielenosoituksellisesti ulos siellä pidetystä hiljaisesta hetkestä. Ymmärsin Guilloun tekoa hyvin. Yhdistyneiden Kansakuntien ravinto- ja maatalousjärjestö FAO:n tilastojen mukaan myös syyskuun yhdentenätoista maailmassa kuoli aliravitsemukseen liittyvistä syistä yli 35 000 lasta. Yhtäkään viihdeohjelmaa ei keskeytetty tämän takia, yhdenkään sanomalehden etusivua ei jätetty myymättä mainostajille, yhtäkään hiljaista hetkeä ei vietetty, yksikään tiedustelupalvelu ei etsinyt syyllisiä. Kasvatustieteen professori Juha Suoranta kuvaili omia kokemuksiaan samaisesta väitöstilaisuudesta näin: “Kolme päivää New Yorkin iskun jälkeen tarkastetaan Matti Virtasen väitöskirja Fennomanian perilliset. Tärkeä väitöskirja, merkillisenä päivänä. Tampereen yliopiston päärakennuksessa, salissa A1, ovat koolla suurin piirtein kaikki suomalaisen yhteiskuntatieteen vanhat ja uudet mandariinit. […] Tilaisuuden alussa kustos ilmoittaa, että kello 13 tilaisuus keskeytetään ja vietetään kolmen minuutin hiljainen hetki New Yorkin uhrien muistolle. Kun aika on tullut vastaväittäjä Risto Alapuro sanoo: ’Kysyn vielä tämän yhden kysymyksen. Väittelijä voi sitten miettiä vastaustaan kolme minuuttia.’ Nousemme seisomaan ja aloitamme hartaan hetken. Miettiiköhän Matti kysymystä? Muotoileekohan vastaustaan? Miksi me tässä seisomme? Ketä me muistamme? Takuulla ajatuksemme häivähtää kuvissa New Yorkista, lentokoneen taukoamattomassa iskeytymisessä World Trade Centeriin, Saatanan temppelin pilareihin. Pitäisikö hiljaisuuden tuottaa tajuntoihimme, kollektiiviseen tajuntaamme, kuvia myös Afganistanista, Tshetsheniasta, Etiopiasta, Somaliasta, Kolumbiasta, Itä-Timorista tai jostain muusta näivettyvästä maasta? Pitäisikö meidän New Yorkin viattomien uhrien lisäksi muistaa näitäkin paikkoja, joissa viattomien veri on vuotanut G8-maiden taloudellisten ja sotilaspoliittisten etujen ja sotateollisuuden kunniaksi?»6 16 Lehtonen.p65 16 6.11.2001, 8:58 Kotona yritin puhua yksitoista- ja kahdeksanvuotiaille lapsilleni tapahtuneesta. Vaikka lapset eivät olleet heti tapahtuneen jälkeen erityisen innokkaita keskustelemaan, esitelmöin heille viikkoa myöhemmin puoliväkisin maailmankartan äärellä öljystä, Yhdysvaltain roolista maailmanpolitiikassa, islamista ja vuoden 1991 sodasta. Kirjani Post scriptum meni ennen iskuja painoon. Varsin pian tajusin, että kun kirjan nimi on mikä on ja kun sen kannessa on pilvenpiirtäjiä ja niiden takaa näkyvä valonvälähdys, äkkinäinen saattaisi ymmärtää kirjani funktion aivan väärin. Post scriptum ei ole syyskuun yhdennentoista jälkikirjoitus, eikä sitä ole tämäkään kirja. Kesken oleville tapahtumille ei voi kirjoittaa jälkikirjoitusta, korkeintaan niistä voi laatia tiettyyn aikaan ja paikkaan sidotun väliraportin. Historiallisille tapahtumille on syynsä, jotka voivat juontua hyvinkin kauas menneisyyteen. Tapahtumien seuraukset ovat nekin sekä lyhyt- että pitkäkestoisia. Syyskuun yhdennentoista merkitysten tarkastelu on tästä näkökulmasta itse asiassa tietyn parhaillaan meneillään olevan aikakauden merkitysten tarkastelua. Tämän tarinan kertoja ei ole tarinansa ulko- tai yläpuolella kertomassa siitä, mitä tapahtui. Kertoja on tarinan sisällä yrittämässä ymmärtää, mitä tapahtuu, »What’s Going On?», kuten Marvin Gaye kysyi. 4. Yritän siis saada otetta syyskuun yhdennentoista merkityksistä kulttuurintutkimuksen ja mediatutkimuksen tarjoamin ajatuksellisin apuneuvoin. Syyskuun yhdestoista on haaste sellaisille tutkimusalueille, jotka pyrkivät sanomaan jotain järjellistä nykyhetkestä. Kulttuurintutkimuksessa on yhä uudelleen korostettu tapahtumien, tekojen ja tekstien merkitysten kontekstisidonnaisuuden ja erityisyyden merkitystä. Jos merkitykset eivät ole kiinteitä ja selvärajaisia yksiköitä, vaan pikemminkin mutkik17 Lehtonen.p65 17 6.11.2001, 8:58 kaiden suhteiden hetkellisiä tuloksia, merkitysten tutkiminen on epävakaisten tilanteiden tarkastelua, jossa ei voi erottaa kiinteitä yksikköjä muuten kuin analyyttisissa tarkoituksissa. Jähmettyneitä olioita ei ole, on vain lukemattomia suhteita, jotka ovat “tulemisensa prosessissa».7 Mitkä siis olivat syyskuun yhdennentoista tapahtumien kontekstit? Mikä oli Yhdysvaltain itärannikon tapahtumien erityisyys? Ensi alkuun tapahtumat tuntuivat olevan ymmärryksen tuolla puolen, käsittämättömiä, tulkintoja pakenevia. Ainoa toimintakykynsä säilyttänyt taho saattoivat olla paljon puhutut markkinat. Kuten italialainen näytelmäkirjailija Dario Fo kirjoitti Franca Ramen kanssa: »Ihmiset huusivat yhä tuskasta ja roikkuivat liekehtivien tornien ikkunoissa ennen putoamistaan kuolemaan, kun pörssimeklarit jo huusivat kännyköihinsä »Ostakaa öljyä! Myykää kaikki muu! Ostakaa öljyä!» samalla kun osakkeiden kurssit putosivat muutamassa minuutissa 10 prosenttia ja öljyn hinta nousi 10 dollaria tynnyriltä, minkä seurauksena muutama neuvokas henkilö rikastui miljoonilla. Kenenkään mieleen ei tullut sulkea pörssejä silkasta säädyllisyydestä ja kunnioituksesta vielä lämpimiä ruumiita kohtaan.»8 Presidentti George W. Bush sanoi, ettei maailma ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaista rikosta. Ihmekö sitten, että Yhdysvaltoja on joskus kutsuttu nimellä »United States of Amnesia» – Muistinmenetyksen Yhdysvallat. Auschwitzin kauhuja ei tietenkään televisioitu, mutta keskitysleireiltä jäi filmimateriaalia niin paljon, että Bushinkin olisi pitänyt joskus edes vahingossa törmätä siihen. Ainakin Bushin luulisi kunnon amerikkalaisena nähneen Steven Spielbergin Schindlerin listan. Myös Hiroshima ja Nagasaki kuvattiin sekä ydinpommien räjähtäessä että jälkeenpäin. Vietnamin sodan massiiviset pommitukset ja kansanmurha nähtiin jo miltei suorina lähetyksinä. Syyskuun yhdennentoista tapahtumissa ei ollut tältä kannalta mitään erityisen ennenkuulumatonta, ne vain tapahtuivat eri 18 Lehtonen.p65 18 6.11.2001, 8:58 paikassa kuin kymmenet, sadat ja tuhannet vastaavat katastrofit, minkä vuoksi ne myös levisivät globaaliin julkisuuteen muita vastaavia katastrofeja tehokkaammin. Uutta terroriteoissa sen sijaan oli se, että terroristeilla ei ollut mitään erityisen selkeää viestiä, sekä se, että teoilla ei ensi alkuun näyttänyt olevan selvää poliittista päämäärää. Aiemmat lentokonekaappaukset olivat liittyneet pyrkimyksiin vapauttaa vankeja, saada lunnaita tai kasvattaa terroristien poliittista vaikutusvaltaa. Syyskuun yhdennentoista päämääränä näytti olevan yksinkertaisesti Yhdysvaltojen nöyryyttäminen ja maan haavoittuvuuden osoittaminen. Terroristeilla oli omat tavoitteensa, mutta heidän teoillaan oli myös efektejä, joita he eivät välttämättä olleet tulleet ajatelleeksi tai tarkoittaneet. Presidentti Bush nuoremman hallinto oli syyskuun yhdenteentoista saakka viis veisannut kansainvälisestä yhteisöstä ja antanut palttua paitsi Kioton ilmastosopimukselle myös avaruuden demilitarisointiin tähdänneelle ABM-sopimukselle samoin kuin biologiset aseet kieltävälle sopimukselle. Bushin edeltäjä Bill Clinton oli pommittanut Sudania ja Afganistania ilman Yhdistyneiltä Kansakunnilta tai edes NATO:lta hankittua oikeutusta. Syyskuun yhdennentoista jälkeen Yhdysvaltojen johto kuitenkin luopui eristäytymisestä ja lähti rakentamaan liittolaissuhteita. Tosin kyseessä on varsin erikoislaatuinen liittolaisuus, joka ei edusta aitoa kansainvälistä vastarintaa ja vastatoimia terrorismia kohtaan, vaan merkitsee Yhdysvaltain ulkopoliittisten tavoitteiden tyrkyttämistä toisille periaatteella »Pelaa meidän säännöillämme tai pysy poissa kentältä». Tekojemme seurauksista ei ole takeita. Intentiomme eivät määrää, kuinka tekomme ymmärretään, vaan ne joutuvat moniin eri konteksteihin, saavat erilaisia merkityksiä ja efektejä ja niille annetaan monia sellaisia merkityksiä, joita emme voi kuin aavistella. Yksi terroriteon efekti oli, että se sai aikaan täydellisen kerronnallisen kaaoksen. Yleensä uutiset esitetään jo päättyneik19 Lehtonen.p65 19 6.11.2001, 8:58 si tapahtumiksi. Kuva kertoo yleensä menneestä ajasta: »Tämä tapahtui.» Uutiskuvan aikamuoto on imperfekti. Realistiseen kerrontakonventioon kuuluu sulkeuma, tapahtumien päätepiste, jossa tarinan yläpuolella oleva kertoja selostaa, mikä oli »totuus» tapahtuneesta. Nyt kysymys »Mitä tapahtui?» korvautui kuitenkin kysymyksellä »Mitä ihmettä nyt tapahtuu?». Kertojat eivät olleet tarinan ylä- tai ulkopuolella eikä heillä ollut hallussaan vastausta perinteisiin uutiskysymyksiin »Kuka? Mitä? Missä? Milloin? Miksi?». Televisio on yhä uudelleen halunnut esittää itsensä nykyhetken kuvaksi. Sen olemassaoloa on perusteltu mahdollisuudella ajankohtaisuuteen. Televisio paitsi näyttää tapahtumia myös samalla esittää itsensä välittömän nykyhetken seuraamisen kannalta parhaaksi mediumiksi. Yle kertoi tapahtuneesta katsojille ruutukehysotsikoissa kello 16.00,39, ja ensimmäinen ylimääräinen uutislähetys kuvineen nähtiin kello 16,30, seuraava kello 17 ja Viittomauutiset kello 17.40. Jatkuvaan suoraan lähetykseen siirryttiin TV2:ssa kello 18.00, ja sitä jatkettiin TV1:ssä kello 18.15 alkaen. Kriisit ja katastrofit kuitenkin osoittavat, että television informaatiovirta on haavoittuva. Normaalioloissa televisio lähettää kuvien virtaa. Päivittäiset uutisiksi laskettavat tapahtumat ovat suhteellisen säännönmukaisia, jopa ennustettavia. Budjettiriihi puidaan elokuisin, tupoteatteria näytellään sopimuskausien lähetessä loppuaan ja linnan juhlat toistuvat aina joulukuun kuudentena. Valtiovarainministerit ärhentelevät, valtakunnansovittelijat ovat kovin väsyneitä ja daamit pöyhistelevät luomuksissaan. Uutisvirta kertoo yleensä paitsi siitä, mitä on tapahtunut, myös siitä, ettei ole tapahtunut mitään erityisen sokeeraavaa. Draamaa ei uutisvirrasta puutu, mutta se on yleensä rakennettua ja pitkälle ennustettavaa. Kriisioloissa aika tiivistyy. Sana ’kriisi’ tarkoitti klassisessa kreikassa päätöstä. Kriisissä on tehtävä jokin päätös tietyn ajan kuluessa. Kriisit ovat yleensä poliittisia. Hallitus on kaatunut ja uusi on saatava aikaan, poliitikon salamurhaaja on otettava kiinni, lentokonekaappaus saatava päättymään. 20 Lehtonen.p65 20 6.11.2001, 8:58 Katastrofi taas poikkeaa kriisistä siinä, että sillä ei ainakaan aluksi näytä olevan inhimillistä aiheuttajaa. Katastrofin aika on nyt, sillä ei ole pitkää kestoa. Erot normaalin uutisvirran, kriisin ja katastrofin välillä ovat liukuvia. Myös televisio hämärtää niiden välisiä eroja. Kohtaamme kriisit ja katastrofit osana uutisvirtaa, päättymätöntä nyt-hetkeä. Mikään ei ole niin vanhentunut kuin eilisen uutinen. Jos kriisit ja katastrofit merkitsevät rutiinien keskeytymistä, television uutisvirta taas edustaa jatkuvuutta, katastrofien jatkuvuutta, katastrofin banalisoitumista. 5. Miksi pitää yllä kallista tiedonvälityskoneistoa, jos ei ole mitään kerrottavaa? Julkisuus tarvitsee tapahtumia, rutiinien keskeytymisiä, raportoitavaa. Terrorismi puolestaan tarvitsee julkisuutta. Julkisuus on ollut sen elinehto siitä pitäen, kun 1800-luvun anarkistit kehittivät »tekojen propagandaa» koskevan ajatuksensa. Italialainen itsenäisyystaistelija Carlo Pisacane esitti, että ajatukset leviävät liian hitaasti ja liian harvoille, jotta ne johtaisivat toimintaan, jolla olisi todellisia vaikutuksia saati tuloksia. Vain toiminta voi levittää ajatuksia kyllin tehokkaasti ja johtaa lopulta haluttuun tulokseen. Tekojen propaganda on tietyssä mielessä uutisten suoranainen vastakohta. Uutiset kiinnittävät lukijan ja katsojan huomion uutisiin itseensä, kun taas propaganda pyrkii uutistekstin tuolle puolen. Uutiset pyrkivät ratkaisemaan konfliktit diegeettisesti, uutistekstin sisällä, kun taas propaganda pyrkii saamaan aikaan konfliktin lukijan sisällä. Uutiset kytkevät lukijan ja katsojan menneeseen, jo päättyneiksi esitettäviin tapahtumiin. Propaganda taas kytkee lukijan ja katsojan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, siihen mitä ei ole vielä tapahtunut. Uutiset asemoivat lukijan ja katsojan arvioivaksi, puolueettomaksi, kaikkitietäväksi ja tirkisteleväksi katsojaksi, kun taas propaganda ohjaa katsojaa kohti osallistumista tapahtumiin.9 21 Lehtonen.p65 21 6.11.2001, 8:58 Terrorismi on tuskan aiheuttamista toisille poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Terroritekoon ryhtyvät pitävät tavoitteitaan niin polttavina, että ne oikeuttavat mitkä tahansa keinot. Kansalaistottelemattomuus sitä vastoin on väkivallatonta. Siihen ryhtyvät eivät teon tehtyään pyri pakoon. He yleensä ilmoittavat ennakkoon protestistaan ja seisovat tekojensa takana myös niiden jälkeen. Jos heidän teoistaan koituu kärsimyksiä, ne kohdistuvat heihin itseensä. Rangaistuksista tulee osa tekojen propagandaa. Terrorismilla, tekojen propagandan verisellä versiolla, on kahtalaisia vaikutuksia: samalla kun sen toivotaan innostavan toisia toimintaan, se demoralisoi vastustajaa ja heikentää tämän vastarintaa. Vastustaja on tarkoitus jättää epävarmuuden tilaan, saada tuntemaan itsensä turvattomaksi ja epävarmaksi paitsi siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, myös siitä, mitä hänen itsensä olisi tehtävä. Terroriteko on ansa, johon vastustajan on määrä astua. Jos vastustaja reagoi tekoon väkivallalla, hän demoralisoi itseään entistäkin enemmän. Termi ’terrorismi’ juontaa juurensa latinan verbistä ’terreo’ – pelottaa, säikäyttää, panna vapisemaan. Parasta terrorismin vastaista toimintaa on se, että ei pelästy eikä provosoidu astumaan terroristien asettamaan ansaan. 6. Jos terrori edellyttää mediajulkisuutta vaikuttaakseen, maailman medioituminen ja median globalisoituminen vaikuttavat siihen suuntaan, että terroritekojen mittasuhteet kasvavat. Kyyninen, turhautunut tai uupunut ei viitsi tai jaksa huolestua mistään. Susan D. Moeller puhuu kirjassaan Compassion Fatigue (1999) siitä, kuinka »myötätuntouupumus» on nykyään kansainvälisen uutisoinnin epäonnistumisen tärkeä syy. Myötätuntouupumus on pohjana, kun valitetaan yleisön huomion lyhytjännitteisyyttä, median huomion nopeaa siirtymistä asiasta toiseen, yleisön kyllästymistä kansainvälisiin uutisiin ja median keskittymistä kriisijournalismiin.10 22 Lehtonen.p65 22 6.11.2001, 8:58 Myötätuntouupumus johtaa siihen, että media ei käsittele sellaisia tapahtumia ja ongelmia, joiden ei uskota vetoavan katsojiin, kuulijoihin ja lukijoihin. Myötätuntouupumus lietsoo kunkin maan keskittymistä omiin ja lähialueidensa asioihin. Jos arkiymmärrys sanoo, että suomalaisia kiinnostavat vain heidän omat asiansa, media asettaa etusijalle tarinat, joilla on jokin kytkös Suomeen. Sama pätee tietenkin myös kääntäen. Jokainen joka on joskus oleskellut vähääkään pidempään muualla ja palaa sitten kotiin, ei voi olla huomaamatta tätä. Muiden maiden mediaa eivät syrjäisen Suomen asiat juuri jaksa kiinnostaa. Mutta ei tässä kaikki. Myötätuntouupumus tuottaa myös yksinkertaistettuja ja kaavamaisia uutisia. Jos on aiemmin käynyt ilmi, että kuvat nälkää näkevistä lapsista kiinnittävät yleisön huomion uutisoitaessa sodasta, pakolaisuudesta ja nälästä, nälkää näkevät vauvat saavat luvan palvella myös seuraavan kriisin pääasiallisena kuvituksena. Toimittajat eivät kajoa tapahtumiin, jotka eivät ole yhtä dramaattisia ja tuhoisia kuin aiemmat. Tai sitten uudet tapahtumat esitetään puoliväkisin aiempaa kaameammiksi. Kun myötätuntouupumus ohjaa toimittajia etsimään yhä sensaatiomaisempia makupaloja, jotta yleisön mielenkiinto pysyisi yllä, ilmiö itse asiassa ruokkii kaiken aikaa itseään. Kun kesken väitöstilaisuuden pidettynä hiljaisena hetkenä protestoin hiljaa mielessäni sitä, että miksi juuri nämä 6 000 kuollutta olivat arvokkaampia kuin jotkut muut, protestoin tätä ilmiötä vastaan. Jos terroristit olisivat hyökänneet yhtä tuhoisin seurauksin vaikkapa Rio de Janeiroon tai New Delhiin, olisiko tapaus saanut samanlaisen megajulkisuuden? Entä vaikuttaako myötätuntouupumus siihen, että media on käsitellyt lopultakin varsin fragmentaarisesti niitä tapahtumia, jotka johtivat hyökkäykseen? Kuinka paljon tiesimme esimerkiksi Afganistanin nykytilanteesta tai Osama bin Ladenista ennen syyskuun yhdettätoista? Entä koska media päättää, että tapahtumia on käsitelty kylliksi, ja siirtyy seuraaviin asioihin? Kos23 Lehtonen.p65 23 6.11.2001, 8:58 ka ihmiset lakkasivat tuijottamasta herkeämättä televisioitaan ja palasivat päivittäisiin rutiineihinsa ja muihin velvollisuuksiinsa? Entä onko median yritettävä kehittää tapahtumista sensaatiota sensaation perään? Ovatko yksinkertaistukset ja pahan henkilöinnit tarpeen, jotta saataisiin iskeviä lööppejä? 7. Toimittajat ovat ensimmäinen ryhmä, jonka terroristit haluavat värvätä mukaan toimintaan. Tilanne on toimittajien kannalta vaikea: jos he hoitavat työnsä eli kertovat siitä, mitä on tapahtunut, on aina vaarana se, että he tulevat toimineeksi terroristien toiveiden mukaisesti. Hyökkäys New Yorkiin ja Washingtoniin saattaa hyvinkin edustaa yritystä voittaa läntisen median nopeus ja fragmentoituneisuus käymällä riittävän näkyvien ja symbolisesti ladattujen kohteiden kimppuun. Mutta samalla se on myös terrorismin säätämistä vastaamaan saatavilla olevan median kokoa. Hyökkäys kohdistui kyllä New Yorkiin ja Washingtoniin, mutta sen tarkoituksena oli selvästikin käyttää median reaaliaikaisuuden mahdollisuuksia ja koota teoille maailmanlaajuinen yleisö. Syyskuun yhdennentoista iskut olivat sikäli ennennäkemättömiä terrorismin historiassa, että niissä käytettiin itsessään varsin primitiivisiä aseita, joilla modernista teknologiasta tehtiin massatuhon aiheuttaja. Uusliberalismia tai ei, kyseessä oli kaikesta päätellen myös yksityistetty terrorismi. Terrorismin siirtyminen hallitusten toimintakeinoista poliittisten liikkeiden, rikollisjärjestöjen ja uskonnollisten ryhmien repertuaariin on ollut kylmän sodan jälkeisen maailman uusia piirteitä. Ei liene sattumaa, että samaan aikaan myös yksityiset tavanomaisten aseiden markkinat ovat laajenneet nopeasti. Myös internet tarjoaa ohjeita tavanomaisten pommien valmistamiseksi. Anarkistien keittokirjaksi nimetyillä sivuilla kerrotaan, että »rakennuksen seinien ro24 Lehtonen.p65 24 6.11.2001, 8:58 mauttamiseen kykenevän pommin valmistaminen on helppoa. Kaikki tarvittava löytyy ruoka-, rauta- ja maataloustavarakaupoista.»11 Eric Hobsbawmin mukaan 1900-luvun lopun tärkeitä muutoksia oli se, että tuhovälineet demokratisoituivat tai yksityistyivät. Tämä »muutti radikaalisti käsitystä väkivallan ja verenvuodatuksen vaarasta kaikkialla maapallolla».12 Terrorismista puhuttaessa on kuitenkin syytä pitää mielessä, että sen piiriin kuuluvat paitsi valtioiden vastaiset teot myös valtioiden itsensä harjoittama toiminta. Terrorismia on käytetty jo kauan myös sodankäynnin keinona. »Meillä on käytössämme uusi aselaji, jolla on lähes rajattomat mahdollisuudet. Se voi muuttaa vanhan raa’an sodan melkein verettömäksi kirurgiseksi toimenpiteeksi, jonka avulla muita valtioita voidaan tehokkaasti painostaa.» Näin kirjoitti vuonna 1924 Ison-Britannian johtaviin kansainvälisen oikeuden asiantuntijoihin kuulunut J.M. Spaight, joka oli lentoaseen innokas puolestapuhuja. Sven Lindqvist tiivistää »pommien vuosisataa» kronikoivassa Nyt sinä kuolit -teoksessaan Spaightin näkemykset: »Armeijoiden teurastaminen ja laivojen upottaminen eivät ole sodan päämäärä, vaan vain keinoja sen saavuttamiseksi. Todellinen päämäärä on henkinen. Voitto ja tappio ovat mielentiloja. Ensimmäistä kertaa historiassa on nyt mahdollista saavuttaa päämäärä tarvitsematta ensin surmata sotilaita, jotka ovat vain vihollisvaltioiden aseistettuja työkaluja. Tulevaisuudessa lentoasetta käytetään kansan taistelutahdon murtamiseen, sillä kaikki riippuu sen halukkuudesta jatkaa sotaa.»13 Kun Yhdysvallat aloitti lokakuun seitsemännen iltana pommituksensa Afganistanissa, suomalaiset sotilasasiantuntijat korostivat sitä, että yöaikaa ei ollut valittu sattumalta. Televisiouutisissa haastatellun, Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksella työskentelevän eversti Heikki Hultin mukaan öisillä pommituksilla on suurempi pelotevaikutus kuin päivähyökkäyksillä. Hult näki myös Yhdysvaltain hyökkäyksen yh25 Lehtonen.p65 25 6.11.2001, 8:58 deksi tavoitteeksi pyrkimyksen saada Talibania vastaan taisteleva Pohjoinen liitto »suurempaan sotilaalliseen toimintaan». Yksien innostaminen, toisten henkinen lannistaminen – eivätkö nämä olekin terrorismin opinkappaleita? Psykologian professori Markku Ojanen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä lokakuun alussa: »Atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin oli terrori-isku jos mikä. Liittovaltioiden isku Dresdeniin sodan loppuvaiheissa oli samoin terrori-isku. Pitkäaikaisesta terrorista on lukuisia esimerkkejä. On tapana puhua Stalinin terrorista. Samaa sanaa voidaan käyttää Hitlerin tuhotoimista. Afrikassa ja Aasiassa terrori on kohdistunut tuhansiin, jopa miljooniin ihmisiin. Tätä on länsimaissa kauhisteltu, mutta tuhon mittasuhteita ei ole koskaan ymmärretty. Arabit ajattelevat yleisesti, että Yhdysvallat harjoittaa terroria heitä vastaan.»14 Kirjailija Arundhati Royn mukaan mikään ei voi oikeuttaa terroritekoa, olivat sen tekijät uskonnollisia fundamentalisteja, yksityisiä sotajoukkoja tai kansan vastarintaliikkeitä – eikä edes se, että teko on puettu jonkin tunnetun hallituksen rankaisusodaksi: »Afganistanin pommittaminen ei ole New Yorkin ja Washingtonin puolesta suoritettu kosto. Se on jälleen uusi terroriteko maailman kansoja kohtaan.»15 Yhdysvalloissa on ennenkin ymmärretty muiden maiden väestön mielialoihin vaikuttamisen merkitys. Vuonna 1964 kongressin ulkoasiain komitea lausui: »Tiettyjä ulkopolitiikan päämääriä voidaan edistää parhaiten kääntymällä hallitusten sijaan suoraan vieraiden maiden asukkaiden puoleen. Modernien viestinten ja kommunikaatioteknologioiden avulla on nykyään mahdollista tavoittaa suuria ja vaikutusvaltaisia kansallisten väestöjen osia, informoida niitä ja vaikuttaa niiden asenteisiin […] ja motivoida niitä toimimaan tietynsuuntaisesti.»16 Vaikuttamisen välineitä ovat paitsi media myös pommit. 26 Lehtonen.p65 26 6.11.2001, 8:58 8. Terrorismi purkaa ’reaalisen’ ja ’symbolisen’ eroa. Terroriteko on reaalinen ja kohdistuu reaalisuuteen, mutta sillä tähdätään myös ja ennen muuta symbolisiin efekteihin – joiden taas toivotaan vaikuttavan reaaliseen. Ehkä tämä kuitenkin vihjaa myös siihen suuntaan, että jako reaaliseen ja symboliseen on loppujen lopuksi tavattoman ongelmallinen. ’Kulttuurin’ käsite valaisee jaon pulmallisuutta. Etymologisesti puhuen kulttuuri on luonnosta johdettu käsite. Viljelynä kulttuuri merkitsi alkujaan läpikotaisin aineellista prosessia. Uudella ajalla se ulotettiin kuvaamaan hengenelämää. Näin sana itse tiivistää ihmiskunnan historiallisen siirtymisen maalaisesta urbaaniin elämään, sianhoidosta hengenviljelyyn, maan muokkaamisesta atomin halkaisemiseen. ’Kulttuuri’ luontuu latinan verbistä ’colere’, joka puolestaan merkitsi miltei mitä tahansa viljelystä palvomiseen, suojeluun ja asuttamiseen. Samaa juurta on myös sana ’kolonialismi’. Mutta samasta verbistä juontuu myös uskonnollinen termi ’kultti’. ’Kulttuuri’ viittaa siihen, että ulkopuolellamme on jotain meille ulkoista luontoa tai raaka-ainetta. Käsitteessä kuitenkin painottuu myös se, että tämä raaka-aine on työstettävä joksikin inhimillisesti merkitseväksi muodoksi. Niinpä villakoiran ytimenä ei tässä ole niinkään purkaa luonnon ja kulttuurin vastakohtaisuutta kuin oivaltaa, että kulttuurin käsite itsessään on jo tällainen dekonstruktio. Reaalisen ja symbolisen välillä ei ole ylitsekäymätöntä kuilua. Symbolisella on myös reaalisia efektejä. Symbolinen syntyy reaalisesta ja tähtää siihen. Vastaavasti reaalista ei voi ymmärtää kuin symbolisesti – kielessä ja muissa sitä koskevissa esityksissä. TV2 näytti muutamaa päivää syyskuun yhdennentoista jälkeen raportin Manhattanin eteläkärjen tapahtumista iskuja seuranneina 24 tuntina. Muuan dokumenttiin taltioitu silmin27 Lehtonen.p65 27 6.11.2001, 8:58 näkijä kuvasi kokemustaan sanomalla, että »se oli kuin olisi katsonut televisiota». Helsingin Sanomissa haastatellun newyorkilaismiehen mieleen taas oli tullut Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan kohtaus, jossa amerikkalaisten vietnamilaiskylään kylvämä napalm räjähtää tuliaaltoina. Kuulin tapahtumaa luonnehdittavan erilaisten mediakokemusten avulla myöhempinä päivinä yhä uudelleen. Tämä herätti joukon uusia kysymyksiä »todellisuuden» ja sitä koskevien esitysten suhteista. Suomen kaltaisessa vahvan talonpoikaisperinteen maassa kulttuurisia ilmiöitä on usein selitetty luonnosta peräisin olevin vertauskuvin. Muutama vuosi sitten, kun kotikaupunkini Tampereen yllä pyöri jälleen kerran raju ukonilma, muuan itseäni joitakin vuosia nuorempi ystäväni kuvasi kokemustaan sanomalla, että »se oli kuin Dolby Surround». Metaforan suunta oli muuttunut. Nyt ei kulttuuria selitetty luonnolla, vaan luontoa kuvattiin kulttuurilla. Myös syyskuun yhdennentoista reaalisia tapahtumia tunnuttiin osattavan kuvata vain mediasta peräisin olevilla metaforilla. Syyskuun yhdentenätoista ja heti sen jälkeen sanottiin, että »sanat eivät riitä kuvaamaan tapahtunutta» tai jopa että »kieli on pettänyt meidät». Tapahtunut tuntui ylittävän esitettävyyden ja ymmärrettävyyden rajat. On kuitenkin syytä muistaa, että kyseessä ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen tällaisia tuntemuksia herättänyt tapaus – eikä millään muotoa myöskään tuhoisin. Kuinka puhua holokaustin kauhuista? Miten kuvata Hiroshimaa ja Nagasakia? 