lin - Tieteessä tapahtuu
en TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2014 Lasten ja nuorten tiedekasvatus Oliko Supon päällikkö KGB:n agentti? Markkinat, Jumala, ihminen Vaalijärjestelmällä on väliä Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta? Ilmastohaaste T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 1 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi 1 2008 6 2014 PÄÄKIRJOITUS: Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille Riitta Maijala Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa Kimmo Rentola Markkinat, Jumala vai ihminen? Ilkka Pyysiäinen Vaalijärjestelmällä on väliä Kimmo Elo ja Heino Nyyssönen Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta? Juha-Pekka Lauronen ja Heikki Hiilamo 1 3 12 20 25 LYHYESTI Ilari Hetemäki 31 KATSAUKSIA Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla Kimmo Vehkalahti Monitieteisyyden haaste Uolevi Lehtinen 36 39 TIETEEN PÄIVIEN DEBATTI: Ilmastohaaste Hinta hiilelle ja talouden syvällinen rakennemuutos Markku Ollikainen Uusi energia- ja ilmastopolitiikka Matti Liski 41 43 Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi TUTKIMUSTA SUOMESSA Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden luomiseen Ari Turunen 46 Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta KESKUSTELU Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu Syksy Räsänen Ennustamisen vaikeus Arto Annila Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää Matti Estola ja Alia Dannenberg Paras analyysi viittaa utopian suuntaan Timo Lampinen Arkielämästä irti kammetut yliopistot Janne Kurtakko Poisvalinta Tommi Lehtonen Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi? Tero Norkola 55 59 61 62 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN: Amerikka on lähempänä kuin arvaisitkaan Päivi Hakulinen 63 Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy helmikuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 30.1.2015 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 KIRJALLISUUS Muutosten tekijää ja ymmärtäjää muistaen Pirkko Nuolijärvi Maailmanhistorian parhaat äidit Heikki Hiilamo Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan Merja Leppälahti Hulluuden turhan synkkä historia Niko Seppälä Hajanainen keskiaikakirja Jaakko Tahkokallio Mystinen kuolema Pekka Wahlstedt Kuntatietoa päättäjillekin Aulis Pöyhönen Syvää ja kirkasta Jukka Kekkonen Tiedepolitiikan regiimit ja tiedon markkinat Paavo Löppönen Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalien brittiläisestä suosikista Tommi Kotonen 49 51 53 65 66 68 69 71 72 73 74 76 78 PÄÄKIRJOITUS Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille Riitta Maijala Lapsille ja nuorille tarjolla oleva tiedekasvatus edistää luovaa ongelmanratkaisukykyä, kriittistä ajattelutaitoa ja mahdollisuutta seurata tieteen kehitystä myös myöhemmin elämässä. Tiedekasvatus luo mahdollisuuden kokeilemisen, oivaltamisen ja oppimisen iloon, mikä tarjoaa vahvan kasvupohjan niin aktiiviseksi kansalaiseksi kuin tutkijaksikin. Suomalainen tiedeyhteisö saa nauttia kansanvälisesti katsottuna harvinaisen suuresta luottamuksesta tieteeseen ja tutkimusorganisaatioihin. Suomalaiset ovat kiinnostuneita tieteen ja tutkimuksen tuloksista ja innovaatiokykymme on monissa arvioinneissa noussut kansainväliseen kärkeen. Myönteinen suhde tieteeseen ja tutkimukseen syntyy parhaimmillaan jo lapsuuden ja nuoruuden aikana. Ilman tieteen ja tukijoiden aitoja kohtaamisia on lasten ja nuorten kiinnostusta tieteeseen kuitenkin vaikea herättää. Siksi tiedekasvatuksen tulisikin tarjota monin eri tavoin näitä kohtaamisia niin kouluissa kuin koulujen ulkopuolellakin informaaleissa oppimisympäristöissä. Monet koulut, korkeakoulut, tutkimuslaitokset, tiedekeskukset, -tapahtumat, -kilpailut ja -kerhot, tieteelliset seurat, tutkimusrahoittajat, muistiorganisaatiot ja media tekevät tär keää työtä tiedekasvatuksen edistämiseksi. Vaikka tiedekasvatuksen kentällä on monia hyviä esimerkkejä ja toimintatapoja, suunnitelmallisemmalla yhteistyöllä voitaisiin entistä paremmin saavuttaa kaikki lapset ja nuoret asuinpaikasta riippumatta. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä kartoitti suomalaisen tiedekasvatuskentän kokonaisuutta ja teki kehitysehdotuksia tiedekasvatuksen edistämisestä Suomessa. Työryhmän lähtökohtana oli, että lasten ja nuorten tiedekasvatusta tarkastellaan ja sitä tulisi tarjota kaikilla tieteenaloilla (Suomi tiedekasvatuksessa maailman kärkeen 2020. Ehdotus lasten ja nuorten tiedekasvatuksen kehittämiseksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:17). Opetus- ja kulttuuriministeriö on perinteisesti tukenut sekä suoraan että opetushallituksen työn kautta tiedekasvatusta mm. myöntämällä avustuksia tiedekeskuksille ja tiedetapahtumille, kerhotoimintaan, oppimisympäristöjen kehittämiseen, tiedekilpailuihin, kansainvälistymiseen ja opetustoimen henkilöstökoulutukseen. Työryhmän työn kuluessa todettiin, että erityisesti tiedekasvatuksen menetelmien laaja-alaisuuden kehittämiseksi ja uusien yhteistyöverkostojen luomiseksi tarvitaan enemmän tukea. Avoimen haun pohjalta myönnettiin lisärahoitusta kymmenelle yliopistojen, tutkimuslaitosten, kunnan/kuntayhtymän tai yhdistysten ja säätiöiden hankkeelle. Työryhmä järjesti myös viisi temaattista työpajaa, joiden tuloksia kommentoitiin sekä Tiedekasvatus-blogissa että Otakantaa.fi -sivustolla. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyön kehittäminen koulujen kanssa nousi esille selvästi tärkeimpänä kehittämiskohteena sen varmistamisessa, että lapsille ja nuorille kehittyy osaamisen kannalta tärkeä kyky ymmärtää tieteen ja tutkimuksen prosesseja ja tuloksia. Siksi yksi keskeisistä työryhmän suosituksista on, että koulujen opetussuunnitelmatyön tulisi nykyistä paremmin tukea yhteistyötä korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten kanssa. Toisaalta tiedekasvatustoimien tulisi olla osa korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Myös korkeakoulupaikkakuntien ulkopuolella sijaitseville oppilaitoksille pitäisi pystyä tar T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 1 joamaan mahdollisuuksia yhteistyöhön esimerkiksi tieto- ja viestintäteknologian avulla. Tutkimus- ja muistiorganisaatioiden avaamat tietovarannot voivat myös tarjota aivan uusia mahdollisuuksia lasten ja nuorten osallistumiseen ja yhteisölliseen oppimiseen asuinpaikasta riippumatta. Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset voisivat myös tarjota entistä useammin työelämän tutustumispaikkoja ja muita vierailuja koululaisille, jotta lapset ja nuoret näkisivät miten tutkijat työskentelevät. Aito kohtaaminen voi johtaa havaintoon, jonka eräs CERN:n vierailulla tapaamaani suomalainen lukiolainen kertoi tehneensä: ”Fyysikotkin ovat ihmisiä ja käyvät lounaalla.” Tiedekilpailuja järjestetään Suomessa ja kansainvälisesti paljon, mutta kilpailut kohdistuvat yleensä yhdelle tieteenalalle ja yksilötasolle, mikä rajoittaa osallistujamääriä eikä lisää ryhmässä tapahtuvia ongelmanratkaisukykyjen tai vuorovaikutustaitojen oppimista. Tiedeolympialaisiin karsivia tiedekilpailuja järjestävien tahojen yhteistyöllä voitaisiin lisätä kilpailuihin ja valmennukseen osallistuvien oppilaiden ja opiskelijoiden määrää. Valinnaisten tutkielmaopintojen sisällyttäminen kaikkien lukioiden opetussuunnitelman perusteisiin voitaisiin yhdistää tiedekilpailuihin ja siten lisätä sekä tutkielmien kiinnostavuutta että laajentaa tiedekilpailuihin osallistumisen mahdollisuutta. Laadukkaiden tiedesisältöjen tuotannossa eri foorumeille on tehtävää sekä tutkijoille, tiedeinstituutioille että mediataloille. Siksi tiedeviestinnän pitäisi työryhmän mielestä olla olennainen osa korkeakoulujen antamaa opetusta ja viestintävalmiuksien koulutus tulisi sisällyttää myös osaksi tutkijankoulutusta. Tutkijoita tulee myös tukea viestinnän sisällöntuotannossa ja toteutuksessa. Kotimaiselle laadukkaalle tiede- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 journalismille on kysyntää, joten myös toimittajakoulutuksessa tarvitaan tiedeasiantuntemusta. Työryhmä esitti, että korkeakoulut järjestäisivät journalistiopiskelijoille ja toimittajille suunnattuja tiedejournalismikursseja, joissa aiheina ovat tiedejournalismin erityispiirteet ja tieteen mekanismit. Esimerkiksi datajournalismi on tulevaisuuden ala, joka vaatii tieteellistä osaamista. Tiedekasvatuksen vaikutukset näkyvät välittömästi lasten ja nuorten innostuessa tiedon luomisesta, etsimisestä, jakamisesta ja esittämisestä. Hyvin toteutettuna se jättää kuitenkin myös lähteämättömän jäljen luovista ongelmanratkaisumalleista, kokeilujen ja löytämisen ilosta sekä tieteellisten periaatteiden ymmärryksestä. Suomi tarvitsee kriittiseen ajatteluun tottuneita, oivaltavia ja luovia aikuisia myös tulevaisuudessa, ja siksi lasten ja nuorten tiedekasvatuksella on suuri merkitys uusien tutkijasukupolvien innostamisen lisäksi myös kansalaisten osaamisen kehittämisessä elinikäisen oppimisen tukena. Tiedekasvatuksen tulisi olla luonteva osa kaikkien lasten ja nuorten oppimista niin kouluissa kuin koulun ulkopuolella asuinpaikasta riippumatta. Onnistumisen kokemuksia on tärkeä tuoda erityisesti niille lapsille ja nuorille, jotka eivät vielä valmiiksi ole kiinnostuneita tieteestä ja tutkimuksesta. Innostavien esimerkkien ja hyvän kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön avulla tiedekasvatus voi saavuttaa työryhmän sille asettaman kunnianhimoisen tavoitteen: Suomi on tiedekasvatuksessa maailman kärjessä vuonna 2020. Kirjoittaja oli opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman tiedekasvatustyöryhmän puheenjohtaja ja toimii tiedepolitiikan vastuualueen johtajana opetus- ja kulttuuriministeriössä. Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa Kimmo Rentola Artikkelissa tarkastellaan yhden tapauksen valossa niitä metodologisia ja kognitiivisia perusteita sekä operatiivisia käytäntöjä ja poliittisia kytkentöjä, jotka on aiheellista tuntea, kun eteen tulee tiedustelupaljastuksia entisen Neuvostoliiton leirin arkistoista. Historiantutkimuksen perinteinen, jo taka-alallekin joutunut lähdekritiikki nousee tällä alueella jälleen arvoonsa, mutta joutuu samalla koetukselle, kun aineistojen nimenomaisena lähtökohtana on estää lähdekritiikin sukuisia tarkastelutapoja. Syyskuun puolivälissä tuli julki muuan muistiinpano Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n arkiston asiakirjoista. Sen mukaan Suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentti olisi keväällä 1973 merkitty KGB:n agentiksi peitenimellä Mauri ja hänelle olisi myönnetty 150 000 markkaa.1 Ehkä aihe jo uuvuttaa,2 sillä otsikot olivat pieniä – tosin myös siitä syystä, ettei uutinen ollut päämedian oma. Mutta tiedustelumaailmaan ja perinteisiin isänmaallisiin piireihin iski pommi. Tiedustelun maailmassa tällainen on isoimman luokan asia. Panoksena on palvelun luotettavuus yhteistyökumppanina ja viime kädessä valtion maine ja perimmäinen kuuluminen. Suojelupoliisi oli perustamisestaan (1949) saakka länsileirissä, myös presidentti Urho Kekkosen kaudella, ja teki parhaansa torjuakseen ensi sijassa Neuvostoliiton vakoilua.3 Suojelupoliisin kansainvälinen maine on suurelta osin nojannut siihen, että toisin kuin muista läntisistä palveluista, sen riveistä KGB:n 1‘KGB-arkiston asiakirja väittää: Supon päällikölle ”myönnettiin 150 000 markkaa”’ (toimittaja JuhaPekka Tikka), Verkkouutiset 13.9.2014, http://www. verkkouutiset.fi/kotimaa/pentti%20asiakirja-25481. 2Tähän viittasi Hannu Miettunen, ”On miekkamme ja kilpemme – KGB”, Turun Sanomat 20.9.2014. 3Ks. Kimmo Rentola, ”Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991”, teoksessa Ratakatu 12, toim. Matti Simola (Helsinki: WSOY 2009). Faktatieto on jäljempänä enimmäkseen poimittu tästä. ei ole tiedetty värvänneen virkamiehiä, päälliköistä puhumattakaan. ”In the Lubyanka gallery, where the photos of Philby, Ames, Tiedge and others attest the successes of KGB penetration of other countries’ intelligence agencies, no Finnish face appears.”4 Eikö siis ollutkaan näin? Mätänikö ensin pää, niin kuin kalassa? Maanpuolustuspiirejä järkytti, että sodassa kunnostautunut, kahdesti haavoittunut pataljoonankomentaja, Mannerheim-ristin ritari ja vielä asekätkijä olisikin lopulta maanpetoksen tuntumassa. Pentin seuraajan seuraaja Eero Kekomäki pani sopimattoman lahjan rajan kahteen viskipulloon, ja nyt tuollainen summa. Voiko olla mahdollistakaan? Lähdeaineisto Esille tullut muistiinpano kuuluu niihin tuhansiin lappusiin, joita KGB:n arkistovirkailija Vasili Mitrohin laati vuosina 1972–84 huolehtiessaan ulkomaantiedustelun aineiston siirtä misestä Moskovan keskustasta Lubjankasta kehätien varteen Jasenevon uuteen komeaan virastotaloon. Kertomansa mukaan hän menetti Tšekkoslovakian miehityksen myötä luottamuksensa maansa järjestelmään, alkoi tehdä muistiinpanoja, kuljetti ne työpaikalta kengissään ja kätki datšalleen. Neuvostoliiton luhistuttua Mitrohin ilmaantui vuonna 1992 näytteet mukanaan Riikaan ja pyrki Yhdysvaltain lähetystön tiedusteluvirkailijoiden puheille. Nämä pyysivät puliukon näköistä ikämiestä poistumaan. Britit sen sijaan uskoivat, hakivat aineiston datšalta ja veivät sen laatijoineen Lontooseen. 4Paul Lever, ”Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009” (book review), The RUSI Journal 157 (April/ May 2012): 2, 81–82. Sir Paul Lever on Suomen-kautensa jälkeen toiminut mm. Britannian eri virastojen välisen Joint Intelligence Committeen puheenjohtajana. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 3 Aineistossa oli tuhansien KGB:n agenttien nimet ja peitenimet sekä tietoja heidän ja tiedustelu-upseerien toiminnasta kymmenissä maissa. Näin laaja paljastus tuntui mahdottomalta. Kun tietoa tapauksesta tihkui Saksassa julki vuonna 1996, Venäjän ulkomaantiedustelun tiedottaja Tatjana Samolis pilkkasi uutista: pötyä, ei kukaan voi tietää noin monta agenttia. Pian hymy hyytyi.5 Britit jakoivat tietoja ystäväpalveluilleen. Suojelupoliisin esitutkintatapausten lukumäärän hyppäys 1993–94 (yhteensä 17 tapausta) liittynee tähän aineistoon.6 Syytteitä ei Suomessa nostettu, eikä juuri muuallakaan, sillä aineisto on ongelmallinen. Ei ole vakavasti kiistetty, että Mitrohinin muistiinpanot ovat sikäli aitoja, että hän ne todella kirjoitti aidoista asiakirjoista. Kyseessä on kuitenkin valikoima, joskin hyvin suuri: pohjana oli aineisto, joka kulki Mitrohinin silmien editse, ja mukaan tulivat aiheet ja tapaukset, jotka kiinnostivat häntä. Merkinnät eivät aina ole sanatarkkoja, ja useimmiten niistä puuttuu arvioinnin kannalta olennaisia tietoja, kuten otsikko, laatija ja päiväys. Pelkkä peitenimi ei todista, että asianomainen olisi tehnyt jotain konkreettista KGB:n hyväksi. Moni jäi mielenkiinnon ja kehittelyn eli kultivoinnin kohteeksi ilman tulosta. Historiantutkimuksen tarpeisiin tällainen aineisto toki kelpaa, kun ymmärtää sen rajoitukset.7 Antiikkia tai Kaksoisvirran maata tutkitaan vastaavien ja vajaampien sirpaleiden poh5Christopher Andrew & Vasili Mitrokhin, The Mitrokhin Archive: The KGB in Europe and the West (London: Allen Lane / The Penguin Press 1999), 1–29. 6”Supo aloittanut esitutkintoja vain harvoin”, Nelosen uutiset 28.6.2010 / 1.12.2012 (http://www.nelonen.fi/ uutiset/kotimaa/261062-supo-aloittanut-esitutkintoja-vain-harvoin). Uutinen perustui Suojelupoliisin ilmoitukseen esitutkinnassa olleista tapauksista vuodesta 1989, jolloin Supo sai tähän oikeuden. Alkuvuosina tapauksia ei ollut lainkaan, sitten 1993 viisi ja 1994 peräti 12. Sen jälkeen vuosittain 1–3–1–1; varmuudella näistä viimeinen (Olli Mattila) ei liittynyt Mitrohiniin. 7Aluksi vahvoja epäilyjä esitti Berija-elämäkerran kirjoittaja Amy Knight, ”Opening PANDORA’s suitcase”, Times Literary Supplement 26 Nov 1999. Ks. myös J. Arch Getty, American Historical Review 106: 2 (April 2001), s. 684–85. Kumpikin kärkitutkija epäili (aiheellisesti) Andrew’n väitettä, että Mitrohinilla olisi ollut rajoittamaton pääsy (unrestricted access) tiedustelun arkistomateriaaleihin. Toinen adjektiivi, unprecedented (ennennäkemätön), on osoittautunut oikeaksi. 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 jalta. Britannian tiedustelupalvelun SIS:n luvalla aineistosta tehtiin ensin useita kirjoja, ja nyt pääosa materiaalista on tullut saataville Churchillin arkistoon Cambridgeen. Nähtäville annetaan kopioita liuskoista, joille Mitrohin kirjoitti muistiinpanonsa puhtaaksi. Prosessi loi virhelähteen, sillä hän näyttää joskus lukeneen omaa käsialaansa väärin. Peitenimi Heinon oikeaksi nimeksi on tullut Pekka Nigte, vaikka annettujen tietojen valossa kyseessä oli urheilumies ja TUL-lehden päätoimittaja Pekka Hurme.8 Huonolla käsialalla Хурме voidaan helposti lukea Нигте. Tahaton virhe todistaa aitoutta: tietoisessa väärentämisessä tuollaista tuskin sattuisi. Mitrohinin aineisto ei anna kattavaa kuvaa KGB:n kontakteista Suomessa. Suomalais nimiä peitenimineen on Cambridgestä löytynyt nelisenkymmentä, vaikka KGB:n poliittisia kontakteja tunnetaan paljon enemmän. Aineiston pääpaino ei ole politiikassa, vaan KGB:n muiden tiedustelulinjojen aktiviteeteissa. Mitrohinin eteen tuli pääasiassa päättyneitä operaatioita. Mauri Maurista tietoa on liuskan verran, enemmän kuin suomalaisista yleensä. Cambridgen arkiston kappaleessa asianomaisen oikea nimi ja asema (n. 1½ riviä) on peitetty, muuten muistiinpano on täydellinen.9 Sen sisältö on seuraava. Presidentti Kekkosen lähipiiriin kuuluneeseen Mauriin pitivät aiemmin virallisia yhteyksiä sekä PGU (eli KGB:n ulkomaantiedustelu) että GRU (sotilastiedustelu). KGB:n johto oli asettanut tavoitteeksi luottamuksellisen suhteen. 8Toimittaja Juha-Pekka Tikka on näyttänyt tekijälle Cambridgesta hankkimiaan kopioita. Tikan uutinen ja liitteenä oleva nimilista: ”Noin 40 suomalaisen kontaktin tiedot löytyivät KGB-arkistosta”, Verkkouutiset 11.9.2014, http://www.verkkouutiset.fi/ kotimaa/1mitrohin-25427 – Suomalaisen urheiluväen nimiä on aineistossa ainakin kuusi, sillä KGB:n N-linjan tiedustelumies Ernst Russak oli peiteviraltaan urheiluattasea ja merkitsi agenteikseen tai kehittelynsä kohteiksi tuttavuuksiaan Työväen Urheiluliiton piirissä. Jokaisen kohdalla ei ole tekoja. 9Muistiinpanon sisältö on selostettu viitteessä 1 mainitussa Tikan artikkelissa. Lisäksi tekijä on nähnyt kopion venäjänkielisestä liuskasta. Kunnes muuta mainitaan, lähteenä ovat nämä. Elokuussa 1972 Mauri vieraili Neuvostoliitossa. ”Operatiivisessa keskustelussa” PGU:n vastavakoiluhallinnon päällikön V. K. Bojarovin kanssa Mauri ”suostui erittäin luottamukselliseen yhteistyöhön KGB:n kanssa Nato-maiden (etenkin USA:n ja Englannin) tiedustelupalvelujen toiminnan paljastamiseksi, kun ne toimivat Suomessa tai Suomesta käsin tarkoituksena vahingoittaa Neuvostoliiton ja Suomen suhteita tai Neuvostoliittoa, sen edustajia ja laitoksia”. Näissä merkeissä tapaamisia Maurin kanssa oli sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Maaliskuussa 1973 Mauri ”liitettiin PGU:n agentuuriverkostoon agenttina”, huhtikuussa hänelle ”myönnettiin 150 000 Suomen markkaa”. Helmikuussa 1974, tavatessaan KGB:n puheenjohtajan Juri Andropovin, ”agentti vahvisti salaisen yhteistyönsä KGB:n elinten kanssa länsimaiden erikoispalvelujen toiminnan paljastamiseksi ja estämiseksi”. Yhteistyöstä ja saaduista tiedoista raportoitiin Leonid Brežneville ja puolueen keskuskomiteaan. (Luultavimmin valtioelimiä ohjaavan osaston päällikölle.) KGB:n suosituksesta Mauri asettui tapaamisissaan lännen tiedustelupalvelujen edusta jien kanssa kannattamaan poliittista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa osoittaakseen lännen palveluille, ”että niiden oli turha toivoa pystyvänsä käyttämään Suojelupoliisia ja Mauria Neuvostoliiton vastaiseen toimintaan”. Yhteistyö päättyi vuonna 1978 Maurin jäädessä eläkkeelle. Tällainen tekstiliuska siis. Siitä ei ole epäilystä, ettei Mauri olisi Arvo Pentti, joka toimi Suojelupoliisin päällikkönä toukokuusta 1972 helmikuuhun 1978. Sen salaamiseksi olisi pitänyt peittää paljon enemmän kuin nimi ja asema, sillä kaikki täsmää: aiemmat kontaktit, joita Pentillä oli sekä KGB:hen kekkoslaisena poliitikkona että GRU:hun nelinkertaisena puolustusministerinä, matkat Moskovaan, valtuudet puhua Suojelupoliisin nimissä länteen ja itään, eläkkeelle jäännin ajankohta. Lähempi tarkastelu voidaan pilkkoa kolmeen osaan: 1) tapauksen sijoittuminen KGB:n operatiivisen käytännön puitteisiin; 2) asian luonne ja merkitys Arvo Pentin, Suojelupoliisin ja Suomen kannalta; 3) raha. KGB:n käytännöt Neuvostoliiton ulkomaantiedustelu kannusti upseereitaan värväämään agentteja. Sillä tarkoitettiin tietolähdettä, joka tiesi olevansa neuvostotiedustelun avustaja, oli sitoutunut siihen mieluiten allekirjoituksellaan, noudatti ohjeita ja sai palkkiona rahaa tai muita etuuksia, ellei motiivi ollut aatteellinen. Tästä perusmuodosta oli toki muunnelmia, kuten agentit jotka oli värvätty ”väärän lipun alla”, toisin sanoen uskoteltu heidän auttavan jotain muuta tahoa. Agentit katsottiin tiedustelun parhaaksi menetelmäksi, onnistunut värvääjä palkittiin ylennyksillä ja maineella. Tämä loi tiedustelu-upseereille kiihokkeen paitsi värvätä myös liioitella saavutuksiaan. Helsingissä sodan molemmin puolin vaikuttanut Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) oli alan virtuoosi. Hän teki Suomesta loistavan alun karrieeriinsa ja yleni lopulta kenraaliksi. Siihen aikaan kenraalin tähtiä ei ollut ihan joka toisella. Moskovassa Lubjankan käytävillä hän usein kehuskeli Suomen hallituksen piiristä värväämillään agenteilla, joista yksi oli pääministeri J. K. Paasikivi. Väittämänsä mukaan Sinitsyn ”henkilökohtaisesti kontrolloi tätä miestä”. Sen sijaan Paasikiven päiväkirjoissa tapaamisia mainitaan vain yksi, usean hengen päivällisillä, ja sielläkin pääministeri puhui politiikkaa toisen neuvostodiplomaatin kanssa, ei Sinitsynin.10 Samainen Sinitsyn raportoi värvänneensä Kustaa Vilkunan, niin että esittelytapaamisella hänen seuraajansa muitta mutkitta työnsi rahakuorta hämmentyneen suomalaisen kouraan. Vilkunan kohdalla toteutui myös se operatiivinen traditio, että arvokasta agenttia näytetään henkilökohtaisesti tiedustelun jollekulle kor kealle päällikölle. Tämän tradition valossa on tarkasteltava myös Maurin värväystä. Värvääjäksi ilmoitettu Vitali Bojarov (s. 1928) näyttää juuri vuonna 1973 tehneen karrieerissaan ratkaisevan hyp päyksen ylöspäin, epäilemättä Maurin siivittämänä. Hän oli isän puolelta mordvalainen, siis suomensukuinen, mistä sai ehkä jutun juurta. Isä oli saman alan miehiä, kaatui sodassa. Var10Rentola 2009, s. 79 ja siinä mainitut lähteet. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 5 haisen uransa Bojarov vietti äitinsä kotiseudulla Ukrainassa radiotiedustelun ja vastavakoilun tehtävissä. Unkariin piti vuonna 1956 poiketa komennukselle. Moskovaan Bojarov pääsi vuonna 1961, koetti palvelua ulkomailla vuosina 1963–65 vastavakoilun KR-linjalla diplomaattipeitteellä Britanniassa. Sieltä tuli karkotus eikä mies päässyt yrittämään toista kertaa, vaan palveli Moskovassa KGB:n ulkomaantiedustelun (PGU) ulkoisen vastavakoilun päällikkönä. Siinä virassa hän oli Pentin isäntänä. Pentin vierailun jälkeen Bojarov hypähti monta askelmaa ylöspäin, KGB:n toisen päähallinnon (VGU) päällikön sijaiseksi. Se oli 45-vuotiaalle iso paikka. VGU:lle kuului ulkomaiden lähetystöjen, tiedustelijoiden ja muidenkin ulkomaalaisten valvonta Neuvostoliitossa. Päähallinnon päällikön sijainen laskettiin KGB:ssä jo ihmiseksi; sotilasarvoksi tuli kenraaliluutnantti (1981). Vuonna 1985 hän siirtyi Neuvostoliiton tulliin, päällikön sijaiseksi ja sitten päälliköksi. Eläkkeelle hän jäi heinäkuussa 1991, juuri ennen Janajevin juntan kaappausyritystä ja Neuvostoliiton loppua.11 Sekavaa, byrokraattista? Tiivistetään siis: menestyskarrieeri, korkein kunniamerkein koristettu. Sanamuotojen pohjalta voi päätellä, miten keskustelu Moskovassa on edennyt. Bojarov ja kumppanit ovat perustelleet asiaansa Paasikiven–Kekkosen linjalla ja yya-sopimuksella, jotka heidän tulkintansa mukaan velvoittivat yhteistyöhön myös tällä alueella. Huomiota kiinnittää, että ensitapaamisella länsitiedustelu kohteena oli määritetty melko tarkasti. Muutoin kirjatut sanamuodot olivat neuvostojargonia, ja tuskinpa Pentti niitä näki. On vaikea kuvitella hänen panneen nimeään alle, ellei kunto ole mennyt tolkuttomaksi. (Jätämme raha-asian tuonnemmaksi.) Jos Pentti sijoitettiin luokkaan doverennoe litso (luotettu henkilö), niin kuin on syytä uskoa, allekirjoitusta ei edes tarvinnut pyytää. 11Hakusana ”Bojarov Vitali Konstantinovitš”, Klim Degtjarev & Aleksandr Kolpakidi, Vnešnjaja razvedka SSSR. Entsiklopedija spetsslužb (Moskva: Jauza & Eksmo 2009), 376–77. Samoja tietoja, Sergei Tšertoprud, Andropov i KGB (Moskva: Jauza & Eksmo 2004), 513–14. 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Myötäilylle oli tiettyä pohjaa, sillä Suomi ja Suojelupoliisi vastuuviranomaisena olivat jo pitkään olleet sillä linjalla, että lännen tiedustelua Suomen rajan ylitse Neuvostoliittoa vastaan oli syytä hillitä ja estää. Se oli havaittu viisaaksi 1950-luvun alkupuoliskolla, kun Yhdysvaltain ja Norjan organisoimat suomalaisten kaukopartiomiesten retket itärajan yli aiheuttivat hankalia tilanteita. (Rajan yli palasi väsyneitä miehiä, joiden perään ammuttiin; joitakin jäi sille tielle.) Suomi halusi kuitenkin ehkäistä omin voimin ja keskustelemalla lännen kanssa. Raja kulki siinä, että lännen toimien ehkäisyä ei haluttu missään tapauksessa tehdä yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa, vaan vain omin neuvoin. Juuri sen rajan yli Moskovan KGB nyt Penttiä hilasi. KGB:n johtoportaissa tulkittiin yhteisymmärryksen syntyneen. Siihen viittaa sekin, että itse Andropov otti Pentin vastaan. KGB:n piirissä alettiin puhua, että Suojelupoliisin päällikön kanssa oli tehty epävirallinen sopimus rajoittaa läntisten palveluiden toimintaa Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueelta.12 Suomen puolen todellisuus Pentin kummastakaan yllä mainitusta virkamatkasta Moskovaan (elokuu 1972 ja helmikuu 1974) ei ole löytynyt matkaraporttia Suojelupoliisin arkistosta. Varsinkin ensimmäinen matka järjestettiin salamyhkäisesti. Kutsun esitti Neuvostoliiton sisäasiainministeriö MVD eikä suinkaan todellinen isäntä KGB. Pentti matkusti yksin eikä ilmeisesti maininnut asiaa etukäteen virkapaikallaan. Matka tuli tietoon vasta, kun rajalta saapui tavanomainen lista Neuvostoliittoon matkustaneista. Vastavakoilun päällikkö Arvi Koli sitten huomautti päällikölle ikään kuin leikin päin, että matkoista kannattaisi vihjaista etukäteen, ”että tiedettäisiin jos on pakoon mennyt sinne, pantaisiin etsintäkuulutus”. Viraston sisäiseen käyttöön laatimissaan muistelmissa Koli muotoili kohteliaasti, että päälliköllä oli 12Oleg Kalugin, Proštšai, Lubjanka! (Moskva: Olimp 1995), 250. Nyt esiin tulleiden tietojen valossa tulkitsisin, että tällaiset puheet KGB:ssä liittyivät Pentin matkoihin. rajalliset näköalat laajempaan keskusteluun.13 Pentti tiesi rajoituksensa eikä edes pyrkinyt Supon päälliköksi, vaan ryhtyi siihen lopulta Kekkosen käskystä. Hänellä ei ollut kokemusta vastavakoilusta eikä päälliköltä edellytettyä juristin tutkintoa. Viimeksi mainittu toki oli puutteista vähäisin. Päällikön toinen Moskovan-matka oli puitteiltaan normaalimpi. Sen jälkeen KGB:n vieraiksi matkusti kaksi Supon virkailijaa tutustumaan valtiovierailujen turvajärjestelyihin. Mat ka raportin mukaan Andropovin edustaja ”selvitteli KGB:n pyrkimyksiä saada kontaktia Paasikivi–Kekkonen linjan periaatteiden mukaan myös Suojelupoliisiin”. KGB halusi ulottaa yhteistyön laajemmalle kuin Ety-kokouk seen ja turvajärjestelyihin ja havitteli samaa myös Ruotsin kanssa. Alkoi sattua tapauksia, joissa Suojelupoliisin vastavakoilijat saivat aiheen uumoilla, että päälliköllä oli jonkin asteen välipuheita venäläisten kanssa. Mitrohinin muistiinpanon valossa nämä tapaukset joutuvat nyt uuteen valoon. Moni alkaa muistaa lisääkin. Kun tulee uusi tieto, vanhat faktat asettuvat uuteen järjestykseen ja niiden merkitys muuttuu. Sivuseikka voi tulla tärkeäksi. Kerran Pentti määräsi varjostuksen, kun KGB väitti Suomen ja SEV:n (Keskinäisen talou dellisen avun neuvosto, Sovet Ekonomitšeskoi Vzaimopomoštši) suhteita hoitaneen virkamiehen (Ilkka Tapiola) vuotaneen salaista tietoa Ruotsiin. Koli keskeytti varjostuksen saman tien, kun havaittiin Tehtaankadun miesten saapuneen Tapiolan työpaikan tuntumaan tarkkailemaan, varjostettiinko häntä tosiaan. – Tässä niin kuin usein muulloinkin KGB kenties vedätti. Varsinaisena tavoitteena saattoi olla selvittää, miten hyvin Supo tunsi varjostettavan pojan, Kari Tapio lan, joka kuului SDP:n nouseviin ulkopoliittisiin kykyihin ja oli KGB:n kirjoissa Tero. 13Rentola 2009, s. 69 ja siinä mainitut lähteet; Arvi Kolin muistelmat (1982), s. 188; tekijän keskustelut (2014) kolmen Supossa palvelleen virkamiehen kanssa. Rajalta saadun tiedon alkulähde on päällikön sihteeri Kaarina Kykkänen, jonka muistama sitaatti on. Yksi virkamies mainitsi saaneensa tiedon jo Pentin kuljettajalta, sillä asemalle hän meni virka-autollaan. Toisella kertaa Supon havainnon perusteella jäi Israelissa kiinni venäläinen tiedustelu-upseeri, jolla oli huolellisesti rakennettu juutalainen henkilöllisyys ja Itävallan passi. Pentti älysi kysyä, mistä Supoon oli saatu miehen valokuva. Omasta päästäänkö keksi tuota kysyä? Ihmeteltiin ja vastattiin: Ruotsista. Kolin määräyksestä soitettiin sitten Ruotsiin ja varmistettiin, että sanovat niin, jos kysytään. Kuva oli lännempää, ja alkujaan Israelista, jossa mies oli pidätetty. Kerran kun Supon miehet seurailivat Helsingissä kahta korkeaa KGB:n miestä, havaittiin näiden menevän Pentin asuintalon autotalliin. Sittemmin osoittautui, että toinen oli Bojarov, joka oli tullut tätä varten Helsinkiin. Aamulla Pentti myönsi, että häntähän siinä tultiin tapaamaan. Hän oli käynyt Seurasaaressakin iltakävelyllä erään kolmannen venäläisen kanssa. Koli tähdensi, ettei tuollaiseen pidä mennä, vaan KGB:n edustajia pitää tavata joko virkapaikalla tai julkisessa ravintolassa. Näiden ja muiden tapausten valossa voi arvioida, että Pentti oli tehnyt ja tiesi tehneensä lupailuja yhteistyöstä, ehkä hieman epäkonk reettisesti. Kun KGB yritti lunastaa lupauksia, se samalla jatkuvasti testasi, kuinka pitkälle voisi päästä. Pentti viestitti hankalasta tilanteestaan myös silloin, kun Ratakadulla tuli esiin arkaluontoisia yhteistyöjärjestelyjä lännen palveluiden kanssa. ”Hoitakaa te pojat vain”, hän tapasi sanoa, haluamatta kuulla detaljeja. Mitä ei tiedä, sitä ei voi kenellekään kertoa. Jokin häivähdys tilanteesta tihkui pohjoismaisten palveluiden tietoon, sillä niiden johtotasoilla alkoi kiertää huhu, että Suojelupoliisi oli ”romahtanut” eikä luottamuksellinen yhteistyö sen kanssa ollut enää viisasta. Brittien korkea edustaja kiersi vakuuttamassa Skandinavian pääkaupungeissa, että suomalaiset olivat edelleen samoja suomalaisia kuin ennen.14 Kun viesti tuli britiltä, se uskottiin, kuten osoittaa Supon ja Tanskan PET:n läheinen yhteistyö 14Tekijän 2012 saama muistitieto ei-suomalaiselta taholta. Norjan POT:n epäilyistä Supon uutta johtoa kohtaan, ks. Trond Bergh & Knut Einar Eriksen, Den hemmelige krigen: Overvåking i Norge 1914–1997, Bd. 2 (Oslo: Cappelen 1998), 208–09. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 7 eräässä teollisuusvakoilutapauksessa. Epäiltyjä varjostettiin yhdessä Helsingissä. Helmikuussa 1975 Bojarov tuli viralliselle vastavierailulle Suomeen. Se ei oikein istunut hänen uuteen virkatehtäväänsä, ulkomaalaisvalvontaan Neuvostoliiton sisällä, mutta KGB:n kannalta hän oli Pentin ”hoitaja”, joten juuri hän sieltä tuli. Etukäteen toimittamissaan keskustelunaiheissa venäläiset ehdottivat, että Suojelupoliisi hankkisi heille tietoja Yhdysvaltain tiedustelusta. Kekkonen määräsi, että ”näin ei saa tehdä”, joten Pentti kieltäytyi keskustelemasta aiheesta. Silloin vieraat ilmoittivat, että ”eivät he ole tulleet Suomeen seurustelemaan. YYA velvoittaa yhteistyöhön myös tällä alalla”. Kun Pentti kiisti tulkinnan, vieraat ilmoittivat nostavansa asianmuille tasoille.15 Pentin toiminta viittaa siihen, että hän ei kokenut tällaista luvanneensa eikä ollut toimittanut tietoja lännen palveluista. ”Muille tasoille” asian ei tiedetä nousseen. Suhde alkoi siis jäähtyä, ja aivan jäihin se meni, kun Suojelupoliisi lokakuussa 1976 pidätti tullihallituksen yliaktuaari Olavi Pihlmanin, joka oli ollut KGB:n tiedustelun palveluksessa yli kaksi vuosikymmentä. Pidätyksessä nojauduttiin siihen lainkohtaan, joka velvoitti poliisimiehen puuttumaan verekseltä havaitsemaansa rikokseen. Pihlman otettiin kiinni heti hänen saatuaan rahakuoren ja viskipullot hoitajaltaan. Supon päälliköltä ei siis kysytty lupaa pidätykseen. KGB:n raivokas ja korkealta esitetty vasta reaktio viittaa siihen, että venäläiset kokivat tulleensa petetyiksi. Helsinkiin ilmaantui Kekkosen (ja myös Pentin) puheille itse Mihail Kotov, joka oli kenraali ja korkea herra KGB:ssä, luotuaan maineensa Suomen presidentin lähimiehenä. Pentiltä hän katsoi oikeudekseen tiukata, mistä Supo oli saanut jutun tietää. Omilla havainnoilla, päällikkö kai vastasi. Niinpä Kotov syytti Kekkoselle, että ”Pentin miehet” varjostivat, vaikka joskus oli saatu lu paus, ettei diplomaattiautoja varjostettaisi. Suojelupoliisin seuraavassa päällystökokouksessa 15Urho Kekkosen päiväkirja 7.2.1975 ja lisämerkintä 10.2.1975, Urho Kekkosen päiväkirjat, toim. Juhani Suomi, 4: 1975–1981 (Helsinki, Otava 2004). 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Pentti vahvisti, että oli saatu kielto seurata diplomaattiautoja. Samalla hän tuli antaneeksi pätevän operatiivisen ohjeen: jos autoja kuitenkin oli tarpeen seurata, ”se on tehtävä niin, ettei sitä havaita”. Toinen entinen KGB:n Helsingin-päällikkö, suurlähettiläs Vladimir Stepanov tiukkasi Kekkoselta, minkä vuoksi pidätys. (Eli: miksei hoidettu hiljaa?) Presidentti antoi juristintutkintoaan heijastavan vastauksen: teko toteennäytetty, lainvastainen ja Suomen maaperällä. Aikoinaan Pentin maatilalla Hämeenkyrössä Stepanov oli presidentin mielestä ”kuten aina myönteinen”16, mutta nyt vastassa oli toinen Stepanov, niin härski, että Kekkonen mietti jo luopuvansa jatkostaan. Pelattiin hämmästyttävän isoin panoksin. Vaikka Stepanov uhkaili rankasti, välittömät seuraukset rajoittuivat siihen, että suurlähettilään sihteeri soitti Ratakadulle ja kertoi, että Pentti ja muut Supon johtomiehet olivat saaneet ”erehdyksessä” kutsun lokakuun vallankumouksen vuosipäivän vastaanotolle. Pentti kysymään Kekkoselta, mitä nyt tehdään. Ette mene sinne, neuvoi presidentti, ja puuskahti päiväkirjaansa: ”Se oli Pentti!”17 Ehkä tapaus johti myös kutsun peruuttamista salaisempaan seuraukseen: Pentin valokuvaa tuskin sittenkään lopulta ripustettiin sille seinälle, jolle KGB naulasi muista palveluista värväämänsä agentit. Sen verran Kekkonen ja Pentti säikähtivät venäläisten jyrkkää reaktiota, että kun Suojelupoliisista toukokuussa 1977 esiteltiin seuraava vakoilujuttu, toimenpiteitä ei saatu päätetyksi. Kysymyksessä oli teollisuusvakoilu ja sotilaskäyttöön soveltuvien kaksoiskäyttömateriaalien ja piirustusten hankkiminen länsimaista, joista näitä ei venäläisille myyty. Valtiojohto lupasi ratkaista asian presidentti Kekkosen Neuvostoliiton-matkan jälkeen, mutta siihen ei palattu koskaan. Perusmuistioon tehtyjen jakelumerkintöjen mukaan Suojelupoliisin oma päällikkö 16Urho Kekkosen päiväkirja 3.8.1973, Urho Kekkosen päiväkirjat, toim. Juhani Suomi, 3: 1969–1974 (Helsinki: Otava 2003). 17Pihlmanin tapausta on selostettu Rentola 2009, 70–72. Pentin ja Kekkosen suhteen psykologiasta, ks. myös Arvo Pentin kirje Urho Kekkoselle 27.8.1979, Urho Kekkosen arkisto IV: 8. sai paperin vasta melkein neljä kuukautta myöhemmin kuin ylin valtio- ja poliisijohto.18 Kokonaiskuva Mitä voi päätellä, kun tarkastellaan toisiaan vasten Mitrohinin muistiinpanoa, tietoja KGB:n operatiivisista proseduureista ja asiaan liittyviä tiedonsirpaleita Suomesta? Jos edelleen sivuutamme raha-asian, nämä tiedot voidaan yhdistää seuraavanlaiseen kuvaan. Vetoamalla Paasikiven–Kekkosen linjaan KGB sai Suojelupoliisin päälliköltä Pentiltä lupauksia yhteistyöstä ja lännen tiedustelun rajoittamisesta Suomesta käsin Neuvostoliittoa vastaan. Normaalien proseduuriensa mukaisesti KGB merkitsi Pentin agentikseen ja yritti pitää häneen yhteyttä konspiratiivisten käytäntöjensä säännöillä. Pentti ei kuitenkaan mieltänyt luvanneensa niin paljon kuin KGB oletti tai toivoi eikä hänellä ollut edellytyksiä kääntää Suojelupoliisia täysin toteuttamaan sitäkään, minkä hän mielsi luvanneensa. Etenkin vastavakoilua johtanut Arvi Koli19 tunnisti päällikköön liittyneet riskit ja pyrki toisaalta ohjaamaan esimiestään, toisaalta varovasti sivuuttamaan hänet. Tämä meni ohjesäännön kirjainta vastaan, mutta tapahtui osittain Pentin itsensä tieten ja hiljaisella myöntymisellä. Tämän saa ottaa metodologisena ohjeena. Kun yhdestä lähteestä ponnahtaa hätkähdyttävä tieto, on kaivettava esiin kaikki, mikä asiaan muissa lähteissä liittyy, ja koetettava pää kylmänä rakentaa kokonaiskuva. Tämä ei tietenkään tarkoita puhtaaksi pesemistä eikä muutakaan advokatyyriä. Ei sitäkään kuvaa, mikä tästä asiasta yllä perattiin esiin, voi järin kauniina pitää. Tutkimuksen näkökulmasta voi sivumennen panna merkille, että kansainväliset suhteet näyt18Muistio 11.5.1977 ja ilmoitus 985, 21.8.1978, Henkilömappi n:o 6629, Suojelupoliisin arkisto. – Tuntuu mahdottomalta, että Pentti olisi voitu kokonaan sivuuttaa asiassa, mutta on juuri ja juuri mahdollista, että yksityiskohdat sisältänyt muistio annettiin hänelle myöhemmin kuin muille. 19Ilmeisesti Kolin motiivit olivat pikemminkin virkamieseettisiä ja ammatillisia kuin poliittisia. Poliittisilta mielipiteiltään hän näyttää olleen maltillinen; päällystökokouksissa hän arvosteli jyrkkiä oikeistomielipiteitä ja tuki uutta nuorta keskustalaista päällikköä, Seppo Tiitistä. täytyvät tiedustelun alueella usein ”paljaampina” kuin esimerkiksi diplomatiassa. Kuka on ystävä, kuka vastapuoli, kehen luotetaan, kehen ei – paradoksaalisesti tämä on yksiselitteisempää tiedustelun maailmassa, jota pidetään sumeana. Paljaampana siellä näyttäytyi myös kylmän sodan lopputulos, jota Mitrohinin loikka heijasti. Kun Suojelupoliisin seuraava päällikkö, nuori Seppo Tiitinen, oli käynyt ensi kertaa Moskovassa, KGB:n uusi Helsingin-päällikkö Viktor Vladimirov vertasi sitä edeltäjän matkoihin. Hän väitti KGB:n johdon arvioineen uuden matkan onnistuneemmaksi kuin Pentin matkat. Tosin Andropovia Tiitinen ei saanut tavata, vaikka Vladimirov etukäteen valmensi siihen, kertoi miten KGB:n johtaja ilmaantuisi kokoushuoneeseen, miltä näyttäisi ja miten silloin olisi syytä käyttäytyä. Vladimirovin puheiden mukaan aikaisemmilla matkoilla ”oli tehty virheitä sekä Pentin että heikäläisten puolelta”. Nyt Vladimirovin esittämä linja oli hyväksytty Moskovassa, ei kiitoksin, mutta hyväksytty kuitenkin.20 Viimeksi mainittu tuskin voi muuta tarkoittaa kuin sitä, että piti pyrkiä luottamuksellisiin suhteisiin, mutta ei enää tarvinnut kouristuksenomaisesti takertua agentiksi värväämiseen kaikkine lisineen. Agentin sijasta voitiin puhua ”operatiivisista resursseista”. Tiitinen oli yhtä uskollinen kekkoslainen kuin edeltäjänsä, mutta sikäli toista maata, että hän osasi luvata KGB:lle rajatummin ja selväpäisemmin sekä esittää kielteiset vastaukset ikään kuin myönteisesti: toki pitää torjua tiettyjä CIA:n toimia, mutta on parempi, kun teemme sen itse. Jäljellä on kuitenkin vielä yksi kiperä kysymys. Raha Arkaluontoisin asia Mitrohinin muistiinpanossa on mainittu rahasumma ja sen suuruus. Se oli 20Rentola 2009, 69, 147, sekä siinä mainitut Tiitisen muistiot keskusteluistaan presidentti Kekkosen kanssa 25.9.1979 (sit.) ja 27.11.1979; Tiitisen haastattelu 2009. On otettava lukuun, että Vladimirov saattoi tahallaan pyrkiä sumentamaan Tiitisen kuvaa Pentin vierailuista. Toisaalta ei kannattanut herättää epäluuloja selittelemällä liikaa noita vierailuja. Lievän imartelun Vladimirovilla toki havaitsee. