M/s FINNHAWK Yhtiön konttorista ilmoitettiin uudesta tujun jobista M/s Finn Hawk:iin ja sain tiedon laivan tulosta parin viikon päästä Kotkaan. Aloimme Pipsan kanssa suunnitella naimisiin menoa ennen laivan tuloa Suomeen. Yhtiö lupasi vaimolle ilmaisen matkan Valtoihin, joten meille tuli kiire valmistella lähtöä ”häämatkalle”. Mikaelin seurakunnan kirkkoherra kirjoitti vihkitodistuksenkin ennen vihkimistä, jotta Pipsa voisi hankkia uuden passin uudella nimellä ja tehdä viisumihakemuksen USA:n suurlähetystöön. Meidät vihittiin Mikaelin kirkossa 1.9.1966. Kahvit juotiin Pipsan perheen kanssa ja saman tien lähdimme Helsinkiin. Viisumi piti hakea USA:n suurlähetystöstä aamulla, ja illalla piti olla jo laivassa, joka ”makasi” Kotkassa. Kovalla touhulla aloitimme tämän avioliiton. Pipsa oli saanut lomaa yhden reissun ajaksi, mutta satamalakko Suomessa viivytti reissua eli reissuja tehtiinkin kaksi ja häämatkamme kesti tasan kolme kuukautta. Hawk oli rakennettu Wärtsilän telakalla 1964, 10.000 dw- tonnin, 151,1 metrinen moderni kraanalaiva. Myöhemmät nimet Maltesholm 1971, Finn Hawk 1976 ja Fernando Evert 1979. Jalo purteni romutettiin Sitalburissa 20.12.1990. Alus purjehti vakituista linjaa Pohjois-Euroopan ja USA:n itärannikon väliä ja normaali matka kesti 5-6 viikkoa. Pois jäävä stuertti Johanssonin Harry, tuleva naapurimme Kotkassa, oli jäänyt leskeksi ja pakotettu jäämään maihin lapsia hoitamaan. Olikin onnen kantamoinen, että pääsin uuteen ja hyvään laivaan. Harry, joka oli ollut laivassa jo telakka-ajoista lähtien, oli organisoinut laivaan hyvät jemmat. Kuten olen aiemmin kertonut, me skönarit olimme lisäansioiden perään. Sehän tietenkin onnistui salakuljettamalla viinaa ja tupakkaa, jotka ovat tunnetusti himottua tavaraa. Jo ensimmäisenä päivänä pyysin tullin avaamaan sikeli kaapin ”tullivaraston” ja sain kipparin tarvitsemat edustus viinat ja tupakat. Tullin mentyä hyttiini viemään lahjapulloaan, nappasin pari keissiä ”24 pulloa” viskiä sivuun ja puoli keissiä Marlboroa, ”25 kartonkia”. Sikelit pantiin tullin kanssa kiinni, ja tunnin kuluttua Tate pojalla oli rahaa tarjota Pipsalle hääateria Seurahuoneella. Hän ihmetteli rahan paljoutta, jota en paljastanut. Mahtaako vieläkään tietää? HÄMATKALLA YLI ATLANTIN. Kapteenimme Rune Mattson, oli ahvenanmaalainen vanhan ajan herrasmies. Hän oli jo lapsena aloittanut merimiesuransa ja edennyt seilipaattien kautta kunnioitettuun virkaansa. Laiva oli hienosti rakennettu. Salonki oli edustustarkoitukseen sisustettu baareineen ja seurustelutiloineen. Minulla oli suuri hytti ja toimisto. Matkustajina oli Outokumpu Oy:n johtaja kauppaneuvos Valve vaimoineen ja Amerikkaan matkustava nuori rouva. Pipsalla oli siis mukavaa naisseuraa, joten hänen matkansa sujui mukavasti. Alkumatka meni hyvässä säässä. Pentland sundin ohitettuamme alkoivat mainingit ja vetipä tämä Pipsan naaman valkoiseksi. Tottumattomana merenkulkijana merisairaus iski todella kovasti ja pari päivää piti olla vuoteen omana, ennen kuin hän tottui rullaukseen ja gungaukseen. Pipsasta kehittyi oiva merenkulkija. Minulla oli