6 000 kuollutta on 6 000 kuollutta liikaa ja vetää helposti sanattomaksi. Mutta kuinka paljon sanoja onkaan ajan mittaan löydetty juutalaisten kansanmurhan samoin kuin japanilaiskaupunkien tarpeettoman tuhoamisen kuvaamiseksi?17 Miksi kielen sitä paitsi ylipäätään odotetaan aina kykenevän kuvaamaan kaiken? Luonnossa, ihmisten välisissä suhteissa samoin kuin ihmisten tuntemuksissa ja tietoisuudessa on monia sellaisia ilmiöitä ja ulottuvuuksia, jotka pakenevat kielel28 Lehtonen.p65 28 6.11.2001, 8:58 listä merkityksenantoa. Millainen narsistinen uni on se, että kuvittelemme kielen voivan kuvata ja nimetä kaiken? Onko kaikki tosiaan kyettävä naulitsemaan paikoilleen kielessä? Onko suru surua vasta sitten, kun se on puettu sanoiksi? Eivätkö kyyneleet, kukat ja muut symbolit riitä? Entä jos yksinkertaisesti vain antaisimme surun tuntua? Toisaalta kyse on myös modernin kulttuurin aikaansaamasta kielen köyhyydestä. Kuolemaa ei kulttuurillemme näytä olevan olemassa muuten kuin symbolisesti. 1800-luvulta lähtien kuolema ja kuoleminen ovatmuuttuneet kaikkialla läsnä olevasta ja näkyvästä ilmiöstä yksityiseksi ja näkymättömäksi. Kuten saksalainen kulttuurikriitikko Walter Benjamin muistutti jo vuonna 1936, keskiajalla ei ollut taloa tai edes huonetta, jossa joku ei olisi kuollut. Nykyään suuri osa länsimaisista ihmisistä elää huoneissa, joita kuolema ei ole koskaan koskettanut.18 Kuolema ei ole enää elämän avainkokemus, vaan pelkkä keskeytys, luonnon muistutus siitä, että olisi aika hieman hiljentää vauhtia, kuten eräskin koiranleuka asian ilmaisi. Mutta toisaalta se, mikä on ajettu ulos paraatiovesta, livahtaa aina sisään takaovesta. Kulttuurimme on suuresti viehtynyt kuolemasta – fiktiossa. Kun kuolemaa ei voi sisällyttää elettyyn arkeemme, sitä on käsiteltävä jossain muussa muodossa tai sitten se on yritettävä sivuuttaa kokonaan. Yksilötasolla ja lopulta myös yhteisöjen elämässä luonto kyllä viimein voittaa kulttuurin. Yksilöiden kohdalla tämä luonnon asettama diskursiivinen raja tunnetaan nimellä ’kuolema’, ihmiskunnan tasolla taas nimellä ’maailmanloppu’. Kuolema ja maailmanloppu ovat tietenkin kulttuurisesti mitä inspiroivimpia teemoja. Tämä käy ilmi vaikkapa siitä, kuinka eri tavoin kuolemalle voi antaa merkityksiä: voimme puhua esimerkiksi marttyyrikuolemasta, pitkään piinatun pääsemisestä vapaaksi tuskistaan, »luonnollisesta kuolemasta», yhtymisestä jälleen maailmankaikkeuteen, siirtymisestä toiseen hiippakuntaan ja niin edelleen. Mutta miten monia tapoja merkitysten antamiseksi kuolemalle keksimmekin, me yhtä kaikki kuolemme. Kuolema on 29 Lehtonen.p65 29 6.11.2001, 8:58 diskurssin raja, ei sen tuotetta. Se on viimekätinen muistutus siitä, että me olemme osa luontoa. Ja ehkä se on myös merkityksellisyyden aiheuttaja. Olisiko nyt-hetkellä väliä, jos kaikki jatkuisi ikuisesti? »On olemassa monia eri tapoja käsitellä sitä tosiseikkaa, että jokaisella, myös kaikkein rakkaimmalla ihmisellä ja jopa omalla elämällä, on loppunsa. Ihmiselämän päättymistä, jota kutsutaan kuolemaksi, voidaan mytologisoida ideoilla yhteisestä elämästä tuonpuoleisessa, Haadeksessa tai Valhallassa, helvetissä tai paratiisissa», kirjoitti sivilisaatiohistorioitsija Norbert Elias. Eliasin mukaan ajatusta kuolemasta voi myös »pyrkiä välttämään työntämällä sen mahdollisimman kauas – kätkemällä ja kieltämällä epätoivottavan ajatuksen – tai pitäytymällä horjumattomiin uskomuksiin henkilökohtaisesta kuolemattomuudesta». Modernit yhteiskunnat toimivat Eliasin mukaan juuri näin. Niissä vanhenevat ja kuolevat hiljalleen eristetään elävien yhteisöstä. Kuolevan varhainen eristäytyminen »on erityisen yleistä kehittyneemmissä yhteiskunnissa, ja se on näiden yhteiskuntien yksi heikkous. Se on merkki ihmisten riittämättömästä kyvystä samastua toisten kohtaloon», kirjoitti Elias.19 Kuolema ei vastoin modernin läntisen kulttuurin fantasioita ole elämän ulkopuolella. »Elämä on kuolemista», kuten Juice Leskinen Syyskuun sävel -kappaleessaan huomauttaa. Kuolema on elämän välttämätön toinen, alati läsnä oleva raja, joka antaa elämälle sen identiteetin. Mitä pidemmälle elämme, sitä lähemmäksi kuolemaa tulemme. Muistan lukeneeni jostain, että ihmisen solut (aivosoluja lukuun ottamatta) uusiutuvat täysin seitsemässä vuodessa. Säilymme hengissä kuolemalla – uusiutumalla fyysisesti. Katastrofit lumoavat. Kun kuvat tuhosta olivat tuoreeltaan verkkokalvollamme, eräs läheiseni puhui pilvenpiirtäjään iskeytyvän jumbon kaameasta kauneudesta. Mitä katastrofi onkin, se ei ainakaan ole tylsää. Ja ehkä katastrofi on se arkisen uutisvirran välttämätön Toinen, jota (tai 30 Lehtonen.p65 30 6.11.2001, 8:58 jonka poissaoloa) vasten uutisvirta on paitsi tylsää myös lohdullista. Kuten Susan Sontag sanoo, meitä uhkaa kaiken aikaa kaksi yhtä pelottavaa, mutta toisilleen vastakkaista kohtaloa: loputon banaalius ja sietämätön kauhu20. Televisio on sekä banaaliuden että kauhun väline. Se sokeeraa ja tarjoaa terapiaa sokissa olevalle, tuottaa ahdistusta ja lievittää sitä. Tarjoamalla informaatiota, pyrkimällä kertomaan »kaiken» televisio tuottaa ahdistusta. Toistamalla kertomaansa ja saattamalla sen entuudestaan tuttuihin kehyksiin televisio kuitenkin myös lievittää synnyttämäänsä ahdistusta. 9. Terrorismia ei pidä missään oloissa hyväksyä. Päämäärä ei koskaan pyhitä keinoja, mutta keinot voivat tahria hyvänkin päämäärän. Ihmisinä me olemme jatkuvasti valintatilanteessa. Vaikka olemmekin kaikkea muuta kuin omaa tekoamme, olemme kuitenkin siihen mittaan vapaita, että meitä on pidettävä vastuullisina omista teoistamme. Vastuullisia syyskuun yhdennentoista päivän teoista olivat ne, jotka päättivät ryhtyä kyseisiin tekoihin. Tätä vastuuta ei hälvennä se, että heidän päätöstensä takana oli koettu epäoikeudenmukaisuus ja että osa heistä uhrasi teollaan myös oman henkensä. Sanotun tulisi olla itsestään selvää. Sen toteaminen ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että emme yrittäisi ymmärtää terroristien tekoa. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, vaan kritiikin edellytys. Ruotsalainen Johan Fornäs korostaa teoksessaan Kulttuuriteoria, että »ymmärtäminen ei ole onnistuneen kritiikin este, vaan pikemminkin sen ehto. Vasta kun on kyennyt ymmärtämään jotakin tekstiä, alakulttuuria tai diskurssia astumalla sen symbolisiin merkitysverkkoihin, siitä voi kehittää kritiikkiä.»21 Todellinen kritiikki on mahdollista vain, jos kykenee tietyssä määrin astumaan kohteensa nahkoihin, arvioimaan tämän tekemiä valintoja ja niiden vaihtoehtoja. 31 Lehtonen.p65 31 6.11.2001, 8:58 Terroriteot ovat katastrofeja, mutta ihmisten aiheuttamilla katastrofeilla on syynsä ja vaikutuksensa, joita on yritettävä kartoittaa. Kulttuurintutkimuksessa on painotettu usein historian moninaisia, yhteen perustaan palautumattomia syiden ja seurausten yhteyksiä. Takautuvan selittämisen kohdalla tämä merkitsee sitä, että »hyvän» ja »pahan» tai »meidän» ja »muiden» kaltaiset vastakkainasettelut eivät itsessään selitä mitään, vaan ovat pikemminkin seikkoja, jotka on otettava analyysin kohteiksi. Sen sijaan, että esitettäisiin melodramaattisia, maailman kahtia jakavia historiantulkintoja, on pyrittävä tarkastelemaan sitä, mistä melodramaattiset historiantulkinnat kohoavat. Ennakoivan selittämisen kohdalla taas on pyrittävä näkemään yli lyhytkestoisten vaikutusten, ennakoimaan mahdollisia pitkäkestoisia vaikutuksia sekä pohdittava, kuinka voisimme torjua uusia katastrofeja, esimerkiksi ksenofobian eli vieraanpelon lisääntymistä. Syyskuun yhdennentoista tapahtumia ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon vuonna 1991 käydyn Persianlahden sodan lopputulosta. Kimmo Kiljunen ennusti alkuvuodesta 1991, että sodalla ja sitä seuraavalla rauhalla nöyryytetään koko kolmatta maailmaa: »Aivan kuten ensimmäisen maailmansodan rauhanteossa nöyryytettiin Saksaa, nöyryytetään nyt ei vain Irakia, vaan myös arabinationalismia, islamia, kolmatta maailmaa. Vielä kerran valkoinen mies, entinen siirtomaaisäntä, näytti tällä ilmansuunnalla keppiään ja pani asiat järjestykseen.»22 Kulttuuriantropologi Susanne Dahlgren muistutti Helsingin Sanomissa lokakuun alussa, että islamilaisissa maissa Yhdysvaltojen vastaista mielialaa synnyttää sen joukkojen läsnäolo Saudi-Arabiassa, ehdoton tuki Israelille ja Irakin vastaiset pakotteet. »Amerikkalaisten sotilaallista läsnäoloa muslimien kaikkien pyhimpien paikkojen naapurustossa voi verrata hyvin siihen, jos jokin islamilainen maa asettaisi joukkojaan Italiaan, Vatikaanin naapuriin.»23 Persianlahden sota osoitti, että moderni sotilas- ja viestintäteknologia olivat muuttaneet sodankäynnin kasvot.24 Yhdys32 Lehtonen.p65 32 6.11.2001, 8:58 valtojen sotilaallinen ylivoima oli kasvanut murskaavaksi. Lisäksi Yhdysvalloilla oli puolellaan myös mediaylivoima. Maa on kiistatta maailman johtava televisio-ohjelmien viejä. Sen vienti ylittää yksin kaikkien muiden maiden ohjelmien viennin. Yhdysvallat yleensä hallitsee myös uutisia. »Maailmanluokan uutiset» ovat jo pitkään olleet peräisin muutamalta uutistoimistolta ja televisioyhtiöltä, jotka kaikki ovat angloamerikkalaisia. Uutisvirta on yksisuuntaista ja yksiulotteista. Kolmannen maailman maiden 1970-luvulla tavoittelema »maailman uusi tiedotusjärjestys» ei ole toteutunut. Missä ovat Yhdysvaltain johtajien puheissaan ylistämät sananvapaus ja moniarvoisuus? Yhdysvaltain sotilaallinen ja mediaylivoima merkitsevät yhtä kaikki sitä, että perinteiset sotilaalliset keinot eivät ole erityisen tehokkaita sen näkökulmasta, joka haluaa nousta vastustamaan ainoaa jäljellä olevaa supervaltaa. Onko kulttuurintutkimuksella sitten mitään tekoa tämän kaiken kanssa? Eikö kyse ole politiikasta, terrorismista, öljystä ynnä muusta sellaisesta? Eikö kulttuurintutkimuksen kohteena sen sijaan ole kulttuuri, ne kuvat, ideologiat, tietoisuuden muodot ja tiedostamattomat tekijät, jotka ovat osallisina siinä, kuinka elämme maailmamme symbolisesti? Kulttuurintutkimuksella on tekoa syyskuun yhdennentoista kanssa siinä määrin kuin reaalinen ja symbolinen leikkaavat toisiaan – minkä ne ovat tehneet aina ja tekevät nykyään yhä useammin ja yhä syvemmälle. Talouden, politiikan, moraalin ja kulttuurin väliset raja-aidat ovat murenemassa – tai ainakin niiden sijainnista käydään kiivaita neuvotteluja. Talous ja politiikka ovat kulturalisoitumassa. Kaikissa inhimillisen toiminnan sfääreissä merkityksistä käytävä kamppailu on entistä keskeisemmällä sijalla. (Palaan tähän tuonnempana, identiteettien yhteydessä.) Syyskuun yhdestoista osoittaa, että kulttuuri ja merkitykset eivät ole todellisuuden ylä- tai ulkopuolella, vaan muodostavat yhden tärkeimmistä alueista, joissa käydään kamppailua tulevaisuuden suunnasta. 33 Lehtonen.p65 33 6.11.2001, 8:58 Kulttuuri on paitsi reflektion myös toiminnan aluetta, jolla voimme tuottaa uusia, aiemmat kyseenalaistavia merkityksiä. Tällaisena se on toivon lähde. Maailma, jossa on kärsimystä, on sietämätön paikka, mutta maailma, jossa ei olisi kulttuuria, mielikuvitusta, kriittistä reflektiota, olisi vailla toivoa. Kulttuuri on muun ohella myös potentiaalinen vapauden alue, jossa voimme ajatella toisin, haaveilla toisin. Vapaus on ihmisen nimi, kuten runoilija Leo Vossi asian aikoinaan muotoili. 10. Vuonna 1991 Persianlahdella käytyä sotaa nimitettiin »ensimmäiseksi televisiosodaksi». Tosin voi kysyä myös, eikö jo Vietnamin tai peräti Korean sota ollut ensimmäinen, joka televisioitiin. Persianlahden sota oli kuitenkin ensimmäinen »CNN-sota». Miljardi ihmistä yli sadassa maassa katseli Persianlahden sotaa nimenomaan CNN:ltä. CNN ei näyttänyt vihollisen kuolleita ruumiita eikä myöskään puhunut kuolonuhreista tai niiden lukumäärästä, vaikka hyökkäyslentoja tehtiin yli kymmenentuhatta.25 Televisiosta seurattuna sota vaikutti tietokonepeliltä, jossa ei ollut ihmisuhreja. Se oli insinöörien, kirurgien ja median sota, jossa televisioyleisö yritettiin vakuuttaa siitä, että vain se tuhottiin, mikä oli täysin välttämätöntä. Sotaa kuvattiin täsmälliseksi, antiseptiseksi ja puhtaaksi Täsmäaseet olivat niin tarkkoja, että siviilien oli määrä olla niiltä turvassa. 1980-luvun alussa keskusteltiin paljon neutronipommista, jonka oli määrä jättää rakennukset pystyyn, mutta tappaa säteilyllään ihmiset. Yhdysvaltain täsmäaseet puolestaan ovat kuin neutronipommin vastakohtia. Niiden on tarkoitus tuhota pelkät rakennukset ja muut sotilaskohteet, mutta aiheuttaa ihmisille vain vähän vahinkoa. Persianlahden sodan kohdalla televisio ei raportoinut sodasta »ikkunana todellisuuteen». BBC:n toimittaja Mark Urban tiivisti tämän sodan päätyttyä. Hänen mukaansa suurin 34 Lehtonen.p65 34 6.11.2001, 8:58 epäonnistuminen sodasta kertomisessa liittyi siihen, että media ei kyennyt näyttämään, mitä ilmavoimat tekivät Saddam Husseinin asevoimille, vaikka juuri se ratkaisi sodan ja juuri siinä syntyi 90–95 prosenttia kaikista uhreista26. Niinpä sota ei itse asiassa ollut »televisiosota». Televisio ei esittänyt totuutta tapahtumista, vaan jotain muuta. Tutkimatta on, missä määrin suurten mediajättien yhteydet suuriin öljy-yhtiöihin liittyvät asiaan. Tunnetusti yhdysvaltalainen ABC on kytköksissä Texacoon, NBC British Petroleumiin ja Time Warner Mobil Oiliin.27 Totuus Persianlahden sodasta paljastui myöhemmin. Irakissa heti sodan päätyttyä vieraillut ranskalainen kenraali Pierre Gallois raportoi: »Ajoin 2 500 kilometriä jeepilläni ja näin täysin tuhottuja kyliä. Me löysimme sirpaleita pommeista, jotka olivat vuodelta 1968, Vietnamin sodan ylijäämää.»28 YK:n edustajana maassa käynyt Martti Ahtisaari raportoi pommitusten vieneen Irakin »lähes maailmanloppua muistuttavaan tilaan» ja siirtäneen maan »esiteolliseen kauteen». »Mikään mitä me olimme nähneet tai mistä me olimme lukeneet, ei ollut täydellisesti valmistanut meitä siihen erityiseen tuhoon, joka on kohdannut tätä maata».29 Los Angeles Timesin kirjeenvaihtaja John Balzar taas näki sattumalta videon, joka oli kuvattu Apache-helikopterin asekameralla yöhyökkäyksen aikana: »Hyökkääjät, joita ei voinut nähdä tai käsittää, nitistivät (Irakin sotilaat) yhden toisensa perään. Jotkut räjäytettiin kappaleiksi 30 mm tykkien kranaateilla. Eräs mies kaatui, vääntelehti maassa ja kompuroi jaloilleen: toinen luotisarja repi hänet kappaleiksi.»30 Arviot sodassa kuolleiden irakilaisten määrästä vaihtelevat 40 000:n ja 200 000:n välillä. 11. Syyskuun yhdennentoista uhrit saivat nimet ja kasvot. Valtaosa World Trade Centerissä olleista leijui tomuna Manhattanin 35 Lehtonen.p65 35 6.11.2001, 8:58 eteläkärjen kaduille, mutta heidän omaisensa pitivät huolta siitä, että heidät yksilöitiin mediassa. Yhdysvaltain pommitusten uhreille Afganistanissa ei tätä kunniaa ole suotu. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa työskentelevä tekstintutkija Vesa Heikkinen kysyi Aamulehdessä lokakuun 14. päivänä: »Missä on vastaisku-uutisen ihminen?» Heikkinen ihmetteli mihin »toimittajat ovat hukanneet kertomuksissaan sodasta ja terrorismista tärkeimmän, ihmisen?» Hän kertoi saaneensa lukea, että »USA ja Britannia iskivät risteilyohjuksilla useisiin kohteisiin Afganistanissa. Pääuutissivulla oli iso otsikko ’Yhdysvaltojen vastaisku alkoi’, ja teemasivut oli nimetty Vastaiskuksi». Heikkinen jatkoi: »Lehdessä siteerattiin presidentti Bushia, jonka mukaan kyseessä on ’sota terrorismia vastaan’ ja ’laaja kampanja’. Bush vakuutti ’meidän’ puolestamme, että ’me emme halunneet tätä tehtävää, mutta me viemme sen loppuun’. Bushin kuvan rinnalla oli samankokoinen kuva bin Ladenista. Bush nimesi viholliseksi bin Ladenin; bin Laden kutsui Bushia ’epäuskovaisten johtajaksi’. Muita ihmisiä näihin uutisiin ei juuri mahtunut, ja Bush ja bin Ladenkin esiteltiin pikemminkin tuomarina ja syyllisenä sekä hyvän ja pahan symboleina kuin yksilöinä.» Heikkisen mukaan »toimittajat näyttävät Suomessakin olevan melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on ’vastaisku’, ’operaatio’ ja ’tehtävä’, jossa tuhotaan tarkkaan valittuja ’kohteita’. Kohteina mainitaan Taliban-liikkeen ilmatorjunta- ja hävittäjäkalusto ja tukikohdat sekä al-Qaida-järjestön koulutusleirit. Näihin kohteisiin ohjukset uutisoinnin perusteella ’iskeytyvät’ kuin itsestään. Kyse on siis ennen kaikkea iskuista, kohteista, kalustosta ja tukikohdista. Ei esimerkiksi pelkäävistä, vihaisista tai kostoa vannovista ihmisistä. Ei kivusta, kauhusta eikä kuolemisesta. Uutisissa annetaan aamu aamun jälkeen yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä öisin ’tapahtuu’. Saamme muun muassa lukea, mitkä ovat Tomahawk-ohjusten painot, pituudet ja räjähdemäärät. Opimme, kuinka paljon ja millaisia pintaaluksia, lentotukialuksia, rynnäkkökoneita ja pommikoneita 36 Lehtonen.p65 36 6.11.2001, 8:58 ’käytössä’ on. Tietoja vahvistetaan tarkoin mutta tyylitellyin karttakuvin ja kuvioin.» Kaikki tämä tyydyttää Heikkisen mukaan tiedonnälkää, »mutta yhä lukija jää yksin kysymyksineen: Eikö ’kohteissa’ ole ihmisiä? Keitä varten ’koulutusleirit’ ja ’tukikohdat’ ovat? Entä USA ja Britannia, niiden ihmiset? Kuka ohjukset lähetti matkaan? Keneen ne osuivat? Mitkä puuhat ihmisiltä jäivät kesken? Kuka kuolleita kaipaa? Kuoleeko taas ’viattomia’?» Vesa Heikkinen panee merkille, että sota- ja terrorismiuutisissa »näyttää olevan erityisen vaikea kyseenalaistaa suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ei ole sopivaa ihmetellä, miksi tapahtumia tarkastellaan lähinnä toisen puolen näkökulmasta. Ei kuulu asiaan pohtia, voiko ’vastaisku’ jatkua yöstä toiseen ja onko silloin enää kyse vastaiskusta. Ei tule kuuloonkaan kysyä, onko sotilas tai terroristi ihminen. Ei pidä miettiä, onko hänellä kaipaamaan jääviä omaisia, ystäviä ja tuttavia.» Heikkinen päättää juttunsa seuraavasti: »Yhtenä aamuna lehdessäni uutisoidaan, että ’Ohjus tappoi siviilejä Kabulissa’. Erehtymätön ohjus ehkä eksyi, mutta samalla toimittaja löysi ihmisen, uhrin.» Helsingin Sanomien kolmossivun pääotsikko Heikkisen analysoimana lokakuun kahdeksantena osoitti ikävän havainnollisesti huomautusten osuvuuden. HS otsikoi »Räjähdykset valaisivat öisen Kabulin taivaan». Otsikon alle oli taitettu seitsemälle palstalle NBC-televisioyhtiön välittämä kuva Kabulista. Lehden seuraavan päivän ulkomaansivujen pääotsikko oli »Yhdysvaltojen pommikoneet moukaroivat Afganistania». Sivun oikeassa alalaidassa sentään kerrottiin otsikon »Emme nukkuneet silmäystäkään» alla, että Kabulissa oli kuollut yli 20 ihmistä, joista osa naisia, lapsia ja vanhuksia. Kaikki kuolonuhrit ovat kuolleita, mutta länsimaiselle medialle jotkut uhrit näyttävät olevan todellisempia kuin toiset. 37 Lehtonen.p65 37 6.11.2001, 8:58 12. Syyskuun yhdennentoista tapahtumat tunnetaan. Kukin muistaa sen, kuinka sai tietää kaapattujen koneiden iskeytymisestä World Trade Centeriin ja Pentagoniin. Kun ensimmäinen kone törmäsi WTC:n pohjoistorniin, näytti siltä, että oli tapahtunut onnettomuus. Toisen koneen ilmestyessä kuvaruuduille tätä tulkintaa täytyi muuttaa. Siltikään tapahtumat itsessään eivät selittäneet itseään. Siihen tarvittiin kulttuuria. Kulttuuri on nimenomaan niiden erilaisten luokittelujärjestelmien ja diskursiivisten muodostumien summa, joista kielessä ammennetaan, jotta todellisuudelle annettaisiin merkityksiä. Kaiken merkitysten tutkimisen avainlause on: Missä on merkitystä siellä on valintaa.31 Uutisten kohdalla valintoja tehdään lukemattomia. Miksi jokin tapahtuma uutisoitiin? Olisiko se huomattu, jos se olisi tapahtunut jossain muualla tai jonakin muuna aikana? Kenen näkökulmasta tapahtuma kerrottiin? Mihin yleisön ennakkokäsityksiin uutisessa vedottiin? Tarinan ulko- tai yläpuolelta kerrotussa normaaliuutisessa nämä valinnat on luonnollistettu. Tarinan kertojan tuottamassa sulkeumassa kaiken täytyy tulla ymmärrettäväksi. Sulkeumaan ei kuulu spekulointi sillä, mitä valintoja toimijat saati toimittajat tekivät. Silti on niin, että tarina olisi jokaisessa käännekohdassaan voinut saada myös jonkin toisen suunnan, jos toimijat olisivat valinneet toisin, ja se voidaan aina myös kertoa useammalla kuin yhdellä tavalla. Esittäminen on symbolista toimintaa, jolla on reaalisia vaikutuksia. Jamaikalaissyntyinen kulttuurintutkija Stuart Hall kertoo tästä kuvaavan esimerkin. Hallin mukaan palestiinalaisia, jotka taistelevat saadakseen Israelilta jälleen haltuunsa Länsirannalla olevan maan, voidaan kuvata joko »vapaustaistelijoiksi» tai »terroristeiksi». »On fakta, että nämä ihmiset taistelevat. Mutta mitä heidän taistelunsa merkitsee? Faktat yk38 Lehtonen.p65 38 6.11.2001, 8:58 sin eivät riitä selvittämään asiaa. Käyttämämme kieli – ’vapaustaistelijat’/’terroristit’ – on sitä paitsi osa ongelmaa. Lisäksi tietyistä ilmauksista, vaikka ne näyttäisivätkin kannaltamme epätosilta, voidaan tehdä ’tosia’, koska ihmiset toimivat ikään kuin ne olisivat tosia ja koska heidän toimillaan on sitten reaalisia seurauksia. Olivatpa palestiinalaiset terroristeja tai eivät, heistä tulee terroristeja, jos pidämme heitä terroristeina ja toimimme tämän ’tietomme’ perusteella. Kielellä (diskurssilla) on näin kouriintuntuvia vaikutuksia käytäntöön: kuvauksista tulee ’tosia’.»32 Palkitun City of Quartz -kirjan Los Angelesista kirjoittanut Mike Davis raportoi näistä vaikutuksista Long Islandilla, missä hän asuu tilapäisesti. Davisin mukaan koko maisema on täynnä aggressiivisen punaisia, valkoisia ja sinisiä viirejä ja nauhoja. Raivoisa kiihko näyttää kasvavan sitä suuremmaksi, mitä kauempana ollaan tuhokeskuksesta monikulttuurisella Manhattanilla. Valtakunnallinen lehdistö ei Yhdysvalloissa ole kertonut kuin murto-osasta mukilointeja ja päällekarkauksia, moskeijoiden polttamisia, rikottuja ikkunoita, boikotoituja kauppoja ja julkisia nöyryytyksiä, joista on muodostunut jatkuva Kristalliyö.33 Jälleen ajankohtainen esimerkki kielen käytännön vaikutuksista on se, että kun afganistanilaiset mujáhidín-taistelijat 1980-luvun alussa polttivat kouluja ja viilsivät auki opettajien kurkkuja, koska silloinen hallitus oli määrännyt tytöt ja pojat istumaan vierekkäin samoissa luokissa, The Times kutsui heitä »vapaustaistelijoiksi». Kun mujáhidínit ampuivat alas brittivalmisteisilla Blowpipe-ohjuksilla afganistanilaisen koneen 54:ne matkustajineen, heitä kutsuttiin kapinallisiksi. Tuohon aikaan heistä käyttivät terroristin nimeä vain heitä vastaan taistelleet afganistanilaiset ja neuvostoliittolaiset.34 Yhdysvallat kutsui aikoinaan myös Nelson Mandelaa »terroristiksi». Sittemmin hänestä tuli myös amerikkalaisten silmissä »valtiomies». 39 Lehtonen.p65 39 6.11.2001, 8:58 Missä on merkitystä, siellä on siis valintaa. Millaisia valintoja tehtiin annettaessa syyskuun yhdennentoista tapahtumille merkityksiä? Presidentti Bush kutsui ensimmäisessä puheessaan hyökkäyksiä »pelkurimaisiksi teoiksi». Syyskuun yhdennentoista iltana hän kuitenkin puhui »pahoista ja halveksittavista terroriteoista» eikä enää luonnehtinut tekoja pelkurimaisiksi. Ehkä presidentin puheenkirjoittajat olivat ymmärtäneet, että täydessä polttoainelastissa olevan jumbojetin törmäyttäminen pilvenpiirtäjään ei pelkurilta onnistuisi. Presidentti kutsui terroritekoa syyskuun kahdentenatoista »sotatoimiksi». Nimeäminen oli ainakin sikäli yllättävä, että yleensä »sodassa» on kaksi toisiaan vastaan taistelevaa osapuolta. Tämä määritelmä ei ole täyttynyt edes Afganistanin pommitusten alkamisen jälkeen – ellei Kabulia, Kandaharia ja muita kohteita puolustaneiden hajanaista ilmatorjuntatulta sitten pidetä »sodankäyntinä». Tilanteen nimittäminen »sodaksi» ei tapahtunut sattumalta. Jos kyse on sodasta eikä rikollisten kiinni ottamisesta, ei tarvita pidätyksiä, oikeudenkäyntejä, pitävää näyttöä syyllisyydestä eikä tuomitsemista. Jos rikollista kiinni ottava poliisi tappaa epähuomiossa pari sivullista, hän joutuu oikeuteen. Jos taas vihollista pommittava lentäjä aiheuttaa siinä sivussa viattomien kuoleman, hän saattaa saada mitalin. Sitä paitsi: Jos on sodassa, ei valinnan varaa enää ole. Sota on jo alkanut, eikä jäljellä ole muita vaihtoehtoja kuin voimankäyttö. Helsingin Sanomissa 6. lokakuuta haasteltu sotaretoriikan tutkija Riikka Kuusisto kommentoi Bushin valintoja näin: »Sanat ovat sikäli tekoja, että kun vastakkainasettelu lyötiin lukkoon heti ja voimakkailla sanoilla, Bushilta odotetaan vastatoimia. Että mitäs nyt sitten teette, jos tämä kerran on sota. Se on itseään ruokkiva kierre, josta on enää vaikea päästä pois. Se sulkee pois mahdollisuuden analyyttisempaan ja hienovaraisempaan lähestymistapaan.»35 Sotapuhe edusti siis vaihtoehdottomuuden puhetta. Mutta se edusti myös umpikujaan johtavaa puhetta. Mitä järkeä on ju40 Lehtonen.p65 40 6.11.2001, 8:58 listaa sotaa, jota ei voi voittaa, koska ei yksinkertaisesti ole selkeää vihollista, jonka alueen voisi vallata tai jonka joukot voisi lyödä? Eikö »voiton» tavoittelu johdakin tällaisessa »varjojen sodassa» paitsi siihen, että syyttömät saavat taas kerran kärsiä, myös siihen, että vastarinta tämän seurauksena kasvaa ja väkivalta leviää ja saa entistä kärkevämpiä muotoja? Mutta ehkä terroristit hakivatkin juuri tätä. Ehkä Bush meni intoa puhkuen juuri siihen ansaan, joka hänelle oli viritetty? Tähän viittasivat Washingtonin yliopiston professorit Debra Friedman ja Michael Hechter artikkelissaan, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa 29. syyskuuta. Heidän mukaansa Osama bin Laden »on hyvinkin voinut valjastaa vahvan ja roolistaan tietämättömän vallankumouksellisen voiman vastustamaan islamilaisen maailman hallituksia. Tämä voima on Yhdysvaltain asevoimat. Aivan samoin kuin terroristit käyttivät kaupallista lentoliikennettä hyökkäyksessään Amerikan vaurauden ja mahdin vertauskuvia vastaan, bin Laden käyttäisi Yhdysvaltain asevoimia muurinmurtajana heikkoja ja korruptoituneita islamilaisen maailman hallituksia vastaan.»36 Toisen tärkeän valinnan Bush teki, kun hän ilmoitti, että Yhdysvallat ei näe mitään eroa terroriteot tehneiden ja terroristeja suojelevien välillä. Tekoon syyllisten ja avunantoon syyllisten välisen eron pyyhkiminen yli tähtäsi tietenkin siihen, että Bush löytäisi konkreettisen vihollisen ja voisi ryhtyä sotaansa. Mutta mihin vedetään raja, kun puhutaan terroristien suojelijoista? Ovatko Saudi-Arabia tai Arabiemiirikuntien liitto, jotka kuuluvat Osama bin Ladenin liiketoimien näyttämöihin, myös tämän suojelijoita, kun ne antavat bin Ladenin rikastua maaperällään? Eikö niitäkin tulisi johdonmukaisuuden nimissä pommittaa? Tai pitäisikö NATO:n hyökätä jäsenmaahansa Norjaan, jossa bin Ladenilla kertoman mukaan on myös liiketoimia? Jos kyse on terrorismin vastaisesta sodasta, eikö se pitäisi kohdentaa nimenomaan Osama bin Ladenin johtamaan alQaida-verkostoon? Kyseessä on monimutkainen 24 ryhmän 41 Lehtonen.p65 41 6.11.2001, 8:58 yhteistyöverkko, jonka soluja on levittäytynyt lähes 50 maahan eri puolilla maailmaa. Suurin osa verkoston jäsenistä on lähtöisin kahdesta egyptiläisestä ääri-islamilaisesta ryhmästä. Verkoston liiketoimiin kuuluvat sudanilaiset makeisfirma, hedelmien ja vihannesten vientiyhtiö ja maansiirtoyhtiö sekä kenialainen kalastusfirma, Tansanian kautta käytävä timanttikauppa ja Tadzhikistanissa käytävä pähkinäkauppa. Kansainvälisten suhteiden ja Lähi-idän historian tutkija Pertti Multanen huomautti Helsingin Sanomissa 7. lokakuuta, että kukaan ei ole juuri välittänyt siitä, että Osama bin Laden ei ole afganistanilainen vaan saudiarabialainen. »Saudi-Arabia ei ole lännen suuressa taistelussa vihollinen vaan tärkeä liittolainen. Se on maa, joka pitää pystyssä maailmantaloutta ja länsimaiden hyvinvointia, ja on saanut palveluksistaan kunnon palkkion.» Multasen mukaan sen sijaan »suureksi syylliseksi kelpaa Afganistan, maa jossa ei ole pisaraakaan öljyä».37 Baader-Meinhof -terrorismia Berliinissä tutkiva Kati Lehto huomautti lokakuun alussa, että jos Punaiset armeijakunnat olisi 1970-luvulla tehnyt iskun Yhdysvaltoihin, ei kenellekään olisi tullut mieleenkään suunnitella kostoiskua Bonniin tai Frankfurtiin.38 »Terroristeja suojelevien» nimeäminen on sekin valintojen tulosta. 