Kartun kylälehti 2013 (pdf 2.2 MB)
Kartun kylälehti 2013 7. vuosikerta Lehden sisältö Toimituskunnan puheenvuoro: las3 Puheenjohtajan terveiset: Yhteishankkeita kartussa, Eero Kauppila 4 Uusia Karttulaisia: Soukon tytöt, ek6 Milla-mummun mussukka Aati, mh6 Poika Hautamäki, vh7 Mummuna on mukavaa, las7 Kylänraitilta: Karttu-kyltti sai kuparikaton, las, mh, vh 5 Perhepilkkikisat Hallianrannassa, mh8 Ajankohtaista kylällä, mh8 Patikkaretkellä 26.5.2013, mh34 Napakirjailijat maailmalla, Tommi Tukiainen 10 Muistelmia Kartusta: Pienenä tyttönä, pienenä tyttönä… Kaarina Vuorenhela 14 Miniäksi Karttuun, Tarja Kivinen16 Koiperhonen korvassa, mh17 Leikitään Karttua17 Riitta Mäkipään muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta 18 Kuvia Kartusta, Kalle Kauppila22 Muuan kesäpäivä kauan sitten, las24 Papin puheenvuoro, Uudella tavalla, Heikki Mattila 20 Jääkärien juhla Hämeenlinnassa, Jaakko Kauppila 21 Kaikki mukaan lupiinintorjuntatalkoisiin Kartussa! mh 26 Harrastuksia Kartussa: Lumikenkäilyn lumo, vh27 Outo lintu Kartussa, mh30 Salon emäntä ja sukkapuikot, las32 Millan palsta: Hevosella liikenteessä, mh 28 Kartun palveluhakemisto, vh29 Kartun kartta vuodelta 1910, mh35 Julkaisija: Kartun kyläseura ry Toimituskunta: Mirjami Haavisto (mh), Viivi Hautamäki (vh), Leena Sälli (las) Taitto: Viivi Hautamäki Painopaikka: Kopijyvä, Tampere Hinta: 5 € Etu- ja takakannen valokuvat sekä muut kuvituskuvat: Viivi Hautamäki 2 Toimituskunnan puheenvuoro Seitsemäs Kartun kylälehti on tässä. Kun sen ensimmäisen saimme silloin vuonna 2007 valmiiksi, keskustelimme, että jos kymmenen vuotta jaksaisimme lehteä tehdä. Sitten voisi seuraava sukupolvi ottaa vastuun ja jatkaa tekemistä, jos sen hyväksi näkee. Välistä tässä on väläytelty sellaistakin mielipidettä, että lehden teko on ihan turhaa; se tulee kalliiksi ja on raskasta niille, jotka puuhassa mukana ovat. Se ei paikkaansa pidä. Ei lehti voittoa tuota, mutta maksaa itsensä ja tekeminen sujuu talkoilla. Jo kevättalvella saimme yhteydenottoja, että olisi tarjolla sellainen ja sellainen juttu. Sopisikohan se kylälehteen? Kaikki ne ovat tähän asti sopineet. Niin että yritetään nyt ne kymmenen lehteä ainakin. Me ”vanhat tekijät” olemme kaikki saaneet pienen poikavauvan sitten edellisvuotisen lehdenteon. Kaksi vanhinta meistä ovat sananmukaisesti ”saaneet” vauvan ilman sen suurempaa vaivaa. Toisella mummulla on vuoden ikäinen ja toisella puolen vuoden ikäinen. Ryhmämme nuorin, joka on vielä kaukana mummuiästä, ei ”saanut” vaan joutui kokemaan itse kovan vaivan. Hän toi esikoisensa kotiin juuri kesken tämän lehdenteon. Kaikista näistä pienistä pojista olemme suunnattoman iloisia ja olemme sopineet kirjoittavamme tuntemuksistamme tähän lehteen. (Niin, että jos juttumme tänä vuonna ovat vähän pehmeitä, niin nyt tiedätte syyn!) Muutoin ei tämänvuotiseen lehteemme ole erikoista teemaa. Kyläseura on saanut sitten viime lehden ilmestymisen aikaiseksi perinteiset kesäjuhlat, kokouk- set, patikkareissut ja pikkujoulut. Isompiakin retkiä on tehty. Karttu-kyltti on kunnostettu ja taas paikoillaan. Niistä ja muista kuluneen vuoden tapahtumista, vähän tulevaisuuden suunnitelmistakin, kyläläisten omista muistoista ja aikaansaannoksista kerromme tämänvuotisissa jutuissamme. Viime vuonna oli paljon koulujuttuja, tänä vuonna muistoja lapsuuden leikeistä. Mielenkiintoinen on Tukiaisen Tommin tarina matkoiltaan Huippuvuorille. Sellaisia juttuja kaipaisimme seuraavaankin lehteemme. Kohteen ei tarvitse olla yhtä eksoottinen, mutta hauskaa olisi, jos jutusta saisi yhtä paljon informaatiota. Oman kylän taitavista ihmisistä esittelemme Ojakosken Pirkon. Elämä jatkuu Kartussa. Jossakin talossa on isännyys vaihtunut. Kotieläimiä ei ole enää kuin keskellä kylää Seppälässä ja muutama hevonen siinä vieressä Alholla. Peltoja viljellään, vaikkei syksyllä kaikkea satoa saatukaan laariin, kun koko ajan satoi. Muistamme viime suvelta kaksi poutapäivää. Tänä vuonna aurinko onkin tähän mennessä hellinyt oikein urakalla. Kartturilla on kesäkirjasto. Miesväki muistakoon, että heille on oma hylly ja lapsille omansa! Voimia ja jaksamista teille kaikille, sekä vakituiset että kesäasukkaat! Toimituskunta 3 Puheenjohtajan terveiset Kylänraitilta Yhteishankkeita Kartussa Kevättalvella purettiin voimalinja Kartun ja Toivolansaaren väliltä. Kaikki muistavat korkeat paalurakenteet. Ne rakennettiin 60-70 luvun vaiheilla. Tästä tuli mieleeni vanha juttu, jonka isäni kertoi. Joskus viime vuosisadan alussa Kartun isännät päättivät rakentaa köysiradan Kartusta Toivolansaareen. Syynä kai oli surkeat tieolot, tai tietä ei ollut lainkaan. Kuitenkin idea oli sama. Korkeat pylväät rantaan ja vaijeri niiden väliin ja korissa siirryttiin toiselle rannalle. Yksinkertainen asia, mutta tarina ei kertonut miksi se jäi suunnitelma-asteelle. Ehkä olikin parempi niin. Eräs idea ja yhteishanke sentään onnistui vähän myöhemmin. kun Vännin ja Kauppilan talot hankkivat puhelimen. Yhteinen linja vedettiin samoille paikoille, jossa nyt purettu voimalinja oli. Tänäänkin on vielä suuressa männyssä Pääskynniemessä nähtävis- sä posliinieristimien rippeitä. Jos kilautti kerran, puhelu oli tarkoitettu Vännille. Jos kilautti kaksi kertaa, silloin Kauppilassa vastattiin. Puhelinsalaisuus oli taattu. Tänä päivänä kylän yhteiset asiat hoidetaan kyläseuran toimesta. On jotain saatu näkyvääkin aikaan! Hyvää kesää toivottaa Eero Kauppila, kyläseuran puheenjohtaja. Jos käytät Facebookia, käy tykkäämässä meistä osoitteessa facebook.com/kartunkylaseura, niin saat tuoreet päivitykset kyläseuran toiminnasta! Voit myös lisätä sivulle omia Karttu-aiheisia kuviasi ja käydä keskustelua ajankohtaisista asioista. Yhdistyksen viralliset kotisivut löydät osoitteesta www.ikaalistenkylat.net/karttu 4 Karttu-kyltti sai kuparikaton Taisi olla vuonna 2000, kun Mäkelän Lasse kerran kutsui kyläseuraa katsomaan tekeillä olevaa Karttu-kylttiä. Se oli osina Lassen ulkorakennuksessa. Idea oli aivan mainio. Sovittiin, että kyltin pystyttämiseen haetaan oikein virallinen tielaitoksen lupa. Esitellessään kyltin osia Lasse kertoi, että yläosaan tuleva auringonkehrä on ollut hänellä valmiina jo kauemmin. Se symboloi Lassen mielestä koko kylää, joka Lassen, aamuihmisen, mielestä on ”nousevan auringon” kylä. Kehrän alapuolelle, kylän nimen taakse Lasse oli rakentamassa veneen muotoista taustaa kuvaamaan veneilyn ja järven tärkeyttä kylällemme ennen ja nyt. Karttu-nimen kirjaimet ovat kyltin paikalla seisseen ”punaisen ladon” oven saranoita. Lassen isä oli aikoinaan pystyttämässä latoa. Lasse sen purki joskus 80-luvun alussa ja otti saranat talteen. Lähetimme Tielaitokselle edellä kerrotun tarinan anomuk semme liitteenä ja saimme tuota pikaa puhelimitse ystävällisen (ja epävirallisen) vastauksen, että kyllä me luvan saamme, mutta siitä tulee kyläseuralle joltisesti kin kuluja. Soittanut henkilö ehdotti, että peruuttaisimme hakemuksemme ja jos sitten pystytämme kyltin omin lupinem me kyllin kauas tiestä ja niin, ettei se haittaa liikennettä tai näkyvyyttä ja jos vielä lupaamme raivata pajupuskat mataliksi, ei tielaitos tule puuttumaan kyltin olemassaoloon. Kyltti pystytettiin vuonna 2001. Samalla teimme yhden niistä siihen aikaan tapana olleis- ta kävelyretkistämme ja kuljimme Lassen opastuksella sitä reittiä, mitä pitkin ennenvanhaan kulki tie Karttuun. Kyltin harjakaiskahvit juotiin laavulla. Keväällä 2013 kyltti kunnostettiin muutaman päivän talkoilla. Vanhat maalit hiottiin pois, sitten kyltti pohjamaalattiin ja tervattiin ja askarreltiin kokoon uusilla ruuveilla. Kalevi Soikkeli kaivoi koneella paalut maahan, ja Hannu Soukko teki kyltille kuparikaton, joka on Kartussa ensimmäinen laatuaan, Ikaalisissakin vasta toinen. Kylttitalkoisiin osallistuivat myös Antti Brusi, Rauno Bremer, Eero Kauppila ja Pekka Kiuru. Nyt entistä ehompi kyltti toivottaa kaikki tervetulleeksi Karttuun. las, mh, kuva vh 5 Uusia karttulaisia Soukon tytöt Uusia karttulaisia Satu Koskelalle ja Hannu Soukolle Kauppilanrantaan syntyi tyttövauva 21.3.2013. Strategiset mitat olivat 3 665 g ja 52 cm. Vauva sai nimekseen Linnea Adelina Soukko. Kuva: Eero Kauppila Poika Hautamäki Viivi ja Juha-Pekka Hautamäelle Hämylään syntyi esikoinen 3.6.2013. Tuuheatukkainen pikku poika painoi syntyessään 3 580 g ja oli 52 cm pitkä. Uudesta perheenjäsenestä iloitsevat myös isovanhemmat Oili Valkila, Kari Kivimäki, Hannele ja Väinö Hautamäki sekä isomummu Airi Hamari. Poika saa nimensä 3.8. Kuvassa killi on kahden viikon ikäinen. Kuva: vh Mummuna on mukavaa Milla-mummun mussukka Aati Viime itsenäisyyspäivänä sain ensimmäisen lapsenlapseni ja tietenkin menin onnesta sekaisin. Sukututkijana rupesin heti etsimään nimeä lapselle. Lähetin ennen ristiäisiä sähköpostin, jossa ehdotin lapsen nimeksi Anttoni Yrjö Vilhelmiä. Paluupostissa tuli ilmoitus, että meillä on jo nimi selvillä, kiitos vaan. Lapsi sai nimekseen Aati Vilhelm Anttoni. Ensimmäisen kerran Aatin tullessa hoitoon vaihdoin vaippoja niin ahkerasti, että Pekka joutui kesken kaiken vaippaostoksille. Lontoossa vaateostoksilla mopo karkasi totaalisesti käsistä ja ostin Aatille koko vuoden garderobin. Kun sain vinkin, että Aatin villasukat rupeavat olemaan pieniä, kudoin heti uusia sukkia ja niin monen kokoisia ja värisiä, että niillä pärjää koulun aloittamiseen asti. Tällaista tämä mummuna oleminen on ja tälläistä se teettää. mh 6 Aatin kuva: Pasi Virta Merkillistä, että se, miten omat lapseni aikoinaan oppivat uusia asioita, on niin perusteellisesti unohtunut. Kipeintä tekee huomio, etten muista, mitä kaikkea tärkeää olen unohtanut. Ensimmäinen lapsenlapseni on tätä kirjoitettaessa runsaan vuoden. Olen saanut seurata Laurin kasvua ja kehittymistä melkein päivittäin. Siinä sivussa olen voinut analysoida elämääni mummuna. Televisiosta tuli toukokuussa dokumenttiohjelma, jossa kerrot tiin ihmiskunnan kehityksestä. Ohjelmassa todisteltiin alkukan taisen afrikkalaisen keräilijä heimon kautta, että ihmiskunnan kehitykselle ja elinajan pituudelle on ensiarvoisen tärkeä ollut nimenomaan isoäitien rooli. Vaikkei meitä nykyajan mummuja enää tarvita perään katsomaan tai huolta pitämään, vielä vähemmän ruokaa hankkimaan, kuten siinä keräilijäheimossa, meidän roolimme arvojen ja elämänohjeiden antajana on tärkeä. Ennen kaikkea meitä tarvitaan suvun perimätiedon välittäjiksi. Mummuna en koe olevani antavana, vaan saavana osapuolena. Hoitovastuu on oikeus. On ollut kiehtovaa nähdä, miten pieni lapsi oppii löytämään omat kätensä ja miten sohvalta pääsee takaperin alas, miten samaan