Verkkoliite
PERTTI RANTA ja MIKKO SIITONEN Luhtaorvokki Suomessa 1851–2011 Tämä kirjoitus liittyy Lutukassa painettuun artikkeliin (Ranta & Siitonen 2011) luhtaorvokin (Viola uliginosa) esiintymistä ja nykytilasta Suomessa. Kasvupaikkojen löytöhistoriaa, vaiheita ja nykytilannetta käsitellään tässä painettua artikkelia laajemmin ja perusteellisemmin. Luhtaorvokki kasvaa Suomessa levinneisyytensä pohjoisrajalla, ja maailman pohjoisin tunnettu luhtaorvokin kasvupaikka sijaitsee Tohmajärvellä PohjoisKarjalassa. Tämä itäinen, eurooppalainen laji on koko levinneisyysalueellaan harvinainen ja uhanalainen. Siksi olemme katsoneet tarpeelliseksi koota yhteen paikkaan Suomea koskevat näinkin yksityiskohtaiset kasvupaikkatiedot. Alla olevassa kasvupaikkaluettelossa tiedot luhtaorvokin esiintymästä katsotaan luotettaviksi, jos siitä on kerätty näyte tai se on mainittu julkaisuissa tai kartoitusraporteissa. Mikäli kasvupaikkaa tiedetään seuratun, havaintoa pidetään luotettavana myös ilman kirjallista aineistoa tai näytettä. Vanhoissa näytteissä kasvupaikat ilmoitetaan usein ylimalkaisesti nykyiseen käytäntöön ja tarpeisiin verrattuna, joten esiintymien määrä on hieman epäselvä. Näytteitä ei luonnollisestikaan enää kerry kasvikokoelmiin, koska luhtaorvokki rauhoitettiin vuonna 1952. Kasvupaikat esitellään löytymisjärjestyksessä (suluissa löytövuosi). 1. Vihti (V), Averia, Kourla (1851) Vaikka luhtaorvokki kuvattiin uutena lajina vasta vuonna 1809 (Bes- ki näytteet olisivat kuitenkin peräisin samasta paikasta. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä 1800-luvulla ihmiset olivat hyvin selvillä kylien rajoista ja sama kerääjä saattoi peräkkäisinä vuosina etiketoida näytteitä sekä Kourlaan että Olkkalaan. Olemme siinä käsityksessä, että Vihdin Averiajärvellä on ollut luhtaorvokin erillisiä kasvupaikkoja kummankin kylän puolella. Etikettitietojen perusteella luhtaorvokkia lienee alkujaan kasvanut Kourlan puolella selvästi nykyistä suppeaa aluetta laajemmalti, sillä näytteiden paikannus vaihtelee saaresta (nykyisin niemenä) järven lahteen ja jokisuuhun ja kasvupaikkakin on joskus kuvattu luhdaksi, joskus pajukoksi tai harmaalepikoksi. Vihdin esiintymän uskottiin jo kadonneen, kunnes Harri Harmaja löysi sen uudelleen vuonna 1986. Esiintymä kartoitettiin vuonna 1987 (Siitonen 1990) ja seurantaa jatkettiin vuosina 1988 ja 1993 (SYKE). Kirjoittajat tarkastivat kasvupaikan kesäkuussa 2010. Saara Heräjärvi ser 1809), niin jo runsaat 40 vuotta myöhemmin suomalaiset kasvitutkijat olivat uuden lajin suhteen hyvin ajan tasalla. Ensimmäistä Suomen kasviota ei ollut vielä julkaistu, mutta luhtaorvokki oli mukana Hartmanin Skandinavian flooran kolmannessa painoksessa (Hartman 1838). Kirja tunnettiin myös Suomessa. Suomen ensimmäinen luhtaorvokin kasvupaikka löydettiin vuonna 1851 Vihdistä. E. af Hällströmin näytteessä (H) ei ole muuta paikkatietoa, mutta