13. Ennen pitkää CNN otti käyttöön planssin, jossa luki »Attack on America». Toiseen torniin tunkeutuvaa suihkukonetta ja tornien romahtamista näytettiin yhä uudelleen. Sille, mikä aluksi näytti käsittämättömältä ja ymmärryksen tuolle puolen menevältä, alettiin pian antaa merkityksiä. Tapahtuneelle etsittiin syitä ja selityksiä, ja tietty kertomusmalli nousi esiin. Samaan tapaan kuin New Yorkiin alias Gotham Cityyn sijoittuvissa Batman-tarinoissa myös tässä tapahtunutta jäsennettiin yksinkertaisella »hyvä vastaan paha» -asetelmalla. Media »joutuu tilannetta määritellessään etsimään populaareja, 42 Lehtonen.p65 42 6.11.2001, 8:58 mahdollisimman monien ymmärtämiä malleja», huomautti mediatutkija Erkki Karvonen syyskuun lopussa. »Mikäs sen populaarimpaa kuin populaarielokuvien selkeän mustavalkoinen ’hyvikset’ vastaan ’pahikset’ -maailmankuva»39. Aivan kuten Batman-tarinoissa myös tässä paha saatiin rajatuksi suhteellisen vähälukuiseen hahmojen joukkoon. Presidentti Clintonilla oli kyseenalainen kunnia kuvata Osama bin Ladenia ensi kerran »yhteiskunnan viholliseksi numero yksi». Tämä tapahtui vuonna 1998, kun al-Qaidan terroristit olivat räjäyttäneet pommin kahdessa, Itä-Afrikassa sijaitsevassa Yhdysvaltain lähetystössä kimppuun. Ennen tätä bin Laden oli vaikuttanut eristetyltä hahmolta, mutta Clinton teki saudimiljonäärille palveluksen, josta tämä ei ehkä osannut edes haaveilla. Bush nuorempi jatkaa edeltäjänsä jalanjäljissä. Ristiretki bin Ladenia vastaan on vaarassa tehdä tästä islamilaisen maailman silmissä uuden Saladinin, tarunhohtoisen sotapäällikön, joka valloitti Jerusalemin ristiretkeläisiltä takaisin muslimeille. Clinton ei tietenkään ollut ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti tai hallituksen jäsen, joka kohteli vastustajiaan kuin nämä olisivat Hollywood-elokuvan roistoja. Oliver North kutsui aikanaan palestiinalaista terroristi Abu Nidalia »yhteiskunnan viholliseksi numero yksi». Saddam Husseinia verrattiin 1990-luvun alussa ahkerasti Hitleriin. Sitä ennen oli demonisoitu Iranin hengellinen johtaja ajatolla Khomeini. Ronald Reagan puolestaan oli soveltanut Hollywood-oppejaan nimittämällä Libyan johtaja Muammar Gaddafia »Lähi-idän hulluksi koiraksi». Myös puhe »roistovaltioista» kuuluu samaan kyseenalaiseen retoriikkaan. Syyskuun yhdennentoista jälkeen Jokerin ja Arvuuttajan roolin sai Osama bin Laden, terrorismin takapiru ja kummisetä, joka antoi pahalle nimen ja kasvot. (Pitäviä todisteita hänen syyllisyydestään tekoon ei tosin ollut tämän kirjan painoon mennessä tuotu julkisuuteen. Ison-Britannian hallituksen julkaisemat todisteetkin jäivät aukkoisiksi »tiedustelusyistä»40.) 43 Lehtonen.p65 43 6.11.2001, 8:58 bin Ladenista sanottiin olevan tarjolla vain vähän tietoa. Hänet esitettiin yhtä ristiriitaiseksi, käsittämättömäksi ja oudoksi kuin Batmanin konnagalleria. Hän näyttäytyi monimiljonääriksi, joka on torjunut kulutuskulttuurin, samaan aikaan sekä syvästi uskonnolliseksi ja runoutta rakastavaksi että murhanhimoiseksi mieheksi. Habitukseltaan Jeesuksen mieleen tuova bin Laden on kansainvälinen liikemies, jonka laajat toimet käsittävät niin sopimusviljelyn kuin öljyjohtojen kaupan, mutta joka vihaa Yhdysvaltoja, kansainvälisen kapitalismin päämaata, joka puolustaa hänen kaltaistensa toimijoiden oikeuksia maailmantaloudessa. Lisäväriä kuvaan toivat tieto bin Ladenin taustasta rikkaan suvun vesana, isänä ja playboyna samoin kuin tämän insinöörikoulutus, maanpakolaisuus, asema maailman etsityimpänä miehenä ja piileksiminen merkillisten Taliban-sissien selän takana vaikeapääsyisessä Afganistanin vuoristossa. Päälle päätteeksi kävi ilmi, että bin Laden oli saanut terroristinoppinsa CIA:lta. Hän oli siis uusi Frankensteinin hirviö – luomus, joka kääntyy luojaansa vastaan. Erkki Karvonen kiinnitti huomiota siihen, että syyskuun yhdennentoista jälkeiset tapahtumat muistuttavat lännenelokuvan käsikirjoitusta: »Bush on kuin oikeamielinen sankarisheriffi, joka ratsastaa kaupunkiin, josta kuolemaa kylväneet konnat ovat jo häipyneet. […] Tästä käynnistyy sankarin kostomotiivi, toimintaohjelma, joka kantaa elokuvan loppuun saakka. Lopussa sankari saa hyvityksen: paha tuhoutuu jyrkänteeltä pudoten hidastettuna, karmeasti huutaen. Me kaikki taputamme käsiämme huojentuneina ja moraalisesti perin tyytyväisinä. Siitäs sait, inhotus! Parempaa et totisesti ansainnut!» Tarina vie toimijoita, »meidän on nähtävä tarinan täyttymys ja pahan monumentaalinen tuhoutuminen». Kun kertomusta on alettu kertoa tietyllä tavalla, sen on myös saatava odotusten mukainen loppunsa. Karvonen huomauttaa, että tarinaa voi kertoa myös toisin. Esimerkiksi Irakissa tarina saattaisi alkaa vuoden 1991 Per44 Lehtonen.p65 44 6.11.2001, 8:58 sianlahden sodasta, jossa »vihollinen kärvensi aavikolle ainakin 100 000 poikaa, isää ja veljeä ilman että näillä oli mitään mahdollisuutta vastata tuleen. Kuvattaisiin surevia leskiä, itkeviä lapsia, äitejä. Kertomus loppuisi New Yorkin pilvenpiirtäjien savuaviin raunioihin. Oikeudenmukainen kosto on tapahtunut. Ja sitten lopputekstit.» Karvosen mukaan todellisuus on elokuvan kaltaista siksi, että todellista maailmaa hahmotetaan samoilla ymmärtämisen rakenteilla kuin elokuvaakin. »Mutta voi myös olla, että ihmistekoisen todellisuuden tuotanto noudattaa samaa käsikirjoitusta kuin elokuvaviihteen teko. Niin terroriteko kuin elokuvatkin ovat ihmisten tuotteita. Miksipä niiden tuotantoa ei voisi ohjata sama logiikka?» Ongelmana tässä tietenkin on, kuten Karvonenkin toteaa, että todellisuus ei lopulta ole niin mustavalkoinen kuin viihde antaa ymmärtää. »Hyvä» ja »paha» kietoutuvat toisiinsa monin säikein. Esimerkiksi kirjailija Arundhati Roy luonnehti Osama bin Ladenia Yhdysvaltojen »perhesalaisuudeksi», maan presidentin »synkäksi kaksoisolennoksi», joka on »vastaus Yhdysvaltain välinpitämättömyydelle ei-amerikkalaisten hengistä ja hyvinvoinnista, sen barbaarimaisille sotilaallisille väliintuloille, despoottisten ja diktatoristen hallitusten tukemiselle ja sen säälimättömälle talouspolitiikalle, joka on heinäsirkkaparven tavoin syönyt itsensä läpi köyhien maiden talouden».41 Uutisointi toimii usein myös tapahtumien ennakoijana. Helsingin Sanomien ulkomaanosaston pääsivun rubriikkina oli ensin sana »TERRORIHYÖKKÄYS», sitten sanat »VASTAISKUN VALMISTELU», jotka vaihdettiin sanaan »TERRORISMI», kunnes päästiin käyttämään sanaa »VASTAISKU», joka pian korvattiin sanoilla »ISKU AFGANISTANIIN», jotka taas vaihtuivat sanoihin »AFGANISTANIN SOTA». Näin rubriikit kerronnallistivat tapahtumia, sijoittivat niitä ikään kuin ennalta määriteltyyn kehykseen, terrori-iskusta täysimittaiseen sotaan johtavaan tapahtumien kulkuun. 45 Lehtonen.p65 45 6.11.2001, 8:58 14. Toimittajat ovat ainakin jossain määrin pohtineet sitä, kuinka he välttäisivät astumasta terroristien heille virittämään ansaan. Presidentti Bush nuorempi ei tällaisilla pohdinnoilla näytä järkikultaansa vaivanneen. Bushin mukaan tekoon syylliset on saatava kiinni – elävinä tai kuolleina. Kiinniottaminen ei ole mahdollista, ellei terroristien jäljille päästä. Etsivällä, ihmisten jäljittäjällä ei kuitenkaan olisi ollut töitä modernia edeltäneissä paikallisyhteisöissä, joissa kaikki tunsivat toisensa ja jossa itse kunkin identiteetti oli lyöty pitkälle lukkoon jo syntymähetkellä. Anonyymiys, identiteetin puute, on keskeinen ongelma, jonka moderni etsivä pyrkii ratkaisemaan. Terroristien identiteetti on konstruoitava niukan aineiston nojalla. Samalla kun moderni maailma on luonut uuden anonyymiyden, se on kuitenkin luonut myös uudet tekniikat, joilla anonymiteetin arvoitukset voidaan purkaa. Vaikka globaali maailma on mutkikas paikka, se tuottaa myös uuden suhteiden verkon, jonka avulla ihmisiä voi jäljittää ja valvoa. Terroristi eroaa anonyymistä joukosta sen perusteella, että hän on terroristi. Jos viattomuus on anonyymiyttä ja samanlaisuutta, terrorismiin liittyy sen sijaan yksilöllisyys ja erilaisuus, tietty identiteetti. Täydellinen rikos – salapoliisikertomusten painajainen – olisi jäljetön, ei-yksilöllinen rikos, jonka kuka tahansa olisi saattanut tehdä. Ei-täydelliset rikokset taas ovat selvitettävissä juuri erilaisuuden, yksilöllisyyden perusteella. Rikollisten luo johtavat ne jäljet, jotka vain kyseiset ihmiset olisivat saattaneet jättää. Sherlock Holmesin metodina oli deduktio. Hänen materiaaliaan olivat johtolangat, joiden nojalla hän teki päätelmiä. Holmesin asuinpaikan, 1800-luvun lopun Lontoon, todellisuus oli jo niin mutkikas, että siitä ei voinut kokonaisuudessaan, totaliteettina, sanoa enää juuri mitään. Tällöin pienet yksityiskohdat tarjosivat avaimen, sisäänpääsyn metropolin sa46 Lehtonen.p65 46 6.11.2001, 8:58 laisuuksiin. Samaan tapaan kuin oireet olivat Freudille sisäänpääsy tiedostamattomaan, olivat johtolangat Holmesille tutkimuksen lähtökohta. Mutta niinpä sekä Sigmund Freud että Arthur Conan Doyle olivatkin koulutukseltaan lääkäreitä. Symptomatologia, oireoppi, yhdisti Freudin ja Holmesin metodeja. Holmesin tapauksessa johtolankoja käytettiin nimenomaan anonyymiyden kukistamiseen, rikollisten identifioimiseen. Perinteisissä yhteisöissä yksilön identifioimiseen oli riittänyt hänen nimensä. Lontoon kaltaisessa metropolissa nimi ei enää voinut toimia tunnistamisen perusteena. Sittemmin yksilöiden identifioimiseksi käyttöön otettu nimikirjoitus oli sekin haavoittuva, voitiinhan se aina väärentää. 1800-luvun lopussa suunniteltiin antropometrisen tunnistusmetodin käyttöönottoa identifioimisongelmien ratkaisemiseksi. Se olisi perustunut fyysisten yksityiskohtien tarkkaan muistiin merkitsemiseen. Metodiin liittyi kuitenkin yksi pulma: vaikka sen nojalla voitiinkin sulkea pois epäilyksen piiristä kaikki alle 180-senttiset ja punaisia viiksiä omaamattomat, se ei vielä kertonut, kuka yli 180-senttisistä punaviiksiniekoista oli syyllinen. Niinpä metodia täydennettiin sanamuotokuvilla. Sanat ovat kuitenkin tunnetusti tavattoman epäluotettavia. Mikä esimerkiksi on koukkunokan ja kyömynenän ero? Entä kuinka voitaisiin verbaalisesti luokitella siniharmaiden silmien eri sävyjä? Tähän pulmaan tarjoutui ratkaisu, kun huomattiin, että kunkin ihmisen sormenjäljet olivat ainutlaatuisia. Sormenjäljet talteen ottamalla kunkin yksilön identiteetti, samuus aiemman itsensä kanssa, voitiin osoittaa kiistatta. Kultakin ihmiseltä löytyvän biologisen erityispiirteen nojalla hänestä voitiin tehdä peruuttamattomasti yksilö. Yksilöityminen ja yksilöiminen eivät kuitenkaan olleet biologisia, vaan kulttuurisia, sillä koko yksilöllisyyttä koskeva ongelma oli syntynyt nimenomaan kulttuurisena, ei biologisena, 47 Lehtonen.p65 47 6.11.2001, 8:58 ongelmana. Yhtä kaikki, metropolien synnyttämä anonymiteetti voitiin nyt voittaa, “rikollisen Lontoon pimeän viidakon», kuten Watson sitä eräässä Holmes-tarinassa kutsuu, villipedot kesyttää. Identifioiminen on Holmes-tarinoiden kannalta paitsi kerronnallisesti myös ideologisesti välttämätön tehtävä. Conan Doylen maailmassa rikollisen on oltava nimenomaan yksilö, identifioitava henkilö. Yksilöiminen hälventää lukijan mielestä sen kauhean epäilyn, että rikos olisi jotain persoonatonta ja siten kollektiivista ja sosiaalista, että syyllisiä olisivat muutkin kuin kiinni otettu ja rangaistu pahantekijä. Holmes-tarinoissa rikos representoidaan aina poikkeukseksi. Rikollisen tappio on yhteiskunnan voitto ja samalla se on yhteiskunnan puhdistautumista rikoksesta. Yhden julistaminen syylliseksi merkitsee miljoonien julistamista syyttömiksi. Rikollinen ei Conan Doylella ole koskaan porvariston tai keskiluokan jäsen. Rikolliset ovat yleensä joko aatelisia tai nousukkaita. Keskiluokka ja porvaristo samastuvat Holmes-tarinoissa anonyymiyteen, samanlaisuuteen, toistuvuuteen, selvyyteen. Porvaristo ei enää edusta – toisin kuin vaikkapa vielä Honore de Balzacin romaaneissa – riskejä, uutuutta ja epävakautta, vaan pysähtyneisyyttä, säilyttämistä ja harkitsevuutta. The Case of Identity -tarinan alussa Holmes ja Watson viettävät iltaa metropolin sydämessä. He ovat itse kuitenkin sisällä, nojatuoleissaan tulisijan molemmin puolin. Täällä, kaikin puolin turvassa, he eivät “uskaltaisi kuvitellakaan», mitä kaikkea heidän pesänsä ulkopuolella mahtaa olla tekeillä. Näin tarina on alusta alkaen kerrottu porvarillisen toistuvuuden ja selvyyden näkökulmasta. Tätä tukee myös Holmesin tapa kuvata Lontoota omituiseksi, oudoksi ja eksentriseksi. Jotta jokin voisi representoitua omituiseksi, oudoksi ja eksentriseksi, on oltava olemassa jotakin ei-omituista, ei-outoa ja ei-eksentristä. Tämä jälkimmäinen taas ei ole mikään muu kuin Holmestarinoiden normatiivinen lähtökohta, keskiluokkainen tai 48 Lehtonen.p65 48 6.11.2001, 8:58 porvarillinen todellisuus, jonka turvissa Holmes ja Watsonkin istuvat. Mutta samalla tapahtumien representoiminen ‘eksentrisiksi’ merkitsee niiden köyhdyttämistä. Niistä tulee vain poikkeuksia, bisarreja yksittäistapauksia, joiden olemassaolon ei tarvitse muuttaa takkatulen ääressä olijoiden elämää – paitsi niiltä osin, että Holmesin on ratkottava niitä tapaus tapaukselta voidakseen jälleen palata takkatulen ääreen. Identiteetti muodostaa näin Holmes-tarinoissa arvoituksen, mutta rajallisen arvoituksen, tapaus kerrallaan ratkaistavan arvoituksen. Kyseessä on tietenkin realistiselle kerronnalle tyypillinen arvoitus, joka synnyttää epäjärjestyksen tilan, josta taas kerronta syntyy. Muun realistisen kerronnan tavoin Holmes-tarinat liikkuvat kuitenkin vääjäämättä kohti sulkeutumaansa, alkuperäisen järjestyksen palauttamista. Tässä alkuperäisessä – tai lopullisessa – tilassa identiteetti ei voi enää olla realistisen kertomuksen lukijoille arvoitus, vaan kertoja tekee näille tarinan tapahtumista täysin ymmärrettäviä. Ikävä kyllä »täysi ymmärrettävyys» on kuitenkin fantasiaa. Voimmeko todella ymmärtää »täysin», miksi joku murhaa? Tai, tähän päivään palataksemme, voimmeko ymmärtää »täysin», miksi yhdeksäntoista terroristia ryhtyivät tekoonsa? Fiktiossa voimme kuvitella, että salapoliisilla ja kertojalla ja meillä heidän rinnallaan on hallussamme »totuus, koko totuus eikä mitään muuta kuin totuus», mutta entä fiktion ulkopuolella? Eikö mahdollisuus kuvitella »koko totuutta» perustukin siihen, että kertoja sijoittaa itsensä ja meidät lukijoinaan tarinan ulkopuolelle? Fiktion ulkopuolella emme ole koskaan tarinan ulkopuolella. Me emme ole paikalle tapahtumien jälkeen saapuvia Sherlock Holmeseja, vaan pikemminkin tarinan toimijoita, Sam Spadeja ja Philip Marloweja. 49 Lehtonen.p65 49 6.11.2001, 8:58 15. Salapoliisiromaani ja uutiset ovat kumpikin »realistisia». Realismi on maailman kartoittamista tietyllä tavalla. Sana ’kartoittaa’ on tässä tärkeä. Kukaan ei voi hallita sitä, mihin ei ole tutustunut. Mitä ei ole kartoitettu ei voi tuntea eikä siis myöskään hallita. Syyskuun yhdennentoista jälkeiset tapahtumat on esitetty sanomalehdissä ja televisiossa yhä uudelleen karttoina. Milloin olemme saaneet nähdä karttoja Manhattanin eteläkärjen kortteleista, milloin Lähi-idästä, milloin taas Afganistanista. Karttojen ajatellaan tarjoavan objektiivisen ja kattavan kuvan todellisuudesta. Eurooppalaiset ovat kartoittaneet maailmaa sitä mukaa kuin he ovat tutkineet, valloittaneet ja kolonisoineet sitä. 1500-luvulla eläneen flaamilaisen matemaatikko Mercatorin projektion mukaan tuotetut kartat, joissa pallomme on litistetty kaksiulotteiseksi pinnaksi, esittävät paitsi maailmaa myös lännen valtaa. Jotta Mercator olisi saanut litistettyä maan kaarevuuden, hän esitti pituuspiirit yhdensuuntaisiksi, mikä merkitsi niiden keskinäisen etäisyyden leventämistä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi tai etelämmäksi kartalla liikuttiin. Kompensoidakseen näin syntyneen vääristymän hän kasvatti myös leveyspiirien etäisyyttä toisistaan. Tuloksena oli Eurooppaa kahdella tavalla suosiva kartta. Ensinnäkin syntynyt kartta oli tehokas purjehduksen apuneuvo, koska sen mukaan oli helppo suunnistaa. Välimatkat saattoivat olla vääriä, mutta kartan avulla sai kuitenkin otettua helposti oikean suunnan. Kartasta tuli maailmanvalloituksen väline. Toiseksi Mercatorin projektio kasvatti Euroopan esitettyä kokoa. Pohjoiset maamassat laajenivat sen seurauksena, että pituuspiirit oli esitetty yhdensuuntaisiksi. Kuin sattumoisin kyseiset maamassat olivat nimenomaan eurooppalaisia. (Eteläisellä pallonpuoliskolla ei vastaavia maamassoja ole. Afrikan ja Australian eteläkärjet ovat suunnilleen samalla etäisyydellä Etelänavasta kuin Lissabon Pohjoisnavasta.) 50 Lehtonen.p65 50 6.11.2001, 8:58 Mercator vakiinnutti ajatuksen siitä, että pohjoisen on oltava kartalla ylhäällä ja etelän alhaalla. Hän sijoitti myös Euroopan kirjaimellisesti keskelle karttaa asettamalla Greenwichin pituuspiirin nollapiiriksi, josta lasketaan »läntiset» ja »itäiset» pituudet. Tämä puolestaan johti erinäisiin merkillisyyksiin. Esimerkiksi Australiasta katsoen Amerikka on »idässä», vaikka siitä puhutaankin »läntenä».42 »Itä on itä ja länsi länsi eivätkä ne koskaan kohtaa», kirjoitti Rudyard Kipling. Idän ja lännen sijaintia ja rajoja ei kuitenkaan ole lyöty lukkoon. Itänapaa ja Länsinapaa ei ole muualla kuin Nalle Puh -tarinoissa. Jokainen maapallon piste on joihinkin pisteisiin nähden »idässä», toisiin nähden taas »lännessä» (paitsi tietysti niihin, joihin se on kohtisuoraan »etelässä» tai »pohjoisessa»). »Etelällä» ja »pohjoisella» on kummallakin jonkinlainen nollapisteensä: Etelänavalta voi ottaa ensimmäisen askeleen vain pohjoiseen, Pohjoisnavalta vain etelään. »Itä» ja »länsi» sen sijaan ovat leijuvia kategorioita. Niinpä esimerkiksi sellaiset »lännen» keskukset kuin Pariisi, Berliini ja Rooma sijaitsevat »itäisellä» pallonpuoliskolla, kun taas merkittävä »itäisten» muslimien keskus Casablanca jää »läntiselle» pallonpuoliskolle. »Lähi-itä» taas sijaitsee osin »länteen» esimerkiksi Suomesta, »Keski-itä» taas ulottuu Välimereltä (siis »Lähi-idästä») Persianlahdelle ja »Kaukoitä» Intiasta Japaniin. Nimitykset kertovat siitä, keihin nähden »lähellä», »keskietäisyydellä» tai »kaukana» kyseiset »idät» ovat. (Jostain syystä maapallolla ei ole »Lähipohjoista» tai »Kaukoetelää». »Keskilänsi» kyllä löytyy, mutta Euroopasta katsoen se sijaitsee »Kaukolännessä».) Mercatorin projektion mukainen kartta on toisinto, maapallon esittäminen jonkinlaiseksi. Esityksenä se on myös vallan väline. Sen kautta eurooppalainen silmä voi alistaa koko maailman. Samalla sen avulla tuotetaan tiettyjä ideologisia kuvia. »Itä» on liikakansoitettu, apaattinen, despoottinen, konservatiivinen, vanha, pimeä ja kaikin tavoin epäilyttävä, kun 51 Lehtonen.p65 51 6.11.2001, 8:58 taas »länsi» on avoin, dynaaminen, demokraattinen, edistyksellinen, uusi, valistunut ja vapaamielinen. Mutta itse asiassa jako ei päde kaikkeen »itään». Australia esimerkiksi sijaitsee varsin »idässä» ja Uusi-Seelanti vielä siitäkin »idempänä», mutta emme silti kaiketi liitä niihin »itään» yleensä kytkeytyviä mielikuvia. Esimerkkimme tosin vihjaa myös siihen, että myöskään nimet »pohjoinen pallonpuolisko» ja »eteläinen pallonpuolisko» eivät ole vailla ideologisia ulottuvuuksia. Ensin mainittu on merkityksiltään lähellä »lännelle» annettuja määreitä, kun taas »etelä» muistuttaa monessa suhteessa »itää». Voidaan esimerkiksi kysyä, kumpi nimistä, »pohjoinen» vaiko »eteläinen», vastaa paremmin mielikuviamme elämästä Australiassa tai Uudessa Seelannissa, jotka maantieteellisesti sijaitsevat kiistatta hyvän matkaa päiväntasaajasta etelään ja ovat lisäksi kiistatta hyvin »idässä»? Aina voidaan tosin sanoa, että kyseiset maat eivät kuulu »kolmanteen maailmaan», mutta tämä sekoittaa tilannetta entisestään, sijaitseehan suuri osa »kolmannesta maailmasta» nimenomaan »läntisellä pallonpuoliskolla», jonka oli siis määrä olla dynaaminen ja edistyksellinen. Vielä sekavamman tilanteesta tekee se, että reaalisosialistisista valtioista koostunutta »toista maailmaa» ei enää ole.43 Suunnattomalle sekavuudelle on täsmälleen yksi syy. Nimityksiä hallitsevat yhä länsimaiset näkemykset, joissa eri valtioita niputetaan yhteen toistensa kanssa aina sen perusteella, kuinka ne eroavat »meistä». 16. Mikä rikollisten jäljittämisessä on muuttunut Holmesin ajoista? Tavoite – rikollisen tunnistaminen ja kiinni saaminen – on yhä sama, mutta käytössä on uusia keinoja. Yksi uusi keino ovat kasvojen tunnistusohjelmat. Ohjelmat käyvät läpi ihmisjoukkojen kasvoja, muuttavat ne digitaaliseen muotoon ja sitten 52 Lehtonen.p65 52 6.11.2001, 8:58 vertaavat niitä tietokoneeseen varastoituihin tiedostoihin. Ohjelmat luovat tietyn matriisin, joka tunnistaa 80 piirrettä, kuten silmien etäisyyden toisistaan ja huulten pituuden. Kertoman mukaan ohjelmat saavuttavat optimioloissa 99,3 prosentin tarkkuuden. Tällaiset ohjelmat ovat panoptikonin uusia muotoja.44 A propos, myös modernit pilvenpiirtäjät toimivat panoptikonien tavoin. »Älykkäät» rakennukset valvovat kaiken aikaa itse sitä, mitä niiden sisällä tapahtuu. Niiden valvontalaitteisiin kuuluvat panoptinen, kaikkialle näkevä visuaalinen valvonta, kyky havaita oudot hajut, herkkyys lämpötilan ja kosteuden vaihteluille, outojen liikkeiden jäljittäminen ja joissakin tapauksissa myös outojen äänien havaitseminen.45 World Trade Centerin tapaus paljasti kuitenkin panoptikonin rajallisuuden: se ei näe itsensä ulkopuolelle. Modernit informaatioteknologiat eivät vain auta meitä näkemään koko maailmaa – niiden kautta meistä tulee myös monin uusin tavoin vallan katseen kohteita. Kännykkää mukanaan kantavat ovat aina tavoitettavissa. Jos maksan Visalla tai nostan rahaa pankkiautomaatista, sijaintini kyseisellä hetkellä kirjautuu johonkin. Kaduille ja ostoskeskuksiin sijoitetut poliisin valvontakamerat saattavat lisätä kyseisissä paikoissa liikkuvien turvallisuutta, mutta samalla liikkujista jää jälkiä viranomaisten videoarkistoon. Tällaisten teknologioiden kautta elämämme voi helpottua, mutta samalla meitä on myös aiempaa helpompi valvoa. Ensimmäinen valvontakameran kuvaamalta videonauhalta tunnistettu spreijaaja on jo Suomessakin asetettu syytteeseen. Valvonta uhkaa muuatta suurkaupunkien tarjoamaa viehätystä – anonyymiyttä. Ihmekö sitten, että sanastoomme on jo lanseerattu käsite »elektroninen kansalaistottelemattomuus». Syksyllä 2000 törmäsin Newarkin lentokentällä outoon ilmiöön. Usealla ihmisellä oli tekonenä ja -viikset naamallaan. Myös muita naamareita näkyi. Edellä kuvatun kontekstin oh53 Lehtonen.p65 53 6.11.2001, 8:58 jaamana tulkitsin näkemäni tietyllä tavalla: kyseessä oli ymmärrykseni mukaan ihmisten pyrkimys taistella valvontakameroita vastaan, halu vetää panoptikonia nenästä. Naamareita näkyi kuitenkin illalla Manhattanilla niin tiheästi, että viimein minäkin ymmärsin: Oli Halloween-yö. Israelilaisen kirjailija David Grossmanin mukaan syyskuun yhdestoista merkitsee panoptikonin laajenemista: »Voi huoletta veikata, että tällä siunaamalla hetkellä jokainen länsimaa on lisäämässä puhelujen salakuuntelua ja sähköpostien silmälläpitoa. Tuhansia viattomia siviilejä pidätetään ja pidetään pidätettyinä, kun yritetään estää seuraava isku. Kokonainen armeija salaisia agentteja saa nyt luvan tunkeutua alueille, joita aiemmin pidettiin yksityisinä ja intiimeinä.»46 Bushin hallinto onkin esittänyt kongressille luettelon toivomistaan uusista »panoptisista» valtuuksista. Niihin kuuluvat Internetin rajaton valvonta, epäilynalaisten vierasmaalaisten pakolliset DNAtestit, pääsy salaisiin taloustietoihin ja oikeus pidättää maahanmuuttajia määräämättömiksi ajoiksi. 