nyrkkiin saa mahtumaan kaksi työkalua tai miten leikkikotturit onnistuu viemään kynnyksen yli. Lauri on ollut hyväntuulinen lapsi. Nauru ja kikatus ovat herkässä ja se tarttuu mummuunkin. Jo ennen kuin oppi leikkimään piilosta, Lauri osasi silmät sikkarallaan keimailla tai kallistaa päätään samalla hymyillen arvoituksellista hymyä. Odotan sitä aikaa, kun Lauri oppii puhumaan muutenkin kuin käskevästi äyskähdellen tai hengähtämällä ihmettelevän oon. Mummulassa on monta pientä asiaa, jotka joka päivä pitää uudelleen tarkistaa: pieni etusormen mentävä reikä ikkunanpokassa, possut lasiruutujen välissä, lelulaatikon härvelit, vekottimet, palikat ja marakassit. Melkein kaikki Laurin temput ovat selitettävissä, paitsi yksi. Miksi varsinkin ruokapöydässä haarukka, pullo, muki tai leipä välistä lentävät lattialle? Vanheneminen ei ole mukavaa, mutta mummuna oleminen on. las 7 Kylänraitilta Kylänraitilta Perhepilkkikisat Hallianrannassa Suurimman kalan ja samalla koko pilkkikisan voitto meni Uuraslahden rannalle Ville Jaskaralle 115 gramman ahvenella. Ville sai palkinnoksi kalakisan voitosta piirakkavuoan ja suurimmasta kalasta kulhon. Palkinnot eivät olleet ehkä nuoren miehen mieleisiä, mutta hän niitä äidilleen ojentaessaan oli määrännyt, että aina kun haluan piirakkaa niin teet sitä tähän ja tässä kulhossa pitää olla aina karamellejä. Aurinko hellitteli karttulaisia pilkkipäivänä lauantaina 30.3.2013. Kaunis ilma saikin väen liikkeelle pilkkimään, nokipannukahveille ja makkaranpaistoon. Pilkkijöitä oli parikymmentä, kahvin ja makkaran nauttijoita moninkertaisesti. Ilahduttavinta tapahtumassa oli lasten osallistuminen ja innostuminen pilkkimisestä. Ahti ei ollut antavaisimmil laan, mutta kilpailu pystyttiin kuittenkin viemään kunnialla loppuun asti ja kaikki palkinnot saatiin jaettua. Kisassa kilpailtiin perhekohtaisella joukkueella, yksinkin sai perhettään edustaa. Suurin ja pienin kala palkittiin. Kaikki Kyrösjärvestä pilkityt kalat olivat kilpailukaloja. Palanut mökki Mustaniemessä. Kuva mh Pienimmän kalan sai Hallian Aleksi. Alussa epäiltiin näyttääkö vaaka mitään, mutta painoksi saatiin kaksi grammaa. Aleksi palkittiin ”karamelli”kulholla. Toisen palkinnon sai Olli Kauppila kolmella kalalla ja kolmanneksi tuli Team Kauppila, Kalle, Minna, Anni ja Ella. Suomisen Anna ja Joni joukkueineen hävisivät yhdellä grammalla kolmannen sijan, mutta eihän Otto voi aina voittaa. Ensi vuonna tavataan ja Kiurun Pekka saa taas kairata lapsille avantoja sähkökairallaan. mh Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä Mustaniemessä paloi mökki joulukuussa ja Elialanniemessä sauna toukokuussa. Vastaavilta ikävyyksiltä välttyäkseen kannattaa huolehtia ainakin hormien säännöllisestä nuohouksesta - vakituisissa asunnoissa vuosittain ja loma-asunnoissa joka toinen vuosi. Myös palovaroittimien paristot on syytä vaihtaa vuosittain, kannattaa ottaa vaikka juhannusperinteeksi! Anna Suominen ja kisan ensimmäinen kala. Kuva mh Palanut sauna Elialanniemessä. Kuva mh 8 n hym Voittaja a mh lta. Kuv askara y Ville J Aleksi H al Kuva m lia ja kisan pie h n in kala Oksasilppuri Vanha Myllytie Kaupungin ilmoitustaululta Kyläseuralla on edelleen vuokrattavissa Viking-merkkinen tehokas sähkökäyttöinen oksasilppuri. Vuokraus jäsenille 10 €/vrk, muille 20 €/vrk. Oksasilppuri on noudettavissa Pekka Kiurun luota, Mustaniementie 115, p. 0500 636 800. Viivi Hautamäki keräsi muutama vuosi sitten nimiä adressiin, jossa toivottiin Kartuntieltä Kolmostielle kulkevan Vanhan Myllytien päähän kulkumahdollisuutta Kolmostien ali Kolmostien saneerauksen yhteydessä. Viimeisimmän Ely-keskuskselta saadun tiedon mukaan tämä alitus Teikankaan kohdalla on nyt mukana VT3.n parannussuunnitelmassa. Vuoden sisällä kaupungin ilmoitustaululla on ollut kuusi rakennuslupahakemusta kylä-Kartun alueelle; autotalli ja rantasauna Mustaniemeen, talousrakennus Paskolahden rannalle, aitta- varasto- ja varastorakennukset Taivallahden rannalle ja rakennuslupa jo olevan varastorakennuksen muutokselle Noitaperän suunnalle. Pikkulinnut ovat laulaneet, että palaneiden rakennusten tilalle vakuutusyhtiöt rakennuttavat uuden huvilan ja rantasaunan. mh mukissa . 9 Napakirjailijat maailmalla Sain mahdollisuuden lähteä tekemään kirjaa arktisista alueista yhdessä tutkimusmatkailijaystävieni kanssa. Valokuvaaja Martti Lintunen on neljännen polven useasti palkittu valokuvaaja, joka on toiminut kuvaajana vuodesta 1962. Kansan Uutisten lehtikuvaajan uransa lisäksi hän on toiminut muun muassa Lahden Muotoiluinstituutin valokuvauksen laitoksen johtajana, Kauppalehden Aasian kirjeenvaihtajana sekä Kirkon ulkomaanavun kuvaajana monilla kriisialueilla, muun muassa Afrikassa. Toinen kollegani Timo Kalevi Forss on kirjoittanut useita tietokirjoja ja työskennellyt kirjakustantamoissa sekä toimittajana Radio Helsingissä ja Voima-lehdessä. Itse työskentelen vastaavana graafikkona Otava konsernin omistamassa Like Kustannus Oy:ssä ja olen muiden töideni ohessa toimittanut kymmenkunta tietokirjaa. Ryhmämme ensimmäinen projekti oli Karjala edestakaisin –kirja rajantakaisen luovutetun Karjalan nykytilasta. Tuohon projektiin lähdin mukaan kustantajan edustajana ja kirjan graafikkona. Meillä kaikilla kolmella on juuret Karjalassa, josta isäni Seppo Tukiaisen perhe saapui evakkona sodan jälkeen Kartun kylään. Nykyisin vietämme kesä-, syys-, joulu- ja hiihtolomiamme usein mökillämme Taivallahden rannalla. Napakirja Kirjamme pääasiallinen tarkoitus on valottaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisten alueiden haavoittuvaan luontoon sekä ihmisten arkeen noilla ankarilla seuduilla. Parin viimeisen vuoden aikana olemme matkustaneet työryhmänä Huippuvuorille, Islannin kautta Grönlantiin ja Suomen Lapin kautta Kuolan niemimaalle sekä Murmanskiin. Lisäksi Lintunen kävi Alaskassa ja teki purjehdusmatkan Argentiinasta Etelämantereelle. Kirjoitan tässä artikkelissa arkisia havaintoja noilta reissuilta enkä ota kantaa ilmastonmuutosteorioihin, joihin syvennymme kirjassamme muun muassa Risto Isomäen kanssa. Grönlanti – Ilulissat Punainen Dash 8 alkaa pudottaa korkeuttaan Jakobshavnin jäätikön yläpuolella. Jakobshavn on pohjoisen pallonpuoliskon eniten jäämassaa tuottava jäätikkö. Se puskee 20 miljardia tonnia jäävuoria 40 kilometrin pituista Ilulissatin vuonoa pitkin kaupungin edustalle ja edelleen Atlantille. Titanicinkin upottanut jäävuori oli lähtöisin täältä. Kone kaartaa jäävuorten yläpuolelta ja laskeutuu syyskuisten lumikinosten keskelle vajaan kolmen kilometrin päässä kaupungista sijaitsevalle vain 825 metriä pitkälle kiitoradalle. Kenttää pitää tukikohtanaan myös raskailla pelastushelikoptereilla Grönlannin paikallisliikennettä ja pelastustoimintaa operoiva Kanadalainen Cougar. Lentokentällä nostamme matkatavaramme vanhan Hiacen vetämään peräkärryyn ja hyppäämme tavaratilaan kyhätyille istuimille. 4000 asukkaan kaupunki vaikuttaa uneliaalta. Sen kaikki 8 000 koiraa odottelevat karuilla kallioilla makoillen kalastus- ja hylkeenmetsästyskauden aloittamista. Vuosi vuodelta meri jäätyy myöhemmin ja aina vain lyhyemmäksi aikaa joten Inuiittikalastajien vetokoirilla riittää lup- Kuvassa jäävuoria Grönlannissa Disco Bayn lahdella Ilulissatin edustalla. Kuva: Tommi Tukiainen 10 poaikaa. Kerran pari päivässä koiria ruokitaan hylkeenlihalla ja koko kaupungin ylle nousee korvia huumaava ulvonta. Ilulissatissa ei näe montaakaan moottorikelkkaa. Sudensukuisten vetokoirien vetämä kelkka on kätevin keino päästa talvella merelle kalastukseen ja hylkeenpyyntiin. Kesällä koirille ei ole käyttöä. Kylällä voikin osallistua arpajaisiin, joiden pääpalkintona on koirien kesäsäilytyspaikka. Ilulissatin keskustan ainoassa risteyksessä sijaitsee kalakauppa. Lahdelta on metsästetty muutama viikko aikaisemmin suuri valas, jota mestari parhaillaan pilkkoo myyntiin. Päätämme lähteä pienelle kävelylle kaupungin ympäristöön. Nousemme vanhalle uhrikalliolle, josta avautuu henkeäsalpaava näkymä Disko Bayn lahdelle. 90 metriä korkeat jäävuoret lipuvat silmiemme edessä. Yhdellä silmäyksellä voi havaita 50 kilometrin päässä olevan mannerjäätikön, jäävuonon alusta loppuun, takana uinuvan kaupungin, valtameren suunnassa siintävän Diskon saaren sekä tuhansia ajelehtivia jäävuoria. Tältä kukkulalta inuiiteillä oli tapana uhrata vanhat ja yhteisölle tarpeettomat ihmiset työntämällä heidät jäävuorten sekaan hyiseen mereen. Grönlantilaisilla ei olekaan taivaskäsitystä, siellähän ei ole yhtään mitään. Inuiittien uskomusten mukaan kuoleman jälkeen painutaan meren pohjaan. Jäävuorten omituisia muotoja katsellessa on helppo samaistua täkäläiseen mytologiaan. Illalla katselemme Hotel Arcticin rantakallioilta mereltä jäävuorten lomitse palaavia kalastajia. Lähes kaikki jäiden seassa kolistelevat veneet ovat lasikuituisia. Voisi uskoa, että esimerkiksi Buster-alumiinivenellä olisi täällä runsaasti markkinoitavaa. Rantaan on rakennettu alumiinisia igluja, joissa saa yöpyä 120 euron hintaan. Kyseisissä igluissa ovat majoittuneet myös Norjan prinssi Haakon ja Islannin keijukainen Björk. Taivaalla havaitsemme revontulia. Igluissa on myös pienehkö kattoikkuna revontulten katselua varten. Illulissatissa ei näe vielä juurikaan revontulituristeja kaukoidästä. Grönlannin inuiitit uskovat, että revontulet ovat kuolleiden lasten, murhattujen tai itsemurhan tehneiden sieluja. Niiden aikana on myös mahdollisuus päästa henkimatkalle. Myöhemmin Suomen lapissa, Ivalon ja Sodankylän kuntien rajamaastossa, Kakslauttasessa törmäsimme toisenlaiseen igluyrittäjään. Joka yö loppuunmyydyissä huippuvarustelluissa lasisissa igluissa yöpyi 300 euron vuorokausihintaan japanilaisia ja kiinalaisia turisteja. Heidän tarkoituksenaan on nähdä revontulia suoraan vuoteesta. Japanilaiset uskovat, että revontulten alla alkunsa saaneet lapset ovat onnekkaita, Kiinassa revontulet puolestaan ennustavat tulevia syntymiä. Venäjä – Murmansk Kirjoittaudumme sisään pohjoisen leveyspiirinsä mukaan nimettyyn murmanskilaiseen ”Hotelli 69 Degreeseen”. Helmikuun iltayö on pimeä. Moderni aula on valaistu sinisin välkkyvin led-lampuin ja kylmää, kirkasta valkoista hohkaavilla loisteputkilla. Seinillä pari taulutelevisiota suoltaa tärykalvoja kiusaavalla äänenpaineella ehtaa venäläistä diskantti painotteista diskoshaibaa. Akvaariomaisissa lasivitriineissä on yksityiskohtaisia pienoismalle- ja pohjoisen laivaston lentotukialuksista ja suurimmista taistelulaivoista tykkeineen. Hotellin remontti ei ole vielä ulottunut aulatiloja pitemmälle. Käytävillä on käynnissä jonkunlainen kunnostustyö