myöhemmin kerätyt lukuisat näytteet tarkensivat paikan Kourlan kylään Averiajärven rannalle. Vihdin kasvupaikkojen lukumäärästä ei ole ollut täyttä selvyyttä, sillä näytteitä on etikettitietojen mukaan kerätty myös Vihdin Olkkalasta. Kylänraja kulkee Averiajärven poikki, niin että järven toinen puoli kuuluu Kourlan kylään, toinen puoli Olkkalan kylään. On epäilty, että kaikVERKKOLIITE Museonäytteet, Averiajärvi, Kourla 1854 G. af Hällström (TUR-A), 1871 (TUR), 1873 (H); 1873 Printz (KUO), 1874 (TUR); 1877, 1878, 1880 G. af Hällström (H); 1888 Kihlman (KUO, TUR ”Kairamo”); 1902 E. af Hällström & Collin (H); 1905 E. af Hällström (H); 1943 Cedercreutz (H); 1943 Marklund (H); 1945 Fortelius (TUR-A). – Gadolinin 1915 keräämä, etiketin mukaan Olkkalaan paikannettu näyte (TUR-A) lienee kerätty Kourlan puolelta (”å en f.d. holme i Ahvenjärvi sjö”). Kuten voi havaita, E. ja G. af Hällström ovat tehneet mittavan luhtaorvokin keräysuran Vihdissa, peräti yli 50 vuotta. • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 1 Kasvupaikka vuonna 1987 Vihdin luhtaorvokin nykyisin tunnettu kasvupaikka Averian rannalla on alun perin ollut mesiangervo- ja hiirenporrastyypin tulvavaikutteista kosteaa lehtoa. Alueen läpi kaivettiin 1970-luvulla noin kolme metriä leveä kanava Averia-järvestä. Kanava, maavalli ja ojat liittyvät läheisten peltojen pumppukuivatusjärjestelmään. Esiintymän pinta-ala oli vuonna 1987 noin kolme aaria. Tällä alueella oli vaihtelevan kokoisia kasvustolaikkuja, ja suurimmasta kuuden neliömetrin laikusta laskettiin 700 ruusuketta. Osa esiintymästä sijoittui harmaaleppävaltaiseen lehtoon, mutta pääesiintymä oli kanavan reunoilla ja vallilla leveinä katkonaisina vöinä. Koko esiintymä sijaitsi Averian ylimmän tulvarajan molemmin puolin. Alueen puustoa oli harvennettu. Melko luonnontilaisen lehtometsän luhtaisissa painanteissa kasvavat luhtaorvokkilaikut edustivat mahdollisesti esiintymän alkuperäisintä osaa. Kasvustot sijaitsivat kaaressa voimakkaan kevättulvan miltei kasvittomana pitämän painanteen ympärillä kasvipeitteisen ja kasvittoman alueen vaihettumisvyöhykkeessä. Kaivannon metsän puoleisella reunalla luhtaorvokki kasvoi tiheinä kasvustoina. Laikut olivat tiheämpiä kuin metsässä, kukkivat runsaammin ja tuottivat enemmän siemeniä. Rantaa seuraileva kasvustovyö oli syntynyt vasta kanavan kaivamisen jälkeen. Kasvupaikka vuonna 2010 Kesäkuussa 2010 esiintymän voitiin todeta säilyneen mutta taantuneen sekä yksilömäärältään että laajuudeltaan noin kymmenenteen osaan. Luhtaorvokkia kasvoi noin 20 metrin matkalla kaivannon länsirannalla kapeana, hajanaisena vyöhykkeenä. Metsässä tulvarajaa seurailleet lukuisat pienehköt kasvustot sekä maavallin runsaat esiintymät olivat hävinneet kokonaan. Alueelta kaadettiin lähes koko puusto vuonna 2005, ja paikka on vesakoitunut voimakkaasti. Metsän kasvustojen katoaminen voi osaksi johtua siitä, että paikalla oli runsaita hakkuujätekasoja usean vuoden ajan. Ennen vesakon nousua maasto oli välillä myös ruohottunut ja heinittynyt. 