17. Panoptikonilla on kuitenkin vielä sekin yhtymäkohta syyskuun yhdennentoista jälkeisiin tapahtumiin, että sen avulla terroritekoihin syyllistyneet olisi voitu saattaa varsin tehokkaasti edesvastuuseen. Yhdysvaltain kyky jäljittää terroristeja ja saada heidät oikeuden tuomittavaksi on viime vuosina osoittautunut yhä uudelleen varsin kunnioitettavaksi. Kuusi henkeä tappaneen World Trade Centerin pommiräjähdyksen helmikuussa 1993 järjestäneet otettiin kiinni ja tuomittiin. Sama kohtalo koitui niiden osaksi, jotka olivat vastuussa Yhdysvaltain lähetystöjen pommittamisesta Keniassa ja Tansaniassa vuonna 1998 ja tuomittiin vuoden 2001 kesäkuussa elinkautiseen vankeuteen New Yorkissa. Nyt valittiin toinen tie. Miksi? Vastaus saattaa liittyä juuri siihen, kuinka tapahtumille annettiin merkityksiä. Suorana lähetetyt tapahtumat istutettiin 54 Lehtonen.p65 54 6.11.2001, 8:58 pian tuttuakin tutumpiin kerronnallisiin kaavoihin. »Attack on America» antoi tapahtumille aivan tietyn merkityksen. Siinä sivuutettiin esimerkiksi se, että maailmankaupan keskus World Trade Centerin uhrien joukossa oli yli tuhat ei-yhdysvaltalaista ihmistä. Pahan henkilöiminen Osama bin Ladeniin taas vei huomion koko siitä mutkikkaasta ilmiöstä, että miltei kaksikymmentä terroristia oli tietoisesti tuhonnut paitsi avuttomia uhreja myös itsensä. Terroristit eivät sitä paitsi olleet Afganistanin vuorilta ilmaantuneita turbaanipäisiä lukutaidottomia paimentolaisia, vaan rikkaiden saudiarabialaisten perheiden jälkeläisiä. He olivat koulutettuja keskiluokkaisia ammattilaisia, jotka olivat asuneet vuosikausia länsimaissa ja olivat kotoisin Egyptistä ja Saudi-Arabiasta, kahdesta Yhdysvaltain tärkeästä liittolaismaasta. Terroristien oli osattava kytkeä Boeing 757:n ja 767:n automaattiohjaus irti ja kyettävä viemään koneet kohteisiin. Lähes 800 kilometriä tunnissa matkaa taittavan koneen ohjaaminen keskelle tornia edellytti melkoista lentotaitoa. Terroristit olivat tutkineet huolellisesti World Trade Centerin ja sen ympäristön fyysisiä ominaisuuksia ja miettineet tarkoin, miten isku tuottaisi suurimmat mahdolliset henkilö- ja aineelliset vahingot. Päälle päätteeksi terroristit organisoivat tekonsa internetin avulla, jonka varhaisen version kehitti Yhdysvaltain puolustusministeriön alainen toimisto mahdollistaakseen sotilaallisen tietoliikenteen myös ydinsodan oloissa. 18. Yksinkertaistaminen ja kerronnallistaminen veivät siihen suuntaan, että media ei puhunut paljoakaan Yhdysvaltojen roolista maailmassa eikä sen toiminnasta muualla kuin omalla maaperällään. Kuten palestiinalaissyntyinen Columbian yliopiston kirjallisuuden professori Edward Said huomautti, kohteeksi näytti joutuneen uinuva jättiläinen, ei miltei keskeytyk55 Lehtonen.p65 55 6.11.2001, 8:58 settä sotia käyvä supervalta. Osama bin Ladenin nimi ja kasvot korvasivat sen mutkikkaan historian, joka hänellä ja hänen seuraajillaan oli ja jonka vuoksi heistä tuli kaiken vihattavan ja halveksuttavan symboleja. Hyvin vähän on vieläkään puhuttu siitä, että islamilaisissa ja arabimaissa Yhdysvallat tunnetaan tuestaan paitsi Israelin valtion harjoittamalle terrorille myös monien arabimaiden repressiivisille hallituksille. Amerikanvastaisuus ei tästä näkökulmasta juonnu moderniuden vihaamisesta tai teknologiakateudesta, vaan Yhdysvaltojen konkreettisesta politiikasta. Maailman näppärä jako kahteen – »vapaaseen maailmaan» ja »terroristeihin» – kätkee näkyvistä tämän mutkikkaan historian ja Yhdysvaltain roolin maailmanpoliisina ja »lännen» öljynsaannin turvaajana. Kun CNN lokakuun seitsemäntenä käytti planssia »War on Terror», se ummisti silmänsä siltä, että Yhdysvaltain hyökkäykset Kabuliin ja Kandahariin aiheuttavat pakokauhua, joka myös saa tuhannet ja taas tuhannet afganistanilaiset jättämään kotinsa. Heidän näkökulmastaan kyse ei ole sodasta kauhua vastaan, vaan kauhistuttavasta sodasta – »War of Terror». Mihin »täsmäpommituksia» sitä paitsi edes tarvitaan? Ensimmäisten kymmenen pommitusvuorokauden aikana Yhdysvallat pudotti Afganistaniin 2 000 pommia tai ohjusta, joiden oli määrä lamauttaa Talibanin ilmapuolustus, jotta matalalla lentäminen ja lopulta maajoukkojen tuonti ja suojaus helikoptereilla onnistuisivat. Helsingin Sanomien haastatteleman eversti Ahti Lapin mukaan täsmäiskujen eli 4–5 kilometrin korkeudesta tehtyjen laser-ohjattujen pommitusten kohteet ovat tyypillisesti suuria ja pysyvät paikallaan. Nyt täsmäaseilla kuitenkin »ammutaan niitä maaleja, joita niillä voidaan ampua, ei välttämättä niitä, joita pitäisi ampua», Lappi arvioi. »Hyviä kohteita» olisivat panssarit, lentokoneet ja helikopterit, mutta talibanin paraateissa ei ole näkynyt »kuin muutama vanha Mig-hävittäjä», jotka nekin on luultavasti tuhottu jo pommitusten alkaessa. Lapin mukaan talibanin todellinen il56 Lehtonen.p65 56 6.11.2001, 8:58 mapuolustus »perustuu todennäköisesti olalta laukaistaviin ohjuksiin, joita vastaan korkeuksista käytävä täsmäsota on voimaton».47 Helsingin Sanomat otsikoikin jo 10. lokakuuta, kolme päivää pommitusten alkamisen jälkeen: »Yhdysvaltain ilmaiskujen kohteet hupenemassa». Käsikirjoitusta viimeistellessäni Yhdysvaltain pommit tappoivat seitsemän maatiilisessä talossa aamiaisella ollutta kabulilaislasta. Muutamaa päivää aiemmin pommituksissa oli tuhoutunut muun muassa Suomen Punaisen ristin välittämillä varoilla hankitut 400 riisitonnia. Taivaan tuuliin lensivät meidän kaikkien solidaarisuuspennoset. Syyskuun 17. päivänä presidentti Bush ilmoitti, ettei Yhdysvallat tee eroa terroristien ja heitä suojelevien välillä. Olisiko liikaa pyydetty, että edes syylliset ja viattomat, sotilaalliset ja siviilikohteet, voitaisiin erottaa toisistaan? Kun Talibania demonisoidaan eri tavoin, jää helposti huomiotta sekin, että Yhdysvaltain tukema Pohjoisen liitto on ihmisoikeusryhmien raporttien mukaan viime vuosina ampunut kohti siviilejä, pannut toimeen summittaisia teloituksia ja harrastanut ase- ja oopiumikauppaa. Kansainvälisen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan Pohjoinen liitto on syyllistynyt Afganistanin sisällissodan aikana vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Sodan molemmat osapuolet ovat sen mukaan systemaattisesti tappaneet pidätettyjä ihmisiä ja surmanneet siviilejä. Sotajoukot ovat myös raiskanneet ja kiduttaneet valloittamillaan alueilla.48 Demonisoinnin varjossa saattaa unohtua sekin, että Taliban nousi valtaan vuonna 1996 nimenomaan Saudi-Arabian ja Pakistanin tiedustelupalvelujen sotilaallisella, koulutuksellisella ja taloudellisella tuella ja että kyseisillä tiedustelupalveluilla on läheiset suhteet CIA:han. Historian heikkoa harrastusta osoittanee sekin, ettei Bushin hallintoa ole lainkaan arveluttanut yrittää soveltaa Afganistaniin samaa toimintamallia, joka Neuvostoliitolle osoittautui 57 Lehtonen.p65 57 6.11.2001, 8:58 perin tuhoisaksi – puhumattakaan siitä, että poika-Bush olisi vaivannut päätään sen pohtimisella, miksi neljä aiempaa yritystä valloittaa maa viimeisten kahdensadan vuoden aikana ovat valuneet hiekkaan. Lähihistorian heikosta tuntemuksesta tai silkasta piittaamattomuudesta taas kertoo se, ettei Bushia ja kumppaneita mietitytä sekään, että Yhdysvallat on jo kerran onnistunut kaatamaan itselleen epämieluisen hallituksen Afganistanissa. 1980-luvun lopussa kukistuneen kommunistihallinnon tilalle istutettiin Washingtonille mieluisat miehet. Tulos? Taliban ja Osama bin Laden. 19. Presidentti Bush piti syyskuun 21. päivänä puheen Yhdysvaltain kongressille ja koko kansalle. Bush sanoi, että »syyskuun yhdentenätoista vapauden viholliset toteuttivat sotatoimen maatamme vastaan». Hänen mukaansa »amerikkalaisilla on tänään paljon pohdittavaa. He kysyvät: Kuka hyökkäsi maahamme?» Pohdittava ei siis Bushin mukaan liittynyt ensisijaisesti siihen, miksi hyökkäys tehtiin, vaan nimenomaan siihen, kuka sen teki. Tärkeintä ei ollut ymmärtää hyökkäyksen syitä, vaan saada syylliset nimetyiksi. Jäljempänä puheessaan Bush kuitenkin kysyi myös, »miksi he [al-Qaidan jäsenet – ML] vihaavat meitä?», ja vastasi: »He vihaavat demokraattisesti valittua hallitustamme. Heidän omat johtajansa ovat itse valinneet itsensä. He vihaavat vapauksiamme – uskonnonvapauttamme, äänioikeuttamme ja oikeuttamme liittyä toisten kanssa yhteen tai olla toisten kanssa eri mieltä.» Bush ei viitannut sanallakaan Yhdysvaltain rooliin maailmassa tai Lähi-idässä. Sen sijaan, että olisi katsonut peiliin, Bush demonisoi terroristit: »He ovat kaikkien 1900-luvun murhanhimoisten ideologioiden perillisiä.» Missä määrin tällainen kertomusmallin sovittaminen tapahtumien ylle – maailman jakaminen »meihin» ja »mui58 Lehtonen.p65 58 6.11.2001, 8:58 hin», »hyviin» ja »pahoihin» – on peräisin kulttuurisista konventioista? Onko televisiossa tai televisiouutisissa kulttuurisena muotona itsessään jotain sellaista, joka saa tavoittelemaan kertomusluonnetta, selkeyttä, binaarisuutta? Eivätkö mutkikkaat historiaa, valtioiden ja kansojen välisiä suhteita tai esitystapoja koskevat kysymykset kuulu televisioon? Entä missä määrin nämä esitystavat vaikuttavat siihen, kuinka asioille ylipäätään annetaan merkityksiä? Kun George W. Bush julistaa, että vihollinen on löydettävä ja savustettava ulos kolostaan, puhuuko siinä Bush vai hänen näkemänsä lännenfilmi? Bushin puhe ei tarjonnut mitään sisältöä »demokratialle» ja »vapaudelle». Hänen edeltäjänsä Bill Clinton sentään näki sen vaivan, että sirotteli puheisiinsa viittauksia George Washingtoniin, Thomas Jeffersoniin ja joskus jopa Walt Whitmaniin. Bush taas ei maininnut yhtäkään ajattelijaa, joka olisi voinut tarjota onttojen fraseologisten luiden ympärille edes vähärasvaista lihaa. Bush yritti kyllä esiintyä teologina. »Me tiedämme, että Jumala ei ole puolueeton», hän sanoi. Kiville meni. Tunnettu globalisaatiotutkija Immanuel Wallerstein kommentoi Bushia näin: Juutalaisuus, islamilaisuus ja kristinusko ovat kaikki vastanneet pahan olemassaoloa koskevaan kysymykseen (»Jos Jumala on kaikkivoipa, miksi hän sallii pahan olemassaolon?») sanomalla, että Jumala on varustanut ihmiset vapaalla tahdolla. Jos Jumala ei ole puolueeton, ei ihmisillä ole vapaata tahtoa. Jos ihmisillä taas on vapaa tahto, Jumala on nimenomaan puolueeton ihmisten välisissä konflikteissa.49 Bushin puhetta voi pitää julmana syyskuun yhdennentoista uhrien muiston pilkkaamisena. Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen puuttunut sotilaallisesti toisten maiden asioihin kymmeniä kertoja, kun se on katsonut omien etujensa olevan uhattuina. Nimet Kreikka, Korea, Guatemala, Iran, Libanon, Kuuba, Vietnam, Grenada, Panama ja Irak puhukoot puolestaan. Yhdysvaltain tukemat kuolemanpartiot tappoivat El Salvadorissa 1980-luvulla 50 000 ja Guatemalassa kenties 59 Lehtonen.p65 59 6.11.2001, 8:58 jopa 150 000 ihmistä – Nicaraguasta puhumattakaan. Puolifasististen, oman maansa kansalaisia murhaavien hallintojen avokätinen tukeminen ei sovi erityisen hyvin yhteen »demokratiaa» ja »vapautta» korostavan retoriikan kanssa. Rehellisyyden nimissä on toki muistettava, että Bush vanhempi oli hänkin kuuluisa yhtä pompöösistä kuin tyhjästäkin retoriikastaan. Bush seniorin mukaan Yhdysvallat taisteli vuonna 1991 Irakia vastaan, koska vanha liittolainen Saddam Hussein oli »häikäilemätön tyranni» (joksi tämä oli kaiketi muuttunut parissa vuodessa, olihan Yhdysvallat tukenut Saddamia vielä vuonna 1988 tämän sotiessa Irania vastaan). Bush vanhemman puheessa kongressille sotaa kuvattiin kamppailuksi »uudesta maailmanjärjestyksestä». Siinä »erilaiset kansakunnat kokoontuvat yhteisen asian taakse saavuttaakseen ihmiskunnan universaalit tavoitteet: rauhan ja turvallisuuden, vapauden ja laillisuuden»50. Joku ehtikin jo huomauttaa, että Busheissa on nähnyt päivänvalon uusi kolminaisuus: Isä, Poika ja Pyhä Sota. Bush nuoremman maailma on kenties vielä hänen isänsä maailmaa manikealaisempi. Siinä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: »Jokaisen kansakunnan, jokaisen alueen on nyt tehtävä valinta. Joko olette meidän kanssamme tai sitten olette terroristien kanssa.» Maailmassa on siis kaksi ja vain kaksi mahdollisuutta ajatella tai toimia: Bushin tai terroristien. Jos ei kaikessa tee niin kuin Bush sanoo, on jo terroristi. Tässä mutkikkaassa maailmassa on tietenkin aina helpottavaa, jos joku pyyteettömästi ajattelee puolestamme. Mutta siltikin on vaikea ymmärtää, mitä tekemistä tällaisella retoriikalla on Bushin mainostamien »vapauden» ja »demokratian» kanssa. Rajoittuuko Bushin tarjoama vapaus vapauteen olla hänen kanssaan samaa mieltä? Mieleen muistuu Bertolt Brechtin lausahdus: »Lähtekäämme yhdessä ongelle, sanoi mies madolle.» Missä on Bushin syyskuun 21. päivän puheessaan mainitsema oikeus »olla toisten kanssa eri mieltä», jota terroristit hänen väitteensä mukaan vihaavat? 60 Lehtonen.p65 60 6.11.2001, 8:58 Henkiselle ilmapiirille ja maailman nykytilaa koskevalle ymmärrykselle Bushin manikealaisuus ei lupaa hyvää. Äskettäin Lontoosta valtameren taakse Yaleen siirtynyt sosiologian ja amerikanafrikkalaisen kulttuurin professori Paul Gilroy on huomauttanut, että puhe »sodasta» on johtanut tilanteeseen, jossa hyökkääjien motivaatiota koskevien kysymysten esittämisestä on Yhdysvalloissa tullut petollisuutta ja kunnioituksen puutetta osoittava teko: »Ellei sitoudu enempää ajattelematta ja varauksetta äärettömään kostoon, joutuu petturuussyytösten kohteeksi. Sen esiin tuominen, että näillä kammottavilla teoilla on syynsä, geopoliittiset edeltäjänsä tai ylipäätään selvitettävissä oleva alkuperänsä, on hyperinsänmaallisuuden pakkojen edessä moraalitonta.»51 Jos ajattelu on epäisänmaallista, voi kysyä, onko isänmaallisuuden määritelmässä kaikki kohdallaan. Myöskään sotaretoriikan tutkija Riikka Kuusisto ei halunnut Helsingin Sanomissa ottaa vastaan Bushin tarjoamaa asemaa: »Yhdysvaltain retoriikassa sanotaan, että he puolustavat oikeutta ja totuutta ja yhteisiä arvojamme. Kiitos vain, en tiedä, ovatko arvomme ja oikeuskäsityksemme samat: esimerkiksi se, että kuolemantuomio on oikeutettu, oli ihminen tehnyt mitä tahansa.»52 Kaisa Luoma viittasi syyskuun lopulla Raijakoo-verkkolehdessä »hämmästyttävän tiukkaan pc-normistoon, joka säätelee sitä, miten tästä tapahtumasta tulee puhua». Luoman mukaan »tärkein normeista on ollut se, ettei puhujan ’terrori-iskut’ moraalisesti tuomitseva kanta saa jäädä epäselväksi». Tästä syystä »tapahtumien yhteiskunnallisen, kulttuurisen ja poliittisen taustan pohdinta on käytännössä ollut vaikeaa – se kun on keskustelun korrektiuden vartijoiden mukaan aina vaarassa sekoittua ’terrori-iskujen’ ymmärtämiseen ja sitä kautta niiden hyväksymiseen». Luoma kytkee keskustelun yksiulotteisuuden kiinnostavalla tavalla tunnereaktioiden korostamiseen: »Niin tarkasti kuin julkisessa keskustelussa onkin valvottu esitettyjen puheaktien 61 Lehtonen.p65 61 6.11.2001, 8:58 poliittista korrektiutta ja rangaistu kaikkia siitä poikkeamisia moraalisella paheksunnalla, tämä valvonta on koskenut nimenomaan tunnetunnustuksia. Tärkeintä oli, että kaikki varmasti olivat järkyttyneitä ja yllättyneitä – niin yllättyneitä, että eivät voisi kuvitellakaan löytävänsä selitystä tapahtuneelle muualta kuin jonkin fanaattisen poikkeusyksilön kieroutuneesta mielestä.»53 Jopa Helsingin Sanomien viikkoliite NYT, tuo cool-kansan puolikyyninen äänenkannattaja, törmäsi Luoman kuvaamaan seinään. 14. syyskuuta ilmestyneen numeron 37 Nousussa-laskussa -palstan jälkimmäiseen osastoon oli sijoitettu seuraavat sanat: »Investointipankki Morgan Stanleyn luokitus romahti yhdessä aamupäivässä 90 kerrosta.» Numerossa 38 palsta itse oli vahvassa laskussa: sen sijasta ilmestyi liitteen esimiehen ja Helsingin Sanomien viikonlopputoimituksen päätoimittajan allekirjoittama tiedonanto, jonka mukaan terrori-iskuihin liittyneet »kommentit olivat mauttomia ja sydämettömiä» ja »päätyivät lehteen valitettavien virheiden vuoksi eivätkä kyynisyydessään millään tavalla heijasta toimituksen mielialoja tai käsitystä tapahtuneesta». Varmuuden vuoksi allekirjoittajat ilmoittautuivat vielä »oikein tuntevien» joukkoon: »Toimitus on surullinen ja järkyttynyt Yhdysvaltain tragediasta ja pahoillaan virheestä.» Julkisen ja yksityisen, poliittisen ja henkilökohtaisen välisten erojen kaventuminen ja näiden alueiden sekoittuminen ennennäkemättömällä tavalla toinen toisiinsa on näkynyt kulttuurissa siirtymänä kohti henkilökohtaista, subjektiivista, tunnustuksellista. Journalismi henkilökohtaistuu, elämäntapalehtiä sikiää kuin sieniä sateella, omaelämäkerrallinen ja tunnustuksellinen kirjallisuus kukoistaa. Ajatus henkilökohtaisen poliittisuudesta voisi pluralisoida kulttuuria. Syyskuun yhdennentoista jälkeen se näyttää kuitenkin muuttuneen travestiaksi, jossa poliittinen henkilökohtaistuu ja psykologisoituu ja koko yhteiskunta infantilisoituu. Me emme tarvitse enää saippuasarjoja, koska kulttuurimme 62 Lehtonen.p65 62 6.11.2001, 8:58 näyttää kykenevän muuttamaan aidotkin tragediat saippuaksi, jossa »Sieviset pelkäävät lentämistä ja pernaruttoa», kuten toisen iltapäivälehden lööppi katsoi aiheelliseksi kertoa 18. lokakuuta Anno Domini 2001. 20. Entä kuinka media ohjasi totutuilla käytännöillään merkitysten antamista syyskuun yhdennelletoista? Syyskuun yhdennentoista uutisointiin vaikuttivat Hollywoodin tarjoamien mallien lisäksi myös uutistoiminnan käytännöt. Journalisteilla on tiettyjä rutiininomaisia kehyksiä (»media frames»), joiden avulla katastrofeista ja konflikteista kerrotaan. Tällaiset kehykset ohjaavat sitä, mihin kiinnitetään huomiota, kuinka se esitetään ja tulkitaan, mitä otetaan mukaan ja mikä jätetään kertomatta, mitä korostetaan ja mitä taas ei.54 Katja Valaskivi kuvasi tätä tuoreeltaan Tiedotustutkimus -lehden pääkirjoituksessa: “Uutismyllyä oli päätetty pitää pyörimässä, vaikkei mitään jauhettavaa ollutkaan. Yhä uudelleen lentokone iskeytyi torniin, toimittajat lähtivät päivittämään tietojaan, mutta eivät koskaan palanneet tuoreiden tietojen kera. Stereotypioiden lisäksi spekulaatiot saivat suuren tilan. Mitään kerrottavaa ei ollut; yhdysvaltalainen uutiskoneisto kaikessa mahtavuudessaan näytti olevan sokissa, ja pystyi välittämään lähinnä kuvaa. Sitä toimittajat kävivät vuorotellen katsomassa ja tulivat sitten referoimaan studioon, mitä CNN:llä – tai BBC:llä – haastateltu asiantuntija oli arvellut. Suomalaiset asiantuntijat kävivät vuorotellen spekuloimassa studiossa toimittajien kysymysten tahtiin. Ja koko ajan osa sekä toimittajista että asiantuntijoista näytti vaivautuneelta siitä, että mitään tietoa, johon spekulaatiot perustaisi, ei ollut saatavilla.»55 Se, että näimme jumbon yhä uudelleen iskeytyvän pilvenpiirtäjään, oli siis seurausta tietyistä television omista konven63 Lehtonen.p65 63 6.11.2001, 8:58 tioista ja pakoista. Television oli yritettävä hampaat irvessä pysyä »ajan tasalla», vaikka toimittajat olivat yhtä hukassa kuin katsojatkin. Videonpätkää toistettiin niin monta kertaa, että siitä tuli itse asiassa still-kuva, joka upposi syvälle tajuntaamme. (Itse muistan muutaman päivän ajan aina katsoessani vähänkin korkeampaa rakennusta kuvitelleeni lentokoneen kiertämässä sitä ja lopulta iskeytymässä siihen.) Kuva toimi merkityksenannon potentiaalina, jolle sanat sitten antoivat merkityksen. Uutiskuvalla on indeksinen tehtävä. Se on todiste siitä, että »jotain on tapahtunut». Kuvan kautta uutistarina koskettaa todellisuutta. Kuva itsessään ei kuitenkaan vielä kerro siitä, mistä on kyse. Siihen tarvitaan sanoja. Kuvan ja sanan suhdetta voi valaista televisiouutisten kolmenlaisten koodien avulla. Uutisissa on visuaalisia koodeja, verbaalisia koodeja ja poissa olevia koodeja. Visuaalisia koodeja ovat ensinnäkin kompositio (miten kuva kehystetään, väritetään ja valaistaan, mitä elementtejä ruudulla on ja mikä on niiden suhde toisiinsa, kuinka värit ja valot vaikuttavat elementtien merkityksiin ja niiden synnyttämiin konnotaatioihin), toiseksi liike (kuinka elementit liikkuvat, kuinka taas kamera) ja kolmanneksi ajalliset jatkumot (kuinka kohtauksista toisiin leikataan, mitkä elementit liitetään leikkauksella toisiinsa, mitkä taas irrotetaan toisistaan). Verbaaliset koodit taas liittyvät siihen, kuinka kuva yhdistyy ’kertojaääneen’ ja miten sanat antavat merkityksiä kuvalle. Kuvaa ja sanaa voi yhdistää monella tavalla: uutistenlukija voi puhua suoraan kameralle, »paikan päällä» oleva toimittaja voi puhua suoraan kameralle, uutistenlukijan kertojaääni voi kommentoida uutiskuvia, toimittajan kertojaääni voi kommentoida uutiskuvia, haastateltavat ihmiset voivat puhua tai uutistenlukija ja »paikan päällä» oleva toimittaja voivat keskustella keskenään. Poissa olevat koodit taas liittyvät siihen, että tietyt esitysmuodot ovat poissa uutisista – esimerkiksi musiikki, tapahtumien 64 Lehtonen.p65 64 6.11.2001, 8:58 draamalliset rekonstruktiot ja varsinaiset studiokeskustelut.56 Vaikka kuvat ovat keskeisiä siinä, että katsojat saadaan katsomaan, sanat taas ovat keskeisiä siinä, että kuvat saavat jonkin merkityksen ja liittyvät toisiinsa tietyillä tavoilla. Kuvat »näyttävät»: »näin se oli». Sanat »kertovat»: »tätä se oli, tämä oli sen merkitys». Katastrofiuutisissa kuvat ovat etusijalla ja toimivat »todistusaineiston» tavoin – kuten syyskuun yhdentenätoista. Journalistisen puheen tehtävänä on sitten »nimetä» mitä tapahtui ja luonnehtia sitä. Kuvat sinällään eivät riitä. Niiden avulla »voimme nähdä kuin omin silmin», mutta niitä on täydennettävä puheella (»mitä, missä, milloin, miten, miksi» tämä tapahtui). 21. Kun olemme tekemisissä fiktiivisen tarinan kanssa, meillä on yleensä kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä meidän on määrä ajatella keskeisistä henkilöistä. (Tyttäreni ei ollut kuin kuuden vanha, kun hän kysyi vuokravideota katsoessamme: »Kenen puolella me ollaan?») Kuinka nämä tarinankerrontakonventiot vaikuttivat siihen, miten uutisiin reagoimme? Syyskuun yhdestoista oli kaiken muun ohella kaikkien aikojen katastrofielokuva. Se oli »tosi-TV:tä» vailla vertaa, kaameaa »infotainmentia» eli »asiaviihdettä», joka kertaheitolla asetti monet television ja elokuvan genret uuteen valoon. Tällaisena syyskuun yhdestoista oli ennen muuta jättiläismäinen mediatapahtuma. Globaalien tapahtumien suora televisiointi on tietenkin kaikkea muuta kuin uutta. Tällaiset mediatapahtumat ovat useimmiten seremoniaalisia, elleivät peräti rituaalisia. Usein nämä tapahtumat (esimerkiksi olympialaiset tai jalkapallon maailmanmestaruusturnaus) merkitsevät rutiinien keskeytymistä, yhteisyyden tunnun tavoittamista, olemista yhteydessä johonkin kulttuuriseen keskukseen. Mediatapahtumissa on 65 Lehtonen.p65 65 6.11.2001, 8:58 aineksia sekä jumalanpalveluksesta (yhteinen kokoontuminen, juhlavuus, yhteinen sanasto ja kuvasto) että karnevaalista (juhlinta, arjen rutiinien murtuminen, todellisuuden katsominen totutusta poikkeavasta näkökulmasta).57 Mediatapahtumissa voi ajatella olevan omat pyhät ja tabumaiset elementtinsä. Myös median välittämä ihmisten käytös on niiden yhteydessä usein rituaalimaista. Syyskuun yhdennentoista jälkeen saimme nähdä newyorkilaisten rituaaleja, joihin kuuluivat kadoksissa olevia esittävien valokuvien kiinnittäminen talojen seinille sekä kukkien tuominen Union Squarelle, joka muuttui muutaman viikon ajaksi surijoiden pyhäksi paikaksi. Syyskuun yhdennentoista mediatapahtumaluonnetta korosti myös television rutiinien keskeytyminen. Kaikki yhdysvaltalaiskanavat pyrkivät suoraan keskeytyksettömään tapahtumien välittämiseen. Viihdetarjonta pantiin joksikin aikaa jäihin. Myös Ylessä siirryttiin syyskuun yhdennentoista iltana suoraan lähetykseen. Keskustelua käytiin jopa siitä, miksi normaalilähetyksiä ei keskeytetty aiemmin. Seuraavina päivinä pääkanavat lähettivät lukuisia ylimääräisiä uutislähetyksiä, yleensä tasatunnein. Näin mediatapahtuma myös vaikutti arkirutiineihimme – määrittäähän media huomattavaa osaa ajankäytöstämme. 22. Mediaspektaakkelin järjestäminen ei ole siinä mielessä erityisen hyvää tekojen propagandaa, että se ei juurikaan aktivoi ihmisiä, vaan jättää heille pelkän katsojan eli spektaattorin roolin. Vaikka uutisten seuraamista pidetään kansalaisuuden kulmakivenä, ne kuitenkin synnyttävät katsojissa sivullisuuden tuntua. Tiedotustutkija Seija Ridell on huomauttanut, että samaan aikaan kun ihmiset teroittavat uutisten yleistä yhteiskunnallista merkitystä, he saattavat kokea ne yksityisesti eli oman elämänsä kannalta hyvinkin vieraiksi tai samantekevik66 Lehtonen.p65 66 6.11.2001, 8:58 si58. Uutisten seuraaminen on usein varsin rutiininomaista. Ne vakuuttavat maailman olevan yhä paikallaan ja toimivan kutakuinkin entiseen malliin. Uutiset pikemminkin turruttavat kuin aktivoivat. Terrori-isku ei kuitenkaan yksin demoralisoinut, vaan myös tuotti uusmoralismia. Katastrofit tuottavat tilan, jossa totutut arviointikriteerit asettuvat kyseenalaisiksi ja emootiot nousevat voimakkaasti esiin. Usein tällaisissa tilanteissa pyritään pitämään paniikkia aloillaan takertumalla kaikkeen tuttuun, kuten lohduttaviin arvoihin ja »terveen järjen» mukaisiin ajattelutapoihin. Katastrofit eivät välttämättä olekaan kovin hedelmällisiä uusien näköalojen hahmottamisen kannalta. Tähän vaikuttaa sekin, että katastrofin hetkellä ihmiset hakeutuvat yleensä yksien ja samojen mediamuotojen pariin. Syyskuun yhdentenätoista ja sitä seuranneina päivinä televisio oli keskeisin seuraamisen kohde. Sanomalehdet ja radio jäivät siitä selvästi. Internetiin turvautuivat pääosin ne, jotka halusivat työpaikoillaan pysyä tilanteen tasalla, vaikka moni katsoi myös töissä televisiota. Keskitetyt joukkotiedotusvälineet näyttävät olevan kriisiaikoina valttia. Televisiota on kuvattu »sähköiseksi takkatuleksi». Kriisin hetkellä meitä ikään kuin lohduttaa se, että me katsomme samoja kuvia ja kuuntelemme samoja sanoja kuin kanssaihmisemme. David Thorburn on esittänyt, että useimmissa kulttuureissa olisi yksi median ydinmuoto, joka pitäisi yllä kulttuurin »konsensuskertomusta» eli toisi esiin kyseisen kulttuurin yhteiset arvot ja uskomukset. Antiikin Kreikassa ja Shakespearen Englannissa tätä tehtävää olisivat palvelleet teatterit. Ne esittivät tarinoita ja myyttejä, jotka ilmensivät ja levittivät vallitsevia käsityksiä. 