1. No category

Pomarkun kotiseutumuseo
Kotiseutumuseo
Pomarkun kotiseutumuseon perustamista ehdotti ensimmäisenä
Risto Landvik. Pian sopivat tilat löytyivät keskustassa sijaitsevasta
vanhasta kruununmakasiinista. Yksimielisellä päätöksellä kunnassa
hyväksyttiin museon perustaminen makasiinin tiloihin. 1980- luvulla
heräsi keskustelu uusista museotiloista. Vanha kansakoulu vaikutti
Vuonna 1912 koulua laajennettiin, koska sen luokkahuone kävi
ahtaaksi. Laajennuksen yhteydessä rakennukseen tuli lisää
opetustiloja ja asunto toiselle opettajalle. Nykyisessä ulkoasussa
vanha kansakoulu on siis ollut jo vuosisadan. Rakennuksesta
tarkkasilmäinen voi havaita tyylivaikutteita klassisen tyylin
symmetrisyydestä ja jugendista.
sopivalta paikalta ja pian aloitettiin rakennuksen remontointi. Museo
Kansakoulu toimi tiloissa aina vuoteen 1957 saakka, jolloin uudet
avasi ovensa 4.9.1983.
tilat valmistuivat. Nykyään rakennuksessa toimii museon lisäksi
Kotiseutumuseo on saanut paljon lahjoituksia paikkakuntalaisilta,
nuorisotilat.
mutta esineistöä on hankittu myös ostamalla. Pääosa esineistöstä on
arkielämään liittyvää tavaraa. Pomarkun kunta on tunnettu muun
muassa nikkariperinteestä ja haaparuuhen eli haapion
Koulunurkka
valmistuksesta. Valmistusmetodeja ja esineistöä esitellään
Suomessa oppivelvollisuuden esiasteena voidaan pitää vuoden 1686
tarkemmin perusnäyttelyn yhteydessä.
kirkkolakia. Laki edellytti lukutaitoa ripille pääsyyn ja avioliittoon
Vanhan kansakoulurakennuksen historia ylettyy vuoteen 1873.
vihkimiselle.
Kunnallislautakunta teki päätöksen tontin ostamisesta
Lukutaitoa valvottiin perinteisillä lukukinkereillä. Kinkereihin
koulurakennusta varten. Tarvittava alkupääomaa oli saatu liikemies
osallistujat joutuivat vuorollaan antamaan lukunäytteen.
Antti Ahlströmiltä. Myöhemmin projektia rahoitettiin paloviinan
myynnistä saatujen ns. viinaverorahojen turvin. Koulurakennus
valmistui vuonna 1874 ja aloitti toimintansa 11.10.1874.
Pian kuitenkin kävi selväksi, ettei pelkkä lukutaito riittänyt. 1800luvulla puolivälissä alettiin vaatia kirjoitus- ja laskutaitoa.
Pomarkkuunkin päädyttiin palkkaamaan ensimmäinen
lastenopettaja.
Pian myös opetussuunnitelmaan vahvistettiin muutos – opetukseen
Kansakoulu avattiin uudestaan 1880-luvun lopulla. Kierto- ja
tuli kuulua uskontoa, biblianhistoriaa, sisälukua, laskentoa,
kansakoulu jatkoi rinnakkaiseloaan vielä usean vuosikymmenen
maantietoa ja historiaa. Opetuksen muututtua haasteellisemmaksi,
ajan. Kiertokoulua käytiin Uudessakylässä vielä vuonna 1939.
alettiin oppilaaksi pyrkiviltä vaatia välttävää sisälukutaitoa.
Sotavuosien poikkeusolot vaikutti huomattavasti myös
koulunkäyntiin. Vuoden 1918 tapahtumien vuoksi kansakoulussa ei
Vuonna 1866 säädettiin asetus, joka siirsi oppivelvollisuuden
voitu antaa opetusta enää helmikuun alun jälkeen. Pomarkku oli
kirkolta maalliselle johdolle. Uusi asetus tarkoitti käytännössä
ikävässä tilanteessa, koska rintamalinja kulki seutukunnan halki.
kansakoulujärjestelmän syntyä. Pomarkussa oli kuitenkin varat
Helmikuun 25. päivänä valkoisten joukot miehittivät kirkonkylän ja
vähissä, mutta Noormarkun ruukin omista Antti Ahlström tuli apuun
koulurakennus muutettiin väliaikaisesti kasarmiksi.
ja antoi 2000 markkaa koulun perustamista varten. Koulun
kehittäminen kohtasi vastusta talonpoikien toimesta. Heidän mukaan
koulun perustaminen on liian kallista ja opiskelu vierottaisi lapset
työnteosta.