lungit olot. Pipsa kirjanpitäjänä tarkasti laskut ja teki kuukausiraportit, joten tehtävänäni olikin olla seurustelu-upseeri ja ottaa matkustajien kanssa päivittäiset ryypyt. Emme kumpikaan arvanneet lähes jokapäiväisen viinan käytöni johtavan lopulta turmioon. NEW YORK NEW YORK Sinatran laulu mielessämme saavuimme Nykkiin ja nyt oli mukava mennä maihin Pipsan kanssa. Manhattan tuli varsin tunnetuksi kummallekin. Vierailimme mm Radio City Music hallissa katsomassa show esitystä ja syömässä hyvin Rainbow Rum:issa Rockefeller Centerin ylimmäisessä kerroksessa. Siellä cocktailkin maksoi lähes päivän palkan. Esittelin Pipsalle myös kuuluisan Greenwich Villagen ja Bovery Fallishin kuuluisan Sammys Placen, missä entiset alkoholisoituneet näyttelijät esiintyivät. Tietenkin piti näyttää Empire State Building ja muut turistikohteet. Matkareittihän oli sama, mitä olin jauhanut m/s Selma Thordenin kanssa monet kerrat. Pipsa vaimo ja siiffi ”Kara” Karinko Kippari järjesti juhlia pasiseereille ll perämies osasi viihdyttää New York, New York here I come Todellinen merikarhu Rune Matson Tällaistahan se keli usein oli Chief Steward Tate Inervo Merisairaus iski kovasti Pipsaan Tarmo tuli avustamaan Suomessa Pipsa ja esakokki Matti Puustinen Passengerit auringossa Läksimme junalla ”häämatkalle” Philadelphiasta Washingtoniin. Siellä tutustuimme USA:n pääkaupunkiin, joka oli saanut niemensä maan esimmäisen presidentin, Washingtonin mukaan. Valitettavasti presidentti Lyndon B. Johnsson ei yrityksistämme huolimatta ottanut meitä vastaan Valkoisessa talossa, joka on rakennettu vuonna 1888 eli saimme norkoilla Valkoisen talon aidan vieressä. Capitol-kukkulalla olevassa kongressitalossa kävimme opastetulla kierroksella. Kumma kyllä saimme kulkea siellä aivan vapaasti. Tänään se ei varmaan onnistuisi. Washington Monument oli mahtava näky ja tämä elokuvista tuttu paikka on maailman korkein obeliski ja jonka korkeus on 59 metriä, oli näkemisen arvoinen. USA:n yhdistäjän presidentti Lincolnin muistomerkki tuli nähdyksi kuin myös kuuluisa Arlingtonin hautausmaa, jonne on haudattu 300.000 sodissa kaatunutta amerikkalaista ja myös Dallasissa ammuttu presidentti J F Kennedy. Suomalaisia nimiäkin näkyi hautakirjoituksissa. Meille oli outoa se, kun opas esitteli nähtävyyksiä, niin kaikista kerrottiin mitä mikin patsas, rakennus ym oli tullut maksamaan. Me olimme Euroopassa tottuneet kuulemaan, kuinka vanha, koska rakennettu eli historiaa. Jenkeissähän mitataan kaikki rahassa. Hotellimme sijaitsi aivan keskustassa. Hyvä ja kaunis huone, mutta pitää vähän morkatakin. Vuode oli varustettu pyörillä ja sehän ei pysynyt paikallaan nukkuessa, vaan seilasi huoneen laidalta laidalle. Tulimme melkein merikipeiksi. Laivamme oli mennyt Wilmingtoniin Etelä Carolinan osavaltimoon, ja me matkustimme perässä junalla. Kotimme odotti siellä ja laivamme seilasi Newport Newsin lähellä sijaitsevaan Norfolkiin. Pipsakin sai nähdä naftaliiniin pannut sadat laivaston alukset, jotka oli ankkuroitu rannikolle. Näitä kuljetus- ja sotalaivoja huollettiin ja ylläpidettiin siltä varalta, että