Tee itsellesi kirstu ja opi elämään.” Kuoleman ja käsityön suhde
”Tee itsellesi kirstu ja opi elämään.” Kuoleman ja käsityön suhde kansalaisopiston ruumisarkkukurssilla Uskontotieteen pro gradu -tutkielma Humanistinen tiedekunta Jonna Korhonen 11.4.2014 SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO ......................................................................................................................... 1 1.1. Tutkielman aihe ja tutkimuskysymykset ..................................................................... 1 1.2. Katsaus tutkimuksen aihepiiriin .................................................................................. 5 1.3. Kohderyhmä ja aineisto ............................................................................................... 9 1.4. Narratiivit ja diskurssit ............................................................................................... 13 2. RUUMISARKKUKURSSI ..................................................................................................... 18 2.1. Kuulin jostain, että jossain Suomen pikkukylässä järjestettiin hauta-arkun valmistus kurssi ................................................................................................................................. 18 2.2. Sinne osallistuminen oli ihan ehdoton juttu minulle ................................................ 20 2.3. No monethan kysyivät, että itsellesikö sinä sitä arkkua teet .................................... 26 2.4. Taitaa olla että sinne ei hakeudu edes sellaisia, jotka eivät pysty pohtimaan kuolemaan liittyviä asioita ................................................................................................ 28 3. KÄSITYÖ ............................................................................................................................ 30 3.1. Näkökulmia käsityöhön ja sen tekemiseen ............................................................... 30 3.2. Ruumisarkuntekijöiden käsityöpuhe ......................................................................... 35 3.3. Käsityö osana elämänhallintaa .................................................................................. 47 4. KUOLEMA ......................................................................................................................... 53 4.1. Hyvä ja paha kuolema suomalaisessa kontekstissa .................................................. 53 4.2. Kuoleman kohtaaminen ............................................................................................ 62 4.3. Ruumisarkuntekijöiden kuolemapuhe ...................................................................... 65 4.4. Ars moriendi – kuolemisen taito................................................................................ 78 5. KÄSITYÖLÄISEN ARS MORIENDI ....................................................................................... 81 5.1. Käsityö ja kuolemanhallinta ...................................................................................... 81 5.2. Osallistuva kuolemankulttuuri .................................................................................. 86 LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO ...................................................................................... 90 Liite 1: Kirjoituspyyntö ......................................................................................................... 98 Liite 2: Täydentävä kirjoituspyyntö ...................................................................................... 99 1. JOHDANTO 1.1. Tutkielman aihe ja tutkimuskysymykset On keskiviikkoiltapäivä Kontulan Mikaelin kirkossa, ja ompelukurssin aiheena on kuolinpuku. (Kirkko ja Kaupunki, 41/2012.) Modernia yhteiskuntaa on tutkimuskirjallisuudessa pidetty vahvasti kuoleman kieltävänä. Kuolema ja kuoleva ihminen on siirretty pois kotoa, pois läheisten luota ja pois näkyviltä: sen paikka on sairaaloissa ja muissa laitoksissa, ammattilaisten, kuten lääkäreiden, hoitajien, patologien ja hautaustoimistojen käsissä. Yhteisölliset suremisen merkit, kuten suruhunnut ja -puvut sekä suruaika, on jätetty pois käytöstä, ja sureminen itsessään medikalisoitu oireeksi, jota pitää terapialla hoitaa. Kuolema kielletään piilottamalla kuolevat ihmiset, vainajat sekä myös kuolemaa seuraava suru. (Ariés 1976, 87–100; Pentikäinen 1990, 198.) Tutkimuksessa on kuitenkin kiinnitetty huomiota postmodernissa yhteiskunnassa toisella tavalla läsnä olevaan kuolemaan. Kuolema on keskeisellä paikalla mediassa. Kuolema tulvii tietoisuuteemme uutisista, dekkareista, rikossarjoista, elokuvista ja videopeleistä. Mediassa ei kuitenkaan ole esillä meitä koskettava kuolema, vaan toisen kuolema. Toisen, joka on rikossarjan fiktiivinen uhri, toisen, joka kohtaa luonnonkatastrofin maailman toisella puolella, tai toisen, jonka raaka surmaaminen kuuluu tietokonepelin juoneen. Sinun tai minun kuolemaa ei kuitenkaan yhteiskunnassamme juuri näy. Kuolemaa ympäröi uudenlainen hiljaisuus.1 (ks. Saarinen 2011, Utriainen 1994, 7.) Se, että me kaikki kuolemme joskus, on pitkälti vaiettu tosiasia. Tätä havainnollistaa hyvin Petri Kartun (2004, 54) huomio uskontoneutraaleissa hautajaisissa puhujina toimivien haastatteluista. Puhujien haastatteluissa kävi ilmi, etteivät omaiset useinkaan tiedä, mitä vainaja halusi, koska kuolemasta ja kuolemisesta ei ollut puhuttu vainajan vielä eläessä. 1 Geoffrey Gorer (1980, 50–51) on kuvannut yhteiskuntamme suhdetta kuolemaan myös kuoleman pornografian käsitteen kautta. Kuolema on jotain sellaista, joka halutaan piilottaa näkyviltä ja josta ei ole soveliasta keskustella, mutta josta kuitenkin ollaan salaa kiinnostuneita. Kun luonnollinen kuolema on kielletty aihe, mediassa ja viihteessä näkyvä väkivaltainen kuolema toimii keinona ”tirkistellä” kiellettyä aihetta. 1 Ja silti: keskiviikkoiltapäivänä Kontulan Mikaelin kirkossa kokoontuu ompelukerho, jonka ohjelmassa on valmistaa itselle tai läheiselle kuolinpuku, ruumispaita. Eikä tämä ole mitenkään ainutkertainen tapahtuma: ympäri Suomea kansalaisopistoissa ja seurakunnissa järjestetään erilaisia kuolemaan liittyviä käsityökursseja. Kursseilla valmistetaan ruumisarkkuja, tuhkauurnia, arkkuvaatteita sekä ruumispaitoja omaan tai läheisten käyttöön. Tällainen kuoleman nostaminen pöydälle ja käsityönopetuksen kohteeksi ei tunnu sopivan aiemman tutkimuksen maalaamaan kuvaan suomalaisesta kuolemankulttuurista. Kuolemankulttuurilla viittaan tässä tutkimuksessa niihin erilaisiin asenteisiin ja ajatusmalleihin, joilla kuolemaan suhtaudutaan tietyssä ajassa ja paikassa. Kuolemankulttuuri, kuten kulttuuri ylipäänsäkään, ei ole yhtenäinen tai yksiääninen kokonaisuus, vaan saattaa koostua useista erilaisista ja osin päällekkäisistä tavoista nähdä kuoleman luonne, rooli ja merkitys ihmiselle. (Pentikäinen 1990, 7.) Haluankin tässä tutkimuksessa selventää kuolemaan liittyvien käsitöiden ilmiötä. Tutkimuksessa tarkastellaan ruumisarkkukurssille osallistumisen motiiveja, kurssilaisten käsityökäsityksiä sekä kuolemakäsityksiä. Tutkimuskysymyksieni kautta pyrin selventämään joiltakin osin sitä, mistä suomalaisessa kuolemankulttuurissa on tällä hetkellä kyse, ja millä tavalla ruumisarkkukurssit ja niille osallistuvat suomalaiset asettuvat osaksi laajempaa suomalaista kuolemankulttuuria. Miten on mahdollista, että tabusta onkin yhtäkkiä tullut osa kansalaisopistojen opinto-ohjelmaa? Mistä kertoo se, että näille kursseille löytyy osallistujia? Ja miksi omaa tai läheisen kuolemaa halutaan lähestyä juuri käsitöiden ja itse tekemisen kautta, ruumisarkkukurssilla? Se suomalainen kuolemankulttuuri, jonka keskellä parhaillaan elämme (ja kuolemme), vaikuttaa varsin hämmentävälle yhdistelmälle vaikenemista, avointa puhetta sekä toimintaa. Tutkimuksessani sekoittuvat käsityötieteen sekä uskontotieteen tutkimusperinteet. Kuolemaa voidaan pitää uskontotieteelle perustavana aiheena: alusta asti juuri kuolema on nähty keskeiseksi tutkimuskohteeksi ja merkittäväksi uskonnollisen ajattelun aspektiksi (ks. Ebersole 2005, 2237–2240). Tutkimuksessani kohderyhmää yhdistävä tekijä on kuitenkin kurssille osallistuminen ja osallisuus suomalaisesta kuolemankulttuurista, ei uskonnollinen tausta. Uskontotieteen tutkimuskohdetta on usein jaoteltu kahden erilaisen uskontomääritelmän kautta: toisaalta uskonto nähdään suhteessa 2 yliluonnolliseen tai tuonpuoleiseen, tai suhteessa pyhään ja siihen liittyviin rajanvetoihin. Näiden ohella uskonto voidaan nähdä ihmisten perimmäisten huolenaiheiden näkökulmasta. (Sjöblom & Utriainen 2004, 11.) Kuolema on tällainen jokaisen ihmiselämän perimmäinen huolenaihe, johon on perinteisesti vastattu uskonnolla. Esimerkiksi Jacques Waardenburg (1986, 31) määrittelee uskonnon orientoitumisjärjestelmäksi, joka mahdollistaa valintojen tekemisen tietyn merkitystä antavan viitekehyksen puitteissa. Clifford Geertz (1986, 93) puolestaan näkee uskonnon symbolien järjestelmänä, joka muodostaa käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä ja näin tarjoaa vastauksia perimmäisiin huolenaiheisiin. Nyky-yhteiskunnassa vastausta rakennetaan myös muulta kuin uskonnolliselta pohjalta, mutta kuoleman asema maailmankuvaan vaikuttavana perimmäisenä huolenaiheena säilyy. Kuoleman merkitystä ihmisille voidaan myös lähestyä pyhän käsitteen kautta. Ihmisen ajattelulle on tyypillistä kategorioida asiat sisä- ja ulkopuolen sekä niitä erottavan rajan kautta. Erottaminen ja yhdistäminen ovat inhimilliselle ja kulttuuriselle ajattelulle keskeisiä kategoriointiperusteita. Ihmiselle merkityksellisiä kategoriarajoja, kuten yhteisön sisä- ja ulkopuolen, ihmisruumiin sisä- ja ulkopuolen, ihmisen ja eläimen sekä ihmisen ja eiihmisen välistä rajaa on merkitty ja merkitään edelleen pyhän käsitteen kautta. Pyhä ei kuitenkaan ole uskontoon sidoksissa oleva käsite, mikäli se ymmärretään tähän tapaan kielellis-käsitteellisten kategoriarajojen merkitsijänä.2 Pyhä on kielellinen ilmaus asioille, jotka on erotettu muusta erilleen, ja se aktualisoituu kategorioiden saumakohdissa. Elämän ja kuoleman välinen raja on tällainen merkityksellinen kategoriaraja, jota on merkitty pyhällä, myyteillä, rituaaleilla sekä eettisillä koodeilla. (Anttonen 1996, 90–95; Anttonen & Taira 2004, 20–22.) Kuolema, ja siihen liittyvä rajaaminen on myös osa nykyihmisen kognitiivista varustusta. Kuolemaan suhtautuminen perustuu kaikissa kulttuureissa ristiriitaisiin ajattelun malleihin, jotka heijastuvat myös käyttäytymiseen ja uskomuksiin. (Anttonen 2012, 213–215.) Kun ajattelemme omaa tai läheisen kuolemaa, ajattelemme samalla laajemmin elämää, kuolemaa, niiden merkitystä, niiden välistä rajaa 2 Veikko Anttosen (1996, 152–153) mukaan pyhän käsite ei alun perin ole ollut uskonnollinen käsite siinä mielessä kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme kristillisen ajattelumme ja tunnettujen maailmanuskontojen kautta. Pyhällä on alun perin merkitty nimenomaan alueiden ja ihmisruumiin sosiaalisesti merkityksellisiä rajoja. 3 ja rajan ylittämisen tapoja. Ei ole samantekevää, millä tavalla tuo rajanylitys tapahtuu. Ihmisten arvioidessa kuolemaa he ottavat käyttöönsä oman yhteisönsä perinteeseen kuuluvat tavat luokitella ja suhtautua kuolemaan, eli tietyn yhteisön taustalla vaikuttavien kuolemankulttuurien piirteet. Kuolema on kategoriaraja, joka tulee ylittää moraalisesti oikealla tavalla, ja johon tulee suhtautua tietyllä tavalla. (ks. Jylhänkangas 2004, 321– 322.) Elämän ja kuoleman välisessä rajassa on ihmiselle maailmankatsomuksesta riippumatta jotakin pyhää: sen ylittäminen ei ole huoleton asia (Anttonen & Taira 2004, 33). Tutkimukseni asemoituu uskontotieteen kenttään nimenomaan maailmankuvan tutkimuksen sekä perimmäisen huolenaiheen näkökulmista. Vaikka kuolema on uskontotieteen kentässä hyvinkin tavallinen tutkimusaihe, tuo työni suomalaiseen (ja myös kansainväliseen) tutkimuskenttään uutta näkökulmaa yhdistämällä kuoleman ja käsityöt, sekä ottamalla tutkimusaiheeksi ruumisarkkukurssit. Käsityötieteelle kysymyksenasetteluni käsityön saamista merkityksistä kuolemaan valmistautumisessa on hyvin tyypillinen. Käsityön tuottamia merkityksiä erilaisille ryhmille on tutkittu paljon. Myös käsityön vaikutus yksilön mielenterveyteen vaikeissa elämäntilanteissa on tutkittu aihe. Uutta tutkimuksessani onkin lähinnä käsityötieteen näkökulmasta käsityön yhdistäminen kuolemaan valmistautumiseen sekä käsityöprosessissa valmistettavasta tuotteesta (ruumisarkusta) nouseva merkityksen hakeminen. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kolme: 1. Millainen käsityökäsitys kurssille osallistujilla on? 2. Millainen kuolemakäsitys kurssille osallistujilla on? 3. Mikä yhteys käsityökäsityksillä ja kuolemakäsityksillä on ruumisarkkukurssien kontekstissa? Lisäksi selvitän näiden kysymysten pohjalta myös kurssilaisten syitä osallistua ruumisarkkukurssille. Pyrin hahmottamaan näitä kysymyksiä suhteessa aiemman tutkimuksen maalaamaan kuvaan nykyisen kuolemankulttuurimme piirteistä, ja etsin tämän pohjalta ruumisarkkukurssien paikkaa suomalaisessa kuolemankulttuurissa. 4 Tarkoituksenani ei siis ole saada aikaan kattavaa kuvausta suomalaisesta kuolemankulttuurista tällä hetkellä, vaan pikemmin avata yhden siihen kuuluvan ilmiön, ruumisarkkukurssien, luonnetta. Tavoitteena on antaa viitteitä siitä, mitä trendi valmistaa viimeinen leposija itse kertoo suomalaisesta kuolemankulttuurista. 1.2. Katsaus tutkimuksen aihepiiriin Kuolema Kuolema on tutkimusaiheena äärettömän monipuolinen: sitä voidaan tutkia ja on tutkittu monien eri tieteenalojen alla. Kuolemaa on lähestytty lääketieteen, biologian, teologian, antropologian, sosiologian, psykologian, historian, filosofian, oikeustieteen sekä tietysti myös uskontotieteen kautta. Suomalaisessa kontekstissa kuolemaa on tutkittu antropologian, uskontotieteen sekä erityisesti lääketieteen ja saattohoidon näkökulmasta. Eutanasia on ollut omalta osaltaan lisäämässä lääke- ja oikeustieteellistä, sekä eettis-filosofista pohdintaa kuolemasta. Myös saattohoidon sekä vanhusten ja kuolevien hoidon ylipäänsä nouseminen julkisuuteen kuntien resurssikysymyksenä on lisännyt myös tieteellistä vuoropuhelua kuolemasta ja kuolevien hoidosta. Luon seuraavaksi lyhyen katsauksen oman näkökulmani kannalta olennaiseen kuolemantutkimukseen sekä sen tuloksiin. Kenties tunnetuin kuoleman merkitysten ja niiden muutosten tutkija on ranskalainen historioitsija Philippe Ariès. Hän on kirjallisuuden, arkkitehtuurin sekä maalausten perusteella luonut kokonaiskuvan makrotason kuolemakäsitysten muutoksesta länsimaisessa yhteiskunnassa. Arièsin (1976) mukaan kulttuurimme on käynyt läpi neljä vaihetta, jotka ovat kesytetty kuolema, jokaisen oma kuolema, sinun kuolemasi sekä kielletty kuolema. Näiden vaiheiden myötä kulttuurimme on muuttunut kuoleman hyväksyvästä kuolemaa torjuvaan. Varhaiskeskiajalla kuolema oli tavallinen osa elämää, johon valmistauduttiin ja jonka tuloa ennakoitiin. Kuolema asemoitui arjen keskelle omaan kotiin ja läheisten luo. Kuolema, ja oma kuolevaisuus, oli läheistä ja tuttua. (Ariès 1976, 3-15.) 1100-luvulla kuolemankulttuuria muutti huoli ihmisen yksilöllisyydestä: kuolemasta tuli viimeisen tuomion hetki, jossa vainajan luonnetta punnittiin. Kuolinhetken ja yksilön siitä selviytymisen merkitys nousi suureksi: puhuttiin kuolemisen 5 taidosta, ars moriendista. 1300- ja 1400-luvuilla ajatus kehittyi edelleen suhteeksi jokaisen oman kuoleman ja yksilöllisyyden tiedostamisen välille. Kuolevaisuus paljasti ihmisen yksilöllisyyden ja elämän merkityksen. (Ariès 1976, 32–52.) 1700-luvulla huomio liukui yksilöstä toiseen ihmiseen, ja hänen kuolemansa dramaattisuuteen. Kuolemaa romantisoitiin ja siihen reagoitiin voimakkaasti tunteilla. Läheisen ihmisen kuolemisesta tuli vaikeammin hyväksyttävää. (Ariès 1976, 56–68.) Lopulta kuolemasta ylipäänsä tuli vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä. 1900-luvulla kuolemasta onkin tullut kielletty ja piilotettu. Norbert Elias (1993) on kuvannut modernin yhteiskunnan kuoleman kieltävää luonnetta nimenomaan kuolevan ihmisen kohtaamisen näkökulmasta. Eliasin mukaan meillä ei ole enää kykyä kohdata aidolla tavalla kuolemaa tekevää ihmistä, samaistua hänen tilanteeseensa, minkä vuoksi kuoleva helposti eristetään ja jää eristyksiin. Kuolemasta on tullut perustavalla tavalla yksinäinen asia. (Elias 1993, 23–53.) Suomalaisen kuolemankulttuurin voidaan sanoa kulkeneen samantapaisen kaaren kuoleman avoimesta käsittelystä sen piilottamiseen. Suomalaista kuolemankulttuuria uskontohistoriallisesta näkökulmasta on tutkinut Juha Pentikäinen. Teoksessaan Suomalaisen lähtö – kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista hän luo katsauksen suomalaisen kuolemankulttuurin ominaispiirteisiin muinaissuomalaisesta uskosta aina 1990-luvulle asti. Pentikäisen lähtökohtana on hahmottaa suomalaisen kulttuurin alueellisia eroja, jotka vaikuttavat asenteidemme taustalla nykyäänkin, huolimatta siitä murroksesta joka II maailmansodan jälkeen johti kuoleman siirtymiseen kielletyksi aiheeksi. Suomessa voidaan katsoa vallinneen useita erilaisia kuolemankulttuureita, joita kristinusko edelleen muokkasi ja jossain määrin myös sekoitti (Pentikäinen 1990, 11). Nykyistä suomalaista yhteiskuntaa leimaa Pentikäisen (1990, 192–199) mukaan elämän ja yhteiskunnan viipaloiminen sektoreihin, jotka toimivat toisistaan erillään oman alansa spesialistien varassa. Teollistumisen myötä alkanut elämän osa-alueiden viipaloitumien on vaikuttanut siihen, että suomalainen kulttuuri on menettänyt tasapainoisen suhteen kuolemaan. Kuoleman irrottaminen muusta elämästä on tehnyt siitä meille epätodellisen ja arjesta irrallisen. 1980-luvulla alkanut keskustelu saattohoidosta aloitti uuden vaiheen suomalaisessa kuolemankulttuurissa. Suuresta katkoksesta suomalaisessa kuolemankulttuurissa kertoo kuitenkin se, että mallia muutokselle on lähdetty hakemaan 6 esisijaisesti ulkomaisista malleista (englantilainen hospice-liike) oman perinteen sijaan. (Pentikäinen 1990, 228.) Juuri tähän aiheeseen, kuolevien hoitoon, pureutuu Terhi Utriaisen (1999) uskontoantropologinen väitöskirjatutkimus naisista kuolettajina. Hän on tutkinut kuoleman ja kuolevan ihmisen kohtaamista nyky-Suomessa saattohoidon ja omaishoitajuuden konteksteissa peilaten sitä naisen perinteiseen rooliin kuoleman käsittelijänä. Hän pyrkii kuvaamaan kuolettamista eli saattohoitoa sen tekijän, kuolettajan näkökulmasta. Utriainen kiteyttää hoitajan konkreettisen asennon kuolevan vierellä aidoksi, paljaaksi läsnäoloksi. Hoitajan ihanteena on olla aidosti läsnä, kohdata toinen, kuoleva, ensisijaisesti ihmisenä. Aido läsnäolon vaade kuitenkin jossain määrin haittaa juuri sitä aitoa läsnäoloa, joka nähdään kuolettajan ihanteena. Se on samaan aikaa sekä lähtökohta että tavoite. Kaiken kaikkiaan kuolettaja, joka varsin usein on saattohoitaja, asettuu hyvin ristiriitaiseen asemaan: hänen asemansa on monella eri tasolla liminaalinen. (Utriainen 1999, 260–274.) Kuoleman kieltävässä yhteiskunnassa pyrkimys kuoleman avoimeen kohtaamiseen ei ole ongelmatonta, vaan aikaansaa monimutkaisen merkitysten risteyskohdan, josta käsin kuolettaja ja kuolettamien monilla tavoin määrittyy. Saattohoidon lisäksi kuolema on noussut julkisuuteen ja sallituksi puheenaiheeksi eutanasiakeskustelun kautta. Leila Jylhänkangas (2013) on tutkinut väitöskirjatutkimuksessaan suomalaista eutanasiakeskustelua niin terveydenhuollon ammattilaisten, uskonnollisten spesialistien kuin tavallisten suomalaisten, kokemusasiantuntijoiden, parissa. Jylhänkangas on lähestynyt eri ryhmien eutanasiasta muodostamia sosiaalisia representaatioita erilaisten diskurssien ja niiden takaa hahmottuvien arvoalueiden kautta. Keskeisiksi rajanvedon määrittäjiksi eutanasiakannan muodostamisessa nousevat ihmisruumista koskevat jäsennykset sekä erilaisten hyvien ja huonojen kuolemisen tapojen luokittelut suhteessa siihen, mitä kuoleman edessä saa ihmisenä tehdä. (Jylhänkangas 2013, 223–224.) Jylhänkankaan ja Utriaisen tutkimukset maalaavat kuvaa siitä, mistä postmodernissa kuolemankulttuurissa Suomessa on kyse, ja minkälaisiin kannanottoihin se kulminoituu. 7 Kuolemaa on tutkittu myös useissa pro gradu-tutkielmissa, joista esittelen tässä kaksi omalle työlleni tärkeintä. Pyry Hannila (2009) on tutkinut omassa tutkielmassaan nuorten suomalaisten kuolemaan liittyviä tuntemuksia ja käsitteellistänyt niitä kuoleman ahdistuksen sekä elämän merkityksen teemojen kautta. Hannilan tutkimustulokset luovat mielenkiintoista kaikupohjaa omille tuloksilleni, erityisesti kuoleman ahdistus -mallin sovelluksen kautta. Petri Karttu (2004) on puolestaan tutkinut omassa pro gradu-tutkielmassaan tunnustuksettomia kuolemanrituaaleja moniarvoisen yhteiskunnan ja modernin kuolemankulttuurin kontekstissa. Karttu on havainnollisesti tiivistänyt yhteiskunnassamme vaikuttavia kuolemadiskursseja kuuteen aiheeseen: kuoleman jakautumiseen sosiaaliseen ja biologiseen, kuoleman kokemiseen joko hyvänä tai huonona, kuoleman kieltämisen kiistanalaisuuteen, medikalisaatioon, kuoleman pornografiaan sekä kuolemaan tilanteena, jonka käsittelyyn ihminen tarvitsee rituaaleja. Tunnustuksettomat hautajaisriitit ovat yksi tapa vastata muuttuneisiin tarpeisiin yksilöllisillä, elämäkeskeisillä kuolemanrituaaleilla (Karttu 2004, 66). Käsityö Käsityölle annettavia erilaisia merkityksiä sekä käsityön roolia tekijöidensä elämässä on tutkittu paljon erilaisten ryhmien keskuudessa, tosin painottuen naisten käsityölle antamiin merkityksiin, koska naiset harrastavat käsityötä enemmän kuin miehet (ainakin siinä muodossa kuin sitä on tutkittu) (Luutonen 2004, 13). Käsityö on tekijälleen monien positiivisten kokemusten lähde, ja näiden kokemusten merkitystä käsityönharrastajien psyykkiselle hyvinvoinnille on tutkittu monesta näkökulmasta. Esittelen tässä lyhyesti oman näkökulmani kannalta keskeisimmät tutkimukset. Sinikka Pöllänen (2006b) on tutkinut käsityöllisen toiminnan merkitystä naisharrastajien psyykkisen hyvinvoinnin tukena. Käsityön saamia merkityksiä on tutkittu harrastajien kirjoitelmien kautta, siten kuin he itse käsityön roolia kuvaavat. Käsityöllä on Pölläsen aineiston mukaan syvällinen ja yksilöllinen merkitys elämästä selviytymisen voimavarana. Hän käsitteellistää käsityön positiivisia vaikutuksia elämänhallinnan käsitteen kautta: käsityö toimii monella tavalla positiivisen elämänhallinnan kokemuksen tuottajana. 8 Samaa on havaittavissa Leena Töykkälän (2009) pro gradu -tutkielman tuloksissa. Hän on tutkinut käsityön merkitystä eläkeikäisten tämänhetkisessä elämäntilanteessa, sekä hahmottanut käsityön merkityksen muutosta elämänkaaren eri vaiheissa. Käsityö voi näyttäytyä arjessa hyötynä ja ajanvietteenä: se on keino käyttää vapaa-aikaa rakentavalla ja merkityksellisellä tavalla, mutta myös keino ottaa omaa aikaa ja tilaa arjen kiireessä. Käsityö toimii rauhoittajana ja hermolepona. Valmiista töistä ollaan ylpeitä, ja niiden käyttökelpoisuus on ilon ja itsetyytyväisyyden aihe. Onnistunut käsityöprosessi ja laadukas produkti rakentavat tekijän positiivista minäkuvaa onnistumisen ja osaamisen kautta. (Töykkälä 2009,43.) Käsityön mahdollisuuksia terapeuttiseen toimintaan on sen sijaan tutkinut Minna Rautiainen (2006) pro gradu-tutkielmassaan. Hän on eritellyt terapeuttien haastattelujen pohjalta niitä elementtejä käsityössä, jotka tekevät siitä potentiaalista terapeuttista toimintaa. Nämä neljä ulottuvuutta ovat sosiaalisuus, positiivisen minäkokemuksen etsiminen, toiminnallisuus elämänhallintana sekä sisäisen maailman työstäminen. Pia-Maria Ahonen (2012) on puolestaan tutkinut käsityölle annettavia merkityksiä kansalaisopistojen kontekstissa. Hänen tuloksensa ovat samansuuntaisia muiden kanssa: kansalaisopistossa käsityötä harrastavat painottivat käsityön keskeisinä merkityksinä toiminnantarpeen tyydyttämistä, luovaa ideointia, terveydellisiä näkökulmia, omaa hyvinvointia, elämyksellisyyttä sekä itsen kehittämistä. Esiin nousivat myös konkreettisemmat merkitykset kuten ekologisuus ja käytännön hyöty, perinteen säilyttäminen sekä sosiaaliset motiivit. Lähestyn omassa tutkimuksessani käsityötä nimenomaan elämänhallinnan käsitteen ja psyykkisen hyvinvoinnin kautta. Aiempien tutkimusten samansuuntaiset sisällöt toimivat hyvänä peilauspohjana omille tuloksilleni ja niiden merkitysten tulkinnalle. 1.3. Kohderyhmä ja aineisto Tutkimukseni kohderyhmänä olivat alun perin vuosina 2011–2013 ruumisarkku-, tuhkauurna- tai arkkuvaatekursseille osallistuneet kaikenikäiset henkilöt, ja aineistonani heidän kirjoitelmansa. Kirjoituksia kerättiin kirjoituspyynnön avulla (ks. liite 1), jota kansalaisopistot jakoivat kurssilaisille. Kansalaisopistoja lähestyttiin kahdella tavalla: 9 Kansalaisopistojen liitto julkaisi tiedotteen tutkimuksestani helmikuussa 2013, ja maaliskuussa lähestyin sähköpostitse suoraan sellaisten opistojen rehtoreita, jotka ovat nettihakujen perusteella joskus järjestäneet kuolemaan liittyviä käsityökursseja. Tutkimukseen mukaan lähteneet opistot välittivät kirjoituspyyntöni sähköisesti omille kurssilaisilleen. Vaikka useat eri opistot välittivät kirjoituspyyntöni eteenpäin, kaikki saamani kirjoitelmat ovat kuitenkin yhden kansalaisopiston yhdeltä kurssilta. Lähestyin tämän opiston opiskelijoita vielä erikseen toisella kirjoituspyynnöllä saadakseni lisää aineistoa (ks. liite 2). Tutkimukseni lopullisena aineistona ovat siis eräälle ruumisarkkukurssille osallistuneiden henkilöiden vapaat kirjoitelmat. Kirjoitelmia tuli kolmelta naiselta ja kahdelta mieheltä, sekä sähköisinä sähköpostin välityksellä että käsinkirjoitettuna postitse. Kaikki kirjoitelmat litteroitiin sähköiseen muotoon tekstitiedostoiksi. Kirjoittajien iät vaihtelevat noin 30–70 vuoden välillä.3 Aineistoni on siis melko pieni, mutta kurssin osallistujamäärään nähden vastausprosentti on hyvä. Saamieni kirjoitelmien lisäksi käytän täydentävänä aineistona ruumisarkkukursseista julkaistuja uutisia sekä niiden sisältämiä sitaatteja. Tutkimukseni on yhteen tapaukseen, yhteen ruumisarkkukurssiin keskittyvä tapaustutkimus, jossa pyrin kuvaamaan tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman tarkkaan ja monipuolisesti. Laadullisessa tutkimuksessa arvioitaessa aineiston kattavuutta on otettava huomioon aineiston koon, analyysin, tulkinnan onnistuneisuuden sekä tutkimustekstin muodostama kokonaisuus, ei pelkkää aineiston kokoa tai vastausten määrää. Tavoitteena ei ole tilastollisesti yleistettävä tulos, vaan teoreettisesti mielekäs tulkinta tutkittavasta ilmiöstä. Tutkittu tapaus on esimerkki yleisestä, ja esimerkin edustavuus ja teoreettinen kiinnostavuus on keskeinen kattavuuden arviointikriteeri. (Eskola & Suoranta 1998, 61; 65.) Saara Apo (1995, 173–174) on kehittänyt termin teemakirjoittaminen vastineeksi teemahaastattelulle. Teemakirjoittaminen linkittyy muihin narratiivisen eli kerronnallisen tutkimuksen käsitteisiin, kuten muistitieto, elämänkerrallinen kirjoittaminen sekä kokemuskerronta. Teemakirjoittaminen (kuten muutkin lähikäsitteensä) viittaa 3 Kaikki kurssilaiset eivät kerro kirjoitelmassaan ikäänsä tarkkaan, ja osa ei kerro edes suuntaa-antavaa ikää. Monet kurssilaiset kuitenkin kuvaavat kirjoitelmissaan muita kurssilaisia, ja kirjoitelmien kokonaisuudesta voidaan päätellä paljon kurssista sekä kurssilaisista – myös heistä, jotka eivät osallistuneet tutkimukseeni. 