RAAPUSTUKSIA
RAAPUSTUKSIA LU OVA N K I R J O I T TA M I S E N K U R S S I 2 013 1 RUNOJA Minua katsotaan. Aivan kuin he haluaisivat määrätä kuka olen. On vaikea elää kun tekee mitä haluaa. Eikä anna katseitten rajoittaa. Jos onnistut yhteiskunnan ansasta selviytyä. Löydät onnellisuuden. Ehkä. Jos et välitä katseista tulet olemaan onnellinen. Ehkä. Alex Botham 1 Aamu huokaisee herätyskello luovuttaa maailma kääntyy vastaan Takkuaa tuskastuminen, kiirehtiminen, harmillinen myöhästyminen ei auta jatkuu yrittäminen huominen ehkä Se päivä parempi Kiire Täyttää maailman, riistää vapaa-ajan Stressiä luo ja unettomuuttakin tuo Ei onnistu eroon pääsykään vaikka kuinka yritetään Eikä se liene tarkoituskaan vaikkei sitä haluttaisikaan Pitää vaan almanakkaan tyhjää jättää omalla ajalla se tyhjyys täyttää Lomailuakaan ei saa unohtaa niin paljon iloa se tuottaa Voi huolet hukuttaa aaltoihin samalla löytää itsensäkin Vuodetkin katoaa kiireeseen ei ehdi panostaa suhteeseen Kasvetaan vaan erilleen eikä koskaan löydetä perille Kyllähän kiire kuuluu elämään kaipa siitä tullaan selviämään Eikä haittaa vaikkei siit selviiskään sillä eihän sitä pakoon pääsiskään Kristiina Ahjolinna merensini-iiristen takaa ja suoraan edessä ylitsevuotavat nahkasaappaat huoliteltu muuten mutta hyllyvät posket niin kauniissa rytmissä tällä kaupungilla on syke nyt joku nyppii kulmiaan silmät senttiä isommat joka karvan lähdöstä en oo enää hämärässä nyin jalkojani bussipysäkillä se tahtoo ulos minustakin Joona Klemi Taivas punainen Vain palavan puun tuoksu Kuin unessani Sara Peuhkuri Milla Mykrä 2 Emilia Vainikka Kohmeessa Pimeää – kiihkeä kimitys, kuvaradion kaukainen kaiku ranteet, niskat, etusormet, peukalo, peukalo en pakene panssaristani, anna tulen karata haluaisin nyt niin takaisin pilviin palata nilkka, nilkka, isovarvas, pikkuvarvas varovasti, ole rikkomatta sisimpääsi polvi, polvi, olkapää, kyynärvarsi Kirkasta. Liian kirkasta - kahvin kitkeryys, kaurapuuron kärähdys aukeavat silmäni - näen hermot säpsähtäen kihelmöi kylmyys jäätävä päivä syys Greetta Ripatti 3 Isa Räihä En Drömmare Kasvosi täydelliset kuin David Beckhamin vapaapotku. Kun sinut kohtaan alkaa päässäni tuttu sotku. Hampaasi valkoiset kuin Real Madridin pelipaita, on välillämme suuri aita. Siitä minä läpi koskaan pääse en, myös isäsi pitää siitä huolen. Voisimme toiseen valtioon muuttaa, se tuskin sinua haittaa. Emme kyllä vielä toisiamme tunne ja se on huono juttu. Mutta ehkä jo huomenna tapaamme ja ymmärrämme että meidät on luotu toisillemme. Mahdollista on myös sekin ettei yhteispelimme toimikkaan ja erkanemme toisistamme hiljaa kunnes toteamme, eron tapahtuneen välillemme. Veeti Japola 4 Pilvet leijuu pois Unelmat kauemmaksi Aika vain kuluu Syksy suree siskoaan kesää Itkee ulvoo ikävää Syysmyrskyissä karjuu raivoaan Hehkuu väriloistossa kuninkaan Kalpeat kylmät kalmakourat isoveljellään vievät pitkään pitkään pimeään Milla Mykrä Nukkumatti Tähdet ja kuu, suppusuu. Unen matkaan antautuu. Äänet ihmeelliset kantautuu. Unen sekaan rauhoittuu. Ja hiljaisuus laskeutuu. Tähdet ja kuu, suppusuu. Unten matkassa kantautuu. Värien loistoon humaltuu. Kunnes käsi ojentuu. Siihen uneksija turvautuu. Aino Nurmilaukas Emilia Vainikka 5 Tsygäily Pyöräily kevyttä muttei rankkaa kasvattaa peruskuntoa, hyvää ja vankkaa Ulkoilmassa tsygäily on freshii, ei tarvii murehtii tai muutenkaa ottaa stressii. Paitsi jos tipahtaa ketjut, menee vaatteet likaseks ja joutuu ostaa uudet kledjut. Pyörä on tehty kestäväks, ei pestäväks tai lentäväks. Voit polkee vaik norjaa enne ku joudut pyörääs korjaa. Pyörän ostaminen on kuin laittas’ rahaa pankkii. Se ei kasvata mahaa tai aiheuta muutakaa pahaa. Veeti Japola 6 Mikä ketuttaa Lumikiteitä Taivas täynnä valkoista Maa peittyy maitoon Ketutukseen on monta syytä Vaikken edes niitä pyydä Ketuttaa sää ja tyhjä pää En jaksais valittaa enempää Siis totean nyt ihan yleisesti Ett’ vihan voisi muuttaa yleiseksi On yhteiskunnassa suurin ongelma Siksipä tämä lyhyt runoelma Lonkeroilman lonkeroissa Syvänpimeissä lokeroissa Jos niitä pakoon pääsisin Tuskinpa enää palaisin Milla Mykrä Aamu Herätyskello tuon ainainen vihollinen herättää kesken unien Lihakseni ovat jumissa ja silmäni painuvat kiinni miksi menin myöhään nukkumaan oi miksi Aamurutiinit tuntuvat vaikeilta haluaisin olla unten mailla Bussipysäkki ei ole kaukana ilma on inhottava näen bussin tulevan olen onneissain Hetki bussissa on ihana niin lämmin ja mukava musiikki unettaa ja bussin lämmin hytinä rentouttaa taidan nukahtaa Väsymys on aamulla ylitsepääsemätön mutta ajan kanssa sen yli päästävä on Aamu on kaikkein vaikeinta Maija Sillanpää Kurjen kujerrus Sydämen sulosoinnut Korvissa kaikuu Milla Mykrä Terälehtiä Ruusunpunaa hiuksissa Lempeä tuuli Milla Mykrä Linda Rusanen 7 Lauri Luoto Kahdeksan aamut, niin tuskaiset, niin uuvuttavat vaik ei univajarii ois, fiilikset silti ain samat Vastenmielinen, väsyttävä en haluis, mut sängyn suunnast on käännyttävä Nuo yöunet, niin vähäiset. Vai mitkä, en tunne itseäni levänneeksi? Vireystila nihkeä, olotila kurja. Minkä sille mahtaa, turha täs on surra. Ehkä tänään, ehkä tänään menen nukkumaan aikaisin. Mutta jos vain unta aikaisiksi saisin. Ajatukset, kello, aamuyö, mikä vaivaa? Minunhan piti mennä jo nukkumaan. Herääminen vaikeaa, päivä unista, mut ain on siitä selvitty. Ehkä liian tyhmä oon, vai mitä, syytä sä keksitkö? Aleksi Mynttinen 8 KIIRE! Kiirekiirekiirekiire aamulla illalla päivällä yöllä Nopeammin, kovemmin, korkeammalle. - juokse jo! Väsyttää haukotuttaa hirmuisesti leuat menee sijoiltaan ja sanat harhaan ennen kello kahta ei uni tullut taaskaan Pahuksen nukkumatti luistaa aina töistään kunpa pääsisi takaisin peiton alle lämpimään hautautua untuviin ja käpertyä käppyrään Veera Lallo Kiirekiirekiire elää nähdä rakastaa tehdä sitätätätuota - lopu jo! anna aikaa. Kiirekiire, ajan piiska laulaa enemmin, paremmin, tehokkaammin. - selkä haavoilla, uupuneena Kiire elämän halki hengästyen saavuttanut sitätätätuota - viimeinkin! lopussa elämä vilistää edessä Maiju Laukkanen 9 2 PROOSAA Aamu. kylmä lattia sai hyppäämään hetkeksi takaisin patjakasaan. Uusi yritys. Olohuoneen ikkunansalpa on taas rikki... pitää varmaankin vihdoin parsia ne villasukat. Yläkerran mummeli ei varmaan avaa oveansa tähän aikaan. Varjotkin ovat hävinneet käytäviltä yön mukana, valuneet ovesta ulos. kahvinkeitin maalaa kaapinovet huuruillaan ja porinallaan vihaisiksi. Mutta kuka täällä oikein keittää kahvia? Aivan, ei kukaan. Enää. Patterien kautta kulkeutuva kumina rytmittää aamua. Naapurin fiftarityttö on taas viemässä roskia. Hän kiipeää pyöränsä selkään ja kiitää pois. Kauas. Kyllä tämä talo, ja kylä, ovat elossa. Äänekkäästikin. Se on vain tämä asunto. Kuollut. Paljon punaista huulipunaa niin kukaan ei huomaa. Sara Peuhkuri 10 Ensimmäisen kerran He ostivat Moosekselle koiranpennun jouluksi. Yhteinen lomamatka Viroon oli suunnitteilla. He olivat onnellisia. Kun tyttö ensimmäisen kerran suuteli Jonia, oli vuosi 1998 ja vaaleille kiharoille oli juuri lyöty ylioppilaan valkoinen lakki. He menivät sänkyyn ensimmäisen kerran kaksi kuukautta myöhemmin. Joni oli ostanut mansikan makuisia kumeja. Puolen vuoden päästä tytön maha alkoi kasvaa. Yliopistohaaveet jäivät ja äiti pudisteli päätään paheksuen. Mummo oli aina sanonut, että pahat tytöt joutuivat helvettiin, kuitenkin tyttö kastoi poikansa Moosekseksi. Kännykkä täyttyi hiljalleen vastaamattomista puheluista Jonilta ja tyttö antoi puhelimen vain soida. Öisin vauva huusi liian kovaa ja tyttö painoi tyynyä korvilleen. Monen monta valvottua yötä ehti vieriä ohi ennen kuin tyttö tapasi supermarketissa Antin, jolla oli poliisin virkamerkki ja kahviläiskiä paidassa. Antti halusi olla kiltti ja hellä eikä ikinä sanonut pahasti, vaikka tyttö ja lapsi huusivat yöt kilvan. Tyttö antoi sen pujottaa kultasormuksen nimettömäänsä. Liian iso timantti painoi kohti maata. Kun Antti kysyi, mihin sormus oli hukkunut, tyttö ei vastannut. Päivisin hän siivosi toimistojen lattioita ja kahlasi iltaisin harmaissa lökäreissä lastenvaunujen kanssa lumisohjossa. Mooses kasvoi ja pyöristyi, kieltäytyi menemästä jalkapallokerhoon. Lapsen itkiessä tyttö antoi tälle lisää donitseja. Loputtomia lattioita luututessaan tyttö tutustui Samuliin, toimitusjohtajaan, joka sanoi tytön olevan kaunis. Tyttö nauroi. Suostui kun mies halusi viedä tytön ravintolaan ja sieltä kotiinsa. Iltapäivisin töiden jälkeen tyttö suuteli Anttia kevyesti ja lysähti väsyneenä sohvalle. He ostivat Moosekselle koiranpennun jouluksi. Yhteinen lomamatka Viroon oli suunnitteilla. He olivat onnellisia. Öisin Antti kuorsasi liian kovaa ja tyttö painoi tyynyä korvilleen. Maaliskuussa tyttö kokeili kirkkaan punaista huulipunaa ja poisti Samulilta tulleita lukemattomia tekstiviestejä. Tyttö tutki salaa äkkilähtöjä Mallorcalle. Varhain syyskuun aamuna hän puki ylikiloista löllyvän vartalonsa leopardikuvioiseen minihameeseen ja lähti kohti lentokenttää. Aino Nurmilaukas 11 Hiljaisuus Ikkunasta tulee kirkas auringonpaiste lämmittämään jo valmiiksi hikistä otsaani.Katson maassa lepäävää metallista tankoa jossa on kolme sinistä ja yksi vihreä levy molemmilla puolilla. Markka kuuskyt. Otan tangosta lujan otteen ja nostan. Treenin jälkeen siirryn saunaan. Saunassa palautusjuoma kädessä mietin elämää. Mietin miten ja miksi. Olen kiitollinen. Ajan porchella kaupungin läpi kotiin. Matkalla näen tuttuja joille moikkaan ja joita rakastan. Tässä on kovan työn ja kivun lopputulos. Rakastan elämänkokemusta. Ikkunan ollessa auki tuulenpuuska tuo muutaman oranssin lehden sisälle. Tanko painaa niskaa. Otan syvää henkeä. Menen syväkyykkyyn ja nousen hikisesti tangon levätessä niskani päällä ylös takaisin seisoma-asentoon. Rakastan tätä tunnetta.Ystävät seisovat takanani ja naureskelevat toistensa jutuille. Kohta on heidän vuoronsa. Menemme saunaan, juomme palautusjuomamme ja naureskelemme. Päätämme mennä lähimpään McDonald’s ravintolaan juhlistamaan ennätyksiä. Olemme onnellisia. Minä tarjoan. Rakastan antamista. Ikkuna huurtuu pakkasen ollessa läsnä. Pidän tangosta kiinni. Tanko lepää leukani alapuolella olkapäitteni päällä. Työnnän sitä ylöspäin. Minulla on yksi ystävä mukana. Menemme pukuhuoneeseen peilaamaan ja katsomaan kuinka paljon lihasta olemme saaneet kuluneen vuoden aikana. Olemme molemmat kiristyneet. Saunan ja palautusjuomien jälkeen päätämme suunnata ystävälleni katsomaan elokuvan. Ystävä tarjoaa steroideja, kieltäydyn vaikka tekisi mieli. En osaa päättää. En halua riskeerata rahaani, tulevaisuuttani ja terveyttäni ulkonäön ja voiman vuoksi. Tein viisaan päätöksen. Vihaan valintoja. Ikkunasta näkyy kun muuttolinnut tulevat takaisin kylmän ja pitkän talven jälkeen. Ulkona +4 astetta. Aurinko lempeänä lämmittää ja sulattaa. Makaan penkillä tanko rinnan päällä painaen. Se ahdistaa, en saa kunnolla henkeä. Vedän niin syvään henkeä kuin saan ja työnnän tankoa. Tunnen veren rientävän rintalihaksiini. Upea tunne. Palautusjuoman jälkeen menen lenkille. Asvaltti on märkä ja kiiltää juuri sulaneen lumen jäljiltä. Tulee puhelu. Tyttöystäväni on raskaana. Edelleen shokissa uutisesta ajan maaseudulle. Menen istumaan kiven päälle ja kuuntelen. Rakastan hiljaisuutta. Alex Botham 12 Jokaisella sadepilvellä on hopeareunus Jokaisella sadepilvellä on hopeareunus. Niin mä aina jaksoin uskoa. Tai niin mulle aina uskoteltiin. Tapahtui mitä tapahtui, niin mulla olisi aina joku ottamassa vastaan, kun olisin kaatumassa. Ei