Sarkastinen akrobatia yllättää voimanostajan lukulamppu Psykiatri Käävän vaimoharhat Petteri Hakkarainen, 242 sivua Kirja-arvio: Jari Rantapelkonen Voimanostopiireissä Petteri Hakkarainen tunnetaan tunnollisena harjoittelijana ja aktiivisena veteraanisarjojen arvokilpailijana. Hakkaraiseen on myös liitetty Voimanostaja-lehden pakinat nimimerkillä Tangon Taikaa, tiedä häntä sitten. Hakkarainen on harvinainen ilmestys voimanostomaailmassa, sillä hän tuottaa tekstiä kuin Runeberg. Eikä hän ole ensi kertaa kirjamarkkinoilla. Hakkarainen on kirjoittanut aikamme kielellä humoristisen romaanin Kalevalasta nimeltään Väinämöinen, vanhana syntynyt, joka julkaistiin vuonna 2004. Hakkaraisen teos psykiatrin elämänkäänteistä on hauska, satiirinen, ironinen, mitä kaikkea tekstistä kukin löytääkään, mutta tarinan lukeminen ei välttämättä ole helppoa tekstin omaperäisen tyylin vuoksi. Minut kirjan tekstityyli, mutta myös tarinan herkullisuus, tempaisi mukaansa. Luin kirjan yhtä soittoa lentomatkalla Etelä-Afrikkaan, klassisen voimanoston MM-kilpailuihin. Tekstin kieliopilliset valinnat ja lauserakenteiden omaperäisyys saa ajattelemaan, pysähtymään. Ajatus kulkee tekstin mukana. Psykiatri Jussi Kääpä seikkailee tapahtumasta toiseen. Hakkaraisen sarkasmi ihmisen elämää kohtaan on purevaa. Sanallinen akrobatia kiinnittyy Käävän elämänkäänteisiin terävästi, ja saa lukijan naurun tirisemään. Tärkeää on päästä Hakkaraisen tekstin rytmistä kiinni, sillä kieli soi parhaillaan älynystyröitä rummutellen. Kielellinen akrobatia kiehtoo, toki toisia lukijoita se voi häiritä. Tarina on kirjailijan suunnitellussa juonessa paitsi hauska, niin paikoitellen hyvin yllättävä, ei niin arvattava. Tarinan jouheutta ei voi kiistää vaikka kirjoittajan tekemät valinnat tarinan kulkemisen suhteen saattaa tökätä, mutta vain kerran tai pari koko kirjassa. Se ei lukunautintoa haittaa. Psykiatri Käävän naishuolet ovat eittämättä mittavat. Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa sormus on pöytälaatikossa, ja josta se matkasi roskakoriin. Mies pohti ja vaikeroi haavoineen, vaikka avioero oli virallisesti vahvistettu. Aviollisista naishuolista alkoi myös psykiatrin omat mielenhuolet. Haavat veivät Jussi Kääpää tilanteesta toiseen. Tarinan polut ovat oikukkaat, yllättävät, hengästyttävät. Mutta Kääpä sen kuin porskuttaa, tilanteesta toiseen. Elämä ei ole kuitenkaan helppoa, ei ollenkaan. Sarkasmi näkyy Käävän purevassa mielessä ja Hakkaraisen kielessä. Hakkarainen taitaa sanallisen, tarkoituksellisen, jopa ironian, vaikka tarina ja Käävän käänteet eivät sinänsä ketään loukkaa - jos ei sitten psykiatria itseään. Ihminen yksinäisyydessään, vaikka monien toisten ympäröimänä sekä elämän oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ovat tarinoinnin kohteena. Kääpä ei ole ollut paha mies, mutta onko hän huono ihminen, pohtii Jussi Kääpä itseään. Lohdullisesti psykiatri Kääpä toteaa itselleen, että ”ihmissuhdehuolet vain painavat, ongelma ei ole sen vakavampi.” Ihmisen omat ongelmat ja sarkastiset riemut näkyvät kamppailussa, ei vain muiden ihmisten kanssa, vaan