TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2014 Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat Ravitsemusinterventiot kehitysmaissa Kestävyyden käsite Yliopiston strategiset valinnat Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa Taiteellinen tutkimus TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2008 4 2014 TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. PÄÄKIRJOITUS: Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat Heikki Mannila Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet Pasi Heikkurinen 10 Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat Jarkko Tirronen 17 Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. LYHYESTI Ilari Hetemäki 29 KATSAUKSIA Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan globaalimuutostutkimukseen Iina Koskinen ja Tanja Suni 33 TIETEENALAT DIALOGISSA Tarvitseeko biologia muitakin kuin biologeja? Tero Ijäs ja Tarja Knuuttila 37 TUTKIMUSTA SUOMESSA Taide + tutkimus = taiteellinen tutkimus Markus Hotakainen 42 Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta KESKUSTELUA Suhteellisuusteoria ei ole uskon asia Tuomo Suntola 46 Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa Matias Slavov 49 Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Seuraava numero ilmestyy syyskuun lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään 1.9.2014 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 1 Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa Marja Mutanen, Lauriina Saine ja Katja Korhonen3 Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa Pekka T. Heikura24 Bibliometrinen tutkimus ja innovaatiopolitiikka Olli Poropudas, Yrjö Leino, Anu Nuutinen, Hanna-Mari Puuska ja Janne Pölönen 56 Tiedettä politiikan ohjailussa Karl-Erik Michelsen 60 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Saksalainen kirjasto Gabriele Schrey-Vasara 61 KIRJALLISUUS Lapsuus kulutusyhteiskunnassa Visa Heinonen 62 Lapset yhteisön uhreina Ilkka Pyysiäinen 64 Kuoleman kasvot Pirjo Korkiakangas 65 Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä Ismo Söderling 67 Teknologian tulevaisuuden näkymiä Juhani Unkuri 69 Tarinoiden kaipuu Pekka Wahlstedt 70 Kielen ja kirjallisuuden palveluksessa Tapani Kelomäki71 PÄÄKIRJOITUS Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat Heikki Mannila Nuorena professorina istuin Helsingin yliopiston suuren konsistorin kokouksessa, virkaikäjärjestyksen häntäpäässä. Erään virantäyttöasian yhteydessä käytti puheenvuoron virkaikäjärjestyksen toisesta päästä kliinisen kemian professori Johan Järnefelt. Hän totesi syvällä bassoäänellään: ”Yliopistoissa teemme vain kahdenlaisia tärkeitä päätöksiä: keitä otetaan töihin ja keitä otetaan opiskelemaan.” Järnefeltin lausuma on erittäin osuva, ja sitä voi pitää myös lähtökohtana, kun mietitään tutkimuksen rahoituksessa tehtäviä temaattisia valintoja. Tutkimuksen rahoituksessa joudutaan jatkuvasti tekemään valintoja: mitä rahoitetaan ja mitä ei. Valintoja tehdään sekä alojen välillä että alojen sisällä. Alojen välisiä ratkaisuja voi kutsua myös temaattisiksi ratkaisuiksi. Kun rahoitus kasvoi, uusia asioita käynnistettiin uudella rahalla ja vanhat toiminnat jatkuivat entisellään. Rahoituksen pysyessä vakiona tai vähentyessä on uusia avauksia tehtäessä luovuttava jostakin nykyisestä toiminnasta. Yliopistouudistus antoi yliopistoille mahdollisuuden aikaisempaa itsenäisemmin päättää omasta toiminnastaan. Nämä seikat ovat nostaneet temaattiset valinnat entistä enemmän keskustelun kohteeksi. On kuitenkin hyvä muistaa, että temaattisten ratkaisujen pitäminen entisellään on sekin valinta. Valintoja tehdään eri tasoilla. Yksittäiset tutkijat tekevät niitä päättäessään, mihin suuntautuvat. Valintoja tekevät tutkimuksen rahoittajat: yliopistot, tutkimuslaitokset ja tutkimuksen kilpailulliset rahoittajat, kuten Suomen Akatemia ja Tekes. Yliopistoissa (ja tutkimuslaitoksissa) alojen väliset päätökset konkretisoituvat pysyvää henkilökuntaa palkattaessa: rekrytoidaanko kemisti vai historiantutkija? Alan sisäinen valinta on kyseessä silloin, kun mietitään kuka kemisteistä tai historiantutkijoista palkataan. Toki alan sisälläkin tehdään osin temaattisia valintoja: rekrytointien yhteydessä myös professorin tutkimusaiheilla on merkitystä. Temaattisten ja sisäisten valintojen ero ei siten ole mitenkään ehdoton. Kilpailullinen tutkimusrahoittaja, kuten Akatemia tai Tekes, tekee temaattisia valintoja päättäessään esimerkiksi eri tieteellisten toimikuntien rahoitusvolyymistä tai käynnistäessään erityisiä tutkimusohjelmia, ja alan sisäisiä valintoja tehdään, kun kansainvälisten arviointipaneelien raporttien pohjalta päätetään rahoitusta antaa yhdelle kemistille toisen jäädessä ilman. Temaattisista valinnoista käytävä keskustelu on paljolti keskittynyt kilpailullisten rahoittajien tutkimusohjelmarahoitukseen. Temaattisia valintoja edustaa samalla tavalla esimerkiksi eri ministeriöiden alaisten tutkimuslaitosten saama suora noin 300 miljoonan euron valtionrahoitus tutkimukseen. Valinnoista rahallisesti ja muutenkin merkittävimmät ovat kuitenkin yliopistoissa tehtävä päätökset siitä, mitkä ovat eri alojen koot yliopistoissa, eli päätökset siitä, kuinka paljon työntekijöitä kullekin alalle palkataan. Rekrytoinnit määräävät pitkälti sen, mihin yliopistojen suora valtion rahoitus käytetään. Tämä noin 1,9 miljardin määräraha on yliopisto- ja tutkimusjärjestelmän selkeästi suurin erä. Alojen koosta saa hyvän kuvan tutustumalla opetus- ja kulttuuriministeriön Vipunen-tietokantaan, joka sisältää muun muassa paljon kiehtovaa tietoa siitä, kuinka paljon eri uravaiheiden henkilöstöä kullakin tieteenalalla on. Alojen kokojen merkitystä tutkimuksen rahoituksen kannalta voi hahmottaa laskemalla, kuinka suurta taloudellista sitoutumista professorin palkkaaminen yliopistolle merkitsee. Otta- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 1 malla huomioon pelkästään professorin oma palkka tai siihen lisäksi yhden post doc -tutkijan tai lehtorin ja yhden jatkokoulutettavan palkat, sekä kummassakin tapauksessa erilaiset sivuja yleiskulut päädytään siihen, että vuositasolla professorin palkkaus edustaa karkeasti laskien 250 000–450 000 euron sijoitusta kyseiselle alalle ja siten 20 vuotta toimivan professorin palkkaus 5–9 miljoonan euron sijoitusta. Yliopistot ovat yliopistouudistuksen jälkeen rekrytoineet yli tuhat professoria. Näiden päätösten temaattiset vaikutukset ovat erittäin suuria: nämä henkilöt tulevat vaikuttamaan Suomen tieteen ja korkeimman opetuksen tasoon ja suuntautumiseen merkittävästi seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana. Yliopistot ovat näiden rekrytointien kautta päättäneet vuositasolla ainakin 250–450 miljoonan euron käyttämisestä. Jos professuurit ovat pysyviä, niin kyse on 5–9 miljardin euron temaattisesta suuntaamisesta 20 vuoden aikana. Kilpailullisten rahoittajien tutkimusohjelmarahoitus edustaa sekin merkittävää temaattisten valintojen tekoa. Ohjelmamuotoisen tai suunnatun rahoituksen osuus on kuitenkin esimerkiksi Suomen Akatemian rahoituksesta ollut tähän mennessä noin 10–15 % eli pyöreästi 30–45 miljoonaa euroa vuodessa. Yhden tutkimusohjelman koko on tyypillisesti noin kymmenen miljoonaa euroa ja kesto neljä vuotta. Eduskuntakäsittelyssä oleva lakiehdotus Suomen Akatemiaa koskevan lain muuttamisesta sisältää yhtenä osanaan strategisen tutkimuksen rahoitusvälineen muodostamisen ja sen hallinnon sijoittamisen Suomen Akatemian yhteyteen. Strategisella tutkimuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä tarvelähtöistä tutkimusta, joka tukee ”tiedolla johtamista” (evidence-based policy) ja/tai hakee ratkaisuja julkisen sektorin tai elinkeinoelämän uudistumiseen. Tähän uuteen kilpailullisen rahoituksen rahoitusvälineeseen on kerätty rahoitusta lähinnä tutkimuslaitoksista mutta myös Tekesiltä ja Suomen Akatemialta; rahoituksen vuosittainen määrä on suunnitelmien mukaan 57 miljoonaa euroa eli noin 3 % julkisesta tutkimusrahoituksesta. 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Strategisen tutkimuksen laajat teemat ja mahdolliset painopisteet päättää lakiehdotuksen mukaan strategisen tutkimuksen neuvoston aloitteen pohjalta valtioneuvosto. Teemoista muodostettavista ohjelmista ja hankkeiden valinnasta päättää täysin itsenäisesti ulkopuolisista asiantuntijoista koostuva strategisen tutkimuksen neuvosto tieteellisen laadun ja yhteiskunnallisen relevanssin pohjalta. Tutkimuslaitoksilta siirrettävän rahan suhteen temaattinen ohjaus muuttuu siis siten, että ministeriöiden ohjauksessa oleva raha siirtyy rahoitusvälineeseen, jonka yleiset teemat päättää valtioneuvosto, ja hankkeiden valinta perustuu vapaaseen hakuun ja kilpailulliseen menettelyyn sekä vertaisarviointiin. Tutkimusohjelmia suunniteltaessa on tärkeätä välttää aiheiden turhan tarkkaa määrittelyä, jotta tiedeyhteisöstä kumpuavat näkemykset voidaan hyödyntää. Kilpailullisten rahoittajien tutkimusohjelmat edustavat vaikutuksiltaan lyhempiä temaattisia päätöksiä kuin professorien rekrytoinnit. Niiden rooli onkin joidenkin osa-alueiden tutkimusaktiviteetin nosto: ohjelman päätyttyä alueen rahoitus tulisi löytyä pysyvämmistä lähteistä. Professoreja rekrytoitaessa joudutaan aina tekemään vaikeita valintoja. Kun ura kestää joitakin vuosikymmeniä, niin laadun ja uusiutumiskyvyn merkitys on suurempi kuin sopivuus juuri tämänhetkiseen opetus- ja tutkimustarpeeseen. Professuurien täytössä onkin monissa yliopistoissa siirrytty tarkoista alamäärittelyistä laveampiin. Pitkäkestoisimmat ja merkittävimmät valinnat tehdään – Järnefeltiä toistaakseni – henkilöstöä ja opiskelijoita rekrytoitaessa. Kirjoittaja on Suomen Akatemian pääjohtaja. Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa Marja Mutanen, Lauriina Saine ja Katja Korhonen Euroopan komission vuonna 2011 julkaisemassa raportissa Time for Action koetaan ravitsemuksen olevan ”kaikkien ongelma mutta ei kenenkään vastuulla”. Vaikka maailmassa tuotetaan riittävästi ruokaa seitsemälle miljardille ihmiselle, miljardi meistä elää jatkuvassa nälässä. Raskaana olevien naisten aliravitsemuksen vuoksi yli 20 miljoonaa lasta syntyy vuosittain pienipainoisena (<2 500 g). Maailman alle 5-vuotiaista lapsista 180 miljoonaa on aliravittuja ja joka vuosi aliravitsemus johtaa 3,2 miljoonan lapsen kuolemaan. Selviytyjille aliravitsemus varhaisen kehityksen aikana aiheuttaa pysyviä vaurioita kasvussa sekä kehityksessä, ja aikuisina heillä on suurentunut riski sairastua moniin kroonisiin sairauksiin. Toisaalta lihavuus yleistyy voimakkaasti myös kehittyvissä maissa. Virheravitsemuksella (engl. malnutrition) tarkoitetaankin sekä aliravitsemusta että yliravitsemusta eli lihavuutta. Hiljainen kriisi Yhdistyneiden kansakuntien vuosituhatjulistuksen keskeisenä tavoitteena on alle 5-vuotiaiden lasten aliravitsemuksen puolittaminen vuodesta 2000 vuoteen 2015 mennessä (YK-vuosi). Vaikka edistystä on tapahtunut, ei tavoitteeseen päästä pitkälti siksi, että tämä hiljainen kriisi harvoin ylittää uutiskynnyksen. Esimerkiksi Haitin lasten krooniseen aliravitsemukseen puututtiin vasta vuoden 2010 maanjäristyksen vuoksi. Maailman huomion ja lisääntyneiden resurssien vuoksi lasten aliravitsemus maassa puolittui kahdessa vuodessa. Aliravitsemus ei ole ainoastaan ravitsemuksellinen ongelma vaan on kytköksissä taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Köyhyys ja aliravitsemus liittyvät tiiviisti yhteen. Maailman aliravituista lapsista 80 % asuu kahdessakymmenessä kehitysmaassa, ja näissä maissa köyhien perheiden lapset ovat kaksi kertaa todennäköisemmin aliravittuja kuin hyvin toimeentulevien perheiden. Köyhyyden ohella tiedon puute on tärkeä tekijä lasten aliravitsemuksen taustalla. Nykyään kehitysmaissakin ymmärretään hygienian ja rokotusten merkitys lasten selviämiselle, mutta ravitsemus valitettavan heikosti. Usein luullaan, että nälän poissaolo on sama asia kuin riittävä ravitsemus. Myöskään lasten ravitsemuksellisia tarpeita ei ymmärretä. Ruokaturva-käsitteestä (kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina saatavillaan terveeseen ja aktiiviseen elämään tarvitsemansa ruoka ja sen hankkimiseen tai tuottamiseen tarvittavat voimavarat) ollaankin siirtymässä ravitsemusturva-käsitteen (ihmisellä on mahdollisuus kaikkina aikoina ruokaan, joka tyydyttää yksilön ravitsemukselliset tarpeet) käyttöön. Käsitettä ei ole kuitenkaan vielä virallistettu YK:n elimissä. Noin 50 välttämätöntä ravintoainetta Ihmisyksilö tarvitsee riittävästi energiaa, hyvälaatuista proteiinia (välttämättömät aminohapot sopivissa suhteissa), oikeanlaista rasvaa (välttämättömiä rasvahappoja) ja hiilihydraatteja sekä lukemattoman määrän vitamiineja ja kivennäisaineita elimistön kasvuun ja kehitykseen. Lapsen ravintoaineiden tarve ruumiin painokiloa kohden on suurempi kuin aikuisen. Siinä missä aikuiselle riittää kudosten ylläpito, täytyy lapsen muodostaa sen lisäksi myös uutta kudosta. Kaikkia välttämättömiä ravintoaineita on saatava riittävästi ja sopivissa suhteissa, muuten kasvu hidastuu tai loppuu kokonaan. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 3 Yhden ravintoaineen ylimäärä ei korvaa toisen riittämätöntä saantia, vaan voi pikemminkin pahentaa tilannetta. Luun muodostukseen esimerkiksi tarvitaan eri ravintoaineita ruston synteesiin ja sitä seuraavan luutumiseen, jossa oleellisia ovat kalsiumin ja fosforin lisäksi entsyymien osina toimivat kivennäisaineet ja vitamiinit (esim. magnesium, sinkki ja kupari sekä C-, D-, ja K-vitamiinit). Rusto syntetisoidaan hiilihydraateista ja pienestä määrästä rikkipitoisia aminohappoja, metioniinia ja kysteiiniä. Mikäli näitä aminohappoja ei ole riittävästi, ruoan sisältämät aminohapot käytetään pehmytkudoksen muodostukseen. Mikäli energiaa saadaan tarpeeksi, heikkolaatuisestakin ravinnosta kyetään syntetisoimaan rasvakudosta. Näin lapsi tai nuori voi olla pituuskasvun hidastumisesta huolimatta pulska ja kärsiä suojaravintoaineiden puutteesta. Tämä on nähty muun muassa Bangladeshissa, jossa seurattiin seitsemän vuoden ajan lasten pituuden ja painon kehitystä ja todettiin, että lasten ikävakioitu paino lähes korjaantui 17 ikävuoteen mennessä, mutta kitukasvuisuus samaan aikaan kaksinkertaistui, 34:stä 65:een prosenttiin. tyksen aikana aiheuttaa sikiön elimistön ohjelmoitumisen niukkuuteen. Aliravitun sikiön tai lapsen sisäelimet ja lihasmassa jäävät normaalia pienemmiksi. Niukkuuteen mukautunut elimistö ei myöhemmällä iällä selviä liiallisen energiansaannin aiheuttamasta kuormasta vaan sairastuu helpommin elintapasairauksiin, esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin sekä diabetekseen. Toistaiseksi ei tarkkaan tiedetä mitkä ravitsemukselliset puutteet ensimmäisen tuhannen päivän aikana ovat palautumattomia. Gambiasta vastikään julkaistuissa seurantatutkimuksissa on löydetty puberteetin aikainen lyhytkestoinen uusi mahdollisuuksien ikkuna. Tutkimuksissa on selvinnyt, että erityisesti tyttöjen, mutta myös poikien, on mahdollista tänä aikana ottaa pituuskasvussa kiinni lapsuudessa menetetty osuus, mikäli ravinto tarjoaa siihen mahdollisuuden. Tämän vuoksi nuoret, erityisesti tytöt, tulisi ottaa ravitsemusinterventioiden kohteeksi. Näin murrosiässä katkaistu aliravitsemuksen kierre loisi työtöille paremmat edellytykset selvitä raskaudesta ja synnyttää normaalipainoinen vauva. Mahdollisuuksien ikkunat Kasvun hidastuminen – kroonisen aliravitsemuksen mittari Tärkein vaihe yksilön kehityksessä on ensimmäiset tuhat päivää. Ajanjaksoa hedelmöityksestä kahden vuoden ikään asti kutsutaankin ”mahdollisuuksien ikkunaksi”. Sekä määrällisesti että laadullisesti riittämätön ravinto tänä aikana haittaa pysyvästi yksilön fyysistä ja kognitiivista kehitystä. Maailmassa syntyy joka vuosi yli 20 miljoonaa pienipainoista (<2 500 g) vauvaa suurelta osin raskaana olevien naisten riittämättömän ravitsemuksen seurauksena. Äidin heikko ravitsemus ennen raskautta sekä raskauden ja imetyksen aikana rajoittaa lapsen elinten kasvua ja kehitystä. Heikosti kehittyneen immuunipuolustuksen vuoksi pienipainoisina syntyneet lapset sairastavat enemmän ja heillä on 20-kertainen riski kuolla ensimmäisen elinvuotensa aikana verrattuna normaalipainoisina syntyneisiin. Riittämätön ravinto tai lähes minkä tahansa yksittäisen ravintoaineen puutos varhaisen kehi- 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Lapsilla kaikkialla maailmassa on samanlainen geneettinen potentiaali kasvaa. Maailman terveysjärjestön WHO:n vuonna 2006 julkaistut kasvukäyrät onkin tarkoitettu kaikille lapsille maanosasta riippumatta. Krooninen aliravitsemus johtaa pituuskasvun hidastumiseen. Jos lapsi tai nuori on liian lyhyt suhteessa ikäänsä eli jää yli kaksi keskihajontaa alle WHO:n referenssiarvon, luokitellaan hänet kitukasvuiseksi (engl. stunted). Tämä kuvaa vakavaa kroonista aliravitsemusta. Tällä hetkellä maailmassa on 170 miljoona kitukasvuista lasta. Heidän määränsä onneksi vähenee; vuonna 1990 maapallon lapsista 40 % oli kitukasvuisia, kun vastaava luku vuonna 2012 oli 25 %. Etelä-Aasiassa pudotus on ollut lähes 50 % (61 %:sta 38 %:iin) ja Etelä- ja Itä-Afrikassa 52 %:sta 39 %:iin. Kroonisen aliravitsemuksen lisäksi maailmassa on 19 miljoonaa lasta, jotka kärsivät vakavasta akuutista aliravitsemuksesta. He saattavat olla ikäisekseen riittävän pitkiä, mutta alipainoisia. Maailmassa 7 % alle viisivuotiaiden lasten kuolemista johtuu akuutista aliravitsemuksesta. Akuuttia vakavaa aliravitsemusta tavataan erityisesti kriisien, kuten sotien ja luonnonkatastrofien, yhteydessä. Infektiot tappavat kitukasvuinen lapsen neljä kertaa useammin kuin normaalipituisen. Aliravittu lapsi on herkempi mm. suolistoinfektioiden aiheuttamalle ripulille, joka heikentää entisestään lapsen ravitsemustilaa. Lisäksi kitukasvuisten lasten kognitiivinen kehitys heikkenee, he menestyvät opinnoissaan heikommin sekä ansaitsevat aikuisena noin 20 % muita vähemmän. Kroonisesti aliravitusta tyttö jää geneettistä kasvupotentiaaliaan lyhyemmäksi ja synnyttää normaalipituisia naisia useammin pienipainoisen vauvan, jatkaen näin sukupolvien yli ulottuvaa aliravitsemuksen kierrettä. Krooninen aliravitsemus ei ole ainoastaan yksilön ongelma. Aliravitsemus ylläpitää taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa niin maiden sisällä kuin välillä. On arvioitu, että aliravitsemuksen takia kansantaloudet menettävät keskimäärin 2–3 % tuloistaan. Lasten pituuskasvun ja kansantalouksien tuottavuuden välillä on yhteys; jokainen menetetty senttimetri kahden vuoden ikään mennessä vähentää kansantalouden tuottavuutta 1,4 %. Merkittävimmät yksittäiset ravintoainepuutokset Yksittäisistä ravintoainepuutoksista merkittävimpiä ovat olleet jo kauan ja ovat edelleen A-vitamiinin, jodin, raudan ja sinkin puutteet. Näillä puutoksilla on pitkäkestoisia pysyviä vaikutuksia, kuten A-vitamiinin puutteen aiheuttama sokeus, mutta ne ovat myös suoranaisena syynä sekä äitien että lasten kuolleisuuteen. Raudanpuuteanemiasta kärsii kehitysmaissa joka toinen raskaana oleva nainen ja 40 % lapsista. Sinkin puute heikentää elimistön immuunivastetta. Tällä on suuri merkitys kehitysmaissa, joissa infektiosairaudet ovat edelleen yksi suurimmista kuolinsyistä. Kaikkien näiden puutosten takana on yksipuolinen, vähän eläinkunnan tuotteita sisältävä ruokavalio, joista ravintoaineiden imeytyminen ja hyväksikäyttö on usein heikompaa kuin eläinkunnan tuotteita sisältävästä ruokavaliosta. Vuosittain syntyy noin 19 miljoonaa kehitysvammaista lasta sikiöaikaisen jodin puutoksen seurauksena. Jodin puute on yksi helpoimmin korjattavista ravitsemuspuutteista; suolan jodiointi on kustannustehokas keino poistaa jodin puutos koko väestöltä. Tästä huolimatta noin kolmannes kehitysmaiden lapsista kärsii jodin puutteesta. Tiedon ja hoivan puute Tärkeä tekijä lasten aliravitsemuksen taustalla on tiedon puute. Erityisesti lukutaidottomien ja syrjäisillä seuduilla asuvien on vaikea saada asiallista ja ymmärrettävää tietoa oikeanlaisista lasten hoito- ja ruokkimiskäytännöistä. Sosioekonomiset ja demografiset tekijät liittyvät kehittyvissä maissa kiinteästi lasten aliravitsemukseen. Jemenissä äidin koulutusaste ja sosioekonomisen status olivat suoraan yhteydessä lasten aliravitsemuksen asteeseen. Intiassa äidit, joilla oli päätösvaltaa perheessään, imettivät lapsiaan pidempään ja heidän lapsensa olivat pidempiä kuin naisten, joilla oli vain vähän päätösvaltaa. Bangladeshissa puolestaan todettiin muun muassa isän koulutuksen ja äidin ymmärryksen oikeasta ravitsemuksesta ja syöttökertojen lukumäärästä suojaavan lasta kitukasvuisuudelta. Viime aikoina on esiin noussut kysymys hoivan ja syöttötapojen merkityksestä lasten kehitykselle mutta myös aliravitsemuksen ehkäisyssä. Lapsen syöttämisen on todettu noudattavan seuraavia tapoja; kontrolloiva, välinpitämätön ja vuorovaikutteinen. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että aliravittujen lasten määrä on suurin perheissä ja yhteisöissä, joissa vallitsevana on välinpitämätön tapa ruokkia lasta. Lapsen voidaan esimerkiksi olettaa syövän itse, vaikkei hänen motoriset valmiutensa vielä siihen riitä. Riittämätön hoiva onkin yksi Unicefin luokittelemista aliravitsemusta edesauttavista tekijä. Omassa tutkimuksessamme Beninin maaseudulla Länsi-Afrikassa selvitimme syöttötapojen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 5 ja hoivan mahdollista merkitystä alle 2-vuotiaiden lasten aliravitsemuksen taustalla. Alueella, jossa toimimme, kitukasvuisten lasten osuus oli noin 35 %. Suurin osa äideistä kuitenkin toteutti syöttötilanteissa vuorovaikutteista tapaa, joten ruokintatapa ei oletettavasti ole merkittävä tekijä kroonisen aliravitsemuksen taustalla tällä alueella. Merkittävämmäksi saattaa osoittautua myös siellä tiedon puute. Täysimetystä ei noudatettu, jo aivan pienten lasten oletettiin tarvitsevan lisäruokaa. Vedellä laimennettu maissipuuro saattoi korvata rintamaitoa jo 2–3 kuukautta vanhoilla vauvoilla. Toisaalta lisäruokaa ei kuuden kuukauden iästä eteenpäin ymmärretty tehdä riittävän ravitsevaksi ja monipuoliseksi vaan lapset saattoivat usein syödä pelkkää maissipuuroa. Intian esimerkkejä Lähes puolet intialaisista alle 5-vuotiaista lapsista on kitukasvuisia, eikä maanlaajuinen, jo lähes 40 vuotta käynnissä ollut ravitsemusohjelma Integrated Child Development Services ole kyennyt oleellisesti parantamaan tilannetta. Ohjelmaa on kritisoitu sen keskittymisestä ainoastaan ruokaturvan parantamiseen jättäen huomiotta intialaisten lasten aliravitsemuksen suurimmat syyt: heikon hygienian aiheuttamat toistuvat infektiot sekä vanhempien tietämättömyyden lapsen ravitsemuksellisista tarpeista. Myös laajassa National Family Health Survey -tutkimuksessa havaittiin, että perheen varallisuus tai ruuan saatavuus perheessä selittivät vain vähän lasten ravitsemustilaa. Sen sijaan äitien saama ammattilaisten antama neuvonta lasten ravitsemuksesta oli voimakkaasti yhteydessä kaiken ikäisten lasten parempaan ravitsemustilaan. Toisaalta Delhin slummissa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, etteivät äidit läheskään aina ymmärtäneet terveydenhuoltohenkilöstön antamia ohjeita. Neuvonta on kustannustehokas tapa parantaa lasten ravitsemusta myös köyhissä oloissa. Ohjeiden tulee kuitenkin olla ymmärrettävässä muodossa ja soveltuvia myös lukutaidottomille ja kouluttamattomille ihmisille. Syksyllä 2011 toteutimme viisi viikkoa kestävän kenttätutkimuksen slummikylässä Tamil 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Nadun osavaltiossa, Etelä-Intiassa. Köyhyys, työttömyys ja miesten alkoholinkäyttö olivat suuria ongelmia kylässä. Selvitimme pienten lasten ruoankäyttöä edellisen päivän ruokavaliohaastattelujen avulla ja aliravitsemuksen taustalla olevia syitä laadullisilla tutkimusmenetelmillä. Kaikki tutkimukseen osallistuneet äidit tiesivät WHO:n suositukset, joiden mukaan imetys tulisi aloittaa välittömästi synnytyksen jälkeen ja jatkaa yksinomaisena aina kuuden kuukauden ikään asti. Vaikka äidit halusivat imettää lapsiaan, vain harva heistä noudatti suosituksia. Äidit olivat huolissaan maidon riittävyydestä eivätkä ymmärtäneet liian aikaisen lisäruoan riskejä lapselle. Vettä, hunajaa ja gheetä (kirkastettua voita) saatettiin antaa vauvoille jo heti syntymän jälkeen. Lisäksi lähes kaikille tutkituille lapsille annettiin kaupallista puurovalmistetta jo muutaman kuukauden iässä, jolloin vauvan elimistö ei ole vielä valmis vastaanottamaan muuta kuin äidinmaitoa. Samanlaisia käytäntöjä havaittiin myös toisessa Tamil Nadussa tehdyssä tutkimuksessa. Köyhät äidit olivat pitkälti siinä uskossa että vain tietyt suurten ja näkyvien yhtiöiden lastenruokavalmisteet pystyivät takaamaan lapsille riittävän ravinnon. Tietämättömyys ja ennen kaikkea äitien epävarmuus näkyikin ruokateollisuuden markkinoinnin suurena menestyksenä. Molemmissa tutkimuksissa lapsille annetun lisäruoan määrä ei ollut ongelma vaan sen laatu. Läpileikkaavana esiintyi vanha uskomus siitä, että ainoastaan energian ja proteiinin puute aiheuttavat Intiassa aliravitsemusta. Tähän törmättiin haastateltaessa äitejä syrjäisissä kylissä, mutta myös keskusteluissa yliopistolla. Laskelmat lasten ravintoaineiden saannista kuitenkin osoittivat, että lapset saivat ravinnostaan riittävästi energiaa ja proteiinia mutta kärsivät useiden mikroravintoaineiden, esimerkiksi raudan, sinkin, kalsiumin ja useimpien vitamiinien, puutoksista. Lasten ruokavalion täydentäminen ravintoaineilla (voita ja sokeria), joita saatiin muutenkin riittävästi oli johtanut huomattavaan epätasapainoon heidän ruokavaliossaan. Lisäksi lapset söivät lähes jatkuvasti makeita ja suolaisia naposteltavia, eikä lapsen kasvua turvaavan ravinnon tärkeyttä ymmärretty. Lasten ruokavalio oli selvästi monipuolisempaa niissä perheissä, joissa vanhempien tulotaso oli hieman parempi, muttei täyttänyt suosituksia juuri minkään ravintoaineen kohdalla. Aineistossa oli kuitenkin lapsia, joiden ravitsemus oli köyhyydestä huolimatta parempi. Olisikin hyvä ymmärtää niiden perheiden strategioita, jotka köyhissä, epähygieenisissä oloissa kykenevät turvaamaan riittävän ravitsemuksen lapsilleen. Nämä selviytymisstrategiat voisivat luoda pohjaa koulutukselle ja ymmärryksen lisäämiselle väestötasoisissa kampanjoissa. Teiniäitien ongelmat Vähän tutkittu ryhmä ovat teini-ikäiset tytöt, jotka kehitysmaissa usein tulevat raskaaksi hyvin nuorena. Raskaus tytön oman elimistön kasvun ja kehityksen aikana on riski sekä äidille että lapselle. Kehitysmaissa teiniraskauksiin liittyvät komplikaatiot ovatkin merkittävin kuolleisuuden aiheuttaja 15–19-vuotiailla tytöillä. Joka vuosi 16 miljoona teinityttöä synnyttää ja heistä 50 000 kuolee, lähes kaikki kehitysmaissa. Raskaana oleva teinityttö tarvitsee lähes kaksi kertaa niin paljon rautaa ja folaattia kuin samanikäinen ei-raskaana oleva teini. Lisäksi hänen kalsiumin ja sinkin tarpeensa on suurempi kuin aikuisella naisella raskauden aikana, koska hänen oma luustonsa pyrkii vielä kasvamaan. Myös hyvin ravittujen tyttöjen, joiden oma kasvu on kesken, on havaittu synnyttävän kevyempiä vauvoja kuin äitien, joiden oma kasvu on jo loppunut. Nepalissa äidin nuori ikä oli yhteydessä ennenaikaiseen synnytykseen. Mitä vanhempana tyttö sai ensimmäisen lapsensa, sitä valmiimpi (pään ympärys, rinnan ympärys, syntymäpituus) vauva oli. Nepalissa teiniäidin lapsen kesimääräinen syntymäpaino on 2 500 grammaa, kun vastaava luku yhdysvaltalaisella teiniäidillä on yli 3 000 grammaa. Koulutetut naiset saavat vähemmän lapsia ja synnyttävät ensimmäisen lapsensa vanhempina kuin vähän koulutetut. Tyttöjen koulutusmahdollisuuksia lisäämällä voidaan siis parantaa sekä heidän että heidän tulevien lastensa ravitsemusta ja selviytymismahdollisuuksia. Mosambikin teinitytöt Mosambikissa 40 % tytöistä tulee raskaaksi ennen 18 ikävuottaan. Olemme tutkineet Zambezian maakunnassa yli 500:n 15–18-vuotiaan tytön ruokavaliota ja ravitsemustilaa. Tutkimamme tytöt asuivat viidentyyppisessä ympäristössä: suuren kaupungin laitamilla, sisämaassa tai meren läheisyydessä taajamissa tai maaseudulla. Tyttöjen elinolot ja ruokavalio erosivat hyvin paljon toisistaan, vaikka tutkimuspaikkojen etäisyys toisistaan oli vain muutama sata kilometriä. Kitukasvuisia tyttöjä oli vähiten kaupungissa (10 %) ja eniten sisämaan maaseudulla (23 %). Lukutaito vaihteli huomattavasti alueittain. Kaupungin tytöistä 88 % osasi lukea ainakin yhden lauseen portugaliksi, kun samaan ylsi vain 13 % sisämaan maaseudun tytöistä. Maaseudulla asuvat tytöt olivat myös muita useimmin jo äitejä. Kaikista tytöistä asuinpaikasta riippuen 16–20 % oli jo synnyttänyt. Tyttöjen ruokavalio sisälsi runsaasti hiilihydraattipitoista perusruokaa, maissia, kassavaa tai riisiä paikkakunnasta riippuen. Liha ja muut eläinkunnan tuotteet olivat harvinaisia. Rasvan ja proteiinien saanti oli selvästi alle suositusten. Kaupungistuminen näkyi ruokavalion lievänä heikkenemisenä; virvoitusjuomien, rasvaisten snack-välipalojen ja riisin kulutus oli suurempaa kuin maaseutupaikkakunnilla. Kaupungissa ei myöskään syöty niin paljon vihreitä vihanneksia kuin maaseudulla, ja se näkyikin muun muassa vähäisempänä folaatin saantina kaupunkitytöillä. Kaupungissa jodioidun suolan käyttö oli toisaalta yleistä, eikä jodin puutetta esiintynyt, toisin kuin kaikilla maaseutupaikkakunnilla. Maaseuduilla ravinnon saantiin vaikutti merkitsevästi vuodenaika. Esimerkiksi A-vitamiinin esiasteen beta-karoteenin saanti oli suurta ainoastaan mangon satokautena. Se onneksi turvasi riittävän elimistön A-vitamiinitason pitkälle satokauden yli. Meren läheisyydessä asuvien tyttöjen ruokavalio sisälsi jonkin verran enemmän kalaa kuin sisämaan tyttöjen, ja se näkyi hyvänä pitkäketjuisten omega-3-rasvahappojen osuutena. Kaikilla paikkakunnilla tyttöjen ruokavalio oli liian yksipuolinen, se ei turvannut välttämättömien ravintoaineiden saantia. Merkittävim- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 7 mät puutteet olivat, kuten muissakin kehitysmaissa, hyvälaatuisen proteiinin, A-vitamiinin, raudan, sinkin ja jodin vähyys. Tutkimuksemme oli ensimmäinen tämän ikäryhmän tyttöjen ruokavaliota ja ravitsemustilaa kartoittava tutkimus Mosambikissa, ja sen tulokset ovat aktivoineet viranomaiset tarttumaan toimiin nuorten tyttöjen ravitsemustilan parantamiseksi. Mitä voidaan tehdä? Panostus äitien ravitsemustilan parantamiseen jo ennen raskautta olisi tehokkain tapa katkaista sukupolvesta toiseen jatkuva aliravitsemuskierre. Nykyisin suurimmat panostukset keskittyvät vitamiinien ja hivenaineiden suplementaatioohjelmiin. Joidenkin vitamiinien ja kivennäisaineiden kohdalla ne saattavat riittää, mutta usein ohjelmat myös epäonnistuvat, kun kokonaisravitsemusta ei ole kyetty korjaamaan. Naisilla tulisi olla mahdollisuus ja oikeus saada riittävästi tietoa siitä, miten hän voi paikallisia ruokia käyttäen turvata riittävän ravintoaineiden saannin sekä itselleen että perheelleen. Mikään ei ehkäise lasten aliravitsemusta ja kuolleisuutta yhtä tehokkaasti kuin täysimetys ensimmäisen kuuden elinkuukauden ajan. Huolimatta kansainvälisen kehitysyhteisön (WHO, Unicef, Pelastakaa Lapset ry) huomattavasta panostuksesta, vain alle puolet äideistä toteuttaa tätä suositusta. Äitien ymmärrystä täysimetyksen tärkeydestä ja liian varhaisen lisäruoan haitoista tulee voimakkaasti lisätä. Kuuden kuukauden iästä eteenpäin lasten tulee saada monipuolista lisäruokaa. Monen lapsen kohdalla tämä ei kuitenkaan toteudu ja tämä näkyy painonnousun pysähtymisenä. Äitien ja myös muiden perheenjäsenien on oleellista ymmärtää, että pienten lasten ravintoaineiden tarve on paljon suurempi kuin aikuisten. Samalla pienet lapset eivät pysty syömään suuria määriä, joten pieneen ruokamäärään pitää sisältyä kaikki tarvittavat ravintoaineet. Usein luullaan, että lapselle riittää pelkkä puuro, jolloin lapsen ruokavalioon ei sisällytetä edes niitä ruokia, joita muu perhe syö. Näin lapsen ravintoaineiden saanti jää erittäin heikoksi. 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Jo kauan on ollut tietämys siitä, että eläinkunnan tuotteiden saannin ollessa niukkaa, voidaan viljaa ja papuja samanaikaiseesti nauttimalla päästä lähes eläinkunnan veroiseen välttämättömien aminohappojen saantiin. Näitä yhdistelemällä voidaan turvata riittävä pro teiinien saanti lapsille. Lisäämällä lasten ruokaan vielä tilkka öljyä sekä satokauden hedelmiä ja vihanneksia ollaankin jo voiton puolella. Nousevassa suosiossa olevat juurikasvit, kuten kassava ja bataatti, eivät ole papujen ja viljan veroisia proteiinin määrän eikä etenkään laadun turvaajina. Nykyinen suurten satojen tavoittelu ruokaturvan verukkeella on valitettavasti johtanut perinteisten viljalajien, kuten hirssin, poistumiseen ruokavalioista. Tämä puolestaan on heikentänyt ravitsemusturvaa, sillä monet perinteisistä lajeista ovat ravitsemuksellisesti täysipainoisempia kuin nykyään suosiossa olevat lajikkeet. Systemaattinen terveydenhoitohenkilökunnan, maatalousasiantuntijoiden, viljelijöiden sekä naisten neuvonta ja koulutus ravitsemuksen tärkeydestä ihmisen kehitykselle on kuitenkin se keino, jolla pitkällä tähtäimellä saadaan pysyviä tuloksia. Suomalainen neuvolajärjestelmä on esimerkki siitä, kuinka yksinkertaisella seurannalla ja neuvonnalla voidaan parantaa dramaattisesti lasten terveyttä. Vielä 1900-luvun alussa Suomi oli köyhä kehitysmaa ja lapsikuolleisuus samaa luokkaa kuin tänä päivänä monissa Afrikan maissa; tuhannesta elävänä syntyneestä lapsesta 124 kuoli ennen viidettä ikävuottaan. Vuonna 1904 aloitettu lastenneuvolatoiminta keskittyi opettamaan äideille perusteet hygieniasta, lapsen tarvitsemasta kunnollisesta ravinnosta ja rokotusten tärkeydestä. Pitkälti neuvolatoiminnan ansiosta Suomen lapsikuolleisuus on tänä päivänä maailman pienimpiä; maassamme menehtyy ainoastaan kaksi tuhannesta elävänä syntyneestä. Lasten terveyden seurannan lisäksi nämä samat ohjeet ovat edelleen suomalaisen neuvolajärjestelmän selkäranka. Vaikka edistys on paljon toivottua hitaampaa, ollaan lapsikuolleisuutta maailmassa saatu vähenemään merkittävästi. Vielä vuonna 2008 kuoli 8,8 miljoonaa lasta, kun vuonna 2013 tämä luku oli enää 6,6 miljoonaa. Jatkuvia ponniste- luja tarvitaan siis edelleen, mutta tilanne ei ole toivoton ja panostukset ovat tuottaneet tulosta. Poliittinen tahto aliravitsemuksen kitkemiseksi on suunnattava myös muihin läheisiin alueisiin, kuten maatalouteen. Siinä tulisi lisätä tietämystä viljeltävien kasvien ravintosisällöistä sekä panostettava viljelyn monipuolisuuteen. Huomiota tulisi ruokaturvan lisäksi kiinnittää ravitsemusturvaan. Tärkeimpänä tekijänä äitien ja lasten terveyden ja ravitsemustilan parantamisessa on äitien ymmärrys oikeanlaisesta ruoasta, hygieniasta ja lastenhoidosta. Tämän vuoksi nämä asiat pitää sisällyttää perusopetukseen ja tyttöjen mahdollisuutta käydä koulua tukea kaikin keinoin. Kirjallisuutta Black RE, Victoria CG, Walker SP, Christian P, de Onis M, Ezzati M, Grantham-McGregor S, Katz J, Martorell R, Uauy R and Maternal and Child Nutrition Study Group (2013). Maternal and child undernutrition and overweight in low-income and middle-income countries. Lancet 382:427–51. doi: 10.1016/S0140-6736(13)60937X. Epub 2013 Jun 6. Bougma K, Aboud FE, Harding KB, Marquis GS (2013). Iodine and mental development of children 5 years old and under: a systematic review and meta-analysis. Nutrients 5:1384–416. FAO 2009. Declaration of the World Summit on Food Security. UN Food and Agriculture Organisation. Rome. ftp://ftp.fao.org/docrep/fao/Meeting/018/k6050e.pdf Golden MH (2009). Proposed recommended nutrient densities for moderately malnourished children. Food Nutr Bulletin 30 (Suppl): S267–S342. Ggragnolati M, Shekar M, Gupta MD, Bredenkamp C, Lee Y (2005). India’s undernourished children: a call for reform and action. World Bank. Korkalo L, Freese R, Fidalgo L, Selvester K, Ismael C, Mutanen M (2014). A cross-sectional study on the diet and nutritional status of adolescent girls in Zambézia Province, Mozambique (the ZANE Study): design, methods, and study population characteristics. JMIR Research Protocols (hyväksytty julkaistavaksi). Kovanen L. A study of infant and young child feeding in a village in Tamil Nadu, South India – feeding practices, food consumption and dietary intake among children under two years of age. (2014) Master’s thesis, Division of Nutrition, University of Helsinki. Langley-Evans SC, McMullen S (2010). Developmental origins of adult disease. Med Princ Pr Int J, Kuwait Univ Heal Sci 19:87–98. Malhotra N (2012). Inadequate feeding of infant and young children in India: lack of nutritional information or food affordability? Public Health Nutr. 16:1723–31. doi: 10.1017/S1368980012004065. Epub 2012 Sep 3. Nousiainen S Mothers’ perceptions of complementary feeding and the influence context on infant feeding practi- ces – Qualitative study in rural area of Southern Benin. (2014) Master’s thesis, Division of Nutrition, University of Helsinki. Prentice AM, Ward KA, Goldberg GR, Jarjou LM, Moore SE, Fulford AJ, Prentice A (2013). Critical windows for nutritiobnal interventions against stunting. Am J Clin Nutr. 97:911–8. doi: 10.3945/ajcn.112.052332. Epub 2013 Apr 3. Saine L. Finding a nutritionally complete and socially accepted composition for complementary food for children in villages and slum areas in Tamil Nadu, India, using linear programming. (2010) Master’s thesis, Division of Nutrition, Stockholm University. Shahrawat, Joon V (2012). Role of Inter personal communication in infant and young child feeding practices in an urban slum: An overview based on case studies. Indian J Pediatr. DOI 10.1007/s12098-012-0894-6. Thurnham DI (2013). Nutrition of adolescent girls in lowand middle-income countries. Site and Life Magazine 27:27–37. UNICEF. Improving child nutrition – the achievable imperative for global progress. http://www.unicef.org/ media/files/nutrition_report_2013.pdf. World Health Organization. World Health Statistics 2013. http://apps.who.int/iris/bitstre am/10665/81965/1/9789241564588_eng.pdf. [katsottu 20.9.2013] Marja Mutanen on Helsingin yliopiston ravitsemusfysiologian professori. Lauriina Saine ja Katja Korhonen ovat tohtoriopiskelijoita Helsingin yliopistossa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 11.1.2013 pidettyyn esitelmään. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 9 Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet Pasi Heikkurinen Kestävyydestä kuulee nykyisin puhuttavan useissa eri käyttöyhteyksissä. Harva kuitenkaan tarkentaa, mitä kestävyydellä tarkoittaa, ja käsite kärsiikin monimerkityksellisyydestä ja väljistä tulkinnoista. Kestävyyden käsite saa uuden merkityssisällön käyttäjien, käyttötapojen ja käyttötarkoitusten mukaan. Tämän artikkelin tarkoituksena on tehdä tiivis ja selkeä katsaus kestävyyden käsitteeseen, jotta erityisesti tutkimuksen, liike-elämän ja politiikan kentillä pystyttäisiin keskustelemaan yhteisestä tulevaisuudestamme yksityiskohtaisemmin. Lopuksi kirjoitus pohtii tulevaisuuden suuntaviivoja ja mahdollisia toimenpiteitä yksilön, organisaa tion ja kansakunnan tasolla. On melko mahdotonta sanoa, milloin ja missä yhteydessä kestävyyden käsitettä käytettiin ensimmäinen kerran. Luultavasti ensimmäiset käyttäjät ovat olleet käytännön ammattien harjoittajia, kuten maanviljelijöitä ja rakentajia. Tällöin käsitettä on mitä todennäköisimmin käytetty kuvaamaan tietyn asian tai esineen ominaisuutta: kestävyys ominaisuutena on viitannut siihen, että jokin asia tai esine kestää ajassa, eli pysyy kasassa. Rakentaja on esimerkiksi voinut rakentaa sillan ja kertoa sen kestävyyden olevan hyvä tai maanviljelijä on tohtinut luonnehtia työvälineitään kestäviksi. Kaupungistumisen, taloudellisen kehityksen ja kansainvälistymisen myötä yhä harvempi ihminen työskentelee konkreettisten ammattien parissa. Teollinen vallankumous on mahdollistanut koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton ja näin vapauttanut ihmisiä fyysisestä työstä käsitteelliseen työhön, kuten toimimaan tutkimuksen ja tuotekehityksen sekä talouden ja politiikan parissa. Halvan energian aikakaudella, jolloin pääasiassa öljy on mahdollistanut 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 tuotannon ja kulutuksen kiihdyttämisen1, asioiden kestävyys ei ole ollut keskeistä. Itse asiassa on jopa väitetty, että varmistaakseen kysynnän jatkuvuuden useat valmistajat ovat tarkoituksenmukaisesti heikentäneet tuotteidensa kestävyyttä.2 Kuuluisimmat esimerkit koskevat sukkahousujen ja sähkölamppujen valmistajia. Voitaisiin siis ajatella, että fossiilitalouden aikana kestävyys on ollut vain harvoille merkityksellinen käsite, vaikka roskakulutuksen kehittymisen myötä useat kuluttajat ovatkin alkaneet kiinnostua hyödykkeiden (kuten vaatteiden ja kodinkoneiden) kestävyydestä juuri niiden kasassa pysymisen ja käyttöiän kautta. Kiinnostus kestävyys-käsitteeseen on herännyt myös kestävyysurheilun kautta, jossa käsitteellisen työn ruumiillisia sekä henkisiä haittavaikutuksia useasti hoidetaan ja ennaltaehkäistään. Siinä kestävyys ilmentää yksilön hyvää fyysistä kuntoa, ja sitä mitataan harrastajan liikkumien matkojen pituudella sekä näihin käytetyllä ajalla. Politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun piiriin kestävyys-käsite tuli laajamittaisesti Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman raportin myötä.3 Silloisen Norjan pääministerin Gro Harlem Brundtlandin vetämässä työryhmässä nostettiin esille huoli tulevista sukupolvista ja maailman köyhistä kestävyys-käsitteen4 avulla. Raportin mukaan ihmis1 Salminen, A., Vadén, T. (2012). Energia ja kokemus. niin & näin: Tampere. 2 Guiltinan, J. (2009). Creative destruction and destructive creations: environmental ethics and planned obsolescence. Journal of Business Ethics, 89(1), 19–28. 3 Brundtland, G. H. (1987). Report of the World Commission on Environment and Development: ”Our Common Future”. United Nations: New York. 4 Englanniksi sustainability. Tässä artikkelissa keskitytään nimenomaan suomalaiseen ja suomenkieliseen keskusteluun kestävyys-käsitteestä. kunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omia tarpeitaan. Nykyhetken tarpeiden tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.5 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio ekologiselle kestävyydelle, joka rajattiin erityisesti luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta edellytykset elämälle säilyisivät. Raportissa todetaan itsekriittiseen sävyyn, että ”lainaamme luonnonpääomaa tulevilta sukupolvilta ilman aikomusta ja mahdollisuuttakaan maksaa takaisin. He saattavat tuomita meidät tuhlaavista elämäntavoistamme, mutta he eivät voi koskaan periä velkojaan takaisin”. 6 Raportin mukaan meidän tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja turvata ekosysteemien kestävyys, mistä globaali talous on riippuvainen.7 Brundtlandin työryhmän ja raportin laatijoiden huoli nykyisten sekä tulevien sukupolvien mahdollisuuksista elää merkityksellistä elämää saattoi olla vilpitön. Raporttia on kuitenkin kritisoitu monestakin syystä. Raportissa esitelty kestävyyden yleinen määritelmä on ensinnäkin koettu liian abstraktiksi sovellettavaksi käytäntöön.8 Toiseksi, käsitteen käyttö raportissa on nähty epäjohdonmukaiseksi.9 Raportissa käytetään kestävyys-käsitettä eri tavalla eri kohdissa, ja lukijalla jääkin abstraktiuden lisäksi paljon tulkinnan varaa koskien käsitteen sisältöä, kuten sen yhteyttä talouskasvuun. 5 Kuriositeettina voidaan todeta, että Maailmanpankin optimistisen arvion mukaan vielä vuonna 2015 (eli 27 vuotta Brundtlandin raportin jälkeen) noin miljardi ihmistä tulee elämään äärimmäisessä köyhyydessä, eli alle 1,25 dollarilla päivässä. 6 Sivu 14. 7 Sivu 20. 8 Esimerkiksi Lele, S. M. (1991). Sustainable development: a critical review. World Development, 19(6), 607–621. 9 Esimerkiksi Hueting, R. (1990). The Brundtland report: A matter of conflicting goals. Ecological Economics 2(2): 109–117. Vuonna 1992 ilmestyneessä tutkimuksessa käytiin läpi 60 erilaista määritelmää kestävyydelle.10 Ne erosivat toisistaan juuri talouskytköksen osalta, tai tarkemmin ottaen, ihmisen tuottaman pääoman ja luonnonpääoman substituutiomahdollisuuden suhteen. Määritelmien erot koskivat siis taloudellisen pääoman, ekologisen pääoman ja sosiaalisen pääoman keskinäisiä suhteita. Tämä tutkimus jakoi kestävyys-käsitteen kahteen merkitykselliseen käyttöyhteyteen, niin kutsuttuun heikkoon ja vahvaan kestävyyteen.11 Ensimmäisessä käyttöyhteydessä, niin kutsutussa heikossa kestävyydessä, taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen pääoma ovat substituutteja keskenään, eli yhden pääoman lisääntymisellä voidaan korvata toisen pääoman vähentymistä. Tämä ajatusrakennelma on usein havainnollistettu kuviolla, jossa kolme rengasta on asetettu päällekkäin siten, että ympyröiden yhteisen leikkauspisteen keskelle asettuu kestävyys, tai tarkemmin ottaen kestävyyden käsite. Koska luonnonpääoma (sisältäen eläin-, kasvi- ja mineraalikunnan objektit sekä niitä koskevat prosessit) on tämän käsitteellistämisen mukaan korvattavissa ihmisen tuottamalla pääomalla (kuten erinäisillä varallisuuden muodoilla sekä koneilla ja laitteilla), luonnonpääoman käytön rajoittamista ei koeta tarpeelliseksi. Taloudellisen toiminnan kasvattaminen ja kiihdyttäminen, joka perustuu luonnonpääoman käyttöön, voi näin ollen jatkua ilman rajoja. Heikon kestävyyden filosofinen perusta pohjautuukin valistusajan väärinymmärrykseen, että ihminen voisi hallita luontoa. Tästä ylimielisyydestä ovat monet filosofit, muun muassa suomalainen Georg Henrik von Wright, meitä varoittaneet. Kestävyyden käsitteen toinen yleinen määritelmä, niin kutsuttu vahva kestävyys, on lähes vastakkainen heikolle kestävyydelle. Siinä taloudellinen, sosiaalinen ja ekologinen pääoma ovat 10 Pezzey, J. (1992). Sustainable Development Concepts: An Economic Analysis World Bank Environment Paper No. 2 World Bank, Washington D.C. 11 Katso esimerkiksi Pearce, D. W., & Atkinson, G. D. (1993). Capital theory and the measurement of sustainable development: an indicator of ”weak” sustainability. Ecological Economics, 8(2), 103–108. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 11 keskenään toisiaan täydentäviä, mutta ne eivät voi korvata toinen toisiaan. Tätä asetelmaa on usein havainnollistettu kuviossa, jossa kolme rengasta on asetettu sisäkkäin. Kuviossa uloimmainen ympyrä kuvaa ekosysteemiä ja sen niin sanottua ekologista pääomaa12, keskimmäinen sosiaalista kenttää ja sosiokulttuurista pääomaa sekä sisimmäinen talousjärjestelmää ja sen tuottamaa pääomaa. Koska ihmisen tuottama pääoma (sisältäen taloudellisen ja sosiaalisen pääoman) ei voi tämän käsitteellistämisen mukaan korvata luonnonresursseja ja -prosesseja, tulee luonnonpääomaa suojella ja säästää nykyisille ja tuleville sukupolville. Paikalliset ja globaalit ekosysteemit asettavat näin ollen rajat taloudellisen toiminnan kasvattamiselle ja kiihdyttämiselle. Vahvan kestävyyden filosofinen johtoajatus on se, että ihminen on vain osa luontoa ja ei voi tästä syystä hallita sitä. Nykyiset käyttäjät, käyttötavat ja käyttötarkoitukset Ehkäpä johtuen Brundtlandin raportin ylimalkaisuudesta kestävyydestä on tullut käsite, jota voi käyttää lähes kuka tahansa ja mihin, miten ja milloin tahansa. Käyn seuraavaksi läpi käsitteen käyttäjiä, käyttötapoja ja -tarkoituksia niiden nykyisissä käyttöyhteyksissä. Katsaus ei varmastikaan ole kaiken kattava, mutta toivottavasti se tarjoaa hyödyllisen näkökulman käsitteen ymmärtämiseen. Harva henkilö kertoo avoimesti edustavansa heikon kestävyyden käsitteellistämistapaa. Tähän syitä voi oikeastaan olla kaksi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa henkilö käsitteellistää kestävyyden heikon kestävyyden kautta, mutta ei ole tietoinen siitä. Hän ei siis tiedä, että hänen tapansa käsitteellistää on nimetty heikoksi kestävyydeksi. Toisessa vaihtoehdossa henkilö tuntee kyseisen 12 Lienee tärkeää mainita, että pääoma-käsite on taloustieteistä lähtöisin ja hyvin rajoittunut. Taloustieteissä ekologiselle pääomalle harvoin annetaan itseisarvoa, vaan se pikemminkin nähdään välineenä ihmisen hyvinvointiin. Tätä ihmiskeskeistä rajoittaneisuutta on käsitelty kattavasti teoksessa Vilkka, L. (1993). Ympäristöetiikka: vastuu luonnosta, eläimistä ja tulevista sukupolvista. Yliopistopaino. 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 keskustelun ja sen sisältämän käsitteellisen eron, mutta haluaa syystä tai toisesta olla käyttämättä heikon kestävyyden käsitettä, vaikka käytännön toimissaan sitä edustaakin. Syitä tähän voidaan vain arvailla, mutta motiivi on todennäköisesti joko erottelun kokeminen epärelevantiksi, tahallinen käsitteellisen sekaannuksen luominen, pyrkimys läpinäkymätytöttömyyteen tai käsitteellinen laiskuus. Joistakin näistä syistä johtuen heikon kestävyyden kirjallisuutta ja keskustelua ei löydy sen omalla nimellä, vaan se on usein naamioitunut yleisen kestävyys-käsitteen taakse. Selvyyden vuoksi olisikin hyvä aina kysyä kestävyys-käsitteen käyttäjältä, että mitä hän sillä tarkoittaa, tai tiedustella rohkeasti suoraan, että onko kyseessä niin sanottu heikko kestävyys. Joka tapauksessa kaikilla yhteiskunnan osaalueilla – niin yksityisellä, julkisella kuin kolmannennellakin sektorilla – on ihmisiä, jotka toimivat ja puhuvat heikon kestävyyden käsitteen mukaisesti, vaikka he eivät käytännössä käytäkään toiminnastaan tai puheestaan heikon kestävyyden käsitettä. Politiikan ammattilaiset näyttävät toimivan heikon kestävyyden mukaisesti silloin, kun se palvelee heidän puolueensa politiikkaa tai mahdollista henkilökohtaista agendaansa. Yksi konkreettinen esimerkki tästä on politiikka, jossa tavoitellaan talouskasvua ja mainostetaan sen tuottamia hyötyä kansakunnalle, vaikka tiedetään, että se tuhoaa luonnonpääomaa ja luo velkaa tuleville sukupolville. Kyseiset poliitikot eivät tunnu piittaavan siitä tieteellisestä tosiasiasta, että talouden kasvu (BKT:llä mitattuna) korreloi suoraan sekä luonnonresurssien käytön lisääntymisen että hiilidioksidipäästöjen kasvun kanssa.13 Yksinkertaistetusti makrotasolla: mitä enemmän kasvua taloudellisessa pääomassa, sitä enemmän tuhoa luonnonpääomassa. Tämän harmillisen yhteyden irtikytkentämahdollisuudesta on valitettavan vähän empiiristä tutkimusnäyttöä. Insinööritaidon luvatussa maassa on helppo uskoa, että teknologia hoitaa tämän ongel13 Muun muassa Jackson, T. (2011). Prosperity without growth: Economics for a finite planet. Routledge; Victor, P. A. (2008). Managing without growth: slower by design, not disaster. Edward Elgar Publishing. man ja totaalinen irtikytkentä onnistuu lähivuosina, vaikka se ei ole globaalisti mitattuna vielä koskaan onnistunut. Tämän uskon varaan ihmiskunnan ei kannattaisi heittäytyä. Heikon kestävyyden näkökulmasta voitaisiin toki kiihdyttää talouskasvua, lisätä innovointia ja toivoa parasta. Tämä kuitenkin edellyttää harrasta teknologista vakaumusta, jonka mukaan ihminen pystyy tulevaisuudessa keksimään koneita ja laitteita, joidenka avulla voimme korvata luontopääomaa, kuten puita ja pölyttäjiä. Vahvan kestävyyden näkökulmasta tämä ei ole mahdollista. Sen mukaan ihmiskunta ei voi heittäytyä omien toiveidensa ja uskomustensa varaan, vaan sen tulee asettaa rajat ekologisen pääoman tuhoami selle. Jos myöhemmin osoittautuu, että teknologian avulla totaalinen irtikytkentä on mahdollista, niin sitten asia tulee arvioida uudelleen. Mutta koska nyt näin ei ole, teknologian luomia itsevarmuuden harhakuvia tulisikin tarkastella kriittisesti. Monia yritysihmisiä taas ei kiinnosta kestävyys-käsite muun kuin taloudellisen hyödyn näkökulmasta14, ja kestävyys suomalaisissa yrityksissä ymmärretäänkin juuri heikkona kestävyytenä.15 Tai vaihtoehtoisesti voitaisiin sanoa, että kestävyyden käsitettä ei suomalaisissa yrityksissä ymmärretä. Yritysmaailmassa toimitaan yleensä nimenomaan heikon eli riittämättömän kestävyyden näkökulmasta. Yritysjohtajille on vaikea selittää, miksi yrityksen tulisi osallistua vahvan kestävyyden mukaiseen toimintaan, jos ei luoda kilpailukykyä ja taloudellista kasvupotentiaalia. Talouden kontekstissa kestävyys tulee siis harmillisen usein, tai oikeastaan lähes aina, käsitteellistetyksi heikon kestävyyden kautta. Käsitteen käyttäjät näkevät kestävyydessä talou dellisen mahdollisuuden, koska yritys, joka on (heikosti) kestävä, tekee kustannussäästöjä ja parantaa imagoaan. Tuotteita ostavat kulutta14 Haddock-Fraser, J. E., & Tourelle, M. (2010). Corporate motivations for environmental sustainable development: exploring the role of consumers in stakeholder engagement. Business Strategy and the Environment, 19(8), 527–542. 15 Laine, M. (2005). Meanings of the term ‘sustainable development’ in Finnish corporate disclosures. Accounting Forum, 29(4), 395–413. jat ovat myös heikon kestävyyden asialla, sillä monet heistä ovat erehtyneet luulemaan, että ostamalla erilailla merkittyjä tuotteita ja palveluja pystyisi myötävaikuttamaan tulevien sukupolvien hyvinvointiin. Tosiasiassa kuluttaminen on juuri sitä, joka heikentää kestävyyttä. Nopein ja varmin keino lisätä ekosysteemin kestävyyttä on tällä hetkellä vähentää sen kuormittavuutta, kulutusta. Otetaan esimerkiksi kestävyysmerkitty paita, jonka tuottamiseen on kulutettu vähemmän luonnonvaroja kuin ei-kestävyysmerkityn paidan tuottamiseen. Kaupassa kuluttaja sitten saattaa hairahtua luulemaan, että on kestävää ostaa kestävyysmerkitty paita, mutta näin ei kuitenkaan ole. Kestävää on jättää paita ostamatta. Voitaisiin toisaalta ajatella, että on kuitenkin kestävämpää ostaa paita, johon on käytetty vähemmän luonnonpääomaa. Tässä taas ongelmaksi tulee kestävyyden käsitteellistäminen suhteellisena määreenä. Jonain sellaisena ekosysteemin ominaisuutena, jota kohti voidaan resurssitehokkuutta lisäämällä päästä ilman, että luonnonpääoman absoluuttisesta määrästä tulisi huolehtia. Taloustieteilijöiden vastaavanlainen ehdotus on tullut tunnetuksi Jevonsin16 paradoksina. Sen mukaan teknologian kehityksen myötä tehokkuuden kasvu (tietyn resurssin osalta) lisää resurssin kulutusta eikä päinvastoin. Useat ekologisesti suuntautuneet tutkijat ja lähes kaikkien hallitusten vihreät puolueet ja kansalaisjärjestöt kuitenkin uskovat (ilmeisesti intuitioonsa tukeutuen), että resurssitehokkuuden lisääntyessä kulutus vähenee ja kestävyys lisääntyy.17 Syyt tämän paradoksin olemassaoloon johtuvat niin sanotusta ”ripariefektistä”18, jossa yhdessä hetkessä säästetty resurssi ponnahtaa takaisin kulutuksen piiriin toisena hetkenä. Jos viiden prosentin tehostaminen traktorin moottorissa johtaisi esimerkiksi kahden prosen16 Jevons, W. S. (1906). The coal question: an inquiry concerning the progress of the nation, and the probable exhaustion of our coal-mines. The Macmillan Company. 17 Alcott, B. (2005). Jevons’ paradox. Ecological Economics, 54(1), 9–21. 18 Johdettu englanninkielen termistä ”rebound effect”. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 13 tin vähennykseen öljyn kulutuksessa, tätä kolmen prosenttiyksikön erotusta kuvattaisiin silloin ripariefektillä, koska osa säästöstä kuitenkin kimpoaa takaisin käyttöön. Tämä tehostumisen myötä lisääntynyt kysyntä mitätöi tehokkuuden tuottamat ”hyödyt” osittain tai kokonaan.19 Toisin sanoen, kun tuottavuuden kasvu toisaalta lisää kiinnostusta resurssien tehokkaampaan käyttöön niin samalla kuitenkin energian kysyntä lisääntyy, joka taas ei säästä energiaa. Jos esimerkiksi öljyä tarvittaisiin systeemitasolla vähemmän, sen kysyntä ja markkinahinta laskisi. Ja kun taas öljyn markkinahinta laskisi, sen kulutus kasvaisi. Tämän logiikan kautta päädytään johtopäätökseen, että tehokkuusajattelu yhdistettynä markkinamekanismeihin on epäsuotuisaa luontopääoman säilyttämisen näkökulmasta. Jos vielä oletetaan, että resurssitehokkuuden avulla onnistuttaisiin säästämään energiaa edes se kaksi prosenttia rajatussa systeemissä, kuten kotona tai yrityksessä, ja että siitä seuraisi kuluttajalle tai yrittäjälle vaikkapa tuhannen euron säästö. Tässä tapauksessa säästetty tuhat euroa kuitenkin ponnahtaa takaisin taloudellisen toiminnan laajentamisen piiriin (epäsuorasti pankkitalletuksen kautta tai suoraan uuden kulutuksen myötä). Resurssit tulevat käytetyiksi ainoastaan toisessa paikassa, toisen toimijan toimesta. Näistä syistä johtuen, tulevien sukupolvien tarpeista vastaaminen edellyttää käyttökiintiöitä ja säännöstelyä luonnonresursseille sekä talouskasvutavoitteista luopumista. Osa kestävyys-käsitteen käyttäjistä uskoo niin sanottuun absoluuttiseen irtikytkentään, jossa taloudellisen pääoman lisääntyminen voidaan irrottaa täysin luonnonpääoman kulumisesta. Se on kuitenkin mahdotonta Jevonsin paradoksin lisäksi kahdesta muuta syystä. Ensinnäkin, ”energian ja rahatalouden kytkös on niin syvällinen, että nykymuotoinen rahatalous voidaan nähdä suorana seurauksena helpon energian, ennen kaikkea öljyn, kaupallisesta val19 Santarius, T. (2012). Green growth unravelled. How rebound effects baffle sustainability targets when the economy keeps growing. Wuppertal Institute, Heinrich Böll Foundation, Wuppertal. 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 jastamisesta” ja toiseksi, koska ”teollisuusmaissa tehdyt havainnot suhteellisesta irtikytkennästä näyttävät perustuvan energian nettotuonnin sivuuttamiseen tai aliarviointiin”.20 Esimerkkinä tästä on Euroopan metsäpolitiikka, jonka on väitetty olevan kestävällä tasolla, koska metsää kasvaa enemmän kuin sitä kaadetaan. Tosiasia on kuitenkin se, että Euroopan metsänkasvatus on näennäisesti kestävällä tasolla ainoastaan siitä syystä, että suuri osa Euroopassa käytetystä puusta kasvatetaan ja kaadetaan Euroopan ulkopuolella. Kestävyys-käsitteen ymmärtäminen edellyttääkin tarkastelua usealla eri tasolla. On järjetöntä väittää ja määrittää kestävyyttä jollekin asialle, toiminnalle tai prosessille ekosysteemimme sisällä, jos käsitteellistämisessä ei ole huomioitu ekosysteemitasoa. Toisin sanoen, yhden systeemin kestävyyttä on aina tarkasteltava laajemmassa kontekstissaan eli suhteessa sitä ympäröivään laajempaan systeemiin. Kuinka eteenpäin? Vahvalle kestävyydelle on selkeät empiiriset ja teoreettiset perustelut21, joiden suurimpana käyttöönoton esteenä tällä hetkellä on uusliberaali talouspoliittinen ideologia. Johtoajatukset vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä pyrkimys talouskasvuun tuntuvat kulkevan vahvasti ristiriidassa kestävyyden käsitteen kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme ekosysteemien suojelua ja rajoituksia luontopääoman käyttöön saamme tilalle politiikkaa, joka kiihdyttää tuotantoa ja luontopääoman hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin.22 Tätä tuotantokeskeistä talouskas20 Turunen, E., Ulvila, M. (2010). Kasvua purkamalla tasapainoiseen ilmastoon. Teoksessa Kenen ilmasto? (toim. Hakkarainen, O., Käkönen, M.). Into Kustannus: Helsinki. 21 Latouche, S. (2010). Jäähyväiset kasvulle. Suom. Marja Ollila. Helsinki: Into-pamfletti; Jackson, T. (2009). Prosperity without Growth? Sustainable Development Commission, London; Victor, P. (2008). Managing Without Growth: Slower by Design, Not Disaster. Edward Elgar, Cheltenham/Northampton; Daly, H. E., (1973). Toward a Steady State Economy. W.H. Freeman and Company: San Francisco; Daly, H. E. (1996). Beyond growth. Beacon Press, Boston. 22 Hayek, F. V. (1998). Kohtalokas ylimieli. Suom. J. & M. Norri. Jyväskylä: Gummerus. vupolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset ja yliopistot sekä ajatushautomot, samoin työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä liikeyritykset. Mutta tähän on tultava muutos, jos ihmiskunta aikoo päästä kestävyyteen ja välttää kuudennen massasukupuuton.23 Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat ja teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman ja Suomen kehityssuunnan.24 Talouspoliittisen eliitin käsitteistöön on toki päässyt tämä termi ”kestävyys”, mutta kestävyyden sisältö on typistynyt hyvin suppeaksi matkalla Brundtlandin raportista yritysten vuosikertomuksiin ja hallitusohjelmiin. Parhaillaan nämä toimijat puhuvat kestävyyden kolmijaosta, joka oli jo syntyessään (25 vuotta sitten) kestämätön jaottelu. He ovat myös sivuuttaneet ekologisen taloustieteen yli 30 vuotta kestäneen työn kestävyyden parissa25 samoin kuin Kasvun rajat -raportin keskeiset huomiot yli 40 vuoden takaa.26 Myös maailman köyhien asema on saanut suhteessa hyvin vähän huomiota, jos verrataan esimerkiksi valtaapitävien prioriteetteihin. Suuret teolliset yhteiskunnat ovat pitkälti rikastuneet kehittyvien talouksien kustannuksella. Nopean teknologistumisen ja talouskehityksen myötä sekä nykyisen rahoitusmarkkinakriisin vuoksi köyhien huolet ovat kuitenkin unohtuneet. Tilalle on tullut huoli kilpailukyvystä. Ja kestävyyden käsitteestä onkin tullut pitkälti vain käsite, joka sopii moneen suuhun, mutta harvoihin käsiin. Käsitteen käyttäjät 23 Lisää arvioidusta massasukupuutosta saatavilla tuoreesta artikkelista: Barnosky, A. D., Matzke, N., Tomiya, S., Wogan, G. O., Swartz, B., Quental, T. B., ... & Ferrer, E. A. (2011). Has the Earth/’s sixth mass extinction already arrived? Nature, 471(7336), 51–57. 24 Tuoreen analyysin mukaan 43 000 monikansallista yritystä ovat verkostoituneet tiiviisti pienen yritysryhmittämän kanssa, joilla on suuri vaikutusvalta globaaliin talouteen. Lisää aiheesta: Coghlan, A., MacKenzie, D. (2011). The hard core of power. The New Scientist 212: 8–9. 25 Katso esimerkiksi tieteellinen aikakauslehti Ecological Economics. 26 Meadows, D. H., Meadows, D. L., Randers, J. & Behrens, W. W. (1972). Kasvun rajat – Ihmiskunnan kohtalontilannetta koskevaan Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti. Suomennos Pulliainen, K., Seiskari, P. & Taanila, H. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. hyödyntävätkin kestävyys-sanaa retorisesti milloin mihinkin tarkoitukseen – julkisen sektorin alasajosta energia- ja kasvupolitiikan uudistamiseen. Vahvan kestävyyden ajatus on toki myös altis väärinkäytöksille. Huonosti toteutettuna se voi johtaa yhteiskuntien luhistumiseen ja inhimillisiin tragedioihin, jopa ekofasismiin. Käsitteen ympärille on kuitenkin jo syntynyt uutta luovaa ajattelua, jossa pyritään hahmottelemaan kasvun jälkeistä yhteiskuntaa27 ja kestävän yritystoiminnan edellytyksiä28. Ekososiaalinen hyvinvointi, joka rakentuu kestävällä pohjalle, ei edellytä tieteellisteknisiä läpimurtoja vaan syvällistä sosiokulttuurista muutosta. Yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja yksilöiden tulee arvioida omat todelliset tarpeensa uudelleen suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten tilanteisiin kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää. Tarpeiden kumouksellisen vähentymisen kautta aukeaa uusi sivu ihmiskunnan kehityksessä, jossa on aikaa määrittää mielekkään elämän edellytykset sisältä käsin. Tuotannon ja kulutuksen kasvattaminen korvaantuvat sisäisellä kasvulla ja uudenlaisella toimeliaisuudella. Tämä uusi toimeliaisuus syntyy väistämättä kasvutaloudesta irtaannuttaessa, koska työtä ei korvata enää fossiilipolttoaineilla, kuten öljyllä. On mahdotonta antaa yksiselitteinen sisältö kestävyyden käsitteelle sen monisäikeisyyden vuoksi, mutta tämän kirjoituksen pohjalta voimme ainakin todeta, että talouskasvuun myötävaikuttava kulutus ei ole kestävää. Näin ollen, niin kauan kuin toimintamme lisää kulutusta (välillisesti tai välittömästi), voimme sanoa toimintamme olevan kestämätöntä. Vastavuoroisesti taas toimintamme, joka vähentää kulu27 Helne, T., Hirvilammi, T., & Laatu, M. (2012). Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla; Helne, T., & Silvasti, T. (2012). Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. 28 Dyllick, T., Hockerts, K. (2002). Beyond the Business Case for Corporate Sustainability. Business Strategy and the Environment 11: 130–141; Heikkurinen, P., Bonnedahl, K. J. (2013). Corporate responsibility for sustainable development: A review and conceptual comparison of market-and stakeholder-oriented strategies. Journal of Cleaner Production, 43: 191–198. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 15 tusta (välillisesti tai välittömästi) edesauttaa kestävyyttä, mutta ei tee siitä vielä kestävää. Kestäväksi ei myöskään kuluttamalla tule rakentajan rakentama silta, maatalousyrittäjän työkalut tai traktori tai ekosysteemi, jossa elämme. Uuden taloudellisuuden aikana toiminnan ja asioiden kestävyys tulee määritellyksi kokemuksen ja käytännöllisen tekemisen kautta. Sitä ennen voimme kuitenkin todeta, että tie kestävyyteen edellyttää nyt ainakin kahta keskeistä toimenpidettä niin yksilön kuin organisaation ja yhteiskuntamme tasoilla. Ensimmäinen näistä on tarpeiden radikaali uudelleenarviointi ja toinen kulutuksen vähentäminen29. Näiden toimenpiteiden toivottuina seurauksina on käytäntöjen uudelleenmäärittyminen ja loitontuminen kasvutaloudesta ennen täydellistä irtaantumista. Tiedeyhteisön ansiomerkit haettavana Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Suomen yliopistot ry UNIFIn perustamat ansiomerkit ovat haettavana 15.8.–30.9.2014 välisenä aikana. Kirjoittaja haluaa kiittää Jenny Rinkistä ja Timo Järvensivua arvokkaista kommenteista tekstiin. Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, joka toimii vastuullisen ja kestävän organisoitumisen tutkijana Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 10.1.2013 pidettyyn esitelmään, jota on päivitetty. Kenelle ansiomerkki on tarkoitettu Henkilö, joka on virka- tai työsuhteessa tiedeyhteisössä, voi saada 20 vuoden palveluksen jälkeen hopeisen ansiomerkin ja 30 vuoden palveluksen jälkeen kultaisen ansiomerkin. Myös työsuhde ulkomaisessa yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa hyväksytään ansiomerkin perustaksi. Kuka merkkiä voi hakea Tiedeyhteisöt voivat hakea ansiomerkkiä palvelussuhteessa olevalle henkilölle. Tiedeyhteisöiksi katsotaan yliopistot, tiedeakatemiat, tieteelliset seurat, TSV ja UNIFI. Hinta Hopeinen ansiomerkki 45 € Kultainen ansiomerkki 60 € Kotelo 3 € Lisäksi laskutetaan postituskulut. 29 Kun luovumme nykyisestä elintasostamme (joka määrittyy eurojen kautta), saamme ratkaisun myös valtion velkaantumiseen. Valtion ei tarvitse ottaa enää lisävelkaa, koska voimme laskea suomalaista elintasoa. 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Lisätietoja ja hakulomake osoitteesta www.tsv.fi/ansiomerkki Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat Jarkko Tirronen Tieteidenvälisyys ei ole vain tieteensosiologian ja korkeakoulututkimuksen käsite, vaan koulutus-, tiede- ja innovaatiopolitiikassa alati voimistuva trendi. Tieteidenvälisyys on ankkuroitu esimerkiksi Euroopan unionin kasvustrategian keskeiseksi käsitteeksi. EU:n talouskasvussa ja uusien työpaikkojen luomisessa koulutus, tutkimus ja innovaatiot ovat asetettu tärkeään rooliin. Tässä asetelmassa myös yliopiston merkitys yhteiskunnallisesti legitiiminä instituutiona näyttää korostuvan. Yliopistoilta odotetaan osallistumista monimutkaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Tässä artikkelissa käyn läpi tätä viitekehystä ilkeiden ongelmien, EU:n politiikkakontekstin ja Itä-Suomen yliopiston strategisten valintojen näkökulmista. Tieteelliset ongelmat on perinteisesti ratkaistu tieteenalakeskeisesti, tieteenalan metodien ja aineistojen avulla. Monimutkaisten ja nopeasti muuttuvien ongelmien ratkaisemisessa tieteiden väliset perinteiset rajat ovat kuitenkin sumentumassa. Tieteen tekemisen lähtökohdaksi on asettumassa tieteiden välillä tapahtuva yhteistyö, joka näyttää ylittävän myös luonnon- ja ihmistieteiden kuilun. Monimutkaisen ongelman ratkaiseminen edellyttää ihmisen, yhteiskunnan ja luonnon kokonaisuuden ja niiden välisten monimutkaisten keskinäisriippuvuuksien ymmärtämistä (ks. esim. Weber 2012). Ilkeät ongelmat Ilkeän ongelman (wicked problem) käsitteen tekivät tunnetuksi Horst Rittel ja Melvin Webber vuonna 1973 soveltaessaan käsitettä yhteiskunta- ja aluetieteen suunnittelun apuvälineenä (Rittel ja Webber 1973). Ilkeää, viheliäistä tai pirullista ongelmaa on kuvattu politiikkateks- teissä myös suurena haasteena (Grand Challenge) tai yhteiskunnallisena haasteena (Societal Challenge). Ilkeä ongelma ylittää usein erilaiset maantieteelliset, kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja alueelliset rajat, ja tyypillisesti ilkeät ongelmat ovat maailmanlaajuisia (esim. ilmastonmuutos, pandemiat, turvallisuus tai luonnonvarojen riittävyys). Digitalisoitumisen myötä myös aiemmin paikallinen tai alueellinen ongelma voi globalisoitua. Monitulkintaisuus on ilkeän, pirullisen tai viheliäisen ongelman keskeinen elementti. Ilkeään ongelmaan ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua eikä sitä voida määritellä yksiselitteisesti (esim. Raisio 2009). Ratkaisu- ja selitysmallit eivät siis ole ”täydellisiä tai yksitulkintaisia” (Vakkuri 2009). Rittel ja Webber näkivät, että ilkeät ongelmat olivat kesyjen, eli helpommin ratkaistavissa olevien ongelmien, vastakohtia (ks. taulukko 1). Ilkeitä ongelmia on siis vaikea määritellä ja ratkaista ja ongelman määrittely edellyttää kaikkien mahdollisten ratkaisuvaihtoehtojen tietämistä. Ratkaisut ovat tilanne- ja tapauskohtaisia, ja ilkeä ongelma voi itsessään tuottaa uusia ongelmia, joita on hankala ennakoida. Ongelmille voidaan lisäksi esittää monia erilaisia vaihtoehtoisia selityksiä. Ratkaisu- ja selitysmallit eivät ole luonteeltaan tosia tai epätosia, vaan laadullisia, ne kuvaavat paremmin tai huonommin ongelmaa. Ilkeitä ongelmia onkin lähestyttävä useista eri näkökulmista ja erilaisten tulkintojen avulla. (Rittel ja Webber 1973; ks. myös taulukko 1.) Ilkeän ongelman ratkaiseminen on sosiaalinen prosessi (Conklin 2006) ja se edellyttää eri tieteenalojen yhteistyötä. Rittel ja Webber kuvasivat alkuperäisessä käsitemallissa ilkeää ongelmaa kymmenen tun- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 17 Ilkeä ongelma Ongelmaa ei voida määritellä täsmällisesti Ratkaisu kehittyy ja muuttuu jatkuvasti Ratkaisut ovat huonompia tai parempia Ongelmien ratkaisut ovat tapauskohtaisia Ongelmien syyt ovat vaikeasti havaittavia Kesy ongelma Ongelma voidaan määritellä täsmällisesti Tiedetään, milloin ratkaisu on saavutettu Ratkaisut ovat selkeästi oikein tai väärin Useat ongelmat voidaan ratkaista samalla tavalla Ongelmien syyt ovat ilmeisiä Taulukko 1. Ilkeät ja kesyt ongelmat (mukaillen Blackman ym. 2006). nuspiirteen avulla, joista osa liittyi yhteiskuntasuunnittelijan tehtäviin ja vastuuseen ongelmanratkaisussa. Jeff Conklin (2006) on tiivistänyt ja ryhmitellyt uudelleen ilkeiden ongelmien tunnuspiirteet kuuteen: 1. Ongelmaa ei voi täysin ymmärtää ennen kuin ongelma on ratkaisu. 2. Ilkeän ongelman ratkaisemisprosessissa ei ole päätepistettä, koska ongelmaa ei voida lopullisesti ratkaista. Ongelman ratkaisu ei pääty silloin, kun täydellinen ratkaisu on esitetty, vaan silloin, kun resurssit ovat kuluneet loppuun. 3. Ratkaisut eivät ole oikeita tai vääriä, vaan ne ovat laadullisia ja kuvaavat paremmin tai huonommin ongelmaa. 4. Ei ole olemassa kahta samanlaista ilkeää ongelmaa, vaan jokainen ilkeä ongelma on ainutlaatuinen ja uusi. Ilkeät ongelmat muotoutuvat uudelleen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. 5. Ongelmanratkaisua ei voi testata, vaan ratkaisut ovat yksilöllisiä ja ne voidaan toteuttaa vain yhden kerran. Ratkaisuihin liittyy usein odottamattomia seurauksia. 6. Ilkeillä ongelmilla ei ole vaihtoehtoisia ratkaisuja. Suuret, maailmanlaajuiset haasteet, kuten ilmastonmuutos, luonnonvarojen riittävyys, ikääntyminen, kaupungistuminen, veden puhtaus, terveys, lääkekehitys, kulttuurien kohtaaminen tai digitalisoituminen on maailmaa yhdistäviä ilkeitä ongelmia. Maailmanlaajuisten haasteiden viitekehys on toimintatapa, jonka avulla voidaan lähestyä, jäsentää ja ratkaista monitulkintaisia ja -mutkaisia ongelmia, mutta myös toimintamalli, jolla ohjataan toiminnan organisoitumista ja resursseja (esim. Euroopan unionissa Horizon 2020 -rahoitusohjelman tee- 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 moitus1). Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, miten maailmanlaajuisten ongelmien viitekehykseen on päädytty Euroopan unionissa. Suuret haasteet ja Euroopan unionin politiikkakonteksti EU:n lähitulevaisuuden strategisen tavoitteenasettelun lähtökohtana on ollut EU:n globaalin kilpailukyvyn heikkeneminen. EU on ennakoinut, että Euroopan suhteellinen osuus koko maailman BKT:sta puolittuu vuoteen 2050 mennessä nykyisestä 29 prosentista. Alueen tämänhetkinen talouskehitys on hidasta; innovaatioita ja uusia työpaikkoja ei synny riittävästi ja riittävän nopeasti. Tutkimus- ja innovaatiotoiminnan rahoitus on liian fragmentoitunutta, päällekkäistä, koordinoimatonta ja tehotonta. (COM [2011] 48; European Commission 2012; 2013.) Kilpailukykyongelman ratkaisemiseksi EU on laatinut Eurooppa 2020 kasvustrategian, joka perustuu kolmelle osa-alueelle: älykkäälle, kestävälle ja osallistavalle kasvulle. Kasvustrategian tavoitteena on EU:n globaalin kilpailukyvyn vahvistaminen sekä uusien työpaikkojen ja kestävän kasvun luominen. Innovaatiot, tiede ja yliopistot ovat keskeinen keino EU:n kilpailukyvyn kehittämisessä, talouskehityksen edistämisessä ja uusien työpaikkojen luomisessa. Tavoitteena on tutkimuksen roolin vahvistaminen yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemisessa. Kasvustrategian yleistavoitteena on, että Euroopan unionin tutkimus- ja kehitystoimiin investoidaan 3 %:a EU:n bruttokansantuotteesta. (COM [2011] 48; European Commission 2012; 2013.) 1 Maailmanlaajuisia haasteita sovellettiin tutkimusrahoituksen välineenä (tietojenkäsittelyn ja viestintätieteen tutkimuksessa) ja tutkimustoiminnan organisoimisessa Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla (NSF 2011). Eurooppaa kohtaavat haasteet edellyttävät uudenlaisia ja innovatiivisia ratkaisuja. Globaalin kilpailukyvyn vahvistaminen tarkoittaa tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopolitiikan uudelleensuuntaamista ja tutkimuksen paradigman muutosta. Tätä tukemaan Euroopan komissio nimitti tiede- ja tutkimuspoliittiseksi neuvonantajakseen asiantuntijaryhmän joulukuussa 2007. Ryhmän tavoitteena oli edistää Euroopan tutkimusalueen rakentamista, ja se aloitti toimintansa vuonna 2008. Ryhmä julkaisi kolme raporttia, joissa painotettiin tutkimuksen roolia suurten haasteiden (Grand Challenges) ratkaisemisessa. (ERAB 2012.) Suurten haasteiden viitekehystä on painotettu myös muissa EU:n asiantuntijaryhmien raporteissa. Haasteiden ratkaiseminen edellyttää jäsenmaiden välistä koordinaatiota ja resurssien yhdistämistä sekä eri tieteenalojen välistä yhteistyötä (esim. Expert Group Soete 2009; Expert Group Barre 2009). Asetelmassa korostetaan myös humanististen- ja yhteiskuntatieteiden integroimista suurten haasteiden ratkaisemiseen. Euroopan tutkimuksen uusi renessanssi edellyttää siis tutkimuksen uudelleenorganisoimista, eurooppalaisten tutkimusalueen muodostamista ja suurten yhteiskunnallisten haasteiden integroimista tutkimustoimintaan. Euroopan komission tiede- ja tutkimuspoliittisena neuvonantajana toimineen ryhmän ensimmäisessä raportissa vuonna 2009 visioitiin kunnianhimoisesti, että vuonna 2030 kolmannes Euroopan tutkimusalueella tehdystä julkisesta, ei-sotilaallisesta tutkimuksesta on suunnattu suurten, yhteiskunnallistan haasteiden ratkaisemiseksi ja että 30 % kaikista tutkijoista on koulutettu tutkimusaloille, jotka ovat suurten haasteiden näkökulmasta merkityksellisiä. (ERAB 2009; ERAB 2012.) Suurten yhteiskunnallisten haasteiden integroituminen osaksi unionin kilpailukyvyn edistämistä ja innovaatioiden syntymistä vahvistui vuonna 2009, kun Ruotsin Lundissa pidetyssä tiede- ja innovaatiopolitiikan konferenssissa sovittiin, että tutkimustoiminnassa tulisi keskittyä suurten, maailmanlaajuisten haasteiden ratkaisemiseen, teema- tai vahvuusalaperustai- sen lähestymistavan sijaan (Lund 2009). Suurten haasteiden näkökulma oli keskeisessä roolissa myös komission vihreässä paperissa vuodelta 2011. Tavoitteena oli vahvistaa jäsenmaiden yhtenäistä strategista viitekehystä ja keskittyä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen, kilpailukyvyn edistämiseen sekä tieteellisen ja teknologisen osaamisperustan korkean tason vahvistamiseen. (COM [2011] 48.) Käytännössä tavoitteen vahvistaminen edellyttää rahoitusohjauksen yhdistämistä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen. Tätä toteutetaan esimerkiksi Horizon 2020 -ohjelmalla, jossa on koottu yhteen EU:n tutkimus- ja innovaatiorahoitus. Horizon 2020 -ohjelman yksi kolmesta osa-alueesta2 liittyy yhteiskunnallisiin haasteisiin vastaamiseen. Komission tiedonannon mukaan tämän osa-alueen rahoitus suunnataan seuraavien kuuden haasteen ratkaisemiseen (COM [2011] 808): 1. Terveys, väestönmuutos ja hyvinvointi 2. Elintarviketurva, kestävä maatalous, merien ja merenkulun tutkimus ja biotalous 3. Turvallinen, puhdas ja tehokas energia 4. Älykäs, ympäristöystävällinen ja yhdentynyt liikenne 5. ilmastotoimet, resurssitehokkuus ja raakaaineet 6. Osallisuutta edistävät, innovatiiviset ja turvalliset yhteiskunnat. Kuviossa 1 on kuvattu eurooppalainen ratkaisu suurten haasteiden ratkaisemiseksi ja kuvan oikeaan reunaan on listattu keskeisiä asiakirjoja, joissa suurten haasteiden problematiikkaa on taustoitettu ja linjattu. Kuten kuviosta käy ilmi, yliopistojen rooli on EU:n kasvustrategiassa varsin keskeinen ja suurten haasteiden viitekehys ohjaa rahoitusta merkittävällä tavalla (noin 38 % Horizon 2020:n kokonaisbudjetista). Euroopan unionin tavoitteenasettelussa ja toimenpiteissä (erityisesti Horizon 2020) yhteiskunnallisesti merkittävien ongelmien ratkaisua lähestytään systeemikeskeisesti, perinteisen sektorikeskeisen ja lineaarisen innovaatiomal2 Horizon 2020 -ohjelman kaksi muuta osa-aluetta ovat huipputason tiede ja teollisuuden johtoasema. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 19 Kuvio 1. Eurooppalainen ratkaisu suurten haasteiden ratkaisemiseksi lin sijaan. Tämä edellyttää uudenlaisia toimintamalleja ja strategista ajattelua myös yliopistoilta. Maailmanlaajuisten haasteiden näkökulmaa toiminnan strategisesta ohjaamisessa onkin alettu soveltaa eurooppalaisissa yliopistoissa, esimerkiksi Kööpenhaminan, Leidenin, Århusin, Newcastlen, Aberdeenin ja Itä-Suomen yliopistoissa. Seuraavassa lähestyn tätä aihetta yliopistotason näkökulmasta käyttämällä esimerkkinä Itä-Suomen yliopiston strategista johtamista. Itä-Suomen yliopisto – maailmanlaajuisten haasteiden viitekehys strategisena valintana Yliopiston johtamisen haaste liittyy strategisen kokonaisjohtamisen ja toisistaan hajallaan olevien ja erilleen pyrkivien intressien tasapainoiseen hallintaan. Johtamisessa ja ennakoinnissa tulee huomioida yliopiston yhteiskunnallisen legitimiteetin painopisteet, esimerkiksi millaista vaikuttavuutta yliopistolta edellytetään, arvioida toimintaympäristön tilaa ja ennakoida lähitulevaisuuden muutoksia. Strateginen johtaminen edellyttää kokonaisvaltaista näkökulmaa yliopiston toiminnasta ja siihen sisältyy toimintojen horisontaalinen koordinaatio sekä ajatus jaetusta hallinnosta (esim. Tirronen 2014). Yliopistojen strategisen johtamisen yleistymisen taustalla on korkeakoulupolitiikan ja korkeakoulutuksen markkinariippuvuuden vähittäinen 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 lisääntyminen, yliopistojen yhteiskun nallisen tehtävän vahventuminen ja globalisaatio. Yliopistoilta odotetaan ratkaisuja yhteiskunnan, talouden ja maailman ongelmiin sekä tietoon perustuvia vaihtoehtoja talouskasvun edistämiseksi (vrt. EU:n tavoitteet). Nämä kaikki ovat akateemisen kapitalismin ja innovaatiopolitiikan perusoletuksia tiedon muuttamisesta tuotteiksi ja palveluiksi (vrt. Slaughter ja Rhoades 2009). Prosessia edistetään korkeakoulutuksen modernisaatiolla, jonka tavoitteena on toimintaedellytysten (esim. yliopistojen autonomia) ja toimintatapojen (esim. yliopiston johtaminen) uudistaminen. Suomalaisessa yliopistolaitoksessa modernisaatioon liittyvä keskeinen uudistus oli yliopistolain muutos vuodelta 2009. Uudistuksen jälkeen yliopistojen toimintavapaus lisääntyi ja yliopistot vastasivat itsenäisemmin taloudestaan ja toiminnan strategisesta suunnittelusta ja johtamisesta. Taloudellinen autonomia lisääntyi, mutta samalla myös vastuu toiminnasta sekä sen tuloksellisuudesta ja taloudellisuudesta. Siten myös yliopistojen strategisesta johtamisesta muodostui keskeinen osa yliopiston johtamista (ks. Tirronen 2014). Siirtymä hallinnosta hallintaan ja strategisen johtamisen maailmaan on muodostanut tarpeen yliopiston kehittämistä ja päätöksentekoa tukevalle tutkimustiedolle – yliopiston kehittämistutkimukselle (Institutional Research). Kehittämistutkimusta on hyödynnetty eniten Kuvio 2. Viitekehyksen osaalueet yhdysvaltalaisten yliopistojen johtamisen tukena, mutta viime vuosina kehittämistutkimus on yleistynyt myös eurooppalaisissa yliopistoissa (Yorke 2004). Kehittämistutkimusta voidaan hyödyntää moni eri tavoin yliopiston kehittämisessä: esimerkiksi strategisessa johtamisessa, opetuksen johtamisessa, henkilöstöjohtamisessa, akateemisessa rekrytoinnissa, kansainvälistymisessä tai tutkimuksen johtamisessa. Kehittämistutkimus on yliopiston hallinnossa (yleensä suunnitteluyksikössä) tuotettua tutkimustietoa yliopiston toiminnan kehittämiseksi ja siitä vastaa tyypillisesti tutkijankoulutuksen saanut henkilö (Virtanen 2012). Itä-Suomen yliopistossa kehittämistutkimusta saatua tietoa on hyödynnetty esimerkiksi yliopistojen fuusioitumisprosessissa, koulutuksen strategisessa ennakoinnissa ja yliopiston strategian uudistamisessa (ks. esim. Tirronen 2011, 2013a, 2013b). Yliopistossa käynnistettiin ennakointihanke syksyllä 2011, jonka tavoitteena oli tuottaa tutkimukseen perustuvaa tietoa yliopiston tulevaisuuden kehittämisvaihtoehdoista yliopiston strategisen johtamisen ja päätöksenteon tueksi. Ennakointihankkeessa korostettiin ennakoinnin prosessiluonteisuutta ja ihmisten osallisuutta prosessiin. Ennakointiprosesseissa tulevaisuutta ei nähdä staattisena, vaan tulevaisuus voi muodostua useista eri vaihtoehdoista. Ennakointihankkeessa sovellettiin delfoi-menetelmää, jonka tavoitteena oli tuottaa asiantuntijalähtöisesti tietoa yliopiston tulevaisuuden kehittämisen vaihtoehdoista. Delfoi-tutkimuksella ei pyritä yleistettävyyteen, vaan sen kautta nostetaan esiin ”erilaisista intressiryhmistä nousevia argumentteja ja näkökulmia, jotka voivat olla toisistaan poikkeavia ja vuorovaikutuksellisesti uutta luovia” (Rubin 2012, 8–10). Itä-Suomen yliopiston ennakointihankkeessa tunnistettiin, että yliopiston profiili syntyy tieteenalojen sisälle ja niiden välille muodostuviin yhteistyörakenteisiin. Toiminnan lähtökohtana on perustutkimus, jonka ympärille voidaan organisoida toimintakokonaisuudet, kuten kandidaattiohjelmat, tieteenalojen väliset koulutusohjelmat, monitieteiset tutkimusalueet tai teemapohjainen tohtorinkoulutus. Yliopiston profiloitumista tuetaan tieteidenvälisyyden avulla – monitieteisyys ja profiloituminen toteutuvat rinnakkain. Tutkimuksen ja koulutuksen kehittäminen tapahtuu erityisesti niiden laadun ja vaikuttavuuden kehittämisen avulla. Strategisen ajattelumallin keskiössä on kansainvälisyys sekä tiede- ja opiskelijakeskeisyys. Koulutuksen kannalta katsoen on olennaista, että opetus on tieteen, pedagogian ja työelämän näkökulmasta korkeatasoista ja että se tapahtuu modernissa oppimisympäristössä. Yliopiston perustoimintojen avulla varmistetaan samalla myös toimin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 21 nan vaikuttavuus, joka syntyy tutkimuksessa ja opetuksessa. (Tirronen 2013a.) Itä-Suomen yliopiston strategian 2015–20 valmistelun lähtökohdaksi otettiin yliopiston tieteellisen ja koulutuksellisen osaamisperustan hyödyntäminen yhteiskunnallisesti suurten haasteiden ratkaisemisessa. Suuret yhteiskunnalliset haasteet ovat monimutkaisia ja vaikeasti ratkaistavia ja edellyttävät tutkimuksen ja opetuksen tieteidenvälisyyttä, jopa poikkitieteellisyyttä. Tämä on yliopiston strategisen ajattelun ja johtamisen keskeinen periaate. Yliopiston yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lähtökohta liittyy siis yliopiston osaamisperustan hyödyntämiseen yhteiskunnallisesti legitiimien, mutta tieteellisesti relevanttien ongelmien ratkaisemisessa (ks. kuvio 2). Yliopiston hallitus hyväksyi tieteidenvälisiin ratkaisuihin pyrkivän strategian huhtikuussa 2014. Tieteidenvälisyys Ihmiskuntaa, yhteiskuntaa ja luontoa koskevat suuret haasteet ovat monimutkaisia, toisiinsa kytkeytyneitä ja toisistaan riippuvaisia ongelmakokonaisuuksia, joiden ratkaiseminen edellyttää perinteiset rajat ylittävää ajattelua ja tieteidenvälistä yhteistyötä. Suurten haasteiden ratkaiseminen tuo yliopiston ja tieteen yhteiskunnan ja maailman keskelle sekä vahvistaa yliopiston yhteiskunnallista legitimiteettiä. Yliopiston yhteiskunnallinen vaikuttavuus perustuu tutkimus- ja koulutusperustan hyödyntämiselle yhteiskunnallisesti merkittävien haasteiden ratkaisemisessa. Asetelma tarkoittaa myös eri tieteenalojen välistä, syvempää integraatiota ja poikkitieteellisiä tapoja tehdä tutkimusta. Ajattelumallin keskellä on ihmistieteiden ja luonnontieteiden välisen yhteistyön tiivistäminen. Itä-Suomen yliopiston strategisen johtamisen näkökulmasta suurten haasteiden viitekehykseen sisältyy pragmaattisia ja strategisia hyötyjä. Strateginen johtaminen on varautumista muutoksiin, ennakoimista, valintojen tekemistä ja toimintojen mahdollista uudelleensuuntaamista. Strategista johtamista voidaan tukea ennakoivalla kehittämistutkimuksella. Pragmaattiset hyödyt edellyttävät strategista jousta- 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 vuutta, valintoja ja kykyä muuttaa toimintamalleja nopeasti. Strateginen herkkyys suhteessa toimintaympäristön muutoksiin tarkoittaa esimerkiksi rahoitusohjauksen (mm. Horizon 2020 -ohjelman painopisteet) huomioimista yliopiston strategisissa valinnoissa. Tieteidenvälisyyden strategiset hyödyt ulottuvat pidemmälle aikavälille ja näkyvät tieteenalojen välisestä yhteistyöstä syntyvänä tietona, innovaatioina ja sovellusmahdollisuuksina yliopiston sisällä sekä elinkeino- ja yritystoiminnassa. Tieteidenvälisyydellä näyttäisi olevan tutkimustoiminnan kehittämisessä merkittävää potentiaalia. Lähteet Blackman, Tim, Elliot, Eva, Greene, Alexandra, Harrington, Barbara, Hunter, David J., Marks, Linda, McKee, Lorna ja Williams, Gareth 2006: Performance assessment and wicked problems. The case of health inequalities. Public Policy and Administration 21 (2), 66–80. COM (2011) 48. Brussels, 9.2.2011. GREEN PAPER. From challenges to opportunities: towards a common strategic framework for EU research and innovation funding. COM (2011) 808. Brussels, 30.11.2011. Horizon 2020 – The Framework programme for research and innovation. Communication from the commission to the European parliament, the council, the European economic and social committee and the committee of the regions. Conklin, Jeff 2006: Dialogue mapping. Building shared understanding of wicked problems. Chichester: John Wiley & Sons. ERAB 2009: Preparing Europe for a New Renaissance. A Strategic View of the European Research Area. First Report of the European Research Area Boards 2009. Luxembourg: Office for Official Publications of the European Communities. ERAB 2012: The new Renaissance: will it happen? Innovating Europe out of the crisis. Third and final report of the European Research Area Board 2012. Luxembourg: Publications Office of the European Union. European Commission 2012: The Grand Challenge. The design and societal impact of Horizon 2020. Luxembourg: Publications Office of the European Union. European Commission 2013: Investing in European success. Horizon 2020. Research and Innovation to boost growth and jobs in Europe. Luxembourg: Publications Office of the European Union Expert Group Barre 2009: ERA indicators and monitoring. Luxembourg: Publications office of the European Union. Expert Group Soete 2009: The role of community research policy in the knowledge-based economy. Luxembourg: Publications office of the European Union. LUND 2009: Lund Declaration 2009. Europe must focus on the grand challenges of our time. July 2009. NSF 2011: National Science Foundation Advisory Committee for Cyberinfrastructure Task Force on Grand Challenges. Final Report, March 2011. Raisio, Harri 2009: Pirulliset ongelmat terveydenhuollossa – esimerkkeinä Kansallinen terveyshanke ja hoitotakuuuudistus. Teoksessa Jarmo Vakkuri (toim.): Paras mahdollinen julkishallinto? Tehokkuuden monet tulkinnat. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 73–91. Rittel, Horst W.J. ja Webber, Melvin M. 1973: Dilemmas in a general theory of planning. Policy Sciences 4, 155–169. Rubin, Anita 2012: FUTUREX – Future experts projektin Delfoi-tutkimus. Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean julkaisuja B:9. Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahe, Turku. Slaughter, Sheila ja Rhoades, Gary 2004: Academic capitalism and the new economy. Markets, state, and higher education. Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press. Tirronen, Jarkko 2011: Itä-Suomen yliopistohankkeen prosessiarviointi. Osat II ja III. Publications of the University of Eastern Finland. General Series 6. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto. Tirronen, Jarkko 2013a: Matkalla tulevaisuuteen – Itä-Suomen yliopisto 2030. Publications of the University of Eastern Finland. General Series No 10. Kuopio: University of Eastern Finland. Tirronen, Jarkko 2013b: Oikeustieteellisten tutkintojen kehittäminen ja työelämän tarpeet. Oikeus 42 (2), 194– 211. Tirronen, Jarkko 2014: Suomalaisten yliopistojen strateginen johtaminen. Hallinnon tutkimus 1, 70–77. Vakkuri, Jarmo 2009: Julkisen sektorin tehokkuus monitulkintaisena ongelmana – käsitteet ja lähestymistavat. Teoksessa Jarmo Vakkuri (toim.): Paras mahdollinen julkishallinto? Tehokkuuden monet tulkinnat. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 11–30. Virtanen, Turo 2012: Tutkimustiedon hyödyntäminen yliopiston kehittämisessä – ei Suomessa? XXXI Hallinnon tutkimuksen päivät. Kuopio 30.11.2012. Yorke, Mantz 2004: Institutional research and its relevance to the performance of higher education institutions. Journal of higher education policy and management 26 (2), 141–152. MIKÄ SYNNYTTÄÄ MUUTOKSEN? Professori Päivi Setälä 1943–2014: näkijä, tekijä, mesenaatti. Aika: Perjantai 12.9. klo 13–17 Paikka: Helsingin yliopiston suuri juhlasali Edesmenneen professori Päivi Setälän muistamiseksi järjestettävässä yleisölle avoimessa seminaarissa keskustellaan professori Setälän monipuolisesta toiminnasta ja vaikutuksesta tiedeyhteisössä. Seminaarin järjestävät Helsingin yliopisto ja sen Sukupuolen tutkimuksen oppiaine, Suomen Historiallinen Seura, Säätiö Institutum Romanum Finlandiae ja Suomen Akatemia yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Lisätietoja: www.histseura.fi Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tutkija Itä-Suomen yliopistossa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 23 Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa Pekka T. Heikura Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa eläneet keltit ovat jääneet antiikin (2000 eKr. – 500 jKr.) historiassa Välimeren alueella kukoistaneiden Kreikan ja Rooman kulttuurien varjoon. Tämä johtuu epäilemättä paljolti siitä, että keltit eivät olleet luku- ja kirjoitustaitoisia eivätkä jättäneet jälkeensä kirjallista jäämistöä, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset. Kuitenkin keltit vaikuttivat merkittävästi historian kulkuun käytännön keksintöjensä kautta. He tekivät erityisesti maataloudessa työvälinekeksintöjä, joiden ansiosta maanviljely ja karjanhoito mullistuivat pysyvästi Alppien pohjoispuolella ja Brittein saarilla. Se, mitä kelteistä on kirjoitettu, on kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajien kertomaa. Rikkaat arkeologiset löydöt ovat tuoneet kuitenkin esiin todistusaineistoa, josta voidaan päätellä, millaista kelttien elämä ja materiaalinen kulttuuri olivat. Kielitieteellä on ollut myös sanottavansa selvitettäessä kelttien historiaa. Keltit olivat vuorisuolan louhinnan edelläkävijöitä, ja heidän käymänsä suolakauppa ulottui laajalle alueelle. Arkeologiset löydöt paljastavat, että myös kelttien metallintyöstötaito saavutti hämmästyttävän korkean tason. Monet heidän keksimänsä rautatyökalut ovat yhä käytössä. Aseiden laadussa keltit tuskin jäivät jälkeen heidät lopulta alistaneista roomalaisista. Keltit hävisivät, koska heiltä puuttui erikoinen, kehittynyt ja järjestelmällinen sotalaitos. Roomalla sellainen oli: roomalaisten sotataito koitui kelttien kohtaloksi niin Pohjois-Italiassa, Tonavan alueella, Galliassa kuin Britanniassakin. Kelttien valtapiiri Varhaisimmat kreikkalaisten kirjoittajien viit taukset keltteihin ovat noin vuoden 500 eKr. tienoilta, miletoslaiselta historioitsijalta Hekataiokselta (noin 560–490 eKr.) ja Herodotoksel- 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 ta (noin 484–425 eKr.). Herodotoksen mukaan keltit asuivat Tonava-joen alkulähteen alueella ja Herakleen pylväiden pohjoispuolella (Herodotos, Historiateos 2, 33 ja 4, 49). Nykyinen arkeologia vahvistaa Herodotoksen tekemän sijoituksen: keltit pitivät hallussaan aluetta, joka ulottui Pyreneiden niemimaalta Tonavan yläjuoksulle. Kreikkalaiset käyttivät kelteistä nimeä keltoi ja sillä tarkoitettiin Välimeren pohjoispuolella eläneitä kansoja. Kreikkalaiset kutsuivat kelttejä myös termillä galatai (lat. galatae), joka tarkoittaa sotureita (Ò hÓgáin 2002, s. 9: warriors). Sen sijaan roomalaiset käyttivät kelteistä nimiä celtae ja galli. Suolatutkija Mark Kurlanskyn mukaan sana galli tulisi suolaa tarkoittavasta keltin sanasta hal (Kurlansky 2012, s. 51). Dáithi Ò hÒgáinin mukaan sana galli tulee kuitenkin keltinkielisestä sotureiden ominaisuuksia tarkoittavasta sanasta gal, ”kyky”, ”urheus”, ei siis suolaa tarkoittavasta sanasta (Ò hÒgáin 2002, s. 9: ability, valour). Huomionarvoista on, että antiikin kirjoittajat eivät kutsuneet (vastoin nykykäsitystä) muinaisia brittejä ja irlantilaisia kelteiksi. Vain MannerEuroopassa eläneitä asukkaita kutsuttiin kelteiksi. Keltit eivät olleet yhtenäinen ryhmä kansoja, joilla olisi ollut yksiselitteisesti tunnustettu etninen identiteetti. Simon Jamesin mukaan tyydyttävin määritelmä kelteistä on kansat, jotka puhuvat kelttiläisiin kieliin kuuluvaa kieltä (James 2005, s. 9). Nykytutkijat pitävät varmuudella niin sanottua La Tènen kulttuuria kelttiläisenä. Kulttuurin ydinalue sijaitsi Alppien pohjoisrinteillä ja kehittyi 400-luvulla eKr. Sveitsin Neuchâteljärven pohjoisrannalla tehtiin vuonna 1857 huomattava arkeologinen löytö. Paikka oli La Tène, ja kelttien 400-luvulta eKr. lähtien vallinnut kulttuuri on nimetty paikan mukaan. La Tènen kulttuuri oli nimenomaan keltin- kielistä. Huomattava kulttuurinen samankaltaisuus ulottui Englannin kanaalin rannalta Transylvaniaan ja Po-joen laaksosta Etelä-Puolaan saakka. Missä laajuudessa kulttuurin leviämiseen vaikuttivat väestön muutot tai pelkästään kulttuurimuotojen omaksuminen, on mahdotonta sanoa, ihmisten liikkuvuudella oli kuitenkin suuri osuus (Cunliffe 2001, s. 367). Aikakautena 450–200 eKr. kelttien muuttoaallot ja sotaretket ravisuttivat antiikin maailmaa, ja kelttejä asettui asumaan mm. PohjoisItaliaan ja aina kaukaiseen Galatiaan saakka Turkin sisäosissa (270-luvulla eKr.). Sen sijaan Brittein saarille mitään suurta muuttoaaltoa ei nykytutkimuksen mukaan ilmeisesti tuolloin tapahtunut. Vaikka jonkinlaista muuttoa mantereelta varmasti tapahtui, kelttikulttuuriin Brittein saarilla vaikutti ensisijassa kaupankäynnin ja yleisen vuorovaikutuksen kautta tapahtunut ideoiden ja esineiden siirtyminen (Sjöblom 2006, s. 33; Cunliffe 2001, s. 368). Kelttiläisiä kieliä puhuvat kansat asuttivat Brittein saaria jo ennen La Tènen kautta (James 2005, s. 12). La Tènen kulttuuria edeltänyttä Hallstattin kulttuuria Alppien pohjoispuolella ei voida katsoa varmuudella yksinomaan kelttiläiseksi, vaan se lienee ulottunut muihinkin kieliryhmiin. Hallstattin kulttuurin vallinta-ajaksi on katsottu ajanjakso noin 1200–475 eKr. (James 2005, s. 15, 20). Jotkut tutkijat rajaavat ajaksi varhaisen rauta-ajan 700-luvulta 500-luvun lopulle eKr. (ks. Sjöblom 2006, s. 31; Eluère 1997, s. 20). Valkoisen kullan kimallus Suola, natriumkloridi, oli muinaisessa maailmassa tärkeimpiä hyödykkeitä ja laaja-alaisen kaukokaupan kohde. Ihmisen elimistö tarvitsee suolaa. Ilman natriumia (jota ihmisruumis ei pysty valmistamaan) ravinteiden ja hapen kuljetus elimistössä ei onnistuisi, hermoimpulssien välittyminen estyisi eivätkä lihakset, esim. sydän, pystyisi toimimaan. Kloridia tarvitaan ruoansulatukseen ja hengitykseen. Ihmisen tarvitsema vuosittainen suola-annos vaihtelee ilmaston lämmön mukaisesti 300 grammasta yli seitsemään kilogrammaan. Toiseksi suola on erinomainen säilöntäaine. Ihmiset ovat huomanneet jo varhain, että suolaan laitettu liha ja kala säilyvät. Suola imee lihasta bakteereiden tarvitseman kosteuden mutta se myös tappaa bakteereita. Suola on ainoa kivi, jota ihminen syö (Kurlansky 2012, s. 14–15). Keltit olivat onnekkaita, koska heidän alueillaan, Alppien koillisosissa oli runsaita vuorisuolaesiintymiä. Aluksi suolaa saatiin tosin haihduttamalla luonnonlähteistä otettua suolavettä. Vuorisuolan louhinta Hallstattissa, vuoriston ympäröimän järven rannalla sijaitsevasta suolavuoresta alkoi noin 1000 eKr. Huippukautensa louhinta saavutti vuosien 800–450 eKr. aikana, varhaisella rautakaudella. Vuoristoalue Salzkammergut on ollut asutettuna noin vuodesta 1500 eKr. lähtien. Hallstattin suolakaivoksen läheltä löytyi vuonna 1846 hautausmaa, josta vuoteen 1863 mennessä kaivettiin päivänvaloon tuhat kaivosyhteisön jäsenille kuulunutta hautaa rikkaine esineistöineen. Hallstatt antoi sitten nimen tuolloin Alppien pohjoispuolella vallinneelle varhaiselle rautakautiselle kulttuurille. Hallstattin kulttuuri syntyi nykyisen Itävallan alueella. Kulttuurin synty liittyi alueella asuneiden heimopäälliköiden vilkastuneeseen kaupankäyntiin, joka suuntautui etelään ja itään. Vaurastuminen näkyy upeissa ruhtinashaudoissa, joihin ylimystön edustajat haudattiin vaunujensa ja varusteidensa kanssa. Ruhtinaat rakensivat lukuisia vuorilinnoituksia valtansa tunnuksiksi (Sjöblom 2006 s. 31). Suolakauppa oli tärkeä osa kelttien kaupankäyntiä. Vuorisuolaa kaivettiin Hallstattissa 400-luvulle eKr. saakka, jolloin kaivostoiminta siirtyi Halleinin lähelle Dûrrnbergiin, jossa kaivaminen oli helpompaa ja jossa louhinta oli alkanut noin 600 eKr. 200-luvulla eKr. suolaa alettiin tuottaa Reichenhallissa vielä edullisemmin. Useissa alueen nimissä esiintyy sana hall, joka johtuu kelttien suolaa tarkoittavasta sanasta hal. Etymologisesti sana on yhdistetty kreikan sanaan hals, ”suola” (Harding 2001, s. 326). Hallstattissa ja Dürrnbergissä tehdyt arkeo logiset löydöt kertovat suolakaivosten varassa eläneistä ihmisyhteisöistä, jotka sijaitsivat vuo- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 25 rilla tuhannen metrin korkeudella, mutta joiden kauppasuhteet ulottuivat ällistyttävän pitkälle. Haudoista on löydetty kallisarvoisia – suolakaupalla hankittuja – tavaroita Välimeren alueelta, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä saakka. Muualta kelttikulttuurin alueelta on löydetty jopa Kiinasta tuotua silkkiä. Suola oli ”valkoista kultaa” ja kelttien vaurauden lähde siellä, missä vuorisuolaesiintymiä oli. Hallstattin kaivos Vuoristoinen alue ei näytä erityisemmin ihanteelliselta kauppayhteyksien kannalta. Tosiasiassa Hallstattista kulki ikivanha tie Tauer-vuoren yli Kärnteniin, etelään. Tonavalle, pohjoiseen, pääsi Traun-jokea pitkin. Esihistoriallisina aikoina Alppien yli oli olemassa kaksi suurta kauppatietä, jotka yhdistivät Pohjois-Saksan meripihkalähteet ja Keski-Saksan kupari- ja tinakaivokset Adrianmerelle. Hallstattin suolakauppiailla oli luultavasti pääsy näille reiteille. Suolalla he sitten hankkivat tavarat, joita he joskus laittoivat hautoihinsa (Herm 1976, s. 103). Hallstattin suolavuoren kaivoskäytävät ulottuivat jopa 3 750 metrin pituuteen, ja ne kattoivat kaikkiaan 30 000 neliömetrin alueen. Syvin kaivostunneli ulottui 215 metrin syvyyteen. Hallstattissa käytettyä rakennus- ja louhintatekniikkaa oli käytetty aikaisemmin Mittebergin kuparikaivoksessa Bischofshofenin lähellä Salzburgissa. Suola on säilyttänyt kaivoksessa erinomaisesti monia työkaluja, kuten pronssihakkuja, nahkaisia suolan kantoreppuja, puisia ruoan ja veden kuljetussaaveja ja pihkaisia soihtukeppejä. Kaivosyhdyskunnassa vallitsi työjako kaivosmiesten, työnjohtajien, puunkaatajien, puuseppien, kauppiaiden ja yhteisön puolustuksesta vastaavien henkilöiden välillä. Hallstattin suolakaivos lienee maailman vanhin suolakaivos. Hallstatt tuhoutui maanvyörymässä 300-luvulla eKr. Myöhemmin kaivostoiminta aloitettiin uudelleen ja paikalla on kaivettu suolaa vielä nykyäänkin. Dürrnbergissä toiminta loppui vuonna 1989, kun Österreichische Salinen AG lopetti toimintansa. 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Suolattu kinkku oli kelttien keksintö Kelttien harjoittama vuorisuolan kauppa jatkui roomalaisajalle saakka. Kelttiheimojen 100-luvulla eKr. perustama Noricumin kuningaskunta Kärntenissä kävi kauppaa Italian roomalaisten kanssa paitsi suolalla myös kuparilla, korkealaatuisella raudalla ja kullalla (Cunliffe 2001, s. 371–372). Kun roomalaiset liittivät Noricumin alueen valtakuntaansa vuonna 15 eKr., vuorisuolan pahaksi kilpailijaksi nousi roomalaisten Välimerestä haihduttamalla valmistava merisuola. Keltit eivät myyneet pelkästään suolaa. Kuten egyptiläiset ennen heitä, keltitkin huomasivat, että oli edullisempaa kuljettaa ja myydä suolattuja elintarvikkeita. Jos on uskomista kreikkalaisia ja roomalaisia kirjoittajia, keltit söivät paljon riistaja kotieläimistä saatua lihaa. Suolaliha oli heidän erikoisuutensa. On todennäköistä, että suolattu kinkku on heidän keksintönsä ja lahja länsimaiselle kulttuurille (Kurlansky 2012, s. 54). Rautaseppien kansa La Tènessä ja muualla kelttikulttuurin alueella tehtyjen löytöjen perusteella on selvää, että kelttien raudan käsittelytaito oli hyvin kehittynyttä. La Tènessä on pieneltä alueelta järven pohjasta nostettu yli 2 500 esinettä: aseiden ohella mm. työvälineitä, jotka vaikuttavat hämmästyttävän nykyaikaisilta. Juuri La Tènen aikana kelttien rautasepät hioivat taitonsa huippuunsa. Rautakausi alkoi Keski-Euroopassa 700luvulla eKr. Brittein saarilla rautaa muokattiin ensi kertaa 600-luvulla eKr. Rautaa on löydettävissä luonnosta paljon helpommin kuin edeltävän metallikauden pronssikauden osametalleja kuparia ja tinaa. Erityisesti tinaa oli tuotava pitkien matkojen päästä esimerkiksi Englannin Cornwallista tai Slovakian alueelta. Kupari ja tina olivat kalliita metalleja. Helpon saatavuutensa takia rauta oli huokeata ja käytännössä jokaisen soturin ja talonpojan käytettävissä. Gordon Childe totesi sattuvasti aikoinaan, että huokea rauta demokratisoi maanviljelyksen, teollisuuden ja sodankäynnin (Childe 1966, s. 186). Rauta lakkautti harvojen metallintuojien ja valmistajien monopolin. Vaikka rautaa oli laajalti saatavilla, parhaat malmit tulivat tietyiltä alueilta. Paras rauta oli peräisin ilmeisesti Noricumista. Täällä kehittyi nykyisen Klagenfurtin lähelle Magdalensbergin asutuskeskus (oppidum), jossa roomalaiset kävivät ostamassa paitsi suolaa myös rautatuotteita, jotka oli valmistettu korkealaatuisesta rautamalmista. Baijerissa sijainneessa Manchingin asutuskeskuksessa, joka kehittyi 100-luvulla eKr., rautamalmi nostettiin läheisistä suomaista. Kuonakasojen ja rautajäämien perusteella voidaan päätellä, että pieniä rautavalimoita ja sepänpajoja oli itse asiassa kaikissa kelttien kaupungeissa ja asutuskeskuksissa. Myös massatuotantoa harjoitettiin: Karlskronista on löydetty 62 sulatusuunia, vaikka ehkä vain tusina niistä on ollut kerrallaan käytössä (Herm 1976, s. 136). Rautasepillä lienee ollut korkea status kelttiyhteisössä, korkeampi kuin pronssisepillä, kuparintyöstäjillä ja metallinvalajilla. Vaikka kelttien raudan louhinta- ja valmistusmenetelmistä on vähän todisteita, rauta oli takorautaa eivätkä keltit ilmeisesti tunteneet valuraudan sulatustekniikkaa. Kelttien menetelmät sopivat kuitenkin hyvin hiiletyskarkaistun teräksen sekä siitä valmistettujen aseiden ja työkalujen tuottamiseen. Englannissa Waltham Abbeyssä, Essexissä, tehty löytö viittaa siihen, että kelttien rautaseppien kehittämät pajatyövälineet olivat jo samoja, joita sepät ovat käyttäneet nykypäiviin asti. Pieni työkalukätkö sisälsi viidet tongit, kolme pientä alasinta, vasaran pään, viilan, hiilihangon ja erikoisuutena kaksi ylösalaisin käännettävää alasinta, jota toimivat monityökaluina. Rautaajan sepillä oli käytössään lisäksi moukareita, pajatalttoja ja hiililapioita (Stead 1985, s. 11–12). Taidokkaimpia seppien luomuksia olivat tulikoirat, tulisijan telineet. Mullistavia keksintöjä Kelttien rautasepät tekivät useita merkittäviä työkalukeksintöjä, erityisesti maataloudessa. La Tènen löytöihin kuuluu niittämistä paljon tehostanut pitkävartinen kahden käden viikate, lehdesten tekoon sopiva vesuri ja suurikokoinen, hyvin tasapainotettu sirppi. Muita La Tènestä löydettyjä esineitä ovat rautaiset sahanterät, saksit ja puiden vetämiseen ja käsittelyyn sopiva keksi. Tuskin missään muualla on säilynyt yhtä monipuolista valikoimaa rauta-ajan työkaluja. Merkittävin kelttien keksinnöistä oli ilman muuta rautainen siipiaura (kääntöaura), joka kääntää maata, nostaa ravinteita pinnalle ja tukahduttaa rikkaruohot. Siipiaura syrjäytti tehottomamman koukkuauran, joka vain naarmuttaa maan pintaa. Maata kääntävä siipiaura on ollut olemassa viimeistään ajanlaskumme alussa. Uusi auratyyppi kehittyi luultavasti Euroopan mantereen luoteisosissa, josta sen käyttö levisi myös Brittein saarille (Powell 1995, s. 98; James 2005, s. 147). Siipiaura varustettiin myös pyörillä ja siitä tuli hyvin raskas, jonka vetämiseen tarvittiin jopa kahdeksan ikeeseen kytkettyä härkää (Frisch 1962b, s. 291). Keskiajalle tultaessa aurassa oli pystysuoran viillon tekevä veitsi ja maan sisässä vaakasuoran viillon tekevä vannas, johon oli kiinnitetty maata kääntävä siipi. Kääntöaura sopi hyvin Alppien pohjoispuolisen Euroopan ja Brittein saarten kosteiden, raskaiden maiden kyntämiseen. Huomionarvoista on, että tämä kelttien innovaatio rantautui Suomeen vasta 1700-luvulla (Wilmi 2003, s. 165). Kelttien tekemät keksinnöt mullistivat maatalouden ja karjanhoidon. Vehnää, ohraa ja hirssiä viljelevät keltit saivat maasta irti parempia satoja. Tehokkailla viikatteilla ja sirpeillä voitiin eloa korjata pelloilta ja heinää niittää latoihin karjarehuksi aikaisempaa nopeammin. Lehdesten tekoon sopiva vesurikin säästi työtä. Rautasepät loivat perustan maataloustuotannon nousulle ja sen kautta myös väestönkasvulle. Näin kylät kasvoivat kaupungeiksi (oppida). Kehitystä kohti valtionmuodostusta alkoi ilmeisesti tapahtua, se jäi roomalaisten valloitusten myötä kuitenkin tapahtumatta. Tehokkaammasta maataloudesta johtui, että Rooman valloituksen aikana Gallian väkiluku oli ehkä noin kahdeksan miljoonaa ja Britannian noin 3–4 miljoonaa. Gallian väkiluvuksi roomalaiskauden lopulla on arvioitu jopa 12 miljoonaa. Rooman luoteisprovinssit olivat 200-luvulla jKr. runsasväkisempiä ja rikkaampia kuin kos- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 27 kaan (James 2005, s. 146–147). Muita pysyviä kelttien keksintöjä olivat pyörän rautavanne, ruukun syrjäyttänyt metallivahvisteinen tynnyri tai saavi ja ilmeisesti hevosenkenkäkin. Myös saippua on todennäköisesti kelttien tekemä keksintö. Plinius Vanhemman (23–79 jKr.) mukaan saippuan keksivät gallialaiset (Plinius, NH 28,191). Roomalaiset omaksuivat saippuan käytön heiltä ja germaaneilta. Gallialaiset käyttivät saippuaa hiusten hoito- ja värjäysaineena. Galenos (129–199) mainitsee ensi kertaa saippuan käytön myös ruumiin ja vaatteiden puhdistusaineena (ks. Weber 1996, s. 161–162). Kelttien aseet olivat korkeatasoisia. Pitkä kaksiteräinen rautamiekka oli kelteille tärkein ase. Pienistä rautarenkaista valmistettu ja olkapäistä vahvistettu rengaspanssaripaita on ilmeisesti myös kelttien keksintöä. Roomalaiset havaitsivat sen edut ja ottivat sen sotilaidensa varusteeksi (Goldsworthy 2005, s. 28,30). Rengaspanssarin valmistaminen vaati tavattomasti vaivaa ja korkeaa raudantyöstötaitoa. Unohdettu keksijäkansa Keltit ovat pitkään jääneet historian valtavirrassa kreikkalaisten ja roomalaisten varjoon. Myös germaanit ovat menneet heidän ohitseen historiankirjoituksessa. Vaikka keltit eivät jättäneetkään jälkeensä ihastuttavia kirjallisia tuotteita ja mahtavia raunioita, heidän vaikutuksensa historiaan on ollut käytännön keksintöjen kautta suuri. Ennen kaikkea ansio maatalouden vallankumouksesta Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa kuuluu kelttien rautasepille. Mihin kelttien kulttuuri katosi? Rooman valloitettua kelttien asuma-alueet keltit sulautuivat Rooman valtakuntaan ja vaihtoivat kielensä latinaan. Osan kelttien maista valloittivat germaanit. Niinpä kelttejä on nykyisin vain Irlannissa, Walesissa, Skotlannissa ja Ranskan Bretagnessa. Kirjallisuus Alcock, Joan P. (2009): Daily Life of the Pagan Celts. Greenwood World Publishing. Oxford. Allen, J. Romilly (1997): Celtic Art in Pagan and Christian Times. Senate. The Guerney Press. Ares, José Antonio (2009): Metallityöt. Muokkaaminen, 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 takominen ja juottaminen. Espanjankielinen alkuteos EL METAL. Englanninkielisestä laitoksesta Metal, Forming, Forging, and Soldering Techniques suomentanut Katja Kangasniemi. Kustannusosakeyhtiö Perhemediat Oy. Painettu Suomessa. Castrén, Paavo – Pietilä-Castrén, Leena (2000): Antiikin käsikirja. Otava. Keuruu. Childe, Gordon (1966): Varhaiskulttuureja. Suomentanut Aatu Leinonen. Otava. Keuruu. Cunliffe, Barry (2001): Iron Age Societies in Western Europe and Beyond, teoksessa Cunliffe, Barry (toim.): The Oxford Illustrated History of Prehistoric Europe, s. 336– 372. Oxford University Press. Oxford. Eluère, Christiane (1997): The Celts. First Masters of Europe. English translation. New Horizons. Trieste. Engels, Siegfried – Nowak, Alois (1993): Kemian keksintöjä. Alkuaineiden löytöhistoria. Suomentanut Jouko Koskikallio. Helsinki 1992. Jyväskylä. Frisch, Hartwig (1962a): Euroopan kulttuurihistoria I. Suomentanut Anja Gersov Samooja. WSOY. Porvoo. Frisch, Hartwig (1962b): Euroopan kulttuurihistoria II. Suomentanut Anja Gershov Samooja. WSOY. Porvoo. Herm, Gerhard (1976): The Celts. English translation. Weidenfels and Nicolson. London. Goldsworthy, Adrian (2005): Rooman sotilasmahti. Armeija, joka loi historian mahtavimman imperiumin. Suomentanut Pekka Tuomisto. Karisto. Painettu Hong Kongissa. Harding, Anthony (2001): Reformation in Barbarian Europe, teoksessa Cunliffe, Barry (toim.): The Oxford Illustrated History of Prehistoric Europe, s. 304–335. Oxford University Press. Oxford. Hoyer, Anders (1982): Esihistoria. Otavan suuri maailmanhistoria 1. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava. Keuruu. James, Simon (2005): Keltit. Suomentanut Tarja Kontro. Otava. Slovenia. Kirkinen, Heikki (1984): Otavan maailmanhistoria 7: Euroopan synty. Otava. Keuruu. Kurlansky, Mark (2012): Suola. Eräs maailmanhistoria. 2. painos. Suomentanut Kirsi Komonen. Like. Keuruu. Maier, Bernhard (2003): The Celts: a history from the earliest times to the present. Translated from the German by Kevin Windle. Edinburgh University Press. Edinburg. Mäkinen, Eero (1933): Keksintöjen kirja III: Vuoriteollisuus ja metallien valmistus. WSOY. Porvoo. Ò hÒgáin, Dáithi (2002): The Celts: A History. Boydell Press. Woodridge. Ollila, A.J. (1939): Keksintöjen kirja IX: Maatalous ja ravintoaineet. WSOY. Porvoo. Powell, T.G.E. (1995): The Celts. New Edition. Thames and Hudson. Singapore. Sjöblom, Tom (2006): Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. Stead, I.M. (1985): Celtic Art. British Museum. Printed in Italy by New Interlitho. Weber, M. (1996): Antike Badekultur. München. Wilmi, Jorma (2003): Tuotantotekniikka ja ravinnonsaanti, kirjassa Rasila, Viljo – Jutikkala, Eino – Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.): Suomen maatalouden historia 1, s. 159– 182. SKS: Jyväskylä. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tiedetoimittaja. LYHYESTI TIEDEKASVATUKSEN KÄRKIMAAKSI Suomi halutaan lasten ja nuorten tiedekasvatuksessa maailman kärkimaaksi vuonna 2020. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama Tiedekasvatuksen kehittämistyöryhmä esittää sekä kouluissa että muissa oppimisympäristöissä toteutettavaksi toimenpiteitä, joilla lasten ja nuorten kiinnostusta tieteeseen ja tutkijanuraan lisättäisiin. Ehdotukset julkistettiin Tiedefoorumi 2014 -tapahtumassa toukokuussa. Tiedekasvatuksen avulla varmistetaan väestön osaamisen kannalta tärkeä kyky ymmärtää tieteen ja tutkimuksen prosesseja ja niistä saatavia tuloksia. Tiedekasvatus käsittää kaikki tieteenalat. Lasten ja nuorten innostaminen tieteeseen on oleellista niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Tiedekasvatuksella tuetaan myös elinikäisen oppimisen taitoja ja tavoitteita. Kehittämisehdotuksia tiedekasvatuksesta on tehty viidellä ”temaattisella” osa-alueella: osana opetussuunnitelman mukaista koulutyötä, opettajankoulutuksessa, tiedekilpailuissa, -kerhoissa ja tapahtumissa, koulun ulkopuolisessa yhteistyössä (esim. korkeakoulujen kanssa) sekä viestinnässä. Tilaisuudessa esiteltiin kymmenkunta erilaista lasten ja nuorten tiedekasvatushanketta. Yksi näistä on TIKAS-hanke, joka selittää arkielämästä tuttuja ilmiöitä lisäketodellisuuden avulla. Tieteellisistä selityksistä tehdään helppotajuisia ja innostavia käyttämällä mm. 3D-virtuaalilasien uusinta teknologiaa. Hanketta pilotoidaan Heurekassa ja kahdessa muussa tiedekeskuksessa sekä Tieteen päivillä ensi vuonna. SÄHKÖINEN YLIOPPILASTUTKINTO Elokuussa lukion aloittavat ovat ensimmäisiä, jotka voivat suorittaa osan ylioppilaskokeistaan sähköisesti. Tietokoneella tehtävät kokeet alkavat jo syksyllä 2016 ja oppiaineita lisätään vuosittain. Aikataulu on monen opettajan ja oppi- laan mielestä liian nopea. Meneillään olevat ylioppilastutkinnon uudistukset saavat kovaa arvostelua Suomalaisen Tiedeakatemian toukokuussa julkaistussa kannanotossa, joka on 5. osa vuonna 2008 aloitettua akatemian Kannanottoja-sarjaa. Aatos Lahtisen ja Jouni Välijärven mukaan on tärkeää olla selvillä, millainen on nykyinen tutkinto ja mitkä ovat sen vahvuudet ja heikkoudet. Kannanotto pyrkii selventämään näitä asioita sekä esittämään arvion tutkinnon käyttökelpoisuudesta yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Lopuksi julkaisussa otetaan kantaa tutkintoon ehdotettujen muutosten laadusta. Arvosanojen määräytymisperiaate, niin sanottu suhteellinen arvostelu, analysoidaan tarkasti. Kirjoittajien mielestä nykymuotoinen ylioppilastutkinto soveltuu hyvin käytettäväksi opiskelijavalinnoissa eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Yliopistojen ja korkeakoulujen valintakriteerien läpikäynti paljastaa kuitenkin, että tutkinnon potentiaalia ei ole vielä hyödynnetty täysimääräisesti. Samoin osoittautuu, että tutkinto on vähintään samanveroinen kuin sitä korvaamaan hyväksytyt kansainväliset ylioppilastutkinnot. Lahtinen ja Välijärvi toteavat, että on tutkinnon merkityksen ja kokelaiden oikeusturvan kannalta ensiarvoisen tärkeää, että sähköiset järjestelmät toimivat virheettömästi heti alusta alkaen. TEKNOLOGIABAROMETRI Uutena maana teknologiabarometrissä TEKbaro 2014 mukana oleva Etelä-Korea nousee yhdeksän maan vertailussa kärkeen monella mittarilla. Esimerkiksi tutkimus & kehitys -investoinneissa Korea on vertailumaista paras ja on edelleen nousu-uralla. Korkean teknologian osuus viennistä on Koreassa lähes 30 prosenttia. Suomessa korkean teknologian viennin osuus on pudon- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 29 nut rajusti, noin 7 prosenttiin. Nyt julkistettu barometri on sarjassaan viides. Sitä julkaisevat Tekniikan akateemiset ja VTT. Tietoyhteiskuntana Suomi on selvästi Koreaa ja Ruotsia jäljessä. Mittareina olivat edellä mainittujen t&k-investointien lisäksi tieto- ja viestintätekniikan käyttö sekä uuden tiedon soveltaminen. Korea on vertailumaiden paras myös kotitalouksien internet- ja laajakaistayhteyksien yleisyydessä, ja se on kärkitasoa myös internetin käyttöasteessa koko väestön keskuudessa. Informaatioyhteiskuntana, jota mitataan koulutuksella, yleissivistyksellä, osaamisella ja tieteellisteknologisella osaamisella, Suomi sijoittuu Korean jälkeen toiseksi, mutta on silti selvästi sitä jäljessä. Lisäksi Suomen suunta on voimakkaasti laskeva samoin kuin Ruotsin. Tanska on Ruotsin edellä kolmantena ja nousussa. Suomen ja Ruotsin heikkenemistä selittävät heikentyneet PISA-tulokset sekä korkean teknologian työvoimaosuuden pieneneminen. Suomessa vaikuttaa myös t&k-henkilöstön osuuden pienentyminen, joskin se on edelleen vertailumaista korkeimmalla tasolla. GEOTIETEIDEN TUTKIMUSLABORATORIO Geologian tutkimuskeskukselle Espoon Otaniemeen perustettu Suomen geotieteiden tutkimuslaboratorio (SGL) on aloittanut toimintansa. Kansallisen huippulaboratorion virallisia avajaisia vietettiin toukokuussa. Laboratorio on GTK:n, Aalto-yliopiston, Helsingin yliopiston, Turun yliopiston, Oulun yliopiston ja Åbo Akademin yhteishanke. SGL-yhteistyön ytimessä on hiljattain asennetut rakenteiden kuvauksessa nano-mittakaavan tarkkuuteen yltävä kenttäemissiopyyhkäisyelektronimikroskooppi (FE-SEM), alkuaineiden äärimmäisen pienten pitoisuuksien havaitsemisen suoraan näytteistä mahdollistava korkearesoluutioplasmaspektrometri (HR-sc-ICPMS) ja jo aiemmin hankittu laserablaatiomassaspektrometri (LA-mc-ICPMS). Sopimus mahdollistaa toiminnan laajentamisen myös uusilla laitteilla. Laboratorio on tärkeä geoalan kotimainen ja kansainvälinen verkottumispiste. Nuoret tut- 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 kijat voivat tehdä tutkimustyötänsä kokeneiden tutkijoiden ohjauksessa aiheissa, jotka liittyvät nykyhetken tärkeisiin kysymyksiin, kuten ympäristönsuojeluun ja pohjavesien valvontaan. JULKAISUKANAVIEN UUDELLEENARVIOINTI Julkaisufoorumi toimii Tieteellisten seurain valtuuskunnassa ja sen tehtävä on ylläpitää ja kehittää tieteellisten lehtien, julkaisusarjojen ja kirjakustantajien tasoluokitusta. Asiantuntijapaneelit päivittävät tänä syksynä tieteellisten julkaisukanavien tasoluokituksia. Tiedeyhteisön jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa päivitysarviointiin ottamalla kantaa luokituksiin Julkaisufoorumin ehdotussivun kautta. Ehdotuksia kannattaa tehdä kesän ja alkusyksyn aikana, sillä paneelit viimeistelevät arviointityönsä loka– marraskuussa. Perusteltuja nosto- ja laskuehdotuksia voi tehdä osoitteessa (edellyttää yksinkertaista rekisteröitymistä käyttäjäksi): http://www. tsv.fi/julkaisufoorumi/ehdota.php. Myös uusia lisäyksiä Julkaisufoorumiin voi esittää samalla sivulla. Lisätietoja saa Julkaisufoorumin Facebook-sivuilta ja www-sivuilta http://www.tsv.fi/ julkaisufoorumi; tiedustelut sähköpostilla julkaisufoorumi@tsv.fi. UUSIA PORTAALEJA Vieraslajit ovat ihmisen mukana uusiin paikkoihin levinneitä eliölajeja, joista on monesti haittaa ympäristölle ja ihmiselle itselleen. Arvioiden mukaan Suomessa on lähes 160 haitallista vieraslajia. Nyt yleisön käyttöön on avattu kansallinen vieraslajiportaali (vieraslajit.fi). Portaaliin on koottu aiemmin hajallaan ollut vieraslajitieto. Sivustolta löytyy yleistietoa lajeista, siellä voi tutustua haitallisten vieraslajien levinneisyyteen tai hakea apua esimerkiksi takapihan jättipalsamikasvuston hävittämiseen. Vieraslajiportaalin kautta voi myös ilmoittaa omista vieraslajihavainnoistaan. Keskitetysti ilmoittimen kautta kerätyt havainnot kootaan yhteen paikkaan kaikkien saataville. Tällöin saadaan tärkeää tietoa eri vieraslajien esiintymises- tä Suomessa ja kertyneiden havaintojen pohjalta voidaan seurata haitallisten vieraslajien levinneisyyden muutoksia. Vieraslajiportaali on tärkeä osa kansallisen vieraslajistrategian toteutusta. Vieraslajistrategian toimenpiteiden avulla on tarkoitus torjua Suomessa jo olevien ja Suomeen mahdollisesti saapuvien uusien vieraslajien aiheuttamia riskejä ja haittoja. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto on avannut palveluportaali Ailan (https://services.fsd.uta.fi/). Ailassa tietoarkistoon tallennetut aineistot ovat rekisteröityneiden asiakkaiden saatavilla kunkin aineiston käyttöehtojen mukaisesti. Palveluportaali korvaa aiemmin käytössä olleen paperimuotoisen aineistontilausjärjestelmän. Tietoarkisto odottaa muutoksen tehostavan ja nopeuttavan aineistojen toimituksia merkittävästi. Aila tukeutuu HAKA-käyttäjätunnistusjärjestelmään. Yliopistojen ja korkeakoulujen henkilökunta ja opiskelijat voivat kirjautua Ailan käyttäjiksi omilla käyttäjätunnuksillaan. Muut asiakkaat hakevat Ailan käyttäjätunnusta tietoarkiston asiakaspalvelusta. JAKAUTUUKO SUOMI? Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (5/2014) käsitellään väestön terveyseroja Suomessa. Onko Suomessa muitakin yhteiskunnallisia rajalinjoja? Koneen Säätiö käynnisti Jakautuuko Suomi? -rahoitushaun seminaarilla ja työpajalla 16.– 17.5.2014 Kulttuuritehdas Korjaamon tiloissa Helsingissä. Seminaarissa esiteltiin The Guardianin ja London School of Economicsin yhteishanke ”Reading the Riots”, joka liittyy Lontoon esikaupunkien mellakoihin vuonna 2011. Kiinnostavaa dokumentaatiota ja analyysiä mellakoista kuvasi Lontoon kauppakorkeakoulun kriminologian ja sosiaalipolitiikan professori Tim Newburn. Suomalaisia esiintyjiä olivat mm. Tampereen yliopiston journalistiikan vierailuprofessori Elina Grundström, joka käsitteli median ja tutkimuksen suhdetta, sekä Helsingin yliopiston kaupunkisosiologian professori Matti Kortteinen, joka käsitteli suomalaisesta näkökulmasta kysymystä, mistä mellakat nousevat. Koneen Säätiön tavoitteena on haastaa lisäämään yhteiskunnan ymmärrystä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Tarkoitus on käynnistää hankkeita, jotka sekä tekevät teemaan liittyvää tutkimusta että tuovat tutkimuksen tuloksia julkisuuteen. Työssä toivotaan käytettävän luovasti journalismin lisäksi erilaisia taiteen muotoja, esim. elokuvaa, mediataidetta ja yhteisötaidetta. Apurahahaun ensimmäinen vaihe päättyy 4.8.2014. KAUPUNKIAKATEMIA Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopisto perustavat yhteisen Kaupunkiakatemian. Sen alle kootaan yliopistojen tarjoama monitieteinen kaupunkitutkimus ja -opetus sivuaine- ja tohtorikoulutuskokonaisuudeksi. Kaupunkiakatemian tutkimus keskittyy ajankohtaisiin kaupungistumisen kysymyksiin Suomessa ja maailmalla. Tarkastelun kohteena ovat mm. asuinalueet, urbaanien keskittymien palvelut, kaupunkien kehittäminen, rakentaminen ja kaupunkimaisema sekä elämisen toimintamallit ja niiden linkittyminen ympäristön ja asumisen kehittämiseen. KIRJOJA KESÄKSI Huutoja hiljaisuuteen (toim. Outi Ampuja ja Miikka Peltomaa, Gaudeamus 2014) tarkastelee monitieteisesti ääniympäristöä ja sen vaikutuksia ihmiseen. Siinä pohditaan, millaisten äänien ympäröiminä elämme ja miten äänimaisemat ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa. Pertti Rannan kaupunkikasvio Villit vihreät kaupungit (Vastapaino 2014) on kirja suurten suomalaisten kaupunkien kasveista. Kasvikartoitusta on tehty kirjaa varten Helsingissä, Vantaalla, Tampereella ja Oulussa, ja kirjassa on omat osiot näiden kaupunkien tyypillisistä kasveista. Kosketuksen figuureja (toim. Mika Elo, Tutkijaliitto 2014) tarkastelee kosketuksen kulttuurista asemaa ja siinä tapahtuvia muutoksia filosofian, mediateorian, antropologian ja taiteellisen tutkimuksen yhteydessä. Yhteisen lähtökohdan kokoelman kirjoittajille muodostavat T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 31 fenomenologinen kosketuksen ajattelu sekä sen dekonstruktio. TIETEEN PÄIVÄT 2015 Tieteen päivien pääteemana on ensi tammikuussa (7.–11.1.2015) ”Sattuma – Slumpen”, jota valotetaan useiden tieteiden näkökulmasta. Pääpaikkana on Helsingin yliopiston päärakennus. Ohjelma sisältää luento-ohjelmaa ajankohtaisesta tutkimuksesta, keskusteluja ja väittelyitä, erikoisseminaareja, näyttelyitä, uutuuskirjoja ja planetaarioesityksiä. Päiviin kuuluu Nuorten päivä Porthaniassa ja kaupunkitapahtumia, kuten ”Tiedettä Kampissa” ja ”Tieteiden yö” Kruununhaassa. Päivien yhteydessä jaetaan myös palkintoja, esim. Vuoden tiedekirja ja Vuoden professori. Tieteen päivien uudet verkkosivut (www.tieteenpaivat.fi) on avattu. Ohjelma täydentyy verkkoon syksyn aikana. Tieteen päivien avajaisesiintyjänä on Gambridgen yliopiston professori David Spiegelhalter, joka on erikoistunut riskienhallinnan matematiikkaan ja filosofiaan. Teema-kanavalla esitettiin 15.5. dokumentti todennäköisyydestä (Tails You Win: The Science on Chance), joka rakentui hänen persoonansa ympärille. Dokumentti selvitti katsojille todennäköisyyslaskennan vaikutuksia maailmaan ja ihmisten elämään. Ilari Hetemäki 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Tieteen tiedotus ry julistaa haettavaksi rahoitusta tieteellisen tutkimuksen tuloksista tiedottamiseen ja saattamiseen yleisön tietoisuuteen. Hakijana voi olla yksityinen henkilö, työryhmä tai rekisteröity yhteisö. Rahoitus osoitetaan rekisteröidylle taustayhteisölle. Jaettavana on 200 000 euroa, josta yhdistys rahoittaa 1–4 hanketta. Vapaamuotoiset (max. 3 sivua A4) aiehakemukset tulee toimittaa sähköpostitse (risto.alatarvas@ gmail.com) 15.8.2014 mennessä. Aiehakemuksessa on kuvattava hankkeen tausta, tavoitteet, toteutus ja vastuullinen toteuttaja yhteystietoineen. Aiehakemusten perusteella jatkoon pääsevät hankkeet valitaan 19.9.2014 mennessä, ja näitä pyydetään toimittamaan varsinainen hakemus 17.10.2014 mennessä. Rahoituspäätökset tehdään marraskuun aikana. Tiedustelut: risto.alatarvas@gmail.com Tieteen tiedotus ry:n tarkoituksena on tieteellisestä tutkimuksesta ja sen tuloksista tiedottaminen. Yhdistys julkaisee Tiede-lehteä ja osallistuu Hyvä terveys-lehden julkaisemiseen. Lisätietoja: www.tieteentiedotus.fi KATSAUKSIA Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan globaalimuutostutkimukseen Iina Koskinen ja Tanja Suni Future Earth on vuonna 2012 käynnistetty 10-vuotinen tutkimusohjelma- ja tutkimusrahoitushanke, jonka tavoitteena on tuottaa tutkimustietoa kestävää kehitystä tavoittelevien yhteiskuntien tarpeisiin. Ohjelman keskeisenä lähtökohtana on tutkimuksen ja toiminnan yhteinen suunnittelu sekä tuottaminen tiedon käyttäjien ja tutkijoiden välillä. Suomeen tutkimushankkeen tuo Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitea, joka aloitti toimintansa toukokuussa 2014 puheenjohtajanaan professori Markku Kulmala. Ilmastonmuutostutkimuksesta globaalimuutostutkimukseen Globaalimuutos eli luonnon ja ihmisen toiminnan aiheuttamat ympäristön, elinkeinojen ja yhteiskuntien muutokset ovat niin monisyisiä, että niiden ymmärtämiseksi tarvitaan monien eri tieteenalojen erityisasiantuntemusta. Globaalimuutosta tutkitaan niin luonnontieteellisestä ja teknisestä kuin yhteiskuntatieteellisestä, humanistisesta ja taloudellisestakin näkökulmasta. Yhteiskunnissa ja ympäristössä muutokset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä, esimerkiksi hyvinvoinnin lisääntyminen tai toisaalta vakavat ympäristöongelmat ja ilmastonmuutos. Monitieteisyyden vaatimus on synnyttänyt globaalien ympäristöongelmien tarkasteluun erilaisia laajoja asiantuntijaorganisaatioita, joista tunnetuimpia ovat YK:n ympäristöohjelma UNEP, hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC ja sen nuori sisarpaneeli IPBES (Intergovernmental Panel for Biodiversity and Ecosystem Services), joka käsittelee luonnon monimuotoisuutta eli Globaalimuutos Globaalilla ympäristömuutoksella tarkoitetaan luonnon omia ja ihmistoiminnan aiheuttamia maailmanlaajuisia ympäristönmuutoksia. Niillä on myös yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia eri alue- ja aikatasoilla. Globaalimuutostutkimuksessa maapalloa tarkastellaan biologisista, fysikaalisista ja kemiallisista prosesseista koostuva vuorovaikutteisena järjestelmänä. Myös ihmisyhteisöjen sosiaaliset ja taloudelliset prosessit ovat osa maapallon järjestelmää ja globaalimuutoksen keskeinen osa. biodiversiteettiä ja ekosysteemipalveluita.1 Globaalimuutoksen haasteisiin on pyritty vastaamaan myös kansainvälisillä tutkimusohjelmilla, joista valtaosaa on ollut perustamassa kansainvälinen tiedeneuvosto ICSU. ICSUn koordinoimista tutkimusohjelmista ensimmäisenä käynnistettiin vuonna 1979 ilmastotutkimuksen ohjelma WCRP (World Climate Research Programme), joka tutkii maapallon ilmastoa, ilmakehän toimintaa ja ihmisten toiminnan vaikutuksia ilmastonmuutokseen. Ohjelman perustamista tuki ICSUn lisäksi maailman ilmatieteen järjestö WMO. 1980-luvulla tutkimustieto globaalimuutoksesta lisääntyi ja ymmärrettiin, että ilmastonmuutos on osa laaja-alaisempaa globaalia ympäristömuutosta. WCRP:n rinnalle perustettiin geo- ja biosfäärin tutkimusohjelma IGBP (International Geosphere-Biosphere Programme). Ohjelmia täydennettiin vielä vuonna 1991 1 IPBES:stä katso Eeva Furman: ”Luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon tietopohjaa vahvistetaan”, Tieteessä tapahtuu 4/2013, 41–43. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 33 DIVERSITAksella ja vuonna 1996 IHDP:llä (International Human Dimensions Program). DIVERSITAS tutkii luonnon monimuotoisuutta ja IHDP tutkii monitieteisesti yhteiskuntaa keskeisinä teemoinaan taloustieteet, organisaatiotutkimus ja yhteiskuntapolitiikka. Näiden neljän globaalimuutostutkimusohjelman rahoitus on tullut ICSUlta sekä kansallisilta ja kansainvälisiltä rahoittajilta. Yhteensä tutkimukseen on käytetty yli viisi miljardia euroa. Kukin neljästä globaalimuutosohjelmasta on rahoittanut noin kymmentä tutkimusprojektia, jotka ovat koordinoineet pääosaa tutkimuksesta.2 Ohjelmilla on erilaiset rakenteet ja useita kansainvälisiä projektitoimistoja. Ohjelmien kansallisesta jalkauttamisesta ovat vastanneet ohjelmien maakohtaiset kansalliskomiteat.3 Amsterdamin julistus Vuonna 2001 ICSUn neljä globaalimuutostutkimusohjelmaa järjestivät Amsterdamissa konferenssin, jossa ne julkaisivat tutkimuksiensa perustalta julistuksen ”Amsterdam Declaration on Earth System Science”.4 Julistuksen keskeinen tavoite on kiinnittää huomiota siihen, miten ihmiset aiheuttavat maailmanlaajuisia ympäristömuutoksia toiminnallaan, joka voidaan laajuudeltaan ja vaikutuksiltaan rinnastaa luonnonvoimiin. Julistus heijastaa IGBP:n perustajajäsenen, nobelisti Paul Crutzenin väitettä, jonka mukaan ihmisperäiset ympäristömuutokset ovat käynnistäneet uuden geologisen aikakauden, antroposeenin.5 2 IGBP:n ja WCRP:n vaikuttavuudesta kertoo, että nämä tutkimusohjelmat ovat tuottaneet valtaosan siitä tutkimustiedosta, jota IPCC on käyttänyt raporteissaan. 3 ICSUn Future Earthiin johtaneesta koordinaatioprosessista katso Kari Raivio: ”Tutkimuksen suuret haasteet” teoksessa Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä (toim. Ilkka Niiniluoto ym.), Helsingin yliopiston hallinnon julkaisuja 88, 2014, 201–213. Haettu: http:// www.helsinki.fi/julkaisut/aineisto/hallinnon_julkaisuja_88_2014.pdf. 4 Julistus on luettavissa IGBP:n Internet-sivuilla osoitteessa http://www.igbp.net/. 5 Paul Crutzen ja Eugene Stoermen esittelivät paljon julkisuutta saaneen käsitteen ensimmäisen kerran IGBP:n Global Change Newsletter -julkaisussa vuonna 2000. Crutzen julkaisi käsitettä koskevan erittelyn myöhemmin Nature-lehdessä. Katso Paul Crutzen: ”Geology of mankind”, Nature 415, 23. 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Ilmasto on tärkeä globaalimuutoksen osa-alue On tunnettua, että kasvihuonekaasujen lisääntymisen aiheuttama ilmastonmuutos voi lisätä aavikoitumista, rankkasateita, tulvia, kuivuuskausia ja muita ääri-ilmiöitä. Ilmastonmuutos johtaa kuitenkin myös suuriin muutoksiin maaympäristössä ja eliöstössä (globaali ympäristönmuutos) sekä ihmisten elinkeinojen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksiin, kun ympäristö muuttuu epäsuotuisaksi esimerkiksi viljelylle (globaali yhteiskunnallinen muutos). Ihmisperäisen ilmastonmuutoksen lisäksi globaaleja ympäristö- ja yhteiskuntavaikutuksia aiheuttavat ilmaston ja merien tilan luonnollinen vaihtelu, maankuoren muutokset, tulivuoritoiminta sekä ihmisen suorittama maan pinnan ja vesistöjen muokkaus (kaivostoiminta, maanviljelys, karjanhoito, patoaminen, kalastus). Amsterdamin julistus toteaa, että ihmisten toiminnan aiheuttamat muutokset maapallon järjestelmässä ovat selkeästi havaittavissa. Muutokset näkyvät paitsi ilmastossa myös maan pinnalla, merissä, rannikoilla, ilmakehässä, luonnon monimuotoisuudessa sekä veden, hiilen, typen ja muiden elämälle tärkeiden aineiden kierrossa maan, ilmakehän ja vesistöjen välillä. Ihmisperäisellä ympäristömuutoksella on seu rauksia myös maapallon elämää tukeviin palveluihin ja varantoihin, kuten ruokaan, veteen, puhtaaseen ilmaan ja ihmisten terveyttä edistävään ympäristöön. Nämä tekijät vaikuttavat puolestaan ihmisten hyvinvointiin. Julistuksessa kansainväliseltä yhteisöltä vaaditaan toimia kestävän kehityksen turvaamiseksi. Sikäli kuin ihmisyhteisöt ymmärtävät olevansa globaalin ympäristömuutoksen katalysaattoreita, niillä on myös mahdollisuus muuttaa toimintaansa ja ratkaista globaaleja ympäristöongelmia. Julistus haastaa myös tiedeyhteisön kehittämään tutkimusta, joka vastaa tehokkaasti globaalimuutokseen. Julistus painottaa yhtäältä globaalimuutosohjelmien yhteistyön syventämistä yli tieteen ja hallinnon rajojen. Toisaalta globaalimuutosohjelmia kannustetaan toimimaan tiiviimmässä yhteistyössä yhteiskunnallisten toimijoiden, erityisesti päättäjien, teollisuuden ja yrityselämän kanssa. Amsterdamin julistuksen tavoitteet ihmisperäisen ympäristömuutoksen tunnistamisesta ja globaalimuutosohjelmien tehokkaammasta yhteistyöstä heijastuivat myös globaalimuutosohjelmia koordinoivan ICSUn tiedestrategiaan. ICSU päätti vuonna 2009 pitämässään yleiskokouksessa tuoda tutkimusohjelmat tiiviimmin yhteen ja kehittää uuden, kestävään kehitykseen tähtäävän yhtenäisen globaalimuutostutkimusohjelman. Future Earth yhtenäistää globaalimuutostutkimusohjelmat Vuonna 2012 käynnistettiin Future Earth, 10-vuotinen globaalimuutoksen tutkimusohjelma- ja tutkimusrahoitushanke, jonka perustajia ovat ICSUn lisäksi Kansainvälinen yhteiskuntatieteiden neuvosto (ISSC), kolme YK:n alajärjestöä (UNESCO, UNEP, UNU) sekä ympäristötutkimuksen päärahoittajat (Belmont Forum). Tutkimusohjelma sulauttaa yhteen vanhat globaalimuutosohjelmat WCRP:tä lukuun ottamatta ja aloittaa varsinaisen toimintansa vuonna 2015. Future Earthin lähtökohtana on Amsterdamin julistuksessa artikuloitu näkemys ihmisperäisestä globaalista ympäristömuutoksesta ja huoli sen vaikutuksesta yhteiskuntien ja ihmisten hyvinvointiin paikallisesti, alueellisesti ja maailmanlaajuisesti. Tutkimushankkeen visio on avoimessa yhteistyössä toimiva tiedeyhteisö, jonka tuottama tieto auttaa yhteiskuntia löytämään tien kestävään kehitykseen ja kohtaamaan globaalien ympäristömuutosten riskit ja mahdollisuudet. Future Earth julkistettiin YK:n kestävän kehityksen Rio+20-konferenssissa, jossa YK käynnisti prosessin kansainvälisten kestävän kehityksen tavoitteiden määrittelemiseksi. Future Earth pyrkii tuottamallaan tiedolla vaikuttamaan kestävän kehityksen tavoitteisiin.6 6 Future Earth (2013). Future Earth Initial Design: Report of the Transition Team. International Council for Scien- Vanhat globaalimuutosohjelmat keskittyivät lähinnä oman tutkimusalansa perustutkimukseen joko luonnontieteiden tai yhteiskuntatieteiden puolella. Future Earth pyrkii sen sijaan integroimaan humanistiset ja yhteiskuntatieteet, luonnontieteet ja insinööritieteet sekä tutkimaan kestävän kehityksen kysymyksiä kokonaisvaltaisesti. Se eroaa vanhoista tutkimusohjelmista myös siinä, että sen keskeisenä toimintaperiaatteena on tutkimuksen suunnitteleminen yhteistyössä tutkimustiedon käyttä jien kanssa. Ohjelman sidosryhmiä ovat tutkijat ja tiedeyhteisö, päättäjät ja järjestöt, rahoittajat, elinkeinoelämä, kansalaisyhteiskunta ja media. Yhteissuunnittelun tavoitteena on varmistaa tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus sekä huolehtia siitä, että tutkimuksen tulokset ovat helposti käytettävässä muodossa.7 Yhteissuunnittelusta ovat vastuussa kaikki Future Earthin tasot: hallinto, tutkimusprojektit ja kansalliskomiteat. Future Earthin hallintorakenteeseen on luotu yhteissuunnittelua varten uudenlainen elin, sidosryhmäneuvosto (Engagement Committee). Future Earthin tutkimusprojektit vastaavat korkeatasoisen tieteellisen tiedon tuottamisesta, mutta niiden on tarkoitus suunnitella myös tutkimusprojekteja yhteistyössä laajempien sidosryhmien kanssa. Tässä tärkeänä tukena ovat kansalliskomiteat ja niiden alueelliset verkostot, jotka ovat luoneet käyttökelpoisia kanavia erilaisiin sidosryhmiin omissa maissaan.8 ce (ICSU), 10–11. Haettu: http://www.icsu.org/newscentre/future-earth/media-centre/relevant_publications/future-earth-initial-design-report. 7 Tutkimuksen yhteissuunnittelusta katso lisää: De la Vega-Leinert et al.: ”A stakeholder dialogue on European vulnerability”, Regional Environmental Change 3/2008, 109–124; Van den Hove, S.: ”A rationale for science-policy interfaces”, Futures 7/2007, 807–826; Lemos, M. C. ja Morehouse, B.: ”The Co-Production of Science and Policy in Integrated Climate Assessments”, Global Environmental Change 1/2005, 57–68. 8 Hyvänä esimerkkinä alueellisesta yhteistyöstä toimii eurooppalaisten kansalliskomiteoiden verkosto European Alliance of Global Change Research Committees, jonka puheenjohtajuus ja sihteeristö siirtyivät Suomeen joulukuussa 2013. Verkoston puheenjohtajana toimii professori Markku Kulmala Helsingin yliopistosta ja sihteeristö sijaitsee Helsingin yliopiston Fysiikan laitoksella. Katso: www.euroalliance-globalchange.org. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 35 Future Earth tarjoaakin kansalliskomiteoilleen mahdollisuuden uudistaa niiden roolia kansallisessa ja kansainvälisessä tieteellisessä yhteistyössä. Kestävän kehityksen ongelmat ovat maailmanlaajuisia, mutta ratkaisut ovat monilta osin paikallisia ja riippuvaisia paikallisista olosuhteista: poliittisista ja taloudellisista järjestelmistä, hyvinvoinnin tasosta, ympäristöongelmista, väestökysymyksistä ja kulttuurista. Future Earthin tavoitteena oleviin kestävän kehityksen ratkaisuihin pääseminen edellyttää paikallisten tekijöiden ja toimijoiden vahvaa tuntemusta ja pitkäaikaista yhteistyötä tutkijoiden, tieteen loppukäyttäjien ja muiden sidosryhmien välillä. Osa ICSUn globaalimuutosohjelmien kansalliskomiteoista on jo lähtenyt mukaan Future Earthiin. Uusia Future Earth -yhtenäiskomiteoita on perustettu muun muassa Saksaan, Ruotsiin ja Sveitsiin. Tuorein esimerkki löytyy Suomesta, jonne saatiin oma Future Earth -komitea toukokuussa 2014. Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitea Suomessa ICSUn globaalimuutosohjelmien kansalliskomiteoita on koordinoinut Tiedeakatemiain neuvottelukunta. Ohjelmista on edustettuina WCRP, IGBP ja IHDP, joilla jokaisella on oma kansalliskomiteansa. Future Earthin aiheuttamien muutosten myötä Tiedeakatemiain neuvottelukunta aloitti vuoden 2012 lopulla prosessin, joka johti yhtenäisen ja monitieteisen Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitean perustamiseen.9 Uussa kansalliskomiteassa kaikki tarpeelliset alaan vaikuttavat tieteenhaarat ja Future Earthin jaottelun mukaiset sidosryhmät tulevat otetuiksi huomioon. Future Earthin yhteissuunnittelun idean mukaisesti noin puolet kansalliskomitean ohjausryhmän jäsenistä edustaa tiedeyhteisöä ja noin puolet tutkimuksen loppukäyttäjiä. Kansalliskomitean puheenjohtajan Markku Kulmalan mukaan uusi kansalliskomitea pyrkii 9 Suomen WCRP-kansalliskomitea jatkanee kuitenkin itsenäisenä komiteana. 