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 9 tavattoman suuri summa ja ylitti ne rajat, mitä KGB oli valmis agenteilleen maksamaan. CIA:n Aldrich Ames sai agentiksi ryhtyessään 50 000 $21 ja silloin KGB:lle oli luvassa ensi luokan operatiivista tietoa, erittäin sensitiivistä ja toimenpidekelpoista, sillä Ames tiesi oikeita yhdysvaltalaisten agentteja Neuvostoliitossa ja itse KGB:ssä. Vaikka myös pienen ulkomaisen palvelun päällikkö ilman muuta luokiteltiin arvokkaaksi kohteeksi, Amesiin verrattuna Pentti ei tiennyt mitään, mutta olisi silti tuhdin avausmaksun miehiä. Tuntuu kohtuuttomalta. Arvelin ensin, että kyse olisi voinut olla korruptiosta KGB:n riveissä. Suojelupoliisi teki havaintoja sellaisesta jo 1970-luvulla, tosin pienimittaisesta. Tässä olisi ollut joillekuille oiva mahdollisuus leikata rasvainen siivu. Ajatusta ruokki muotoilu, että rahat ”myönnettiin” Pentille, mutta vastaanottamista ei mainittu, kuittaamisesta puhumattakaan. Vaikka Pentti ei ollut tiedustelun ammattilainen, sen hän ymmärsi, mitä rahan ottaminen merkitsi. Poika, entinen kansanedustaja Klaus Pentti, ei millään usko isänsä ottaneen KGB:n rahaa. ”Niin paljon jämpti mies hän oli.”22 Tarkemmin pohdittuna korruptioajatus täytyy hylätä, ainakin täydessä mitassa. Nykymaailmassa sen toki uskoisi, mutta silloin KGB:n johdossa oli Juri Andropov, joka tunnettiin (toisin kuin Brežnev lähipiireineen) korruption julmana vainolaisena. Neuvostoliiton johtoon nous tuaan hän jopa teloitutti suomalaisten idänkauppiaiden yhteistyökumppaneita. Ei sittenkään tunnu mahdolliselta, että tuollainen potti olisi hänen tontillaan jätetty varmistamatta. Jos ei Pentti pannut rahaa liiveihinsä eivätkä KGB:n miehet varastaneet, mitä sitten? Yksi selitys tarjoutuu. Pentti oli keskustapuolueen k-linjan sisintä piiriä. Juuri nimityksensä aikoihin hän oli mukana päivällisillä, joilla Kekkonen ilmoitti viidelle luottomiehelleen ratkaisseensa presidenttikysymyksen: ”Ehdokkaaksi en suostu, valita 21An Assessment of the Aldrich H. Ames Espionage Case and Its Implications for U.S. Intelligence: Report Prepared by the Staff Select Committee on Intelligence, United States Senate [84-046] (Washington: Government Printing Office 1994), s. 11–13. 22Klaus Pentin haastattelu, Aamulehti 14.9.2014. 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 saa.”23 Pentti oli vanhastaan järjestelemässä myös k-linjan arkaluontoisia rahoituskuvioita mm. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiössä. Keväällä 1973 ei ollut vaaleja eikä akuuttia vaalirahan tarvetta, mutta silloin oli meneillään Kekkosen jatkoajan säätäminen poikkeuslailla ja siihen liittyviä järjestelyjä, joissa myös rahalla oli ollut ja oli käyttöä. SMP:stä irronnut ja poikkeuslain taakse siirtynyt eduskuntaryhmän enemmistö oli jo saanut Veikko Vennamolta haukkumanimen ”seteliselkärankaiset”, kun myös puoluetuki siirrettiin heille. Ehkä siihen ja vastaaviin hankkeisiin tarvittiin muutakin rahaa. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö – jonka hallituksessa Pentti oli vielä eläkkeelle jäätyäänkin – sai vuosina 1971–73 tileilleen 219 300 markkaa sellaisia tilillepanoja, joiden alkuperä ei selvinnyt edes valtiontalouden tarkastusviraston myöhemmissä tutkimuksissa.24 Tunnetaan ennakkotapauskin, Maalaisliiton puoluesihteerille Arvo Korsimolle tammikuussa 1962 KGB:n suosituksesta myönnetty avustus vaalivelkojen maksuun.25 Tämä on spekulaatiota, tai vähän parempaa, varsinaisia todisteita ei ole. Jos se näin meni, selittyisi se, miksi suuri summa olisi otettu vastaan ja mihin rahat menivät. Ei tälläkään kuvalla kauneuskilpailuja voiteta, mutta historiantutkimuksessa painaa enemmän looginen päättely ja kaiken tiedon sopiminen yhteen, niin että kuvaa voi sanoa uskottavaksi tai joskus jopa totuudeksi. Tällä erää. Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori. 23Kekkosen päiväkirja 17.4.1972, Urho Kekkosen päiväkirjat, 3. Muut vieraat olivat Ahti Karjalainen, Kustaa Vilkuna, Eino Uusitalo ja Matti Kekkonen. 24Jarmo Korhonen, Väyrysen valtakunta (Helsinki: Tammi 2014), 338. Iltalehden blogissaan 8.11.2014 Korhonen esitti tätä koskevia lisätietoja. 25KGB:n muistio 22.1.1962, NKP ja Suomi: Keskuskomitean salaisia dokumentteja 1955–1968, toim. V.N. Tšernous & H. Rautkallio (Helsinki: Tammi 1992), 123. Vladimirov kommentoi, että vaikka tällainen aloite kirjattiin ulkomaalaisen nimiin, usein se oli lähtöjään neuvostotaholta, sillä ulkomaisen politiikan rahoittaminen luettiin huomattavaksi ansioksi. Viktor Vladimirov, Näin se oli… (Helsinki: Otava 1993), 230–31. TALVEN TUULIIN JA TUISKUIHIN FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 TUTUSTU AINO MEDIAAN, UUDENLAISEEN NETTILEHTEEMME OSOITTEESSA WWW.AINO.NET T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 11 Markkinat, Jumala vai ihminen? Ilkka Pyysiäinen Jos ihminen on vain rationaalisia valintoja tekevä homo economicus, miksi olemme kuitenkin halukkaita yhteistyöhön, auttamiseen ja uhrauksiin muiden hyväksi? Mikä rooli on uskonnolla tällaisen toiminnan ohjauksessa, vai onko mitään? Reilu homo economicus Jokin aika sitten Valittujen Palojen järjestämässä testissä 16:ssa kaupungissa neljällä mantereella pudotettiin kadulle lompakko ja katsottiin, palauttaako löytäjä sen. Mukana oli puhelinnumero ja 40 euroa rahaa. Suomessa palautettiin 11 lompakkoa eli eniten, Portugali jäi viimeiseksi. Miksi ihmiset ovat näinkin rehellisiä, vaikka heillä olisi varsin riskitön mahdollisuus tienata helposti rahaa epäreiluudella? Uusklassisen taloustieteen käsityksen mukaanhan ihminen on rationaalinen oman hyötynsä maksimoija (ks. Richerson & Boyd 2008, 116–117; Stout 2008, 157–159; Mäki 2009). Auttamishalu, reiluus, epäitsekkyys ja suoranainen altruismi ovat kuitenkin eittämättömiä tosiasioita (Stout 2008; Godfrey-Smith 2014, 131–132, 136; Flanagan ym. 2014; Kitcher 2014). Asialle on ainakin kolmenlaisia selityksiä: ryhmävalinta, sukulaisvalinta ja vastavuoroisuus. Ryhmävalinnassa altruismi ja yhteistyökyky säilyvät, koska ne hyödyttävät ryhmää. Ryhmät, joissa on paljon epäitsekkäitä altruisteja, säilyvät pidempään kuin ryhmät, joissa on paljon itsekkäitä. Jotkut olettavat ”altruismigeenin”, toiset tarjoavat selitykseksi käyttäytymistyylien kulttuurista välittymistä. Altruistien ryhmään voi kuitenkin ilmaantua itsekäs yksilö, joka ottaa itselleen ryhmän tarjoamat edut mutta ei anna mitään takaisin. Mikäli itsekkyys alkaa 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 levitä, ryhmä voi hajota, mutta itsekkyys säilyy. (Godfrey-Smith 2012, 121,125; ks. Richerson & Boyd 2005, 2008.) William D. Hamiltonin (1964) sukulaisvalinnan teoriassa altruisti suuntaa anteliaisuutensa ja apunsa vain geneettisille sukulaisille, jotka kantavat samaa geneettistä taipumusta altruismiin. Näin altruismi siirtyy eteenpäin ja säilyy. Vastavuoroisuuden teoriassa taas yksilö saavuttaa pitkän tähtäimen etuja tekemällä lyhyen tähtäimen uhrauksia, mikäli hänen epäitsekäs käyttäytymisensä palkitaan vastavuoroisesti. Kyse ei ole ryhmälle koituvista eduista eikä hyväntahtoisten tarvitse olla sukulaisia tai edes tuntea toisiaan. Altruismin geneettistä pohjaa ei tarvitse olettaa. (Godfrey-Smith 2014, 122–125.) Sen sijaan mahdollisia huijareita eli vapaamatkustajia on jotenkin rangaistava pro-sosiaalisuuden ylläpitämiseksi (Boehm 2014; Atran & Ginges 2012; Ramsay ym. 2014). ”Toisen posken kääntäminen” on huono strategia, sillä se antaa signaalin epäsosiaalisen käyttäytymisen hyväksymisestä (Godfrey-Smith 2014, 124). Toisaalta taas rangaistun taholta tuleva koston uhka on todellinen. Herrmannin ja kumppaneiden laajan empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset rankaisevat myös altruisteja, mikäli nämä ovat rankaisseet heitä. (Herrman ym. 2008.) Pro-sosiaalisuutta ei ohjaa vain kuuluisa ”näkymätön käsi” vaan ihmisyksilöiden moraali sekä evoluutiossa kehittyneet että kulttuurin myötä opitut ja sisäistetyt vuorovaikutustaipumukset (Weinstein 2001; Godfrey-Smith 2014, 136; Flanagan ym. 2014). Käyttäytymistämme ei ohjaa pelkkä laskelmoiva järki; kognitiivisen psykologian tutkimus on osoittanut, että meillä on kaksi erilaista prosessointitapaa: nopeat ja spontaanit, automatisoituneet intuitiot sekä hitaampi ja työläämpi reflektiivinen ajattelu (Evans 2008; Evans & Frankish 2009; Kahneman 2003, 2012). Monien taloustieteilijöiden suosiman rationaalisen valinnan teorian perusteella voidaan rakentaa kauniita malleja, mutta yksilöiden arkitodellisuutta ne eivät tavoita, kuten käyttäytymistaloustiede on osoittanut (Friedman & Hechter 1988; Kahneman 2003: Wilkinson 2008; Sanderson 2001, 99–109; Shermer 2008; Richerson & Boyd 2008, 116–117; Stout 2008, 157–159; Pyysiäinen 2010). Luonnonvalinta voi suosia jopa taikauskoisia käsityksiä, kuten Kevin R. Foster ja Hanna Kokko (2008) osoittavat tavallaan yhdistämällä teoreettiseen malliinsa niin sanotun Pascalin uhkapeluriargumentin ja Hamiltonin säännön. Suosion kohdistuminen valintoihin, joissa oletetaan virheellinen kausaalisuhde, jatkuu, mikäli satunnaiset oikeaan osuvat oletukset tuottavat suhteellisesti suuremman määrän kelpoisuutta eli suuremman jälkeläistuoton. Jopa hyvin älykkäät ihmiset voivat sortua järjettömyyksiin, kun ympäristö asettaa tiettyjä paineita. Mahdollisuus voittaa lotossa yliarvioidaan helposti, mutta oman avioeron todennäköisyys taas aliarvioidaan. Tunteet vaikuttavat valintoihin ja älykäs ihminen on hyvä keksimään perusteluja intuitiivisillekin valinnoilleen. (Stanovich 2002; Gilovich ym. 2005; Henrich ym. 2005; Henrich & al. 2006; Alvesson & Spicer 2012.) Esimerkiksi vuonna 1994 perustetun Long-Term Capital Managementin hedge-rahaston oli määrä toimia vain huipputaloustieteen teorioiden ja ennusteiden pohjalta. Yhtiön hallitukseen kuului muun muassa kaksi taloustieteen nobelistia. Kuitenkin yhtiö menetti neljässä kuukaudessa 4,6 miljardia dollaria ja meni konkurssiin vuonna 1998. (Dunbar 2000.) Kari Uotin (2008, 75) mukaan markkinat ovatkin ”yhtä kuin pankkien dealing-huoneissa vallitseva ymmärrys ja siihen nivoutuva pakokauhu, mania tai jokin näiden sekoitus”. Suuret Jumalat On jo lukuisia tutkimuksia ja spekulaatioita siitä, että ihmisten keskinäinen yhteistyö, prososiaalisuus ja altruismi ovat alun perin liit- tyneet uskoon kaikkitietävästä, palkitsevasta ja rankaisevasta Jumalasta (eri uskonnoissa). Moraalisuutta noudatetaan, koska Jumalan koetaan tarkkailevan ihmisten kaikkia moraalisesti merkitseviä toimia ja jopa ajatuksia. On olemassa monenlaista kokeellista evidenssiä sille, että Jumala-usko aktivoi yhä auttamishalun, epäitsekkyyden ja muun moraalisena pidetyn. (Norenzayan 2013, 2014; Norenzayan & Shariff 2008; Shariff 2011.) On kuitenkin vaikea projisioida tuloksia menneisyyteen ja selittää suurten sivilisaatioiden evoluutiota Jumala-uskolla (ks. Pyysiäinen, painossa). Vähiten uskonnolliset maat Pohjois-Euroopassa, erityisesti Skandinaviassa, ovat talou dellisesti menestyneitä, demokraattisia ja hyvinvoivia (Yhdysvallat on poikkeus). Vaikka islamilainen maailma oli keskiajalla Eurooppaa edellä, sieltä ei ole 400 vuoteen tullut ainuttakaan merkittävää keksintöä, koska vapaata pääsyä kirjallisuuteen ja monipuoliseen koulutukseen ei ole ja naiset on suljettu julkisen elämän ulkopuolelle. Nähtävästikin oikeusvaltioiden maalliset instituutiot pitävät pro-sosiaalisuutta yllä vähintään yhtä hyvin kuin Suuret Jumalat. Kun ensimmäiset suuret sivilisaatiot syntyivät maatalouden keksimisen jälkeen noin 12 000 vuotta sitten, vanhat heimokuntaiset moraalivaistot eivät enää riittäneet ihmisten kohdatessa runsaasti tuntemattomia lajitovereita, joita ei ehkä odotettu koskaan tavattavan uudestaan. Suuret Jumalat tulivat tukemaan luontaisia moraalituntoja. Populaation koko ja kompleksisuus ennustaa, miten hanakasti rangaistaan sitä, joka on vahingoittanut kolmatta osapuolta (Marlowe ym. 2008). Ateisteja kohtaan tunnetaan edelleen suurta epäluottamusta, joka ei selity pelkällä epäluulolla vähemmistöjä kohtaan. (Baumard & Boyer 2013; Norenzayan 2013, 2014; Kitcher 2014; Flanagan ym. 2014.) Vähiten uskonnolliset maat ovat Norenzayanin (2013, 1–12) mukaan ”kiivenneet uskontojen tikkaita, muta sitten potkaisseet ne pois”. Olen toisaalla esittänyt puutteellisemman version seuraavasta mallista (Pyysiäinen 2010). Olettakaamme, että usko Suureen Jumalaan tuo kelpoisuusedun, tapahtuu se sitten ryhmäva- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 13 linnan, seksuaalivalinnan (Pyysiäinen 2008) tai jonkin muun mekanismin kautta. Uskolla voi olla hintansa kolehtien ja kymmenysten, rituaaleihin uhratun ajan ja muiden usein ankarienkin vaatimusten ja rangaistusten myötä. Mutta kun edut ovat suuremmat kuin haitat, usko säilyy sukupolvesta toiseen. Tässäkin tapauksessa yksilön kannattaisi kuitenkin olla kuuluvinaan uskovien joukkoon ja ottaa siitä edut ilman aitoa uskoa ja pyrkien minimoimaan omat kustannuksensa. Kuvitelkaamme peliteoreettista ”vangin pulmaa” mukaillen kaksi henkilöä, joiden jumalauskoon perustuva yhteistyö tuottaa tuloksen sen mukaan, uskooko toinen vai ei. Yhteinen usko mahdollistaa yhteistyön ja tuo kustannusten hinnalla vähennetyn edun; yhteinen epäusko on itsekkyyttä, josta ei koidu yhteistyön mukanaan tuomaa lisäetua; uskovaa hyväkseen käyttävä henkilö, joka ei usko, saa maksimaalisen hyödyn, koska ei maksa kustannuksia; hyväksikäytetty uskova maksaa vain kustannuksen eikä saa etua. Yhteinen usko tuottaa suurimman yhteisen edun, mutta yksilötasolla ei-uskova saa suurimman edun. (Vrt. Lieberman 2013, 82; Godfrey-Smith 2014, 122.) Asia voidaan esittää oheisella kaaviolla. uskoo ei usko uskoo 6/6 0/10 ei usko 10/0 1/1 Uskovan pulma: molemmat uskovat ja kumpikin saa 6; kumpikaan ei usko tuottaa molemmille 1; joka ei usko, saa 10 käyttäessään hyväkseen uskovaa, jolloin hyväksikäytetty saa 0. Turhuuden markkinat Mikäli uusklassisen taloustieteen itsekkäästi laskeva oman hyödyn maksimoija, homo economicus, olisi todellinen, hän olisi sosiopaatti (ks. Hauser 2013, 258, 273). Tällainen ihminen tavoittelisi palkkioita ja pyrkisi välttämään rangaistuksia pelkän oletetun rationaalisuutensa varassa. Mutta hän on ennemmin teorian luoma myytti, kuten käyttäytymis-taloustieteellinen tutkimus osoittaa (Kahneman 2003). Talousteorioissa oletetaan, että kun kaikki käyttäytyvät näin, markkinat huolehtivat siitä, että lopputu- 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 los on kaikkien kannalta paras. Kyse on kuitenkin formaalista mallista, joka on tietoisesti irrotettu psykologiasta, tai taloustieteilijä voi olla agnostikko sen suhteen, palautuuko aggregaattitason kysyntä yksilöiden mieltymyksiin. Taloustieteen ja psykologian suhde on samalla tavalla jännitteinen kuin antropologian ja sosiologian on ollut. Esimerkiksi Don Ross vertaa taloustiedettä ennemmin sosiologiaan kuin psykologiaan vaikka ei kielläkään psykologisten mekanismien vaikutusta yksilötasolla. (Ross 2014, 36–49, 56–60, 109; ks. Grüne-Yanoff 2007). Formaali malli voi kuitenkin tuottaa käytännössä tuhoisia seurauksia, kun ennusteet menevät pieleen. Etiikka ja uskonto ovatkin viime aikoina tulleet myös taloustieteelliseen keskusteluun (Nelson 2003; Zak 2008; Econ Journal 2014). Esimerkiksi vuonna 1982 perustettiin Association of Christian Economics, jonka kannattajat jakavat kyllä taloustieteen työvälineet, mutta eivät koko uusklassista paradigmaa. Yhdistys julkaisee lehteä Faith & Economics. Taloustieteilijät ymmärtävät laajemminkin, että ihmisillä on rahan ohella muitakin arvoja ja että käyttäytymistaloustiede voi täydentää uusklassista taloustiedettä. Tiedetäänhän, että kukaan ei ole koko ajan vain itsekäs. (Waterman 1987; Heyne 2008; Tiemstra 2012; Hill 2014.) Esimerkiksi yritys, jossa korostetaan vain itsekästä voitontavoittelua antaa työntekijöilleen signaalin olla välittämättä koko yrityksen hyvinvoinnista, mikä voi johtaa ryhmänsisäisen yhteistyön rapautumiseen ja tappioihin. Ilmiö on sama kuin yhteistyön evoluution malleissa, joissa itsekkäät valtaavat altruistien ryhmän (ks. Smith 1982). Nykyisen markkinatalouden historiallinen tie on ollut tuskallinen. Aina 1800-luvun alkuun asti elettiin paljolti kädestä suuhun, koska mahdolliselle ylijäämälle ei ollut käyttöä. Kaupunkien väliset pitkät etäisyydet eivät tehneet kaupankäynnistä kannattavaa, eikä ylimääräistä tuottoa voinut käyttää juuri mihinkään. Tuolloin ei shoppailtu. Ihmisten elintaso säilyikin lähes ennallaan liki kaksituhatta vuotta, eikä 1600-luvun lopun eurooppalainen ansainnut sen paremmin kuin kaukaiset esi-isänsä. Tosin, kun lapsikuolleisuus väheni ja odotettu elinikä piteni, väkiluku kasvoi ja näin myös bruttokansantuote kasvoi. Reaalitulo henkilöä kohti (per capita) pysyi silti muuttumattomana, koska ruokittavia suita olikin nyt enemmän. Reaalitulo kasvoi vain paiseruton puhkeamista (1348) seuranneina satana vuotena, kun puolet väestöstä kuoli, ja eloonjääneille jäi näin enemmän ruokaa jaettavaksi. (Wahlroos 2012, 112.) Muun muassa parantuneen tekniikan mahdollistama väestön kasvu teki elintason kohenemisen tyhjäksi lisäämällä ruoan tarvitsijoiden määrää. Lapsikuolleisuutta vähentävät ja elinikää pidentävät hyveet muuttuivat paradoksaalisesti paheiksi ja lapsensurman kaltaiset paheet hyveiksi (”Malthusin loukku”). Malthusin loukusta murtauduttiin vasta 1800-luvun alussa, kun tulojen kasvu ensi kerran ylitti väestön kasvun. Irlannissa laskettiin vielä vuonna 1841, että tuhannen ihmisen tuottama ruoka riitti vain noin 1 400:lle mukaan lukien heidät itsensä. Samaan aikaan teollistuminen ja koneistuminen olivat tehneet Englannissa mahdolliseksi, että tuhat ihmistä ruokki noin neljää tuhatta. Irlannissa nopea väestönkasvu sen sijaan teki malthusilaisen katastrofin väistämättömäksi. 1,25 miljoonaa irlantilaista kuoli. (James 2010.) Kun taloudellinen kehitys alkaa, prioriteetit muuttuvat ja perinteiset normit alkavat löystyä. Aluksi esiintyy niin modernisaatioon sopeutumista kuin sen vastustusta, jotka voivat paradoksaalisesti esiintyä rinta rinnan. Perhearvojen sijaan pyritään osallistumaan laajempaan taloudelliseen verkostoon, ja tämä taas edistää talouden kehittymistä, mutta laskee syntyvyyttä perheen syrjäytyessä keskiöstä. Syntyvyyden laskun alkaminen on luotettava indeksi ekonomisoitumisen prosessin etenemisestä. Syntyvyyden laskun alku selittää puolet maidenvälisestä vaihtelusta myös uskontoon osallistumisessa. Köyhyys ei liene syy perinteisten arvojen korostamiseen ja uskontoon sitoutumiseen, vaan syy löytyy ennemmin perinteisten sosiaalisten verkostojen hajoamisesta sekä teollistumisen, modernisaation ja markkinaistumisen aiheuttamasta sosiaalisen identiteetin hämärtymisestä. (Newson & Richerson 2014, 203–210.) Myös uskonto ”markkinaistuu” (Mäki 2013). Antropologi Joseph Henrich ja kumppanit ovat kuitenkin saaneet empiiristä näyttöä sille, että markkinoiden integraatio, siinä missä opilliset uskonnotkin, tuottaa reiluutta anonyymien toimijoiden kesken. Toisaalta sisäisesti reilut ryhmät saattavat ajautua konflikteihin toisten ryhmien kanssa. (Henrich ym. 2010; Henrich & Henrich 2007; Atran 2010; Baumard & Boyer 2013.) Markkinat mahdollistavat kuitenkin vapaan kilpailun yli ryhmärajojen. Demokratian vastaiset hierarkiat ovat diktatorisia ja perustuvat yhden tai muutaman ihmisen pakottaviin hallinnollisiin määräyksiin ja päätöksiin; demokratia käyttää äänestystä valvontamekanismina. Edes hierarkkinen itsevaltius ei välttämättä ole ongelma, mikäli tarjolla on vaihtoehtoja. Vaikka Applen Steve Jobs olisi ollutkin yksinvaltias, kenenkään ei ole ollut pakko ostaa Applen tuotteita, kiistellyistä mainoskampanjoista huolimatta (ks. Kahney 2008). Demokratian ongelmana taas on uhkaava ”enemmistön tyrannia”. ”Mies ja ääni -periaate” voi olla tuhoisa alueilla, joilla valitun pätevyyden tulisi olla tärkeämpää kuin demokraattisen edustavuuden. Hintamekanismiin ja vapaaseen vaihdantaan ja kilpailuun perustuvat markkinat välttävät tämän ongelman. (Wahlroos 2012.) Niin sanotun ”julkisen valinnan” (public choice) tutkimusohjelman nobelpalkittu kehittäjä James M. Buchanan näki, että 1700-luvun tieteellis-filosofisen kehityksen mahdollistamat kauppa- ja kansantaloustieteiden arvot, kuten vapaus, kukoistus (prosperity) ja rauha, ovat saavutettavissa, kun valtio tarjoaa lait ja instituutiot. Yksilöiden voidaan sallia toteuttaa omia päämääriään, kun keskinäisen vaihdon välttämättömyys takaa kyseessä olevien perusarvojen säilymisen. Kilpailu pitää itsekkyyden kurissa. Vapaalle yrittäjyydelle perustuvassa markkinataloudessa toimii spontaani järjestäytyminen, eikä kaikkitietävää valtiota ole. Yksilönvapauden tukahduttaminen keskitetyn järjestyksen nimissä ja talouden kasvattamiseksi epäonnistuu aina, koska se tukahduttaa luontaisen prososiaalisuuden. (Buchanan 1991, 244; 2003; Boettke 2014.) T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 15 On olennaista, että kaikkitietävän valtion ja absoluuttisen vapaiden, vain omillaan elävien yksilöiden välissä on spontaanisti syntyvä kollektiivinen pro-sosiaalinen toiminta, joka perustuu vastavuoroisuudelle. Peter Boettke (2014, 353–355) tiivistää asian siten, että oikeanlaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä ekonomiset tekijät ovat yllykkeenä toiminnalle, kunnes vaihdon ja tuotannon tehokkuus syntyvät. Buchanan hyväksyi tämän, mutta korosti markkinoiden roolia, dynaamista kilpailua, yrittäjyyttä sekä oppimista ja muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista. Markkinoilla ei ole suurta päämäärää, jota kohti ne suuntautuisivat, vaikka yksilöillä on. Markkinoiden järjestys on emergenttiä järjestystä, joka voi johtaa yhteistyöhön (ks. Godfrey-Smith 2014, 138). Markkinat mahdollistavat myös pitkän tähtäimen järkevän toiminnan, kuten kestävän kehityksen. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa asunnon lämmityskustannukset sisältyivät yleensä vuokraan, jolloin kukaan ei välittänyt energian säästämisestä. Markkinataloudessa energian hinta muodostaa mekanismin, jolla voidaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ympäristön suojelemiseksi. (Wahlroos 2012, 135, 138.) Toinen esimerkki on päästökauppa, jossa energiayhtiöt saavat luvan vain tiettyyn määrään hiilidioksidipäästöjä. Järjestelmä toimii, mikäli yritykset maksavat päästöoikeuksista ja lupia on vähemmän kuin päästöjä, joita on siis vähennettävä, kuten Yhdysvalloissa. Tai sitten lupia voidaan ostaa päästöttömän energian tuottajilta. Mutta kun lupia jaetaan Euroopan unionin tapaan energiayhtiöille ilmaiseksi ja lisähinnan maksavat sähkönkuluttajat, on maksaja siis kuluttaja. Katolisessa kirkossa paavi Franciscuksen uusi ekonominen manifesti Evangnelli Gaudium vuodelta 2013 väittää kuitenkin, että ei ole mitään tosiasiallista perustaa uskoa, että vapaat markkinat tuovat suurempaa oikeudenmukaisuutta. Tähän ovat reagoineet muun muassa Independent Institutin tutkijat Benjamin W. Powell ja hänen kollegansa Darren Hudson. Heidän mukaansa ”vapaimmissa maissa köyhimmän 10 %:n jäsenet ansaitsevat vuodes- 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 sa keskimäärin yli 10 000 $”. Vähiten vapaissa maissa köyhimmät ansaitsevat vähemmän kuin 1 000 $ vuodessa. (Huffington Post 12/20/13.) ”Vapaus” on kuitenkin hankalasti mitattava asia, eikä sitä voi yksinkertaisesti redusoida markkinoiden vapauteen. Jopa Adam Smithin näkymättömän käden argumentti koski vain markkinoita (hän käytti metaforaansa vain kolme kertaa). Markkinat olivat Smithille hyväksyttävä asia vain, kun yhteiskunta oli rakennettu siten, että se takasi oikeuden ja moraalin. Vaikka Smith kannatti minimalistista valtiota, hän ei ollut minimalisti siinä radikaalissa mielessä kuin niin sanottua ”yövartijavaltiota” kannattava nykyinen libertaristi. (Weinstein 2001, 69.) Demokratia voi syntyä vain siellä, missä on vaurautta. Demokratia ei sopinut sosialismiin päinvastoin kuin oli kuviteltu. Se menestyi vasta kapitalismissa, jonka kanssa se kasvoi yhteen. Markkinat ovat tehokkain resurssien kohdentaja, parempi kuin hierarkiat tai yksinkertainen enemmistövalta. On vain joitakin asioita, kuten koulutus ja oikeus, joita markkinat eivät voi hoitaa. Hyvinvointivaltion tehtävä on kuitenkin muokata tulonjakoa ja torjua köyhyyttä. Torjunta ei ole vain altruismia, sillä valistunut itsekkyys käsittää, että köyhyyden ulkoisvaikutukset, kuten rikollisuus, ovat haitaksi. (Korkman 2012, 141.) Ylhäältä institutionaaliset uskonnot kuuluvat hierarkkisiin rakenteisiin, kuten vaikkapa protestantismia seurannut katolinen vastauskonpuhdistus (ks. Nelson 2010). Protestantismi, markkinat ja demokratia kuuluvat yhteen, joskin esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivinen fundamentalistinen kristillisyys on noussut vahvaksi tekijäksi suhteellisen pienessä mutta vaikutusvaltaisessa piirissä (Blaker 2003). Toisaalta katolinen kirkko oli Yhdysvaltojen päävihollinen 1980-luvulla, koska se suosi latinalaisessa Amerikassa köyhien oikeuksia. Yhdysvaltain kriteerit vihollisen valinnassa ovat alistaminen ja vallanpitäjille koituva hyöty, ei uskonto. Yhteistyötä on voitu tehdä jopa muslimien, kuten Saddam Husseinin ja afgaanien kanssa, kunnes kelkkaa käännettiin muista syistä. Samaan aikaan, vuonna 1985, Reaganin hallituksen aloitteesta esimerkiksi tehtiin terrori-isku räjäyttämällä rekka-auto Beirutissa moskeijan edessä erään šeikin surmaamiseksi. 80 ihmistä kuoli ja 250 haavoittui, enimmäkseen naisia ja lapsia. (Chomsky 2002, 26, 42; ks. Hauser 2013.) Kristinuskon kytkeminen taloustieteeseen on samaan aikaan tarpeetonta ja usein kuitenkin vääjäämätöntä. Vaikka suuret anonyymit yhteiskunnat voivat jumalten avulla luoda pohjan moraalikoodille ja tunteelle, että meitä tarkkaillaan, on ateistien määrä demokratioissa kasvanut. Ateismi on myös menestyksekästä: vähiten uskonnolliset kansakunnat ovat yleensä vauraimpia. On todellakin kuin ateistit olisivat kiivenneet uskontojen tikkaita ja sitten potkaisseet tikkaat pois. Jäljelle jää demokratia ja oikeusvaltio. Sisäryhmäläisiä yhdistävä uskonto toimii kuitenkin valitettavan usein myös väkivaltaisena puskurina ulkopuolisia vastaan. (Norenzayan 2013; ks. Atran 2010.) Tämä on ymmärrettävää, koska uskonto ei edellytä mitään erityisiä kognitiivisia prosesseja; se lepää paljon yleisempien prosessien varassa. Näin uskonto on vain yksi tapa ilmaista yleisiä moraalituntoja. (Boyer 2006; Pyysiäinen 2011.) Markkinataloudessa on perinteistä uskontoa sekä kannatettu että se on haluttu unohtaa. Osakeyhtiön tehtäväksi on sanottu pelkästään tuottaa voittoa omistajilleen (vrt. Aaltonen ym. 2014). Sijoittamisen eettisyys on kuitenkin noussut esiin, kun epäeettisyyttä on alettu pitää niin arveluttavana, että se vaikuttaa pörssikursseihin. Näin uskonto ja markkinat löytävät toinen toisensa. Molemmat kuvastavat geneettisen ja kulttuurievoluution muovaamaa ihmisluontoa. Homo sapiens olisi tuskin enää olemassa ilman yhteistyökykyä ja pro-sosiaalisuutta. Suuret Jumalat saattoivat olla merkittäviä näiden kykyjen ylläpidossa, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Tutkimukset osoittavat pro-sosiaalisuuden, auttamisen ja moraaliuuden olevan ihmisen luontaisia ominaisuuksia. Niitä voidaan sekä tukea ja kehittää että tukahduttaa erilaisin kulttuurisin instituutioin. Moraalifilosofia auttaa pitämään yllä jatkuvaa moraalisen arvioinnin prosessia yhä uusissa tilanteissa. Poliittiset ja uskonnolliset ideologiat taas saattavat johtaa ulkoryhmäläisten ihmisarvon kieltämiseen ja äärettömiin julmuuksiin. (Hauser 2013: ks. Lie- berman 2013; Flanagan ym. 2014; Kitcher 2014.) Vähiten uskonnolliset maat menestyvät hyvin ja väite ateistien moraalittomuudesta on mihinkään tosiasioihin perustumaton myytti (Norenzayan 2013, 2014; Norenzayan & Gervais 2013; Kitcher 2014). Epäluulo ateisteja kohtaan on juurtunut ihmisluontoon yhtä syvälle kuin uskonto. Silti kummastakin voidaan oppia pois tai ne vain menettävät merkityksensä tietyissä olosuhteissa. Suuret Jumalat voivat korvautua hyvin toimivalla oikeusvaltiolla. Myös markkinoilla on tärkeä rooli; ne tarjoavat mekanismin, joka säätelee vaihtoa ja valintoja. Markkinat eivät kuitenkaan ole automaatin tai Jumalan kaltainen (Cox 1999) näkymätön käsi vaan eräänlainen abstraktio mikroprosessien kumulatiivisesta tuloksesta, joka saa jopa normatiivisen roolin (ks. Nelson 2003; 2013). Ekonomistien ennustukset toiminevat hyvin takautuvasti, mutta tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa (ks. Stanovich 2002). Näin on varsinkin, kun käytetyt teoreettiset mallit ovat formaaleja ja irti empiriasta. Kaiken takana on kuitenkin ihminen, joukko yksilöitä, evolutiivisesti vanhoine taipumuksineen ja moraalituntoineen. Niitä voidaan hioa ja säädellä reflektiivisellä ajattelulla, mutta se on hidasta ja työlästä eikä siihen aina ole aikaa eikä motivaatiota. Ihminen loi jumalat ja markkinat, mutta tulimmeko luoneeksi hirviön? Tuskinpa, vaikka toisinaan vaikuttaa siltä. Usein voimme valita vain kahdesta pahasta pienemmän. Kuten Winston Churchill totesi, demokratia on huonoin vaihtoehto, lukuun ottamatta kaikkia niitä muita, joita on kokeiltu. Kirjallisuus Aaltonen, Tapio, Kirjavainen, Paula & Pitkänen, Eeva. 2014. Kutsumusjohtaja. Helsinki: Talentum. Alvesson, Mats & Spicer, André. 2012. A stupidity-based theory of organizations. Journal of Management Studies 49(7), 1194–1220. Atran, Scott. 2010. Talking to the enemy: faith, brotherhood and the (un)making of terrorists. New York: Harper Collins. Atran, Scott & Ginges, Jeremy. 2012. Religious and sacred imperatives in human conflict. Science 336, 855–857. Baumard, Nicolas & Boyer, Pascal. 2013. Explaining moral religions. Trends in Cognitive Science 17(6), 272–280. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 17 Blaker, Kimberley (toim.). 2003. The fundamentals of extremism: The Christian right in America. New Boston, MI: New Boston Books. Boehm, Christopher. 2014. The moral consequences of social selection. Behaviour 151(2/3), 167–183. Boyer, Pascal. 2006. Prosocial aspects of afterlife beliefs: Maybe another byproduct. A commentary on Bering. Behavioral and Brain Sciences 29, 466. Boettke, Peter. 2014. Fearing freedom: The intellectual and spiritual challenge to liberalism. The Independent Review 18(3), 343–358. Buchanan, J. M. 1991. The economics and the ethics of constitutional order. USA: The University of Michigan Press. Buchanan, J. M. 2003. Public choice: Politics without romance. Policy 19(3), 13–18. Chomsky, Noam. 2002 (2001). New York 11.9. Suom. Jaakko Yli-Juonikas. Turku: Sammakko. Cox, Harvey. 1999. The market as God. The Atlantic Monthly 283(3), 18–23. Dunbar, Nicholas. 2000. Inventing money: The story of LongTerm Capital Management and the legends behind it. New York: Wiley. Econ Journal Watch. Scholarly Comments on Academic Economics. 2014. 11(2), 97–249. Symposium Does economic need an infusion of religious or quasireligious formulations? (http://econjwatch.org/.) Evans, Jonathan St. B. T. 2008. Dual-processing accounts of reasoning, judgment, and social cognition. Annual Review of Psychology 59, 255–278. Evans, Jonathan St. B. T. & Frankish, Keith (toim.). 2009. In two minds: Dual processes and beyond. New York: Oxford University Press. Flanagan, Owen, Ancell, Aaron, Martin, Stephen & Steenbergen, Gordon. 2014. Empiricism and normative ethics: What do the biology and the psychology of morality have to do with ethics? Behaviour 151(2–3), 209–228. Foster, Kevin R. & Kokko, Hanna. 2008. The evolution of superstitious and superstition-like behaviour. Proceedings of the Royal Society, B. (Published online. doi:10.1098/rspb.2008.0981) Friedman, Debra & Hechter, Michael. 1988. The contribution of rational choice theory to macrosociological research. Sociological Theory 6(2), 201–218. Gilovich, Thomas, Griffin, Dale & Kahneman, Daniel. 2005 (2002). Heuristics and biases: The psychology of intuitive judgment. New York: Cambridge University Press. Godfrey-Smith, Peter. 2014. Philosophy of biology. Princeton: Princeton University Press. Grüne-Yanoff, Till. 2007. Bounded rationality. Philosophy Compass 2/3, 534–563. Hamilton, William D. 1964. The genetic evolution of social behaviour I, II. Journal of Theoretical Biology 7, 1–16, 17–52. Hauser, Marc. 2013. Evilicious: Cruelty = Desire + Denial. USA: CreateSpace Independent Publishing Platform. Henrich, Natalie & Henrich, Joseph. 2007. Why humans cooperate: A cultural and evolutionary explanation. Oxford: Oxford University Press. Henrich, Joseph, Boyd, Robert, Bowles, S., Gintis, H., Fehr, E., Camerer, C. & al. 2005. ‘Economic man’ in crosscultural perspective: Ethnography and experiments from 15 small-scale societies. Behavioral and Brain Sciences 28, 795–855. Henrich, Joseph ym. 2006. Costly punishment across human 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 societies. Science 312, 1767–1770. Henrich, Joseph ym. 2010. Markets, religion, community size, and the evolution of fairness and punishment. Science 327, 1480–1485. Herrmann, Benedikt, Töni, Christian & Gächter, Simon. 2008. Antisocial punishment across Societies. Science 319, 1362–1367. Heyne, Paul. 2008. ”Are economists basically immoral?” and Other Essays on Economics, Ethics, and Religion, toim. Geoffrey Brennan & A.M.C. Waterman. Indianapolis, Ind.: Liberty Fund. Hill, Peter J. 2014. A Review of Stories economists tell: Studies in Christianity and economics by John B. Tiemstra. The Independent Review 18(3), 455–458. James, Lawrence. 2010 (2009). Aristocrats: Power, grace, and decadence: Britain’s ruling classes from 1066 to the present. New York: St. Martin’s Press. Kahneman, Daniel. 2003. A perspective on judgment and choice: Mapping bounded rationality. American Psychologist 58(9), 697–720. Kahneman, Daniel. 2012 (2011). Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. Kahney, Leander. 2008. Inside Steve’s brain. London: Atlantic Books. Kitcher, Philip. 2014. Is a naturalized ethics possible? Behaviour 151(2–3), 245–260. Korkman, Sixten. 2012. Talous ja utopia. Jyväskylä: Docendo. Lieberman, Mathew D. 2013. Social: Why our brains are wired to connect. New York: Crown Publishers/Random House. Marlowe, Frank W., Berbesque, J. Colette, Barr, Abigail, Barrett, Clark, Bolyanatz, Alexender, Cardenas, Juan Camilo ym. 2008. More ‘altruistic’ punishment in larger societies. Proceedings of the Royal Society B 275, 587–590. Mäki, Uskali (toim.). 2009. The methodology of positive economics: Reflections on the Milton Friedman legacy. Cambridge: Cambridge University Press. Mäki, Uskali. 2013. Maailma markkinoina: Universaalin talousontologian ytimessä ja rajoilla. Teoksessa Talous ja filosofia, toim. Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko, & Jaakko Kuorikoski, 101–123. Helsinki: Gaudeamus. Nelson, Robert H. 2003 (2001). Economics as religion: from Samuelson to Chicago & beyond. University Park, PA: Penn State Press. Nelson, Robert H. 2010. Max Weber revisited. Teoksessa Religion, economy, and cooperation, toim. Ilkka Pyysiäinen, 157–218. Berlin: Mouton de Gruyter. Nelson, Robert H. 2013. The secular religions of progress. The New Atlantis (Summer 2013). Newson, Lesley & Richerson, Peter. 2014. Religion: The dynamics of cultural adaptations. Teoksessa Evolution, Religion, & Cognitive Science, toim. Fraser Watts & Léon Turner, 192–218. Oxford: Oxford University Press. Norenzayan, Ara. 2013. Big gods: How religion transformed cooperation and conflict. New Jersey: Princeton University Press. Norenzayan, Ara. 2014. Does religion make people moral? Behaviour 151(2–3), 365–384. Norenzayan, Ara & Shariff, Azim F. 2008. The origin and evolution of religious prosociality. Science 322, 58–62. Norenzayan, Ara & Gervais, Will M. 2013. The origins of disbelief. Trends in Cognitive Science 17(1), 20–25. Pyysiäinen, Ilkka. 2008. Ritual, agency, and sexual selection. Teoksessa The evolution of religion: Studies, theo- ries, and critiques, toim. Joseph Bulbulia, Richard Sosis, Erica Harris, Russell Genet, Cheryl Genet & Karen Wyman, 175–179. Santa Margarita, CA: Collins Family Foundation. Pyysiäinen, Ilkka. 2010. Servants of two masters. Teoksessa Religion, economy, and cooperation, toim. Ilkka Pyysiäinen, 1–33. Berlin: Mouton de Gruyter. Pyysiäinen, Ilkka. 2011. Imagine there’s no religion. Religion, Brain, and Behavior, 1(1), 87–89. Pyysiäinen, Ilkka. Painossa. God is Great – But not necessary? Review symposium on Ara Norezayan’s Big Gods. Religion. Ramsay, Jonathan E., Pang, Joyce S., Shen, Megan Johnson & Rowatt, Wade C. 2014. Rethinking value violation: Priming religion increases prejudice in Singaporean Christians and Buddhists. International Journal for the Psychology of Religion 24(1), 1–15. Richerson, Peter J. & Boyd, Robert. 2005. Not by genes alone: How culture transformed human evolution. Chicago: University of Chicago Press. Richerson, Peter J. & Boyd, Robert. 2008. The evolution of free enterprise values. Teoksessa Moral markets: The critical role of values in the economy, toim. Paul J. Zak, 107–141. Princeton: Princeton University Press. Ross, Don. 2014. Philosophy of economics. New York: Palgrave Macmillan. Sanderson, Stephen K. 2001. The evolution of human sociality. Lanham, MD: Rowman and Littlefield. Shariff, Azim. 2011. Big gods were made for big groups. Religion, Brain, and Behavior 1(1), 89–93. Shermer, Michael. 2008. The mind of the market. New York: Holt. Smith, John Maynard. 1982. Evolution and the theory of games. Cambridge: Cambridge University Press. Stanovich, Keith E. 2002. Rationality, intelligence, and levels of analysis in cognitive science: Is dysrationalia possible? Teoksessa Why smart people can be so stupid, toim. Robert J. Sternberg, 124–158. New Haven, CT: Yale University Press. Stout, Lynn A. 2008. Taking conscience seriously. Teoksessa Moral markets: The critical role of values in the economy, toim. Paul J. Zak, 157–172. Princeton: Princeton University Press. Tiemstra, John B. 2012. Stories economists tell: Studies in Christianity and economics. Eugene: Oregon: Pickwick. Uoti, Kari. 2008. Kirottu salaisuus. Helsinki: WSOY. Wahlroos, Björn. 2012. Markkinat ja demokratia. Helsinki: Otava. Waterman, A.M.C. 1987. Economists on the relation between political economy and Christian theology: A preliminary survey. International Journal of Social Economics 14(6), 46–68. Weinstein, Jack Russell. 