huonoa ilman jotain hyvääkin. Nyt olin varma et se oli kaikkee muuta ku totta. Potkasin tiellä lojuvaa pientä, tummaa kivee kuluneella tennarin kärjellä. Kivi sinkos tiellä eteenpäin. Se potku kuvas mulle jollain tavoin mun omaa elämää. Aina joku potkii sua päähän, vaikka vaan olisit olemassa. Asia tai ihminen. En tajuu mitä aina teen väärin. Onko onnellisuus jotenkin multa kielletty? Jatkoin kävelyä eteenpäin. Paha mieli muuttui pikkuhiljaa fyysiseksi koko kropan pahoinvoinniksi. Mua ahdisti. Tuntui et oon ihan yksin, vaikka tiesin et mulla on vaikka ketä, jotka pitää musta huolen ja välittää ihan varmasti. Äiti aina jakso piristää mua ja tehdä kaikkensa, et mulla olisi hyvä olla. Ja niin mulla olikin. Melkein aina. Siitä huolimatta et meillä oli vaikeaa kun olin nuori, niin emmä koskaan kokenu, etteikö se välittäisi. Isä oli kuollut jo ennen kun mä synnyin, mut olin kuullut “Havahduin vasta, kun puhelin tärisi mun vierellä. Nappasin sen käteeni ja avasin suojakoodin. Hymyilin. Mä vaan oon niin onnekas monella tapaa.” siitä pelkkää hyvää. Se oli kuulemma ollut tosi komea ja se oli sanonut mua sen prinsessaksi, ennen kuin ees synnyin. Hymähdin. Sisaruksia mulla ei koskaan ollu ollut, mutta en mä kokenut sitä mitenkään haittaavaks. Oli mulla kuitenkin silti isoveli. Se oli maailman suojelevin jätkä, kenet oon tavannut. Oli kello mitä tahansa, se oli mun tukena. Siis eihän se mun oikea veli ollu, mut siit asti ku tutustuin siihen, oltiin ku paita ja peppu. Isoveikka ja pikkusisko. Se kyl muutti Ruotsiin opiskeleen vuos sitten. Mul oli sitä ikävä. Muistin kui me hengattiin yks kesä ihan kokoajan keskenään. Olin joutunut sen takii niin moniin ongelmiin, mut aina vaan naurettiin jälkeenpäin, että eipä siinä kyllä taas mitään järkee ollut, mut olipa muuten hauskaa. Pikkuhiljaa tuntu et mun paha olo alkoi helpottaa. Muutama pisara ilmestyi kasvoilleni. Helvetti! Mun pitäs olla jo kotona. Lisäsin vauhtia askeliin, jotta olisin himassa ees pikkusen ennen kun sade alkaisi oikeesti. Olin niin onnellinen, kun pääsin rappuun sateelta suojaan. Makasin sängyllä tuijotellen kattoon. Olin ollut siinä jo melko kauan, enkä ees tiedä mitä olin ajatellut. Tainnu olla vaan. Havahduin vasta, kun puhelin tärisi mun vierellä. Nappasin sen käteeni ja avasin suojakoodin. Hymyilin. Mä vaan oon niin onnekas monella tapaa. En tajuu. En tajuu miten oon voinut löytää mitään noin täydellistä mun vierelle. Tai eihän kukaan ole täydellinen, mutta mun silmissä se hipoo aika lähellä täydellisyyden rajaa. Ne huulet. Ne on ehkä täydellisimmät mitä oon ikinä nähnyt. Silloin kun se hymyilee, se näyttää niin söpöltä. Tai kun se tekee sen koiranpentuilmeen, en vaan voi vastustaa sitä. Näppäilin Antonille vastauksen, kun se kysy olinko mä jo piristyny. Oon niin rakastunu. En ikinä ees tienny et tält vois tuntua. Se ei ollu iskeny koskaan näin. Mut tällä kertaa musta oikeesti tuntu, et tästä haluun pitää kiinni. Anton piti musta aina niin hyvää huolta. Vaikka kuinka oisin hankala tai vaikea, se oli niin ymmärtäväinen. Halas ja koitti tajuta, miksi musta tuntuu pahalta. Anton oli varmaan ainoo ihminen tällä hetkel, jonka takii näin edelleen sen hopeareunuksen tässäkin sadepilvessä. Äiti oli masentunu. En tiiä mistä se johtui, mutta siitä näki et sillä on tosi huono olla. Se tapasi pari vuotta sitten jonkun uuden miehen, jota se tapaili. Niillä kai synkkas ihan hyvin, mutta jos mä 13 oikein käsitin niin se mies oli kai pettänyt sitä. Muistan kun äiti sai kuulla siitä. Olin omassa huoneessa, kun kuulin keittiöstä vaan ohimennen niitten keskusteluu. Se oli kuulemma tehny sen humalassa. En ollu kovin yllättyny. Jotenkin en vaan ollu koskaan uskonu, että tää mies ois muka vakituinen osa meidän tulevaisuutta. Äiti oli ihan normaali sen jälkeen, ja se mies kävi meillä edelleenkin. Mut nyt ku ne eros, niin se romahti ihan täysin. Ei se sillon kun se sille selvis, surenut sitä. Äiti oli aina ollu niin vahva ja nähnyt kaikessa huonossakin jotain hyvää. Mutta nyt se oli tosi maissa. Kuulin sen itkevän monena iltana. Se oli sanonut ikävöivänsä isiä. Mun oikeaa isiä. Nyt se kai vasta joutui tekemisiin tunteidensa kanssa. Se ei varmaan koskaan ollut ehtinyt suremaan isiä, koska sen piti huolehtii musta. Äidin paha olo vaikutti muhunki yllättävän paljon. Kotona oli tosi huono ilmapiiri, ja masentuneisuutta, joka ilmas leijui, ois voinut leikkaa veitsellä. Niin käsin kosketeltavalt se tuntui. Päivät vaan kulu. Ne muuttu viikoiks. Äiti itki jatkuvasti, ja must tuntu et se oli laihtunu. Sen asenne oli muuttunu ihan kokonaan. Se ei enää etsinyt hyviä puolii asioista. Ja se oli perseest. Musta oli tullut se aikuinen täs perhees. Musta, vast 17-vuotiaast kakarasta. Emmä vaan tiennyt mitä tehdä. En tiedä oliks musta siihen. Eikä musta ees pitäis olla siihen. En ollu valmis ottaa niin paljo vastuuta. Kouluki alko kärsii kun mulla ei ollu vaa voimii keskittyy siihen. Nyt äitin elämään oli tullu mukaan “Mua pelotti. Ihan helvetisti.” viina, ja sen kaa läträämine. Se oli ollu iha tapana kyllä meidän suvus, mut ikin en ois uskonu et äiti sortuis siihe. Mun pappa ja sen molemmat vanhemmat oli kuollu viinaan. Äiti oli aina vastustanu sitä, ettei saa juoda suruun eikä koittaa upottaa siihen tunteitaan, et niistä pitäis puhua. Mua pelotti. Ihan helvetisti. Anton silitti hellästi mun vaaleeta tukkaa, ja koitti rauhotella. Olin alkanu saamaan taas ahdistuskohtauksia. En tienny kenen muun luo mun ois pitäny mennä. Tai kenen muun luo oisin ees voinut mennä. Oltii riidelty äidin kanssa. Taas. Se läträs alkoholil niin paljon etten enää kestänyt. En voinu vaan olla himassa. Antonin porukat onneks lupas, et voisin olla niillä niin kauan kun halusin. Eli pitkään. Ne oli niin kultasia. Niinkun mun äiti ennen. Haluun sen äidin takas. Mulla oli lompakossa kuva musta ja äidistä Kanarialla. Se oli meidän eka yhteinen ulkomaanmatka. Me oltiin siinä semmosen ison pyöreen uima-altaan reunalla istuus, ja naurettiin. Sen kuvan ottamisen jälkeen tajuttiin et siellä takana oli joku lihava mies ollu just hyppäämäs uimahyppyy. Se oli aika hyvä kuva meistä. Vanha kyllä, mutta hyvä. Onneks Anton ei hylänny mua. Ja se jos joku ties, ihan varmasti ties, kui paljon mä sitä tarviin. Vaikkei se aina tiennykkää mitä sen pitäs tehä, ku aloin itkee ihan hallitsemattomast ja en meinannu saada henkee. Mut silti se aina pysy mun vierellä ja huolehti. Mun prinssi. Olin jo kolmatta viikkoo putkeen Antonilla. Olin vihdoin saanut keskittyy ees vähän kouluun. Mua hymyilytti. Kaikki oli taas hyvin. Paitsi äiti. Se onneks lupas parantaa, kun viimeeks nähtiin. Olin niin ylpee siit, mut niin pettyny samalla. Mut ymmärsin kyl. Se paini raskaiden asioiden kaa. Mut mä uskoin siihen et se oikeesti pitäs lupauksensa. Ja niin se ainaki yritti. Ku kävin pari päivää sit himassa, se oli siivonnu. Ja tehny ruokaa. Eikä haissu viinalt. Se oli sillon taas äiti, eikä mulle vihanen alkoholisti. Meillä oli pitkästä aikaa kivaa yhdessä. Juteltiin ku aina ennenki, naurettiin tyhmille jutuille. Halusin niin kovin uskoo et se kans oli nyt raittiil tiel. Se oli sanonu et mun oli kuitenkin parempi Antonin luona. Poissa kotoo. Mietin, et mitä se sillä tarkotti, mutten kuitenkaa jaksanu jäädä kelaa sitä enempää. Ku sillä meni hyvin nyt. Tai jo 14 huomattavast paremmin. Ni miks mun pitäs epäillä tommosta? Se vaan oli niin pahoillaan siitä, mitä se anto mun käydä läpi. Ihan varmasti oli. Sen takii se sano mulle niin. Että mun olis parempi muualla. Oltiin muutettu kuukaus sit yhteen Antonin kaa. Se oli äidin mielest kuulemma hyvä juttu. Se oli ollu itekki selvän jo monta kuukautta. Ainakin neljä. Meil mei Antonin kans varmaa paremmi ku koskaan. Se teki mut niin onnelliseks. Olin täynnä intoo ja odotuksii elämästä, ja nautin siitä, et kaikki oli taas hyvin. Sekä mulla, että äidillä. Me oltiin kattoo leffaa sohval Antonin kaa. Oli ihan perus torstai-ilta. Anton oli tullu just futisreeneistä ja meil oli pitsat uunis, nälkäsinä niitä ooteltiin. Se leffa mikä oltiin valittu, oli tosi outo. En tajunnut siit mitää, vaikka kui yritin. Siin oli tosi huono juoni, ja se kohtaukset pomppi ajas tosi paljon. Päähenkilöki oli tosi pimee. Se näytti tosi räjähtäneeltä, mut todellisuudes se oli niin fiksu ja älykäs. Tai emmä tiiä. Se puhu siin kokoaja yksinää, mut sit joku vastas sille kuiteki aina, vaikkei siin ollu ketää. Naurettiin Antonin kaa kui tommone leffa voidaan ees julkasta. Niin outo se oli. Sit mun puhelin soi. Tuntematon numero. Kelasin et se on lehtimyyjä ja painoin vaa punasta. Nakkasin puhelimen pois mun lähettyviltä. Nyt siin leffas se puhu oraville. Tai luuli puhuvansa. Ei helvetti et me naurettiin. Pari minuuttii ni puhelin soi uudelleen. “Se vaan oli niin pahoillaan siitä, mitä se anto mun käydä läpi. Ihan varmasti oli. Sen takii se sano mulle niin. Että mun olis parempi muualla.” Kyyneleet virtas pitkin mun naamaa tippuen syliin. En tienny mitä kelaa. Itkin vaan. Se oli kuulemma väsyny kaikkeen. Ei vaan jaksanu enää, niin mulle sanottiin. Olin niin pettynyt siihen. Se ajo rekan alle. Se oli kuulemma kuollu heti. Kaput. Anton piti mua sylis halaten ja silitellen. Se oli tosi hämmentyny, mist se ois voinu tietää mitä pitäs sanoo tai tehdä. Eikä sen kyl tarvinnukkaa sanoo mitää. Kuha nyt olis siin lähellä. Pitäis vaan mua tiukasti. Mul oli vaan niin tyhjä olo. Mut äidillähän meni hyvin jo?! En ollu nähny merkkiikään tämmösestä. Se oli ollu ilonen ja lopettanu juomisen. Järjestäny elämänsä taas kuntoon. Mul ei ollu enää ketään muuta ku Anton. Ei oikeesti ollu. Eka isi, ja sit mun idoli, äiti. Miks mä ain uskoin valheesee siit, ettei mitää pahaa tapahu, ilman et jotai hyvääki. Se oli iha pelkkä valhe. Mä en tiiä kumpaa vihasin enemmä, itteeni vai äitiini. Ja minkä takii, senkö et uskoin siihe vai etten ymmärtäny mitä äidille oli tapahtumas. Vai siit miten se oli niin itsekäs ja hylkäs vaan mut. Olin varma, etten usko ikin enää siihe et jokasel sadepilvel ois muka hopeareunus. Vitut ollu. Äiti oli ollu ite mun jokaisen sadepilven hopeareunus. Isa Räihä 15 Ajatuksen virtaa elämästä Tämän tekstin tarkoitus on tulla luetuksi subjektiivisesti, eikä objektiivisesti. Elämän suurin kysymys on ’miksi’. Miksi ihmiset haluavat kysyä miksi? Koska he ovat kiinnostuneita. On niin monia erilaisia kysymyksiä olemassa olosta että mihinkään niistä ei välttämättä voi vastata, ja kukaan ei absoluuttisesti koskaan välttämättä tiedä että onko oikeassa vai ei. Kun miettii, että olemme puhuvia apinoita, orgaanisella planeetalla joka pyörii kirkkaan pallon ympärillä on jo itsessään todella absurdi ja sekava ajatus. Onko millään mitään väliä? Ei välttämättä, mutta ei se estä sitä etteikö ihminen voisi tavoitella onnellisuutta materialistisessa maailmassa, vaikka sillä ei olisikaan mitään väliä. Ihminen on onnellinen jos hän niin valitsee. ”Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista.” ”En minä mahda mitään sille että asiani ovat huonosti, kaikki kaatuu vaan päälle” ja paskat. Se on yksinkertaisempaa kuin kukaan luulee. Ihmiset vain haluavat saada tekosyyn tekemättömyydelle ja laiskuudelle, ja sitä kautta asettaa rajoja miksei voisi tehdä jotakin. Tämän jälkeen hän valittaa sitä ettei ole saanut mitään aikaan ja että kaikki kaatuu päälle. Miksi? Tämä ei ole kenenkään syytä, eikä minkään syytä. Tämä perustuu täysin ihmisen ”minäkuvaan”. Ihmisen ”minäkuva” määrittelee sen miten ihminen ajattelee, tekee, ja käyttäytyy. Se oikeastaan määrittelee