Kirjavien vaiheiden jälkeen kansakoulu saatiin rakennetuksi.
Avajaisia päästiin viettämään 11.10.1874. Ensimmäisellä
lukukaudella oli 36 oppilasta ja heidän opettajanaan toimi J. H.
Talvisota keskeytti koulutyön vuonna 1939–1940. Kansakoulua
käytettiin tuolloin muun muassa joukkojen kokoamispaikkana.
Sotaväen lähdettyä rintamalle, koulussa toimi paikallinen esikunta.
Jatkosodan aikana koulutyö toimi melko normaalisti.
Suojeluskuntatalo Hakalinna valmistui 1943. Tällöin paikalliset
esikunnat siirtyivät uusiin tiloihin.
Halenius. Opetuksen riemua ei kestänyt pitkään, koska opettaja
Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aloittivat koulutaipaleensa
Halenius muutti paikkakunnalta ja kansakoulu joutui samalla
1950-luvun alussa. Vanhan kansakoulun tilat kävivät vääjäämättä
sulkemaan ovensa. Pomarkussa oltiin jälleen tutussa tilanteessa, kun
pieniksi. Vuonna 1957 valmistui uusi ja tilavampi koulurakennus.
opetuksesta vastasi ainoastaan kiertokoulu.
Perinneruokia
Yksi tunnetuimmista pomarkkulaisista perinneruuista on prötti.
Ruuan valmistus alkaa perunoiden kuorimisella, jonka jälkeen ne
keitetään ja survotaan. Survokseen lisätään keitinlientä ja
Päivän tärkein ateria koostui normaalisti perunasta, silakasta,
sianlihasta ja leivästä. Metsätöihin lähtiessään miehet pakkasivat
evääksi ruisleipää ja lihaa. Leivän päälle laitettiin toisinaan raakaa
läskiä
ruisjauhoja. Seos peitellään liinoilla ja se jätettään imeltymään noin
Höystö oli eräänlainen lihan korvike. Se oli rasvaa, jota ostettiin
puoleksi tunniksi. Imellyttämisen jälkeen massaan sekoitettiin
lähiseudun teurastajilta. Höystö paloiteltiin pieneksi ja säilöttiin
ruisjauhoja ja maltaita. Näiden työvaiheiden jälkeen seoksen
suolaamalla. Siitä valmistettiin esimerkiksi kastiketta ja keittoa.
annettaan imeltyä vielä noin tunti, jonka jälkeen prötti paistettaan
Höystöruokia syötiin tavallisesti paljon, koska se oli huomattavasti
uunissa.
lihaa halvempaa ja sitä oli helposti saatavilla. Lauantai-illan ruoka ei
Klimppisoppa liitetään myös pomarkkulaiseen ruokaperinteeseen.
Pohjaksi valmistettiin tavallinen lihakeitto, siihen lisättiin
poikennut raaka-aineiltaan arkiruuasta, mutta sen valmistamisessa
oli käytetty enemmän aikaa ja vaivaa.
keittämisen loppuvaiheessa nopeasti kypsyvät klimpit. Klimpit
Ruisleipää leivottiin pari kertaa vuodessa. Yksi erä riitti noin
valmistettiin survotuista perunoista, vehnä- tai ohrajauhoista,
puoleksi vuodeksi. Taikinajuuri säilyi taikina-astioissa niin pitkään,
keitinliemestä, maidosta ja kananmunasta.
kun uusi erä taas leivottaisiin. Taikinajuureen leivottu leipä saa
Arkisin syötiin puuroa, se oli aina päivän toinen lämmin ateria.
Pomarkussa on useita puuroaiheisia sananlaskuja. Puuroa voidaan
pitää kunnan nimikkoruokana.
Syödään muutteesta puuroa kuin pomarkkulainen
Kiertää kylää niinko Pomarkussa puurohierrin
tunnusomaisen makunsa ja kohoamiseen tarvittavan hiivan juuresta,
joten tavallista leipähiivaa ei tarvita. Ruisleivät leivottiin ns.
reikäleiviksi. Paistamisen jälkeen leipä ripustettiin katon rajassa
olevalle orrelle kuivumaan. Kuivuneet leivät säilöttiin aittoihin.
Pomarkkulaisten ruokapöytään kuului myös veri- ja ryynimakkarat.
Makkarat tehtiin siansuoleen, joka oli ensin huolellisesti putsattava.