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 lisäämään globaalia ympäristömuutosta koskevan tutkimustiedon yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä vuorovaikutusta tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Parhaillaan käynnissä olevat tutkimuslaitosuudistukset, kuten ongelmakeskeistä tutkimusta rahoittamaan tuleva strategisen tutkimuksen neuvosto, osoittavat sen, että tutkimustiedon merkitystä poliittisessa päätöksenteossa halutaan lisätä. Tutkimustiedon halutaan myös vastaavan tehokkaammin yhteiskunnan suuriin haasteisiin. Kulmala painottaa, että tässä keskustelussa tiedeyhteisöllä on vastuu tutkimustiedon ja tutkimuskysymysten tieteellisestä korkeatasoisuudesta. Kansalaisyhteiskunnalla on merkittävä rooli tutkimustarpeiden tunnistamisessa. Yksi uuden kansalliskomitean tavoitteista on tuoda ruohonjuuritason tutkijat, päättäjät, yksityissektori, kansalaisjärjestöt sekä rahoittajat yhteen keskustelemaan tutkimustarpeista ja parhaista tavoista edistää kestävän kehityksen ratkaisujen syntymistä. Toisaalta suuri yleisö ei olisi osannut tilata tutkimusta ilmastonmuutoksen globaaleista vaikutuksista. Tiedeyhteisön on myös itse otettava kantaa siihen, mitkä ovat kestävän kehityksen kannalta merkittävimmät kysymykset. Tällaisten kysymysten määrittelyssä korostuu puolestaan korkeatasoisen perustutkimuksen merkitys. Kirjoittajat työskentelevät Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitean sihteeristössä. TIETEENALAT DIALOGISSA Tarvitseeko biologia muitakin kuin biologeja? Synteettisen ja systeemibiologian näkökulmia tieteidenvälisyyteen Tero Ijäs ja Tarja Knuuttila Kuluvaa vuosisataa kutsutaan toisinaan ”biologian vuosisadaksi”. Genomiprojektien myötä DNA:n ”lukemisesta” on tullut osa biologista tutkimusta, ja synteettisen biologian kaltaiset tutkimushaarat pyrkivät tekemään geeniteknologisin välinein myös DNA:n ”kirjoittamisesta” arkipäivää. Tavanomaisen kokeellisen ”märkälaboratorion” rinnalle on noussut ”kuivalaboratorio”, jossa mallinnetaan ja analysoidaan dataa. Yhä useammissa biologian projekteissa ja laboratorioissa työskentelee molekyylibiologeja, insinöörejä, fyysikkoja ja tietojenkäsittelytieteilijöitä. Mutta mitä tieteidenvälisyys todella tarkoittaa tulevaisuuden biologiassa? Tulisiko biologien pätevöityä monitieteisemmiksi, vai onko kyse pikemminkin monitieteisestä yhteistyöstä eri alojen osaajien välillä? Biotieteiden monitieteisyyttä erityisesti synteettisen ja systeemibiologian näkökulmista pohdittiin maaliskuussa yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen huippuyksikön (TINT) ja Suomen akatemian synteettisen biologian ohjelman projektin (SYNBIOMODE) koordinoimassa AIDseminaarissa. Biologian tieteidenvälisyydestä olivat puhumassa tutkimusprofessori Merja Penttilä VTT:stä ja systeemibiologian professori Sampsa Hautaniemi Helsingin yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta sekä kommentaattorina professori Kai Lindström Åbo Akademista. Useat modernin biologian suurista muutoksista ovat saaneet alkunsa tieteidenvälisistä kohtaamisista. Matemaattisen biologian pioneerit viime vuosisadan alkupuolella ammensivat vaikutteita ja matemaattisia välineitä fysiikasta, matematiikasta ja fysikaalisesta kemiasta. Niin ikään molekyylibiologian synty 1950–60-luvuil- la oli seurausta niin menetelmien kuin tutkijoidenkin siirtymisestä fysiikasta biologian ongelmien pariin. Viime vuosituhannen lopussa geenitekniikan kehitys ja uudet mittausvälineet mahdollistivat esimerkiksi kokonaisten genomien sekvensoinnin. Uusi biologian haara, systeemibiologia, syntyi biologien ja tietojenkäsittelytieteilijöiden yhteistyöstä ja laskennallisesta työstä tuli yhä keskeisempi osa tutkimusta. Molekyylibiologia muuttui kvantitatiivisemmaksi ja kiinnostui yhä enemmän biologisten systeemien dynamiikasta pelkkien biologisten ja geneettisten mekanismien yksityiskohtaisen tutkimuksen sijaan. Samanlaisesta tieteidenvälisestä yhteistyöstä sai alkunsa myös uusin bioteknologian ala, synteettinen biologia, joka pyrkii tuomaan insinööritieteellisen lähestymistavan biologiaan. Synteettisen biologian syntyyn vaikutti laskennallisten välineiden kehityksen ohella myös laboratoriotutkimuksen välineiden teknologinen kehitys, standardointi ja tuotteistaminen, jonka seurauksena muiden alojen tutkijat, kuten fyysikot ja tietojenkäsittelytieteestä tulleet insinöörit, saattoivat perustaa omia biologisia ”märkälaboratorioitaan”. Synteettinen biologia teollisessa käytössä Merja Penttilä lähestyi puheenvuorossaan tieteidenvälisyyden haastetta synteettisen biologian näkökulmasta. Hän johtaa VTT:llä biojalostusprojektia, joka pyrkii synteettisen biologian keinoin löytämään ja tuottamaan vaihtoehtoisia biopohjaisia polttoaineita öljyn korvaamiseksi. Synteettisen biologian tavoitteena on räätälöidä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 37 ja valmistaa biologisia komponentteja ja jopa rakentaa uusia organismeja, joita ei luonnossa esiinny. Tämä tavoite on tullut mahdolliseksi vasta viime vuosien aikana, kun ymmärrys genomista ja biologisista funktioista on lisääntynyt ja mahdollistanut biologisten systeemien mallintamisen, ohjelmoimisen ja standardoinnin. Vaikka nämä tavoitteet ovatkin olleet osa aiempaa bioteknologiaa, vie synteettinen biologia ne uudelle tasolle tavoitteessaan luoda, rationaalisemmin kuin luonto, uusia biologisia laitteita ja tuotto-organismeja mikrobisoluista, kuten E. coli -bakteerista ja Saccharomycesleivinhiivasta. Mahdollisten sovellusten listalla ovat biopolttoaineiden lisäksi muun muassa biologisesti tuotetut materiaalit ja kemikaalit, lääkkeet sekä biosensorit. Synteettisen biologian visioidaan korvaavan ”solutehtailla” osan fossiilisia raaka-aineita hyödyntävästä teollisuudesta. Tässä tavoitteessaan synteettinen biologia yhdistää tutkimuksessaan erityisesti biologian ja insinööritieteiden periaatteita. Sen tavoitteita verrataan usein elektronisten laitteiden suunnitteluun; synteettinen biologia pyrkii luomaan standardoituja komponentteja ja osia, joita voidaan edelleen yhdistää ja kasata monimutkaisemmiksi biologisiksi laitteiksi. Synteettisen biologian tavoitteena on, myös insinööritieteiden tapaan, tehdä ero jonkin laitteen tai organismin suunnittelun ja sen valmistamisen välillä. Tulevaisuudessa tutkija saattaa tehdä työnsä ensisijassa tietokoneella, mallintaen ja suunnitellen biologista systeemiä, kun taas itse valmistus on automatisoitu ja tapahtuu muualla. Penttilän biopolttoaineprojekti pyrkii muokkaamaan mikrobien aineenvaihduntareittejä ja saada ne valmistamaan tehokkaammin haluttuja tuotteita tietyistä yhdisteistä. Hän korostaa teollisen bioteknologian olleen klassiseen molekyylibiologiaan nähden aina kvantitatiivista, koska kustannustehokkuus on sen keskeisiä tavoitteita. Reaktioiden lähtöaineiden ja tuotteiden mittaaminen ja manipulointi on ollut osa bioteknologiaa jo ennen nykyisen molekyylibiologian tuomaa ymmärrystä käytettyjen mikrobien aineenvaihdunnan yksityiskohdista. Tällöin kyky mitata ja optimoida reaktioita on perustu- 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 nut ennen kaikkea hyvään biokemian tuntemiseen. Uudet menetelmät ja mittausvälineet ovat lisänneet ymmärrystä mikrobien aineenvaihduntaan vaikuttavista geeneistä. Ne ovat avanneet aiemmin ”mustiksi laatikoiksi” mallinnettuja osia ja siten antaneet yksityiskohtaisemman ja realistisemman kuvan mikrobien todellisesta aineenvaihdunnasta. Geneettisen tiedon lisääntyminen ei kuitenkaan ole poistanut aiempaa vaatimusta biokemian ymmärtämisestä. Onnistunut bioteknologinen tutkimus vaatii pikemminkin solujen ja mikrobien ymmärtämistä yhä useammalla eri tasolla aina molekyyleistä useiden solujen systeemeihin. Penttilä katsookin, että biologisten systeemien kokonaiskuvaan vaaditaan useita tieteenaloja. Synteettisen biologian insinööritieteellisestä näkökulmasta kysymys muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi, koska se lisää kuvaan myös yhteiskunnallis-taloudellisen ulottuvuuden: mitkä ovat ne eri tasojen tekijät, jotka vaikuttavat uusien biologisten systeemien valmistamiseen? Vastatakseen kysymykseen, mikä eläville organismeille on teoreettisesti ja mikä käytännössä mahdollista, tutkija tarvitsee ymmärrystä muun muassa fysiikasta ja termodynamiikasta. Mallintaminen ja data-analyysi vaativat syvällistä formaalien tieteiden ymmärrystä. Kemian ja biokemian tuntemus on välttämätöntä aineenvaihdunnan hallitsemiseksi. Eri biologian haarat, kuten genetiikka ja fysiologia, antavat ymmärrystä solujen ja organismien rakenteista, ilmiasusta ja kehityksestä. Synteettinen biologia on siten luonnostaan monitieteistä. Tutkimusongelmasta riip puen synteettisen biologian projekti saattaa tarvita tuekseen tuntemusta nanoteknologiasta, kvanttifysiikasta tai materiaalitieteistä. Tieteellisten kysymysten lisäksi synteettisen biologian tutkijoiden tulee ottaa huomioon myös tutkimuksen yhteiskunnalliset ja eettiset vaikutukset, kuten kysymykset geenimuunneltuja organismeja hyödyntävien tuotteiden käytöstä ja turvallisuudesta. Systeemibiologia lääketieteen palveluksessa Sampsa Hautaniemi käsitteli puheenvuorossaan biotieteiden laskennallista ulottuvuutta. Hänen systeemibiologian laboratorionsa on niin sanottu ”kuivalaboratorio”, eli siellä ei tehdä itse kokeellista työtä vaan tietokoneilla tapahtuvaa menetelmäkehittelyä ja data-analyysia. Tämä tutkimus on tieteidenvälistä, sillä laboratorion työ nojaa muiden tutkimusryhmien tuottamaan dataan. Hautaniemen laboratorio tekee yhteistyötä lääketieteilijöiden kanssa; se käsittelee ennen kaikkea yliopistollisen sairaalan tuottamaa lääketieteellistä dataa. Insinööritaustainen Hautaniemi kokee yhteistyön lääketieteilijöiden kanssa toimivan hyvin, ja hän näkee yhtäläisyyksiä insinööri- ja lääketieteen välillä. Molemmat tieteenalat ovat enemmän tavoite- kuin teoriaorientoituneita, ja ne pyrkivät tutkimuksessaan ennen kaikkea jonkin tietyn käytännön ongelman ratkaisuun, kuten sairauden parantamiseen. Syöpäterapian kehitys voi tuottaa myös uutta tietoa syövän mekanismeista, mutta päätavoite on löytää tapoja käyttää tätä tietoa hyväksi taudin hoidossa. Lääketieteilijät ovat usein myös biologeja matemaattisemmin suuntautuneita. Esimerkiksi lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeissa matematiikka ja fysiikka ovat avainasemassa toisin kuin biologisissa tiedekunnissa. Hautaniemi katsoo systeemitason ymmärryksen olevan välttämätöntä tulevaisuuden lääketieteen kehityksen kannalta. Ajatus, jonka mukaan jokaiselle taudille on löydettävissä yksi geneettinen perusta ja siten yksi toimiva lääke tai terapia, on liian reduktiivinen eikä vastaa todellisuutta. Esimerkiksi syövän kaltaisissa geneettisesti monitekijäisissä sairauksissa biologisen variaation määrä on suuri. Systeemibiologia pyrkii genomitason mittausten ja laskennallisten menetelmien avulla tekemään ennustuksia eri terapiamuotojen toimivuudesta. Tulevaisuudessa tämä voi mahdollistaa yksilöllisesti räätälöidyn hoidon, joka perustuu kunkin potilaan genomin analysointiin. Systeemibiologiaa tarvitaan erityisesti myös biologisten adaptiivisten systeemien tutkimiseen, joiden käyttäytymises- sä erilaiset vuorovaikutukset ja takaisinkytkennät ovat olennaisia. Esimerkiksi aluksi hyvän vasteen tuottanut syövän lääkehoito voi ajan mittaan muuttua tehottomaksi, mistä Hautaniemi esitti dramaattisen tapausesimerkin. Systeemibiologiaa hyödyntävissä lääketieteen projekteissa on sekä kokeellisia että laskennallisia työvaiheita. Hautaniemi jakaa ryhmänsä työn neljään osaan: mittaus, louhinta, mallinnus ja manipulaatio (engl. 4 M: Measure, Mine, Model, Manipulate). Lääketieteen projektit antavat Hautaniemen laboratoriolle kokeellista dataa (mittaus), jota on yleensä niin paljon että se vaatii tilastollista analyysia (louhinta). Uudet kokeelliset menetelmät vaativat erityisiä laskennallisia keinoja. Merkittävä osa laboratorion työstä koostuukin menetelmäkehityksestä. Yhteistyötaholta saadun datan lisäksi käytetään myös kansainvälisistä tietokannoista (esimerkiksi syöpä- ja genomitietokannoista) saatavaa dataa. Analyysin perusteella saadusta datasta pyritään tekemään johtopäätöksiä ja ennustuksia (mallinnus), esimerkiksi jonkin geenin vaikutuksesta syövän uusiutumiseen. Nämä johtopäätökset annetaan lääketieteelliselle yhteistyökumppanille, jotka voivat toteuttaa uuden koesarjan ennustusten testaamiseksi (manipulaatio) ja tuottaa uutta dataa analyysia varten. Tämä kokeellisen työn, data-analyysin ja mallin hiomisen sykli toistuu iteratiivisesti, kunnes saadaan riittävän luotettavia johtopäätöksiä. Laskennallisen puolen rooli ja yhteistyön tiiviys kliinistä tutkimusta tekevien lääketieteilijöiden kanssa vaihtelee projektista toiseen. Yksinkertaisimmillaan Hautaniemen laboratorio tarjoaa muille tutkimusryhmille ”ulkoistettua” bioinformatiikan palvelua tai konsultaatiota. Näissä tapauksissa kokeellinen työ on saatettu jo tehdä ja kuivalaboratorion puoleen käännytään vasta, kun tarvitaan datan tilastollisen analyysin asiantuntemusta. Toisaalta, yhteistyö kuivalaboratorion ja märkälaboratorion tutkijoiden välillä voidaan aloittaa jo kokeellisen työn suunnitteluvaiheessa. Tällainen jo suunnitteluvaiheessa tapahtuva yhteistyö on hedelmällistä, koska datan analyysista vastaavat voivat vaikuttaa siihen, millaista dataa saadaan kerättyä. Bioin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 39 formaatikoilla on yleensä hyvä tuntuma siihen, kuinka paljon mittauksia tulee tehdä, jotta tiettyjä menetelmiä voidaan soveltaa tai että saatu data olisi tilastollisesti merkityksellistä. Tällainen tiiviimpi yhteistyö vaatii kuitenkin formaaleissa tieteissä koulutuksensa saaneilta bioinformaatikolta riittävän hyvää biologista tuntemusta ja myös ymmärrystä kokeellisista menetelmistä. Yleensä tutkimuskysymykset saavat kuitenkin alkunsa märkälaboratoriopuolelta ja laskennallinen puoli liittyy projektiin vastaamaan datan analyysista. Hautaniemen laboratorio on kuitenkin aloittanut vuonna 2013 uuden projektin, jossa aloite on syntynyt nimenomaisesti kuivalaboratorion puolelta. Tämän tutkimusprojektin tarkoituksena on tutkia rintasyövän uusiutumista ja ymmärtää geneettisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat eri terapioiden toimivuuteen ja syövän uusiutumiseen. Projekti toteutetaan yhteistyössä ”wet-lab”-syöpätutkimusryhmän kanssa, ja se on Hautaniemen mukaan heidän ensimmäisiä systeemibiologisesta näkökulmasta suunniteltuja tutkimushankkeitaan. Mitä tieteidenvälisyys edellyttää tutkijalta? Monitieteisyyden haaste on erityisen akuutti systeemibiologian ja synteettisen biologian kaltaisilla biologian aloilla, jotka hakevat holistisempaa kokonaiskuvaa tai systeemitason ymmärrystä biologiasta sekä nojaavat vahvasti menetelmä- ja insinööritieteisiin. Penttilän ja Hautaniemen tutkimukset vaativat useiden eri tieteenalojen tuntemusta ja käyttöä. Kysymys monitieteellisestä osaamisesta herättikin seminaarissa paljon keskustelua. Penttilän ja Hautaniemen laboratoriot eroavat tässä suhteessa kiinnostavalla tavalla toisistaan. Penttilän projektista löytyy tutkijoita eri tieteenaloilta, ja yksittäiselläkin tutkijalla tulee olla riittävän biologisen ymmärryksen lisäksi myös asiantuntemusta muilta aloilta. Hautaniemen laboratoriossa puolestaan melkein kaikkien tutkijoiden tausta on formaaleissa tieteissä (matematiikka tai tietojenkäsittelytiede), ja he ovat kehittäneet biologista ymmärrystään eri projektien yhteydessä. 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Kuinka tämä monitieteellisen osaamisen haaste voidaan ratkaista tulevaisuudessa? Onko tulevaisuuden ihanteellinen biologi monialainen osaaja, joka tuntee biologiaa, fysiikkaa ja kemiaa, mutta hallitsee laboratoriotyön ohella myös matemaattisen mallintamisen ja laskennalliset menetelmät? Poikkitieteelliset maisteriohjelmat ovat nykyään yhä yleisempiä. Yhtenä mahdollisuutena onkin esimerkiksi synteettisen biologian alan tapahtumissa pohdittu monitieteellisen synteettisen biologian koulutusohjelman perustamista, joka voisi tarjota pohjaa niin laboratorio- kuin mallinnustyöhön. On vaikea määritellä työkaluja, joita nopeasti kehittyvän alan tutkija tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan. Pahimmassa tapauksessa uudet tutkijat olisivat sinänsä oppineita useammalla alalla, mutta eivät varsinaisesti päteviä yhdelläkään. Aina ei ole myöskään tarkoituksenmukaista puhua biologisesta asiantuntemuksesta yleisesti. Tutkimusprojektit työskentelevät usein hyvin erikoistuneiden ongelmien parissa. Ne vaativat tyypillisesti syvällistä tuntemusta jostakin tietystä biologian osa-alueesta. Esimerkiksi Hautaniemen laboratoriossa tutkijat tarvitsevat erityisesti ymmärrystä syövän genetiikasta. Näin erikoistunutta tietoa on vaikea ennakoida koulutuksessa, siksi se on usein tehokkainta hankkia käytännön työssä. Hautaniemi katsoo, että tiettyjen ”kenttien” tai ”alojen” sijasta tulisikin keskittyä menetelmien hallintaan. Hän toivoo tutkijoiltaan ennen kaikkea vahvaa laskennallista ymmärrystä, motivaatiota käyttää eri menetelmiä sekä kykyä tulla toimeen epävarmuuden kanssa – se ei välttämättä ole aina formaaleista tieteistä tulleiden tutkijoiden vahvin piirre. Penttilä ja Hautaniemi päätyivätkin lopuksi korostamaan sitä, että tieteidenvälisessä tutkimuksessa tärkeintä on muiden alojen arvostus sekä valmius oppia uusia asioita ja tehdä yhteistyötä. Kysymys kuuluu, missä määrin erilaiset opintoputket tai -polut, joissa joko erikoistutaan kapean alan tutkimukseen tai luetaan jotain ennalta lukkoon lyötyä aineyhdistelmää, tuottavat tällaisia valmiuksia. Biologia siis tarvitsee muitakin kuin biologeja. Heistä voi, varsinkin perustaltaan monitieteisillä aloilla, kuten syn- teettinen ja systeemibiologia, sukeutua tutkijoita, joilla on aivan uudenlaista biologista asiantuntijuutta. Kirjallisuutta Cameron, D. E., Bashor, C. J. ja Collins, J. J. (2014). A brief history of synthetic biology. Nature Reviews Microbiology 12: 381–390. Chuang, H. Y., Hofree, M. ja Ideker, T (2010). A decade of systems biology. Annu. Rev. Cell Dev. Biol. 26:721–44. Hautaniemi, S., Vallenius, T. ja Mäkelä,T. (2006). Systeemibiologia syöpätutkimuksessa. Duodecim 122:2484–90. Knuuttila, T. ja Loettgers, A. (2013). Basic science through engineering: synthetic modeling and the idea of biology-inspired engineering. Studies in History and Philosophy of Biological and Biomedical Sciences 44: 158–169. MacLeod, M. ja Nersessian, N. (2014). Strategies for coordinating experimentation and modeling in integrative systems biology. Journal of Experimental Zoology. Part B: Molecular and Developmental Evolution 322(4): 230–239. Penttilä, M. (2013). Synteettinen biologia luo uutta teollisuutta. VTT Impulssi 2, 34–37. Tero Ijäs on filosofian maisteri ja teoreettisen filosofian tutkijakoulutettava Helsingin yliopistossa, joka tekee synteettisen biologian filosofiaa koskevaa väitöskirjaansa Yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen huippuyksikössä. Tarja Knuuttila on teoreettisen filosofian dosentti, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin ja Yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen huippuyksikön tutkija sekä filosofian professori (associate) University of South Carolinassa. TIEDEKIRJA on MUUTTANUT Tiedekirjan uusi osoite on Snellmaninkatu 13. Kesä–elokuun aukiolot ovat ma klo 10–16 ti–pe klo 10–15.30 Tervetuloa! Myymälä on suljettu 19.6. ja 14.–25.7. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA 25.9. klo 13–17.30 Kirjoittamaton kirjallisuus, Matti Kuusi 100 vuotta 1.10. klo 10–16 Itku-seminaari Ohjelmat: http://www.finlit.fi/ Lämpimästi tervetuloa! Tilaisuuksiin on vapaa pääsy, ei ennakkoilmoittautumista. Vähäisiä lisiä – kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: http:// www.finlit.fi/blogi/ T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 41 TUTKIMUSTA SUOMESSA Taide + tutkimus = taiteellinen tutkimus Markus Hotakainen Suomi on huipulla monella tieteellisen tutkimuksen saralla, mutta sama pätee myös taiteelliseen tutkimukseen. Muiden Pohjoismaiden rinnalla se on kansainvälisellä kentällä edelläkävijänä. Mutta mitä on taiteellinen tutkimus? Ja mitä se ei ole? Vastauksia kysymyksiin antaa Tere Vadén, joka on kuvataiteen verkko-opetuksen tutkimuksen ja arvioinnin professori Aalto-yliopiston Taiteen laitoksella. Taiteellinen tutkimus on käsitteenä nuori ja osittain se vielä hakee vakiintuneita muotojaan. Tere Vadén julkaisi vuonna 2003 yhdessä Mika Hannulan ja Juha Suorannan kanssa kirjan Otsikko uusiksi: Taiteellisen tutkimuksen suuntaviivat, jossa todetaan, että ”taiteellisen tutkimuksen perusteet ovat muotoutumassa”. Vastikään kolmikolta ilmestyi kirja Artistic Research Methodology: Narrative, Power and the Public. Ovatko taiteellisen tutkimuksen perusteet yhdentoista vuoden aikana ehtineet muotoutua? – Sinänsä vastaavaa tutkimusta on tehty jo aiemminkin, mutta vain eri nimellä. Tällainen ”practised-based research” on tuttua esimerkiksi arkkitehtuurista. Uusi nimitys otettiin käyttöön taidekorkeakoulujen myötä. Taustalla on ajatus, että kun korkeakouluissa opetuksen pitää perustua tutkimukseen, niin myös taidekorkeakouluissa täytyy tehdä tutkimusta. Ja samaan tapaan kuin kaikilla muillakin tutkimuksen aloilla myös taiteellisessa tutkimuksessa perinteet syntyvät vähitellen, sitä mukaa kun tutkimusta tehdään. Sekä perusluonteensa että nuoren ikänsä takia taiteellinen tutkimus on muodoltaan edelleen hyvin vaihtelevaa. Tutkimuksella on kuitenkin aina kohteensa, tekijänsä ja tuloksensa. Millaisia ne ovat taiteellisessa tutkimuksessa: mitä tutkitaan, kuka tutkii ja mitkä ovat tulokset? – Suurimpana ryhmänä taiteellisen tutki- 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 muksen tekijöissä ovat taiteilijat, jotka haluavat syventyä johonkin oman tekemisensä puoleen. Silloin myös tutkimuksen tulokset on suunnattu lähinnä toisille taiteilijoille, mutta tietysti myös laajemmin taiteesta kiinnostuneelle yleisölle. Toisena keskeisenä ryhmänä ovat tutkijat, jotka haluavat metodologisesti laajentaa skaalaa, jolla tutkimusta voidaan ylipäätään tehdä. Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa taiteellinen tutkimus alkaa olla ainakin väitöstutkimuksen tekemisen muotona vakiintunut. Tutkimuksen tulokset ovat usein hyvin rajattuja, sillä ne liittyvät kiinteästi johonkin tiettyyn taiteelliseen käytäntöön, esimerkiksi performanssiin tai yhteisötaiteeseen. Silloin kun tulokset ovat taiteenalan sisäisiä, niiden antamat opit eivät ole yleistettävissä laajemmin. – Toisaalta on olemassa myös tutkimusteemoja, jotka koskevat taiteellista prosessia tai taiteellista kokemusta yleensä ja silloin tuloksilla on enemmän yleistettäviä piirteitä. Itse näen taiteellisen tutkimuksen rinnasteisena perinteiselle humanistiselle tutkimukselle siinä mielessä, että kummankin tulokset ovat perusteltuja näkemyksiä jostakin. Joku voi tuoda rinnalle toisen perustellun näkemyksen – ja siinä oikeastaan on koko jutun juoni. Lopullisia, kumuloituvia tuloksia ei synny. Filosofina Vadénia kiinnostaa myös kysymys tieteellisestä kypsyydestä. Tieteenfilosofi Thomas Kuhn totesi yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden väliseksi eroksi, että toisinaan luonnontieteissä päädytään tilanteeseen, jossa asioista ollaan samaa mieltä. Silloin edetään normaalin tieteen tapaan, kunnes tulee seuraava vallankumous. Yhteiskuntatieteissä sen sijaan ollaan aina vallankumouksellisessa tilanteessa, jossa asioista ollaan eri mieltä. Siksi luonnon- tieteet olivat Kuhnin mukaan kypsemmässä vaiheessa. – Mielestäni ajatuksen voi kääntää ihan hyvin myös toisinpäin. Erimielisyyksistä ja perustellusti esitetyistä erilaisista näkemyksistä huolimatta yhteiskuntatieteissä voidaan elää ja toimia yhdessä. Samalla pystytään sietämään epävarmuutta siitä, että lopullisia totuuksia ei tiedetä. Kahden aihetta käsittelevän kirjan välillä kuluneen runsaan vuosikymmenen aikana taiteellisen tutkimuksen perusteet ovat muotoutuneet, mutta ne eivät ole vielä läheskään lopullisia – eikä niiden haluta olevankaan. Toukokuussa ilmestyneessä kirjassaan Vadén, Hannula ja Suoranta pyrkivät kuitenkin antamaan apuvälineitä siihen, että jokaisen taiteellista tutkimusta tekevän ei tarvitse ensimmäiseksi luoda kaikkea metodologista ajattelua alusta lähtien. – Asian kanssa täytyy silti edetä varovaisesti, koska siihen liittyy tietty jännite: institutionaalisista ja muistakin syistä on olemassa paine, että taiteellisen tutkimuksen pitää tehdä itseään oikeutetuksi ja olemassaolevaksi, mistä seuraa tietynlainen puolustusreaktio. Toisaalta taiteellisen tutkimuksen toivotaan säilyvän avoimena ja kokeilevana. Samaan aikaan siis pyritään vakiinnuttamaan taiteellinen tutkimus, mutta sen ei kuitenkaan haluta jumittuvan paikalleen. Vadén toteaa, että jos – ja korostaa että nimenomaan jos – halutaan, taiteellisen tutkimuksen metodologialle on esitettävissä suhteellisen selkeät suuntaviivat ja peruslinjaukset. Kentän voi pitää avoimena, mutta on mahdollista edetä myös niin, ettei kaikki ole yhtä aikaa auki ja kyseenalaistettuna. Tätä ei kuitenkaan kannata tuoda esiin kovin jämäkästi, jotta mahdollisuutta avoimuuteen ja kokeiluihin ei kadoteta. Joillakin tahoilla, jopa taidealan sisälläkin, jotkut ovat sitä mieltä, että etenkään kuvataidekasvatuksen yhteydessä ei sanaa ”tutkimus” pitäisi käyttää lainkaan, koska tutkimus mielletään vain luonnontieteisiin kuuluvaksi toiminnaksi. Vadén on tyystin toista mieltä, vaikka ymmärtääkin vastustuksen taustoja. – Yksi syy saattaa olla pelko luonnontieteiden ja ylipäätään rationaalisen hyötyajattelun voimasta, joka on nykyisin niin suuri, että kaiken muun asema koetaan uhatuksi. Ja sen muun ajatellaan säilyvän ainoastaan pysyttäytymällä absoluuttisen erillisenä. Ei ole halua lähteä mukaan peliin, jossa toimintaa pitäisi perustella samantyyppisillä näkökohdilla ja tavoitteilla kuin luonnontieteissä. Miten taiteellinen tutkimus liittyy taiteen määrittelyyn? Vadénin mielestä taide täytyy määritellä ensin ja vasta sen jälkeen on mahdollista tehdä taiteellista tutkimusta. Tutkimuksen kohteena tai sen tuloksena ei siis ole esimerkiksi se, mikä on taidetta. – Eräissä kaikkein hedelmällisimmissä taiteellisen tutkimuksen esimerkeissä sitoudutaan tiettyyn taiteelliseen käytäntöön, tiettyyn taidenäkemykseen ja toimitaan sen sisällä. Se on perusedellytys, jotta tutkimus pysyy ylipäätään kasassa. On mahdoton puhua taiteesta yleensä, vaan esimerkiksi yhteisötaiteesta Suomessa 1990-luvun jälkeen. Silloin ”taide” ei voi olla mikään satunnainen, mielipiteisiin perustuva käsitys, vaan asia, jota instituutiot ja ihmiset ovat harrastaneet pitkiä aikoja ja jolle löytyy kulttuuri- ja vaikuttavuushistorialliset juurensa. Silloin kun tutkimusta tehdään näistä taustoista tietoisena, se kytkeytyy paljon paremmin vallitsevaan todellisuuteen ja sillä on paljon enemmän annettavaa. –Periaatteessa taiteellista tutkimusta on mahdollista tehdä myös esimerkiksi taidefilosofisella otteella ja pohtia taiteen määritelmää. Etenkin taiteellisen tutkimuksen, jossa tehdään taideteoksia tai on taiteellisia osioita, täytyy silti lähteä olemassaolevasta: taiteilija on tietyn taidekontekstin toimija, joka tekee taidetta ja taidemaailmaan kuuluvia osia. Osa taiteellisen käytännön asioista toteutetaan vain hieman eri tavalla ja tuotetaan tutkimusjulkisuuteen, jolloin tuloksena on taiteellista tutkimusta. Taiteellista tutkimusta tehdään kuvataiteiden lisäksi myös esimerkiksi musiikissa ja teatterissa. Taideyliopistossa ja Aalto-yliopistossa taiteellinen tutkimus määritellään kuitenkin hieman eri tavalla. Määritelmä siis elää paitsi ajallisesti myös paikallisesti. – Taideyliopistossa on mahdollista tehdä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 43 puhtaasti taiteellisia tutkimuksia, joihin ei liity lainkaan kirjallista osuutta, mutta Aallossa edellytetään aina kumpaakin. Muissakin taidemuodoissa, kuten musiikissa, tehtävä tutkimus voi olla hyvin samanlaista kuin kuvataiteissa, jos esimerkiksi selvitetään teoksen syntyä. Toisaalta musiikin puolella voi tehdä myös taiteellisen väitöksen, joka perustuu yksinomaan esityksiin. Vadén pitää ratkaisevana erona tradition kiinteyttä ja itseluottamusta: jos taidemuodon äärelle kokoontuva yhteisö on riittävän koherentti, tehnyt riittävän pitkään asioita yhdessä ja tuntee riittävän hyvin tietyt perinteet ja käytännöt, silloin se pystyy ja myös uskaltaa tehdä arvioita pelkästään taideteosten perusteella. – Visuaalinen taide muodostaa nykyisin niin laajan alueen ja siinä tehdään niin erilaisia asioita, etteivät ihmiset pysty jakamaan samalla tavalla yhteistä taustaa. Siksi taiteellisessa tutkimuksessa vaaditaan kontekstualisointia, joka avaa sitä myös laajemmalle kohderyhmälle. Taiteen yhteydessä puhutaan usein luovuudesta, mutta se ei ole taiteellisen tutkimuksen keskeinen kohde. Se toki voi olla, mutta yleensä ei ole. Eikä Vadénin mielestä tarvitsekaan olla. – Luovuus on osa prosessia, jossa taideteokset syntyvät, mutta varsinaisessa tutkimusprosessissa haetaan yleensä jonkinlaisia rajoja ja tekemisen ehtoja, jotta on mahdollista syventyä johonkin asiaan tai sen vaikutukseen. Taiteellinen tutkimus ei anna meille luovuuden kaavaa eikä se välttämättä tuota myöskään parempia taiteilijoita tai parempaa taidetta. Taiteen tekemisen taitoa on todennäköisesti parempi edistää jollain muulla tavalla kuin taiteellisella tutkimuksella. 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Melko nuorena toimintana taiteellinen tutkimus kehittyy koko ajan. Vadénin mielestä yksi selvä suuntaus on se, että muun tutkimuksen puolella alkaa olla yhä enemmän kiinnostusta taiteellista tutkimusta kohtaan: esimerkiksi Helsingin yliopiston kollegiumiin haetaan parhaillaan tutkijoiksi taiteellisen tutkimuksen tohtoreita. Kiinnostus kohdistuu metodologian lisäksi myös tieteidenväliseen yhteistyöhön. – Toinen toivottava kehityssuunta, jota ei vielä kovin paljon ole näkyvissä, on taiteellisen tutkimuksen tekeminen myös pienempinä kokonaisuuksina, muutenkin kuin vain väitöskirjatutkimuksena. Se olisi tärkeää, koska sillä olisi vaikutusta myös tutkimuksen kohteisiin ja sen luonteeseen: onko tekeillä väitöskirja vai essee. Taiteellisen tutkimuksen kehitys on kulkenut käsi kädessä taiteen kentän laajentumisen kanssa. Muinaisella taiteen kultakaudella vallinneen taidekäsityksen pohjalta olisi ollut vaikea tai jopa mahdoton tehdä taiteellista tutkimusta – ainakaan siinä mielessä ja merkityksessä kuin sitä nykyisin, paljolti nykytaiteen pohjalta, tehdään. Samalla taiteilijan rooli on muuttunut, sillä yhtenä tehtävänä on myös puhua taiteesta. – Taiteilijoilta odotetaan nykyisin enemmän taiteesta kertomista, taiteella kommunikoimista ja osallistumista yhteiskuntaan taiteen keinoin. Sille on oikeastaan luonnollista jatkoa myös tiedon tuottaminen taiteella – eli taiteellinen tutkimus. Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka. Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi KESKUSTELUA Suhteellisuusteoria ei ole uskon asia Tuomo Suntola Tämän lehden viime numerossa (Tieteessä tapahtuu 3/2014) kosmologit Syksy Räsänen ja Kari Enqvist paheksuivat suhteellisuusteoriaan kohdistuvaa epäuskoa keskittyen erityisesti suppeaan suhteellisuusteoriaan. Kirjoittajat ottivat vauhtia uskon tunnustamiseen ilmastonmuutoksesta, evoluutiosta, HIVin ja AIDSin yhteydestä ja jopa rokotteiden toimivuudesta. Fysiikkaa pidetään ensisijaisesti empiirisenä tieteenä, jossa luonnon lainalaisuudet päätellään havainnoista ja ilmaistaan havaintoja kuvaavalla matemaattisella mallilla. Luonnontieteiden kehitys etenee pääosin, kuten kirjoittajat toteavat, kumulatiivisesti evoluution tavoin siten, että uusi malli täydentää vanhaa ilman revolutionaarisia muutoksia. Tieteen historiassa ehkä havainnollisin esimerkki revolutionaarisesta uudelleenarvioinnista on Kopernikuksen systeemikeskeinen aurinkokuntamalli, joka pitkän taistelun jälkeen syrjäytti havaitsijakeskeisen Ptolemaioon mallin. Ptolemaioon malli puolestaan oli antiikin aikana kokenut pitkän kumulatiivisen kehityksen, jonka kuluessa planeettojen ympyräratoja korjattiin lopulta monella kymmenellä apuympyrällä, episyklillä, jotta malli saatiin vastaamaan havaintoja silloisen havaintotarkkuuden puitteissa. Käsitemaailmassani Kopernikuksen vallankumous oli radikaali paradigman muutos pitkään vallalla olleeseen Ptolemaiolaiseen paradigmaan. Kopernikuksen malli selkiytti todellisuuden hahmotusta, tässä tapauksessa aurinkokunnan, sekä antoi alkusysäyksen ja eväät newtonilaiseen fysiikkaan. Sähkömagnetismi, samoin termodynamiikka ja tilastollinen mekaniikka, täydensivät Newtonin fysiikkaa tuomatta siihen ensi vaiheessa muutostarpeita. 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Suhteellisuusteoria ei ole mielestäni radikaali paradigman muutos. Se tarkentaa Newtonin fysiikkaa kuvaamalla empiirisesti havaitut poikkeamat newtonilaisesta todellisuudesta ensisijaisesti koordinaatistomuunnosten avulla. Newtonin fysiikan keskeiset postulaatit, kuten suhteellisuusperiaate ja ekvivalenssiperiaate, periytyivät suhteellisuusteoriaan. Täydentävänä postulaattina tarvittiin valon nopeuden vakioisuus ja Lorentzin muunnoksen luonnonlain kaltainen asema. Opiskeluajoiltani olin jäänyt pohtimaan suppean suhteellisuusteorian viestittämän todellisuuden hahmottamista, mikä teknokraatille ”ääriempiristinä” on luonnollista. Ratkaiseva oivallus oli, että suppean suhteellisuusteorian kokonaisenergian lausekkeessa liikemäärän muotoa olevan suureen (mc) ja paikallisesti havaittavaan liikkeeseen liittyvän liikemäärän (p) ortogonaalisumma viestittää lepoliikemäärästä (mc) neljännen ulottuvuuden suunnassa tapahtuvaan liikkeeseen liittyvänä liikemääränä. Ongelmaksi muodostui suhteellisuusteorian määrittely neljännestä ulottuvuudesta ”ajan suuntana”; liikemäärä ajan suunnassa ei ole käsitteenä mielekäs. Kun neljäs ulottuvuus kuvataan etäisyysluonteiseksi ulottuvuudeksi, voidaan lepoliikemäärä tulkita liikemääräksi, joka avaruudella (=kaikella avaruuden massalla) on tässä ”kätketyssä” neljännen ulottuvuuden suunnassa. Aineen lepoenergia on tällöin ilmaistavissa muodollisesti samalla lausekkeella kuin sähkömagneettisen säteilyn energia = E c= p c mc (vrt. Poynting) ja massaobjektin kokonaisenergia kompleksisuureena p E=c|p=i mc| = c (mc)2 + p2, mikä johtaa siis samaan kuin suppean suhteellisuusteorian kokonaisenergian lauseke. Niinpä lähdin etsimään loogista selitystä imaginaarisuuntana kuvatun neljännen ulottuvuuden kätketylle nopeudelle. Einsteinin alkuperäistä kosmologia-hahmotusta seuraten tuntui luonnolliselta ajatella kolmiulotteinen avaruus suljettuna neliulotteisen pallon pintana. Energialausekkeen viestittämä kätketty nopeus saa tällöin merkityksen avaruuden 4-säteen suuntaisena nopeutena, toisin sanoen avaruuden laajenemisena nopeudella c säteen R4 suunnassa. Merkitsemällä testimassan m lepoenergia E=c|mc| yhtä suureksi kuin massan m avaruuden kaikesta muusta massasta johtuva gravitaatioenergia (ensi vaiheessa Newtonin gravitaatiosta, Hubblen vakiosta ja avaruuden keskimääräisestä massatiheydestä laskettuna, E ≈ GmMtot/R4), osoittautui, että avaruuden nykyiseksi laajenemisnopeudeksi saadaan oleellisesti ottaen 300 000 km/s, mikä on juuri valon nopeus. Fysikaalisesti tämä voidaan tulkita siten, että pallosymmetrisesti suljettu avaruus toimii pallosymmetrisen heilurin tavoin: supistumisvaiheessa avaruus saa nopeutensa omasta gravitaatiostaan kohti singulariteettia – saatu liikkeen energia luovutetaan takaisin gravitaation energiaksi nyt käynnissä olevassa laajenemisvaiheessa. Avaruuden massan lepoenergian ja gravitaatioenergian yhtäsuuruutta on pohdiskellut muun muassa Richard Feynman 1960-luvulla pitämillään luennoilla, jatkaen ”… miksi näin tulisi olla, on yksi suurista mysteereistä – ja siksi yksi fysiikan suurista kysymyksistä. Kaiken kaikkiaan, mikä merkitys olisi fysiikan opiskelulla, elleivät mysteerit olisi tärkeimpiä tutkittavia asioita.” 1 Samoilla luennoillaan hän pohti avaruutta neliulotteisen pallon pintana: ”… Eräs kiehtova ehdotus on, että universumin rakenne on analoginen pallopinnan kanssa. Kulkiessamme mihin tahansa suuntaan pinnalla, emme koskaan kohtaa rajaa tai reunaa, silti pinta on rajattu ja äärellinen. Saattaa olla, että kolmedimensionaalinen avaruutemme on sellainen, kolmedimensio- naalinen nelipallon pinta. Galaksien järjestys ja jakautuma näkemässämme maailmassa olisi silloin jokseenkin verrattavissa pyöreän pallon pintaan piirrettyihin pisteisiin.”2 Suhteellisuusteorian aika–avaruus-käsitteeseen sitoutuessaan Feynman ei osannut yhdistää näitä kahta pohtimaansa asiaa. Edellä kuvaamani tarkastelu on itse asiassa Feynmanin mysteerin dynaaminen ratkaisu. Valon nopeus ei dynaamisessa avaruudessa ole vakio vaan määräytyy avaruuden R4-nopeudesta, mikä pienenee avaruuden laajenemisen edistyessä (liikkeen tehdessä työtä rakanteen gravitaatiota vastaan). Valon nopeuden vuotuinen suhteellinen pieneneminen on tällä hetkellä noin 3,6×10–11, mikä sinänsä olisi havaittavissa – jatkotarkastelu kuitenkin osoittaa, että atomikellon käyntinopeus on suoraan verrannollinen lepoliikemäärään ja siten valon nopeuteen. Valon nopeuden lasku ei siten ole empiirisesti havaittavissa. Suhteellisuusteorian aika-avaruuden metriikkaan liittyvän nelivektorin tarkastelu korvautuu dynaamisessa tarkastelussa liikemäärän nelivektorilla (tai kompleksisuureina kuvatuilla liikemäärällä sekä liikkeen ja gravitaation energialla). Suhteellisuutta ei ilmaista ”paikallisen ajan ja etäisyyden” (proper time, proper distance) termein. Aika ja etäisyys säilyvät globaaleina koordinaatistosuureina, ja suhteellisuus ilmenee paikallisesti käytettävissä olevan energian kautta suorana seurauksena avaruuden kokonaisenergian säilymisestä – ilman erillistä suhteellisuusteoriaa. Sekä suppean että yleisen suhteellisuusteorian ennusteet näkyvät likiarvoina dynaamisen tarkastelun tuottamille ennusteille, jotka vastaavatkin havaintoja vähintään yhtä hyvin kuin suppean ja yleisen suhteellisuusteorian vastaavat ennusteet. Yllätyksekseni, keskeisille kosmologisille havainnoille saamani yksinkertaiset ennusteet vastaavat havaintoja paremmin kuin yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvassa FLRW-kosmologiasta (Fridmanin, Lemaîtren, 1 R. Feynman, W. Morinigo ja W. Wagner, Feynman Lectures on Gravitation (during the academic year 1962–63), Addison-Wesley Publishing Company, s. 10 (1995). 2 R. Feynman, W. Morinigo ja W. Wagner, Feynman Lectures on Gravitation (during the academic year 1962–63), Addison-Wesley Publishing Company, s. 164 (1995). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 47 Robertsonin ja Walkerin metriikka) johdetut vastaavat ennusteet – ja ilman lisäparametreja (esim. pimeä energia). Dynaamisen avaruuden ennuste täsmää tarkoin supernovista havaittujen punasiirtymän ja magnitudin suhteeseen – pimeää energiaa ja siitä seuraavaa päätelmää avaruuden laajenemisen kiihtymisestä ei tarvita. Mitä tässä tapahtui? Ajattelussani toteutui evolutionaarisuus, mikä kuitenkin johti revolutionaariseksi luokiteltavaan mallinnuksen ja todellisuuskuvan muutokseen. Uusi tieto rakentui vanhaan, mutta tuotti kokonaiskuvaa oleellisesti muokkaavan tuloksen. Yksinkertaistuksen toi kokonaisvaltainen systeemitarkastelu, joka mahdollisti havaitsijan oman liikkeen huomioimisen, ei vain pyörivän ja aurinkoa kiertävän maapallon liikkeen, kuten Kopernikuksen vallankumouksessa, vaan myös avaruuden kaiken massan liikkeen suljettuna liikesysteeminä kuvattavan avaruuden mukana. Kirjassani Dynaaminen universumi3 olen tutkinut dynaamisen mallin toimivuutta ja johtanut ennusteet viimeisen sadan vuoden aikana suhteellisuusteorian ja kosmologian alueilla tehtyjen oleellisimpien kokeiden ja havaintojen analysoimiseksi. Tässä yhteydessä olen käynyt lävitse myös nykyisten teorioiden sisältämien ennusteiden johdot ja niiden historialliset taustat antiikista nykypäivään.4 Todellisuutta voi kuvata monella tavalla. Mitään kuvausta ei tarvitse uskoa ainoaksi oikeaksi. Maallikko arvostaa ymmärrettävyyttä tuovaa kuvausta, filosofi postulaattien vähäisyyttä ja teorian loogista rakennetta. Fyysikot ja insinöörit arvostavat kuvausten tarkkuutta ja käyttökelpoisuutta empirian ja tieteellisen evoluution eteenpäin viemiseen. Useimmissa meissä on vähän jokaista. Kirjoittaja on tekniikan tohtori. 