2001. On Adam Smith. (Wadsworth Philosophers Series.) Belfort, CA: Wadsworth/Thomson Learning. Wilkinson, Nick. 2008. An introduction to behavioral economics. New York: Palgrave. Zak, Paul J. (toim.). 2008. Moral markets: The critical role of values in the economy. Princeton: Princeton University Press. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti. AKATEMIAVIIKONLOPUSSA AIHEENA VALTA Vuodenvaihteen perinteeseen kuuluva Akatemiaviikonloppu 9.–10.1.2015 Mikkelissä tarjoaa kuulijoilleen ajatusten lentoa, vuorovaikutteisuutta, mutkatonta yhdessäoloa ja huippuhetkiä, jotka kantavat pitkälle kevääseen. Ohjelma perjantaina 9.1. 18–18.15 Akatemian avaa professori emeritus Aarre Heino, Tampereen yliopisto. 18.15–19Valta vaikuttaa. Dosentti Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto. 19.15–20 Eurooppalainen maailmanvalta ja oikeus: valtion suvereenisuuden ja yksityisen omistusoikeuden historia. Akatemiaprofessori Martti Koskenniemi, Helsingin yliopisto. 20–20.45Vapaus, valta ja julkinen tila. Kuvataiteilija Kalle Hamm. Ohjelma lauantaina 10.1. 10–10.15 Puheenjohtaja Aarre Heinon ajatuksin uuteen Akatemiapäivään. 10.15–11.00 Onko koneella valtaa? Professori Karl-Erik Michelsen, Lappeenrannan teknillinen yliopisto. 11–11.45 Kielen valta. Professori emerita Auli Hakulinen, Helsingin yliopisto. 12.15–13Valtapeliä. Neuvonantaja, VTT Iivi Anna Masso, Viron Tasavallan Presidentin kanslia. 13.00–13.45 Rahan valta. Professori Sixten Korkman, Aalto-yliopisto. 13.45–14.00 Akatemiakiitos. OTT Matti Kunnas. Akatemiaistunnot pidetään Mikkelin ammattikorkeakoulun auditoriossa, Kampussali A, Patteristonkatu 3. Perjantai-illan buffet alkaa noin klo 21.00 LänsiSavo Oy:n tilassa, Teollisuuskatu 2–6. Ilmoittautumiset Mikkelin kesäyliopistoon 29.12. mennessä puh. 015 210 300, 210 302, 150 700 tai www.mikkelinkesayliopisto.fi Maksut: akatemiamaksu (65 €, opiskelijahinta 40 €) kattaa myös buffet-illanvieton. Lisätietoja antaa rehtori Helena Sjöstedt, puh. 050 594 9044 tai helena.sjostedt@mikkelinkesayliopisto.fi www.mikkelinkesayliopisto.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 19 Vaalijärjestelmällä on väliä Kimmo Elo ja Heino Nyyssönen Suomessa on viime aikoina keskusteltu suhteellisuuden toteutumisesta ja vaalipiirien yhdistämisen vaikutuksista. Ensi vuoden eduskuntavaaleissa on 13 vaalipiiriä, kun uudet Kaakkois-Suomen ja Savo-Karjalan vaalipiirit aloittavat toimintansa. Tarkoituksemme on osoittaa artikkelissa, kuinka suhteellisen vähäpätöisestä asiasta on lopulta kyse, kun sitä vertaa varsinaiseen vaalijärjestelmien politiikkaan. Suuri enemmistö demokratiaan liittyvästä kirjallisuudesta korostaa vapaiden vaalien keskeistä roolia äänestäjien preferenssien kartoittamisessa. Hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt vaalijärjestelmien tutkimuksessa varsin keskeisellä sijalla oleva kysymys äänten muuttamisesta edustajanpaikoiksi. Vaikka monesti vaali- ja äänestysjärjestelmiin liittyvää keskustelua leimaa vahva teoreettisuus matemaattisine malleineen, maailmalla käytössä olevien vaalijärjestelmien kirjo, mutta etenkin niiden tuottamat erilaiset lopputulokset osoittavat, kuinka keskeisellä tavalla vaalijärjestelmän perusperiaatteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tai huonosti parlamentin voimasuhteet lopulta vastaavat äänestäjien tahdonilmausta1. Tästä näkökulmasta myös vaalijärjestelmät voidaan nähdä laajemmassa kontekstissa, poliittisen kamppailun kohteena – eli myös vaalijärjestelmä voidaan politisoida, siitä voidaan tehdä poliittinen kysymys ja sillä voidaan myös politikoida. Jo suorastaan surullinen esimerkki on Ukraina, jossa vaalijärjestelmä on muutettu neljä kertaa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä toteutuneen itsenäisyyden jälkeen. Maassa on kokeiltu niin suhteellista kuin enemmistövaaliakin sekä niiden välimuotoa. Tuorein esimerkki 1 Ks. myös http://eurovoteplus.eu/fi/fi, joka tutkimushanke pyrkii selvittämään vaalijärjestelmän vaikutusta politiikkaan ja äänestyskäyttäytymiseen. 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 vaalijärjestelmien politisoinnista ja niillä politikoinnista voidaan löytää Unkarista, jossa monimutkainen sekajärjestelmä uudistettiin vielä enemmän voittajaa suosivaksi. Parlamentissa perustuslaillisen enemmistön omannut FideszKDNP laaditutti uuden vaalilain ja uusi sillä huhtikuussa 2014 kahden kolmasosan enemmistönsä vain noin 45 %:lla äänistä. Unkaria on kiinnostavaa verrata myös Saksaan, sillä molemmat on mainittu yleensä muutaman muun kanssa esimerkkeinä yhdistelmämalleista. Saksan vaalijärjestelmä ja poliittinen vakaus Saksan liittotasavalta luetaan yhdeksi maailman vakaimmista demokratioista. Ottaen huomioon Saksan ”pitkän tien länteen” (Heinrich August Winkler), jonka varrelle on mahtunut niin Weimarin tasavallan (1919–33) epäonnistunut demokratiakokeilu kuin kansallissosialistisen diktatuurin (1933–45) synkkääkin synkempi ajanjakso, voidaan Saksan liittotasavallassa toisen maailmansodan jälkeen muotonsa saanutta poliittista järjestelmää pitää, Edgar Wolfrumia lainaten, ”onnistuneena demokratiana”. Samalla Saksan poliittista järjestelmää voidaan pitää historiallisesti tiedostavana konstruktiona, sillä sen kautta pyrittiin sekä korjaamaan ne Weimarin tasavallan perustuslaillisen demokratian heikkoudet, joiden katsottiin merkittävällä tavalla avanneen tietä kansallissosialistiselle diktatuurille että linkittämään uusi järjestelmä osaksi saksalaisen valtiokäsityksen pitkää kehityskaarta. Saksassa puolueilla on tunnustettu ja vakiintunut asema kansalaisten intressien kanavoijina ja näkyviksi tekijöinä parlamentaarisessa järjestelmässä. Järjestelmä perustuu vahvasti edustuksellisen demokratian periaatteille, suoran demokratian elementtien jäädessä liittovaltion tasolla selkeästi marginaaliin. Tässäkin on kyse selkeäs- tä valinnasta: nykyisen perustuslain isät ja äidit asettuivat selkeästi vastustamaan kansanvaltaisuuden lisäämistä ja tukemaan vahvaa edustuksellisuutta. Tehty ratkaisu heijastelee Weimarin tasavallan kokemusta: Weimarin vaalijärjestelmän katsottiin mahdollistaneen laajojen kansankerrosten tyytymättömyyden mobilisoinnin, poliittisen hyväksikäytön ja siten osaltaan vahvistaneen poliittisen järjestelmän epävakautta ja Hitlerin valtaannousua. (Sontheimer ja Bleek 2004, 271.) Saksan nykyinen vaalijärjestelmä on sekoitus suhteellista ja enemmistövaalia. Nykymuotoisena järjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1953. Jokaisella äänestäjällä on käytössään kaksi ääntä, niin sanottu ykkösääni (saks. Erststimme) ja kakkosääni (Zweitstimme). Liittopäivävaaleissa Saksan alue on jaettu yhteensä 299 vaalipiiriin. Äänestäjä äänestää ykkösäänellään oman vaalipiirinsä ehdokasta eli kyse on puhtaasta henkilövaalista. Vaalipiirin edustajaksi valitaan eli niin sanotun suoramandaatin (Direktmandat) saa eniten ääniä saanut ehdokas (ns. first-past-thepost-menetelmä). Yhden edustajien vaalipiirien lukumäärä on puolet parlamentin oletuspaikkamäärästä eli lähtökohtaisesti parlamenttiin valitaan Saksassa 598 edustajaa. (Ks. esim. Hesse ja Ellwein 2012, 337–.) Puolueen parlamenttipaikkojen kannalta ratkaiseva merkitys on kuitenkin puolueen saamilla kakkosäänillä. Kakkosääni on ääni puolueelle eli puolueen kyseessä olevassa osavaltiossa asettamalle ehdokaslistalle. Kyseessä on suljettu listavaali, jossa äänestäjä ei voi muuttaa puolueen asettamaa ehdokasjärjestelyä. Puolueen paikkamäärä liittopäivillä lasketaan puolueen valtakunnallisesti saamien kakkosäänten osuuden perusteella. Laskennassa huomioidaan vain niiden puolueiden äänet, joiden valtakunnallinen osuus kakkosäänistä on vähintään 5 prosenttia tai jotka ovat voittaneet suoraan vähintään kolme vaalipiiriä. Tämän perusteella esimerkiksi 10 prosentin äänisaaliin saanut puolue saisi laskennallisesti 60 parlamenttipaikkaa (598x10/100≈60). Äänikynnyssääntöjen kautta on pyritty estämään parlamentin fragmentoitumista, koska tämä nähtiin yhdeksi Weimarin tasavallan keskeiseksi ongelmaksi. Weimarissa puolueiden suuri määrä yhdessä puolueiden ideologisen jäykkyyden kanssa johti nopeaan tahtiin vaihtuneisiin vähemmistöhallituksiin ja puolueiden peluuttamiseen toisiaan vastaan. (Hesse ja Ellwein 2012, 344–.) Parlamenttiin päästäkseen etenkin pienet puolueet, joiden kannatus keikkuu äänikynnyksen tuntumassa, voivat keskittyä voittamaan vähintään kolme vaalipiiriä. Toinen tapa on pyrkiä kanavoimaan äänestäjien kakkosääniä valtakunnallisen kärkiehdokkaan avulla. Myös äänestäjät voivat hajauttaa äänensä eri puolueille äänestämällä ykkös- ja kakkosäänellään eri puolueita edustavia ehdokkaita. Tämä, lainaääninä tunnettu ilmiö on yleensä toiminut siten, että äänestäjät ovat äänestäneet vahvemman puolueen vaalipiiriehdokasta ja heikomman puolueen vaalilistaa. Ilmiö on ollut selkeimmin havaittavissa keskusta-oikeistossa, jossa osa kristillisdemokraattien (CDU) kannattajista on äänestänyt liberaaleja (FDP), vuoden 2013 vaaleissa myös eurokriittistä Vaihtoehto Saksalle -puoluetta (AfD). (Ks. myös Elo 2007, 2008.) Saksan kuten Suomenkin vaalijärjestelmässä myös alueellinen edustus pyritään varmistamaan. Saksassa tämä tapahtuu osavaltiotasolla: puolet – nykyisin 299 – edustajanpaikoista jaetaan osavaltioiden kesken niiden väkiluvun mukaisessa suhteessa. Osavaltion paikat määräytyvät puolueiden osavaltiokohtaisten kakkosäänten perusteella. Puolueen kokonaispaikkamäärästä vähennetään ensin sen osavaltiossa saamat suoramandaatit, minkä jälkeen loput paikat täytetään puoluelistan määrittämässä järjestyksessä. Mikäli äänestäjät ovat hajauttaneet äänensä eri puolueille – siis äänestäneet ykkösäänellään suoraan puolueen A ehdokasta, mutta kakkosäänellään puolueen B listaa – tietty puolue voi voittaa enemmän suoramandaatteja kuin sille kakkosäänten perusteella laskettuna kuuluisi edustajia. Koska suoraan vaalipiireistä valitut edustajat pääsevät kaikissa tapauksissa liittopäiville, syntyy niin sanottuja ylijäämämandaatteja (Überhangmandat). Liittopäivien koko ei ole kiinteä, sillä jokainen ylijäämämandaatti kasvattaa parlamentin kokoa yhdellä. (Hesse ja Ellwein 2012, 344–.) T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 21 Saksassa ylijäämämandaatit ovat kumuloituneet kahdelle suurimmalle puolueelle, minkä on katsottu vääristävän suhteellisuuden toteutumista, kun paikkamäärä kasvaa suuremmaksi kuin suhteellisen kannatuksen perusteella kuuluisi. Vastaavasti ilman ylijäämämandaatteja jääneiden puolueiden osuus parlamenttipaikoista jäi pienemmäksi kuin niiden suhteellinen ääniosuus. Tämä siksi, että puolueelle sen kakkos äänten perusteella kuuluva paikkamäärä lasketaan ”perusparlamentin” 598 paikan perusteella. Teoreettisesti on myös mahdollista, että ylijäämämandaatit ratkaisisivat hallitusenemmistön. Edustuksellisuuden toteutumiseen liittyneitä ongelmia pyrittiin korjaamaan vuoden 2013 liittopäivävaaleissa käyttöön otetussa uudessa vaalijärjestelmässä. Ylijäämämandaatit säilytettiin, kiivaista keskusteluista huolimatta, mutta kokonaisuutta täydennettiin erityisellä tasauspaikkajärjestelmällä. Paikkaosuus lasketaan kakkosäänten perusteella sekä osavaltiokohtaiset edustajanpaikat osavaltiokohtaisen kannatuksen perusteella. Kakkosvaiheeseen siirrytään vain siinä tilanteessa, että jokin puolue saa ylijäämämandaatteja. Tällöin puolueille jaetaan tasauspaikkoja niin pitkään, kunnes puolueiden paikkamäärät vastaavat niiden suhteellista kannatusta. Koska sekä ylijäämämandaatit että tasauspaikat ovat ”ylimääräisiä”, lopullisen parlamentin koko saadaan kaavasta 598 + ylijäämämandaatit + tasauspaikat. Vuoden 2013 liittopäivävaaleissa ylijäämämandaatteja oli yhteensä neljä (4), joiden perusteella jaettiin yhteensä 29 tasauspaikkaa. Vaalitilastojen perusteella arvioituna uudistusta voidaan pitää onnistuneena, sillä puolueiden osuus liittopäiväpaikoista vastaa erittäin tarkasti niiden ääniosuutta. Paikkamäärä lisääntyi yhteensä ”vain” 33 edustajalla eli vaalikaudella 2013–17 liittopäivillä istuu yhteensä 631 edustajaa. (Ks. esim. Jesse ja Sturm 2014.) Unkarin vaaliuudistus ja sen implikaatiot Erilaisia enemmistö- ja suhteellisen vaalitavan yhdistäviä malleja on maailmalla käytössä noin joka viidennessä maassa. Saksan lisäksi tunnettuja ovat Japani ja myös Liettua, Georgia, 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Romania sekä Uusi-Seelanti. Sekajärjestelmät jakaantuvat edelleen sen mukaan, kompensoidaanko suhteellisen ja enemmistötavan eroja, kuten Saksassa. Paralleerijärjestelmässä käydään tavallaan samalla kertaa kahdet erilliset vaalit ja vain lopputulos lasketaan yhteen. Japanissa voi menestyä sekä yksittäisissä vaalipiireissä että puoluelistoilla. Nykyisen alahuoneen oppositio sai enemmän ääniä kuin hallitus, mutta vain kolmanneksen paikoista (Parliamentary Elections in Japan 2012; Japanese general elections 2012.) Uudessa Seelannissa siirryttiin brittityyppisistä enemmistöistä suhteelliseen vaalitapaan kansanäänestyksellä vuonna 1993. Vuonna 2011 järjestelmän hyväksyttävyyttä testattiin uudella neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä. Unkari on kirjallisuudessa usein luokiteltu Saksan kanssa samaan ryhmään, vaikka jo vanhassa kahden kierroksen järjestelmässä yksittäiset vaalipiirit painottuivat. Vuoden 1989 pyöreän pöydän neuvotteluissa sovittu järjestelmä oli kompromissi sekä enemmistö- että suhteellisen vaalitavan välillä: käytössä oli kaksi kierrosta, ja 386 paikkaa jaettiin sekä enemmistöillä 176 yksittäisestä vaalipiiristä että puolue- ja erillisen valtakunnallisen listan avulla suhteellisesti jaettavilla 210 paikalla. Ensimmäisellä kierroksella käytössä oli kaksi ääntä: sekä enemmistövaalipiirille että suljetulle puoluelistalle. Enemmistöpiirin ehdokas meni läpi Saksan tavoin, jos hän sai yli 50 % ensimmäisellä kierroksella. Useimmiten ratkaisu jäi kuitenkin toiselle kierrokselle kolmen eniten ääniä saaneen kesken. Järjestelmää on luonnehdittu erittäin monimutkaiseksi ja se johtikin erilaisiin lehmäkauppoihin toisen kierroksen läpimenijän varmistamiseksi. (Nyyssönen 2004, 8–14.) Unkarin vaalijärjestelmä palkitsi ja sen tarkoitus olikin palkita voittajaa. Esimerkiksi vuonna 1994 sosialistipuolue sai ensimmäisellä kierroksella 33 % äänistä, mutta lopulta toisen kierroksen jälkeen yksinkertaisen enemmistön parlamenttiin. Sosialistipuolue olisi pystynyt muodostamaan hallitusenemmistön yksin, mutta muodosti lopulta koalition liberaalien kanssa vuosina 1994–98. Yhtäältä tämä toimi signaalina Unkarin muutoksen pysyvyydestä, mutta toisaalta turvasi hallitukselle kahden kolmasosan enemmistön. Silloisen järjestelmän puolustukseksi on sanottava, että sekä sosialistit että liberaalit olivat selkeästi eri puolueita ja edustettuina eri listoilla, toisin kuin vuosina 2010 ja 2014 vaalit voittanut Fidesz-KDNP. Vuonna 2010 tämä vaalijärjestelmä tuotti Fidesz-KDNP:lle 68 % paikoista 53 %:n äänimäärällä. Tämän enemmistön turvin Viktor Orbánin luotsaama hallitus pani pelisäännöt uusiksi ja muun muassa laaditutti täysin uuden perustus- sekä vaalilain. Yhtäältä kysymyksessä oli radikaali reformi, jolla parlamentin koostumus virtaviivaistettiin 386 edustajasta 199:ään. Sekavaalijärjestelmä säilytettiin siirtämällä painopistettä kohti enemmistövaalitapaa: nyt paikkojen enemmistö, 53 %, jaetaan pelkästään yhden kierroksen perusteella enemmistöpiireistä – loput suljetun valtakunnallisen puoluelistan avulla. Alueellisia listoja ei enää ole, ja toisin kuin Saksassa, puoluelista ei säätele parlamentin lopullista kokoonpanoa. Uudistus merkitsi myös vaalipiirirajojen, jotka esimerkiksi muuttoliikkeen takia olivat eriarvoistuneet, radikaalia muuttamista. Opposition mukaan rajat – eli se, kuinka 176 piiriä karsittiin 106:een – vedettiin hallitusta suosivalla tavalla. Vaalipiirien rajojen muuttelu eli gerrymandering on silti muun muassa Yhdysvalloista tuttu ilmiö. (Good News 2014; Lane Scheppele 2014.) Uutuutena oli äänioikeuden antaminen ulkounkarilaisille, jotka pääsivät näin vaikuttamaan puoluelistan kautta koko vaalitulokseen. Joissakin maissa, kuten Italiassa, Ranskassa tai Portugalissa diasporalle on oma kiintiönsä. Ulkokansalaiset eivät toisin sanoen pääse vaikuttamaan koko listavaalitulokseen, kuten Unkarissa. Merkittävänä erona Saksaan ja Uuteen Seelantiin on, että Unkari laskee myös yksittäisten vaalipiirien ylijäämä-äänet voittajan hyväksi. Jos esimerkiksi Fidesz voitti yksittäisen vaalipiirin kymmenellä äänellä, niin erotus laskettiin Fideszin puoluelistan hyväksi. Ero on nähdäksemme periaatteellinen ja erittäin tärkeä: tällä kertaa se toi Fideszille kuusi ylimääräistä paikkaa. Samalla se turvasi – ehkä tahtomattaan – hallitukselle kahden kolmasosan superenemmistön. Tämä oli lopulta merkittävämpi kuin kohua herättänyt ulkounkarilaisten vaalioikeus – heistä noin 95 % tuki nykyhallitusta. Kaikki kolme oppositiopuoluetta ovat nyt edustettuina parlamentissa pienemmällä paikkamäärällä kuin niiden suhteellinen vaalitulos edellyttäisi (vrt. Nemzeti Válastási Iroda 2014). Vaalissa Fidesz-KDNP pysyi ylivoimaisesti suurimpana 45 %:n ääniosuudella ja sai 133 paikkaa. Ääniä opposition puolueet saivat kuitenkin yli 300 000 enemmän kuin Orbánin puolue, joka menetti yli 440 000 ääntä. Brittitoimittajalle tulosta kommentoinut pääministeri Viktor Orbán totesi tylysti, että brittijärjestelmällä he olisivat saaneet yli 90 % paikoista. (Népszabadság 8.4.2014.) Uutta vaalijärjestelmää varjostaa kuitenkin se, että vaalilaki on täysin vuonna 2010 vaalit voittaneen hallituksen räätälöimä. Fidesz olisi toki voittanut myös vanhalla järjestelmällä, mutta nyt myös uusi hyödytti sitä. Ideaalitapauksessa paikkajako vastaa vaalitulosta, mutta Suomessakin vaalipiirien viimeiset paikat muuttavat tätä tilannetta. Tuoreessa eduskuntavaaleja käsittelevässä kirjassa puhutaan suhteellisuuspoikkeamasta, joka Suomessa on ollut keskimäärin alle 1,5 % (Raunio ja Wiberg 2014.) Sen sijaan Unkarissa Fidesz sai kahden kolmasosan enemmistön noin 45 % äänistä, kun entisellä järjestelmällä siihen tarvittiin vielä yli puolet eli 53 %. Nyt noin 28 % äänioikeutetuista edustaa maan perustuslain muuttamiseen tarvittavaa enemmistöä. Unkarin uusi järjestelmä hakee vielä vertailukohteitaan Euroopassa ja maailmalla. Jos sekajärjestelmän enemmistö valitaan enemmistöpiireistä, niin sellainen löytyy Liettuasta. Jotain yhteistä näyttäisi olevan myös Romanian kanssa. Hakemalla hakien Unkarille löytyy vertailukohta aluetasolta: Skotlannin parlamentissa on 129 jäsentä. Heistä 73 edustaa yksittäisiä enemmistövaalipiirejä ja 56 edustajaa valitaan kahdeksalta alueelta. Mitä voimme oppia? Eri vaalijärjestelmillä on epäilemättä erilaisia tehtäviä: Britit voivat ylpeillä hallituksen vahvasta mandaatista tai Pohjoismaat suhteellisen laajalle levinneestä vakaudesta. Saksan suoraa henkilövaalia ja suhteelliseen vaalitapaan perus- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 23 tuvaa suljettua listavaalia yhdistävä järjestelmä näyttäisi olevan kykenevä varsin hyvin neutralisoimaan ja tasapainottamaan kumpaankin järjestelmään liittyviä ongelmia: enemmistövaaliin liittyvien ”hukkaäänten” määrää tasataan suhteellisen vaalitavan määrittämän paikkamäärän kautta. Suhteelliseen vaalitapaan liitettyä puoluekentän pirstaloitumista ja konsensushakuisuutta puolestaan vähentää melko korkea äänikynnys. Saksaa voidaankin syystä pitää positiivisena esimerkkinä siitä, miten eri vaalijärjestelmiä yhdistämällä voidaan löytää varsin hyvä tasapaino, joka sekä huomioi politiikan henkilöitymiseen liittyvät muutokset että varmistaa edustuksellisen puoluedemokratian toimintaedellytykset. Samalla vaalijärjestelmän kehitys ja siihen tehdyt muutokset osoittavat, että vaalijärjestelmän kautta määritellyt säännöt sille, miten annetut äänet muutetaan edustajanpaikoiksi, ovat aivan keskeiset sekä edustuksellisuuden että suhteellisuuden toteutumisen kannalta. Kääntäen tämä tarkoittaa, että järjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin (tai huonosti) parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. Unkaria tulisikin verrata Saksaan enää pelkästään järjestelmän erojen kannalta: sekajärjestelmä ei ole Saksan tavoin johtanut mahdollisimman tarkkaan edustavuuteen, vaan vaalijärjestelmän laatineen ryhmittymän dominaatioon. Vaalijärjestelmä suosii nähdäksemme liikaa voittajaa ja palkitsee hänet monin verroin: sekä yksittäisillä vaalipiireillä että ylijäämä-äänillä. Brittiesimerkkiin vetoaminen ei riitä, sillä kyynikko voi sanoa, että onhan Azerbaidžanissakin enemmistövaalitapa! Unkarilaiset ovat arvioineet uuden järjestelmänsä sijoittuvan jonnekin Saksan ja Britannian välimaastoon ja korostavat vahvaa hallitusvaltaa. Silti sekin voidaan toteuttaa myös toisin: Italiassa Berlusconi palautti suhteellisen vaalitavan vuoden 2006 vaalien yhteydessä. Samalla voittajalle turvattiin automaattisesti 55 % paikoista, joka on kaukana siitä, että alle puolet äänestäjistä – siis vähemmistö jopa äänestämässä käyneistä – pääsee kiinni perustuslain muuttamisen takaavaan enemmistöön. 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Vaalijärjestelmällä ja sillä, kuinka reformi toteutetaan, on epäilemättä merkitystä demokratisoitumiseen ja ajankohtaisiin valtataisteluihin politiikassa. Enemmistö- ja suhteellisen järjestelmän kiista on vanha, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, kumpi olisi parempi. Unkarin tapaus todistaa kuitenkin sen, ettei myöskään edellisten yhdistelmä ole demokratisoitumisen viisastenkivi. Se ei edusta kansallista sovintoa ja vakautta, jos se toteutetaan siten kuin demokratiamittauksissa viime vuosina kehnosti pärjänneessä ja Euroopan silmätikuksikin joutuneessa Unkarissa on nyt tehty. Lähteet A Nemzeti Választási Iroda [online] www.valasztas.hu, luettu: 10.4.2014. Elo, K. 2007. Hallituksenmuodostus Saksassa. Pohdintoja puoluejärjestelmän pitkän aikavälin kehitystendenssien heijastusvaikutuksista. Politiikka 49:1, 16–27. Elo, K. 2008, The Left Party and the Long-term Developments of the German Party system. German Politics and Society 26:3, 50–68. Good News on Hungary. Newsletter of the Embassy of Hungary in Finland 28 March, 2014. Helsinki: Hungarian Embassy. Hesse, J. J. & Ellwein, T. 2012, Das Regierungssystem der Bundesrepublik Deutschland (10., uudistettu laitos). Baden-Baden: Nomos. Japanese general elections 2012 [online]. en.wikipedia.org, luettu: 1.6.2014. Jesse, E. ja Sturm, R. (toim.) 2014, Bilanz der Bundestagswahl 2013. Voraussetzungen, Ergebnisse, Folgen. BadenBaden: Nomos. Lane Scheppele, K. 2014, Hungary: An Election in Question, Part 1–5 [online]. krugman.blogs.nytimes.com, luettu: 28.5.2014. Népszabadság, 8.4.2014. Nyyssönen, H. 2004, Vakautta ja kiistakysymyksiä – Unkarin parlamentti. Teoksessa Miklóssy, K. (toim.), Unkari lyhyesti 2004. Näkökulmia nykykehitykseen. Helsinki: Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus. Parliamentary Elections in Japan – Results Lookup [online], www.electionresources.org, luettu: 31.5.2014. Sontheimer, K. & Bleek, W. 2004, Grundzüge des politischen Systems Deutschlands (11., uudistettu laitos). München: Piper. Kimmo Elo on Saksan ja Euroopan integraation historiaan ja politiikkaan erikoistunut Turun yliopiston ja Åbo Akademin yliopistonlehtori. Heino Nyyssönen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa ja julkaissut paljon mm. Unkarista. Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta? Juha-Pekka Lauronen ja Heikki Hiilamo Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta julkaisi keväällä 2014 säätiöille räätälöidyn oppaan ”Vaikuttava säätiö – Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin periaatteita ja käytäntöjä”. Siinä tuodaan esiin tutkimusrahoitukselle ajankohtainen tarve vaikuttavuuden arviointiin. Halutaan tietää, millaisia muutoksia rahoitus on saanut aikaan tieteessä ja yhteiskunnassa ja miten nämä muutokset tukevat rahoitusorganisaation tavoitteita. Säätiöiden etuoikeutettu asema edellyttää entistä suuremman huomion kiinnittämistä rahoituksen vaikuttavuuteen. Suomalaisten säätiöiden asema tutkimusrahoit tajina on korostunut viime vuosina ja sen arvellaan muodostuvan tulevaisuudessa julkisen talouden säästöjen vuoksi vieläkin keskeisemmäksi osaksi tutkimusrahoitusta. Vuonna 2013 säätiöt suuntasivat tieteelle arviolta 210 miljoonaa euroa, kun Suomen Akatemian osuus tutkimusrahoitukseen oli 329 miljoonaa euroa (Mannila 2014). Säätiöpohjaisen rahoituksen kasvu on todettavissa myös kansainvälisesti, esimerkiksi Isossa-Britanniassa (Hughers ym. 2013). Samalla kun julkisen talouden rahoituksen leikkauspaineet ja kehittämispyrkimykset entistä strategisempaan suuntaan ovat ajaneet valtion rahoitusorganisaatioiden resurssit ahtaalle (Arnold & Balázs 1998), säätiöiden käytettävissä olevat voimavarat ovat lisääntyneet yksityisvarallisuuden kasvun myötä (OM 2014). Vuonna 2001 noin 35 % suomalaisista säätiöistä tuki tieteenharjoittajia (Manninen 2005). Osuuden voidaan olettaa ainakin säilyneen samalla tasolla. Samalla apurahatutkijoiden määrä ja apurahalla työskentely on lisääntynyt (Haila ym. 2012; Puhakka & Rautapuro 2008). Säätiöiden yksi- tyisvarallisuuteen perustuva tutkimusrahoitus paikkaa yhä enemmän julkisen tutkimusrahoituksen vajetta. Säätiöiden elinvoima vapaaehtoissektorilla perustuu pitkälti veroetuihin. Koska säätiöiden tarkoitus on määritelty yleishyödylliseksi ja yhteiskunnallista elämää edistäväksi, säätiöiden saamat lahjoitukset, säätiöiden tekemät voitot ja säätiöiden myöntämät apurahat (tiettyyn määrään asti) ovat verovapaita. Verovapaus on herättänyt myös kritiikkiä. Monet muistanevat Perussuomalaisten vaatimuksen siitä, että säätiöt on saatava verolle (Perussuomalaiset 2011). Oikeusministeriössä on valmisteltu esitys uudeksi säätiölaiksi (OM 2014). Esityksessä säilytetään säätiöiden verovapaus, mutta säätiöiden halutaan ohjaavan varojaan entistä paremmin yleishyödylliseen tarkoitukseen (OM 2014). Säätiöiden etu onkin se, että ne ovat joustavia ja ketteriä organisaatioita ja että ne pystyvät reagoimaan nopeasti yhteiskunnan tarpeisiin ja muutoksiin tutkimuksen katvealueiden tukemisessa (Suvikumpu ym. 2014). Säätiöiden asema tutkimuksen rahoittajina on erilainen kuin julkisten rahoitusorganisaatioiden ja -ohjelmien, koska säätiöt päättävät itsenäisesti, minkälaiseen tutkimukseen ne myöntävät rahaa. Tässä mielessä ne ovat innovatiivisempia rahoittajia kuin vaikkapa Suomen Akatemia. Tämän vapaaehtoissektorin aseman ja toimintamuodon takia sen suhde rahoitusta etsiviin tutkijoihin on joustavampi kuin julkisen tutkimusrahoituksen. Vaikka säätiöt eivät ole eivät ole tulosvastuussa kenellekään rahoituksen onnistumisesta, vaikuttavuus toimii perusteluna järkevästä varojen käytöstä säätiön toimihenkilöille, lahjoittajille ja muille veronmaksajille. Jos rahoituksen tarkoi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 25 tus on epäselvä, jää myös tutkimuksen yhteiskunnallinen kontribuutio hämäräksi. Säätiöiden lahjoitusten yleishyödyllisyysperiaate on epäselvä eikä sitä määritellä uudessa lakiesityksessäkään (ks. OM 2014). Apurahojen verovapauden peruste jää tällöin edelleen epäselväksi, mikäli yhteiskunnallista merkittävyyttä ei kyetä osoittamaan laajemmalle yleisölle ja ennen kaikkea varallisuuden lahjoittajille. Tutkimusrahoituksen näkökulmasta lahjoitusten puute ei ole ongelma säätiöille, vaan lahjoittajien huomion, motiivin ja luottamuksen herättäminen. Yksityiset lahjoittajat – ovat he sitten kuinka rikkaita tahansa – ovat yleensä tarkkoja siitä, mihin varallisuuttaan sijoittavat. Lahjoittajat haluavat näyttöä myös siitä, miten heidän säätiöihin siirtämät varansa muuttavat ja hyödyttävät yhteiskuntaa. Säätiöt auttavat kohdentamaan varallisuutta yhteiskunnan hyödyksi. (Fleishman 2007.) Tieto rahoituksen vaikuttavuudesta voi jopa lisätä lahjoitusten määrää, kun säätiöillä on näyttöä sen toimivuudesta. Arviointiohjeet säätiöille Vaikuttavuuden arviointi on yksi tapa osoittaa säätiörahoituksen yleishyödyllisyys. Tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arviointi helpottaa sekä säätiöitä itseään että tutkijoita oppimaan tieteellisen tutkimuksen merkittävyydestä. Kun säätiöillä on selkeämpi kuva siitä, minkälaista tutkimusta on rahoitettu ja millä perusteilla, niiden on helpompi hallita riskit ja perustella toimintansa yhteiskunnalle. Lisäksi tutkijoiden olisi helpompi kohdentaa hakemuksensa ja ymmärtää, mitä säätiöt haluavat tutkimuksilta pitkällä aikavälillä. Säätiöiden apurahojen myöntämisen perusteet jäävät yleensä helposti epäselväksi, koska käytäntönä on, etteivät sää tiöt perustele päätöksiään. Suomen Akatemia on järjestelmällisesti lähtenyt kehittämään vaikuttavuuden arviointiaan tutkimusrahoituksessa ja muussa toiminnassa (esim. Kanninen & Lemola 2006). Säätiöt ovat lähteneet kehittämään omaa vaikuttavuuden arviointiaan hitaammin. Ympäristönsuojelua edistävä Nesslingin säätiö julkaisi vuonna 2012 ensimmäisenä tutkimusta rahoittavana säätiönä 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 selvityksen oman rahoituksensa vaikuttavuudesta (Haila ym. 2012). Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta (SRNK) on räätälöinyt säätiöille oppaan (Suvikumpu ym. 2014) siitä, mitä vaikuttava tutkimus on. Tutkimusta rahoittavissa säätiöissä on vähitellen herätty vaikuttavuuden arvioinnin tarpeeseen. SRNK:n oppaassa on pyritty määrittelemään vaikuttavuus selkeästi paremman arvioinnin saavuttamiseksi. On tärkeää, että SRNK on julkaissut tällaisen oppaan, koska se on askel pidemmälle säätiöiden rahoituksen ja toiminnan kehittämisessä. Oppaan mukaan vaikuttavuus on tavoiteltua muutosta. ”Säätiön vaikuttavuusarvioinnilla mitataan sitä, miten hyvin säätiön toiminta toteuttaa säännöissä määrättyä tarkoitusta tai strategisia painopisteitä.” (Suvikumpu ym. 2014.) Vaikuttavuuden mittaamisella yleisesti tarkoitetaan muutosten täsmäämistä tavoitteiden kanssa (Chen 2005; Vedung 1997). Säätiöille ei riitä, että niillä on ”sydän paikallaan”, vaan rahoituksen lopputulokset ratkaisevat. Oppaan määritelmä vaikuttavuudelle on lähtökohtaisesti hyvä. Säätiörahoituksen vaikut tavuuden arvioinnissa tulisi kuitenkin lähteä liikkeelle aiemmasta julkisen päätöksenteon vaikuttavuuden arviointiteoriasta, tieteellisen tutkimuksen merkittävyyden arviointiraporteista ja muista evaluaatiotutkimuksista. Näiden avulla säätiöt voivat pohtia, mitä tutkimusrahoituksen vaikuttavuus tarkoittaa juuri kyseisen rahoitusorganisaatioin ja sen rahoittaman tutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuksen merkittävyys Vaikuttavuuden arviointi täytyy aloittaa muutosten mittaamisesta. Muutos (engl. impact) erotetaan käsitteellisesti tutkimuksen suorista vaikutuksista: tuotoksista ja tuloksista (esim. Kelly & McNicoll 2011; Arnold & Balázs 1998). Muutokset kuvaavat sitä laajuutta, jossa tulokset ovat vaikuttaneet yhteiskunnassa (Fleishman 2007). Tällöin puhutaan muutosten merkittävyyden arvioinnista (impact assessment) tai tarkemmin tieteellisen tutkimuksen merkittävyydestä (research impact). Tieteellisen tutkimuksen merkittävyyden arviointi muodostuu niistä vaikutuksista, jotka indikoivat joko tieteellistä tai yhteiskunnallista muutosta. Muutosten merkittävyyden arviointi lähtee liikkeelle kontrafaktuaalisuudesta: mitä muutoksia tapahtuu ja mitä ei, kun toimitaan tietyllä tavalla. Muutoksen merkittävyys tarkoittaa seurauksia toiminnan kontekstissa eli kontrafaktuaalisuudessa (Fleishman 2007). Laboratoriomaista tutkimusasetelmaa (RCT) on vaikea soveltaa ihmistietieteellisiin menetelmiin perustuvassa vaikuttavuuden arvioinnissa. Tutkimuksen merkittävyyden arvioinnissa kontrafaktuaalisuus voikin olla enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen malli, sillä tutkimusrahoituksen arvioinnissa ei voida järjestää kontrolliryhmiä. Sen sijaan voidaan käyttää arvioihin perustuvaa varjoasetelmaa (Vedung 1997), sillä merkittävät muutokset voidaan havaita samalla tavalla kuin muissa yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Tutkimusrahoituksen arvioinnissa on ratkaisevaa valita se arviointitapa, joka sopii parhaiten kunkin säätiön tutkimusrahoituksen tavoitteisiin (vrt. Chen 2005). Vaikuttavuuden arviointi on siten kriteerisidonnaista. On olennaista huomioida tieteenalakohtaiset arviointikriteerit ja mittarit. Emme voi etsiä samanlaisia vaikutuksia esimerkiksi yhteiskuntatieteissä ja fysiikassa. Lisäksi on syytä korostaa, että rahoituksen tehokkuus ja tuottavuus ovat eri arviointikategorioita kuin vaikuttavuus. Tehokkuus voidaan ajatella osana vaikuttavuutta, kun katsotaan reaalisia vaikutuksia suhteessa kustannuksiin (Vedung 1997). Toisin kuin SRNK:n opas tuo esille, korkea tuottavuus ei välttämättä tuo merkittävää vaikuttavuutta, koska tuotosten suhteellinen määrä ei takaa tavoitteiden laadullista saavuttamista tutkimusrahoituksessa (vrt. Suvikumpu 2014). Esimerkiksi tutkimusrahoituksella voidaan saada aikaiseksi monta julkaisua ja jopa jatkotutkimuksia, mutta niiden tieteellinen vaikuttavuus voi jäädä heikoksi, jos kukaan ei siteeraa julkaisuja – tai niiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus jää puutteelliseksi, jos päätöksentekijät eivät lue niitä. Suomen Akatemia ja TEKES ovat pohtineet huomattavasti tutkimuksen merkittävyyttä julkisen rahoituksen kannalta. Tutkimuksen merkittävyyden arviointiin on hyödynnetty laaja kirjo erilaisia menetelmiä (ks. Kanninen & Lemola 2006). Arviointiprojektien runsaus on synnyttänyt paljon menetelmällisiä kokeiluja. Tutkimusrahoituksen kehitys ei ole kuitenkaan saavuttanut selkeää mittapuuta, vaikka tieteellistä keskustelua on käyty jatkuvasti. Mikäli vaatimukset tutkimusrahoituksen vaikuttavuudesta otetaan vakavasti, se edellyttää teoreettisen näkökulman ja menetelmien tieteellistä työstämistä. Vaikuttavuuden kolme tasoa Tutkimusrahoituksen vaikuttavuutta arvioidaan kolmella tasolla, joiden kautta muutos toteutuu ja jotka ovat olennaisesti vuorovaikutuksessa keskenään: rahoitusorganisaation, tiedeyhteisön ja yhteiskunnan (vrt. Kanninen & Lemola 2006; Haila ym. 2012). Säätiö itse perustelee rahoitusstrategiansa, joka yleensä nojaa säätiön sääntöihin. Säätiön strategisten tavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että tutkimusrahoituksessa tavoitteet, myöntämisperusteet, hankkeiden arviointimenettely, maksatus, raportointijärjestelyt ja muu palautteen kerääminen toimivat saumattomaksi. Tämä toimintaketju on panos, jonka vaikuttavuutta voidaan arvioida suhteessa muutokseen. Tämä toimintaketju on ohjelmallista ja se perustuu teoreettiseen näkemykseen tutkimusrahoituksen vaikutuksista. Tällainen toiminta on aina yhteiskunnallista, vaikuttavaa ja avointa muutoksille. Säätiön rahoitustoiminta voi olla oppiva prosessi, joka tukee sen strategisen vaikuttavuuden kehittämistä jatkuvasti paremmaksi muuttuvissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Vaikuttava rahoitus ei ole lineaarisesti kehittyvää siten, että tietyille aloille suunnattaisiin aina vain enemmän voimavaroja, vaan painopisteissä voidaan liikkua joustavasti. (Ks. Pawson 2006; Pawson & Tilley 2004.) Säätiörahoituksen vaikuttavuutta voidaan arvioida kokonaisuudessaan apurahapäätöksillä ja strategisilla päätöksillä. Apurahapäätöksiä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 27 ja strategioita tutkitaan raporttien ja arkistojen avulla. Apurahapäätöksillä seurataan rahoitettujen tutkimusten vaikutuksia ja merkittävyyttä. Vaikutuksia voidaan tarkastella esimerkiksi sillä, kuinka moni väitöskirja valmistuu ja vastaa rahoituksen tavoitteisiin. Säätiön arkistojen avulla voidaan taas muodostaa aikasarjoja painopisteiden kehityksestä (Suvikumpu ym. 2014), jota voidaan verrata tutkimusten merkittävyyteen. Aineistoa voidaan arvioida myös asiantuntijapaneelien pisteytysten avulla. Yksi mahdollisuus on seurata yhtä tutkimustapausta alusta loppuun prosessien arvioimiseksi. Tiedeyhteisön tasolla vaikuttavuutta arvioidaan mittaamalla tutkimuksen laatua, johon kuuluu myös tutkimuksen innovatiivisuus. Tutkimusprosessin ja tiedeyhteisön välinen vuorovaikutus on välttämätöntä tutkimuksen laajemmassa arvioinnissa jo siitäkin syystä, että tieteellinen tutkimus tarvitsee tiedeyhteisön arvostuksen. Kyse on siitä, miten arvostusta halutaan määritellä ja mitata. Bibliometriset menetelmät ovat olleet käytetyimpiä. Arviointi tarkoittaa esimerkiksi sen selvittämistä, millaisella arvosanalla rahoitettu väitöskirja valmistuu, minkä tasoisissa lehdissä sen osajulkaisut ovat ilmestyneet ja kuinka paljon viittauksia väitöskirja ja sen osajulkaisut saavat muissa tiedejulkaisuissa. Nämä vaikutukset ovat indikaattoreita tutkimustulosten merkittävyydestä ja käytöstä. Sosiaalinen verkostoanalyysi puolestaan on kätevä tapa arvioida tutkimustiedon leviämisen syvyyttä ja laajuutta. Tutkimuksen yhteiskunnallinen merkittävyys on noussut yhä keskeisemmäksi vaatimukseksi rahoitusorganisaatioissa (Waddigton 2013). Yhteiskunnallisuus tarkoittaa kaikkia niitä hyötyjä, joilla tutkimus parantaa elämäämme, esimerkiksi päätöksenteossa ja taloudessa. Tosin talous usein erotetaan omaksi lohkokseen. Yhteiskunnallisuus on tullut esiin, koska päättäjillä on ollut vaikeuksia soveltaa tutkimustietoa helposti. Yhteiskunnallista merkitsevyyttä on arvioitu esimerkiksi media-analyysin avulla. Yhteiskunnallinen merkittävyys on kaikista haasteellisin alue tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arvioinnissa. Haaste on sitä suurempi, 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 mitä laajemmin yhteiskunnallista merkittävyyttä tarkastellaan. Nykyisillä menetelmillä kyetään arvioimaan ainakin käytännön muutoksia organisaatioissa, päätöksentekoa, innovaatioita, patentteja, liiketaloutta ja tutkimustiedon virtaamista. Yhteiskunnallisen merkittävyyden arviointi vaatii kuitenkin runsaasti lisää teoreettista ymmärrystä, metodien kehittämistä ja aineistojen keräämistä (Bornmann 2012). Arvioinnin kehittäminen Erityistä huomiota vaatii loogisten indikaattorien kehittäminen säätiörahoituksen tarkoituksiin. Indikaattoreita ei voida poimia toisista arviointihankkeista suoraan, koska ne ovat aina tilannesidonnaisia siihen, mitä halutaan mitata (Reinhardt 2012). Vaikuttavuuden arvioinnin keskeisimmät ongelmat ovat menetelmien validiteetissa, erityisesti indikaattorien kyvyssä mitata haluttua muutosta. Bibliometriset mittarit ovat herkkiä sortumaan validiteettiongelmiin, joten niiden tulee olla mahdollisimman tarkkoja suhteessa tieteelliseen merkittävyyteen. Indikaattorien ja mitattavan vaikutusketjun välisen yhteyden täytyy olla osoitettavissa (Luoma ym. 2011). Tieteellistä merkittävyyttä mitattaessa kohdataan ongelma siitä, mitä voidaan pitää tieteellisesti merkittävänä. Tutkimuksista keskustellaan monilla eri foorumeilla ja vaikutukset voivat riippua paljon siitä, mikä on tietyllä tieteenalalla merkittävää ja missä kontekstissa. Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä kansallinen kohdeyleisö voi olla yhteiskunnallisesti merkittävämpi kuin julkaisu kansainvälisesti arvostetussa lehdessä. Tieteenalojen välillä on myös eroa sen suhteen, millainen yksittäisen tutkijan kontribuutio oikeuttaa siihen, että tutkija voidaan merkitä kirjoittajaksi. Yksittäisen tutkimuksen osuutta pitkällä aikavälillä ja laajasti on vaikea arvioida sekä tieteessä että yhteiskunnallisesti. Yksi tutkimus voi johtaa moniin muutoksiin ja monet tutkimukset yhteen merkittävään muutokseen (Jones & Grant 2013). Siksi muutosindikaattorit lähtevät suorista havaittavista vaikutuksista. Tutkimuksen aikajänne, joka riippuu tieteenalasta ja tutkimuksen tyypistä, on myös epäselvä suure arvioinnissa (Löytönen 2010). Monilla aloilla tutkimuksen pitkäaikaiset vaikutukset voivat ilmetä vasta vuosikymmenien kuluttua. Esimerkiksi terveystieteissä aikaviiveen sanotaan olevan keskimäärin noin 17 vuotta (Jones & Grant 2013). Tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arvioin nissa on kiinnitetty vain vähän huomiota itse prosessien arviointiin. Prosessi-indikaattorien kehittäminen on vaikeampaa kuin panos–tuotosseuranta (Nieminen & Auranen 2010). Vaikeuksista huolimatta säätiöiden on perusteltua pohtia myös tutkimuksenteon edellytyksiä ja tutkimusprosessin käytännöllisiä ongelmia. Tiedon saatavuus ja levittäminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on usein tutkimuksen merkittävyyden kompastuskivenä. Joko tutkimustietoa ei ole helposti saatavilla tai se valikoituu poliittisten mieltymysten mukaisesti. Tutkijoilla ja asiantuntijoilla on ollut vaikeuksia saada tutkimustietoa suoraan päätöksentekoon helpolla ja ymmärrettävällä tavalla. Säätiöiden tutkimusrahoitus on yleensä kirjavaa eivätkä ahtaat painopisteraamit välttämättä sovi monen sellaisen säätiön tarkoituksiin, jotka haluavat tukea uusia, yllättäviä tutkimusideoita. Säätiöt voivat kuitenkin soveltaa realistista vaikuttavuuden arviointia tutkimus rahoi tuksessaan yhtä hyvin kuin julkiset rahoi tus organisaatiotkin keskittymällä sopiviin arviointi kriteereihin ja menetelmiin, kun säätiöllä on strategia. Säätiöiden kannattaa keskittyä tutkimuksentekoa edistävään arviointiin ja lyhyen aikavälin muutoksiin, kunnes aineistot ja menetelmät tukevat laajempaa seurantaa. Vaikuttavuuden arviointi on kannattavaa vain, jos sen kustannukset eivät ylitä arvioinnin hyötyjä. Yleensä 10 % kokonaiskustannuksista katsotaan katoksi (esim. Curnan ym. 2004). Arviointi menettää oikeutuksensa, mikäli se kuluttaa resursseja kohtuuttomasti. Tieteellisen tutkimuksen arvioinnin resurssien ja aikajänteen ongelmaan on lähdetty kehittämään tutkimuksen merkittävyyden hallintajärjestelmiä ja tietokantoja (esim. CERIF ja CRISIS), jotka tarjoavat tietoa tutki- muksista, tutkimusorganisaatioista, ihmisistä, rahoituksista, tuloksista ja vaikutuksista. Säätiöt voisivat hyödyntää tätä tiedonvaihtoa tutkimalla erilaisten rahoitusten panos–tuotos-suhteita, vaikutuksia ja tutkimusten toteutusta. Tietokantojen toiminta on vielä kankeaa ja rajattua, mutta ehkä tulevaisuudessa kykenemme katsomaan mitä monimutkaisimpia vaikutusketjuja vuosikymmenien ajalta. Kirjallisuus Arnold, Erik & Balázs, Katalin (1998): Methods in The Evaluation of Publicly Funded Basic Research: A Review for OECD. Technopolis, Brighton, UK. Saatavilla: http:// www.technopolis.co.uk/reports.Viitattu 23.6.2014. Bornmann, Lutz (2012): Measuring the societal impact of research. Embo reports, 13/8/2012. Saatavilla: http:// embor.embopress.org/content/13/8/673. Viitattu 9.7.2014. Chen, Huey-Tsyh (2005): Practical Program Evaluation. SAGE Publications, Inc, Thousand Oaks. Saatavilla: http://srmo.sagepub.com/view/practical-programevaluation/SAGE.xml. Viitattu 14.4.2014. Curnan, Susan, LaCava, Lisa, Sharpsteen, Dianna, Lelle, Mark, Reece Michelle (2004): W.K. Kellogg Foundation Evaluation Handbook. Kellogg Foundation. Saatavilla: http://www.wkkf.org/resource-directory/ resource/2010/w-k-kellogg-foundation-evaluationhandbook.Viitattu 11.7.2014. Fleishman, Joel L. (2007): The Foundation: A Great American Secret – How Private Wealth is Changing the World. Public Affairs, New York. Haila, Katri, Kettunen, Riitta, Lähteenmäki-Smith, Kaisa & Salminen, Vesa (2012): Vaikuttavuuttta ympäristötutkimukseen: Maj ja Tor Nesslingin säätiön toiminnan arviointi. Erweko Oy, Helsinki. Saatavilla: http://www. nessling.fi/fi/tietoa_saatiosta/saation_vaikuttavuusarviointi/vaikuttavuutta_ymparistotutkimukseen.pdf. Viitattu 23.6.2014. Hughers Alan, Kitson, Micheal, Bullock, Anna & Milner, Isobel (2013): The Dual Funding Structure for Research in the UK: Research Council and Funding Council Allocation Methods and the Pathways to Impact of UK Academics. A Report from the Centre for Business Research (CBR) and the UK Innovation Research Centre (UK~IRC) to the Department for Business, Innovation and Skills. Saatavilla: https://www.gov.uk/government/ publications/dual-funding-structure-for-research-inthe-uk-research-council-and-funding-council-allocation-methods-and-impact-pathways. Viitattu 13.6. 2014. Jones, Molly Morgan & Grant, Jonathan (2013): Making the Grade: Methodologies for assessing and evidencing research impact. Julkaisussa Dean, Andrew, Wykes, Micheal & Stevens, Hilary (eds.) 7 esseys on impact. University of Exeter, 25-43. Saatavilla: https://ore. exeter.ac.uk/repository/handle/10871/9901. Viitattu 23.6.2014. Kanninen, Sami & Lemola, Tarmo (2006): Methods for Evaluating the Impact of Basic Research Funding: An Analy- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 29 sis of Recent International Evaluation Activity. Suomen Akatemia 9/2006. Saatavilla: http://www.aka.fi/Tiedostot/Tiedostot/ Julkaisut/9_06%20Methods%20for%20 Evaluating.pdf. Viitattu 19.3.2014. Löytönen, Markku (2010): Perustutkimuksen vaikuttavuus ja aikaikkunan haaste. Tieteessä tapahtuu 4–5/2010, 26–29. Mannila, Heikki (2014): Tutkimuksen rahoitus, tutkimuslaitosuudistus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline. Esitys strategisen tutkimusrahoituksen teemavalmistelussa. Suomen Akatemia. Manninen, Maarit (2005): Säätiöt Suomessa. Cuporen julkaisuja 7. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Yliopistopaino, Helsinki. Saatavilla: http://www. cupore.fi/julkaisut_2.php. Viitattu 4.8.2014. Nieminen, Mika & Auranen, Otto (2010): Arvioita suomalaisen yliopistotutkimuksen tuloksellisuudesta. Tieteessä tapahtuu 3/2010, 14–22. Oikeusministeriö (OM)(2014): Hallituksen esitys eduskunnalle säätiölaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Säätiölaki, luonnos. Saatavilla: http://oikeusministerio.fi/material/ attachments/om/valmisteilla/lakihankkeet/yhtiooikeus/ Ohy2bBLyx/Saatiolaki_HE_luonnos_28032014_OMn_ sivuille_docx1.pdf. Viitattu 13.6.2014. Pawson, Ray (2006): Evidence-based Policy: a realist perspective. SAGE, London. Saatavilla: http://srmo.sagepub. com/view/evidence-based-policy/SAGE.xml. Viitattu 4.7.2014. Pawson Ray & Tilley, Nick (2004): Realist Evaluation. Saatavilla: http://www.communitymatters.com.au/RE_ chapter.pdf. Viitattu 4.7.2014. Perussuomalaiset (2011): Perussuomalaiset r.p:n eduskuntavaaliohjelma 2011. Saatavilla: http://www.perussuomalaiset.fi/tietoa-meista/puolueohjelma/. Viitattu 15.8.2014. Puhakka, Antero & Rautopuro, Juhani (2008): Apurahal- la työskentely lisääntynyt: Tieteentekijöiden liiton jäsenkyselyn 2007 tuloksia. Acatiimi 5/2008. Reinhardt, Anne (2012) Evaluation in Research and Research Funding Organisations: European Practices. A report by the ESF Member Organisation Forum on Evaluation of Publicly Funded Research. European Science Foundation (ESF). Saatavilla: http://www.esf.org/coordinating-research/mo-fora/evaluation-of-publiclyfunded-research.html. Viitattu 11.7.2014. Suvikumpu, Liisa, Tikka, Päivi & Saukkonen, Pasi (toim. 2014) Vaikuttava säätiö – Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin periaatteita ja käytäntöjä. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta ry. DMP-Digital Media Partners Oy, Helsinki. Vedung, Evert (1997) Public Policy and Program Evaluation. Transaction publishers, New Brunswick, New Jersey. Waddington, Simon (2013): Impact Information Management Systems. Julkaisussa Dean, Andrew, Wykes, Micheal & Stevens, Hilary (eds.) 7 esseys on impact. University of Exeter, 76–87. Saatavilla: https://ore. exeter.ac.uk/ repository/handle/10871/9901. Viitattu 9.7.2014. Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa. Juha-Pekka Lauronen on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on toiminut tutkijana Hiilamon hankkeessa tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arvioinnista. Avustusten haku Kansainvälisten konferenssien ja kotimaisten seminaarien sekä liikunta-alan konferenssien avustusten seuraava hakuaika on 1.2.–15.3.2015 Huom! Haku alkaa ensimmäisenä päivänä klo 8.15 ja päättyy viimeisenä päivänä klo 16.00 viikonpäivästä riippumatta. Lisätietoja: www.tsv.fi/avustukset 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 LYHYESTI SUOMEN TIETEEN TILA Suomen Akatemia on arvioinut tieteen tilaa 1990-luvulta alkaen säännöllisin väliajoin. Tieteen tila 2014 -hankkeessa on koottu monipuolinen aineisto yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimustoiminnan laajuudesta ja bibliometrisin menetelmin mitatusta tieteellisestä vaikuttavuudesta. Erityisteemoina syvennyttiin yliopistojen ja tutkimuslaitosten professorirekrytointeihin vuosina 2010–13 sekä tutkimusinfrastruktuureihin. Suomen asema on tieteen kentällä pysynyt melkein samalla tasolla koko 2000-luvun, mutta samaan aikaan monet muut maat ovat kyenneet parantamaan asemiaan. Tieteenalat suomalaisissa yliopistoissa ovat usein pieniä ja sama ala on edustettuna hyvin monessa yliopistossa. ”Yliopistojen on profiloiduttava, terävöitettävä keskinäistä työnjakoa ja lisättävä yhteistyötä. Valintojen tekemiseen tulee kannustaa merkittävillä rahoitusratkaisuilla”, Tieteen tilan ohjausryhmän puheenjohtaja, Suomen Akatemian pääjohtaja Heikki Mannila tiivistää. Myös yliopistojen ja tutkimuslaitosten välistä työnjakoa ja yhteistyötä on kehitettävä edelleen. Raportin julkistamistilaisuudessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Juhani Eskola totesi, että toimintaympäristön muutokset ja leikkaukset ovat kohdistuneet juuri tutkimuslaitoksiin. Niiden toiminnassa on selvästi erilaiset mittarit kuin yliopistoilla. Yhteenvetoon on koottu keskeisiä tuloksia ja suosituksia tutkimusjärjestelmätasolla. Hankkeen tuloksena on syntynyt monipuolinen tilastomateriaali, jota tutkimusorganisaatiot ja tiedepolitiikan päättäjät voivat hyödyntää oman työnsä tukena. Hankkeen yhteenvetoraportti ja yksityiskohtainen materiaali on saatavilla akatemian verkkosivuilla osoitteessa www.aka.fi/tieteentila. Professoriliiton mielestä raportti antaa liian positiivisen kuvan professorirekrytointien määrästä. Liiton puheenjohtaja Maarit Valo toteaa, että ”rekrytoinnit ovat toki tärkeitä, mutta vielä enemmän tieteen tilaan vaikuttaa, että professoreilla on aikaa tehdä tutkimusta ja kirjoittaa sen tuloksista.” Yliopistojen tulee nyt vihdoin vakiinnuttaa tutkimuskausijärjestelmä, jota on rahoittanut säätiöiden yhteinen professoripooli. VÄHÄHIILINEN SUOMI Suomi pystyy siirtymään vähähiiliseen yhteiskuntaan. Tähän johtopäätökseen on tultu VTT:n, VATTin, Metlan ja GTK:n Low Carbon Finland 2050 Platform -selvityksessä. Muutos edellyttää kuitenkin lähivuosina merkittäviä investointipäätöksiä ja uusien teknologioiden käyttöönottoa. Erilaisia toteutusvaihtoehtoja on useita, mutta parasta polkua ja voittajateknologiaa ei voi vielä osoittaa. Hankkeessa muodostettiin neljä teknologiavalinnoiltaan ja yhteiskuntarakenteiltaan erilaista skenaariota vähähiilisestä yhteiskunnasta. Kyselytutkimuksen mukaan 79 % suomalaisista pitää tavoitetta tärkeänä ja yli puolet ilmoitti vähentäneensä määrätietoisesti kasvihuonepäästökuormitustaan. Suomen kasvihuonekaasupäästöistä 80 % on peräisin energiankulutuksesta. Suurin muutostarve vuoteen 2050 mennessä kohdistuu liikenteeseen, rakennuksiin ja teollisuuteen. Haasteena on Suomen hitaasti uusiutuva infrastruktuuri teollisine laitoksineen ja rakennuksineen ja autokantoineen. Vuoteen 2050 mennessä energiantuotannon tulisi olla hiilivapaata, joten energiantuotannon päästöjen vähentäminen on tärkeää jo nykyisiä investointipäätöksiä tehtäessä. Puhtaiden teknologioiden on oltava kaupallisesti saatavilla riittävän ajoissa. Teknologioihin on panostettava monipuolisesti, koska parhaat niistä eivät ole vielä tiedossa. Suomen vahvuuksia ovat merkittävät luonnonvarat. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 31 TIEDE JA JULKISUUS Italialainen Trenton yliopiston professori Massimiano Bucchi osoittaa kirjassaan Newtonin kana. Tiede keittiössä (Gaudeamus 2014), kuinka keittiössä tiede tulee mukaan arkeen. Hän pohtii lennokkaasti keittotaidon ja tieteen suhdetta. Mukana on sekä keittiötieteen että luonnontieteen ja filosofian historiaa. Kirjassa käydään läpi erilaisia ruokia, varsinkin kanaa ja muita siivekkäitä, ja juomia. Lopulta päädytään molekyyligastronomiaan. Tiede on toiminut valistajana niin kotirouville kuin hyvinvoinnistaan huolehtiville miehille. Bucchi käsittelee kiinnostavasti tieteen ja julkisuuden suhdetta aikaisempina vuosisatoina. Tieteenharjoittajat ovat käyttäneet julkisia näytöksiä yleisesti, kuten Louis Pasteur saadakseen kollegansa vakuuttuneiksi pernaruttoa vastaan kehittämänsä rokotteen tehosta. Uudemmalta ajalta muistetaan yksinkertainen koe, jolla fyysikko Richard Feynman näytti televisiokameroiden edessä syyn Challenger-sukkulan räjähdykseen vuonna 1986. Bucchi osoittaa, että ”julkiset näytökset” ovat huomionarvoisia, koska niissä politiikalle ominaiset ja toisaalta tieteen piirissä harjoitetut kommunikaatiotavat sulautuvat toisiinsa erityisesti silloin, kun käsitellään julkista terveydenhuoltoa. Vallanpitäjät ovat tulleet näytösluonteisesti esiin, kun kansalaisia on huolestuttanut ”hullun lehmän” taudin ja lintuinfluenssan kaltaiset tartunnat. SEIKKAILUJA SIPERIASSA Kansallismuseon uusi näyttely esittelee Sipe rian kielten ja kulttuurien tutkijan Kai Donnerin valokuvia vuosien 1911‒14 tutkimusmatkoilta. Donner (1888‒1935) oli suomalainen kielentutkija, kansatieteilijä, tutkimusmatkailija, kirjailija ja poliittinen vaikuttaja. Donnerin tutkimusmatkoista on vuonna 2014 tullut kuluneeksi sata vuotta. Näyttely on syntynyt Kulttuurien museon, Museoviraston kuvakokoelmien ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran yhteistyönä. Se on auki helmikuun alkuun asti. Donnerin valokuvat vievät aikamatkalle Siperiaan 1910-luvulle. Näyttelyssä kohdataan 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 alkuperäiskansoja, mutta myös hänen venäläisissä kylissä ja kaupungeissa tapaamiaan kauppiaita, lääkäreitä, virkamiehiä ja Siperiaan karkotettujen suomalaisten ja ruotsalaisten jälkeläisiä. Donnerin onnistui ottaa kuvia myös šamaaneista, jotka pitkän epäröinnin jälkeen suostuivat kuvaan. Hän ikuisti myös maisemia ja matkojensa vaiheita. Svenska litteratursällskapet i Finland (SLS) julkaisee uuden Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin sukubiografian Havet, handeln och nationen. Se seuraa Donnerin suvun vaiheita vuosina 1690–1945. 1800-luvun lopulla pohjanmaalainen kauppiassuku muuttui kansalliseksi kulttuurisuvuksi. Kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, mitkä arvot ja ominaisuudet ovat olleet tärkeitä tässä muutoksessa ja minkälainen on donnerilainen sukuidentiteetti? ELOKUVAKIRJALLISUUDEN KOKOELMA Edesmennyt professori Peter von Bagh luovutti ennen kuolemaansa yksityisen elokuvakirjallisuuden kokoelmansa Kansalliskirjastolle. Kyseessä on Pohjoismaiden laajin elokuvakirjallisuuden yksityiskokoelma, joka sisältää noin 8 000 kirjaa ja elokuvalehtiä. Kokoelma koostuu etupäässä englannin-, ranskan- ja italiankielisestä kirjallisuudesta, joka käsittelee elokuvantekijöitä ja ohjaajia, kirjoittamista ja näyttelemistä, lavastusta ja elokuvamusiikkia sekä elokuvan historiaa. Kansalliskirjasto tarjoaa kokoelman tutkijoiden ja asiakkaiden käyttöön vuoden 2016 alussa, jolloin kirjaston korjaushankkeen on määrä valmistua. Kokoelma tulee samaan Kansalliskirjastossa oman huoneen, joka kantaa nimeä Peter von Baghin kirjasto. ”Kirjasto on ihmisen paras ystävä. Monet kirjat odottavat vuoroaan. Selvää on vain se, että vuoro tulee.” (Peter von Bagh, Kansalliskirjasto-lehden haastattelussa 2/2012). KANSAINVÄLINEN VALON VUOSI Vuosi 2015 on kansainvälinen valon vuosi, jonka tavoitteena on tuoda esille valon ja valoteknologioiden merkitystä ihmisten arjessa ja koko yhteiskunnalle. Kasvien fotosynteesin kautta valo on välttämätöntä elämälle ja valoteknologian kehittyminen tarjoaa väyliä mm. tulevaisuuden kestävään kehitykseen, viestintään, koulutukseen, energiaratkaisuihin ja terveydenhuoltoon. UNESCO:n juhlavuotta vietetään ympäri maailmaa eri tavoin. Suomessa teemavuotta koordinoivat professorit Pasi Vahimaa ja Jyrki Saarinen Itä-Suomen yliopiston fotoniikan instituutista. Vahimaan ala on teoreettinen optiikka, ja hän johtaa mm. biofotoniikan tutkimusryhmää. Saarinen puolestaan on erikoistunut fotoniikan sovelluksiin ja kaupallistamiseen. Vahimaan mukaan Suomen komitea tekee mielellään yhteistyötä koulujen kanssa ja ottaa vastaan ideoita ja ehdotuksia siitä, minkälaiselle materiaalille opettajilla olisi tarvetta. Kotimainen LUMA.fi-portaali on mukana valon teemavuodessa. Valon vuoden kansainväliset sivut ovat osoitteessa http://www.light2015.org/. ROSETTA – KOMEETAN MATKASSA Rosetta on Euroopan avaruusjärjestön ESAn kulmakiviohjelma. Luotain tutkii lähietäisyydeltä komeetan ydintä ja sen lähiympäristön pölyä ja kaasua antaakseen tutkijoille johtolankoja aurinkokunnan syntyhistorian selvittämiseen. Rosetta laukaistiin maaliskuussa 2004 Ariane 5 -raketilla. Lähes yhdentoista vuoden lennon jälkeen se saapui perille komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkon luo elokuussa 2014. Syksyn 2014 aikana Rosetta kiersi pyrstötähden ydintä muutaman kymmenen kilometrin etäisyydellä. Luotain koostuu kiertolaisesta ja Philae-laskeutujasta, joissa molemmissa on useita mittalaitteita. Kiertolaisen laitteiden päätehtävänä on tutkia komeetan koostumusta sekä sen plasmaja pöly-ympäristöä. Tämän lisäksi se toimii laskeutujan lähettämän tiedon vastaanottajana ja välittää sen edelleen Maahan. Philae laskeutui komeetalle marraskuussa. Laskeutujan laitteista Ilmatieteen laitoksen planeettaryhmä on päävastuussa veden etsintään käytettävästä PP-laitteesta (Permittivity Probe). Laskeutumista verrattiin laitoksen juhlahumussa Kuuhun pääsyyn. PALKITTUJA Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi filosofian tohtori Kimmo Svinhufvudin. Hän toimii äidinkielen yliopisto-opettajana Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Hän opettaa graduntekijöitä Helsingin yliopistossa, ja hän on lisäksi kouluttanut opinnäytteen tekijöitä ja ohjaajia laajasti eri yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. Svinhufvud pitää suosittua blogia (www.gradutakuu.fi), joka syntyi jatkeena hänen kirjamuotoiselle graduoppaalleen, Gradutakuu (Tammi 2009). Myös Tohtoritakuu-kirja on tulossa ensi vuonna (Art House). Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt Jutikkala-palkinnon Oulun yliopiston psykologian professori Mirka Hintsaselle. Palkinto on tarkoitettu tutkimuksissaan hyvin menestyneille, jo kansainvälistä mainetta saavuttaneille alle 40-vuotiaille suomalaisille humanististen alojen tutkijoille. Hintsasen tutkimukset käsittelevät lasten ja nuorten elämäntapojen ja käyttäytymisen vaikutusta heidän myöhempään elämäänsä, mm. verisuonten kalkkeutumisen riskien näkyvyyttä jo nuorella iällä. Hänen viimeaikaiset tutkimuksensa käsittelevät yliopisto-opiskelijoiden opinnoissaan menestymisen psykologisia edellytyksiä. Suomen Kirjasäätiö on myöntänyt vuoden 2014 Alvar Renqvist -palkinnon Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuspäällikölle, filosofian maisteri Rauno Endénille. Se jaettiin Helsingin kirjamessujen avajaisissa ansioituneelle kustannustoimittajalle. Endén on toimittanut 2000-luvulla SKS:lle huomattavan määrän tilaushistoriateoksia (yhteensä 174). Suomen tietokirjailijat ry jakoi Helsingin kirjamessuilla Tietokirjailijapalkinnot viidelle tietokirjailijalle. Palkinnot saavat kotimaisen kirjallisuuden professori Pirjo Lyytikäinen, dosentti Olli Löytty, vero-oikeuden professori Matti Myrsky, maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti, puutarhakirjoittaja Rea Peltola ja kasvitieteen professori Jouko Rikkinen. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 33 TSV:N SYYSKOKOUS Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) on hyväksynyt syyskokouksessaan 7.10.2014 viisi hallituksen jäsentä kolmivuotiskaudeksi 2015– 17. Hallituksessa jatkaa professori Ari Sihvola (Teknillisten tieteiden akatemia). Uusia jäseniä ovat dosentti Hannu Karttunen (Tähtitieteellinen yhdistys URSA), dosentti Tuomas Martikainen (Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura), professori Kirsi Tirri (Suomalainen Tiedeakatemia) ja professori Terhi-Anna Wilska (Westermarck-seura). KANSALLINEN TUNNUS VERTAISARVIOIDUILLE JULKAISUILLE Tieteellisten seurain valtuuskunta on tarjonnut lokakuusta 2014 alkaen vertaisarvioiduille julkaisuille tarkoitetun tunnuksen tiedekustantajien käyttöön. Tunnus on TSV:n rekisteröimä tavaramerkki, jolla kustantajat voivat merkitä julkaisemansa vertaisarvioinnin läpikäyneet tieteelliset kirjat ja artikkelit. Tunnuksen käyttöönoton tavoitteena on yhdenmukaistaa kotimaisen tiedekustantamisen vertaisarviointikäytäntöjä sekä edistää tieteellisen laadunarvioinnin läpinäkyvyyttä. Julkaisujen tieteellistä laadunarviointia koskevien yhteisten kansallisten standardien määrittely auttaa kustantajia, arvioijia ja kirjoittajia kehittämään omaa toimintaansa sekä parantamaan julkaisujensa laatua. Tunnus myös ilmaisee selkeästi lukijoille, mitkä kirjoitukset ovat vertaisarvioituja. Vertaisarviointitunnuksen käyttöoikeutta voivat hakea kaikki tieteellistä julkaisutoimintaa säännöllisesti harjoittavat suomalaiset kustantajat. Käyttöoikeuden myöntäminen edellyttää, että kustantaja sitoutuu noudattamaan tunnuksen käytölle asetettuja ehtoja. Tunnuksen hakeminen maksutonta eikä siihen liity jäsenyysehtoja. Lisätietoja: www.tsv.fi/tunnus. 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 ILKKA NIINILUOTO JÄTTÄÄ PUHEENJOHTAJUUDEN TSV:n hallituk seen Ilkka Niiniluoto tuli Suomalaisen Tiedeakatemian nimeämänä keväällä 2000, ja hänet valittiin heti samana vuonna puheenjohtajaksi Päiviö Tommilan jälkeen. Hän oli ollut aiemmin mukana Tieteen päivillä ja TSV:n tieteenhistoriahankkeessa. TSV:n hallituksen puheenjohtajakautta, jonka aikana Niiniluoto on ollut myös Helsingin yliopiston vararehtori, rehtori ja kansleri, on kestänyt 15 vuotta. Hän jää tämän vuoden lopulla pois hallituksesta. Tieteellisissä seuroissa Niiniluoto on ollut pisimpään mukana Suomen Filosofisessa Yhdistyksessä (SFY), jonka sihteeriksi akateemikko G. H. von Wright kutsui hänet nuorena maisterina vuonna 1970. Puheenjohtajaksi hän tuli vuonna 1975. Vuodesta 1980 lähtien Niiniluoto on ollut SFY:n kansainvälisen julkaisusarjan Acta Philosophica Fennican päätoimittaja. Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1985. Suomen tieteentutkimuksen seuran puheenjohtajana hän toimi vuosina 1985–86. Niiniluoto on lisäksi jäsen lukuisissa kansainvälisissä tieteellisissä seuroissa filosofian alalla sekä monissa suomalaisissa eri alojen tieteellisissä seuroissa. Hän toteaa, että ”lähtökohtana on ollut se, että filosofin – erityisesti tieteenfilosofin – täytyy tietää jotain kaikista aloista ja seurata monipuolisesti tieteellisiä aikakausilehtiä”. Ilari Hetemäki Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras. Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi KATSAUKSIA Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla Kimmo Vehkalahti Kirjoittaessani katsausta esimiesvuosistani pian sata vuotta täyttävän Suomen Tilastoseuran vuosikirjaan tulin tutkineeksi Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) verkkosivuja. Jäsenseurojen tiedot löytyvät sivulta www.tsv.fi/jasenseurat, jossa seuroja voi listata aakkosellisesti tai hakea tarkempia tietoja esim. seuran nimen tai sen edustaman tieteenalan perusteella. Sivuilta selvisi eräitä keskeisiä tietoja, kuten se, että jäsenseuroja oli 265 ja niihin kuului noin 250 000 henkilöjäsentä. Kokonaisuutta oli kuitenkin mahdoton hahmottaa. Kiinnostukseni heräsi – sekä sisällöllisesti että teknisesti – ja niinpä hain tietoja myös muualta verkosta muodostaakseni kokonaiskuvan. Tieteellisten seurojen historiaa ovat valottaneet tämänkin lehden sivuilla mm. akateemikko Erik Allardt (www.tieteessatapahtuu.fi/997/ allardt.htm) ja professori Päiviö Tommila (www. tieteessatapahtuu.fi/997/tommila1.htm) esitelmissään, jotka he pitivät 15 vuotta sitten, TSV:n täyttäessä sata vuotta. Seurojen historian katsotaan kuitenkin alkaneen jo 1700-luvun salaseuroista ja avoimista yhdistyksistä (ks. www. helsinki.fi/yliopistonhistoria/aleksanteri/nostot/ seurat.htm). Varsinaiset tieteelliset seurat saivat alkunsa 1800-luvun alkupuolella. Vanhin yhä toimiva tieteellinen seura on Societas pro Fauna et Flora Fennica, jonka tavoite oli ”nuoren Suomen Suurruhtinaskunnan eläin- ja kasvimaailman tutkiminen”. Seura perustettiin Turussa vuonna 1821, vain muutama vuosi ennen Turun paloa, jossa sen kokoelmat tuhoutuivat. Seuran siirryttyä Helsinkiin perustettiin uudet kokoelmat, jotka tulivat 1858 liitetyiksi Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston alaisuuteen (ks. www.societasfff.fi/?page_id=129&lang=fi). 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Kokonaiskuva hahmottuu Tilastotieteilijänä haluan tarkastella ilmiöitä visuaalisesti. Niinpä ajattelin, että olisi kiinnostavaa nähdä jäsenseurat perustamisvuotensa mukaisella, pian 200 vuoden mittaisella, aikajanalla. Tiesin, että kuvasta tulisi vielä kiinnostavampi, jos siihen saisi mukaan toisen ulottuvuuden, vaikkapa seuran jäsenmäärän. Tällöin visualisointiin voisi soveltaa tieteellisissä yhteyk sissä tyypillistä, kahden muuttujan hajontakuvaa (Salmelin ja Vehkalahti, painossa). Kirjoitukseeni sisältyy kaksi muunnelmaa kehittelemästäni kuvasta. Niiden ainoa ero on havaintopisteissä, joilla seurojen sijoittumista ajan ja jäsenmäärän suhteen havainnollistetaan. Ylemmässä kuvassa seuroja on merkitty anonyymeillä ympyröillä ja alemmassa seurakohtaisilla koodeilla, joiden avulla voi verkosta katsoa seurojen muita tietoja, kuten nimen, yhteystiedot ja kuvauksen toiminnasta. Esimerkiksi Suomen Tilastoseuran (ainoan 1920 perustetun jäsenseuran) koodi TSV:n systeemissä on 176, joten sen tiedot löytyvät suoraan osoitteella www.tsv. fi/jasenseurat/details.php?id=176 Molempiin kuviin on havainnollistettu nelikenttä, jonka jakavat osiin perustamisvuoden ja jäsenmäärän mediaanit (keskimmäiset havainnot, kun aineisto on järjestetty). Nelikentän ruudut ovat vinoista jakaumista johtuen varsin erikokoisia. Puolet seuroista perustettiin vuoteen 1960 mennessä, puolet on perustettu vasta sen jälkeen. Kooltaan puolet seuroista on enintään 270-jäsenisiä ja puolet sitä suurempia. Jäsenmäärän vaihteluväli on niin valtava (1– 65 000), että se on esitetty logaritmiasteikolla. Kuviin on myös piirretty katkoviivalla regressiosuora, joka näyttäisi osoittavan hitaasti laskevaa yhteyttä tarkasteltavien muuttujien välillä, Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) 265 jäsenseuraa 2014 Henkilöjäseniä: n. 250 000 Aineiston lähde: www.tsv.fi Muokkaus & kuva: Survo R Idea & työstö: K.Vehkalahti ex pj, Suomen Tilastoseura 65 000 25 000 10 000 5 000 2 500 500 250 Jäsenmäärä (14.9.2014 ) 1 000 100 50 25 1 1821 1850 1875 1900 1921 1950 Perustamisvuosi 1975 2000 2021 Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) 265 jäsenseuraa 2014 65 000 193 136 25 000 81 207 10 000 242 110 5 000 84 ) (14.9.2014 Jäsenmäärä 168 196 91 2 500 1 000 80 76 100 96 50 14 34 500 15 250 111 48 144 104 185 39 107 138 82 125 86 9 140 100 103 13 208 47 22 50 25 1 Henkilöjäseniä: n. 250 000 Aineiston lähde: www.tsv.fi Muokkaus & kuva: Survo R Idea & työstö: K.Vehkalahti ex pj, Suomen Tilastoseura 85 158 120 188 132 241 21 94 172 8 53 126 40 212 73 10 23 26 79 166 52 60 74106 157154 250 163 173 83 93 116 95 78 131174 201 20 118 58 282 97 209 69 142 146 29 198 219 225108 147 7745 49190 139 28 148 137 6 184 36 64 195 135 211 200160 42 171 244 283 24 228 183 88 194 41 243 249 176 11589109 112 210 177 264 56 246 128 215 205 265 113 75 222 65 141 62 61121 240278 257 123227 269 145 130 982 3 206 255 220 226 105 31 159 20319 122 16 33 170 259 68 67 260 291 279 16787 153 16290 99 51 124 216 133 231 27 71 59 245 72156 187 46 66114 32 276 204 44 252 273 38 267 57 102 192 117 63 151 150 30 127 258 181 274 272 1782561 236 179 4101 17186 175 280 262 182 197 271 268 164 12 18 169 165143 239 253 248 199 217 290 180 129 161 281 149 7 202 5 218 70 287 37 251263 54 55 119 288 221 35237 25 155 92 191 189 1821 1850 1875 1900 1921 1950 Perustamisvuosi 1975 232 2000 2021 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 37 toisin sanoen uudemmat seurat ovat jäsenmäärältään keskimäärin pienempiä kuin vanhat. Osittain tämä selittyy tietenkin sillä, että vanhemmilla seuroilla on ollut kauemmin aikaa kartuttaa jäsenmääräänsä, mutta kenties myös nykyisin perustetaan pienempiä ja erikoistuneempia seuroja kuin aikaisemmin. Seurojen perustamistahti on joka tapauksessa aikojen saatossa kiihtynyt, minkä nelikenttä osoittaa selvästi, sillä kuvan oikeassa alakulmassa on eniten ”ruuhkaa”. Tarkalleen mediaanien risteyskohtaan (perustamisvuosi 1960, jäsenmäärä 270) ei osu yksikään seuroista, mutta muuttujia erikseen tarkasteltaessa löytyy jakaumien keskikohtien paikkeilta joitakin seuroja, kuten seuraavat, vuoden 1960 tienoilla perustetut: Tunniste Per. Jäseniä Nimi 51 56 1959 1959 180 300 215 1959 300 245 255 1959 1960 176 230 105 1961 230 137 1961 456 147 1961 490 Lapin tutkimusseura Lääketieteellinen Radioisotooppiyhdistys Yhdyskuntasuunnittelun seura Tieteellinen hypnoosi Alkoholi- ja huumetutkijain Seura Suomen Fysiologiyhdistys Suomen Lääketieteen Historian Seura Suomen neurologinen yhdistys Jäsenmäärältään keskikokoisia, siis noin 270:n suuruisia, ovat kolme, aivan eri aikoina perustettua seuraa (ks. seuraava taulukko). Näistä Suomen Merihistoriallinen Yhdistys on myös perustamisvuotensa suhteen lähellä keskikohtaa, joten sitä voisi pitää näiden tietojen suhteen ”tyypillisenä” tieteellisenä seurana. Perustamisvuodet on tietenkin ”hakattu kiveen”, mutta jäsenmäärät elävät jatkuvasti. Niinpä esittämäni kuvat valottavat näkymiä aineiston koostamisen hetkellä, syyskuussa 2014. Tunniste Per. 141 Jäsenmäärä 1963 269 121 1990 270 257 2003 271 Nimi Suomen Merihisto riallinen Yhdistys Suomen keskiajan arkeologian seura Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura ETMU Haasteena oli muodostaa TSV:n verkkosivun tiedoista aito tilastollinen aineisto, siis 265 riviä käsittävä kahden muuttujan (perustamisvuosi ja jäsenmäärä) havaintomatriisi. Se kävi kätevästi professori Seppo Mustosen kehittämällä Survoohjelmistolla (Mustonen 1992), joka on tällaisiin tehtäviin omiaan. Sen uusin versio Survo R perustuu avoimeen lähdekoodiin, toimii osana suosittua R-ohjelmistoa ja on vapaasti saatavilla verkosta (Sund 2011). Survon keinoin sain sekä koottua seurakohtaiset tiedot edellä mainitulla verkkolomakkeella www.tsv.fi/jasenseurat/details.php että muokattua tiedot haluamaani muotoon. Sen jälkeen kuvien piirtäminen, jonka tein niin ikään Survolla suoraan PostScript- ja siitä PDF-muotoon, oli varsin suoraviivaista. Kiinnostava kokonaiskuva alkoi hahmottua heti ensimmäisestä luonnoksesta, ja muutamien kokeilujen jälkeen lähetin kuvan myös TSV:n tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäelle. Kiitän Ilaria kommenteista ja hyvistä ehdotuksista! Lähteet Mustonen, Seppo (1992). Survo – An Integrated Environment for Statistical Computing and Related Areas. Survo Systems, Helsinki. (494 s.) http://www.survo.fi/ books/1992/Survo_Book_1992_with_comments.pdf Salmelin, Raili ja Vehkalahti, Kimmo (painossa). Numeeristen tietojen tiivistäminen kuviksi. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti. Sund, Reijo (2011). Muste – the R implementation of Survo. Suomen Tilastoseuran vuosikirja, s. 133–146. http:// www.survo.fi/muste/publications/sund2011_muste_ yearbook.pdf Aineisto ja menetelmät Kuvaan lopuksi lyhyesti aineiston ja menetelmät, joilla hahmotin kokonaiskuvan tieteellisistä seuroista. 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Kirjoittaja on soveltavan tilastotieteen dosentti ja Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen. Monitieteisyyden haaste Uolevi Lehtinen Monitieteisyys, poikkitieteisyys ja tieteidenvälisyys ovat tiedekeskustelun iskusanoja, joita näyttävät kannattavan kaikki. Monitieteisyystermien käyttäjät, jopa useat monitieteisyyttä tutkimustyössään tai -ryhmissään hyödyntäneet tutkijatkaan, eivät välttämättä miellä, miten monimutkainen ja -tasoinen ilmiö on kysymyksessä. Monitieteisyyskysymykset ja niihin liittyvät metodologiset kysymykset ovat tärkeitä kaikkien tieteenalojen tutkijoiden mutta myös tutkimusten hyödyntäjien ja lukijoidenkin kannalta. Tarkasteltavien ilmiöiden monimuotoisuus ja samalla monimutkaisuus edellyttävät usein monitieteistä lähestymistapaa näiden ilmiöiden tarkastelussa. Itse asiassa varsinkin kaikkein tärkeimmät ilmiöt ovat tavallisesti luonteeltaan monitieteisiä ja monimutkaisia. Näitä tosiasioita ei valitettavasti aina tajuta, mikä johtaa tarkastelun yksipuolisuuteen ja pinnallisuuteen. Monitieteisyys ei ole yksinkertainen käsite. Voidaan puhua monitieteisyyskokonaisuudesta (engl. multiple disciplinarity tai multiple disciplinary totality), joka tarkoittaa useiden tieteiden käyttämistä jonkin ilmiön tarkastelussa. Se on kattokäsite monitieteisyydelle (multidisciplinarity), tieteidenvälisyydelle (interdisciplinarity) ja poikkitieteellisyydelle (transdisciplinarity). Nämä ovat eritasoisia monitieteisyyskokonaisuuden tyyppejä (osia tai variaatioita). Viimeksi mainituista tyypeistä monitieteisyys määritellään siten, että se hyödyntää useampaa kuin yhtä tieteenalaa mutta pysyy niiden rajojen sisällä. Tieteidenvälisyys koskee tiedon laajennuksia tieteenalojen välillä ja niiden rajojen yli samalla analysoiden ja syntetisoiden tieteidenväliset yhteydet koordinoiduksi ja harmonisoiduksi kokonaisuudeksi. Poikkitieteellisyys on edellisiä kokonaisvaltaisempaa ja se yrittää suhteuttaa tieteenalat yhteensopivaksi kokonaisuudeksi. Kaikki nämä tyypit ovat ymmärrettävästi lähellä toisiaan. Niiden terminologinen käyttö onkin vaihtelevaa ja joskus päällekkäistäkin. Millä tavalla monitieteisiä kokonaisuuksia, toisin sanoen monitieteisiä teorioita, malleja ja viitekehyksiä, voidaan luoda? Ainakin yhdistäminen, lainaaminen ja sekoittaminen ovat mahdollisia menetelmiä. Niitä hyödynnetään toistaiseksi riittämättömästi teorioiden rakentamis- ja kehittämistyössä. Yhdistäminen merkitsee joidenkin erillisten osien panemista yhteen. Osat voivat periaatteessa olla kokonaisia tieteenaloja, eri tieteenalojen yksittäisiä konstruktioita (teorioita, malleja ja viitekehyksiä) tai saman tieteenalan yksittäisiä konstruktioita. Toki viimeksi mainittujen yhdistäminen ei ole välttämättä monitieteistä toimintaa. Yhdistäminen tapahtuu usein samantasoisten tieteellisten konstruktioiden yhdistämisenä. Mutta joskus alemman tason konstruktio voidaan yhdistää ylemmän tason konstruktioon. Toisinaan kahdesta tai useammasta alemman tason konstruktiosta voidaan yhdistämällä rakentaa ylemmän tason konstruktio. Lainaamisen ja sekoittamisen arkikielinen merkitys kertoo myös niiden metodologisen tehtävän. Jälleen on todettava, että monitieteisyyden luomisessa käytettävät apuvälineet eli yhdistäminen, lainaaminen ja sekoittaminen ovat lähellä toisiaan ja niitä voidaan käyttää samanaikaisesti. Kaikki nämä teorianmuodostuksen apuvälineet voivat olla osina erilaisissa metodologisissa kombinaatioissa uutta teoriaa tai mallia rakennettaessa. Tällainen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin suurta huolellisuutta näiden apuvälineiden luonteen ja asianomaisen teorian ominaisuuksien huomioon ottamisessa. Esimerkiksi johtamisen ja organisaation samoin kuin markkinoinnin tutkimus ovat varsin monitieteisiä ja samalla tieteidenvälisiä alueita. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 39 Ne ovat lainanneet runsaasti aineksia, malleja ja teorioita käyttäytymistieteellisestä, lähinnä psykologisesta, sosiaalipsykologisesta ja sosiologisesta tutkimuksesta omiin tarkoituksiinsa. Monitieteisyys ulottuu myös tutkijoiden taustaan. Kun listattiin neljätoista merkittävää organisaation ja johtamisen tutkimusalueen panosta, tutkija oli liiketaloustieteilijä vain yhden osa-alueen osalta. Edellä esitellyssä hahmottelussa monitieteisyyskokonaisuus merkitsee siis tutkimuskohteen tarkastelua vähintään kahden tieteenalan näkökulmasta. Mutta toisinaan jollakin (yhdellä) tieteenalalla voi olla kaksi tai useampia malleja (viitekehyksiä), jotka täydentävät toisiaan siten, että kohdetta voidaan tarkastella näiden mallien näkökulmasta esimerkiksi malleja yhdistämällä. Mielestäni tätä voi nimittää monimallintamiseksi. Monimallintaminen saattaa olla useammin esiintyvä mahdollisuus kuin monitieteisyyden eri tyypit, koska varsinkin etäällä toisistaan olevien tieteenalojen yhdistäminen voi olla vai keaa tai jopa mahdotonta tai tarpeetontakin tieteenalojen erilaisen luonteen vuoksi. Näin ollen monimallintamisen avulla voidaan rakentaa runsaasti uusia tieteellisiä malleja ja viitekehyksiä, jopa teorioita. Monimallintaminen itsessäänkin voi syventää radikaalisti meidän tiedekäsitystämme. Monitieteisyys ja monimallintaminen saattavat toisinaan lähentyä toisiaan. Esimerkiksi tietyn tieteenalan kahdella mallilla voi olla selvästi eri tieteenaloihin pohjautuva tausta. Jos tämän kaltaiset mallit yhdistetään, uutta yhdistettyä mallia voidaan pitää monitieteisenä mallien tiedetaustan vuoksi. Esimerkiksi tällaisesta yhdistämisestä sopinee se, kun yhdistin kaksi markkinoinnin teorian päämallia, joilla on erilainen tieteellinen tausta. Syntynyt markkinoinnin uusi teoriakehikko on siten tulkittavissa monitieteiseksi perustana olevien päämallien erilaisen tiedetaustan vuoksi. Monitieteisellä tietämyksellä ja monitieteisyyden ymmärtämisellä on merkitystä aiheen hahmottamisesta monien välivaiheiden kautta aina tutkimusraportin tai -raporttien laadintaan ja julkistamiseen. Ne ovat tärkeitä myös tutkimusryhmien toiminnassa ryhmien toimivuu- 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 den kannalta. Samoin monitieteisyyden ymmärtäminen on – vai pitäisikö sanoa olisi – varsin tärkeää tiedepolitiikasta ja -rahoituksesta päättävien ja heidän päätöstensä kannalta. En ole varma, pystyinkö edellisen perusteella enempään kuin herättämään hieman uteliaisuutta. Sekin riittää, jos se johdattaa tutkijoita perehtymään monitieteisyyteen ja sen soveltamismahdollisuuksiin. Koska tutkija voi parhaimmillaan löytää luontevia mahdollisuuksia yhdistämiseen, lainaamiseen ja sekoittamiseen omassa tutkimuksessaan, voi pieni tai joskus jopa suuri tieteellinen läpimurto onnistua. Läheskään aina tutkija ei löydä kohtuullisen luontevia syitä tai mahdollisuuksia monitieteisyyteen pyrkimiseksi. Mutta mahdollisuuksien analysointi voi siinäkin tapauksessa johtaa oman tutkimuksen parempaan suhteuttamiseen muuhun tutkimukseen. Edellä esittämäni voidaan tiivistää seuraavanlaiseksi kaksoishaasteeksi: jokaisen tieteenharjoittajan kannattaa selvittää monitieteisyyttä omien tutkimustensa suhteen. Siksi jokaisen tutkijan tulee hankkia hyvä tietämys monitieteisyydestä, koska tämän tietämyksen pitäisi olla osa jokaisen tutkijan metodologistyyppistä osaamista. Kirjallisuutta Choi, C. & Pak, W. (2006). Multidisciplinarity and transdisciplinarity in Heath Research, Services, Education and Policy. Definitions, objectives and evidence of effectiveness. Clin Invest Med. Vol. 29, No. 6. Lehtinen, U. (2011). Combining Mix and Relation Marketing. The Marketing Review. Vol. 11, No. 2. Lehtinen, U. (2013). Multiple Disciplinarity in Theory Building: Possibilities of Combining. 