koko ihmisen. Jos ihminen pitää itseään ”coolina” tai ”viisaana” tai ”vahvana” hän toimii sen mukaisesti. Mikä määrittelee minäkuvan? Käsitys siitä missä on hyvä tai huono. Jos ihminen on hyvä jossain, hänen minäkuvansa sanoo että ”tee tuota lisää sillä olet hyvä tuossa”. Tai jos ihminen on huono jossain minäkuva sanoo että ”älä tee tuota, nolaat itsesi.” Siksi minäkuva asettaa illuusion. Epäonnistumisen illuusion. Epäonnistumisen kierteen. Minäkuvaa voi käyttää myös hyväksi. Se minä itseäsi pidät, sen myös teet. Tutkimuksissa on todistettu että mielikuvitus ja miljöön ja tapahtumien kuvitteleminen pään sisällä vaikuttaa sinuun täysin samalla tavalla fysiologisesti kun se oikeasti tapahtuisi. Tämä tarkoittaa että kun kuvitteletonnistuvasi,myösminäkuvasimuuttuusitenettäonnistut.Minäkuvanmuuttuminenvienoin3 viikkoa, joten visualisoida täytyy joka päivä. Kun ihminen muuttaa uuteen taloon, kestää hänellä noin 3 viikkoa että hän alkaa pitää sitä kotinaan. Tämä pätee kaikessa. Elämän määrittelee ihminen itse. Alex Botham 16 Allegoria hyödyntää toisen aihepiirin kuvastoa ja rakentaa vertauskuvallisen kertomuksen. Naisen hurmaaminen lätkätermein Nyt teki kipeää. Toissailtana oli tullut poikittaista oikein urakalla, penaltiakin oli sadellut varsin runsaasti. Lisäksi se kovanaama oli ilmestynyt täysin puun takaa ja siinä vaiheessa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittää hanskat jäähän. Täydelliseltä löylytykseltä pelasti vain tuomarin väliintulo. Tuollaisen esityksen jälkeen oli tietysti suunta vain ylöspäin. Jätkien kanssa oli käyty se ilta huolellisesti läpi ja laadittu taktiikka kuntoon. Kohteeseenkin oli tutustuttu tarkemmin vakoilemalla hänen facebookprofiiliaan. Tänä iltana pysyttäisiin pelikirjassa, niin kaikki menisi hyvin. Nyt piti vain muistaa pitää pää kylmänä, välttää turhaa roiskimista, ottaa tarvittaessa muutama game saver, sietää hieman poikittaistakin ja ajaa täysillä maalille, kunhan ei heittäisi pitkää päätyyn. Taktiikka tuntuikin toimivan hyvin, tuomaritkin pysyivät poissa häiritsemästä, kun pelasin aivan sääntöjen rajamailla. Lopulta sain vietyä hänet kahville ja mailatekniikoiden esittelystäkin näytti olevan hyötyä. Nyt sen uskalsi jo sanoa ääneen: tänä iltana ei tuu pakkeja! Kovan väännön jälkeen edettiin lopulta jatkoajalle asti ja illan päätteeksi ”hat trick” oli saavutettu, pitkän kaavan kautta ja eipä niin kovin yllättäen, sillä olihan pokaaminen, siinä missä lätkäkin momentum game. Joona Klemi 17 Elämä remontissa Keltainen ilta-aurinko tunkeutui saippuaisen ikkunan takaa homeentuoksuiseen yksiön olohuoneeseen. Sänkyni, joka oli sullottu pikkuruiseen alkoviin, loisti tyynyineen myös tuossa paratiisin valossa. Muovinen lasta hankasi ikkunaa, kun äitini yritti epätoivoisesti saada entisen asukkaan surkean elämän rippeitä siitä pois. Isänikin pyyhälsi sisälle mukanaan sähkönsininen Ikean kassi astiat sen sisällä surullisesti kilisten. ”Siinä kaikki! Autoon ei jäänyt mitään”, hän ilmoitti hajamielisen näköisenä, kuten aina. En sietänyt sitä piirrettä hänessä. ”No mikäs on fiilis?”, hän murjaisi vielä ivallisesti, kuten aina. Vilkaisin vain ilmeettömästi aivan kuin minulle ei tekisi kesää eikä talvea, mitä hän minulle puhuisi ja käännyin äitini puoleen. Hän vain hymyili. Keittiö näytti upealta. En ollut nähnyt hienompaa keittiötä missään. Sen oliivinväriset seinät olivat täynnä muovisen lampun varjostimen heijastumia, jotka olivat kuin tuikkivat tähdet yötaivaalla. Lasinen pöytä, muoviset tuolit, häräntalja ja uutena hohtavat hopeaiset kodinkoneet. Kaikki oli juuri niin kuin olin suunnitellut. Koko elämäni oli mennyt juuri niin kuin olin suunnitellut. Remontti oli yksinkertaisuudessaan onnistunut. En voinut muuta kuin ihailla sen sovinisti rakennusmiehen kädentaitoja. Vanhempani istuivat olohuoneen ainoalla istuinsijalla eli valkealla nahkasohvalla, jonka olin aivan itse valinnut. He näyttivät selkeästi tyytyväisiltä omasta aikaansaannoksestaan, mutta he myös selkeästi hyvästelivät minua mielessään. Kuulin liikenteen rytmin. Miten tulisinkaan tottumaan siihen? Miten tulisinkaan tottumaan kaikkeen? Alkaisinkohan puhua stadinslangia? Ainakin sen tiesin, että viettäisin seuraavat kolme vuotta näiden seinien sisällä. Minut keskeytti äitini varovainen ääni: ”Lähdemme nyt, pärjääthän varmasti?” Viiltävän kylmät kädet löysivät kurkkuni ja kuristivat vihamielisesti. Nielaisin ja tunsin, kuinka ääreisverenkiertoni oli 18 lakannut. ”Äiti, älä jaksa! Minä pärjään paremmin kuin kotona. Rakastan tätä”, vakuuttelin. Ehkä enemmän itselleni. Katsoin, kuinka omat vanhempani vetäisivät tuon vanhan ruskean oven kiinni. Sen sulkeutumisen ääni kaikui yksiön eteisessä. Seisoin aloillani, pystyisinköhän liikuttamaan jalkojani? Liikenne kuiskaili minulle takaisin ikkunan takaa hiljaiseen huoneistoon. Liian hiljaiseen. Ryntäsin ikkunan luo kuin mielipuoli ja vilkaisin ulos nähdäkseni vanhempani vielä kerran. Harmaa kiiltävä Nissan kiisi Wallininkatua alas ja siinä minä olin, yksin. En saanut panikoida. Tätähän minä olin halunnut. Tämä oli unelmani, mikä nyt oli pielessä? Keuhkoni panivat vastaan. Hengitin nenän kautta kuin puuskuttava härkä ja puristin käteni nyrkkiin. Sohvan pehmuste vajosi allani. Tämä toden totta oli hyvä sohva. Miksi mietin kotia, kun tämä oli nyt minun kotini? En saanut henkeä ja keuhkoni päättivät aloittaa vihamielisen taiston kanssani. Olin täällä. Elämäni oli täällä, muiden ei. Entinen elämäni jatkoi kulkuaan toisessa ulottuvuudessa siinä loputtomassa ajan huovassa, vaikka oikeasti olin täällä. Mitä jos, mitä jos? Kukaan ei kaipaa minua tai kaikki kaipaavat liikaa. Oli aamu. Olin vielä elossa. Kyyneleet olivat kovettuneet silmieni alle kirveleväksi tahnaksi. Aamu valaisi Kalliota kauniisti silittäen sen kovaa päälakea. En aikonut syödä mitään, en yhtään mitään. Miksi olisin syönyt? Ei se olisi auttanut mitään. Koulukirjojen loputon pino napitti minua avonaisesta kaapista. Tästä se lähti. Tarkistin vielä kartasta reittini uuteen kiviseen kouluuni ja nappasin laukkuni päättäväisesti. Kiersin kymmenen korttelin takaa, jotta olisin voinut kävellä sen julman ylämäen vielä hidastellakseni. Tuhannet perhoset jyrsivät vatsanpohjaani, kun olin viimein saapunut mäen alapäähän. Otin askeleen. Ja toisen. Ennen kuin huomasin, olin jo puolessa välissä uutta elämääni. Vaalea mekkoni heilui tuulessa ja yritin pitää hiuksistani kiinni, jotta kauan väsätty kampaus ei pilaantuisi ja antaisi kaikille väärää ensivaikutelmaa. Joka askeleella tunsin oloni raskaammaksi ja sydämeni ei tuntunut enää jaksavan. Se pumppasi epätoivoisesti verta sykkiviin suoniini, kun hihitin samalla pelokkaasti suuren koulun lähentyessä. Olisinpa rauhoittunut. Kymmenet kaveriporukat olivat liimaantuneet toisiinsa. Kaikilla oli hauskaa. En ollut eläissäni nähnyt näin oudonnäköistä porukkaa. Ylisuuret villatakit pomppivat silmieni edessä, sotkuiset nutturat lepäsivät iloisesti päälakien päällä, hippireput laahasivat väsyneiden oppilaiden käsissä maata ja oudot maskeeraukset vilisivät näköpiirissäni. En kuulunut joukkoon. Miten täällä nyt voisi ystävystyä? Kuka hullu uskaltaisi vain hypätä noiden hippien sekaan ja esitellä itsensä? En minä ainakaan. Kiitin luojaa viikonlopusta, jolloin äitini tulisi hakemaan minut kotiin. Kiitin luojaa kodista, oikeasta kodistani. En tiennyt, mitä tekisin. Miksi? Miksi olin kehitellyt ongelman, jota minulla ei olisi edes pitänyt olla? En ollut surkea. Vai olinko? Ehkä minä olin se sovinisti rakennusmies. Greetta Ripatti 19 Etelä Sinä talvena Suomi peittyi lumeen. Jossain kaukana olivat lämpimät aurinkorannat, palmut ja valkea hiekka. Täällä olivat vain nuoska, räntä, loska, harmaa. Miten monta sanaa suomen kielessä olikaan lumelle? Hänen rakkaansa äidinkieli taipui vain muutamaan eri muotoon. Hänen rakkaansa ei ollut koskaan nähnyt lunta. Siinä missä hänen ihonsa oli valkea kuin pakkasaamun kajastus idässä, hänen rakkaansa iho oli tumma kuin etelän yöt, silmät mustat kuin öinen Atlantti. Hän istui talviaamuisin keittiön pöydän ääressä, käänteli Helsingin Sanomien urheilusivuja ja kuunteli aamuruuhkan ääniä. Autot hurisivat ja surisivat, tööttäilivät kärsimättömästi ja jokaisella oli kiire töihin ja pois ja sinne ja tänne - kiire olla olemassa. Vain kello tikitti seinällä hitaasti, pelottavan hitaasti, ja hän huomasi turtuvansa ainaiseen kylmään. Töissä työtoverit pyysivät häntä lähtemään viikonlopun viettoon, jopa silloin kuin pikkujoulukausi kääntyi tipattomaan tammikuuhun, jota kukaan ei kuitenkaan noudattanut. Tai ehkä pari päivää, mutta siihen se jäi. Mutta olut maistui kitkerältä hänen kielellään ja kaikki baarien naiset olivat liian värittömiä, liian eiminkään näköisiä. Joten hän kääri vain villaliinan lämpimämmin kaulansa ympärille ja kuunteli pienessä keittiössään kellon tikitystä ja oman sydämensä kumeita lyöntejä. “Päivät ja yöt kietoutuivat yhteen ihanaa yhdessäoloa, suloista, lämpöistä rakkautta. Äänettä, hiljaa, sillä heillä ei ollut yhteisiä sanoja, ei yhteistä kieltä.” Kaipaus. Vuosi sitten hän oli varannut halpalennot etelän lämpöön. Siellä, ikuisen kesän rannoilla, turkoosina kimaltelevan meren rannalla, hän oli tavannut Hänet. Rakkaansa. Tämän katse oli ollut kuumempi kuin paahtava aurinko, tämän suudelmat makeampia kuin turisteille tarjottu kookosmehu. Kun lentokone oli kaartanut takaisin Suomeen, hän oli jäänyt. Päivät ja yöt kietoutuivat yhteen ihanaa yhdessäoloa, suloista, lämpöistä rakkautta. Äänettä, hiljaa, sillä heillä ei ollut yhteisiä sanoja, ei yhteistä kieltä. Tietämättä mitä hänen rakkaansa puhui, hän kuunteli jokaista sanaa ja ennen niin karu kieli oli nyt kauniimpaa kuin yksikään hänen äidinkielensä kauneimmista ilmaisuista sitä saattoi kuvata. Puoli vuotta sitten hän oli herännyt palmun alta yksin. Ja yksin hän oli jäänyt. Rahatta, rakkaudetta. Kun hänen koko muutaman kuukauden kestänyt haavemaailmansa yhtäkkiä romahti, hän ei tuntenut mitään. Ihanimpien paratiisilintujen sirkutus vaikeni hänen korvissaan. Meri jatkoi kimalteluaan, mutta hänen silmissään se näytti harmaalta kuin Itämeri talvisin, ja huolimatta jokaista hellivästä helteestä, häntä palelsi. Mutta hän ei tuntenut mitään. Yhtäkkiä koko sielu meni mykäksi. Harmaa. Suomen talvi taittui hitaasti kevääksi ja vaikka ruohon arka viherrys ei vetänytkään vertoja etelän reheville sademetsille, tuntui kuin joku olisi liikauttanut hänen pieneksi, tiukaksi mytyksi vetäytynyttä sydäntään. Aivan pikkuisen, mutta kuitenkin. Toukokuussa hän lähti työkavereidensa mökille, kun nämä niin pyysivät. Hymyilikin vähän. Maisteli saunamakkaraa, kuunteli koivujen suhinaa niiden keinutellessa oksillaan pienoisia lehtiään. 