10 aineistoon, joka pohjautuu tavallisten ihmisten kerrontaan ja kokemuksiin. Teemakirjoittaminen kuitenkin eroa muista lähikäsitteistä siinä, että se korostaa aineistojen syntymistä tilanteissa: muistitieto ei ole olemassa sellaisenaan, vaan se syntyy tutkijan ja tutkittavan yhteistoiminnan tuloksena, usein juuri kirjoitusvetoomuksen myötä. Muistelukerronta rakentuu kerrontatilanteessa vuorovaikutuksessa ensinnäkin kirjoittajan ja kysyjän välillä, mutta myös tulkintavaiheessa lukijan ja tekstin välillä. (Helsti 2005, 149–150.) Spontaanissa kerronnassa on ongelmana se, että paljon tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia asioita voi jäädä kertomatta. Esimerkiksi omassa aineistossani kaikki kirjoittajat eivät kerro omaa ikäänsä tai sukupuoltaan, osa taas kuvailee enemmän arkun tekemistä kuin motiivejaan mennä kurssille, osa suhdettaan käsityöhön enemmän kuin koko ruumisarkkukurssia. Toisaalta kirjoitelmissa nousee keskiöön se, minkä kirjoittaja on sillä hetkellä itse tulkinnut keskeiseksi omassa elämässään. Se, mitä tekstiin on valittu, kertoo siis jo itsessään kirjoittajan antamista merkityssuhteista. Kirjoittaja ymmärretään näin aktiiviseksi subjektiksi, joka viime kädessä päättää mistä haluaa kertoa. (Eskola & Suoranta 1998, 124–125.) Kurssilaisia pyydettiin kirjoittamaan kurssikokemuksestaan joko vapaasti tai apukysymyksien avulla. Monet saamistani teksteistä on selvästi kirjoitettu apukysymyslistaan tukeutuen. Osa kirjoituksista on pitkiä ja polveilevia, osa lyhyitä ja hyvinkin tiiviitä kuvauksia arkun valmistuksesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista. Kirjoitelmien pituudet vaihtelevat yhdestä kahteen koneella kirjoitettuun sivuun. Kirjoituspyyntöä muotoiltaessa on huomioitava se, etteivät kysymykset saa olla liian spesifejä: niiden tarkoituksena on toimia vain virikkeinä kirjoitelman tuottamiselle. Kysymysten tulee olla laaja-alaisia, eivätkä ne saa johdatella vastausta tiettyyn suuntaan. (Helsti 2005, 151.) Kirjoituspyynnössä pyrin esittämään listan aihepiireistä ja niihin liittyviä väljiä kysymyksiä, joista kurssilaiset voisivat kirjoittaa. Kirjoitelmien perusteella kysymykset eivät ole olleet liian rajaavia (koska kaikki eivät vastaa niihin ja toisaalta osa kertoo muistakin asioista), ja aihe on ollut vastanneille innostava ja tärkeäksi koettu. Teemakirjoittaminen ja kirjoituspyyntö ovat erityisen käyttökelpoisia menetelmiä silloin, kun aihe on intiimi (esimerkiksi elämäkerrallinen) tai kun vastaajajoukkoa on hankala lähestyä (Apo 1995, 176). Kuolemaan liittyville käsityökursseille osallistuneet ihmiset ovat 11 hajanainen, ”salainen”4 joukko, jonka tavoittaminen tutkimukseen on hankalampaa kuin vaikkapa sairaanhoitajien, opettajien tai yliopisto-opiskelijoiden. Toisaalta joukko on myös lukumäärältään rajattu ja spesifisti määritelty: heitä on Suomessa huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoita. Kirjoituspyynnössä esitin itseni Helsingin yliopistolle gradua tekeväksi uskontotieteilijäksi. Tällä on voinut olla vaikutusta siihen, millaisia asioita minulle on kerrottu. Töykkälä (2009, 64) on omassa tutkimuksessaan maininnut kirjoitelmissa olleista positiivisista kommenteista omaa käsityönopettajuuttaan kohtaan. Olisivatko kertomukset olleet erilaisia, jos olisin tuonut enemmän esiin omaa käsityönopettajuuttani uskontotieteen sijaan? Uskontotieteilijän statuksella olen saanut selkeämpiä vastauksia kuolemaan liittyviin kysymyksiini: osa kirjoittajista kommentoi kirjoituksessaan otaksumaansa tutkimusasetelmaani. Esimerkiksi kirjoittaja K15 torjuu kirjoitelmassaan tutkimushypoteesini sellaisena kuin hän on sen itse ymmärtänyt. Ajattelin asiaa enimmäkseen puutyökurssina, en niinkää kurssina minne mennään miettimään omaa kuolemista tai siihen suhtautumista. K1 Käsityötieteilijänä vastaukset olisivat voineet painottua enemmän käsityön ja sen merkitysten kuvailuun. Toisaalta, nyt kun kirjoittajilla ei ollut tietoa tutkijan omasta käsityötaidosta tai taidottomuudesta, käsityötä ja sen tekemistä ei ole ainakaan kuvattu niin kuin toiselle sisäpiiriläiselle, asiaan vihkiytyneelle harrastajalle – tai ammattilaiselle. Toisaalta käsityötieteen ja käsityönopettajuuden esiintuominen olisi saattanut asettaa tutkijan asiantuntija-asemaan suhteessa kirjoittajien käsityön tekemiseen, mikä olisi voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miten omaa tekemistä ja käsityöharrastusta olisi kuvattu. 4 Tällä tarkoitan sitä, ettei kursseille osallistuneista ole tarkkaa tietoa kuin kansalaisopistoilla ja osallistujilla itsellään. Ei ole olemassa myöskään foorumia, jota kautta kurssilaisia voisi helposti lähestyä. Kaikki eivät välttämättä ole esimerkiksi aktiivisia kansalaisopisto-opiskelijoita tai asu samalla paikkakunnalla kuin missä opisto sijaitsee. 5 Olen nimennyt kirjoitelmat kirjaimella K ja järjestysnumerolla kirjoitelmien saapumisen mukaan. Kaikki lainauksissa olevat korostukset ovat omiani. 12 Tutkimukseen osallistuminen on ollut täysin vapaa-ehtoista: kirjoituspyyntö on välitetty kurssilaisille vasta kurssin päätyttyä, jolloin sen ei voida ajatella kuuluvan millään tavalla kurssin ohjelmaan. Kirjoituspyynnössä oli henkilökohtainen puhelinnumeroni sekä sähköpostiosoitteeni, joten halutessaan kirjoittajat olisivat voineet ottaa tutkijaan uudestaan yhteyttä ja perua osallistumisensa tai täydentää aiempaa vastaustaan. Tällaisia täydentäviä tai peruvia yhteydenottoja ei ole kuitenkaan tullut. Kirjoituspyynnössä korostettiin vastaajille tutkimuksen anonyymiutta ja luotettavuutta: kirjoitelmia käsitellään nimettöminä eikä paikkakuntaa jolla kurssi pidettiin kerrota tutkimusraportissa. Vaikka analyysini perustuukin kirjoitelmien lukemiseen kokonaisuuksina, en ole esittänyt aineistoa henkilöhistorioina, jottei vastaajien tunnistaminen onnistuisi. Kyseiselle kurssille osallistuneet varmasti tunnistavat toisensa aineistokatkelmista, koska ovat osanneet kirjoitelmissaan myös kuvailla toisten osallistujien henkilöhistoriaa ja kurssilla oloa. Aineistoa ja tuloksia on melko mahdotonta esitellä kattavasti siinä muodossa, etteivät asianosaiset tunnistaisi toisiaan. 1.4. Narratiivit ja diskurssit Tutkimukseni aineisto muodostuu vastaajien omasta, vapaasta kerronnasta kirjoituskutsussa käsiteltyjen teemojen merkityksestä heille itselleen – aineisto on tässä mielessä narratiivista, kertomuksellista6. Narratiivisuus on ihmiselle luontainen tapa jäsentää ja välittää eteenpäin omaa kokemustaan. Loogisen ajattelun ohella narratiivien kertominen ja ymmärtäminen luo perustaa ihmisen tavalla ymmärtää ja olla maailmassa. (Eskola & Suoranta 1998, 22–23.) Narratiivisen tutkimusotteen lähestymistapaa määrittävät kaksi periaatetta: toisaalta kiinnostus yksittäisen ihmisen ainutkertaiseen tapaan kokea, ajatella ja toimia, toisaalta ajatus identiteetin ja koko elämän rakentumisesta tarinoina. Jokainen ihminen rakentaa omaa elämäänsä ja käsitystä itsestään tarinoiden kautta. Tässä kerronnan prosessissa yksilölliset kokemukset ja merkitykset tuotetaan sosiaalisesti ymmärrettäviksi. (Syrjälä 2001, 204–205.) Kerronnassa kirjoittajat ilmaisevat omat kognitiiviset jäsennyksensä ja tulkintansa tutkijalle. Toisaalta muistamiseen perustuva kerronta ei aina kerro sitä, miten asiat todella tapahtuivat: 6 Narratiivisen tutkimuksen määrittelystä ks. Heikkinen, H 2001, 121–122. Tutkimus voidaan ymmärtää narratiiviseksi aineistojen, analyysin tai tutkimusraportin kirjoittamisen tavan kautta. 13 muisteleminen on valikoivaa ja muistelun kohdetta muokkaavaa toimintaa. (Apo 1995, 176; 183.) Tiettyjen asioiden muistamiseen liittyy myös aina toisten asioiden unohtaminen tai kertomatta jättäminen (Korkiakangas 2005, 139). Myös ihmisten kokemus tapahtumista voi olla eri: yksi kirjoittaja voi kuvata kurssin tunnelmaa hyväksi, toinen taas huonoksi. Molemmat kirjoittavat ovat kuitenkin aivan yhtä oikeassa. Narratiivisia aineistoja käytettäessä onkin syytä kiinnittää huomiota siihen, mistä niissä tarkalleen ottaen kerrotaan: tuleeko ne lukea tosina kuvauksina tapahtuneista asioista, muistojen ja kielen muokkaamina diskursseina, kirjoittajien tulkintana tapahtuneesta ja sen arvosta, vai jonakin tältä väliltä (Eskola & Suoranta 1998, 127). Kurssia koskevia kuvauksia voidaan myös arvioida suhteessa toisiinsa: mikäli kaikki kuvaavat tunnelmaa hyväksi, sellainen se varmasti oli osallistujien kokemuksessa. Ymmärrän aineistoni kirjoitelmat kuvauksina siitä, kuinka kirjoittajat ovat kokeneet asiat sekä millaisia käsityksiä heillä on asioista, sekä kirjoittajien tavoista kuvata omia näkemyksiään, enkä niinkään kuvauksina siitä, miten asiat ovat tai olivat. Narratiivit ovat kuvauksia siitä, millaisia merkityksiä kirjoittajat antavat kokemuksilleen. Merkitysten etsiminen on keskeinen ihmisen maailmasuhdetta määrittävä seikka: merkitykset viittaavat ihmiselle ominaiseen olemassaolon tapaan, ja narratiivit ovat yksi keino sanoittaa merkityksiä. (Eskola & Suoranta 1998, 45). Ruumisarkkukurssiin kiteytyy merkityksiä monella eri tavalla ymmärrettynä. Risto Heiskala (1995, 281–282) on eritellyt kolme eri tapaa hahmottaa merkityksen käsitettä. Nämä ovat katektinen merkitys, intentionaalinen merkitys sekä rakenteellinen merkitys. Ruumisarkkukurssi nivoutuu katektisiin merkityksiin (emotionaalisesti liikuttavia tai pyhiä merkityksiä): kuolemaan liittyvät merkitykset ovat kiistatta läsnä kun rakennetaan viimeistä leposijaa. Toisaalta kurssiin liittyy myös intentionaalisia merkityksiä: kurssilaisilla on syynsä ja tavoitteet toiminnalleen. Toiminta koetaan merkityksellisenä ja sille annetaan kirjoituksissa erilaisia merkityksiä. Toiset ovat ilmiselviä, toiset piilotetumpia. Kurssiin liittyviä merkityksiä voidaan hahmottaa myös rakenteellisen merkityksen kautta. Siinä merkitykset nähdään suhteiden verkostoina, jotka mahdollistavat yksittäiset intentiot. Ymmärrän tämän rakenteellisen merkityksen lähestyvän merkityssisältöjen tutkimuksen periaatteita. Samaa merkitsijää, esimerkiksi ”käsityö”-sanaa kohden, ei ole olemassa vain yhtä merkittyä, vaan sen sijaan useista erilaisista merkityistä koostuvia merkityskokonaisuuksia, jotka 14 nivoutuvat edelleen muihin merkitsijöihin ja niiden takaa löytyviin merkittyihin. Omassa työssäni pyrinkin ennen kaikkea hahmottamaan kirjoittajien kuolemalle ja käsityölle antamia moninaisia merkityssisältöjä, joihin ruumisarkkukurssin yhteydessä nivoutuvat myös intentionaaliset merkitykset. Narratiivien ja merkitysten lisäksi haluan nostaa esille myös diskurssin käsitteen. Diskurssianalyysin keskeisenä ajatuksena on saussurelaiseen merkkiteoriaan pohjautuva käsitys siitä, että kieli toimii sosiaalisen todellisuuden tuottajana: ääneen lausuttu tai kirjoitettu ilmaus on teko, jolla määritämme sosiaalista todellisuuttamme. (Pesonen 1997, 137–138; Jokinen 1999, 48–49; Suoninen 1999, 19.) Diskurssianalyysin kohteena olevia kuvauksia, tekoja, nimitetään selonteoiksi. Selonteoilla ihminen pyrkii tekemään itseään ja maailmaa ymmärrettäväksi muille. Selontekojen mielekkyys ja ymmärrettävyys kuulijoille taas rakennetaan viittauksilla yleisesti tunnettuihin diskursseihin. Diskurssi tarkoittaakin yhtenäistä merkityssuhteiden kokonaisuutta, joka rakentaa todellisuutta tietyllä tavalla. (Suoninen 1999, 20–21.) Diskurssit eivät kuitenkaan ole selkeitä ja tarkkarajaisia, sillä kommunikoidakseen oman kantansa selontekojen pohjaksi otettuja diskursseja muokataan, rajataan ja täsmennetään jatkuvasti. Diskurssianalyysi pyrkiikin hahmottamaan nimenomaan tätä dynamiikkaa: miten ihmiset muotoilevat kielenkäytöllään maailmaa, ja miten jo olemassa olevat, sosiaalisesti rakentuneet diskurssit muotoilevat kielenkäyttöä. Yleensä selontekojen antaminen pohjataan kuitenkin laajaa kannatusta nauttiviin, ideologisesti helppoihin ja itsestään selvän tuntuisiin diskursseihin. (Suoninen 1999, 23–27.) En analysoi aineistoani varsinaisesti diskurssianalyysin menetelmillä, mutta ymmärrän aineistonani olevien narratiivien ottavan kantaa olemassa oleviin ja muodostavan uusia diskursseja, jotka ovat suhteessa laajempaan yhteiskunnassamme käytävään keskusteluun. Narratiivisen tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat – sosiaalisen todellisuuden rakentuminen kerronnassa, kerronnan syntyminen vuorovaikutuksessa, kerronnan tilanteisuus – ovat yhteisiä diskurssianalyysin lähtökohtien kanssa. Ihminen rakentaa käsityksensä aikaisemman tietonsa ja kokemustensa varaan. Käsitykset ja merkitykset muuttuvat sitä mukaa, kun ihminen saa uusia kokemuksia ja keskustelee muiden ihmisten kanssa. (Heikkinen, H 2001, 119.) Näin ollen todellisuutta ei ole 15 mahdollista saavuttaa teemakirjoitusten kautta, vaan teemakirjoitukset pitävät sisällään todellisuuden tulkintoja. Niissä puetaan diskurssien avulla sanoiksi se, mitä kirjoittajat pitävät kokemustensa kautta kulttuurisesti mahdollisena, tyypillisenä, toivottavana tai eitoivottavana. (Helsti 2005, 153–154.) Kirjoitelmat ovat tarkkaan harkittuja, pyynnöstä syntyneitä selontekoja, ja sellaisina selkeyteen ja asioiden ymmärrettäväksi tekemiseen keskittyviä kuvauksia. Näin ollen voidaan olettaa, että selontekojen pohjana olevien diskurssien käyttö on selkeämpää kuin esimerkiksi suullisessa vuorovaikutuksessa. Kuolema on myös ihmisille tärkeä, selontekoihin houkutteleva aihe. Jylhänkangas (2004, 327–328) on tarkastellut eutanasiaa ”tarttuvana” representaationa. Hän toteaa, että eutanasian ja kuoleman ylipäänsä ollessa kyseessä ”omat näkemykset koskevat niin tärkeänä pidettyjä asioita, etteivät yksilöt voi olla puhumatta siitä”. Voidaankin olettaa, että erityisesti kuolemaa koskevissa selonteoissa käytetään erityisen vakiintuneita diskursseja ja ilmaisuja, koska selontekojen halutaan vakuuttavan muita. Työni teoreettinen tausta koostuu erilaisista teoreettisista lähtökohdista, joita yhdistää merkityksen hahmottaminen moniulotteisena kokonaisuutena, ja joissa merkitysten nähdään syntyvän ja muokkautuvan vuorovaikutuksessa, puheessa toisille. Analyysimenetelmänäni käytän aineiston lähiluvun menetelmää, joka on sovellus Tommi Hoikkalan (1993, 37–38) kehittelemästä lähiluvun metodista. Metodin pääpiirteitä ovat seuraavat: 1.) Materiaalina ovat vastauksena kirjoituspyyntöön syntyneet vapaamuotoiset kirjoitelmat. 2.) Metodi keskittyy tekstien sisältöön, aiheisiin ja teemoihin kulttuurisella tasolla. Tutkin sitä, millaisia merkityksiä teksteissä tuotetaan. 3.) Kirjoitukset tulkitaan toiminnan, konstruktion ja diskurssien muuntelevan käytön näkökulmista. Merkityksiä ryhmitellään ja tulkitaan suhteessa diskursseihin. 4.) Keskeisiä tekijöitä analyysissä ovat eri ilmiöille annetut määreet sekä puheessa ilmenevät dikotomiat, metaforat sekä vertaukset. 16 5.) Tilanteinen aineisto kytketään yleisempään kulttuuriseen tasoon. Hahmotan siis aineistoni ennen kaikkea tilanteisena, tiettyyn tilanteeseen ja aikaan sidottuina (ks. Jokinen & Juhila 1999, 56–57). Kirjoitelmat eivät kerro kulttuurin muutoksesta, eivätkä myöskään kuolemankulttuurista laajassa mielessä. Sen sijaan tilanteisesta aineistosta voidaan analyysin kautta nostaa esiin kuolemankulttuurin jokin piirre tai osatekijä. Hahmotan oman analyysini tilanteisen aineiston retorisen tarkastelun kautta tapahtuvana merkitysten etsintänä, joka tuo näkyväksi osan tämän päivän suomalaisesta kuolemankulttuurista. Aineiston alustavan lukemisen pohjalta olen ryhmitellyt niissä esiintyviä teemoja, ja käsityöhön ja kuolemaan liittyvien teemojen analyysia on jatkettu lähiluvulla. Lähiluvusta nousseiden keskeisten ilmaisujen ja teemojen pohjalta olen muodostanut ja rajannut teksteissä ilmenevät diskurssit, puhetavat. Olen pyrkinyt liittämään aineiston erittelyyn sekä analyysiin mahdollisimman paljon kuvailevia aineistokatkelmia, jotka havainnollistavat ja perustelevat tekemiäni erotteluja ja tulkintoja. Ilman sitaatteja on lukijan mahdotonta arvioida sitä, ovatko tehdyt tulkinnat nousseet aineistosta vai tutkijan ennakko-oletuksista. Henkilökohtaisia aineistoja analysoitaessa on myös hyvä antaa tutkittavien äänen kuulua juuri niillä sananvalinnoilla, joita he ovat itse käyttäneet. (Eskola & Suoranta 1998, 181; Korkiakangas 2005, 132.) Pyrin laajentamaan kirjoitelmien analyysia lukemalla myös kursseista julkaistuja uutisia kirjoitelmista löytämieni teemojen valossa. Uutiset ovat siis kirjoitelmiin nähden sekundaarinen aineisto, jonka analysoin huomattavasti kevyemmin. Uutiset ovat toimittajien suodattamia versioita kurssilaisten näkemyksistä, eivätkä sellaisina yhtä informatiivisia kuin kurssilaisten omat kirjoitelmat. Käytän uutisista esiin nousevia kurssilaisten kommentteja kuitenkin oman aineistoni tukena ja laajennuksena. Tutkimukseni etenee teemoittain: seuraavassa luvussa kuvailen aineistosta alustavasti nousevia teemoja: ruumisarkkukurssille osallistumisen motiiveja, kirjoittajien käsityötaustaa, muiden suhtautumista kurssiin sekä kurssille osallistumista kokemuksena. Esitän myös alustavan mallin kurssille osallistumiseen vaikuttavista tekijöistä. Luvussa 3 keskityn analysoimaan kirjoittajien käsityölle antamia merkityssisältöjä sekä niitä tapoja, joilla käsityö voi toimia elämänhallinnan välineenä. Luvussa 4 puolestaan keskityn kuolemaan: esittelen lyhyesti suomalaista kuolemankulttuuria, kurssilaisten 17 kuolemakäsityksiä sekä niiden pohjalta nousevia kuolemasta puhumisen tapoja, kuolemadiskursseja. Luvussa 5 kerään tuloksia yhteen ja esitän mallin ruumisarkkukurssille osallistumisen taustalla vaikuttavista käsityö- ja kuolemakäsityksistä, sekä niiden yhteydestä toisiinsa. 2. RUUMISARKKUKURSSI 2.1. Kuulin jostain, että jossain Suomen pikkukylässä järjestettiin hautaarkun valmistus kurssi Suurin osa kirjoittajista oli kuullut ruumisarkkukursseista jo ennen oman kansalaisopiston järjestämää kurssia. Yhtä lukuun ottamatta kirjoittajat kertovat nähneensä aihetta käsitteleviä uutisia ja TV- ohjelmia. Kursseja oli järjestetty muilla paikkakunnilla kansalaisopistojen ja seurakuntien toimesta. Uutisointi herätti innostuksen arkun rakentamisesta. Myös uutisissa kuvataan arkun rakentamisen olleen pitkäaikaisempi suunnitelma, joka vain odotti toteutumistaan (Pellervo 2007). Olin nähnyt joissain lehdissä kertomuksia arkkukursseista. (--) En heti huomannut, että kansalaisopistoon tuli tarjontaa, mutta kun kuulin asiasta, niin olin heti melko varma, että tämä on minun juttuni. K4 Kansalaisopistojen toimintaa säätelee laki vapaasta sivistystyöstä. Siinä kansalaisopistot määritellään seuraavasti: ”kansalaisopistot ovat paikallisiin ja alueellisiin sivistystarpeisiin pohjautuvia oppilaitoksia, jotka tarjoavat mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja kansalaisvalmiuksien kehittämiselle.” Kansalaisopistot voivat toiminnassaan painottaa omaa arvo- ja aatetaustaansa, kasvatustavoitteitaan tai erityisiä koulutustehtäviään. Yleisesti ottaen ”vapaan sivistystyön tarkoituksena on järjestää elinikäisen oppimisen periaatteen pohjalta yhteiskunnan eheyttä, tasa-arvoa ja aktiivista kansalaisuutta tukevaa koulutusta”. Keskeisiä tekijöitä vapaassa sivistystyössä ovat omaehtoisen oppimisen, yhteisöllisyyden ja osallisuuden teemat. (Laki vapaasta sivistystyöstä 1998, 1.luku, 1-2§.) 18 Kansalaisopistot saavat itse valita, mitä kursseja tarjoavat, ja usein kuntalaiset voivat vaikuttaa kurssitarjontaan. Usein tarjottuja aineita ovat kädentaidot, kielet, musiikki, liikunta, kuvataide sekä teatteri ja tanssi. Toimivia kansalaisopistoja oli Suomessa vuonna 2013 188 kappaletta. (Kansalaisopistot.fi) Vuonna 2006 kaikista 18–64-vuotiaista noin kuudesosa eli yli 520 000 henkeä osallistui yleissivistävään tai harrastustavoitteiseen (muuhun kuin työhön tai ammattiin liittyvään) aikuiskoulutukseen. Näistä naisia oli peräti kaksi kolmesta. Kansalaisopisto-opiskelu ja muu vapaan sivistystyön koulutus on siis varsin suosittua Suomessa, ja sellaisena se on nähty jo pitkään: osallistumisosuudet yleissivistävään tai harrastustavoitteiseen koulutukseen eivät ole juurikaan muuttuneet vuosina 1990–2006. (Tilastokeskus 2006.) Suomessa järjestetyistä ruumisarkkukursseista ja niiden osanottajamääristä ei ole olemassa tarkkaa tietoa tai tilastoja. Tarjotuista ruumisarkkukursseista löytyy tietoa yksittäisten opistojen vanhoista opinto-ohjelmista, toteutuneista kursseista löytyy satunnaisia uutisia. Ruumisarkkukursseja on kuitenkin tarjottu 2000-luvulla ainakin Nurmijärven, Posion, Mikkelin, Porin seudun, Huittisten, Iisalmen, Ilomantsin, Kouvolan, Paltamon, Kyrönmaan, Kauhajoen ja Utsjoen kansalaisopistoissa sekä Ilmajoki-opistossa. Lisäksi tarjolla on ollut keraamisten tuhkauurnien valmistuskursseja sekä arkkuvaatteiden ja ruumispaidan ompelukursseja. Myös seurakunnat ovat järjestäneet vastaavanlaisia kursseja. Seurakunnat ovat olleet myös mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa kansalaisopistojen kursseja (Lappilainen 2012). Ruumisarkun rakentamista on lähestytty eri kursseilla hieman eri tavoin: Posiolla keskityttiin pelkästään arkun rakentamiseen, kun taas Huittisten kansalaisopistossa arkkukurssiin yhdistettiin luentosarja jonka kautta kuolemaa lähestyttiin monesta näkökulmasta. Luennoimassa kävivät mm. sairaalapastori läheisten poismenosta, Satakunnan syöpäyhdistyksen puheenjohtaja oman kuoleman kohtaamista ja Säkylän kirkkoherra hautajaisjärjestelyistä ja surevien omaisten kohtaamisesta. (Lappilainen 2012, Pellervo 2007). Ruumisarkkukurssi, jolta tutkimusaineistoni on peräisin, sai alkunsa kurssilaisten aloitteesta. Eräs kirjoittajista kertoo olleensa mukana ideoimassa ruumisarkkukurssia kansalaisopiston teknisen työn piirissä. Ajatusta oli kehitelty eteenpäin puutöiden lomassa tutulla miesporukalla. Toinen kirjoittajista puolestaan kertoo ottaneensa 19 yhteyttä useisiin eri tahoihin, myös kansalaisopistoon, saadakseen kurssin omalle kotipaikkakunnalleen. Innostuin asiasta paljon, tuli sellainen olo että ton mä haluun tehä. (--) Otin jopa yhteyttä erilaisiin tahoihin paikkakunnallani aiheesta, esim. seurakuntaan. Lopulta päädyin kirjoittamaan kansalaisopiston rehtorille kurssista ja ehdotin sitä järjestettäväksi (--). K1 Myös muissa opistoissa kurssit ovat tulleet opinto-ohjelmaan kuntalaisilta saatujen aloitteiden myötä. (Iisalmen Sanomat 2009, Pellervo 2007, Yle uutiset 2011.) 2.2. Sinne osallistuminen oli ihan ehdoton juttu minulle. Kurssille osallistui yhteensä neljä naista ja kolme miestä, joiden iät vaihtelivat noin 30–83 vuoden välillä. Seitsemästä kurssilaisesta kuitenkin viisi oli jo eläkkeellä. Kurssi kokoontui kahden lukukauden ajan joka toinen viikko. Opettajia oli kurssin alussa paikalla kaksi, mutta myöhemmin vain yksi. Monet kirjoittajat kokivatkin kurssin melko hidastempoisena ja verkkaisesti etenevänä opettajan rajallisen ajan ja harvojen kokoontumiskertojen vuoksi. Osalla kurssilaisista työt jäivätkin varsinaisella kurssiajalla kesken, ja kurssia jatkettiin vielä kolmannen lukukauden aikana. Kaikilla kirjoittajilla on käsityötausta, mutta käsityö näyttelee heidän elämässään hyvin erilaisia rooleja. Neljällä kirjoittajalla on käsityötaustaa vain harrastamisen (K2, K3, K4 ja K5), yhdellä myös ammatillisen koulutuksen (muttei kuitenkaan ammatin) kautta (K1). Kolmella kirjoittajalla käsitöiden tekeminen rajoittuu kurssimuotoiseen harrastamiseen (K1, K3 ja K5), kolmas harrastaa kotonaan ajoittain (K4) ja neljännelle se on osa jokapäiväistä tekemistä, kiinteä osa arkea (K2). Aktiiviselle harrastajalle käsityö on monipuolista tekemistä, joka sulkee sisäänsä monet eri tekniikat ja materiaalit, kuten puun, pajun, kahvipussit, vanhat vaatteet, langat ja kankaat sekä kudonnan, neulonnan 7, 7 Suomen kielessä samaa tekemistä voidaan ilmaista kahdella sanalla: Länsi-Suomessa lapaset kudotaan, Itä- Suomessa neulotaan. Käytän tässä tutkielmassa selkeyden vuoksi kirjoittajien ja käsityötieteilijöiden tapaan sanaa kudonta kangaspuilla tapahtuvasta kankaan valmistuksesta, ja sanaa neulonta neulepuikoilla tapahtuvasta toiminnasta (Kielitoimiston sanakirja 2006). Molemmat nimitykset ovat kuitenkin terminologisesti yhtä oikeita. (ks. Koskennurmi-Sivonen 2009, 6.) 20 puutyöt ja ompelun. Muille käsityö näyttäytyy nimenomaan puutyönä, rakenteluna, veistelynä, huonekalujen entisöintinä ja pintakäsittelynä. Neulontakin mainitaan, mutta ei itselle reaalisena tekemisenä, vaan vieraana käsityöllisen toiminnan muotona. Kirjoittajien käsityötaustat ovat siis toisaalta samantapaisia, toisaalta varsin erilaisia. Arkkukurssi ei kuitenkaan ollut kenenkään ensimmäinen kosketus käsitöihin sitten kouluopetuksen. Myös uutisten kuvauksissa kurssilaisilla kuvataan olevan aiempia kädentaitoja, puutöistä sen sijaan ”osalla kokemusta on, osalla ei” (Iisalmen Sanomat 2009, Pellervo 2007). Kaikilla kirjoittajilla voidaan nähdä osallistumisen takana käsityöllinen motivaatio, osalla vahvempana ja osalla heikompana. Ruumisarkkukurssi näyttäytyy jatkumona aiemmille huonekalujen entisöintikursseille, tai se on ensimmäinen käsityökurssi pitkään aikaan jonne mennään herättelemään vanhoja taitoja. Osalla on myös selkeästi taloudellisia syitä osallistua kurssille: Menin kurssille koska mielestäni on järjetöntä laittaa maahan/polttaa kallista hienoa arkkua. K2 Olin noita ruumisarkkujen hintoja kysellyt ja saanut kuulla, että puuarkut maksavat hyvän matkaa toista tonnia eli suunnilleen saman verran, kuin käyttökelpoiset cyclocross pyörät (--). K4 Taloudelliset motiivit nousevat esiin myös muista arkkukursseista kertovissa uutisissa. Itse tehdyn ”puupalttoon” laskeskellaan maksavan vain kymmenesosan halvimman ostoarkun hinnasta. (Pellervo 2007, Lappilainen 2012.) Arto Leistevuo (1998) on tutkinut aikuisopiskelijoiden osallistumismotiiveja kansalaisopistojen kontekstissa: hän jakaa osallistumismotiivit kahtia, opinnolliseen ja sosiaaliseen motivaatioon. Opinnollisuus, itsetarkoitus ja oppimisen ilo sekä käytännön hyöty muodostivat opinnollisten motiivien ryhmän, ja sosiaaliset kontaktit, virkistys ja vaihtelu sekä rentoutuminen ja yhdessäolo sosiaalisten motiivien ryhmän. Käytännöllisten aineiden kursseille (joihin käsityökurssit lukeutuvat) osallistujilla sosiaaliset motiivit olivat Leistevuon tutkimuksessa merkitsevämpiä kuin opinnolliset motiivit, ja lukuvuoden alussa ilmenneet sosiaaliset motiivit vahvistuivat lukuvuoden loppua kohden. Käytännön aineryhmissä myös korostuivat elämän sisällölliset tekijät 21 merkitystä luovana tekijänä. Elämän sisällölliset motiivit tarkoittavat opiskelun motivoivaa merkitystä ihmisen koetun, senhetkisen elämänsisällön kannalta. Yleisesti sosiaalisuuteen suuntautuivat opinnollisuutta enemmän naiset, eläkeläiset sekä opiskelijat. (Leistevuo 1998, 112; 131.) Sosiaalisuudella kaiken kaikkiaan on kuitenkin aikuisopiskelussa marginaalinen merkitys. Kansalaisopisto-opiskelu on kuitenkin aina ollut ryhmämuotoista, jolloin osallistuminen sinänsä on sosiaalinen teko – tällöin sosiaalisten motiivien voidaan ajatella olevan mukana joko tiedostetusti tai tiedostamattomina. (Leistevuo 1998, 49–50.) Tätä jännitettä kuvaa myös oma aineistoni: kirjoitelmissa sosiaalisen motiivin osallistumiselle mainitsee vain kaksi kirjoittaja viidestä, vaikka kaikilla kurssin sosiaalinen todellisuus näyttelee kurssin kuvauksessa suurta osaa. Kun puhutaan käsityökursseista ryhminä, on hyödyllistä tehdä ero sosiaalisten ja tavoitteellisten ryhmien välille. Esimerkiksi Johnson & Johnson (1975, 18–21) käsittelevät ryhmäteoriassaan ainoastaan ryhmiä, joiden ideana on suoriutua yhdessä jostakin yhteisestä tehtävästä, ja luokittelevat niitä tehokkuuden mukaan. Mikään heidän kuvauksistaan ei kuitenkaan suoranaisesti sovi käsityökursseihin, joita kuitenkin voidaan perustellusti pitää pienryhminä8. Käsityökursseille on tyypillistä se, että sinne tullaan suorittamaan ja toteuttamaan omia tavoitteita: ryhmällä sinänsä ei useinkaan ole yhteistä tavoitetta samaan tapaan kuin esimerkiksi esitelmää tekevällä oppilasryhmällä tai projektin johtoryhmällä. Pienryhmiä voidaan jakaa tehtäväryhmiin ja sosioemotionaalisiin ryhmiin, mutta yleensä nämä ymmärretään saman fyysisen ryhmän kahtena eri puolena. Ryhmä toimii parhaiten kun molemmat aspektit vaikuttavat ryhmässä erillään, mutta eivät liian erillään. On kuitenkin olemassa ryhmiä, joilla ei ole lainkaan tehtäväorientaatiota, mutta lähes kaikilla ryhmillä on aina jonkinlainen sosioemotionaalien puoli. (Leistevuo 1998, 45.) Käsityökurssien ryhmädynamiikan hahmottamisen kannalta näen itse hyödyllisenä pienryhmien jakamisen kahteen ryhmään 8 Johnson & Johnson (1975, 8) määrittelevät pienryhmän kahdeksi tai useammaksi yksilöksi kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa, jotka pyrkivät yhteisiin tavoitteisiin, ovat tietoisia positiivisesta vaikutuksestaan muiden suoritukseen ja tiedostavat toiset ryhmän jäsenet sekä kuulumisensa ryhmään. Käsityökurssit muodostavat epävirallisia, psykologisia ryhmiä: ne koostuvat yksilöistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja joilla on yhteinen kiinnostuksen kohde sekä tavoite (Pennington 2005, 8–13). 