maa joutuisi sotatilaan. Matka jatkui NY:kin kautta kohti Eurooppaa kuoppaisella Atlantilla, olihan syysmyrskyjen aikaa. Pipsasta oli tullut oiva merenkulkija. Laiva kallisteli puolelta toiselle ja Pipsa kulki välillä Skotteja pitkin kongeissa. Kävimme Antwerpenissa, ja tietenkin visiteerasimme suomalaisessa merimieskirkossa. En kuitenkaan vienyt häntä tutustumaan lähellä sijaitsevaan ilojen kortteliin. Se aika oli minulta ohi lopullisesti. Seuraavana kohteena oli Rotterdam, silloin maailman suurin satama. Vein Pipsan junalla Amsterdamiin, jossa toimin ammattitaitoisena oppaana. Olinhan viettänyt siellä telakalla yli kuukauden ja tunsin kaupungin varsin hyvin. Vein Pipsan piruuttani kabaree Madam Arthuriin, jossa transvestiitit esittivät mahtavan show’n. Ei ymmärtänyt tyttö mitään, vaan luuli naisartistien esiintyvän. Mainiossa kalaravintolassa söimme maukkaan Solé al Africaine annoksen. Lukijani, haluatko reseptin? SOLÉ AL ARRICAINE - Merianturaa Afrikkalaiseen tapaan Merianturafileitä, purjosipulirenkaita, pilkottua banaania, ananaspaloja, suikaloitua paprikaa, vihreää, keltaista ja punaista. sitruunamehua ja persiljaperunoita. Freesaa hedelmät ja vihannekset voissa, lisää sitruunamehua. Jauhota kalafileet ja paista voissa. Mausta sitruunanmehulla ja chili pippurisuolalla. Aseta kalat lautasille ja laita kalafileiden päälle lisäkkeet ja sivuun persiljaperunat. Kuha, tai ahvenfileet kelpaavat kotimaassa. Hieno ja muistorikas annos. Suosittelen lämpimästi. Hampuriin saavuttuamme tuli tieto, että satamalakko oli alkanut Suomessa. Wälläri näytti, mihin Merimies Unioni pystyy. Suomenlahti oli jäätynyt ja jäänmurtajat olivat myös lakossa. Ei auttanut muu, kuin lähteä takaisin Amerikkaan. Pipsa olisi voinut lentää Suomeen, mutta sain hänet ylipuhuttua uudelle reissulle, joten tehtiin taas tosi myrskyinen Atlantin ylitys ja Pipsa seurasi mukana kuin hai laivaa. Matkareitti oli sama kuin aiemmin. Nykissä kävimme tietysti ensin syömässä Casa Stortassa Broklynissä, missä Finnlinesin kaija oli. Se oli italialainen ravintola, jossa oli herkulliset jenkkipihvit. Viiden sentin paksu New Yorker Steak oli herkullinen ja verinen, yli puolen kilon pihvi Idaho perunan kera. Kerronpa tarinan näistä perunoista. Kun Yhdysvallat perustettiin ja mietittiin valtioille nimiä. Tälle, hyvistä perunoistaan tunnetulle alueelle ensimmäiset perunat oli tuonut maahan suomalainen Ida Aho. Päätettiin kunnioitta häntä antamalla valtiolle nimeksi Idaho ”Idaho Famous potatoes”, eli Iita Ahon kuuluisat perunat lukee jokaisen Idahon auton rekisterikilvessä. Kokkina oli Puustisen Matti ja hän oli usein seurassamme, kun menimme maihin syömään. Brooklynissä oli myös suomalaisten siirtolaisten ”Haali,” jossa vanhasta maasta lähteneet suomalaiset kokoontuivat. Siellä puhuttiin ”Finlenskaa”, sehän oli sikäläistä amerikansuomea, jossa useat sanat olivat muokkautuneet englannin kielestä. Kukaan ei uskonut, että meillä kotimaassa meni hyvin, vaikka kuinka vakuuteltiin. Reissu tehtiin ja pääsimme kotimaahan. Häämatkamme kesti päivälleen kolme kuukautta. Pipsa jäi maihin