20 Keskikesällä tuli juhannus ja sukujuhlat, mutta hän istui kotonaan. Osti kissan, kuunteli kellon tikityksen sijaan pehmeiden tassujen töminää lattialla, upotti kasvonsa kissan pehmoiseen turkkiin. Tapasi kissanäyttelyssä naisen, jonka hiukset punersivat ja joka halusi kuunnella - ei vain likaisen harmaata meteliä ja sitä miten päivät matelivat ohi, vaan myös ihmisten pieniä supatuksia, öistä naurua terasseilla ja sanattomia sanoja, hänenkin ääntään. Syksyllä hän löysi sähköpostistaan huonolla englannilla kirjoitetun viestin, joka oli saapunut etelästä aina tänne syksyn murjomaan maahan asti. Viesti sisälsi kaksi pyyntöä. Anteeksi. Auta. Hänen rintaansa puristi hänen klikatessaan roskapostilaatikon kuvaketta. Sattui. Talvella kissanäyttelyn punapää toi omat kissansa ja vaatteensa hänen luokseen. Hän painoi päänsä naisen rinnalle ja kuunteli tämän sydämenlyöntejä. Naisen hihittäessä sydän loi epätasaisemmin. Hän tunsi varovaista hellyyttä toisen hillittyä naurua kohtaan, toisen haalean veden värisiä silmiä kohtaan. Hitaasti pitkän riipivän talven aikana solmu hänen rinnassaan ensin hellitti puristustaan, alkoi sitten avautua. Hiljalleen, varoen. Mutta tällä kertaa hänellä ei ollut kiire. Uusien hentojen kukkien puhjetessa läpi mullantuoksuisesta keväästä nainen jäi. Ja hän antoi tämän. Tuntui turvalliselta. Kun tikittävä kello oli jo heitetty pois, kun monia vuosia oli kulunut, matka sovittiin koko perheen voimin etelään. Hän istui palmun alla sinisen meren rannalla, painoi päänsä käsiinsä ja antoi kyynelten vihdoin tulla. Monta vuotta oli kulunut. Lumi tuli Suomeen kuten aina ennenkin. Mutta tällä kertaa hän nousi lentokoneeseen ajallaan, katsoi paljon puhuvin katsein, hehkuvin sydämin lentokoneen ikkunasta taakse jäävää pohjatonta, syvänsyvän sinistä merta. Aino Nurmilaukas 21 Risto ”läjä” Ruben Risto ”läjä” Ruben oli taas kerran telonut itsensä sairastuvalle. 45-vuotias veteraanikiekkoilija oli kasvattajaseuransa TPS:n kantavavoima. Jääkiekkoa hän oli pelannut varsin mallikkaasti koko elämänsä. Lempinimen läjä hän sai NHL- urastaan. Vierailu taalaliigassa oli lyhyt sillä hänet taklattiin ensimmäisessä pelissä ensimmäisessä erässä tajuttomaksi. Siitä seurasi aivotärähdys ja lentolippu Suomeen. Läjä oli joka keväinen spekuloinnin aihe. ”Jatkaako liigajyyrä uraansa?”. Spekulointeihin hän vastasi; ”pelataan niin kauan kun jalat kestää, eli ensi kausi”. 12-vuotiaana Läjä varasti valmentajalta nuuskat. 17-vuotiaana liigadebyytti. Debyyttikaudella tehot 12+15. Läjän perheessä oli kova kuri. Pelien tuli kulkea, muuten ei faijalta arvostusta irronnut. Tästä syystä Läjä tiesi että parhaat yksilöt ovat vuodattaneet enemmän hikeä kuin kyyneleitä. Kaikki ansaittiin työllä. Rubenilta ei mitään puuttunut. Hän oli mennyt naimisiin 26-vuotiaana. Ja nyt hänellä oli 2 poikaa. Kesät hän vietti grillaten makkaraa ja juoden keskiolutta. Nuorempana hän oli treenannut kaikki kesät, mutta vanhempana ymmärtänyt levon merkityksen. Hän on myös rakentanut kesämökkiä. Perfektionistina hän tuskin saa mökkiään koskaan täysin valmiiksi. Koulussa Läjä ei ollut hääppöinen. Lukioon hän pääsi, muttei koskaan valmistunut. Hänen matematiikan opettajansa sanoi ettei tuolla asenteella pitkälle päästä. Nyt hän ajaa mercedes- benzillään joka aamu lukion ohi matkallaan jäähallille. Se lämmittää mieltä joka kerta. Veeti Japola Petoksella on lyhyet jäljet Tarrasin Katan käteen voimakkaasti. Tunsin jo pelkästä rimpuilusta, kuinka vihainen hän minulle oli, ja kuinka en luultavasti ikinä tulisi näkemään häntä sen jälkeen, kun irrottaisin käteni hänen ranteestaan. ”Helvetin kusipää!” Kata kiljui ja rimpuili aggressiivisesti pyrkien irti otteestani. ”Se oli sun virhees hypätä sen ämmän sänkyyn, ei vittu mun!”, se jatkoi. Pakkohan se oli myöntää, että nyt mokasin pahemmin kuin koskaan ennen. Jokin sai silti minut tarraamaan rakkaimpaani, vaikkakin se jäisi vain epätoivoiseksi yritykseksi estää hänen lähtönsä. ”Kuuntelisit mua nyt!”, koitin epätoivoisesti pyytää, vaikka tiesin jo etukäteen kuinka tuloksetonta aneleminen olisi. Niin temperamenttisen tytön, mitä Kata oli, päätä olisi mahdoton kääntää. ”Luuletsä Riku oikeesti, et mä haluun kuunnella?! Oonko mä ansainnu tän jotenki sun mielestä? Oon ollu sulle ihan helvetin hyvä, ja tän mä saan kiitokseks!” Katan kiljunta alkoi muuttua vihan myötä kyyneleiseksi soperrukseksi, josta ei voinut olla huomaamatta pettymyksen sävyttämää kipua. Lopulta hän lyyhistyi lattialleni epämääräiseksi kasaksi, jatkaen hysteeriseksi muuttunutta itkua. En olisi halunnut katsoa häntä. Olin satuttanut Kataa niin pahasti, etten edes itse uskonut kyenneeni siihen. Eikä hän ollut ansainnut mitään sen kaltaista. Olisin halunnut sanoa Katalle jotain, mikä saisi hänet ymmärtämään minua edes aavistuksen paremmin, mutta olisi ollut täysin absurdi ajatus edes pyytää häneltä mitään sellaista. Vähintä mitä voisin tehdä, olisi yrittää edes lohduttaa murtunutta tyttörukkaa. Selvästikään ajatus ei ollut hyvä idea, sillä koskettaessani hellästi hänen käsivarttaan, Kata loikkaisi saman tien metrin kauemmas minusta, kavuten sekunnin sadasosassa pystyyn tehden varsin selväksi, ettei hänen lähelleen olisi 22 mitään asiaa. Lopulta ymmärsin todellisuuden. Ei olisi mitään, mitä enää tässä tilanteessa voisin tehdä. En ansainnut edes katsoa tuota tyttöä. Päästin Katan menemään. Toisin kuin olisin vielä hetki sitten tehnyt, en edes yrittänyt juosta hänen peräänsä tai pyytää kuuntelemaan, saati sitten jäämään. Lysähdin sänkyni reunalle istumaan painaen pääni syvälle käsieni suojaan. Vihasin itseäni niin paljon. Luultavasti jopa enemmän, mitä Kata minua vihasi. Kata oli ollut kuin luotu minulle. Takkuisine hiuksineen ja elämäniloisine silmineen, joita olisin voinut tuijotella ikuisuudet. Kelasin mielessäni viimeistä keskustelua, jonka kävimme. ”Helvetin kusipää!”. Siinä Kata oli ollut niin oikeassa. Se minä olin. Helvetin kusipää. Isa Räihä Aivolaatikko Siinä hän seisoi ja möllötti minua kylmillä silmillään. Kädessään hän puristi rystyset valkeana muovista pullon ruumista, joka uhkaavasti läheni minua. Hän oli paha. En edes hengittänyt, kun katsoin hänen kieroihin silmiinsä. Miksi hän niin vihasi minua? Vilkaisin nukkekokoelmaani, joka istui täydellisessä järjestyksessä kaappini päällä hymyillen, anelevasti. Ei hetkeäkään, kun tuo Fantaksi nimetty kapseli iskeytyi päähäni ja elämäni vilisi silmieni edestä. Päätäni jomotti ja terävä vikinä pääsi ulos hampaideni välistä; ei kuitenkaan niin terävästi kuin tuo muovinen kapistus oli iskeytynyt aivolaatikkooni. Puhkuin huojuvana sonnina valmiina taistoon. Silmäni arastivat. En saanut sortua. Suolainen vesi putosi silmänurkastani. Se vieri hitaasti myötäillen piirteitäni, jotka todella olin perinyt kauniilta äidiltäni. Sitten putosi toinen ja sitten kolmas. Hän vain nauroi, koska hän oli tunteeton hirviö. Tässä olen taas. Taistelen hirviön kanssa keskellä arktista myrskyä. Hän tappaa minua vaaleansinisillä silmillään, toivoton albiino. Hän ei edes tiedä, kuka minä olen. ”Ei kannata”, liikutan kohmeisia huuliani ääntämättä sanan sanaa. On mahdotonta edes hymyillä. Puolittuneen pullon lasiset reunat kirkuivat kuolemaa, mutta ei minulle. Ei tällä kertaa. Hän alkaa näyttää jo epätoivoisen pelokkaalta. Minä vain seison ja möllötin häntä kylmillä silmilläni. Kävelen lähelle. Niin lähelle, että meidät erottaa vain sisällämme vaihtuvan pakkasilman jäänteet. Hän tuijottaa minua ja minä häntä. Hänestä lähtee alkoholin aromikas tuoksu, joka sekoittuu tahtomattaan itsepäiseen hikeen. Herännyt kai ojasta. Kosketan hänen luista olkapäätään ja aistin tuskan hänen sydämessään. Voisin laskea kymmeneen ja häntä ei olisi enää olemassa. Katselen mielenkiinnolla, kun hänen elämänsä herkuttelee viimeisillä palasillaan maanpäällä. Maa huutaa kivusta, kun miehen ruho laskeutuu sen päälle. Hänen vaaleat silmänsä katselevat minua vieläkin. Kauhusta vielä vaaleampina kuin minuutti sitten. Nyt ei itketä, ei yhtään. Hymy nykii poskipäissäni ja annan periksi. Nauran makeasti, kun hänen surkean vaalea ruumiinsa halaa maata. Kävelen kauas. Niin kauas pois, että meidät erottaa useat kiviset rakennukset ja säälittävien elämien jäljet eikä minun tarvitse enää nauraa. Ei minun tarvitsisi edes kävellä, mutta haluan pitää kiinni inhimillisyyteni rippeistä. Olen kuitenkin vain se, joka kärsi. Olen silti enemmän. Minulle on sanottu, että laatikkoni on tyhjä, mutta se ei ole totta. En vain koskaan anna sitä hänelle anteeksi. Greetta Ripatti 23 Kello oli seitsemän aamulla. Vanessa oli nukkunut sikeästi vaikka kaupunki ei nuku koskaan. Autojen tööttäykset kuuluivat pieneen valkoiseen kerrostaloasuntoon asti ja auringon nousu valaisi koko asunnon. Vanessa harjasi pitkät mustat hiuksensa, lisäsi huuliinsa luumunpunaista huulipunaa ja tummaa maskaraa ripsiinsä mikä korosti hänen itämaisen harmaita, haaleita silmiä. Jalkoihinsa hän veti upouudet mustat Louboutinit ja olalle Louis Vuittonin Neverfullin, molemmat isältään saadut. Ennen lähtöä töihin hän antoi vielä suukon poikaystävänsä Michaelin otsalle, joka nukkui vielä valkoisten lakanoiden välissä. Ilma oli aamusta hieman viileä, mutta Vanessa kuitenkin piti sen raikkaudesta. Vanessan tumma ja kaunis iho sekä paksut ja mustat hiukset vetivät miesten katseita kadulla, kun taas hänen kalliit asusteensa vetivät puoleensa naisten kateellisia katseita. Matkalla töihin hän ihasteli New Yorkin muodikkaita mainostauluja. Meikki- ja vaatemainokset olivat suuria ja ne olivat Vanessalle kuin patsaita joita hän voisi tuijottaa koko päivän. Vogue kutsui häntä. Muoti oli Vanessan kutsumus ja sen parissa hän halusi työskennellä. Kuitenkin 23-vuotiaana lähimmäksi muotia hän pääsi muotilehtien ja isänsä ostamien kalliiden vaatteiden ja asusteiden kautta. Isä oli hemmotellut Vanessaa pienestä pitäen ja piti häntä prinsessanaan, mutta Vanessan poikaystävän kanssa isä ei tullut toimeen. Vanessa avasi työpaikkansa oven ja kahvin tuoksu tarttui heti hänen paksuihin hiuksiinsa. Oli aika vetää essu päälle, hymy korviin asti ja unohtaa unelmat muodista hetkeksi. Nyt oli aika työskennellä kahvilan tiskillä palvellen turhaantuneita ja kiireisiä new yorkilaisia. Työpäivä oli ollut kiireinen ja Vanessa oli tehnyt todennäköisesti ennätysmäärän chilitoffeekaakaoita ja maitokahveja. Hän käveli Times Squaren värikkäiden mainoksien välkkeessä kaupan kautta kotia kohti. Times Square oli illalla kaikista upein sillä musta taivas herätti mainostaulut henkiin. Kaupasta hän halusi hakea uusimmat muotilehdet mukaansa ja suunnitelmissa oli ostaa myös ruoka-ainekset romanttista iltaa varten. Vanessa halusi järjestää Michaelille yllätyksesi illallisen italialaisen pastan, viinin ja kynttilöiden kera. Yleensä hän otti töiden jälkeen mukaansa kiinalaista ruokaa mikä oli hänen suosikkiaan, mutta nyt hän halusi nähdä todella vaivaa ja tehdä illallisen ihan itse. Kaupasta hän nappasi mukaansa myös suosikki suklaanougatkonvehtejaan. Vanessan astuessa hänen ja Michaelin kotiin ensimmäisenä hän kiinnitti huomiota valkoisiin korkokenkiin eteisessä jotka eivät totisesti olleet hänen omansa. Vanessa riisui omat mustat korkokenkänsä eteisen lattialle, asetti laukkunsa olohuoneen valkoiselle sohvalle ja ruokakassit keittiön työtasolle. Hän kuuli Michaelin äänen heikosti, ihan kuin hän juttelisi jollekin. Järkytyksekseen hän huomasi Michaelin seurassa olevan naisen. Vanessa pakeni heti paikalta vaikka Michael yritti selitellä tekoaan toisen nais en pinkki huulipuna huulillaan. Vanessan isä lohdutti häntä ja haukkui Michaelia mutta se ei piristänyt Vanessan mieltä. Hän tunsi olonsa kurjaksi, tyhjäksi ja turhaksi. Hänen itsetuntonsa oli rikkoutunut tuhansiksi pieniksi paloiksi. Vanessa tiesi elämänsä jatkuvan, mutta lupasi itselleen ettei enää koskaan tekisi italialaista pastaa. Eräänä päivänä kun Vanessa käveli töistään kotiin, eräs mies pysäytti hänet kadulla. Vanessa tuoksui vahvasti kahvilta ja hänen hiuksensa olivat sekaisin, mutta rankan työpäivän jälkeen hän silti jaksoi kävellä korkokengissään. Mustaan pukuun pukeutunut mies antoi käyntikorttinsa ja sanoi työskentelevänsä eräälle muotilehdelle. Hänen mielestään Vanessalla oli sopivat piirteet malliksi. Kävellessään kotiin New Yorkin kaduilla, Vanessa