1st Annual International Interdisciplinary Conference. AIIC 2013, 24–26 April. Azores, Portugal. Oswick, C., Fleming, P. & Hanlon, G. (2011). From Borrowing to Blending: Rethinking the Processes of Organizational Theory Building. Academy of Management Review. Vol. 36, No. 2. Van den Besselaar, P. & Heimeriks, G. (2001). Disciplinarity, Multidisciplinarity, Interdisciplinarity – Concepts and Indicators. Paper for the 8th Conference on Scientometrics and Informetries. ISSI Sydney. Whetten, D., Felin, T. & King, B. (2009). The Practice of Theory Borrowing in Organizational Studies: Current Issues and Future Directions. Journal of Management. Vol. 35, No. 3. Kirjoittaja on Tampereen yliopiston emeritusprofessori ja -rehtori. TIETEEN PÄIVIEN DEBATTI Ilmastohaaste: Hinta hiilelle ja talouden syvällinen rakennemuutos Markku Ollikainen Ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää energian tuotannon radikaalia muutosta, koska energiasektori tuottaa noin 80 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä. Jotta maapallon kahden asteen lämpötilanousu suurella todennäköisyydellä vältetään, globaalien kasvihuonekaasupäästöjen määrän tulee olla vuoden 2000 tasosta puolet vuonna 2050 ja vain 10 prosenttia vuonna 2100. Kehittyneet maat, Suomi mukaan lukien, ovat sitoutuneet vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään huomattavasti nopeammin YK:n ilmastosopimuksen (UNFCCC, 3. artiklan periaate) mukaisesti. Koska erityisesti maatalouden päästöjen vähentäminen on haasteellista, kehittyneiden maiden tulisi saada energian tuotannon fossiiliset päästöt loppumaan jo heti tultaessa vuosisadan puoliväliin. OECD ja YK korostavat, että ilmastopolitiikan tulee rakentua kahteen periaatteeseen. Hiilelle tulee saada hinta ohjaamaan tuotantoa pois fossiilisista päästöistä. Samalla tulee toteuttaa talouden rakennemuutos, siirtymä vähähiiliseen materiaali- ja energiatehokkaaseen yhteiskuntaan. Ilmastopolitiikan tehtävänä on synnyttää ilmastohaittaa vastaava hinta hiilelle sekä luoda yrityksille ja kuluttajille kannustimet toteuttaa tämä muutos ilman, että maiden kilpailukyky heikkenee. Kilpailukykyä luodaan innovaatioista, energia- ja materiaalitehokkuudesta sekä uusista älykkäistä ja uusiutuvaan energiaan perustuvista energiaratkaisuista. Euroopan unionin ilmastopolitiikan pääins trumentti on päästöoikeuskauppa, jolla säädellään päästökauppasektorin (energiantuotanto ja energiaintensiivinen teollisuus) päästöjä koko EU:n alueella. Päästökaupan ulkopuolisille sektoreille, esimerkiksi liikenteelle, EU kohdistaa oman vähennysvelvoitteen, joka jaetaan jäsen- ENERGIA- JA ILMASTOPOLITIIKAN TULEVAT VALINNAT Eduskuntavaalit lähestyvät. Aloitamme tässä lehdessä debatin, joka avaa monikanavaisesti tutkittua energia- ja ilmastopoliittista tietoa. Tavoitteenamme on tukea päätöksentekoa tuomalla tieteellistä tietoa mukaan keskusteluun. Kansallisen ilmastopaneelin puheenjohtaja ja uuden energiapolitiikan puolesta avoimesti kampanjoivan energiaprofessoriryhmän edustaja esittävät lehdessä näkökulmansa. Keskustelu jatkuu tiedepainilla ”Kohtaavatko energiapolitiikan ja ilmastotutkimuksen aikaikkunat?” Tieteen päivillä 8. tammikuuta. Mattotuomariksi on lupautunut emerituskansleri Kari Raivio, joka on juuri tehnyt selvityksen näyttöön perustuvasta päätöksenteosta valtioneuvoston kanslialle. Päivän painia seuraa Tieteen päivillä paneeli, johon on kutsuttu vaalikamppailuun valmistautuvia kärkipoliitikkoja kommentoimaan esitettyjä tutkimustietoon pohjautuvia tilannekuvia. Painiin liittyen kokeilemme vuodenvaihteessa myös uutta tiedetoimittaja Elina Venesmäen moderoimaa www.debattibaari. fi -keskustelualustaa. Asia-argumentointia edellyttävän julkisen keskustelualustan lisäksi Debattibaari pyrkii tarjoamaan uuden tutkijalähtöisen tavan osallistua sosiaalisessa mediassa käytävään mielipiteenmuodostukseen. Kokemukset vedetään yhteen Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Tervetuloa osallistumaan avoimeen keskusteluun aihekokonaisuudesta, johon kaivataan kipeästi ratkaisuja myös tiedemaailman edustajilta. Suomalaisten äänestäjien mahdollisuus valintoihin toteutuu ensi sijassa huhtikuun vaaleissa. Pariisin ilmastohuippukokous vuoden 2015 marraskuussa pitänee teeman kuitenkin parrasvaloissa koko tulevan vuoden. Tieteessä tapahtuu -lehti ja Debattibaari.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 41 maiden kesken kansallisiksi vähennysvelvoitteiksi ja jonka toteuttamiseksi jäsenmaat saavat vapaasti valita ohjauskeinot. Vuoteen 2020 saakka EU:lla on maakohtaisesti pakolliset uusiutuvan energian tavoitteet, joita jäsenvaltiot ovat edistäneet tukijärjestelmillä, kuten syöttötariffit (Suomi) tai vihreät sertifikaatit (Ruotsi). Vuodelle 2030 EU asettaa vain yhden jäsenmaita sitovan tavoitteen: päästöjen vähentäminen 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta. Maakohtaisista uusiutuvan energian tavoitteista luovutaan, samoin erillistavoitteesta liikenteelle. Päästökauppa on hinnan asettamista hiilipäästöjen aiheuttaman ulkoisvaikutuksen, eli ilmastohaitan, sisäistämiseksi. Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen tuet ovat teknologisia tukia, jotka korjaavat kilpailullisille markkinoille tyypillistä epäoptimaalista tutkimus- ja kehitystyötä sekä tiedon diffuusiota. Kuinka hyvin tällainen taloustieteellisesti perusteltu ohjauskeinopaletti edistää irtaantumista hiilestä ja talouden rakennemuutosta, riippuu kokonaan siitä, kuinka hyvin ohjauskeinojen taso on valittu, kuinka ne on kohdennettu toimijoille ja kuinka hyvin ohjauskeinot toimivat yhdessä. Energiasektorin kannalta keskeisiä ovat päästöoikeuskauppa, uusiutuvan energian käyttöä edistävät tuet sekä keinot fossiilisten liikennepolttonesteiden käytön vähentämiseksi (esim. biopoltteiden osuuden kasvattaminen). Lisäksi fossiilisille polttoaineille kohdistettavien laajaperäisten tukien poistaminen on ensiarvoisen tärkeää ja se jo yksinään jouduttaisi siirtymistä uusiutuvaan energiaan. Myös asetetuilla tavoitteilla on merkitystä: tiukemmat tavoitteet jouduttavat hiilipäästöjen vähentämistä, kunhan ilmastopolitiikka ei johda hiilivuotoon. Energiasektorin investoinnit ovat luonteeltaan pitkäaikaisia, 30–50 vuotta. Ilmastopolitiikan aikaskaalasta käsin katsottuna hiilipäästöt on siten eliminoitava kahden kolmen investointisyklin kuluessa, kun tarkastellaan suurempia laitoskokoja. Sen sijaan hajautettu pienimuotoinen uusiutuva energia on investointikohteena ketterämpi ja lyhytikäisempi, mutta sen merkitys voi olla valtaisa. Esimerkiksi asuminen 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 kuluttaa 40 prosenttia Suomen energiasta. Maalämpö, aurinkoenergia, tuulivoima ja bioenergia yhdessä älykkäiden sähköverkkojen kanssa voivat tuoda merkittävän muutoksen asumisen energian kulutukseen sekä yksittäisten kansalaisten valintojen että yhdyskuntarakenteen kehittämisen kautta. Energiamuotojen tarkastelun ohella on syytä muistaa myös, että IPCC:n ilmastoskenaarioissa hiilidioksidin talteenotolle on annettu tärkeä sija. Vaikka kehittyneiden maiden tulee muuntua hiilineutraaleiksi vuosisadan loppua kohden, uusia hiili- ja kaasuvoimaloita rakennetaan edelleen sekä kehittyvissä maissa että teollisuusmaissa. Tämä korostaa hiilen varastointi- ja talteenottotekniikan (CCS) käytön tarvetta. Ensi vaiheessa tulee saada talteen fossiilinen hiili ja lopulta myös biomassojen käytöstä aiheutuvat päästöt. Ohjauskeinovalikoiman tulee luoda kannustimet hiilen talteenoton tutkimiseen ja asteittaiseen käyttöönottoon. Ilmastopolitiikka asettaa siis runsaasti ehtoja ja tavoitteita ohjauskeinojen käytölle energia sektorilla. Päästöoikeuskaupalla on keskeinen rooli: se asettaa hinnan hiilelle, nostaa sähkön hintaa edistäen energiatehokkuutta ja parantaa uusiutuvan energian kilpailukykyä ja käyttöönottoa. Päästöoikeuden hinnan noustessa 25–30 euron tasolle (CO2-tonnia kohti) useat vaihtoehdot fossiilisille energialähteille tulevat kilpailukykyiseksi. Samalla syntyy kannustimia myös välttämättömän hiilen talteenoton ja varastoinnin tutkimiseen. Valtion budjetin kannalta on tärkeää huomata, että päästöoikeudet huutokaupataan ja se tuottaa valtioille tuloja budjetin rahoittamiseen. Suomi sai vuonna 2013 huutokaupoista 70 miljoonaa euroa, vuonna 2014 lokakuuhun mennessä 52 miljoonaa euroa. Luvut ovat alhaisia, koska päästöoikeuden hinta on ollut alhainen, mutta ne moninkertaistuvat, kun hinta kasvaa. Nämä rahat voidaan käyttää kansalaisten verotuksen laskemiseen ja siten kompensoimaan noussutta sähkön hintaa. Verrattuna mittavaan uusiutuvan energian tukipolitiikkaan päästökaupalla on siten merkittävä etu: kun tuet kasvattavat verorasitusta ja budjettivajetta, pääs- tökauppa tuo valtiolle tuloja ja mahdollistaa pikemmin verorasituksen laskua. Päästökauppa ei yksin riitä ohjaamaan energian käytöstä koituvien päästöjen vähentämistä, sillä monet päästöjä aiheuttavat sektorit ovat sen ulkopuolella. Erillisiä ohjauskeinoja tarvitaan ohjaamaan näitä päästökauppaan kuulumattomia sektoreita. Energian käytön suhteen avainasemassa ovat liikenne, asuminen (alle 20 MW:n laitoksissa tuotettu lämpö). Aurinkoenergia on tulossa kaupallisesti kannattavaksi yksittäisille kotitalouksille – varsinkin jos tietyt Suomen verotuksen esteet poistetaan. Liikenteen osalta lyhyellä aikavälillä tärkeässä roolissa ovat ilmastokestävät liikennebiopolttoaineet, mutta pidemmällä aikavälillä painottuvat muut ratkaisut, kuten sähkö ja vety. Tutkimus- ja kehitystyön edistäminen on välttämätön talouden rakennemuutoksen jouduttaja, mutta tehokkaan tukipolitiikan mitoittaminen on vaikeaa. Uusiutuvan energian tuet ovat kohdistuneet jo tiedettyyn teknologiaan, mikä ei ole teorian mukaista. Silti niillä on ollut tärkeä merkitys uusiutuvan energian osuuden kasvussa. Mutta kääntöpuolena on ollut päästöoikeuksien hintaa laskeva vaikutus, mikä yhdessä kivihiilen hinnan laskun kanssa on lisännyt kivihiilen käyttöä. Ilmastopolitiikkaan soveltuvan usean yhtäaikaisen ohjauskeinon käytön tutkimukselle on ilmeinen tarve. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ympäristöekonomian professori ja Suomen ilmastopaneelin puheenjohtaja. Uusi energia- ja ilmastopolitiikka Matti Liski Taloudellinen tehokkuus edellyttää, että jokainen maksaa toiminnastaan muille aiheutuvat kustannukset. Ilmastonmuutoksen tehokas hallinta noudattaa tätä samaa yksinkertaista periaatetta. Päästöille tulisi asettaa hinta, joka vastaa niistä aiheutuvia tulevia haittoja. Taloudellisten ilmastomallien mukaan nykyisten päästöjen haitat saavuttanevat huippunsa 60–70 vuoden viiveellä ja niiden lopullinen vaikutus ilmastoon vaimenee merkittävästi vasta vuosisataisella aikajänteellä. Lämpenemisen taloudelliset kustannukset eivät ole ainoastaan epävarmoja vaan myös tuntemattomia. Vaikutusten aikajänne, epävarmuus sekä globaali ulottuvuus vaikeuttavat päästöjen hinnoittelua, mutta periaate ei muutu: päästöistä tulisi maksaa niiden todellinen yhteiskunnallinen kustannus. Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan vaikutusten tuntemattomuus on keskeinen syy asettaa globaali hinta päästöille. Päästöjen hinnoittelun globaalia mallia eli ideaalia ratkaisua käytetään paradoksaalisesti jatkuvasti ilmastopolitiikkaa vastaan. Argumentin juoni on, että maiden tulisi pyrkiä globaaliin päästöveroon, joka viestittää kaikille maille päästetyn CO2-tonnin hinnan. Jos tähän ei päästä, mikä on hyvinkin todennäköistä, putoaa pohja myös yksipuolisilta toimilta. Euroopan unionin yksipuolinen päästöjen hinnoittelu rapauttaa teollisuuden kilpailukyvyn ilman, että päästöt globaalisti vähentyvät, koska päästöt vastaavasti lisääntyvät EU:n ulkopuolella. Hiilivuoto on todellinen uhka ilmastopolitiikalle, muttei syy ohittaa päästöistä aiheutuvaa globaalia yhteiskunnallista kustannusta. Globaali malli on korvattava paikallisella mallilla, jossa uudenlainen ilmasto- ja energiapolitiikka tukee talouden suotuisaa kehitystä, vaikka globaalia sopimusta päästövähennyksistä ei saataisi aikaan. Päästöjen hinnoittelussa jokainen loppukuluttaja maksaa osuutensa tuotetuista haitoista. Lyhyesti: CO2-vero nostaa tavaroiden ja palveluiden lopullista hintaa. Tämä hintojen nou- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 43 supaine on ongelma, jos ilmastopolitiikkaa joudutaan tekemään paikallisesti. Paikallisesti toteutetun ilmasto- ja energiapolitiikan tulisi muuttaa kustannuspaine kustannuseduksi ja kilpailukyvyksi. Sähköenergian tuotanto ja kulutus on tärkein CO2-päästöjä tuottava sektori. Uusiutuvan energian suora tukeminen lisää tarjontaa sähköenergian markkinoilla ja siten laskee sähkön hankintakustannusta loppukuluttajille. Vaikutus sähkön hintaan on siis täysin päinvastainen kuin päästöjen hinnoittelussa verojen tai päästökaupan kautta: sähkön hinta laskee, kun tarjontaa tuetaan. Saksa, joka on uusiutuvan energian tukemisen edelläkävijä, onkin tukipolitiikallaan saanut aikaan ennätysalhaiset sähkön tukkuhinnat. Uusiutuvan energian tukipolitiikkaa on helppo kritisoida käsitteellisesti. Suhteessa globaaliin ideaaliin se vääristää teknologiavalintoja ja tuottaa omavaraisuutta eikä siten edistä kansainvälistä työnjakoa. Paikallisesti ja yksipuolisesti toteutettu ilmastopolitiikka ei tuota yhtä hyvää maailmantalouden yleistä kehitystä kuin se, joka seuraisi globaalista ilmastosopimuksesta ja kattavasta päästöjen hinnoittelusta. Ilmastopolitiikkaa ei kuitenkaan tehdä käsitteellisen optimin maailmassa vaan sellaisessa, jossa politiikan tulee olla hyväksyttävää sekä taloudellisesti että poliittisesti. Tuet uusiutuvaan energiaan, älykkäisiin sähköverkkoihin sekä tavoitteet liittyen energiatehokkuuteen jakavat voittajat ja häviäjät vastakkaisella tavalla verrattuna ilmastopolitiikan ideaaliratkaisuun. Tämä saattaa selittää, miksi Saksan Energiewende on poliittisesti mahdollinen. Sähkömarkkinat ovat jälleen hyvä esimerkki. EU aloitti ilmastopolitiikan käytännön toteuttamisen luomalla kaupattavien päästölupien järjestelmän (EU Emissions Trading System, EUETS). EU-ETS on periaatteessa oikeaoppinen tapa saavuttaa päästövähennykset kustannustehokkaasti. Järjestelmän tähänastinen historia on opettavainen. Alkuvaiheessa päästöluvista oli aitoa niukkuutta, mikä johti lupien hintojen nousuun ja sähkön tuotatokustannusten kautta sähkön kohonneisiin markkinahintoihin. Syntyi 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Windfall-voittoja eli ”ansiotonta arvonnousua” toimijoille, jotka eivät lupia tarvitse, kuten ydinvoimayhtiöt. Arvonnousu ei tietenkään ole ansiotonta, koska järjestelmän tarkoitus on palkita CO2päästöistä vapaata tuotantoa. Se luo David Ricardon maankorkoteoriaa vastaavan asetelman, jossa parhaat eli tehokkaimmat yksiköt saavat laatuerosta korvausta. Tässä laatuero syntyy CO2-päästöjen suhteen. Toisin kuin maankorkoteoriassa, parhaaseen laatuun voidaan päästöjen kohdalla investoida, mikä on päästökaupan ohjausvaikutuksen ydin. Vaikka järjestelmä on taloudellisesti oikein toimiva, se on osoittautunut poliittisesti haastavaksi. EU-ETS luo sähkön kuluttajilta tuottajille tulosiirtoja, joista kumpuaa jatkuva poliittinen pyrkimys peukaloida järjestelmää. Myös Suomen eduskunta on käsitellyt ehdotusta Windfall-veroksi. Päästökaupan tulisi tehdä lopputuote riittävän kalliiksi siten, että investoinnit uusiin teknologioihin tulisivat kannattaviksi. Tätä investointien ohjausvaikutusta ei Euroopassa ole nähty. Poliittisista syistä järjestelmä ei pysty uskottavasti tuottamaan hintoja, jotka olisivat riittäviä ohjaamaan investointeja. Uusiutuvan energian tuki toimii suuntaan, joka näyttäytyy poliittisesti hyväksyttävämpänä. Tuet syövät Windfall-voittoja, ja näin voi käydä siinä määrin, että vanhat toimijat päätyvät rahoittamaan uusiutuvan energian tuet. Saksan-malli, jossa uusiutuva energia korvaa perinteiset tuotantomuodot, on yhdenlainen pyrkimys kääntää sähkömarkkinoiden vapaa kehitys siten, että vanhat toimijat maksavat merkittävässä määrin järjestelyn kustannukset. Kehityspolun päässä on paikallisesti tuotettu ja kulutettu energia, jolloin rajat ylittävän energiavaihdannan perusteet romuttuvat. Ottamatta kantaa uuden energiajärjestelmän kokonaiskustannuksiin on helppo todeta sen hyödyistä, että se eristää talouden monilta rajat ylittäviltä vaikutuksilta. Fossiilisten polttoaineiden hintakehitykseen liittyvät globaalit epävarmuudet eivät enää heiluta paikallisia energiakustannuksia. Uusiutuva energia on toki ajallisesti vaihtelevaa, muttei epävarmaa: aurinkoa ja tuulta on keskimäärin odotettavissa sama määrä ensi vuonna tai kymmenen vuoden päästä. Mutta kukapa ennustaisi öljyn hinnan vuonna 2025? Maailmantalouden bruttokansatuotteen on arvioitu kasvavan 5–7-kertaiseksi nykyisen vuosisadan aikana, mikä edellyttää irtaantumista niukkenevista fossiilisista resursseista. Uusi energiajärjestelmä mahdollistaa tämän irtaantumisen. Puolustusliittoumat, poliittiset unionit ja kauppasopimukset ovat keskeisiä kansallisia strategisia päätöksiä. Ilmastopolitiikka on vastaava kansallinen tehtävä, johon liittyy poliittinen vastuu samoin kuin turvallisuudesta huolehtimiseen. Globaali ilmastopolitiikka saattaa rakentua asteittain paikallisista ratkaisuista. Poliittinen vastuu edellyttää uudenlaista paikallisesti toteutettua ilmastopolitiikkaa. Kirjallisuutta Euro-CASE Policy Position Paper: Reform Options for the European Emissions Trading System (EU-ETS). European Council of Academies of Applied Sciences, Technologies and Engineering. IPCC (2014), Climate Change 2014: Impacts, Adaptation, and Vulnerability, Summary for Policy Makers, WGII AR5 Summary for Policymakers. Nordhaus, W. D. (2008), A Question of Balance: Weighing the Options on Global Warming Policies. (Yale University Press, New Haven, CT). Roe, G. H., and M.B. Baker (2007). Why Is Climate Sensitivity So Unpredictable? Science 26 October 2007: Vol. 318, no. 5850, 629–632. Weitzman, M. (2013). Tail-Hedge Discounting and the Social Cost of Carbon. Journal of Economic Literature, 51(3): 873–82. TIETEEN PÄIVIEN OHJELMA JULKAISTU! Tieteen päivien (7.–11.1.2014) ohjelma on julkaistu ja se on luettavissa osoitteessa www.tieteenpaivat.fi/tieteen-paivat-2015/ohjelma. Paperinen käsiohjelma ilmestyy joulukuun alussa ja sen voi silloin poimia mukaansa muun muassa Helsingin yliopiston päärakennuksen aulasta. Tieteen päivien ohjelma koostuu jälleen ajankohtaisista luennoista, paneelikeskusteluista, Päivän paini -väittelyistä sekä planetaarioesityksistä. Ohjelmassa on myös Kruunuhaan Tieteiden yö, yläasteille ja lukioille suunnattu Nuorten päivä sekä ”Tiesitkö tämän? Tiedettä Kampissa” -yleisötapahtuma. Uutena konseptina Tieteen päivillä aloittavat klinikat. Todennäköisyysklinikalla (la 10.1 klo 13) matematiikan asiantuntijat vastaavat yleisön kysymyksiin todennäköisyyksistä ja todennäköisyyslaskennasta. Kieliklinikalla (su 11.1 klo 14) asiantuntijoilta saa vastauksia suomen kielen sanoista. Kysymyksiä klinikoille voi lähettää etukäteen osoitteeseen info@tieteenpaivat.fi. Jos sinulla on kysyttävää Tieteen päivistä, samasta osoitteesta vastaavat myös päivien järjestäjät. Tieteen päivien 2015 teemana on ”Sattuma – Slumpen”. Kirjoittaja on Aalto-yliopiston taloustieteen professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 45 TUTKIMUSTA SUOMESSA Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden luomiseen Ari Turunen Taideteollisen muotoilun professori Satu Miettinen johtaa Lapin yliopiston tutkimushanketta, jossa kehitetään palvelumuotoilun menetelmiä vastaamaan digitaalisen tuotannon tarpeita suomalaisille yrityksille. Palvelumuotoilun avulla lisätään asia kasymmärrystä tuotekehityksessä ja nopeutetaan uusien tuotteiden suunnittelua. Satu Miettinen on osallistunut moniin yhteisölliseen muotoiluhankkeisiin Suomessa ja ulkomailla. Muotoiluajattelu on keskeinen osa uudenlaista johtamista. Palvelumuotoilussa käytetyt menetelmät, kuten skenaariot, tarinallisuus ja prototypointi, auttavat päättäjiä näkemään tulevaisuuden toimintaympäristöjen muutokset. Kyse on olemassa olevan tiedon keräämisestä ja jäsentämisestä uudella tavalla. Vuodesta 2002 Miettinen on tehnyt yhteistyötä namibialaisten paikallisten yhteisöjen kanssa monissa muotoiluprojekteissa: Opuwo– Helsinki–Opuwo 2002, Kwaata–Kosketus 2004 sekä Potentials – design in the field 2006–2007. Näissä yhteisölähtöisessä projekteissa sovelletaan taiteen ja muotoilun menetelmiä palveluiden kehittämisessä. Projektien tavoitteena on kuvata yhteisölle tärkeitä teemoja, haluttuja muutoksia ja tapoja muutosten toteuttamiseen. Tuloksena on uusia palveluja, joilla on ehkäisty namibialaisten nuorten syrjäytymistä ja edistetty terveyttä ja hyvinvointia. Suomessa Miettinen on ryhmineen ollut mukana monissa IT-alan projekteissa, joissa palvelumuotoilulle on myös kysyntää. IT-alalla palvelumuotoilusta on apua, kun pitää esimerkiksi tutustua uuteen tekniseen ekosysteemiin ja alkaa käyttää sen sovelluksia. Miettisen mielestä prototypointi toimii yhteisen ideoinnin pohjana. Se auttaa samalla käsitte- 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 lemään ja välittämään tunnereaktiota, joita aina syntyy, kun ideoidaan yhdessä. – Tarkoin valittu paikka ja aika, taitava keskustelujen vetäjä ja avainhenkilöiden aktiivinen osallistuminen ovat yhteisen ideoinnin edellytyksiä. Henkilökohtaiseen kokeilemiseen ja yhteistyöhön kannustetaan, jotta saataisiin selville myös osallistujien emotionaaliset oivallukset ja käsitykset. Prototypointi-tilaisuudet voivat tukea päätöksentekoa, luoda siltoja eri osastojen välillä isoissa yrityksissä ja auttaa hiljaisen tiedon hyödyntämistä ja levittämistä. Miettisen ryhmä pohtii, miten ja mitkä palvelumuotoilun työkalut auttavat yrityksen palvelutuotannon nopeuttamisessa sekä miten palvelumuotoilun prosessi pitäisi rakentaa. Lähtökohtana on kysyä, miten palvelumuotoilun keinot tukevat asiakasymmärryksen syntymistä ja liiketoimintaidean kehittämistä. – Muotoiluajattelu on ratkaisukeskeistä toimintaa, jossa hyödynnetään monialaista asiantuntijuutta luovien, visuaalisten ja konkretisoivien menetelmien avulla, toteaa tutkija Hanna-Riina Vuontisjärvi Miettisen ryhmästä. Suomi, Britannia, Tanska ja Saksa ovat palvelumuotoilun edelläkävijöitä. Esimerkiksi Britanniassa, Tanskassa ja Suomessa palvelumuotoilun menetelmiä on käytetty jo systemaattisesti julkisten palvelujen parantamiseen. Suomessa Kuntaliitto on käyttänyt palvelumuotoilua tulevien yhteiskuntamuutosten ja asiakkuuksien ennustamisessa ja tunnistamisessa. Palvelumuotoilu tulee Suomen julkishallinnossa tarpeeseen, koska osa julkista palveluliiketoimintaa on viime vuosikymmeninä siirretty erilaisille liikelaitoksille. Samalla on suunniteltu uusia palveluiden tilaamis- ja tuottamismalleja. Palvelumuotoilu luo näin mahdollisuuksia hyödyntää ja soveltaa uusia toimintatapoja julkista ja yksityistä sektoria yhdistävien palvelujen suunnittelussa. Palvelumuotoilu toimii kunnan tai kaupungin uuden sisällön tuottamisen, ennakoinnin ja kehittämistyön välineenä. Se on osa päätöksentekoa. Kunnallisessa hallinnossa uudet ideat tulevat käyttöön päättäjien ollessa mukana itse palvelumuotoilussa. Kuntalaisten tyytyväisyyttä voidaan lisätä tunnistamalla heidän piileviä tarpeitaan ja tuottamalla heille palveluita sujuvina palvelupolkuina. Palvelupolku kuvaa palvelun etenemistä asiakkaan näkökulmasta. Siinä otetaan huomioon asioita, joihin suunnittelulla voidaan vaikuttaa ja jotka palvelun käyttäjä kohtaa. Tulevaisuuteen suuntautunutta Muotoiluajattelu on tulevaisuuteen suuntautunutta. Taloudelliset päätökset tehdään usein menneeseen katsoen – muotoilun menetelmien avulla katse käännetään tulevaisuuteen. Perustavanlaatuinen kysymys on, miten tutkia jotakin, joka ei vielä ole olemassa. – Tutkimusta tehdään artefaktien, luonnosten, eri ympäristöjen ja mallien avulla. Se keskittyy jokapäiväisiin käyttäjäongelmiin, kuten miten totutaan uusiin teknisiin ekosysteemeihin ja kuinka opitaan tekemällä, kertoo Vuontisjärvi. Miettisen ryhmä tarjoaa yritysten käyttöön erilaisia visualisointityökaluja. – Työkalut voivat olla esimerkiksi kuvantamista valokuvien, videoiden, skenaarioiden ja profiilien muodossa – toisin kuin tekstillä tai puheella, kuvilla eli visuaalisuudella saadaan helpommin luotua yhteisymmärrystä vaikkapa kehitystiimin ja asiakkaan välillä, sanoo Vuontisjärvi. Esimerkkinä palvelumuotoilun menetelmiä tehokkuudesta on suuryrityksen tuotekehitysprosessin näkyväksi tuominen, haasteiden tunnistaminen ja niiden ratkaiseminen yhdessä organisaation henkilöstön kanssa. – Säästöä syntyy niin ajallisesti kuin rahallisestikin. Lisäksi olemme tuoneet asiakkuudet lähemmäs yritystä mm. tunnistamalla potentiaalisia käyttäjäryhmiä ja tuomalla heidän tuote/ palvelukokemuksensa videoiden, haastatteluiden ja työpajojen avulla lähemmäksi yritysten kehitystiimejä. Asiakkuuksia voisi tuoda lähemmäksikin yritysten tuotekehitys- ja testausprosesseja – ei pelkästään ison datan vaan aidon, kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen keinoin, Vuontisjärvi huomauttaa. Pahvisairaala prototyyppinä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa haluttiin suunnitella potilaslähtöinen sairaalaympäristö. Palvelumuotoilua käytettiin sarkoomapotilaan hoitopolun kuvaamisessa. Sairaalan ja Aalto-yliopiston palvelumuotoilun tutkijoiden yhteistyössä toteuttamassa hankkeessa henkilökunta ja potilaat osallistuivat projekteihin yhdessä. Menetelminä olivat mm. haastattelut, yhteiset keskustelut ja pelit. Keskeisenä menetelmänä tilan, palvelun ja kokemusten kehittämisessä oli prototypointi. Aalto-yliopiston isoon studioon rakennettiin pahvisairaala, jossa potilaat, henkilökunta, tutkijat ja arkkitehdit pohtivat ja testasivat yhdessä hyvän sairaalatilan ominaisuuksia Tuloksena syntyi uusia potilasmateriaaleja, jotka kuvaavat hoitoa paremmin potilaan näkökulmasta, sekä palkattu sarkoomahoitaja, jonka työpaikkailmoituksen potilaat laativat. Hankkeessa omaksuttuja tietoja ja taitoja käytetään jatkossa sairaalassa omaan kehitystyöhön. Potilaan hoitopolku lyheni, prosesseissa tuli järkevämpiä ja sairaala sai säästöjä. Palvelumuotoilu yrityksissä Pohjois-Suomessa Miettisen tutkimusryhmän asiakkaita ovat olleet Danske Bank, Norrhydro, Santa Park ja Lapland Safaris. Näissä yrityksissä pidettiin prototypointi-sessioita, jotka auttoivat tekemään yritysten sisäiset prosessit läpinäkyviksi. – Tilaisuudet auttoivat yritysten johtoa havaitsemaan, mitä oikeasti yrityksissä tapahtui huolimatta muodollisista ohjeista tai käyttöohjeista. Toisaalta osallistujat pystyivät myös tunnistamaan ja suosittelemaan hyviä käytäntöjä ja levittämään tietoa niistä koko organisaatiolle. Tämä ei edistänyt pelkästään asiakastyytyväi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 47 syyttä vaan lisäsi myös työtyytyväisyyttä ja auttoi työntekijöitä saavuttamaan henkilökohtaiset myyntitavoitteensa, Miettinen korostaa. Miettisen mukaan prototypointi-tilaisuudet olivat myös hyviä hetkiä sisäisiin arviointeihin, jolloin voitiin analysoida ja kehittää asiakaspalvelua yritysten eri maantieteellisissä paikoissa. – Prototypointi-menetelmät nähtiin uutena koulutustyökaluna, jolla voitiin kouluttaa työntekijöitä asiakaspalveluun. Tämä on tärkeää, sillä henkilökunnan mieliala vaikuttaa myös asiakkaan palvelukokemukseen. Miettisen ryhmä teki kehitysprojektit näiden neljän yrityksen lisäksi hissivalmistaja Kone Oy:lle. Lisäksi tehtiin haastattelukyselyt ammattilaisille, jotka työskentelivät palvelumuotoilussa yhdeksässä eri yrityksessä Saksassa, Yhdysvalloissa, Italiassa ja Suomessa. Näitä olivat GE, Intuit, IDEO, Adaptive Path, LVL Studio, Volkswagen, Whitespace, BetterDoctor ja Experientia. Näissä yrityksissä palvelumuotoilu on osa yrityksen strategiaa tai liiketoimintaa. Volkswagen käyttää sitä omien tuotteidensa kehittämisessä, IDEO myy palvelumuotoilua samoin kuin Experientia ja Diagonal. Tutkimus loi edellytykset ymmärtää palvelumuotoilun roolia yritysten arvon muodostuksessa. – Tuloksista huomasimme, että palvelumuotoilua ei hyödynnetä tarpeeksi paljon digitaalisissa ekosysteemeissä. Maailmanlaajuisissa yrityksissä on tarpeellinen infrastruktuuri ja laitteisto, mutta tarvittavat työkalut ja menetelmät uuteen ajatteluun silti puuttuvat. Miettisen mukaan asiakkaiden tarpeista on tullut kaiken kehittämisen lähtökohta menestyvissä yrityksissä. –Entistä enemmän halutaan ottaa asiakas mukaan innovointiprosessiin. Tämä asettaa palvelumuotoilun yhä keskeisempään asemaan yrityksissä. Nyt Miettisen ryhmä tekee yhteistyötä suomalaisten IT-firmojen, kuten F-Securen ja Elektrobitin kanssa. – Palvelumuotoilu antaa meille työkalut konkretisoida yritysten tarjoamia palveluja, jotka toimitetaan digitaalisen kanavien ja älykkäiden laitteiden kautta. Tutkimme ja analysoimme miten palvelukokemus syntyy eri kosketuskohtien kautta. Lisätietoja http://www.sdwiththeory.com/ http://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=02bb9427-3bf44f79-99c5-cbc4f5367e35 http://www.n4s.fi Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 KESKUSTELU Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu Syksy Räsänen Tieteessä tapahtuu -lehden viime numerossa (5/2014) Vesa Kanniainen kommentoi Helsingin Sanomissa julkaistua kolumniani ”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin” [1, 2]. Tämä onkin mukava tilaisuus selventää lyhyttä kirjoitustani ja korjata mahdollisia väärinkäsityksiä. Kanniainen arvostelee väitettäni, jonka mukaan taloustieteen virheellisesti ennustaneita malleja ei hylätä ja kirjoittaa, että kokeellista tutkimusta tehdään paljon. Ensiksi todettakoon, että Kanniainen on oikeassa siinä, että en tunne taloustieteen sisällä käytävää keskustelua: kirjoitukseni kohteena oli taloustieteen mallien käyttäminen julkisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa, kuten sen otsikosta ilmenee. (Lisätarkennuksia löytyy Suomen Pankin rahoitusmarkkinatutkija Esa Jokivuolteen kanssa käymästäni keskustelusta [3].) Toisekseen, en väittänyt, etteikö taloustieteen malleja koskaan arvioitaisi niiden ennusteiden perusteella. Kirjoitin kolumnissani, että a) Eurooppa on taloudellisessa kriisissä, b) kriisin syistä on erilaisia teorioita, c) kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n teorioihin pohjaavat ennusteet ovat olleet täysin virheellisiä, d) joidenkin kilpailevien mallien ennusteet ovat olleet onnistuneempia ja e) silti luottamus IMF:n teorioihin ja ennusteisiin ei ole laskenut ja niillä yhä perustellaan Suomen talouspoliittisia valintoja. (Siitäkin huolimatta, että IMF on nyt siirtynyt suosittelemaan jossain suhteessa vastakkaista linjaa ja velan ottamista [4].) Kanniaisen mukaan kritiikkini Euroopan talouskriisiä koskevia malleja kohtaan pitääkin paikkansa: ”On totta, mitä [Räsänen] sanoo kokonaistaloudellisten makromallien kyvystä ennustaa tulevaa. Ennustetarkkuus on välillä kehno.” Tähän yksimielisyyteen on tosin syytä jättää varaus, johon palaan myöhemmin. Takaisinkytkennästä Kanniainen selittää taloudellisten mallien huonoa ennustevoimaa takaisinkytkennällä. Tämä tarkoittaa sitä, että taloudelliset toimijat reagoivat talouteen vaikuttavien asioiden, kuten julkistettujen talousennusteiden, muutoksiin. Kanniainen esittää takaisinkytkennän ihmistieteille ainutlaatuisena ongelmana ja arvelee, että ”Räsänen ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi takaisinkytkentämekanismeja”. Itse asiassa takaisinkytkentä on keskeinen ilmiö fysiikassa, ja se on sattumoisin erikoisalaani kosmologiassa. Niin kosmologia kuin Kanniaisen mainitsema taivaankappaleiden liikkeiden laskeminen perustuvat yleiseen suhteellisuusteoriaan, jonka mukaan aine määrää aika-avaruuden geometrian, joka määrää aineen liikkeen, joka sitten vaikuttaa takaisin geometriaan. Aurinkokunnassa takaisinkytkennällä ei ole suurta merkitystä, mutta esimerkiksi toisiaan lähellä kiertävien pulsarien ratojen laskemisessa se on tärkeää. Russell Hulsen ja Joseph Taylorin vuonna 1974 löytämän kaksoispulsarin PSR B1913+16 takaisinkytkentäanalyysin avulla havaittiin epäsuorasti gravitaatioaallot ensimmäistä kertaa, ja Hulse ja Taylor saivatkin löydöstään Nobelin palkinnon vuonna 1993. Tällaisten tarkastelujen eturintamassa ovat nykyään mustien aukkojen ja neutronitähtien törmäysten synnyttämien gravitaatioaaltojen tarkka laskeminen. Takaisinkytkennällä on roolinsa myös kosmologiassa, mutta T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 49 ei tarvitse mennä Maata kauemmaksi kalaan. Jo ensimmäisen vuoden fysiikan kursseilla oppii, että sähkökenttä vaikuttaa varattujen hiukkasten liikkeeseen, mikä puolestaan muuttaa sähkökenttää. Takaisinkytkentää on kaikkialla. Ennustaminen ja vastuu Kanniainen on toki oikeassa, että ennustaminen on ihmistieteissä vaikeampaa kuin luonnontieteissä. (Kanniainen tiivistää näkökulmansa taloustieteen ennustamisongelmaan seuraavasti: ”Pahin este ennusteiden osuvuudelle on kuitenkin se, ettei ennustamatonta voi ennustaa.”) Väitteideni kannalta on kuitenkin merkityksetöntä, onko ennustaminen helppoa vai ei. Fysiikassakin on paljon asioita, jotka ovat liian monimutkaisia ennustettaviksi, ja toisaalta ennusteet menevät usein pieleen. Aloitinkin kolumnini mainitsemalla hiukkasfysiikan malleista, joiden mukaan Higgsin hiukkasta ei olisi olemassa. Oleellista on se, että ollaan rehellisiä siitä, mistä asioista ja millä tarkkuudella on mahdollista tehdä ennusteita. Tarkasteltavan ilmiön, vaikkapa Euroopan talouden, kohdalla joko on mahdollista tehdä luotettavia ennusteita tai sitten ei ole. Ensimmäisessä tapauksessa ennusteita tulee verrata havaintoihin ja arvottaa korkeammalle sellaisia malleja ja tutkijoita, jotka osuvat enemmän oikeaan. Jälkimmäisessä tapauksessa taloustieteen malleja ei voi käyttää perusteena ilmiötä koskevassa päätöksenteossa. Palaan mainitsemaani varaukseen Kanniaisen toteamuksessa siitä, että olen oikeassa ”kokonaistaloudellisten makromallien [heikosta] kyvystä ennustaa tulevaa”. En nimittäin väittänyt, että kaikkien mallien ennustuskyky olisi huono, ja mainitsin Paul Krugmanin ja Joseph Stiglitzin esimerkkeinä taloustieteilijöistä, jotka ovat arvostelleet Euroopan taloutta koskevien IMF:n mallien teoreettisia perusteita ja esittäneet omia ennusteitaan ja toimintasuosituksiaan. Näitä erilaisia malleja ei kuitenkaan ole arvotettu niiden ennustevoiman mukaan, ainakaan poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Mikäli tilanne taloustieteen sisällä on toinen, taloustieteilijöiden velvollisuus olisi tuoda julkisessa keskustelussa esille se, että heidän tie- 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 teenalansa tuloksia vääristellään, kun EU:n ja Suomen talouspoliittisia päätöksiä perustellaan tiettyjen mallien pohjalta välttämättöminä. Kun kosmologit ovat väärässä, tai kun julkisuudessa esitellään heidän tuloksiaan virheellisesti, seuraukset ovat korkeintaan noloja. Talous tiedettä sen sijaan käytetään oikeuttamaan miljoonien ihmisten hyvinvointiin ja kokonaisten yhteiskuntien poliittiseen tulevaisuuteen ratkaisevasti vaikuttavia päätöksiä. Niinpä taloustieteilijöillä on verrattoman paljon kosmologeja suurempi vastuu. Siksi on tärkeää, että he eivät salli arvovaltaansa käytettävän väärin, mikäli ovat Kanniaisen tavoin sitä mieltä, että mallien ennusteet ovat todellisuudessa ”arpapeliä”. Pysäyttävä esimerkki taloustieteellä perustelluista päätöksistä on Kreikan katastrofi. IMF vaati Kreikan hallitusta hoitamaan talouskriisiä IMF:n mallien mukaisesti, muun muassa supistamalla valtion taloutta, erityisesti heikentämällä yhteisillä varoilla kustannettua terveydenhuoltoa ja tekemällä muita erityisesti köyhien asemaa huonontavia muutoksia. Kun Kreikka noudattatti kuuria, sen talous romahti IMF:n ennusteiden vastaisesti. Bruttokansantuote laski vuodesta 2009 vuoteen 2012 17 % (ennuste oli 5,5 %) ja työttömyys nousi 25 %:iin (ennuste oli 15 %) [5], nuorison kohdalla lopulta yli 60 %:iin. Leikkausten takia yli 800 000 ihmistä jäi vaille terveydenhoitoa, lapsikuolleisuus nousi 40 %, HIV-tartunnat nousivat 200 %, itsemurhat nousivat 50 % ja jopa vuosikymmeniä sitten kitketty malaria tuli takaisin Kreikkaan. Pitkän aikavälin vaikutukset saattavat olla vieläkin synkempiä, sillä hajoamisen partaalle ajautunut yhteiskunta on hedelmällinen kasvualusta esimerkiksi äärioikeistolle. Leikkauksia ja kansainvälisiä instituutioita vastustanut Kultainen aamunkoitto sai vuoden 2009 EU-vaaleissa vain 0,5 % äänistä, mutta IMF:n ohjelman jälkeen sen äänisaalis nousi vuoden 2014 vaaleissa 9,4 %:iin, mikä vei kolme tämän fasistisen puolueen edustajaa europarlamenttiin. Ennusteiden ja tulosten eroissa ei ole aina kyse takaisinkytkennästä ja mallintamisen hienouksista, vaan taloustieteen väärinkäytöstä politiikan välineenä. Kreikan ja Suomen tilanne on monis- sa suhteissa erilainen, mutta julkisen talouden supistamisen edetessä, talouskriisin syventyessä ja äärioikeiston nousun päästyä jo uusnatsien katupartioihin Suomessakin [7] on kriittisen tärkeää, että tieteilijät kantavat vastuunsa talouspoliittisten uskomusten oikaisemisessa. Viitteitä [1] Vesa Kanniainen, ”Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?”, Tieteessä tapahtuu 5/2014. [2] Syksy Räsänen, ”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, Helsingin Sanomat 5.5.2014, http://www. hs.fi/tiede/a1399172137414 [3] YLE:n politiikkaradio 6.6.2014, http://areena.yle.fi/ radio/2283333 [4]http://www.imf.org/external/pubs/ft/survey/so/2014/ res093014a.htm [5] http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/physics/laureates/1993/index.html [6] International Monetary Fund, ”Greece: Ex Post Evaluation of Exceptional Access under the 2010 StandBy Arrangement”, 2013, http://www.imf.org/external/ pubs/ft/scr/2013/cr13156.pdf [7] http://www.patriootti.com/vastarintaliikkeen-katupartio-helsingissa/ Kirjoittaja on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella. Ennustamisen vaikeus Arto Annila Tieteessä tapahtuu -lehden (5/2014) kirjoituksessa ”Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?” kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen puolusti pontevasti taloustiedettä kiistäen kosmologi Syksy Räsäsen aiemmin Helsingin Sanomien (5.5.2014) kolumnissa esittämän kritiikin. Hyvä niin. On kuitenkin tarpeen tähdentää sitä syvällistä syytä, miksi ennustaminen on tieteenalasta riippumatta vaikeaa. Ennustamisen vaikeus ei pohjimmiltaan johdu siitä, että jokin järjestelmä olisi liian monimutkainen, tai siitä, että tietomme järjestelmästä olisi vielä liian vajavainen. Syy on siinä, että liike, kuten esimerkiksi kansantalouden kasvu, vaikuttaa liikevoimiin, siis kasvun tekijöihin, joiden muutos vaikuttaa takaisin liikkeeseen jne. Kanniainen huomauttaakin, että myös itse ennuste kytkeytyy takaisin ennustettavaan. Kuten on monesti todettu, ennustamisen edellytykset heikkenevät, kun ympäristö muuttuu, toisin sanoen reunaehdot muuttuvat. Kun kaikki riippuu kaikesta, jo yksinkertaisen järjestelmän kehitys on ennustamatonta, mikä on tunnusomaista niin sanotun kolmen kappaleen ongelmalle. Matematiikan sanoin: liikeyhtälöä ei voida ratkaista, kun muuttujia ei voida erottaa toisistaan yhtäsuuruusmerkin eri puolille. Järjestelmä muuttuu ja ympäristö muuttuu, kun energiaa virtaa järjestelmästä ympäristöön tai päinvastoin. Mitä suurempaa virta on suhteessa järjestelmän energiaan, sitä vaikeampaa on ennustaa liikerataa tilasta toiseen. On esimerkiksi mahdotonta sanoa, milloin yksittäinen radioaktiivinen ydin hajoaa, mutta on helppo laskea, kuinka nopeasti ydinjätteen aktiivisuus vähenee – olettaen, ettei ympäristö muutu merkittävästi jakson kuluessa. Vastaavasti on vaikea ennustaa pienen kansantalouden kasvua, joka voi kirvota muutaman innovaation myötä talouden kokoon nähden mittavasta viennistä eli suuresta energiavirrasta ympäristöstä pieneen järjestelmään. Niin ikään talouden supistumista on vaikea ennustaa tarkasti, johtuipa tuo energiavirran raju käänne sitten työn tai markkinoiden menetyksestä. Vaikka tapahtumainkulut eivät edellä mainitusta syystä ole tarkasti ennustettavia, ne eivät ole vailla lainalaisuutta. Energiavirran eli liikkeen myötä energiaerot eli liikevoimat vähenevät T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 51 mahdollisimman nopeasti. Tuon lainalaisuuden tuntien voi ennustaa yleisesti, mekanismeista riippumatta, että esimerkiksi kemiallinen reaktio etenee kohti tasapainoa tai että kysyntä ja tarjonta pyrkivät kohtaamaan, muttei erityisesti milloin ja millä tavoin vapaan energian minimi saavutetaan. Kun järjestelmän energia ei muutu, ei aikakaan kulu. Silloin ei tietysti ole mitään ennustettavaakaan. Planeetta kiertää laskettavalla radallaan. Vain stationaarisen järjestelmän liikeyhtälön voi ratkaista muunnoksella koordinaatistoon, jossa aika ei ole parametri. Fysiikan perinteisten tutkimuskohteiden ympäristö on vakaa tai vakioitu, mutta ani harva talous nauttii vakaista oloista. Ajan (t) kulun ja energian (E) muutoksen erottamaton yhteys sisältyy vaikutuskvantin vakioisuuteen eli Planckin vakioon (h = Et). Näitä luonnon jakamattomia perusosasia menettäessään tai saadessaan, esimerkiksi fotoneina, 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 sekä järjestelmät että niiden ympäristöt muuttuvat. Silloin aika kuluu, muutoin ei. Voimme toki, yhden jos toisenkin tieteen saralla, rukata mallejamme vertaamalla ennusteita havaintoihin, mutta myös korjata käsityksiämme ja oikaista vaatimuksiamme ottamalla huomioon, että ennustamattomuus, niin sanottu epädeterminismi on luonnon ominaisuus. Viitteet Kanniainen, V. Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa? Tieteessä tapahtuu 5, 44–46, 2014. Räsänen, S. Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin. Helsingin Sanomat 5.5.2014. Annila A, Salthe S. On intractable tracks. Physics Essays 25, 232–237, 2012. Mäkelä, T., Annila, A. Natural patterns of energy dispersal. Phys. Life Rev. 7, 477–498, 2010. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston biofysiikan professori. Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää Matti Estola ja Alia Dannenberg Tämä kirjoitus jatkaa kansantaloustieteen professori Vesa Kanniaisen (Tieteessä tapahtuu 5/2014) aloittamaa keskustelua. Kanniainen vastaa fyysikko Syksy Räsäsen kritiikkiin (Helsingin sanomat 5.5.2014) taloustieteen ennustamiskyvystä totea malla, että ihmisten käyttäytymistä on vaikea ennustaa, koska ihmisen toiminta perustuu hänen odotuksiinsa tulevaisuudesta. Kanniainen pitää ihmistieteitä vaikeampina tieteinä kuin fysiikkaa, sillä hänen mielestään fysiikan elottomat tutkimuskohteet eivät muuta käyttäytymistään ajan myötä. Kanniainen ei selvästikään tunne riittävästi modernia fysiikkaa. Nykykäsityksen mukaan kvanttifysiikka on perustelluin teoria mikrotason fysikaalisista ilmiöistä. Kvanttifysiikassa jokaisen yksittäisen hiukkasen tila koostuu mahdollisista tiloista ja niiden todennäköisyyksistä, eikä kvanttifysikaalista mittausta tehtäessä voida koskaan tietää, mikä mittaustulos kulloinkin toteutuu. Etukäteen voidaan tietää ainoastaan eri mittaustulosten todennäköisyysjakauma. Tämä epävarmuus on olennainen tekijä kvanttifysiikan mallintamisessa, joten modernin fysiikan tutkimuskohteet eivät ole muuttumattomia. Kvantti- ja hiukkasfysiikan menetelmin on mahdollista mallintaa ja ennustaa luotettavasti muitakin kompleksisia systeemejä, kunhan eri alojen tutkijat ymmärtävät tämän ja vaivautuvat perehtymään asiaan. Taloustieteilijät, samoin kuin yhteiskuntatieteilijät, selittävät usein ennustamisvaikeuksiaan sillä, että vapaan tahtonsa ansiosta ihminen voi käyttäytyä miten haluaa, eikä hänen käyttäytymisensä siten ole ennustettavissa. Samalla perusteella myös hiukkasfyysikot voisivat lopettaa hiukkastason ilmiöiden mallintamisen, sillä kyseiset ilmiöt ovat indeterministisiä eikä mallintaja siksi voi koskaan tietää, mikä kaikista mahdollisista vaihtoehdoista milloinkin toteutuu. Ihmiset ja ihmisten muodostamat organisaatiot, kuten yritykset, ovat tavoitteellisia olioita, jotka haluavat erilaisia asioita. Elääkseen ihminen tarvitsee ravintoa, lämpöä ja unta, minkä lisäksi ihminen kaipaa onnellisuuden tunnetta sekä muiden ihmisten arvostusta. Vastaavasti yrityksen tulee olla kannattava ja toteuttaa sekä omistajiensa että sidosryhmiensä tavoitteita. Järkiperäisen ihmisen ja yrityksen käyttäytymisen ennustettavuus voidaan perustaa näihin tavoitteisiin. Samoin fysiikassa jokainen hiukkanen voidaan nykyistä talousteoriaa vastaavassa yksinkertaistetussa kuvauksessa tulkita ”tavoitteelliseksi olioksi”, joka pyrkii saavuttamaan potentiaalienergiansa minimitilan. Ihmis- ja yritysjoukkojen käyttäytymisen ennustamisessa voidaan siten soveltaa kvanttifysiikan periaatteita ja yleensäkin tilastollista mallintamista. Ihmisen tavoitteet ja halut on mahdollista kuvata ”sääntökokoelmana”, jonka mukaisesti kyseinen ihminen käyttäytyy, ja tämä sääntökokoelma voidaan vielä abstraktimmassa muodossa esittää voimakenttinä tai vuorovaikutuksina. Kuten Kanniainen toteaa, taloustieteessä käytetään yleisesti tilastollisia menetelmiä. Niin ta lous tieteessä kuin statistisessa fysiikassakin tarkasteltavan joukon keskimääräinen käyttäytyminen on yksilöiden toimintaa tärkeämpää. Esimerkiksi kauppiaan ei tarvitse tietää, kuka tulee kauppaan minäkin päivänä ja mitä hän ostaa, vaan paljonko eri tuotteita keskimäärin menee tietyssä ajassa kaupaksi milläkin hinnoilla. Taloustieteen opiskelijoille ei kuitenkaan missään vaiheessa opeteta, miten keskenään vuorovaikuttavista yksilöistä koostuvan ihmis- tai yritysjoukon käyttäytymistä tulisi mallintaa tilastollisesti. Tässäkin asiassa hiukkasfyysikoilla olisi paljon annettavaa taloustieteelle. Ihmisjoukon keskimääräisen ja summakäyttäytymisen ennustaminen on paljon helpompaa kuin yksittäisten ihmis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 53 yksilöiden toiminnan ennustaminen. Päinvastoin kuin Kanniainen väittää, talouden toimijoiden määrän kasvaminen ei siis vaikeuta vaan helpottaa systeemin ennustettavuutta. Kanniaisen mukaan taloustieteen ennustamistarkkuuden parantaminen vaatii tarkempaa tietoa ihmisen ”mysteeristä”. Nykyinen tieto ihmisestä tavoitteellisena olentona on kuitenkin riittävä perusta ihmisjoukon käyttäytymisen tilastolliselle mallintamiselle. Järkiperäinen ihminen valitsee kahdesta samanhintaisesta tuotteesta mielestään parempilaatuisen, ja kahdesta mielestään samanlaatuisesta tuotteesta halvemman. Samoin valtaosa sijoittajista pyrkii löytämään rahoilleen sijoituskohteen, jonka tuoton suhde riskeihin on mahdollisimman hyvä. Näillä perusteilla voidaan tehdä ennusteita eri hyödykkeiden kulutuksesta ja eri sijoituskohteiden suosiosta. Taloustieteen ei tarvitse olla, Kanniaisen sanoin, ”nyt ja aina arpapeliä”, sillä tavoitteellisesti toimivat talousyksiköt eivät käyttäydy satunnaisesti. Ihmisen perustarpeiden perusteella voidaan esimerkiksi ennustaa, että valtaenemmistö suomalaisista harjaa aamuisin hampaansa, syö aamupalaa ja käy suihkussa. Näin syntyy tasainen kulutus aamiaismuroille, suihkusaippualle jne. Jokainen hammastahna on yksi mahdollinen kulutettava hyödyke, ja valinnoillaan ihmiset määrittävät kulutusjakauman eri hammastahnoille. Mitä parempilaatuisesta ja edullisemmasta tahnasta on kyse, sitä suuremman todennäköisyyden kyseinen tahna saa kyseisessä kulutusjakaumassa. Toinen esimerkki talouden ilmiöiden ennustettavuudesta on työmaaruokaloiden ruuhkautuminen arkisin klo 11–13 välillä. Tämä on varsin tarkasti ennustettavissa oleva ilmiö, vaikka yksittäisten ihmisten ruokailupaikat ja -ajat vaihtelevatkin päivittäin. Samalla tavalla kvanttifysiikka perustuu eri vaihtoehtojen laskennallisiin todennäköisyyksiin. Emme pyri väittämään, että talouden ennustaminen olisi helppoa, varsinkaan osakemarkkinoiden ja valuuttakurssien kaltaisten kompleksisten ilmiöiden osalta. Jokaisen osakekaupan taustalla on kuitenkin tavoitteellisen ihmisen (tai ihmisten laatiman tietokoneohjelman) tekemä päätös, joita kykenemme mallintamaan. 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Kanniaisen väite, että suhdanne-ennusteiden laatiminen ei kuulu taloustieteeseen, on myös outo. Se vastaisi sitä, että säätilan ennustamisen opiskelu ei kuuluisi meteorologian opetukseen. Mikä muu taho kuin yliopisto voi vastata taloustieteellisten selitys- ja ennustemallien rakentamisen opettamisesta? Jos taloustiede sanoutuu tästä irti, hallitusten viralliset ”talouspoliittiset neuvonantajat” voivat yhtä hyvin katsoa ennusteensa kristallipallosta. Vastuuta ei voida siirtää myöskään tutkimuslaitoksille, sillä jokaisella niistä on omat intressiryhmänsä, joilla on omat toiveensa tulevaisuutta koskevien ennusteiden suunnasta. Fysiikan ja taloustieteen vuorovaikutuksesta on syntynyt ekonofysiikaksi kutsuttu tieteenala, joka toimii tässä kirjoituksessa esitetyllä tavalla eli soveltaa kompleksisten systeemien mallintamiseen kehitettyjä fysiikan menetelmiä talouden ilmiöihin. Tämän myötä taloustieteen ennustemenetelmät tarkentuvat. Edellä esitetyn perusteella on kuitenkin helppo ennustaa, että tavoitteellisesti toimivat uusklassisen koulutuksen saaneet taloustieteilijät pyrkivät vastustamaan tätä kehitystä. Näin siksi, että uudet paremmat mallintamistekniikat uhkaavat heidän asemaansa talouden ilmiöiden asiantuntijoina. Kuitenkin samat omaa reviiriään suojelevat taloustieteilijät soveltavat mielellään omia menetelmiään imperialistisesti muihin yhteiskuntatieteisiin. Tieteiden kehittymistä ei tulisi jarruttaa torjumalla muissa tieteissä kehitettyjen parempien analysointimenetelmien käyttöä, vaikka se uhkaisikin omaa reviiriä, vaan jokaisen tutkijan ensisijaisena tavoitteena tulisi olla tieteellinen edistys. Jos nykyiset taloustieteen oppituolien haltijat eivät ole halukkaita kehittämään talousilmiöiden mallintamisessa tarvittavia tekniikoita, he samalla estävät myös tulevia taloustieteilijöitä oppimasta näitä taitoja. Räsäsen esittämä vallitsevan taloustieteen kritiikki on siis yksi tärkeä painostuskeino saada taloustieteilijät opettelemaan uusia menetelmiä talouden ilmiöiden tarkempaan mallintamiseen. Matti Estola on Itä-Suomen yliopiston dosentti ja yliopistonlehtori. Alia Dannenberg on filosofian tohtori ja kauppatieteiden tutkija. Paras analyysi viittaa utopian suuntaan Timo Lampinen Ilkka Niiniluoto pohtii kirjoituksessaan ”Ihminen avoimena ongelmana” (Tieteessä tapahtuu 5/2014) humanististen tieteiden roolia ihmiskunnan ”suurten haasteiden” eli ”ilkeiden ongelmien” ratkaisemisessa. Humanistiset tieteet voisivat Niiniluodon mielestä auttaa selittämään esimerkiksi, ”miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan.” Käytännön kokemukset palkallisen työn ongelmien ratkaisemisesta osoittavat, että ihmisten epärationaalinen toiminta ei yleensä johdu perimmiltään asenteista, vaan työnjaossa hitaasti, usein ilman tietoista suunnittelua, tapahtuneesta muuttumisesta. Luonnontieteet osoittavat puolestaan, että luonnonilmiöiden ja siten myös ihmiseen liittyvien isojen ongelmien taustalla piilee epälineaarisuus. Tämä tarkoittaa, että hyvin pieni muutos voi aiheuttaa laadullisesti tai määrällisesti valtavan muutoksen. Hyvä esimerkki on lämpötilan laskeminen syksyllä asteen murto-osan verran. Lätäkössä miljardeja kertoja sekunnissa vapaasti toisiinsa törmäilleet vesimolekyylit jämähtävät kiinteään hilamuotoon, jota kutsutaan jääksi. Luonnon ja myös ihmisyhteisöjen muutosten epälineaarisuuteen liittyy myös taipumus ajautua yhä suurempaan monimutkaisuuteen. Upeimpia monimutkaisuuden lisääntymisiä ovat ne, joissa ”monimutkaiset sopeutuvat järjestelmät” siirtyvät yhdeltä järjestyksen tasolta entistä ”korkeammalle.” Se tapahtuu usein niin, että muodostuu täysin uusia (epälineaarisia) kehitysmahdollisuuksia avaava yhdistelmärakenne. Tällaisia yhdistelmärakenteita ovat esimerkiksi aitotumaisen solun syntyminen ilmeisesti arkin ja bakteerin yhdistyessä, monisoluisen eliön kehittyminen yksisoluisista ja val- tioiden syntyminen pienempien ihmisjoukkojen yhdistyessä. Väitteeni on, että aineellisen hyvinvoinnin oheisvahinkona meillä Suomessa ja muissakin hyvinvointivaltioissa, on tapahtunut yhdistelmärakenteen purkautuminen. On liu´uttu ”korkeammalta” yhteistyön ja työnjaon järjestämisen tasolta selvästi ”matalammalle” tasolle. Tämä oheisvahinko selittää parhaiten myös sen, että ihmiset toimivat epärationaalisesti valinnoissaan. Yhteistyön heikentymisen pitkä historia Yhteistyön ja työnjaon romahduksen osoittaa triviaali, kvantitatiivinen vertailu. Kymmeniä tuhansia vuosia vallinnut elossapitoyhteisö on pienentynyt keskimäärin noin 50 ihmistä käsittävästä monipuolisesta, useita yhdistelmärakenteita sisältäneestä joukosta keskimäärin vain 2,1:n ihmisen pienryhmäksi. Perinteellisessä elossapitoryhmässä yksilöt kuuluivat samanaikaisesti moniin eri osajoukkoihin eli pariskuntiin, vanhempien ja lasten muodostamiin ryhmiin, naisten, miesten ja lasten osajoukkoihin, jotka saattoivat jakautua vielä osajoukkoihin esimerkiksi ikäkauden mukaan. Muutos on absoluuttisesti ja suhteellisesti iso, vaikka seuraukset olisivat vain lineaarisia, eivätkä epälineaarisia. Käytännössä koko ihmislajin historian ajan vallinnut kymmenien ihmisten yhdistelmärakenne mahdollisti hyvin tehokkaan ja joustavan tavan elää lajille tyypillistä suhteellisen seurallista elämää sekä tehdä yhteistyötä ja jakaa töitä. On hyvä havaita, että pienten lasten äiditkin osallistuivat tuossa mallissa myös elannon hankkimiseen ja muihin töihin toisten aikuisten rinnalla. Perinteellinen rakenne mahdollisti myös lajin T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 55 leviämisen jo esihistorian aikana kaikille ilmastovyöhykkeille. Parisuhde ja vanhempi–lapsirelaatiot olivat yhteisössä esiintyviä relaatioita yhteisön lukuisten muiden relaatioiden joukossa. Yhteistyö, työnjako ja seuranpito järjestyivät kuitenkin pääosin koko yhteisön puitteissa esimerkiksi ikäkauden tai sukupuolen mukaan. Nykyisen elossapitoyhteisön kokoiset ja laadultaan samanlaiset ryhmät eivät olisi edes selvinneet ympäristössä, jossa lähes kaikki tarvittava piti käytännössä valmistaa itse tai hankkia keräämällä, kalastamalla tai metsästämällä. Perinteisestä mallista seurasi nykyisiä tuloerokeskusteluja ajatellen mielenkiintoinen piirre. Elossapitoyhteisö oli toiminnallisesti ja tulonjaollisesti suhteellisen tasa-arvoinen. Monimutkainen muutos alkoi ilmeisesti vasta maanviljelyn tullessa pääelinkeinoksi, mikä mahdollisti myös asumistiheyden roiman nousun. Muutos kiihtyi Suomessa jo 1700-luvulla isojaon myötä, mutta elossapitoyhteisön pienentyminen nopeutui selvästi vasta 1800-luvun loppupuolella kaupungistumisen ja teollistumisen alettua. Täällä Pohjantähden alla -kirjan Koskelan torppariperhe edustaa jo varsin modernia elossapitoyhteisöä, josta puuttuvat esimerkiksi naimattomat setämiehet, toisaalta osa perinteellisen elossapitoyhteisön yhteistyöstä ja työnjaosta oli säilynyt vielä melko elinvoimaisena esimerkiksi talkooperinteen muodossa. Asumistason nousu, sähkön, ehkäisyn ja kansakoulun tulo sekä väestön enemmistön siirtyminen palkkatyön piiriin nopeutti muutosta 1900-luvulla. Muutoksella on kaksi toisiinsa erottamattomasti kytkeytyvää puolta. Hyvä puoli on suuri ja monissa suhteissa korvaamaton. Ison elossapitoyhteisön kutistuminen yksineläjäksi, pariskunnaksi tai ydinperheeksi on ollut välttämätön osa aineellisen hyvinvoinnin huimaa nousua. Ilman yhteisön pääluvun pienentymistä esimerkiksi muuttoliike, kaupungistuminen ja palkkatyöhön siirtyminen olisi ollut toivottoman hidasta. Ongelmat ovat nyt alkaneet kärjistyä, kun vanhan toimintamallin jäänteet ovat lopullisesti väistymässä ja samalla mahdollisuus uuden 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 mallin haittojen lieventämiseen julkisin varoin on tullut tiensä päähän. Joustavasti keskenään vuorovaikuttaneet molekyylit ovat alkaneet jähmettyä entistä selvemmin hilamuotoon. Jäätymisen oireita on kaikilla elämän alueilla. Tarpeeton kulutus ja energian käyttö uhkaavat ympäristöä, julkisen sektorin rahat eivät enää riitä hiipuneen palkattoman yhteistyön korvaamiseen palkkatyön avulla. Ruuhkavuodet piinaavat parhaassa työ-, huippututkimus- ja innovatiivisten start up -yritysten perustamisiässä olevia nuoria aikuisia. Monet vanhukset, lapset ja nuoret kokevat sosiaalisen vuorovaikutuksen, tekemisen tai hoivan puutetta. Sukupuolten tasa-arvo etääntyy kuin horisontti moottoriveneilijän silmissä, syntyvyys on alle uusiutumistason. Lisäksi tulo- ja luokkaerot lisääntyvät, monet työntekijät kokevat työelämän vaatimusten kasvavan epäoikeutetusti ja jatkuvasti. Kouluampumisiakin on ehkä jopa sata prosenttia enemmän kuin olisi joustavan yhteistyön ja työnjaon vallitessa. Analyysi näyttää vankalta Nykyisistä isoista ongelmista sekä niihin liittyvästä ihmisten epärationaalisesta toiminnasta hyvin iso osa johtuu työnjaon ja yhteistyön rakenteellisesta huonontumisesta. Yhdistelmärakenteen palauttaminen jollakin nykyaikaan sopivalla tavalla olisi loogisesti päätellen ylivoimaisesti paras ratkaisu. Korostan sanoja ”nykyaikaan sopivalla tavalla”. Kyse olisi ihmisyhteiskunnalle vastaavan tapaisesta energiaa vapauttavasta ja aivan uusia mahdollisuuksia avaavasta muutoksesta, mitä aitotumaistuminen ja monisoluistuminen merkitsivät elämän historiassa aikaisemmin. Suhteellisen pienikin, mutta pysyvä yhteistyötä lisäävä kotitalouksien yhteistyörakenne aiheuttaisi todennäköisesti laajan ja osin vaikeasti ennakoitavan myönteisen muutostulvan, joka todennäköisesti miellyttäisi ihmisten enemmistöä. Yhteistyörakenteen tulisi varmaankin olla kooltaan enintään pitkän historian viitoittama eli alle 50 ihmistä. Onko kenelläkään esittää enemmän ongelmia ja ilmiöitä selittävä sekä enemmän toivottuja muutoksia ennustava hypoteesi? Kvan- titatiivisesti hypoteesi ennustaa työnjaon kehittämiskokemusten valossa ainakin kymmenien prosenttien säästöjä rahan ja muiden resurssien käytössä sekä isoa parannusta mallin mukaiseen toimintaan osallistuvien ihmisten kokemassa elämänlaadussa. Mutta mihin se johtaakaan? Tehokkaalta näyttävä ratkaisuehdotus Niiniluodon osoittamiin isoihin ja ilkeisiin ongelmiin sekä niiden lisäksi moniin muihinkin harmeihin on siis periaatteessa vankasti perusteltu. Käytännössä ratkaisu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, koska keskenään lähisukua olemattomien kotitalouksien suunnitelmallisesti organisoitua yhteistyötä pidetään toivottoman utopistisena. Tämä on pakko myöntää. Tuntemukseni on ristiriidassa historian kertoman ja loogisen päättelyn kanssa. Tuntemuksemme rinnastuu melko hyvin esimerkiksi siihen, miten teoreettiset fyysikot suhtautuivat alun perin Steven Weinbergin ja Abdus Salamin esittämään sähköheikkoon teoriaan. Sen uskottiin olevan utopistinen, koska teoria ei aluksi näyttänyt poistavan heikkoihin voimiin liittyviä äärettomyyksiä. Teoriaan alettiin suhtautua vakavasti vasta vuonna 1971, kun Gerard ’t Hooft osoitti, että teoria poisti äärettömyyksien ongelman. Toisena vertailukohteena voidaan mainita vaikkapa fyysikoiden George Gamowin, Robert Hermanin ja Ralph Alpherin idea kuumasta alkuräjähdyksestä. Erityisesti tähtitieteilijät pitivät sitä katteettomana filosofointina, kunnes Robert Wilson ja Arno Allan Penzias löysivät alkuräjähdyksestä kertovan kosmisen mikroaaltosäteilyn vuonna 1964. On mahdollista, että kotitalouksien organisoidut ja nykyaikaan sopivilla tavoilla vapauden ja yhteistyön yhdistävät ryhmät ovat käytännössä utopiaa. Esittämäni analyysi viittaa kuitenkin vahvasti kotitalouksien yhdistelmärakenteiden hyödyllisyyteen ja soveltuvuuteen jopa enemmistölle ihmisistä. Siksi humanististen, yhteiskuntatieteellisten sekä luonnontieteellisten alojen tutkijoiden olisi syytä tutkia edes sitä, mikä meitä estää etsimästä ratkaisua nykyaikaan sopi- van palkattoman yhteistyön suunnasta. Vasta tämän esteen madalluttua riittävästi voi keskustella mielekkäästi käytännön kokeiluista. Eettisesti toimiva lääkäri ei saa salata tai kiistää oikeaksi ymmärtämäänsä diagnoosia vain sen vuoksi, että hänen tiedossaan ei ole totea maansa sairauteen tehoavaa hoitoa. Richard Feynman yleisti tämän eettisen velvoitteen koskemaan kaikkia tutkijoita puhumalla ”tieteellisestä integriteetistä”, joka velvoittaa tutkijan julkistamaan työnsä tulokset, vaikka ne eivät miellyttäisi tilaajaa tai edes tutkijaa itseään. Ratkaisuja isoihin ja ilkeisiin ongelmiin etsitään nyt ilmeisen toissijaisista, tehottomista tai vain pientä osaa auttavista keinoista, kuten julkisten palveluiden hätäisistä typistyksistä tai lisäämisistä, asenteiden muuttamisesta pelkän puheen tai vakuuttelun keinoin, tuloerojen, kilpailun, hyväntekeväisyyden tai yksipuolisen avun lisäämisestä tai vain lähisukulaisten apuun tukeutuvasta palkattomasta yhteistyöstä. Oletus sokaistumisen syystä Oma oletukseni mukaan yksi selvimmistä esteistä analyysin hyväksymiselle ja oikeaan suuntaan kohdistuvien ratkaisujen etsimiselle on, että olemme koti- ja vanhemmuuskultin sokaisemia (ks. Sulkunen; Yesilova) Kultin vahvuudesta kertoo esimerkiksi, että monet yhteiskuntatieteilijät puhuvat edelleen ”perinteellisestä perhemallista,” kun he tarkoittavat modernia ydinperhemallia. He projisoivat 1800-luvun porvarillisten ja sosialististen historiantutkijoiden tavoin pitkälle menneisyyteen nykyisen kaltaisen ydinperheen, vastoin ilmeisiä työnjakoon ja ajan suuntaan liittyviä tosiasioita. On tärkeää huomata, että humanistiset tieteet ovat kietoutuneet ydinperhekultin rakentamiseen ja hyödyntämiseen kansallista menestystarinaa edistäessään. Tähän projektiin osallistui vilpittömällä mielellä myös J. V. Snellman, joka ei oivaltanut, että hänen ihannoimansa 1800-luvun puolivälin porvarillinen perhe oli itse asiassa syvien tuloerojen tuottama, jäsentensä pääosalle epäreilu muunnelma perinteellisestä, isosta elossapitoyhteisöstä. En moiti Snellmania, enkä nykyajan huma- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 57 nististen tai yhteiskunnallisten alojen tutkijoita. Koti- ja vanhemmuuskultti on yksi aineellisen hyvinvoinnin huiman kasvun tuottamista oheisvahingoista, jonka välittömänä syynä on kuitenkin juuri yhteistyön ja työnjaon heikentyminen sekä muutoksen kotitalouksiin synnyttämä tyhjyys, turvattomuuden tunne ja helppojen vaihtoehtojen puute. Kultin syntymisen taustalla oleva muutos on niin laaja-alainen, että tähän saakka on ollut käytännössä mahdotonta nähdä, mistä oikein on kyse. Osin senkin vuoksi, että luonnontieteen kanssa yhteensopivan lähestymistavan soveltaminen on ollut humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä peräti harvinaista ja sitä on saatettu pitää jopa virheenä. Kirjallisuus Diamond, Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Terra Cognita 2013. Gell-Mann, Murray: Kvarkki ja jaguaari. WSOY 1996. Enqvist, Kari: Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme perusta. WSOY 2014. Häggman, Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. SHS 1993. Lampinen, Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen uhkaamana. Äidin toimenkuva vuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2006. Niiniluoto, Ilkka: Suomalaiset onnen portilla. Teoksessa Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola. Gaudeamus 2008. Siltala, Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2007. Sulkunen, Irma: Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989. Wilson, Edward O.: Konsilienssi. Terra Cognita 2001. Weinberg, Steven: Unelmia viimeisestä teoriasta. Art House 1999. Yesilova, Katja: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus 2009. Kirjoittaja on oikeustieteen kandidaatti ja valtiotieteiden kandidaatti. SIJOITA AJATTELUUN! 5/2014 YP on myös Facebookissa! 58 Eikä maksa paljon: vuosikerran (kuusi numeroa) hinta kesto tilauksena on 38 euroa ja opiskelijoille vain puolet tästä. Tilaukset: thl.fi/yp puh. 03 4246 5304 / asiakaspalvelu@kustantajapalvelut.fi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 LITIIKKA thl.fi/yp Yhteiskuntapolitiikka on hyvinvointitutkimuksen avoin foorumi, jossa kuuluu ajattelun ääni. YP:n jutuilla on taipumusta saada julkisuutta, herättää uteliaisuutta, virittää keskustelua ja käynnistää toimenpiteitä. YHTEISK UNTAPO Tietoa tuoreimmasta numerosta, arkiston ja blogit löydät osoitteesta: YHTEISKUNTAPOLI TIIKKA 5/2014 Raha, rakkaus, hyvin vointi Amfetamiinien ja opioid ien ongelmakäytön yleisyys Vaikuttavuuden vaade Suomalainen henki rikos ja päihteet MATTI RIMPELÄ: Kiista oppivelvollisuudesta ANTTI MAUNU: Biletys Arkielämästä irti kammetut yliopistot Janne Kurtakko Yliopistolaissa on määritetty yliopiston tehtävät seuraavasti: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Lisäksi: ”Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Jotta yliopistot täyttäisivät nämä tehtävänsä, on niillä oltava edellytykset siihen. Yliopistoja ohjaava rahoitusjärjestelmä on tässä suhteessa hyvin ongelmallinen. Yliopiston toiminnan perustana on tutkimus, jota tekevät henkilöt paljolti myös opettavat. Puhtaita tutkimustehtäviä on yliopistoissa hyvin vähän – lähinnä kyse on silloin tutkijakoulutettavista. Voidakseen keskittyä tutkimukseen muutoin kuin kesäisin, on varttuneempien tutkija-opettajien haettava tutkimusvapaata varten erillisiä määrärahoja, jotka ovat erittäin kilpailtuja – hakemuksista menee läpi tyypillisesti noin 5–20 %. Aikaa hakemuksen valmisteluun menee viikkoja tai kuukausia, joka kertautuu, kun hakemuksia on tehtävä monelle rahoittajalle. Menestynytkin hakemus takaa rahoituksen tyypillisesti vain 2–4 vuodeksi. Tutkimuksellisesti tuottamaton hakemusten tekeminen on käynnissä koko ajan. Tämä tuottamaton aika lisääntyy, kun yliopistojen osuus kansallisesta perusrahoituksestakin on sidottu ulkopuolelta hankitun rahan määrään, jolloin kunkin yliopiston on perusrahoitustasonsakin säilyttääkseen pärjättävä hakemuskilpailussa suhteessa ainakin yhtä hyvin kuin muiden. Seurauksena on kilpavarustelu, jossa yliopistot palkkaavat hakemuksia rukkaamaan myös erityisiä hakemusten tekijöitä. Tutkimuksen sijaan rahaa kuluu hake- muksiin entistäkin enemmän, ja rahan hakemisesta tulee päämäärä itsessään. ”Vapaa” tutkimus tarkoittaa rahoittajien hyväksi katsomaa tutkimusta. Rahoittajien hyväksi katsomassa tutkimuksessa painotus on tutkimuksessa, joka johtaa vertaisarvioituihin julkaisuihin korkealla arvostetuissa – tyypillisesti muiden tutkijoiden paljon lähteinään käyttämissä – tieteellisissä aikakauslehdissä. Suomalainen tutkimus asetetaan tätä kautta vertailuun muun maailmalla tehtävän tutkimuksen kanssa. Tutkijoiden ja tutkijaryhmien valmentamisen kannalta lähestymistapa kestää enimmäkseen kritiikin, mutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta asetelma on ongelmallisempi. ”Vapaus” tutkia suomalaisen yhteiskunnan ja talouden kannalta merkittäviä ilmiöitä ja ongelmia tulee rajoitetuksi, kun tutkijoiden on elantonsa varmistamiseksi seurattava ensisijaisesti trendejä kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa. Nuo trendit eivät läheskään aina mene päällekkäin kansallisesti kiinnostavien kysymysten kanssa. Ajatus perustutkimuksesta – tai pikemminkin syvällistä ilmiöiden ymmärtämistä synnyttävästä tutkimuksesta – käytännön ongelmanratkaisuun jatkuvasta jatkumosta menee rikki. Tavoite ”tutkimukseen perustuvasta ylimmästä opetuksesta” voi puolestaan tulla täytetyksi, kun tutkija-opettajat keskittyvät kansainvälisiin keskusteluihin. Toki, edellyttäen, että he opettavat, eivätkä ole liian stressaantuneita jatkuvaan hakemusten valmisteluun. Opetuksen ja oppimisen laadulla on kuitenkin uhka, kun rahoittajien mittarina ei ole oppimisen sisältö tai laatu, vaan opintopisteet ja tutkinnot sekä ”asiakkaiksi” nähtyjen opiskelijoiden tyytyväisyys, vai pitäisikö sanoa ”viihtyvyys”. Laadun tarkkailun tärkein väline eli yliopiston tutkijaopettajien etiikka on heitetty romukoppaan. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 59 Edelleen on vaarassa opetukseen liittyvä tavoite opiskelijoiden kasvattamisesta palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tutkija-opettajien, joiden on rahoittajien painostuksesta tuijotettava kansainvälisiä tieteellisiä trendejä, ei ole helppoa luoda kuvaa isänmaan ja ihmiskunnan arkisista ongelmista ja niiden kytkeytymisestä tarkasteltuihin asioihin, eikä sitä edes edellytetä. Opiskelijoita on myös rahoittajien vaatimuksesta suostuteltava keskittymään opintoihinsa ja valmistumiseen eikä tuhraamaan aikaansa työelämässä ainakaan silloin, jos kyseistä toimintaa ei voida kategorisoida tutkintoon kuuluviksi opintosuorituksiksi. Myös institutionaalinen ympäristö korostaa niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin aivan toisenlaisia asioita kuin isänmaan ja ihmiskunnan etu: yliopistothan eivät enää ole osa valtiokoneistoa, vaan itsenäisiä oikeushenkilöitä, joita koskee osakeyhtiölakia muistuttava normisto. Kuten taloustieteet opettavat, markkinoilla toimijat tarkastelevat markkinaehtoisesti omaa etuaan ja ”asiakasta” – kuka se sitten milloinkin on – vain siinä määrin, että ”asiakas” uskoo ostaneensa hyvän tuotteen. Isänmaa ja ihmiskunta ovat markkinoilla – yliopistomarkkinoillakin – korkeintaan toissijaisia. Myös elinikäinen oppiminen ja vaikuttava yhteiskunnallinen vuorovaikutus ovat nykyjärjestelmässä sanahelinää. Yliopisto palvelee sitä, joka maksaa, ja kerää oppia siitä, miten kerätä 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 rahaa palvelematta ketään. Alumnit, yritykset ja muut yhteisöt ovat ensisijaisesti potentiaalisia kolehtiin osallistujia. Esimerkiksi alumneille maksuihin suostuttelevaa kalliilla tuotettua markkinointimateriaalia tippuu postista yhtenään. Uudessa yliopistoetiikassa yliopistoilla ei ole mahdollisuutta eikä velvollisuudentuntoakaan keskittyä alumnien ja yhteiskunnan eri tahojen ongelmiin. Huomio on keskitettävä rahan hankintaan, julkaisuihin ja tutkintoihin. Edellä esitetty tulkinta vallitsevasta tilanteesta on kärjistys. Voi kuitenkin perustellusti kysyä, ovatko yliopistolain ja yliopistojen rahoitus- ja ohjausjärjestelmän muutokset edistäneet vai pikemminkin vähentäneet yliopistojen toimivuutta isänmaan ja ihmiskunnan kehittämisen välineinä? Yliopistoja arvostellaan usein siitä, että niiden kytkös arkielämään on riittämätön. Osittain kritiikin voi sivuuttaa – yliopistoissa on voitava tarkastella myös sellaisia todellisuuden alueita, joiden ymmärtämisen tarvetta ei vielä edes osata nähdä. Osittain kritiikkiin voi kuitenkin vastata vallitsevia ajattelumalleja ja rahoitusjärjestelmiä koskevalla kritiikillä. Yliopistot on väen väkisin kammettu irti yhteiskunnasta. Ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan ja talouden tilan voi kysyä, onko siinä järkeä. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tutkimuskeskuksen koordinaattori Oulun yliopistossa. Poisvalinta Tommi Lehtonen ”Poisvalinta” on kaunisteleva kiertoilmaus lopetuspäätökselle. Poisvalintaa hehkutetaan Suomen Akatemian tuoreessa Tieteen tila 2014 -raportissa, joka evästää yliopistoja parempaan tutkimukseen. Paremmalla tarkoitetaan yksinkertaisesti isompia lukuja tieteellisten julkaisujen viittausindekseissä. Usko indekseihin on vahvaa ja elinvoimaista. Korkeampiin indeksilukuihin uskotaan päästävän valintojen, poisvalintojen ja kansainvälisen yhteistyön avulla. Samalla yliopistoja kehotetaan nopeasti keskittymään vahvuuksiinsa ja niistä kumpuaviin uusiin avauksiin. Sen sijaan laajempi tieteen sivistyksellisen merkityksen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden pohdinta loistaa raportissa poissaolollaan. Raportin mukaan Suomen tiede on vaikuttavuudeltaan maailman keskitasoa parempaa. Tilanteen uskotaan kuitenkin nopeasti huononevan, jos jätetään panostamatta vahvuuksiin. Indeksien perusteella tieteellisesti vaikuttavimmat alat ovat keskittyneet Suomessa korkeintaan viiteen yliopistoon. Näitä selvästi maailman keskitason yläpuolelle sijoittuvia aloja on kahdeksan: ekologia ja evoluutiobiologia, maataloustieteet, eläinlääketiede, farmasia, hammaslääketieteet, kliiniset lääketieteet, rakennustekniikka sekä materiaalitekniikka. Joukossa on siis vain luonnontieteitä ja tekniikkaa, joissa bibliometriikka eli tieteellisten julkaisujen tilastollinen analyysi on viety pisimmälle. Näissä tieteissä voidaan sanoa: ”Olen indeksoitu, olen siis olemassa.” Raportin mukaan Suomen tiede on pysynyt melkein samalla tasolla koko 2000-luvun, mutta vuosituhannen vaihteessa kanssamme samalla tai matalammalla tasolla olleet Belgia, Australia, Saksa, Irlanti ja Itävalta ovat kirineet ohi. Tästä johtuu nyt itku ja hammasten kiristys: ”Meidät on ohitettu!” Kaikki varmaan muistavat koulun liikuntatunneilta, miten joukkueita muodostettiin. Ensin valittiin parhaat pelaajat ja viimeiseksi huonoimmat. Viimeisiksi jääneistä ajateltiin, että pitäähän nekin valita pois. Yliopistoissa on ”poisvalinnalla” uusi merkitys. Se tarkoittaa lopetettavien yksikköjen valitsemista. Perusteina on määrä käyttää muun muassa viittausindeksejä, verrokkimaiden tasoa ja yksikön pientä kokoa. Tilanne on kuin eläinlääkärillä: lopetuspiikki annetaan mieluummin hieman liian aikaisin kuin liian myöhään. Tieteen tila -raportin perusteella hännänhuippuja ovat ihmistieteiden pienet ja vähän julkaisevat alat sekä aluepoliittisin perustein synnytetyt yksiköt. Raportin ajama tiede- ja tutkimuspolitiikka tuo mieleen autossa istuvan liikunnanopettajan, joka huutaa ikkunasta naama punaisena: ”Vauhtia siihen hommaan!” Ja me yliopistolaisethan juoksemme, vaikka henki menisi! Ennen kuin kiiruhdamme lopetuspiikille, olisiko syytä pohtia muutakin: julkaisuindekseihin perustuvan vaikuttavuuskäsityksen ongelmia, vahvuuden eri ulottuvuuksia, tiedon itseisarvoa, sivistyksen merkitystä? Lähde Suomen Akatemian raportti Tieteen tila 2014 (24.10.2014) on ladattavissa osoitteesta http://www.aka.fi/fi/A/Paatokset-ja-vaikutukset/Tieteen-tila/. Kirjoittaja toimii filosofian yliopistonlehtorina Vaasan yliopistossa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 61 Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi? Tero Norkola Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2014 julkaistiin dosentti Kristiina Kalleisen kirjaesittely Tellervo Krogeruksen Matti Kuusi -elämäkerrasta. Kirjoituksen viimeisiin kolmeen virkkeeseen oli mahdutettu useita asiavirheitä, joita en lähde tässä korjaamaan, pyrin sen sijaan kirkastamaan SKS:n julkaisutoiminnan nykytilaa ja päämääriä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on viime vuosina julkaissut vuosittain kuutisenkymmentä uutuusteosta, joista puolet on tiedekirjoja ja toinen puoli yleistä tietokirjallisuutta. Merkittävä osa tiedekirjoistamme on nykyisin artikkelikokoelmia. Vuonna 2013 julkaisimme 326 vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia 22:ssa artikkelikokoelmassa sekä 10 tieteellistä monografiaa. Tiedekirjasivuja julkaisimme yhteensä 12 026, keskimäärin 376 kirjaa kohti. Volyymiltaan tämä on varsin merkittävä osa suomalaista humanististen alojen julkaisutoimintaa. Julkaisufoorumi on luokitellut johtavalle tasolle pitkälti toistakymmentä humanististen alojen suomenkielistä tieteellistä aikakausikirjaa, ja niissä julkaistaan todennäköisesti vuositasolla yhteensä vähemmän artikkeleja kuin SKS:n kahdeksassa tiedekirjasarjassa. Myös laadun suhteen SKS pyrkii olemaan tiedekirjojen kansainvälisen tason suunnannäyttäjä. Laadun varmistuksessa olennaisin tekijä on käsikirjoitusten vertaisarviointi. Tarkka prosessimme kuvaus löytyy SKS:n kustantamon internet-sivuilta. Tiedekirjan julkaisukriteerinä ei ole myyntipotentiaali, vaan tutkimuksellinen merkittävyys ja laatu. Tämän ratkaisevat vertaisarvioiden pohjalta SKS:n julkaisuvaliokunnan vähintään dosenttitasoiset asiantuntijat, jotka nimeävät arvioitsijat. 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Hyvä tiedekirja on tutkimuksellinen, mutta erilainen kuin opinnäyte. Hyvä tiedekirja aukeaa koko tieteenalansa edustajille, ei vain aiheeseen erikoistuneelle tutkijajoukolle. Tiedekirjan painotus on pääargumentissa, jota jokainen tekstiosuus tukee ja joka on muotoiltava kirkkaasti. Hyvän tiedekirjan pääargumentista saa käsityksen vaikka vain johdannon ja loppuluvun lukemalla. Se on uutta tutkimustietoa. Open Access, ilmainen ja rajoitukseton saatavuus verkossa, on tiedejulkaisemisen kansainvälinen trendi. Tällä hetkellä teemme SKS:ssa selvitystä, mitkä olisivat ne taloudelliset ja käytännölliset reunaehdot, joilla voisimme siirtyä tiedekirjojen julkaisemisessa ilmaiseen nettijakeluun. Selvää on se, että kun kallisarvoista sisältöä aletaan tarjota ilmaiseksi, tuotantokustannukset eivät häviä, ne on katettava muuta tietä kuin kirjoja myymällä. Kyse on tietenkin myös siitä, halutaanko säilyttää nykyisen kaltaiset kirjabrändit, tiedejulkaisemisen laatua vaalivat tunnusmerkit. SKS:ssa tietokirja ei kilpaile tiedekirjan kanssa. Laajempilevikkistä tietokirjaa myymällä kerätään rahaa vähälevikkisen tiedekirjan tekemiseen. Tiedekirja tehdään tiedeyhteisölle, yleinen tietokirja tavalliselle lukijalle, jolla ei ole välttämättä akateemista taustaa. Yleisten tietokirjojen julkaiseminen on SKS:ssakin liiketoimintaa, joten aiheen ja käsittelytavan on oltava populaari. SKS on laajentanut tietokirjojen julkaisukirjoa, mutta niin että kirjamme edustavat omien lajityyppiensä huippua. Tälläkin tavalla toteutamme SKS:n missiota suomalaisen kulttuurin ymmärrettäväksi tekemisestä. Kirjoittaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannusjohtaja. TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Amerikka on lähempänä kuin arvaisitkaan Päivi Hakulinen Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston toisessa kerroksessa kävijät vastaanottaa Vapaudenpatsas, Lady Liberty. New Yorkissa sijaitseva patsas symboloi vapautta ja toivottaa maahanmuuttajat tervetulleiksi; oma pienoismallimme puolestaan tervehtii opiskelijoita, tutkijoita sekä kaikkia muita Yhdysvaltain yhteiskunnasta, politiikasta, historiasta ja kulttuurista kiinnostuneita. Tervetuloa American Resource Centeriin (ARC)! ARC muutti Kaisa-kirjastoon kesällä 2012, mutta siihen oli ollut pitkä matka. ARCin edeltäjän, America Centerin kirjaston, juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, jolloin Yhdysvallat perusti kirjastoja lähetystöjensä yhteyteen ympäri maailmaa. Ensimmäinen America Center avattiin Kalevankadulle vuonna 1946 vaatimattomalla 2 000 niteen kokoelmalla. 