2 VERKKOLIITE • Kasvupaikan suojelu Luhtaorvokin kasvupaikalla Vihdissä ei ole 2010 minkäänlaista suojaa. Uudenmaan ELY-keskuksen mukaan kasvupaikan säilymisen turvaamiseksi ryhdytään välittömästi toimiin, tavoitteena erityisesti suojeltavan lajin esiintymispaikan rauhoituspäätös. min täysin avoin luhtainen niitty oli metsittynyt nuoreksi hieskoivikoksi. Maasto oli hieman kuivahtanut ja kasvillisuuden rakenne muuttunut selvästi. Luhtalajisto oli taantunut ja paljolti korvautunut niitty- ja piennarkasvillisuudella; vain aivan ojan reunoilla luhtakasvillisuus oli voimissaan. Kukinnan intensiteetti oli vähentynyt. Hajaesiintymät entisellä niityllä olivat säilyneet. 2. Sastamala (St), Karkku, Rautaveden Nohkuanlammi, Hörsinnokka (1873) Kasvupaikan suojelu Vuonna 1984 alueelle perustettiin yksityinen suojelualue. Esiintymää on hoidettu ajoittain vuodesta 1988 saakka. Paikalta on mm. poistettu vesakkoa. Esiintymän tilaa seurataan säännöllisesti, vuodesta 2009 lähtien Metsähallituksen luontopalveluiden virkatyönä. Ensimmäinen tieto Sastamalan (ent. Vammala ja Karkku) luhtaorvokkiesiintymästä on vuodelta 1873, museonäytteen keräsi Hj. Hjelt (H). Museonäytteet ja muu seuranta 1873 Hjelt (H), 1879 (TURA); 1906 Gyllenberg (H); 1910 Florström (HSI); 1910 Printz (TUR); 1911 Meurman (TUR), 1911 , 1912 , 1914 (H); 1960 Suominen (TUR), 1975 (OULU), 1981 (H, OULU). – Kartoitus 1987, 1988 ja 1989 (Siitonen 1990); lähes vuosittainen seuranta 1988–2009 (M. Siitonen, Juha Suominen ym.). Kasvupaikka vuonna 1987 Luhtaorvokki kasvoi vuonna 1987 vetisellä luhtaniityllä noin kymmenen metrin päässä rannasta. Pääkasvuston pituus oli 10 metriä, leveys enimmillään 5 metriä. Lisäksi lähistöllä oli neljä erillisesiintymää, joiden koko vaihteli 0,5–2 m² välillä. Kasvustojen etäisyys toisistaan oli enimmillään 80 metriä. Länsilaidaltaan esiintymä rajautui mökkitiehen. Esiintymän halkaisi umpeutuva oja, joka alkoi mökkitien reunaojasta. Vedenpinta ojassa oli Rautaveden tasossa. Ojasta aikoinaan nostettu maa muodosti matalan vallin. Luhtaorvokki oli levinnyt myös vallille tulvaveden yläpuolelle. Pääkasvusto oli peittävä, kukinta voimakasta ja siementuotanto runsasta. Kasvupaikka vuonna 2010 Esiintymän laajuus ja runsaus näyttivät säilyneen lähes ennallaan. Kuitenkin kasvupaikan olosuhteet olivat muuttuneet voimakkaasti. Aikaisem- Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 3. Vihti (V), muut mahdolliset esiintymät (1874?) Yllä esitellyn Vihdin Kourlan kasvupaikan lisäksi luhtaorvokkia on museonäytteiden etikettitietojen mukaan kerätty myös Olkkalan kylän puolelta. Kuten mainittu, käsityksemme mukaan kasvilla on ollut esiintymiä kummankin kylän alueella. Museonäytteet, Averiajärvi, Olkkala 1874 Hult (H); 1892 