tunsi elämänsä nyt vasta alkavan. Hänen muotiuransa voisi vihdoin alkaa, eikä hänen tarvitsisi enää haista töiden jälkeen kahvilta. Linda Rusanen 24 Lehti Aurinko paistaa. Minttu siristelee silmiään niin, että tuuheat silmäripset luovat kasvoille alati muuttuvia varjostuksia. Hän polkee hurjaa vauhtia mäkeä ylös, mitä ylemmäs hän pääsee, sitä hengästyneempi hän on. Mäen huipun valloitettuaan hän ei hidasta, vaan nostaa jalkansa irti polkimista ja antaa painovoiman kuljettaa. Vauhti kiihtyy niin kovaksi, että Mintun silmäkulmaan muodostuu pieni kyynel ilmavirran voimasta. Pikkukiviä lentelee huojuvien renkaiden alta. Pyörän, jolla Minttu polkee, täytyy olla tuplasti häntä vanhempi. Sen punainen maalipinta on lohkeillut ja auringon haalistama. Kohdassa, jossa on kauan sitten lukenut ”Tunturi”, lukee enää ”ntu”. Heijastimet ovat jo aikoja sitten pudonneet jonnekin ja renkaat ovat puhkeamaisillaan, mutta se ei Minttua haittaa. Siitä lähtien kun hän sai aikuisten pyörän, on hän ajanut sillä jatkuvasti. Mintun pitkäksi kasvaneet, oranssit hiukset pyörivät ilmavirran riepotellessa niitä. Yksikään suortuva ei pysy hetkeä paikallaan, huolimatta siitä, että Minttu on ennen lähtöään virittänyt päähänsä useita pinnejä. Aivan kuin liekkien meri seuraisi häntä mihin ikinä pyörä kääntyisi. Naapurin tytöissä nuo valtoimenaan hulmuavat kutrit usein herättävät kateutta, jota he yrittävät peitellä puhumalla pahaa Mintusta. Hän ei kuitenkaan jaksa välittää siitä, vaan haluaa nauttia vapaudesta, jonka hän sai täytettyään kaksitoista. Saan sinut vielä kiinni! Oi, jospa voisinkin yrittää saada kiinni nuo linnut. Ne matkaavat rannan suuntaan, kunpa minun ei tarvitsisi pysähtyä kaupalla. Voisinpa vain jatkaa rantaan asti ja ostaa itselleni jäätelö rahoilla, jotka äiti antoi. Sitten voisin pulahtaa uimaan muiden lasten kanssa ja makoilla polttavan kuumalla hietikolla. Ja vieläpä nauttia siitä! Mutta ei, minun täytyy palata kiireesti kotiin, kunhan olen ensin ostanut äidin himoitseman Cosmopolitanin. Mitä nopeammin palaan, sitä nopeammin hän pääsee kokeilemaan uusia meikkausideoita peilin edessä ja keskustelemaan muiden äitien kanssa nykymuodista. Jos, hän vain ymmärtäisi olevansa vanhempi kuin muut kylän äidit... Vauhti hiljenee ja mäki loppuu. Näyttää siltä kuin nopeuden aiheuttama roihu hiipuisi, kun Mintun hiukset vähitellen rauhoittuvat. Hän lukitsee pyöränsä kaupan edustalle ja ottaa kypärän pois. Pari huolimatonta 25 sukaisua ja hiukset rauhoittuvat Mintun sormien väliin. Kaupan oven edessä seisoskelevat pojat ajattelevat Mintun olevan kauneinta mitä he ovat ikinä nähneet. Minttu ei kuitenkaan välitä heistä, vaan jatkaa ovelle. Vanha kello kilkahtaa ja kiinnittää myyjän huomion. Tämä kuitenkin laskee nopeasti päänsä painoksiin, kuin ei olisi huomannutkaan tulijaa. ”Tultiinkos sitä lehteä hakemaan?” kauppias huudahtaa hymyillen hyllyjen välistä. ”Juu, se on keskiviikko taas”, Minttu vastaa. ”Olepas hyvä”, kauppias ojentaa lehden Mintulle ja jatkaa: ”Haluaisitkos mitään muuta?” ”Ei kiitos, minulla ei ole muuhun rahaa. Ehkä äiti huomenna jo joutaa ostoksille”, Minttu vastaa ja nappaa lehden. Kauppias livahtaa takahuoneeseen jatkamaan töitään, kun Minttu vie lehden hymyillen kassalle. Kauppias on näemmä taas palkannut uuden kesätyöntekijän, Minttu ajattelee. Poika näyttää juuri koulusta valmistuneelta, eikä hänellä ole aikomustakaan vastata Mintun hymyyn. Hän tokaisee vain robottimaisesti ostosten hinnan ja laskee rahat. Kello kilahtaa taas. Minttu hyppää pyörän selkään. Edessä on pitkä ylämäki, mutta tällä kertaa hän päättää pääsevänsä aivan huipulle asti niin, ettei hänen tarvitse välillä nousta taluttamaan pyörää. Minttu puuskuttaa ja pääsee mäen päälle. Huipulla hän pysähtyy hetkeksi tasaamaan hengitystään. Aurinko häikäisee häntä ja hän joutuu siristämään silmiään. Minttu lähtee alamäkeen ja kaatuu. Hän ei huomannut tiellä ollutta oksaa, joka nyt kamppaa hänet. Minttu tarkistaa, ettei pyörän korissa olleelle lehdellä käynyt kuinkaan. Hän pääsee kotiin ehjän lehden kanssa, polvesta vuotaa hieman verta, mutta siitä hän ei välitä. Kotona äiti odottaa jo ikkunan ääressä. Mintun lukitessa pyörää talon eteen, äiti juoksee portaita pitkin alas ja tarttuu lehteen, kiittää pikaisesti Minttua ja menee takaisin sisälle. Tuollaisella vauhdilla Minttu ei näe äitinsä liikkuvan muulloin kuin lehden saadessaan. Minttu hypähtelee portaat ylös ja näkee äitinsä käpertyneenä nojatuoliin lehti toisessa kädessään, toisessa kulunut peili. Aina silloin tällöin kuuluu äidin huokailua, kun hänen peilikuvansa ei vastaakaan lehtien kuvia. Minttu kellahtaa sohvalle, polvessa tuntuu pientä vihlontaa. Verenvuoto on onneksi jo tyrehtynyt ja Minttu sulkee silmänsä. Juuri kun Minttu on nukahtamaisillaan, huoneen toisesta päästä kuuluu kova pamahdus. Minttu hyppää pystyyn ja hänen pulssinsa nousee hetkeksi säikähdyksestä. Äiti seisoo nojatuolinsa vieressä tomerana pidellen hajalle repäistyä lehteä. Lattialla lojuu sirpaleita. Äiti on paiskannut peilin lattiaan ja on nyt silmin nähden tulistunut. Muutaman hengenvedon jälkeen hän kuitenkin kyykistyy ja poimii sirpaleet kädelleen. Hän heittää ne roskikseen ja tulee Mintun viereen istumaan. "Pakko kai se on myöntää. En ole enää yhtä kaunis kuin sinä", äiti sanoo siirtäen Mintun hiukset kasvojen edestä korvan taakse. Minttu vastaa hieman hämmentyneenä: "Olet sinä kaunis, etkä sinä tarvitse siihen tuollaisia lehtiä." Äiti halaa Minttua. Minttu ei meinaa saada henkeä rutistuksen voimasta, mutta silti hän voisi jäädä tähän hetkeen ikuisesti. Minttu ei muista viime kertaa kun joku olisi halannut häntä. Hän ei muistanutkaan kuinka hyvältä se tuntuu. Hänet valtaa turvallisuuden tunne. Minttu halaa äitiään kaikin voimin, jottei tämä irrottaisi otettaan. Siinä he sitten istuvat, äiti ja tytär sohvalla, halaten toisiaan niin lujaa kuin pystyvät. Emilia Vainikka 26 Unettomuus Tik, tak, tik, tak. Ulko-ovelta kuului väsynyttä töminää, hitaita askelia. Rappuset ylös, alas. Sormeni liikkuivat taas pianon mustavalkoisilla koskettimilla yön hämärässä. Piano soi hiljaa, rauhallisesti, mutta silti tarpeeksi kovaa rikkoen kuvottavan hiljaisuuden. Se vingahteli, valitti ristisävelistä, nauroi hiljaa itsekseen keskittyessäni vain nuottisivun monimutkaisiin kolmisäveliin. Oikeastaan minun ei olisi edes tarvinnut keskittyä, osasin kappaleen tosiasiassa liiankin hyvin. Lempikappaleeni, jota olin soittanut niin ala- asteen kevätjuhlassa kuin isovanhempieni hautajaisissakin. Mutta nuottipaperi loi turvaa ja itsevarmuutta. Kaikessa monimutkaisuudessaan soinnut piirtyivät eteeni mustina ja valkoisina palloina, samanlaisina kuin olin ne viisitoista vuotta sitten opetellut. Beethovenin Für Elise kaikui korviini tasaisena virtana, saaden kylmän virran kulkemaan selän kastehelminauhaa pitkin. Kappale loppui, hiljeni hitaasti vajoten yön pimeyteen. Painoin silmäni kiinni ja soitin viimeisen kolmisoinnun. Se jäi värähdellen leijailemaan ilmaan ja katosi lopulta kokonaan. Syvä, raskas hiljaisuus tuntui kaatuvan ylleni. Olisin halunnut vielä soittaa, vain soittaa läpi tummanharmaan yön, kuun loistaessa sinisenvalkeaa valoaan saaden varjot laskeutumaan pitkien silmäripsieni alle, mutta olin väsynyt. Nousin pianotuolilta huterille jaloille, kävelin edestakaisin olohuoneen kuunloisteessa. Valkoinen pitsihelma hulmusi hennosti perässäni, ja kylmyydestä siniharmaat varpaat painuivat hitaasti lattiapintaan. Painoin pääni hitaasti pumpuliseen tyynyyn. Yötaivaan väriset silmänaluset loistivat kasvoiltani kalpean ihon läpi. Suljin silmäni väkisin. Kello tikitti taukoamatta, enkä halunnut tietää sen vanhanaikaisten viisarien suuntaa. Tik, tak, tik, tak. Ulko-ovelta kuului väsynyttä töminää, hitaita askelia. Rappuset ylös, alas. Postiluukun kolinaa, lehden rapinaa, metallinen luukku sulkeutui paukahtaen. Ikkunaan tipahteli yhä kiivaampaan tahtiin näkymättömiä pisaroita. Pian ne täyttivät koko ikkunan, ja kaatosateen korvia huumaava ropina piilotti hiljaisuuden äänet alleen. Painoin käden suljetuille silmilleni. Lyhyet, kirkkaanpunaisiksi maalatut, kuluneet kynteni näyttivät pimeässä lähes mustilta. Käännähdin kyljeltä selälleni. Mustanruskeat luonnonkiharat kaartuivat hellästi käteni päälle sateen paukahdellessa korvissani. En enää kestänyt. Nousin nopeasti ylös, kuin en olisi koskaan ollutkaan väsynyt. Painoin käteni pehmeästi sateen kylmentämää ikkunaruutua vasten. Ulkoa heikosti erottuvat harmaanvihreät puut, asfalttikatujen katulamput ja aamuyön hämärässä pehmeästi pomppivat autojen punaiset takavalot sekoittuivat pisaroiksi ikkunanpinnassa helmeilevään sateeseen. Painoin pääni kohti maata ja vajosin hitaasti lämpöpatterin lämpimään syleilyyn. Herätyskello vaikersi valitusvirttään aamukuudelta. Verkkokalvolleni tulvivat valonsäteet tuntuivat polttavan silmäni sokeiksi. Suuni tuntui kuivalta, joka paikkaan särki. Nousin ylös ja valmistauduin elämään vielä yhden päivän. Punasin huulet ruusunpunalla ja peitin sysimustat silmänaluseni, synkän salaisuuteni. Milla Mykrä 27 Maailma Aura oli aurinkoinen ja tomera nuori neiti. Hän oli itsenäinen ja itsepäinen. Pikkuveli Koski oli äidin silmäterä. Aura sai piiskaa kun heitti Koskia nokkosilla. Kesät oltiin mökillä ja isä otti saunaoluen rentoutuakseen. Auraa pitäjän pienuus ahdisti. Kuva Eiffelistä oli liimattuna vihkoon. Aura oli halunnut aloittaa baletin jo kolme -vuotiaana. Hän rakasti sitä. Baletinopettaja sanoi hänen olevan vääränlainen ballerinaksi. Äiti yritti saada aloittamaan yleisurheilun. Aura ei suostunut. Hän huusi ja itki ja käveli varpaillaan. Kymmenvuotiaana hän pyöri nopeammin kuin kukaan muu ja piti jalat aina aukikierrossa. Varpaat olivat verillä. Baletinopettaja soitti ja sanoi ettei tyttö mahdu tutuunsa. Aura sanoi matkustavansa Venäjälle. Isä aloitti kaalikeittodieetin. Koulussa pojat olivat hulluina Auraan. Hänen punaiset hiuksensa ja isot silmänsä saivat monet tunnustamaan rakkautensa, mutta tyttö vain nauroi. Kyllä hän heistä piti, muttei enempää kuin viikon kerrallaan. Piti keskittyä kouluun ja balettiin. Naapurin Tuomo sai mielen kuitenkin sekaisin. Se oli kolme vuotta vanhempi ja skeittasi. Aura seurasi ihastuneena ikkunasta. Kaksitoista -vuotiaana Aura oli luokkansa parhaimmistoa, mutta hän ei koskaan saanut kymppejä. Äiti ja isä taputtivat päätä kun päättötodistus annettiin käteen. Aura halusi Ruotsiin. Koski sai pleikkarin kun läpäisi nelosluokan. Balettia tanssittiin jo yhdeksän kertaa viikossa, myös kesällä. Harjoitusten jälkeen Aura meni kotiin, söi ja työnsi sormet kurkkuun. Yläasteen rehtori soitti ja sanoi, että Aura oli joutunut rehtorin kansliaan. Äiti ja isä eivät uskoneet. Kun Koski näki rehtoria, isä totesi, että pojat ovat poikia. Aura oli nyt suosittu. Pojat kiusasivat ja tytöt kadehtivat. Ainoa, jota Aura ei kadehtinut, oli hän itse. Hän skeittasi balettiin ja sieltä pois. Opettaja sanoi tytölle suoraan, etteivät oikeat ballerinat tee niin. Ei soittanut kotiin. Aura lopetti skeittauksen. Iltaisin häntä ahdisti. Hän kertoi sen pienelle vapaudenpatsaalle. Yhdeksännen luokan kevät juhlassa Aura sai monta stipendiä. Hän oli kaikkien kaveri, opiskelun ja urheilun yhdistäjä ja hyvä oppilas. Äiti ja isä olivat helpottuneita, että Koski pääsi seiskalta. Illalla mentiin kirkolle ja juotiin minttulikööriä. Seuraavana aamuna oksetti. Tuomo ja Aura viettivät kesän yhdessä. Tuomo sanoi heidän menevän naimisiin kaupungin kirkossa ja ostavan maatilan. Aura pyöri