ja muovipressun takaa löytyy satunnaisesti toimiva hissi. Huoneiden jääpinnoitteisten parvekkeiden kaiteet yltävät nippa nappa polven alapuolelle. Toiseen huoneeseen saamme sähköä ja toisessa on juokseva vesi. Näköala antaa rikkisateessa kuolleeseen metsään jonka rinteeseen on alettu joskus rakentamaan kolmea hirsimökkiä. Niiden takana nousee harmaa betonilähiö ja kolossaalinen sairaalarakennus. Urheiluhenkisen hotellimme etupuolella on ilmeisesti ollut ampumahiihtorata. Kuljettajamme, siperialaisen karhun kokoinen Igor tulee hakemaan meidät täsmällisesti sovit tuun aikaan savuttavalla isolla mustalla Volgallaan. Juuri sellaisella kuin toivoimme. Igor on Valko-Venäjältä kotoisin oleva ammattikuljettaja. Tai ainakin puoliammattilainen. Murmanskin pimeämpää taksibisnestä pyörittää kaukaasialainen mafia. Gruusian pojat veloittaisivat daihatsukyydeistään kolmanneksen siitä mitä Igor meiltä ottaa palveluksistaan. Mutta Igorinkaan tuntihinnalla suomalaiselta taksia ei saisi liikahtamaan tolpalta. Sitä paitsi Igorilla on suuri ja laadukas auto, parasta vuosimallia 1998. Tällaisella talvikelillä Igorin Volga syö 25-30 litraa bensiiniä satasella. Murmansk on maailman suurin napapiirin pohjoispuolella sijaitseva kaupunki. Suuruutensa päivinä sankarikaupungin arvonimen saaneessa Murmanskissa oli 450 000 asukasta, nyt noin 150 000 vähemmän. Kaikkien Murmanskissa tapaamiemme ihmisten 11 Kuvassa naparetkeilyryhmämme Huippuvuorilla Longyearbyn laitamilla, vasemmalta: Martti Lintunen, jääkarhuvaara-liikennemerkki, Tommi Tukiainen ja Timo Kalevi Forss. mielestä kaupungilla ei ole mitään tulevaisuutta. Lohduttomat tyhjät betonilähiöt, rappioituneet teollisuuslaitokset ja mustan kivihiilisaastan värjäämä lumihanki tukee vahvasti tätä visiota. Asukkailla on epäilys, että valtaapitävät salaavat tietoja esimerkiksi ympäristön tilasta. Lapset sairastavat paljon, ravinto on epäpuhdasta ja nuoriso sortuu huumeisiin. Tällaista aluetta on vaikea lähteä markkinoimaan rauhallisena, puhtaana arktisena matkailukohteena. Kontrasti muutaman sadan kilometrin päässä olevaan Suomen Lappiin on valtava. Murmanskin pääkatu Prospekt Lenina alkaa pompöösimäisen suljetun Hotel Arktikan edustalta. Leninan varrelta löytyvät myös luksuspuodit sekä laadukkaimmat ruokaravintolat. Päädymme vihdoin Fusion-nimiseen mustalla sametilla sisustettuun trendipaikkaan, jonka lista on laajin pohjoisella pallonpuoliskolla tapaamamme. Suoraan catwalkilta repäistyt tarjoilijattaret kantavat deejiimusiikin siivittäminä kimmoisasta riisistä, tuoreesta merilevästä sekä hyvästä kalasta kyhättyä sushia nälkäiseen pöytäämme. 12 Huippuvuoret – Longyearby Kuumimpaan aikaan heinäkuussa ensimmäiset merkit Huippuvuorista lentokoneen ikkunasta spotattuna ovat lumiset vuorenhuiput ja jäätiköt. Huippuvuorista 60 prosenttia onkin toistaiseksi ympäri vuoden lumen ja jäätiköi den peitossa. Verovapaassa, kaikkien maiden hyödynnettävissä olevassa saariryhmässä pätevät Norjan lait vaikkakin järjestyksenpidosta vastaa poliisivoimien sijasta Sysselman – eräänlainen kuvernööri. Ensimmäinen täytetty jääkarhu tervehtii tulijaa lentokentän matkalaukkuhihnan äärellä. Lentokenttä sijaitsee kolmen kilometrin päässä 78:nnen leveyspiiriln 1700 asukkaan ja 4000 moottorikelkan Longyearbyenistä. Longyearbyenissä sijaitsee huippuvuorten ainoa lentokenttä. Barentsburgissa asuva venäläinen ja ukrainalainen väestö jatkaa matkaansa kentältä venäläisvalmisteisella Mi-8 kuljetusheli kopterilla ja Ny Olesundin tutkijayhteisö kevyemmällä amerikkalaisella Bellillä. Lentokentän yläpuolella rinteessä on ampumarata jossa voi harjoitella jääkarhun kohtaamista. Kentän alapuolella olevan vuo non rannassa on karu leirintäalue. Kesäaikaan Longyearbyeniin voi kulkea jalan suhteellisen turvallisesti ilman asettakin. Avoimessa maastossa jääkarhu näkyy kauas eikä niitä päästetä kaupunkiin. Huippuvuorilla ei ole alkuperäis tä asutusta. Valaiden ja jääkarhu jen metsästäjät sekä tutkimusmatkailijat polttelevat ainoaa käytettävissä olevaa polttoainetta, kivihiiltä lämpimikseen. Longyearbyenissä on toiminnassa enää yksi kaivos, järjestykseltään seitsemäs. Huippuvuorilla kaikki ennen 1946 rakennetut asiat ovat suojeltuja joten vanhojen kaivosten rakenteet ovat hyvin esillä ja pysähtyneet hiilenkuljetusvaijerilinjat hallitsevat yhä Longyearbyenin näkymiä. Lentokentän ja kylän välissä sijaitsee vanhaan kaivokseen rakennettu globaali siemenholvi, jonka suuaukon moderni kartio puskee ulos rinteestä. Kaivoksen uumeniin, ikiroutaan, -18 asteen kylmyyteen on tarkoitus tallettaa kaikkien maailman viljelykasvien siemenet. Majoitumme laakson yläosaan noin kilometrin verran keskustasta sijaitsevaan Nybyeniin. Se muodostuu noin kymmenestä vanhasta kaivosmiesten asuinparakista, joista muutamat toimivat majataloina. Viereisellä rinteellä on Gruve 2 -kaivoksen raunio. Toisen maailmansodan aikaan natsit tuikkasivat kaivoksen tuleen. Tulipalo kesti 20 vuotta. Longyearbyen on kansainvälinen paikallisyhteisö. Vakituiset asukkaat, joista vaihtuu noin neljäsosa joka vuosi, työskentelevät hiilikaivoksen lisäksi joko tieteellisen tutkimuksen tai turismin parissa. Nämä alat ovat tuoneet ihmisiä asumaan Longyear- byeniin lähes neljästäkymmenestä eri kansallisuudesta. Väestö on nuorta, vanhuksille ei ole palveluita joten eläkeläiset muuttavat vähintäänkin Norjaan. Lähdemme syömään joen uoman toiselle puolelle vanhaan kaivosmiesten kylätaloon ”Husetiin”. Siellä toimii fiinihkö ravintola, josta tilaamme annokset turskapalloja. Huippuvuorilla on tapana jättää ulkojalkineet aina eteiseen, tultiinpa sitten sisään ravintolaan, hotelliin tai galleriaan. Tapa periytyy ajalta kun kaikkien kengät olivat hiilimoskan peitossa. Jatkamme laakson rinnettä alas päin ja vastaan tulee vanha hautausmaa puisine, myrskyn ahavoimine risteineen. Ruumiit ovat varmaankin äkillisesti onnetomuuksissa kuolleiden. Huippuvuorille kun ei saa jäädä kuolemaan, eikä tulla syntymään. Lapsista pidetään kuitenkin huolta. Lastentarhakin on ympäröity jääkarhun kestävällä korkealla aidalla. 60 kilometrin päässä sijaitsevassa venäläises- sä Pyramidin kaupungissa lapset eivät saaneet leikkiä talviaikaan ulkona lainkaan. Lapsiperheiden asuttamaa kerrostaloa kutsuttiin hullujenhuoneeksi. Longyearbyenin pääkadulla liikenne on hyvin hiljaista. Sysselmannin yksinäinen virka-auto partioi silloin tällöin tyhjiä katuja. Tuhannet moottorikelkat odotta vat rykelmissä talojen pihoilla lumisempia aikoja. Vuosi vuodelta pidempään. Asuinrakennusten ikkunat on peitetty foliopintaisilla pimentävillä rullaverhoilla. Ne suojaavat makuuhuoneita ympärivuorokautiselta auringon porotukselta joka tuntuu hämmentävältä jopa Lapin keskiyön aurinkoon verrattuna. Marketissa havaitsemme, että ainoat saatavilla olevat tuontihedelmät ja vihannekset ovat nahistuneita ja ostobudjetissa tuntuu lentorahdin tuoma lisä kilohintoihin. Asutuskeskuksen ulkopuolelle ei saa lähteä kulkemaan ilman asetta jääkarhuvaaran takia ja kaupungilla näkee jopa nuoria perheenäitejä kivääri selässään työntämässä lastenvaunuja. Kuva on Huippuvuorilta ukrainalaisten kaivosmiesten asuttamasta Barentsburgista. Etualalla oleva talo on huippuballerina Maya Plisetskayan lapsuudenkoti. Kuva: Tommi Tukiainen ARKTIS Arktinen alue voidaan määritellä eri tavoin. Kirjassamme olemme määritelleet sen maantieteellisesti 66 leveyspiirin, eli napapiirin pohjoispuolelle jääväksi alueeksi. Tavallisesti arktiseen alueeseen katsotaan kuuluvan Pohjoinen jäämeri sekä osia Kanadasta, Alaskasta, Grönlannista, Venäjästä ja Pohjoismaista. Arktinen alue on monipuolinen kokonaisuus mannerjäätiköistä vihreään tundraan, hyiseen mereen ja korkeisiin vuorenhuippuihin. Alueen alkuperäisväestö on sopeutunut kylmään ilmaan, ikiroutaan sekä valon ja kaamoksen vaihteluun. Arktisilla alueella sijaitsee mittavia luonnonvaroja kuten metsiä, kaloja, riistaa sekä mineraaleja. Arktiksella on maailman suurimmat käyttämättömät öljy- ja kaasuvarannot, joihin maailman energiateollisuuden kiinnostus on kohdistunut. Arktisen alueen merkitys matkailun kannalta on myös kasvamassa. Nämä ovat haastavia asioita joiden vaakakupissa kiikkuvat koskematon luonto, maapallon ekosysteemi ja äärimmäisen haavoittuvassa luonnossa elävät alkuperäiskansat sekä markkinatalouden arvoja kumarteleva ihmiskunnan ahneus ja välinpitämättömyys. Matkoillamme saimme ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua näihin vielä koskemattomiin alueisiin ja siellä eläviin ihmisiin. Napakirja – Arktis ja Antarktis ilmestyy Rosebud booksin kustantamana syksyllä 2013. Tommi Tukiainen 13 Muistelmia Kartusta Pienenä tyttönä, pienenä tyttönä… ja vähän isompanakin Minulla oli lapsuudessa monta hyvää ystävää. Eniten leikin kahden lettipääleenan kanssa. Kolmannen, lähempänä asuvan ystävän kanssa kuljin usein yhtä matkaa kouluun. Hän asteli tai hiihti edelläni, jotta minun olisi helpompi ”peesata” perässä. Kauempana asuvien ystäviemme kanssa tavattiin enemmän kesäisin. Leikittiin ja laulettiin, pelattiin ruutua ja nauraa kikatettiin hauskoille asioille. Ja niitähän oli. Meistä oli myös jännittävää tutustua kotiemme ullakoihin. Ystävieni ullakolle kipusimme pysty portaita pitkin ja muistan sen tuoksun. Siellä kerroimme jänniä juttuja – ihan pelottaviakin. Koulumatkalla poikkesin aina ystävieni kotiin aamulla ja odotin kiltisti, kun paksuja lettejä palmikoitiin ja lettien päihin solmittiin milloin punaiset milloin valkoiset rusettinauhat. Koulumatkamme varrelta oli vanha kansa taltioinut karmeita kummitusjuttuja. Yhden männyn oksaan oli joku hirttäytynyt, rantasuulissa oli sota-aikana pidetty ruumisarkkuja, navetan takana oli ruuma, jossa kuultiin ja nähtiin hahmoja, jotka sanoivat jotenkin näin vaeltaessaan: ”yyym yh, tsä tsä tsä.” Huh, tätä kirjoittaessa tuli ihoni kananlihalle, vaikka siitä ajasta on kauan. Ei ihme, jos kouluaikana pelotti kävellä noin kuusi kilometriä yksin kotiin varsinkin pimeällä. Minä ainakin juoksin jokaisen pelottavan paikan ohi. Aina oli sellainen tunne, että joku juoksi perässä. Ehkä nämä johtuivat aikoinaan pommituksissa koetuista 14 pelkotiloista, jotka olivat alitajunnassa, tai järkytyksestä, kun näin 5-vuotiaana rakkaan serkkuni hukkuvan silmieni alla. Aina, varsinkin kesäisin on tuo ikävä tapahtuma mielessäni, eikä suru koskaan kaikkoa. Mistä näitä pelkojuttuja tuli minun tietooni? Istuin aina pöydän alla kuuntelemassa tätien ja setien kertomia tarinoita ja lisäsin aina ja kaikessa omaa mielikuvitustani. Olin siihen aikaan aika ”hyvä kuuntelija". Ystävieni ullakolla oli kauniisti