3 T. Suntola, The Dynamic Universe, Toward a unified picture of physical reality, Physics Foundations Society, ISBN 9781461027034, e-book ISBN 978-952-67236-5-5 (2012) http://www.physicsfoundations.org/books/ DU_2011_EN.html 4 T. Suntola, Tieteen lyhyt historia, Physics Foundations Society, ISBN 978-952-67236-2-4, e-book ISBN 978952-67236-8-6 (2014) http://www.physicsfoundations. org/books/HISTORIA_2012_FI.html 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Aalto PRO Aalto-yliopiston täydennyskoulutusta Tehokas tiedon visualisointi 25.–26.8.2014 aaltopro.fi 91 % suositte lee Aalto P ROta* Haluatko oppia esittämään monimutkaista tietoa selkeästi ja ymmärrettävästi? Kahden päivän intensiivisessä koulutuksessa • tutustut tiedon visualisoinnin lajityyppeihin ja menetelmiin • opit ihmisen havainnoinnin perusteet ja niiden merkityksen esitysten suunnittelussa • kehität visualisointisi eri osa-alueita. Klikkaa nettiin tai soita! aaltopro.fi/visualisointi minna.tikkanen@aaltoee.fi 050 551 4484 * asiakasvaikuttavuuskysely 2013 Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa Matias Slavov Tässä lehdessä on käyty kiivasta ja provokatiivistakin keskustelua suhteellisuusteoriasta. Edellisessä numerossa Juha Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/2014) väittää, että Albert Einsteinin suhteellisuusteoria, erotuksena luonnontieteestä, on yksinomaan filosofiaa. Se ylittää hänen mukaansa luonnontieteen rajat pyrkiessään yleispätevään esitykseen todellisuudesta, ajasta ja avaruudesta. Hän myös pitää sitä fenomenologiseen tieteenkritiikkiinsä vedoten ongelmallisena. Toisaalta Kari Enqvist ja Syksy Räsänen (Tieteessä tapahtuu 3/2014) ovat korostaneet suhteellisuusteorian kiistatonta empiiristä tukea sekä siihen pohjaavan teknologian toimivuutta osoituksena teorian paikkansapitävyydestä. Esitän tässä kirjoitelmassani, että Einsteinin suppean suhteellisuusteorian ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa.1 Tässä mielessä edustan välittävää kantaa filosofian ja fysiikan välillä. Suhtaudun kuitenkin Himangan fenomenologiseen tiedekritiikkiin varauksella. Himanka on oikeassa korostaessaan filosofian relevanssia tieteelle, mutta hänen analyysinsä Einsteinin kannoista on tieteen historian näkökulmasta puutteellisesti perusteltu. Hän ei käsittele suhteellisuusteoriaa koskevissa kirjoituksissaan (Tieteessä tapahtuu 3/2013, 3/2014) lainkaan suppean suhteellisuusteorian taustaa 1800-luvun sähkömagnetismissa, vaikka Einsteinin vuoden 1905 alkuperäisjulkaisun keskeinen argumentti koskee liikkuvien kappaleiden sähködynamiikkaa. 1 Käsittelen tässä kirjoitelmassa vain suppeaa suhteellisuusteoriaa. Pätevyyteni ei riitä lähimainkaan yleisen suhteellisuusteorian käsittelyyn. Itse näen, että filosofialla on ollut tieteenhistoriallisesti fysiikan kannalta tärkeä, rakentava rooli. Ajan ja avaruuden käsitteet ovat filosofisia: niihin liittyy esimerkiksi tietoteoreettisia (tietämiseen ja oikeuttamiseen), semanttisia (merkitykseen ja viittaamiseen) ja ontologisia (olemisen tapaan liittyviä) kysymyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole pelkästään filosofiaa: aika ja avaruus fysikaalisina käsitteinä ovat matematisoitavissa ja empiirisesti testattavissa. Fysiikan teorioiden pohjalta rakennettu teknologia on osoitus niiden likimääräisestä paikkansapitävyydestä. Ajasta ja avaruudesta puhuttaessa on mielekkäämpää ymmärtää filosofia ja fysiikka quinelaisittain jatkumona kuin jyrkästi kahtena eri asiana. Suppean suhteellisuusteorian tausta James Clerk Maxwellin yhtälöistä seuraa, että sähkömagneettiset aallot liikkuvat kertoimen vem = 1/√ε0μ0 mukaisesti, jossa vem merkitsee sähkömagneettisten aaltojen nopeutta, ε0 on permittiivisyysvakio ja μ0 on permeabiliteettivakio (Cushing 1998, 196). Friedrich Kohlrausch ja Wilhelm Eduard Weber olivat mitanneet edellisten sähköisten ja magneettisten vakioiden arvot, joiden pohjalta Maxwell pystyi laskemaan sähkömagneettisten aaltojen nopeuden. Hän sai tulokseksi 310 740 km/s. Tämä vastasi likimain Hippolyte Fizeaun optisen kokeen tulosta, 314 850 km/s (Maxwell 1965a, 499–500). Tämän analogian perusteella Maxwell teki teoksessaan ”Voiman fysikaalisista viivoista” seuraavan epäsuoran päätelmän: Poikkisuuntaisten lainehdintojen nopeushypoteettisessa välittäjäaineessa, laskettuna Kohlrauschin ja Weberin sähkömagneettisista kokeista, vastaa lähes täsmällisesti valoaaltojen nopeutta Fizeaun kokeessa. Emme voi välttyä päätel- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 49 mältä, että valo koostuu poikkisuuntaisista lainehdinnoista siinä samassa välittäjäaineessa, joka on syynä sähköisiin ja magneettisiin ilmiöihin (sama, 500). Maxwellilla oli tiettyjä varauksia eetterihypoteesin suhteen (ks. Harman 1982, 93–94), mutta hän uskoi, että sähkömagneettiset aallot liikkuvat eetterissä. Tämä oli luonteva oletus: yleensä aallot edellyttävät välittäjäaineen, jossa ne ”lainehtivat”. Vesiaaltoja ei voi olla olemassa ilman vettä; ääniaaltoja ei voi olla olemassa ilman niitä välittävää fluidia tai materiaa; ”köysiaaltoja” ei voi olla olemassa ilman värähtelevää köyttä. Maxwell epäili, etteivät gravitaatio, sähkö- ja magneettiset voimat voi vaikuttaa etäältä ilman välittäjäainetta, kokonaan tyhjässä avaruudessa (Maxwell 1965c, 311). Eetteri tarjosi myös materiaalisen substanssin, jossa sähkömagneettisen kentän energia sijaitsi (Harman 1982, 94–95). Vaikka tämä oli hypoteettista ja epäsuoraa päättelyä (Heinrich Herz osoitti Maxwellin kuoleman jälkeen 1880-luvulla radioaaltojen avulla sähkömagneettisten aaltojen liikkuvan valon nopeudella [Knight 2008, 1062]), Maxwell (1965b, 528) esitti, että ”olemme pakotettuja myöntämään, että valon lainehdinnat ovat eetterimäisen substanssin lainehtimista”.2 Yleisesti ajatellaan, että Michelsonin–Morleyn koe antoi eetteri-hypoteesille ratkaisevan kuoliniskun. Suppean suhteellisuusteorian alkuperäisartikkelissaan ”Liikkuvien kappaleiden sähködynamiikasta” (Annalen der Physik 17 (10): 891–921), Einstein ei yksiselitteisesti mainitse tätä nyt kuuluisaksi tullutta koetta. Hän viittaa lyhyesti ”epäonnistuneisiin yrityksiin löytää minkäänlaista Maan liikettä suhteessa ’valon välittäjäaineeseen’” (Einstein 1923, 37). Ei ole selvää, viittaako hän tässä nimenomaan Michelsonin–Morleyn nollatuloskokeeseen, vai joihinkin muihin olennaisiin kokeisiin, kuten Troutonin–Noblen tai Morleyn ja Millerin kokeisiin. Pikemminkin Einsteinin argumentti koskee Faradayn lakia sähkömagneettisesti induktiosta (ks. Einstein 2002). Einstein oli hahmotellut 2 Seikkaperäisempi selvitys Maxwellin eetteri-käsityksestä löytyy hänen ”Ether”-artikkelistaan, Encyclopædia Britannica (1878). 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 sähködynamiikkaan liittyviä ajatuskokeita jo vuodesta 1895 lähtien (ks. Einstein 1987, 4–6). Argumentti, jonka Einstein esittää artikkelinsa ensimmäisessä kappaleessa, perustuu ajatuskokeelle magneetista ja kelasta liikkumattomassa eetterissä. Eetteri-hypoteesi mahdollistaa eron tekemisen sen välillä, onko magneetti liikkeessä vai levossa eetterin suhteen. Tämän hypoteesin mukaan magneetin liikkuessa eetterin suhteen sähkökenttä indusoituu magneetin ympärille eetteriin sen liikkeestä johtuen. Samaan aikaan kuitenkin kela liikkuu magneetin magneettikentän suhteen. Tuloksena pitäisi ilmetä vastakkainen ja yhtä suuri sähkökenttä – ”vastakkainen ja yhtä suuri” verrattuna magneetin eetteriin indusoiman sähkökentän suhteen – kelaan, sillä kelan varaukset kokevat magneettikentän aiheuttaman Lorentz-voiman. Tämä johtaisi kuitenkin epäsymmetriaan, jonka voi kvantitatiivisesti ilmaista seuraavasti: jossa merkitsee sähkökenttää. Jos näin olisi, kelan varaukset eivät liikkuisi, ja mitään sähkövirtaa ei saataisi mitattua. (Cushing 1998, 229– 31, Norton 2010a, 363, 2014, 18–19, Weinstein 2012, alaviite 44.) Kuten Einstein kuitenkin huomauttaa itse artikkelinsa ensimmäisessä lauseessa: ”Kun sähködynamiikkaa – niin kuin se nykyään yleensä ymmärretään – sovelletaan liikkuviin kappaleisiin, ajaudutaan epäsymmetrioihin, jotka eivät esiinny ilmiöissä” (Einstein 1923, 37). Eetteri-perusteinen sähködynamiikka käsitti magneetti- ja sähkökentät absoluuttisiksi määreiksi (Norton 2010a, 364). Einstein kuitenkin vetoaa Faradayn lakiin, ja esittää, että havaittavien asiantilojen (mitä virtamittari näyttää) kannalta magneetin ja kelan liikkeet voi erottaa vain suhteellisesti: Ottakaamme, esimerkiksi, vastavuoroinen sähködynaaminen magneetin ja kelan liike. Havaittava ilmiö [virtamittarin lukema] riippuu tässä pelkästään kelan ja magneetin suhteellisesta liikkeestä, siinä missä vakiintunut tapa tekee jyrkän rajanvedon kahden tapauksen välille, jossa jompikumpi näistä kappaleista on liikkeessä (Einstein 1923, 37). Jos liikkuvan kappaleen, kelan tai magneetin, nopeusvektori on sama, virtamittarin lukema on sama molemmissa tapauksissa.3 Ainoa keino päästä eroon maxwellilaisen sähködynamiikan, joka olettaessaan eetterin on Faradayn koetuloksen vastainen, anomaliasta on luopua eetteristä, ja hyväksyä, että sähkömagneettiset aallot voivat liikkua tyhjiössä ilman välittäjäainetta, ”eikä pohtia liikaa tämän väitteen merkitystä” (Einstein, Infeld 1960, 153). Näin Einstein luopui sähkö- ja magneettikentän sekä ajan ja avaruuden, joita yhtä lailla pidettiin tuohon aikaan absoluuttisina määreinä, absoluuttisesta tulkinnasta. Ne ovat Lorentz-kovariantteja. Tämä pelasti suppean suhteellisuusteorian kuuluisat kaksi peruspostulaattia. Einsteinin filosofiasta Vaikka suppea suhteellisuusteoria on seurausta 1800-luvun sähködynaamisesta fysiikasta, on sen muotoutumiseen vaikuttavassa prosessissa myös tärkeitä filosofisia tekijöitä. Kuhnilaisittain ilmaistuna, Einstein esitti fysiikkaan uuden viitekehyksen, jota ennakoi laajamittainen filosofian lukeminen ja siitä keskusteleminen (ks. Kuhn 1996, 88). 1900-luvun alkuvuosina Bernissä Einstein luki ja kävi keskustelua muun muassa David Humen, Ernst Machin, Henri Poincarén, Spinozan, Immanuel Kantin ja Richard Averaniuksen teoksista (Stachel 2002, 125). Suhteellisuusteoria ei syntynyt pelkästään ”pinoamalla” fysikaalisia ja teknisiä tosiasioita jo ennestään tunnettujen tosiasioiden päälle. Täsmällisempää on sanoa, että tämä edellytti 3 Tämä voidaan osoittaa kvantitatiivisesti kirjoittamalla Faradayn laki magneettisen vuon tiheyden muutoksena, ε = , jossa ε on sähkömotorinen voima, kelaan indusoituva jännite, ΦB on magneettisen vuon tiheys , jossa magneetin aiheuttama magneettikenttä, on kelan pinta-ala, ja indusoituva virta Iindusoitu on yhtä kuin , jossa R on resistanssi. Täten lause (1) kuvaa tilannetta, jossa magneetti liikkuu, ja kela on paikoillaan, ja lause (2) kuvaa tilannetta, jossa kela liikkuu ja magneetti on paikoillaan: Jos liikkuvan kappaleen nopeusvektori pysyy samana, lauseet (1) ja (2) antavat saman arvon. tiettyjen keskeisten fysiikan käsitteiden uudelleen arviointia. Einstein teki myös perustavaa filosofista arviointia siitä, mitä käsitteet ovat, miten me ne saavutamme ja miten me ne voimme oikeuttaa. Etenkin artikkelissaan ”Fysiikka ja todellisuus” (ks. 1981, 283) hän ilmaisee selkeästi filosofian tärkeyden käsitteiden tietoteorian suhteen. Einsteinin kunniaksi toimitetun, filosofian nobeliksikin kutsutun Library of Living Philosophers -niteen ”Albert Einstein. Filosofi-tieteilijä” (1949, 683–84) yhteenvedossa Einsteinin puolustus tieteen ja tietoteorian molemminpuolisesta suhteesta on yksiselitteinen: Tieteen ja tietoteorian molemminpuolinen suhde on huomattava. Ne ovat toisistaan riippuvaisia. Tietoteoria, joka ei ole yhteydessä tieteeseen, on tyhjä hanke. Tiede ilman tietoteoriaa – siinä missä se on edes kuviteltavissa – on alkeellista ja sekavaa. Vaikka Einstein ei pitänyt itseään ”systemaattisena tietoteoreetikkona” vaan ”epätunnollisena opportunistina”, voidaan hänen filosofisista kirjoituksistaan löytää empiristinen teoria käsitteistä: Fundamentaalinen periaate on, että fysikaalisen käsitteen oikeutus on yksinomaan sen selvässä ja yksiselitteisessä suhteessa tosiasiaan, jonka voi havaita (”Suhteellisuusteoriasta” 1981, 221). … käsitteen merkitys ja oikeutus perustuu yksinomaan siihen aistivaikutelmien kokonaisuuteen, jonka me siihen liitämme (”Fysiikka ja todellisuus” 1981, 270). Tiede käyttää alkeellisten käsitteiden kokonaisuutta, s.o. käsitteitä jotka ovat suoraan liitettyjä aistikokemukseen (sama, 286). Kaikki ajattelu saa sisältönsä vain suhteessa aistisisältöihin (”Huomioita Bertrand Russellin tietoteoriasta”, 1981, 33). Käsitteet saavat merkityksensä, s.o. sisältönsä vain niiden suhteesta aistikokemuksiin (”Omaelämäkerralliset muistiinpanot”, 1949, 13). Kuten John D. Norton (2010a) on kattavasti artikkelissaan osoittanut, Einstein hyödynsi empirististä teoriaansa käsitteistä (jonka hän omaksui Humen ja Machin filosofioista)4 argu4 Toisaalta on huomioitava, että Einsteinin empirismi oli maltillisempaa kuin esimerkiksi Humen jyrkkä empirismi. Etenkin konventionalismi oli Einsteinille tärkeää. Ks. Howard (1996, 48). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 51 mentissaan samanaikaisuuden suhteellisuuden puolesta. Kun samanaikaisuus määritellään empiirisesti, esimerkiksi valonvälähdyksinä kahdessa avaruudellisesti toisiinsa nähden etäällä olevassa peilissä, kahden ei-kausaalisesti toisiinsa liittyvän tapahtuman aikajärjestys voi olla toisistaan eriävä eri inertiaalikoordinaatistoissa. Täten newtonilaista absoluuttista ajan virtaa ei ilmene missään koordinaateista riippumattomassa mielessä; kahden havaitsijan kellot eivät välttämättä ole synkroniassa (Norton 2010b). Einsteinin empirismi käsitteiden suhteen on myös suoraan yhteydessä hänen relationistiseen kantaansa ajasta ja avaruudesta. Hän suhtautui kriittisesti Isaac Newtonin ja Kantin ajan ja avaruuden filosofioihin. Newtonin Principiassa (1999, 408–09) aika ja avaruus ovat todellisuuden sinänsä rakenne, joiden olemassaolo on riippumatonta fyysisten kappaleiden tai tapahtumien olemassaolosta. Kantin Puhtaan järjen kritiikissä (2013, 69–75) aika ja avaruus ovat kaiken mahdollisen kokemuksen a priorivälttämättömiä ennakkoehtoja. Einsteinin suppeaan suhteellisuusteoriaan liittyvässä filo sofiassa aika ja avaruus eivät ole absoluuttisia, eikä niillä ole a priori perustaa. Ne ovat empiirisiä, fysikaalisiin objekteihin viittaavia käsitteitä. Fyysisten kappaleiden havaittavat ja suhteelliset ominaisuudet, kuten ulottuvuus, välimatka, liike, peräkkäisyys ja samanaikaisuus, tuottavat ajan ja avaruuden käsitteiden sisällön. Avaruus on yksinkertaisesti viittauksen kohteena olevan kappaleen ulottuvuuden tai kahden kappaleen välisen etäisyyden mittaamista (ks. Einstein 2003), vaikkapa mittanauhalla. Aika on viittauksen kohteena olevan kappaleen ja suljetun jaksollisen järjestelmän samanaikaisuutta koskeva arvostelma, esimerkiksi laiturille saapuvan junan ja rannekellon lukeman välisen samanaikaisuuden toteaminen (ks. Einstein 1923, Jammer 2006). Einstein (1981, 292; 2001, x) tiivistää empiristisen ja relationistisen käsityksensä seuraavasti: ajan ja avaruuden olemassaolo ei ole ”riippumatonta niiden empiirisestä perustasta […] aika-avaruus ei ole välttämättä jotain sellaista, jolle voi osoittaa fysikaalisen todellisuuden aktuaalisista objekteista riippumattoman olemassaolon”. 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Käsitteiden tietoteoriassaan Einstein voidaan sijoittaa samaan filosofian empirismin perinteeseen kuin Hume, Mach ja konventionalismia kannattanut looginen positivismi. Ajan ja avaruuden ontologiaa koskien hänet voidaan sijoittaa samaan relationistiseen perinteeseen kuin René Descartes, G.W. Leibniz, George Berkeley, Hume ja Mach. Filosofiaa ja fysiikkaa Himanka on oikeassa siinä, että Einsteinin suppeaan suhteellisuusteoriaan, niin sen muotoutumiseen, oikeutukseen kuin vastaanottoonkin, liittyy filosofiaa. Tämä on tieteen ja filosofian historiallinen tosiasia. Hän on kuitenkin harhapolulla vihjatessaan, että Einsteinin teoria on pelkästään filosofinen. Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/14) kirjoittaa seuraavasti: Suhteellisuusteoriallaan Albert Einstein ylitti rohkeasti luonnontieteen rajat ja pyrki yleispätevään esitykseen todellisuuden perusjäsennyksistä, ajasta ja tilasta.5 Filosofisena, yleisesti todellisuutta koskevana teoriana suhteellisuusteorian pätevyys on sekä loogisesti että fenomenologisesti ongelmallinen. […] Siirtyminen filosofian puolelle oli Einsteinin ratkaisu, ja se tekee teoriasta Einsteinin luomuksen. Yllä olevasta Himangan sitaatista voidaan erottaa kolme väitettä: 1) Einstein ylitti suhteellisuusteoriallaan luonnontieteen rajat ja pyrki yleispätevään esitykseen todellisuuden perusjäsennyksistä, ajasta ja avaruudesta, 2) hänen teoriansa on filosofisesti, fenomenologisesti ja loogisesti ongelmallinen ja 3) suhteellisuusteoria on nimenomaan Einsteinin henkilökohtainen luomus. Mielestäni nämä kaikki kolme väitettä, jos olen ymmärtänyt niiden merkitykset oikein ja jos niiden katsotaan koskevan suppeaa suhteellisuusteoriaa, ovat epäuskottavia. Ensiksi, Einstein ei suppeassa suhteellisuusteoriassaan ylitä empiirisen luonnontieteen rajoja. Ajan ja avaruuden käsitteet ovat opera5 Newtonin Principiassa esittämiä absoluuttisen ajan ja avaruuden käsitteitä voisi ehkä luonnehtia ”luonnontieteen rajat ylittäväksi” metafysiikaksi ja teologiaksi. Tämäkin luonnehdinta olisi kuitenkin valinnainen. Newton määritteli absoluuttisen ajan ja avaruuden kehystääkseen luonnonlakinsa, ja osoittaakseen voiman ja kiihtyvyyden käsitteiden merkitykset (ks. DiSalle 2002, 2006 ja Maudlin 2012). tionalisoitavissa: niille voidaan tiettyjen sopimuksien, määritelmien ja oletuksien avulla muotoilla mitattavat vastineet. Niitä voi yksinkertaisesti mitata referenssi-kappaleiden avulla. Millä tavalla sekuntikellon tai mittatikun käyttö on pyrkimystä ”yleispätevään esitykseen todellisuuden perusjäsennyksistä”? Pikemminkin kysymyksessä ovat tarkkojen määritelmien rajaamat, empiirisesti tutkittavissa olevat ilmiöt, siis aika ja avaruus. Jos ja kun Maxwellin yhtälöt ovat luonnonlakeja, tällä tavalla määritellyt aika ja avaruus eivät voi olla absoluuttisia. Einstein ei ”rohkeasti ylitä luonnontieteen rajoja”, vaan pyrkii osoittamaan, että sähkömagnetismin ja optiikan lait (ja tietysti esimerkiksi Newtonin mekaniikan lait) noudattavat suhteellisuuden periaatetta. Toiseksi, on kyseenalaista pitää suppeaasuhteellisuusteoriaa täysin meille ilmenevän arkikokemuksemme vastaisena, ja täten jotenkin filosofisesti ja loogisesti ongelmallisena. Voidaanhan ajan ja avaruuden ”suhteellisuutta” verratta esimerkiksi meille kaikille tuttuun Doppler-ilmiöön: ambulanssikuski kuulee ambulanssin sireenin äänen taajuuden eri taajuudella kuin sireeniä lähenevä tai siitä loittoneva havaitsija. Miksi äänen taajuuden ”suhteellisuus” havaitsijoiden liiketiloihin nähden olisi jotenkin vähemmän kummallista kuin tiettyjen kappaleiden pituuden ja ajan ”suhteellisuus” havaitsijoiden liiketiloihin nähden? Sama pätee myös sähkö- ja magneettikenttien sekä valoaaltojen aallonpituuksien ilmentymisien ”suhteellisuuteen”. On myös huomattava, että teoreettisesti tarkasteltuna näitä ilmiöitä koskevat muunnosyhtälöt ovat samankaltaisia. Kolmanneksi, suppea suhteellisuusteoria ei ole puhtaasti Einsteinin henkilökohtainen luomus, vaan seurausta Faradayn, Maxwellin ja Lorentzin (sekä monien muiden fysiikan tutkijoiden) kehittämästä sähkömagnetismista. Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/13, 3/14) ei lainkaan huomioi tätä tieteenhistoriallista taustaa, vaan käyttää aineistonaan lähinnä fysiikan populaariteoksia ja -artikkeleita sekä sanomalehtikirjoituksia. Historiallisessa tutkimuksessa monipuolinen aineisto on toki hyvä asia, ja sen pohjalta voi tehdä erilaisia tulkintoja. Nähdäkseni uskottava tieteen ja filosofian historian tutkimus edellyttää välttämättä alkuperäisjulkaisujen tutkimista sekä niissä esiintyvien argumenttien asettamista oikeisiin asiayhteyksiin. Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/14, 50–51) kiinnittää huomiota siihen, että fysiikka ei ole antanut tyydyttävää vastausta ajan kulun ongelmaan. Einsteinin suppean suhteellisuusteorian tapauksessa on kuitenkin katsottava tarkkaan, millä tavalla Einstein määrittelee esimerkiksi samanaikaisuuden ja peräkkäisyyden. Hänen empiristinen määritelmänsä koskee nimenomaan kahden avaruudellisesti havaitsijasta yhtä kaukana olevan, toisiinsa ilman syysuhdetta liittyvän tapahtuman aikajärjestystä (ks. Einstein 2001, luku 9). Esimerkki absoluuttista samanaikaisuutta vastaan on muotoiltu yksiselitteisesti inertiaalikoordinaatistojen avulla. Siinä ei puhuta mitään voiman aiheuttamasta kiihtyvyydestä tai kausaalisuudesta; tarkastelu on kinemaattista. Einstein ei vihjaa mitään siitä, että esimerkiksi heitetty kivi ja ikkunan rikkoutuminen olisivat syy–seuraus-suhteena ajallisesti käännettävissä. Toiseksi voidaan huomioida, että (ainakin makroskooppista) ”ajan nuolta” on perusteltu esimerkiksi lämpöopin toisen pääsäännön avulla. Tilastolliset ja todennäköisyyteen pohjaavat tarkastelut osoittavat, että eristetyssä systeemissä epäjärjestys pysyy samana tai kasvaa. Einsteinin suppeaan suhteellisuusteoriaan liittyvät sopimukselliset määrittelyt eivät kumoa kausaalisia tai termodynaamisia ajan teorioita. 6 On totta, että ihmisellä on tietty kokemus ajan kulusta. Tätä henkilökohtaista, laadullista kokemusta eivät luonnontieteelliset teoriat hetkauta, kuten Himanka (Tieteessä tapahtuu 3/14, 50–51) esittää. Toisaalta, kuka olisi niin väittänytkään? Einstein ei puhu suppean suhteellisuusteorian ajan fysiikassaan ja filosofiassaan tästä. Hänen teoriansa ei ole millään tavalla hyökkäys ihmisen psykologista tai fenomenologista aikakäsitystä vastaan. 6 Ville Virtanen (2013) on käsitellyt kausaliteettiin ja termodynamiikkaan pohjaavaa ajan filosofiaa pro gradu -työssään. Siinä yhdistyvät mielestäni hyvin sekä filosofia että fysiikka. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 53 Pidän Himangan kirjoituksen ansiona sitä, että hän huomioi filosofian relevanssin tieteelle. Esimerkiksi yliopistofysiikan oppikirjat (kuten suhteellisuusteorian tapauksessa Young ja Freeman 2004, luku 37; Knight 2008, luku 37) eivät useinkaan käsittele fysiikan filosofisia puolia.7 Samaa voidaan sanoa monista populaaritieteellisistä tv-dokumenteista. Toisaalta hänen viime vuosina Tieteessä Tapahtuu -lehteen kirjoittamansa provokatiiviset puheenvuorot eivät paranna filosofian asemaa tieteen yleisesityksissä (tai sen julkisuuskuvaa ylipäätään). Tilanne on päinvastainen: Enqvistin ja Räsäsen (Tieteessä tapahtuu 3/14) arvio Himangan suhteellisuusteorian fenomenologisesta kritiikistä on, että se voidaan sijoittaa osaksi yleistä tiededenialismia, kuten näennäistieteellinen älykkään suunnittelun liikkeen evoluutioteorian kritiikki tai öljyteollisuuden rahoittamien puolueellisten ilmastotutkijoiden ilmastonmuutoskielto. Himanka esittää pyrkivänsä filosofian ja luonnontieteen väliseen vuoropuheluun. Mielestäni paras lähtökohta tälle tavoitteelle ei kuitenkaan ole jo lähtökohtaisesti varsin tiedekriittinen fenomenologia, ainakaan siinä mielessä, miten hän sen muotoilee. Toisaalta myöskään Enqvistin (1998) fysikaalinen reduktionismi, jossa filosofian ongelmat palautuvat täysin fysiikkaan, on mielestäni puutteellisesti perusteltu. Nähdäkseni Willard van Orman Quinen muotoilema naturalismi kunnioittaa paremmin sekä filosofiaa että tiedettä. Quinen näkemyksen mukaan filosofia ja tiede ovat jatkumossa. Hän kuvaa filosofian tehtävää seuraavasti: Quinen naturalismia seuraten meidän ei ole kuitenkaan tarve sitoutua tiettyyn ”ensimmäiseen filosofiaan”, jolla olisi tieteen ylittävä auktoriteetti. Hän kirjoittaa: Filosofia sijaitsee tieteen abstraktissa ja teoreettisessa päässä […] Filosofia on abstraktia olemalla hyvin yleistä […] filosofi haluaa tietää, yleisemmin käsittein, minkälaatuisia asioita kaiken kaikkiaan on olemassa […] Filosofia etsii koko maailmanjärjestelmän yleisluontoista hahmotelmaa (Raatikainen 2010).8 Cushing, James T. Philosophical Concepts in Physics. The Historical Relation between Philosophy and Scientific Theories. Cambridge University Press (1998). DiSalle, Robert. ”Newton’s philosophical analysis of space and time.” Teoksessa I. Bernard Cohen ja G. E. Smith (toim.), The Cambridge companion to Newton, 33–56. Cambridge University Press (2002). DiSalle, Robert. Understanding space-time: The philosophical development of physics from Newton to Einstein. Cambridge University Press (2006). Einstein, Albert. ”On the Electrodynamics of Moving Bodies.” Käännös alkuperäistekstistä ”Zur Elektrodynamik bewegter Körper,” Annalen der Physik, 17, 1905. Teoksessa Lorentz, Kondrad ym.: The Principle of Relativity. A Collection of Original Memoirs on the Special and General Theory of Relativity, 35–65. Kääntäneet W. 7 Toisaalta on huomattava, että luonnontieteen oppikirjojen presentistinen historiakäsitys on pedag ogisesti perusteltu: Newtonin mekaniikan opiskelu Principian avulla olisi täysin järjetöntä. 8 Kaikki Quinen filosofiaa koskevat viittaukset perustuva Panu Raatikaisen (2010) kirjoitukseen. Olen siteerannut suoraan Raatikaisen suomennoksia. 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Naturalismi on luopumista tiedettä edeltävän ensimmäisen filosofian tavoittelemisesta. Se näkee tieteen todellisuuden tutkimuksena, toki erehtyväisenä ja korjattavissa olevana, mutta ei tilivelvollisena millekään tieteen yläpuolella olevalle tuomioistuimelle, eikä minkään havainnon ja hypoteettis-deduktiivisen menetelmän yli menevää oikeutusta kaipaavana. (Sama.) Ajan ja avaruuden käsitteet ovat malliesimerkki harmaasta alueesta, jonka sekä filosofia että fysiikka peittävät. On vaikea jyrkästi erottaa, onko kysymys edellisestä vai jälkimmäisestä. Filosofia ja fysiikka muodostavat jatkumon. Näin oli myös Einstein suppean suhteellisuusteorian tapauksessa. Teorian taustalla on tärkeitä filosofisia tekijöitä, etenkin käsitteiden tietoteoriaan ja semantiikkaan sekä ajan ja avaruuden ontologiaan liittyvää pohdintaa. Hänen teoriansa ei ole kuitenkaan ”tilivelvollinen” millekään luonnontieteen rajat ylittävälle ”ensimmäiselle filosofialle”. Teoria on monin tavoin empiirisesti vahvennettu (ks. Enqvist ja Räsänen, Tieteessä tapahtuu 3/14), ja sen pohjalta laaditut ennusteet on mahdollista kumoutuvuuskriteerin mukaisesti kumota. Quine (2013, 3) totesi, että ”filosofi ja tieteilijä ovat samassa veneessä”. Tämä pitää paikkansa ainakin siinä tapauksessa, kun he tutkivat aikaa ja avaruutta. Kirjallisuutta Perret ja G.B. Jeffery. Dover Publications, Inc. (1923). Einstein, Albert ja Infeld, Leopold. The Evolution of Physics, from Early Concepts to Relativity and Quanta. Simon and Schuster (1960). Einstein, Albert. Ideas and Opinions. Dell Publishing (1981). Einstein, Albert. The Collected Papers of Albert Einstein, Volume 1: The Early Years, 1879–1902. Toimittaneet ja kääntäneet Anna Beck ja Peter Havas, Princeton University Press (1987). Einstein, Albert. ”Fundamental Ideas and Methods of the theory of Relativity, Presented in Their Development”. Teoksessa Schulmann, Robert, Kox, A.J., Janssen, Michel, ja Illy, Jósef (toim.) The Collected Papers of Albert Eistein, Volume 7: The Berlin Years: Writings, 1918–1921. Princeton: Princeton University Press (2002). Einstein, Albert. Relativity. The Special and General Theory. Kääntänyt Robert W. Lawson. Routledge (2001). Einstein, Albert. The Meaning of Relativity. Lontoo: Routledge (2003). Enqvist, Kari. Olemisen porteilla. WSOY (1998). Enqvist, Kari ja Räsänen, Syksy. ”Denialismi, luonnontieteiden menestyksen oheisvahinko?” Tieteessä tapahtuu 3/2014. Harman, Peter, M. Energy, Force and Matter: The Conceptual Development of Nineteenth-Century Physics. Cambridge University Press (1982). Himanka, Juha. ”Akateemisen keskustelun ääri-ilmiöitä – suositut luonnontieteilijät filosofeina”. Tieteessä tapahtuu 3/2013. Himanka, Juha. ”Suhteellisuusteoria on filosofiaa”. Tieteessä tapahtuu 3/2014. Howard, Don. ”Einstein, Kant, and the Origins of Logical Empiricism.” Teoksessa Salmon, Wesley ym. (toim.) Language, Logic, and the Structure of Scientific Theories, 45–105. Proceedings of the Carnap-Reichenbach Centennial, University of Konstanz, 21–24 May 1991. University of Pittsburgh Press; Universitätsverlag. Jammer, Max. The Concepts of Simultaneity. From Antiquity to Einstein and Beyond. Baltimore, The John Hopkins University Press (2006). Kant, Immanuel. Puhtaan järjen kritiikki. Gaudeamus (2013). Knight, Randal D. Physics. For Scientists and Engineers. Second Edition. Pearson (2008). Kuhn, Thomas. The Structure of Scientific Revolutions. The University of Chicago Press (1996). Maudlin, Tim. Philosophy of Physics. Space and Time. Princeton University Press (2012). Maxwell, James Clerk. ”Ether.” Encyclopædia Britannica Ninth Edition 8 (1878): 568–572. Maxwell, James Clerk. ”On Physical Lines of Force.” Teoksessa Niven, W. D. (toim.) The Scientific Papers of James Clerk Maxwell. Volume I, 451–513. Dover Publications, Inc (1965a). Maxwell, James Clerk. ”A Dynamical Theory of the Electromagnetic Field.” Teoksessa Niven, W. D. (toim.) The Scientific Papers of James Clerk Maxwell. Volume I, 526–597. New York: Dover Publications, Inc (1965b). Maxwell, James Clerk. ”On Action at a Distance.” Teoksessa Niven, W. D. (toim.) The Scientific Papers of James Clerk Maxwell. Volume II, 311–23. New York: Dover Publications, Inc (1965c). Newton, Isaac. Principia: The Mathematical Principles of Natural Philosophy. Kääntänyt I. Bernard Cohen ja Anne Whitman, avustanut Julia Budenz. University of California Press (1999). Norton, John D. ”How Hume and Mach Helped Einstein to Find Special Relativity.” Teoksessa Domski, Mary ym. Discourse on a New Method. Reinvigorating the Marriage of History and Philosophy of Science, 359–387. Open Court (2010a). Norton, John D. ”Philosophy in Einstein’s Science.” Julkaisematon artikkeli, saatavilla osoitteesta http://www.pitt. edu/~jdnorton/papers/Phil_in_Einstein.pdf, (2010b). Norton, John D. ”Einstein’s Special Theory of Relativity and the Problems in the Electrodynamics of Moving Bodies that Led him to it.” Teoksessa Janssen, M. ym. Cambridge Companion to Einstein, 172–102. Cambridge University Press (2014). Quine, W.V.O. Word and Object. The MIT Press (2013). Raatikainen, Panu. ”Se paha naturalismi”. Teoksessa Rydenfelt ja Kovalainen (toim.) Mitä on filosofia? Helsinki: Gaudeamus (2010). Schilpp, Paul Arthur (toim.). Albert Einstein. Philosopher– Scientist. MJF Books (1949). Stachel, John. Einstein from ‘B’ to ‘Z’. Einstein Studies Volume 9. Birkhäuser (2002). Virtanen, Ville. ”Ajan nuoli. Tapahtumien aikajärjestys ja ajan suunta”. Pro gradu -työ, Tampereen yliopisto (2013) Weinstein, Galina. ”Einstein Chases a Light Beam”. Julkaisematon artikkeli, saatavilla osoitteesta: http://arxiv.org/ pdf/1204.1833. Viitattu 09.05.2014. Young, Hugh D., Freedman, Roger A. University Physics. Volume 3. 11. painos. San Francisco: Pearson (2004). Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston filosofian tohtorikoulutettava. Tieteessä tapahtuu -lehdessä käyty filosofien, fyysikoiden ja insinöörien keskustelu päättyy tähän puheenvuoroon. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 55 Bibliometrinen tutkimus ja innovaatiopolitiikka Olli Poropudas, Yrjö Leino, Anu Nuutinen, Hanna-Mari Puuska ja Janne Pölönen Johtava tutkija Hannes Toivanen ja erikoistutkija Arho Suominen VTT:ltä kritisoivat Tieteessä tapahtuu -lehdessä (2/2014) opetus- ja kulttuuriministeriön tiedepolitiikkansa pohjaksi tuottamia bibliometrisiä selvityksiä. Heidän mukaansa opetus- ja kulttuuriministeriön tiede- ja innovaatiopoliittisen päätöksenteon pohjaksi tuottamassa tiedossa on ”vakavia puutteita”. Toivanen ja Suominen oikovat hiukan mutkia esittäessään, että opetus- ja kulttuuriministeriön bibliometrinen työ olisi ”sitaatioindeksityöryhmän” tuotosta. Jokainen ministeriön toimeksiannosta tuotettu raportti on hiukan erilaisen kokoonpanon aikaansaannosta, joskin bibliometristä työtä tehneen ryhmän kokoonpano on vakiintunut ajan myötä. Bibliometriikkatyöryhmien työhön (OKM 2011a, OKM 2011b ja OKM 2013) on osallistunut opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM), Suomen Akatemian (SA), Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV), Kansalliskirjaston ja Tieteen tietotekniikan keskus Oy:n (CSC) edustajia. Kaikkien ryhmien jäseninä ovat olleet Olli Poropudas (OKM), Yrjö Leino (CSC), Anu Nuutinen (SA), Hanna-Mari Puuska (CSC) ja Janne Pölönen (TSV). Ydinryhmään kuuluneilla asiantuntijoilla on pitkäaikainen ja monipuolinen kokemus tutkimuksen teosta ja kvantitatiivisten menetelmien soveltamisesta eri tieteenaloilla, mikä antaa hyvän pohjan bibliometristen menetelmien käyttöönotolle ja testaukselle. Opetus- ja kulttuuriministeriön hankkimasta Web of Science (WoS)- ja Scopus-aineistoista on laadittu useita muitakin raportteja, joista mainittakoon selvitys kansainvälisestä yhteisjulkaisemisesta (Muhonen ym. 2012) sekä viittaus indikaattoreiden ja julkaisufoorumiluokitusten vertailu tutkimuksen laadun mittaamisessa (Auranen ym. 2013). Yrjö Leino ja Anu Nuutinen ovat osallistuneet kahden pohjoismaisen yli- 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 opistovertailun tuottamiseen (NordForsk 2011, 2014). Lisäksi ydinryhmään kuuluvat henkilöt ovat tuottaneet artikkeleita aineistosta OKM:n luvalla ilman OKM:n suoranaista toimeksiantoa. OKM on pitänyt tärkeänä, että arvokasta aineistoa hyödynnetään laajasti aineistosopimusten mahdollistamissa rajoissa.1 Edellä mainittujen raporttien tehtävänä on ollut selvittää suomalaisen julkaisutoiminnan määrää ja vaikuttavuutta Web of Science- ja Scopus-aineistojen valossa. OKM kerää ja hyödyntää yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tutkimustoiminnan seurannassa monipuolisesti muitakin aineistoja ja mittareita. Julkaisutoiminnan arviointi sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitusmallien julkaisuosio perustuvat korkeakouluilta vuosittain kerättäviin tietoihin. Niihin liitetty julkaisufoorumipaneeleiden tuottama tieteellisten lehtien ja kustantajien laatuluokitus antaa vaihtoehtoisen näkökulman WoS- ja Scopus-aineistojen sisältämiin ja suomalaisen tieteen näkyvyyttä ja vaikuttavuutta indikoiviin viittaustietoihin. On syytä muistaa, että WoS- ja Scopus-aineistot edustavat vain kolmasosaa yliopistojen noin 35 000 julkaisun vuotuisesta kokonaismäärästä ja ne painottuvat etupäässä kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä julkaistuihin artikkeleihin. Menetelmälliset valinnat Ensimmäisen sitaatioindeksityöryhmän (OKM 2011a) tehtävänä oli selvittää WoS- ja Scopusaineistojen hyödynnettävyyttä sekä kokeilla ja vertailla erilaisia laskentamalleja. Sitaatioindeksiryhmä II (OKM 2011b) sovelsi parhaiksi havaittuja menetelmiä niitä edelleen täydentämällä. 