Verimakkaran taikina syntyi verestä, maidosta, vedestä ja
ruisjauhoista. Makkarataikina laitettiin suoleen ja kypsennettiin
miedolla lämmöllä. Kypsentämisen jälkeen makkarat yleensä
Rattaiden valmistus oli haastavaa työtä. Puut tuli valita huolellisesti
säilöttiin aittaan. Ryynimakkarat valmistettiin sian sisäelimistä ja
ja käsitellä oikein, että saatiin paras mahdollinen lopputulos. Pyörät
puolikypsistä ohraryyneistä. Ryynimakkaroista tehtiin tavallisesti
tehtiin vanhasta puusta, jotka oli liotettu suolavedessä. Työn
kastikkeita ja keittoja.
viimeisteli seppä, joka teki niihin rautaosat. Yleisesti tiedettiin, että
Maidosta valmistettiin usein juustoa. Tavallisimpia juustoja olivat
kehäjuusto, paistinjuusto ja uunijuusto. Toisinaan valmistettiin
Vihtorin ”kovapyörärattaat” kestäisivät ilman rautojakin, koska ne
olivat ammattitaidolla tehtyjä.
hapattamalla viiliä. Parasta viiliä tuli, kun se sai hapantua viileässä
Nordling työskenteli toisinaan myös Kiilholman kartanossa, jossa
paikassa.
hänellä oli käytössään oma työhuone ja verstas. Tarina kertookin
Vihtorin saaneen kartanon töistä hyvän ja ammattitaitoaan vastaavan
palkan.
Käsityöelinkeinot
Kivijärven kylällä valmistettiin eniten tuoleja ja keinuja. Sängyt,
Pomarkun Kivijärvellä on pitkät nikkariperinteet. Nikkari-idean
kirstut, kiulut ja saavit valmistuivat isännillä oman taloutensa
paikkakunnalle toi nähtävästi, Anton Anttila, joka oli kiertänyt
tarpeisiin. Töitä tehtiin pirteissä, vain harvalla oli oma verstas.
kauppamiehenä pitkin maailmaa. Käsityötaito oli todella tärkeä,
Työkaluina käytettiin poljettavaa sorvia, vasaraa, nuijia, höyliä ja
koska näin pystyttiin valmistamaan oman kotitalouden tarve-
talttaa.
esineitä.
Puutöiden tekeminen ei ollut kiireisen miehen hommaa. Ensiksi tuli
Yksi pätevimmistä puusepistä oli Isak Viktor (Vihtori) Nordling. (s.
kaataa metsästä tukit ja valmistaa ne aihioiksi. Aihioita kuivatettiin
1869 k.1934). Vihtorilla oli tyypilliseen tapaan maatila viljeltävänä,
vuodesta kahteen, jotta esineet kestäisivät käyttöä. Tuolit
mutta ajan salliessa hän tienasi leivän jatketta perheelleen puutöillä.
valmistettiin yleensä männystä, koivupuusta tuli parhaat rattaat ja
Nordlingin ammattitaidosta oli osoituksena, että hän osasi valmistaa
kuusta käytettiin saavien valmistukseen, koska se kesti parhaiten
kestäviä rattaanpyöriä. Vihtori valmisti myös tuoleja, jotka olivat
suolan ja marjojen happamuuden. Ajalle tyypillisesti kaikki
erikoisia muotoilultaan.
materiaali käytettiin tarkkaan hyväksi. Tuohesta tehtiin kattoja ja
viljelysaukion reunalta, jossa se oli saanut kasvaa hyvällä
koivun lehdistä kerppuja lampaille.
maaperällä. Yksilön piti olla tyvestä noin 35–40 cm paksu, alhaalta
Nikkarit valmistivat tuoleja myös myyntiin. Kauppapaikkana toimi
Pori. Matkaan jouduttiin lähtemään yöllä, jotta aamulla oltaisiin
perillä. Matka oli todella hidaskulkuista, koska kuormat olivat suuria
(jopa kymmenen tusinaa tuoleja) ja tiet huonoja. Porissa kuljettiin
mahdollisimman oksaton ja latvasta tuuhea. Vaadittavia
ominaisuuksia oli myös harmaakuorisuus ja suoruus. Kyseiset
ominaisuudet kertoivat muun muassa puun terveydestä, sitkeydestä
ja sen kyvystä kestää taivuttelua.
kaupanteossa noin kuukauden välein. Tuoleja harvemmin
Työkalujen piti olla teräviä ja hyväkuntoisia, jotta tukin työstäminen
kaupiteltiin torilla, tavallisesti ne myytiin tukkukauppiaille.
kävisi mahdollisimman helposti. Tarvittavia työkaluja olivat telso,
Maalausliikkeet olivat yleisempiä ostajia, koska maalattuaan tuolit
(kuin pieni kuokka, terä kuitenkin vähän kupera) kahden miehen
he saivat niistä hyvän voiton.
käytettävä höylä ja kavahöylä. Juho Nordlund tykkäsi käyttää
kehittämäänsä harppia. Harpilla pystyttiin mittaamaan
pohjapaksuutta tekovaiheessa.