22 sen mukaan, kumpi orientaatio ryhmässä on vallitsevana. Tavoitteellisia ryhmiä (tehtäväorientoituneita) ovat sellaiset ryhmät, joissa tuloksen tekeminen ja tavoitteiden saavuttaminen on olennaista, esimerkiksi erilaiset työryhmät tai vaikkapa painonhallintaryhmät. Keskeinen ominaisuus on tehokkuus. Sosiaalisessa ryhmässä (sosioemotionaalinen orientaatio) sen sijaan ryhmään kuuluminen ja sen sisällä tapahtuva vapaa-muotoinen vuorovaikutus ovat olennaisempia kuin ryhmän tehtävän tehokas ja nopea suorittaminen – käsityökurssit asettuvat nimenomaan tällaiseen ryhmän määritelmään. Toki käsityökurssien tavoitteena on käsitöiden tekeminen ja usein uuden tekniikan oppiminen, mutta konkreettinen tavoite on henkilökohtainen ja yksilöllinen (tietynlainen produkti). Ryhmän tavoitteena sen sijaan on tukea jokaista ryhmän jäsentä oman käsityöprosessin toteuttamisessa ja oppimisessa. Tavoitteelliset ryhmät ja sosiaaliset ryhmät ehkä poikkeavatkin toisistaan juuri ryhmän tavoitteen osalta: tehokkaalla ryhmällä on yksi yhteinen tavoite, sosiaalisella ryhmällä on tavoitteena tukea yksilöiden tavoitteiden toteutumista.9 Käsityökurssien lisäksi sosiaalisina ryhminä voitaisiin pitää esimerkiksi oppilaiden itse organisoimia opintopiirejä sekä muita harrasteryhmiä. Käsityökursseille on hyvin tyypillistä se, että sinne tullaan toteuttamaan omia ideoita opettajan ja ryhmän avulla (ks. Ahonen 2012, 58–59). Tähän muiden tavoitteiden tukemiseen liittyy jaetun asiantuntijuuden käsite. Käsityökursseille on tavallista ideoiden ja tekniikoiden avoin jakaminen: ne koetaan jossain määrin yhteiseksi omaisuudeksi, joita toiset saavat kokeilla ja jalostaa eteenpäin (Ahonen 2012, 71–72). Kysymys siitä, miksi menit kurssille, tuottaa teksteistä selkeitä vastauksia: koska halusin tehdä ruumisarkun, produktin. Vastaukset kysymykseen siitä, miksi halusit tehdä ruumisarkun, tuottavat sen sijaan varsin erilaisia vastauksia. Kukaan ei suoraan mainitse käsityöllistä motivaatiota ruumisarkun tekemisen taustalla (halusin oppia tekemään 9 Sosiologit ovat keskustelleet vakavasti siitä, onko ryhmätavoitteita ylipäänsä olemassa, vai ovatko ryhmien tavoitteet vain yksilöiden tavoitteita, jotka sopivat yhteen ja näin aiheuttavat ryhmän syntymisen. Toisten mukaan ryhmään liittymisen ensisijainen syy on yksilön oma tavoite, toisten mielestä se voi myös olla ensisijaisesti ryhmän tavoite. Todennäköisesti ryhmien muodostumisessa ja toiminnassa vaikuttavat sekä yksilölliset että ryhmän tavoitteet. (Tästä keskustelusta ks. Johnson & Johnson 1975, 71–72.) Tässä kontekstissa tekemäni jako sosiaalisiin ja tavoitteellisiin ryhmiin huomioi sekä yksilö- että ryhmätavoitteet motivaation takana: eri tavoin painottunut motivoituminen tuottaa eri tavalla fokusoituneita ryhmiä. 23 ruumisarkun) eikä kukaan sano menneensä kurssille ensisijaisesti siksi että halusi saavuttaa uuden käsityötiedon tai -taidon. Tässä ruumisarkkukurssi eroaa merkittävästi muista käsityökursseista. Käsityölliset motivaatiot ovat painottuneet lähinnä produktiin, eivät prosessiin. Ruumisarkku esineenä, joka liittyy kuolemaan, on ensisijainen syy kurssille osallistumisessa. Osaa kirjoittajista kuolema on aina jollakin tavalla kiinnostanut. Tällöin motivaationa ei ole arkun valmistaminen, vaan nimenomaan ruumisarkun valmistaminen. Kuolema ja siihen liittyvät asiat ovat aina kiinnostaneet minua. Olen esim. ajatellut hautakivien kaivertamista, että millaista se olisi tai hautaustoimistossa työskentely. K1. Tavallaan käytännöllisenä ihmisenä minulla oli pitkään kyteneenä ideana, että jos työt loppuisivat, niin kiintoisaa ja turvallista olisi kokeilla hautausurakoitsijan hommia. K4. Osalle kirjoittajista kuolema taas on tavalla tai toisella ajankohtainen asia. Taloudellisten ja käsityöllisten motiivien alta paljastuu tällöin oman kuoleman reaalisuus ja hyväksyvä asenne sitä kohtaan. Kuolema näyttäytyy kirjoittajille omalla kohdalla mahdollisena tapahtumana, joka hyväksytään yhtenä vaiheena, osana elämää. Myös uutisessa siteerattu 71-vuotias arkuntekijä toteaa tekevänsä arkkua tietysti itselleen, koska ”tällä iällä ei enää ole taikauskoinen, tässä on jo ehtoopuolella” (Lappilainen 2009). Olo kurssin jälkeen oli ihan levollinen. Onpahan tämäkin asia hoidettu. (--) Olen jo ohittanut isäni ja äitini iän. Molemmat kuolivat tahoillaan keuhkosyöpään. Olen itsekin tupakoinut aika kauan, nyt muutaman vuoden takaisen lopettamisen jälkeen tiedän, että sairaus on mahdollinen, mutta jostain syystä en osaa pelätä, koska olen nyt suht. koht. terve. K2 Puhutaan meidän eläkeläisten kohdalla usein, että sitä ollaan kuudenkymmenen ja kuoleman välimaastossa, niin kuin varmaan ollaankin. Kun se kuolema varmasti ajallaan kohtaa itse kunkin, niin hyvähän siihen on jotenkin varautua. K4. 24 Yhdellä kirjoittajista kurssille lähteminen nivoutuu vahvasti läheisen ihmisen sairauteen ja kuoleman odotukseen. Aviomiehen sairaus ja sen muodostama este harrastaa puutöitä johtaa kirjoittajan puutyöharrastuksen pariin, ja tilaisuuden tullen myös ruumisarkkukurssille. Kurssille osallistumisen moninaisia ja päällekkäisiä motivaatioita voidaan hahmottaa pääpiirteissään oheisen kaavion avulla. KAAVIO 1: Ruumisarkkukurssille osallistumisen motivaatiotekijät. Ruumisarkkukurssille osallistumisen taustalla vaikuttavat motiivit voidaan jakaa kahteen ryhmään: käsityöllisiin sekä henkisiin. Jotta osallistuja lähtee kurssille, hänellä tulee olla käsityöllistä orientaatiota: totuttu tapa itse tekemisestä ja käsillä valmistamisesta, tai visio tee-se-itse- tyyppisen toiminnan edullisuudesta. Käytännössä tämä tarkoittaa aiempaa käsityöharrastusta, jonka myötä ihmiselle on rakentunut positiivinen kuva itsestään osaavana tekijänä. Taloudelliset motiivit ja tapa tehdä käsillä ovat osittain päällekkäisiä motiiveja: kierrättäminen, omavaraisuus ja käytännön hyöty ovat usein käsityöhön kiinteästi liitettäviä merkityssisältöjä (Ahonen 2012, 52–53). Käsityöllinen orientaatio selittää halun tehdä ruumisarkku, mutta ei kuitenkaan halua tehdä ruumisarkku. Motivaation takana täytyykin olla myös jokin henkisen orientaation elementti: tietoisuus omasta kuolevaisuudesta, tietoisuus läheisen kuolevaisuudesta tai tietoisuus kuolevaisuudesta ylipäänsä. Nämäkin ovat toki keskenään päällekkäisiä motiiveja, sillä läheisen kuolema saa ihmisen pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, oma kuolevaisuus läheisten kuolevaisuutta ja ihmisten kuolevaisuus ylipäänsä saa pohtimaan kuolevaisuutta omalla ja läheisen kohdalla, ja toisinpäin. Ero onkin lähinnä siinä, mikä on 25 kullekin osallistujalle juuri sillä hetkellä ajankohtaisin teema. Henkinen orientaatio selittää kiinnostuksen ruumisarkkuun, mutta ilman käsityöllistä orientaatiota ihminen tuskin tulee lähteneeksi kurssille sitä valmistamaan: molemmat orientaatiot ovat siis keskeisiä tekijöitä motivaation takana. Käsityöllisen ja henkisen orientaation sisältöjen tarkempaan erittelyyn palataan luvuissa 3 ja 4. 2.3. No monethan kysyivät, että itsellesikö sinä sitä arkkua teet. Kaikki kirjoittajat kertovat tehneensä kurssilla ruumisarkkua ensisijaisesti itselleen, omaan tulevaan käyttöönsä. Tässä mielessä voidaan ajatella oman kuolevaisuuden tiedostamisen olleen jollain tavalla kaikilla yhtenä motivaatiotekijänä kurssille lähtemisen takana. Ruumisarkun valmistaminen itselle on kuitenkin herättänyt lähipiirissä monenlaisia reaktioita, josta suuri osa ei ole ollut positiivisia. Monet ovat pitäneet ruumisarkun tekemistä itselle hulluna tai kamalana. Ajatuksena se kummastuttaa ja kauhistuttaa muita ihmisiä. Ruumisarkun tekeminen omaan käyttöön herättää helposti oletuksen, että arkuntekijä pelkää kuolevansa pian tai haluaa kuolla pian. Tämä ajatus luonnollisesti aiheuttaa huolta lähipiirissä. Arkun tekeminen on asia, jota kirjoittavat kokevat joutuneensa selittämään muille. Tämä on johtanut osaltaan myös haluttomuuteen kertoa koko asiasta. Mutta täytyy myöntää että en mä arkkukurssista myöskää hirveemmin huudellu ympäriinsä, riippuen vähän vastaanottajasta kerroin harrastuksestani. K1 Ruumisarkkukurssit ja arkun tekeminen itselle ovat aihe, joka herättää paljon ennakkoluuloja ja vääriä oletuksia osallistumisen motiiveista. Monille ihmisille ajatus arkun teosta on omalle kohdalla aivan mahdoton, ja silloin myös ymmärrystä toisia kohtaan on vaikea löytää. Muiden ihmisten reaktiot ovatkin olleet yksi niistä aiheista, joista kurssilaiset ovat keskenään keskustelleet kurssin aikana. Kun paikallislehdessä oli asiasta juttu, niin verkkolehden lukijoilta palautteessa joku oli sitä mieltä, että oman arkun tekeminen on turhinta ajankulua ja askaretta, mitä hän tietää. K4 26 Samaa ilmiötä kuvastaa Posion arkkukurssista tehdyssä lehtijutussa julkaistu kurssinvetäjän sitaatti. Eniten kurssin järjestäminen tuntuu kuohuttavan niitä ihmisiä, jotka eivät itse voisi kuvitellakaan menevänsä vastaavalle kurssille. Kun tieto julkaistiin kurssiohjelmassa, niin kahden ensimmäisen viikon aikana tuli paljon yhteydenottoja. Osa paheksui aivan hirveästi ja minulta kyseltiin, että oletko ihan terve kun tällaista viitsit alkaa esittämään. Etkö häpeä yhtään, kysyttiin, mutta myös positiivista palautetta tuli. (Lappilainen, 2012.) Arkunteko voi olla myös asia, josta läheisten on vaikea puhua. Huittisten kansalaisopiston kurssista kertovassa uutisessa siteerattu arkuntekijä kertoo: Kerrottuani pojalleni, että rakennan itselleni puupalttoota, hän ei ole ottanut asiaa sen koommin enää puheeksi. (Turun Sanomat 2007.) Toisaalta arkun tekeminen on osattu ottaa vastaan myös positiivisesti. Kirjoittaja K2 kertoo perheensä tavasta viljellä mustaa huumoria, jonka avulla kuoleman mahdollisuus ja siihen valmistautuminen on osattu asettaa oikeaan perspektiiviin. Kirjoittaja K3 sen sijaan kertoo esittelevänsä arkkuaan ystävilleen muistuttaakseen heitä elämisen tärkeydestä. Kirjoittajalla on kurssista ja arkustaan kertomisessa jopa hieman missionäärinen ote. Ylpeänä vien ystäviäni alakertaan katsomaan kauniiksi hiottua arkkuani. (--) Haluan esitellä sitä toisille myös sen tähden, että levitän sanomaa elämästä. K3 Arkun rakentaminen itselle näyttäytyy myös tietynlaisten ihmisten persoonallisuuteen sopivana toimintana. Osa kirjoittajista kuvaakin omaa osallistumistaan kurssille ”omana juttunaan”. Ruumisarkun rakentaminen näyttäytyy siis erikoislaatuisena toimintana, jonka nähdään sopivan tietyntyyppisille ihmisille, mutta enemmistölle ei. (--) osan mielestä oli hienoa että uskaltaa toteuttaa haaveitaan. Moni sanoi ettei asia tullut yllätyksenä, että ”kuulostaa ihan sun jutulle”. K1. 27 2.4. Taitaa olla että sinne ei hakeudu edes sellaisia, jotka eivät pysty pohtimaan kuolemaan liittyviä asioita. Kirjoittajien kokemuksia kurssista voidaan luokitella motiivien tavoin käsityöhön liittyviin kokemuksiin (käsityöllinen orientaatio) sekä kuolemaan liittyviin kokemuksiin (henkinen orientaatio). Näihin molempiin kokemuksiin vaikuttaa tietysti vahvasti kurssin yleinen tunnelma sekä kurssilaisten muotoutuminen ryhmäksi. Käsityökurssit muodostavat pienryhmiä, jotka ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ryhmän koheesio ja vuorovaikutuksen määrä vaihtelevat tietysti kurssikohtaisesti, mutta usein kursseilta odotetaan nimenomaan sosiaalista vuorovaikutusta ja ryhmähenkeä (Leistevuo 1998, 93). Vaikka ruumisarkkukurssille jokainen on tullut ensisijaisesti tekemään itselleen ruumisarkkua, eivät kirjoittajat kuitenkaan kuvaa kurssia joukkona ihmisiä jotka tekevät vain omiaan ilman vuorovaikutusta – päinvastoin (vrt. Linko 1998b, 334). Kirjoitelmista välittyy kuva suhteellisen kiinteästä, hyvin toimivasta ryhmästä, jolla on selkeä tavoite ja vakiintuneet toimintatavat, ja jossa toteutetaan jaettua asiantuntijuutta. Ruumisarkkukurssi on tarjonnut myös fyysisenä ympäristönä edellytyksiä rikkaan vuorovaikutuksen syntymiselle: ajan- ja tilankäyttöä on kuvattu kirjoitelmissa vapaaksi, jolloin mahdollisuudet vapaamuotoiselle vuorovaikutukselle ovat hyvät ja moninaiset (Pennington 2005, 20–24). Kaikki kirjoittajat kuvaavat kurssilla vallinneen hyvän tunnelman: työn lomassa juteltiin, seurusteltiin ja kahviteltiin nyyttikesti-periaatteella. Mustaa huumoria oli paljon, ja kirjoittajat kokivat kaikkien kurssilaisten ajattelevan kuolemasta suunnilleen samalla tavalla – tai ainakin suhtautuvan siihen samalla tavalla. Yleensä puheenaiheet liittyivät siihen kuinka kunkin lähipiiri tai tuttavat suhtautuivat kurssiin. Tai millaisia hautajais- ja arkkukokemuksia kurssilaisilla oli entuudestaan. Minun käsittääkseni olimme kaikki aika samalla aaltopituudella mitä tulee kuolemaan suhtautumiseen. K1 Henki kurssilla oli hyvä ja jutut aika ajoin aika kalman tuoksuisia mutta asiallisia ja kuolemaa kunnioittavia. K5 28 Yksi kirjoittajista kuvailee kurssihenkeä valoisaksi ja positiiviseksi, vaikka muutama kurssilaisista ei osallistunutkaan yhteisöllisiin toimintoihin samalla tavalla kuin muut. Kurssin henkeen liittyvät odotukset siis toteutuivat. Odotin, että edetään rauhallisesti ja jutellaan paljon, niin kuin sitten tehtiinkin. Odotin, että saatetaan viljellä ronskiakin huumoria, kuten tapahtui. K4 Toisaalta kurssin tunnelmaa väritti loppua kohti kyllästyminen: kurssi kesti kauan ja venyi vielä alkuperäisestä aikataulustaan, kokoontumisia oli harvoin ja paikalla oli kurssin loppupuolella vain yksi opettaja. Työt edistyivät hitaasti koneelle tai opettajan ohjaukseen jonottamisen takia. Aloin olla suoraan sanottuna aika kyllästynyt kurssiin jo loppuvaiheessa joten tunnelmat oli helpottuneet kun kurssi oli ohi. K1 Käsityöllisen orientaation suhteen kurssi näyttäytyy kirjoittajilla enimmäkseen onnistumisena, mutta toisaalta myös epäonnistumisena. Kirjoittajat saivat valmiiksi sellaisen lopputuloksen, kuin olivat itse halunneetkin. Osa sai edullisen ja toimivan arkun, osa kauniin, ison ja hienon. Produktiin kohdistuvat tavoitteet toteutuivat, ja valmiista tuotteesta ollaan ylpeitä. Toisaalta työn hidas eteneminen, itsenäisen työskentelyn vähäiset mahdollisuudet sekä uuden taidon oppimatta jääminen aiheuttivat turhautumista. Uutta ja vierasta työtä tehdessä ilman opettajan apua eteneminen on lähes mahdotonta, eikä yhden tuotteen valmistamisen jälkeen välttämättä hallitse prosessia niin hyvin että voisi toteuttaa itsenäisesti toisen produktin. Yhdellä kirjoittajalla itse tekeminen jäi pienemmälle osalle kuin hän oli ajatellut, koska ohjaaja ja mieskurssilaiset tekivät höyläykset ja sahaukset hänen puolestaan. Kirjoittajalle jäivät vain suunnittelun ja liimailun osuudet käsityöprosessista. Enimmäkseen käsityöprosessia ja produktia kohtaan asetetut tavoitteet kuitenkin toteutuivat kurssilla, ja kokemus oli positiivinen. Toimivat, kauniit ja käyttövalmiit tuotteet odottavat varsinaiseen käyttöönsä pääsyä kurssin jälkeen kukin hieman eri tavoin: kolme arkkua odottaa sellaisenaan, neljäs toimii kirjahyllynä, viides puolestaan vuodevaate- ja säilytyslaatikkona. 29 Kuolemaan liittyviä ajatuksia kurssi ei juurikaan kirjoittajilla muuttanut. Muiden kanssa keskusteleminen ja konkreettinen arkun valmistus pikemminkin vahvistivat niitä ajatuksia, joita kurssilaisilla oli kuolemasta jo entuudestaan. Ajatustenvaihto samanhenkisessä ryhmässä edesauttaa sanoittamaan omia ajatuksia ja sitä kautta vahvistaa ja selkeyttää niitä. Ruumisarkkukurssi ei siis näyttäydy kirjoitusten pohjalta paikkana, jonne mennään pohtimaan perustavia näkökulmia kuolemaan. Sen sijaan kirjoittajilla on jo kurssille ilmoittautuessaan tietynlainen asenne ja ajatus kuolemasta, jota kurssilla viimeisen leposijan ohessa työstetään eteenpäin ja vahvistetaan. Siihen, mikä tuo asenne tarkalleen ottaen on, palaamme tarkemmin luvussa 4. 3. KÄSITYÖ 3.1. Näkökulmia käsityöhön ja sen tekemiseen Käsityö on arkinen käsite, josta meillä jokaisella on intuitiivinen mielikuva – ”sitähän se käsityö tarkoittaa”. Käsityö on kuitenkin käsitteenä monimerkityksinen, ja ilmiönä erittäin laaja. Esitän seuraavassa luvussa ensiksi joitakin käsityötieteen näkökulmia käsityökäsitteen sisällöstä. Tämän jälkeen luon lyhyen katsauksen käsityön representaatioon julkisuudessa sekä tarkastelen käsityötä toimintana. Tavanomaisessa kielenkäytössä käsityö merkitsee joko työskentelyä käsin tai käsityönä valmistettavaa tuotetta, joka on materiaalin muotoiluun ja käsittelyyn tähtäävän toiminnan tulos. Tämä erottelu on myös käsityötieteessä keskeinen: käsityöllä voidaan viitata joko käsityön tekemisen prosessiin, tai valmiiseen käsityötuotteeseen, produktiin. Prosessina käsityöllä viitataan kaikkiin sellaisiin työprosesseihin, jossa materiaalia työstetään käsin tai käsikäyttöisillä työkaluilla. Se ei siis rajoitu ”pehmeisiin” materiaaleihin ja tekstiilityöhön, vaan sulkee sisäänsä kaiken käsillä tapahtuvan työstämisen. (Anttila 1983, 5-6; Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006, 151–152.) Kun käsityö ymmärretään ennen kaikkea tekemisenä ja toimintana, sille läheisiksi 30 nousevia käsitteitä ovat taidekäsityö, käsi- ja taideteollisuus sekä muotoilu.10 Tämän tutkimuksen kontekstissa käsityö kuitenkin erottuu selkeästi lähikäsitteistään, sillä tarkastelun kohteena on vain harrastekäsityö, ja vieläpä sellainen harrastekäsityö, jossa valmistetaan käyttöesineitä. Käsityö ei kuitenkaan ole pelkästään käsillä työstämistä ja tuotteita. Ajattelevan ja prosessoivan ihmisen toimintana käsityö voidaan määritellä myös aineelliseen ja henkiseen kulttuuriin arvosidonnaisena toimintana ja tämän toiminnan tuotteena. Käsityöhön toimintana sisältyy ajatus siitä, mitä ollaan valmistamassa, produktista, sekä siitä, miten se voidaan valmistaa. Toisaalta myös käsityöhön kulttuurisen toiminnan tuotteena, produktina, voidaan liittää arvopäämääriä: produktit voidaan nähdä ilmauksina ja pyrkimyksinä toteuttaa tiettyjä arvoja. (Anttila 1983, 5; Kojonkoski-Rännäli 1995, 31.) Esimerkiksi Tarja Kröger (2003, 169–188) laajentaa käsityön merkityksiä pelkän tekemisen ja tuotteen ulkopuolelle: käsityö näyttäytyy paitsi tekemisenä ja tuotteena, myös tietona sekä kokonaisvaltaisena projektina. Käsityö voidaan hahmottaa tuotteen valmistamisena, tai tuotesuunnittelu-, taitolaji- tai taidepainotteisena toimintana. Käsityö tietona voi olla tietoa valmistustekniikoista, materiaali- ja kuluttajatietoa, kulttuuritietoa, suunnittelutietoa tai tietoa käsityön merkityksistä. Käsityö projektina kattaa monia vaiheita sisältävän prosessin, jossa käsityön eri merkityssisällöt yhdistyvät: se sisältää tuotteen suunnittelun, valmistuksen ja arvioinnin sekä näihin kaikkiin sisältyvät erilaiset tiedot, taidot ja ajattelukyvyt. Tekemisen ulkoisena tuloksena syntyy konkreettinen esine, käsityötuote. Tuotteella on useita erilaisia merkityksiä: useimmiten se on tuote, jolla on joko käyttöarvoa tai esteettistä arvoa. Itse tehty tuote sisältää kuitenkin tekijälleen myös tunnearvoa. Valmis produkti kiteyttää kaikki ne eri kyvyt ja vaiheet, joita tekemiseen on vaadittu. Produkti kuvastaa tekijänsä tietoja, taitoja sekä suunnittelu- ja arviointikykyä. Näin valmis tuote aktualisoi sen potentiaalin, joka valmistajassa on: produkti toimii henkilökohtaisena tuotoksena minäkuvan ja itsetunnon tärkeänä rakennusaineena. (Kojonkoski-Rännäli 1995, 61.) 10 Käsityön ja sen lähikäsitteiden suhteista ks. Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006, 153–155 ja Kojonkoski-Rännäli 1995, 69–92. 31 Toinen keskeinen erottelu käsityötieteen tutkimuksessa on käsityöllisen toiminnan jako kahteen eri tapaan tehdä käsityötä: kokonaiseen ja ositettuun käsityöhön. Ositetussa käsityössä käsityötä toteutetaan joko ilman taiteellista tai ilman taiteellista ja teknistä suunnittelua: käsityö on joko toisen tekemän visuaalisen suunnitelman seuraamista, tuotteen valmistamista valmista ohjetta seuraamalla tai yksittäisen manuaalisen työprosessin toteuttamista. Visuaalisen suunnitelman seuraaminen edellyttää tekijältä vielä teknistä suunnittelukykyä, tietoa materiaaleista, tekniikoista sekä tekemisen taitoa. Valmiin ohjeen seuraaminen edellyttää tietoa tekniikoista ja valmistusvälineistä sekä taitoa tehdä, kun taas manuaaliset työprosessit vaativat pelkästään taidon tehdä. (Kojonkoski-Rännäli 1995, 93–95; 98–102.) Kun kyseessä on toisen tekemän suunnitelman hyödyntäminen, puhutaan usein myös jäljentävästä käsityöstä tai käsityöstä tuotteen valmistuksena. Tekniikka ja usein myös materiaali on määritetty valmiiksi. Prosessi on ennalta määrätty: tekijä tietää toiminnan johtavan tietynlaiseen lopputulokseen. Mahdollinen itsenäinen suunnittelu kohdistuu lähinnä tuotteen teknisten tai visuaalisten yksityiskohtien variointiin. (Pöllänen & Kröger 2004, 161–162.) Ositetusta käsityöstä on kuitenkin kyse myös silloin, kun henkilö toteuttaa pelkän suunnitteluvaiheen ilman teknistä toteutusta. Esimerkiksi teollista muotoilua voidaan tarkastella ositetun käsityön näkökulmasta: suunnittelija hoitaa visuaalisen ja teknisen suunnittelun, tekee kokeiluja ja arvioi suunnitelmaa, mutta jättää teknisen toteutuksen kokonaan muille. Hän voi myös saada idean tuotteeseen joltakulta muulta, esimerkiksi asiakkaalta. (Kojonkoski-Rännäli 1995, 96–97.) Kokonainen käsityö sen sijaan on käsityötuotteen valmistusta siten, että yksi ja sama henkilö toteuttaa prosessin jokaisen vaiheen. Prosessiin vaiheita ovat ideointi, visuaalinen ja tekninen suunnittelu, toteutus sekä arviointi ja reflektointi. Kokonaisen käsityön kannalta keskeisimpänä vaiheena pidetään suunnittelua, jossa yhdistyvät tiedonhaku, kokeileminen, ongelmanratkaisu, arviointi, reflektointi sekä resurssien analyysi. Kaiken kaikkiaan kokonainen käsityöprosessi ymmärretään ongelmanratkaisuprosessiksi, joka sisältää useita eri vaiheita. (Pöllänen & Kröger 2004, 162–164; Kojonkoski-Rännäli 1995, 92.) Näin kokonainen käsityö tulee lähelle Krögerin (2003) erottelemaa käsityön merkityssisältöä, jossa käsityö nähdään projektina. Käsityö mielletään tutkimuksessa 32 useimmiten tällaiseksi kokonaisvaltaiseksi prosessiksi, jossa yhdistyvät suunnittelu, valmistus, tekijä ja valmis tuote. (Töykkälä 2009, 10.) Tutkimuksen luoma kuva käsityöstä ja sen merkityssisällöistä on varsin erilainen kuin käsityölle yleisesti annettavat merkitykset. Esimerkiksi käsityönopettajien keskuudessa ja vahvasti myös käsityön opetussuunnitelmissa käsityö näyttäytyy taitolajipainotteisena tekniikoiden osaamisena, jossa arvioinnin keskiössä on ollut käsityötuote (Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006, 149–151). Jaana Kärnä-Behm (2005, 126–144) on puolestaan tutkinut käsityön representaatiota päivälehdissä, ja nostanut esiin kuusi käsityöpuhetta hallitsevaa diskurssia. Nämä diskurssit ovat taitajuus-, anti-intellektivoiva-, eko-, elämänhallinan-, antimodernistinen- sekä sukupuolidiskurssi. Suomalaisissa päivälehdissä käsityö siis esitetään toisaalta taitavuutena ja taitajuutena, joka kuitenkin on taiteeseen nähden alisteista ja vain käyttöesineiden valmistukseen pyrkivää. Käsityö linkittyy kestävän kehityksen sekä luonnonmukaisuuden teemoihin, ja tässä suhteessa sitä arvostetaan esimodernien tuotantoarvojen palauttajana. Käsityötä toimintana leimaa tekemisen ilo, rentoutuminen sekä tapa käsittää maailmaa tekemällä käsin. Näiden taitojen kehittäminen nähdään myös käsityön opetuksen tärkeänä tehtävänä. Antimodernistisessa diskurssissa taas korostuu käsityön vanhanaikaisuus, perinteisyys ja muuttumattomuus suhteessa nykyaikaan. Käsityön nykyisyys nähdään uhanalaisena, epävarmana ja hiipuvana perinteenä. Käsityö myös esitetään vahvasti sukupuolittuneena: materiaalit (kovat ja pehmeät) ja tekniikat jakautuvat miehille ja naisille ominaisiin valintoihin. Kärnä-Behmin (2005, 145–149) mukaan käsityön representaatio on hyvin jännitteinen. Käsityö ymmärretään suhteessa taiteelliseen ilmaisuun, teollisuuteen, moderniin sekä ammatillisuuteen alisteisena ilmiönä. Vaikka käsityö omaa potentiaalia tulla ymmärretyksi myös toisin, näyttäytyy se tuotteiden funktionaalisuuteen painottuvana, perinteisenä, elämänhallinnallisena ”näpertelynä”. Mielikuvissa käsityöstä näyttäytyy fennomaaninen, kansallisromanttinen näkökulma: käsityötä voidaankin pitää yhtenä kansakuntamme nationalistisimmin arvoin värittyneistä ilmiöistä, heti urheilun jälkeen. (Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006,153.) Käsityölle annettuja merkityksiä tutkittaessa on myös huomioitava, että käsityö on ilmiö, jonka asema on kokenut rajun muutoksen yhteiskunnallisen muutoksen mukana. Käsityö 33 on muuttunut yhteiskunnassamme kotityöstä harrastukseksi ja perustaidosta omaehtoisen opiskelun kohteeksi. Käsityön rooli on muuttunut esinetarpeen tyydyttämisestä ja elämäntaidosta mielihyväpohjaiseksi itsensä toteuttamiseksi. (Pöllänen & Kröger 2000, 234–238.) Asema, joka käsitöillä ennen oli, leimaa vahvasti näkemyksiä käsityöstä tänä päivänä. Tästä kertoo mm. käsitöiden kuvaaminen nykypäivänä hyödyllisenä tapana viettää vapaa-aikaa, suhteessa vaikkapa television katseluun. Monilla on tarve perustella käsitöiden tekemistään niiden hyötyarvolla: käsityöt ovat oikeutettua vapaa-ajan viettoa, nimenomaan koska ne ovat taloudellisesti hyödyllisiä. (Saloheimo 2004, 22–24). Toisaalta käsityöt ovat aina olleet kotityön leimastaan huolimatta toisille tekijöille harraste ja mieluisa ajanviettotapa. Käsitöissä ovat kietoutuneet ja kietoutuvat edelleen yhteen omaksi iloksi tekemisen ja hyödyn agendat. (Heikkinen, R-L 2001, 210– 211.) Käsitöistä ihmisen toimintana voidaan puhua ainakin kolmella eri tasolla: työnä tai ammattina, opiskelun kohteena sekä harrastuksena. Tämän työn kontekstissa käsityö ammattina jää tarkastelun ulkopuolelle, sillä kukaan kirjoittajista ei tee työkseen käsitöitä, eikä rakenna ruumisarkkuja elinkeinonaan. Käsitöiden opiskelu ja harrastaminen sen sijaan kietoutuvat omassani ja aiempien tutkimusten aineistoissa vahvasti yhteen. Kansalaisopistojen käsityökursseja lähestytään toisaalta opiskeluna, toisaalta harrastamisena, ja kuitenkaan opiskelu ja harrastaminen eivät ole sama asia. Jari Metsämuuronen (1995, 20–23) on eritellyt harrastamisen erilaisia määritelmiä, ja niitä kooten linjannut harrastamisen olevan suhteellisen pysyvää, positiivisena toimintavalmiutena sekä toimintana ilmenevää omaehtoista suuntautumista johonkin aiheeseen tai tietyntyyppisiin toimintoihin. Metsämuuronen erottaa toisistaan harrastuneisuuden, joka on kiinnostusta ja toimintavalmiutta, sekä harrastamisen, joka painottuu toimimiseen ja tekemiseen. Harrastuksen keskeisiä ominaisuuksia ovat jatkuvuus, omaehtoisuus sekä positiivissävytteisyys. Opetus sen sijaan on määritelty tavoitteiseksi vuorovaikutukseksi, joka pyrkii kehittämään oppijan tietoja, taitoja tai kykyjä. Oppiminen on yksilön toimintaa, jossa yksilön tiedot ja taidot kehittyvät: oppimisen voi kokea muutoksena omissa psyykkisissä tulkinnoissaan. Opiskelu puolestaan on yksilön intentionaalinen pyrkimys tietoisesti saavuttaa oppimista. 34 (Uusikylä & Atjonen 2000, 19–21.) Opiskelun tavoitteena on oppiminen, ja tehokkaan oppimisen edellytyksenä on opiskelijan motivoituminen opiskeluun. Harrastuneisuutta, oppilaan omaehtoista kiinnostusta opiskeltavaan aineeseen voidaan pitää merkittävänä oppimista edistävänä tekijänä. (Metsämuuronen 1995, 54–63.) Harrastuneisuuden omaehtoinen kiinnostus johonkin aiheeseen synnyttää itsessään halun kehittyä, oppia kiinnostuksen kohteesta lisää. Näin harrastaminen ja omaehtoinen opiskelu sekoittuvat toisiinsa muodostaen yksilön omista motiiveista nousevan toimintakokonaisuuden. Kuitenkaan harrastuneisuus tai harrastaminen ei käy yksiin esimerkiksi peruskoulukontekstissa tapahtuvan opiskelun kanssa. Tältä pohjalta kansalaisopistojen kurssitoiminta voidaankin asettaa enemmän harrastamisen kuin opiskelun piiriin. Opiskelu vapaan sivistystyön kontekstissa on osa sitä positiivissävytteistä kiinnostusta, joka leimaa harrastuksen määritelmää. Näin puhe käsityön tai sen tekniikoiden opiskelusta kansalaisopistojen kursseilla voidaan ymmärtää puheena harrastamisesta, ja toisin päin. (ks. myös Ahonen 2012, 27.) 