1800-luvulla taas romaani olisi palvellut tässä samassa tehtävässä. 1900-luvun alussa roolin olisi ottanut elokuva ja vuoden 1950 jälkeen televisio. Näkemystä voi kritikoida siitä, että median eri muodot eivät koskaan toimi yksin, vaan aina yhteydessä toisiinsa. Varsinkin 67 Lehtonen.p65 67 6.11.2001, 8:58 kriisiaikoina olisi virhe aliarvioida henkilökohtaisten tai ruohonjuuritason mediamuotojen vaikutusta. Eivätkö keskittynyt media ja henkilökohtainen viestintä täydennäkin toisiaan ja emmekö sukkuloikin joustavasti niiden väliä? Itse esimerkiksi kuulin Manhattanin tapahtumista äidiltäni, joka soitti hätääntyneenä Espoosta Tampereelle ja halusi varmistua, etten ollut juuri silloin aikeissa matkustaa New Yorkiin. Vasta tämän jälkeen avasin television. Kollegani Juha Herkman puolestaan kertoi istuneensa syyskuun yhdentenätoista kello 16.15 Tampereen yliopiston henkilökuntaruokalassa professori Kaarle Nordenstrengin kanssa, kun tämän puhelin soi ja amerikkalaistuttu kysyi, mitä Nordenstreng tiesi tapahtuneesta. Yhdysvalloissa palvelimet jumiutuivat, kun ihmiset yrittivät saada näkyviin luotettavia yhteenvetoja tapahtuneesta. Sähköposti sen sijaan toimi, koska sen reitit ovat desentralisoituja. Tapahtuma tukki kuulemani mukaan jopa 1700-lukua tutkivien sähköpostilistat. Itsekin sain kulttuurintutkijoiden kansainvälisen CULTSTUD-listan kautta satoja terrori-iskuja koskeneita sähköpostiviestejä syyskuun yhdentenätoista ja sitä seuranneina päivinä. (Listalta saamistani linkeistä oli suurta hyötyä myös tätä tekstiä kirjoittaessani.) Henkilökohtaisia viestimiä kontrolloimme itse. Joukkoviestintä tapahtuu »yhdeltä monelle», kun taas puhelin ja sähköposti toimivat pääasiassa »yhdeltä yhdelle» ja verkko ehkä »monilta monille». Kuten kulttuurintutkijoiden listaa koskeva esimerkkinikin osoittaa, verkkoyhteisöt uppoutuivat innolla tapahtumia koskevaan keskusteluun. Näytti myös siltä, että matkapuhelimilla saattoi viestiä miltei mistä tahansa – jopa kaapatusta koneesta tai sortuneen pilvenpiirtäjän raunioista. Kun tornien sortuminen tuhosi tärkeän linkkikeskuksen New Yorkissa, moni joutui paniikkiin. Mutta ehkä tosiaan voimme pitää televisiota tätä nykyä median ydinmuotona. Vaikka mediakulttuuri on hajaantunut ja pirstoutunut, kriisiaikoina television asema korostuu. 68 Lehtonen.p65 68 6.11.2001, 8:58 23. Eri mediamuotojen esityskonventiot voi ymmärtää useilla tavoilla. Yhtäältä niissä tiivistyy tiettyjä rutiineja, joiden avulla on suhteellisen helppo lähestyä uusia tapahtumia ja asioita. Konventioiden ohella kulttuuristen tekstien tuottajilla on käytössään tietty yhteisten merkitysten varasto, jonka avulla he voivat tolkullistaa käsittelemäänsä. Mutta toisaalta ne johtavat myös keskittymään tuttuun ja tunnettuun, sivuuttamaan epävarmuutta ja mutkikkuutta, ajattelemaan uutta ja tuntematonta vanhan ja tunnetun avulla. Median käytännöt voivat paitsi johtaa takertumiseen tuttuun ja turvalliseen myös synnyttää paranoiaa. Uutisjournalismin ominta aluetta on sen paljastaminen, mikä on huonosti, ei sen mikä on hyvin. (Tylsin koskaan aloittamani romaani oli nimeltään Happiness. Siinä kerrottiin taivaasta, jossa kaikki olivat onnellisia ja jossa ei koskaan tapahtunut mitään. Siinä taivaassa ei varmaankaan ollut uutisia.) Huonosti olevan paljastamiseen liittyy myös toimijoiden motiivien kyseenalaistaminen, moraalittomuuden tonkiminen esiin, keskittyminen ristiriitoihin ja selkkauksiin, huonoimpien puolien etsiminen ihmisistä ja asioista. Uutisjournalismissa todellisuus esitetään helposti sarjaksi kriisejä ja ilta illan jälkeen jännittävään kohtaan jääviä juonenkulkuja. Jos kohta arki saattaakin näyttää yksitoikkoiselta, paljastuu sen takaa hirviöitä, salaliittoja, alhaisia etupyyteitä ja muuta sen sellaista. Näin uutisjournalismi tulee ruokkineeksi paranoidia fantasiaa, joka on saanut ilmauksensa esimerkiksi Peter Weirin elokuvassa The Truman Show (1998). Siinä elämäänsä kalifornialaisessa kuluttajaparatiisissa elävä yksilö alkaa yhtäkkiä epäillä, että maailma jossa hän elää onkin väärennös, spektaakkeli, joka on pystytetty, jotta hän vakuuttuisi siitä, että elää todellisessa maailmassa. Ehkäpä Turussa vierailleen amerikkalaistutkijan sanat »todellisuuden paluusta» liittyivät tähän. Syyskuun yhdestoista 69 Lehtonen.p65 69 6.11.2001, 8:58 osoitti, että käsitys Yhdysvalloista turvallisuuden tyyssijana on fantasiaa. Voidaan tosin kysyä myös, onko New York aiemminkaan ollut erityisen tunnettu turvallisuudestaan. Itse en esimerkiksi muista konkreettisesti pelänneeni tulemista ryöstetyksi missään muualla kuin siellä (mikä tosin tapahtui ennen nykyisen »lakia ja järjestystä» edustavan pormestari Giulianin aikaa). 24. New Yorkia on joskus kutsuttu »1900-luvun pääkaupungiksi». (1800-luvun pääkaupunkina on pidetty Pariisia, 1700-luvun Lontoota ja 1600-luvun Amsterdamia.) New York on arkkityyppinen 1900-luvun metropoli, maailmankaupunki, osa globaalia järjestystä. Maailmankaupungit ovat jättiläismäisiä vallan, kaupan, oppineisuuden ja viestinnän keskuksia, joiden rajoja on vaikea määrittää. Niiden toimet ulottuvat kaikkialle maailmaan. Vaikka metropolit ovat valtaisia erilaisten toimintojen alueellisia keskittymiä, aika ja avaruus menettävät niissä ja niiden kohdalla merkitystään.59 New Yorkia on kutsuttu myös Itsen pääkaupungiksi, missä tiede, taide, runous ja hulluuden eri muodot kilpailevat keskenään uuden keksimisessä, vanhan tuhoamisessa ja lumemaailman pystyttämisessä. Manhattan on julkilausumattoman »manhattanistisen» teorian tuote. Kyseisen teorian tavoitteena on luoda maailma, joka olisi kokonaan ihmisen tekoa, jossa elettäisiin fantasian sisällä ja kaikki todellinen ja luonnollinen lakkautettaisiin.60 Vanha venäläinen kumousmies Leo Trotski lumoutui 1930luvulla juuri tästä: »Olin New Yorkissa, proosan ja fantasian kaupungissa, jonka kadut merkitsevät kubismin voittoa ja jonka moraalifilosofia on yhtä kuin dollarit. New York vaikutti minuun hurjasti, koska enemmän kuin yksikään toinen maailman kaupunki se on elämämme nykyajan täydellisin ilmaus.»61 70 Lehtonen.p65 70 6.11.2001, 8:58 New York on itsessään symboli, merkki siitä kaikesta, mitä moderni maailma voi tuottaa, millaiseksi modernin elämän voi kuvitella ja kuinka sitä voi elää. John Berger on kuvannut Manhattania paikalleen ankkuroituneen siirtolaislaivan jättimäiseksi metaforiseksi malliksi. Sen asunnot ovat laivan hyttejä, sen kadut ja aukiot kantta, pilvenpiirtäjien toimistot sen komentosilta.62 Monet kaupungin keskeisistä rakennuksista ja paikoista on rakennettu nimenomaan moderniuden symbolisiksi ilmauksiksi. Näihin kuuluvat muiden muassa Keskuspuisto, Brooklynin silta, Vapaudenpatsas, Manhattanin pilvenpiirtäjät, New Yorkin keskusrautatieasema samoin kuin Rockefeller Center. Myös useat New Yorkin alueet ja kadut ovat myös saaneet ajan myötä vahvoja symbolisia merkityksiä. Näitä ovat Ellis Island, Wall Street, Broadway, Lower East Side, Greenwich Village, Harlem, Times Square ja Madison Avenue. New York ei pysy hetkeäkään samana. Hakut ja raivaustraktorit ovat jatkuvasti työssään, vanhaa puretaan kaiken aikaa uuden tieltä. Kiasman suunnittelija, newyorkilainen arkkitehti Steven Holl, kutsuu kotikaupunkiaan »kannibalistiseksi». Bronxilainen graffiti puolestaan tiivistää asian näin: »I live in a ruin. I am a ruin. I’m adding to the ruin.» New Yorkin jatkuvaa muuttumista kuvaavat myös sen monet nimet. New Jerusalem, New Amsterdam, New Babel ja New York kertovat siitä, että vaikka paikka uudistaa jatkuvasti itseään ja pyrkii irtiottoon vanhasta maailmasta, se myös katsoo kaiken aikaa taaksepäin Vanhan Maailman kaupunkeihin. Eikö New York olekin kaiken muun ohella suuri irlantilaisslummi, juutalaisten ghetto, ranskalainen luomus, Pikku Italia, uusi Odessa samoin kuin pala Kiinaa? New Yorkia kutsutaan Isoksi omenaksi. Kertoman mukaan nimi on peräisin 1920-luvun mustien jazzmuusikkojen puheenparresta: »Menestyksen puussa on monia omenoita, mutta isoin niistä on New York.» 71 Lehtonen.p65 71 6.11.2001, 8:58 Jazzissa ei ole yhtä ja vain yhtä perspektiiviä, ei yhtä keskipistettä tai nollapistettä, ei etualaa ja taustaa, vaan kaikki on esillä, jokaisella instrumentilla on oikeutensa. New York on jazzia, joka purkaa eroa ulkoisen todellisuuden ja sisäisen elämän välillä. Iso omena on niin jazzin, King Kongin kuin Woody Alleninkin kaupunki, jossa ihmiset kumartuvat rukoilemaan itse tekemiään neonjumalia, kuten newyorkilainen Paul Simon lauloi kappaleessaan ’The Sound of Silence’, »a death trap, a suicide trap», joksi Bruce Springsteen sitä kuvasi kappaleessa ’Born to Run’. New York jos mikä kutsuu katsomaan itseään ilmasta. Sen ylenpalttisuus näyttää parhaalta kaukaa, puhtaana spektaakkelina. Pilvenpiirtäjien keskeltä, alhaalta kadun vilinästä, kaupungin majesteettisuutta ei näe. Vertikaalisuus on New Yorkin ulottuvuus – jopa silloin, kun kaupungissa liikutaan maan alla. Maanalaisen junien suunta on joko ’Uptown’ tai ’Downtown’. Tosin tässä nurinkääntyneessä kaupungissa ’Downtown’ on useissa suhteissa enemmän ’Up’ kuin ’Uptown’. Korkeus on valtaa. Ennen modernin maailman syntyä uskonnolliset voimat hallitsivat korkeuksia. Eiffel-tornin rakentamista edeltäneenä aikana kaikki Euroopan korkeimmat rakennukset olivat kirkkoja. Nyt korkeimmalle ovat kohonneet rahan ja viestinnän temppelit. »Nouseminen World Trade Centerin korkeimmalle huipulle merkitsee tulemista nostetuksi eroon kaupungin puristusotteesta. Ruumiimme ei ole enää sitä anonyymien lakiensa mukaisesti liikuttavien katujen puristuksissa. Sitä eivät enää riivaa New Yorkin liikenteen jyrinä ja hermostuneisuus», kuvasi Michel de Certeau kokemustaan. 63 En koskaan tullut käyneeksi World Trade Centerin ylimmässä kerroksessa, vain viitosrakennuksen jalassa sijainneessa kirjakaupassa, mutta kokemukseni Empire State Buildingista ja Chicagon Sears Towerista ovat samansuuntaisia. Kumman72 Lehtonen.p65 72 6.11.2001, 8:58 kin huipulla suurimman vaikutuksen teki äkillinen hiljaisuus, kaupungin muuttuminen puhtaan visuaaliseksi kokemukseksi. Hiljaisuus yhdistyneenä kokemukseen omasta kaikennäkevyydestä synnytti suoranaisen pyhyyden tunteen. de Certeau löysi World Trade Centerin 110. kerroksesta julisteen: »It’s hard to be down when you’re up.» Roland Barthes taas huomautti, että Eiffel-tornin huipulla voi tuntea itsensä samaan aikaan sekä maailmasta irrotetuksi että maailman omistajaksi. Pilvenpiirtäjät ovat New Yorkin symboleita, samaa kuin Eiffel-torni Pariisille. Barthesin mukaan Eiffel-torni on Pariisin maailmanlaajuinen symboli. Yhtäkään matkaa Pariisiin ei tehdä käymättä katsomassa tornia, yhtäkään koulukirjaa, julistetta tai elokuvaa kaupungista ei tuoteta ilman viittausta siihen. Tornin tehtävänä on liittää perusta ja huippu, maa ja taivas toisiinsa.64 Pilvenpiirtäjät merkitsevät metonyymisesti New Yorkia. Ne ovat osa, joka edustaa kokonaisuutta, puhtaita tai tyhjiä merkkejä, koska ne merkitsevät kaikkea. Ne mahdollistavat moninkertaisesti katsomisen: niitä voi katsoa, niistä voi katsoa, ne voivat katsoa meitä ja me voimme katsoa niistä itseämme. »Joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä», kirjoitti espanjalais-amerikkalainen filosofi George Santayana. New York jos mikä on ollut paikka, jossa on toistettu historiaa, aloitettu yhä uudelleen alusta. Siirtolaiset ovat tulvineet sinne alkamaan uutta elämää. Itse kaupunkia puretaan ja rakennetaan uudelleen koko ajan. Seitsemästä rakennuksesta koostunut, yli miljoona neliömetriä käsittänyt World Trade Center oli kaupunki kaupungin sisällä, New Yorkin symboloituma. Sen suunnittelijan, arkkitehti Minoru Yamasakin mukaan korkeimmillaan 110-kerroksisesta kompleksista oli määrä tulla »elävä esitys ihmisen uskosta edistykseen, hänen tarpeestaan henkilökohtaiseen arvokkuuteen, hänen uskostaan ihmisten väliseen yhteistyöhön ja kykyyn löytää tämän yhteistyön kautta suuruutensa». 73 Lehtonen.p65 73 6.11.2001, 8:58 Lähellä Wall Streetiä sijainnut World Trade Center edusti amerikkalaista kapitalismia – pääoman ja työvoiman vapaata liikkuvuutta, maallisia arvojärjestelmiä, kaiken ostettavuutta ja myytävyyttä. Sen suurimpia vuokralaisia olivat maailman suurimpiin pankkiiriliikkeisiin lukeutuva Morgan Stanley Dean Witter samoin kuin sellaiset tunnetut rahamaailman toimijat kuin Credit Suisse First Boston, Bank of America, Deutsche Bank, American Express ja Merrill Lynch. Valmistuttuaan rakennuskompleksi sai ristiriitaisen vastaanoton. Monet arkkitehdit tuomitsivat sen banaaliksi ja yhdentekeväksi. Amerikkalainen terästeollisuus oli takajaloillaan, koska 25 prosenttia rakennukseen käytetystä 200 000 terästonnista tuli Japanista. Rakennusta arvosteltiin siitä, että se lisäsi katujen ahtautta, kun 50 000 ihmistä tungeksi sinne aamuisin ja illansuussa taas sieltä pois. Ympäristönsuojelijat huomauttivat, että rakennus syyti Hudsonjokeen 650 000 litraa jätevettä vuorokaudessa. Jopa lintujen ystävät toivat esiin, että rakennus katkaisi siivekkäiden totutut lentoreitit. Rakennus oli siis alkujaan kutakuinkin täydellinen pr-katastrofi. Tämä kaikki on syyskuun yhdennentoista jälkeen unohtunut. Mutta niinpä New York lieneekin maailman nopeimmin menneisyytensä unohtava kaupunki. Rakennuksen rauniot Manhattanin eteläkärjessä eivät merkitse sitä, että amerikkalainen kapitalismi olisi raunioina. New York tuskin myöskään haluaa jättää sydämeensä muistomerkkiä tuhosta. Jo nyt onkin alettu keskustella aitonewyorkilaisessa hengessä uuden, entistä ehomman ja korkeamman kompleksin pystyttämisestä romahtaneen tilalle. Raamatullista Baabelin tornia ei koskaan pystytetty uudelleen, mutta kukapa tuota vaivautuisi Uudessa Baabelissa muistelemaan. 74 Lehtonen.p65 74 6.11.2001, 8:58 25. Muuan kulttuurisesti merkillepantava seikka on ollut syyskuun yhdennentoista jälkeisten vitsien vähäinen määrä. Oikeastaan ainoa ennen tämän kirjaan painoon menoa kuulemani vitsi oli seuraava: »Miksi Yhdysvallat hävisi Afganistanille sakissa? Koska siltä puuttui jo avauksessa kaksi tornia.» Huumorin yksi funktio on ahdistuksen lievittäminen, naurun avulla tapahtuva etäisyyden ottaminen ahdistuksen kohteeseen. Huumori luo tietyn vapaan tilan, joka perustuu sille, että inhimilliseen todellisuuteen sisältyy aina ristiriitaisuuksia, vastakohtaisuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka voidaan sitten pukea humoristiseen muotoon. Jos erilaiset hierarkiat ja riitit pyrkivät ilmaisemaan ja tuottamaan järjestystä, yhdenmukaisuutta ja harmoniaa, huumori muistuttaa siitä, että tuo järjestys on aina viime kädessä illusorinen. Näin huumorin avulla voidaan osoittaa, että vallitseva järjestys ei ole luonnonmukainen eikä ainoa mahdollinen. Vitsit ovat kuitenkin olleet vähissä. Tämä liittynee siihen, että syyskuun yhdenteentoista liittyvä puheavaruus on ainakin virallisessa julkisuudessa onnistuttu saamaan kohtalaisen yhdenmukaiseksi. Yleensä joustavaksi ja turhaa tärkeilyä välttäväksi itsensä esittävä Yhdysvallat on osoittanut, että rajansa on huumorillakin. Syyskuun yhdennentoista jälkeinen aika ei ole ollut helppoa populaarikulttuurin tekijöille. Teho-osaston ja NYPD Bluen jaksoja on Yhdysvalloissa vaihdettu vähemmän raakoihin. Kolme CIA:n terrorisminvastaisesta taistelusta kertovaa uutuussarjaa on vedetty kokonaan pois levityksestä. Frendien jaksoissa taustalla näkyvät World Trade Centerin tornit poistetaan tai kohtaukset vaihdetaan. (29. lokakuuta Suomessa esitetyssä Sopranos-sarjan kolmannen tuotantokauden avauksessa tornit olivat näkyvissä.) Terrorismia käsittelevien elokuvien ensi-iltoja on lykätty, joukossa Collateral Damage -elokuva, jossa Arnold Schwarzeneggerin esittämä palomies menettää perheensä ter75 Lehtonen.p65 75 6.11.2001, 8:58 roristien räjäyttäessä pilvenpiirtäjän. WTC-pilvenpiirtäjät poistetaan myös Microsoftin marraskuussa ilmestyvästä Flight Simulator 2002 -pelistä. Pelissä lennätetään muun muassa Boeing 747:ää New Yorkin ilmatilassa.65 Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö vitsejä, parodioita, travestioita ja satiiria olisi ollut. Missä on pyrkimyksiä säännellä puheita, sinne ilmestyvät aina Radio Jerevaninsa ja Monty Pythoninsa. Esimerkiksi chicagolainen The Onion -pilalehti on ampunut täyslaidallisen amerikkalaista elämänmuotoa kohtaan. Lokakuun 3. päivän numerossaan se julistaa: »A Shattered Nation Longs To Care About Stupid Bullshit Again» – »Murtunut kansakunta haluaa taas kantaa huolta typerästä hevonpeestä». Fiktiivisessä uutisjutussa kerrotaan montanalaisesta Wendy Vancesta, joka haluaisi viettää tiistaiiltansa tyhjissä ja merkityksettömissä toimissa – katsoen Frendit-sarjan vanhoja jaksoja videolta, lehteillen Cosmopolitanin uusinta numeroa tai käyden läheisessä ostoskeskuksessa etsimässä uusia kenkiä. Sen sijaan tämä 29-vuotias kiropraktikon vastaanottoapulainen on päättänyt vierailla isoäitinsä luona. »Jos tätä ei olisi tapahtunut, katsoisin kaiketi paraikaa musiikkivideoita tai puhuisin ystäväni Kerrin kanssa siitä Gap-hameesta, jota himoitsen», Wendy sanoo pidellen kiinni isoäitinsä hauraasta, ajan kuluttamasta kädestä. »Nyt en voi ajatella muuta kuin sitä, kuinka arvokasta elämä on ja kuinka tärkeää on viettää laatuaikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa, koska kaikki tämä voi kadota silmänräpäyksessä.» Mihin hän lisää: »Tahdon vanhan elämäni takaisin.»66 The Onionin satiiri kohdistuu yhdysvaltalaiseen kulttuuriin myös pikku-uutisessa, jonka mukaan presidentti Bush on vedonnut Mariah Careyhin, Michael Jacksoniin ja muihin laulajiin, jotta nämä vastustaisivat haluaan levyttää äiteliä ja mauttomia, monen tähden yhdessä hoilottamia balladeja syyskuun yhdennentoista uhrien muistoksi. »Haluan sanoa Amerikan levyttäville taiteilijoille, että olemme jo saaneet kärsiä kylliksi», Bushin kerrotaan todenneen. 76 Lehtonen.p65 76 6.11.2001, 8:58 Huumorilehden tekijöiden asema on ilmeisen hankala aikana, jolloin vaihtoehtoiset puhetavat ovat vähissä ja yhdenmukaisuus näyttää jylläävän. Tätä heijastelee myös The Onionin pikku-uutinen, jonka mukaan X-sukupolven ironia ja kyynisyys ovat osoittautuneet vanhentuneiksi. Lehden mukaan 29vuotias Dave Holt ei kyennyt normaaliin sarkasmiinsa katsoessaan senaattorien laulavan käsi kädessä »God Bless Americaa». Holt kuitenkin jatkaa: »Tämä totisuus ei voi jatkua kauan, eihän?» Reaktioiden yhdenmukaisuus on kuitenkin tuottamalla tuotettua. Se sisältää paitsi suostuttelua myös pakotusta ja sensurointia. Esimerkiksi 1 170 yhdysvaltalaisen radioaseman omistaja Clear Channel on katsonut parhaaksi laatia listan 150 kappaleesta, joiden soittamista pidettäisiin toistaiseksi »tunteettomana». Joukkoon mahtuvat AC/DC:n »Safe in New York City» ja Steve Miller Bandin »Jet Airliner», mutta myös John Lennonin »Imagine», Edwin Starrin »War» (jossa lauletaan »War, what is it good for? Absolutely nothing») ja Youngbloodsien 1960-luvulta peräisin oleva »Get Together» (jonka kertosäe kuuluu »C’mon people now, smile on your brother, everybody get together, try to love another right now»).67 26. Yhdysvaltalaiset ja myös muut »lännessä» saattoivat tehdä syyskuun yhdennestätoista kaksi vastakkaista johtopäätöstä: Ensinnäkin he saattoivat työntää päänsä strutsin tavoin hiekkaan: »Miksi tämä sattui omalle kohdalle? Eihän tällaista voi tapahtua täällä!» Tätä logiikkaa edusti CNN:n tunnus »Attack on America». Amerikasta tuli uhattu linnoitus, jota oli puolustettava kaikin tavoin – ja hyökkäys oli jälleen kerran paras puolustus. Ajatus, jonka mukaan »me» olemme oikeassa, ja tämä »oikeassa oleminen» oikeuttaa kaikki tekomme, on rakenteellisesti täsmälleen sama kuin terroristien näkemys itsestään. Tä77 Lehtonen.p65 77 6.11.2001, 8:58 män logiikan mukaan toimittaessa ei tarvitse pohtia, että turvautuessaan itse väkivaltaan Yhdysvallat tulee itse asiassa pelanneeksi terroristien pussiin, demoralisoihan se itsensä ja synnyttää uutta pelkoa ja uusia mediatapahtumia, jotka saattavat tuottaa uusia terroristeja ja terroritekoja. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisi alettu raottaa sitä fantasmaattista verhoa, joka erottaa Yhdysvaltoja (ja muuta »länttä») muusta maailmasta. Tällöin olisi voitu havaita, että Amerikan rauha on saatu aikaa muualla tapahtuneiden ja tapahtuvien katastrofien avulla. Tosiasiassa Amerikka ei ole koskaan ollut eristynyt muusta maailmasta. Ainoa tapa, jolla voi viime kädessä turvata, että »tällaista ei enää tapahdu täällä», on ryhtyminen toimiin sen varmistamiseksi, ettei kukaan joudu epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan kohteeksi missään muuallakaan. Dario Fon ja Franca Ramen mukaan terroristien teossa näkyvän epätoivon suuruuden pitäisi saada ihmiset ajattelemaan juuri tätä. Syyskuun yhdennentoista olisi heidän mielestään pitänyt opettaa valkoisen miehen voiman kasvattajille, että kukaan ei ole turvassa eikä rauhassa sellaisessa maailmassa, jossa massamurhat ja korruptio ovat sääntö. Turvassa ei ole kukaan, eivät edes rikkaat pohjoisamerikkalaiset. Massamurhan saamiseksi aikaan riittää tulevaisuudessa se, että yksinkertaisesti huutaa täydellä stadionilla »Pommi!». Niinpä Fo ja Rame korostavat, että ainut rikkaille tarjolla oleva turvatakuu on nälän ja vallan väärinkäytön aiheuttamien haavojen parantaminen.68 27. Joutuminen epäoikeudenmukaisen hyökkäyksen kohteeksi ei merkitse sitä, että olisi automaattisesti oikeassa kaikessa mitä ennen hyökkäystä tai sen jälkeen sanoo ja tekee. Nyt tilanne kuitenkin näyttää ruokkivan sokeaa uskoa Yhdysvaltain oikeuteen liittolaisineen »rangaista» jotakuta. 78 Lehtonen.p65 78 6.11.2001, 8:58 Syntynyttä tilannetta voi kuvata sanoilla »moraalinen paniikki». Moraalinen paniikki syntyy, kun yksilö tai yhteisö kohtaa tragedian, mikä synnyttää tarpeen etsiä syitä tapahtuneelle. Moraalisessa paniikissa syiden etsintä vaihtuu kuitenkin syyllisten etsinnäksi. Kuka tahansa ei kuitenkaan kelpaa syylliseksi, vaan todennäköisin syntipukki on taho, joka on tavalla tai toisella jo aiheuttanut ahdistusta. Kyseinen taho on usein myös epämääräinen, ja sen syyllisyyttä on vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi. Osama bin Laden on tietenkin täydellinen syntipukki. Vaikka hänellä on kasvot, hänen olinpaikkaansa ei tiedetä. Myös kuulu bin Ladenin verkosto voi merkitä sitä, että hänen kätyrinsä saattaa asua vaikkapa naapurissa. Moraalinen paniikki on tila, jossa kiire tuomita ohittaa kyvyn punnita järkevästi käsillä olevaa todistusaineistoa ja tarve toimia estää harkitsemasta, mitä seuraamuksia omilla toimilla mahdollisesti on. Moraalinen paniikki tekee ennalta mahdottomaksi itsetutkistelun tilanteessa, jossa ongelmat ja oma asema vaatisivat huolellista pohdiskelua. Moraaliset paniikit toimivat ideologisina varaventtiileinä, joiden tarkoitus on saada sosiaalinen tasapaino uudelleen pystytettyä. Mediapaniikeissa taas joukkoviestimet ovat yleisön reaktioiden lähde ja niiden purkautumiskanava. Paniikkia vastaan on vaikea taistella järkisyin, koska paniikin perusta ei ole järjen käytössä, vaan juuri järjenkäytön hylkäämisessä. 28. Yksi liiankin tuttu ja minimimäärän älyllisiä ponnistuksia edellyttävä kerronnallinen kaava, jota syyskuun yhdennentoista tapahtumiin sovellettiin, oli jako »meihin» ja »muihin». Kun tarinaa »meistä» ja »muista» kerrotaan, on aina kysyttävä: Kuka puhuu kenestä? Kenellä on valta kertoa minkäkinlaisia tarinoita toisista? Ketkä tarinan toimijoista saavat äänensä kuuluviin? 79 Lehtonen.p65 79 6.11.2001, 8:58 Globalisoituminen ei ole synnyttänyt globaalia, kaikille yhteistä ja yhtäläistä julkista sfääriä, vaan on sen sijaan luonut ja luo edelleenkin uusia maailmanlaajuisia kuiluja tiedonkulussa. »Länsi» kertoo tarinoita itseensä nähden »toisista», ja näitä tarinoita kuunnellaan ja katsellaan niin lännessä kuin muuallakin. Maailman jako »meihin» ja »muihin» hallitsee mediaa sekä Yhdysvalloissa että muualla. Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan kapitalismin ja sosialismin vaan ensi sijassa kristinuskon ja islamin välisestä kahtiajaosta. Kuten Edward Said on terrori-iskun jälkeen muistuttanut, yhtä vähän kuin on yhtä kristikuntaa on myöskään yhtä islamia.69 Fundamentalismi kuitenkin paitsi jakaa maailman kahtia myös esittää tuottamansa kaksi napaa sisäisesti homogeenisiksi. Fundamentalismi paitsi absolutisoi erot myös kieltää tuottamiensa vastakohtien sisäiset erot. Kun »länsi» ja »islam» asetetaan vastakkain, kumpikin samalla myös homogenisoidaan. Länsi on kuitenkin aina sisältänyt monia sisäisiä eroja – eri kansakuntien, Itä- ja Länsi-Euroopan, germaanisten pohjoisten ja latinalaisten eteläisten kulttuurien, pohjoisten, iberisten ja välimerellisten kansojen välillä ja niin edelleen. Myös »lännen» asenteet toisia kulttuureita kohtaan ovat vaihdelleet paljonkin, eivätkä ne tänäänkään ole samanlaisia vaikkapa brittien, espanjalaisten, ranskalaisten tai saksalaisten keskuudessa. Stuart Hall muistuttaa, että länsi ei ole vain kohdellut ei-eurooppalaisia kulttuureita erilaisina ja itseään huonompina, vaan lännellä on ollut myös omat sisäiset »toisensa». Vaikka juutalaiset ovatkin lähellä eurooppalaisia uskonnollisia traditioita, erityisesti he ovat joutuneet alituisten ulos sulkemisten ja karkotusten kohteiksi. Länsieurooppalaiset ovat myös pitäneet itäeurooppalaisia »barbaarisina», ja naiset on kautta lännen esitetty miehiä alhaisemmiksi.70 80 Lehtonen.p65 80 6.11.2001, 8:58 Hallin mukaan maailman »meihin» ja »muihin» jakamisessa turvaudutaan nimenomaan yksinkertaistamiseen. Siinä esitetään todellisuudessa hyvin eriytynyt (esimerkiksi erilaiset eurooppalaiset kulttuurit) ikään kuin se olisi yhdenmukaista (»länsi»). Samalla vakuutetaan, että näitä erilaisia kulttuureita yhdistää yksi seikka – se, että ne kaikki ovat erilaisia muuhun maailmaan nähden. Samaan tapaan myös muu maailma, niin erilaisista aineksista kuin se koostuukin, esitetään yhdeksi ja samaksi sikäli, että sen kaikki osat ovat erilaisia länteen nähden. »Meitä ja muita» koskevasta puhetavasta tekee Hallin mukaan tuhoisan juuri se, että »siinä vedetään karkeita ja yksinkertaistavia rajalinjoja ja rakennetaan yliyksinkertaistettua käsitystä ’erosta’.» 29. Joitakin päiviä syyskuun yhdennentoista jälkeen huomasin sanovani lapsilleni, että tällaista ei voisi tapahtua Suomessa. Kahdeksanvuotias poikani katsoi minua silmiin ja sanoi: »Miten niin ei muka voisi? Ihan hyvin niin voisi tapahtua täälläkin.» Yritin vastata puhumalla siitä, että Suomi ei ole maailmanvalta eikä täällä ole symbolisesti yhtä ladattuja kohteita kuin Yhdysvalloissa, mutta tiesin kyllä, että olin väärässä ja Pyry oikeassa. Myös Suomessa se, mikä on »täällä», määrittyy kasvavasti siitä, mikä on »muualla». Nykymaailmassa syntyy jatkuvasti suhteita toisiinsa nähden »poissaolevien» välillä. Kanssakäymisen edellytyksenä ei enää ole kohtaaminen kasvokkain. Varsin kaukaakin lähtöisin olevat sosiaaliset vaikutukset tunkeutuvat eri paikkoihin ja muovaavat niitä. Paikallista ei määritä yksinkertaisesti se, mikä on läsnä ja nähtävissä, vaan paikallisen »näkyvä muoto» sisältää myös kasvavan joukon etäsuhteita, jotka määrittävät sen luonnetta.71 Jotta ymmärtäisimme sitä, mikä on tässä ja nyt, mutta joka määrittyy kasvavasti siitä, mikä ei ole tässä eikä nyt, tarvitsem81 Lehtonen.p65 81 6.11.2001, 8:58 me aikaisempaa enemmän mielikuvitusta – kykyä muodostaa itsellemme mielikuvia siitä, mikä ei ole aisteillemme läsnä. Mutta mielikuvitusta edellyttää kasvavasti myös se, mikä on lähellämme – esimerkiksi itseemme nähden »toisiksi» määrittyvät ihmiset. Jotta voisimme ymmärtää näitä lähellä olevia »toisia» (samoin kuin myös muita, etäällä olevia »toisia»), tarvitsemme kykyä kuvitella sitä, mikä heille on totta. Kyse on kognitiivisesta mielikuvituksesta: ei olemattomien maailmojen romanttisesta keksimisestä, vaan olevan hahmottamisesta sosiaalisesti vastuullisen mielikuvituksen avulla.72 Tässä ei sikäli ole mitään uutta, että kaikki keskeiset identiteettiä tuottavat seikat liittyvät mielikuvitukseen. Me tiedämme mitä on olla »suomalainen» vain sen perusteella, miten »suomalaisuus» on tullut esitetyksi tiettynä merkitysten joukkona suomalaisessa kulttuurissa. Tästä seuraa, että kansakunta ei ole vain poliittinen yksikkö, vaan myös merkitysten tuottamisen yksikkö – kulttuurinen representaatiojärjestelmä. »Ihmiset eivät ole vain jonkin kansakunnan laillisia kansalaisia, vaan he ovat myös osallisia kansakunnan ideaan, joka on representoitu sen kansallisessa kulttuurissa. Kansakunta on symbolinen yhteisö ja juuri tämän takia se kykenee ’synnyttämään tunteen identiteetistä ja uskollisuudesta’», kirjoittaa Stuart Hall. 73 Kertomusta kansakunnasta kerrotaan kansallisissa historioissa, kirjallisuuksissa, mediassa ja populaarikulttuurissa. Nämä tuottavat Hallin mukaan »joukon kertomuksia, kuvia, maisemia, skenaarioita, historiallisia tapahtumia, kansallisia symboleja ja rituaaleja, jotka edustavat niitä yhteisiä kokemuksia, suruja, voittoja ja katastrofeja, jotka antavat kansakunnalle merkityksen.» Kansallinen identiteetti esitetään joksikin alkuperäiseksi, joka on aina ollut olemassa osana asioiden luonnetta. Se on joskus saattanut uinua, mutta ollut aina valmis herätettäväksi unestaan. Kansalliset kulttuurit rakentavat identiteettejä, jotka sijoittuvat monimielisesti kunniakkaan menneisyyden ja loistavan 82 Lehtonen.p65 82 6.11.2001, 8:58 tulevaisuuden väliin. Kansalliset identiteetit sisältävät samaan aikaan sekä halun vetäytyä johonkin »kadotettuun aikaan», jolloin kansakunta oli »suuri», että »kansan» panemisen liikkeelle omien riviensä puhdistamiseksi, sen identiteettiä uhkaavien »toisten» karkottamiseksi ja kupeiden vyöttämiseksi uutta, eteenpäin suuntautuvaa marssia varten. Sekä menneeseen että tulevaan tähtäävä mielikuvitus on siis keskeinen voima kansakuntien olemassaolossa. Mutta koska kansakunta on aina kuvitelman tulosta, voitaisiin myös alkaa kuvitella toisin. Tällöin voitaisiin nähdä paitsi »meidän» moninaisuus myös se, että »muut» ovat kaikkea muuta kuin monoliittisia. 30. Stuart Hall muistuttaa, että ajatus »ei-läntisistä» yhteiskunnista suljettuina paikkoina – etnisesti puhtaina ja kulttuurisesti traditionaalisina – on läntistä fantasiaa toiseudesta. Se on koloniaalista fantasiaa, jota länsi pitää yllä periferiasta – länsi, joka mielellään näkee periferian asukkaat »puhtaiksi» ja sen eksoottiset paikat koskemattomiksi.74 Hallin mukaan myös »länsi» on kasvavasti »muiden» leimaamaa. Monissa yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa (kuten Los Angelesissa, San Franciscossa, New Yorkissa, Chicagossa ja Miamissa) valkoiset ovat nykyään vähemmistönä. Kalifornian väestö kasvoi 1980-luvulla 5,6 miljoonalla ihmisellä, joista 43 prosenttia oli muita kuin valkoisia ja 20 prosenttia muualla kuin Yhdysvalloissa syntyneitä. Vuonna 1995 kolmasosan amerikkalaisista lukiolaisista arvioitiin olevan »ei-valkoisia». Samaan aikaan Eurooppaan on suuntautunut vastaava muuttoliike Pohjois-Afrikasta. Ranskaan ja Belgiaan on muuttanut senegalilaisia ja zairelaisia, Saksaan turkkilaisia ja pohjoisafrikkalaisia. Entisistä Hollannin Itä- ja Länsi-Intian siirtomaista ja Surinamista on tullut Alankomaihin ihmisiä. Pohjoisafrikkalaisia on muuttanut Italiaan, ja Brittein saaret ovat ottaneet 83 Lehtonen.p65 83 6.11.2001, 8:58 vastaan ihmisiä Karibian alueelta samoin kuin Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Keniasta, Ugandasta ja Sri Lankasta. Monissa paikoissa on myös pieniä määriä poliittisia pakolaisia Somaliasta, Etiopiasta, Sudanista, Sri Lankasta ja muualta. »Muut» ovat keskuudessamme pysyvästi. Kansallinen, uskonnollinen, etninen tai muu fundamentalismi ei tällaisissa oloissa merkitse vain pyrkimystä omista poikkeavien äänien vaientamiseen, vaan myös sitä, että ihmisiltä halutaan kieltää mahdollisuus kuvitella itsensä toistensa asemaan. Kristillisdemokraattien europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola määritteli 11. lokakuuta Uutislehti 100:ssa fundamentalistin ihmiseksi, »jonka tulkinta todellisuudesta on niin ahdas, ettei kapeasta näkökulmasta pysty tulkitsemaan edes tulkitsevansa. Koska fundamentalisti on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se.» Korholan mukaan »niin kauan kuin ihminen näkee itse olevansa pahan ulkopuolella on todella syytä huoleen».75 Fundamentalismi on psykoanalyyttisen kulttuurintutkija Stephen Froshin mukaan sympaattisen mielikuvituksen kieltämistä ja sen korvaamista intellektuaalisesti kehittymättömillä stereotyyppisillä kahtiajaoilla. Psykoanalyyttisin käsittein kyse on narsistisesta taantumasta, jossa kaikki jaetaan kahteen homogeeniseen luokkaan, joko »meihin» tai »muihin». Tämän fantasian perimmäinen houkutus liittyy siihen, että todellisuuden kauhuja ei tarvitse koskaan kohdata, vaan ne voi yksinkertaisesti toivoa olemattomiin. Fundamentalismi on toisin sanoen keino pitää itsensä kasassa, torjua todellisuuden ristiriidat kieltämällä se, että ne eivät ole vain ulkopuolella, vaan halkovat myös omaa itseä.76 Stuart Hallin mukaan fundamentalismia esiintyy kaikkialla, vaikka kaikkein selvimmät esimerkit siitä löytyvätkin tietyistä Lähi-idän islamilaisista valtioista: »Iranin vallankumouksesta lähtien monissa, aiemmin maallisissa islamilaisissa yhteiskunnissa on syntynyt fundamentalistisia islamilaisia liikkeitä, jotka pyrkivät luomaan uskonnollisia valtioita, joiden poliitti84 Lehtonen.p65 84 6.11.2001, 8:58 set periaatteet perustuisivat uskonnollisiin opinkappaleisiin ja Koraanin lakeihin.» Hallin mukaan suuntausta on itse asiassa varsin vaikea tulkita: »Jotkut analyytikot näkevät sen reaktioksi siihen, että läntinen modernisaatio on tuotu näihin maihin ikään kuin puoliväkisin. Iranilainen fundamentalismi olikin suora reaktio shaahin yrityksiin tuoda 1970-luvulla läntiset mallit ja kulttuuriset arvot sellaisinaan maahan. Joidenkin tulkintojen mukaan se oli reaktiota maan jäämiselle globalisaation ulkopuolelle. Kulttuuristen juurien vahvistaminen ja paluu oikeaoppisuuteen ovat kauan olleet vahvimpia vastaidentifikaation lähteitä monien kolmannen maailman ja jälkikoloniaalisten yhteiskuntien ja alueiden keskuudessa (mieleen tulevat nationalismin ja kansallisen kulttuurin roolit Intian, Afrikan ja Aasian itsenäisyysliikkeissä). Kolmannet tutkijat taas näkevät islamilaisen fundamentalismin juuret islamilaisvaltioiden kyvyttömyydessä synnyttää menestyviä ja tehokkaita ’modernisoivia’ johtajia tai moderneja maallisia puolueita. Laajan köyhyyden ja suhteellisen taloudellisen alikehityksen oloissa (onhan fundamentalismi vahvinta alueen köyhimmissä islamilaisvaltioissa) islamin uskon arvonpalautus on väkevä liikkeellepaneva ja ihmisiä toisiinsa sitova poliittinen ja ideologinen voima – erityisesti, jos maiden demokraattiset perinteet ovat heikkoja.»77 Kansallisia, paikallisia ja uskonnollisia fundamentalistisia liikkeitä on syntynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana kaikkialla maailmassa. Näitä liikkeitä yhdistävät halu »rodulliseen», etniseen ja uskonnolliseen yhdenmukaisuuteen ja apokalyptiset näyt verilöylyjen puhdistavista vaikutuksista. Ei ole myöskään yllättävää, että ne pyrkivät kääntämään historian kelloa taaksepäin naisten asemaan liittyen. Antony Easthope puhuu kirjassaan What a Man’s Gotta Do (1986) miehestä linnoituksena. Easthope viittaa Leonardo da Vincin 1500-luvun alkuvuosina suunnittelemaan linnoitukseen, jonka keskipisteestä “yksi vartija voi nähdä koko linnan sekä sisä- että ulkopuolelta joutumatta itse lainkaan liikku85 Lehtonen.p65 85 6.11.2001, 8:58 maan». Mutta vartija ei pidä silmällä vain linnan ulkopuolisia uhkia, vaan myös linnan sisällä olevaa mahdollista vihollista. Easthopen mukaan linnoituksen piirustukset ovat monessa mielessä maskuliinisen minän malli. Linnoitus on osallisena jatkuvassa kamppailussa, jossa pyritään pitämään omat joukot koossa, sulkemaan kaikki aukot, tarkkailemaan kaikkea liikettä, vastaamaan aggressioon aggressiolla: »Niin linnan kuin maskuliinisen minänkin tarkoituksena on hallita kaikki uhkat. […] Pitääkseen yllä identiteettiään linnan on torjuttava ulkoiset hyökkäykset ja tukahdutettava samalla sisäinen petollisuus.»78 Malli toteutuu myös fundamentalismin kohdalla. Tai ehkä pitäisi sanoa, että se ei toteudu, koska se ei ole aukoton. Fundamentalismin työ ei tule koskaan valmiiksi. Fundamentalistit näkevät helposti »toisissa» idealisoidun tai vääristyneen kuvan itsestään – kuvan, johon he saattavat heijastaa omat toiveensa ja pelkonsa. Hall erottaa joukon tähän liittyviä »toisen» merkityksellistämisen strategioita. Niitä ovat idealisoiminen, halua ja halveksuntaa koskevien fantasioiden heijastaminen toisiin, kyvyttömyys tunnistaa ja kunnioittaa eroa, taipumus katsoa kaikkea omien kategorioiden ja normien lävitse ja nähdä erot omien havainto- ja esitysmuotojen välityksellä.79 Kaikkia näitä strategioita pönkittää Hallin mukaan stereotyyppistämisenä tunnettu prosessi. Stereotyyppi on yksipuolinen kuvaus, joka syntyy, kun mutkikkaat erot pelkistetään yksinkertaiseksi ’pahvinukeksi’. Kohteen erilaiset piirteet sulautetaan yhteen ja tiivistetään yhdeksi kuvaksi. Tämä liioiteltu yksinkertaistus kytketään sitten tiettyyn ihmisryhmään tai paikkaan. Sen piirteistä tulee niitä merkkejä, sitä todistusaineistoa, josta puheena oleva kohde tunnetaan. Ne määrittävät kohteen olemista, sen olemusta. Monet stereotyypit ovat katteettomia ja vahingollisia, mutta ne voivat olla myös »välttämättömiä ensimmäisiä likimääräistyksiä, kun haluamme tietää, millainen maailma on», kuten Antti Eskola on huomauttanut.80 86 Lehtonen.p65 86 6.11.2001, 8:58 Terry Eagleton puolestaan muistuttaa siitä, että stereotyyppiset esitykset eivät aina ole illuusioita. Vaikka esimerkiksi ei olekaan totta, että irlantilaiset olisivat laiskoja, on kuitenkin totta, että pieniltä tiloiltaan siirtolaisiksi viktoriaaniseen Isoon-Britanniaan lähteneet irlantilaiset olivat tottuneita vähemmän pakkotahtiseen työkuriin kuin britit. Niinpä he ovat brittien näkökulmasta saattaneet vaikuttaa näitä itseään veltommilta. Irlantilaisen pientilallisen elämä edellytti ajoittaista rehkimistä ja raatamista, mutta tarjosi myös hyvän joukon vapaa-aikaa ja yhdessäoloa. Elintaso riippui ennen muuta tilan koosta, ei niinkään huhkimisen määrästä. Eagletonin mukaan olisi yllättävää, jos osapuilleen samoissa kulttuurisissa ja aineellisissa oloissa pitkiä aikoja eläneillä ihmisillä ei olisi joitakin yhteisiä psykologisia piirteitä. Vaikka stereotyypit ovat joskus puhtaan fiktiivisiä, näin ei aina ole. Esimerkiksi yläluokkaiset englantilaiset ovat yleensä emotionaalisesti varautuneempia kuin työväenluokkaiset kreikkalaiset tai italialaiset, mikä ei johdu geeneistä, vaan ennen muuta kasvatuksesta.81 Hallin kuvaama stereotyyppistämisen prosessi ei kuitenkaan kuulu »välttämättömien likimääräistyksien» piiriin. »Meitä ja muita» koskeva puhe on fiktiivistä, omien pelkojen ja fantasioiden projisointia kahtia halkaistun todellisuuden puoliskoihin: »Maailma jaetaan ensin symbolisesti hyvään ja pahaan, meihin ja muihin, puoleensavetävään ja luotaantyöntävään, siviloituneeseen ja siviloitumattomaan, länteen ja muuhun maailmaan. Kaikki muut erot näiden kahden sisällä ja välillä yksinkertaistetaan ja sulautetaan toisiinsa. Muu maailma tulee näin kuvatuksi kaikeksi siksi, mitä länsi ei ole – sen peilikuvaksi. Se esitetään absoluuttisesti ja olemukseltaan erilaiseksi, Toiseksi. Tämä Toinen puolestaan halkaistaan sitten kahteen »leiriin»: ystävälliseen ja vihamieliseen, viattomiin ja turmeltuneisiin, jaloihin ja alhaisiin.»82 87 Lehtonen.p65 87 6.11.2001, 8:58 31. Lännen ja islamin kohdalla jako »meihin» ja »muihin» ei ole koskaan ollut perusteltu. Klassisen Kreikan sivistyksen juuret olivat maissa, jotka nykyään lasketaan islamiin, kuten Martin Bernal on teoksessaan The Black Athena (1987) osoittanut.83 Keskiajalla Aristoteleen tekstit tulivat Eurooppaan nimenomaan islamilaisen maailman kautta. Islam ei ole koskaan ollut lännen ulkopuolella, vaan länsi on muodostunut länneksi vuorovaikutuksessa islamin kanssa. Tänäänkin islam on osa länttä: World Trade Centerissä kuoli seitsemänsataa muslimia. Islam on ollut synnystään lähtien keskuudessamme. Tulevaisuudessa sen läsnäolosta tulee yhä näkyvämpää. Itse käyn säännöllisesti ostoksilla muslimien pitämässä Al Niil -ruokakaupassa Tampereen Hämeenkadun länsipäässä. Couscous on minulle ja lapsilleni viikoittain kotona syötävää arkiruokaa jauhelihamakaronin ja erilaisten wok-annosten rinnalla. Samassa rapussa Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen kanssa on paitsi Vastapaino myös kaupungin islamilaisen yhdyskunnan pyhättö. Tyttäreni parhaan kaverin isä on muslimi. Kaikkiaan muslimeja on Euroopassa kymmenisen miljoonaa. Ranskan väestöstä he muodostavat yli viisi, Saksan yli kolme ja Ison-Britannian yli kaksi prosenttia. Länttä ja islamia yhdistää toisiinsa myös monoteismin perinne. Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat kaikki »aabrahamilaisia» uskontoja.84 Kristityille Jeesus oli Vanhan Testamentin profetioiden toteutuma, muslimeille taas Muhammad. Muslimit näkevät kuitenkin Jeesuksen heti Muhammadin jälkeen suurimmaksi profeetakseen. TV2:n »Maailmojen sota» -illassa suomalainen islamin tutkija Sylvia Akar huomautti, että kristinuskolla ja islamilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä: yhteinen Jumala, yhteiset profeetat, hyvin samantyyppinen oppirakennelma. Akarin mukaan kristinusko ja islam ovat kuin Suomi ja Ruotsi – niillä on niin paljon yhteistä, että erotkin pistävät helposti silmään. 88 Lehtonen.p65 88 6.11.2001, 8:58 Opillisesti islam ei ole erityisen mutkikas uskonto. Sen viisi tukipylvästä ovat usko yhteen Jumalaan, Allahiin, ja Muhammadiin hänen lähettiläänään, viisi kertaa päivässä tapahtuva rukoileminen, paastoaminen Ramadanin aikaan, köyhille annettavat almut ja pyhiinvaellusmatka Mekkaan. Islamilaisen sivilisaation alueella uskonto vaikuttaa suuresti yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen elämään. Valtion ja kirkon välille ei tehdä samanlaista eroa kuin kristillisessä perinteessä. Hengellinen ja maallinen ovat islamissa erottamattomia. Tärkeintä on islamilainen yhteisö, ei valtio. Kun kauhistelemme ääri-islamilaisten intoa käydä jihadia, älkäämme unohtako, että ristiretkeläisiä on ollut riittämiin myös lännessä jo kauan ennen George W. Bushia. Muistakaamme myös, että jihadin ensisijainen merkitys on kamppailu ihmisen sisällä olevaa pahaa vastaan.85 Islamin vaikutus ulottuu Atlantilta Tyynelle merelle, Dakarista Djakartaan.86 Muslimiväestön määrä ylitti 1990-luvun alussa miljardin rajan. Arabimaissa islaminuskoisista asuu vain viidesosa. Neljä viidestä muslimista löytyy siitä itään. Kaikki arabimaiden asukkaat eivät sitä paitsi ole muslimeja, vaan joukossa on myös kristittyjä. Islamin synnyinsijat ovat eri kulttuurien vanhimpia risteyskohtia. Islam on urbaani uskonto. Muhammadin opetuksia olisi vaikea ajatella ilman kaupunkimaista asutusta. Kutsu yhteisiin rukouksiin perjantaisin, naisten huntu ja uskovaisilta edellytetty arvokas käytös viittaavat kaikki uskon harjoittamiseen ihmisjoukkojen keskuudessa. Islamin varhaisina vuosina uskon keskukset olivatkin kaupunkeja – aivan samoin kuin kristinuskonkin kohdalla. Uskottomat asuivat kaupungin ulkopuolella. Vähintään yhtä tärkeitä kuin autiomaat ovat islamille olleet myös meret, Välimeri, Punainen meri, Persian lahti, Kaspianmeri ja ennen muuta Intian valtameri. Yksi arabien tärkeistä hahmoista on Sindbad Merenkulkija. Jo 800-luvulla muslimit olivat purjehtineet Kantoniin. Vasta 1800-luvun lopulla eu89 Lehtonen.p65 89 6.11.2001, 8:58 rooppalaiset höyrylaivat syrjäyttivät heidän aluksensa, jotka olivat kulkeneet ahkerasti Afrikasta aina Kiinaan saakka. Islam levittäytyi kuitenkin myös länteen niin, että vuoden 1000 vaiheilla Välimerta olisi voinut kutsua »Muslimien järveksi». Vuosina 1095–1270 käytyjen ristiretkien tuloksena nykyisen Italian kaupunkivaltiot saattoivat kuitenkin ottaa lähivetensä uudelleen haltuun. Yhtä kaikki islam on säilynyt tuonkin jälkeen Kaukoitää, Eurooppaa ja Saharan eteläpuolista Afrikkaa »välittävänä mantereena». Länsi-Euroopan nousua maailmanvallaksi 1400-luvulta lähtien ei olisi voinut ajatella ilman islamilaisen maailman tarjoamia aineksia. Näihin kuuluivat trigonometria ja algebra, matemaattinen maantiede ja tähtitiede astrolabiumeineen samoin kuin saavutukset optiikassa, kemiassa (alkoholin tislaus mukaan lukien) ja lääkkeiden valmistuksessa. Filosofiassa islamilainen maailma antoi Euroopalle takaisin peripateettisen filosofian, ennen muuta Aristoteleen kirjoitukset, ja antoi siten tärkeän sysäyksen renessanssiksi kutsutulle kulttuuriselle mullistukselle, joka valmisti tietä Euroopan modernisaation alulle. Islamin synnyinseudut ovat tavattoman työläästi asuttavia. Kaikissa autiomaissa on kuitenkin joenvartensa tai merenrantansa, joihin viljelijät ovat voineet asettua, omat aronsa ja keitaansa, joissa maata voidaan muokata viljelemistä varten. Nämä seudut ovat kuitenkin haavoittuvia. Ihmisten erehdykset tai luonnononnettomuudet voivat hetkessä muuttaa nekin autiomaiksi. Niinpä näillä seuduilla asuvien muslimien kohtalo on ollut uhanalaisella pohjalla. Kaupan ylläpitämät ylikansoitetut kaupungit ja niukat viljelyalueet ovat kohdanneet jatkuvasti vaikeuksia. Islamilainen maailma on näiltä osin koostunut etäällä toisistaan olevista, tiheään asutuista alueista, joita erottavat toisistaan mittaamattomat välimatkat täynnä tyhjää. Vaikka muslimit ovat luoneet valtaisia keinokastelujärjestelmiä, kehittäneet kuivien paikkojen viljelyä ja ottaneet käyttöön kuiviin oloihin erinomaisesti soveltuvia kasvilajeja, kuten 90 Lehtonen.p65 90 6.11.2001, 8:58 oliivin ja taatelin, he ei ole saaneet koskaan nauttia vakaasta riittävyydestä saati yltäkylläisyydestä. Islamilaista maailmaa ympäröivät alueet ovat vaikuttaneet suuresti sen kehitykseen. Islamilaisen maailman olemassaolo onkin perustunut ennen muuta liikkeeseen ja siirtymiseen paikasta toiseen, oli kyse sitten pitkistä karavaani- tai merireiteistä. Myös arabimaailman kielellinen yhtenäisyys on tarjonnut erinomaiset mahdollisuudet intellektuaaliseen vuorovaikutukseen, kaupankäyntiin ja hallinnon järjestämiseen. Paperin varhainen, useita satoja vuosia ennen Eurooppaa tapahtunut käyttöönotto helpotti edelleen tätä vuorovaikutusta. Arabimaailma ja islamilainen maailma eivät ole synonyymeja. Arabimaailma on islamilaisen maailman sydämessä, mutta islam ylittää arabimaailman rajat. Islamia leimaa tänään sen sisäinen jakautuminen, sen identiteetin ja alueiden pirstoutuminen. Uskonnon pääsuuntaukset sunnalaisuus ja shialaisuus jakautuvat edelleen pienempiin ryhmiin. Islam on kaikkea muuta kuin yksiniittinen uskonto, mistä todistavat myös sen synnyttämät lukuisat kerettiläiset toisinajattelijat. Itse Koraani (al-Qur’an) on tarjonnut tähän mahdollisuuden korostaessaan henkilökohtaisen tulkinnan merkitystä uskonnollisessa ajattelussa. Hajaantumista aiheuttaviin maantieteellisiin seikkoihin on viime vuosisatoina yhdistynyt myös taloudellisia ja poliittisia paineita, ennen muuta »lännen» ristiriitainen ja ristiriitoja tuottava vaikutus. Öljy voisi olla koko arabimaailman vaurauden lähde, mutta 1900-luvulla se on hyödyttänyt ennen muuta kansainvälisiä öljy-yhtiöitä ja niitä tukeneita etuoikeutettuja arabiryhmiä. Modernin maailman ja perinteisen islamilaisen kulttuurin kohtaaminen ei ole tapahtunut onnellisimpien mahdollisten tähtien alla. Ajatus »läntisen» ja »islamilaisen» maailman mahdollisesta yhteentörmäyksestä on kuitenkin katteeton, koska yhtä »islamilaista» maailmaa ei yksinkertaisesti ole olemassa sen enempää kuin yhtä »länttäkään». Islamin näkeminen yhdek91 Lehtonen.p65 91 6.11.2001, 8:58 si ja yhdenmukaiseksi on tietyn läntisen puhe- ja ajattelutavan, orientalismin, synnyttämää. Edward Saidin mukaan orientalismi oli tietty stereotyyppistävä puhetapa, »jonka avulla eurooppalainen kulttuuri onnistui käsittelemään — ja jopa tuottamaan — Orienttia poliittisesti, yhteiskunnallisesti, aseellisesti, ideologisesti, tieteellisesti ja kuvitteellisesti valistuksen jälkeisellä ajalla». Said toteaa, että puhetapa synnytti tietyn tiedon kohteen: »monimutkaisen Orientin, joka oli sopiva aihe akateemisille tutkijoille, museoiden näyttelyille, siirtomaiden virkakoneiston uudelleenjärjestäjille, antropologian, biologian ja lingvistiikan teoreettisille valaisuille, ihmiskuntaa ja maailmankaikkeutta koskevien rodullisten ja historiallisten teesien laatimisille sekä taloudellisille ja sosiologisille teorioille, jotka koskivat kehitystä, vallankumousta, eri kulttuurien persoonallisuustyyppejä ja kansallista tai uskonnollista luonnetta».87 Saidin mukaan yleinen käsitys siitä, kuka tai mikä oli orientaalista, kehkeytyi sellaisen logiikan mukaan, jota »ei määrännyt ainoastaan empiirinen todellisuus, vaan halujen, torjuntojen, panostusten ja projektioiden sarja». Fantasialla on siis vahva roolinsa islamilaisen »toisen» esittämisessä. 