Haapion tekoa
Työprosessi käynnistettiin rungon kuorimisella. Seuraavana mestari
Haaparuuhen eli haapion valmistuksella on komeat perinteet
päätti miltä puolelta haavanrunko aukaistaisiin, eli mistä
Pomarkussa. Monet alansa huiput ovat vaikuttaneet täällä tai
muodostuisi veneen sisäpuoli. Avaamisen jälkeen oli huomioitava
lähiseudulla. Yksi tunnetuimmista mestareista on Juho Nordlund,
puun juuri, koska siitä pyrittiin muotoilemaan komea ja joustava
hän pääsi paikallisen haapiomestarin oppiin tultuaan paikkakunnalla
keula. Tämän jälkeen alkoi tärkeä työvaihe, keula ja perä piti hakata
tutuksi käsistään kätevänä nuorukaisena. Nordlund valmisti yhteensä
taitavasti hahmolleen, jotta haapiosta tulisi kevytkulkuinen.
noin 30 haapiota, mutta pitempiaikaisena päätyönä hän ei niitä
tehnyt.
Haapatukin kovertaminen ontoksi oli tarkkaa työtä. Sopiva rungon
paksuus oli noin tuuman verran. Tällainen haapio oli
Haapion valmistus oli vaativaa työtä. Puu tuli valikoida tarkoin, jotta
ominaisuuksiltaan kevyt ja hyvin uiva. Viimeistely tehtiin
haapiosta tulisi hyvä. Tarkoitukseen sopiva haapa löytyi yleensä
kavahöylällä, jolla vedettiin poikittaisia vetoja. Höyläyksen jälkeen
suoritettiin aihion levitys. Ensiksi valmistettiin pukit, joiden päälle
ruuhi levitettäisiin. Pukkien alle tehtiin rungon mittainen tuli, joka
lämmitti vuorollaan kumpaakin haapion kylkeä. Sisällä oleva terva
Kalastusta Pomarkussa
imeytyi puuhun ja levitti rungon hiljalleen. Tervan imeytymistä
Pomarkussa kalastus tarjosi tärkeää lisäravintoa monille perheille.
tehostettiin harjaamalla, apuna käytettiin myös leppänytejä ja kiiloja.
Kalastus ja saaliin säilöminen oli hallussa jokaisessa taloudessa.
Kuumennus- ja levitystyö oli parasta tehdä vienona yönä, jolloin
Mikäli saalis oli iso, se täytyi säilöä suolaamalla. Tavallisimmat
tuulesta ei ollut haittaa.
suolakalat olivat kuha, lahna ja toisinaan myös hauki.
Viimeinen työvaihe oli kaarien asennus. Mestarit käyttivät
Ensimmäisenä kalat puhkottiin ja perattiin, seuraavaksi kalat
mielellään vääntyneitä kuusia. Kaaret naulattiin ainoastaan
huuhdeltiin ja kuivattiin. Tiinun pohjalle ja kalojen sisään levitettiin
yläpäästä. Pohjan ja kaarien väliin jätettiin rakoa noin pari
kerros karkeaa suolaa, kun tämä vaihe oli suoritettu, kalat ladottiin
senttimetriä. Näin pohjasta tuli kestävä ja kimmoisa. Kaaret oli
siististi tiinuun. Latomisessa tuli käyttää oikeaa tekniikkaa –
tavallisesti jätetty hiukan pitkiksi, jotta niihin pystyttiin tarvittaessa
suurimmat kalat aseteltiin reunalle siten, että seuraavan kalan
naulaamaan lisälaita.
selkäevä tuli suuremman kalan vatsaonteloon. Saalis ladottiin
Ominaisuuksiltaan haapio oli kevyt ja leveäpohjaisena se ui hyvin
matalassa vedessä. Monesti Satakunnan eräreitit olivat pieniä järviä
ja jokia, joita haapiolla oli mitä parhain kulkea. Keveys oli myös
valttia eräretkillä, kun päätettiin oikaista kankaiden halki kävellen.
tiiviissä kerroksissa, jokaisen kerroksen väliin laitettiin karkeaa
suolaa. Kalat saivat suolaantua vuorokauden, jonka jälkeen
ylimääräinen suola poistettiin. Kalat aseteltiin uudestaan toiseen
astiaan. Astiaa tuli säilyttää viileässä esimerkiksi maakellarissa.