E. af Hällström (H), Budden (H); 1896 Lång (HSI, KUO, TUR-A);TUR-A 1904 E. af Hällström (TMP, TUR); 1933 Lehtonen (H). Kourlan ja mahdollisen Olkkalan paikan lisäksi Vihdistä on kerätty luhtaorvokkinäytteitä tarkemmin määrittelemättömistä paikoista Averian rannoilta. Kerääjät ovat olleet samoja. Museonäytteet, yksilöimättömät kasvupaikat 1851 E. af Hällström (H); 1877 G. af Hällström (H); 1898 Lång (H, HEL, OULU, TMP, TUR-A); 1903 G. af Hällström (KUO, TUR), 1904 (H, OULU, TUR, TUR-A), 1905 (H, KUO); 1913 Kopperi (H); 1928 Färdig (OULU, VOA). Vuodelta 1891 on näyte Vihdin Pääkslahdesta: Keckman (H). Pääkslahti ei ole lähellä Averia-järveä vaan runsaan kymmenen kilometrin päässä Hiidenveden rannalla. Viime aikoina ei luhtaorvokkia ole etsitty Pääkslahdesta. 4. Hyvinkää (U), Krissi (1876) Vantaanjoen vesistöalueella on ollut kaksi luhtaorvokin kasvupaikkaa. Vanhempi löytöpaikka sijaitsi Hyvinkään Hyvinkäänkylässä Krissin kartanon tienoilla. Krissin kartanon päärakennuksessa toimi pitkään pienviljelijäneuvojaopisto. Rakennus purettiin vuonna 1954. Opiston komea asuntolarakennus on edelleen olemassa, ja tiloissa on toiminut vuodesta 1992 lähtien Uudenmaan maaseutuopisto. Entinen Krissi sijaitsee Vantaanjoen mutkassa siinä kohdassa, missä Hangon rata ylittää joen. Vantaanjoen kasvistoa on tutkittu järjestelmällisesti useampaankin kertaan vuosina 1991 ja 2000, mutta luhtaorvokkia ei ole löydetty. Museonäytteet 1876 Hällström (H); 1889 Saelan (H). Kasvupaikaksi mainitaan ”åstrand” eli epäilemättä Vantaanjoen ranta 5. Hämeenlinna (EH) (ent. Vanaja) (1881) Ainoan kasvupaikalta kerätyn näytteen etiketti on puutteellinen, eikä siitä selviä kasvupaikan tarkempi sijainti: Vanaja, Thus, dikeskant 29.VII.1881 Wald. Granberg (TUR-A). ”Thus” tarkoittanee ”Tavastehus” eli Hämeenlinna; Vanajan pitäjä ulottui tuolloin etelässä aivan Hämeenlinnan kaupunkialueen laitaan. Myöhemmin ei Vanajan seudulta ole tietoja luhtaorvokista. Laji mainitaan paikkakunnalta hävinneenä vielä miltei 130 vuotta myöhemmin (Jutila 2007). tutuspaikaksi valittiin Jomalan Jättbölen Iriskärret, joka on tervaleppäkorpea, ja Dalkarbyn Lövdal (puronvartta). Luhtaorvokki kukki hyvin Iriskärretin luonnonsuojelualueella vuonna 1985. 6. Hammarland (A), Fly (1890) Luhtaorvokin esiintymä löydettiin läheltä Hammarlandin kirkkoa 9.7.1890. Vanhojen näytteiden kasvupaikkatietojen perusteella on epäilty, että kasvupaikkoja voisi olla kaksi, mutta sittemmin on tultu siihen tulokseen, että kaikissa näytteissä tarkoitetaan kuitenkin yhtä ja samaa paikkaa (Haeggström ym. 1985). Hammarlandin luhtaorvokin mainittiin kasvavan ”juxta templum” (kirkon vieressä/lähellä). Luhtaorvokin tarkka kasvupaikka jäi välillä unohduksiin ja lajia etsittiin Hammarlandin kirkon tienoilta 1982. Seuraavana vuonna esiintymä löytyi noin 500 m luoteeseen Hammarlandin pappilasta. Kasvupaikka oli lehtokorpea, jonka läpi virtasi lähteinen puro. Se kerää vetensä laajalta Flyn suolta (136 ha) (Stén 2006). Noin 100 m²:n laajuisessa esiintymässä oli useita satoja yksilöitä, joista noin 150 oli kukassa. Luhtaorvokki on Ahvenanmaalla rauhoitettu ja erityisesti suojeltava laji. (LF om naturvård 12.11.1998/113). 