3.2. Ruumisarkuntekijöiden käsityöpuhe Olen seuraavassa pyrkinyt erittelemään aineistostani niitä tapoja, joilla kirjoittajat puhuvat käsityöstä, ja syventämään näin kuvaa kurssille osallistumisen takana vaikuttavista käsityöllisen orientaation tekijöistä. Kirjoittajien kuvauksista voidaan erottaa kuusi erilaista tapaa puhua käsityöstä, diskurssia. Diskurssit kuvaavat paitsi kirjoittajien tapaa puhua käsityöstä ylipäänsä, myös kirjoittajien näkemyksiä ruumisarkkukurssista käsityönä. Nämä kaksi kontekstia, käsityö harrastuksena ja käsityö ruumisarkkukurssina, saattavat olla varsin erilaisia, mutta ilmentävät toisaalta molemmat sitä, mitä kirjoittajat ymmärtävät käsityöksi. Erottelemani diskurssit ovat 1.) käsityö elämäntapana, 2.) käsityö ajanvietteenä, 3.) käsityö sosiaalisena toimintana, 4.) käsityö taitona, 5.) käsityö itseilmaisuna sekä 6.) käsityö produktina. Samalla kirjoittajalla voi esiintyä päällekkäin useita erilaisia tapoja hahmottaa käsityötä, mikä osaltaan johtuu käsityö-sanan monista tulkintamahdollisuuksista, osaltaan taas ilmiökentän monipuolisuudesta. Seuraavaksi esittelen lyhyesti jokaisen diskurssin esimerkkien kera, jonka jälkeen teen vielä lyhyen yhteenvedon kirjoittajien käsityökäsityksistä jossa pyrin hahmottamaan sitä, millä tavalla 35 kirjoittajat suhtautuvat käsityötieteen keskeisiin jakoihin prosessi – produkti ja ositettu – kokonainen käsityö. I Käsityö elämäntapana Käsityö elämäntapana -diskurssissa käsityö näyttäytyy käsillä tekemistä laajempana kokonaisuutena, joka määrittää ihmistä. Se koetaan tavalla tai toisella elämäntavaksi. K2:n kuvauksissa käsityö linkittyy laajempaan arvojen kokonaisuuteen, ja asemoituu osaksi kierrättämistä ja omavaraisuutta. Käsityö kuuluu osana kokonaisuutta elämäntapaan, jossa korostuu itse tekeminen, omavaraisuus, ekologisuus, ekonomisuus sekä hyödyllisyys. Tässä kokonaisuudessa käsitöiden tekeminen on samalla tavalla osa elämää kuin kalastaminen, sienestäminen, marjastus ja poisheitettävien tuotteiden hyödyntäminen uusiokäytössä. Käytännön hyödyn näkökulma nouseekin usein harrastajien kuvauksissa merkitykselliseksi (ks. Ahonen 2012; Pöllänen 2006b). Jatkuva tekeminen luo arjelle rytmiä ja mielekkyyttä. Toisaalta käsityö voidaan arvona ymmärtää elämäntavaksi, vaikkei konkreettisesti tekisikään joka hetki käsitöitä. Elämäntilanteeni ja ympäristö on aikalailla sellainen ettei käsitöiden tekemiselle ole hirveesti mahdollisuutta. Mutta tykkään tehdä käsilläni ja tietynlainen käsityöläisyys tulee esille elämässäni vaikken varsinaisesti tee puutöitä tai sukkia neulokkaan. K1 Vaikka käsitöitä ei tule tehtyä, kuvastaa käsityöläisyys kuitenkin omaa elämää. Näin käsityö näyttäytyy myös tietynlaisena olemisen ja ajattelun tapana, asenteena tai käsityöhenkisyytenä. Käsityö on kokonaisuus, johon sisältyy tietynlaista eetosta ja näkemystä, jota voi toteuttaa elämässään ja ratkaisuissaan ilman konkreettista käsitöiden tekemistä. Käsityön kokeminen elämäntapana on mahdollista sekä ammattilais- että harrastelijapohjalta: toisella kirjoittajista on alan koulutus, toisella ei. Molemmille käsityö kuitenkin näyttäytyy elämänarvona, jossa keskiössä on itse tekemisen ja taidon arvostus. Toisella se ilmenee asenteena, toisella toimintana. 36 II Käsityö ajanvietteenä Käsityö näyttäytyy teksteissä paitsi elämäntapana, myös harrastuksena. Kolmessa tekstissä käsityön tekeminen sijoitetaan ennen kaikkea kansalaisopistojen kursseille, ei kotiin11. Näin käsityö näyttäytyy arjen ulkopuolelle asettuvana tekemisenä, jota varten ilmoittaudutaan erityisille kursseille. Käsityö ei ole tekemisenä osa jokapäiväistä elämää, vaan tiettyyn aikaan ja paikkaan rajautuvaa vapaa-ajantoimintaa. Käsityö myös rinnastuu teksteissä konkreettisesti muiden vastaavien vapaa-ajanvietteiden kanssa, ja toisaalta asettuu työn vastapainoksi. Olen joskus kokeillut muitakin materiaaleja (paju, kahvipussit, nyt puu) mutta ei ole syttynyt kipinää. Onneksi luen kieliä (viro ja italia) ja käyn muutamassa jumpassa talvisin. K2 Käyn kurssia vastapainona esittelijä-/asiantuntijavirkamiehen välillä paperin makuiselle työlle. K5 Käsityökokeilut, kieltenopiskelu ja jumppaaminen rinnastuvat kaikki samantapaiseksi tekemiseksi: ajanvietteeksi, joka pitää mielen ja kehon virkeänä. Käsityö täyttää arjen tyhjät hetket mielekkäällä tekemisellä, ja vasta kun käsityöt loppuvat, on aika alkaa miettiä muuta ajanvietettä. Kaiken muun ajan käytän käsitöihin (--). Kun tulen vanhaksi, sitten hommaan television. K2 III Käsityö sosiaalisena toimintana Käsityö sosiaalisena toimintana -diskurssi pitää sisällään kaksi ulottuvuutta: toisaalta käsityön tekeminen itsessään hahmottuu sosiaalisena toimintana, toisaalta se myös sekoittuu sosiaalisten suhteiden verkkoon periytyvänä toimintana. Käsityön nivoutuminen ihmissuhteisiin on siis monitasoista. Kirjoittajien kurssikuvauksissa (niin ruumisarkku- kuin 11 Tämä käsityön sijoittuminen kodin ulkopuolelle johtunee suurilta osin siitä, että ko. kirjoittajille käsityö näyttäytyy lähinnä erilaisina puutyön muotoina, joita on tarvittavien välineiden ja tilojen puolesta varsin hankala tehdä kotona. Jo pelkästään tämä rajaa monilla käsityön kodin ja arjen ulkopuolelle. 37 muidenkin puutyökurssien) korostetaan hyvää ilmapiiriä, juttelua sekä kurssilaisten keskinäistä huumoria. Nämä tekijät ovat olleet olennainen osa käsityökurssien antia. Tunnelma kurssilla oli pääsääntöisesti hyvä. Huumoria oli paljon. Mustaa huumoria. Enemmänkin hengailua kuin tiukkaa teoriaa arkun valmistuksesta. K1 Olen osallistunut teknisen työn kurssille jo yli kymmenen vuoden ajan ja piirin ydinjoukko on pysynyt suurin piirtein samana. K5 Käsityön harrastaminen kurssimuotoisena lisää käsityölliseen tekemiseen yhteisöllisyyden aspektin, jota yksi kirjoittajista korostaa kutsumalla käsityökursseja piireiksi. Olin joitakin vuosia sitten nähnyt TV:ssä kuvauksen arkkupiiristä (--). K3 Arkkupiiri kokoontui joka toinen lauantai (--). K3 Kurssi on ilmaus, joka yhdistyy oppimiseen, ja sanakirjassa se määritelläänkin oppi-, opetus- tai opintojaksoksi. Piiri sen sijaan määrittyy harrastus- tai muuksi kerhoksi, säännöllisesti tiettyä tarkoitusta varten kokoontuvaksi ryhmäksi, jonka merkitys on huomattavasti sosiaalisempi. (Kielitoimiston sanakirja 2006.) Erityisesti ryhmään kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tunne sekä sosiaalisten kontaktien syntyminen ovat keskeisiä tekijöitä kurssimuotoisessa harrastamisessa (Ahonen 2012, 55–56). Arkkukurssin sosiaalisuudesta ja ryhmä-identiteetistä kertoo hyvin kirjoittajan K4 kuvaus ryhmän hajoamisesta. Pienryhmän jäsenille voi olla vaikeaa luopua tiiviistä ja hyvin yhdessä toimineesta ryhmästä. Hajoaminen tuottaa haikeutta, surua ja jopa ahdistusta. (Pennington 2005, 73; Johnson & Johnson 1975, 31.) Kurssi oli aika pitkä ja hiukan tyhjä olohan siitä jäi ja minusta tuntui, että se päättyi vähän niin kuin varkain. Yksi ja toinen vain kuljetti loppupuolella arkkunsa pois (--). K4 Käsityö on sosiaalista paitsi yhteisöllisen prosessin, myös produktin välityksellä. Kirjoittaja K2 kertoo neulovansa paljon lahjoja sukulaisilleen: tyttärilleen, pojilleen ja näiden lapsille. Tärkeä ihminen ja ihmissuhde antavat käsityölle ja sen tekemiselle lisämerkitystä (Pöllänen 2006b, 68). 38 Käsityön tekeminen on myös tapa, joka siirtyy ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle muodostaen jatkumon näiden ihmisten välille (Heikkinen, R-L 2001, 211; Kärnä-Behm 2005, 93–95). Käsityö periytyy ja peritään toiselta ihmiseltä, ja samalla luodaan uusia merkityssuhteita suhteessa tuohon toiseen ihmiseen (ks. Töykkälä 2009, 46–47). Kirjoittaja K2 on itse perinyt neulomistaidon äidiltään, ja siirtänyt kangaspuunsa ja kudontataitonsa omalle tyttärelleen. Kirjoittaja K3 taas perii mieheltään tälle rakkaan harrastuksen. Käsityö ja sen merkitykset kietoutuvat elämän tärkeimpien ihmisten ympärille. Nuorempi tyttäreni on saanut kangaspuuni ja kutoo, mutta käyn siellä avustamassa ja suunnittelemassa vielä. K2 Mieheni harrasti rakentamista ja puutöitä. (--) Mieheni sairauden edistyessä hän jätti puutyöt ja minä menin mukaan entisöimään huonekaluja. K3 Käsityö toimii konkreettisena muistuttajana toisesta ihmisestä ja yhteisistä hetkistä, ja voi näin toimia myös muistelemistoimintana. Muistot edellisistä sukupolvista voidaan kohdata heidän jättämissään jäljissä, kuten valokuvissa, kirjoituksissa ja esineissä, myös käsitöissä (Sinnemäki 1997, 249–250). Käsityö voi kantaa mukanaan produktimuistoja, prosessimuistoja tai ruumiillisia muistoja. Käsityö säilöö tekijänsä osaamisen ja intention tehdä, ja näin muistuttaa tekijästä. Toisaalta käsityönlaji ja sen tekeminen säilöö myös muistoja tekniikasta ja sen aiemmista tekijöistä: esimerkiksi neulominen säilyttää muiston mummosta, joka aina neuloi jotakin. (Luutonen 2008, 332; 338–339.) Käsityön kautta voidaan muistella myös elämänkulkua ja tapahtumia, joihin jokin käsityötuote tai tekniikka on kiinnittynyt (Pöllänen 2006b, 70). Muisteleminen on merkityksiä luovaa toimintaa, jolla luodaan jatkuvuuden kokemusta, prosessoidaan menneitä kokemuksia ja tulkitaan muistojen merkityksiä omalle identiteetille uudestaan. Näin tekemiseen ja esineisiin kiteytyneistä muistoista voidaan ammentaa paitsi nostalgista kaipuuta, myös voimavaroja tulevaisuuden kohtaamiseen. (Dunderfelt 1990, 211–212.) IV Käsityö taitona Käsityö taitona -diskurssissa korostuu käsityö tekemisenä ja osaamisena. Käsityö näyttäytyy tietotaitona, jota kehitetään eteenpäin uusien materiaalien ja tekniikoiden 39 kokeilun ja esimerkiksi kursseille osallistumisen avulla. Taidon kehittymisen puute taas aiheuttaa turhautumista: Mutta kurssi oli myös pettymys. (--) Vaikka kurssin kävinkin en osaisi omatoimisesti tehdä toista arkkua, eipä se kai kurssin tarkoitus ollutkaan. K1 Taidon ja osaamisen näkökulma antaa myös arvon valmiille produktille: valmis tuote on arvokas nimenomaan tekijänsä taidon ja osaamisen ilmentäjänä, tekemisen tuloksena. Valmiista tuotteesta ja omasta tekemisestä ollaan ylpeitä. Ylpeänä vien ystäviäni alakertaan katsomaan kauniiksi hiottua arkkuani. K3 Käsityön hahmottaminen taitona korostuu esimerkiksi kirjoittajan K3 selostuksessa arkustaan. Arkun mallin, teknisten ratkaisujen ja ulkonäön kuvailuun käytetään aikaa, koska ne nähdään merkityksellisiksi. Ne ilmentävät tekijän taitoa, tietoa ja osaamista. Taidon karttuminen ja oman osaamisen näkeminen konkreettisena tuotteena tuottaa onnistumisen sekä hallinnan tunteita, ja edesauttavat näin positiivisten minäkokemusten syntymistä. Voidaan puhua myös iloisesta stressikokemuksesta, jossa uuden taidon oppiminen ja hallitseminen kehittää henkilökohtaisia kykyjä ja tuottaa onnistumisen iloa. (Pöllänen 2006a, 134). V Käsityö itseilmaisuna Käsityö itseilmaisuna -diskurssissa käsityö näyttäytyy ennen kaikkea tarpeena tehdä käsillään. Esimerkiksi kirjoittaja K4 kuvaa omaa suhdettaan käsityöhön seuraavasti: En ole mitenkään kätevä käsistäni, mutta on ollut aikoja, jolloin on tullut kova tarve näperrellä jotain pientä ja vaatimatonta puusta ja saada jotain käsillään aikaiseksi. (--) Mutta jotain tyydytystä aina valmis työ on tuottanut. K4 Omaa tekemistä ei suoraan uskalleta nimittää käsityön harrastamiseksi tai itseä käsityöläiseksi, mutta käsillä tekeminen näyttäytyy kuitenkin elämälle keskeisenä tekijänä. Tarve tehdä käsillä ja kokea tekemisestä saatava tyydytys ilmenee erilaisissa elämäntilanteissa. Tyydytys ei kuitenkaan seuraa suoranaisesti omasta taidosta ja tuotteesta oman taidon ilmentäjänä. Käsityötä tehdään toiminnan tarpeen 40 tyydyttämiseksi: tähän sisältyvät toisaalta omakohtainen halu tehdä käsitöitä, ja toisaalta sisäinen tarve toimintaa kohtaan (Saloheimo 2004, 23; Ahonen 2012, 50). Tällöin itse tuotteen valmistuminen ei ole olennaista, vaan pikemminkin ajankäyttö, viihtyminen ja rauhoittuminen käsityön äärellä – tekeminen (Leinonen 2009, 46). On tärkeää päästä välillä tekemään omilla käsillään jotain! K5 Yleensä ne aikaansaannokset ovat jotenkin puutteellisia, viallisia, jotenkin vinksallaan, eivätkä yleensä ihan sellaisia kuin olen suunnitellut. K4 Kojonkoski-Rännäli (1995, 52–55) näkeekin käsillä tekemisen ihmisen tekemisen perusintentiona: kehollisina olentoina me koemme käsillä tekemisen kautta. Vaikka modernit tekemisen keinot ovatkin syrjäyttäneet käsillä tekemisen, meillä on silti tarve tehdä myös käsillämme.12 Toiminnan tarpeen tyydyttäminen liittyy myös diskurssiin käsityöstä ajanvietteenä. Käsityö tarjoaa mielekkään tavan kuluttaa oma vapaa-aikaansa, jolloin aika ei kulu hukkaan (Pöllänen 2006b, 69). Minusta on vain hienoa että sitten joskus tulen haudatuksi itsetekemässäni arkussa, ja olen aika ylpeä itsestäni. K1 Tyydytys tulee siitä, että on itse tehnyt ja saanut aikaiseksi jotakin. Käsityö toimii näin itseilmaisun ja sitä kautta positiivisen minäkuvan ja identiteetin rakentajana (Luutonen 2004, 16–18). Omin käsin tekeminen voimaannuttaa ihmistä ja auttaa haastavien elämäntilanteiden yli. Käsityö voikin olla parhaimmillaan terapeuttista toimintaa. 12 Tämän näkemyksen paikkansapitävyyttä on kritisoitu (ks. Collanus, Guttorm, Jokela & Kärnä-Behm 2006) mutta mielestäni siinä tavoitetaan kuitenkin jotakin olennaista tavasta, jolla käsityöharrastajat kuvaavat omaa tarvettaan tehdä ja saada aikaan nimenomaan käsillään. Kojonkoski-Rännäli (1995, 52–55; 66–68) liittää käsityön Martin Heideggerin eksistenssifilosofiaan ja ”Zuhandenheit” -käsitteeseen, käsillä olemiseen. Ympäröivä maailma näyttäytyy meille ennen kaikkea käsillä olevana: käsillä oleminen on ihmiselle perustava tapa olla suhteessa johonkin. Käsillä tekeminen kuuluu ihmisen perusolemukseen kehollisena olentona. Näin käsityö näyttäytyy nykyihmiselle ”olemisen sallivana tekemisenä”. Toisaalta luovan tekemisen pakkoa voidaan tulkita nimenomaan modernisaation ilmenemismuotona. Omilla käsillä tekeminen voi olla yksi merkitysten luomisen keino maailmassa, joka perustuu ainutkertaiselle yksilöllisyydelle sekä henkilökohtaisille merkityksille. (Ks. Linko 1998a, 51.) 41 VI Käsityö produktina Teksteissä hahmottuu vahvana myös diskurssi käsityötuotteesta nimenomaan käyttöesineenä, ei niinkään itse tehtynä ja vain siksi tärkeänä. Käsityöprosessin tuotos, produkti, nähdään itsessään arvokkaana, ja sen nähdään myös antavan arvon ja merkityksen koko suunnittelu- ja valmistusprosessille. Ennen kaikkea valmiin tuotteen funktio, käyttötarkoitus, on merkittävä tekijä prosessin aloittamiselle. Prosessin lopputuloksen on oltava tuotteena merkityksellinen: olennaista on tehdä ruumisarkku, ei mitä tahansa arkkua. Mutta ajatus siitä että saa tehdä jotain epätavallisempaa kuin linnunpönttöjä tai leikkuulautoja oli se pointti minulle. K1 Toisaalta myös tuotteen toimivuus, hyödyllisyys ja käyttökelpoisuus ovat keskeisiä tekijöitä, joiden suhteen käsityöprosessia ja käsityön merkityssisältöjä arvioidaan. Käytännöllisyyden arvostus nivoutuu myös diskurssiin käsityöstä elämäntapana ja arvoina. Odotukseni kurssista oli saada valmiiksi lopputulos, mikä olisi hieno, kaunis, iso, konkreettinen ja hyödyllinen. K1 Menin kurssille koska mielestäni on järjetöntä laittaa maahan/polttaa kallista hienoa arkkua. K2 Prosessi vai produkti, ositettu vai kokonainen? Käsityö näyttäytyy kirjoittajien kuvauksissa monipuolisena ilmiönä, joka erilaisten ihmisten mielissä saa osin samoja ja osin erilaisia merkityksiä. Suurilta osin diskurssit ovat samantapaisia kuin aiemmassa tutkimuksessa, mutta poikkeuksen muodostaa produktille annettu vahva merkitys, joka selkeästi liittyy kurssilaisten käsityksiin ruumisarkkukurssista käsityönä. Pirkko Anttila (1983, 116) on käsityötieteen klassikkotutkimuksessaan tutkinut laajasti suomalaisten käsityölle antamia merkityksiä. Hänen mukaansa käsityö on tekijöilleen ennen kaikkea sosiopsykologisesti ja psykologisesti merkitsevää. Tärkeimmäksi käsityötä kohtaan tunnettaviksi asenteiksi nousivat prosessiin liittyvät positiiviset asenteet. Toissijaisia olivat asenteet produktia kohtaan: tuotteen arvo nähdään sen statuksen kautta tuotteen arvokkuutena, miellyttävyytenä ja 42 tarpeellisuutena. Vasta kolmannella sijalla olivat asenteet käsityötuotteen funktiota kohtaan: tällöin asenteet kohdistuivat tuotteen taloudelliseen tai kodin sisustukselliseen arvoon. (Anttila 1983, 94–97, 112.) Yleensä käsityönharrastajat kokevat valmistusprosessin hieman produktia tärkeämpänä (Luutonen 2004, 15).13 Juuri tässä suhteessa ruumisarkkukurssi poikkeaa muista käsityökursseista ja harrastamisesta, mikä osaltaan todettiin jo kurssille lähtemisen motivaatioita tarkasteltaessa. Kun käsityöharrastuksen kontekstina on ruumisarkkukurssi, käsityö saa eri tavalla painottuneita merkityksiä kuin jos kontekstina olisi vaikkapa kudontakurssi. Kurssin kohdalla tekoprosessia, sosiaalista kontekstia, uuden oppimista ja itsensä ilmaisua 13 On kuitenkin huomattava, ettei prosessi ole välttämättä ihmisten arvostuksissa niin paljon tärkeämpi suhteessa produktiin kuin Anttilan tutkimus antaa ymmärtää, tai että ihmisten käsityölle antamia merkityksiä voitaisiin näin suoraviivaisesti erottaa toisistaan. Hän on tutkinut käsityöhön liittyviä asenteita semanttisen differentiaalin sekä varimax-rotaation avulla, ja muodostanut analyysin pohjalta kolme faktoria. Ensimmäisen faktorin hän on nimennyt käsityön tekemisen eli prosessin faktoriksi. Tälle faktorille latautuivat merkitsevästi kaikilla tutkimuksen viiteryhmillä mm. seuraavat osiot: käsityö on kiinnostavaa, teen käsitöitä ilokseni, on tarpeellista itse valmistaa käsityötuotteita, käsityö tekee onnelliseksi, käsityö virkistää ja irrottaa, käsityö on tarpeellista, on miellyttävää tehdä käsityötä muille. Osa tälle faktorille latautuneista osioista viittaa suoraan käsityöprosessiin, mutta osaa on vaikeampi tulkita. Esimerkiksi ”käsityö on tarpeellista”, ”on miellyttävää tehdä käsityötä muille” sekä ”on tarpeellista itse valmistaa käsityötuotteita” eivät suoranaisesti kerro, tuleeko merkitys tekemisestä vai tuotteesta tekemisen tuloksena. Toisen faktorin Anttila on nimennyt puolestaan tuotoksen statuksen faktoriksi. Siinä merkityksellisesti latautuivat seuraavat osiot: Yksilöllinen käsityön tulos on arvokas, käsityö on mielenterveydelle edullista, käsityö lisää mahdollisuuksia toimia luovasti ja ilmaista itseään, pidän ihailtavana yksilöllistä käsityön tulosta sekä käsityötuote on miellyttävä. Lisäksi yhtä viiteryhmää lukuun ottamatta korkeasti latautui myös osio ”pidän käsityöammattia arvostettavana”. Anttilan faktorille antama nimi ei mielestäni ole kovinkaan kuvaava: millä tavalla käsityön mielenterveyttä edistävä vaikutus voidaan pelkistää produktin statukseksi? Osuvampi kuvaus tälle faktorille olisi mielestäni käsityö taitona ja osaamisena. Faktorille on latautunut myös prosessiin liittyviä osioita, kuten jo mainittu mielenterveys sekä ” käsityö lisää mahdollisuutta toimia luovasti ja ilmaista itseään”. Toisaalta käsityö produktina (ja myös ammatillisena toimintana) saa arvostusta nimenomaan tekemisen ja taidon tuloksena. Kaiken kaikkiaan prosessin ja produktin saamat arvostukset ovat kietoutuneet toisiinsa huomattavasti vahvemmin kuin mitä Anttila antaa ymmärtää. (ks. Anttila 1983, 93–100.) 43 keskeisemmäksi merkityksen luojaksi nousee produktin funktio, sen arvo käyttöesineenä. Produktilla on arvoa tekijöilleen paitsi oman osaamisen kuvana, myös ennen kaikkea toimivana tuotteena. Kirjoituksista nousevia diskursseja voidaankin jaotella samaan tapaan kuin kurssille osallistumisen motivaatioita. Tapa hahmottaa käsityö elämäntapana, ajanvietteenä, sosiaalisena toimintana, taitona sekä itseilmaisuna luo motivaatiolle olennaisen käsityöllisen orientaation, ja liittyy kirjoittajien tapaan nähdä käsityö ylipäänsä. Sen sijaan käsityön arvon painottuminen produktiin ja sen funktioon liittyy enemmänkin ruumisarkkukurssiin ja osallistumisen taustalla olevaan henkiseen orientaatioon.14 Kirjoittajat hahmottavat käsityön teksteissä ennen kaikkea ositetuksi käsityöksi. Tämä ilmenee monessa diskurssissa. Puhuttaessa käsityöstä produktina korostuvat tuotteen ominaisuudet ja funktiot. Sillä, kuka suunnitteli tuotteen tai osallistui sen tekemiseen, ei ole valmiin tuotteen arvon kannalta merkitystä. Päinvastoin: produkti saa osan arvostaan myös sen kautta, että se on jonkun toisen tekemä, vanha ja historiaa mukanaan kantava esine. Toisaalta käsityöharrastajan kiinnostus voi painottua vain tiettyjen työvaiheiden tekemiseen. Entisöinti ja pintakäsittely on aina kiinnostanut enemmän kuin uuden tuotteen valmistus alusta loppuun. K1 Puhuttaessa käsityöstä sosiaalisena toimintana käsityö kuvataan usein yhdessä tekemisenä, prosessina jossa eri ihmiset jakavat eri työvaiheet keskenään, tai prosessina, jossa toinen ihminen osallistuu yhdessä tekijän kanssa osaan prosessista. Kokonaista käsityöprosessia ei juurikaan kuvata kirjoitelmissa. Ainoat maininnat suunnittelusta liittyvät nimenomaan prosessin osittamiseen eri ihmisten välille. 14 Jako ei kuitenkaan ole täysin suoraviivainen: kurssille osallistumisen motivaatiotekijöissä eroteltu taloudellisuus saa myös arvonsa produktin käyttökelpoisuudesta. Toisaalta aiemman tutkimuksen mukaan produktilla on aina merkitystä tekijälleen, joskin vähemmän kuin prosessilla. Käsityön merkityksen liittäminen produktiin ja sen funktioihin ei siis selity yksinomaan henkisen orientaation kautta tai ruumisarkkukurssin luoman kontekstin kautta, mutta produktille annettu poikkeuksellisen suuri painoarvo sen sijaan selittyy. 44 (--) sahaukset ja höyläykset sain mies kurssilaisilta ”lahjaksi”. Itse suunnittelin ja liimailin. K2 Vaikka kokonaista käsityöprosessia ei suoraan kuvatakaan kirjoitelmissa, on silti todennäköistä että kirjoittajat toteuttavat sitä harrastuksessaan. Kokeileva ja tottunut käsityöntekijä todennäköisesti paitsi jäljentää ohjeista, myös luo omia mallejaan ja muokkaa valmiita ohjeita omiin tarpeisiinsa. Alkuperäinen idea kehittyy työn edistyessä jatkuvan arvioinnin kautta valmiiksi tuotteeksi, ja näin käsityö kasvaa pelkästä tekemisestä luovaksi toiminnaksi. Tällainen luova toiminta edellyttää kuitenkin tekniikoiden ja taitolajin hyvää hallintaa, eikä se ruumisarkkukurssin kontekstissa ole ollut mahdollista (Pöllänen & Kröger 2006, 93). Toisaalta, kokonaisella käsityöprosessilla on todettu olevan harrastajille vähemmän merkitystä kuin voisi ajatella. Luova prosessi ei ole kaikilla harrastajilla onnistuneen käsityön tai sen positiivisten merkitysten kokemisen edellytys, eikä tekijän korkea taitotaso automaattisesti tuota halua luoda uutta. Osalle käsityön harrastajista valmiit ohjeet ja mallit ovat nimenomaan harrastamisen edellytys, minkä vuoksi kursseille juuri osallistutaan. (Ahonen 2012, 71.) Harrastajalle käsityötuote on usein prosessia tärkeämpi: tällöin on olennaista, että tuote valmistetaan jollekulle läheiselle tai omaan kotiin. Tuotteeseen liitetty ihmissuhde tekee koko valmistusprosessista merkityksellisen, vaikka se olisikin vain valmiin ohjeen seuraamista. Toisaalta minkä tahansa tuotteen valmistaminen itse, omin käsin, voi tuottaa tekijälleen onnistumisen tunteen. Myös ositettu käsityö on tekijälleen positiivisten ja merkityksellisten kokemusten lähde. Käsityöllä on tekijöilleen merkitystä sekä prosessina että produktina riippumatta siitä, onko prosessi ollut kokonainen vai ositettu. (Pöllänen 2006a, 131–134; Pöllänen 2006b, 68–69: Töykkälä 2009, 48.) Kirjoittajien erilaiset käsityödiskurssit myös suhteutuvat kokonaisen ja ositetun käsityön problematiikkaan varsin eri tavoilla, jolloin niitä ilmaistaan kirjoitelmissa eri tavoin. Esimerkiksi tavat nähdä käsityö taitona, ajanvietteenä sekä elämäntapana voivat pitää sisällään niin kokonaista kuin ositettuakin käsityötä, kun taas käsityö produktina painottuu ositettuun käsityöhön. Käsityön näkeminen sosiaalisena toimintana jättää kysymyksen ositetusta ja kokonaisesta käsityöstä jollain tavalla ilmaan, koska keskeistä on yhdessä muiden kanssa tapahtuva tekeminen ja vuorovaikutus. Sillä, onko kyseessä 45 ositettu vai kokonainen prosessi, ei juurikaan ole merkitystä sosiaalisuuden kannalta. Käsityön näyttäytyminen itseilmaisuna sen sijaan painottuu enemmän kokonaisen käsityön puolelle. Tässä diskurssissa keskeistä on tarve tehdä käsillä: tuotteen taidokkuus ei ole keskeistä. Työt ovat usein spontaaneja, omasta päästä syntyneitä ja aiempia kädentaitoja hyväksi käyttäviä. On myös hyvä huomata, ettei jako kokonaisen ja ositetun käsityön välillä aina ole selkeää. Lähes aina käsityöntekijän ideat pohjaavat toisten aiempiin ideoihin ja malleihin, mutta niistä lähtevä suunnittelu-, valmistus- ja arviointiprosessi voi silti sisältää kaikki luovan prosessin elementit. Sen sijaan että tarkastellaan pelkästään työvaiheita ja niiden jakautumista eri tekijöiden välille voitaisiin kokonaisen käsityön määritellä tarkoittavan ”laaja-alaisen osaamisen soveltamista kokonaisvaltaisesti prosessiin ja produktiin”. (Ahonen 2012, 75–76.) Tällä tavoin ymmärrettynä kokonainen käsityö todennäköisesti toteutuu lähes kaikkien aktiivisten harrastajien tekemisessä. Kun taidot karttuvat, alkaa usein omien näkemysten soveltaminen ja valmiiden ideoiden muokkaaminen. Näin myös valmiista ohjeesta ja sen soveltamisesta lähtevästä käsityöstä voidaan löytää kokonainen käsityöprosessi. Olennaista on muidenkin kuin teknisten taitojen soveltaminen prosessissa: visuaalisen ja teknisen suunnittelun, materiaalitietouden, korjaavan arvioinnin ja tekniikkatiedon ja osaamisen yhdistely luovat kokonaisen käsityön. Laajaalaisen osaamisen määrittelyyn voitaisiinkin soveltaa Krögerin (2003, 169–188) erottelemia käsityön merkityssisältöjä: käsityö on valmistus-, kulttuuri-, suunnittelu-, materiaali- ja kuluttajatietoa, se on tuotesuunnittelu-, taitolaji-, tai taidepainotteista toimintaa ja taitoa, sekä ajattelu- ja arviointikykyä. Kokonaista käsityötä leimaavat luovuus, ongelmanratkaisu sekä arviointi (Pöllänen & Kröger2006, 88). Kirjoittajien tavat puhua käsityöstä ovat samansuuntaisia muiden käsityönharrastajien kanssa.15 Kirjoitelmista nostamani diskurssit eivät kuitenkaan ole identtisiä yhdenkään aiemman tutkimuksen kanssa. Käsityön merkityksiä jonkun tietyn ryhmän keskuudessa tutkittaessa suurempi tietoarvo nouseekin näiden eri diskurssien yhdistelmästä kuin 15 Harrastajien käsityölle antamia merkityksiä ja tapoja puhua siitä ovat tutkineet mm. Ahonen 2012, Leinonen 2009, Pöllänen 2006, Saloheimo 2004 ja Linko 1998a ja 1998b. 46 yksittäisten diskurssien sisällöstä. Diskurssien kokonaisuus hahmottaa ruumisarkkukurssin osallistujien tapaa nähdä käsityö ja käsillä tekeminen. Käsityö näyttäytyy kirjoittajille toisaalta harrastuksena ja mielekkäänä ajankuluna, toisaalta elämäntapana. Toisaalta teksteistä piirtyy esiin käsityö taitona ja osaamisena, toisaalta tarpeena tehdä käsillä. Käsityö on sosiaalista toisaalta fyysisen yhdessä tekemisen, toisaalta toisille ja toisilta tekemisen kautta. Käsityö on kirjoittajille myös vahvasti tuote. Produkti nähdään paitsi oman potentiaalin konkretisoijana, myös toimivana tuotteena jolla on arvoa itsessään. Ositettuun ja kokonaiseen käsityöhön kirjoittajat ottavat kantaa melko vähän. Keskiöön nousevat sen sijaan tekemisen positiiviset funktiot, joista voi nauttia riippumatta siitä onko kyseessä ositettu vai kokonainen käsityö. 