32. Läntisten armeijoiden kutsuminen Saudi-Arabiaan ja useiden arabimaiden liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa Irakia vastaan jakoivat arabimaailman kahtia 1990-luvun alussa. Saddam Hussein oli elvyttänyt maallisen arabinationalistisen puheenparren, joka tähtäsi arabimaiden yhtenäisyyteen, öljyrikkauksien jakamiseen uudelleen, Palestiinan vapauttamiseen ja Yhdysvaltojen vastustamiseen. Irakia hallitsevien baathistien ideologia ja politiikka olivat kuitenkin paitsi nationalistisia myös rasistisia iranilaisia, juutalaisia ja kurdeja kohtaan, minkä vuoksi Irakin uskottavuus vähemmistöjen esitaistelijana oli olematon. Irakin anti-imperialistista uskottavuutta ei myös92 Lehtonen.p65 92 6.11.2001, 8:58 kään lisännyt se, että vuosina 1987 ja 1988 se sai sodassaan Irania vastaan apua Persianlahdelle tulleelta Yhdysvaltain laivastolta. Yhdysvallat tarjosi Irakille myös satelliiteilla urkkimiaan sotilastietoja Iranista.88 Lähi-itä on öljynsä vuoksi Yhdysvalloille tärkeä alue. Sen tavoitteena on pitää öljy sellaisten valtioiden käsissä, joiden johtajat ovat Yhdysvaltojen asiakkaita ja luomuksia. Asukasluvultaan suhteellisen pienet Saudi-Arabia ja Kuwait ovat olleet mallioppilaita. Niiden johtajat ovat sijoittaneet öljytulonsa läntisiin pankkeihin ja yrityksiin. Yhdysvallat toteuttaa alueella kyynistä »reaalipolitiikkaa», jonka mukaan suurilla valtioilla ei ole pysyviä ystäviä tai periaatteita, vain pysyviä intressejä. Sattumaa tai ei, mutta muutamaa vuotta Persianlahden sodan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kesällä 1993, Samuel Huntington julkaisi Foreign Affairs -lehdessä artikkelin »The Clash of Civilizations», »Sivilisaatioiden yhteentörmäys». Huntingtonin mukaan käsillä olleen uuden maailman ristiriitojen ensisijaisia lähteitä eivät ole ideologiset tai taloudelliset seikat. Sen sijaan ihmiskuntaa tulevat jakamaan kulttuuriset konfliktit. Kansallisvaltiot ovat jatkossakin tärkeimpiä maailmanpolitiikan toimijoita, mutta globaalin politiikan ristiriidat ilmenevät etupäässä eri sivilisaatioihin kuuluvien kansakuntien ja ryhmien välillä. Sivilisaatioiden yhteentörmäys tulee hallitsemaan maailmanpolitiikkaa, ja sivilisaatioiden väliset murtumalinjat ovat tulevaisuuden rintamalinjoja. Huntingtonin argumentaatio nojasi varsin epämääräiseen ajatukseen »sivilisaatioiden identiteeteistä» ja »seitsemän tai kahdeksan keskeisen sivilisaation vuorovaikutuksesta». Päähuomion vei kuitenkin konflikti islamilaisen ja länsimaailman välillä. Samuel Huntingtonin näkemykset ovat tuore ja paljon julkisuutta saanut esimerkki fundamentalistisesta »me ja muut» -ajattelusta. Edward Said totesi The Nation -lehdessä lokakuussa 2001, että Huntington tuottaa kaksi valtavaa oliota, »län93 Lehtonen.p65 93 6.11.2001, 8:58 nen» ja »islamilaisen maailman», ja pyrkii esittämään sellaiset mutkikkaat seikat kuin identiteetin ja kulttuurin ikään kuin ne olisivat olemassa sarjakuvahahmojen maailmassa, jossa Kippari-Kalle ja tämän arkkivihollinen Brutus runtelevat surutta toisiaan ja jossa hyveellisempi nyrkkisankari aina lopulta voittaa vastustajansa. Sarjakuvamaisessa maailmassa ei sivilisaatioiden sisäiseen dynamiikkaan ja moninaisuuteen tarvitse kiinnittää mitään huomiota. Tällöin voi sivuuttaa täysin myös sen, että nykymaailmassa kunkin kulttuurin sisäiset kamppailut kiertyvät juuri itseymmärrykseen liittyvien kysymysten ympärille. Tarvitaan aimo annos demagogisuutta ja tietämättömyyttä, että kukaan voi väittää puhuvansa kokonaisen uskonnon tai sivilisaation nimissä. Saidin mukaan Huntington onkin ideologisti – henkilö, joka haluaa tehdä sivilisaatioista ja identiteeteistä jotain sellaista, mitä ne nimenomaan eivät ole: suljettuja ja lukkoon lyötyjä olioita, joista on leikattu pois ihmiskunnan historiaa leimaavat moninaiset virtaukset ja vastavirtaukset, jotka juuri ovat tehneet mahdolliseksi sen, että historia koostuu paitsi uskonsodista ja toisten maiden alistamisesta myös kulttuurien välisestä vaihdosta, toistensa keskinäisestä rikastuttamisesta ja rinnakkainolosta.89 Maailma ei tosiaankaan jakaudu kahtia, McWorldiin ja Jihadiin. Kun Ajankohtainen kakkonen otsikoi syyskuun yhdettätoista käsitelleen iltansa »Maailmojen sodaksi», se taisi tehdä yhden historiansa epäonnistuneimmista valinnoista. Tosin otsikko osui siinä mielessä maaliin, että ohjelma osoitti »länteen» luetun Suomen jakautuneen hyvin kaukana toisistaan oleviin maailmoihin suhtautumisessa syyskuun yhdennentoista tapahtumiin ja Yhdysvaltain mahdollisiin vastatoimiin. Pertti Mäki-Hakola ja Jaakko Laakso ovat molemmat »läntisen» maan kansanedustuslaitoksen jäseniä, mutta näkemyksiltään he ovat yhtä kaukana toisistaan kuin Kiplingin »itä» ja »länsi». 94 Lehtonen.p65 94 6.11.2001, 8:58 33. Medialla on erityisen tärkeä rooli antifundamentalistisen järjenkäytön kehittymisessä. Me kaikki olemme pitkälti riippuvaisia mediasta yrittäessämme muodostaa kuvaa itseemme nähden »toisista» ihmisistä, paikoista ja tapahtumista. Media on liiankin usein antanut panoksensa stereotyyppisten toisia koskevien käsitysten syntyyn. Pieni mutta sitäkin oireellisempi esimerkki tästä osui silmiini tiistaina 23. lokakuuta, jolloin TV 1:ssä mainostettiin saman viikon torstaina esitettävää dokumenttia Kairon uudesta huvittelevasta keskiluokasta, joka muun muassa luistelee tekojääradalla ja syö hyvin ravintoloissa. Ennakkopuffissa kysyttiin: »Kuinka tämä kaikki sopii islamin vaatimuksiin?» Sinänsä viattoman tuntuisessa puffissa tultiin luoneeksi kuva siitä, että on olemassa jokin yksi »islam», joka päälle päätteeksi vaatii kannattajiltaan askeesia. Median olisikin kyettävä kysymään: Keitä olemme me, jotka katsomme heitä? Mitä ovat ne meidän itsestäänselvyytemme, joiden läpi »toiset» näemme? Kerrotaanko näissä tarinoissa enemmän meistä itsestämme kuin »toisista»? Eikö esimerkiksi läntisissä mediakuvissa islamista ole kysymys lännen omakuvan projisoimisesta kuvattuun? Lännessä islam on yhä uudelleen haluttu nähdä konservatiiviseksi kulttuuriksi, jota luonnehtivat dogmaattisuus ja fanaattisuus. Länsi on moderni ja dynaaminen, islamilainen maailma taas tuomittu kaikessa staattisuudessaan ikuiseen keskiaikaisuuteen ja feodaalisuuteen. Mutta mitä tässä oikeastaan onkaan kuvattu? Eikö kyse ole ollut siitä, että »länsi» on halunnut määrittää itseään islamin muodostaman »toiseuden» kautta, rakentamalla omalle fantasiaan perustuvalle minäkuvalleen käänteiseen fantasiaan perustuvaa vastakuvaa? Islam on ollut nurinkurinen peili, josta onkin heijastunut lännen oma toivekuva itsestään. Syyskuun 21. päivän puheessaan presidentti Bush luonnehti Yhdysvaltain vastatoimia »sivilisaatioiden väliseksi taisteluk95 Lehtonen.p65 95 6.11.2001, 8:58 si». Samaan hengenvetoon hän kuitenkin kehotti kaikkia kansakuntia liittymään »meihin». Jos islamilaiset kansakunnat vain suostuisivat tulemaan järkiinsä, »ne» kaiketi hylkäisivät sivilisaationsa ja päättäisivät muuttua osaksi »meitä». Ja kun kaikki olisivat »meitä», olisi kaikki hyvin. Vai olisiko? 34. Elokuussa 2000 Patrick Smith esitteli yhdysvaltalaisessa The Nation -lehdessä vaarallisen cocktailin, jonka hän risti Americanoksi. Se koostui yhdestä osasta kaikkivoipaisuutta ja yhdestä osasta tietämättömyyttä. Sekoitetaan, ei ravisteta. Ääriesimerkki Americano-cocktailin typerryttävästä vaikutuksesta on konservatiivinen kolumnisti Ann Coulter, joka useissa yhdysvaltalaislehdissä syyskuun kahdentenatoista julkaistussa kolumnissaan vaati, että Yhdysvaltojen tulisi vastata terroristeille »hyökkäämällä näiden maihin, tappamalla niiden johtajat ja käännyttämällä maat kristinuskoon». Muutamaa päivää myöhemmin Coulter vaati, että kongressin olisi säädettävä laki, joka edellyttäisi kaikkien »arabimuukalaisten» poistuvan maasta. Coulter on tunnettu näkemyksistään, joiden rinnalla George W. Bushkin vaikuttaa älykkäältä liberaalilta. Cocktail on kuitenkin noussut päähän muuallakin kuin syntymämaassaan. Italian pääministeri Silvio Berlusconi oli mitä ilmeisimmin samaisen taikajuoman vaikutuksen alaisena, kun hän 27. syyskuuta arvioi, että länsimainen sivistys on islamia korkeammalla tasolla ja toivoi lännen voittavan islamilaisen kulttuurin. Berlusconin mukaan länsimaailman arvot on »tarkoitettu leviämään itään ja valloittamaan uusia kansoja», ennen muuta se osa muslimimaailmaa, joka »on 1 400 vuotta jäljessä». Coulterin ja Berlusconin kaltaisia kuunnellessa mieleen muistuu, mitä Mahatma Gandhi vastasi, kun kysyttiin, mitä hän ajattelee läntisestä sivilisaatiosta: »Se olisi hyvä idea.» Yhdysvaltain ja koko maailman ainut toivo on sympaattisessa mielikuvituksessa, kyvyssä asettua toisen asemaan ja nähdä 96 Lehtonen.p65 96 6.11.2001, 8:58 itsensä toisten silmin. Ongelmana on kuitenkin se, että media tarjoaa yhdysvaltalaisille tähän varsin vähän mahdollisuuksia. CNN:n toimitusjohtaja Walter Isaacson julisti vain kuukautta ennen terrori-iskuja, että kiinnostus ulkomaan uutisiin oli katoamassa, minkä vuoksi CNN aikoi siirtää painopisteen viihteeseen, tekniikkaan, terveyteen ja kuntoiluun. Ulkomaan uutisten minuuttimäärät putosivat vuonna 2000 valtakunnallisilla yhdysvaltalaisilla televisiokanavilla (ABC, CBS, NBC) kolmannekseen vuoden 1989 tasosta. ABC:llä oli vuonna 1986 kaikkiaan 17 toimistoa maailman eri puolilla, nyt enää seitsemän.90 Suurta optimismia ei herätä sekään, että Hollywoodin melodraamat toimivat sinä pintana, josta Yhdysvallat itseään peilaa. Melodraamat ovat sentimentaalisia draamoja, joissa henkilöhahmojen syvyys korvataan uskomattomilla tapahtumilla ja käänteillä. Niissä pyritään vetoamaan suoraan katsojien tunteisiin, ne korostavat yksilöllisyyttä ja päättyvät onnellisesti tai niiden loppu ainakin sisältää jonkin »moraalisen» opetuksen. Todellisuus ei ole melodramaattista. Kaiken ratkaisevia loppuja – onnellisista lopuista puhumattakaan – ei ole kuin tarinoissa. Emme myöskään läheskään aina opi historiasta kerrassaan mitään, vaan toistamme yhä uudelleen yksiä ja samoja virheitä. Tarinat voivat päättyä, mutta todellisuus jatkuu. Siksi yksi syyskuun yhdennentoista merkityksistä on se, että tarvitsemme monisyisempiä mediafiktioita, jotka eivät lähde maailman manikealaisesta jakamisesta kahtia »hyviin» ja »pahoihin», vaan lähtevät katsomaan rohkeasti silmiin sitä »pahaa», joka elää keskellämme ja sisällämme. 35. Vaikka maailma välittyy meille televisiosta, on näkemissämme kuvissa kyse lihaa ja verta olevista, itsemme kaltaisista ihmisistä, jotka kärsivät ja kamppailevat, yrittävät elää elämäänsä ja 97 Lehtonen.p65 97 6.11.2001, 8:58 joutuvat kohtaamaan kuoleman, toivovat ja menettävät toivonsa. Jos emme kykene samastumaan heihin, näkemään heissä kanssaihmisiämme, on maailmassa jälleen ripaus vähemmän toivoa. Liisa Tavin laulamat Leo Vossin sanat eivät ole menettäneet merkitystään vuodesta 1984, jolloin ne ensi kerran kuulin: »Se mikä tänään kuolee meissä kuolee huomenna toisella puolella maapalloa.» Myötätunto ja sääli toista kohtaan edellyttävät kykyä asettua tämän asemaan. Voimme nähdä kanssaihmistemme kärsivän, mutta jos emme syystä tai toisesta voi kuvitella itseämme heidän asemaansa, voimme olla näkemättä heidän kärsimystään. Televisio näyttää kärsimyksiä, mutta ei välttämättä kutsu tuntemaan myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Yksi television sisäänrakennetuista ristiriidoista on näet, että se samaan aikaan sekä altistaa meidät maailman tapahtumille että näyttää suojaavan meitä niiltä. Me voimme todistaa syyskuun yhdennentoista katastrofia ja nähdä Afganistanin pommitusten tragedian, mutta nähdä ne turvallisesti omissa olohuoneissamme. Ruutu muuttaa tapahtumat »mediatapahtumiksi», ei haasta meitä reagoimaan niihin eikä välttämättä kerro, millainen yhteys näkemällämme on omaan elämäämme. »Kärsimys on yksi asia, eläminen kärsimyksestä kertovien kuvien kanssa toinen, eikä se välttämättä kehitä omaatuntoamme eikä kykyämme myötäelämiseen», kirjoittaa Susan Sontag.91 Kuvat sekä yhdistävät meitä toisten ihmisten kärsimyksiin että erottavat meitä niistä. Kuva ei kerro sitä, missä suhteessa me katsojina olemme näkemäämme. Ihmiset yksinkertaisesti näkevät niin paljon väkivaltaa televisiossa ja elokuvissa, että he eivät välttämättä tule ajatelleeksi omaa suhdettaan näkemäänsä. Ruutu tai valkokangas voivat tarjota tavanomaisesta poikkeavia kokemuksia, mutta poikkeavista kokemuksista voi myös tulla niin tavanomaisia, että katsojat alkavat käyttäytyä surffaavien tirkistelijöiden tavoin. He voivat katsella toinen toistaan järisyttävämpiä katastrofeja ilman, että heidän täytyy miettiä omaa suhdettaan ja osalli98 Lehtonen.p65 98 6.11.2001, 8:58 suuttaan niihin. Kun todellisuus muuttuu silkaksi spektaakkeliksi, katsojat saavat väristyksiä vailla mitään vastuuta. Tirkistelijän asemassa on siinä olijalle jotain syvästi tyydyttävää. Pelottavien ja uhkaavien kokemusten saaminen itse turvassa ollen on yksi tapa yrittää hallita ahdistusta ja kuvitella itsensä täysin erilliseksi ahdistuksen syihin nähden. Fantasia on kuitenkin tässäkin fantasiaa. Todellisuus on peruuttamattomasti olohuoneissamme – muutenkin kuin television välittämänä. Juha Suoranta kirjoitti kolumnissaan Lapin Kansassa 23. lokakuuta: »Vapautuksen teologi, professori Dorothee Sölle kirjoittaa, että kun lopulta käsittää nykyisen maailman nurinkurisuuden, ei enää voi hyvällä omallatunnolla elää ’tässä maailmassa ja välittää vain urastaan ja huvituksistaan’. Etusijalle asettuvat toiset asiat, joita Sölle kutsuu sanalla vastarinta. Vastarinta tarkoittaa sitä, että lakkaa valehtelemasta itselleen tässä harkintakyvyttömässä ajassa.» Suoranta jatkoi: »Söllen ajattelu on meille liian vaativaa. Hän peräänkuuluttaa ajatusta, jossa ’murha ymmärretään jonkin asian tekemättä jättämiseksi ja varastaminen myös epäoikeudenmukaisiksi raaka-aineiden hinnoiksi’. Vasta tällöin on Söllen mukaan mahdollista tajuta että ’me todella varastamme köyhiltä ja tosiasiallisesti tapamme heitä. Olennaiset synnit, joihin syyllistymme, teemme laiminlyömällä, vaikenemalla, myötäilemällä ja tottelemalla. Teemme syntiä siten, että suostumme mihin vain.’ Me suostumme kuuntelemaan valheita.» Hitlerin Saksassa noudatettiin tiettyä kaavaa: Ne jotka tiesivät eivät puhuneet, ne jotka eivät tienneet eivät kysyneet, ja niille jotka kysyivät ei vastattu. Kun suut, silmät ja korvat olivat kiinni, kaikki saattoivat kuvitella, etteivät tienneet mitä oli tekeillä. Me emme voi sanoa, ettemme tietäisi. Tragedia ei ole se, että maailmassa on niin paljon pahaa. Tragedia on se, että hyvää tahtovat ovat hiljaa. 99 Lehtonen.p65 99 6.11.2001, 8:58 36. Jos emme pyri pitämään yllä sosiaalista ja kulttuurista moninaisuutta emmekä halua kehittää muotoja, joissa voimme elää yhdessä meihin nähden erilaisten ihmisten kanssa rauhanomaisesti ja toinen toisiamme kunnioittaen, on vaarana, että osallistumme totalitaarisen järjestyksen rakentamiseen. Syyskuun yhdennentoista jälkeen on noussut esiin joukko huolestuttavia totalitarismin enteitä. Kansalaisiin ja näiden toimintaan kohdistuva valvonta ja tarkkailu on lisääntynyt. Vaihtoehdoton ja yhdenmukaistava puhe on yleistynyt. Elämme moraalisen totalitaarisuuden aikaa, jossa tuntuu olevan vain vähän tilaa epäilylle ja valtavirrasta poikkeaville äänille. Juuri niitä tällaisina aikoina kuitenkin tarvitaan. Edward Said tähdentää kirjassaan Ajattelevan ihmisen vastuu, että intellektuellien yksi tehtävä on yrittää murtaa inhimillistä ajattelua ja viestintää rajoittavat stereotypiat ja pelkistävät kategoriat.92 Nykyään yhä harvempi intellektuelli kuitenkin puhuttelee laajaa yleisöä, ja yhä useampi puhuu sen sijaan erityiskielellä toisille samaa kieltä taitaville. Universaalin intellektuellin paikan ottaa spesifi intellektuelli – hahmo, joka työskentelee jollain erikoisalueella, mutta ei kykene käyttämään erikoisosaamistaan kapean alueensa ulkopuolella. Mainitussa tekstissään Edward Said ottaa esiin pakolaisen hahmon yhtenä kriittisen intellektuellin mahdollisuutena. Eikö Bertolt Brecht Pakolaiskeskusteluissaan huomauttanutkin, että maanpakolaisuus on paras dialektiikan koulu? Said jakaa tämän kannan kirjoittaessaan, että pakolainen näkee kaiken sekä sen valossa, mitä on jättänyt taakseen, että sen valossa mikä on käsillä tässä ja nyt. Hän kehottaa katsomaan kaikkea satunnaisuuden eikä välttämättömyyden näkökulmasta, näkemään asiaintilat ihmisten tekemien historiallisten valintojen seurauksiksi, ei annetuiksi saati luonnollisiksi. Eikö intellektuaalisen elämän viehätys piile nimenomaan siinä, että voi ajatella status quota vastaan, kamppailla näkymättömän tekemi100 Lehtonen.p65 100 6.11.2001, 8:58 seksi näkyväksi, marginaaliin jääneen saamiseksi esiin? Siihen kuuluu vaihtoehtoisten lähteiden etsiminen, haudattujen dokumenttien kaivaminen esiin, unohdettujen (tai hylättyjen) historioiden herättäminen henkiin. Se edellyttää draaman tajua ja kapinallisuutta, kykyä käyttää hyväksi harvinaisia tilaisuuksia puhumiseen, kykyä vangita yleisön mielenkiinto ja olla vastustajiaan parempi henkevyydessä ja väittelemisessä. Mahdollisia Saidiin kohdistuvia romantisointisyytöksiä vastaan puhuu se, että hän korostaa kriittisen intellektuellin rooliin liittyvää itseironisuutta. Järjen pessimismin ja tahdon optimismin yhdistelmään kuuluu usein myös (itseen ja muuhun maailmaan kohdistuva) huumori, tuo älykkyyden ja analyyttisyyden suotta aliarvostettu muoto. Saidille intellektuelli ei lopulta ole kasvoton ammattilainen, tietyn ihmisryhmän kompetentti jäsen, joka yksinkertaisesti hoitaa erityistehtäviään, vaan yksilö, jolla on kyky ruumiillistaa itsessään ja lausua julki jokin viesti, näkemys, asenne, filosofia tai mielipide yleisölle ja myös yleisön puolesta. Tätä tehtävää ei voi täyttää pyrkimättä olemaan hahmo, jonka tehtävänä on julkisesti nostaa esiin kiusallisia kysymyksiä, asettua ortodoksiaa ja dogmeja vastaan (eikä suinkaan tuottaa niitä). Yksi näistä dogmeista liittyy intellektuellien käyttämään kieleen. Jos Saidiin on uskomista, intellektuellien täytyy kyetä puhumaan muillekin kuin toisille intellektuelleille. Se kuinka puhuu ja kirjoittaa ei siis ole formaalinen vaan itse asiassa poliittinen kysymys. Ja mitä poliittisinta on myös nykyinen yliopistomaailmassa esiintyvä intoilu englanniksi kirjoittamisen automaattisesta paremmuudesta – sen myötähän yleisöksi valikoituvat nimenomaan toiset intellektuellit eivätkä suinkaan ei-akateemiset oman kulttuurin jäsenet. Jo vuonna 1991 Antti Eskola kirjoitti Sotapäiväkirjassaan, että suomalaista yliopistoa yritetään muuttaa paikaksi, jossa »kirjallista» kirjoittamista suomen kielellä ei enää palkita. »Kontaktit omaan kulttuuriin ja pyrkimykset rikastuttaa sitä muuttuvat tuhlaukseksi, jota on supistettava. Tärkeintä on yh101 Lehtonen.p65 101 6.11.2001, 8:58 täältä hankkia rahaa yksityisiltä rahoittajilta ja toisaalta julkaista englanniksi artikkeleita kansainvälisissä tieteellisissä aikakauslehdissä – niissä samoissa, joiden tylsiä juttuja en juuri jaksa edes lukea.»93 Eskolan kuvailemaa »professionalismia» vastaan Said kohottaa intellektuellien amatörismin, halun olla toimimatta voittojen tai palkkioiden vuoksi, vaan siksi, että on intohimoisen kiinnostunut laajemmasta kuvasta, yhteyksien rakentamisesta yli rajalinjojen ja esteiden, ajatusten ja arvojen vaalimisesta huolimatta ammattikunnan rajoituksista, siitä, että kieltäytyy tulemasta sidotuksi jollekin erityisosaamisen alueelle. Said näkee kuitenkin erikoistumisen paineiden uhkaavan amatörismia: Mitä pidemmälle kasvatusjärjestelmässä etenee, sitä enemmän rajoittuu suhteellisen kapealle tiedon alueelle. Tällainen kompetenssi ei Saidin mukaan ole sinänsä pahasta, mutta jos se johtaa siihen, että kompetentit kadottavat näköpiiristään kaiken oman välittömän alueen ulkopuolelle jäävän, ei kompetenssi ole siihen uhrattujen vaivojen arvoinen. Päälle päätteeksi erikoistuminen tappaa myös jännityksen ja uuden löytämisen tunteen, joiden molempien tulisi kuulua erottamattomasti intellektuellin olemukseen. Niinpä intellektuellin on taisteltava modernia professionalisoitumista vastaan asettamalla niitä vastaan toisenlaisia arvoja ja tavoitteita. Intellektuellin on oltava amatööri, jonka mielestä ajattelevan ja vastuullisen yhteisön jäsenen on nostettava esiin moraalisia kysymyksiä jopa kaikkein teknisimmissä ja ammattimaistuneimmissakin toiminnoissa. Amatöörit eivät ole Sherlock Holmeseja, jotka tarkastelevat todellisuutta sen ulkopuolelta ja tapauksen »ratkaistuaan» saavat käteismaksun palveluksistaan. Amatöörit ovat pikemminkin Philip Marloweja, jotka eivät pidä rahaa erityisen suuressa arvossa, vaan ratkovat tapauksia oman eettisen vakaumuksensa pohjalta, vaikka he usein kätkevätkin eettiset pyrkimyksensä kyynisyyden naamion taakse. Kun raha ratkaisee Holmesien velat, Marlowet ovat osallisia tutkimassaan todelli102 Lehtonen.p65 102 6.11.2001, 8:58 suudessa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä aineellisten korvausten kanssa. He sotkeutuvat kaiken aikaa juttuihin, jotka ovat mutkikkaampia kuin aluksi näytti, joutuvat heille viritettyihin ansoihin, vaarantavat totuutta etsiessään koko olemassaolonsa. 37. Tuomari Nurmio kysyi vuonna 1980 kappaleessaan Viiniä – malja marttyyreille: »Historia – rivi kirjoja, joihin mahtuu koko maailma. Keiden nimet niissä mainitaan? Keiden puheet niihin painetaan?» Omissa historiankirjoissani syyskuun yhdestoista on tähän asti merkinnyt täsmälleen yhtä päivää – syyskuun yhdettätoista vuonna 1973. Vuoden 2001 saman päivän iltana toistelin mielessäni muuatta runoa, otsikoltaan 12.9.1973, jonka huomasin yhä osaavani miltei sanasta sanaan: Pimeä läikähti yli reunojensa, aamuun valui yö. Minä kuuntelen, tuijotan uutispimeyteen, jossa Santiago hehkuu kuin kivun tulistama hiili. Kääntelen käsissäni Illan Maiden tietorihkamaa, outoa valheen, tietämättömyyden ja penseyden seosta, mustan sokkoa valkoisella. Ensimmäinen kaihi luisuu syrjään ja avoin haava paistaa jo paljaana, rikoksen koko tyly peruuttamattomuus, pitikö tämäkin arvata. Chile, antipodi, lounaan karuin viipale; siellähän piti olla kevät, minä mutisen kuolleita lehtiä kahistellen. 103 Lehtonen.p65 103 6.11.2001, 8:58 Tämä Pentti Saaritsan tuore reflektio kenraali Pinochetin CIA:n ja ulkoministeri Kissingerin tuella Chilessä toimeenpanemasta fasistisesta vallankaappauksesta ja presidentti Salvador Allenden murhasta sisältää monia elementtejä, jotka tunnistin myös 28 vuotta myöhemmin omista välittömistä reaktioistani. Mutta myös Chilen vallankaappausta ja World Trade Centerin terrori-iskua seuranneissa tapahtumissa on jotain samaa. Sadat kadonneiden omaiset vaelsivat New Yorkin kaduilla puristaen käsissään rakkaidensa valokuvia, kysellen tietoja, epävarmoina siitä, olivatko nämä elossa vai eivät. Yhdysvallat sai kokea, mitä merkitsee olla desaparecido, vailla varmuutta läheistensä kohtalosta, vailla mahdollisuutta edes järjestää omille rakkailleen asianmukaisia hautajaisia. Syyskuun yhdensientoista samankaltaisuuksista muistutti nykyään Pohjois-Carolinassa asuva chileläinen kirjailija Ariel Dorfman. »Kuulen yhä uudelleen sanoja, jotka muistuttavat minua siitä, mitä kaltaiseni ihmiset mutisivat itsekseen vuoden 1973 sotilasvallankaappauksen ja sitä seuranneiden päivien aikana: ’Tämä ei voi tapahtua meille. Tällaisen väkivallan kohteiksi joutuvat toiset ihmiset, emme me, me tunnemme tällaisen tuhon vain elokuvista, kirjoista ja etäisiä paikkoja esittävistä valokuvista’. 28 vuotta sitten ja nyt taas toistellaan lakkaamatta: ’Olemme menettäneet viattomuutemme. Maailma ei enää koskaan palaa entiselleen’», kirjoittaa Dorfman Counterpunch-verkkosivuilla julkaistussa artikkelissaan94. Dorfmanin omaelämäkerta Heading South, Looking North alkaa seuraavilla sanoilla: »Minun ei pitäisi olla täällä kertomassa tätä tarinaa. Niin yksinkertaista se on: Menneisyydessäni, monen vuoden takana Santiago de Chilessä on päivä, jona minun olisi pitänyt kuolla, mutta jona en kuollutkaan. […] Minut on jätetty tänne, todellisuuden tälle puolelle, muistamaan kaikki se, mikä päättyi sinä päivänä ikuisiksi ajoiksi minulle ja koko maailmalle, ihmettelemään yhä, miksi minut säästettiin.»95 104 Lehtonen.p65 104 6.11.2001, 8:58 Dorfman viittaa tietenkin juuri syyskuun yhdenteentoista vuonna 1973, jolloin kenraali Pinochet kaappasi vallan ja syrjäytti laillisilla vaaleilla valitun presidentti Salvador Allenden, joka sai surmansa presidentin palatsia puolustaessaan. Siellä olisi pitänyt olla myös Dorfmanin, mutta hän oli vaihtanut vartiovuoroa ystävänsä kanssa, joka kuoli asemapaikalleen tuona päivänä. Dorfman kysyy syksyn 2001 artikkelissaan, eivätkö sietämätön tuska ja peruuttamattomat menetykset kaikesta huolimatta merkitse tietyille kansakunnille silloin tällöin tarjottua mahdollisuutta uudestisyntymiseen ja itseymmärryksen syventämiseen. »Näin suuri kriisi voi johtaa joko uudistumiseen tai tuhoon, sitä voidaan käyttää joko hyvään tai pahaan, rauhaan tai sotaan, aggressioon tai sovinnon hakemiseen, kostoon tai oikeuteen, yhteiskunnan militarisoimiseen tai sen humanisoimiseen.» Dorfman haluaa muistuttaa amerikkalaisia siitä, että näiden kärsimykset eivät ole sen enempää ainutlaatuisia kuin ainoita maailmassakaan. Jos amerikkalaiset haluavat katsoa itseään yhteisen ihmisyytemme suuresta peilistä, he voivat havaita, että näillä kärsimyksillä on yhteys moniin muihin ihmisiin, jotka ovat kärsineet joutumisesta ennalta arvaamattomien ja usein myös pitkällisten loukkausten ja raivon kohteeksi. Yhdysvallat on kolonisoinut monta ihmiselämän aluetta. Syyskuun yhdettätoista en ainakaan itse anna sen kaapata omistukseensa. Minulle syyskuun yhdennentoista merkitys liittyy tulevaisuudessakin myös Chilen tragediaan vuonna 1973. 38. Masentavinta ja ihmisyyttä loukkaavinta syyskuun yhdennentoista jälkeisissä tapahtumissa on kenties »lännen» johtajien pohjaton kyynisyys. Kirjailija Arundhati Roy palautti syyskuun lopussa mieliin, kuinka Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine 105 Lehtonen.p65 105 6.11.2001, 8:58 Albrightilta kysyttiin taannoin televisiossa, mitä hän ajatteli siitä, että yli puoli miljoonaa irakilaislasta oli kuollut Yhdysvaltain asettamien taloudellisten pakotteiden seurauksena. Albright sanoi, että kyseessä oli ollut »hyvin vaikea valinta», mutta että kun kaikki asiaan kuuluvat seikat otettiin huomioon, »meidän mielestämme tuloksista maksettu hinta on niiden arvoinen».96 Kyynisyyttä on sekin, että Osama bin Laden, Afganistania ennen talibaneja hallinneet uskonsoturit mujáhidínit ja muut kelpaavat Bushille ja kumppaneille »vapaustaistelijoiksi» ja osaksi »meitä», kun he taistelevat »lännen» vihollisia vastaan. Väliä ei ole sillä, ovatko he vapauden ja ihmisoikeuksien puolustajia vai eivät. Väliä on sillä ja vain sillä, osuvatko heidän tavoitteensa ja toimintansa juuri kyseisellä hetkellä yksiin Yhdysvaltain intressien kanssa vai eivät. Myös Saudi-Arabia ja Arabiemiirikunnat kelpaavat osaksi »terrorismin vastaista liittokuntaa» eikä kukaan kysy, kuinka ne kohtelevat omia kansalaisiaan. Yhdysvalloilla ei ole ollut johdonmukaista kantaa islamilaiseen fundamentalismiin. Se on milloin käyttänyt fundamentalisteja liittolaisinaan, milloin taas nimennyt ne vihollisekseen. Yhdysvallat ei ole aina nähnyt islamilaista jihadia tai bin Ladenin terroristiverkostoja yksinomaan negatiivisiksi ilmiöiksi. Kun bin Laden kävi jihadia 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan, Yhdysvallat koulutti, rahoitti ja aseisti häntä ja hänen joukkojaan. Ainoa ohjenuora ovat olleet Yhdysvaltain »strategiset edut». On vaikea kuvitella, että Yhdysvallat nytkään ryhtyisi toimiin Saudi-Arabiaa tai Arabiemiirikuntien liittoa vastaan, vaikka on hyvinkin mahdollista, että ne vähintäänkin välillisesti kuuluvat Osama bin Ladenin »suojelijoihin». Ainakin Saudi-Arabia on tukenut taloudellisesti talibaneja. Häiriötön suhteellisen halvan öljyn saanti on Bushille kuitenkin »vapautta» tärkeämpää. Tuskin hän edes osaisi antaa »vapaudelle» muuta määritelmää kuin »amerikkalaisuuden». 