pakattuja tavaroita, oli silkkipöytäliinaa, täkkiä, kenkiä ja astioita ja vaikka mitä. Myös kesäaikaan heillä oli kesäpetit vintillä nukkumapaikkana. Minusta se oli hieno idea nukkua ullakolla mahdollisen sateen ropistessa kattoon. Minun kotini vintissä, mei dän salapaikassamme, oli myös paljon tavaraa. Oli mummin, serkun, isän, äidin, tädin, enon ja tietysti meidän lasten pieniksi jääneitä vaatteita. Oli suutarikone, lestejä, nahkaisia jatsarin kaavoja, rukinlapoja, kangaspuuhun soveltuvia osia, mattoja, pirtoja, loimia, kuteita, sukkuloita, vaatteita ja kaikkea. Silloin vinttimme pohjoisen puolen ikkunoista näkyi myös Kyrösjärven Isoselkä. Muistan aina, että se oli kuin ihme, että meille näkyi järvi – vaikka rantaan oli paljon matkaa. Järvi näkyi aina mielestäni tumman sinisenä. Se on minusta ja meistä kaikista hienoa. Siellä vintillä kuljettiin arasti ja hiljaa, sillä vintille oli kielletty menemästä. Kuitenkin meitä kiinnosti- vat vanhat postikortit, kirjat, lelut ja kaikki mielenkiintoinen sälä. Toinen lettipääleena hyppäsi ruutua kanssani. Muistan hänen kauniit kiilakorkoiset kenkänsä. Niiden väri oli oranssi. Kun hän hyppelehti ruudulta toiselle, minusta näky oli aivan viehättävä. Taisin olla hieman kateellinenkin, vaikka en koskaan ole tunnistanut sitä piirrettä itsessäni. En vieläkään. Leikkeihimme kuuluivat vielä karttu-peli, vinkki, sotahuuto julistettu, mitä tiedät kertoa ystävästäni sekä ei-juu vaarinhousut jne… Myöhemmin aloimme kerätä laulujen sanoja ja lauloimme sydämen kyllyydestä. Opette limme sanat ulkoa ja kuorossa lauloimme ja voi, kuinka se oli ihanaa! Kodinkynttilät, Tiikerihai, Kuningaskobra, Monrepos, Tummat silmät, Miks´ oot sä suruinen kuuluivat keräilysarjaan ja olihan niitä lauluja vaikka kuinka paljon! Tänä päivänä en muista yhdenkään laulun sanoja kokonaisuudessaan ulkoa. – vain muutaman sanan sieltä ja täältä. Sen sijaan ihmettelen nykyisin aina äitini laulaessa, että hän muistaa laulujen sanat ja jopa virretkin ulkoa. Tosin virsien sanat on muutettu nykyisin ja se häntä hieman harmittaa. Keräsimme kiiltokuvia, muistovärssyjä, paperinukkeja, elokuvatähtien kuvia, automerkkejä, tulitikkumerkkejä, kahvipaketeissa olevia pahvisia keräilykuvia ja vaikka mitä. Kiiltokuvissa kiehtoivat kaikki prinsessa-aiheiset ja sellaiset, joissa oli paljon kukkia ja sydämiä. Näitä kaikkia me vaihdeltiin toistemme kanssa ja oli kivaa. Vielä on muistettava savikakkujen teko, joita somistimme leinikeillä ja valkoapiloilla, sinikelloilla ja päivänkakkaroilla ja jos jostain ruusun sai tai nappasi – sehän olikin juhlakoriste! Lopuksi tietysti kilpailtiin siitä, kenellä oli kauneimmat savikakut. Mielikuvituksella ei ollut rajoja. Nykyisin tulla tupsahtaa mieleen ajatus, että pienet olivat ilonaiheet aikoinaan. Aika kului ja koskaan ei tullut mieleenkään sanoa, että on tylsää... ja että ei ole mitään... ei huvita mikään ja kukaan ei oo mun kaa ja haluan sen ja sen eikä mikään tuntuisi riittävän. Minun lapsuuteni oli sellaista aikaa ja nyt on nyt Ystäväni lapsenlapsi halusi jotain kallista ja jotain erilaista tuotet- ta hankittavan. Häntä neuvottiin sanoilla:” Ei hyvänen aika, eivät ennenkään lapset saaneet mitä halusivat, ja etten minäkään ole saanut.” Tuli napakasti kirkkain silmin tytön vastaus: ”Kuules vaari, ennen oli ennen, nyt on nyt!” Mitäpä siihen ystäväni vastasi... Eipä juuri mitään... Niin, lapsuuden kesistä on mieleenpainuvinta se, että tuntui siltä, että aina, ihan totta !! – aina paistoi aurinko! Juuri sellaisina haluan säilyttää kesät mielessäni. Toivon, että edessämme olisi jatkuvasti lapsuuteni aikaisia, au rinkoisia kesiä. Ei liian kuumia, vaan sopivia. Pieni sadekaan ei silloin tällöin olisi pahitteeksi. Tulkoon aina sopiva kesä sateineen ja aurinkoineen, ajatellen viljelijöitä, lomailijoita sekä myös itseämme. Kunnon sade raikastaa ilman ja sateen jälkeen paistaa aina aurinko! Tapaan vielä nykyisinkin lettipääleenojani. Muistelemme menneitä, aina riittää puhumista, aina ilolla ja naurulla on paikkansa. Paljon on matkamme varrella tapahtunut myös koskettavia asioita. Nautitaan tästä kesästä, toisistamme ja kaikista ystävistämme lapsuuteni kiiltokuvakirjan sanoin: ”Ystävä on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko. Niillä hän sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies peltonsa lyhteen.” Kaarina Vuorenhela muistellut 16.5.2013. Lapsuus- ja koulukausi Ikaalisissa, sitten monien, monien vuosien jälkeen jälleen Ikaalisissa eläkepäiviä viettämässä. Hyvältä tuntuu istua parvekkeella ja kuunnella lintujen laulua ja katsella kimmeltävien laineiden liplatusta yhdessä mieheni kanssa. Tämä on onnea! 15 Muistelmia Kartusta Miniäksi Karttuun Sisareni Anneli ja Aulis Alho olivat käyneet pappilassa vihittä vänä todistajien läsnä ollessa ja hääjuhlaa vietettiin kotonani tapaninpäivänä 1970, joka sattui sinä vuonna lauantaiksi. Sulhasen tädin, Irjan, perhe kuului kutsuttuihin, joten sulhasen serkkukin, nuorimies Seppo, oli mukana. Kahvittelujen ja muiden tarjoilujen jälkeen keksittiin ruveta tanssimaan. Kun avattiin väliovet auki ja kierreltiin pirtin, kamarin ja eteisen kautta ympäri saatiin jonkinmoinen tanssitila. Koska nuoria oli vähän, ja Seppo tanssitti minua ahkerasti, naapurin Martta kuiskutteli, että onko tuo Tarjan sulhanen. Todellisuudessa vasta silloin tutustuin Seppoon. Kaikki nuoret lähtivät Riiti alan Nousevalle Voimalle jatkoille. Siellä tanssin koko illan Sepon kanssa, ja hyvä tanssija hän olikin. Irja oli kutsunut meidän perheen seuraavana päivänä syömään Karttuun. Hän kehotti minua tulemaan toisten nuorten kanssa suoraan Karttuun yöksi, ja niinpä meitä nukkui Alhon yläkerran lattialla siskonpeteillä toistakymmentä henkeä. Tutustuin aamulla paremmin Sepon Edla-mummuun, ja hän oli sanonut heti Sepolle, että ota siitä vaimo, olisi oikein sopiva. Kuulin myöhemmin, että mummu oli nikkaillut Irjalle silmää minun kumarrellessani minihameeni kanssa, kun pylly melkein vilkkui. Hameilla ei ollut noihin aikoihin paljon mittaa. 16 Samana sunnuntai-iltana menin Sepon kanssa elokuviin Omalle Tuvalle. Katsojia oli niin vähän, että vain parvelle myytiin lippuja. Elokuvana oli joku venäläinen filmi. Seppo nukkui kesken elokuvan, ja minä en nähnyt lukea, kun en kehdannut pitää silmälaseja. Tästä alkoi seurustelu ja olen voinut sanoa, että hyvät tytöt haetaan kotoa. Meidät vihittiin 1972. Appivanhempani, Irja ja Mokka, ostivat Edla-mummun kuoleman jälkeen 1975 perikunnalta Alhon, Irjan kotipaikan. Saunanmaalaustalkoot Alholla Koiperhonen korvassa Kävimme kesäisin usein Alholla, ja monet hauskat kunnostustalkoot siellä vietettiin. Vietimme Alholla usein nuorten kesken illanviettoja, vappujuhlia yms. Ranta oli lähellä. Siellä käytiin uimassa, onkimassa ja mattopyykillä. Ostimme Sepon vanhemmilta tontin 1979 ja rakensimme ensin mökin, ja kun siihen tehtiin laajennus, muutimme Kartun vakituisiksi asukkaiksi 1985. Tarja Kivinen Kun on perhosia vatsassa, jokainen meistä tietää sen tunteen. Mutta kun on perhonen korvassa, harva on sen kokenut. Vietin uuden vuoden ensimmäistä perjantai-iltaa isännän kanssa sängyssä loikoillen. Hän luki kirjaa ja itse ratkoin ristikkoa. Koiperhonen lenteli edestakaisin häikistellen näkökenttäni edessä pyrkien välillä silmälasieni alle. Vihdoin se asettui yölamppuni kuvulle ja minä kaikki voimani keskittäen lätkäisin sitä Ristikkokärpäsellä. Pelästyihän pieni perhonen vähemmästäkin ja etsi piilopaikan. Lähin löytyi oikeasta korvastani. Voi sitä huutoani, kun perhosparka yritti levitellä siipiään ja kääntää itseään korvassani vai oliko sittenkin perhospolon kuolinkamppailua. Kun perhonen alkoi väpätyksen korvassani, aloin karjua ja pelästynyt perhonen oli siipiään myöten. Siinä vuorottelivat väpätys ja huuto. Perhosen käyttäytymisestä päätellen se kuuli ääneni. Muutaman minuutin mietin, mitä tehdä. Oli yli puolen yön ja ensiapu Tampereella. Neuvot piti löytyä kotoa. Kaikki vaatteet pois ja suihkulla vettä korvaan. Paremmin vesi meni, kun irrotin suihkupään ja laskin vettä letkulla. Väpätys loppui. Korvasta alkoi kuulua samanlaista huminaa kuin löysis tä lipputangon naruista tuulisella säällä, vähän väliä korva oli lukossa, oli paineen tunnetta koko päässä. Muutaman kerran nousin sängystä pyörittämään päätäni, kun korva kohisi kuin Kyröskoski vappupäivän vapaudessaan. Läppäri voitti. Kaksi tuntia selasin naamakirjaa ja sähköposteja kunnes pokka petti. Suihkasin aimoannoksen Remo-wax -nimistä vaikun pehmennyslääkettä korvakäytävään, pumpuli päälle ja sitten sänkyyn. Lääkekin oli jo vuoden 2010 elokuussa mennyt vanhaksi, mutta hätä ei lue lakia. Aamulla heräsin korvakipui sena. Mieheni rupesi touhottamaan lääkäriin. Lupasin käydä päivystyksessä, jos se on Ikaali sissa, kysymässä, huuhtelisiko hoitaja korvani. Pyysin ensin, ettei hoitaja nauraisi ongelmalleni ja selitin koko tarinani. Tuomio oli lääkäriin – kolme potilasta ennen minua. Jono eteni nopeasti ja sain mummuttaakin pukiessani pikku-Stiinalle kengät jalkaan. Stiinan mummu meinasi kuolla nauruunsa ja pudota penkiltä, kun kuuli ongelmastani – koiperhonen korvassa. Lääkäri totesi, että jotain korvassa vielä saattaa olla, ota tavallista särkylääkettä kipuun, käy ensi viikolla huuhteluttamassa se terveyskeskuksessa. Kiitos ja näkemiin. 18,90 €. Maanantaina klo 10.50 oli hoitajan vastaanottoaika. Kotoa lähdin tosi myöhään, koska olin kuullut, että Eero avaisi uudestaan jäätien maanantaiaamuna, kun suojasäästä tullut pintavesi on jäätynyt viikonlopun pakkasilla. Kartun ristillä oli kyltti ”jäätie suljettu”. Tuhatta ja sataa kaasuttelin maanteitä kohti Kauppalaa. Olin minuutilleen perillä. Vettä korvaan. Ensin tuli siipiä ja muuta harmaata, sitten perhosen pää ja muita ruumiinosia. Korvakäytävä näytti tulehtuneelta – ihmekkös se – kun se oli kaksi ja puolivuorokautta toiminut perhosparan viimeisenä leposijana. Mieheni mielestä luomakunta kosti minulle, kun olen koko syksyn imuroinut katoista kärpä set, perhoset ja muut ötökät. Omasta mielestäni tässä oli opetusta miehelleni, että tietää millaisilla äänivaroilla olen tarpeen tullen varustettu. Niistä olisi komppanian vääpelikin kateellinen. 11.1.2013 mh Leikitään Karttua Leikissä yksi on etsijä, karttu, joka laskee kotipesässä esimerkiksi sataan muiden leikkijöiden juostessa piiloon. Sitten karttu huutaa: "Karttu kotona, miehet metsässä, mutten tiedä missäpäin." Karttu lähtee etsimään kavereitaan ja löydettyään jonkun, juoksee kotipesään ja huutaa, että Pekka merkitty Kartun kirjaan ja kopauttaa samalla maahan tai kiveen tai nurkkalautaan kuuluvasti esim. riman pätkällä. Jos Pekka ehtii ensin kotipesään ja huutaa, että nimeäni ei panna kartun kirjoihin, hän saa mennä uudelleen piiloon. Leikki loppuessa kaikki ovat Kartun kirjoissa. Ensimmäisenä kirjoihin joutuneesta tulee seuraava karttu. 