3.3. Käsityö osana elämänhallintaa Elämänhallinta on yksi tapa käsitteellistää psyykkistä hyvinvointia ja mielenterveyttä. Mielenterveyden käsite jaetaan usein kahtia negatiiviseen ja positiiviseen mielenterveyteen. Negatiivinen mielenterveys yhdistyy mielenterveyden ongelmiin ja sairauksiin, kun taas positiivinen mielenterveys näyttäytyy ennen kaikkea resurssina. Mielenterveyden edistäminen pyrkii sekä häiriöiden ehkäisyyn että mielenterveyttä vahvistavien resurssien lisäämiseen: samat tekijät vaikuttavat usein sekä mielenterveyttä edistävästi että häiriöiden syntyä ehkäisevästi. Näin hyvä mielenterveys ei ole ainoastaan ongelmien ja häiriöiden puutetta, vaan kykyjä, taitoja sekä resursseja häiriöiden käsittelyyn. (Lehtinen 2001, 235–237.) Hyvälle mielenterveydelle on ominaista menetysten sietäminen, valmius muutoksiin elämässä, ahdistuksen riittävä hallinta sekä kyky työskennellä vaikeuksien voittamiseksi. Hyvään mielenterveyteen kuuluu myös kyky suojautua haitallisilta tekijöiltä vaikeissakin olosuhteissa. (Lönnqvist & Lehtonen 1999, 24–25.) Hallinta liitetään erityisesti elämänkulun siirtymien ja ongelmatilanteiden ratkaisemiseen. Elämänhallinta merkitseekin minän kykyä kohdata tilanteita ja ajatuksia, joita ympäristö ja elimistö herättävät yksilössä, sekä hallita niihin liittyviä ahdistuksen tunteita (Pöllänen 2006b, 66). Elämänhallinnan yhteydessä voidaan puhua myös copingkeinoista, joilla viitataan erilaisten muutostilanteiden käsittelyyn ja selviytymiseen. Coping voidaan määritellä yksilön yritykseksi hallita erilaisia sisäisiä tai ulkoisia vaatimuksia, joiden hän arvioi ylittävän omat tavanomaiset prosessointikeinonsa. Coping47 keinojen avulla yksilö kykenee hallitsemaan stressiä aiheuttavia asioita niin, että toimintakyky säilyy. (Lazarus & Folkman, 1984, 141–142.) Koettu elämänhallinta on yksilön tulkinta mahdollisuuksista hallita erilaisia elämäntilanteita: merkityksellisiksi nousevat ne tilanteet tai asiat, joiden avulla yksilö kokee saavansa hallinnan tunteen (Pöllänen 2006b, 66–67). Terve ihminen muokkaa kokemuksiaan sisäisen ja ulkoisen toiminnan kautta niin, että hän voi säilyttää itsellään siedettävän minäkokemuksen (Luutonen 2004, 18). Aineistosta nousevat käsityön diskurssit ilmentävät monia sellaisia käsityön elementtejä, jotka edesauttavat elämänhallinnan tunteen syntymistä. Käsityö voi toimia monella tavalla tekijänsä positiivisen elämänhallinnan kokemuksen rakentajana.16 Käsityö ajanvietteenä tarjoaa kirjoittajille mielekkään tavan viettää vapaa-aikaansa, ja se luo joko konkreettisena tekemisenä tai taustalla vaikuttavana arvona merkitystä arkeen. Käsityön hahmottaminen taitona luo edellytyksiä onnistumisen kokemuksille, itsensä kehittämiselle sekä positiivisten arvostusten syntymiselle. Taitona ymmärretty käsityö tarjoaa tekijälleen mahdollisuuden kokea itsensä taitavaksi ja osaavaksi. Työn valmiiksi saaminen ja uuden tekniikan oppiminen tuottavat voimaannuttavan hallinnan tunteen, jolloin minäkuva voi saada joko vahvistusta tai uutta näkökulmaa. (Pöllänen 2006b, 73.) Näin käsityö voi olla merkityksellistä toimintaa, riippumatta siitä, mihin käyttöön produkti menee: prosessilla itsellään on arvoa (Töykkälä 2009, 49–50; Luutonen 2004, 15). Onnistumisen kokemukset ja muilta saatu positiivinen huomio jäävät mieleen käännekohtina, joita voidaan käyttää minäkuvan rakentamisessa (Linko 1998a, 52). Käsityö myös kehittää tekijänsä taitoja. Käsityöprosessi kasvattaa tekemällä oppimisen kautta luovuutta, oman toiminnan suunnittelu- ja arviointikykyä, ongelmanratkaisutaitoja sekä kykyä sietää epävarmuutta. Käsityön kohdalla voidaankin puhua oppimisesta, jonka tuloksena kehittyy laajemmin omaa jaksamista tukevia voimavaroja. (Pöllänen & Kröger 2006, 91.) 16 Käsityö ei kuitenkaan ole kaikille positiivisten tuntemusten ja hallinnan kokemuksen lähde: käsityön merkityksiä koskevaan tutkimukseen valitaan vastaajiksi harrastajia, joilla usein on positiivinen suhde käsityöhön. Käsityö voi kuitenkin olla myös ahdistuksen ja epäonnistumiskokemusten lähde esimerkiksi kouluajoilta. (Luutonen 2004, 13–14.) 48 Paitsi käsityö taitona, myös käsityö itseilmaisuna tarjoaa tekijälleen mahdollisuuden tulkita omaa itseään ja kykyjään valmiin tuotteen kautta. Ihmisen on rakennettava oma yksilöllisyytensä itse, ja käsityö voi toimia yhtenä keinona tähän (Linko1998b, 364). Se on kanava luovaan itseilmaisuun, jolloin prosessin merkitys korostuu yli produktin. Käsityö on keino käsitellä ja purkaa muistoja ja kokemuksia, sekä niihin liittyviä tunteita, joille ei välttämättä löydy sanallista ilmaisua. Käsityöllä on myös rauhoittava ja ahdistusta purkava vaikutus. (Rautiainen 2006, 73–75; 79.) Maaria Linko (1998b, 364) on analysoinut käsityöllisiä omaelämäkertoja, ja eritellyt niiden pohjalta niitä tekijöitä, joista tekemisen ilo syntyy. Tekemisen tuottama ilo syntyy uppoutumisesta tekemiseen, tekoprosessin tuottamasta nautinnosta sekä tekemisen funktiosta. Tekemisen funktiolla viitataan tekemisen terapeuttisuuteen, onnistuneeseen työhön, syventyneeseen käsitykseen itsestä, mielenrauhaan sekä oman identiteetin vahvistamiseen. Käsityöllä on potentiaalia toimia terapeuttisen toiminnan lisäksi todellisena terapiana17, jossa minäkuvaa työstetään käsillä tekemisen kautta. Tekijä voi projisoida itsensä todella vahvasti produktiin, jolloin tuotteen tekeminen on konkreettista itsen tekemistä. Näin prosessissa syntyvä produkti toimii paitsi esineenä, myös tekijän oman identiteetin ja elämän arvioinnin välineenä. (Rautiainen 2006, 79–82; Linko 1998b, 365.) Usein käsityönharrastajat kuvailevatkin produktia ja prosessia ylpeydellä, ikään kuin se kuvaisi heitä itseään (Pöllänen 2006a, 131). Käsityö tuottaa harrastajalleen mielen hyvinvointiin liittyviä myönteisiä tunnetiloja ja tyytyväisyyttä elämään. Käsityö näyttäytyy myös elämänvaiheiden jäsentäjänä ja sopeutumiskeinona vaikeissa elämäntilanteissa. Käsityö voi toimia esimerkiksi keinona käsitellä omaa ja läheisten sairastumista, sekä myös läheisten kuolemaa ja surun tunteita. Käsityö tuo vaikeisiin aikoihin rutiinia ja auttaa elämää jatkumaa. Eräs läheisensä menettänyt pukee asian sanoiksi näin: ”Jos en olisi tehnyt käsitöitä koko ajan, olisin varmaan mielisairaalassa.” (Töykkälä 2009, 37; Pöllänen 2006b, 71–73; Luutonen 2004, 15.) Pölläsen aineistossa käsityönharrastajat kuvaavat myös sitä, kuinka käsityö on toiminut välineenä elämän merkityksen pohdintaan elämänkulun siirtymävaiheissa ja 17 Itsenäisesti tai ryhmissä harrastettava käsityö voi olla terapeuttista, mutta terapiaa on vain koulutetun terapeutin harjoittama ja ohjaama käsityötoiminta (Rautiainen 2006, 15). 49 kehitystehtävissä: puhutaan märehtimiskäsitöistä, joita tehdessä ajatukset vaeltavat omia polkujaan. Käsityö tarjoaa kiireisen arjen keskellä mahdollisuuden pysähtyä ajattelemaan ja työstämään erilaisia elämäntilanteita mielessään, kun oman ajan ottaminen muutoin on vaikeaa. Pöllänen nostaa myös esiin käsityön merkityksen kehollisena toimintana. Käsityö voi toimia purkautumiskanavana ahdistukselle, jolloin ahdistus ei kanavoidu kehon oireiksi, vaan toiminnaksi. (Pöllänen 2006b, 73; Pöllänen 2006a, 132.) Kokonainen käsityö itseilmaisun muotona voi tuottaa tekijälleen syvän onnellisuuden kokemuksen, flown18. Ositettu käsityö sen sijaan ei voi tuottaa flowta, mutta onnistumisen iloa omasta osaamisesta, loppuun saatetusta prosessista ja uuden oppimisesta kyllä. (Pöllänen 2006a, 134.) Toisaalta Leinosen (2009, 52–53) mukaan myös ositettu käsityö voi olla kognitiivisesti riittävän haastavaa flow-kokemuksen syntymiselle: vaikka työn pohjaksi otetaankin valmis visuaalinen suunnitelma, esimerkiksi valmis kirjontapohja, voi siitä saada haastavan ja luovan prosessin varioimalla materiaaleja, värejä sekä pistoja oman suunnitelman pohjalta. Myös flow-kokemuksen ja sen ymmärtämisen kannalta on käytännöllisempää ymmärtää kokonainen käsityö laajaalaisten taitojen soveltamisprosessina: flow-kokemus on mahdollinen, kun käsityön tekeminen haastaa riittävän monia taitoja yhtäaikaisesti. Tällöin käsityön tekeminen muuttuu tekijöille päämääräksi sinänsä, jolloin prosessi korostuu (Csikszentmihalyi 2005, 107). 18 Flow’lla tarkoitetaan optimaalista kokemusta, josta seuraa syvä ilon ja tyytyväisyyden tunne. Optimaalinen kokemus on tilanne, jossa tietoisuuteen saapuva informaatio on tavoitteiden mukaista. Tällöin tarkkaavaisuus voidaan kohdistaa vapaasti ja täysin tavoitteiden saavuttamiseen ilman häiriötekijöitä. Kokemukselle on tyypillistä kahdeksan piirrettä: kokemus tapahtuu silloin, kun edessämme on tehtävä joka on mahdollista suorittaa loppuun. Kokijan täytyy voida keskittyä siihen, mitä tekee, ja tehtävällä tulee olla selvät tavoitteet ja siitä tulee saada välitöntä palautetta. Kokija toimii täysin keskittyneenä, mutta ponnistuksetta, jolloin arkielämän huolet ja pettymykset jäävät tietoisuuden ulkopuolelle. Kokija kokee, että hänen toimintansa on hänen omassa hallinnassaan, ja huoli itsestä katoaa. Tietoisuus itsestä palaa flown jälkeen entistä vahvempana. Flow’lle on tyypillistä myös ajantajun katoaminen. Flow’n voi kokea esimerkiksi urheilussa, pelaamisessa ja lukemisessa – oikeastaan missä tahansa tehtävässä, joka on riittävän haastava. (Csikszentmihalyi 2005, 68–71; 81–106.) 50 Käsityön yhdistäminen sosiaaliseen toimintaan edistää myös elämänhallinnan tunteen syntymistä. Ryhmissä toimiminen sinänsä edesauttaa yksilön tunnetta kuulumisesta jonnekin, vähentäen ahdistusta ja masennusta. Ryhmissä toimiminen estää psykologisten ongelmien esiintymistä. Myös tehokas oppiminen ja itsensä kehittäminen taidossa edellyttää ryhmiä ja niissä työskentelemisen taitoja. Siitä seuraa myös enemmän ihmissuhteita ja mielenterveyttä. (Johnson & Johnson 1975, 12–14.) Pia-Maria Ahonen (2012, 82–84) on tiivistänyt käsityötä kansalaisopistojen kursseilla opiskelevien naisten käsityölle antamat merkityssisällöt kolmeen osa-alueeseen: prosessiin ja produktiin, kokemuksellisuuteen sekä elämänhallintaan. Elämänhallinta, eli käsityön tekemisen ja siinä syntyvien kokemusten kautta muodostuva elämänhallinnan välineistö, muodostaa keskeisen merkityssisällön harrastajille. Nämä käsityön tekemisen positiiviset sivuvaikutukset ovat siis yksi keskeinen syy käsitöiden tekemiselle. Ahosen mukaan elämänhallinnan kokemus käsityön yhteydessä koostuu hyvinvoinnin ja terveyden teemoista sekä sisäisistä kvalifikaatioista, eli henkisistä ja fyysisistä kyvyistä sekä valmiuksista, joita käsityö kehittää. Käsityö kokonaisena tekemisenä aktivoi tekijänsä kykyjä monipuolisesti, ja näin myös kehittää ihmistä kaikilla persoonallisuuden alueilla (Kojonkoski-Rännäli 1995, 60–62). Käsityöllä on selkeästi koettua vaikutusta harrastajan psyykkiseen hyvinvointiin ja elämänhallinnan kokemukseen.19 Käsityön positiivisia vaikutuksia elämänhallintaan voidaan myös käsitteellistää elämyksellisyyden kautta: käsityö näyttäytyy kokemuksellisena toimintana, joka tasapainottaa erilaisissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa tekijäänsä kohdistuvia vaatimuksia muilla elämänalueilla (Ahonen 2012, 84; Saloheimo 2004, 27–28). Kirjoittajien käsityökäsitysten ja kurssille osallistumismotivaation suhdetta voidaan hahmottaa kaaviossa 2 esitetyn kuvion mukaisesti. Käsityön hahmottaminen taitona ja hyödyllisenä ajanvietteenä synnyttää käsityöntekijässä käsityksen omasta taidosta tehdä 19 Ahonen (2012, 83) huomauttaa, että käsityöllä on harrastajille selkeästi koettua, mutta vaikeasti todennettavissa olevaa vaikutusta hyvinvointiin. Elämänhallinnan kokemus näyttäytyy moniulotteisena kokonaisuutena, jonka sisällöstä ja vaikutussuhteista ei yksilökään ole aina tietoinen. Myöskään käsityön suoraa vaikutusta tai syy-seuraussuhteita suhteessa elämänhallinnan kokemukseen tai sen muihin osioihin ei ole helppo osoittaa. Yksilön oma kokemus on kuitenkin äärimmäisen merkityksellinen. 51 käsityötä. Käsityön tekijällä on tietty taitotaso, kyky tehdä tietynlaista ja tietyllä vaikeusasteella olevaa käsityötä. Käsityön hahmottuminen elämäntapana, sosiaalisena toimintana sekä itseilmaisuna synnyttävät tämän lisäksi tekijälleen käsityksen omista kyvyistään kehittyä eteenpäin, arvioida omaa toimintaansa, antaa sille merkityksiä, yhteyksiä ja arvoja. Käsityö laajenee näin ymmärrettynä tekemisestä kokonaiseksi, moniulotteiseksi toiminnaksi.20 Kokemus omasta osaamisesta luo pohjaa luottaa siihen, että saa ohjatusti toteutettua toimivan ja käyttökelpoisen esineen (taloudellisuus). Toisaalta positiivinen näkemys itsestä merkityksellisten käsitöiden merkityksellisenä tekijänä on luonut yhdessä oman osaamisen kokemuksen kanssa käsitöiden tekemisen kulttuurin (tapa tehdä käsillä). Taloudellisuus (ja kokemus omista tuotoksista taloudellisina) sekä tapa tehdä käsillä ovat ne ilmisyyt, jotka ilmenivät tekstissä jo alustavassa analyysissä. Ne näyttäytyvät käsityödiskurssien tiivistyminä kirjoituksissa. KAAVIO 2: Kirjoittajien käsityödiskurssit käsityöllisen orientaation taustatekijöinä. 20 Voitaisiin puhua myös ositetun käsityön laajentumisesta kokonaiseksi käsityöksi. 52 Käsityölle annettujen merkityssisältöjen vaikutusta ei voida kuitenkaan erottaa toisistaan suoraviivaisesti, ja senpä takia motivaatiotekijöitä ympäröivä käsityödiskurssien todellisuus on jätetty liukuvaksi ja rajattomaksi. Diskurssit ovat aina osittain päällekkäisiä, monimerkityksisiä ja vuorovaikutuksessa toisiinsa. Toisaalta myös kokemus omasta osaamisesta vaikuttaa kokemukseen omista kyvyistä. Käsitys itsestä osaavana ja kehittyvänä, kokonaisen käsityön tekijänä puolestaan kasvattaa omaa osaamista sekä kokemusta omasta osaamisesta. Kokemus omasta osaamisesta sekä omista (käsityöosaamisen ulkopuolelle laajentuvista) kyvyistä ovat juurikin niitä elementtejä, jotka rakentavat elämänhallinnan tunnetta ja sitä kautta edistävät positiivista mielenterveyttä. Käsityöllä onkin kirjoittajille selkeästi elämänhallinnallista merkitystä: osallistumismotiivien taustalla vaikuttava käsityöllinen orientaatio voidaan kiteyttää paitsi konkreettisiin taloudellisiin motiiveihin ja tapaan tehdä käsillä, myös käsityön kautta saavutettaviin elämänhallinnan tunteisiin. 4. KUOLEMA 4.1. Hyvä ja paha kuolema suomalaisessa kontekstissa Kuoleman asemasta yhteiskunnassamme ja ihmisten kuolemakäsityksistä on kirjoitettu paljon. Seuraavassa luvussa tarkoituksenani on luoda lyhyt katsaus siihen, millaisena yhteiskuntamme suhdetta kuolemaan pidetään, eli siis hahmotella nykyaikaisen suomalaisen kuolemankulttuurin rakennusaineksia21. Aloitan kuitenkin nostamalla esiin muutamia huomioita suomen vanhojen kuolemankulttuurien erityispiirteistä. 21 Karttu (2004, 27–28) on kyseenalaistanut eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen tutkimuskirjallisuuden relevanssin suhteessa Suomen tilanteen ja suomalaisen kuolemankulttuurin tutkimukseen. Tutkimuksessa esiintyvät, yleistysten perusteena olevat termit kuten länsimainen, nykykulttuuri, moderni ja postmoderni eivät ole välttämättä yhteismitallisia Keski-Euroopan ja Suomen osalta. Pyrinkin kuvaamaan suomalaisen kuolemankulttuurin piirteitä mahdollisimman paljon kotimaisen kuolematutkimuksen pohjalta, mutta ikävä kyllä yleisesityksiä ei Suomen kontekstista löydy. 53 Keskeinen jako suomalaisessa kuolemankulttuurissa on vallinnut itäisen ja läntisen kuolemankulttuurin välillä, mutta joitakin yhteisiä piirteitä voidaan löytää. Perinteisesti elävät ja vainajat ovat eläneet rinnakkain, kukin omissa maailmoissaan. Näin kuolemaan suhtautumista ovat leimanneet toisaalta riittävän eron tekeminen, toisaalta yhteyden säilyttäminen oikealla tavalla. Ihmiselämällä – ja myös kuolemalla – oli kaksi toisistaan erillistä aspektia: sosiaalinen ja fyysinen. Sosiaalinen elämä oli usein fyysistä lyhyempi, alkaen nimenannosta ja päättyen yhteiskunnallisen toiminnan loppumiseen. Tämän takia itse kuolinhetki, hengenlähtö, ei ollut kovin merkittävä tapahtuma. Olennaisempia olivat kuolemaa edeltävät hyvästelyseremoniat, ”sosiaalisen kuoleman tekeminen”. Kuoleminen oli sosiaalista: lännessä siihen liittyi keskeneräisten asioiden selvittäminen, idässä hyvästien jättäminen. Oli olennaisen tärkeää, että ihminen ehti valmistautua omaan kuolemaansa. Erityisesti Länsi-Suomessa myös ruumiin materiaalisista oloista huolehtiminen oli olennainen osa kuoleman rituaaleissa ja kuolemaan valmistautumisessa. Ruumis kuului pukea parhaimpiinsa, ja haudata asiaankuuluvassa arkussa. Usein ihmiset varasivatkin itselleen jo eläessään kuolinasun valmiiksi ja nikkaroivat arkun odottamaan hyvissä ajoin. Kuolemaan valmistautuminen on ollut Suomessa siis prosessi, joka aloitettiin hyvissä ajoin ennen kuolemaa, ei vasta sairasvuoteella tai kuoleman tullessa muutoin ajankohtaiseksi. (Pentikäinen 1990, 27–76.) Tämä kuolemaan suhtautumisen perinne on vahvassa kontrastissa siihen, millaisena modernia kuolemankulttuuria on kuvattu. Teollistumisen myötä Suomessa tapahtunut kaupungistuminen ja yhtenäiskulttuurin muutos on vaikuttanut voimakkaasti suhteeseemme kuolemaan. Elämä kaiken kaikkiaan on muuttunut ennustettavammaksi, kaukonäköisyyttä ja suunnittelua vaativaksi. Elämän hallitsemisen ja jatkuvan suorittamisen tarve on siirretty modernissa yhteiskunnassa myös kuolemaan. Lääketieteellisen ja tieteellisen maailmankuvan myötä kuolemasta on tullut luonnollisen prosessin viimeinen vaihe: se on looginen, järkeenkäypä ja jossain määrin hallittavissa oleva tapahtuma. (Elias 1993, 8–17.) Lääketiede on myös vähentänyt kuoleman määrää huomattavasti: ihmiset elävät kaiken kaikkiaan pitempään ja terveempää elämää kuin aiemmin. Lääketieteen kehitys on myös muuttanut ajattelutapaamme kuoleman suhteen. Kuolemasta puhutaan vahvasti terveyden ja 54 sairauden kautta: kuolema on medikalisoitu22. Vaikka kuolemaa ei voikaan välttää, yksittäisiä kuolemisen syitä voidaan välttää, ehkäistä ja hoitaa. Kuolemalle halutaan nimetä aina jokin lääketieteellinen syy, sairaus, jota vastaan voidaan taistella. Kuolema näyttäytyy tällä tavalla nähtynä ennen kaikkea hoidon epäonnistumisena. Terveyden, kauneuden ja nuoruuden vaaliminen on keino pitää kuoleman todellisuus mahdollisimman kaukana tajunnasta. Se on toisaalta myös konkreettinen yritys kontrolloida kuolemaa oman ruumiin kontrolloinnin kautta. (Bauman 1992, 137–140.) Ylläpidämme ajatuksissamme kuvaa ikinuoresta yhteiskunnasta, jossa ihmiset eivät vanhene, vaan siirtyvät elämänvaiheesta toiseen: lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen, aikuisuudesta – niin, mihin? Vanhuus-sanaa pyritään korvaamaan dynaamisemmilla ilmaisuilla. On muodikasta olla nuori ja elinvoimainen, ja vanhemmatkin ihmiset pyrkivät nuorekkuuteen unohtaakseen kuoleman. (Boia 2004, 178–180;186.) Nykyisen lääketieteen ansiosta kuolemaa on myös aiempaa vaikeampaa määrittää: ihmisruumista on mahdollista pitää hengissä, vaikka aivot olisivatkin lopettaneet toimintansa, ja toisaalta ihmisen on mahdollista pysyä hengissä, vaikkei mikään muu kuin osa aivoista enää toimisi. Kliinisesti ihmisen kuoleman kriteerinä on kaiken aivotoiminnan lakkaaminen.23 Aivotoiminta on kuitenkin asteittaista: onko ihminen, jonka aivokapasiteetista toimii enää 1 %, sanan täydessä merkityksessä elossa? Onko hän ajatteleva, kokeva ja tunteva persoona, ihminen? (ks. Jeffko 1980, 131–137.) Kuoleminen ei olekaan enää yksi ainutkertainen tapahtuma, vaan sarja pieniä peräkkäisiä kuolemia: se on asteittaista hoidon tai ruumiintoimintojen vähentämistä, ja samalla myös asteittaista 22 Medikalisaatiolla tarkoitetaan elämän lääketieteellistymistä, eli lääketieteen ja sen ammattilaisten merkityksen leviämistä sellaisille aloille, joita ei ole aiemmin pidetty lääketieteellisinä. Kriittisesti medikalisaatio on lääketieteen merkityksen kasvamista yhteiskunnan kaikilla aloilla suuremmaksi kuin sen relevanssi oikeuttaisi. Yksilötasolla tämä tarkoittaa yhä useampien elämäntapahtumien ja poikkeavuuksien selittämistä lääketieteellisesti terveyden ja sairauden kautta. (Tuomainen, Myllykangas, Elo & Ryynänen 1999, 15–18; Conrad 2007, 4–8.) 23 Suomessa lääketieteellisesti kuoleman kriteerinä pidetään kaiken aivotoiminnan lakkaamista. Esimerkiksi sydämen ja hengityksen pysähtymisen jälkeen ihminen ei ole kuollut, vaan hänet voidaan mahdollisesti vielä elvyttää. Kuolleeksi julistamisen edellytys on aivojen kuolema. (Sosiaali- ja terveysministeriön asetus kuoleman toteamisesta 27/2004, § 2, 3 ja 4.) 55 kuolevan ihmisen siirtämistä kuolleiden kategoriaan. Vastuu kuolevasta siirtyy samalla asteittain perheeltä lääkärille ja muille ammattilaisille. (Ariès 1976, 87–89.) Ihmisen fyysinen, sosiaalinen ja myös psyykkinen kuolema eriytyvät toisistaan. Kuoleman ongelmaa pohtinut filosofi Geoffrey Scarre (2007, 8) ehdottaakin kuoleman ja elämän käsitteiden välisen rajan liennyttämistä: mikäli ihmisen olemassaoloa keskeisesti määrittelevä ominaisuus, ajatteleva persoona, ja sitä kautta aivojen toiminta on astekysymys, eikö kuolemakin voisi olla? Emme sano, että on valoisaa siihen asti kunnes viimeinenkin auringonsäde on kadonnut, jonka jälkeen alkaa pimeys: puhumme iltahämärästä. Samaan tapaan kuolemista ei Scarren mukaan pitäisi nähdä prosessina, jonka kuolema yksittäisenä tapahtumana päättää, vaan prosessina, jossa elämä vähitellen lakkaa. Näin kuolema-käsitteen eri merkitykset24 sulautuvatkin yhdeksi laajaksi skaalaksi: täydestä elämisestä asteittaisen kuolemisen, elämän iltahämärän kautta kuolleena olemiseksi. Modernia yhteiskuntaa on kuvattu kuoleman kieltäväksi, mutta postmodernissa yhteiskunnassa kuolema on palannut julkisen(kin) keskustelun kohteeksi (ks. Ariès 1976, 102–103).25 Tämä kuolemapuhe asettuu vahvasti sairaalakuolemaa ja kuoleman ammatillistumista vastaan, mutta samalla myös vahvasti sen sisälle, ja se tarttuu nimenomaan elämän iltahämärän ongelmalliseen vaiheeseen. Keskustelua käydään näkyvästi eutanasian ja saattohoidon konteksteissa. Molemmat pyrkivät omalla tavallaan inhimillistämään nyt yksinäistä ja eristettyä kuolemisprosessia, medikalisaation luomaa elämän iltahämärää – toinen lopettamalla tuon prosessin ennen turhaa kärsimystä, toinen kohtaamalla kärsivän ja kuolevan ihmisen edelleenkin täytenä ihmisenä. 24 Scarre (2007, 5) on määritellyt kuolema-sanan voivan viitata kolmeen eri asiaan: kuolemiseen (dying), kuolemaan (death) ja kuolleena olemiseen (beeing dead). Kuoleminen on se prosessi, joka johtaa tapahtumaan nimeltä kuolema, jonka jälkeen ihminen on kuolleena. (vrt. Pentikäinen 1994, 57.) 25 Modernin yhteiskunnan kuoleman kieltävästä luonteesta ollaan kuitenkin oltu myös eri mieltä, ks. Karttu 2004, 15–16. Myös Anssi Peräkylä (1990, 134–135) on kritisoinut puhetta kuoleman kieltävästä modernista sairaalamaailman tutkimuksesta käsin. On kuitenkin huomattava, että Peräkylän tutkimuksen kohteena on ollut nimenomaan sairaalainstituutio, joka itsessään kuuluu kuolemaa käsittelevien ammattilaisten luokkaan. 56 Kumpikaan ei kuitenkaan ole täysin vapaa kuoleman kohtaamisen vaikeudesta. Esimerkiksi saattohoitopuhe ja -käytäntö ovat itse asiassa tehneet kuolevasta ihmisestä virallisesti kuolevan, luoneet ennen epävirallisesta ja käytännöin muodostetusta liminaalitilasta julkilausutun ja vieläpä tarkalleen määritellyn: kuoleva ihminen on se, joka on päätetty siirtää terminaalihoitoon. Toisaalta kuolemaa ja kuolevia rajataan ja erotetaan elämästä ja elävistä myös saattohoitokodin käytänteissä ja puheessa. Saattohoito- ja eutanasiapuhe ovat yksi tapa luoda kuolemalle yhteiskunnassamme jonkinlaista positiivista, jopa kaunista merkityssisältöä. (Utriainen 1999, 28; 190–194; 286.) Vaikka kuolema on jossain määrin palannut yhteiskuntaan, se on kuitenkin esillä piilotetussa muodossa. 1800-luvulla asenne kuolemaan oli karun realistinen, ja niin oli myös kielenkäyttö: nyt myös kuolemaa työkseen kohtaavat puhuvat siitä eufemismeilla: me nukumme kuolon uneen ja siirrymme ajasta ikuisuuteen. Kaunistelevilla kiertoilmaisuilla kuoleman totuus siirretään pois ymmärryksestä ja piilotetaan. Me valehtelemme alitajuisesti, koska syvällä sisimmässämme kukaan meistä ei usko omaan kuolemaansa (Pentikäinen 1990, 196; Elias 1993, 62; Bauman 1992; 16.) Myös saattohoidossa voidaan havaita konkreettinen pyrkimys esittää kuolema rauhallisena ja kauniina.26 (Utriainen 1999, 121–124.) Sekä eutanasia- että saattohoitokeskustelua leimaa vahvasti puhe hyvästä ja huonosta kuolemasta. Hyvän kuoleman tavoittelu ja sen tekeminen, kontrollin saaminen omasta kuolintavasta voidaankin nähdä yhtenä nykyisen kuolemankulttuurimme keskeisenä piirteenä. Voidaan puhua myös hyvän kuoleman poissaolosta, sekä muutoshalusta jota se ihmisissä herättää. (Jylhänkangas 2013, 234.) Jylhänkangas (2013, 91–92) erottelee tutkimuksessaan eutanasiakannanottojen erilaisia diskursseja ja jaottelee niitä kristillistorjuvaan, maallis-torjuvaan, kristillis-hyväksyvään, maallis-hyväksyvään sekä erilaisiin 26 Utriainen (1999, 121–124) kuvaa ruumiin rauhallisuutta ja rauhattomuutta vastakohtaparina, joista toinen määrittyy vahvasti positiivisin, toinen negatiivisin merkityksin. Hoitajien konkreettisen toiminnan tavoitteena on rauhallinen ruumis, ja ennen kaikkea rauhallinen kuolinhetki. Näin kuolemasta yritetään tehdä mahdollisimman kaunis, vaikka todellisuus olisikin muuta. 57 keinuviin diskursseihin. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti sitä, millaisen kuvan hyvästä ja huonosta kuolemasta erilaiset hyväksyvät ja torjuvat näkemykset maalaavat.27 Torjuvan diskurssin ytimessä on näkemys eutanasiasta luonnottomana tapana kuolla. Kuoleminen nähdään asiana, jota ihmisen ei kuulu muuttaa. Sillä nähdään olevan oikea aikansa ja tapansa, joihin puuttuminen ei ole ihmisen asia. Ihmisen elämä on tietyn mittainen, ja sen lyhentäminen ihmisen toimesta nähdään rikoksena elämän luonnollista kulkua vastaan. (Jylhänkangas 2013, 100–103.) Samaan diskurssiin voidaan liittää myös äärimmäisyyksiin menevän hoidon vastustaminen (Jylhänkangas 2004, 330). Myös hyväksyvässä diskurssissa hyvä kuolema ymmärretään luonnollisena, mutta luonnollisen määritelmä on varsin erilainen. Ihmisen pitäminen väkisin elossa on eutanasiaa kannattavassa diskurssissa luonnotonta. Luonnollista kuolemaa leimaa arvokkuus. Kärsimys, radikaali fyysinen heikentyminen ja autonomisen toimijuuden menettäminen nähdään arvokkaan kuoleman ja inhimillisyyden esteinä. Eutanasian hyväksyvässä diskurssissa sairauden toimimattomaksi ja hallitsemattomaksi muuttama ihmisruumis nähdään niin nöyryyttävänä, että sitä halutaan sanoutua kokonaan irti. Sairastunut ihmisruumis, jota fyysisesti uhkaa autonomisuuden menetys ja toisista riippuvaiseksi tulo, välttämättömyyksien ruumis28, nähdään persoonansa menettäneenä, epäinhimillisenä elämänmuotona. Elämää epäautonomisena ei pidetä ihmisarvoisena. Näin eutanasia nähdään pelastuksena, joka tarjoaa arvokkaan kuolema ennen kuin sairaus vie ihmisen nöyryyttävään ja epäinhimilliseen tilaan. Eutanasia voidaankin nähdä tapana tuoda fyysisen kuoleman hetki lähemmäs ihmisen sosiaalista ja psyykkistä kuolemaa. (Jylhänkangas 2013, 114–123;127–131.) Torjuvassa diskurssissa ihmisen kategoria 27 Koska kiinnostuksen kohteenani eivät ole sinänsä eutanasiakannanotot vaan nimenomaan hyvälle ja huonolle kuolemisen tavalle annetut kriteerit, pelkistän Jylhänkankaan luokittelua vain torjuviin ja hyväksyviin näkökulmiin, ja tarkastelen niiden argumentaatiota vain siltä osin kuin se näkökulmani kannalta on relevanttia. 28 Välttämättömyyksien ruumis on niin Utriaisen (1999) kuin Jylhänkankaankin(2004, 2013) käyttämä ja alun perin Silva Tedren muotoilema termi, joka viittaa hoitotilanteessa apua välttämättömyyksiinsä tarvitsevaan ihmisruumiiseen. Välttämättömyyksien ruumis kuvaa ihmisruumista sen tarpeiden kautta, joita se ei enää itse pysty tyydyttämään. 58 nähdään hyvin toisella tapaa luovuttamattomana. Ihminen on aina ihminen, jota ei tule tappaa: myös elämän iltahämärässä sairauden runtelema ruumis on täysi, inhimillinen ihminen. (Jylhänkangas 2013, 103–105.) Ihmisarvoinen kuolema, josta molemmat diskurssit puhuvat, voi näin siis tarkoittaa joko sairauteen ja vanhuuteen kuolemista tai eutanasialla autettua, ennenaikaista kuolemaa. Jylhänkankaan (2004, 321) mukaan eutanasiakannanottojen ytimessä on huoli elämän ja kuoleman kategorioiden välisen rajan oikealla tavalla tapahtuvasta ylityksestä. Normista tai oikeasta tavasta poikkeava kuolema on aina nähty ongelmana niin kuolevan kuin omaistenkin näkökulmasta (Korhonen 1994, 12). Yhtä kaikki, kuolemasta tekee huonon vääränlainen rajanylitys, luonnottomuus, jonka koetaan uhkaavan toisaalta sairauden, toisaalta eutanasian muodossa. Hyvää kuolemaa määrittääkin ennen kaikkea sen tapahtuminen omaehtoisesti, yksilön haluamalla tavalla. Keskeisiä teemoja kontrollin lisäksi ovat myös kärsimyksettömyys, sosiaalisuus sekä kuoleman tiedostaminen ja prosessointi. Kuolevia työkseen hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten kuvauksissa oman elämän läpikäyminen ja kuoleman hyväksyminen, sekä tässä prosessissa toteutuva sosiaalisuus nousivat keskeisiksi hyvän kuoleman kriteereiksi. (Jylhänkangas 2013, 213– 216.) Kuolemassa on useita aspekteja, jotka vaativat prosessointia. Kuolemaan liittyy pelko oman itsen lakkaamisesta ja suru siitä, että kuolema riistää meiltä kaiken: mahdollisuudet, tärkeät ja merkitystä tuottavat asiat, läheiset ihmiset. Toisaalta kuolemaan liittyy myös huolta jälkeemme jäävästä maailmasta ja läheisistämme. (Scarre 2007, 68.) Utriainen (1994, 7) on tutkinut viestejä, joita itsensä surmanneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Niissä itsensä tappavien ihmisten suurin huolenaihe on läheisten elämä, joka tulee jatkumaan heidän kuolemansa jälkeen. Kesken jäävät vastuutehtävät ja projektit sekä lähimmäisten jaksaminen ja selviytyminen kuoleman jälkeen huolettavat monia kuolevia. Kolmas kuolevia pelottava tekijä on kuolemanjälkeinen elämä. Vaikka kovin moni ei enää pelkää helvetin kauhuja, epätietoisuus siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaivaa monia. (Scarre 2007, 69) Kuoleman pelko on usein myös toivon menettämisen pelkoa. Tämä liittyy jo mainittuun itsen katoamisen pelkoon: potilaalle kuoleman hyväksyminen tarkoittaa myös oman olemassaolon lakkaamisen, ja kaikkien sen seurauksien, hyväksymistä. (Nikkonen 1995a, 37.) 