106 Lehtonen.p65 106 6.11.2001, 8:58 Uskooko joku vakavissaan, että Afganistanin naisten asema todella kiinnostaa George W. Bushia, joka hädin tuskin tiesi koko Afganistanin olemassaolosta ennen Valkoiseen taloon tuloaan? Jos Bush olisi todella kiinnostunut Afganistanin naisten ihmisoikeuksista, hän ei tukisi Pohjoisen liittoa, jonka tulo valtaan olisi naisten kannalta etenemistä ojasta allikkoon. Ja jos Bush todella olisi ihmisoikeuksien kannalla, hän voisi alkaa niiden puolustamisen pyrkimällä poistamaan maastaan kuolemanrangaistuksen. »Vapaus» näyttääkin olevan Bushille ja kumppaneille täysin tyhjä sana, joka merkitsee lähinnä »meitä». Myös Yhdysvaltojen johdon olisi aika oivaltaa, että meidän kaikkien identiteetit ovat luonteeltaan dialogisia ja rakentuvat vuorovaikutuksessa toisten kanssa. »Vapauden» ja »meidät» rinnastavaa Yhdysvaltojen johtoa onkin jo verrattu Ludwig Wittgensteinin kuvaamaan mieheen, joka kysyttäessä kuinka pitkä hän on, vastasi nostamalla kätensä päälaelleen97. Tällaisten kehäpäätelmien ongelmana on, että ne ohjaavat niihin turvautuvia katsomaan itseään vain omilla mittapuillaan – eli olemaan tutkistelematta itseään lainkaan. Afganistanin pommittaminen tuskin ainakaan hillitsee fundamentalismin vaikutusvallan kasvua. Mahtaakohan Bushin hallinto olla miettinyt, mitä vaikutuksia sen toiminnalla on Algeriassa, Egyptissä, Pakistanissa, Sudanissa tai öljyä tuottavissa arabikuningaskunnissa, joissa fundamentalismilla on jo vahva jalansija? Tai ehkä kyse on yksinkertaisesti Yhdysvaltain johdon silkasta sivistymättömyydestä. Jo presidentti Bushin puheet »ristiretkestä» osoittivat huonoa historiantajua sekä täydellistä kyvyttömyyttä kuvitella, miltä oma käytös ja sanat toisen silmissä ja korvissa vaikuttavat. Bushin hallinnon kompastelu merkitysten lasikaapissa ei kuitenkaan päättynyt tähän. Afganistaniin kohdistuvien toimien nimeäminen operaatio »Äärettömäksi oikeudeksi» (»Infinite justice») oli sekin loukkaus muslimeja kohtaan – uskovathan he, että vain Allah voi toimia oikeuden mittana. 107 Lehtonen.p65 107 6.11.2001, 8:58 Kirjailija Arundhati Roy tiivisti nälänhädän uhkaamien afganistanilaisten tilanteen brittilehti Guardianissa seuraavasti: »Nähkää uuden vuosisadan ääretön oikeus: siviilit kuolevat nälkään sillä välin, kun he odottavat pommien tuomaa kuolemaa.»98 Terrorismia ei torjuta terrorismilla. Ongelmana on vain se, että väkivallan kierteen katkaisemiseen tähtäävä tehokas terrorisminvastainen toiminta johtaisi siihen, että Yhdysvallat ei itse voisi enää määritellä pelin sääntöjä eikä panna toimeen toisten valtioiden maaperällä tekoja, jotka se itsekin määrittelisi terrorismiksi, jos ne tehtäisiin sen omien rajojen sisäpuolella. Tehokas terrorisminvastainen taistelu edellyttäisi myös sitä, että kansainvälinen asekauppa saataisiin valvontaan. Mutta onko Yhdysvallat itse valmis tähän? Terrori-iskusta hyötyvät välillisesti ainakin ne, jotka ovat sijoittaneet rahojaan Yhdysvaltain sotateollisuuteen. Peik Johanssonin mukaan yksi hyötyjistä on yhdysvaltalainen Carlyle Group, maailman suurin yksityinen sijoitusyhtiö. Yhtiöllä on läheinen suhde Yhdysvaltain poliittiseen johtoon. Sen konsulttina ja Aasian sijoitusrahaston varainhankkijana toimii George Bush vanhempi. Yhtiö oli Bush nuoremman vaalikampanjan suurimpia rahoittajia. Osama bin Ladenin perheen Saudi Binladin Group investoi Carlyle Groupin kumppanuusrahastoon vuonna 1995. Se sai omistukseensa mm. sotalentokoneita valmistavien yhtiöiden osakkeita. bin Ladenin ja Bushin perheiden yhteiset intressit juontavat juurensa kuitenkin jo 1980-luvulle, jolloin Binladin Groupin asiamies osti 11 prosentin osuuden George W. Bushin johtamasta öljy-yhtiö Harken Energystä.99 Terroristit rahoittavat toimintaansa pesemällä rahaa veroparatiisien pankeissa. Yhdysvallat on kuitenkin ollut haluton tukemaan kansainvälisiä toimia veroparatiisien murtamiseksi. Vuoden 2001 toukokuussa Bushin hallinto veti pois tukensa OECD:n aloitteelta, jolla pyrittiin aiempaa suurempaan läpinäkyvyyteen vero- ja pankkikäytännöissä. Syyskuun yhdennen108 Lehtonen.p65 108 6.11.2001, 8:58 toista jälkeen Yhdysvallat on palannut ruotuun niiltä osin kuin kyse on tiedon kulusta ja veroparatiisien pankkien toiminnan läpinäkyvyydestä. Veroparatiisiyhtiöiden toimintaan Bushin hallinto ei edelleenkään ole valmis kajoamaan.100 Yhdysvaltain YK-suurlähettiläs John Negroponte on ilmoittanut pyrkivänsä rakentamaan kansainvälistä terrorisminvastaista liittoutumaa. 1980-luvulla hän itse tuki oikeistolaisten kuolemanpartioiden toimintaa Hondurasissa, jossa hän oli suurlähettiläänä. Negroponte ruumiillistaa Yhdysvaltain johdon dilemman: Kuinka uskottavaa sen suun toiminta on, jos tulee vahingossa vilkaisseeksi sen käsiä? Yhdysvaltain johdon sanoilla ja teoilla ei ole eikä näköjään tarvitsekaan olla mitään yhteyttä toistensa kanssa. Itsensä nimeäminen vapauden linnakkeeksi ja syyttömien pommittaminen milloin Vietnamissa, Irakissa, Sudanissa tai Afganistanissa näyttävät sopivan vallan mainiosti yhteen. Maalliset tosiseikat älkööt häiritkö kaunista retoriikkaa. Jos tosiasiat ja propaganda joutuvat ristiriitaan, sen pahempi tosiasioille. Kun George W. Bush ilmoitti ilmaiskuista Afganistaniin, hän sanoi: »Me olemme rauhaa rakastava kansakunta.» 39. Salman Rushdie kysyi Washington Postissa 2. lokakuuta: »Kuinka terrorismi voidaan lyödä?» Hän vastasi: »Sillä, ettei tule pelotelluksi. Sillä, ettei anna pelon hallita elämäänsä, vaikka olisikin pelästynyt.» Vähiten terrorismia voitetaan uusia terroritekoja ruokkivalla vastaterrorilla. Paljon rohkeampaa on olla pelkäämättä, katsoa silmiin todellisuutta sellaisena kuin se on. Terrorismin ansaan ei olisi ollut pakko astua. Sieltä pääsee halutessaan vieläkin pois. Yhdysvaltain vihollisten voimat eivät riitä maan lyömiseen, mutta Bushin hallinto voi kyllä johtaa Yhdysvallat pahaan kiipeliin. Sodasta paljon kirjoittanut Paul Virilio huomautti lokakuussa, että nyt ollaan tekemisissä sellaisen logiikan kanssa, jolla 109 Lehtonen.p65 109 6.11.2001, 8:58 ei ole mitään tekemistä perinteisen sotilasstrategisen ajattelun kanssa. Virilion mukaan terrorismi on muuttunut kaupunkien vastaiseksi strategiaksi: »Kaikki tornit ovat nyt uhanalaisia. Tornit eivät enää ole sellaisia hallinnan tyyssijoja kuin olivat menneisyyden tyrmät, vaan niistä on tullut heikkouden tyyssijoja.»101 Tunnettu rauhantutkija Mary Kaldor kirjoittaa teoksensa Uudet ja vanhat sodat suomenkielisen laitoksen esipuheessa, että valtioiden välisistä sodista on nykymaailmassa tullut vanhentuneita. Uusissa sodissa tavoitteena ei ole alueiden valtaaminen, vaan poliittisen vaikutusvallan saavuttaminen synnyttämällä pelkoa ja vihaa. Uusia sotia eivät käy sotilaat, vaan epämääräiset verkostot ja niiden yhteenliittymät. Ne eivät ole armeijoiden yhteenottoja, vaan väkivalta kohdistuu niissä tavallisiin puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Kaldor sanoo 17. syyskuuta 2001 päivätyssä esipuheessa, että Yhdysvallat saattaa reagoida terrorihyökkäykseen ikään kuin kyseessä olisi »vanha sota». Kaldorin mukaan tämä vaihtoehto olisi tuhoisa. Sotilaallisen voiton saavuttaminen on »uusissa sodissa» hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Jos Yhdysvallat ryhtyy sotilastoimiin Afganistania vastaan, se voi johtaa uuteen pelon ja vihan kierteeseen, laajamittaiseen »uudenlaiseen sotaan» lännen ja islamilaisen maailman välillä. Siksi pelon ja vihan kylvämisen strategian sijaan on otettava lähtökohdaksi se, että kaikilla ihmisillä on yhtäläiset oikeudet ihmisarvoiseen elämään ja että kulttuurinen ja uskonnollinen moninaisuus on rikkaus. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kaldorin mukaan kolmea asiaa: Ensinnäkin sitoutumista sodankäynnin sijaan lakien noudattamiseen. Siviilejä on suojeltava ja terroristit on vangittava ja saatettava kansainvälisen tuomioistuimen eteen. Heitä on kohdeltava rikollisina, ei sotilaallisina vihollisina. Toiseksi on ryhdyttävä ponnisteluihin niiden syiden poistamiseksi, joiden vuoksi länttä pidetään puolueellisena ja kyvyttömänä kuuntelemaan muita. Ennen muuta tämä edellyttää pyrkimistä Lähi-idän konfliktin ratkaisemiseen. Kolman110 Lehtonen.p65 110 6.11.2001, 8:58 neksi on pyrittävä poistamaan »uusien sotien» taloudelliset syyt, joiden vuoksi nuorista miehistä tulee rikollisia ja fanaattisia aktivisteja. On pyrittävä globaaliin oikeudenmukaisuuteen, joka sisältää huolenpidon globalisaation uhreista – köyhistä, pakolaisista ja kodittomista.102 Kirjailija Hannu Raittila huomautti kolumnissaan Helsingin Sanomissa 3. lokakuuta, että terroritekoja voi estää varmimmin ehkäisemällä intohimoa, jonka purkausta ne ovat. »Kun tätä sotaa kerran ei voi käydä eikä siksi voittaakaan, täytyy Clausewitzin teesi kääntää ympäri ja jatkaa sotaa toisin keinoin, politiikkana.» Tämä edellyttää uutta uhrivalmiutta – ei valmistautumista »taistelemaan ase kädessä, vaan maksamaan korkeampia kuluttajahintoja bensiinistä, trooppisista hedelmistä, kumista ja käsinneulotuista jalkapalloista».103 Jos tämä kuulosta utooppiselta, kannattaa muistaa, että siltä ovat kuulostaneet aikanaan myös monet nykyiset itsestäänselvyydet. Sven Lindqvist kirjoittaa kirjansa Nyt sinä kuolit lopussa: »Orjuutta pidettiin pitkään itsestään selvästi välttämättömänä. Verikosto oli kerran kunnia-asia. Molempia pidettiin ikuisina instituutioina, yhteiskunnan tukipylväinä, jotka olivat ankkuroituneet syvälle ihmisten monituhatvuotiseen historiaan, jopa ihmisten sieluun. Ja kuitenkin ne muuttuivat ajan mittaan vanhentuneiksi, kammotuiksi ja lopulta mahdottomiksi. Miksei sota voisi mennä samaa tietä?» Hyviä kysymyksiä. Kunpa niihin annettavat vastaukset yltäisivät joskus samalle tasolle. Michel de Montaigne kirjoitti vuonna 1578: »Me kutsumme barbaariseksi kaikkea sitä, mikä on vastoin omia tapojamme. Meillä ei itse asiassa näytä olevan lainkaan muita toden ja järjellisen kriteereitä kuin ne pitämykset ja tavat, jotka vallitsevat siinä maassa, jossa elämme.»104 423 vuotta myöhemmin näyttää pelottavasti siltä, että Montaigne olisi yhtä hyvin voinut kuvata nykymaailmaa. 111 Lehtonen.p65 111 6.11.2001, 8:58 Onneksi vaihtoehtoja on – kaikesta sanotusta huolimatta. Katuojastakin voi nähdä tähtiin, kuten Oscar Wilde huomautti. Yksi toivon lähteistä on se, että merkitystä ei voi koskaan kiinnittää lopullisesti – ei myöskään syyskuun yhdennentoista merkitystä. Syyskuun yhdestoista on peruuttamattomasti monimerkityksinen ja monitulkintainen. Se ei pysy identtisenä itsensä kanssa, koska sillä ei ole viimekätistä »oikeaa» merkitystä. Yritämme toki sinnikkäästi kiinnittää merkityksiä. Juuri tätä maailman »meihin» ja »muihin» jakavat stereotyyppistävät strategiat tavoittelevat, missä ne sitä paitsi usein menestyvät huomattavankin hyvin – ainakin jonkin aikaa. Mutta viime kädessä »merkitykset alkavat aina lipsua ja liukua. Ne alkavat ajelehtia, vääristyä tai taipua uusiin suuntiin. Vanhoihin merkityksiin ympätään uusia. Sanat ja kuvat kantavat konnotaatioita eli lisämerkityksiä, joita kukaan ei voi täysin kontrolloida, ja nämä marginaaliset tai salatut merkitykset nousevat pintaan ja sallivat erilaisten merkitysten rakentamisen, eri asioiden näyttämisen ja niistä puhumisen», kirjoittaa Stuart Hall.105 Voimme edelleenkin, myös ja varsinkin syyskuun yhdennentoista ja Afganistanin pommitusten aloittamisen jälkeen, yrittää etsiä tapoja, joilla kulttuurit voisivat toistensa erityisyyden ja toiseuden tunnustaen tulla toimeen keskenään. Voimme pyrkiä edistämään vuoropuhelua, joka »perustuu jokaisen kulttuurin perustavanlaatuiseen riittämättömyyteen ja vaillinaisuuteen», kuten Stuart Hall asian muotoilee. Tarvitsemme dialogia, koska Toinen auttaa jatkuvasti meitä itsemme muodostamisessa, koska me olemme perustavalla tavalla muotoutuneet suhteessamme toisiin.106 »Muukalaiset» eivät ole vain keskuudessamme, vaan myös sisällämme. He ovat identiteettimme piilossa oleva puoli, kuten bulgarialaissyntyinen Julia Kristeva on muistuttanut.107 Jos oivallamme tämän, voimme ehkä myös oivaltaa senkin, että me itse olemme »muukalaisia» joillekuille toisille. 112 Lehtonen.p65 112 6.11.2001, 8:58 »Postmodernia» koskevassa keskustelussa on yhä uudelleen viitattu siihen, että eläisimme uudenlaista paikaltaan siirtymisen ja hybridiyden aikaa. Voidaan kuitenkin kysyä, onko näin ennen muuta »lännen» näkökulmasta? Eivätkö »lännen» kolonisoimat kansat olekin jo kauan kokeneet, mitä seuraa kosketuksista »toisen» kanssa? Eikö uutta nykytilanteessa ole vain se, että paikaltaan siirtymisen ja sijoiltaan menemisen kokemukset ovat nyt siirtolaisuuden myötä palanneet »syrjäseuduilta» lännen keskuksiin? Tällä en tahdo sanoa, että me kaikki eläisimme samassa »postmodernissa» maailmankaikkeudessa yhtäläisesti fragmentoituneine minuuksinemme. Joillekin meistä uudet viestimet ja mannertenväliset lentokoneet tarjoavat uusia mahdollisuuksia. Toisille taas käynnissä olevat muutokset voivat merkitä suoranaista horisonttien kaventumista. Jotkut saavat liikkua vapaasti paikasta toiseen, toiset taas joutuvat siirtymään pois kotiseuduiltaan. Globalisaatio ei jatkossakaan merkitse kaikille samoja asioita. Mutta jos lännen kolonisoimat ovat jo vuosisatoja joutuneet opettelemaan tulemista toimeen toisten kanssa, olisi lännen nyt korkea aika alkaa harjoitella samaa. Minä ja sinä, me ja muut, edellyttävät toinen toistaan. Kun sanon minä, lausun samalla hiljaa mielessäni myös sanan sinä, koska minua ei ole olemassa, ellei ole sinua, jolle olen olemassa ja johon nähden itseäni määrittelen. Niinpä myöskään länttä ei ole ilman eilänttä. Me tarvitsemme toinen toisiamme nähdäksemme oman riittämättömyytemme ja vaillinaisuutemme. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen. Sivistyksen ja barbarian välinen rajalinja ei tänään kulje »lännen» ja »islamin» välillä. Se kulkee niiden kummankin sisällä, meidän jokaisen sisällä. Tämä tarina ei alkanut tiistaina, syyskuun yhdentenätoista, eikä se pääty vielä pitkään aikaan. Se ei kerro merten tai vuorten takaisista tapahtumista, se kertoo meistä, sinusta ja minusta. Tämän tarinan voivat saattaa onnelliseen loppuun vain ihmiset. 113 Lehtonen.p65 113 6.11.2001, 8:58 114 Lehtonen.p65 114 6.11.2001, 8:58 Viitteet 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 Ien Ang: ’Preface’, teoksessa Re:Public (toim.) (1997) Planet Diana. Cultural Studies and Global Mourning. Sydney: Research Centre in Intercommunal Studies. Sven Lindqvist (2000) Nyt sinä kuolit. Pommien vuosisata. Suomentanut Heikki Salojärvi. Vantaa: Pequod. (s. 119–120) http://gamma.nic.fi/~raijakoo/wtc.htm Katso tästä Paola Bacchettan ja muiden artikkelia ’Transnational Feminist Practices Against War’ osoitteessa: http://www.worset hanqueer.com/slander/new.html The New Yorker, 24.9.2001. Juha Suoranta (2001) ’Eräänä tähtikirkkaana yönä… Ajatuksia kriittisen pedagogiikan epätoivon toivosta’. Yhteiskuntapolitiikka 6/2001. Tästä enemmän teoksessa Mikko Lehtonen (2000) Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino. http://marcod.tripod.com/911/Fo.html John Hartley (1992) Tele-ology. Studies in Television. London: Routledge. Susan D. Moeller (1999) Compassion Fatigue. London: Routledge. Richard J. Barnett (1996) ’The Terrorism Trap’, The Nation, December 2. Eric Hobsbawm (1999) Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914– 1991). Suomentanut Pasi Junila. Tampere: Vastapaino. (S. 698–699.) Lindqvist 2000, s. 86. Markku Ojanen ’Sokea piste’, Suomen Kuvalehti 40/2001. http://www.outlookindia.com/ Siteerattu teoksessa David Morley ja Kevin Robins (1995) Spaces of Identity. Global Media, Electronic Landscapes and Cultural Boundaries. London: Routledge. Koskettava kuvaus kaupungista 18 vuotta tuhon jälkeen on vuoden 1994 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja Kenzaburo Oen vuonna 1965 japaniksi kirjoitettu ja 30 vuotta myöhemmin englanniksi ilmestynyt Hiroshima Notes (New York: Mario Broyars). 115 Lehtonen.p65 115 6.11.2001, 8:58 18 Walter Benjamin (1936/1970) ’The Storyteller’ teoksessa Illuminations. Fontana/Collins. 19 Norbert Elias (1982/1993) Kuolevien yksinäisyys. Suomentaneet Jari ja Paula Nieminen. Helsinki: Gaudeamus. 20 Susan Sontag (1969) ’The Imagination of Disaster’ teoksessa Against Interpretation. New York: Dell. 21 Johan Fornäs (1998) Kulttuuriteoria. Myöhäismodernin ulottuvuuksia. Suomentaneet Mikko Lehtonen ja muut. Tampere: Vastapaino. 22 Siteerattu teoksessa Antti Eskola (1991) Sotapäiväkirja. Helsinki: Hanki ja Jää. (S. 44) 23 Susanne Dahlgren ’Saako ahdasmielinen islamismi lisää kannatusta?’, Helsingin Sanomat, 3.10.2001. 24 Katso tästä Philip M. Taylor (1991) War and the Media. Propaganda and Persuasion in the Gulf War. Manchester: Manchester University Press. (S. 256–266.) 25 Elaine Scarry (1993) ’Watching and Authorizing the Gulf War’ teoksessa Marjorie Garber ja muut (toim.) Media Spectacles. New York: Routledge. (S. 63–64.) 26 Siteerattu teoksessa Taylor 1991, s. 278. 27 Johnny Angel ’It’s the Oil’, Los Angeles Weekly, September 21–27 2001. 28 Lindqvist 2000, s. 277. 29 Siteerattu teoksessa Eskola 1991, s. 62–63. 30 Siteerattu teoksessa Heikki Luostarinen (1994) Mielen kersantit. Julkisuuden hallinta ja journalistiset vastastrategiat sotilaallisissa konflikteissa. Hanki ja Jää. 31 Katso tästä John Fiske (1992) Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Suomentaneet Veikko Pietilä, Risto Suikkanen ja Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino. 32 Stuart Hall (1999) Identiteetti. Toimittaneet ja suomentaneet Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino. (S. 101.) 33 http://www.swp.org.uk/SR/256/SR2.HTM 34 Robert Fisk (1998) ’Talks with Osama bin Laden’, The Nation, September 21 2001. 35 ’Sotaretoriikan tutkija ruotii Bushia’, Helsingin Sanomat, 6.10.2001. 36 ’Käykö USA bin Ladenin ansaan?’, Helsingin Sanomat, 29.9.2001. 37 Pertti Multanen ’Liian tärkeä maalitauluksi’, Helsingin Sanomat, 7.10.2001. 38 Kati Lehto ’Suuri ja mahtava terrorismin pelko’, Aikalainen 14/2001. 116 Lehtonen.p65 116 6.11.2001, 8:58 39 Erkki Karvonen ’Kostoiskun odotus kuin kertomuksen jatkoa’, Aamulehti 27.9.2001. 40 http://www.number-10.gov.uk/ 41 Arundhati Roy ’Is it Justice or Vengeance’, The Guardian, September 29, 2001. 42 Katso John Fiske (1993) Power Plays, Power Works. London: Verso. (Luku 7.) Katso kartoista myös Pellervo Kokkonen (1997) ’Kartan sosiaalinen todellisuus’, teoksessa Tuukka Haarni ja muut (toim.) Tila, paikka ja maisema. Tampere: Vastapaino. 43 Katso Jaap van Ginneken (1998) Global News. A Critical Introduction. London: Sage. 44 Panoptikonista katso Michel Foucault (1980) Tarkkailla ja rangaista. Suomentanut Eevi Nivanka. Helsinki: Otava. 45 Mike Davis (1992) Beyond Blade Runner: Urban Control, The Ecology of Fear. Westfield: New Jersey: Open Magazine Pamphlet Series. 46 David Grossman ’Pelon maailma’, Helsingin Sanomat, 30.9.2001. Suomentanut Timo Hämäläinen. 47 ’Perinteisten raakuuksien aikaan’, Helsingin Sanomat, 18.10.2001. 48 ’Myös talibanien vastustajat rikkoneet räikeästi ihmisoikeuksia. Pohjoisen liiton miehet tappaneet ja raiskanneet siviilejä sekä teloittaneet talibanivankeja’’, Helsingin Sanomat, 7.10.2001. 49 http://fbc.binghamton.edu/74en.htm 50 Sit. Robert Brenner ’Why Is the United States at War with Iraq’, New Left Review 185, January/February 1991. 51 http://www.opendemocracy.net/forum/document_details.asp?CatID =95&DocID=660&DebateID=152 52 ’Sotaretoriikan tutkija ruotii Bushia’, Helsingin Sanomat, 6.10.2001. 53 http://gamma.nic.fi/~raijakoo/wtc.htm 54 Ks. esim. Gadi Wolfsfeld (1997) Media and Polical Conflict: News From Middle East. Cambridge: Cambridge University Press. 55 Katja Valaskivi ’Terrori kytkee merkitykset uudelleen’, Tiedotustutkimus 3/2001. 56 Katso John Hartley (1982) Understanding News. London: Routledge. 57 Katso tästä muun muassa Daniel Dayan ja Elihu Katz (1992) Media Events. Live Broadcasting in History. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. Dayan ja Katz tosin käsittelevät ennen muuta ennalta suunniteltuja spektaakkeleita. 117 Lehtonen.p65 117 6.11.2001, 8:58 58 Seija Ridell (1998) Tolkullistamisen politiikkaa. Televisiouutisten vastaanotto kriittisestä genrenäkökulmasta. Tampere: Tampereen yliopisto. 59 Emrys Jones (1990) Metropolis. The World’s Great Cities. Oxford: Oxford University Press. 60 Katso Marshall Berman (1982) All That Is Solid Melts Into Air. The Experience Of Modernity. London: Verso. (S. 287.) 61 Siteerattu teoksessa Peter Jukes (1990) A Shout In The Street. The Modern City. London: Faber and Faber. 62 John Berger (1992) About Looking. London: Vintage Books. 63 Michel de Certeau (1982) The Practice of Everyday Life. Berkeley: University of California Press. (S. 92.) 64 Roland Barthes (1994) Mytologioita. Suomentanut Panu Minkkinen. Helsinki: Gaudeamus. 65 ’Perustuu tositapahtumiin. Terrori-iskut Amerikan Yhdysvalloissa vaikuttavat myös viihdebisnekseen’ Helsingin Sanomien viikkoliite NYT, 38/2000. 66 http://theonion.com/ 67 Fox News September 19 (http://foxnews.com) 68 http://marcod.tripod.com/911/Fo.html 69 Edward Said ’Antakaa sotarumpujen vaieta’, Helsingin Sanomat 3.9.2001. 70 Stuart Hall (1999) Identiteetti. Toimittaneet ja suomentaneet Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino. (S. 83.) 71 Katso tästä Mikko Lehtonen (2001) Post scriptum. Kirja medioitumisen aikakaudella. Tampere: Vastapaino. (Luku 6.) 72 Samat sanat kirjoitin jo Post scriptumiin, mutta sattuneesta syystä katsoin aiheelliseksi toistaa ne myös tässä. 73 Hall 1999, s. 46. 74 Hall 1999, s. 65. 75 Eija-Riitta Korhola ’Fundamentalisteja – joka lähtöön’, Uutislehti 100, 11.10.2001. 76 Stephen Frosh (2001) ’Psychoanalysis, Identity and Citizenship’ teoksessa Nick Stevenson (toim.) Culture and Citizenship. London: Sage. 77 Hall 1999, s. 74–75. 78 Easthope 1986, s. 39–40. 79 Hall 1999, s. 122. 118 Lehtonen.p65 118 6.11.2001, 8:58 80 Eskola 1991, s. 34. 81 Terry Eagleton ’A Spot of Firm Government’, London Review of Books, 23 August 2001. 82 Hall 1999, s. 122–123. 83 Martin Bernal (1987) The Black Athena. The Afroasiatic Roots of Classical Civilization. 1. The Fabrication of Ancient Greece 1785–1985. Brunswick, NJ: Rutgers University Press. 84 Katso tästä esimerkiksi Jussi Aro (1970) Aabrahamin perilliset. Porvoo: WSOY. 85 Katso tästä Jaakko Hämeen-Anttila (2001) Islam-taskusanakirja. Helsinki: Basam Books. 86 Käytän seuraavassa hyväksi ranskalaisen sivilisaatiohistorioija Fernand Braudelin esitystä islamista. Ks. Fernand Braudel (1993) A History of Civilizations. Translated by Richard Mayne. New York: Penguin. Joitakin tietoja olen poiminut myös Anssi Männistön väitöskirjasta. Ks. Anssi Männistö (1999) Islam länsimaisessa hegemonisessa diskurssissa. Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkimuksia 87. 87 Edward Said (1978) Orientalism. New York: Vintage. (S. 7–8) 88 Ks. esimerkiksi Fred Halliday ’The Crisis of the Arab World: The False Answers of Saddam Hussein’, New Left Review 184, November/December 1990. 89 Edward Said (2001) ’The Clash of Ignorance’, The Nation, October 22 2001. 90 Olli Kivinen ’Uutisviihteen vaarat’, Helsingin Sanomat, 4.10.2001. 91 Susan Sontag (1979) On Photography. Harmondsworth: Penguin. (S. 20.) 92 Edward Said (2001) Ajattelevan ihmisen vastuu. Suomentanut Matti Savolainen. Helsinki: Loki-Kirjat. 93 Eskola 1991, s. 100–101. 94 Ariel Dorfman ’America Suffers the World’s Pain. Unique No More’, Counterpunch, October 3, 2001. (http://www.counterpunch.org/) 95 Ariel Dorfman (1999) Heading South, Looking North. A Bilingual Journey. London: Sceptre. 96 Arundhati Roy ’Is it Justice or Vengeance’, The Guardian, September 29 2001. 97 Terry Eagleton (2001) ’11 September’, London Review of Books, 4 October 2001. 119 Lehtonen.p65 119 6.11.2001, 8:58 98 Arundhati Roy ’Is it Justice or Vengeance’, The Guardian, September 29 2001. 99 Peik Johansson ‘ Kuka hyötyy Afganistanin sodasta?’, Voima 9/2001. 100 ’Hymy hyytyy veroparatiiseissa’, Helsingin Sanomat 28.10.2001. 101 http://slash.autonomedia.org/article.pl?sid=01/10/16/1227234 102 Mary Kaldor (2001) Uudet ja vanhat sodat. Järjestäytynyt väkivalta globalisaation aikakaudella. Suomentanut Riikka Taipale. Helsinki: Taifuuni. 103 Hannu Raittila ’Banaaniuhri’, Helsingin Sanomat, 3.10.2001. 104 ’On cannibalism’ teoksessa Michel de Montaigne (1990) Essays. Harmondsworth: Penguin. 105 Hall 1999, s. 210-211. 106 Ks. Erkki Karvonen ja Juha Koivisto ’Identiteettikysymys globalisoituvassa maailmassa. Stuart Hallin haastattelu’, Tiedotustutkimus 3/ 2001. 107 Katso Julia Kristeva (1992) Muukalaisia itsellemme. Suomentanut Päivi Malinen. Helsinki: Gaudeamus. 120 Lehtonen.p65 120 6.11.2001, 8:58
© Copyright 2024