7. Kökar (A), Österbygge, Rottenäng, Horskil (1922) Luhtaorvokki löydettiin Kökarista vuonna 1922 (Palmgren 1925). Myös Kökarin esiintymien lukumäärästä on ollut epätietoisuutta. Nykyisen käsityksen mukaan luhtaorvokkia olisi kasvanut kahdessa paikassa Österbyggen kylässä, mutta kolmaskin paikka on mahdollinen. Vuoden 1991 kartoituksessa luhtaorvokkia tavattiin yhdeltä paikalta Horskil-nimisen pellon pohjoispuolelta läheltä pientä lampea (Ranta 1993). Museonäytteet ja kasvupaikan seuranta 1922 Puolanne (H, HEL, OULU, TUR); M. Palmgren (H); A. & M. Palmgren (H, HEL, OULU, TUR), 1933 (H, OULU), 1934 (TUR-A); 1948 Cedercreutz (H, TUR); 1955 Kuusinen (TUR), Laine (TUR), Mäkinen (OULU, TUR), Mäkinen & Tarén (TUR), Såltin (OULU). – Kasvupaikan kartoitus 1987 (Pispa) ja 1991 (Ranta 1993; kuvat 1–3). Museonäytteet 1890 Bomansson & Lindberg (H); 1939 Kvist (H); 1954 Cedercreutz (H); 1983 Haeggström (H). Kasvupaikka vuonna 1987 Talvella 1983–84 kasvupaikka ojitettiin ja puusto hakattiin. Luhtaorvokkien määrä väheni noin sataan yksilöön. Myöhemminkin alueella tapahtui monia muutoksia, mm. hakkuita, ojitusta ja maanrakennustoimintaa, minkä seurauksena luhtaorvokki hävisi 2000-luvun alkuvuosina (Carl-Adam ja Eeva Haeggström 2008). Kadonneesta kasvupaikasta jäi muistuttamaan lähistöllä Sumpviolen-niminen kiinteistö. Kasvupaikka vuonna 1991 Laineen vuoden 1955 näytteen kasvupaikkatiedot vastaavat hyvin nykyisin tunnettua esiintymää ”Horskil, NEnurkkauksen luona kosteassa (lampareisessa) lepikössä.” Horskilin kasvupaikka on tervaleppäkorpea, jossa kuivempien mättäiden välissä on vetisiä välikköpintoja, eli siis tyypillinen ”alsockelkärr”. Mättäitä ympäröi mesiangervorengas. Luhtaorvokki oli runsaimmillaan mättäiden kosteissa alareunoissa, missä mesiangervo ei enää kasva. Kartoituksessa esiintymä oli sangen hyvinvoiva ja runsas. Kasvupaikkaa voitiin pitää luonnontilaisena, eikä sillä ollut välittömiä hoitotarpeita. Kasvupaikan suojelu Koska kasvupaikka oli selvästikin joutunut vaaraan, päätettiin osa luhtaorvokeista siirtää uuteen paikkaan luonnonsuojelualueille. Sopivaksi isVERKKOLIITE • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 3 Kuvat 1–3. Luhtaorvokin kasvupaikka Kökarin Österbyggessä (Ranta 1993). Kasvupaikka on ainoa Ahvenanmaalla säilynyt ja saattaa olla ainoa alkuperäisenä säilynyt Suomessa. Muilta ilmoitetuilta paikoilta Österbyggestä ei luhtaorvokkia ole löytynyt. Tervaleppäkorven mättäisyys näkyy kasvustojen sijainnissa. 4 VERKKOLIITE • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 Kasvupaikka 2010 Erillistä maastokäyntiä ei tehty, mutta kasvupaikka vaikuttaa muuttumattomalta (Jörgen Eriksson, suullinen tiedonanto). Paikkaa ei ole erityisesti suojeltu. 