59 Laadukas saattohoito esitetään varsin usein eutanasiaa vastustavan kannan yhteydessä vaihtoehtona, joka tekee eutanasiasta tarpeettoman. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti saattohoidon kontekstissa esiintyviä hyvän kuoleman kriteerejä. Merja Nikkonen (1995b, 82) on tutkinut omaisten kokemuksia kotona toteutetun saattohoidon ja perheenjäsenen sairauden eri vaiheissa. Hän on erotellut erilaisia omaishoitajien ja potilaiden käyttämiä toimintastrategioita kuoleman kohtaamisessa seuraavasti: arjen jatkaminen, viimeisten päivien eläminen täysillä, uudelleensuuntautuminen ja lykätyn eläminen, taistelu ja uuden etsintä sekä yhteisyyden rakentaminen. Ylipäänsä kaikille strategioille oli yhteistä se, että elämä oman perheen kanssa jatkui ennallaan. Sairasta omaista ei asetettu perheen ulkopuolelle, laitokseen, vaan perhe säilyi yhtenäisenä sairaudesta huolimatta. Strategiasta riippuen elämää elettiin täysipainoisesti: joko niin kuin ennenkin, tai sitten niin kuin oli haluttu, mutta ei vielä ehditty elää. Sosiaalisia suhteita ylläpidettiin loppuun saakka: kotihoidon ytimenä ovatkin perheen ihmissuhteet ja kodin arjen eläminen. (Nikkonen 1995b, 88–90.) Omaishoitajien näkökulma hyvään kuolemaan on varsin eri tavalla sävyttynyt kuin eutanasiakannanottojen diskurssit. Fyysisiä tiloja ja kuolevan ihmisen ruumiin autonomiaa olennaisemmiksi tekijöiksi muodostuvat henkinen autonomia, sosiaalisten suhteiden säilyminen ja mahdollisuus elää elämä loppuun asti niin normaalisti kuin se fyysisen sairauden kanssa on mahdollista. Kotihoidossa fyysisen kunnon pettämisestä ja välttämättömyyksien ruumiista huolimatta oli omaisten näkökulmasta mahdollista kuitenkin kuolla hyvä kuolema. Kuoleman hyvyyttä määritellään siis paitsi fyysiseen liittyvien, myös henkiseen liittyvien kriteerien kautta. Tämä antaa mielenkiintoisen perspektiivin eutanasiaa kannattavien ihmisten argumentointiin, jossa huonona kuolemana pidetään toisten hoidettavaksi, avuttomaksi ja oman ruumiinsa kontrollin menettäneeksi ”vihannekseksi” jäämistä. Tällaisen avuttomuuden kokeminen uhkana, jonka edessä ollaan valmiita jopa ennenaikaiseen kuolemaan, juontaa osittain epäluottamuksesta oikeasti ihmisestä välittävän hoidon mahdollisuuteen. Ruumiin pettämiseen liitetään paitsi fyysinen kärsimys, myös henkinen ja sosiaalinen kurjuus, koska aitoon välittämiseen ja kunnolliseen hoidon tasoon ei luoteta. (vrt. Jylhänkangas 2013, 139.) Tämä kertoo osaltaan ihmisten mielikuvista (ja myös kokemuksista) kuolevien hoidosta Suomessa. Omaisensa loppuun asti kotona hoitaneille rakastava hoito ja 60 sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen loppuun asti on ollut omakohtainen, eletty kokemus, ja siksi välttämättömyyksien ruumista ei koeta uhkana. Kuolemasta puhutaan yhteiskunnassamme monien diskurssien kautta. Toisaalta kuolemasta puhutaan kaunistellen ja sen todellisuutta vältellen, toisaalta se pyritään nostamaan esiin eutanasiapuheen ja saattohoitopuheen kautta. Kuolema polarisoidaan terveyden vastakohdaksi, jota voidaan lääketieteen avulla kontrolloida. Näin kuolema näyttäytyy terveydenhuollon katkerana tappiona, toisaalta tervetulleena taistelun lopettajana. Keskiöön on noussut puhe hyvästä ja ihmisarvoisesta kuolemasta, sekä jokaisen oikeus arvokkaaseen kuolemaan. Eutanasia- ja saattohoitokeskustelut vastaavat tuohon oikeuteen varsin erilaisilla ratkaisuilla. Kuolemisen fyysisestä tavasta riippumatta keskeisenä voidaan nähdä myös henkinen autonomia, tyyneys sekä rauhallisuus kuoleman edessä. Tiivistetysti voidaan sanoa kuoleman määrittymiseen hyväksi tai huonoksi vaikuttavan seuraavat tekijät: kuolemaa edeltävä fyysinen tila, kuolemaa edeltävä sosiaalinen tila, kuolemaa edeltävä henkinen tila sekä se, millä tavalla näiden kolmen keskinäiset suhteet ymmärretään. Näistä ihminen voi itse vaikuttaa eniten juuri kuolemaa edeltävää henkiseen tilaan, joka määrittää paljolti fyysisen ja sosiaalisen tilan kokemusta, ja jossa merkityksellisyyden kokemuksella on suuri rooli. Kuolemisen tapa riippuu siitä, miten kuoleva tulkitsee oman elämänsä mielekkyyden ja tyydyttävyyden. Kuoleminen on helpompaa niille, jotka kokevat onnistuneensa, tehneensä sen mitä pitikin. Sen sijaan kuolevan yksinäisyyden lähde on usein tunteessa, ettei hän enää merkitse eläville ihmisille mitään. Oman itsensä ja elämänsä kokeminen merkitykselliseksi loppuun asti edesauttaa hyvää kuolemaa. (Elias 1993, 58–60.) Kuolema hahmottuukin ennen kaikkea eksistentiaalisena ja psykologisena elämänkysymyksenä, jonka ratkaisemisessa on sallittua yhdistellä vapaasti tiedettä, parapsykologiaa sekä eri uskontojen traditioita. Keskeistä on ratkaista kuolemaan liittyvät kysymykset itsestä ja toisesta ihmisestä. Ihmisen tulee tehdä omaa kuolemaansa. Kuoleminen on taitoa, kykyä kohdata kuolema jo eläessä. (Utriainen 1999, 238–242; Jylhänkangas 2013, 182.) Jos hyvä kuolema ymmärretään tällä tavalla henkisenä valmiutena hyväksyä kuoleminen ja oman olemassaolon lakkaaminen, voidaan hyvän kuoleman edellytyksenä pitää riittävän varhaista kuoleman hyväksymistä. 61 4.2. Kuoleman kohtaaminen Kuolema ei ole elämäntapahtuma. Kuolemaa ei koeta. (Wittgenstein 1971, 86.) Kuolema on aina muodostanut haasteen ihmisen ymmärrykselle: siirtymä elämisestä kuolleena olemisen tilaan on tapahtuma, jonka me kaikki kohtaamme, mutta samalla se on tapahtuma, jota kukaan meistä ei voi itse kokea. Tämän ajatuksen ehkäpä tunnetuin muotoilija on kreikkalainen filosofi Epikuros, jonka mukaan kuolemasta huolehtiminen on täysin irrelevanttia. Koska eläessämme emme koe kuolemaa, ja kuollessamme emme ole enää elossa kokemassa sitä, kuolemalla ei ole meille mitään merkitystä. (Ketonen & Saarinen 1987, 23–25.) Vaikka Epikuros yritti vakuuttaa ihmisille, ettei kuolemaa kannata tai tarvitse ajatella, toiset filosofit näkivät päinvastoin kuoleman tiedostamisen onnellisen elämän ehtona. Esimerkiksi stoalainen filosofi Seneca varoittaa tuhlaamasta käytettävissä olevaa elinaikaa. Ne, jotka tiedostavat kuolevansa koska tahansa, käyttävät aikansa viisaammin ja elävät täydempää elämää. Tärkeämpää kuin elämän pituus on sen laatu. (Boia 2004, 29–30.) Sama ajatus on keskeisenä myös Martin Heideggerin (2000, 307–326) ajatuksiin pohjautuvassa eksistenssifilosofiassa: ihmisen todellinen ja aito oleminen on olemista kuolemaa kohti. Ihminen, joka myöntää aikansa rajallisuuden, elää autenttista elämää: omaa kuolevaisuuttaan vasten hän tekee elämässään valintoja omien kiinnostustensa pohjalta, tiedostaen niiden merkityksen ja seuraukset. Ihminen, joka ei tiedosta kuolevansa, tekee valinnat muiden suositusten tai mukavuudenhalun ohjaamana. Kuolema siis luo ihmiselämälle merkityksen – se, että sitä ei aina ole, tekee sen olemisesta juuri nyt arvokkaan. Ehkäpä juuri siksi ihmisen on vaikea olla ottamatta kuolemaan jonkinlaista asennetta ja suhtautua siihen välinpitämättömästi, niin kuin Epikuros esittää. Nyky-yhteiskunnassamme kuolema on asteittaista: ihminen aloittaa irtaantumisen elämästä jo vanhetessaan ja menettäessään voimiaan. Jos ajattelemme kuolemaa sinä skaalana, joka johtaa täydestä elämästä kuolleena olemiseen, me ehdimme kokea kuolemaan liittyvän menettämisen ja luopumisen vielä eläessämme. Vanhenevan ihmisen heikkous erottaa hänet elävistä, ja aiheuttaa helposti sosiaalisen ja 62 fyysisen eristäytymisen tai eristämisen.29 Koska kuolema alkaa osittain jo eläessämme, me haluamme kuolla hyvän kuoleman. Kuolema on elävien ongelma, ja erityisen ongelmallista meille on tieto kuolemasta, sekä ennakoimamme kuva siitä. (Elias 1993, 4.) Postmodernissa yhteiskunnassa elämän merkitys perustuu intensiivisiin ja merkityskylläisiin hetkiin: merkitys löydetään ”elämänlaadusta” ja hetken kokemisesta. Merkityksen kokemisen pirstaleisuus pirstaloittaa myös merkitystä tarjoavat auktoriteetit: kokemusten merkityksellisyydelle haetaan auktoriteettia monelta tasolta, eikä millään auktoriteetilla ole automaattista selitysvoimaa. Tällaisessa kokemusyhteiskunnassa myös kuolema ja sen merkitys ihmiselle (olemisen ja merkityksen loppuna) pirstaloituu. (Bauman 1992, 187–196.) Yhteiskuntamme korkea yksilöllistymisen aste kannustaa etsimään omalle elämälle ainutkertaista ja yksilöllistä merkitystä. Tällaisella individualistisella merkityksellä ei kuitenkaan voi olla merkitystä kuin yksilölle itselleen: niitä ei voida jakaa muiden kanssa. Nämä kaikki seikat ovat yhdessä johtaneet vieraantumiseemme kuolemasta sekä kuoleman muuttumiseen yksinäiseksi tapahtumaksi. Ihminen pyrkii jatkuvasti muodostamaan ja etsimään merkityksiä, ja kuolema, elämän lopettajana, on yksi suurimmista merkityksen uhkaajista. Merkitys on kuitenkin ennen kaikkea yhteisöllinen käsite, eikä meillä ole enää kuolemalle annettavia vahvoja, jaettuja merkityksiä. (Elias 1993, 8–17; 43–49;51–53.) Juuri tämän vuoksi kuolemaa ei haluta eikä enää voida kohdata, ja juuri tämä merkityksettömyyden kokemus ahdistaa ihmisiä. Kuoleman aiheuttama ahdistus voi kiteytyä elämän merkityksettömyyden kokemiseen, elämän mielekkyyden kyseenalaistamiseen, itsen arvottomuuden kokemukseen tai hallinnan tunteen menetykseen. Kuolema uhkaa elämän, oman itsen ja maailman olemassaolon mieltä ja merkitystä monella tasolla. (Hannila 2009, 27–41.) Kuoleman hyväksyminen on psykologiassa usein liitetty ihmisen elämänkaaressa vanhenemisen vaiheeseen, jossa läheisten kuolema ja oma kuolema konkretisoituvat. 29 Eliasin (1993, 4) mukaan tämä kuolevan ihmisen varhainen eristäminen muista on nimenomaan kehittyneiden yhteiskuntien heikkous, joka kertoo nykyihmisen riittämättömästä kyvystä samaistua toiseen. Emme kykene samaistumaan kuolevaan, vaan päinvastoin erottaudumme kuolemasta ilmiönä ja samalla kiellämme sen. 63 Ikääntyminen ja kuoleman todellisuus kohdataan yksilöllisten päämäärien ikävaiheessa 40–60-vuotiaana, sekä kypsyyden ikävaiheessa 60-vuotiaasta lähtien. 40 ikävuoden jälkeen alkava fyysinen rappeutuminen pakottaa ihmisen kohtaamaan oman vanhenemisensa ja ajan loppumisen. Oma kuolema ei ole enää hamassa tulevaisuudessa, vaan näyttäytyy hyvinkin läheisenä tosiasiana. Sairastumiset ja kuolemat pysähdyttävät miettimään omaa elämää. Kuoleman mahdollisuus havahduttaa ymmärtämään, ettei kaikkea voi saada: asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Kypsyyden ikävaiheessa suhde aikaan muuttuu entisestään: menneisyys painottuu tulevaisuuden kustannuksella, joka saattaa tuntua epämääräiseltä ja olemattomalta. Elämänkaaren lähestyvän lopun valossa arvioidaan elettyä elämää, ja puntaroidaan mahdollisuuksia vielä tehdä se mitä ei ole tähän mennessä tehnyt. Tässä elämänvaiheessa myös kuoleman jälkeisen olotilan pohtiminen nousee ajankohtaiseksi. Elämän jatkuminen kuoleman jälkeen ei näyttäydy enää filosofisena kysymyksenä, vaan se on elämän taitekohdan edessä nouseva elämänkysymys. Transsendenssin tarpeessa on kysymys todellisesta kokemuksesta, joka ei pelkisty lohdun etsimiseen uskonnosta. (Dunderfelt 1990, 159–245.) Ihminen kehittyy koko elämänsä ajan, mutta on aina suhteessa ympäristöönsä. Paitsi ihminen, myös hänen kehitysympäristönsä muuttuu tarjoten erilaisia vaihtoehtoja. Psykologiassa tästä muuttuvasta ympäristöstä on puhuttu ikäsidonnaisena tai iänmukaisena ympäristönä, joka vaikuttaa yksilön kehitykseen asettamalla vaatimuksia, rajoituksia sekä mahdollisuuksia. Kehitystehtävät ovat juuri näitä normatiivisia haasteita ja vaatimuksia, joita muuttuvat ympäristöt meiltä edellyttävät. Kehitystehtävät ovat kuitenkin kulttuuri- ja aikasidonnaisia: kullekin iälle tyypilliset kehitystehtävät perustuvat uskomuksiimme siitä, millainen normaalin elämänkulun pitäisi olla. On kuitenkin esitetty, että kehitystehtävät olisivat yhteiskunnassamme muuttumassa vähemmän normatiivisiksi ja tiettyyn ikävaiheeseen liittyviksi. Esimerkiksi avioliitto ja perheen perustaminen ovat kehitysvaiheita, joiden ajoittuminen, kesto sekä arvo ovat muuttuneet vahvasti. (Nurmi & Salmela-Aro 2001, 89–91.) Myös kuoleman pohtiminen ja sen hyväksyminen voidaan nähdä kehitystehtävänä jonka ikäsidonnaisuus on muuttunut. Yksilön oma muuttuva ja sosiaalis-fyysinen elinympäristö saattaa haastaa kuoleman käsittelyyn ennen kuin se iän puolesta olisi ajankohtaista. 64 Toisaalta transsendenssin tarve tarpeena ylittää nykyinen elämäntilanne ja pyrkiä eteenpäin johonkin parempaan, kuuluu jokaiseen ikävaiheeseen (Dunderfelt 1990, 218). Omassa aineistossani 3 kirjoitelma on tullut yli 60-vuotiailta, yksi 48-vuotiaalta sekä yksi noin 30-vuotiaalta. Nimenomaan nuorten kuolemalle antamia merkityksiä tutkineen Hannilan (2009, 56–60) mukaan kuolemakäsityksissä ja kuoleman pohdinnassa on kyse niin kuolemalle kuin elämällekin annettavista merkityksistä. Kuolemanahdistus, joka usein syntyy kärsimyksestä elämässä, on uhka joka lankeaa koko elämän mielekkyyden ylle. Toisaalta kuolevaisuudesta voidaan myös ammentaa voimavaroja elämän muiden osaalueiden merkityksille. Kuolema ja siihen asennoituminen näyttelevät suurta roolia elämään ja sen hallintaan liittyvissä kysymyksissä koko elämänkaaren ajan, ei ainoastaan sen loppupäässä. Elämän mielekkyyden ja elämänhallinnan kysymykset ovat merkityksellisiä kaikille ikäryhmille. Tietoisuus kuoleman välttämättömyydestä käynnistää kehitysprosessin, joka voi johtaa joko epätoivoon ja kuolemanpelkoon tai persoonallisuuden eheytymiseen. Tietoisuus kuoleman väistämättömyydestä tarkoittaa paitsi rationaalista tietoa, myös kuoleman emotionaalista kohtaamista, joka voi tulla vastaan missä tahansa elämänkaaren vaiheessa. Yllykkeenä voivat toimia haastavat elämäntilanteet, kuten oma tai läheisen sairastuminen, lähipiiriin osuva kuolemantapaus tai kärsimys. (Achté, Malassu & Saarenheimo 1987, 127.) 4.3. Ruumisarkuntekijöiden kuolemapuhe Kirjoituspyynnössä esitin kaksi suoraan kuolemaan liittyvää apukysymystä: ” Millaisia ajatuksia kuolema sinussa herättää? Muuttuivatko ajatuksesi kuolemasta jollain tavalla kurssin aikana?” Kirjoittajat kuvaavat teksteissään kuolemaa ja asenteitaan kuolemaa kohtaan hyvin eri tavoin: osa vastaa kysymyksiin suoraan, osa kuvaa enemmän omaa kurssiprosessiaan ja tuo sen lomassa omia ajatuksiaan esille. Kirjoittajat ovat myös tuoneet esiin omaa elämänhistoriaansa suhteessa kuolemaan ja reflektoineet tätä kautta omia asenteitaan ja niiden alkuperää. Kirjoituksissa on myös mukana kuvauksia omaisten kuolemista ja hautaamisesta, jotka ovat jääneet elävästi kertojien mieleen. Muistoihin kytkeytyy vahvasti emootioita sekä näkö- ja tuntohavaintoja. Tällaisia episodimuistoja voidaan käyttää retrospektiivisesti käsitysten muodostamisen apuna, toisaalta myös prospektiivisesti tulevien asioiden suunnitteluun. Läheisten kuolemaan liittyvät muistot 65 toimivat kerronnassa peilauspintana omaa kuolemisen tapaa koskeviin odotuksiin – ne luovat pohjaa käsityksille hyvästä kuolemasta. (Jylhänkangas 2013, 49–51; 117.) Henkilökohtaisilla muistoilla kuolemisesta onkin suuri merkitys kuolemakäsitysten muotoutumisessa. Lähestyn kirjoittajien kuolemakäsityksiä esittelemällä ensin lyhyesti sitä, millaisella asenteella kirjoittajat suhtautuvat kuolemaan, minkälaisia kokemuksia kuolemasta näiden asenteiden takana on sekä millaisena kirjoittajien oma kuolema näyttäytyy teksteissä. Tämän jälkeen erittelen sitä, mitä kuolemassa kirjoittajien mukaan tapahtuu, ja millaisena hyvä tai huono kuolema nähdään teksteissä. Lopuksi esittelen edellisten näkökulmien pohjalta muodostamani kirjoittajien käyttämät kuolemadiskurssit. Kuolemaan suhtautuminen Kaikki viisi kirjoittajaa suhtautuvat kuolemaan luonnollisena osana ihmisen elämää. Kuolema ei näyttäydy pelon tai huolen aiheena, eikä se myöskään ole aihe josta kirjoittajat eivät haluaisi puhua. Kuolema näyttäytyy surullisena tapahtumana, koska se on läheisten menettämistä, mutta ei pelottavana. Luonnollisen ja hyväksyvän asenteen takana vaikuttavat aiemmat kohtaamiset kuoleman kanssa. Toisen ihmisen kuoleman kohtaaminen läheltä tai läheisessä ihmisessä tekee kuolemasta pelottavan tuntemattoman sijasta tutun, ja saattaa näin riisua siihen kohdistuvia pelkoja (Utriainen 1999, 162–163). Kuoleman kohtaaminen tuottaa sellaista tyyneyttä ja mielenrauhaa, jopa tyytyväisyyttä omaan elämään, joka saattaa myös tehdä vaikutuksen toisiin. Tällaista kuolemaa kohdanneiden odotuksista poikkeavaa käytöstä kuvaa kirjoittaja K1 tekstissään. Kurssilla oli nainen jonka aviomies kuoli pitkän sairauden jälkeen 2 päivää ennen kurssin alkamista, hän tuli silti paikalle ja teki arkun. Kurssilla oli myös mummo joka oli menettänyt miehensä ja 2 poikaansa, ja silti hän oli kurssin hauskin persoona. Ne asiat jäi kurssilta mieleen. K1 Kirjoittaja K1 kuvaa asuneensa lapsena sairaalan lähellä, jossa kuoleman symbolit tulivat tutuiksi: puolitankoon lasketut liput, ambulanssit ja ruumisautot olivat osa arkea. Kirjoittaja K2 sen sijaan kohtasi kuoleman ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, kun sukulainen kuoli kotiin. Kirjoittaja oli läsnä kuoleman hetkellä, valvoi ruumiin kanssa seuraavan päivän ja jopa silitti kuolleen poskea. Kirjoittaja on myöhemmin ollut läsnä 66 myös isänsä ja miehensä kuollessa, ja kuolinhetki on näyttäytynyt hänelle aina rauhallisena. Näin ensimmäisen kerran vainajan 14 vuotiaana, kun kodissamme asunut isomummo kuoli kotiin. Edellisenä päivänä kävi lääkäri ja kirjoitti kuolintodistuksen ja sanoi, että loppu tulee pian. Isomummoni pyyteli anteeksi aikuisilta isältäni ja mummoltani, jotka myös sitten odottivat ja valvoivat, mutta nukahtivat aamuyöstä, jolloin kuolema tuli rauhallisesti. (--) Minua itketti, mutta kävin silittämässä hänen kylmää poskeaan ja se ei tuntunut pahalta. K4 Kirjoittaja K3 sen sijaan toimi ennen arkkukurssia miehensä omahoitajana, ja kuolema oli odotettavissa ennen pitkää. Kirjoittaja K5 sen sijaan on ollut mukana laittamassa oman isänsä ruumista hautaustoimistossa sekä ajanut ruumisauton kappelille. (--) pyysin ja sain ajaa ruumisauton Pudasjärven ja Taivalkosken rajalta Taivalkosken siunauskappelille. Joku kysyi myöhemmin eikö minua pelottanut johon pystyin vastaamaan ainoastaan: ”miksi olisin – enhän pelännyt isää hänen eläessäänkään!”. K5 Kirjoittajat K1 ja K4 ovat aina kokeneet kuoleman ilmiönä ylipäänsä kiinnostavana: molemmat ovat myös haaveilleet työstä hautaustoimistossa yhtenä mahdollisuutena. Omaa luonnollista ja luontevaa suhteutumistapaa kuolemaan on myös välitetty eteenpäin. Minulla oli joskus mukana (ruumisarkkukurssilla) lapsenlapsi 5v joka askarteli itselleen jotain puukon kanssa. Hän kyllä tiesi mitä olimme tekemässä (--). En usko että lapselle on tullut traumoja, pikemminkin päinvastoin: asiasta on joskus juteltu muun lomassa. K2 Haluan esitellä sitä (ruumisarkkua) toisille myös sen tähden, että levitän sanomaa elämästä. K3 Samanlaista hyväksyvän tyyntä asennetta kuolemaan huokuu myös muista kursseista kirjoitetuista uutisissa (Turun Sanomat 2007, Pellervo 2007). Kuolemaa odotetaan omalle 67 kohdalle tyynesti ja rauhallisesti. Siinä, koska tuon kuoleman odotetaan saapuvan, on kirjoittajien välillä eroja. Kirjoittaja K1:lle oma kuolema näyttäytyy ajallisesti kaukaisena, kun taas kirjoittaja K3 odottaa omaa kuolemaansa huomattavasti nopeammin. Minulle rakas käyntipaikka on mieheni hauta hänen entisen työpaikkakirkkonsa pihapiirissä (--). Siihen hautaan minutkin sitten lasketaan. K3 Osalle kuolema on odotettavissa jossain vaiheessa, mutta sen ajankohdasta ei ole aavistusta. Kirjoittaja K2 vertaa itseään vanhempiinsa, joita vanhemmaksi hän on jo ehtinyt elää, sekä heidän kuolinsyyhynsä, joka potentiaalisesti uhkaa myös kirjoittajaa. Kuoleman käsittäminen mahdolliseksi hyvinkin pian syntyy näistä reflektioista, mutta ei saa tukea kirjoittajan käsityksestä omasta kunnostaan. Omaa kuolemaa kuitenkin odotetaan tyynesti. Isäni tai mieheni kuoleman jälkeen sanoin että taitaa olla minun vuoroni, niin poika kysyi että otitko numerolapun jo. – No sovitin arkkuani ja tuli jotenkin hassu lämmin olo joten ei ole ajatukseni muuttuneet. K2 Kirjoittaja K4 puolestaan kuvaa olevansa ”kuudenkymmenen ja kuoleman välimaastossa”. Kuolema on hyväksytty realistisena mahdollisuutena, mutta elämää eletään silti täysillä eikä kuoleman mahdollisuuden anneta vaikuttaa elämänlaatuun. Tätä asennetta havainnollistaa erinomaisesti kirjoittajan kertomus pyöränostohaaveiden saamasta vastaanotosta: Kun jäin viitisen vuotta sitten eläkkeelle ja kun olen innokas pyöräilijä, niin tuli haasteltua kahdelle pojalleni, kummallekin erikseen, että mitähän, jos ostaisin itselleni kunnollisen pyörän. Pojat kysymään, että mitäs sellainen sitten maksaisi, sanoin, että kyllä se vähän toista tonnia maksaisi. Pojat, kumpainenkin siihen: ”Ei noin vanhan miehen kannata enää ostaa sellaista pyörää”. Silloin tunsin itseni vähän niin kuin kuolleeksi. 68 Rahoitustahan en pyörään pyytänyt. Niin minähän siitä hämmennyin sen verran, että jouduin ostamaan kaksikin pyörää, kun en ensin tohtinut ostaa sitä kalliimpaa. K4 Kirjoittajan poikien mielestä isän ei kannata investoida kalliiseen pyörään, koska on niin lähellä kuolemaa: hän ei ehtisi poikien mielestä käyttää pyörää tarpeeksi kauan. Tällainen ”toinen jalka haudassa” -ajattelu puolestaan satuttaa isää, joka kokee elävänsä ja haluaa elää vielä täyttä elämää iästään huolimatta. Sosiaalisen kuoleman aloittaminen paljon ennen fyysistä kuolemaa ei tunnu kirjoittajasta oikealta ratkaisulta omalla kohdalla. Mielenkiintoinen piirre kirjoittajien kuvauksissa on se, että jollakin tasolla kaikki ovat alkaneet suunnitella omia hautajaisiaan riippumatta siitä, kuinka lähellä varsinaisen kuolinhetken ajatellaan olevan. Arkun valmistaminen omaan käyttöön itsessään on merkki tästä, mutta teksteistä löytyy suorempiakin kuvauksia. Minun arkkuni näyttää tällä hetkellä ”kirjahyllyltä” jona se tuleekin toimimaan kunnes otetaan oikeaan käyttöön. Kansi paperoidaan taidenäyttelyksi. Taide leikataan lehdistä tai ovat lasten piirustuksia. Myöhemmin se päällystetään tapetilla tai jollakin muulla paperilla kauniisti. Arkun päälle tulee kukat ikkunalaudan orkideoista jos kukkivat. Arkkuvaatteet ompelen myöhemmin vanhoista lakanoista tms. K2 Minusta on vain hienoa että sitten joskus tulen haudatuksi itse tekemässäni arkussa, ja olen aika ylpeä itsestäni. K1 Myös uutisissa kuvataan osalla kurssilaisista olevan selvät suunnitelmat omien hautajaistensa suhteen: Vuoraan kirstun valkoisella kankaalla, jonka kiinnitän tarranauhalla. Paitaan tulee sinisiä kukkasia. Jos ehdin, nyplään vielä pitsin kasvoliinaan - - Tuhkani sirotellaan Maarian kirkkomaahan, missä miehenikin tuhkat ovat. (Pellervo 2007.) Poika neuvoi, että ´älä sitten kovin painavaa tee kun olet iso mies muutenkin’. - - Laitoin hautaustestamenttiin, että kantoapua ei tarvita. 69 Hautaustoimiston miehet hoitavat arkun alttarille ja sieltä tuhkaukseen. Sukulaiset voivat mennä rauhassa viettämään muistotilaisuutta. (Pellervo 2007.) Oman arkun ja hautajaisten persoonallisuus ja yksilöllisyys nousevat tärkeäksi tekijäksi arkuntekijöiden kuvauksessa. Arkun halutaan olevan ”itsen näköinen”. (Lappilainen 2012, Iisalmen Sanomat 2009, Yle 2011, Pellervo 2007.) Ruumisarkun tekemisen taustalla vaikuttaa hyväksyvä näkemys kuolemasta: kuolema nähdään luonnollisena osana elämää. Sen lisäksi kirjoittajilla on käsityöllinen motivaatio tehdä arkkunsa itse. Tämän lisäksi osalla kirjoittajista taustalla vaikuttaa laajempi halu suunnitella omaa kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja jo etukäteen. Kuolema tapahtumana Kuolemaa kuvataan kirjoitelmissa kolmella eri tavalla: kuolema nähdään pisteenä, hiipumisena sekä pilkkuna. Yleisin näkökulma oli kuolema pilkkuna, joka ilmeni kolmella eri kirjoittajalla, kun taas kuoleman hahmottuminen pisteenä ja hiipumisena esiintyivät kumpikin vain kerran. Ajattelen että kuoleman jälkeen ei ole mitään, kovalevy tyhjennetään kaikesta. K1 Kuolema pisteenä näkökulmassa kuolema nähdään elämän lopullisena päätepisteenä, jonka jälkeen ei ole enää mitään. Tietoisuus kuolee samalla kun ruumis kuolee, eikä mitään sielua tai muuta olemassaoloaan jatkavaa entiteettiä ole. Kuolema on tämän vuoksi surullista nimenomaan luopumisen merkityksessä, koska kuoleman jälkeen ei yksilölle ole enää olemassa mitään. Kuoleman kuvaaminen hiipumisena puolestaan liittyy sen hahmottamiseen hitaana prosessina, ei niinkään yksittäisenä tapahtumana. Kun piste- ja pilkku-näkökulmat liittyvät kuolemaan (death), hiipuminen nivoutuu enemmän kuolemiseen (dying). Kuolema näyttäytyy elinvoiman vähittäisenä katoamisena, elämän iltahämäränä, joka lopulta johtaa kehitykseen täysin elävästä täysin kuolleeseen. Kirjoittaja K2 kuvaakin sitä, kuinka 70 pojanpoika on nähnyt ”isomummonsa hiipumisen lähes viikottain” ennen varsinaisen kuoleman tapahtumista. Kuolema on elämälle, jos ei nyt piste, niin ainakin pilkku. K4 Kuolemaa ei välttämättä nähdä elämän päätepisteenä, vaikka se lopettaakin elämämme täällä. Kirjoittajat antavat ymmärtää, että kuoleman jälkeen on vielä jotakin muuta, mutta mitä, siitä ei ole tarkkaa tietoa, tai ainakaan sitä ei selkeästi esitetä kirjoitelmissa. Myös oma usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen esitetään epävarmassa muodossa. 30 Myös tietty jännitys on siitä mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa. K2 ”Kuolema on kuolema ja sillä siisti. Meillä on vain kaipaus ikuisesta elämästä!” Jotenkin näin lausui arkkipiispa emeritus John Vikström joskus kymmenkunta vuotta sitten. K5 Tämä näkemys ilmenee neljällä kirjoittajalla, joista kaksi linjaa itsensä ”tavalliseksi uskovaiseksi” tai ”kristityksi”. Kolme muuta kirjoittajaa ei ota kirjoitelmissaan kantaa omaan uskonnolliseen katsomukseensa tai sen puuttumiseen. Hyvä ja huono kuolema Usein äkillinen kuolema, joka saapuu yllättäen ja säästää hitaalta riutumiselta, esitetään hyvänä tapana kuolla (länsimaisesta kuolemakäsityksestä ks. Karttu 2004, 14). Aineistoni kirjoitelmissa siitä ei kuitenkaan ollut mitään mainintaa. Sen sijaan kuoleman tiedostaminen varhaisessa vaiheessa ilmenee vahvasti kirjoittajien teksteissä hyvän kuoleman edellytyksenä. Samanlaista eetosta ilmentävät hyvin Kartun (2004, 59–60) haastattelemien juhlapuhujien näkemys hyvästä ja huonosta kuolemasta. Huonona kuolemana nähdään äkillisesti ja yllättäen päättynyt, kesken jäänyt elämä, hyvän kuoleman kriteerinä puolestaan on kokonainen elämä. Olennaista on se, miten kuolemaan on ehditty varautua etukäteen. Kuolemaan varautumista painotetaan, ja 30 Utriaisen (1999, 242–243) aineistossa kysymys kuolemanjälkeisen spesifistä luonteesta jätetään usein avoimeksi, ilman että se nähtäisiin ongelmallisena. Kuoleman merkityksellisyys ei seuraa niinkään kuolemanjälkeisyydestä, vaan kuolemasta itsestään tapahtumana, ja tämän tapahtuman merkityksestä elämälle. 