17 Muistelmia Kartusta Riitta Mäkipään muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta Olimme melkein viisivuotiaita, siskoni Ritva ja minä, kun muutimme vanhempiemme kanssa vappuna 1945 Jämijärveltä Kartun mummulaan, isänäidin luokse. Jämijärvellä olimme asuneet äidin syntymäkodissa ja minulla oli ikävä Jämijärven mummulaan. Muuttokuorman kanssa pääsimme vain Salmelanmäelle. Tie oli niin huono, ettemme kuorma-autolla päässeet perille, ja loppumatkan teimmekin hevoskyydillä. Kotiutuminen alkoi mukavasti. Brusilla kirmasimme joka päivä, nyt aikuisen ajatuksin aivan harmiksi asti. Brusin tytöt olivat hiukan vanhempia ja joutuivat tekemään jo töitäkin, isossa talossa niitä riitti. Ikää karttui, ja muitakin kavereita löytyi. Siirtolaisia muutti kylään useita perheitä, Soikkelit, Laulajaiset, Tukiaiset, Meskaset… Heillä oli samanikäisiä lapsia ja heistä saimme elinikäisiä ystäviä. Tukiaisen Seppo asui lähimpänä, ja hänellä oli monenlaisia pelejä, joita kävimme hänen kanssaan pelaamassa. Korona oli yksi suosikeista lautapelien ohella. Talvisin hiihdimme tapaamaan kaukaisempiakin kavereita. Sisareni Ritva ja minä olim me ahkeria pyhäkoululaisia. Ensin kävimme Tunturilla Marjatan pitämässä pyhäkoulussa ja sitten Tukiaisella Amalian pyhäkoulussa. Kun Tunturin tytöt Aira ja Mirja-Liisa, meitä kahdeksan ja yhdeksän vuotta nuorempina kasvoivat pyhäkouluikään, kuljetimme heitä mukanamme Tukiaiselle. Pyhäkoulussa lauloimme virsiä 18 ja uskonnollisia lauluja, kuulimme jumalansanaa ja loppuaikoina saimme kiiltokuvan kotiin vietäväksi. Tukiaisen Amalia vei meitä kesäisin pyhäkouluretkelle Seppälän rantaan. En muista, että olisimme mistään tarjoiluista pyhäkoulussa nauttineet. Sandra. Olin tämän lampaan ja sen kahden karitsan kanssa maatalousnäyttelyssä vuonna 1954 Toivolansaaressa. Sain lampaallani I palkinnon. Tilaisuutta varten olin pukeutunut koulussa tekemääni puhtaanvalkoiseen esiliinaan. Samassa näyttelyssä oli Riitta lampaidensa kanssa maatalousnäyttelyssä Toivolansaaressa 1954 Takana Riitta ja Ritva Hakala, edessä Aira ja Mirja-Liisa Tunturi Nuoresta pitäen kuuluimme maatalouskerhoon. Meillä kummalla kin oli aarin kerhomaa, jonka me itsenäisesti hoidimme. Niissä kasvoivat monet keittiökasvit. Äiti viljeli meidän jälkeemme isoa sipulimaata vielä vanhoilla päivilläänkin. Maatalouskerhon välityksellä monille kylille hankittiin lampaita. Meillekin tuli jotakin kookkaampaa rotua oleva kerholaisten käsitöitä arvosteltavana Yhteiskoululla. Olin tehnyt metrin kanttiinsa olevan revinnäisliinan ja sain siitä toisen palkinnon. Koulua kävimme Kauppalassa järven yli sulan veden aikaan kunnan isolla veneellä, jossa kyytimiehenä ja kovan kurin pitäjänä oli yli 70-vuotias vanhus. Turvallisuutta ei silloin arvostettu, mutta koskaan ei onneksi mitään vahinkoa sattunut. Rospuuttoaikana emme päässeet kouluun. Joku karttulainen äiti kuljetti aamuisin lapsensa polkupyörän tarakalla Teikankaalle, josta sitten pääsi linja-autolla Kauppalaan. Meitä olisi ollut kaksi kuljetettavaa ja siksi emme päässeet kouluun. Opettaja lähetti sanan meille kotiin, että kouluun on tultava keinolla millä tahansa. Isä kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kehotti opettajaa kävelemään koulupäivän jälkeen ympäri maitten Karttuun ja lupasi tarjota opettajalle Hakalassa papusoppaa. Koulupakosta ei isän kirjeen jälkeen keskusteltu. Meillä oli hyvä lapsuus. Äiti ja isä rakastivat meitä ja ohjasivat meitä lempeästi oikealle tielle. He opettivat tekemään työtä. Kaikesta olen heille kiitollinen. Työ on ollut tärkeää koko elämäni ajan. Kotona ei ollut niin paljon tehtävää, kun tila oli pieni, mutta kylällä sitä riitti. Koulun kesälomien aikaan olin aluksi taloissa kasvi- ja sokerijuurikasmaita perkaamassa ja harventamassa. Mustikoita myyntiin keräämällä saimme uudet kumisaappaat. Olin 13-vuotiaana Seppälässä etupääs- sä heinänteossa. Siellä oli muitakin ikäisiäni ja vähän vanhempia. Ruokailun jälkeen miespuoliset menivät ruokalevolle pirtin lattialle. Esteri-emäntä sanoi, että tule Riitta siinä huilatessasi kuorimaan perunoita, että saadaan illalla silakkalaatikkoa. Toisena päivänä minun piti tehdä huilatessani pullataikina. Yhden nuoren pojan Esteri-emäntä määräsi viemään lehmän Kauppilaan sonnin tykö ruokatunnin aikana. Poika suuttui ja sanoi, että vie itse. Hän otti polkupyöränsä ja lähti eikä sen jälkeen tullut taloon töihin. Seuraavana kesänä olin apulaisena Arajärven perheessä huvilalla Mämmiäisissä ja Kauppilan pytingissä, jossa he myös kesäisin asuivat. He kaikki joivat, tohtoria lukuun ottamatta, kahvinsa mustana ja minäkin sen siellä opin. Musta kahvi maistuu minulle edelleenkin. Seuraavana kesänä olin palveluksessa Väreen huvilalla. Siellä oli vuokralla nelihen kinen metsänhoitaja Huikarin perhe Helsingistä. Hoidin heidän poikiaan ja autoin aina välillä rouvaa keittiötöissä muun muassa tiskaamalla ja muita keittiö- ja siivoustöitä tekemällä. Perheellä oli maitotinki Hallialta ja töihini kuului maitokannun haku. Lempi Väre oli vuokrannut talonsa kesäajaksi ja asui itse kesän saunarakennuksessa. Jatkokoulutalvena kävimme koulua kahtena päivänä viikossa, tiistaina ja torstaina, kolme tuntia iltapäivällä. Sinä talvena olin aamupäivisin kolme tuntia kuutena päivänä viikossa Hallian vanhan parin, Aleksin ja Fannyn apuna. Laitoin heille ruuan, lämmitin huoneet, kannoin puut ja siivosin. Sain palkkaa yhden markan päivältä. Ripille pääsimme kesällä 1956. Syyskesällä minua pyydettiin kotiapulaiseksi Salmioille Kauppalaan. Mennessäni heidän palvelukseensa isännällä oli kenkäkauppa, mutta vuoden kuluttua hän lopetti kaupanpidon. Emäntä oli melkein liikuntakyvytön. Perheessä asui myös isännän liki 80-vuotias sisko, Selma-neiti. Olin tottunut, että keittiössä oli hellassa liitta, mutta Salmiolla keitettiin vielä rinkihellalla. Alkuaikoina tahtoi tiskatessa tulla essuun musta rinki, kun padat ja kattilat olivat nokisia, enkä osannut niitä varoa. Olin Salmioilla kaksi vuotta, jonka jälkeen käänsin elämässäni uuden lehden avioitumalla. Riitta lähdössä töihin Arajärvelle 1954 19 Papin puheenvuoro Jääkärien juhla Hämeenlinnassa Uudella tavalla Jaa mitäkö? No vaikka katsella luontoa tänä kesänä, kohdata ihmisiä maitolavalla, kuunnella musiikkia kotona, ihmetellä elämää. – Tuntuu tosin vähän liian helpolta ja ylimalkaiselta sanoa näin. Olin muutama viikko sitten vaimoni Sointun kanssa eräillä kurssipäivillä. Ohjelma oli moninaista, kuten arvata saatoimme. Oli pari kertaa musiikkiterapiaa kin. Me parikymmentä osanottajaa marssimme luentosaliin kuuntelemaan mahdollisesti klassista tai sitten jotain tunnelmamusiikkia. Vaan ei! Tuon puolentoista tunnin aikana meidät laitettiin kuuntelemaan ääniä. Piti kuunnella ääniä aivan läheltä, sitten muutaman metrin päästä kuuluvia tai ulkoa. Aluksi oli työlästä. Oli aivan hiljaista kaikkialla. Hetken päästä aloin erottaa. Aluksi jotain ihan hiljaista ja pientä. Sitten jostain kauempaa kuuluvaa. – Ympärilläni oli monenlaista ääntä. En vain aluksi kuullut. Voin siis oppia erottamaan ääniä ympärilläni uudella tavalla. Tuppaan vain kulkemaan, hm, niin kiireisenä äänien ohi. Johtuukohan tämä ”kovakorvaisuuteni” siitä, että tässä minua ja sinua ympäröivässä maailmassa meitä pommitetaan kaiken aikaa erilaisilla äänillä. Niitä kuullessani en kuule mitään! Onkohan näin? En oikeastaan ole tehnyt mitään parannusta kuulla nyt sitten paremmin. Mutta ajattelin, että voisin joskus istuutua mökkimme portaille ja herkistyä kuuntelemaan tuttuja ääniä. Voisin löytää sieltä jonkun uudenkin. Miksi aina pitää tehdä jotain. Jo lehden lukukin vie korvani pois äänien moninaisuudesta. 20 Tai voisin kuunnella minulle rakkaan ihmisen sanomista vähän intensiivisemmin. Joskushan voi käydä niinkin, että kun joku meille tärkeä ihminen sanoo jotain, me kuulemme kyllä, mutta emme kuuntele. Kaksi eri asiaa. Tai voisin yllättää itseni kuuntelemalla – itseäni. Mitä minä juuri nyt mietin, ajattelen, suunnittelen, toivon. Jossain terapiassa sanotaan, että ihminen voi paeta myös omaa itseään. Kuljen itseni ohi ymmärtääkseni sen vasta joskus myöhemmin. Raamatussa, Vanhan Testamentinpuolella Jesajan kirjassa on sana: ”Ei Herran käsi ole lyhyt pelastamaan, eikä Hänen korvansa kuuro kuulemaan.” En oikein tiedä, miksi moni meille tarkoitettu Jumalan lupaus koetaan usein uhkaavaksi. Jumala kuuntelee tarkalla korvalla, missä erehdymme. Ehkä se on meidän huono omatuntomme, joka saa ymmärtämään hyvän pelottavana. Entäpä, jos voisit ja voisimme antaa tämän Jumalan äänen tulla meihin uudella tavalla. Juuri siitähän Jeesus tuli kertomaan, että Jumalamme ei liiku jossain kaukaisuudessa ja menneessä, vaan haluaa olla Isänä lähelläsi. On elämäsi tilanne millainen hyvänsä juuri nyt, sinun Jumalasi ei vain kuule sinua. Hän kuuntelee ja kuullessaan rakastaa sinua! Hänellä on tarkka korva hiljaisellekin huokaukselle. Uudella tapaa olla Jumalaani lähellä. Toivotan kesääsi iloa ja aurinkoa ”Jumalan kämmenellä”! Heikki Mattila Jääkärien kotiinpaluun 95-vuotis juhlaa vietettiin 26.2. Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Jääkärit palasivat Saksasta Vaasaan Arcturus-laivalla 26.2.1918. Vaasan torilla ylipäällikkö C.G. Mannerheim piti heille puheen ja otti vastaan paraatin. Saksassa sotilaskoulutuksen saaneet jääkärit muodostivat valkoisen armeijan rungon vapaussodassa. Hämeenlinnassa pidetyssä juhlassa korostettiin, että jääkäreihin liittyi nuoria miehiä kaikista kansankerroksista. Heitä yhdisti haave Suomen pääsystä vapaaksi Venäjän vallasta, jonka sortotoimet olivat muuttuneet entistä raskaimmiksi ja epäoikeudenmukaisemmiksi. ”Kun painui päät muun kansan, maan me jääkärit uskoimme yhä”, sanotaan jääkäreiden marssilaulun sanoissa. Hämeenlinnassa pidetyssä juhlassa naulattiin jääkäreiden uusittu lippu, joka siunataan käyttöön ensi kesänä Liepajan (Libaun) tuomiokirkossa, jossa jääkärit vannoivat valan itsenäisen Suomen lailliselle hallitukselle. Jääkärisäätiön puheenjohtaja prikaatikenraali Asko Kilpinen luki tervehdyssanojensa aluksi presidentti Sauli Niinistön tervehdyksen. Juhlaan toi valtiovallan tervehdyksen eduskunnan 1. varapuhemies Pekka Ravi. Vaikuttavan juhlan jälkeen oli vielä paraati Hämeenlinnan torilla, johon osallistui myös joukko-osasto Saksasta. Illalla oli panssarisoittokunnan konsertti Verkatehtaan Vanaja-salissa. Kauppilan veljekset Seppo, Jaakko ja Eero. Kuva Anu Kauppila Osallistuin juhlaan Anun ja veljieni Sepon ja Eeron sekä heidän puolisoidensa Railin ja Kertun kanssa. Vanaja-sali oli täynnä kutsuvieraita eri puolilta maatamme. Myös Saksasta oli saapunut sotilashenkilöitä tähän juhlavaan tapahtumaan. Samalla muistimme setäämme jääkäriluutnantti Kaarle Vilhelm Kauppilaa (1893-1956) ja hänen toimintaansa vapaussodassa. Kalle-setämme ei kovin paljon kertoillut siitä, millaista siellä koulutuksessa Lockstedtissa oli. Olen lukenut, että kuri oli kovaa eikä ruokaakaan ollut aina riittävästi. Kalle-setä oli innokas ja hyvä shakin pelaaja. Hän oli voittanut Helsingissä opiskellessaan ylioppilaiden shakkimestaruuden. Hän kertoi voittaneensa siellä Saksassa shakkikilpailut ja voittaneensa tukun rahaa. Niiden rahojen kanssa hän marssi kaupunkiin ja osti omien sanojensa mukaan säkillisen leipää, jonka jakoi sitten tovereittensa kanssa. Kalle-setä asui äitinsä Hilma Kauppilan kanssa Kauppilan ”pytingissä”. Hänen kirjoituspöydällään oli shakkinappulat aina valmiina uutta peliä varten. Meitä silloisia koulupoikia hän haastoi pelaamaan antamalla aina vähän tasoitusta. Ne shakkinappulat, jotka olivat taidokasta käsityötä, hän oli saanut palkinnoksi akateemisesta shakkimestaruudesta. Jaakko Kauppila 21 Muistelmia Kartusta Muistelmia Kartusta Kuvia Kartusta Vanhoja kuvia Kalle Kauppilan arkistoista Aron vainio 1914, kuva otettu Tuulkarin talon tietämiltä Kaaresniemestä 1920-luvulta Kalle Kauppila Vännillä 19.8.1919 Hanna Kauppila Kaaresniemestä, Kauppala taustalla Kauppilan pihasta Eero Kauppila ja kaverit 22 1940 Pytingin takapihalla Hannan ja Samuli Hämylän häät Kauppilassa 1927 23 Muistelmia Kartusta Muuan kesäpäivä kauan sitten On kaunis sunnuntaipäivä jatko sodan ensimmäisenä kesänä. Kartun niemellä kaksi helsinkiläislasta leikkii tutun sukulaistalon pihapiirissä. Parivaljakon tyttö on viisivuotias, serkkupoika vuoden nuorempi. Toisen isosisko saa jo auttaa pienissä kodin askareissa, kuoria perunoita ja katsoa lopputalvella taloon syntyneen poikavauvan perään. Talon isäntä oli toukokuussa pari viikkoa kotilomalla, että saatiin tärkeimmät pellot kylvöön. Muuten on pärjättävä naisväen ja keskenkasvuisen renkipojan voimin. Juuri kertomuskesänä talossa ei ole siirtolaisia, ei inkeriläisiä ja sotavankikin on poissa, koska kunnollista miesväkeä ei ole koko talossa. Lapset saavat täällä maaseudulla juosta temmeltää ilman, että äitien täytyy pelätä ilmahä lytyksiä tai pommituksia tai surra sitä, mistä ja millä ajalla päivit täin saisi lapselleen jonotettua lasillisen maitoa. Juhannukseksi serkusten äidit ovat tulleet synnyinkotiinsa ollakseen apuna heinänkorjuussa ja jos saavat pitää lomaa työstään, ehtivät ehkä hyvässä lykyssä olla rukiin leikkuussakin. Ne lapsen maitolasilliset on maksettu tuomalla kaupungista tuliaisiksi jotakin tuiki tarpeellista, mitä kauppalasta ei ole saanut, ei edes tiskin alta. Maalla riittää tilaa ja tekemistä, leikkipaikat ovat tuttuja ja totta puhuen serkusten ikäiset, neli-viisivuotiaat lapset kykenevät jo moneen hyödylliseenkin puuhaan, päästämään lehmiä haasta, lakaisemaan portaita, ruokkimaan kanoja ja viemään sanaa. Viisivuotias on jo unohtanut keväällisen päätöksensä olla 24 menemättä maalle, ” ennen kuin sinne syntyy tyttö, koska eihän sitä voi koko kesää metsässäkään olla, kun sielläkin on muurahaisia.” Serkukset on aamulla puettu puhtaisiin ja ajettu ulos asianmukaisin varoituksin evästettyinä. Äidit ovat innoissaan. On juuri se aika kesästä, kun on hetki joutilasta aikaa. Kevättyöt on tehtynä eikä heinätöillä ole vielä kiire. On aurinkoinen sunnuntai ja Tampereelta on tulossa sukulaisvieraita. Uudet ihmiset uusine ajatuksineen ja erilaisine uutisineen ovat enemmän kuin tervetulleita. On sovittu, että vieraat tulevat onnikalla. Isolta maantieltä he kävelevät vastarannalle ja sieltä heidät haetaan veneellä omaan rantaan. Kukaan kolmesta äidistä ei omilta töiltään ehdi ohjeistamaan kertomuksemme parivaljakkoa, että olisivat kiltisti leikkimässä. Pihan toisella puolen haan reunassa on painauma, jonkinlainen saviprunni, jossa varhaiskeväällä oli sulamavesiä. Reunalla on joskus kauan sitten keitetty seinämaalia, koska maahan on varissut punamultaa tai ehkä siihen on hajonnut pussin pohja. Äitien varoitukset puhtaista vaatteista unohtuvat sitä mukaa, kun kuoppa syvenee. Ehkä siinä kuopan reunalla on ennenkin tehty punaisia savileipiä. Jostakin kumman syystä kuoppa kiehtoo juuri tänä kyseisenä sunnuntaiaamuna. Unohtuvat varoitukset puhtaista vaatteista. Lasten onneksi äideillä on sen verran kiire, että isoja torumisia ei ehditä antaa, mutta mullalla itsensä sotkeneita sottapyttyjä ei silti päästetä pihapiiriin juuri kun vieraita odotetaan rannasta saapuviksi. Nuhteitten saattelemana yksi äideistä telkeää serkukset saunaan odottamaan pesua ja tulossa olevia kurinpidollisia toimenpiteitä ja varmuuden vuoksi panee oven eteen pönkän. Vasta sitten, kun ruokatarjoilussa tulisi sopiva tauko, jompikumpi äideistä hakisi pesuvettä järvestä saunapataan. Hämärässä mustaseinäisessä mallassaunassa alimmalla portaalla istuen lasten aika tulee pitkäksi. Yläparvelle kiellettiin kiipeämästä, ettei koko parvea tarvitsisi pestä. Ei ole oikein mitään tekemistä. Ikkunasta näkyy pihaan. Vieraille on tarjottu pihakeinuun punaista marjamehua ja nyt kaikki ovat siirtyneet sisään ihailtuaan ensin aikansa talon kukkapenkkejä, suvea ja vuodentuloa. Saunassa istuvien punanahkojen mieleen muistuu eilen leivottu pulla ja eteisen pöydällä jäähtymässä ollut kiisselivati. Isosisko kuori aamulla perunoita kalasoppaan, jonka kanssa on tietysti tädin leipomaa hiivaleipää ja sitä punaista mehua ja kylmää maitoa… Punanahkojen vatsat alkavat kurista epämiellyttävästi. Vieraat ovat juuri nyt varmaankin syömässä ja isosiskokin saa olla siellä aikuisten seurassa pullien ja kiisselin vieressä. Saunassa istuvien lasten käsivarret ovat mullan kaivamisesta ihan voimattomat. Jos nyt käskettäisiin rehustaa sialle tai kanoille, niin niillä käsil- lä ei kyllä millään jaksaisi. Juuri ja juuri nyrkki nousee, kun oikein yrittää. Täytyy oikein kokeilla, vieläkö jaksaisi nostaa kiukaasta edes yhden kiven. Pienin kivi nousee lattialle, sitten vähän suurempi ja pian on käynnissä kilpailu, kumpi saa nopeammin aikaiseksi isomman kasan. Homma on hauskaa, mutta kuka nyt tyhjällä vatsalla viitsii koko päivän kiviä nostella. Ihan kiukaan pohjalle asti parivaljakko ei uletukaan. Vatsat kurnivat edelleen. Lapset muistavat aamulla tehdyt vierasruoat ja mielikuvitus laukkaa. Luultavasti heidät on unohdettu saunaan. Hehän ovat olleet siellä jo koko päivän. Ennen pitkää tulee yö ja pimeä. Kukaan ei tule hakemaan heitä sisään ja syömään. He ovat ihan oman onnensa nojassa kuten evakot. Saunassa ei ole edes nukkumapaikkaa. Parivaljakko päättää ryhtyä omatoimisiksi ja keksii, että ikkunan kautta he pääsevät pois saunasta, jos vähän auttavat toinen toistaan. Siitä suvesta on seitsemänkymmentä vuotta. Jo neljäs sukupolvi on saanut hymyillä tarinalle, joka tuskin silloin nauratti ainakaan asianosaisia, kun yhden äidin ollessa kiinni niskavilloissa ja toisen toruessa punamustia serkuksia vietiin takaisin saunalle. Käsittely ei liene ollut kaikkein hellävaraisin. Kylmällä vedellä ja uudella, juuri kaupungista tuodulla saippualla ja uutuudenkarhealla juuriharjalla parivaljakko pestiin välttävään kuntoon. las Tunnistatko kuvien henkilöt? Vasemmanpuoleisesta kuvasta tiedetään vain, että se on kuvattu Ikaalisten Kartun kylän metsässä. Tiedätkö jotakin kuvan henkilön tai yhteenkasvaneen puun historiasta? Entä kuka on oikeanpuoleisen kuvan karttulainen hevosmies? Kaikki tiedot aiheesta voi ilmoittaa toimituskunnalle. Kuvat ovat valokuvaaja Aatto Mäkisen (1899-1945) ottamia. 25 Harrastuksia Kartussa Kaikki mukaan lupiinin torjuntatalkoisiin Kartussa! Millan aloitteesta karttulaiset voisivat ryhtyä hommiin lupiinin leviämisen estämiseksi. Allaoleva teksti on kopioitu Suomen Ympäristökeskuksen nettisivuilta. Komealupiini (Lupinus polyphyllus Lindl.) ei juuri esittelyjä kaipaa. Hernekasveihin kuuluva korea kasvi värjää kesäkuussa pientareet sinisen, punaisen, valkoisen ja violetin kirjaviksi kukkameriksi herättäen intohimoja puolesta ja vastaan. Kaikki Suomessa esiintyvät lupiinit ovat vieraslajeja. Komealupiini tuotiin Pohjois-Amerikasta koriste- ja rehukasviksi Eurooppaan 1800-luvun alkupuolella. Suomessa sitä on käytetty lähinnä koristekasvina. Helposti siemenistä lisättävää kasvia on levitetty ahkerasti puutarhoihin ja mökeille, joista se on edelleen karkaillut pitkin tienvarsia lisääntyen räjähdysmäisesti. Lupiinin leviäminen Lupiinin voittokulkua on mahdoton enää kokonaan pysäyttää, mutta sen leviämisen hillitsemiselle on hyvät perusteet. Pitkään ajateltiin, että lupiini pysyy tienpientareilla ja pihoissa eikä kykenisi leviämään luontoon. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Merkkejä luontoon levittäytymisestä on havaittu jo vuosia sitten eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö laji leviäisi myös niityille ja lehtoihin, jos niin annetaan tapahtua. Esimerkiksi Lappeenrannan Pappilanniemen lehdossa lupiini ryöhähti kymmenessä vuodessa muutamasta yksilöstä satoihin (Saarinen 1992). Lajia on havaittu myös useilta uhanalaisten niittykasvien kasvupaikoilta. Leviäminen tienvarsillakaan ei ole ongelmatonta. Perinteiseen maatalouteen kuuluneiden niittoja laidunnustapojen loppumisen myötä lukuisat niittyjen ja laitu mien kasvit ja hyönteiset ovat tul- Yksi yksilö levittää ympärilleen satoja siemeniä ellei sitä niitetä ajoissa. Kuva mh 26 leet uhanalaisiksi. Huomattava osa niistä on löytänyt turvapaikan avoimilta, kuivilta ja niukkaravinteisilta tienvarsikedoilta. Lisäksi lupiini sitoo typpeä ilmasta rehevöittäen kasvupaikkaa. Ravinteikkaalla kasvupaikalla menestyvät voimakaskasvuiset lajit, joten niittykasvit ja niillä elävät hyönteiset joutuvat väistymään pientareilta. Kumpaa katselemme mieluummin: hetken kukoistavaa luonnollemme vierasta lupiinia vai kissankellojen, mataroiden, päivänkakkaroiden ja hanhikkien kirjomaa tuoksuvaa piennarta? Lupiinin torjunta Kuten muidenkin hankalien vieraslajien, myös lupiinin hävittäminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Lajia voi olla vaikea saada kokonaan hävitettyä kasvupaikalta, mutta sen leviämisen estäminen on ensimmäinen askel. Katkaisemalla kukinnot ennen siementen kypsymistä voidaan jo hillitä kasvin kulkua uusille paikoille. Monivuotisella lupiinilla