entiseen työpaikkaansa Turun Autokauppaan ja minä jatkoin seilaamista seuraavaan kevääseen. HIEMAN SMUGELIA Olin aiemmalla reissulla tehnyt tuttavuutta sataman talimannin, irlantilaisen Wilburin kanssa. Hän ehdotti ostavansa kaiken viinan mitä toisin tullessani. Tuumasta toimeen. Ostin 100 keissiä Canadian Club-wiskyä, jotka jemmattiin provianttikuiluun. Konehuoneen ja keittiön tavarat nostettiin kraanalla suoraan kuiluun, josta ne oli helppo purkaa suoraan keittiön varastoon tai konehuoneeseen. Se oli erinomainen jemma, ja homma sujui hienosti. Nykissä kipparin ollessa syömässä salongissa. Mukana piti tietenkin olla useita skönäria. Esa-kokki, poosu, timppa, kone ykkönen ja siiffi. Muuten ei homma luistanut. Kaikki olivat osallisena bisneksessä. Tämä Vilpuri, joksi häntä kutsuimme, oli sataman työnjohtaja, joka vastasi laivojen lastauksesta ja lossauksesta. Hänellä oli omat apurit, jotka hakivat paletit trukilla varastoon. Merimiesten palkka oli huono, emmekä tunteneet tekevämme rikollista toimintaa. Smuglaus kuuluu ikivanhaan merimiesten oikeuteen. Huumeita ei siihen aikaan salakuljetettu, enkä usko suomalaisten merimiesten sitä vieläkään tekevän. USA:n eri valtiot toimivat samaan tapaan kuin muissakin maissa. Tulli-ilmoitukset pitää tehdä siirryttäessä osavaltiosta toiseen. Siinä oli porsaanreikä, jota oli helppo hyödyntää, sillä kontrollia edellisessä valtiossa ostetuista viinoista ei ollut. Ostinkin aina 10 keissiä Whiskyä ja myin sen toisessa osavaltiossa. Sikelikaappi aukesi helposti ja varaston määrä pysyi aina saamana. Kauppa kävi kuin siimaa, mutta se, mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Ei markkaakaan jäänyt säästöön. En ollut oppinut säästämään vaikka olin naimisissa. En osannut ajatella aikuisen tavoin, enkä ollut oppinut tuntemaan vastuuta tulevaisuudesta. Jenkeistä ostettiin tietysti halpaa tupakkaa Hollantiin vietäväksi. Chesterfield ilman filtteriä oli myyntivaltti. Sitä ostin 10 keissiä, eli 500 kartonkia joka reissu. Samoin teki miehistö; kukin varojensa ja asemansa mukaan. Rotterdamissa bisnes-miehet kävivät ensin maksamassa ostoksensa ja sovittuna aikana kuorma-auto pörhälsi kaijalle ja miehet heittivät tupakat lavalle, joka peitettiin nopeasti ja auto poistui rauhallisesti satamasta. Se oli jännää hommaa. Hollannista, tai Saksasta ostettiin Marlboroa ja viinaa Suomeen. Kotimaassa piti olla tarkkana, koska ”kontrajengi” saattoi tulla milloin vain laivaan, jopa useita päiviä satamaan tulon jälkeen, ja vielä toisessakin satamassa. Kontraporukat olivat tullin erikoisryhmiä, jotka iskivät paikalle ”karhukoplan” tavoin. Kysyt varmaan, miten kannattavaa salakuljetus oli? Tuotto oli noin kolminkertainen ostohinnasta. Minua alkoi seilaaminen kyllästyttää. Kaipaus Pipsan luo Turkuun oli kova. Päätinkin jäädä maihin hommia etsimään. Keväällä näin lehdessä ilmoituksen, jossa Naantalin Kaivohuone etsi hovimestaria. Ravintoloitsija Kalle Aaltonen oli vuokrannut ravintolan kesä ajaksi. Se oli suosittu ravintola Naantalin rannassa, jossa oli hyvä ruoka ja tanssia iltaisin. Sain paikan lähinnä kielitaitoni