71 kuoleman tiedostaminen nähdään elämisen edellytyksenä. Erityisesti kirjoituksissa korostuu täyden elämän viettäminen loppuun asti: kun kuolema on hyväksytty, ei elämän loppuvaiheita tarvitse käyttää pelkäämiseen ja ahdistukseen. Kuolemassa on myös piirteitä, jotka aiheuttavat kirjoittajissa pelkoa. Toinen näistä on kuolemaa edeltävä kipu ja sairaus. Läheisten kuolemista seuratessa havaittu kipu huolettaa kirjoittajaa K2. Varsinainen kuolinhetki oli kummallakin levollinen. Sitä edeltävä sairastaminen ei ole miellyttävää, suorastaan pelottavaa kipujen ja ahdistuksen takia. K2 Hyvän kuoleman edellytyksenä välähtää kirjoitelmissa kuoleman rauhallisuus ja sosiaalisuus. Hyvänä näyttäytyy levollinen ja toisaalta läheisten läsnä ollessa tapahtuva kuolema. Vähän myöhemmin (--) olin läsnä kun anoppini menehtyi nopeasti edenneeseen syöpään. Hän sai kuolla kotonaan läheisten läsnä ollessa. K5 Toinen huolettava seikka on epätietoisuus tuonpuoleisesta. Kirjoittajaa K1 ahdistaa ajatus siitä, että kuoleman jälkeen onkin jotakin muuta. Elämän loppuminen kokonaan olisi parempi vaihtoehto suhteessa kristinuskon maalaamaan kuvaan taivaasta. Ainut ajatus mikä kuolemassa pelottaa on se "uskomus" että sitä sitten pilven reunalta katsellaan alas maan päälle jääneitä ystäviä, perhettä. Siihen minä en halua uskoa. Se olisi liian raskasta ja ikävää. K1 Epätietoisuus jatkosta jännittää toki myös elämän jatkumiseen uskovia, kuten edellä todettiin. Vaikka kuolemaa ei nähtäisikään pisteenä vaan pilkkuna, on lauseen jatko kuitenkin epäselvä kaikille kirjoittajille. Kuolemadiskurssit Kirjoittajien kuolemapuheesta voidaan erottaa neljä erilaista diskurssia, tapaa puhua kuolemasta. Nämä ovat 1.) fatalistinen diskurssi, 2.) eksistentialistinen diskurssi, 3.) medikalisaatio-kriittinen diskurssi sekä 4.) teodikea-diskurssi. Diskurssit nousevat paitsi 72 edellä käsiteltyjen teemojen ja niiden sisältöjen pohjalta, myös kuvauksessa käytettyjen ilmausten, vertauskuvien ja analogioiden ryhmittelyn kautta. Diskursseja voidaan kuitenkin käyttää (ja käytetäänkin) erilaisten näkökulmien perustelussa, ja ne ovat myös osittain päällekkäisiä. Diskurssit ovat tapoja puhua kuolemasta, jotka ovat kirjoittajilla osin yhteisiä, osin erilaisia. Kaikkiin diskursseihin sinänsä on mahdollista yhdistää näkemys kuolemasta sekä kaiken loppuna, pisteenä, tai pilkkuna, jonka jälkeen on vielä jotakin. Se, mitä kuolemassa ja sen jälkeen tapahtuu, voidaan argumentoida käytetystä diskurssista riippumatta. Fatalistinen diskurssi hahmottaa kuoleman osana elämää ja sen luonnollista kulkua. Tämä ilmaisu voidaan ymmärtää kahdella eri tavalla, jotka molemmat ilmenevät teksteissä: kuolema on vain elämää ja osa sitä, tai että elämän merkityksellisyys löytyy nimenomaan kuoleman tapahtumasta ja sen ymmärtämisestä (ks. Utriainen 1999, 249– 250). Tässä diskurssissa kyse on nimenomaan ensimmäisestä merkityksestä. Kuolema nähdään elämän vääjäämättömänä lopetuksena, joka kohtaa jokaista elävää olentoa. No jollain lailla olen aina pitänyt kuolemaa hyvin elämänläheisenä asiana. K4 Kuolema kuuluu elämään kuten syntymäkin. K3 Kuolema hahmotetaan kohtalonomaisena tapahtumana, joka ”ajallaan kohtaa itse kunkin”. Jokaisella on oma kuolinhetkensä, joka on jollain lailla ennalta määrätty. Teksteissä puhutaan myös ”minun vuorostani”, ja kuvataan kuoleman ”tulevan meille jokaiselle ajastaan”. Tähän diskurssiin liitetään kuoleman kuvailussa ja siihen suhtautumisessa määreet ”levollinen”, ”rauhallinen” sekä ”hyvin luonteva”. Itse suhtaudun kuolemaan rauhallisesti: se tulee meille jokaiselle ajastaan. K5 Kuoleman hahmottamista tällä tavalla elämän luonnollisena pisteenä, jota odotetaan levollisesti, voidaan kuvata myös jossain määrin epikurolaiseksi. Epikurolaisessa, materialistisessa ajattelutavassa nähdään kokevan subjektin, kuolevan ihmisen, katoavan juuri kuoleman tapahtumassa. Me emme siis voi kokea omaa kuolemaamme, emmekä 73 mitään sen jälkeen, koska meitä ei enää ole. (Ketonen & Saarinen 1987, 24–25.) Suhtautumisen henkilökohtaiseen kuolemaan voidaan ymmärtää hahmottuvan rationaalisena ja jossain määrin subjektiivisuudesta häivytettynä. Se, että kaikki kuolevat ajallaan, tekee omasta kuolemasta aivan kuin kenen tahansa kuoleman. (Hannila 2009, 48–50.) Myös Pentikäisen (1990, 210–211) tutkimuksessa työkseen kuolevia kohtaavien suomalaisten kuolemakäsityksistä kristillis-fatalistinen faktori vaikutti olevan kaikkia ammattiryhmiä sekä myös vertailuryhmiä koskeva asennoitumistapa. Kuolemaan liitetään nimenomaan kohtalonomaisuus ja ennalta säädetty hetki samaan tapaan kuin perinteisessä suomalaisessa kansanuskossa. Eksistentialistinen diskurssi käsittää toisen puolen kuoleman hahmottamisesta osana elämää. Tässä diskurssissa kuolema kohoaa psykologiseksi (kehitys)tehtäväksi, joka määrittää elämän laatua. Tämä periaate ilmaistaan kirjoituksissa hyvinkin selväsanaisesti. Haluan esitellä sitä (arkkua) toisille myös sen tähden, että levitän sanomaa elämästä. K3 Kuolema esitetään asiana, jota ihmisen tulisi käsitellä ja pohtia, ja joka myös vaatii pohdintaa. Kirjoittaja K2 kuvailee viisivuotiaan lapsenlapsensa kohtaamaa isomummon kuolemaa sekä arkuntekoon osallistumista positiivisena asiana. En usko että lapselle on tullut traumoja, pikemminkin päinvastoin: asiasta on joskus juteltu muun lomassa. K2 Kuoleman ennakoiminen antaa mahdollisuudet ”täysillä elämiselle”. Samanlainen eksistentialistinen näkökulma korostuu myös Utriaisen (1999, 169–170) aineistossa kuolettajien kuvauksissa: ihmiset jakaantuvat niihin, joita kuolema on koskettanut, ja niihin, joita se ei ole koskettanut. Kuoleman kohdanneilla on sellaista tietoa ja näkemystä elämästä, jota muut eivät voi ymmärtää. Kuoleman kohtaaminen avaa silmät elämän totuudelle ja opettaa elämää. Omalle kohdalle omaksuttua asennetta ja siitä seuraavaa hyötyä halutaan myös välittää eteenpäin muille (vrt. Karttu 2004, 53–54). Hannilan (2009, 52–54) aineistossa kuoleman näkeminen ihmiselämän vääjäämättömänä päätöksenä ei tee tyhjäksi huolta elämän päättymisestä (kuten epikurolaisessa näkökulmassa ajatellaan) vaan päinvastoin kutsuu ottamaan vastuun oman elämän merkityksestä. Hannila kuvaa 74 aineistostaan nousevaa kuolevaisuuden katarsis-teemaa seuraavasti: ”Itse asiassa vasta elämän rajallisuudessa – kuoleman uhkaa vasten – kirkastuvat ne syyt, minkä vuoksi ihminen elää ja kenen puolesta ihmisen kannattaa jatkaa omaa elämäänsä.” Kuolevaisuus sinänsä – mahdollisuus yhtä hyvin olla olematta kuin olla olemassa – tekee olemassa olemisen valinnasta merkityksellisen teon (Hannila 2009, 42–43). Kaikki kirjoittajat vetoavat ilmaisuissaan jompaankumpaan, joko fatalistiseen tai eksistentialistiseen diskurssiin. Osalla kirjoittajista myös yhdistyvät molemmat teemat näkemykseksi, jossa kuolema on sekä elämän viimeinen, biologinen ja luonnollinen vaihe, että samalla juuri sellaisena vääjäämättömänä tapahtumana elämälle merkitystä luova ehto. Harrastamme ”mustaa” huumoria, joten tytär ilmoitti että ”ja nyt ei kun kuolemaan”. Tosiasiassa voi elää kun rajallisuus on tiedostettu. K2 Voidaankin sanoa kurssilaisilla olevan kuoleman todellisuuden tunnustava asenne kuolemaan. Toisille se on tiedostettu elämänkulun vaihe jota ei voi välttää; toisille se on tiedostettu elämänkulun vaihe joka luo merkityksen elämälle. Kolmas, medikalisaatio-kriittinen diskurssi puhuu kuolemasta kriittisessä suhteessa Suomessa vallinneeseen ja osittain vieläkin vallitsevaan kuolemakulttuuriin, tai ainakin omaan käsitykseensä siitä. Tässä diskurssissa painottuu omien kuolevien läheisten kohtaaminen, fyysinen läsnäolo sekä sosiaalisuuden ihanne. Kotona kuoleminen rinnastuu sairaalakuolemaan positiivisessa sävyssä. Isäni kuoli ”vanhuuteen” Oulun yliopistosairaalassa reilut kymmenen vuotta sitten (--).Vähän myöhemmin samana vuonna olin myös sängyn vieressä muun suvun kanssa läsnä kun anoppini menehtyi (--). Hän sai kuolla kotonaan läheisten läsnä ollessa. K5 Läheisen paikallaolo kuoleman hetkellä nähdään positiivisena, ihanteellisena asiana. Yhdessä kohdattu kuolema (ja myös kuolija) on levollinen. Olin myös paikalla kun isäni ja myöhemmin mieheni kuoli. Varsinainen kuolinhetki oli kummallakin levollinen. K2 75 Tämä diskurssi sisältää myös suoraa kritiikkiä vallitsevia käytäntöjä ja ajatusmalleja kohtaan. Esimerkiksi kirjoittaja K5 pohtii nimeä, jolla ruumisarkkukurssia aikanaan markkinoitiin kansalaisopiston kurssiohjelmassa, sekä keskustelujaan hautausurakoitsijan kanssa. Ruumis-sanan välttäminen kielii kirjoittajan mukaan jotakin siitä, miten vaikeaa ihmisten on kohdata kuolemaa. Kurssin työnimenä oli ruumisarkkukurssi mutta kurssiesitteeseen se päätyi nimellä hauta-arkkukurssi – kuvastaneeko tämä sitten nykyistä suhtautumista kuolemaan yleensä? (--) Urakoitsija kertoi, että nykyään vain noin 10% omaisista on mukana vainajaa hakemassa – ihmiset ovat ulkoistaneet kuolleen kohtaamisen. K5 Osalla kirjoittajista ruumisarkun tekeminen (ja muutenkin avoin suhtautuminen kuolemaan) on osa sitä kuoleman kunnianpalautuksen ja avoimen kohtaamisen eetosta, jota saattohoidon diskursseista voidaan löytää (ks. Utriainen 1999, 290–291). Kuolemaa halutaan nostaa esiin siitä pimennosta, johon modernisaatio on sen piilottanut. Samanlaista ajatustapaa voidaan lukea Huittisten arkkukurssin vetäjän uutisissa julkaistuista sitaateista. Suomalaisessa kulttuurissa kuolemasta on tehty liian vieras. Ja silti monilla ihmisillä tuntuu olevan tarve puhua myös näistä asioista. (Turun Sanomat 2007.) Kuolema on monille suomalaisille edelleen tabu, jota ei ole helppo lähestyä. Toiset eivät siedä siitä puhumista lainkaan. Arkkukurssi on yksi tapa lähestyä vaiettua asiaa ja käsitellä kuolemaan liittyviä tuntemuksia. (Pellervo 2007.) Neljäs diskurssi liittyy myös osittain medikalisaation teemaan sairauden kautta, mutta nimesin sen kuitenkin teodikea-diskurssiksi kokoavan teeman, kärsimyksen mukaan. Tässä diskurssissa kuolema näyttäytyy vapautuksena kärsimyksestä. Kuolema on totta kai surullista, koska se on menettämistä. Mutta on se kai myös jonkunlainen vapaus tai helpotus. K1 76 Kuolemaa kuvaillaan myös helpotuksena. Se voidaan nähdä helpotuksena elämästä ylipäänsä tai helpotuksena sairaudesta ja kärsimyksestä. Esimerkiksi kirjoittaja K3 kuvaa kuolemista ilmaisulla ”pääsi pois sairauden kahleista”. Tähän diskurssiin kuuluu myös kuoleman näkeminen kiinteässä syy-seuraussuhteessa sairastamiseen. Kuolemaa edeltää ja sen syynä on ennen kaikkea sairaus, joka tuottaa kärsimystä, josta kuolemaa vapauttaa. Esimerkiksi kirjoittaja K2 peilaa kuolemaa ja sen todennäköisyyttä vanhempiensa sairauksiin, johon he kuolivat, ja omiin edellytyksiinsä saada sama tauti. Kirjoittaja K5 puolestaan on kokenut tarpeelliseksi varustaa kirjoituksessaan ilmaus ”kuoli vanhuuteen” lainausmerkeillä, ikään kuin vanhuus tai kuolevaisuus itsessään ei voisi olla kuoleman perimmäinen syy (ks. Bauman 1992, 138). Tähän diskurssiin liittyy myös aiemmin esitetty näkemys kuolemisesta hiipumisena, vähittäisenä pois kuihtumisena. Kuolema rinnastuu kirjoituksissa rauhallisena tapahtumana kivuliaaseen aikaan juuri ennen kuolemaa. Kuolema on siis myös vapautumista ruumiin rajoituksista ja tuskista. Kirjoittajien kuolemadiskursseja ja niiden suhdetta kurssille osallistumiseen voidaan hahmotta alla olevan kaavion mukaisesti. KAAVIO 3: Kirjoittajien kuolemadiskurssit henkisen orientaation taustatekijöinä. 77 Kirjoittajien kuolemapuheesta nousee neljä kuolemasta puhumisen tapaa: fatalistinen, eksistentialistinen, medikalisaatio-kriittinen sekä teodikea-diskurssi. Fatalistisen ja eksistentialistisen diskurssin voidaan yhdessä sanoa muodostavan kirjoittajilla asenteen, jota leimaa kuoleman todellisuuden hyväksyminen ja tiedostaminen. Medikalisaatiokriittinen diskurssi ja teodikea-diskurssi puolestaan hahmottavat kirjoittajien kuoleman tapahtumalle antamia merkityssisältöjä, joiden perusteella kuoleman arvottaminen positiivisilla tai negatiivisilla tuntemuksilla tapahtuu. Näistä ajattelutavoista kiteytyivät ne teksteissä ensilukemalta havaitut henkisen orientaation elementit, joihin osallistumismotivaatio perustui: oman, läheisen tai ihmisten kuolevaisuuden ylipäänsä pohtiminen. Kuvioon voitaisiin lisätä vielä taustalle ne kaikki erilaiset näkemykset, joita kirjoittajilla oli kuoleman tapahtumasta sekä ihmisen kohtalosta kuoleman jälkeen. Kuten jo aiemmin mainitsin, esimerkiksi ajatus kuolemasta yksilön totaalisena loppuna voidaan liittää kaikkiin diskursseihin aivan yhtä hyvin kuin näkemys jonkinlaisesta jatkosta kuoleman jälkeenkin. 4.4. Ars moriendi – kuolemisen taito 1100-luvulla kuolemankulttuuria muutti huoli ihmisen yksilöllisyydestä: kuolemasta tuli viimeisen tuomion hetki, jossa vainajan luonnetta punnittiin. Kuolinhetken ja yksilön siitä selviytymisen merkitys nousi suureksi: puhuttiin kuolemisen taidosta, ars moriendista. 1300- ja 1400-luvuilla ajatus kehittyi edelleen suhteeksi jokaisen oman kuoleman ja yksilöllisyyden tiedostamisen välille. Kuolevaisuus paljasti ihmisen yksilöllisyyden ja elämän merkityksen. (Ariès 1976, 32–52.) Kuolemisen taidosta kehittyi oma kirjallisuudenlajinsa, joka kukoisti 1400-luvulta 1600-luvulle. Kirjat kertovat ihmisten tarpeesta ja yrityksestä ottaa kuolema ja siihen valmistautuminen tosissaan. Ars moriendi -perinne kattoi niin henkisen, emotionaalisen ja fyysisenkin valmistautumisen kuolinhetkeen – se piti sisällään myös käytännöllisten asioiden, kuten raha-asioiden selvittämisen ennen kuolemaa. Hyvä kuolema nähtiin ennen kaikkea ihmisen arvokkuuden keskeisenä osatekijänä, ja kuolemisen taidon tavoitteena oli auttaa yksilöä ymmärtämään elämän ja kuoleman yhteys. Tällä kirjallisuudenlajilla voidaan nähdä seuraajia myös modernissa ajassa: nyt keskiöön on noussut kuoleman kohtaaminen psykologisena ongelmana. Elisabeth Kübler-Rossia ja hänen kuoleman hyväksymisen 78 teoriaansa voidaan pitää nykyaikaisen kuolemisen taidon keskeisinä tekijöinä. (Rodriguez 2004, 372–374.) Ars moriendi -perinteeseen liittyivät myös erilaiset keinot pitää ihmisen kuolevaisuus jatkuvasti mielessä. Tätä kuolemasta muistuttavien asioiden kulttuuria nimitettiin memento moriksi, ja se piti sisällään niin kuvia, veistoksia, saarnoja, esineitä (kuten koruja), kertomuksia kuin myös jokapäiväisiä kokemuksia, jotka tulkittiin kuolemasta muistuttaviksi. (Rodriguez 2004, 373.) Myös vanhaa suomalaista kuolemankulttuuria ja siihen liittyneitä tapoja voidaan tarkastella memento morin valossa. Kuolemanenteiden tarkkailu, lähestyvän kuoleman aavistelu luonnonmerkeistä, oli kiinteä osa länsisuomalaista elämää. Kuolemanenteiden tarkkailulla pyrittiin estämään nopea ja arvaamaton äkkikuolema. Etukäteisvalmistelut, riitojen sopiminen sekä keskeneräisten asioiden loppuun asti hoitaminen olivat hyvän kuoleman, ja rauhallisen sielun, edellytyksiä. Kuolemanenteillä oli siis positiivinen merkitys valmistautumisen mahdollistajina. (Pentikäinen 1990, 62–66.) Myös kuolemaan liittyvien käsitöiden tekeminen jo eläessä, jopa nuoruudessa, voidaan nähdä yhtenä memento morin muotona. Esimerkiksi Euroopassa käärinliinat kuuluivat usein nuoren morsiamen kapioihin, joko morsiamen itsensä tai paikallisen ompelijan tekeminä. (Rodriguez 2004, 373.) Aineistoni kirjoituksista nousee esille osalla kirjoittajista tarve suunnitella valmiiksi omaa kuolemaansa materiaalisella tasolla. Yhteen kirjoitelmista oli liitetty myös pätkä hautajaisiin suunnitellusta virrestä. Myös Jylhänkankaan (2013, 156–157; 217) aineistossa eutanasian hyväksyvässä diskurssissa oli yleistä, että omaa kuolemaa oli suunniteltu, mm. hautajaisten tasolla hyvissä ajoin etukäteen. Keskeistä on rituaalin persoonallisuus ja ainutkertainen luonne (Karttu 2004, 66). Omaan kuolemaan konkreettisesti valmistautuminen voidaan nähdä jossain määrin paluuna siihen kuolemankulttuuriin, joka Suomessa vallitsi ennen teollistumista ja elämänalojen spesialisoitumista. Ruumisarkku sekä kuolinvaatteet varattiin hyvissä ajoin odottamaan ennen kuolemaa. Suomessa on myös elänyt vahvana kertomusperinne levottomista vainajista, jotka ovat kuolemansa jälkeen palanneet kummittelemaan huonon hautaustapansa tai kelvottomien vaatteiden takia. (Pentikäinen 1990, 69–70.) Kuoleman materiaaliset puitteet ovat olleet tärkeitä 79 nimenomaan kuolevalle itselleen, eivät niinkään omaisille. Modernilla aikakaudella hautajaisten järjestäminen ja suunnittelut ovat taas jääneet enimmäkseen omaisten vastuulle. Trendi suunnitella omia hautajaisiaan etukäteen siirtää vastuuta ja valtaa takaisin kuolevalle itselleen. Se myös tekee arvaamattomasta ja ennakoimattomasta ”pelottavasta” kuolemasta jossain määrin suunnitellun ja ennakoitavan (Jylhänkangas 2013, 156). Toisaalta oman kuoleman suunnittelu ja materiaalinen valmistautuminen hahmottuu myös tarpeena memento morille. Modernissa yhteiskunnassa lähimpänä memento moria voidaan pitää populaarikulttuurin tuotteita, elokuvia ja TV-sarjoja, sekä toisaalta uutislähteitä (ks. Rodriguez 2004, 374). Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa Mullan alla -sarjan, joka esittelee hautaustoimiston arkea draaman sivussa. Lukuisat poliisisarjat perustuvat murhien ratkomiseen, kuvaten ruumista ja sen kuolintapaa yksityiskohtaisesti. Toisaalta uutiset tuovat silmiemme eteen maailmalta kuolemaa sen eri muodoissa: nälänhätää, sotia, luonnonkatastrofeja ja näiden tapahtumien kuolonuhreja kuvataan hyvinkin suoraan. Voidaan kuitenkin kysyä, toimivatko nämä, sinänsä kyllä hyvinkin selvästi kuolemaa esillä pitävät kanavat, todella perinteisen memento morin merkityksessä? Muistuttavatko ne meitä, minua, omasta kuolevaisuudestani? Mediassa on läsnä epämääräinen ja etäinen toisen kuolema, joka tapahtuu joko fiktiossa tai sitten muualla, toisissa maissa ja mantereilla. Saako se meitä todella kohtaamaan omaa kuolevaisuuttamme? Onko CSI-sarjan seuraaminen televisiosta samanlainen kuoleman todellisuudesta muistuttaja kuin esimerkiksi kellarissa käyttöä odottava ruumisarkku? Meidän yhteiskunnassamme ei ole käytössä laajaa, kaikille yhteistä memento moria. Ruumisarkkukurssit ja muiden kuolemaan liittyvien käsitöiden tekeminen itse voidaan nähdä vahvana memento morin ilmaisuna yhteiskunnassa ja ajassa, jossa kuolemaa ei haluta muistaa jokapäiväisessä elämässä.31 Yleisempi trendi suunnitella omaa kuolemaa ja hautajaisia voidaan nähdä myös tämän saman modernin memento morin ilmaisuina – osalle ihmisistä on syntynyt tarve palata entiseen 31 Tästä kertovat myös muiden ihmisten asenteet ruumisarkkukursseja kohtaan, joita käsittelin luvussa 2.3. Ruumisarkun tekeminen on toisille jo ajatuksena inhottava ja vastenmielinen. Ks. myös Jylhänkangas 2004, 156. 80 kuolemankulttuuriin ja tehdä omasta kuolemasta käsin kosketeltavan todellista, mutta samalla myös persoonallista ja ”oman näköistään”. 5. KÄSITYÖLÄISEN ARS MORIENDI 5.1. Käsityö ja kuolemanhallinta Luvussa 2 hahmoteltujen motivaatiotekijöiden takana vaikuttavat laajemmat käsitykset ja merkitykset joita kuolemalle ja käsitöille annetaan. Kaaviossa 4 on kuvattu käsityöllinen ja henkinen orientaatio kokonaisuudessaan ruumisarkkukurssille osallistumisen taustalla vaikuttavina tekijöinä. Olen kaaviota rakentaessani edennyt analyysin mukana sisältä ulospäin, ilmitekstistä kohti syvempiä, hienovaraisempia merkityksiä. KAAVIO 4: Käsityöllinen ja henkinen orientaatio ruumisarkkukurssille osallistumisen motivaatiotekijöiden taustatekijöinä. Kaaviota on kuitenkin ehkä sujuvampaa tulkita ulkopiiristä kohti sisustaa: kirjoittajilla on joko fatalistisen tai eksistentialistisen diskurssin (tai molempien) mukaisia käsityksiä, jotka ilmenevät kuoleman hyväksyvänä asenteena. Samoin heillä on joko medikalisaatiokriittisen tai teodikea-diskurssin kantoja, jotka konkretisoituvat heidän näkemyksissään hyvästä ja huonosta kuolemasta. Nämä arvotukset ja kuoleman hyväksyvä asenne 81 puolestaan vaikuttavat niiden kuolevaisuus-pohdintojen takana, jotka ovat päätyneet kirjoitelmiin ja nousseet sieltä ensilukemalla motivaatiotekijöiksi. Samaan tapaan käsitys käsityöstä taitona ja ajanvietteenä ilmenee kirjoittajien kokemuksena omasta käsityötaidosta, ja käsitys käsityöstä elämäntapana, sosiaalisena toimintana sekä itseilmaisuna luovat pohjaa kirjoittajien käsitykselle muunlaisista käsityön ohessa opittavista taidoista ja kokemuksista, omista kyvyistä. Yhdessä nämä käsitykset omasta itsestä heijastuvat tekstissä ilmeisinä näkyviin motiiveihin: tapaan tehdä omilla käsillä käyttöesineitä, joita muut ostavat valmiina kaupasta. Kaaviota ei pidä tulkita syyseuraussuhteiden kautta: en voi analyysini pohjalta väittää, että kirjoittajien ymmärrys käsityöstä taitona ja ajanvietteenä synnyttää kokemuksen omasta osaamisesta: varmasti myös tehdessä koettu osaamisen tunne muokkaa tekijän käsitystä käsityön luonteesta ja merkityksestä. Kaavio kuvaa syy-seuraus-hierarkian sijaan kirjoittajien kuvauksissa ja kerronnassa noudatettavaa hierarkiaa: sen, mitä ilmaistaan ja sen, mihin ilmaistut ajatukset perustuvat, välistä suhdetta. Käsityöllä ylipäänsä on todettu olevan laajaa merkitystä positiivisen elämänhallinnan tunteen aikaansaamisessa. Kirjoittajilla on todettu olevan kaiken kaikkiaan sellainen käsityökäsitys, joka myöskin tukee käsityön toimimista elämänhallinnan välineenä. Kuolema sen sijaan uhkaa ihmisen hallinnan tunnetta omasta elämästään uhkaamalla elämän merkitystä ja mielekkyyttä (Hannila 2009, 37–40). Kuoleman hyväksymiselle on olennaista kuoleman todellisuuden ja merkityksen prosessointi, ratkaisun löytäminen tähän psykologiseen kehitystehtävään, joka kohtaa meistä jokaista jossakin elämämme vaiheessa. Onnistunut kuoleman käsittely johtaa minän integraatioon ja tasapainoiseen käsitykseen itsestä suhteessa omaan elämään, epäonnistunut käsittely johtaa epätoivoon ja katkeruuteen. Kuoleman kohtaamista voidaan käsitteellistää myös stressin32 käsitteen kautta: kuoleman kohtaaminen ja tietoisuus kuolemasta kuormittavat käsittelykykyämme, ja meidän on saatava tilanteesta jollain keinolla hallinnan tunne 32 Lazarus & Folkman (1984, 19) määrittävät stressin sellaiseksi suhteeksi yksilön ja ympäristön välille, jonka yksilö arvioi ylittävän omat henkiset resurssinsa ja näin vaarantavan yksilön hyvinvoinnin. Läheisen menetys, vakava sairaus ja kuoleman kohtaaminen voivat olla yksilölle tällaisia oman itsen ja ympäröivän maailman välisiä suhteita, jotka uhkaavat yksilön toimintakykyä. 82 (Lazarus & Folkman 1984, 13). Kuolemanhallinta onkin yksi keskeisistä elämänhallinnan osa-alueista. Oman aineistoni perusteella käsityö voi toimia tekijälleen paitsi elämänhallinnan, myös kuolemanhallinnan välineenä, coping-keinona kuoleman aiheuttamaan stressiin. Tomer ja Eliason (1996, 345–347) ovat muotoilleet kuoleman ahdistus -mallin, joka pyrkii hahmottamaan yksilön kokemaan kuoleman ahdistukseen vaikuttavia tekijöitä. Mallissa kuoleman ahdistukseen vaikuttavat kolme tekijää: tulevaisuuteen liittyvä toivottomuus, menneisyyteen liittyvä katumus sekä kuoleman kokeminen mielekkäänä. Näiden kolmen tekijän kokemiseen puolestaan vaikuttavat yksilön minäkäsitys sekä käsitys maailmasta, maailmankuva. Näihin kahteen yksilö voi vaikuttaa erilaisilla coping-prosesseilla. Kuoleman läheisyyden tunne puolestaan toimii mallissa laukaisevana tekijänä, joka vaikuttaa maailmankuvaan, minäkäsitykseen, menneisyyteen liittyvään katumukseen, tulevaisuuden toivottomuuteen sekä kuoleman mielekkyyteen. Tätä kautta syntyy yksilön käsitys kuoleman ahdistavuudesta. Käsityöllä voi olla positiivista vaikutusta mallin mukaisiin prosesseihin, jotka lievittävät kuoleman ahdistusta. Käsityön vaikutusmahdollisuuksia on eritelty kaaviossa 5. KAAVIO 5: Käsityön vaikutukset Tomerin ja Eliasonin (1996) kuoleman ahdistus -malliin. Punaisella värjätyt kaavion osat ja nuolet osoittavat käsityön vaikutusmahdollisuudet kuolemanhallinnan prosessiin. 83 Käsityöllä on todettu olevan positiivista vaikutusta tekijänsä minäkuvaan sen kautta mahdollistuvien positiivisten osaamisen ja kehittymisen kokemusten kautta. Myös toisilta saatu positiivinen palaute käsitöistä ja taidosta kehittää yksilön käsitystä itsestään. Minäkäsityksessä olennaista on yksilön todellisen minän (actual self) ja ihanne minän (ideal self) välinen suhde (Tomer & Eliason 1996, 352). Käsityö voi toimia yhtenä keinona tuoda näitä kahta käsitystä lähemmäs toisiaan niin, että yksilö voi saavuttaa tyytyväisyyden omaan minäänsä. Positiivinen minäkäsitys heijastuu edelleen yksilön kuolemalle, menneisyydelle ja tulevaisuudelle antamiin merkityksiin positiivisella tavalla. Kuoleman läheisyys voi saada yksilön näkemään maailmankuvansa tai oman minäkuvansa epätyydyttävinä. Näitä käsityksiä voidaan pyrkiä muokkaamaan coping-prosesseilla, joihin kuuluvat mm. elämän arviointi, elämän suunnittelu, itsensä ylittämisen prosessit sekä kulttuurinen identifioituminen (Tomer & Eliason 1996, 347). Elämän arviointi kohdistuu menneeseen ja eletyn elämän tulosten arviointiin, elämän suunnittelu puolestaan tulevaisuuteen ja siellä tavoiteltavien asioiden arviointiin. Yhtenä keinona tyytyväisyyden savuttamiseen Tomer ja Eliason (1996, 355) mainitsevat keskittymisen yksilölle itselleen tärkeisiin asioihin, joissa hän on hyvä ja joista hän saa tyydytystä, sekä realististen tavoitteiden asettaminen (eli aiempien epärealististen tavoitteiden alentaminen). Käsityö voi toimia tällaisena tyydytyksen, osaamisen sekä onnistumisen tunteiden lähteenä silloin, kun muilta elämänaloilta vastaava tunnetta on vaikea saada. Samoin käsityöllä voi olla merkittävä rooli itsensä ylittämisen kokemusten (self-transcending processes) saavuttamisessa. Tomer ja Eliason (1996, 358) mainitsevat yhtenä tällaisena prosessina flow-kokemuksen, joka irtaannuttaa ihmisen hetkeksi omasta persoonastaan (ks. Csikszentmihalyi 2005, 103). Flow-kokemus voidaan saavuttaa keskittyneellä ja haastavalla käsityöllisellä tekemisellä, kuten luvussa 3.3. todettiin. Näin käsityöllä voidaan muokata yksilön maailmankuvaa ja minäkuvaa, jotka puolestaan vaikuttavat muihin kuoleman ahdistusta sääteleviin tekijöihin. Aineistoni kirjoittajat kuvasivat kuolemaa aiheena, joka vaatii pohdiskelemista. Oman itsen häviäminen ja katoaminen kokonaan on meille liki mahdoton ajatus: mielellemme on mahdotonta ajatella, ettei ajattelevaa mieltä enää ole. Meillä onkin tapana hahmottaa omaa kuolemaamme samasta perspektiivistä, josta seuraamme toisen ihmisen kuolemaa. 84 Kuvitelmissamme omasta kuolemastamme me olemme kuitenkin vielä siellä, eläytymässä kuolemaamme. Ajattelukykymme edellyttää aina ajattelevaa mieltä: ilman sitä me emme voi kuvitella mitään. (Bauman 1992, 14–17; Ketonen & Saarinen 1987, 38–39.) Kuoleman ajatus itsessään on todella abstrakti, ja mielemme on sitä lähes mahdotonta intuitiivisesti tavoittaa. Käsityö sen sijaan luo konkreettisena tekemisenä jyrkän vastakohdan kuoleman abstraktille luonteelle. Käsityö on käsin kosketeltavaa, ja sellaisena äärimmäisen todellista. Käsityöt toimivat useissa elämäntilanteissa nimenomaan ajattelun mahdollistajina: ne tarjoavat tarvittavan ajan, ja viedessään huomion käsillä tekemiseen ne myös vapauttavat ajatukset kulkemaan omia polkujaan. Käsitöiden tekeminen, ja varsinkin kuolemaan liittyvien käsitöiden tekeminen, tarjoaa tilan kuoleman haastavan ajatuksen pohtimiselle, ja kontrastissa kuoleman hallitsemattomuuteen ja abstraktiin luonteeseen se on hallittavissa ja käsin kosketeltavissa. Käsityöstä saavutettava omien käsien ja materiaalien hallinnan tunne voi näin auttaa myös saamaan hallinnan tunteen paitsi omasta elämästä, myös kuolemasta. Oman ruumisarkun valmistaminen itse tarjoaa mielelle ja käsille tarttumapintaa kuolemaan, ja tuo sen oman hallinta- ja käsittelykyvyn piiriin. Oman kuoleman lisäksi ihmisen ajattelua haastaa myös läheisten sairastaminen, kuolema ja kuoleman jälkeinen kaipaus. Käsityö voi toimia myös keinona toisen kuoleman käsittelyssä. Käsityö taitona ja tuotteina kytkeytyy vahvasti ihmissuhteisiin: niihin ihmisiin, joilta taito on saatu tai joille tuotteita tehdään. Käsityön tekeminen muistuttaa toisesta ihmisestä, ja voi toimia surun käsittelyn keinona ennakoivasti ennen kuolemaa, tai kuoleman jälkeen. Käsityö voi myös muistelemisen keinona toimia tapana pitää rakas, menetetty omainen elävänä muistoissa ja muistot mukana arjessa. Toisaalta käsityö voi toimia myös itseilmaisun keinona silloin, kun sanoja ei ole. Meidän, postmodernin ihmisen, puheemme on selviytymisen, tekemisen ja jatkamisen kieltä. Vaikeutemme sanoa ”oikeita sanoja” kuolevalle omaisellemme johtuu osin siitä, ettei meillä ole kieltä, jolla sanoa mitään hänelle merkityksellistä. (Bauman 1992, 129–130.) Itse tehdyn käsityön kautta voidaan ilmaista niitä tuntoja ja tuntemuksia, joille ei löydy sanoja. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita Riitta Tuomisen (2006, 15) kuvaama arkkupeitteiden tekemisen traditio. 