8. Nokia (EH) (1922) Nokialta on vuonna 1922 kerätty näyte luhtaorvokista. Muuta tietoa kasvupaikasta ei ole. Näytteestäkään ei ole apua esiintymän paikantamisessa, sillä kasvupaikkasi on merkitty vain luhtaniitty. Nokialta on kerätty näyte luhtaorvokista myös 1941, sekin vailla tarkempaa paikannusta. Saattaa olla, että näyte liittyy jollakin tavoin Melon luonnonsuojelualueen (EH) perustamiseen samana vuonna (Melo oli Pirkanmaan ensimmäinen luonnonsuojelualue). Museonäyte 1922 Lunnasvaara (TUR); 1941 Manner (H). 9. Kouvola (ES), Niittyjoki (ent. Valkeala, Kouvolan kylä) (1929) Valkealan kasvupaikka löydettiin vuonna 1929. Luhtaorvokkia kasvoi niityllä pajukoiden väleissä aukeamilla ja jokitöyräillä. Esiintymä oli tuolloin runsas. Luhtaorvokin esiintymisalueen ympäristö oli 1800-luvun loppupuolella osa laajaa niittyaluetta, joka ympäröi meanderoivaa Niittyjokea. Peltoja oli vielä hyvin vähän. Niityt oli alun perin raivattu soista (mm. Paljassuo). Sotien jälkeen 1940–50-luvuilla niitty muutettiin pelloiksi ja Niittyjoki sivupuroineen oikaistiin osittain ojaksi. Ojan viereen rakennettiin tilustie. Toimien seurauksena esiintymä tuhoutui miltei kokonaan. Lopuksi paikalla kasvoi vain luhta- ja aho-orvokin risteymää, joka sekin hävisi 1990-luvulla. Museonäytteet 1929, 1930 A. Ulvinen (H). 11. Kauniainen (U) (1937) Kauniaisten kasvupaikka löydettiin vuonna 1937 Kauniaisten keskustasta läheltä rautatietä. Venäläisellä topografikartalla (1870– 1871) on koko Helsinki – Turku -radan ympäristö merkitty niityksi tai vesiperäiseksi niityksi. Vuonna 1937 löydetyn kasvupaikan tienoilla kulki puro tai oja. Näytteessä vuodelta 1937 on kasvupaikaksi merkitty ”ratavallin juuri, korpi”). Kasvupaikka jäi rakennustoiminnan jalkoihin (rautatien levennys, tien teko ja teollisuustilojen rakentaminen), niin että luontainen kasvillisuus hävisi alueelta. Vuonna 1980 todettiin myös luhtaorvokin hävinneen paikalta. Muistumana korvesta radan ja kadun välimaastossa kasvoi vielä vuonna 1987 joitain suuria tervaleppiä. Kasvupaikka vuonna 1987 Kasvupaikka sijaitsi Niittyjoen sivupuron varressa. Ympäristö on avointa peltoa, jonka ojassa kasvaa pensaikkoa. Puron oikaisut ja niittyjen viljelykäytön tehostaminen supistivat vähitellen esiintymän noin 80 ruusukkeeseen. Ojaksi kaivetun Niittyjoen sivu-uoman ja kylätien välissä metrin levyisellä pientareella kasvoi 80 ruusuketta viiden metrin matkalla. Itse Niittyjoen varrella oli lisäksi pari pientä laikkua luhtaorvokin ja aho-orvokin risteytymää. Kukinta oli heikkoa. Useimmat luhtaorvokit kasvoivat korkean ojakasvillisuuden ja matalan piennarkasvillisuuden vaihettumisvyöhykkeessä, kuitenkin selvästi tienpintaa alempana. Osa kasvustoista kärsi kuivuudesta, osa ehkä muun kasvillisuuden kilpailusta. Museonäyte 1937 Harve (H). 