1 Useimpiin raportteihin pääsee opetus- ja kulttuuriministeriön tiedesivujen kautta: http://www.minedu.fi/ OPM/Tiede/mittarit/?lang=fi Myöhemmin bibliometrinen menetelmäkehitys ja uusien indikaattorien testaus on jatkunut edelleen. Bibliometristen laskelmien taustalla on tavallisesti lukuisia erilaisia valintoja, joihin voidaan hakea ratkaisuja puhtaasti matemaattisin perustein tai tiedepoliittisin motiivein. Joissain tapauksissa ratkaisu voi olla matemaattisesti selvästi oikein tai väärin, mutta monesti tarjolla on useampia matemaattisesti käypiä vaihtoehtoja, jolloin valinnan tekeminen on enemmän tiedepoliittinen kannanotto kuin laskennallinen päätös. Toisin kuin eksakteissa luonnontieteissä, joissa voidaan usein pyrkiä absoluuttiseen tarkkuuteen, bibliometriikassa tulokset ovat usein luonteeltaan vertailevia, eivät ehdottomia totuuksia. Periaatteellisina lähtökohtina olemme pitäneet yhdenmukaisuutta julkaisuluokkien yhdistämisen suhteen ja tasapuolisuutta eri maiden, organisaatioiden ja tieteenalojen kesken. Kahdessa eri bibliometrisessä raportissa samalle yksikölle (maa tai yliopisto) lasketut tunnusluvut voivat poiketa toisistaan, mutta yleensä eri yksiköiden keskinäinen järjestys säilyy samana eri raporteissa, kun mitataan samoja asioita. Vastaavasti yksittäistä maata tai yliopistoa kuvaavien indikaattoreiden arvojen kehitys ajan suhteen näyttäytyy samankaltaisena, vaikka yksittäisten vuosien osalta tunnusluvut mahdollisesti olisivatkin eri raporteissa erilaisia. Mikään yksittäinen indikaattori ei sovellu kaikkiin tarpeisiin. Eri indikaattorit painottavat erilaisia asioita. Indikaattorien laskennassa olemme pitkälti pysytelleet samoilla eurooppalaisilla peruslinjoilla, joita esimerkiksi Leidenin yliopisto ja Ruotsin Vetenskapsrådet noudattavat tuottaessaan omat indikaattorinsa. Seuraamme jatkuvasti etenevää alan kansainvälistä tutkimusta ja tunnemme myös sitaatioindeksityöryhmien toimikausien jälkeen julkaistut tulokset, joihin Toivanen ja Suominen viittaavat. Keskiarvoon pohjautuva suhteellinen viittausindeksi on niin sanottu ensimmäisen sukupolven indikaattori. Sen rinnalle niin ministeriön raporteissa kuin toivottavasti muuallakin nousee vähitellen uusia, kvantiileihin perustuvia tunnuslukuja, jotka eivät ole liian herkkiä poikkeuksellisen suuria viittausmääriä saaville julkaisulle. Nämä ovat ajan suhteen stabiilimpia kuin suhteellinen viittausindeksi, ja niiden kautta voidaan painottaa halutulla tavalla viittausjakauman eri osiin sijoittuvia julkaisuja. Suhteellisen viittausindeksin etuja ovat lähinnä sen läpinäkyvyys ja tämänhetkinen tunnettuus. Suurten julkaisumäärien tarkastelussa sen käyttö antaa pohjan vertailuille, joita pitää täydentää lisäanalyyseilla. Toisin kuin Toivanen ja Suominen antavat ymmärtää, konferenssijulkaisuiden sisällyttäminen bibliometrisiin vertailuihin ei ole yleisesti käytössä oleva standardi, vaan tapauskohtainen tutkimuksellinen päätös. Näiden julkaisujen merkitys uuden tieteellisen tiedon levityskanavana vaihtelee aloittain. Erityisesti tietojenkäsittelytieteessä ja informaatioteknologian alalla konferenssimateriaalin jättäminen selvityksen ulkopuolelle aiheuttaa vääristymiä ainakin julkaisujen lukumäärän suhteen, vaikka artikkelitietokanta sisältää myös joitakin konferenssijulkaisuja. Toivasen ja Suomisen tulkinnasta poiketen emme ole koskaan suoraan vertailleet keskenään eri vuosina ilmestyneitä julkaisuja. Kunkin julkaisun saamien viittausten määrää on verrattu taustaryhmään, jonka muodostavat samana vuonna ilmestyneet, samaa WoS-tieteenalaa ja samaa julkaisutyyppiä edustavat julkaisut. Äärellisen viittausikkunan käyttö olisi perusteltua, jos haluaisimme painottaa julkaisuja, jotka keräävät nopeasti ilmestymisensä jälkeen paljon viittauksia. Tämä asettaisi kuitenkin eri tieteenalat erilaiseen asemaan ja vääristäisi tuloksia huomattavasti nimenomaan viitatuimpien julkaisujen osalta. Lyhyt viittausikkuna suosii suuria kansainvälisiä tutkimusprojekteja, joiden takana on tutkijoita ja tutkimuslaitoksia eri puolilta maailmaa. Julkaisut, joiden viittausmäärä kasvaa aluksi nopeasti, eivät useimmiten ole niitä, joiden lopullinen vaikuttavuus on korkein (Wang 2012). Kirjoittajien peräänkuuluttama julkaisujen viitatuin kymmenesosa alkaa vakiintua vasta vuosikymmen julkaisujen ilmestymisen jälkeen. Toivanen ja Suominen toivovat, että suhteellisen viittausindeksin lisäksi ministeriön työryhmä olisi laskenut huippujulkaisujen osuutta kuvaavan indikaattorin. Jostain syystä he eivät mainitse, että näin olemme myös tehneet, ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 57 tulokset (Top10-indeksi) on esitetty kirjoittajienkin viittaamassa sitaatioindeksityöryhmä II:n raportissa (OKM 2011b). Työryhmämme havainnot täsmäävät hyvin Ruotsissa myöhemmin julkaistun raportin kanssa, jossa todetaan, että Suomen erityinen ongelma on huippujulkaisujen suhteellisesti pieni määrä verrokkimaihin nähden (Karlsson ja Persson 2012). Top10indeksin etuna suhteelliseen viittausindeksiin nähden on myös sen pienempi herkkyys yksittäisen huippujulkaisun suhteen. Itseviittausten poistamisen perusteluna on tulkinta, että pyrimme mittaamaan tieteellistä vaikuttavuutta, eikä tutkijan viittaus omaan julkaisuunsa vielä osoita vaikuttavuutta, vaikka työ sinänsä olisi tieteellisesti johdonmukaista jatkoa aiempaan omaan tutkimukseen. Olemme toki laskeneet indikaattorit vertailumielessä myös ilman itseviittausten poistamista, eikä tällä ole oleellista vaikutusta lopputuloksiin. Olemme samaa mieltä siitä, että WoS-aineisto ei tarjoa luotettavaa keinoa tunnistaa tutkijoita. Suomalaisten nimien ongelmana ovat erityisesti yksittäisten tutkijoiden lukuisat erilaiset nimivariantit, ei niinkään kaimojen määrä. Affiliaatiot ja tieteenalat Toivanen ja Suominen epäilevät WoS-raakadatan affiliaatiokenttään (eli kirjoittajan kotiorganisaatiota kuvaavaan tietoon) kohdistuvaa varovaisuuttamme. Emme ota kantaa WoSverkkoversion tietojen oikeellisuuteen, koska WoS-verkkoliittymän data on parannettu versio raakadatasta. Käytettävissämme olevassa raakadatassa (1990–2013) suurten suomalaisten tutkimuslaitosten julkaisuista yleisesti jopa kymmeniä prosentteja on pitkällä aikavälillä luokiteltu nykytilanteeseen nähden väärän affiliaation alle. Tähän on useita syitä. Yhden virheluokan muodostavat alkuperäistutkimukset julkaisseiden lehtien tekemät tulkinnat siitä, mikä on suomalainen organisaationimi tai WoS-aineiston tuotantoprosessissa tapahtuneet – inhimilliset tai koneelliset – virheet. Vaikka artikkelien suomalaiset tutkijat olisivat kirjanneet osoitteisiin instituutiotason affiliaation oikein, raakadatan vastaava kenttä on silti usein 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 väärin. Toinen merkittävä ongelmalähde ovat suomalaisissa tutkimusorganisaatioissa vuosien varrella tapahtuneet muutokset. Mielekkäiden aikasarjojen vuoksi korjaamme affiliaatiot vastaamaan mahdollisimman hyvin nykytilannetta. Erityisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kaikkien nykyisten ja aiempien osaorganisaatioiden tunnistaminen vaatii huolellisuutta. Vasta kolmanneksi tyypillisin väärien affiliaatiotietojen syy ovat suoranaiset kirjoitusvirheet. Ennen minkäänlaisten analyysien tekemistä organisaatiokentät täytyy puhdistaa, ja tätä varten olemme kehittäneet tuhansia sääntöjä sisältävän kokoelman, jonka avulla oikeat affiliaatiot pystytään päättelemään julkaisujen osoitekentän avulla. Yliopistoilla on ollut mahdollisuus tarkistaa omaa organisaatiotaan koskevat osoitelistat. Affiliaatioiden korjaus on – ja sen tulee olla – tavanomainen toimenpide kaikissa vakavasti otettavissa bibliometrisissä analyyseissä (esim. van Raan 2005). Käytännössä affiliaatioiden korjaaminen vaatii huomattava määrän työtä ja hyvää maakohtaista tutkimusorganisaatioiden ja kansallisten kielien tuntemusta. Meillä ei ole a priori syytä olettaa, että suomalaisten julkaisujen affiliaatiokenttien verrattain korkea virheellisyys olisi erityinen poikkeus tapaus. Koska meillä ei ole resursseja korjata kaikkien maiden affiliaatioita, emme voi näin ollen tietää ulkomaisten osoitteiden takana olevien todellisten organisaatioiden lukumäärää. Olemme siis lähteneet siitä johdonmukaisesta ja verrattain yksinkertaisesta ajatuksesta, että suoritamme osituksen kahdessa vaiheessa: ensin julkaisun tuottamiseen osallistuneiden maiden kesken ja tämän jälkeen jakamalla Suomen maakohtainen osuus tasan suomalaisten organisaatioiden kesken. Tämä tapa toteuttaa ohjenuorana pitämämme vaatimuksen symmetriasta, sillä se kohtelee kaikkia maita identtisesti. Toivanen ja Suominen viittaavat kritiikissään ensimmäisen sitaatioindeksityöryhmän raportissa (OKM 2011a) esittämäämme kokeiluun, jossa käytimme sekaositusta. Tätä mallia ei ole sovellettu myöhemmissä raporteissa. Kokeilun avulla halusimme selvittää, kuinka paljon eri alojen erilaiset kansainväliset yhteistyökäytännöt vai- kuttavat analyysien lopputuloksiin. WoS-aineistossa kukin lehti on luokiteltu 1–6 tieteenalaan WoSin noin 250-luokkaisen tieteenalajaottelun mukaan. Toivasen ja Suomisen tulkinnan vastaisesti emme pidä WoS-tieteenalaluokkia hierarkkisina. Viittausanalyysien tai avainsanojen perusteella voidaan muodostaa erilaisia hierarkkisia kokonaisuuksia, mutta viime kädessä mitään absoluuttista totuutta julkaisun tieteenalasta ei ole, ellei sellaiseksi sitten katsota luokittelua, jossa jokainen julkaisu edustaa yksinään täsmälleen omaa alaansa. Bibliometristen indikaattorien laskennassa tieteenalaluokitusta käytetään kahteen tarkoitukseen: luomaan vertailutausta yksittäisten julkaisujen saamille viittaus ten määrille ja ryhmittelemään julkaisut mielekkäiksi kokonaisuuksiksi. Jälkimmäinen on tarpeen, jos tuloksia halutaan tarkastella muutenkin kuin maa- tai organisaatiotasolla. Tällöin on hyvin tavallista ryhmittää WoS-tieteenalat suoraan isommiksi toisensa poissulkeviksi kokonaisuuksiksi (esim. NordForsk 2014). Tulosten luotettavuudesta ja pätevyysalueesta Ei ole olemassa yhtä totuutta siitä, millä tavalla bibliometriset laskentamenetelmät ja luokitukset tulee valita. Keskeinen tekijä valinnassa on selvityksen tarkoitus. Usein erilaiset valinnat johtavat toisistaan vain hiukan eroaviin tuloksiin. Toivasen ja Suomisen väite opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla tehdyn bibliometrisen työn ”vakavista puutteista” olisi edellyttänyt, että he olisivat toistaneet OKM:n analyysin omilla menetelmillään, jolloin olisi voitu todeta, missä määrin tulokset eroavat toisistaan. Toivanen ja Suominen esittävät myös, että tuottamamme ”kapea kvantitatiivinen analyysi” ei luo riittävän laaja-alaista ja syvällistä kuvaa innovaatiojärjestelmän rakenteista ja dynamiikasta. Kuten mainittu, ministeriö hyödyntää laajasti myös muita aineistoja tiedepolitiikan valmistelun tietopohjana. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimialue painottuu tiedepolitiikkaan, emmekä resurssien rajallisuuden vuoksi ole nähneet mahdolliseksi laajentaa työtämme innovaatiopolitiikan alueelle. Innovaatiopolitii- kan tietopohjan tuottamisesta ensisijaisessa vastuussa on muiden ministeriöiden ohella työ- ja elinkeinoministeriö. Tiede- ja innovaatiopolitiikan yhdistäminen kuuluu tutkimus- ja innovaationeuvostolle (TIN). Näemme luontevana, että VTT työ- ja elinkeinoministeriön alaisena laitoksena kehittää bibliometristä työtä nimenomaan innovaatiopolitiikan alueella. Kirjallisuus Auranen O., Leino Y., Poropudas O. ja Pölönen J. 2013. Julkaisufoorumi-luokitus ja viittausindeksit tieteellisen tutkimuksen laadun mittareina. Web of Science-aineistoon perustuva vertailu. TaSTI. Työraportteja 8/2013. Tampereen yliopisto. Karlsson, S. ja Persson, O. 2012. The Swedish production of highly cited papers. Vetenskapsrådets lilla rapportserie 5:2012. Muhonen R., Leino, Y. ja Puuska, H.-M. 2012. Suomen kansainvälinen yhteisjulkaiseminen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:4. NordForsk 2011. Comparing Research at Nordic Universities using Bibliometric Indicators. NordForsk Policy Brief 4. Oslo. NordForsk 2014. Comparing Research at Nordic Universities using Bibliometric Indicators. NordForsk Policy Paper 2/2014. Oslo. OM 2011 a. Sitaatioindeksityöryhmän raportti. Kansainvälisten julkaisu- ja viittaustietokantojen käyttö suomalaisen tiedepolitiikan suunnittelun apuna. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:34. OKM 2011 b. Sitaatioindeksityöryhmän II:n raportti. Suomalaisten tutkimusorganisaatioiden Web of Science -julkaisut ja niiden vaikuttavuus vuosina 1990–2009. Opetusja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:12. OKM 2013. WoS vai Scopus? Suomalaisen tutkimuksen tila 2010-luvun alussa kansainvälisten viiteaineistojen mukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:7. van Raan A.F.J. 2005. Fatal attraction: Conceptual and methodological problems in the ranking of universities by bibliometric methods. Scientometrics 62(1), 133–143. Wang J. 2012. Citation time window choice for research impact evaluation. Scientometrics 94(3), 851–872. Olli Poropudas on valtiotieteen tohtori ja opetusja kulttuuriministeriön opetusneuvos. Yrjö Leino on tekniikan lisensiaatti ja CSC – Tietototekniikan keskus Oy:n vanhempi sovellusasiantuntija. Anu Nuutinen on terveystieteiden maisteri ja Suomen Akatemian johtava tiedeasiantuntija. Hanna-Mari Puuska on filosofian maisteri ja CSC – Tietototekniikan keskus Oy:n koordinaattori. Janne Pölönen on filosofian lisensiaatti ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan suunnittelija. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 59 Tiedettä politiikan ohjailussa Karl-Erik Michelsen Helsingin yliopiston kansleri (emeritus) Kari Raivio on saanut tehtäväkseen selvittää, ”miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan strategisen päätöksenteon neuvonantotoimintaa olisi järjestettävä”. Raivion ehdotus noudattaa kansainvälisiä käytäntöjä. Pääministerin esikuntaan nimitetään todennäköisesti korkea virkamies, ”tiedeneuvonantaja”, jolla on itsenäinen asema ja suora yhteys Suomen korkeimpaan poliittiseen johtoon. Raivion toimeksianto on osa hallituksen päätöstä, jolla vuosittaisesta tutkimusbudjetista irrotetaan ensin 70 miljoonaa euroa yhteiskunnan tarpeita palvelevaan tutkimukseen ja sen lisäksi vielä 12,5 miljoonaa euroa valtioneuvoston kanslian ”nopeiden tutkimustarpeiden täyttämiseen”. Tiedemaailmassa on ihmetelty poliitikkojen intoa päästä kontrolloimaan tieteellistä tutkimusta. Hankeen taustalla on epäilemättä järkeviä syitä. Päättäjät todella tarvitsevat tutkimustietoa monimutkaisten ongelmien ratkaisemiseen. Mutta toisaalta hanketta varjostaa myös Himas-kohu, joka osoitti, kuinka herkästi media ja suuri yleisö reagoivat sisäpiirin päätöksinä syntyviin tutkimushankkeisiin. Pääministeri Jyrki Katainenhan tilasi 700 000 euroa maksaneen tulevaisuustutkimuksen filosofi Pekka Himaselta ilman kilpailutusta, ja kun tämä paljastui suurelle yleisölle, nousi valtava kohu. Jos pääministeri saa oman tutkimusbudjettinsa, hän voi näköjään vapaasti rahoittaa tarpeellisiksi katsomiaan hankkeita. Nykyinen järjestelmä on liian altis korruptiolle. Tuottaako uusi järjestely sellaista tietoa, jota voidaan hyödyntää päätöksenteossa? Tieteen ja poliittisen päätöksenteon suhde on ollut aina ongelmallinen, eivätkä nyt päälle kaatuvat ongelmat suinkaan helpota tilannetta. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja yhteiskunnallinen rakennemuutos eivät selviä yhden tai kahden tieteenalan tutkimuksilla, vaan avuksi tarvitaan loputtomasti resursseja ja monitieteellistä lähestymistapaa. 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Toisaalta tieteen oma sisäinen dynamiikka on kuljettanut tutkimusta liian kauas reaalimaailman ongelmista. Tieteenalat ovat pilkkoutuneet, ja niiden tuottama tieto on eriytynyt. Poikkitieteellisyydestä on puhuttu jo vuosikausia, mutta todelliset tulokset ovat onnettomia. Tutkijat eivät ymmärrä toisiaan, eikä kukaan uskalla vakavasti mestaroida toisten reviireillä. Tieteen erikoistuminen on laventanut entisestään tieteen ja yhteiskunnan välistä kuilua. Uraa tekevät ja rahoituksen kanssa taistelevat tutkijat eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta, vaan omasta ansioluettelosta ja kansainvälisistä tutkimusartikkeleista. Poliitikoille taas vertaisarvioitu tutkimusartikkeli on kieleltään ja esitystavaltaan munkkilatinaa, jonka ymmärtäminen on mahdotonta. Mihin julkinen hallinto aikoo sitten sijoittaa vuosittain lähes sata miljoonaa euroa? Kuka määrittää tutkimuksen painopisteet ja valitsee tutkimuskohteet? Ehdotuksen mukaan päätökset tehdään Suomen Akatemian alaisessa strategisen tutkimuksen neuvostossa, josta siten on tulossa tiedepoliittinen politbyroo. Toivon hartaasti, että tämä hanke jää torsoksi. Koska päätös on jo tehty, verovaroja kyllä käytetään tulevina vuosina erilaisiin tutkimushankkeisiin. Mutta uskallan epäillä, ettei hankkeissa tuotettua tietoa osata, haluta tai kyetä käyttämään yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Pelkään myös, että tiedeyhteisö tulee jakautumaan kahteen leiriin, kun osa tutkijoista haluaa tai joutuu keskittymään poliitikkojen ”tilaustutkimuksiin” ja toiset sinnittelevät perustutkimuksen parissa. Parhaita voimia ei saada rekrytoitua strategiseen tutkimukseen, koska sen kohteet ja tulokset on määritetty etukäteen. Kirjoittaja on Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori. TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Saksalainen kirjasto Gabriele Schrey-Vasara Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Deutsche Bibliothek – Helsingin Saksalainen kirjasto – on maan johtava saksankielistä kirjallisuutta yleisölle lainaava kirjasto. Sen kokoelmat käsittävät noin 39 000 teosta, jotka käsittelevät ennen kaikkea saksankielisten maiden Saksan, Itävallan ja Sveitsin kirjallisuutta, kulttuuria ja histo riaa. Kirjastoa ylläpitää opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Saksan ulkoministeriön myöntämän tuen turvin Saksalainen kirjastoyhdistys ry. Deutsche Bibliothek perustettiin vuonna 1881 yksityisen lukupiirin aloitteesta. Lukupiirin lahjoittama 60 kirjan kokoelma kasvoi alussa varsin hitaasti: vuonna 1914 niteitä oli noin 200. Kirjasto toimi vapaaehtoisvoimin ja palveli ainoastaan Saksalaisen seurakunnan jäseniä, kunnes vuonna 1927 siihen yhdistettiin kaksi muuta saksalaista kirjakokoelmaa ja kirjasto avattiin kaikille. Vuonna 1955 perustettiin kirjastoyhdistys ja päätettiin keskittyä saksankieliseen kaunokirjallisuuteen sekä kieli- ja kirjallisuustieteellisiin julkaisuihin. Vuonna 1991 kirjastosta tuli Saksankielisten maiden kirjallisuuskeskus, ja vuonna 2008 se liitettiin Itävaltakirjastojen portaaliin. Kirjaston kokoelmat karttuvat vuosittain noin 500:lla niteellä, joista osa tulee julkaisuvaihdon, sveitsiläisen Pro Helvetia-säätiön ja Itävallan kulttuuriministeriön kautta. Fennicakokoelmassa on Suomea koskevia saksankielisiä tietokirjoja sekä suomalaisen kirjallisuuden saksannosten lähes täydellinen kokoelma, yhteensä noin 4 000 nidettä. Lukusalissa voi lukea johtavia saksankielisten maiden sanomalehtiä. Kirjallisuus- ja kielitieteellisiä aikakauslehtiä löytyy yhteensä 256, joista edelleen ilmestyviä 69. Kirjasto järjestä myös lukuisia tapahtumia, ennen muuta esitelmiä ja kirjailijatapaamisia. Viimeksi kuluneen vuoden aikana tilaisuuksissa ovat esiintyneet muun muassa Thomas Brunn steiner, Rosa Liksom ja prof. H. K. Riikonen. Lastentreffit yhdistettynä perhekahvilaan ja kirjalliset viininmaistajaiset ovat esimerkkejä kirjaston ”ei-tieteellisestä”, lukuharrastuksen tukemiseen tähtäävästä toiminnasta. Eräs merkittävä tapahtuma on vuodesta 1998 alkaen järjestetty KrimiHelsinki, luku- ja keskustelutilaisuus, johon kutsutaan rikoskirjailijoita saksankielisistä maista ja Suomesta sekä satunnaisesti muista maista. Kirjasto on julkaissut vuodesta 1967 Jahrbuch für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen -vuosikirjaa, jossa esitellään teemoittain suomalaista, saksaksi käännettyä kirjallisuutta sekä julkaistaan kirja-arvioita. Vuoden 2013 julkaisussa oli teemana matkakirjallisuus ja matka kirjallisuudessa. Aiempien vuosikirjojen teemoista mainittakoon vaikkapa Venäjä suomalaisessa kirjallisuudessa (2011) sekä ruoka ja juoma kirjallisuudessa (2012). Deutsche Bibliothek on kaikille avoin yleisökirjasto. Suurimpia käyttäjäryhmiä ovat yliopisto-opiskelijat, tutkijat sekä saksankielisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneet saksan- ja suomenkieliset kansalaiset. Kotilainoja oli vuonna 2013 noin 4 000, minkä lisäksi lukusalissa käytettiin noin 7 500 nidettä. Saksalainen kirjasto, Pohjoinen Makasiinikatu 7, 00130 Helsinki, puh. (09) 669 363 Avoinna maanantaisin klo 10–18, tiistaista perjantaihin klo 10–16, kuukauden viimeisenä lauantaina klo 10–15 Sähköposti: deutsche.bibliothek@kolumbus.fi Kotisivut ja kokoelmatietokanta: www.deutschebibliothek.org Kirjoittaja on Saksalaisen kirjaston johtaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 61 KIRJALLISUUS Lapsuus kulutusyhteiskunnassa Visa Heinonen Minna Ruckenstein: Lapsuus ja talous. Gaudeamus 2013 Lapset luetaan erilaisissa byrok raattisissa selonteoissa tavallisesti passiiviväestöksi, jotka lähinnä kuluttavat muiden tuottamia tavaroita ja palveluja. Julkisessa keskustelussa lapsista puhutaan monesti kaksijakoisesti ja moralisoivaan sävyyn. Lapsia pitää suojella ympäröivän yhteiskunnan ja talouden uhkilta. Länsimaissa lapsia ympäröi kaupallinen kulutuskulttuuri, kun taas monissa kehit tyvissä maissa lapset osallistuvat työläisinä tuotantoprosessiin. Niin ”kuluttaja”- kuin ”tuottaja lapsenkin” asemaan liittyy hyväksi käytön uhka. Toisaalta nämä asemat tarjoavat myös mahdollisuuksia. Minna Ruckensteinin mukaan lapsilla on taloudellista osaamista ja kykyjä, mikä on yksi teoksen keskeisistä viesteistä. Kuluttajatutkimuskeskuksessa erikoistutkijana työskentelevä kulttuuriantropologi Ruckenstein on tarttunut rohkeasti Suomessa suhteellisen vähän tutkittuun teemaan. Maailmalla on tehty kasvavassa määrin tutkimusta esimerkiksi lapsista ja kulutuksesta muutaman viime vuosikymmenen aikana markkinoinnissa, kuluttajatutkimuksessa ja taloussosiologiassa. Mainitsen tässä muutamia Ruckensteininkin esittelemiä keskeisiä eri alojen tutkijoita. Klassikkotutkimuksessaan 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 lapsuuden historiasta Philippe Ariès (1962) tarkasteli lapsuuskäsityksen muuttumista vuosisatojen kuluessa. Hän nosti lapsuuden kiinnostuksen kohteeksi historiantutkimuksessa. Taloussosiologi Viviana Zelizer (1985) kirjoitti jo 1980-luvulla teoksen lasten sosiaalisen arvon muutoksista. Sosiologit, antropologit ja kulutustutkijat ovat tarkastelleet lasten roolia kulutuksen arkisissa käytännöissä. Esimerkiksi Daniel Thomas Cook (2004), David Buckingham (2000) ja Juliet Schor (2004) ovat tarkastelleet lasta nykyisessä kulutuskulttuurissa. Myös lapsia, heidän lelujaan, lasta populaarikulttuurissa ja lapsiin kohdistettua mainontaa on tutkittu (esim. Cross 1997; 2004; Kline 1993). Yhtä kaikki, lasten tutkiminen nykyajan kulutuskulttuurissa on melko uusi tutkimusteema. Ruckenstein avaa teoksellaan uusia näkökulmia suomalaiseen keskusteluun aihepiiristä. Häntä ennen vain muutamat suomalaiset tutkijat, kuten sosiologi Terhi-Anna Wilska, kulutustutkijat Minna Autio ja Anu Raijas sekä taidehistorioitsija Annamari Vänskä, ovat paneutuneet talouden näkökulmasta lasten tutkimiseen lähinnä perheenjäseninä tai kulutuskulttuuriin sosiaalistettavina tulevina kuluttajina. Erillisiin tietolaatikoihin on teoksessa tiivistetty onnistuneesti lukujen varsinaisia aiheita sivuavia syventäviä teemoja. Ruckenstein käsittelee teoksen ensimmäisissä luvuissa lasten suhdetta tuotantoon ja työhön, mikä on nykyaikana usein ollut arka aihe länsimaissa ja nähty sosiaalisena ja poliittisena ongelmana. Lasten työnte- ko on tuomittu lasten ja lapsuuden alistamisena taloudellisille intresseille. Kehittyvissä maissa taas lasten työpanosta on tarvittu perheen toimeentulon turvaajina. Lasten tehtäviin on kuulunut esimerkiksi pienempien lasten hoito, auttaminen perheyrityksen hoitamisessa, eläinten paimentaminen tai muut kevyehköt tehtävät. Osa lapsista joutuu hyväksikäytetyksi työvoimaksi epäinhimillisissä olosuhteissa, esimerkiksi kaatopaikoilla, alkeellisissa tehtaissa tai bordelleissa. On väitetty, ettei lasten kodin ulkopuolella tekemää palkkatyötä hyväksytä vaikka lapset itse tekisivät sitä mielellään. Myös lapset voivat aikuisten tapaan toivoa oppivansa erilaisia taitoja, ansaita rahaa ja ottaa vastuuta. Empiirissä tutkimuksissa on pyritty ymmärtämään lasten maailmojen sekä talouden kytkentöjä. Työhön osallistumisen on nähty edistävän lasten yritteliäisyyttä varsinkin, kun tuotannollinen työ määritellään tavanomaista palkkatyötä laajemmin palveluiden tuottamiseksi tai inhimillisen pääoman kartuttamiseksi. Ruckenstein nostaa tutkimuskirjallisuudesta ansiokkaasti esiin uusia ja virkistäviä näkökulmia ja erittelee niitä oivallisesti. Lapset saattavat osallistua perinteisen palkkatyön lisäksi esimerkiksi perheyritysten tehtäviin. Kotitöiden lisäksi lapset itse ilmoittavat koulun käymisen omaksi työkseen, minkä päämääränä on inhimillisen pääoman kartuttaminen. Myös iltapäivä- ja harrastuskerhotoiminta voidaan mieltää lasten työksi. Antropologisissa tutkimuksissa on havaittu esimerkiksi työn ja leikin vastakkain asettamisen ongelmallisuus. Lasten maailmassa leikit voivat olla olennaiselta osin työhön ja muuhun elämään valmentautumista. Esimerkiksi kauppaleikeissä lapset voivat opetella niin kuluttajan kuin palvelun tuottajankin rooleja vanhempiensa kanssa tekemiensä kauppakokemusten perusteella. Majojen, lumilinnojen tai muiden rakennelmien rakentelu edistää avaruudellista hahmottamista, kun taas kotileikeissä jäljitellään sosiaalisten lähiyhteisöjen elämää. Ruckenstein käsittelee lapsia kulutuskulttuurissa sekä eriarvoisuuden ja köyhyyden kokemuksia lasten näkökulmasta (luvut 4–6). Länsimaiden vakiintuneissa kulutusyhteiskunnissa elävät lapset ovat olleet jo vuosikymmeniä markkinoinnin kohderyhmä. Yhdysvalloissa kehitys vahvistui maailmansotien välisenä aikana. Länsi-Euroopan maissa on seurattu vähitellen Yhdysvalloissa toteutunutta kehitystä, ja myös lapsista on tullut valintoja tekeviä yksilöitä. Nykypäivän lapset viettävät paljon aikaa internetin yhteisöpalveluissa ja videopelien parissa. Lapsista on tullut ”diginatiiveja”, ja monelta osin internet ja tietokoneet tarjoa vat merkittäviä mahdollisuuksia itsensä kehittämiselle. Virtuaalimaailmoissa, internetissä ja kulutuskulttuurissa piilee toki lasten kannalta myös monenlaisia uhkia. Ymmärrettävistä syistä siis lapsia pidetään hauraina ja suojelua kaipaavina. Lasten seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat herättäneet erityisen suurta huolta. Länsimaisen lapsuuskäsityksen monet piirteet vastaavat markkinataloutta ohjaa via arvostuksia ja uskomuksia. Lapset eivät tietenkään ole keskenään samanlaisia, ja erottautuminen liittyy olennaisena osana kulutuskulttuuriin. Lapset saattavat suhtautua kulutuskulttuurin ristiriitaisiin piirteisiin huumorilla ja hyödyntää ristiriitoja esimerkiksi leikeissään. Etnografisissa tutkimuksissa lapsista kulutuskulttuurissa on tarkasteltu usein eriarvoisuutta. Niissä on korostettu kulutuksen käytäntöjen ylläpitämiä historiallisia jatkuvuuksia, esimerkiksi rotuun, sukupuoleen ja luokka-asemiin liittyviä jakoja. Esimerkiksi afroamerikkalaisten lasten elämää Yhdysvalloissa luonnehtivat pitkälti historialliset eriarvoisuuden jatkumot. Köyhien perheiden lapset eivät ole kyenneet kuluttamaan keskiluokalle itsestään selvällä tavalla vaan joutuvat pidättäytymään monista houkutuksista. Esimerkiksi köyhissä perheissä lasten syntymäpäiviä vietetään harvoin ja muistetaan päivänsankaria vain muutamalla lahjalla. Lasten toiveiden täyttäminen edellyttää köyhien keskuudessa myös pitkäjännitteistä säästämistä. Kuluttaminen saattaa mahdollistaa lapsille pääsyn keräilijöiden ja harrastajien joukkoon sekä saada sosiaalista hyväksyntää muilta lapsilta, kun taas vähäinen kulutus saattaa syrjäyttää yhteisöistä. Juuri tällaisten kulutuskulttuurin moninaisuuteen liittyvien asioiden nostaminen esiin on teoksen yksi erityinen ansio. Ruckenstein kytkee kansainvälistä tutkimuskeskustelua suomalaiseen todellisuuteen esimerkkien avulla. Yhdysvalloissa myös lelukaupat ovat profiloituneet köyhien ja rikkaiden kaupoiksi. Imagollinen laadukkuus ja korkeammat hinnat houkuttelevat enemmän runsaasti ostavia rik- kaita kuin köyhiä. Laadukkuus ja tyylikkyys tukevat lelukaupassakin bourdieuläistä hyvän maun tavoittelua ja symbolisia erotteluja. Suomessa pikkulasten leluihin ja henkilökohtaisiin tavaroihin käytetään vaatimattomia rahasummia. Tutkimusten mukaan yksinhuoltajaäidit tinkivät kuitenkin mieluummin omista menoistaan kuin lasten kulutuksesta. Kulutuskulttuurissa lapset oppivat vähitellen vaatimaan halua miaan tavaroita, kuten leluja tai makeisia. Tähän liittyen vanhemmat joutuvat kasvattajina totuttamaan lapset siihen tosiasiaan, että kaikkea ei voi saada. Länsimaisten kasvatusperiaatteiden mukaisesti lasta on hyvä totuttaa tuntemaan mielihyvää halujensa hallinnasta. Suomessa tämä ei ole välttämättä edes hankalaa, sillä pidättyväinen suhtautuminen kulutukseen on ollut suomalaisille ominaista pit kään. Vakiintuihan moderni kulu tusyhteiskunta maassamme vasta 1960-luvun myötä. Maltillinen suh tautuminen kulutukseen on siirrettävissä Suomessa ehkä helpom min sukupolvelta toiselle kuin vanhemmissa kulutusyhteiskunnissa, joissa näyttävä kulutus on ollut pitkään hyväksyttyä tai itsestäänselvyys. Seitsemännessä luvussa Rucken stein esittelee tutkimustaan lapsuuden ja talouden kytkennöistä lasten näkökulmaa hyväksi käyttäen. Silloin vaihdanta saa keskeisen aseman tarkastelussa. Lasten keskinäinen vaihdanta voi olla kaupankäyntiä, mutta se voi olla myös sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä. Juuri vaihdantaan ja jakeluun keskittyminen avaa uusia näkökulmia. Ruckenstein käyttää hyväkseen antropologian klassikon Marcel Maus- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 63 sin tutkimuksia vaihdon muodoista. Maussin tarkastelemaan lahjainstituutioon liittyy sekä velvollisuuksia että vapaaehtoisuutta, ja lahjoilla rakennetaan sosiaalisia suhteita sekä myös vahvistetaan hierarkioita. Lasten syntymäpäiväjuhlissa, päiväkodeissa, kouluissa ja leikkipuistoissa tapahtuvan lasten välisen vaihdannan, lasten tavarasuhteiden ja keräilyn tarkastelu on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjoittaja käyttää jälleen ansiokkaasti kansainvälisiä etnografisia tutkimuksia. Nykypäivän lapset ja varhaisnuoret ovat tottuneita pitämään yllä sosiaalisia suhteita verkkoyhteisöissä. Suomalaisen Sulake Oy:n vuonna 2000 lanseeraaman Habbo Hotel verkkopelimaailman menestys kertoo verkkoyhteisöjen suurista mahdollisuuksista, joita yritykset hyödyntävät kaupallisiin tarkoituksiin enenevässä määrin. Lapset saavat verkkoyhteisöissä jo varhain tuntuman verkkotalouden maailmoihin mahdollisuuksineen ja uhkineen. Verkkomaailmoja on helppo moralisoida, mutta niitä on vaikeaa välttää yhä useampien palveluiden siirtyessä verkkoon. Verkko on jo laajentunut vaihdannan ja jakelun merkittäväksi foorumiksi. Tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia tarjotaan myös lapsia, rahaa ja säästämistä käsittelevissä teoksen kahdeksannessa ja yhdeksännessä luvussa. Kotitalousmenojen budjetointi ja rahan korvamerkitseminen erilaisiin tarpeisiin, kuten urheiluvälineisiin tai soittotunteihin, ovat vanhempien tehtäviä. Viikkorahojen maksaminen on yleinen käytäntö siirtää vastuuta hankintojen suunnittelusta lapsille. Viikkorahojen käytöstä lapset saavat päättää itse ja toteuttaa niillä omia toiveitaan. Raha siis tavallaan 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 tekee lapsista itsenäisiä kuluttajia, ja tarjoaa heille siten aavistuksen aikuisten maailmasta houkutuksineen ja ansoineen. Ruckensteinin tutkimien hel sinkiläisten päiväkoti-ikäisten lasten ja heidän vanhempiensa puheessa harkitseva kulutus näyttäytyy tavoiteltavana kulutuksen mallina. Ruckensteinin tutkimukset vahvistavat osaltaan käsitystä suomalaisten kulutuseetosten maltillisuudesta. Lasten rahankäyttöä koskevien tutkimusten mukaan lapset näyttävät olevan säästäväisiä, vaikka he puhuvatkin kaihoisasti mainoksissa, televisiossa ja muilla lapsilla näkemistään uutuuksista. Sosiologi Terhi-Anna Wilska on havainnut tyttöjen korostavan säästäväisyyttä poikia enemmän. Nykyajan lapset ilmoittavat pitävänsä shoppailusta, heillä on lempikauppoja ja he tunnistavat monia brändejä. Lapset pitävät rikkaana esimerkiksi miljonääriä ja kuninkaallisia tai ”merirosvopäällikön, Roope Ankan ja joulupukin” kaltaisia kuvitteellisia hahmoja. Teoksen viimeisissä luvuissa tarkastellaan arvonluomista. Talous rakentuu arvonluonnin näkökulmasta luottamuksen, vallan ja vuorovaikutuksen varaan. Ruckenstein korostaa sitä, että tarkasteltaessa lapsia talouden näkökulmasta talous näyttäytyy kulttuurisesti tuotettuina valintoina, arjen käytäntöinä ja ideologisena toimintana pikemmin kuin omalakisena luonnon voimien kaltaisena ilmiönä. Lapsuuden tutkiminen talouden näkökulmasta tarjoaa myös mahdollisuuden kulttuurikritiikkiin ja uusiin näkökulmiin sekä talouden että lasten tutkimuksessa. Teos on tervetullut kirja niin lapsista kuin taloudestakin kiin- nostuneille. Ruckenstein tarkastelee aiheita monipuolisista näkökulmista, valaisee aiheitaan mielenkiintoisin esimerkein ja erittelee kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden avulla ansiokkaasti lapsuuden ja talouden kytkentöjä. Kirjallisuutta Ariès, Philippe (1962): Centuries of Childhood: A Social History of Family Life. Vintage Books. Buckingham, David (2000): After the Death of Childhood. Polity Press. Cook, Daniel (2004): The Commodification of Childhood: The children’s clothing industry and the rise of the child consumer. Duke University Press. Cross, Gary (1997): Kids’ Stuff: Toys and the changing world of Ameri can childhood. Harvard University Press. Cross, Gary (2004): The Cute and the Cool: Wondrous Innocence and Modern American Children’s Culture. Harvard University Press. Kline, Stephen (1993): Out of the Garden: Toys and Children’s Culture in the Age of TV Marketing. Verso. Schor, Juliet (2004): Born to Buy. Schribner. Zelizer, Viviana (1985): Pricing the Priceless child: The Changing Social Value of Children. Basic Books. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kuluttajaekonomian professori. Lapset yhteisön uhreina Ilkka Pyysiäinen Johanna Hurtig: Taivaan taimet: Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino 2013. Uskonto on kuin lääke: se saattaa parantaa mutta sillä on sivuvaikutuksia. Jotkut saavat vieroitusoireitakin. Jo 1970–80-luvuilla kohuttiin vanhoillislestadiolaisten ”hoitokokouksista”, ja tuolloin arkkipiispa Mikko Juva kirjoitti: ”En väitä, että puheet lasten ja alaikäisten väkisinmakaamisesta olisivat kokonaan tuulestatemmattuja, mutta…” (Helsingin Sanomat 2.12 1979). Johanna Hurtigin vuoden tiedekirjan kunniamaininnan saaneen teoksen aiheena on juuri lapsiin kohdistunut seksuaalinen väkivalta vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Kirjan nimi olisi voinut kertoa, että kyse on nimenomaan lapsista ja vanhoillislestadiolaisuudesta. Menetelmänä ollut antropologiassa suosittu osallistuva havainnointi (”autoetnografia”). Tekijä on itse vanhoillislestadiolainen, minkä hän tuo lyhyesti esiin. Tämä ei näytä ainakaan haitanneen hänen työtään. Osallistuvan (jopa osallistavan) havainnoin ohella on uskontotieteessä joskus suosittu myös ”eläytyvää ymmärtämistä”, mikä saattaa olla ongelmallista, kun tutkitaan vaikkapa rikollisia. Hurtig on eläytynyt viattomien uhrien kärsimyksiin, mutta hän tutkii myös uskonyhteisön rakenteita ja vallankäyttöä. Yhteisön historiallinen tausta ja sosiaa linen konteksti jäävät kuitenkin pohtimatta. Pitäisikö lasten hyväksikäyttäjiäkin ymmärtää empaattisesti vai voisiko tai edes pitäisikö asiaa tutkia viileästi? Hurtig ei pyri suoraan terapoimaan uhreja, mutta hänellä on kovin käytännönläheinen intressi. Yhteistyötä on tehty poliisinkin kanssa. Tekijä nostaa yllättäen jopa esiin kysymyksen järjestäytyneen rikollisuuden mahdollisuudesta, mutta ei avaa merkillistä lausetta mitenkään (s. 91). Teos perustuu tutkimukseen, joka kohdistuu aikuisten kertomuksiin lapsena kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta lestadiolaisuuden piirissä. Aineistona on 178 kertomusta, joista 78 on uhrien itsensä esittämiä, muut heidän läheistensä. Haastatellut ovat itse lähestyneet tutkijaa, osa heistä jonkinlaisen avun toiveessa. Tutkija ei ole halunnut ”vaatia tarkempaa kertomusta kuin kertoja itse on valinnut” (74). Pyrkimyksenä on ollut tavoittaa kokemusten taustalla olevia ajatuksia, tunteita ja merkityksiä. Tutkija ei ole halunnut asettaa omaa tulkintaansa ”haastateltavien kertomuksen yli” (87); silti ”työkaluna” on kategoria-analyysi, jonka luvataan syvenevän kertomusten sisällöistä ympäristön rakenteisiin. Liikkeen johtajiin onkin oltu yhteydessä ja uskonyhteisön merkitystä pohditaan hyvin. Liikkeen miespuolisten johtajien varsinkin alussa osoittama kieltäminen on jyrkkää. Tekijää tai ainakin mediaa syytettiin jopa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan (112). Vaikka mikä muu tahansa on lestadiolaisille ”syntiä”, lasten hyväksikäyttö ei ole, ja anteeksi antamalla (siis uhreille) pyritään lähinnä vaientamaan (99). 