1950-luvun puolivälin jälkeen kirjasto muutti Kaivokadulle vastapäätä rautatieasemaa. Yhdysvaltalaista kirjallisuutta oli vielä tuolloin kohtalaisen vähän saatavilla Suomessa, ja kokoelmissa oli myös elokuvia ja äänilevyjä. Vuonna 1993 Helsingin yliopiston kanssa solmitun yhteistyösopimuksen myötä American Resource Centeriä alettiin hallinnoida yhteistyössä suurlähetystön ja Helsingin yliopiston kanssa, ja kirjastolle löydettiin koti ensin Vuorikadulta ja sitten Kansalliskirjastosta, jossa Amerikka-kirjasto sijaitsi 14 vuoden ajan. Organisatorisesti ARC kuuluu Yhdysvaltain suurlähetystön viestintä- ja kulttuuriosastoon. Kirjaston nykyinen tehtävä on välittää luotettavaa ja ajantasaista tietoa Yhdysvalloista kaikille sitä tarvitseville. ARC palvelee myös yliopiston ulkopuolelta tulevia asiakkaita; kirjaston 10 000 niteen kokoelma on luetteloitu Helka-tietokantaan, ja on siten kaukolainapalvelun kaut- ta käytettävissä ympäri Suomen. Teokset ovat englanninkielisiä, Yhdysvalloissa kustannettuja kirjoja, joiden joukosta löytyy niin akateemista tutkimusta kuin populaarimpaakin maan ja kulttuurin esittelyä. ARCiin tilataan noin 80:tä aikakauslehteä ja kahta sanomalehteä. Painetun kokoelman lisäksi ARCista lainataan erityisesti opetuskäyttöön soveltuvia DVDlevyjä; ohjelmat ovat dokumentteja, jotka tukevat historian tai englanninkielen opiskelua. Opettajilla on myös mahdollisuus tuoda koululuokkansa vierailulle ARCiin, joko tutustumaan kirjastoon tai osallistumaan diplomaatin vetämälle Amerikka-oppitunnille. Viimeisen vuoden aikana olemme järjestäneet Massive Open Online Coursen eli verkkopohjaisen MOOC-kurssin tukemaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan opiskelua. Olemme myös vieneet Amerikan päiväksi helsinkiläiseen peruskouluun sekä järjestäneet Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa käsittelevän keskustelupiirin. Myönnämme vuosittaisen apurahan suomalaiselle graduntekijälle sekä tarjoamme tietopalvelua. Oma-aloitteiseen tiedonhakuun annamme pääsyn Yhdysvaltain ulkoministeriön kautta eLibrary USA -tietokantaan, jonka kautta pääsee käsiksi yli 30 yhdysvaltalaiseen tietokantaan. AMERICAN RESOURCE CENTER, Helsingin yliopiston kirjasto, Fabianinkatu 30, 00014 Helsingin yliopisto. puh. 050-448 5704 Sähköposti: arc@usembassy.fi Kotisivut:http://finland.usembassy.gov/arc.html Kirjoittaja työskentelee tietopalveluvirkailijana American Resource Centerissä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 63 MAAILMAN SELITYKSIÄ Göran Therborn Mikko Lehtonen Ari Väänänen & Jussi Turtiainen (toim.) ERIARVOISUUS TAPPAA MAA-ILMA 206 s. 432 s. SUOMALAINEN TYÖNTEKIJYYS 1945–2013 Beverley Skeggs ELÄVÄ LUOKKA 392 s. Ilkka Ruostetsaari VALLAN SISÄPIIRISSÄ 336 s. Kirsti Lempiäinen & Tiina Silvasti (toim.) 300 s. ERIARVOISUUDEN RAKENTEET Pauli Siljander SYSTEMAATTINEN JOHDATUS KASVATUSTIETEISIIN Leena Krokfors, Marjaana Kangas & Kaisa Kopisto (toim.) OPPIMINEN PELISSÄ 230 s. 270 s. 283 s. L I S Ä Ä K I R J O J A VA S TA PA I N O N N E T T I K A U PA S TA W W W. VA S TA PA I N O. F I KIRJALLISUUS Muutosten tekijää ja ymmärtäjää muistaen Pirkko Nuolijärvi Auli Hakulinen ja Risto Jaakkola (toim.): Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 65. 2014. Tammikuussa 2014 sukulaiset, ystävät ja kollegat saattoivat viimeiselle matkalleen professori Klaus Mäkelän. Muutaman kuukauden kuluttua ilmestyi ystävien ja kollegoiden kokoama muistokirja, joka kertoo lahjakkaasta ja poikkeuk sellisen terävänäköisestä ja analyyttisestä ihmisestä ja tutkijasta. Samalla kirja kertoo yhteiskunnan muutoksista, joita tekevät lopulta aina ihmiset, eivät abstraktit voimat. Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä -teoksesta käy erinomaisesti ilmi, että joillakin ihmisillä on lähtemätön vaikutus muutosten syntymiseen. Sellainen ihminen oli Klaus Mäkelä. Kirjan kirjoittajina on sosiologeja, sosiaalipoliitikkoja, kielitieteilijöitä, lääkäreitä, poliitikkoja, ministeriöiden virkamiehiä ja juristeja, mutta myös muilla elämänaloilla toimineita. Eri aloja edustava kirjoittajakunta osoittaa, miten laajalle Mäkelän vaikutus ja kontaktit ulottuivat ja miten monessa hän oli mukana. Sellaiset otsikot kuin Katarina Eskolan ”Kansantribuuni”, Lars D. Erikssonin ”Den aldrig ifrågasatte reforma- torn”, Risto Kolasen ”Sosialidemokraattinen aatevaikuttaja”, Risto Heiskalan ”Klaus tutkimuksen ohjaajana”, Ilkka Armisen ”Erityisyyden kuvaaja”, Marja-Leena Sorjosen ”Klaus – kielitieteilijäkö?”, Anne Mäntysen haastattelu ”Klaus Mäkelä Virittäjän kunnialukija”, Tom Sandlundin ”En gustaviansk tjänsteman” ja Elina Haavio-Mannilan ”Pokerinpelaajat” kertovat Mäkelän monista kasvoista ja toiminnan aloista. Kirjoittajien joukossa on myös kolme Mäkelän ulkomaista kollegaa, Wienin yliopiston sosiologian professori Irmgard Eisenbach-Stangl, Melbournen ja Tukholman yliopiston professori Robin Room ja Norjan päihdetutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö Astrid Skretting. Kirjan artikkelit tarjoavat lukijalle kuvan aktiivisen ihmisen elämänkaaresta. Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuminen ja mielipiteiden ilmaiseminen näkyi jossain määrin jo kouluvuosina, ja opiskeluvuosina Mäkelän yhteiskunnallinen toiminta vain vahvistui. Sittemmin hänen kokemustaan ja asiantuntemustaan käytettiin 1960-luvun ja 1970-luvun uudistuksissa ja niitä valmistelevissa ponnisteluissa. Alkoholitutkimussäätiössä Mäkelä vaikutti monien tutkijoiden ja tutkijaryhmien työhön niin laitoksen sisällä kuin laajalti sen ulkopuolellakin. Tutkimuksen eettisten kysymysten pohtiminen kuului olennaisena osana Mäkelän työhön, ja tiedeyhteisössä vaikuttaminen jat- kui viimeiseen asti. Elämään kuului jatkuva keskustelu, jota saattoi käydä niin ruokapöydässä kuin pokeripöydässä, niin lukupiirissä ja seminaareissa kuin satunnaisissa tapaamisissa. Viimeisinä vuosinaan ja jo aiemminkin Mäkelä keskittyi humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tutkimusaineistojen käytön kysymyksiin. Niin kuin monet teoksen kirjoittajat toteavat: yhteiskuntatieteilijä oli kiinnostunut kaikesta. Ei kuitenkaan urheilusta eikä ornitologiasta, kuten koulutoveri Tapani Brotherus tietää kertoa. Suomen kieli oli aina läsnä; sen väsymätön tarkkailija ja analysoija Mäkelä oli, ja sen tutkimuksen suuntautumiseenkin hän vaikutti ratkaisevalla tavalla. Hän tutustui kielentutkimuksen uusiin virtauksiin ja esitti punnittuja näkemyksiä kielestä ja kielenkäytöstä. Sitä paitsi kieli oli hänen mielestään siksi niin kiinnostavaa, ”että se on niin hillittömän vänkää”, kuten hän totesi Anne Mäntysen haastattelussa. Mäkelä oli suomen kielen puolestapuhuja ja kannusti suomen kielen tutkijoita monella tavoin avaten uusia näkökulmia ja tehden konkreettisia ehdotuksia. Tätä Mäkelän ehtymätöntä kiinnostusta kieleen ja hänen taitavaa kynänjälkeään kuvaavat artikkeleissaan Auli Hakulinen ja Marja-Leena Sorjonen. Mäkelän tyylikäs artikkeli ”Kulttuurisen muuntelun yhteisöllinen rakenne Suomessa”, johon useam pikin kirjoittaja viittaa, kuuluu nuoremmankin suomalaisen sosiolingvistin lukulistaan, koska sii- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 65 nä Mäkelä haastaa pohtimaan kielellisen vaihtelun luonnetta ja houkuttelee keskustelemaan, jopa väittämään vastaan. Mäkelä jätti jäljen moneen asiaanja vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan ja tutkijayhteisöön enemmän kuin moni tietääkään tai osaa aavistaa. Voisi luulla, että tällaisen ihmisen muistokirja olisi hymistelevä. Vaan eipä ole. Teoksesta välittyy vahvasti kunkin kirjoittajan rehellinen käsitys Mäkelästä, ja artikkelit kertovat konkreettisesti toiminnasta, jolla oli aina päämäärä. Kaipaus ja menetyksen tunne on sekin monissa kirjoituksissa läsnä, kuten Ilkka Taipaleen hämmentynyt kysymys ”Keneltä minä nyt kysyisin?” osoittaa. Läsnä on myös ymmärrys siitä, että kun kuolema tulee pokeripöytään ja hiipii kutsumatta lukupiiriin, se voittaa lopulta aina. Sitä se ei vie, mikä oli. Kirjan ansiosta nuorempikin lukija saa kuvaa siitä, miten Mäkelä oli Yhdistys 9:ssä, Marraskuun liikkeessä, Sadankomiteassa ja lukuisissa muissa ryhmissä ja verkostoissa ideoimassa ja luomassa lähes kaikkea sitä, mitä me tänään pidämme itsestäänselvyytenä. Siksi suosittelen kirjaa erityisesti kaikille nuorille tutkijoille, joilla on se tunne, etteivät he ehdi elää ja osallistua, kun yhä syvenevä ja usein kapenevakin tutkimuskohde vie kaiken ajan ja energian. Kirja kannustaa näkemään, että yhteiskunnallinen toiminta antaa ideoita ja uusia voimia ja että aina kannattaa yrittää muuttaa maailmaa, vaikka tähän uskominen näinä aikoina kovilla onkin. Kirjoittaja on professori ja Kotimaisten kielten keskuksen johtaja. 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Maailmanhistorian parhaat äidit Heikki Hiilamo Anna Rotkirch: Yhdessä – lapsen kasvatus ei ole yksilölaji. WSOY 2014. BBC:n tositapahtumiin perustuvassa ”Hakekaa kätilö!” -sarjassa keski-ikäinen brittipariskunta saa ensimmäisen yhteisen lapsen. Vauvan ihonväri on kuitenkin musta. Ensisilmäyksestä mies tietää, ettei lapsi ole hänen, mutta liikuttavalla tavalla ottaa pojan omakseen. Teko hätkähdyttää yhtä lailla 1950-luvun Itä-Lontoon asukkaita kuin nykykatsojia. Biologinen vanhemmuus on tärkeä kysymys evoluutiopsykologisessa perhetutkimuksessa. Sen mukaan esimerkiksi isovanhemmat antavat enemmän apua tyttäriensä kuin poikiensa lapsille, koska voivat olla varmoja siitä, että tyttären lapset ovat hänen omiaan ja kantavat isovanhempien geenejä. Miehet osallistuvat vähemmän lapsen hoitoon, koska eivät voi olla täysin vakuuttuneita biologisesta isyydestään. Kyse on tiedostamattomasta käyttäytymisestä. Tutkimusprofessori Anna Rotkirchin kirja Yhdessä – lapsen kasvatus ei ole yksilölaji käsittelee perhettä ja ihmissuhteita evoluutiopsykologian näkökulmasta. Evoluutiopsykologian perusajatus on yksinkertainen: tunteet ohjaavat ihmisten välisiä suhteita, tunteita ohjaa evoluutio. Toisin sanoen tunteisiimme ja sen myötä ihmissuhteisiimme vaikuttaa se, mikä aikaisempina vuosituhansina on edistänyt lisääntymistä. Rotkirch kirjoittaa paljon biologisesta vanhemmuudesta. Termi on Rotkirchin mukaan kuitenkin virheellinen, sillä esimerkiksi adoptioäidissä käynnistyy hormonaalisia eli biologisia prosesseja. Selkeämpää olisikin puhua geneettisestä ja epägeneettisestä vanhemmuudesta. Evoluutiopsykologian näkökulmasta perhe on tapa järjestää lajin lisääntyminen. Äiti on silloin tietysti ykkönen. Luonnonvalinta on karsinut pois kaiken sellaisen käyttäytymisen, joka uhkaa äidin kykyä pitää pieni lapsi elossa. Nykyiset äidit ovatkin maailmanhisto rian ”parhaita äitejä”, koska ”huonojen äitien” lapset ovat kuolleet eikä heillä ole jälkeläisiä. Eri asia on se, lohduttaako tämä tieto sitä nykyäitiä, joka haluaisi lähteä lenkille, kun kolmivuotias lapsi makaa lattialla itkien ja potkien. Luonnoton omistautuja-äiti Perhe on yksi suosituimpia suomalaisia tutkimusaiheita. Evoluutionäkökulma ei ole kuitenkaan ollut nimeksikään esillä. Tämä on suuri puute, sillä evoluutiopsykologian lupaus on suuri: se pyrkii löytämään yleispäteviä lainalaisuuksia, joihin on suhtauduttava vakavasti kaikissa kulttuureissa. Rot kirchin Yhdessä perustuu paitsi alan tuoreimpiin tutkimuslöytöihin myös hänen oman tutkimusryhmänsä uraauurtaviin tuloksiin ylisukupolvisen hoivan alalla. Kirjan nimeen kiteytyy sen ydinsanoma. Ihmislaji ei olisi voinut kehittyä, jos äiti olisi yksin vastannut lapsen kasvatuksesta. Yhteisöllinen kasvatus on ihmiskunnan viisastenkivi. Perustelu on yksinkertainen. Ihmisellä on paljon pidempi lap- suus ja siksi vaativampi kasvatustehtävä kuin millään toisella eläinlajilla. Jälkeläisemme tarvitsivat peräti 13 miljoonaa kaloria ennen kuin he kykenivät itse huolehtimaan ravintonsa hankkimisesta. Vaikka lapsi pysyi pitkään avuttomana, äiti saattoi hankkia seuraavan lapsen, koska hän sai muilta apua lapsenhoitoon. Jos äiti olisi omistautunut täydellisesti nuorimman lapsensa hoitoon, seuraavaa lasta ei olisi syntynyt riittävän nopeasti – ja homo sapiens tunnettaisiin nyt vain fossiileista. Rotkirchin mukaan ”äitejä ei ole tehty olemaan pitkään yksin vastuussa lapsistaan” ja ”yksin oleva äiti on suorastaan luonnoton asia”. Evoluution näkökulmasta ei olekaan ihme, jos yksin jäänyt pienen lapsen äiti tuntee itsensä eristyneeksi ja rasittuneeksi, koska kautta aikojen äitien ympärillä on ollut muita aikuisia ja lapsia. Monilla äideillä on tukenaan puoliso, isovanhemmat, ystäviä, puisto- ja päivähoitojärjestelyitä, mutta silti liian useat äidit ovat vauvoineen kaksin ja voivat huonosti. Evoluutioon kuuluu myös se, että lapset ovat luonnostaan itsekkäitä. Lapset on ohjelmoitu vaatimaan aina vähän liikaa. Jos lapsi saa enemmän ravintoa, huomiota tai hoivaa, se ei ainakaan haittaa. Tämä voi kuitenkin olla haitaksi vanhemmille tai sisaruksille. Vanhempien on opittava asettamaan rajoja. Isyys tulee muotiin Äitiys on siis biologista, kun taas isyys muodostuu parisuhteessa ja lasten äidin kautta. Rotkirch pohdiskelee, miksi äiti halusi tyytyä yhteen mieheen, vaikka useampi kumppani olisi ehkä ollut edullisempi jälkeläisille. Voisi myös olet- taa, että moniavioisuus olisi vaativaa, koska siinä on tultava toimeen monien partnereiden kanssa. Eri lajien välinen vertailututkimus kuitenkin osoitti, että yksiavioisuus verrattuna moniavioisuuteen on yhteydessä suurempaan aivojen kokoon. On vaativampaa pysyä pitkään yhdessä yhden ja saman puolison kanssa. Monogamia vaatii suunnitelmallisuutta, johdonmukaisuutta, toisen ymmärtämistä sekä tiimityötaitoja. Nuo taidot ovat varmaankin korostuneet Pohjoismaiden ankarissa olosuhteissa. Rotkirchin mukaan tärkein piirre oman kullan valinnassa on ollut se, että selvittäisiin yhdessä talven yli. Naisia ei arvostettu vain hedelmällisyyden vuoksi, vaan myös sen mukaan, miten he kykenivät hankkimaan elantoa. Pohjoismaiden ykköstila sukupuolten välisestä tasa-arvosta ei välttämättä olekaan alun perin seurausta hyvinvointivaltiosta, vaan siitä miten esi-isämme ja äitimme ovat rinta rinnan sinnitelleet talven yli ja yrittäneet yhdessä pitää lapsensa hengissä. Rotkirchin mukaan vain pienellä osalla nisäkkäitä on jälkeläisen hoivaamiseen osallistuvia isä. Ihmisissä miesten hoivaavat piirteet liittyvät kilpailuun naisista. Jos naisia on vähän ja miehiä paljon, isien hoivaavat piirteet korostuvat. Kilpailussa naisista miehetkin mukautuvat, sillä jatkuva seksuaalinen torjunta verottaa miesten itsetuntoa ja terveyttä. Tulevaisuudessa isien merkitystä korostaa kuitenkin se, että muilta sukulaisilta tuleva tuki on vähenemässä. Lukuisat tutkimukset kertovat siitä, että isän läsnäolo perheessä edistää lapsen kognitiivista kehitystä, psykologista sopeutumista ja sosiaalisia taitoja, vähentää aggressiota, riippuvuutta ja erilaisia käyttäytymisoireita. Joissain tutkimuksissa on osoitettu, että lesboäidit pärjäävät paremmin vanhempina kuin heterovanhemmat, mikä voisi kertoa siitä, ettei isän merkitys ole kiinni siitä, onko hän mies vaan että geneettisen äidin rinnalla on toinen lasta rakastava aikuinen. Perheen tabut Liian usein suomalaiset huippututkijat keskittyvät yksinomaan kansainväliseen uraansa, eivätkä julkaise tuloksiaan suomeksi – tai ainakaan yleistajuisessa muodossa. Rotkirch tekee poikkeuksen. Yhdessä on mainio johdatus evoluutiopsykologiseen perhetutkimukseen. Se puhuttelee kaikkia perheestä kiinnostuneita – erityisesti pienten lasten vanhempia – ja haastaa pohtimaan myös tabuja, sisarusten menestyseroja ja välejä, ystävien ja sukulaisten rooleja sekä kumppaninvalinnan perusteita. Hyvän tietokirjan tavoin Yhdessä pakottaa myös väittämään vastaan. Rotkirchin mukaan sisarusten kesken isosiskon ja pikkuveljen välit ovat lämpimimmät, kun taas kaksi veljestä riitelee eniten. Paras puoliso on sellainen, joka on riittävän houkutteleva, muttei kuitenkaan liian haluttava, jottei hän karkaa muualle. Rotkirch väittää myös, että ”sisaruskonfliktien taustalla piilee se ikävä tosiasia, että sisaruksista on tosiasiallisesti usein haittaa”. Monia sosiaalitieteitä vaivaa pula teorioista. Empiriaa on ympärillämme vaikka millä mitalla, mutta sitä ei osata vielä jäsentää. Evoluutiopsykologiassa tilanne on päinvastainen. Evoluutio suorastaan tyrkyttää vastauksia erilaisiin arkihavaintoihin. Hypoteeseja on kui- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 67 tenkin erittäin vaikea testata, koska satoja ja tuhansia vuosia taaksepäin ulottuvia aineistoja ei juuri ole. Siksi evoluutiotiede muuttuu helposti ideologiaksi, kuten eugeniikan ja vulgaareimman taloustieteen esimerkit kertovat. Rotkirch väistää tyylikkäästi selvimmät karikot esittämällä selkeitä tutkimustuloksia ja riittäviä varaumia. Lukija jää silti pohtimaan, miten vähän tiedämme siitä, millaisissa olosuhteissa ihmislaji on kehittynyt. Selviytyminen on aina sidoksissa kulloiseenkin ympäristöön, joka on vaihdellut ajallisesti ja maantieteellisesti. Päiväntasaajan viidakoissa ja pohjoisen metsissä on tarvittu erilaisia ominaisuuksia. Ehkä tärkein evoluutiopsykologian opetus onkin se, että ihminen on joustava ja mukautuva olento. Geneettinen ja biologinen vanhemmuus on tärkeää, mutta myös toisenlaiset vanhemmat voivat pärjätä mainiosti. tutkimuksessa. Monet tutkijat antavat kuitenkin nykyään sukupuolelle ja mieheyden käsitteille suuren selitysarvon monenlaisten erojen ja hierarkioiden muotoutumisessa. Mieheys on osa hyvin monenlaisia yhteiskunnallisia suhteita ja kehityskulkuja, mutta tämän teoksen näkökulma mieheyteen on historiantutkimuksen näkökulma. Johdantotekstissään ”Onko suomalaisella miehellä historiaa?” kirjan toimittajat toteavat, että mieheystermi on historiantutkimuksessa vakiintumassa viittaamaan miehenä olemiseen ja miehisinä pidettyihin ominaisuuksiin. Termiä käytetään myös analyyttisena käsitteenä. Toimittajien mukaan kirjasta löytyy kolme keskeistä temaattista aihepiiriä. Nämä ovat ensinnäkin perhe, kotitalous ja patriarkaaliset suhteet, toiseksi erilaiset miesten yhteisöt ja kolmanneksi kunnia ja sivistys miehen mittana. Yksittäisissä artikkeleissa teemat kietoutuvat toisiinsa. Monenlaista mieheyttä Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori. Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan Merja Leppälahti Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Mark kola, Ann-Catrin Östman ja Mar ko Lamberg. Vastapaino 2014. Mies on pitkään ollut tutkimusten näkymätön sukupuoli siinä mielessä, että miehiin keskittyneet tutkimukset ovat olleet näennäisen sukupuolineutraaleja ja sukupuolisensitiivisyys on merkinnyt nimenomaan naisten huomioonottamista 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 Näkymätön sukupuoli -teoksen kaksitoista artikkelia käsittelevät erilaisia miehiä, mieskuvia ja mieheyden ihanteita 1400-luvun birgittalaisluostarista 1900-luvun miesten sosiaaliseen liikkuvuuteen. Artikkelien lähteinä on hyvin monenlaista aineistoa. Artikkelit on järjestetty kronologisesti ja lähes kaikki artikkeleissa kuvatut miehet ovat eläneet alueella, joka nykyisin on Suomi. Yhtä ja yhtenäistä kuvaa suomalaisesta miehestä ei tietenkään silti muodostu. Ville Sarkamon artikkelissa ”Soturikunnia Suuren Pohjan sodan kokeneiden karoliinien miehisenä ihanteena” tarkastellaan 1700-luvun alun ruotsalaisen upseeriston kunniakäsityksiä. Sotilaskunnia liittyi vahvasti kaikkeen upseerina elämiseen. Sotilaan kunnia oli korkeimmillaan taisteluissa saaduissa haavoissa, ja myös kaatunut upseeri pyrittiin hautaamaan ”kunniallisesti”. Sotilaskunnian symboleista keskeisimmät olivat miekka ja lippu. Lipun kantajaa ohjeistettiin ennemmin kuolemaan kuin menettämään yksikkönsä lippu. Kaikissa artikkeleissa ei suinkaan käsitellä ihanteellisia miehiä. Esimerkiksi Mats Hallenberg kuvaa artikkelissaan ”Psykopaattien aikakausi?” 1500-luvun kruununvoutien aggressiivista ja väkivaltaista maskuliinisuutta, jolla hallittiin alempia. Voudeista tehdyissä valituksissa kerrotaan miesten ja naimisissa olevien naisten fyysisestä pahoinpitelystä sekä miesten nöyryyttämisestä jopa näiden kodeissa. Hallenberg toteaa, että kun oma ruumis, vaimo ja koti kuuluivat talonpoikaismiesten omimpaan alueeseen, näihin kajoaminen oli nimenomaan voudin pyrkimystä osoittaa ja pönkittää valtaansa. Keski- ja yläluokkaisten miesten moraali oli keskustelun kohteena 1800-luvun loppupuolella alkaneessa prostituutiokeskustelussa, jota Pirjo Markkola käsittelee artikkelissaan ”Moraalin miehet”. Avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat laissa kiellettyjä, mutta prostituoitujen toimintaa säänneltiin ja ohjailtiin lainsäädännöllä. Moraalikeskustelu jatkui useita vuosikymmeniä vaihtelevin painotuksin. Yksi keskustelunaihe oli kysymys miehen luonnosta: onko mies eläimen tavoin viettiensä ja halujensa vietävänä, vai pystyykö hän hallitsemaan itse ruumistaan, kuten naisten odotettiin pystyvän. Matias Kaihovirta tarkastelee artikkelissaan ”Käsitykset työläis- ten mieheydestä sisällissodan jälkeen” valkoisten miesten näkemyksiä kunnollisesta työmiehestä keväällä 1918. Kaihovirta toteaa, että punaisista annetuissa lausunnoissa kunnollinen mies oli perheellinen ja joutunut punakaartiin harhaanjohdettuna tai jopa pakotettuna. Nuorten miesten kohdalla punakaartilaisuus saatettiin tulkita seikkailunhalusta tai uhkarohkeudesta johtuneeksi. Vaaralliset miehet olivat väkivaltaisia yllyttäjiä ja agitaattoreita, eikä heidän kohdallaan perheellisyys noussut lieventäväksi seikaksi. Itsenäisyyden ajan alkuun sijoittuvat myös Anders Ahlbäckin ja Seija-Leena Nevala-Nurmen artikkelit. Ahlbäckin artikkeli ”Taistelu mieheyden militarisoinnista itsenäisyyden alkuvuosina” käsittelee suomalaisen armeijan muodostamiseen liittyviä poliittisia keskusteluja. Näkemykset puolustusjärjestelmän muodosta ja tarpeellisuudesta sekä suomalaisen miehen luonteesta ja ominaisuuksista erosivat vahvasti toisistaan poliittisen vasemmiston, keskustan ja oikeiston puheenvuoroissa. Asevelvollisuusarmeija kuitenkin perustettiin, vaikka sotilaskoulutusta pidettiin raaistavana ja moraalisesti rappeuttavana. Kasarmielämän katsottiin myös opettavan maaseudun nuorille miehille kaupunkilaisten paheita. Toisaalta esitettiin kuitenkin oikeanlaisen kurinalaisen koulutuksen kasvattavan ja kehittävän nuoria miehiä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Nevala-Nurmi tarkastelee artikkelissaan ”Suojeluskuntien soturit, isät ja pojat” suojeluskuntien mieskuvaa ja -ihannetta. Porvarillisella suojeluskuntajärjestöllä oli 1930-luvulle tultaessa paikallisosasto jokai- sella paikkakunnalla ja sen piirissä toimi satojatuhansia suomalaisia. Miesten suojeluskuntaosastojen avuksi perustettiin naisjärjestö Lotta Svärd, jotta suojeluskuntamiesten ei tarvinnut tehdä naisten töitä, kuten vellinkeittoa, tiskaamista ja siivoamista. Miehillä ja naisilla oli järjestöissä selkeästi omat roolinsa ja tehtävänsä. Erityisesti suojeluskuntalaitoksen alkuaikoina toimintaa innosti soturi-ihanne, suojeluskuntalainen mies oli voimakas ja voittoisa isänmaan vartija. Myöhemmin suojeluskunnan miesihanne muuttui soturista isäksi, joka toisaalta opetti omaa poikaansa ja suojeli omaa perhettään, toisaalta oli valmis puolustamaan omiaan myös kansakunnan tasolla. Vastuuntuntoisia ja osaavia mieskansalaisia kasvatettiin suojeluskuntien poikatyössä, jossa poikia koulutettiin urheilun, leikkien, historian ja uskonnon avulla. 1930-luvun lopulla suuri osa suojeluskuntapoikien harjoituksista liittyi sotilaskoulutukseen, myös ampumaharjoitukset kuuluivat suojeluskuntapoikien toimintaan. Kirjan lopussa on ensin jokaisen artikkelin loppuviitteistö ja viitteiden jälkeen artikkelien lähdeluettelot. Tämä on kätevää silloin, kun lukemista ei halua katkaista, mutta varsin hankalaa, jos haluaisi esimerkiksi nähdä artikkelissa esitetyn väitteen lähteen, koska ensin on selattava artikkelien viiteluetteloita, sitten etsittävä kyseisen artikkelin lähdeluettelo ja sieltä käytetty teos. Kirjan loppuun on koottu myös hyvät asia- ja henkilöhakemistot. Pikku miinuksena voi todeta, että henkilöhakemistossa on aakkostusvirheitä. Toisaalta kirjan kansi on aivan mainio. Toisinaan artikkelikokoelmiin pyritään ottamaan mukaan mahdollisimman erilaisia tieteenaloja saman teeman puitteissa. Näkymätön sukupuoli -teoksen artikkeleita yhdistää mieheyden käsitteen lisäksi historiallinen näkökulma. Teos on monipuolinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus, joka sopii kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tietokirjailija ja kriitikko. Kiinnostava kokonaisuus Edellä mainittujen artikkelien lisäksi kirjoittajina ovat Marko Lamberg, Anu Lahtinen, Kustaa H. J. Vilkuna, Ann-Carin Östman, Ville Kivimäki ja Hanna Lindberg, joiden tekstit ovat myös ansiokkaita. Näkymätön sukupuoli -teoksessa miehiä ja miesihanteita tarkastellaan katoliselta ajalta itsenäisen Suomen aikaan. Yksittäisiä miehiä ja miesryhmiä tarkastellaan oman aikakautensa kontekstissa. Vaikka teoksen artikkelit ovat hiukan epätasaisia, kaikki kuitenkin puolustavat paikkaansa erilaisten mieheyksien esittelijöinä. Hulluuden turhan synkkä historia Niko Seppälä Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia. Gaudeamus 2013. Oulun Yliopiston kulttuurihistorian aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäisen Hulluuden historia on Suomen Psykiatriyhdistyksen Toivo ja Häpeä -satavuotishistoriikin (ks. Tieteessä tapahtuu T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 69 3/2014, 64–65) ohella toinen viime aikoina merkittävä mielenterveyden häiriöiden historiaa käsittelevä suomenkielinen teos. Kun Toivo ja Häpeä painottui enemmän suomalaisen psykiatrian historiaan, on Pietikäinen ottanut teoksessaan ajallisesti pidemmän ja kansainvälisemmän näkökulman. Kirja jakautuu johdantolukuun sekä neljään osaan. Johdantoluvussa problematisoidaan – osin aiheestakin – poikkeavan käyttäytymisen määrittelyä sekä psykiatrian ja psykiatrisen diagnostiikan ongelmallista asemaa tieteen ja lääketieteen kentässä etenkin aiemmin. Neurotieteissä on saavutettu kuitenkin viime aikoina edistystä ja kirja antaa problematiikasta ehkä todellista pessimistisemmän kuvan – pieni katsaus aivan nykypäivään olisi ehkä ollut psykiatriaa tuntemattomalle tervetullut. Ensimmäinen osa ”Poikkeava käytös antiikista valistuksen aikaan” luo katsauksen poikkeavasta käyttäytymisestä ja siihen suhtautumisesta alkaen varhaisista arkeologisista löydöistä ja antiikin maailmankuvasta. Osassa käsitellään myös keskiajan näkemyksiä hulluudesta: islamilaisen kulttuurin valistunutta ja humaanista suhtautumista mielisairauteen sekä kristillisen kulttuuriin suhtautumista, jossa osa mielisairaista nähtiin paholaisen tai pahojen henkien riivaamina ja jotkut niin sanottuina jumalaisina hulluina. Kirjoittaja kuvaa myös monia keskiajan suggestiivisia ilmiötä, kuten tanssimaniaa ja noitavainoja, sekä valistuksen ajan vähittäistä kehitystä hulluuden määrittelyn siirtyessä lopullisesti papeilta lääkäreille. Hulluuden historian toinen osa ”Suuri murros: hulluuden medika- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 lisoituminen 1800-luvulla” käsittelee ajanjaksoa 1700- ja 1800-luvun vaihteesta 1900-luvulle. 1800-luvun alkupuolelle oli ominaista kehitysoptimismi. Psykiatrian alkaessa muotoutua omaksi erikoisalakseen myös mielisairaalalaitos ja diagnostiikka kehittyvät. Vuosisata on voimakasta lääketieteen kehityksen aikaa – tartuntatautien syyt alkavat selvitä ja kirurgiset leikkaustekniikat kehittyvät. Kuitenkin ratkaisevat tieteelliset läpimurrot mielisairauksien syiden selvittämiseksi ja voittamiseksi jäävät edelleen saavuttamatta. Pessimismi alkaa vallata alaa vuosisadan loppuun mennessä, kun samaan aikaan yhteiskunnalliset asenteet poikkeavuutta kohtaan kovenevat. Vammaiset ja vaivaiset nähdään enenevässä määrin kansakunnan hyvinvointia uhkaavana painolastina. Tässä osassa luodaan myös laaja ja yksityiskohtainen katsaus tuolloiseen psykiatriseen diagnostiikkaan ja sen historiaan sekä käydään läpi laajalti myös länsimaisen mielisairaalalaitoksen historiaa keskiajalta viime vuosisadalle. Kirjan kolmas osa ”Hulluuden hoito ja hallinta 1900-luvulla: Puheterapiaa, psykokirurgiaa ja pieniä pillereitä”. Osassa luodaan katsaus psykiatristen hoitomuotojen historiaan ja kehitykseen. Viime vuosisadalla monet edellisellä vuosisadalla syntyneet käsitteet, kuten skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, täsmentyvät ja uusia diagnooseja, kuten psykopatia, syntyy. Osassa käsitellään monia dramaattisia ja kiinnostavia tapahtumia ja ilmiöitä, kuten lobotomiaa, sokkihoitojen historiaa, talidomidikatastrofia, LSD:n keksimistä ja kokeiluja sekä rauhoittavien lääkkeiden laajamittaista käyttöä ja siihen liittyviä ilmiöitä 1960- ja 1970-luvulla. Muutama Suomeen liittyvä historiallisesti merkittävä tapahtuma kirjasta kuitenkin jää puuttumaan – juuri käyttöön otettuun psykoosilääke klotsapiiniin liittyvät kuolemantapaukset sekä lääkkeen yhtäkkinen kieltäminen kesällä 1975. Myös laaja-alainen sodanaikainen huumausaineiden käyttö ainakin Saksan ja Suomen armeijoissa sekä amfetamiinijohdannaisten lääkinnällinen käyttö sodan jälkeen olisivat ehkä ansainneet huomiota siinä missä kotirouvien rauhoittavien lääkkeiden käyttö Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvulla. Hulluuden Historian viimeinen neljäs osa käsittelee toisaalta psy kiatrian historian synkkiä puolia ja toisaalta vähittäistä myönteistä kehitystä länsimaisen edistysuskon ja vaurastumisen myötä. Alkuosa käsittelee rotuhygienian ja eugeniikan syntyä sekä nousua maailmansotien välisenä aikana sekä näiden ilmiöiden synkimpiä puolia – Suomessakin toteutettuja pakkosterilointeja sekä ääriesimerkkeinä natsiSaksassa toteutettua vajaamielisten, mielisairaitten sekä kehitysvammaisten surmaamista – niin sanottua eutanasiaohjelmaa. Osassa käsitellään myös sosiaalisten sekä rodullisten tekijöiden merkitystä ja eriarvoisuutta psykiatrisessa hoidossa ja diagnostiikassa sekä psykiatrian väärinkäyttöä toisinajattelijoita vastaan. Kirjassa esitellään myös harvoja säilyneitä psykiatristen potilaiden kokemuksia sairaaloiden tuolloisesta alistavasta kulttuurista niin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa kuin Suomessakin. Lopussa kuvataan myös psykiat riaan liittyviä myönteisiä suuntauksia – humanistista filosofiaa, jonka mukaan mielisairautta ei tule erottaa ihmisestä ja hänen kokemuksestaan, sekä pyrkimyksestä nähdä ihminen myös sairauden takana. Jo 1900-luvun alkupuolella laitoskokemukset antoivat sysäyksen mentaalihygieeniselle liikkeelle, jonka tarkoituksen oli potilaiden hoidon ja kohtelun parantaminen sekä mielisairauksien ehkäisy. Valitettavasti sotien välisenä aikana mielenterveyden häiriöiden ennaltaehkäisy genetiikan ja eugeniikan keinoin nousi valta-asemaan. 1900-luvun alussa psykiatria alkoi ottaa ensiaskeleitaan myös Suomessa. Vuosisadan vaihteessa perustettiin ensimmäiset psykiatristen potilaiden asiaan ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön keskittyvät järjestöt. Vuosisadan alkupuoliskolla alkoi psykiatrinen avohoitotoiminta ja toisen maailmansodan jälkeen suomalainen psykiatria kansainvälistyi, psykiatrinen tutkimus laajeni sekä psykoanalyyttiset ja psykoterapeuttiset suuntaukset rantautuivat Suomeen. 1900-luvun loppupuoliskolla alettiin myös pohtia vaihtoehtoja suurimittaiselle laitoshoidolle ja aloitettiin psykiatrisen sairaalalaitoksen asteittainen purkaminen. Viimeisessä osassa käsitellään myös sotien vaikutusta mielenterveyteen ja psykiatristen potilaiden hoitoon sekä 1960-luvun antipsykiatrista liikettä, joka kritisoi mielisairauden käsitettä joko kieltämällä käsitteen olemassaolon tai näkemällä mielisairauden vastareaktiona yhteiskunnan mielettömyyteen. Antipsykiatrisen liikkeen kritiikillä oli myös paikkansa – lääkäreiden havaintoja ohjasi valmius nähdä terve ihminen sairaana – potilaiden kohtelu oli yhä huonoa ja diagnostiikka epämääräistä. Loppuosassa sivutaan kysymystä mielenterveyden häiriöiden määrän kasvusta. Onko kyse yhä useampien ongelmien määrittelystä mielenterveyden häiriöiksi vai häiriöiden määrän tosiasiallisesta kasvusta? Hulluuden historia on hyvin kirjoitettu, esitystavaltaan selkeä ja varustettu huolellisesti lähdeviittein. Hyvin valitut kuvat elävöittävät lukukokemusta. Muutamassa kohdassa vieraskielisten lähteiden termit ovat ilmeisesti kääntyneet väärin – on esimerkiksi käytetty käsitettä puheterapia silloin, kun pitäisi puhua keskusteluhoidosta. Virheet ovat kuitenkin vähäisiä muutoin kiinnostavaan, muttei välttämättä aivan kevyeen lukukokemukseen nähden. Pienenä vaarana näen myös painottumisen psykiatriaan liittyviin kielteisiin ilmiöihin, jotka voivat antaa psykiatriaa tuntemattomalle lukijalle nykyisestä psykiatrisesta liian kielteisen kuvan – myös tekijä varoittaa lukijaa arvottamasta menneitä ratkaisuja ja toimintaa nykyajan moraalin ja tiedon näkökulmasta. Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkäri, joka toimii ylilääkärinä Satakunnan sairaanhoitopiirissä. Hajanainen keskiaikakirja Jaakko Tahkokallio Kirsi Kanerva ja Marko Lamberg (toim.): Hyvä elämä keskiajalla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. Kirsi Kanervan ja Marko Lambergin toimittama teos kokoaa yhteen tutkimusta Suomen Akatemian rahoit- tamasta tutkimushankkeesta ”Hyvinvoinnin tilat keskiajalla: henkinen hyvinvointi eurooppalaisessa kulttuurissa n. 1100–1450”. Hyvinvointi on ajankohtainen, jopa muodikas aihepiiri, ja kuten kirjoittajat toteavat, ”myös tutkijat ovat oman aikansa ilmiöiden vaikutuspiirissä” (s. 242). Hyvä elämä keskiajalla lähteekin vähintään implisiittisesti olettamuksesta, että tutkimalla keskiajan ihmisten ymmärrystä omasta hyvinvoinnistaan voimme oppia jotain inhimillisestä hyvinvoinnista yleensä. Tämä ei ole mahdoton ajatus. Hyvän elämän ainesten – ihanteiden ja elämisen mallien – etsimisellä historiasta on kirjoitetun historian mittaiset perinteet. Viime vuosina historiallisen kulttuuri-ihmisen hyvä elämä on kenties jäänyt ihmiselle ”luonnollisen” tai ”lajityypillisen” hyvän elämän tarkastelun varjoon. Vaikkapa kasvatuksen tai ravitsemuksen oikeista käytännöistä käytävä jatkuva ja vilkas keskustelu kietoutuu paljolti kysymykseen luonnollisuudesta. Tällaiset pohdinnat voivat olla rikastuttavia, mutta niillä on omat rajoituksensa; esimerkkejä molemmista tarjoaa vaikkapa Jared Diamondin tuore Maailma eiliseen asti (Terra Cognita 2013). Tietyn historiallisen aikakauden ihmisten tarkastelu ylihistoriallisen ”luonnollisen ihmisen” sijaan voisi tarjota kiinnostavan vaihtoehtoisen ikkunan hyvään elämään. Näkökulmat, joita Hyvä elämä keskiajalla avaa yhtäältä keskiajan hyvinvointiin ja hyvinvointikäsityksiin sekä toisaalta omaan hyvään elämäämme, jäävät kuitenkin suhteelliseen kapeiksi. Tämä on paljolti seurausta kirjan luonteesta. Se on artikkelikokoelma, jossa kukin tutkija kirjoittaa itselleen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 71 (usein jo aiemmin) tutusta ja melko väljästi hyvän elämän tematiikkaan liittyvästä aiheesta. Seurauksena on formaatille tyypillinen ja väistämätön hajanaisuus. Tätä ei pelasta melko tiheä, mutta hieman päälle liimatulta tuntuva, teoksen sisäinen ristiinviittaaaminen. Artikkelit käsittelevät enimmäkseen keskiajan ihmisten fyysistä, henkistä ja emotionaalista hyvinvointia, mutta hyvän elämän moraaliset kysymykset jäävät niissä sivuosaan. Yksittäisten tekstien taso ja kiinnostavuus luonnollisesti vaihtelevat, mutta ne kaikki jakavat pääosin samat ongelmat. Ensimmäinen näistä on artikkelien erikoinen rakenne. Jokainen alkaa otteella artikkelin tärkeimmästä alkuperäislähteestä sekä alkuperäistekstinä että käännöksenä. Sitaat tien laajuus vaihtelee, mutta monet ovat useita sivuja pitkiä. Tämän jälkeen edetään lähteen syntykontekstin kiitettävän laajan analyysin kautta sen tulkintaan. Jotkin artikkelit perustuvat vain siteerattuun lähteeseen, kun taas toiset käsittelevät suurempaa lähdejoukkoa ja pyrkivät laajempaan kokonaiskuvaan. Lähes jokaisen kohdalla lähteen esittelystä alkava rakenne kuitenkin tuo mieleen opinnäytetyön. Kirjan toimittajat perustelevat valintaa sillä, että lähteiden esittely auttaa lukijaa ymmärtämään keskiajan lähteitä ja tutkimuksen metodeja. Tämä on totta, joskin lähde-esittelyjä varten on ensisijaisesti omat kirjansa. Tutkimusjulkaisussa ratkaisu vaikuttaa epäilyttävällä tavalla laiskuudelta, vaikka se toki tarjoaa lukijalle mahdollisuuden tutustua laajaan kavalkadiin kiinnostavia lähteitä ja muodostaa niistä omat tulkintansa. ”Lähdelähtöisyys” nivoutuu 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 yhteen artikkelien toisen pääongelman kanssa. Oikeastaan yksikään artikkeleista ei lähde liikkeelle tarkasteltavaa ilmiötä koskevasta aiemmasta tutkimuksesta eikä pyri osoittamaan, millä tavoin se lisää ymmärrystämme aiheesta yleisesti. Tutkimus on parhaimmillaan kumulatiivinen prosessi, jossa pyritään aiempien käsityksen laajentamiseen, tarkentamiseen tai falsifioimiseen. Teoksen artikkelien lähtökohta taas on, että ne esittelevät jotain keskiajan kulttuurin ilmiötäasiaa aiemmin tuntemattomille maallikoille yhden alkuperäislähteen kautta. Ratkaisu voisi toimia, jos artikkelien painopiste olisi lukijan elämään suoraan kiinnittyvissä hyvinvoinnin ja hyvän elämän kysymyksissä (vrt. Diamond). Nyt artikkelit kuitenkin putoavat pääosin laajaa yleisöä puhuttelevan populaarikirjoittamisen ja kovan tutkimuksen väliin. Niissä ei ole juurikaan todellista keskustelua aiemman tutkimuksen kanssa eikä siitä kumpuavaa tieteellisen väittelyn kiinnostavuutta, mutta ne eivät myöskään välttämättä onnistu herättämään lukijan mielenkiintoa konkreettisiin hyvän elämän kysymyksiin. Parhaiten onnistuvat mielestäni teoksen toimittajien artikkelit. Lambergin ikääntymistä käsittelevä osio onnistuu ponnistamaan keskiajan käsityksistä yleisinhimillisiin teemoihin. Kanervan islantilaisen vihan käsittely taas osoittaa laajaa ja monipuolista lähteiden – ja myös aiemman tutkimuksen – hallintaa. Kokonaisuutena tarkasteluna artikkelien sisältö ei ehkä kaikilta osin vastaa kirjan otsikon lupauksiin. Kysymys hyvästä elämästä on – tai ainakin on ollut – lähtemättömästi sidoksissa kysymykseen moraalista ja oikeasta elämästä. Kirjan artikkelien teemana on kuitenkin ensisijaisesti hyvinvointi terveyden, sairauden, kuoleman ja tunteiden kokemisen ja käsitteellistämisen näkökulmasta. Se ei sisällä juurikaan viitteitä keskiajan hyvää elämää koskevan ajattelun rikkaaseen traditioon. Edes yhden artikkelin omistaminen keskiajan hyve-etiikan perusteille olisi voinut luoda tarpeellista kontekstia kokonaisuudelle. Puutteistaan huolimatta kirjalla on myös ansionsa. Se toimii johdatuksena laajaan valikoimaan myöhäiskeskiajan lähteitä ja esittelee erilaisia keskiajantutkimuksen metodeja konkreettisella ja helposti lähestyttävällä tavalla. Kirjoittaja on filosofian tohtori. Mystinen kuolema Pekka Wahlstedt Outi Hakola, Sari Kivistö ja Virpi Määttänen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus 2014. Onko asiaa, jota on vaikeampi tavoittaa tieteen keinoin, kuin kuolema, kaiken loppu? Ludwig Wittgenstein kiteytti tämän todetessaan, että kuolema ei ole tapahtuma tai kokemus maailmassa, vaan maailman loppu. Vaikka kuolemaan liittyy kipua ja kärsimystä, suurin tragedia lienee kuitenkin tuo mystinen katoaminen olemattomuuteen, ei mihinkään. Kuolema tekee työtään kaikkialla luonnossa. Kuoleman kulttuurit Suomessa lähestyykin tuota olemattomuutta ja kaiken loppua mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Kirjoittajat tulevat lää- ketieteen, oikeushistorian, mediatutkimuksen, folkloristiikan, uskontotieteen ja tietysti – kuoleman pohdiskeluksi kutsutun – filoso fian piiristä. Mukana on myös käytännön kuolemantutkijan Helena Rannan kirjoitus omista konkreettisista kuoleman kohtaamisistaan ja niiden synnyttämistä tunnoista ja ajatuksista. Kirjassa pohditaan teoreettisella tasolla muun muassa kuolemanrituaaleja ennen ja nyt, itsemurhan ja kuoleman jouduttamisen kysymyksiä sekä median ristiriitaista suhdetta kuoleman tragediaan. Lisäksi hahmotetaan biologian näkökulmasta kuolemattomuuden mahdollisuutta tulevaisuudessa. Mutta miksi kirja keskityyy juuri suomalaiseen kuolemaan ja kuoleman kulttuureihin – onhan kuolema jokaisen elämäntien päätepiste eikä kuoleman tavoissakaan, sairauksista ja vanhuudesta tapaturmiin ja henkirikoksiin, ole olennaisia eroja eri maailmankolkissa? Harva kirjan artikkeli keskittyykään kokonaan Suomeen ja suomalaisiin. Tosin kirjassa todetaan, että esimerkiksi Suomen kieli on rikas kuvatessaan kuoleman kulttuuria ja meillä on kuolemalle toistakymmentä sanaa, joilla kaikilla on oma vivahteensa. Mutta kun samassa kirjoituksessa todetaan, että suomalainen kuolema on laitostunut ja Suomessa synnytään ja kuollaan sairaalassa, herää kysymys, eikö näin tapahdu kaikissa länsimaissa – on matkustettava kauas, jos haluaa löytää yhteisöjä, joissa vielä synnytään ja kuollaan kotona. Nykyään induvidualismi on levinnyt jo kuoleman kulttuureihinkin. Tavoitteena on antaa jokaiselle mahdollisuus kuolla omalla tavallaan – eutanasia oikeastaan vie huippuunsa tämän oikeuden hallita oman elämän lisäksi myös omaa kuolemaa. Kuoleman rituaaleissa keskeisimmäksi ovat tulleet yksilön tunteet ja suru, hautajaisetkin järjestetään henkilökohtaisten tarpeiden mukaisesti. Kuoleman mystinen ja lopullinen luonne tai sen aikaansaama ahdistus ja kammo eivät ole aikain saatossa vähentyneet. Pikemminkin päinvastoin, mistä kielii etenkin se, että kuolemaa tekevät halutaan siirtää sairaaloiden lukittujen ovien taakse. Kirjan mukaan kuolemalla herkutteleva media voi myös nostaa kuolemaa esiin myönteisellä tavalla siten, että ihminen pystyy kohtaamaan, hyväksymään ja ymmärtämään kuolemaa paremmin. Kirjassa viitataan vähän aikaa sitten televisiossa esitettyyn lähtöä tekevien videoista rakentuvaan Viimeiset sanani -ohjelmaan sekä taideteoksiin, kuten parin vuoden takaiseen Exitus-näyttelyyn. Näyttelyyn oli rakennettu kuvitteellinen hautakumpu, jonne tuli ihmisiä myös taidepiirien ulkopuolelta, ja hautakummulle muodostui oma vakituinen kävijäkuntansa. Kuolemattomuuskaan ei ehkä enää kauan rajoitu tieteiskuvitelmiin. Biologin kirjoituksessa todetaan, että teknologia alkaa olla niin kehittynyttä, että sen avulla pystytään kohta saavuttamaan kuolemattomuus. Toiveikas katse kohdistuu eritoten kantasoluihin. Yllättävästi kirjassa oleva filosofinen kirjoitus kyseenalaistaa sen, onko vuosituhansien ajan haaveiltu kuolemattomuus sittenkään parempi asia kuin kuolevaisuuskaan. Jos ihmisen elämä jatkuu ikuisesti, hän ehtii tehdä aivan kaiken ja toistaa kaikkia tekojaan ikuisesti. Ihmi- sen valinnanvapaudella ei ole käyttöä, tekojen omakohtaisuus ja ainutkertaisuus katoavat, koska myös muut kuolemattomat tekevät samat teot ikuisesti. Miksi tehdä mitään, koska kaikkea voi loputtomasti lykätä seuraavaan päivään? Näyttää siltä, että olemassaolon ja tekojen arvo sekä merkitys nousevat elämän rajallisuudesta. Näin ajatteli myös Martin Heidegger, johon kirjassa viitataan useamminkin. Ehkä elämä ja kuolema ovat – muiden vastakohtien tavoin – saman asian eri puolet, eikä toista voi olla ilman toista. Myös kuolemattomuutta lupaileva biologin kirjoitus myöntää, että solutasolla elämä ja kuolema ovat kietoutuneet yhteen: joka hetki elävässä ruumiissa solut kuolevat ja uusiutuvat. Voisikin filosofiaan viitaten todeta, että kuolema edustaa todellisuuden eteenpäinvievää puolta. Kuolema on negaatio, olemattomuus, jonka uudistavaa ja liikkeessä pitävää voimaa filosofit ovat ylistäneet Herakleitoksesta Hegeliin, Marxiin, Nietzscheen ja Sartreen. Sokrates kiteyttikin, että todellinen filosofia on kuoleman pohdiskelua. Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko. Kuntatietoa päättäjillekin Aulis Pöyhönen Aimo Ryynänen: Kuntakapina – esimerkki kansalaisliikkeen toimintamahdollisuuksista Suomessa. United Press Global 2013. Aimo Ryynäsen kirja kyseenalaistaa istuvan hallituksen kuntarakenneuudistusta niin sisällön kuin to- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 73 teuttamistavankin kannalta. Suuri kuntauudistus jäi puoli vuosikymmentä sitten toteuttamatta. Se ei kuitenkaan puolla sitä, että vastaava uudistus olisi nyt ratkaisu kuntakentän ajankohtaisiin ongelmiin. Senaikaiset ongelmat hoituivat sittemmin kuntien yhteistyöjärjestelyin, nyt on siirrytty verkostomaiseen toimintaan kaikilla aloilla, samoin kuin julkisen ja yksityisen sektorin välisiin joustaviin toimintamalleihin. Tähän toimintaideologiaan vahva kunta, joka hallituksen mukaan hallitsisi markkinoita, istuu kovin heikosti. Uutta ajattelua kuvaa paremminkin avointen julkisten palvelujen malli. Sellainen sopisi varmasti päähallituspuo lueen ideologiaankin paremmin kuin vahvojen peruskuntien rajojen sisälle rakennettavat palvelumonopolit. Koko kuntarakenneuudistus on siksi väärä vastaus todelliseen ongelmaan. Ryynäsen kirja on jaettavissa kolmeen erilaiseen tarkastelukokonaisuuteen. Ensin siinä dokumentoidaan ja kuvataan pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelman kuntaosion johdosta noussut kansalaisliike, kuntakapina ja sen toiminta. Ryynäsen mukaan liike vaikutti siten, ettei toissa kesänä säädettyyn kuntarakennelakiin tullut pakkoliitosmahdollisuutta siinä laajuudessa kuin kuntaministeri alkumetreillä uhosi. Samalla kirjoittaja osoittaa suomalaisen virka- ja päättäjäkunnan alamaismentaliteetin. Hallituksen pakkokaavailut saivat yllättävän vähän lähipäätösoikeuden puoltajia. Ne, jotka uskalsivat kritiikkiä esittää, vaiennettiin ymmärtämättöminä, erityisesti keskuskaupunkien sanomalehtien palstoilla. Toinen osa on kaikille kunnallisen itsehallinnon puolustajille edel- 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 leen tärkeää luettavaa: mikä on kunnan olemassaolon oikeus? Se on vanha kysymys, johon jo K. J. Ståhlberg perehtyi 1930-luvulla. Siinä kulminoituu kunnallisen itsehallinnon ydin: vapaus, kyky säilyttää oikeustoimikelpoisuutensa kuntalaistensa yhteisönä. Ryynäsen mukaan Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja suosituksineen ja uusi demokratiakäsitys ovat siirtäneet valtion toteuttamat pakkoliitokset historian roskakoriin. Hallituksen toiminta osoittaa, miten heikosti maassamme tunnetaan oikeusjärjestyksemme osana vuodesta 1991 olevaa peruskirjaa, suosituksista puhumattakaan. Kirjan kolmas osa ”Poliittisen järjestelmän epäkohtien tarkastelu” tarjoaa paljon ajateltavaa. Esimerkiksi puutteellinen vallanjaon toteutuminen keskushallinnon, aluetason ja kuntien kesken on ollut Ryynäsen mukaan syynä keskushallinnon ylisuureen valtaan. Ryynänen yhtyy aiemmin esittämääni näkemykseen kuntarakenneuudistuksen tavoitteiden raadollisuudesta. Kyse on viime kädessä politiikan valtarakenteiden muuttamisesta. Kokoomuksen ja SDP:n kuntauudistuskumppanuus on perua jo puolen vuosisadan takaa. Molemmat ovat halunneet luoda voimakkaita kaupunkikeskuksia. Siksi ympäristökunnat on pitänyt liittää kaupunkeihin ja siten saada kaupungeille lisää elintilaa. Vireillä ollut kuntauudistus on surullinen esimerkki hankkeesta, jota on viety eteenpäin sivuille vilkuilematta ja kuulematta niitä, jotka edustavat toisenlaisia näkemyksiä. Erityisesti tutkijoiden näkemyksiä on halveksuttu. Ryynänen ei ole ainoa kunta-alaa edustava tutkija, joka on pyrkinyt oikai- semaan kuntauudistuksen kurssia alkumetreiltä lähtien – turhaan. Tähän Ryynäsellä on teoreettisen taustan ohella myös käytännön antama kokemus, koska hän on ollut mukana monissa kuntaministeriön aiemmissa hankkeissa. Ryynäsen ohje uudistusten menestykselliselle toteuttamiselle on valtion ja kuntien sekä kuntien itsensä yhteistyö. Ei kovin huono ohje. Käyköön istuvan hallituksen hankkeelle miten tahansa, kirjan esille nostamat kysymykset, pohdinnat ja johtopäätökset tarjoavat hyödyllistä tietoa kuntapäättäjille kunnallisen toiminnan väistämättä edessä olevissa reformeissa. Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sisäasiainministeriön virkamies. Syvää ja kirkasta Jukka Kekkonen Aulis Aarnio: Oikeutta etsimässä. Erään matkan kuvaus. Talentum 2014. Tapio Markkanen – Allan Tiitta – Paula Havaste (toim.) Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus 2014. Vain – tai pitäisikö sanoa peräti – viisi suomalaista lakimiestä (Matthias Calonius (1738–1817), Leo Mechelin (1839–1914), K. J. Ståhlberg (1865–1952), Inkeri Anttila (1916–2013) ja Aulis Aarnio (s. 1937) ovat päässeet Suomalaisia tieteen huipulla -teokseen. Teoksen hyvin perusteltu lähtökohta on ollut se, että erilaisilla, myös pääosin muilla kuin tieteellisillä, ansioilla on voinut päästä mukaan galleriaan. Tiede on yhteiskunnalli- nen instituutio ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ajatus on pitkään ollut kirjattuna yliopiston lakisääteiseksi perustehtäväksi tutkimuksen ja opetuksen ohella. Siksi on perusteltua esimerkiksi Suomen ensimmäisen prokuraattorin, senaattorin ja merkittävän oikeustaistelijan, Suomen valtiosäännön isän ja ensimmäisen tasavallan presidentin ja kansainvälisestikin huomatun humaanin ja rationaalisen kriminaalipolitiikan kehittäjän mukaan ottaminen galleriaan. Saavutukset ovat erilaisia ja osin yhteismitattomia, mutta kaikki oikeusoppineet ovat paikkansa kokoelmassa ansainneet. Oikeusoppineista Aulis Aarnio olisi läpäissyt kirkkaasti seulan myös puhtaasti tieteellisillä ansioil la. Hänet tunnettiin nuoruudessaan etevänä perinteisen oikeustieteen harjoittajana, lainoppineena, jonka väitöskirja perheoikeuden alalta (Perillisen oikeusasemasta, 1967) tuotti oikeustieteen piirissä harvinaisen laudatur-arvolauseen. Kuten Urpo Kangas kirjoituksessaan (s. 168–169) arvioi, tutkimus on kestänyt hyvin ajan hammasta. Sittemmin Aarnio on kuitenkin luonut merkittävän kansainvälisen maineensa oikeusteoreetikkona ja oikeusfilosofina, oikeuden ja oikeudenmukaisuuden kysymysten monipuolisena ja syvällisenä pohtijana. Erityisesti oikeudellisen ratkaisutoiminnan tosiasiallinen luonne, oikeudellinen argumentaatio lainkäytössä ja oikeuden ontologia ovat olleet hänelle tärkeitä tutkimiskohteita. Suurin osa Aarnion poik keuksellisen laajasta tieteellisestä tuotannosta kytkeytyy myös suoraan tai välillisesti demokratian ja oikeusvaltion perustaviin kysy- myksiin, joihin Aarnio on vuosikymmenten mittaan ottanut usein kantaa. Toiminta Yhteiskuntatieteellisen tutkimuslaitoksen johtajana lavensi Aarnion näkökulmaa oikeustieteen ulkopuolelle, erityisesti yhteiskuntatieteiden suuntaan. Hänen aloitteestaan perustettiin 2000-luvun alussa Tampere Klubi, jonka vuosittaisessa kansainvälisessä seminaarissa pohditaan eri tieteenalojen näkökulmista demokratian aina ajankohtaisia peruskysymyksiä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Viime vuosina esimerkiksi talouden kriisit ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymisen vaikutukset ovat olleet keskustelujen kohteena. Tämän yhteisön aktiivisia jäseniä on maailman tieteen huipulla. Suomalaisen lakimieskunnan näkökulmasta on ollut hienoa, että Aarniolla oikeustieteen teoreettiset kysymykset eivät ole koskaan eläneet tyhjiössä, vaan ne ovat aina olleet havainnollisella ja hedelmällisellä tavalla sidoksissa reaali maailman ongelmiin ja ilmiöihin. Hän on opettajansa Simo Zittingin tavoin pyrkinyt saattamaan oikeuden (oman tutkimuksellisen tematiikkansa puitteissa) vastaamaan muuttuneen yhteiskuntatodellisuuden esille nostamiin haasteisiin. Hänen teostensa painoarvoa on varmasti lisännyt ajatuksen kirkkaus ja sanonnan huolellisuus. Kuten Kangas toteaa: Aarnio on osannut salakuljettaa ratkaisuihinsa syvällisiä oikeusteoreettisia oivalluksia ilman, että käytännön juristi on niitä teoreettisiksi mieltänyt.” Mainittujen seikkojen vuoksi Aarniota on aina arvostettu suuresti myös käytännön lakimiesten keskuudessa. Aarnion akateemisten saavutusten arvo vain nousee, kun hä- nen uransa sijoittaa aikakautensa kontekstiin. Hän loi merkittäviksi osoittautuneet kansainväliset tutkimukselliset yhteytensä aikana, jolloin suomalainen oikeustiede oli korostuneen kansallista, epäteoreettista ja pitkälti sisäänpäin käpertynyttä eikä valmiita väyliä kansainväliseen tutkimuksellisen keskusteluun ja tutkimukseen osallistumiseen ollut juuri tarjolla. Aarniolla oli nöyryyttä ja kärsivällisyyttä hakea oppia sekä inspiraatiota monilta suunnilta. Pohjoismaiden lisäksi Saksa, Puola ja sittemmin myös Argentiina ja Espanja olivat maita, joiden tutkijoiden kanssa hän loi tiiviit yhteistyökuviot. Tärkeitä vaikutteita hän sai myös kotimaisen filosofian suurilta kansainväliselle huipulle yltäneiltä tutkijoilta G. H. von Wrightistä ja Jaakko Hintikasta alkaen. Aarnio oli pioneeri myös oikeustieteellisen tutkijankoulutuksen alal la vuosikymmeniä ennen kuin valtiovalta alkoi panostaa tutkijakouluihin ja tutkimusohjelmiin. Hän ymmärsi erityisen selvästi tieteen sosiaalisen ja kollektiivisen luonteen sekä jatkuvan kysymisen, keskustelun ja kyseenalaistamisen merkityksen. Kirjassa on lukuisia havainnollisia kertomuksia tästä. Aarnion oppilaista peräti viisitoista on edennyt professoreiksi saakka. Luku lienee lähellä Suomen ennätystä koko tieteen kenttäkin huomioon ottaen. Aarnio on myös kulttuuripersoona. Eläkkeelle siirtymisensä jälkeen hän on kirjoittanut useita historiallisia romaaneja ja näytelmiä – unohtamatta historian tutkimustakaan (Lain ja oikeuden tähden. Tampereen käräjäoikeuden historia 1830–2010). Nämä edelleen aktiivisina jatkuvat harrastukset tule- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 75 vat esille myös Oikeutta etsimässä -teoksen artikkeleissa. Se on suurenmoinen ja intellektuaalisesti inspiroiva kertomus suhteellisen vaatimattomista oloista lähteneen lahjakkaan nuorukaisen matkasta tieteen kansainväliselle huipulle. Se opettaa monen muun seikan ohella sen, että tieteellisessä tutkimuksessa ei tunneta pikavoittoja. Pitkäjänteinen panostaminen perustoimintoihin on menestyksen lähtökohta. Teoksesta voi lukea – osin rivien välistä – kauniin tarinan demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion vahvuuksista ja ajan hammasta kestävästä arvosta. Suomessa 1960- ja 1970-luvulla luotu mahdollisuuksien tasa-arvo on taannut sen, että maan lahjakkuuspotentiaali on saatu korkean koulutuksen piiriin laajalla rintamalla. Se on edelleen, eriarvoistumisen trendistä huolimatta, pienen maan vahvuus, joka on näkynyt Pisa-menestyksessä saakka. Kirjan pitäisi itsestään selvästi kuulua oikeustieteellisten koulutusyksikköjen pakollisiin tutkintovaatimuksiin. Se antaa paljon inspiraatiota ja ajateltavaa myös kaikille akateemisen maailman toimijoille. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori. Tiedepolitiikan regiimit ja tiedon markkinat Paavo Löppönen Philip Mirowski: Science-Mart: Privatizing American Science. Harvard University Press 2011. Notre Damen yliopiston taloustieteen, tieteen historian ja filosofian 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 professori Philip Mirowskin kirjoittama kirja on yhtäältä Yhdysvaltojen tiedepolitiikan historia yli sadan vuoden ajalta ja toisaalta laaja-alainen analyysi nykytieteen ja tiedepolitiikan keskeisistä kysymyksistä. Onko tiede julkishyödyke, jota kehitetään mahdollisimman rationaalisesti julkisin varoin? Vai onko tieteellinen tieto markkinoilla arvonsa saava tavara, jonka kehittäminen tapahtuu parhaiten markkinalogiikan mukaan? Tiede taloudessa ja historiassa Mirowski käy läpi taloustieteen käsitykset tieteen ja talouden suhteesta. Lineaarimalli (1940-luvulta lähtien), tiede julkishyödykkeenä (1950-luvulta lähtien) ja tiede talouskasvun perimmäisenä syynä (1980-luvulta lähtien) ovat yhdessä ja vuorotellen toimineet investointien perusteluina. Nämä käsitykset eivät pysty kuitenkaan selittämään niitä historiallisia muutoksia, jotka ovat nähtävissä eri tieteiden hitaissa ja nopeissa kehitysvaiheissa, eri tieteenalojen keskinäisessä eko logiassa ja tieteellisen tutkimuksen vaihtelevissa suhteissa yrityksiin, hallituksiin ja yliopistoihin. Tähän tarvitaan laajempaa tieteen historian ja poliittisen taloustieteen lähestymistapaa, jonka keskeiset perusteet Mirowski löytää eurooppalaisilta evolutionaarisen taloustieteen tutkijoilta, erityisesti italialaiselta Giovanni Dosilta ja ranskalaiselta tieteen historioitsijalta Dominique Pestreltä. Keskeinen käsite on tiederegiimi. Olennaisia kysymyksiä ovat tällöin: Millainen CGE-yhdistelmä (CGE, corporations – governments – education) tarjoaa tieteellisen tutkimuksen aineellisen perustan, erityisesti infrastruktuu- rin? Miten tiede on organisoitu? Ketkä rahoittavat tutkimusta ja miten? Millaisia ovat hallitsevat ajattelutavat, joilla toimintaa perustellaan? Mitkä ovat kansalliset erityispiirteet? Mirowskin mukaan muutokset näissä tekijöissä vaikuttavat suoraan siihen, millainen asema tutkijoilla on, millaisiksi tutkijoiden tieteelliset agendat muodostuvat sekä mitkä tieteenalat kulloinkin kukoistavat ja mitkä taantuvat. ”Sillä, että Galileo työskenteli ensin yliopistossa, sitten Venetsian tasavallan palveluksessa ja lopulta Toscanan suurherttuan hovissa, on suora vaikutus siihen, millaista tietoa hän tuotti” (Pestre). Yhdysvaltain kolme tiederegiimiä Saksa oli kehittänyt jo 1800-luvun alkupuolella yliopistolaboratoriot ja sen loppupuolella teolliset laboratoriot ”toisen teollisen vallankumouksen” keskeisillä aloilla, kuten kemian teollisuudessa, sähkötekniikassa ja lääketeollisuudessa. 1890-luvulla amerikkalaisen suurteollisuuden johtohahmot omaksuivat laboratorioidean. Yh dys valloissa elettiin vahvaa monopolien vastaista poliittista aaltoa, ja laboratorioiden perustaminen mahdollisti kilpailuympäristön kontrollin. Samanaikaisesti uusi patenttilainsäädäntö muutti kaikki työntekijöiden keksinnöt työnantajan omaisuudeksi. Teollisuuslaboratorioita perustettiin osaksi yritysbyrokratiaa erityisesti sähköteollisuuteen (mm. GE ja Bell), kemianteollisuuteen ja lääketeollisuuteen. Samanaikaisesti teollisuusjohtajat, jotka olivat yksityisten yliopistojen suurimpia rahoittajia, saivat perustettua myös yliopistolaboratorioita erityisesti fysiikkan ja kemian alalle sekä pyr- kivät takaamaan niiden tutkimuksen teollisen relevanssin. Kemiasta ja sähkötekniikasta tuli tämän regiimin hallitsevat tieteenalat. Yhdysvalloissa ei ollut käytännössä lainkaan valtiollista tiedepolitiikkaa ennen 1930-lukua ja sen vastustus oli silloinkin ankaraa. Suurteollisuuden toisen johtajapolven aikana ennen ensimmäistä maailmansotaa syntyivät merkittävät yksityiset säätiöt, kuten Sage Foundation, Carnegie Corporation ja Rockefeller Foundation, joiden rooli tutkimusrahoituksessa muodostui merkittäväksi. Ne loivat ensimmäiset tutkimusohjelmat, joita vetäjinä olivat säätiöiden toimihenkilöt – yritysten hallinnollisten periaatteiden mukaan. Mirowski kutsuu 1890-luvulta toiseen maailmansotaan ulottuvaa tiederegiimiä nimellä Captains of Erudion Regime (sivistyskapteenien regiimi). Nimi viittaa tietenkin teollisuusjohtajiin ja on peräisin tunnetun amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin vuonna 1918 ilmestyneestä räväkän satiirisesta tiede- ja korkeakoulupoliittisesta pamfletista. Toisesta maailmansodasta 1980-luvun alkuun vallinnutta tieteen hallintamallia Miriowski kutsuu kylmän sodan regiimiksi. Sen alkutahdit lyötiin sodan aikana, jolloin perustutkijat kehittivät voiton kannalta keskeistä teknologiaa, ydinaseen etupäässä. Sodan jälkeen hallitus käänsi aiemman suhtautumisensa tieteeseen päinvastaiseksi: perusajatuksena oli, että hallituksen investoinnit takaisivat myös kylmän sodan voiton. Lineaarinen malli ohjasi ajattelua, ja voidaankin sanoa, että uusi tiedepolitiikka oli käytännössä laaja-alaista teollisuuspolitiikkaa. Tätä uutta yhdistettyä tiede- ja teollisuuspolitiikkaa tehtiin puolustusministeriön johdolla ja rahoituksella. Mirowski esittää hämmästyttäviä lukuja, esimerkiksi vuonna 1962 puolustusministeriön yhden ainoan vain teollisuusyrityksille suunnatun perustutkimusohjelman budjetti oli 480 miljoonaa dollaria, kun National Science Foundationin budjetti kaikille tieteille oli 84 miljoonaa dollaria. Tämän lisäksi muut ministeriöt ja erilliset keskusvirastot (kuten NASA ja Atomic Energy Commission) perustivat omia tutkimusosastojaan ja investoivat valtavia summia yliopistojen ja yritysten perustutkimukseen. Ne perustivat myös valtion tutkimuslaitoksia, jotka ovat toimineet erityisesti fysiikassa maailman huipulla: mainittakoon vain Oak Bridge, Los Alamos, Argonne ja Brookhaven. Fysiikan ohella sovellettu matematiikka ja logiikka olivat tämän regiimin avainaloja. Uudella ”kansallistetulla” tiedepolitiikalla oli luonnollisesti vaikutuksensa yliopistoihin, mutta vieläkin enemmän yrityksiin. Aiemmin lähinnä tuotekehitykseen suuntautuneista, tiukasti organisaation johdon ohjaamista yrityslaboratorioista tuli itsenäisiä, ylipistojen laboratorioihin verrattavia yksiköitä. Tällä politiikalla oli muitakin tarkoittamattomia vaikutuksia, jotka vahvistivat perustutkimuksen ja tutkijoiden asemaa. Rahoituksen kaikkinainen runsaus edisti tutkijoiden liikkuvuutta. Tutkijat eivät enää identifioituneet ”omiin” yliopistoihinsa, vaan tieteenalasta tuli uusi kokoava voima. Tieteen vapaus merkitsi sekä ideologiaa että hienoa todellisuutta tutkijoille. Kolmannen vaiheen – globaalin yksityistämisen regiimin – alun Mirowski ajoittaa 1980-luvun alkuun. Tämän regiimin avainaloja ovat biolääketiede, genetiikka, tietojenkäsittelytiede ja taloustieteet. Sen taustalla hän näkee uusliberaalin taloustieteen tietoa koskevien käsitysten vahvistuneen aseman. Tiedosta on tehtävä markkinatavara, koska ”markkinat ovat paras tiedon arvon ratkaisija” (Hayek). Globalisoituminen muutti yritysten rakenteen (diversifioituminen) ja globaalista ulkoistamisesta (offsourcing) tuli nopeasti halvin tapa teettää tutkimus- ja kehitystyötä. 2000-luvun puolivälissä yhdysvaltalaisten yritysten tutkimusjohtajat arvioivat laajassa haastattelututkimuksessa, että keskipitkällä aikavälillä heillä ei ole suunnitelmia ulkoistaa tutkimus- ja kehitystyötä lainkaan Yhdysvaltoihin, vaan pääsääntöisesti Kiinaan, Intiaan ja Eurooppaan. Lääketeollisuudessa kliiniset kokeet on siirretty tehtäväksi Latinalaisessa Amerikassa ja itäisessä Euroopassa. Mirowski näkee Yhdysvaltain tutkimusinfrastruktuurin kuihtuvan tämän seurauksena. Samalla heikkenee opetuksen ja tutkimuksen yliopistollinen yhteys monilla tieteenaloilla. Yliopistojen henkilökunta työskentelee lisääntyvässä määrin lyhytkestoisten ja osaaikaisten työsopimusten pohjalta. Vuonna 2006 täysaikaisen hallintohenkilöstön määrä ohitti ensi kertaa täysaikaisen opetushenkilöstön määrän. Yliopistot saavat entistä pienemmän osan rahoituksestaan julkisista varoista, kun osavaltioiden rahoitus on vähentynyt. Yritysten tutkimus- ja kehitysosastoilla on entistä suurempi valta yliopistojen tutkimusohjelmiin. Erityisesti humanistisen tutkimuksen resursseja on vähennetty. Opiskelumah- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 77 dollisuudet määräytyvät entistä selkeämmin maksukyvyn perusteella ja halvemmat etäopiskeluohjelmat varattomille kasvavat. Yksityistämisen välineitä Kirjaan sisältyy kolme laajaa tapaustutkimuksen luonteista esitystä siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen yksityistäminen toimii yliopistotutkimuksessa. Patenttilainsäädännön uudistaminen vuonna 1980 (BayhDole Act) on – muiden tekijöiden ohella – johtanut tiedon omistamisen laajentamisen yhä uusille alueille. Yliopistoihin perustettiin teknologian siirtoyksiköitä suurten rahojen toivossa ja päädyttiin tappioihin. Erityisesti biotieteissä otettiin käyttöön sopimukset, jotka määrittelevät sen, kuinka yliopistot voivat käyttää toistensa patentoimaa tietoa ja menetelmiä. Tieteellinen avoimuus ja mertonilainen tiedon jakaminen ovat vaihtuneet salailun ja kilpailun ilmapiiriksi. Samalla monet tutkimusetiikkaan liittyvät ongelmat ovat lisääntyneet. Mirowski listaa yksityistämisen seurauksia myös biblio metriikan kehittämisessä ja käy tössä, tutkimus-ja kehitystyön tilas toinnissa ja tiedepolitiikan tieto pohjan tuottamisessa. Kuinka tämä rakenteellinen kehitys on sitten vaikuttanut yhdysvaltalaisen tieteen tuloksiin? On yleisesti tunnettua, että Yhdysvaltojen tutkijoiden suhteellinen osuus maailman tutkimusjulkaisuista on ollut laskussa parin vuosikymmenen ajan. Mirowski epäilee tilastojen pohjalta, että myös niiden absoluuttinen määrä on laskenut keskeisillä tieteenaloilla ajanjaksona 1988–2003 (ks. myös Social Epistemology 2012/3–4, s. 285–310). Itse uskon, että hän ei ota riittäväs- 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 ti huomioon muuttuneita julkaisukäytäntöjä. Hän tuo lisiä myös Yhdysvaltain tieteen ja patenttien laadun heikkenemistä koskevaan keskusteluun. Kirja on varmasti provokatiivinen monen lukijan mielestä, mutta se on samalla loistavasti kirjoitettu ja vahvaan evidenssiin pohjaava. Suosittelen sitä kaikille, joita kiinnostavat tämän päivän tiedeinstituution ja tiedepolitiikan keskeiset kysymykset ja jännitteet. Kirjoittaja on työskennellyt muun muassa johtajana Suomen Akatemiassa. Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalien brittiläisestä suosikista Tommi Kotonen Robert Ford ja Matthew J. Goodwin: Revolt on the Right – Explaining Support for the Radical Right in Britain (Extremism and Democracy). Routledge 2014. Tämän vuoden eurovaaleissa Isossa-Britanniassa koettiin melkoinen mullistus, kun ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen valtiollisten vaalien suurin puolue ei ollut konservatiivipuolue eikä Labour. Voitto meni Yhdistyneen Kuningaskunnan Itsenäisyyspuolueelle (United Kingdom Independence Party, UKIP). Vaalitulosta selittää luonnollisesti brittien laajalle levinnyt euroskeptisyys, mutta vain osaksi. Euroopan unionia vastustaneena painostusryhmänä syntynyt UKIP on nykyään paljon muutakin: maahanmuuttovastainen, konservatiivisia arvoja kannattava ja brittiläi- sen identiteetin säilyttämisen puolesta taisteleva oikeistoradikaali puolue. Vaalitulos sai puolueen puheenjohtajan Nigel Faragen haaveilemaan jo vaa’ankieliasemasta seuraavassa Ison-Britannian parlamentissa. Ainakin kannatuslukujen valossa haaveen on mahdollista toteutua. Samalla voimistuivat vaatimukset EU:sta eroamista koskevan kansanäänestyksen järjestämisestä. Robert Ford ja Matthew J. Goodwin analysoivat teoksessaan Revolt on the Right UKIP:n nousua, kannatuksen syitä ja kannattajaprofiilia laajojen tilastollisten aineistojen valossa täydentäen kuvaa puolueen aktiivien haastatteluilla. Samalla he arvioivat UKIP:n kannatuksen tulevaa kehitystä sekä sen esteitä ja mahdollisuuksia puolueen menestymiseksi myös kansallisissa parlamenttivaaleissa. Teoksen tilastollisen analyysin keskeisyydestä huolimatta tekijät pääsevät tutkimuksessaan hyvin myös kannattajien ”ihon alle” pohtimaan erilaisia motiiveja ja sosiaalisen taustan merkittävyyttä. Työn keskeinen puute on, ettei aineisto mahdollistanut UKIP:n puheenjohtajan julkisen kuvan syvempää analyysia. Vaikka tutkimuksen painopiste onkin enemmän kysyntätekijöissä kuin tarjonnassa, kirjoittajat kuvailevat teoksessa sosio-ekonomisten tekijöiden ohella myös puolueen strategiamuutoksia ja pyrkimyksiä kannattajapohjan laajentamiseksi. UKIP, joka muodostettiin alkujaan konservatiivien painostusryhmäksi Maastrichtin sopimuksen vastustamiseen, löysi uuden poliittisen tukiryhmänsä keskiluokkaistuneen Labourin jälkeensä jättämistä, perinteisistä työväenluokkaisista äänestäjistä. UKIP oli aiemmin keskittynyt lähes pelkästään eurovaaleihin ja oli pitkälti euroskeptinen yhden asian liike, mutta pärjätäkseen valtiollisissa vaaleissa sen oli löydettävä myös sisäpoliittinen ohjelma. Maahanmuuttovastaisuus kietoutui sopivasti EU:n vastustamiseen ja perinteisten arvojen puolustamiseen. Uudistuneessa UKIP:ssa EUvastaisuus, poliittisen eliitin vastaisuus, maahanmuuttopolitiikka ja kansallinen identiteetti sekä taloudelliseen ja fyysiseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat olleet kampanjoiden ydinteemoja. Suomalaisen lukijan kannalta kiinnostavaa on luonnollisesti havaita joitain yhtymäkohtia UKIP:n ja sen suomalaisen veljespuolueen Perussuomalaisten välillä. Kuten suomalaisissa kannattajaprofiilitutkimuksissa on käynyt ilmi, perussuomalaisten äänestäjät ovat keskivertoa enemmän itsensä työväestöön lukevia, keskivertoa vähemmän koulutettuja ja miehiä. Tämä vastaa hyvin Fordin ja Goodwinin esittämää kuvaa UKIP:sta. Perussuomalaisten kannattajiin verrattuna eläkeläisten painoarvo on UKIP:ssa kuitenkin selvästi suurempi ja kannattajat ovat taloudellisestikin vähempiosaisia. Ilmeistä on, että UKIP:n rekrytointipohja on kapeampi. Murtautuminen marginaalista kohti suuren puolueen asemaa tapahtui perussuomalaisten ja UKIP:n kohdalla melko samanaikaisesti. UKIP:n kannatus kääntyi huimaan nousuun kesästä 2010 eteenpäin, jolloin myös perussuomalaisten nousu yli 10 prosentin kannatuksen omaavaksi puolueeksi alkoi. Merkillepantavaa on myös se, että edellisen vaalikauden aikana perussuomalaisten kannatus kasvoi erityisesti työväestöön itsensä lukevien keskuudessa. Radikaalin tai populistisen oikeiston etsiytyminen työväen puoleen tai äänestäjien siirtyminen heidän suuntaansa on sinällään ollut yleinen ilmiö jo varhemminkin: esimerkiksi Ranskassa Front National ohitti sosialistit johtavana työväenpuolueena jo 1990-luvulla. Kirjoittajien esittämä havainto, että muualla Euroopassa Isoa-Britanniaa ajateltiin pitkään poikkeuk sena suhteessa radikaalioikeistolaisuuden nousevaan trendiin, onkin mielenkiintoinen. Samalla tavalla Suomeakin pidettiin pitkään jonkinlaisena erikoistapauksena, mitä usein selitettiin muun muassa Britannian tapaan poliittisilla traditioilla, sekä politiikan asiakeskeisyydellä verrattuna ideo logisempiin mannereurooppalaisiin poliittisiin kulttuureihin. UKIP:n menestystä rajoittaa osaltaan brittiläinen vaalijärjestelmä. Toisaalta suomalainen monipuoluejärjestelmä on tarjonnut ainakin periaatteessa paremman mahdollisuuden protestin kanavoimiseksi jo olemassa olevien puolueiden tai valtapuolueiden kautta, mikä kenties on osaltaan selittänyt radikaalioikeistolaisen liikkeen hidasta liikkeellelähtöä verrattuna muuhun Eurooppaan. Kirjoittajien mukaan MannerEuroopassa katsottiin radikaalioikeiston nousun selittyvän sekä yhteiskunnallisen muutoksen kautta että sitä heijastelevilla strategian muutoksilla valtapuolueissa. Nämä tekijät pätevät Fordin ja Goodwinin mukaan myös Isoon-Britanniaan. Perinteisen työväestön osuuden pienentyessä keskusta-vasemmistolaiset valtapuolueet, työväenpuolueet mukaan lukien, alkoivat kalastella keskiluokan ja toimihenkilöväestön kannatusta suuntaamalla huomionsa ”jälki-materialistisiin” arvoihin, kuten ympäristöön, kansalaisvapauksiin, globaaliin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja ihmisoikeuksiin. Perinteiset työväenluokan ydinkysymykset, tulonjako ja työläisten oikeudet, jäivät taka-alalle. Kyseessä oli joidenkin analyysien mukaan jo pitkään käynnissä ollut hiljainen vallankumous kohti ”pehmeitä arvoja”. Kehityksen kelkasta jääneille keskeinen kysymys oli silti edelleen arkinen toimeentulo, mutta heillä ei ollut enää puolestapuhujaa politiikassa. Tämä on luonnollisesti johtanut myös kasvavaan vieraantumiseen politiikasta noissa ryhmissä, koska politiikan agendan asettajat kuuluvat eri sosiaaliryhmään ja omaavat eri aatemaailman. Isossa-Britanniassa Blairin ”uusi Labour” sekä Cameronin myötätuntoinen konservatismi ovatkin entisestään marginalisoineet ulossuljetuksi itsensä tunteneen väestönosan. Tämä ryhmä kokee itselleen tärkeiksi näkemissään kysymyksissä, kuten maahanmuuttoasioissa ja brittiläiseen identiteettiin liittyvissä kysymyksissä, että heidän näkemyksillään ei ole sijaa politiikan kentällä ja heidät joko sivuutetaan tai leimataan ennakkoluuloisiksi. Osasyy on tietoisessa poliittisessa laskelmoinnissa, osasyy siinä, että poliittinen eliitti edustaa eri ryhmiä ja eri arvomaailmaa kuin ”modernisaation häviäjät”. IsossaBritanniassa prosessia on kiihdyttänyt sekin, että maahanmuuttajat alkavat olla merkittävä äänestäjäryhmä, jotka on otettava huomioon puolueiden strategioissa. Isossa-Britanniassa integraation vastustaminen on ollut suu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 79 rinta ryhmissä, jotka kärsivät eniten esimerkiksi maahanmuutosta muista EU-maista; tällainen on vähän tai ei lainkaan kouluttautunut väestönosa, joka työskentelee suorittavissa ammateissa. Näissä ryhmissä yhdistyy myös vahva käsitys brittiläisyydestä. Syntyminen Brittein saarella, sukujuuret sekä tapakulttuuri määrittävät heille muita ryhmiä voimakkaammin sen, kenet voidaan katsoa britiksi. Maahanmuutto nähdäänkin paitsi taloudelliseen hyvinvointiin kohdistuvana uhkana, myös vaaratekijänä perinteisen brittiläisen kulttuurin selviytymiselle. UKIP:n ja muidenkin uusien yrittäjien keskeinen ongelma Isossa-Britanniassa on vaalijärjestelmä, koska enemmistövaalitapa suosii suurimpia puolueita, joilla on vahva paikallinen kannatus. Hyvistä tulosennusteista huolimatta ei ole lainkaan varmaa, että tasaisesti eri alueilta ääniä keräävä UKIP kykenisi saamaan merkittävää määrää edustajiaan parlamenttiin. EUvaaleissa tilanne on toinen, sillä niissä maa on jaettu muutamaan suureen vaalipiiriin, joissa edustajat valitaan suhteellisella vaalitavalla. Lisäksi EU-vaaleissa puolueen kotimainen agenda ei ole aina oleellista. Kirjoittajat toteavat myös, että suuri osa UKIP:n EUvaaleissa saamista äänistä tulee sellaisilta äänestäjiltä, jotka euroskeptisyyden lisäksi eivät jaa muita UKIP:n tavoitteita. UKIP:n suuri haaste on laajentaa kannattajapohjaa sen pyrkiessä Ison-Britannian parlamenttiin. Historia on osoittanut, ettei suurikaan kannatus välttämättä tuo merkittävää parlamenttiedustusta, vaan vaatii myös taitavaa kampanjointia tarkoin valikoiduilla kohde- 80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 alueilla. Tätä puolta UKIP onkin pyrkinyt kehittämään toiminnassaan, muttei vielä ole onnistunut murtamaan vanhojen puolueiden ylivaltaa valtakunnallisella tasolla. Kuten Ford ja Goodwin toteavat, sillä on toki mahdollisuus siihen jo vuoden 2015 vaaleissa. Valtapuolueiden sitoessa kä siäänEU:n ja muun kansainvälisen yhteistyön sekä koalitiopolitiikan kautta kohtuullisen tiukkaan taloudenpitoon ja maltilliseen sisäpolitiikkaan, ei populistisella tai radikaalilla oikeistolla ole vastaavia pidäkkeitä – ainakaan sikäli kun eivät ole hallituksessa. Mitä hallituksessa sitten saataisiin aikaan, onkin jo toinen kysymys. Liberaalidemokraattien esimerkki osoittaa, ettei protestipuolueen nousu hallitusvastuuseen ole aina ongelmatonta. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori ja politiikan tutkija. Tieteen tuoreimmat lahjaksi tai omaksi Gaudeamukselta! Tutustu uuteen verkkokirjakau ppaamme gaudeamus .pikakirjak auppa.fi Immanuel Wallerstein ym. Ari Helo Jokainen yhteiskuntajärjestelmä on romahtanut, ja niin romahtaa myös kapitalismi. Mutta kuinka nopeasti tämä tapahtuu? Italialaisen Bucchin teos sukeltaa sulavasti niin Unionin perustamiskauden keittotaidon kuin luonnonaatehistoria ja nykyinen poliittinen ajattelu muodosta- tieteiden ja filosofiankin vat yhdessä pohjan kansalais- historiaan. ten historiakäsitykselle. Onko kapitalismilla tulevaisuutta? Rosenholm, Salmenniemi & Sorvari (toim.) Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa Keitä olivat ja ovat venäläiset suurnaiset ja miten he ovat vaikuttaneet venäläiseen yhteiskuntaan? Yhdysvaltain demokratian synty Niemensivu & Nikkilä Suomi–venäjä–suomisanakirja Teos sisältää yhteensä noin 130 000 hakusanaa ja sanontaa. Mukana on myös erikoisalojen sanastoa ja arkikieltä. Massimiano Bucchi Risto Pulkkinen Newtonin kana Latvala & Silventoinen (toim.) Käyttäytymisgenetiikka Käyttäytymisgenetiikka tarjoaa kiehtovan matkan ihmisen olemukseen ja yksilöllisyytemme taustatekijöihin. Suomalainen kansanusko Uutuuskirja tarjoaa kiehtovan matkan haltioiden, noitien, maahisten ja menninkäisten maailmaan. Jyrki Kallio (suom. & toim.) Mestari Kongin keskustelut Kungfutselaisuus on edelleen erottamaton osa itäaasialaista maailmankatsomusta. Mitä Mestari Kong opetti? T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4 81 X120 All images by Jussi Hellsten All images by Jussi Hellsten All images by Jussi H Kutsu kollegasi Helsinkiin! Kutsu kollegasi Helsinkiin! Ruokaa, elämyksiä, designia... Kaikki palvelut lähellä, helposti ja turvallisesti. Ruokaa, elämyksiä, designia... Kaikki palvelut lähellä, helposti ja turvallisesti. Helsinki Convention & Events Bureau auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä tapahtuman kutsumisessa Helsinki Convention & Eventsvalmistamisessa Bureau auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä tapahtuman kutsumisessa Helsinkiin, kutsumateriaalin ja kongressin ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta. Muita Kutsu kollegasi Helsinkiin! Helsinkiin, kutsumateriaalin valmistamisessa ja kongressin ennakkomarkkinoinnissa – veloituksetta. maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden ja kokoustilavarausten tekeminen,Muita maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden ja kokoustilavarausten tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen. Ruokaa, elämyksiä, designia... Kaikki palvelut lähellä, helpostitekeminen, ja turvallisesti. tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen. Kun suunnittelet kansainvälisen Helsinki Convention & Events Bureau auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä tapahtuman kutsumisessa kongressin järjestämistä Helsingissä, Kun suunnittelet kansainvälisen ota yhteyttäMuita meihin: Helsinkiin, kutsumateriaalin valmistamisessa ja kongressin ennakkomarkkinoinnissakongressin – veloituksetta. järjestämistä Helsingissä, yhteyttä meihin: 09 310 36152 maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden ja kokoustilavarausten ota tekeminen, tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen. convention.bureau@hel.fi 09 310 36152 www.meethelsinki.fi convention.bureau@hel.fi
© Copyright 2024