1800-luvulla Suomessa omatekoisten arkkujen peittona käytettiin hautauksessa ja kuljetuksessa yleisesti arkkupeittoja. Kylillä ja yksittäisillä suvuilla oli omia 85 arkkupeitteitä, ja osalla kirkoista oli muihin kirkkotekstiileihin sointuvat peitot. Arkkupeittojen, ja nimenomaan itse tehtyjen peitteiden käyttö on kasvanut viime aikoina: ne ovat tekemässä paluuta itse tehtyjen arkkujen mukana. Valmiina ostettu tai siunauskappelin oma peite kaunistavat arkun siinä missä itse tehty peitekin, mutta itse, omin käsin tehty peite henkii estetiikan lisäksi rakkautta ja omakohtaista välittämistä. Arkkupeitteen tekoon ruvetaan usein silloin, kun kuolema on lähellä (jolloin peitettä voidaan tehdä yhdessä kuolevan kanssa) tai heti kuoleman jälkeen. Suvussa kulkeva peite puolestaan vahvistaa yhteisöllisyyttä ja välittää myös menneiden sukupolvien välittämistä. Siihen voidaan lämmöllä ja rakkaudella kirjoa kuolleiden nimet ja kuolinpäivät, samaan tapaan kuin kastemekkoon lisätään rusetteja. (Tuominen 2006, 103–112.) Käsityö on aina omakohtaisempi, ilmaisevampi ja tunteita välittävämpi kuin teollinen tuote (Luutonen 2008, 340). Alun perin toisistaan irrallisille vaikuttavista tekijöistä, käsityöstä elämän(hallinnan) tapana sekä kuolemaan liittyvästä tietoisuudesta, on löytynyt ruumisarkkukurssien kontekstissa paljon yhteisiä leikkauspintoja. Käsityön elämänhallinnallisilla piirteillä voidaan nähdä olevan merkitystä myös kuolemanhallinnassa. Käsityö on keino ottaa kuoleman abstrakti ja piilotettu aihe konkreettiseen ja näkyvään käsittelyyn. Käsityöllä voidaan myös pitää yllä ja viestiä muille elämän arvostamisen viestiä. Modernina memento morina se voi muistuttaa meitä siitä, että kuolema odottaa meitä kaikkia joskus. Rodriguez (2004) puhuu kuolemaan valmistautumisesta ilmaisulla making a good death. Englannin verbi make voi viitata niin abstraktien kuin konkreettistenkin asioiden tekemiseen ja valmistamiseen. Myös käsitöiden tekemisestä käytetään ilmausta make. Juuri tästä ruumisarkkukurssissa ja muissa kuolemaan liittyvissä käsitöissä on kyse: hyvän kuoleman tekemisestä omin käsin. Hyvä kuolema on taito, jonka hankkimisessa käsityöllä voi olla rooli. 5.2. Osallistuva kuolemankulttuuri Lähdin tutkimaan ruumisarkkukursseille osallistuneiden käsityö- ja kuolemakäsityksiä, sekä niiden yhteyttä toisiinsa. Kokoavasti voidaan todeta, että käsityölle annettujen merkityssisältöjen valossa sen voidaan katsoa toimivan yhtenä kuolemanhallinnan välineenä. Sen roolia voidaan hahmottaa myös modernin ars moriendin näkökulmasta. 86 Vastauksia kolmeen tutkimuskysymykseeni on eritelty kattavasti edellisessä luvussa. Vastaamatta on kuitenkin vielä kysymys ruumisarkkukurssien suhteesta laajempaan suomalaiseen kuolemankulttuuriin. Oman ruumisarkun tekeminen julkisesti kansalaisopistojen kursseilla kertoo tutkimukseni valossa ennen kaikkea suomalaisen kuolemankulttuurin postmodernista murroksesta. Se nivoutuu toisaalta suomalaisessa yhteiskunnassa käytäviin kuoleman kieltämistä kritisoiviin diskursseihin, kuten medikalisaatio-kriittisen diskurssin yhteydessä havaittiin. Kuolema halutaan nostaa esille siitä piilosta, jossa sen koetaan olevan. Toisaalta murros palaa hakemaan tukea vanhasta, perinteisestä suomalaisesta kuolemankulttuurista henkilökohtaisen valmistautumisen, fatalismin sekä itse tekemisen teemojen kautta. Nimitän tätä murrosta osallistuvan kuolemankulttuurin murrokseksi. Uudessa ajattelutavassa yhdistyy kahdesta suunnasta, medikalisaation kritiikistä sekä perinteisestä kansanuskosta nouseva halu toimia ja tehdä, olla aktiivisena osallisena persoonallisessa kuoleman prosessissa peittelyn, vaikenemisen ja tavanomaisuuden sijaan. Kurssien kohtaama paheksunta ja kummastelu kertoo nimenomaan ruumisarkkukurssien ja niihin liittyvän toiminnan asettumisesta rajalle: ne venyttävät vallitsevien diskurssien rajoja ja murtavat vanhojen käsitysten maailmaa yhdistämällä uutta ja vanhaa kuolemankulttuuria. Juuri rajojen rikkominen ja muokkaaminen herättää muissa kiivasta vastustusta ja inhoa tai voimakkaita positiivisia ja kannustavia tunteita. Kurssille osallistuminen ja ruumisarkun valmistaminen itse näyttäytyy vastaliikkeenä vallitsevaa kuolemankulttuuria kohtaan: se on keino ilmentää avointa ja osallistuvaa kuolemankulttuuria, tapa tehdä abstraktista konkreettinen, näkymättömästä näkyvä. Kirjoittaja K4 summaa kokemustaan ruumisarkkukurssista, ja kuvaa samalla osuvasti osallistuvan kuolemankulttuurin piirteitä. Oman kokemukseni mukaan arkun rakentaminen on elämää rikastuttava, voimaannuttava ja rauhoittava prosessi ja yllättävän iloinen yhteisöllinen tapahtuma, mutta tokihan me taidettiin jossain keskustelussa todeta, että jotenkin outojahan me arkunrakentajat ollaan. K4 Tutkimukseni luo kuvaa rajatusta ilmiöstä, käsityön kautta hahmottuvasta osallistuvasta kuolemankulttuurista, yhden tapausesimerkin, ruumisarkkukurssin, kautta. Ei voida siis sanoa, että olisin kattavasti onnistunut kuvaamaan kaikkien ruumisarkuntekijöiden 87 kaikkia käsityöllisiä ja kuolemaan liittyviä arvostuksia ja merkityksiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi sanoa onnistuneeni kuvaamaan joitakin ruumisarkkukursseille osallistuvien kuolemalle ja käsitöille antamista merkityksistä, sekä niiden yhteyksiä toisiinsa ja kurssille osallistumiseen. Eskolan ja Suorannan (1999, 66) mukaan yleistettävyyden kriteerinä voidaan pitää aineistoa, jossa vastaajilla on suhteellisen samanlainen, sen hetkinen kokemusmaailma, tekijän tietoa tutkimusongelmasta sekä kiinnostusta tutkimukseen. Nämä kaikki kriteerit täytyvät aineistoni kohdalla. Vaikka kurssilaisten elämänkokemukset ja -tilanteet eivät ole samanlaisia, jakavat he kuitenkin suomalaisina samanlaisen kuolemankulttuurien taustavarannon, käsityöntekijöinä varsin samansuuntaisia käsityksiä käsityön merkityksistä sekä samansuuntaisen asenteen kuolemaan. Kurssille osallistuneina heillä on tekijän tietoa tutkimusongelmasta, ja kiinnostus tutkimukseen on ilmaistu tutkimukseen vastaamisen vapaaehtoisessa teossa. Tulosteni luotettavuudesta ja yleistettävyydestä kertoo myös se, että muista ruumisarkkukursseista julkaistuista uutisista on löydettävissä samanlaisia ajattelutapoja kuin omasta aineistostanikin. Tuloksia voidaan siis pitää yleistettävinä ruumisarkkukurssien kontekstissa. Aihe jättää kuitenkin monia kysymyksiä ilman vastausta. Olen keskittynyt tutkimuksessani nimenomaan kurssilaisiin ja heidän kirjallisiin kuvauksiinsa. Tutkimusta voisi jatkaa ja täydentää ottamalla mukaan myös kurssien vetäjät, sekä kurssit opinto-ohjelmaan hyväksyneet kansalaisopistojen rehtorit. Myös vastaavia kursseja järjestämässä olleilta seurakunnan työntekijöiltä voisi saada mielenkiintoista vertailumateriaalia omalle työlleni. Toisaalta syvemmän ja laajemman kuvan ilmiöstä saisi käyttämällä teemakirjoittamisen sijaan vaikkapa teema- tai ryhmähaastatteluja tai osallistuvaa havainnointia tiedonkeruumenetelmänä. Koska työni on toiminut keskustelunavauksena uuteen ilmiöön, olen pyrkinyt samassa työssä hahmottamaan niin kurssilaisten motiiveja, käsityökäsityksiä kuin kuolemakäsityksiäkin. Vain johonkin tiettyyn aiheeseen syventymälläkin voi saada uutta ja mielenkiintoista tietoa. Esimerkiksi kurssille osallistujien aiempien kuolemakokemusten tarkempi tutkimus ja niiden yhteys kurssille osallistumiseen olisi kiinnostava jatkotutkimusaihe. Uskontotieteen kontekstissa olisi mielenkiintoista jatkaa havaitun kuolemankulttuurin murroksen ja kuolemanhallinnan teemojen tutkimista. Voidaanko käsityön lisäksi löytää ja nimetä muitakin ilmiöitä, joita 88 voidaan tarkastella modernina ars moriendina ja kuolemanhallinnan keinona? Esimerkiksi Kartun (2004, 49–50) tutkimat tunnustuksettomat kuolemanrituaalit voidaan tulkita yhtenä osoituksena hallinnan tunteen tarpeesta kuoleman edessä. Rituaalia tarvitaan, vaikka uskonnollisuus ei enää ole merkitsevä motiivi toiminnalle. Kuolemanhallinnan ja sen tarpeen teeman laajempi tutkimus, osallistuvan kuolemankulttuurin tarkempi hahmottaminen, olisi suomalaisen kuolemankulttuurin ymmärtämisen kannalta keskeinen tutkimusaihe. Tietysti tärkeä tutkimusaihe on sekin, onko kyseessä laajempi ilmiö, vaiko vain ruumisarkkukurssien kontekstista nouseva merkityskokonaisuus. Tämän tutkimuksen puitteissa sitä ei pysty sanomaan. Käsityötieteen kontekstissa käsityön vaikutusta elämänhallintaan on jo tutkittu varsin paljon. Kuolemanhallinnan (joka on osa elämänhallintaa) teeman sijaan käsityötieteen näkökulmasta kiinnostava jatkotutkimusaihe nousee ruumisarkusta esineenä, jolla käyttötarkoituksensa takia on erityinen merkitys. Produktin funktiosta nousee myös prosessin kannalta keskeisiä ja ensisijaisia merkityksiä, kun produkti yhdistyy ihmiselämän rajakohtiin. Samasta näkökulmasta voitaisiin tutkia esimerkiksi vaikkapa kirkkotekstiilejä, jotka samanaikaisesti ovat vain kangasta ja lankaa, mutta samalla pyhiä esineitä. Millä tavalla esineen pyhään liittyvät merkitykset vaikuttavat niiden ymmärrykseen käsityönä? Millä tavalla käsityö voi nivoutua pyhänä pidettyihin rajoihin? Nämä eivät toki ole puhtaasti käsityötieteen tutkimusaiheita, vaan nivoutuvat yhteen uskontotieteen pyhäteorioiden kanssa. Omassa tutkimuksessani käsityötiede ja uskontotiede yhdistyivät varsin luontevasti kiinnostavaksi tutkimusongelmaksi, joten muiden samanlaisten leikkauspintojen tutkiminen olisi myöskin varmasti hedelmällistä. Käsityölle on tyypillistä monimerkityksellisyys, uskonnolle ja uskonnolliselle ajattelulle taas koko ihmisen koetun todellisuuden läpäiseminen, kuten tässä tutkimuksessa ruumisarkkujen äärellä on todettu. Tarkempia ohjeita ja piirustuksia lähetti Kyrönmaan opistolla arkkukursseja vetänyt Ilmari Karhu. Kirjeen päällä luki ”Tee itsellesi kirstu ja opi elämään”, mikä sopii hyvin kurssin motoksi. (Pellervo 2007.) 89 LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO Primäärilähteet Kirjoitelmat 5 kpl. Tekijän hallussa, Helsinki. Sekundäärilähteet Iisalmen Sanomat 2009 Ruumisarkkukurssi aloitti aherruksensa. <http://www.iisalmensanomat.fi/uutiset/yla-savo/ruumisarkkukurssi-aloittiaherruksensa/483598>. Luettu 25.3.2014. Lappilainen 2012 Posiolla tehdään ruumisarkkuja itselle. <http://www.lappilainen.fi/uutiset/posiolla-tehdaan-ruumisarkkujaitselle.html>. Luettu 25.3.2014. Pellervo 2007 Arkun rakentaminen rauhoittaa. <http://www.pellervo.fi/kodinpellervo/kp1_07/oma_arkku.htm>. Luettu 25.3.2014. Turun Sanomat 2007 Ruumisarkkukurssilla kuolemasta uskalletaan puhua. <http://www.ts.fi/teemat/extra/1074190924/Ruumisarkkukurssilla+kuolem asta+uskalletaan+puhua>. Luettu 25.3.2014. Yle 2011 Tee oma ruumisarkku kansalaisopistossa. <http://yle.fi/uutiset/tee_oma_ruumisarkku_kansalaisopistossa/5412361>. Luettu 25.3.2014. Kirjallisuus Achté, Kalle; Malassu, Pirjo-Leena & Saarenheimo, Marja 1987 Kuolemaan suhtautuminen vanhuudessa. Kalle Achté, Pirkko Lahti & Laura Rouhunkoski (toim.) Suomalainen kuolema. Psykiatrian tutkimussäätiön kirjasarja 2. Helsinki: Yliopistopaino. 127–139. Ahonen, Pia-Maria 2012 Elämänhallintaa ja elämyksiä. Kansalaisopistossa opiskelevien eri-ikäisten naisten käsityölle antamat merkityssisällöt. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. Aikuiskasvatus. Anttila, Pirkko 1983 Prosessi vai produkti? Tutkimus käsityön asenteista ja arvopäämääristä. Kouluhallitus: Kokeilu- ja tutkimustoimisto. Tutkimusselosteita 43. Helsinki: Kouluhallitus. Anttonen, Veikko 1996 Ihmisen ja maan rajat. ‘Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 646. Helsinki:SKS. 2012 Uskontotieteen maastot ja kartat. Tietolipas 232. Helsinki:SKS. 90 Anttonen, Veikko & Taira, Teemu 2004 Uskontotiede uskonnollisuuden paikantajana. Outi Fingerroos, Minna Opas ja Teemu Taira (toim.) Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Tietolipas 205. Helsinki: SKS. 18–50. Apo, Satu 1995 Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Hanki ja jää. Ariès, Philippe 1976 Western Attitudes Toward Death from the Middle Ages to the Present. Open Forum Series. London: Marion Boyars. Bauman, Zygmunt 1992 Mortality, Immortality and Other Life Strategies. Cambridge: Polity Press. Boia, Lucian 2004 Forever Young. A Cultural History of Longevity. London: Reaction Books. Collanus, Miia; Guttorm, Hanna; Jokela, Piia & Kärnä-Behm, Jaana 2006 Ylös kapiokirstun pohjalta. Keskusteluja käsityön merkityksistä ja paikasta. Leena Kaukinen & Miia Collanus (toim.) Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Artefakta 17. Tampere: Akatiimi oy. 149–157. Conrad, Peter 2007 The Medicalization of Society. On the Transformation of Human Conditions into Treatable Disorders. Baltimore: the Johns Hopkins University Press. Csikszentmihalyi, Mihaly 2005 Flow, elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu. Suom. Ritva Hellsten. Helsinki: Rasalas. Dunderfelt, Tony 1990 Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. 9.11.painos. Porvoo: WSOY. Ebersole, Gary L. 2005 Death. Lindsay Jones (ed.) Encyclopedia of Religion. Vol. 4. 2nd ed. Detroit: Macmillan Reference. 2235-2245. Elias, Norbert 1993 Kuolevien yksinäisyys. Suom. Jari ja Paula Nieminen. Helsinki: Gaudeamus. Eskola, Jari & Suoranta, Juha 1998 Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 3. painos. Tampere: Vastapaino. Geertz, Clifford 1986 Uskonto kulttuurijärjestelmänä. Juha Pentikäinen (toim.) Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta. Kirjoituksia uskontososiologian alalta. 2.uud. painos. Helsinki: Gaudeamus. 88-138. Gorer, Geoffrey 1980 The Pornography of Death. Edwin S. Shneidman (ed.) Death: Current Perspectives. 2nd edition. California: Mayfield Publishing Company. 47–51. Hannila, Pyry 2009 Kuolevaisuuden kuvastimessa. Kuoleman ahdistus ja elämän merkitys nuorten aikuisten kirjoituksissa. Pro gradu-tutkielma, Helsingin Yliopisto. Uskontotieteen laitos. 91 Heidegger, Martin 2000 Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino. Heikkinen, Hannu L. T. 2001 Narratiivinen tutkimus – todellisuus kertomuksena. Juhani Aaltola ja Raine Valli (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. Chydenius-instituutin julkaisuja 3/2001. Jyväskylä: PS-kustannus. 116–132. Heikkinen, Riitta-Liisa 2001 Elämä, tunteet ja vanheneminen. Eino Heikkinen ja Jouni Tuomi (toim.) Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi. 194–215. Heiskala, Risto 1995 Todellisuuden merkityksellinen rakentuminen ja keinotekoiset yhteiskunnat. Jari Eskola, Jukka Mäkelä & Juha Suoranta (toim.) Ihmistieteiden 1900-luvun metodologiaa etsimässä: keskustelua kasvatus- ja sosiaalitieteiden 1990luvun metodologiasta. Lapin yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja C8. Rovaniemi: Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta. 273–286. Helsti, Hilkka 2005 Hedelmällisen tiedon jäljillä – teemakirjoitukset tutkimuksen lähteinä. Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson & Helena Ruotsala (toim.) Polkuja etnologian menetelmiin. Ethnos-toimite 11. Helsinki: Ethnos ry. 148–159. Hoikkala, Tommi 1993 Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus? Aikuistumisen puhe ja kulttuurimallit. Jyväskylä: Gaudeamus. Jeffko, Walter G. 1980 Redefining Death. Edwin S. Shneidman (ed.) Death: Current Perspectives. 2nd edition. California: Mayfield Publishing Company. 131–137. Johnson, David W. & Johnson, Frank P. 1975 Joining Together. Group Theory and Group Skills. 10th edition. Upper Saddle River: Pearson Education. Jokinen, Arja 1999 Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin (toim.) Diskurssianalyysi liikkeessä. 2.painos. Tampere: Vastapaino. 37–53. Jokinen Arja & Juhila, Kirsi 1999 Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kartta. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (toim.) Diskurssianalyysi liikkeessä. 2.painos. Tampere: Vastapaino. 54–97. Jylhänkangas, Leila 2004 Uskonto ja kuoleminen. Elämän pyhyys ja inhimillisen toimijan rajat eutanasiaan suhteutumisessa. Outi Fingerroos, Minna Opas ja Teemu Taira (toim.) Uskonnon paikka. Kirjoituksia uskontojen ja uskontoteorioiden rajoista. Tietolipas 205. Helsinki: SKS. 312–352. 2013 Kiistoja kuolemisesta. Tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta. Helsinki: Helsingin Yliopisto. Karttu, Petri 92 2004 Kuolevan yksinäisyys, rituaalin ainutkertaisuus. Kohtaamisia kuoleman kanssa moniarvoisessa yhteiskunnassa. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos. Ketonen, Olavi & Saarinen, Esa 1987 Luopuminen ja kuolema. Kalle Achté, Pirkko Lahti & Laura Rouhunkoski (toim.) Suomalainen kuolema. Psykiatrian tutkimussäätiön kirjasarja 2. Helsinki: Yliopistopaino. 19–46. Kielitoimiston sanakirja 2006 Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 140. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Kirkko ja kaupunki 2012 Omalla tyylillä. Kirkko ja kaupunki 41/2012, 3. Luettavissa osoitteessa <http://nakoislehti.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2012/kirkko-kaupunki41/primapaper>. Kojonkoski-Rännäli, Seija 1995 Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun yliopiston julkaisuja. Annales universitatis turkuensis 109. Turku: Turun yliopisto. Korhonen, Raimo 1994 Eutanasia – hyvä kuolema ja kuolemisen vaikeus. Lapin yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja C-sarja n:o 18. Rovaniemi: Pandecta. Korkiakangas, Pirjo 2005 Muistoista tulkintaan – muisti ja muisteluaineistot etnologian tutkimuksen lähteinä. Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson & Helena Ruotsala (toim.) Polkuja etnologian menetelmiin. Ethnos-toimite 11. Helsinki: Ethnos ry. 129–147. Koskennurmi-Sivonen, Ritva 2009 Neulonnan perusteet. Kotitalous- ja käsityötieteiden laitoksen työpapereita 3. Helsingin yliopisto. Luettavissa osoitteessa <http://hdl.handle.net/10138/15524>. Kröger, Tarja 2003 Käsityön verkko-oppimateriaalien moninaisuus ”Käspaikka”verkkosivustossa. Joensuun Yliopiston kasvatustieteellisiä julkaisuja 90. Joensuu: Joensuun yliopistopaino. Kärnä-Behm, Jaana 2005 Käsityö kulttuurisena kategoriana. Käsityön ja käsityöläisyyden representaatio suomalaisissa päivälehdissä. Kotitalous- ja käsityötieteen laitoksen julkaisuja 15. Helsinki: Yliopistopaino. Laki vapaasta sivistystyöstä 1998. Laki vapaasta sivistystyöstä 21.8.1998/632. Luettavissa osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980632>. Lazarus, S. Richard & Folkman, Susan 1984 Stress, Appraisal, and Coping. New York: Springer Publishing Company. Lehtinen, Ville 2001 Mielenterveyttä ikä kaikki. Eino Heikkinen ja Jouni Tuomi (toim.) Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi. 235–253. Leinonen, Liisa 93 2009 Näppärien mummojen muistelukirjonta – yhteisöllistä ja voimauttavaa käsityöilmaisua. Pro gradu-tutkielma, Helsingin Yliopisto. Käsityötieteiden laitos. Leistevuo, Arto 1998 Sosiaaliset motiivit ja sosiaalinen toiminta aikuisopiskelussa. Acta Universitatis Tamperensis 584. Tampere: Tampereen yliopisto. Linko, Maaria 1998a Aitojen elämysten kaipuu. Yleisön kuvataiteelle, kirjallisuudelle ja museoille antamat merkitykset. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 57. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 1998b Paperille, kankaalle ripustan unelmani, pelkoni, vihani. Katariina Eskola (toim.) Elämysten jäljillä. Taide ja kirjallisuus suomalaisten omaelämäkerroissa. Tietolipas 152. Helsinki: SKS. 311–378. Luutonen, Marketta 2004 Elämän mielekkyyttä – käsityö minän vahvistajana. Seppo Niemelä ja Marketta Luutonen (toim.) Taitava ihminen – toimiva kansalainen. Helsinki: Kansanvalistusseura. 2008 Handmade memories. TRAMES 12 (3), 331–341. Lönnqvist, Jouko & Lehtonen, Johannes 1999 Psykiatria ja mielenterveys. Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen ja Timo Partonen (toim.) Psykiatria. 9. uud.painos. Helsinki: Duodecim.12–31. Metsämuuronen, Jari 1995 Harrastukset ja oppiminen. Sitoutuminen, motivaatio ja coping. Teoreettinen tausta, rakenneanalyysi ja sitoutuminen. Tutkimuksia 146. Helsinki: Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos. Nikkonen, Merja 1995a Kuolevan hoitotyö – hoitoalan työntekijöiden kokemuksia Helsingissä ja Torniossa. Leila Simonen (toim.) Hyvä kuolema. Tutkimuksia 59. Helsinki: STAKES. 33–50. 1995b Kun kuolema tapahtuu kotona – omaishoitajien kokemuksia. Leila Simonen (toim.) Hyvä kuolema. Tutkimuksia 59. Helsinki: STAKES. 77–92. Nurmi, Jan-Erik & Salmela-Aro, Katariina 2001 Ihmisen psykologinen kehitys ja elämänkulku. Eino Heikkinen ja Jouni Tuomi (toim.) Suomalainen elämänkulku. Helsinki: Tammi. 86–98. Pennington, Donald C. 2005 Pienryhmän sosiaalipsykologia. Suom. Marja Ahokas. Helsinki: Gaudeamus. Pentikäinen, Juha 1990 Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 530. Helsinki: SKS. 1994 Kuolema suomalaiseen tapaan. Katariina Jalonen, Harri Westermarck ja Varpu Lindstedt (toim.) Studia mortis: ihmiselämän rajat. Helsinki: Yliopistopaino. 57-71. Peräkylä, Anssi 1990 Kuoleman monet kasvot. Identiteettien tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Tampere: Vastapaino. 94 Pesonen, Heikki 1997 Kieli ja sosiaalinen todellisuus. Diskurssianalyysin lähtökohtia. Tom Sjöblom (toim.) Tutkija, tekstit ja uskonto. Uskontotiede 2. Helsinki: Helsingin yliopiston Uskontotieteen laitos. 133–149. Pöllänen, Sinikka 2006a Crafts as a Way to Functional Mental Health. Anna-Liisa Rauma, Sinikka Pöllänen and Pirita Seitamaa-Hakkarainen (ed.) Human Perspectives on Sustainable Future. Joensuun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia 99. Joensuu: Joensuun yliopistopaino. 130–135. 2006b Elämä ilman käsitöitä – mitä se on? Käsityö harrastajien psyykkisen hyvinvoinnin tukena. Leena Kaukinen & Miia Collanus (toim.) Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Artefakta 17. Tampere: Akatiimi oy. 66–77. Pöllänen, Sinikka & Kröger, Tarja 2000 Käsityön erilaiset merkitykset opetuksen perustana. Jorma Enkenberg, Erkki Savolainen ja Pertti Väisänen (toim.) Opettajatiedon kipinöitä. Kirjoituksia pedagogiikasta. Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. 233–253. 2004 Näkökulmia kokonaiseen käsityöhön. Jorma Enkenberg, Erkki Savolainen ja Pertti Väisänen (toim.) Tutkiva opettajankoulutus – taitava opettaja. Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. 160–172. 2006 Kokonainen ja ositettu käsityö paradigmamaailmoina: näkökulmia ja tulevaisuudensuuntia. Leena Kaukinen & Miia Collanus (toim.) Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Artefakta 17. Tampere: Akatiimi oy. 86–96. Rautiainen, Minna 2006 “Valmis tuote on aina eheyttävä kokemus” – käsityön terapeuttisuus mielenterveystyön ammattilaisten käsityksissä. Syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Kotitalous- ja käsityötieteiden laitos. Rodriguez, Luis M. 2004 Ars Moriendi. Thinking Beyond Death Anxiety. Journal of Society for Existential Analysis 15.2: July 2004. 370–377. Saloheimo, Leena 2004 Haastejuttuja ja luovaa huiskintaa – käsityöharrastuksen merkityksiä naisten elämäntarinoissa. Seppo Niemelä ja Marketta Luutonen (toim.) Taitava ihminen – toimiva kansalainen. Aikuisopiskelun motiiveja ja merkityksiä. Helsinki: Kansanvalistusseura. 21–32. Scarre, Geoffrey 2007 Death. Central Problems of Philosophy. Stockfield: Acumen. Sinnemäki, Aino 1997 Isän varjo, enon kuva, äidin läsnäolo. Katariina Eskola ja Eeva Peltonen (toim.) Aina uusi muisto. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 54. Jyväskylän yliopisto. 235–253. Sjöblom, Tom & Utriainen, Terhi 2004 Uskonto - mysteeri vai arvoitus? Tom Sjöblom & Terhi Utriainen (toim.) Mikä ihmeen uskonto? Suomalaisten tutkijoiden puheenvuoroja uskonnosta. 95 2.painos. Uskontotiede 10. Helsinki: Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos. Sosiaali- ja terveysministeriön asetus kuoleman toteamisesta 27/2004. Luettavissa osoitteessa <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040027>. Suoninen, Eero 1999 Näkökulma sosiaalisen todellisuuden rakentumiseen. Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (toim.) Diskurssianalyysi liikkeessä. 2.painos. Tampere: Vastapaino. 17–36. Syrjälä, Leena 2001 Elämäkerrat ja tarinat tutkimuksessa. Juhani Aaltola ja Raine Valli (toim) Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Aineiston valinta ja aineistonkeruu: virikkeitä aloittelevalle tutkijalle. Chydenius-instituutin julkaisuja 3/2001. Jyväskylä: PS-kustannus. 203–214. Tilastokeskus 2006 Suomen virallinen tilasto (SVT): Aikuiskoulutustutkimus [verkkojulkaisu]. ISSN=1797-3589. Aikuiskoulutukseen osallistuminen 2006, 4. Yli 500 000 vapaa-aikaan tai harrastuksiin liittyvässä koulutuksessa . Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 22.3.2014]. Luettavissa osoitteessa <http://www.stat.fi/til/aku/2006/01/aku_2006_01_2008-0603_kat_004_fi.html>. Tomer Andrian & Eliason, Grafton T. 1996 Toward a Comprehensive Model of Death Anxiety. Death Studies, 20 (4), 343–365. Tuomainen, Raimo; Myllykangas, Markku; Elo, Jyrki ja Ryynänen, Olli-Pekka 19999 Medikalisaatio – aikamme sairaus. Tampere: Vastapaino. Tuominen, Riitta 2006 Elämän peitto. Tiina Huttunen, Cia Kiiskinen ja Riitta Tuominen (toim.) Mikään ei häviä. Kirjoituksia kuolemankulttuurista. Helsinki: WSOY. 99–114. Töykkälä, Leena 2009 ”Käsityö on tekijälleen rikkaus” – käsityön merkitys ikääntyville. Pro gradututkielma, Helsingin Yliopisto. Koti- ja käsityötieteiden laitos. Utriainen, Terhi 1994 Kulttuuri ja kuolema. Katariina Jalonen, Harri Westermarck ja Varpu Lindstedt (toim.) Studia mortis: ihmiselämän rajat. Helsinki: Yliopistopaino. 6-15. 1999 Läsnä, riisuttu, puhdas. Uskontoantropologinen tutkimus naisista kuolevan vierellä. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 751. Helsinki: SKS. Uusikylä, Kari & Atjonen, Päivi 2000 Didaktiikan perusteet. 4.painos. Porvoo: WSOY. Waardenburg, Jacques 1986 Usko ja uskonnot. Suom. Oili Alho ja Seppo Syrjänen. Helsinki: Gaudeamus. Wittgenstein, Ludwig 1971 Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. Porvoo: WSOY. 96 Internet-lähteet Kansalaisopistot.fi Kansalaisopistot pähkinänkuoressa. <http://www.kansalaisopistot.fi/kansalaisopistot-pahkinankuoressa/>. Luettu 22.3.2014. Saarinen, Risto 2011 Kuolemisen taito.<http://blogs.helsinki.fi/studiageneralia/2011/03/17/ristosaarinen-kuolemisen-taito/>. Luettu 22.3.2014. 97 Liite 1: Kirjoituspyyntö Kirjoita kuolemasta ja käsitöistä Teen parhaillaan tutkimusta kansalaisopistojen kuolemaan liittyvistä käsityökursseista, kuten ruumisarkku-, tuhkauurna- tai ruumispaita-kursseista. Oletko Sinä ollut tällaisella kurssilla? Haluaisitko osallistua tutkimukseen? Kirjoita vapaamuotoinen teksti aiheesta. Voit käyttää kirjoittamisen apuna seuraavia kysymyksiä: Miksi menit tällaiselle kurssille ja millaisia odotuksia sinulla oli kurssista? Miten kurssi täytti odotuksesi? Millainen tunnelma kurssilla oli? Millainen olo sinulle jäi kurssin jälkeen? Mitä käsityöt merkitsevät sinulle? Millaisia käsitöitä teet ja milloin? Millaisia ajatuksia kuolema sinussa herättää? Muuttuivatko ajatuksesi kuolemasta jollain tavalla kurssin aikana? Kirjoita omista kokemuksistasi huhtikuun loppuun mennessä minulle joko sähköisesti jonna.korhonen@helsinki.fi tai postilla Pohjoinen Rautatiekatu 29 B 433, 00100 Helsinki. Vastaukset käsitellään nimettöminä ja luottamuksellisesti. Mikäli haluat osallistua myös aihetta koskevaan haastatteluun, voit laittaa yhteystietosi tekstin mukaan. Tutkimusavusta jo etukäteen kiittäen: Jonna Korhonen Helsingin Yliopisto 0407168654 98 Liite 2: Täydentävä kirjoituspyyntö Kirjoita kuolemasta ja käsitöistä Teen parhaillaan tutkimusta kansalaisopistojen ruumisarkkukursseista, ja olen kerännyt tutkimusaineistoa Mikkelin kansalaisopiston vuoden 2012 kurssilaisilta. Tutkimusaineistoa tarvitaan kuitenkin vielä lisää. Jos et ole vielä osallistunut tutkimukseen, toivon että voisit jakaa ajatuksiasi kurssista. Kirjoita vapaamuotoinen teksti aiheesta. Voit käyttää kirjoittamisen apuna seuraavia kysymyksiä: Miksi menit tällaiselle kurssille ja millaisia odotuksia sinulla oli kurssista? Miten kurssi täytti odotuksesi? Millainen tunnelma kurssilla oli? Millainen olo sinulle jäi kurssin jälkeen? Mitä käsityöt merkitsevät sinulle? Millaisia käsitöitä teet ja milloin? Millaisia ajatuksia kuolema sinussa herättää? Muuttuivatko ajatuksesi kuolemasta jollain tavalla kurssin aikana? Kirjoita omista kokemuksistasi joulukuun loppuun mennessä minulle joko sähköisesti jonna.korhonen@helsinki.fi tai postilla Pohjoinen Rautatiekatu 29 B 433, 00100 Helsinki. Vastaukset käsitellään nimettöminä ja luottamuksellisesti, eikä valmiista tutkimuksesta käy ilmi miltä kurssilta aineisto on kerätty. Mikäli haluat osallistua myös aihetta koskevaan haastatteluun, voit laittaa yhteystietosi tekstin mukaan. Tutkimusavusta jo etukäteen kiittäen: Jonna Korhonen Helsingin Yliopisto 0407168654 99
© Copyright 2024