1920–30-lukujen vaihteessa tiukimmillaan julistettiin synniksi muun muassa soittimet, valokuvat, ryijyt ja aiemmin jopa kalossit. Mutta minkä olettekaan tehneet ”yhdelle näistä pienimmistä!” Tarkkaan ottaen kohteena ei ole tapahtunut väkivalta, vaan sitä koskevat muistot ja kertomukset. Tutkija itse toteaa, ettei hän ole voinut todentaa kertomuksia, mutta että hänelle kehittyi kyky arvioida niiden todenperäisyyttä asianmukaisesti. Väkivaltaan syyllistyneitä ei ole haastateltu (mutta kyllä yhteisön johtoa) eikä yksikään tekijä ollut ottanut yhteyttä. Kyseessä on varsin käytännön- läheinen selvitys, joka ei yritäkään olla moraalifilosofinen tai -psykologinen tutkimus tai edes tiukassa mielessä uskontososiologinen tutkimus. Teoreettinen viitekehys on hahmoteltu lähinnä suomenkielisen yleiskirjallisuuden pohjalta ilman pyrkimystä osallistua teorioiden arviointiin tai kehittelyyn. Kyse on vain käsitteiden määrittelystä niiden käyttötavan esiintuomiseksi. Yhtenä esimerkkinä ylimalkaisuudesta on toteamus, jonka mukaan Lapin yliopistossa kuuluu pohditun uskoa ja uskomista osana ihmisyyttä peräti yhdessä yhteisjulkaisussa (90). Selvityksenä Hurtigin teos on kuitenkin hyvä, tärkeä ja hyvin kirjoitettu. Niin siis pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja valta, mutta suurin niistä on valta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti. Kuoleman kasvot Pirjo Korkiakangas Bo Lönnqvist: Dödens ansikte – Tro och sed bland herre och folk. Scriptum 2013. Bö Lönnqvist johdattaa hienossa kirjassaan lukijan monipuolisen ja tulkintoja tarjoavan aineiston kautta esiteollisen ajan suomalaiseen kansanomaiseen kuolemankulttuuriin: mitä kuolema merkitsi, millaiseksi kuolema käsitettiin, miten siihen suhtauduttiin, miten kuolleet saatettiin pois elävien maailmasta. Monien kuolemaan liittyvien kansanomaisten käsitysten, uskomusten, riittien ja rituaalien juuret ovat kaukana menneisyydessä, esikristillisessä traditiossa. Teoksen kiehtovuus nojaa historiallisten, ajas- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 65 ta toiseen liikkuvien esimerkkien runsauteen ja elävään esittämiseen. Menneiden aikojen tavat, käsitykset ja uskomukset, fantasiatkin, alkavat elää lukijan mielessä ja vertautua nykyajan medikalisoituneisiin kuoleman kohtaamisiin ja kuolemisen käsittelyyn. Teos perustuu suurelta osin Lönnqvistin vuonna 1967 toteuttaman kyselyn ”Traditioner om Död och begravning” vastauskirjoituksiin. Svenska litteratursällskapetin Folkkultursarkivet lähetti kyselyn arkistonsa vastaajille. Kyselyn esikuvana olivat Louise Hagbergin teoksessaan När döden gästar (1937) käsittelemät teemat, joista muokattiin kuolemaa prosessina käsittelevä kysely, jonka aihepiirit alkoivat kuoleman enteistä ja päättyivät vainajan kuolemanjälkeiseen kummitteluun. Kyselyyn vastasi yli 70 vuosina 1880–1920 syntynyttä kirjoittajaa, jotka kertoivat omista tai vanhemmilta ikäpolvilta kuulemistaan kuolemaan liittyvistä kokemuksista, käsityksistä ja uskomuksista. Kirjoittajista suurin osa asui maaseudulla Suomen ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, heistä monet Lönnqvist kertoo tunteneensa henkilökohtaisesti, osaa hän on myös haastatellut. Monet olivat vastanneet aikaisempiinkin arkiston lähettämiin kyselyihin, jotkut kirjoittivat myös paikallislehtiin tai kotiseutuyhdistysten julkaisuihin. Kyselyyn vastanneita voi perustellusti pitää paikallisen historian ja perinteen tuntijoina. Teoksen jälkisanoissa Lönnqvist tarkastelee analysoiden vastaajien kirjoituksia erityisenä kerronnan ja muistelun genrenä, jolla on oma esittämistapansa, omat tyylilliset piirteensä sekä tarkoitus kertoa kokemastaan ja tietämästään 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 jonkun toisen laatiman kehyksen pohjalta. Kirjoittajat kertovat omaa kokemuksellista historiaansa, joka sellaisenaan on heille autenttista. Kuoleman kohtaaminen on ollut jatkuvasti läsnä heidän elämässään. Kertomuksiin sisältyy paljon myös uskomuksellista kansanperinnettä, folklorea, josta kertoessaan he tuottavat rekonstruktioita, eivät menneen kopioita. Muistot ja niiden tulkinnat muuntuvat ajan ja tilanteiden mukaan. Kertojat päättävät itse, mitä kertovat, eikä tutkijan ole mahdollista tietää, mistä he vaikenevat tai mitä unohtavat. ”Herrasväen”, aatelisten ja kuninkaallisten kuolemaan liittyvää tapakulttuuria Lönnqvist esittelee ja analysoi historiallisten lähteiden, päiväkirjojen ja muistelmien perusteella. Oman lisänsä teokseen tuo taidolla valittu runsas kuvitus. Vaikka teoksen pääosassa on suomenruotsalainen kuolemankulttuuri, voi sen etnologis-antropologisena tutkimuksena katsoa koskevan suomalaista, jopa eurooppalaista, kuoleman kohtaamista historiallisessa perspektiivissä.1 Läpi teoksen kulkee ajatus kuoleman Janus-kasvoisuudesta. Kuolemalta ei säästy kukaan, siksi sitä piti kohdella kunnioittavasti. Kuolema oli pelätty, toisaalta toivottu, odotettu vieras vapauttajana ja porttina parempaan elämään. Kuolleella oli valtaa jälkeensä jääneisiin, vainaja saattoi palata elä vien pariin eri tavoin huolimat1 Svenska litteratursällskapet i Finland palkitsi 5.2.2014 professori Bo Lönnqvistin suomenruotsalaisen kulttuurin pitkäaikaisena ja tuotteliaana tutkijana ja tallentajana. Palkitsemisperusteissa mainitaan myös hänen teoksensa Dödens ansikte – Tro och sed bland herre och folk (2013). ta rituaaleista ja riiteistä, joilla paluuta yritettiin estää. Kuolleen sielu oli vapautettava maallisen olomuotonsa kahleista. Erityisesti ennen siunattuun maahan laskemista vainaja oli pelottava ja vaarallinen. Kaikki, mikä oli ollut kosketuksissa vainajaan, muuttui myös uhkaavaksi ja pelottavaksi. Kuolemaan liittyvässä toiminnassa limittyivät vanhat uskomukselliset traditiot ja kirkolliset käytännöt. Kuolleen valmistaminen viimeiselle matkalleen ja saattaminen ”toiseen maailmaan” tapahtui erilaisten riittien ja rituaalisten juhlien avulla. Kuolema oli rajan ylitys, siirtymäriitti. Uskottiin, että rituaalien toteuttamisella voitiin vaikuttaa vainajan siirtymiseen pois elävien maailmasta ja toisaalta palauttaa jälkeen jääneille elämänvoima. Maaseudulla vainaja asetettiin erityiselle ruumislaudalle, joka oli talouden kammottavin esine, ja vietiin riiheen tai johonkin muuhun ulkorakennukseen odottamaan arkun valmistumista. Pian kuoleman tapahduttua sukulaiset, ystävät ja naapurit kävivät tervehtimässä lähiomaisia ja katsomassa vainajaa. Eräiden kertojien mukaan jotkut jopa päivittäin arvioidakseen, oliko vainaja kaunis vai taudin runtelema tai oliko kuolema jo jättänyt jälkensä. Kuolema oli pääroolissa, se oli vastaanotettava kunnioitettuna vieraana. Arkun valmistuttua vainaja varustettiin viimeiselle matkalleen ja laskettiin arkkuun. Kuolleen pukeminen ja varustaminen muutti tavanomaiset asiat ja esineet maagisiksi, ikään kuin kuolemattomuuden symboleiksi. Lönnqvistin mukaan kuolema estetisoitiin, sen tuli näyttää kauniilta ja rauhoittavalta. Nuorena kuollut, raskaana ollut nainen puettiin mustaan morsiuspukuunsa, kasvuiässä olleet lapset parhaimpiinsa, pienet lapset varustettiin lapasin ja villasukin, jotta he eivät jäisi niiden puutetta itkemään. Kultasormukset poistettiin, koska ne sormessaan vainaja ei voinut levätä rauhassa arkussaan. Huone, johon vainajan arkku tuotiin, koristeltiin. Kun vainaja oli laskettu arkkuun, vietettiin rituaalinen erojuhla laulaen ja rukoillen. Vainaja oli juhlan keskipisteenä. Erojuhlan jälkeen vainaja kuljetettiin haudattavaksi, mikä yleensä tapahtui noin viikon kuluttua kuolemasta. Kirkkomaalla kuollut luovutettiin kirkon valtaan, eikä vainajalla haluttu enää olevan paluuta kotiinsa. Lönnqvistin tulkinnan mukaan erojuhla oli hautajaisia merkittävämpi. Kirkkomaalta palattua järjestettiin rituaalinen muistojuhla, hautajaispidot, runsaine juomineen ja ruokineen. Maaseudulla juhla oli kollektiivinen ja yhteisöllinen, yleensä koko kylä osallistui vainajan muistamiseen. Tunnelma oli jo keveämpi kuin ennen vainajan hautaamista. Pidot saattoivat kestää useita päiviä, ja ne vieraat, joilla oli karjaa huollettavana, palasivat juhliin työnsä tehtyään tai seuraavana päivänä. Varallisuus sääteli muistojuhlan luonnetta ja tarjoilua, köyhimmillä niihin ei ollut juuri mahdollisuutta. Muistojuhlassa palattiin rituaalisesti takaisin elämään, johon vainajalla ei enää ollut osuutta. Juhla oli elossa olevien juhla, vaikka kuollutta muisteltiin ja hänen kunniakseen pidettiin puheita ja juotiin maljoja. Pelko kuolleen palaamisesta elävien pariin vaati rituaalinsa, joilla sitä pyrittiin estämään. Varotoimiin ryhdyttiin heti kuoleman tapahduttua. Vainajan silmät esi- merkiksi suljettiin, ettei hän pääsisi katsomaan itselleen seuraajaa, seuraavaksi kuolevaa. Jos jotain tarjottavaa jäi muistojuhlista, se oli piilotettava, ettei talossa pian vietettäisi seuraavia hautajaispitoja. Toisaalta aina eivät kuolemansa jälkeen näyttäytyneet vainajat olleet pelättäviä tai pahoja. Teoksen mukaan aika yleisesti oli uskottu, että vainajat vierailevat kodeissaan joulun aikaan. Jouluyönä oli jätettävä kynttilä palamaan ikkunalle, jotta vainaja löytäisi perille. Jos kynttilä sattui sammumaan kesken yötä, joku perheen jäsenistä tulisi kuolemaan seuraavana vuonna Kuolemaan liittyneitä rituaaleja ja niiden toteuttamista säätelivät valta, kunnia, status ja taloudellinen tilanne. Rahvaan vainajat saatettiin hautaan yksinkertaisesti, kuitenkin mahdollisimman runsaan pitotarjoilun myötä. Kaikkein köyhimmillä ei ollut edes hautapaikkaa, vaan heidät peiteltiin yhteishautaan. Porvareilla oli mahdollisuus jo näyttävämpiin juhlallisuuksiin ja aateliset ottivat mallia kuninkaallisista hautajaisista. Kuoleman, hautajaisten ja muistojuhlien rituaalien tarkoituksena oli pitää koossa elämää, jonka kuolema oli keskeyttänyt. Kuolema koettiin kollektiivisesti, rituaalien avulla asetettiin raja elämän ja kuoleman välille sekä palautettiin yhteisön tasapaino. Teoksessa kertojille on annettu heidän ansaitsemansa ääni, runsaat aineistoesimerkit tekevät kuoleman lukijalle eläväksi, rakentavat sille ”kasvot”. Kirjoittajan analyysit ja tulkinnat liittävät kertojien ja historiallisten lähteiden kuvaukset yleisempiin teoreettisanalyyttisiin kehyksiin. Teos osoittaa, kuinka tärkeää on tallentaa perinne- tieteellistä muisteluaineistoa. Traditioihin ja menneisiin aikoihin liittyvät aineistot eivät ole kertakäyttöisiä ja vain keruuaikaansa ja -yhteyteensä sitoutuneita. Niiden analysointi vuosikymmenien jälkeen uusin silmin ja menetelmin voi olla ajatuksia herättävää ja tutkimuksellisesti uutta luovaa, kuten kirjoittaja itsekin toteaa. Kyselyihin vastaajat eivät tuota historiallista dokumenttitietoa, heidän kertomuksensa ovat kokemuksellisia ”matkoja elämään”, elämänkokemuksen myötä kuultua ja omaksuttua, oman kotiseudun tai paikallisyhteisön tuntemukseen perustuvaa ja jo kerrottaessa tulkittua. Kuitenkaan ilman niitä sekä niiden taidokasta analyysia ja tulkintaa ei tätäkään teosta olisi kirjoitettu. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston etnologian professori. Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä Ismo Söderling Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen ja Minna Säävälä (toim.): Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Gaudeamus 2013. Esipuheessa tekijät toteavat, että ”Tarve suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvälle muuttoliikkeen ja sen seurausten johdantoteokselle on ollut ilmeinen jo pidemmän aikaa. Koska alan tutkimus on hajaantunut eri oppiaineisiin, on selvää, että myös johdantoteos heijastaa tätä moninaisuutta”. Kirjan lähtökohta on hyvä, sillä maastamme on todella puuttunut kokoomateos, joka huomioisi siirtolaisuuden eri T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 67 näkökulmat, toisin sanoen lähtöja tulomuuton ohella myös integroitumiseen liittyvät kysymykset. Kirjan toimittajakolmikko edustaa alallaan maamme kärkeä. Kullakin toimituskuntaan kuuluvalla on oma muuttoliikkeen erikoistumis alansa. Kirjan monipuolisuuteen liittyen yksittäisten artikkeleiden kirjoittajat edustavat antropologiaa, kasvatustiedettä, kielitiedettä, kulttuuripolitiikkaa, maantiedettä, oikeustiedettä sekä seitsemää muuta tieteenalaa. Tämä on kirjan vahvuus – mutta myös sen heikkous. Kirjoittajien edustaessa omaa alaansa, päätyvät tekstit usein vain raapaisemaan kunkin kirjoittajan tieteenalan pintaa. Vahvuus on toisaalta siinä, että näin sellaisetkin tieteenalat, jotka muuten jäisivät siirtolaisuuskeskustelussa taka-alalle tai huomiotta, saavat tässä suhteessa hyvän foorumin. Erityisen ilahtunut olen juuri tästä vähemmän tunnettujen tieteenalojen kirjoittajien esiinmarssista. Esimerkiksi Sirkku Latomaa kollegoineen tuo esille mielenkiintoisella tavalla kielikysymykset muuttoliikkeessä. Suomessa puhutaan yli sataa kieltä. Tekijät toteavat (s. 171), että ”yhteiseksi kieleksi ei välttämättä valikoidu englanti tai mikään muu niin sanottu maailmankieli, vaan suomi on sekä perheissä että laajemmin maahanmuuttajayhteisöissä yleisesti käytetty lingua franca eli kieli, jota käytetään vuorovaikutuksessa, vaikka se ei välttämättä ole yhdenkään osapuolen ensimmäisenä oppimana kieli”. On hienoa, että Suomessakin vähitellen pääkansalliskielemme asemaa korostetaan yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Toinen tärkeä teema on maahanmuuttajien poliittinen osallis- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 tuminen, josta ovat kirjoittaneet Marjukka Weide ja Pasi Saukkonen. Maahanmuuttajilla – kuten ei kantaväestöönkään kuuluvilla – ole monia yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavia. Esimerkiksi ruotsinsuomalaisten kehnoa kielistatusta on valiteltu vuosikymmeniä. Olisikohan läntisessä naapurissamme uudistusvauhti tältä osin parantunut, jos maanmiehemme olisivat innostuneet äänestämään esimerkiksi paikallisvaaleissa kantaväestön tapaan. Uskon niin. Sama toistuu monessa muussakin maassa – nyt täällä Suomessa. Tekijät toteavat lukunsa lopussa, että ”odotettavissa on, että maahanmuuttajat aktivoituvat äänestämään entistä enemmän etenkin kunnallisvaaleissa, mutta myös kansallisesti”. Toiveeseen on helppo yhtyä. Kirjassa on niin sanottujen teoreettisten ja tutkimusaineistoihin liittyvien artikkeleiden ohella myös kirjoituksia, jotka painottavat muuttoliikkeen käytäntöjä. Tässä suhteessa esimerkiksi ”Turun koulukunnan” (kaikki väitelleet Turussa) edustajien Jarkko Rasinkankaan, Merja Aniksen (yhdessä Maila Malinin kanssa) ja Annika Forsanderin kirjoitukset käsittelevät maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä käytäntöjä ja kipupisteitä. Maailma muuttuu nopeasti myös muuttoliike- ja vähemmistökysymysten saralla. Tätä kirjoitettaessa (10.3.2014) Suomi pohtii Syyriasta tulevien pakolaisten sijoittamista. Samoin Venäjän invaasio Krimillä tuo kysymyksiä siitä, miten Venäjä suhtautuu Suomessa asuvien venäläisten integroitumiseen ja yleensäkin venäläisiin liittyviin vähemmistökysymyksiin. Maassamme on yli 60 000 Venäjältä muuttanutta. Itse kullakin on hyvässä muistissa parin vuoden takaiset lapsikiistat venäläisten kanssa. Muutamasta huostaanotetusta maahanmuuttajalapsesta saatiin melkoinen rähinä ja ainakin Suomen puolella paha mieli. Tässä suhteessa on tärkeää perehtyä Tuuli Anna Mähösen ja Inga JasinskajaLahden artikkeliin, joka antaa välineitä etnisten ryhmäsuhteiden hallinnalle ja parantamiselle. Muuttajat-teos on laaja kokonaisuus, jossa on lähes 400 sivua. Kirjan artikkelit on erinomaisesti kirjoitettu ja toimitettu, eli sellaisenaan kirja on mitä mainion oppikirja sekä lukioille että korkeakouluihin. Kirjaa on esipuheen mukaan tehty vuodesta 2009, eli kyseessä on ollut varsin pitkä prosessi. Johtuuko sitten hankkeen pitkästä toteutuksesta, mutta kirjassa esitettävä tilastomateriaali olisi kannattanut päivittää toimitustyön viime vaiheilla. Nyt tilastojen viimeiset vuodet ovat jo 3–4 vuoden takaa, eli sellaisenaan ne eivät tarjoa ajankohtaista tietoa tässä kiireisessä maailmassa. Kirjassa on kaksi lukemista helpottaa kokonaisuutta. Hakusanasto helpottaa asioiden löytymistä kirjan sivuilta. Sanasto on kattava ja hyvin toteutettu. Lisäksi kirjassa on kunkin luvun perässä kokoomalaatikko, jossa esitellään otsikolla ”Enemmän aiheesta” alan lisäkirjallisuutta. Kummankin menettelyn soisi leviävän tieteellisissä julkaisuissa. Martikaisen, Saukkosen ja Säävälän toimittaja kirja on tärkeä lisä suomalaiseen muuttoliikekirjallisuuteen. Lisää tietoa toki tarvitaan, sillä kirjoittajien joukosta puuttuvat esimerkiksi historioitsijat, joilla on erinomainen kyky yhdistää mennyttä ja nykyisyyttä. Siten jokin nuoria tutkijoita nyt ihmetyttä- vä asia on useimmiten muuttoliikehistorioitsijoiden toimesta saatettu selvittää jo kauan sitten. Joka tapauksessa kyseessä on tarpeellinen ja huolellisesti tehty teos, jonka toivoo kuluvan opiskelijoiden ja alan ammattilaisten käsissä. Kirjoittaja on Siirtolaisinstituutin johtaja. Teknologian tulevaisuuden näkymiä Juhani Unkuri Elina Hiltunen ja Kari Hiltunen: Teknoelämää 2035. Miten teknologia muuttaa tulevaisuuttamme? Talentum 2014. Teknoelämää 2035 -kirja on laajaalainen analyysi siitä, millaisia uusia innovaatioita teknologian eri alueilla ollaan kehitetty ja ollaan kehittämässä. Kirjassa käsitellään energian, liikenteen, nanoteknologian, materiaatekniikan, biotieteiden, vihreän teknologian, robotiikan, tietotekniikan, lääketieteen ja avaruustekniikan nykytilannetta ja tulevaisuutta. Kirjan tekijöiden mukaan kirjan teknologiat ovat valikoituneet heidän mielenkiintonsa, taustamateriaalin sekä teknologioiden potentiaalisen yhteiskunnallisen merkityksen perusteella. Kirjan ovat laatineet aviopari Elina ja Kari Hiltunen. Elina Hiltunen on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja Kari Hiltunen tekniikan tohtori. Kumpikin on kouluttautunut Teknillisen korkeakoulun, nykyisen Aalto- yliopiston Kemian tekniikan korkeakoulussa ja tehnyt tieteellistä tutkimusta biomuovien parissa. Teknologian kehittämisen lisäksi molemmat ovat työskennelleet tuotannon, kaupallistamisen, hankinnan ja teknologiastrategian saralla. Futuristi eli tulevaisuuden tutkija Elina Hiltunen sai vuonna 2011 Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Tulevaisuuspalkinnon työstään heikkojen signaalien ja ennakoinnin parissa. Teknoelämää 2035 on tehty kunnianhimoisesti ja siinä on hyödynnetty laajaa lähdemateriaalia. Kirjoittajat ovat käyneet läpi satoja erilaisia lehtiartikkeleita ja internet-lähteitä, perehtyneet lukuisiin kirjoihin ja dokumenttifilmeihin sekä tehneet runsaasti asiantuntijahaastatteluja. Yli 300-sivuisessa kirjassa on yli 1 100 lähdeviitettä. Lähdemate riaalin ansiokkaan referoinnin lisäksi tekijät ovat käyttäneet omaa luovaa otettaan hahmottaessaan teknologian tulevaisuuden näkymiä. Teknologioita avataan täsmällisesti, mutta kirja on kuitenkin riittävän helppolukuinen myös teknologiaan vähemmän perehtyneille. Monissa teemoissa käytännön arkipäivän taso on vahvasti esillä. Kirjoittajien innostus uuteen teknologiaan välittyy, mutta ote on samalla riittävän objektiivinen. Kirjassa muistutetaan ympärillämme olevan korkeaa teknologiaa, jota emme sellaiseksi edes miellä. Esimerkkeinä voi mainita autojen jarrujen, sensoreiden ja muiden teknisten elementtien yhteentoimivuuden, ruuanvalmistuksen prosessit sekä ompelukoneet neuloineen ja lankoineen. Lähitulevaisuudessa mahdollisesti voimakkaammin esiin nousevia teknologioita ovat muun muassa sähköautot ja 3D-tulostus. Sähköautojen tämänhetkisenä keskeisenä haasteena on akkujen toimivuus. 3D-tekniikan avulla saatetaan jatkossa tulostaa esimerkiksi ruokaa, metallia ja ihmisen varaosia. Muista teknologioista suuria odotuksia liittyy muun muassa geenitesteihin ja kvanttitietokoneisiin. Tällä hetkellä kaukaiselta tuntuviin teknologisiin visioihin lukeutuu esimerkiksi avaruusturismi. Ajatuksena on asuttaa jatkossa Marsia ja saada nanoteknologian avulla aikaan hissi, joka vie ihmisiä avaruuteen. Kirjassa avataan teknologian ennusteiden laatimisen periaatteita sekä pohditaan teknologiakehityksen voimia ja vastavoimia. Teknologian kehityksen muistutetaan olevan usein aikaa vievää ja vaiheittaista. Tämän päivän laboratorioissa työstettävät uudet teknologiat tulevat markkinoille vuosien tai kymmenien vuosien päästä, jos tulevat ollenkaan. Teknologia ei kehity tyhjiössä, vaan se on monien eri tekijöiden vuoropuhelua. Siinä ovat mukana esimerkiksi yhteiskunta, kuluttajien asenteet, markkinat, lainsäädäntö ja politiikka. Kirjan lopussa sekoitetaan faktaa ja fiktiota. Vanha tuttu Romeo ja Julia päivitetään vuoteen 2035 kolmen vaihtoehtoisen skenaarion kautta tieteisromaanin hengessä. Ensimmäisessä vaihtoehdossa teknologia on pettänyt. Toisessa teknologia on kehittynyt lineaarisesti ja on melkein jokaisen ihmisen arkielämän tärkeä osa. Kolmannessa teknologian kehitys on jatkunut eksponentiaalista vauhtia. Teknologia on kaikkialla ja auttanut ratkaisemaan monia ihmisen ongelmia, kuten vanhenemisen, useat sairaudet ja ilmasto-ongelmat. Osio korostaa inhimillisyyden ja ihmisläheisyyden ensisijaisuutta, vaikka teknologiat kehittyvät. Kirjoittaja on teologian maisteri ja vapaa toimittaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 69 Tarinoiden kaipuu Pekka Wahlstedt Juhana Torkki: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014. Länsimainen kulttuurimme on ylpeä erosta, mikä vallitsee länsimaiden ja muiden kulttuurien välillä. Länsimaiden erikoisuus on kriittinen ja objektiivisuuteen pyrkivä tieteellinen ajattelu, kun taas vanhemmissa kulttuureissa vallitsi uskonto ja uskonnolliset myytit ja tarinat. Länsimaisten ihmisten ylpeys on kuitenkin ennenaikaista, sillä tunteisiin vetoavat ja kriittisen ajattelun vaientavat tarinat ovat vallanneet lähes kaikki kulttuurimme alat, mukaan lukien politiikan ja talouden. Toimittajien tärkein tehtävä on objektiivisen tiedonvälityksen ja vallan vahtikoirana olemisen sijasta viihdyttää kansaa hinnalla millä hyvänsä. Näin väittää puhetaidon tutkija ja opettaja Juhani Torkki teoksessaan Tarinan valta. Torkki myös tutkii ja erittelee analyyttisesti, mikä tarina on ja miten se esitetään. Apunaan hän käyttää erityisesti Aristotelesta ja C. G. Jungia, joiden teoreettiset huomiot elävät nykypäivän tarinoiden taustalla, vaikka tarinan kertojat eivät siitä itse olisikaan tietoisia. Torkki tuo antiikin ja muut vanhemmat teoreetikot tähän päivään esittelemällä ja analysoimalla sellaisia tarinankertomisen mestareita kuin Steve Jobsia ja Barack Obamaa. Myös suomalaisia tarinankertojia esitellään, etunenässä Esa Saarinen ja Timo Soini. Aristoteleen mukaan tarinan tarkoitus on herättää tunteita, ja 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 draama on tehokkain tapa tehdä se. Draamassa hyvä ihminen joutuu kärsimään epäoikeudenmukaista kohtelua pahojen ihmisten tai voimien toimesta – kunnes hyvä saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Samoin jungilaiset arkkityypit, jotka ilmenevät Jungin mukaan usein saduissa, noudattavat tätä kaavaa. Tuhkimo-satu on tyypillinen, ja myös Raamatun Davidissa ja Goljatissa sorrettu pieni ja hyvä kukistaa suuren ja pahan. Suomen oma tarina on tietysti talvisota, jota muistetaan vieläkin suurella hartaudella. Politiikan kentällä Soini ja perussuomalaiset puolustavat pientä suomalaista suuria korruptoituneita puolueita vastaan. Yhdysvalloissa taas Obama puhuu koskettavin sanoin laman runteleman pienen amerikkalaisen puolesta suuria ja kasvottomia yrityksiä ja pankkeja vastaan. Varsinainen tarinan kertoja on media, joka dramatisoi ja kärjistää dramaattisetkin tapahtumat äärimmilleen. Vallan vahtikoirat ovat joutuneet väistymään viihdyttävien mutta tyhjänpäiväisten tarinoiden tieltä. Miksi sitten sivistyneetkin ihmiset saattavat sammuttaa järjen valonsa ja antautua tarinoiden vietäväksi? Torkki viittaa evoluutiopsykologiaan. Tarinoiden kaipuu johtuu siitä, että syvällä sisällään ihminen elää vielä luolamiehen tasolla viidakossa tuntemattomien voimien ympäröimänä. Tarinoiden jyrkkä jako hyvään ja pahaan, niiden väliseen taisteluun ja hyvän voittoon, heijastaa turvattoman yksilön samastumista omaan tuttuun heimoon sekä vieraan ja uhkaavan ulkopuolisen todellisuuden torju- mista. Ei liene sattuma, että nykyään puhutaan paljon ”heimoista”, joihin yksilöt samastuvat ja identifioituvat. Tarinankertojien varsinainen kohde on suuri massa, jolle kriittinen ajattelu on jo koulutuksenkin puolesta jäänyt vieraaksi. Torkki arvostelee paljon tarinoiden ylivaltaa, ja viittaa usein Sokrateeseen ja Platoniin, jotka elivät keskellä suuria massoja sekä näitä mukaansa houkuttelevia kansankiihottajia. ”Tunne itsesi”, oli Sokrateen tunnuslause. Jo sen evoluutiopsykologisen tosiasian tiedostaminen, että luolamies asuu itse kunkin piilotajunnassa, on askel parempaan itsetuntemukseen ja tarinan vallan horjuttamiseen. Myös tieteellisen tiedon objektivisuutta ja puolueettomuutta vaalivat sivistyneistön edustajat voisivat jalkautua kansan pariin välittämään tiedettä tarinoiden kielellä. Torkki painottaa, että tarinoissa on hyvätkin puolensa, kuten taito kertoa asioista selkeästi ja tiiviisti, koskettavasti ja mieleenpainuvasti. Tämä taito akateemisilta ihmisiltä usein puuttuu. Paras tapa arvostella huonoa ja vahingollista tarinaa on kertoa hyvä tarina. Tarinoinnissa on kyse siitä, miten tietoa tai valhetta välitetään. Näin kärkevän ja kitkeränkin kritiikin voi maustaa sellaisilla sanoilla ja lauseilla, että niiden kohdekin pystyy sen ottamaan vastaan ja nielemään. Torkki näyttää itse hyvää esimerkkiä – tarinan olemuksen perusteellisesti ja tarkasti analysoiva Tarinan valta on samalla erittäin havainnollisesti, elävästi ja herättävästi kirjoitettu. Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko. Kielen ja kirjallisuuden palveluksessa Tapani Kelomäki H. K. Riikonen: Im Dienste von Sprache und Litteratur. Mémoires de Société Néophilologue de Helsinki. TOME LXXXVIII. La Société Néophilolique 2013. H. K. Riikosen kirjoittama teos on Uusfilologisen yhdistyksen historiikki sen alusta vuodesta 1887 sekä juurista sitä ennen. Samalla teos on Neuphilologische Mitteilungen (1899) ja Mémoires de Société Néophilologue de Helsinki (1893) -julkaisusarjojen historiaa. Historiikeille ominaisesti teoksen esitystapa on kronologinen, ihmiset ja asiat ovat järjestyksessä ja sävy on positiivinen. Yhdistyksen nopeasti vakiintuneet tavat ja käytännöt selvitetään kirjassa, josta välittyy kuva tunnelmallisista sitseistä sekä täsmällisestä puheesta keskiaikaisten tekstien äärellä. Teos on tarkka ja perusteellinen, lähteitä on käytetty laajasti, erityisen huolellisesti perehdytty yhdistyksen pöytäkirjoihin ja julkaisuihin. Kerrottavaa on paljon, minkä vuoksi siellä täällä kertomus hieman polveilee sinänsä kiinnostavissa yksityiskohdissa ja on lopussa paikoin luettelomaista, mutta pääosin kerronta etenee johdonmukaisesti. Yleensäkin teos on sivistynyt, esimerkiksi kieliä on tyylikkäästi ja kaikkea kääntämättä vieri vieressä: ranskaa, saksaa, englantia, suomea ja ruotsia. Suomalaiselle lukijalle teos on sujuvaa saksaa. Eri ajoilta on kiinnostavia kvantitatiivisia tietoja ja taulukoita muun muassa jäsenmäärästä, miesten ja naisten vaih- televasta jakaumasta, julkaisujen sivumääristä, kansainvälisistä suhteista sekä suhteuttavia tietoja kotimaisista ja kansainvälisistä tieteellisistä aikakauslehdistä. Yhdistyksen painopiste on aina ollut filologiassa. On keskitytty vanhojen tekstien tutkimukseen, mikä tarkoittaa tekstikokoelmien laatimista ja julkaisemista sekä tekstikriittistä tutkimusta erityisesti keskiajalta, mutta myös kielihistoriaa, lainasanatutkimusta ja etymolo giaa. Eri aikoina on lisäksi pidetty esitelmiä ja julkaistu kirjoituksia estetiikasta, slaavilaisesta filologiasta, kirjallisuuden tutkimuksesta sekä aiemmin runsaasti myös kielenopetuksesta. Alkuaikoina kirjoittajien ja esiintyjien vähälukuisuuden vuoksi esitysten kirjo vaihteli enemmän, jolloin esitelmöitiin muun muassa mytologiastakin. Julkaisut ovat olleet tieteellisiä artikkeleita ja muita kirjoituksia esimerkiksi pedagogiikasta, sittemmin myös väitöskirjoja ja monografioita. Yhdistyksen perustaminen kytkeytyy kiinteästi uusien kielten, lähinnä saksan, ranskan ja englannin yliopistolliseen opettamiseen ja tutkimiseen Helsingissä sekä kielten kouluopetukseen. Yhdistyksen perustamisen aikoihin jokainen tieteellinen seura oli nykyistä huomattavasti merkittävämpi osa maan tiedettä ja muuta kulttuuria, koska sivistys oli ohutta ja sivistyneistö pieni. Niinpä yhdistyksen piirissä monet olivat mukana monenlaisissa yhteiskunnallisissa ja sivistyksellisissä tehtävissä, esimerkiksi H. G. Porthan, J. V. Snellman tai Fredrik Cygnaeus. Teoksesta välittyy uudisraivaajien sivistysoptimismi, usko koulutukseen ja edistykseen sekä kielentutkijoiden pyrkimykset kansainvälisyyskasvattajiksi ja sivis- tyksen airuiksi. Uusien kielten osaajilla ja tutkijoilla on ollut tuntuva rooli Suomen kansainvälistämisessä ja eurooppalaistamisessa sekä ammatillisesti että konkreettisestikin, muun muassa diplomaatteina ja erilaisina kulttuurilähettiläinä. Matkan varrella näkyy myös kulttuurisia suunnanmuutoksia, esimerkiksi klassillisen sivistyksen suhteellinen heikkeneminen tai se, miten tavattoman kaukainen paikka Amerikka ennen toista maailmansotaa oli, sillä yhdistyksen johtohenkilöistä ei oikeastaan kukaan ollut siellä käynyt. Vaikka yhdistys tavallaan on aiheiltaan arjen yläpuolella (keskiaikaiset tekstit, runot, estetiikka), kielten tutkimuksellakin on ollut poliittista merkitystä ja politiikalla on ollut merkitystä tutkimukselle. Alkuaikoina toiminta näyttää monin tavoin tukeneen niin sanottua kansallista projektia, sillä suomalaisen kulttuurin keskeisiä hahmoja vilahtelee teoksen sivuilla (esim. E. N. Setälä ja Otto Donner). Yhdistyksen kansainvälisesti kokeneilla ja kielitaitoisilla jäsenillä oli käyttöä ennen itsenäistymistä sekä nuoren tasavallan kansainvälisen aseman vakiinnuttamisessa. Muutamissa kohdin teos kuitenkin välttelee suoraa puhetta. Itsenäistyvässä tasavallassa eli rinnakkain suomi ja ruotsi, oli suomenmielisiä ja svekomaaneja, joita nimeltä mainiten oli myös yhdistyksessä (esim. Axel Freudenthal ja Heikki Ojansuu). Yhdistys oli hyvin ruotsinkielinen, kuten muutkin seurat noihin aikoihin. Ei vaikuta siltä, että teos erityisesti peittelisi mitään, mutta lukijalle jää mietittäväksi, kuinka sopuisaa suomen ja ruotsin rinnakkaiselo on ollut. Toinen kiintoisa poliittisluontei- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 71 nen seikka on seuran pääalojen ja slaavilaisen filologian vaihtelevat välit, mikä kansallisen projektin aikana ja myöhemminkin on eri tavoin heijastellut Suomen suhdetta Venäjään ja Neuvostoliittoon. Slavistit kärsivät siitä, että venäjä oli sortavan imperiumin kieli. Muitakin filologiassa tuntuvia itäisen ja läntisen kulttuurin eroja oli jatkuvasti niin paljon, että lopulta slavistit lähtivät ja perustivat Slavistipiirin vuonna 1964. Politiikka tuntui myös maailmansotien aikoina ja välillä. Yhdistyksen johtajistossa ja jäsenistössä oli useita germanisteja, joilla oli erilaisia suhteita kansallissosialistisen ajan saksankieliseen maailmaan. Toisaalta oli myös romanisteja ja anglisteja, jotka suhtautuivat nuivasti germanistiikkaa haittaavaan politiikkaan ja joihinkin germanisteihin. Lisäksi oli tutkijoita, joille filologinen tutkimus oli eskapismia menneiden maailmojen teksteihin. Näistäkin asioista teos kirjoittaa esittelemällä tosiseikkoja niin monipuolisesti, että syntyy ristiriitaisuudessaan ehkä todenmukainen kuva noista ajoista. Tuollainen hienotunteisuus on lopulta hyvä ratkaisu. Kirjassa esitellään useita ansiokkaita uurastajia, tehokkaita esimiehiä, lahjakkaita tutkijoita ja monenlaisia uran aukaisijoita, kuten Werner Söderhjelm, Arthur Långfors tai Veikko Väänänen. Miehet tulevat mainituiksi etevinä filologeina, tutkimusten edistäjinä ja organisaattoreina sekä monipuolisina sivistyksen agentteina. Suomessa vieraili yhdistyksen alkuaikojen niukkoina vuosina myös ulkomaisia opettajia, kuten Léon Biaudet tai Jean Poirot. On erinomaista, että nuokin nimet tulevat mainituksi pioneereina yhdistyksen piirissä. 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 4 Historiikkien ylevään tapaan t eos kertoo ihmisistä ja tapahtumista, yhdistyksen menestyksestä, mutta niukasti erimielisyyksistä, arjesta, esimiesten toimintavoista ja luonteista. Niinpä kiinnostavassa pienoisartikkelista opettaja Hanna Andersinista luetellaan vaikuttava luettelo julkaisuja, kansainvälisiä suhteita ja muuta toimintaa, mutta vain ohimennen tuodaan esiin hänen vahvuutensa vastustaa jopa esimies Söderhjelmiä. Lähes ainoana mainintana tuollaisesta asiasta se panee lukijan miettimään kuvaa johtohenkilöistä hieman yksituumaiseksi. Teoksen kertomuksessa menneisyys näyttää nykytilaan johtavalta edistyvältä prosessilta. Se on voittajien historiaa ja suhteellisen niukasti tieteenhistoriaa, käsitehistoriaa tai tieteensosiologiaa. Historiikit ovat luonteeltaan sellaisia, siinä lajissa teos on erinomainen. Teos ei myöskään suoraan tarkastele seuran alojen keskinäisiä jännitteitä, vaikka siellä täällä ilmenee uusien ja vanhojen kielten kilpailu asemasta. Asia on aiemmin ollut mutkikas, sillä uudet kielet (saksa, ranska sekä lisäksi italia ja espanja) ovat taistelleet elintilasta klassillisen filologian vallitessa. Toisaalta useimmat noiden kielten professorit ja esimiehet ovat olleet klassillistenkin kielten taitajia ja tutkijoita, varsinkin latinan eri muotojen hallitseminen on ollut edellytyksenä filologialle. Teos näyttää myös uusien kielten muuttuvia suhteita, englanti on vääjäämättä kasvanut kauas ranskan ja saksan ohi. Vaikuttaa siltä, että kielentutkimus on yhdistyksen piirissä ikään kuin lingvistisesti koteloitunut, filologian suojassa, sillä isot lingvistiset suuntaukset, kuten nuorgrammaattinen kielitiede tai struktura- lismi, eivät näy yhdistyksen kielitieteellisen toiminnan taustalla. Nähdäkseni kirjallisuustieteeseen on läheisemmät välit. Teoksen viimeisessä luvussa todetaan, että alkuperäisestä filologisuudesta (tekstikritiikki ja vanhojen tekstikokoelmien toimittaminen, kielihistoria, etymologia, lainasanatutkimus, kulttuurihistoria ym., aikaisemmin myös pedagogiikka) yhdistyksen ala on laajentunut. Samoin todetaan pitkin matkaa, että yhdistys on ollut uskollinen tutkimuksellisille perinteilleen, eikä kaikkea ole koskaan mahdollista tehdä. Nähdäkseni kuitenkin kielentutkimus on laajentunut nopeammin kuin yhdistys esimerkiksi pragmatiikan suuntaan, eivätkä se tai synkroninen syntaksin tutkimus tai vaikkapa sosiolingvistiikka ole yhdistyksessä kovin näkyneet. Esimerkiksi englantia tutkitaan Suomessakin nykyään laajemmin kuin yhdistyksen perinteisen filologian näkökulmasta, joten huomattava joukko nykyisiä suomalaisia anglistiikan professoreita esiintyy teoksen sivuilla vain harvoin tai ei lainkaan. Aivan lopuksi teos esittelee yhdistyksen nykyisen puheenjohtajan Juhani Härmän pohdiskeluja sanojen filologia, kielitiede ja lingvistiikka merkityksestä eri kielissä ja eri aikoina. Tämän voinee käsittää ehdotukseksi määritellä asioita uudelleen, mikä ehkä on valmistautumista perinteikkään yhdistyksen avartumiseen nykyhetken laajenevaan lingvistiseen maailmaan. Se on epäilemättä tehtävissä perinteitä ja entisiä kiinnostuksen kohteita hylkäämättä. Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja alan oppihistorian opettaja. RENTOJA UPEITA ILMAVIA AINOJA LOMALLE KESÄÄN MATKOILLE FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET X120 Tutkittua tietoa meiltä ja maailmalta Tapio Markkanen, Allan Tiitta & Paula Havaste (toim.) Suomalaisia tieteen huipulla Tieteen huipulle on noustu niin aateliskartanoista kuin matalista majoistakin. Sata kiehtovaa tarinaa maamme antaumuksellisista tieteentekijöistä. Gaudeamus. Laadukasta tieto- ja tiedekirjallisuutta kaikille tiedonjanoisille. Tutustu koko valikoimaamme verkkosivuillamme www.gaudeamus.fi ja seuraa uutisiamme Facebookissa: Gaudeamus Helsinki University Press. · GAUDEAMUS · Tiedon puolella.