lujempaa ja haaveili 28 Turkista. Seuraavana aamuna Aura jätti Tuomon ja kertoi ajan valuvan hukkaan. Baletinopettaja kysyi oliko Aura lihonut. Kotona äiti ja isä yrittivät ymmärtää tytärtä. Lukiossa Aura leikkasi hiuksensa. Niitä ei saanut enää nutturalle. Kaikki kehuivat uutta kampausta. Äiti ja baletinopettaja kysyivät miksi. Aura hymyili, hän näytti ulkomaalaiselta. Isä näki tytössä jotain uutta. Oppitunnit kuluivat ja Aura yritti kiinnostua matikasta. Siitä oli apua tulevaisuudessa. Yhtenä päivänä hän päätti, ettei ollut kiinnostunut. Opo neuvoi hakemaan kauppikseen. Aura selasi TeaKin sivuja. Ilmari ja Aura olivat kaikkien mielestä unelmapari. Anoppi ihaili Auraa. Äiti ja isä sanoivat Ilmarin olevan hyvä poika. Auraa ahdisti. Hän liimaili seinilleen kuvia maailmasta. Isä sanoi sinitarran jättävän jäljet tapettiin. Ilmari kysyi missä on Islanti. Aura jätti Ilmarin seisomaan yksin kadulle. Baletinopettaja sanoi, ettei Auralla ole toivoa. Aura paiskasi tanssiopiston oven kiinni. Lakituksessa Aura piti puheen. Hän puhui epäonnistumisesta ja vääristä valinnoista. Hän puhui siitä kuka oli ja kuka on. Hän puhui maailmasta ja unelmista. Kaikki hurrasivat. Äiti ja isä kertoivat kaikille keitä olivat. Koski hikoili puvuntakissa. Illalla Aura pakkasi matkalaukkunsa. Sinitarra jätti jäljet seinään. Maiju Laukkanen Pyry Poika syntyi ja kastettiin. Sai nimekseen Pyry. Pyryllä oli ruskea, kihara tukka ja tummanruskeat silmät. ’’Tästä pojasta taitaakin tulla oikea naistenmies’’, sanottiin. Pyry oli nuorin kolmesta sisaruksesta. Leikittiin lääkäriä, Pyry oli potilas. Leikittiin koulua, Pyry oli oppilas. Siskoista tuli kapinoivia teinejä. Pyrystä tuli teini – huomaamatta. Pyry oli aina iloinen. Sisällä myrskysi. Paras ystävä jätti. Oltiin kasvettu yhdessä, suunniteltu tulevaisuutta. Puhuttu syvällisiä ja vannottu ystävyyttä. Tyttö tuli, laittoi kaulapannan kaulaan ja vei mennessään kuin helpon saaliin. Noin vain. Pyry meni kuntosalille. Treenasi. Veti kaksi leukaa. Hikiset kädet luistivat. Viisi, kymmenen. Meni kotiin kämmenet rakoilla ja istui ruokapöytään. Puhuttiin vanhempien asioista. Taustalla soi Mozart. Pyry oli hiljaa. Hymyili kiltisti. Tytöt tykkäsivät Pyrystä ja Pyry tytöistä. Pyry kävi treffeillä. Leffassa, kahvilassa, ravintolassa. ’’Mulla oli tosi kivaa’’, hän sanoi jokaiselle tytölle. ’’Soitellaan.’’ Ja halaus. Tytöt tuoksuivat hyvältä. Yhdet mansikalta ja vaniljalta, toiset kukilta. Kukaan ei siltä, miltä piti. Pyry oli menossa myöhään kotiin. Baarin edessä oli miesporukka tupakalla. Yksi kävi Pyryn eteen. Haastoi riitaa. Katsoi alkoholin sumentamilla silmillä ja tuli iholle. Henkäisi viinanhajuisella hengityksellään: ’’Mikäs mallipoika sä oikein oot? Luuletko olevas jotenki erityinen?’’ Pyryä väsytti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja löi miehen maahan, vasten kovaa asfalttia. Näki veriset kasvot ja lähti juoksemaan. Pyry tuli kotiin. Istui ruokapöytään. Tuijotti maitolasiaan. Taustalla soi Beethoven. Vanhemmat keskustelivat veroilmoituksesta. Pyry nousi ja lähti. Maija Sillanpää 29 Veera Lallo REINO Lämmin kesä oli juuri vaihtunut koleaan syksyiseen ilmastoon. Mustaan nahkatakkiin pukeutunut Reino Elvis Nylund oli juuri kävelemässä Itä-Helsingistä keskustaan päin. Reino Elvis Nylund, 31 asuu yksin Helsingin eliittien asuttamassa ydinkeskustassa, modernissa kattohuoneistossa. Huoneiston Reino sisusti taiteella, entisen tyttöystävän kanssa jokunen vuosi sitten. Sukset sittemmin menivät ristiin ja Reino päätti jatkaa elämäänsä yksin. Myös aiemmat perhesiteet ovat katkenneet jo kauan aikaa sitten, eikä Reinolla juuri ole lähisukulaisia tai lapsia, ei sillä että Reino kaipaisi tai edes tarvitsisi sukulaisia, Reino osaa pärjätä elämässä varsin hyvin ilman heitäkin. Lapsuuden Reino vietti maalla asuen. Reinon lapsuus oli mutkikas ja ankara, sillä asuminen monilapsisessa perheessä oli haastavaa kun jokaiselta lapselta vaadittiin paljon jo varhaisessa vaiheessa. Koko lapsuuden Reino leimattiin perheen mustaksi lampaaksi. Peruskoulu jäi Reinolta kesken. Kuusitoista-vuotiaana Reino karkasi kotoa ja päätyi Helsinkiin. Vailla työpaikkaa ja asuntoa Reino tutustui Helsingin järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Reino yleni virassaan ja sai hyvää palkkaa. Reinon vastuullaan oli pyörittää koko etelä-suomen järjestäytynyttä rikollisuutta sekä asioida ulkomaalaiseten kanssa. Yhteydenpito perheeseen jäi hyvin vähäiseksi, kiireiden takia ja samalla tuhoutuivat yhteydet myös muihin sukulaisiin. Tuo katuja tallaava mieshenkilö oli varsin outo tapaus. Monet näkivät häntä päivittäin mutta harva tiesi juuri mitään Reinosta. Tuo kaunis kaksimetrinen henkilö, joka pukeutui aina tyylikkäästi oli verrattavissa Jumaliin. Mustat hiukset sekä kultaiset korut kimmelsivät syysauringon valossa kun Reino tallusti kotiinpäin. Suurimman osan ajastaan Reino näytti onnelliselta ja niin hän olikin vaikka välillä Reino koki yksinäisyyttä, sillä hänellä ei ollut ketään kenelle puhua tai kenen kanssa jakaa tämä kaikki. Reinon unelmana on muuttaa pois suomesta ja ostaa talo Balilta. Tämä unelma kasvaa kokoajan, sillä Reinon suurin pahe on kunnianhimo. Kaikki mitä hän omistaa pitää edustaa suuruutta ja mahtavuutta. Kunnianhimon takia Reino tietää, että himo käy vielä hänelle kalliiksi ja aiheuttaa hänen elämän tuhoutumisen. Reino tiedostaa kaiken tämän mutta ei voi asialle mitään. Jonain päivänä tulee lähtö. Tuomas Pursiainen 30 Tuomas Pursiainen Katsominen oli nyt vakavaa. Hänen silmistään näki, että jotain hän pitää sisällään. Jotain mitä joku muu ei ymmärtäisi. Hiekka pyyhki hänen silmiään ja ilma oli tukalan kuuma kesäisessä Suomessa. Yleensä Anselmi piti tuntemuksiaan ja muistojaan kiinnostavina pähkäillä jälkikäteen, mutta tästä Deja Vu -väläyksestä hän ei nauttinut. Hän muisti. Hän ei olisi halunnut. Afganistanin rauhanturvausalueen aavikko palasi hänen mieleensä kuin rento lomapäivä olisi muuttunut oudoksi uneksi. Normaalisti Anselmi oli rauhallinen ja osasi pitää päänsä kylmänä. Jos hän välillä hätääntyi, ulospäin se ei ainakaan näkynyt. Ei sitä olisi voinutkaan näyttää. Rauhanturvausjoukoissa oli oppinut sen, että kova luonne voitta aina psykologiset paineet. Lähtö Lähi-itään oli ollut suunnitteilla pitkään, ja helpon rahan saanti ehkä jopa adrenaliinin virtauksen lumoissa houkutti. Olihan kaksi kaveria lähdössä mukaan ja mukana oli myös seikkailunhalua, mutta Anselmi ei silti ollut mukana suunnitelmassa tosissaan, ei edes määränpäässä. Rehellisesti sanoen Anselmia kadutti. Hän jos joku osasi miettiä mikä on oikeasti järkevää ja pyöritellä moraalin ja oikeuden arvoja. Pelokkaan Talibanin kylmä ampuminen oli laittanut kertaheitolla Anselmin shokkiin siitä, mihin hän oli lähtenyt. Nuoren miehen kasvot, joka ennen maahan kaatumistaan oli huutanut jotain farsiksi, kiersi Anselmin päässä joskus matkan jälkeen. Nyt kaikki tuli mieleen vahvasti, kun nyt kesällä tilanne oli saatu jotenkin jo mielestä pois. Hänen oli silti pakko tehdä se. Oltiin Afganistanin armeijan puolella, ja kapinallisia vastaan oli sitouduttu taistelemaan. Aivan niin, taistelemaan. Anselmi tiesi alusta lähtien että rauhanturvaus on sanana kyseenalainen. Tämä kokemus viimeistään vahvisti, että rauhan liittäminen tuohon kokemukseen oli kerrassaan naurettava. Aleksi Mynttinen 31 3 MUITA TEKSTEJÄ 32 Väärinkäsitys sirkuksessa Henkilöhahmot 35-vuotias mies, joka polttaa tupakkaa 35-vuotian nainen, joka puhuu äänekkäästi puhelimeen (Mies aloittaa keskustelun) - No jos tulen vähän lähemmäs niin ehkä sitten. (lähestyy miestä uhkaavasti) - Wou wou wou! Mulla on hei vaimo ja se tais just kattoa tänne. (sanoo nolostuneena) - Tuo linnunpelätin vai? Kauhea. Kyllä sä parempaan pystyisit. (vinkkaa silmäkulmaansa miehelle) - Tota noin... (perääntyy naisen luota) Anteeks nyt vaan mutta mä rakastan mun vaimoa. Kiitos siitä että lainasit sytkäriä mulle mutta mun olis varmaan nyt parempi mennä. (nousee seisomaan) - Älä nyt leikistä suutu! (vetää miestä hänen takkinsa hihasta) Näätkö ton keskellä lavaa seisovan akrobaatin, siniset trikoot? (osoittaa lavaa kohti) - Joo, mitä siitä? - Se on Jalmari, mun mies. Meillä on tänään vuosipäivä, siks mä oon täällä. Langan toisessa päässä on edelleen yhden loistavan ravintolan keittiömeastari, joka odottaa reseptitoivetta. - Aijaahaas. (vastaa helpottuneena) Vai että sun mies. Hetken jo luulin että sä yrität jotain. (sanoo naurahtaen) No mutta hyvää vuosipäivää teille sitten! - Haha, en. Mun huumorintaju on välillä vähän... sopimaton. Ja kiitos! Nyt minun täytyy kyllä päästää tämä keittiömestari tuskastaan. Nauti esityksestä! (hymyilee asettaen puhelin taas korvalleen) - Samoin sinä. (hymyilee takaisin) - Ei sulla olis tulta? (laittaa savukkeen huulilleen) - Hei, odotas, joku puhuu mulle, niin mitä sanoit? (laskee puhelimen olalleen) - Niin että olisko sulla tulta? Tartteisin sytkäriä. (ottaa savukkeen hetkeksi pois huuliltaan) - Pyh, näytänkö siltä? (katsahtaa tuimasti) - No emmä sanonu että näytät, ystävällisesti vaan kysyin. Poltatko sä? - Joo, oikeestaan... Jäänne hurjasta nuoruudestani. Tässä. (ojentaa sytkärin) - Kiitän. Vai että hurjasta nuoruudesta. Mitä sä muuten teet täällä? (katsahtaen mysteerisesti) Siis en halua loukata, mietin vaan että toitko sun lapset tänne sirkukseen vai? - Ole hyvä. Ja anteeksi jos vaikutan tylyltä, pidin keskustelunavaustasi tökerönä iskuyrityksenä... Siinä tapauksessa olisit varmaan laulanut ”C ́moon Baby Light My Fire:a”, haha! Ai lapsiako? Ei minulla, satuin vain saamaan ilmaislipun. Entäpä sinä? (kysyy uteliaasti) - Vai että tökerönä iskuyrityksenä... (naurahtaa) Toi on kuule mun vaimo tuolla auton luona. Tuotiin meidän lapset tänne sirkukseen. - Minkä auton? (kysyy sarkastisesti) Linda Rusanen Sara Peuhkuri - Ton mustan pemarin luona, näätkö? (osoittaa sormellaan autoa) 33 Kello 5.55 aamulla 1.Herätyskello: uusi, virkeä 2.Sänky: yksinnukuttava, vanha 3.Tyyny: untuva, muhkea, mutta littaantuu käyttäessä 1. BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB 1.beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb 2. Aijaih... kuulohan tässä metelissä lähtee! 2. (narinaa)Huomenta kuomaseni! 1. BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB 3.(ei pysty kunnolla hengittämään) huomentaa! 3.Kovempaa vielä!! 1. beeeb beeeb beeeb beeeb beeeb beeeb beeb 1. BEEEEEB BEEEEEB BEEEEEB BEEEEEB BEEEEEB BEEEEEB 3.En saa henkeäää, eikö se jo herää.. 2.(narisee enemmän) 3.(iloisesti huudahtaa) Saan henkeä! Hän heräsi! 1.BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB BEEB (hiljaisuus huoneessa) 2.(kuiskaa uteliaasti) Heräsikö hän? 3. No ei tainnut.. 2. (narisee) Viimein! 1. (yskähtelee) yhks, yhks, mmmm 1. Nyt ymmärrän, ettet saa henkeä täällä, nää peitothan tukehduttaa!! 1.(huudahtaa iloisesti)No eikun uutta herätystä kehiin!! 3. Oih ei.. Jouduitko sinä peittojen alle?! 2. Onko kaikki hyvin siellä? Onko hän jo herrännyt? (kännykän valo sokaisee huoneen) 2 ja 3 (huudahtaa samaan aikaan) EIII! 2.(sanoo raihnaisesti) Odotettaisiinko hetkinen? Josko hän vaikka heräisi.. 1.(kuiskaa) Hän heräsi! Onneksi.. Kykenen hengittämään kun nää peitot ei oo päälläni enää! (Hän nousi ylös sängystä ja laittaa kattolampun päälle) 2.(narisee) 1.(sanoo kysyvästi) No hän myöhästyy, jos en herätä... 3.(haukkoo henkeään) No minulle se sopisi, eihän tässä saa enää henkeä! 2. Vihdoin mekin pääsemme nukkumaan! 1. Niimpä, vihdoin!! 2. (sanoo hieman pettyneenä) no selvä sitten... 