on pystyjuurakko, eikä se onneksi leviä kasvullisesti rönsyjen avulla. Silloin kun lupiineja on vielä vähän, kannattaa nähdä vaivaa ja kaivaa ne juurineen ylös maasta. Laajalle levinneitä lupiinikasvustoja voi kurittaa niittämällä. Niittojäte tulee aina korjata pois kasvualustan liiallisen rehevöitymisen välttämiseksi. Torjuntatyötä on jatkettava useiden vuosien ajan, sillä maaperän siemenvarastosta itää uusia lupiininalkuja vuosienkin jälkeen. Lumikenkäilyn lumo Lotta Hamari-Rantasalo ja Toni Rantasalo Kartun Rantaharjusta ovat innostuneet uudesta talvilii kuntalajista. Tonin myymän erävarustevalikoiman kautta he ovat itsekin päässeet tutustumaan lumikenkäilyn saloihin parina viime talvena ja jääneet koukkuun lajin monipuolisuuteen. Nykyaikaiset lumikengät ovat talvikenkien pohjiin kiinnitettävät kevyet muoviset ”tassut”, joissa on laajat säätömahdollisuudet ja jääpiikit. Niillä voi kulkea käytännössä missä tahansa, hienointa touhu kuitenkin on umpihangessa, jossa talvikengät upottaisivat väistämättä. Viime talvena lunta riitti joka puolella, joten metsissä ja esimerkiksi Uuraslahden jäällä oli ihanteelliset lumikenkäilykelit. Lumikengät olivatkin käytännössä välttämättömät Allekirjoittanut lumikenkäilemässä Hangossa 2010. Sauvat parantavat tasapainoa mäkisessä maastossa. Kuva: Lilli Kivimäki Lotan ja Tonin suursnautseri Rambo pääsee hangessä ilman lumikenkiäkin, mutta ulkoiluttajan kulkua ne helpottavat kummasti. Kuva: Lotta Hamari-Rantasalo esimerkiksi koiria metsässä ulkoiluttaessa – pariskunnan isot koirat kun liikkuvat hangessa niin paljon vaivattomammin kuin ihminen pelkillä talvikengillä. Lumikenkien jälkiä näkyi viime talvena myös metsästäjien reiteillä. Vaikka lumikengillä pääseekin umpihangessa kätevästi eteenpäin, on se silti tehokasta liikuntaa. Ranskassa ja USA:ssa lumikenkäily on oikea hittilaji, ja Suomessakin sen suosio kasvaa koko ajan. Eikä ihme, sillä suksiin verrattuna lumikengät ovat hel pot kuljettaa mukana, edulliset ja käytännössä huolto vapaat ja niillä voi liikkua missä vain riippumatta laduista ja keleistä. Lajin aloittaminen on helppoa eikä vaadi kovaa peruskuntoa – jos pystyt kävelemään, pystyt myös lumikenkäilemään. Toni tarjoaa lumikenkiä myös vuokrattavaksi ja opastaa kenkien käytössä, jotta kaikki halukkaat pääsevät tutustumaan lajiin esimerkiksi viikonlopun tai talviloman ajaksi. Kartussa lumikenkäilyyn on hyvät maastot, kun on sekä tasaista peltoa ja järven jäätä että mäkistä ja metsäistä maastoa. Lumikenkäilyyn pätevät samat jokamiehenoikeudet kuin muuhunkin ulkoiluun. vh 27 Millan palsta Kartun palveluhakemisto Hevosella liikenteessä Kuva Mirjamin hevosajokortista vuodelta 1975 Osallistuin Niinisalossa 14.2.2013 pidetyille alueellisille yksityistie päiville. Kiinnostustani osallistua tilaisuuteen lisäsi päivän ohjelmassa ollut esitys hevonen yksityistiellä. Monet karttulaiset ovat pohtineet monella sektorilla hevosen oikeuksia ja velvollisuuksia liikenteessä ja yksityisteillä. Monesti minunkin mielipidettäni on asian tiimoilta kysytty. Moni tietää hevosharrastukseni, mutta alla olevassa kirjoituksessani olen pyrkinyt olemaan täysin puolueeton. Päivän antina sain seuraavaa tietoa: Suomessa on yli 150 000 ratsastuksen ja raviurheilun harrastajaa. Ratsastus on yksi nopeimmin kasvavista harrastusmuodoista. Suomessa on hevosia yli 70 000. Kartussa voi kulkea hevosen kanssa seuraavia yksityisteitä: Halliantie, Kotisalontie, Noita peräntie ja Sällintie niiltä osin, kun ne ovat kaupungin hoidossa. Jos hevosen omistaja on tiekunnan osakas, niin liikennettä ei saa estää lukuun ottamatta kelirikkoaikoja. Liikenne otetaan tarvit- 28 taessa huomioon tieyksiköinnissä ja siihen on olemassa sovitut ohjeet. Jos hevosliikennettä harjoittava henkilö on elinkeinonharjoittaja, esim. ratsu-, ravi- tai vaellustoimintaan erikoistunut tallinpitäjä, hänet voidaan ottaa tiekunnan osakkaaksi tiekunnan kokouksessa tai tielautakunnan päätöksellä (Ikaalisissa tielautakunnan asioista päättää teknisen lautakunnan tiejaos). Elinkeinonharjoittajalle voidaan asettaa käyttömaksu tai tiekokous voi kieltää tienkäytön. On kuitenkin huomattava, että jos tiekunta on saanut avustusta, niin silloin ei voi kieltää hevosten liikkumista yksityistiellä. Kiellon saanut yrittäjä voi myös valittaa tielautakuntaan päätöksestä. Jos elinkeinon harjoittamisen kannalta on tärkeää käyttää tietä, niin tielautakunta arvioi tarpeen päätöksessään. Samaa maksupolitiikkaa voidaan soveltaa muihinkin tienkäyttäjäryhmiin, esimerkiksi metsästäjiin ja hevostoimintaa harrastaviin yksityishenkilöihin. Jokamiehenoikeuden perusteella satunnainen ratsastus on sallittua yksityisteillä. Ratsastaa ei kuitenkaan saa piha-alueilla eikä viljely- tai tuotantotoimintaa otetuilla aluilla. Jokamiehenoikeuden perusteella määrää ei voida ennakolta rajoittaa, siis vapaa liikkuvuus on sallittua. Jos ratsastuksesta aiheutuu vähäistä suurempi haitta tai häiriö, on korvauksista sovittava maanomistajan kanssa. Metsäteillä ja muilla yksityisteillä on siis mahdollista ratsastaa jokamiehenoikeuden puitteissa. Pysyvään tai jatkuvasti toistuvaan ratsastajaryhmän ratsastamiseen on syytä hankkia etu- käteen maanomistajan lupa. Hevonen + kärry tai reki on hevosajoneuvo, jonka liikkumista säätelee tieliikennelaki. Tieliikennelain (3.4.1981/267) rajoitukset, kuten liikenteen vaarantaminen (TLL 1-3 ja 98 §), koskevat myös yksityistien käyttäjiä. Hevosen liikkuminen muun liikenteen seassa aiheuttaa ja on aiheuttanut runsaasti vaaratilanteita, jopa kuolemantapauksia. Sen vuoksi ratsastamiselta ja ravivalmennukselta edellytetään tiellä varovaisuutta ja ennakointia muiden tiellä liikkujien suhteen. Samoin moottoriajoneuvojen kuljettajien on otettava huomioon yksityistiellä liikkuessaan ratsastajat ja hevosajoneuvot (TLL 46 §). Facebookista kopioitu teksti: ”Kun kohtaat hevosen liikenteessä, hidasta vauhtia ja anna hevoselle ja kärryille tai ratsukolle aikaa siirtyä tien sivuun! Tarkkaile ohjastajan käsimerkkejä ja noudata niitä! Ohita hevonen riittävän kaukaa ja hiljaisella ajonopeudella! Hevonen on saaliseläin ja pelästyessään pakenee uhkaa. Hevonen on pelästyessään arvaamaton.” Kartun kyläteillä Sällintien suuntaan on enintään 40 km/h aluerajoitus ja Halliantiellä 50 km/h. Nopeusrajoitusten noudattaminen lisää turvallisuutta, kun kohdataan hevonen tai poni liikenteessä. Jos vedät autolla peräkärryä tai kuljet äänekkäällä ajoneuvolla, kohtaa tai ohita hevonen maltilla. Oudot kolinat ja äänet saattavat säikähdyttää hevosen ja aiheuttaa vaaratilanteen. mh Vireässä Kartun kylässä on monenlaista yritystoimintaa. Julkaisemme vastedes kylälehdessä palveluhakemiston, jotta löydät lähelläsi olevat palvelut, kun niitä tarvitset. Lisäykset ja tietojen päivitykset voi lähettää sähköpostitse kartun.kylaseura@luukku.com. vh Franginkari Ky www.franginkari.fi Mökkivuokraus – viiden tähden huippumökit Myynti ja varaukset Ikaalisten Kylpyläkaupunki Oy (03) 450 1222 kylpyläkaupunki@ikaalinen.fi Lisätietoja mökeistä antaa Timo Hallia timo.hallia@franginkari.inet.fi 040 590 2229 Hamari-Rantasalo Lotta Kakut ja leivonnaiset Oriflame-tuotteet Rantaharjuntie 35 0400 430 654 lotta.hamari@gmail.com Hautamäki Viivi www.viivihautamaki.fi Valokuvauspalvelut Hämylänperäntie 29/8 050 576 6817 viivi@viivihautamaki.fi Hiusstudio Frizz Heini Jokipelto Parturi-kampaamo Vanha Tampereentie 5 040 415 5120 Hämeen Kattourakointi Oy www.kattourakointi.com Kattotyöt Teijärventie 1 0400 132 680 Kauppilan matkailutila www.kauppila.net Majoitus -, pito-, kokous- ja aktiviteettipalvelut Minna ja Kalle Kauppila Kauppilanranta 2 044 586 7633 kalle@kauppila.net Kilvakkalan Saha ja Höyläämö Veljekset Keskinen Sahaus, höyläys, puutavara, huvimajat, leikkimökit ym. Kartuntie 45 050 561 5983 Noitaperän mökkitalkkari www.noitaperanmokkitalkkari. com Kiinteistönhuolto- ja talonmiespalvelut, mökkitalkkari, rakentaminen, metsuripalvelut, tilaustyönä puu- ja metallikoristeet, kuten karhut, aidat ja portit Näpsä-laiturit, Putseri-pienjätevesipuhdistusjärjestelmät Ari Hokkinen Noitaperäntie 102 050 594 9467 noitaperan.mokkitalkkari@ ippnet.fi Ojakoski Arto Polttopuut, kuljetus Myllykartuntie 235 0400 831 756, (03) 452 3156 arto.ojakoski@reppu.net Tmi Toni Rantasalo www.facebook.com/ tmi.toni.rantasalo Tarvikkeet ja varusteet metsästykseen, retkeilyyn ja vapaa-aikaan Rantaharjuntie 35 044 030 4752 turvatuotteita@ippnet.fi Ilmoitustilaa kyläläisille! Kyläläiset yksityishenkilöt voivat nyt ilmoittaa kylälehdessä myynnissä olevasta tai vuokralle tarjottavasta omaisuudesta tai jos etsit ostettavaksi tai vuokrattavaksi jotakin tiettyä. Ilmoitukset tulee lähettää sähköpostitse kartun. kylaseura@luukku.com ja ne julkaistaan seuraavan vuoden kylälehdessä kesällä. 29 Harrastuksia Kartussa Outo lintu Kartussa Taidetta harrastavalle diplomaatille, Aarno Lutzille, tulee tänä vuonna täyteen 40 vuotta osa-aika-karttulaisena. Karttuun kauniin tontin perässä Ikaalilaiset Kalle ja Helga Sauna luoma ovat entisen vaimoni sukulaisia. He kehottivat meitä ostamaan tontin Kallen työkaverilta, Väinö Majanmaalta ja hänen puolisoltaan Saimalta. Väinön jäädessä eläkkeelle he halusivat myydä Sällintien varressa olevan pikkutilan sivupellot, koska pelkäsivät omaisuuden vaikuttavat eläkkeen suuruuteen, eikä poikakaan ollut kiinnostunut tontista. Olimme jo ostaneet tontin Päijänteeltä, mutta Kartun tontti vaikutti kauniimmalta, niinpä päädyimme tänne. Ostimme Helenin tilasta palstan 24.7.1973, ja sen nimeksi tuli Koivumäki. Siitä tulee tänä vuonna 40 vuotta, joten voin pitää itseäni aika vanhana osa-aika-karttulalaisena. Saunaluoman Kalle, tunnettu rakennusmies Ikaalisissa, rakensi saunarakennuksen, jota olen sitten myöhemmin vähän laajentanut. Pellot istutettiin koivulle seuraavana vuonna ja viime vuonna tehtiin kolmas eli viimeinen harvennus. Se on nyt saanut ”lopullisen muotonsa” kunnes taas joskus nekin koivut kaadetaan ja tilalle varmaan tulee kuusimetsä. Löysimme tontilta vuosia sitten pontikan keittopaikan ja osan välineistä, joista jäljelle on jäänyt vain pieni maitotonkka. Se on nyt tarkoitus kiinnittää kylän maitolaituriin. Tontilla on siis perinteitä. 