10. Hanko (U), Täcktom, Övermossa (1931) 12. Tampere, Leinola (1937) Täcktomin kylän Övermossan suolta kerättiin luhtaorvokkinäyte vuonna 1931. Kasvupaikkatietojen mukaan kyseinen suo oli jo silloin ojitettu ja kuivumassa. Nykyisin esiintymä on kadonnut ja entinen suo kokonaan kuivunut ja metsittynyt. Kasvupaikka sijaitsi nykyisen Hangon lentokentän luoteispuolella lähellä nykyistä golfkenttää (vrt. Keynäs 1988). Venäläisellä topografikartalla vuodelta 1872 suot ovat vielä ojittamattomia. Täcktomträsket oli oikea järvi, mutta sen laskupuro Täcktombäcken oli jo oikaistu ojaksi. Seudulla oli tuolloin hyvin vähän merkkejä talouskäytöstä, esimerkiksi vesiperäistä niittymaata oli vain pieni alue järven pohjoisrannalla. Metsälaidunnusta alueella kuitenkin suurella todennäköisyydellä harjoitettiin, ehkä myös heinäntekoa luonnonniityiltä. Ensimmäinen säilynyt museonäyte Leinolan kasvupaikalta on kerätty vuonna 1937 (J. Laakso, TMP), mutta paikallisen tiedon mukaan (T. Raithalme ja P. Laakso) luhtaorvokkia oli kerätty paikalta jo aiemmin 1930-luvulla koululaisherbaarioihin. Luhtaorvokkia oli kasvanut runsaasti, aivan ”sinisenään”. Lisäksi paikkakunnan asukkaat ovat säännöllisesti poimineet ja siirtäneet luhtaorvokkia aina vuoteen 1974 saakka. Tampere oli luhtaorvokin toiseksi pohjoisin esiintymä Fennoskandiassa ja koko maailmassa. Kasvupaikka sijaitsi Tampereen itäosassa kantakaupungin alueella. Museonäytteet 1937 Laakso (TMP); 1974, 1975 Kääntönen (H); 1975 Raithalme (TMP). Häviäminen ja siirtoistutukset Vaikka luhtaorvokkia kasvoi alun perin runsaasti, se väheni kuitenkin jat- Museonäyte 1931 Karling (H). VERKKOLIITE • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 5 kuvasti. Syynä oli alueen halki virtaavan puron kuivattaminen. Vielä 1940-luvulla paikka oli ollut selvää suota (Kääntönen 1975). Luhtaorvokin kasvupaikka oli tarkoitus säilyttää puistona, mutta kaupunki myi maan yksityiselle, joka alkoi rakentaa paikalle rivitaloja. Esiintymä hävisi vuonna 1975. Luhtaorvokin tarina Tampereella ei kuitenkaan päättynyt vielä vuoteen 1975, vaan ilmeisen häviämisuhan edessä turvauduttiin siirtoistutukseen. Luhtaorvokkia siirrettiin Leinolasta viidelle uudelle kasvupaikalle (Kääntönen1984, 2011). Nyt luhtaorvokki on hävinnyt kaikista näistä paikoista, mutta siirto Joensuuhun menestyi ja sieltä kasvia siirrettiin edelleen Oulun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Nykyisin mikään kunta ei myöntäisi rakennuslupaa erityisesti suojeltavan kasvin kasvupaikalle. Surkuhupaisana yksityiskohtana mainittakoon, että yksi Tampereen kaupungin tunnuslajeista on ”orvokki”. Varmaankin siis luhtaorvokki. 