takia. Silloin ei Suomessa ollut juurikaan kielten opetusta, paitsi yhteiskouluissa. Nykyiselläkään kielitaidolla ja koulutuksella en tänä päivänä olisi hovimestarin hommia saanut. Opin kuitenkin varsin nopeasti tarvittavan työn. Olin tullut kotivävyksi Pipsan perheeseen ja elämä tuntui mukavalta. Viina ei juuri tullut mieleen. Toki kävin ottamassa muutaman kaljan Kanta Krouvissa ja luulinkin päässeeni liiallisesta viinan läträämisestä eroon. Ei ole helppoa byssässä kun laiva rullaa ja gungaa RAVINTOLA ELÄMÄÄ 1960 LUVULLA Naantalin Kaivohuone oli kesäravintola. Kielitaitoa oli tarpeeksi joten siksi työ minulle tarjottiin. Sen aikaiset tavat ja ravintolasäännöt tuntuvat sietämättömiltä nykyaikaan verrattuna. Ensiksi pukeutuminen. Illalla piti miehillä olla puvun takki ja solmio kaulassa ensimmäisen luokan ravintoloissa. Mikäli ei vaadittua asua ollut, niin portsari vuokrasi asuja. Ravintolat oli luokiteltu kolmeen luokkaan. Kolmatta luokkaa sanottiin räkälöiksi. Ravintolan hintataso myös määräytyi luokan mukaan. Naantalin Kaivohuone oli tietenkin ensimmäisen luokan paikka. Ruokailupakko. Kolmen kaljan, tai kahden grogin jälkeen piti syödä, jotta tarjoilu jatkuisi. Mikäli illan mittaan oli tarjoilijan mielestä juonut liikaa, piti syödä uudemman kerran, mikäli halusit jatkaa juomista. Poikkeuksena olivat tietysti liikemiehet ja korkea-arvoiset asiakkaat. Ravintolaan haluttiin tietenkin naisia tanssitettaviksi, mutta heitä ei päästetty yksin sisään. Piti vaalia moraalia tarkoin silmin. Yksin oleva nainen oli huora tai heikkoperäinen. Kaksi naista oli tietysti eri asia. Toinen oli toiselle moraalin vartija, joten tervetuloa. Naiset istutettiin ns. ”tyttöpöytiin” ja ne sijaitsivat tanssiparketin vieressä. Tanssimaan sai mennä vain puvun takki päällä. Jos joku mies oli tanssimassa ilman takkia, piti heti mennä kohteliaasti huomauttamaan pukeutumissäännöistä. Erään kerran häpesin, kun hyvin puettu pariskunta tuli ravintolaan. Naisella oli pitkät punaiset saappaat jalassa sekä punainen nahkahame ja pusero. Johtaja Aaltonen määräsi minut huomauttamaan, että saappaat jalassa ei saa tanssia. Punaisena naamaltani huomautin rouvalle asiasta. Totta kai hän loukkaantui syvästi ja kertoi ostaneensa asun Pariisilaisesta muotitalosta. Eipä auttanneet muotitalo selvitykset eli piti mennä vaihtamaan kengät jalkaan. Muutamia muistoja asiakkaista. Puolimatka Oy:n johtaja Armas Puolimatka oli silloin Suomen tunnetuin rakennusurakoitsija. Hän oli erinomainen asiakas. Kova ryyppymies tarjoili tyttöpöytiin aitoa samppanjaa. Eräänä iltana hän tarjosi 36 pulloa kalleinta laatua. Lisäksi Puolimatkalla oli aina samat tarjoilijat ja hovimestari. Toinen hyvä asiakkaamme oli Neste Oy:n toimitusjohtaja Uolevi Raade. Hän oli arvonsa tunteva herra, joka osasi juoksuttaa henkilökuntaa. Hänen veljensä vakuutusyhtiö Suomen toimitusjohtaja kusi housuunsa säännönmukaisesti joka kerta. Opin huomaamaan asiakkaiden sivistystason käyttäytymisen mukaan. Usein asiakkaina oli aristokraatteja. He käyttäytyivät kohteliaasti ja arvokkaasti henkilökunnalle. Taasen kerran