3. Hyviä unia kaverit! 1.Noniin 3..2..1.. beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb 1 ja 2 Hyviä unia! 2.(hieman vain natisee) 1. beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb beeb 3. Kovempaa! Hän ei heräää.. 34 Kristiina Ahjolinna Uimahallin saunassa Tuija, 65-vuotias mustahiuksinen nainen. Terttu, 5-vuotias tyttö, jolla on barbie. (tyttö istuutuu keskilauteelle, vanha nainen on jo saunassa) Terttu (A): (katsoo iäkästä naista ) Miksi sä olet noin punainen ? Tuija (B): Saunassa on kuuma ja alkaa punoittaa. (kysyy kysymyksen) Mitä noin pieni tyttö tekee yksin saunassa. A: (viittilöi oven suuntaan) Tulin uimasta kun tuli kylmä. Äiti jäi vielä uimaan. B: (Osoittaa hyvin nuhruista barbieta ja kysyy ) Miksi sulla on barbie ? A: Se on mun ystävä ja otan sen kaikkialle mukaan. B: juu, juu ymmärrän(nyökkäilee)Kuinkasvanhasäolet? A: ( näyttää sormin ) viis. Kuinka vanha sä olet ? B: (Näyttää sormilla) näin monta. Eli 65 vuotta. Toinen jalka jo haudassa. A: ( terttu katsoo Tuijan jalkaa) Oho ! B: ( heittää löylyä ja kiroaa ”perkeleen kuumuutta”) *tauko * A: (kyyristyy alemmas) Oijoi ! (matkii mummoa: Perkele) B: Sitä näin vanhana on nähnyt kaikenlaista A:Mitä kaikkea? B: Hirveyksiä ! Olen vanha kärttyisä ämmä sekä kyylään ja urkin rappukäytävän asukkaita. A: Mitä kaikkea ne tekee ? B: (suutuksissaan) Räyhää ja meluaa kympinuutisten jälkeen. (terttu mulkkaa ) Mitä sä tuijotat A: Sitä, että miks sun tissit roikkuu ? B: Nohnoh, nyt suuta soukemmalle nuori neiti. Kyllä rypyt vain kaunistavat. A: En usko, näytät vähän rusinalle, niin kuin mun sormet kun ne on kastuu. B: Rusinatkin ovat kauniita. (heittää ankarammin löylyä ) A: rusinat on rumia B:(närkästyy) Taidanpa tästä lähteä tästä vilvoittelemaan (nousee lauteilta ja lähtee pois) Lauri Luoto ja Teemu Pursiainen 35 4 KETJUTARINAT Mitä tapahtuu, kun ryhmä jakautuu kahtia ja lähtee luomaan tarinaa pala palalta. Molempien ryhmien avausvirkkeeksi päätettiin ”Avasin silmäni.”, josta ryhmien tarina lähti aikalailla eri suuntiin. Hauskoja lukuhetkiä tarinoiden parissa! 36 HAJONNUT LASI Avasin silmäni. Kirkkaat säteet tunkeutuivat silmiini luoden iloisesti näköpiirissäni tanssivia pilkkuja. Suljin silmäni välittömästi. Kelasin tapahtumaketjua mielessäni, mutta muistini oli kuin hajonnut lasi, jonka tuhannet sirpaleet olivat levinneet ympäri huonetta. Muisteloni keskeytti terävä kumin hiertyminen asfalttia vasten ja nostin vastahakoisesti raskaan pääni käsieni varaan. En tiennyt uskaltaisinko aukaista silmiäni enää uudelleen. Liikenteen kaukaiset äänet humisivat ilmassa, mutta samalla pystyin kuulemaan myös jonkin minulle tuntemattoman linnun kimeän valituksen. Viimeisin muistoni oli se, että olin päättänyt lähteä aamukävelylle karkuun pientä tupakanhajuista kaninkoloani, jota jotkut kiinteistönvälittäjät julkesivat kutsua jopa asunnoksi. Olin nykäissyt pienestä ja ruosteista säästöpossustani vitosen, jonka ryttäsin huolettomasti takataskuuni, ostakseeni tiistaiherkkuni eli huoltoaseman tuplakaakaon kermavaahdolla sekä parilla vanhentuneella vaahtokarkilla. Nyt makasin kovalla maalla veren maku suussani ja kykenemättömänä avaamaan silmiäni poikkeuksellisen kauniin sään takia. Haistelin varovasti kättäni ja asetin sen hellästi jalkojeni viereen. Nurmikko. Haistoin nurmikon multaisen kirpeän tuoksun ja tunsin myös sen koostumuksen oikean käteni alla. Nykäisin väkivalloin ruohonkorren sormieni väliin ja pyörittelin siitä pallon. En osannut päättää oliko tuo nurmikon märkä ja syksyinen haju parempi, kuin kaksioni joka ei jättänyt paljon parannettavaa. Tällä hetkellä likaisen savun haju olisi ollut kotoisampi. Makasin maassa ja yritin ikäänkuin ajatuksen voimalla siirtää itseäni pois tästä, hämmennyksestä. Vihdoin rohkenin nousemaan istumaan. Silmäni eivät silti olleet vielä auki, vaan odotin että ne olisivat auenneet itsekseen. Itseasiassa en ollut yhtään varma siitä, olinko jo jalkeillani vai olinko päässyt maaltani, koska minusta tuntui kuin asfaltin polte olisi kärventänyt tuntoaistini mukanaan. Tuntui, kuin tuulen havina olisi yrittänyt elvyttää minua. Olinhan minä ihan kunnossa, enkö? 37 Nousin pystyyn ja näytin ihankuin joltain kasvilta, jonka ityminen olisi nopeutettua. Ryhdin hakeminen kesti kyllä jonkin aikaa ja aurinko painoi silmiäni kiinni pelkällä kirkkaudellaan. Olin kiinnittänyt vieressäni olevaan taloon huomioni, jo heti kun tiedostin että näen. Pitkä asfalttinen tie, jota rytmitti pitkä pensaikko jatkuen aina, ties minne. Tiesin rusentuvani pahaa- aavistamattoman rekan alle kuin oranssi vaahteranlehti, jonka päälle ei voisi olla astumatta. Jokin alkeellinen lajinjatkamis-eloonjäämisvaisto käski ottamaan hataran askeleen minne tahansa, poispäin. Sitten toisen. Poispäin. Huomasin ontuvani.En silti edelleenkään tuntenut mitään,en edes pientä kivun pistoa merkiksi siitä, että olisin elossa. Askel vain yhtäkkiä loppui päkiän kohdalle, ja alkoi terävästi, nykien uudestaan. Jatkoin oudolla päättäväisyydellä jalkakäytävän reunukselle ja pysähdyin.Talossa oli valot kahdessa ylimmässä ikkunassa, ja olin näkeväni jonkin sulavan hahmon ikkunalaudalla.Se ei vastannut naukumiseeni,kieputti vain häntäänsä ja tuijotti. Kielimuurin takia uskalsin ilmaista ajatukseni. ”Onko sulla yhtään pidempi muisti kuin kultakalalla? Nehän kiertää samaa ympyrää kulhossaan kuin suurta valtamerta kolmen sekunnin muistikapasiteetilla-” yritin puhua niin hiljaa että vain se kuulisi,” musta tuntuu nyt vähän samalta. Mut kissathan oli viisaita ja ovelia, ainakin faabeleiden mukaan. Mut sä näytät kyllä nyt lähinnä lihavalta.” Se taisi kuitenkin ymmärtää loukkaantua ja hyppäsi avoimesta ikkunasta takaisin sisälle. “Hienoa” ajattelin, nyt horisen jo kissoillekin. Tai mistä minä tiesin oliko se edes kissa. Jos olinkin jossain toisessa ulottuvuudessa ja tuo olikin joku kotikissan kaltainen otus, joka ymmärsi puhettani. Mistä minä tiesin. Jatkoin matkaani ja testasin jalkojeni kantavuutta. Eteenpäin pääsin, mutta kaikenlaiset tuntoaistimukset loistivat poissaolollaan. Kaduilla ei näkynyt ihmisiä, vain autoja jotka kiisivät ohitseni. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Lysähdin asfaltille istumaan ja tuijotin eteeni - tyhjyyttä. Olin tutulla seudulla, mutta silti aivan hukassa. Kaikki näytti erilaiselta. Ja niin myös käteni. Järkytyksekseni huomasin syvän, punaisen haavan hieman ranteeni alapuolella. Haava oli syvä, sillä se vuoti vieläkin verta ja veri oli tahrinut vaatteeni punaisiksi ja tahmaisiksi. Tunsin sydämenlyönti viiltokohdassa ja minun teki mieli itkeä. Tuulen kaunis vire kirveli haavaa ja käsi tuntui tykyttävän yhä lisää. Minun oli pakko saada apua. Olin vieläkin pihalla siitä että missä oikeastaan olin mutta sen tiesin, että keinolla millä hyvänsä minun oli päästävä sairaalaan ja äkkiä. Veri tuntui lämpimältä ja haisi raudalta ja sitä valui pitkin kalpeaa kättäni. Olin aivan hiessä ja tunsin olevani sekä kalpea että paniikissa. En ollut tuntenut sydämenlyöntejäni näin vahvasti koskaan aiemmin. Tunsin pyörtyväni, mutta sitten huomasin tumman hahmon suoraan edessäni. Katsoin ylös, siristin silmiäni ja tunnistin hänen kasvonsa. Hän oli lapsuuden ystäväni Jaakko. Jaakko huomasi paniikin täyttämät kasvoni ja soitti ambulanssin. Pidin Jaakon kädestä kiinni ja kaikki pimeni. Kuulin hälinää. Kaikesta melusta päätellen olin sairaalassa. Avasin silmäni ja huomasin olevani yksin sairaalan pehmeässä mutta silti epämukavassa sängyssä. Huomasin vierelläni roikkuvan veripussin. Minua oksetti. Halusin pois sairaalasta, joten kysyin lähimmältä hoitajalta, joka paraaikaa näpräsi veripussiani, että milloin pääsisin pois sairaalasta. Hän vastasi ettei siinä kauaa mene. En ymmärtänyt tätä tunnetta joka minulla oli. Tuntui kuin olisin voinut aloittaa kaiken alusta. Halusin aloittaa kaiken alusta. Tarkasteltuani ympärille tajusin olevani sairaalan huumeosastolla. Oloni oli aivan sietämätön. Tämä ei johtunut mistään fyysisestä kivusta vaan valtavasta ahdistuksesta, sillä tuntui pahalta ajatella, että minut miellettiin narkomaaniksi. Halusin vain pois täältä. Painoin sängyn vieressä olevaa punaista hätä nappulaa. Halusin kysyä hoitajalta, että milloin saan ähteä kotiin. Hoitaja sanoi siihen menevän muutama päivä, koska minulle oli varattu aika psykiatrille seuraavana päivänä. En halunnut tavata mitään kallonkutistajaa, koska halusin vain jättää vanhan elämäni taakse. Halusin vain karata pois 38 kenenkään huomaamatta. Aamulla herättyäni päätin sen. Tänne en jäisi enää hetkeksikään. Joten nappasin vaatteeni kaapista, vaihdoin ne päälleni ja aloin hipsiä hiljaa ovea kohti. Jokaisella askeleella ihmettelin vain enemmän ja enemmän miksi minua ei ollut päästetty aiemmin pois. Kivut olivat tyystin kadonneet ja mielikin oli tyyntynyt, kuin ulappa myrskyn jälkeen ja sisälläni oli nyt se poutasää. Jo pelkkä ajatus sairaalasta pois pääsystä sai mieleni rauhoittumaan, puhumattakaan siitä, että onnistuin oikeasti hipsimään ulos asti kenenkään tutun hoitajan huomaamatta, olin vapaa! Olokin oli mitä mainioin, mieli oli tyyni ja kivut olivat poissa, sairaalassa oli siis lusittu ihan tarpeeksi. Ainoa asia joka yhä vaivasi oli syy miksi olin sinne ylipäätään joutunut ja siinä riittikin tosiaan selvitettävää, enkä edes tiennyt mistä aloittaa. Aurinko oli kadonnut taivaalta ja tilalle oli tullut synkkä, tummanharmaa pilvilautta. Sairaalan pihan asfaltti oli sadekuuron jäljiltä märkä ja vettä tihutti edelleen hiljalleen. Jäin seisomaan oven edustaa suojaavan katoksen alle. Pääni oli aivan sekaisin. Äkkiä tunsin suunnatonta ahdistusta ja minun oli vaikea hengittää. Sujautin käteni takin taskuun ja koitin tavoittaa sormillani jotakin oloani helpottavaa. Ongin esiin viimeisen tupakkani ja sytkärin. Pistin sen palamaan ja vedin keuhkoni täyteen savua. Kuinka ihanalta se tuntuikaan! Nojasin vasten ulkoseinää ja katselin kiihtyvää sadetta. Sairaalan pihaan ajoi pieni harmaa auto. Se ajoi kohti ovea, jonka edustalla seisoin ja pysähtyi parin metrin päähän minusta. Kuskin puoleinen ovi avautui ja näin tutut kasvot. Hymy levisi kasvoilleni. Muistin sentään vielä oman poikaystäväni. ‘’Mistä sä tiesit et oon täällä?’’, huusin yllättyneenä. Jaakko oli soittanut, tietysti. ‘’Hyppää kyytiin’’, hän sanoi ja juoksi avaamaan auton oven valmiiksi. Juoksin autolle ja kömmin etupenkille. Sade ropisi kovaa vasten etulasia. ‘’Ootsä kunnossa?’’, hän kysyi huolissaan. Kerroin käden haavasta. ‘’Näytä sitä’’, hän pyysi. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen kylmillä, vahvoilla käsillään. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Hän siveli käsivarttani sormillaan, katsoi sitten minua suoraan silmiin ja sanoi hitaasti: ‘’En mä tarkottanu satuttaa, kyl sä tiedät et mä en oo sellanen.’’ Kangistuin. Muistin kaiken. Katsoin häntä, mutta katseeni ei enää kohdistunut häneen, vaan meni hänen lävitseen. Tuijotin tyhjyyteen. 