Huolellisesti valmistettu haapio painoi vain 50 kiloa ja kannatteli
Tavallisimpia pyydyksiä olivat pitkäsiima, iskukoukku, merta, rysä
pinnalla jopa kahdeksaa miestä.
ja nuotta. Kalaverkot tehtiin naisten kehräämästä pellavalangasta,
joka värjättiin mustaksi.
Talvikalastus alkoi yleistyä vasta 1930-luvulla, kun käyttöön tuli
iskukoukut. Sotien jälkeen pilkkiminen levisi siirtolaisten mukana,
jolloin myös pomarkkulaiset innostuivat siitä. Varsinaisia
pistämässä alulle opettaja V. Huitu ja maanviljelijät V. Marttila ja Y.
ammattikalastajia täällä ei tiedettävästi ollut, mutta monet perheet
Viro.
saivat siitä kaivattua särvintä ja lisäansioita.
Toiminta pääsi kunnolla vauhtiin 2.10.1918 Helsingistä saapuneen
Entisaikaan syötiin paljon myös silakkaa. Sitä haettiin mm.
torvisoitinlähetyksen turvin. Soittokunnalle laadittiin tiukat säännöt.
Ahlaisista ja Merikarvialta. Pomarkkuun toimitettiin silakkaa
Harjoitus- ja esiintymistilaisuuksista ei saanut myöhästyä tai jäädä
kuorma-autoilija Toivo Kivikosken toimesta. Taloissa saattoi olla
pois ilman laillista syytä.
jopa kolmesta neljään nelikkoa säilöttyä kalaa (yksi nelikko on 24
kiloa).
Soittokunta toimi pitkään suojeluskunnan alaosastona.
Rauhansopimuksen mukaan suojeluskunnat lakkautettiin sotien
Sotien jälkeen kalastus ja metsästys olivat oleellisen tärkeitä
jälkeen, jolloin tiet erkanivat ja uudeksi nimeksi tuli Nuorisoseuran
ravinnon hankintamuotoja. Viisikymmentäluvulle tultaessa näiden
orkesteri. 1970-luvulla toiminta alkoi itsenäisenä Pomarkun
perinteisten pyyntielinkeinojen merkitys väheni huomattavasti.
soittokuntana.
Viime vuosisadan puolivälissä Pomarkussa oli kahdeksan henkilöä,
joille metsästys ja kalastus oli elannon kannalta tärkeää. Nykyään
eränkäynnin ympärille on muodostunut vireää yhdistystoimintaa.
Pomarkun soittokunta on osallistunut aktiivisesti erinäisiin
kilpailuihin ja tapahtumiin, menestystäkin on tullut mukavasti.
Pomarkussa vaikuttaa mm. Pomarkun Metsästysseura ry ja
Kunnassa on toiminut myös Nuorisoseuran mieskuoro, joka
Pomarkun Kalajussit.
perustettiin vuonna 1921. Toiminta hiljeni kuitenkin sotien aikana.
Miehet olivat täynnä uutta lauluintoa sotien loputtua. Uusi kuoro
perustettiin vuonna marraskuussa 1944. Kuoron nimeksi tuli
Musisointia ja yhdistystoimintaa
Pomarkun Mieslaulajat.
Pomarkussa on pitkät perinteet myös musiikin saralla. Vuonna 1918
Mieslaulajat olivat toiminnassaan hyvin aktiivisia, he osallistuivat
perustettiin Pomarkun Nuorisoseuran Torvisoittokunta. Hanketta oli
ahkerasti taitomerkkikokeisiin ja laulujuhlille. 1970-luvun lopulla
toiminta alkoi hiipua, koska miehet alkoivat ikääntyä. Toiminta sai
piristysruiskeen, kun Jaakko Lehtonen valittiin kuoronjohtajaksi.
Samalla myös ohjelmisto muuttui kevyemmäksi, mikä houkutteli
kuoroon uusia laulajia.
Kuorolla on ollut parhaimmillaan noin 20–30 esiintymistä
vuosittain. Historian saatossa mieslaulajat ovat tehneet
yhteiskonsertteja muun muassa Noormarkun ja Merikarvian
mieslaulajien kanssa.