sain omakohtaisesti kokea, miten työväenluokasta ylös nousseet alistivat henkilökuntaa. Ammattiliiton kokoukseen osallistuneita politiikkoja ja johtomiehiä oli juhlimassa suuri joukko. En ole koskaan kokenut sellaista nöyryytystä, jota saimme kokea. Koimme olevamme orjia heitä passatessaan. Ei kuitenkaan voinut mennä vastaan sanomaan. Arvaa sapettiko? TAKAISIN MERILLE Rantasuon Topi soitti minulle ja kertoi, että matkustajalautta Finn Partnerissa olisi intendentin paikka. Topi oli mennyt naimisiin ja siirtynyt myös maihin. Hän oli Finn Linesin pääkonttorissa töissä. Kiinnostuin ehdotuksesta, koska kesätyöni oli lähes lopussa. Sain paikan Itämeren helmeksi kutsutussa aluksessa. Alus oli rakennettu Wärtsilän Helsingin telakalla 1966 ja oli uusi laiva. Pituutta 134,5 m, gt 7458 tn, dwt 1600 tn. Nimen- muutokset: 1969 Sveaborg, Per Gynt 1977, 1978 Stena Baltica, 1982 Lalyssos, 1989 Noura l, 2004 Noura. Alus romutettiin vuonna 2004. Pitkä historia aluksella. Viimeiset vuodet se kuljetti Punaisella merellä muslimeja Mekkaan. Tämä alus oli todella upea ja hyvin rakennettu. Intendentin tehtävät oli johtaa koko taloushenkilökuntaa. Aluksessa oli alaisenani 96 henkeä joten työtä oli aivan liiaksi. Matkustajia sai ottaa 1400, mutta usein matkustajia oli lähes parituhatta. Ruokasali, kolme baaria, saunabaari ja yöklubi. Röyhkeät tarjoilijat ja baarimestarit varastivat sen kuin kerkesivät. Myivät omia viinojaan bongaamatta ja kaatoivat halvinta whiskyä tai konjakkia laseihin laskuttaen kalleimmasta aineesta. Yöklubiin tehdyt voileivät eivät menneet kaupaksi, koska oluttuvassa ne maksoivat puolet vähemmän. Yöklubin porukka kävi ostamassa kaikki leivät sieltä ja möivät ne sitten pimeästi yöklubissa. Raportoin näkemästäni tietenkin yhtiölle. En tiedä menikö perille, vai ei? Pipsakin oli yhdellä risteilyllä mukana ja tyttöparka sai istua yksin lähes koko ajan, sillä kiireitä riitti. Kyllästyin pian tähän stressaavaan raadantaan. Jokapäiväinen tissuttelu alkoi uudelleen. En kestänyt hermopainetta ilman päivittäisiä ryyppyjä. Halusin pois laivasta ja sainkin Finn Linesilta jobin takaisin vanhaan kunnon Finn Hawkiin. Lähes samat tuttavat olivat tallella ja jatkoimme pienen bisneksen tekoa. Viimeisellä reissulla, ennen kuin otin ulosmaksun, sattui meille haaveri. Olin hankkinut 60 keissiä Troikka vodkaa. Osakkaina 6 luotettua miestä. Kotkassa neuvottelimme smuglareiden kanssa ajankohdasta, milloin lossaus tapahtuu. Yöllä hiivasimme kakkosruumasta keissit täkille ja moottorivene ajoi ulkosivulle. Lossasimme lastin kahdet hanskat käsissä moottoriveneeseen. Ilman tuplahanskoja olisivat kädet palaneet kastliinassa. Lastia oli aivan liian paljon. Vene läksi hitaasti kohti Hietasen rantaa, mutta pahaksi onneksi FÅA:n parkko ajoi ohi ja perä aalto upotti kalliin lastimme. Vain kaksi muovisäkkiin pantua tupakka keissiä jäi pinnalle. Perässä tullut kalastus alus nappasi keissit merestä ja kiittivät kättä heiluttaen. Salakuljettajat uivat Hietasen rantaan bensatankki pelastusrenkaana. Siellä makaa varmaan vieläkin viinat möljän pohjassa.
© Copyright 2024