39 Pikkujoulut Avasin silmäni. Ensimmäinen tajuntaani iskeytyvä tieto oli jähmeä, tykyttävä kivistys päässä. Tuntui kuin pienet termiitit olisivat päättäneet järsiä päätäni sisältäpäin. Päänsärky jäi kuitenkin pikkuseikaksi, kun havaitsin, että vieressäni minuun selin makasi joku toinen. Ohimenevän, hirvittävän paniikkitilan jälkeen tunnistin kimaltelevan juhlamekon peittämän selän kuitenkin kuuluvan vahvasti tupakalta haiskahtavalle hyvälle ystävälleni ja uskalsin rentoutua, jo lähes hypättyäni ylös sängystä. Pikainen tarkastelu peiton alle varmisti myös, että mitään ystävyyssuhteille vahingollista tuskin oli tapahtunut. Housuille kylläkin; punainen punaviinitahra suorastaan kirkui valkoisista housuistani. Mitä eilen oli oikein tapahtunut? Vastuksena oli pelkkää tyhjää. Jos päänsärky ei olisi rajoittanut ajattelukykyäni, olisin luultavasti ollut tässä vaiheessa erittäin järkyttynyt. Minäkö, työssäni hyvin menestynyt ja yleensä kohtuudessa pysyvä Mikael Laukkanen, en tosiaan muistanut mitä viime iltana oli tapahtunut? Nousin sängystä ja pikainen vilkaisu seinällä roikkuvaan peiliin riitti todistamaan, etten ollut tänä aamuna sen puoleen menestystä kuin kohtuutta nähnytkään. Normaalisti siististi kammatut vaaleat hiukset sojottivat joka suuntaan ja päänsärky oli pakottanut aina niin suoran ryhdin lysyyn. Vaatteet eivät näyttäneet sen paremmilta: eilen silitetty sininen kauluspaita näytti ryppyineen siltä kuin se olisi jäänyt villiintyneiden puhveleiden jalkoihin. Niin ja se punaviinitahra housuissa... Pikkujouluja puoliääneen manaten poistuin makuuhuoneesta (jonka lattialla näkyi makaavan vielä joku tarmokkaasti kuorsaava, minulle täysin tuntematon mies) tutkimaan minne ihmeen asuntoon olinkaan joutunut. Yritin muistella eilistä iltaa ja sitä, miten olin joutunut tänne. Olin lähtenyt arkkitehtitoimistoltani puolen viiden maissa. Töiden jälkeen olin suunnistanut lenkkipolulle vetämään kunnon hikitreenin. Kuten aina perjantaina. Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Miksi lähdin viihteelle? Tässä vaiheessa aloin hamuta Iphoneani. Se löytyi. Sen näyttö oli tuusan nuuskana. Kelailin mielessäni että nyt on tullut mokattua pahemman kerran. Astuttuani pois makuuhuoneesta saavuin pitkälle kapealle käytävälle. Käytävä oli maalattu rauhallisen siniseksi. Seinillä oli tauluja, sekä muutama hopeinen miekka. Jatkoin hoipertelua käytävän päähän ja löysin oven, jonka yläkulmassa luki “toimisto”. Arvatenkin kyseessä oli wc. Vessa yritti kai olla asunnon keuhkot sillä se 40 oli täynnä kaikenlaisia kasveja. Yllättävää oli ettei vessa ollut tunkkaisen hajuinen, päinvastoin tuoksu oli hyvinkin miellyttävä. Käsiä pesiessäni alkoi kurkkuani kuivaamaan. Tuntui kuin olisi syönyt kolme kiloa hiekkaa. Oli pakko löytää keittiö. Pieni ja sievä keittiö löytyi aivan kulman takaa. Jääkaappi todisti että olen kaukana kotoa. Vegaanina minun alkoi voida pahoin. Jääkaappi sisälsi läjäpäin pekonia sekä lihaa sisältäviä eineksiä. Pystyin jo näiden perusteella arvioimaan asunnon omistajan olevan lihava raksamies. Urheilevana ihmisenä minulla on sydän ihan hyvässä kunnossa, mutta nyt oli slaagi hyvin lähellä. Oli pakko päästä ulos. Lähdin hoipertelemaan pitkin käytäviä etsiskellen tietä ulos. Haparoiden onnistuin astelemaan rappuset alakertaan. Kävelin pitkin sokkeloisia,hämäriä käytäviä, ja tuntui kuin olisin harhaillut talossa ikuisuuden. Lopulta löysin eteiseen. Käytävän päässä ulko-ovi jo häämötti. Tarrasin kiiltävään metalliseen ovenkahvaan ja avasin oven. Aurinko paistoi jo korkealta ja sen säteet sokaisivat minut. Lähdin kävelemään pihan poikki kohti porttia. Kaivoin Iphonen esiin taskun pohjalta katsoakseni, mitä kello näyttää, mutta säröisestä näytöstä ei saanut mitään selvää. Tunsin kuinka mahassa kiersi. Päätä jomotti aivan kauheasti. Portin kohdalla laattasin asunnon kauniiseen pensasaitaan. Nousin ylös selvittyäni suorituksesta. Olo oli veltto ja voimaton, kuin olisi tehnyt raskaan urheilusuorituksen. Sitten pitäisi enää miettiä, miten sitä pääsisi kotiin. Puhelin ei toiminut, joten en voinut soittaa ystäviä hakemaan, ja suuntavaisto oli kateissa eikä maisemat muistuttaneet tutuilta. Tarkkailin hetken ympäristöä ja silmäni osuivat kauempana tien varrella olevaan bussipysäkkiin. Pysäkillä seisoskeli vanhoja rouvia odottamassa kyytiä. Vaikka olin aika kovassa kunnossa, askel oli silti raskas ja jalat laahasivat maata. Vihdoin pääsin pysäkille ja aloin penkomaan taskujani ja etsimään lompakkoa, jossa olisi runsaasti kolikoita lippua varten. Kirosin ääneen, lompakko oli kateissa. Aloin jo miettimään missä olen sen hävittänyt, ja samalla tajusin että mummelit olivat kääntyneet katsomaan minua paheksuvasti tuimat ilmeet kasvoillaan. Seisoskelin nolona pysäkin vieressä. Bussi saapui, mutta koska lompakkoni oli kadoksissa en voinut mennä kyytiin. Istuin pysäkillä ja odotin ihmettä. Mitään ei tapahtunut ja olo oli edelleen järkyttävä. Kirosin mielessäni itseäni ja sitä, miten näin on voinut tapahtua. Yllätyksekseni ystävättäreni, joka oli ollut osana eilisiä pikkujouluja, saapui pysäkille. Hän oli vähintään yhtä hyvässä kuosissa kuin itsekin olin. Ystävättäreni oli löytänyt lompakkoni asunnon lattialta, mutta hänkään ei tiennyt, kuinka olimme asuntoon joutuneet. Bussipysäkin lapuista saimme selville, että olimme 21 kilometrin päässä keskustasta, onneksi ei sen kauempana! Seuraava bussi viimein saapui ja tumppasimme röökit. Vaikka en yleensä polta, tämä tilanne vaati sitä. Astuimme bussiin, maksoimme ja istuuduimme. Bussi oli melko tyhjä. Sitten ystävättäreni puhelin soi. “Pinja puhelimessa”, hän vastasi reippaalla äänellä, joka soti ristiriidassa nuhruisen ulkoasun kanssa. Kuuntelin vieressä ja yritin vaikuttaa välinpitämättömältä, vaikka todellisuudessa minua kiinnosti suuresti niin puhelun sisältö kuin soittajan henkilöllisyyskin. Siirsin katseeni ohikiitäviin maisemiin. Vihreää metsää, hiekkateitä ja pomppiva asfaltti. Olimme selvästi taajama-alueella, ja paikka näytti ainakin omalta osaltani täysin tuntemattomalta. Pääni meni pyörälle kovassa vauhdissa, ja tunsin taas etovan olon vatsanpohjassani. Käänsin katseeni vasemmalla puolella istuvaan ystävättäreeni valmiina kysymään puhelun sisällöstä, mutta hätkähdin pelästyksestä huomatessani Pinjan suulleen kohottamat kädet ja säikähtäneet silmät. “Mitä nyt?” Parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen Pinja avasi suunsa itku silmässä. Puhelu oli tullut sairaalasta sekä soittajan olleen hänen kaverinsa Raimo. Nyyhkyttäen Pinja kertoi, että heidän molempien hyvä ystävä Krista oli joutunut teho-osastolle. Samassa muistin kenen vierestä olin heränny aamulla. Tuo kimaltelevaan iltapukuun pukeutunut tyttö oli ollut Krista! Pinja myös kertoi poliisin epäilevän kaikkia asunnossa olleita henkirikoksesta. Aloin voimaan todella pahoin, hengityskin salpaantui. Olimme shokissa, tuntui kuin maailma olisi pyörinyt ympyrää. Katseeni tarttui housuissa olevaan punaiseen tahraan, jota aluksi luulin punaviinitahraksi. Minulla ei ollut mitään tietoa mistä tahra oli tullut, sillä en muistanut illasta yhtään mitään. Istuimme bussissa aivan hiljaa. Mielessä pyöri vain ajatus tämän olevan vain pahaa unta sekä herätyksen kohta herättävän tästä painajaisesta. Yritin peitellä housuissa olevaa punaista tahraa mutta selvää oli että Pinja 41 oli jo huomannut kyseisen tahran. Istuimme bussissa emmekä tienneet minne bussi menee, emmekä tienneet mitä viime iltana oli tapahtunut. Päässä pyöri taas kysymys mitä nyt tekisimme? Se matka tuntui kestävän ikuisuuden, ikinä ei 21 kilometriä ollut tuntunut niin pitkältä matkalta. Me istuimme Pinjan kanssa niin lähellä toisiamme, mutta silti niin kaukana. Päässäni pyöri ja korvissa humisi. Halusin sanoa jotakin, vakuuttaa syyttömyyttämme niin itselleni kuin Pinjallekin. Jokin kuitenkin sai minut vaikenemaan. En voinut muuta kuin tuijottaa Pinjan kauhistuneita kasvoja ja aina välillä vilkaista tahraa housuillani. Se ei voinut olla totta, illalla ei olisi voinut tapahtua mitään jonka seurauksena Krista olisi joutunut teholle. Päätäni kivisti, yritin kaikin mahdollisin voimin muistella edellistä iltaa. Muistikuvat olivat hämäriä eikä niiden varaan ollut luottamista. Pinjan ajoittainen nyyhkiminen vieressäni pahensi ahdistustani. Tuntui kuin kaikkien matkustajien katseet olisivat nauliutuneina meihin, aivan kuin kaikki olisivat kuullet äskeisen puhelun. Vähitellen maisemat ympärilläni muuttuivat tutuiksi. Tiesin tarkalleen missä olin, mutta en sitä mitä tekisin tai minne menisin. Kuitenkin astuttuani ulos bussista huomasin suuntaavani poliisiasemalle. Pulssini kiihtyi tarttuessani poliisilaitoksen ovenkahvaan kädet täristen. Päässä jyskytti ja yhtäkkiä näin eilisillan tapahtumat sumeana mielessäni. Me kaikki joimme ihan liikaa. Minulle tuntematon mies raivostuu ja alkaa paiskoa tavaroita. Hän käy lähimpänä olevan Kristan kimppuun ja muut perääntyvät kauhuissaan. Adrenaliinipuuska pakottaa minut tarttumaan suureen keittiöveitseen. Katson hyökkääjän vajoavan lattialle hapuillen otetta sohvapöydästä... Havahduin ja pakokauhun tunne täytti tajuntani. En yksinkertaisesti voinut vain marssia sisään ja kertoa tappaneeni jonkun, se olisi ollut täyttä hulluutta. Peräännyin epäröiden ja mietin, että mitä hittoa teen. Paniikki sisälläni kasvoi, kädet hikosivat ja polvet tuntuivat pettävän alta. Näin pakoon juoksemisen ainoana ratkaisuna tässä tilanteessa, joten juoksin. Juoksin. Juoksisin niin pitkälle, kuin ikinä kykenisin. Pois keskeltä kaikkea tätä, pois tästä painajaiselta tuntuvasta hetkestä. Olisin tuomittu pakenemaan lopun ikääni, jos osuuteni tuon miehen kuolemaan selvitettäisiin. Olin jo kaupungin toisella puolella käveltyäni ikuisuudelta tuntuneen ajan. Riuhtaisin rähjäiseltä näyttävän kuppilan oven auki, astuen sisään. Muutaman hyvinkin vakioasiakkaan näköisen nahkarotsisen ja parhaan ikänsä ohittaneen äijän päät kääntyivät kohti minua. Katseista huolimatta astelin tiskille, tilaten kaljan. Ajatukseni kiersivät kehää istuessani yksinäni tiskillä. Kehittelin jo pääni sisällä kauhuskenaarioita siitä, kuinka joutuisin hylkäämän kaiken taakseni, vaihtamaan nimeni ja pakenemaan toiselle puolelle maapalloa. Muistaisiko kukaan edellisen illan tapahtumia? Tai kuinka moni ne muistaisi? Mielessäni pyöri liuta kysymyksiä siitä, olinko ainoa, joka oli tietoinen teostani. Olisiko minusta pakenemaan? Olisiko helpoin ratkaisu päättää myös omat päiväni? Turhauduin loputtomaan kysymysten virtaan, joka ei näyttänyt päättyvän koskaan. Astuessani rivakoin askelein ulos pubista suuntasin kotiini. Mielessäni pyöri ajatus pakenemisesta. Kävely muuttui vähitellen juoksuksi ja kotiin päästyäni halusin vain pakata tavarani. Pengoin kaappini tyhjäksi suurimmasta osasta vaatteista ja survoin ne matkalaukkuun. Kaavittuani tavarani laukkuihin pakokauhun vallassa soitin taksin, ja toivoin, ettei minua oltaisi etsintäkuulutettu. Pälyilin ikkunasta tielle ja taksin kaartaessa pihaan nappasin laukkuni kanto-otteeseen ja katsoin viimeistä kertaa asuntoani. Huokasin syvään. Jouduin hylkäämään kaiken, mitä minulla oli. Sitten suuntasin ulos asunnosta, sulkien oven takanani. Istahdettuani taksiin pyörittelin sormiani hermostuneesti. Kun taksi viimein pysähtyi määränpäässäni, näin edessäni Helsinki-Vantaan lentokentän. Kiitin taksikuskia, ja astuin tavaroineni ulos jääden hetkeksi vielä miettimään päätöstäni. Tämä olisi ainoa vaihtoehto. Jatkoin matkaani kohti terminaalia, ja kun istuin kädessäni lentolippu ja passi, vasta silloin ymmärsin muutoksen suuruuden. Tiesin, ettei pakeneminen ollut hyvä vaihtoehto, mutta turvauduin siihen huomattavasti mielummin kuin vankilatuomioon. Tekoni tulisi kalvamaan mielessäni mahdollisesti lopun elämääni, mutta vilkaistessani viimeistä kertaa Suomen maankamaraa lentokoneen noustessa olin varma siitä, että sentään vapauteni oli turvattu. Rentoutuessani pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta, kuin toivoen, ettei mikään tapahtumista ollut totta. Vihdoin, suljin silmäni. 42
© Copyright 2024