usein miten kuinka ihminen pärjää itsensä kanssa. Tästä Hakkarainen puhuu kirjassaan, joko tietoisesti tai tiedostamatta, huumorin keinoin. Lähes nelikymppinen Kääpä kamppailee, ei vain potilaidensa kanssa vaan nimenomaan mielensä kanssa. Kirjassa Kääpä pohtii - ihan kuten kuka tahansa miehistä - vaihtoehtojensa kanssa, joita ei sittenkään ole liiaksi: kuinka saada naista vai jäädäkö vanhaksi pojaksi vai ”onko ruvettava hinttariksi, saisinko aviollisia oikeuksia, kohtelisiko elämä silkkisin hansikkoin?”, kirjoittaa Hakkarainen ja jatkaa ”mikä mahtoi olla miehessä vikana, kun ei kunnon kumppania ollut saapuvilla.” Käävän elämää hallitsee naiset, tai paremminkin niiden puute. Hakkarainen käyttää kysymyksiä tekstin tehokeinoina. Mutta vastauksiakin löytyy, moniin uskomattomiin, mutta niin mahdollisiin ihmisen itselleen kutomiin tilanteisiin. Miten Jussi selvisi mummon vintiltä? Entä Viron naishakureissulta? Mitä oikein tapahtui polttareissa, Valtion rautateillä, matkalla Ylitorniolta kohti Kolaria? Entä juhannuksen telttareissulla, tuliko juotua liikaa? Myös omalla vastaanotolla tapahtuu, eritoten. Jussi Kääpä on mies, jonka pää vie Hakkaraisen tarinassa miehen moniin kommelluksiin. Mutta ei huolta, kirjailija Hakkarainen lupaa jo alkusivuilla, että ”Käävän vaimoharhaisuus olisi pian voitettu kanta.” Tämä lupaus pitää loppuun saakka, sarkasmissaan joka totta vie on purevaa, mutta ehkäpä ei sentään ivallista, ei ainakaan halveksivaa. Kirjan tarina jaksaa yllättää, loppuun saakka. Naurunremahduksien lisäksi kirja jättää sitä suljettaessa hymyn virneen lukijan huulille, sillä Jussi Käävällä taitaa asiat olla loppujen lopuksi aika hyvin. Kirja jättää avoimeksi kysymyksen, mistä tämä tarina on syöksähdellyt kirjailijan mieleen. Mitä tarinassa on kuvitelmaa ja onko siinä jokin osa totta? Toimiiko terapia sekä lukijalle että kirjailijalle, sillä kirja kaikessa todellisuudenvastaisuudessaan ei olekaan niin liioiteltua elämää? Hakkaraisen kirjailijansielusta olisikin kiintoisaa tehdä haastattelu, mutta toisaalta sellainen avaa turhan hyvin tarinoihin ja hyvien tarinankertojien mielikuvituksellisia myyttejä. Hakkaraisen tarinassa lienee kaikessa huumorissaan myös terapeuttisia piirteitä, sillä se tarina saa unohtamaan suomalaisen miehen elämän vaikeudet hersyvillä esimerkeillään - tai sitten ne muistuvat mieleen. Osuva tarina nojaa hyvään juoneen, mutta psykiatri Käävän vaimoharhatkirjassa lauseet ovat erittäin merkittävässä roolissa, oikeastaan kirjan suola. Ne nostavat pintaan Jussi Käävän epätavallisen elämän, josta jokainen voi kysyä, onko elämä sittenkään niin epätavallista. Kuten Hakkarainen kirjoittaa Jussi Käävän edesottamuksista kirjan puolivälin paikkeilla: ”Synnytyssalissa kätilö pyöri Annikin jalkovälissä ja härnäsi minkä osasi, mutta tenava oli päättänyt harata vastaan. Hoitaja komensi Annikkia hengittämään koko ajan tasaisesti ja työntämään ja ponnistamaan. Saatoin olla kalpea, sillä kätilö käski minuakin haukkaamaan happea, mutta muistutti ettei tarvitse ponnistaa.” The Finnish Powerlifting Magazine 49
© Copyright 2024