30 Ulkomainen sukunimi, suomalainen mies Minulta kysyttiin kerran kyläjuhlissa, että missä olen oppinut puhumaan niin hyvin suomea. Selitys on yksinkertainen – äitini oli suomalainen ja olen syntynyt Suomessa. Syy siihen oli vierasperäinen sukunimeni, mikä ymmärrettävästi herättää uteliaisuutta. Sukunimeni on peräisin isältäni, joka oli ns. baltiansaksalainen, Latviasta syntyisin. Hän saapui Suomeen Pietarista vähän yli parikymppisenä pian Suomen itsenäistymisen jälkeen. Kasvinviljelyinnostus opiskelun ja työn kautta Perusopintoni ovat maataloudessa. Olen suorittanut maatalous- ja metsätieteiden maisterin ja agronomitutkinnot. Myöhemmin laajensin opintojani Yhdysvalloissa ja Helsingin Yliopistossa. Olen tehnyt työurani kasvipatologian tutkijana Tikkurilan maatalouskoelaitoksella, kasvin suojeluasiantuntijana Berner Oy:ssä, KOP: maatalousasiantuntijana ja MTK:n kansainvälisen asioiden hoitajana. Viimeksimainittu tehtäväni johti sitten Ulkoministeriöön, jossa tein pisimmän työuran. Ensimmäinen Suomen ulkoasian hallinnossa perustettu maatalousavustajan virka perustettin Suomen OECD edustustoon Pariisiin, jonne minut nimitettiin. Sieltä myöhemmin Brysseliin, kun Suomi aloitti vapaakauppaneuvottelut nykyisen Euroopan edeltäjän EEC:n kanssa. Välillä muutamaksi vuodeksi ministeri öön ja sen jälkeen Roomaan Aarno Lutz. Kuva: vh Suomen pysyväksi edustajaksi FAO:hon. Viimeinen ulkomaanposti oli Marokko, jossa toimin Suomen asianhoitajana. Ulkomailla tapahtuvaa palvelua kertyi kaikkiaan 18 vuotta. Kielitaitoa ja taideharrastuksia Ulkomaiset työpaikat vaativat kartuttamaan kielitaitoa. Puhun suomen ja ruotsin lisäksi englantia, saksaa, ranskaa, italiaa ja espanjaa. Viimeksi mainittua kieltä olen opiskellut Espanjassa viettämäni pitempien aikojen vuoksi. Harrastan edelleenkin kaikkia oppimiani kieliä kielitaidon ylläpitämiseksi. Myös mökkeilyä voidaan varmaan pitää harrastuksena. Sen lisäksi olen harrastanut jo parikymmentä vuotta maalausta ja kuvanveistoa. Olen käynyt lukemattomia Helsingin Työväenopis- Aarnon taidetta vanhemmalta kaudelta hänen venevajansa seinällä. Kuva: mh ton maalaus-, piirustus- ja kuvanveistokursseja. Ikaalisissa on hyvin vireä kuvataideyhdistys ja useampia taitavia maalareita ja kuvanveistäjiä. Osittain se varmaa johtuu Kankaanpään taideopiston läheisyydestä ja siellä suoritetuista opinnoista, mutta myös tänne paluumuuttaneista ammatti-taiteilijoista. Olen Ikaalisten kuvataideyhdistyksen jäsen ja osallistunut useaan yhdistyksen kesänäyttelyyn, maalauksilla ja kuvanveistolla. Helsingissä olen osallistunut Helsingin Työväenopiston näyttelyihin. Kuvanveisto on hyvin aikaavievää puuhaa. Kun työväenopiston kurssit pidetään vain kerran viikossa, ei siinä paljon ehdi saada aikaan. Perinteisesti tutkitaan edelleenkin ihmisvartaloa. Malli seisoo, istuu tai makaa 4–5 kertaa lukukauden aikana neljä tuntia kerralla, mutta sekään ei tunnut riittävän savesta tehtävään työhön. Lisäksi siitä tehdään kipsimuotti, johon lopputyö valetaan joko kipsiin tai eri betonilaatuihin. Pronssivalu, mikä olisi paras materiaali, ei tule kysymykseen työväenopiston tiloissa. Maalausharrastuksessa käytän öljy-, akryyli- ja vesivärejä. Olen maalannut sekä figuratiivistä eli esittävää taidetta ja abstraktista eli ei-esittävää taidetta. Ensin mainitussa halutaan esittää sitä mitä nähdään todellisuudessa esim. maisema tai muotokuva. Jälkimmäisessä ei pyritä esittämään mitään luonnollisen maailman kohteita. Abstrakti taide on todellisuutta jäljittelemätöntä taidetta. Kuuluisa italialainen maalari-ja kuvanveistäjä Modigliani kuvaa sitä ehkä parhaiten kertomalla pyrkivänsä esittämään jotakin mikä on todellisuuden ja ei-todellisuuden välissä. mh Aarnon betoninen naisfiguuri kuvanveistokaudelta. Kuva: mh 31 Harrastuksia Kartussa Salon emäntä ja sukkapuikot Olisi mukava tietää, monetko vierastossut Ojakosken Pirkko on tähän mennessä kutonut. Kun maatalousnaisten tupailta menneinä vuosina oli Salossa, arpavoittona oli usein pari kudottuja töppösiä. Tuliaisiksikin me kyläläiset olemme joskus saaneet sellaiset ja alle kirjoittaneellakin on niitä eteisen lipastonlaatikossa viidet odottamassa sukkasillaan kulkevia vieraita. Kaikkea muutakin kuin töppösiä Pirkko kertoo vuosien varrella kutoneensa tai kuten nykyään hienosti sanotaan, neuloneensa. Sukkia, tumppuja, villapuseroita, huiveja eli kaikkea, mitä seitsenhenkinen perhe viisikymmenluvulta tähän päivään asti on tarvinnut. ”Yhden kerran sain lahjaksi langat seitsemään villapuseroon. Eivät ne kaikki jouluksi valmistuneet, viimeisen puseron tein itselleni. Muistan vieläkin sen punaisen nypyllisen langan.” Pirkolla ja Eskolla on viisi lasta, kymmenen lastenlasta ja seitsemän lastenlastenlasta, miniät ja vävyt kaupan päälle. Enää ei Pirkolle tulisi mieleenkään yrittää kutoa kaikille jotain jouluksi. ”Eivätkä nuo kädetkään enää oikein kestä kutomista.” Valtavan määrän muitakin käsitöitä Pirkko on elämänsä varrella tehnyt. Arveluni on, että ehkä jo pikkutytöstä lähtien. Ehkäpä tallessa on joukko muitakin nuoruuden ajan töitä? ”Me kävimme koulua pahimpaan pula-aikaan, ei silloin saanut aineita. Jollei ollut kangasta tai lankaa omasta takaa, niin ei niitä koulustakaan annettu. Olin siinä mielessä onnellisemmassa asemassa kuin moni muu, että sain 32 Pirkko Ojakoski, kuva mh kotoa ainakin sukkalankaa ja jos oikein muistelen, niin taisin tehdä jonkin käsityöpussinkin. Muista koulukäsitöistä ei ole jäljellä mitään, mutta tallessa on ensimmäinen vohvelikankainen liina. Kaikki myöhemmät käsityöt pidettiin loppuun asti, villapuse rot, sukat ja tumput ja ompelukoneella tehdyt lasten vaatteet.” Sotavuosinakin kuuluivat koulun lukujärjestykseen käsityöt, mutta jos ei aineita ollut, istuttiin tunnilla kädet pulpetilla. Ompelukoneen käyttöä harjoiteltiin paperille ilman kangasta ja ilman lankaa, oppihan siinä kuitenkin jollain lailla ompelukoneen käsittelyä. Kysyessäni, eikö kirkonkylän koululla ope- tettu pula-aikana parsimista, saan kieltävän vastauksen. Ainoa käsityö, joka Pirkolla on kouluvuosilta, on nenäliinan kokoinen vohvelikankainen pikkuliina, johon on pujoteltu kuvioita sinisellä ja punaisella puuvillalangalla. Reunat on hapsutettu. Sellaisia liinoja käytettiin mm. ruokatunnilla pulpetilla soppalautasen alla, mutta ei sotavuosina kaikilla ollut sellaistakaan. ”Puikoilla kutominen on ehkä kaikkein mieluisin käsityö, mutta olen minä virkannut yhden parisängyn peitteenkin. Lakanapitsiä on valmiina metrin pätkä, siihen se jäi. Virkkaaminen ei ole minun juttuni, mutta kutomista, sitä on riittänyt ja tykkäsin minä ompelukoneella tekemisestäkin.” Pitovaatteiden teko viidelle lapselle oli paitsi hauskaa, myös taloudellisesti järkevää. Kysyessäni jotakin esimerkkiä mieluisasta tai muuten muistiin jääneestä työstä, Pirkko kertoo Päiville tekemästään takista. ”Se oli alun perin tädiltä saatu kauniin vihreä ulsteri. Joku toi siihen Tampereelta kaulukseen, hihansuihin ja tamppiin pilkullista nahan näköistä kangasta. Tein vielä myssynkin. Kokonaisuus oli mielestäni onnistunut ja oli se varmaan Päivistäkin mieluisa. Oli niitä hyvin onnistuneita toki muitakin, mutta tämä on jäänyt mieleen.” Niistä vuosista, kun oli ommeltava vaatteita ja kudottava sukkia lapsille, on kulunut jo hyvä tovi. Pitkään on ollut jo mahdollisuus tehdä sellaisiakin käsitöitä, joita ei tehdä tarpeeseen, vaan omaksi iloksi ja huviksi. Molemmille tytöilleen Pirkko on solminut ryijyt, Päiville Sahalahden ryijyn ja Paulalle Satakunta kakkosen. ”Kai siinä pian vuoden verran meni yhden ryijyn tekemisessä, kun ei sitä tehnyt urakalla. Lasten pinnasängyn päällä solmiminen oli helppoa. Ei tarvinnut kannatella käsissä ja työ pysyi riittävän levällään.” Viime vuodet ovat mahdollistaneet Pirkolle muitakin mieluisia harrastuksia kuin käsityöt. ”Antiikkilehteä olen tilannut aina siitä asti, kun se alkoi ilmestyä, kymmeniä vuosia. En haaveile siitä, että esineitä pitäisi saada itselle, mutta ihailen vanhoja kauniita tavaroita. Ne kiehtovat tavattomasti mielikuvitusta, sekä kalliit koristeelliset että yksinkertaiset talonpoikaisesineet. Jo pelkkä kuvien katselu vie johonkin sellaiseen aikaan ja paikkaan, jonne ei muuten ole mahdollisuus päästä.” Kysyessäni Pirkolta, onko hänellä käsitöihin liittyen toteutumatto mia tai vielä toteutumistaan odottavia haaveita, Pirkko miettii hetken. ”Ei oikeastaan. Olen saanut tehdä juuri sitä ja sen verran, kuin on ollut mahdollista, kun on ollut huolehdittavana koti ja lapset, karja ja talontyöt, puoliso ja äiti.” Sen verran Pirkko kuitenkin myöntää, että jos saisi elämän aloittaa alusta ja itse määritellä, mitä muita taitoja kuin käsitöiden tekemisen taidon saa syntymälahjakseen, hän valitsisi taulujen maalaamisen lahjan. Ojakosken Pirkon ja Eskon kirjahyllyn keskiosa on pyhitetty Kupittaan saven keramiikalle, jota on mittava kokoelma. Ylin hylly on tyhjä, koska se on kissan nukkumapaikka. Vieraan sydäntä kylmää ajatuskin kissasta hyppäämässä tuolin käsinojalta katon rajaan, mutta kertaakaan ei kissa ole kuulemma pudottanut ainoatakaan esinettä. Varmuuden vuoksi Pirkko sanoo koputtavansa maalaamatonta puuta. Haastattelemassa kävi Leena Sälli Pirkon tekemiä ryijyjä, ylhäällä Paula Ojakosken ja vasemmalla Päivi Juholan kuva ryijystään. Osa Pirkon Kupittaan saven astiakokoelmasta. Kuva mh 33 Kylänraitilta Patikkaretkellä 26.5.2013 Kyläseuralaiset tekivät patikkaretken 26.5.2013 Uuraslahden nuotiopaikalle. Suurin porukka lähti kävellen klo 13.00 KarttuRilta Uuraslahden nuotiopaikalle. (Sateen sattuessa olisimme olleet Kylpylän kodalla.) Pellon poikki kulkiessa huomattiin, että siinä oli tuoreet jäljet ja Uuraslahden rantahuvilalaisethan olivatkin jo nuotiopaikalla. Päivä oli aurinkoinen, hellerajan tuntumassa. Grillimakkara maistui kaikille osallistujille, 23:lle kaksijalkaiselle ja kuudelle nelijalkaiselle. Eero keitteli nokipannukahvia, joka siellä luonnon helmassa maistuikin erinomaiselta. mh Kuva: Seppo Tukiainen Kartun kartta vuodelta 1910 Kuva: Seppo Tukiainen Kuva: Kirsi Kiuru Muistoja Irja Kivisen kouluaikaisesta muistovihosta 34 Kartun karttaa Maanmittaushallituksen historiallisesta kartta-arkistosta (Senaatin kartasto, Ikaalinen XXIXXII 20-21 ja XXIII-XXIV 20-21). Venäjän valtio kartoitti vuosina 1870-1917 Etelä-Suomen topografisesti noin 61. leveyspiirille asti mittakaavassa 1:21000. Suomen valtio tuki kartoitustyötä taloudellisesti, ja venäläiset sotilasviranomaiset luovuttivat Suomeen valokuvaukselliset jäljennökset kustakin mittauspöytälehdestä kahtena mustavalkoisena kappaleena. Myöhemmin nämä karttalehdet väritettiin Maanmittauksen ylihallituksessa. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?o=0. mh 35 Tervetuloa Mämmiäisiin 31.8.2013 Vietetään yhdessä kivat kesäkauden päättäjäiset Mämmiäisten uimarannalla lauantaina 31.8. klo 18 alkaen! Viime vuonna Mämmiäisille osui kylmännihkeä ja tuulinen sää, mutta makkarat ja tunnelma pysyivät silti lämpöisinä.
© Copyright 2024