13. Kouvola (EH), Savonsuo (entinen Kuusankoski) (1938) Luhtaorvokin kasvupaikka löydettiin vuonna 1938 silloisen Kuusankosken kunnan alueelta. Kasvupaikka sijaitsi Kuusaanlammen lounaispuolella melko lähellä Savon radan vielä oikaisematonta linjaa. Kuusankosken kaupunki perustettiin vuonna 1973 ja vuonna 2009 se liittyi yhdessä viiden muun kunnan kanssa uudeksi suurkunnaksi nimeltä Kouvola. Museonäytteet 1938 A. Ulvinen (H), O. Ulvinen (H), T. Ulvinen (H); 1939 Lilja (H); 1941 O. Ulvinen (H); 1942 Silkkilä (TUR); 1958 A. Ulvinen (H). Kasvupaikka ja sen häviäminen Luhtaorvokkiesiintymän seutu oli vesiperäistä niittyä vuonna 1875. Niittyjen halki virtasi luonnontilainen meanderoiva puro (Osonoja), joka sai alkunsa ylempänä olevilta soilta. Ennen Kuusankosken voimalapadon rakentamista vesi oli nykyistä alempana 6 VERKKOLIITE • ja luhtaorvokkia kasvoikin luultavasti juuri puron varsilla. Esiintymän laajuudesta ja runsaudesta ei ole säilynyt tarkkoja tietoja. Vuoden 1921 taloudelliseen karttaan on jälleen merkitty kasvupaikan niittyjen halki virtaava, lievästi meanderoiva puro. Vuonna 1942 kerätyissä näytteissä tarkennetaan kasvupaikan kuvausta: ”Savon–Kymintehtaan ratojen ja Kuusankosken tien välinen, luhtaniityksi muuttunut tervaleppäkorpi”. Vuoden 1965 peruskartan mukaan kasvupaikka oli ojitettua avosuota (Savonsuo ja Saksanaho). Suolla oli laajoja avovesiallikoita. Alueen halki kulkeva rautatie oli oikaistu. Vuonna 1987 kasvupaikka oli jäänyt kaatopaikan ja rataoikaisun alle. Viimeinen museonäyte kerättiin vuonna 1958. Tarkka tuhoutumisaika ei ole tiedossa. Laajahkon suoalueen säilynyt itäreuna on nykyisin luonnonsuojelualuetta (Tanttalan tervaleppäkorpi). 14. Mäntsälä (U), Numminen (1946) Esiintymän löysivät Lalli Laine, Yrjö Vasari ja Matti Kaasinen vuonna 1946 (Laine 1951). Vuoden 1783 tiluskartalla paikka kuvataan leveän niityn reunustamaksi puronvarreksi. Kuljunojaan on piirretty useita erittäin voimakkaita meandereita suunnilleen entisen pääkasvuston kohdalle. Lähistöllä on jo yksi raivioniitty, josta lähtevä niittyjuotti seurailee nykyisen sivuojan kulkua. Tiluskartta vuodelta 1833 osoittaa niittykäytön jatkuneen edelleen. Puronvarsiniittyjä on levennetty. Nykyisen kasvupaikan kohdalla kulkevat puron meanderit ovat jo tunnistettavissa. Venäläinen topografikartta vuo delta 1873 paljastaa nopean muutoksen kasvupaikan ympäristön maankäytössä: metsät on raivattu niityiksi, pelloiksi sekä erilaisiksi metsälaitumiksi ja kaskimaiksi. 1900-luvun alussa luhtaorvokin kasvupaikat olivat yhä luonnontilaisia puronvarsiniittyjä. Niityt rajautuivat jälleen enimmäk- Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 seen ympäröiviin metsiin ja soihin tai toisinaan raivattuihin laidunniittyihin. 1920-luvulla esiintymän lähellä raivattiin runsaasti uutta peltoa ja niittyä, mutta itse luhtaorvokin kasvupaikka säilyi edelleen koskemattomana takamaana. Esiintymä runsastui vuosien 1946 ja 1950 välillä ilmeisesti maanpinnan paljastumisen seurauksena. Vuoden 1947 puronoikaisu ei hävittänyt vanhaa uomaa, ja luhtaorvokki säilyi sen pohjalla. Sieltä käsin se kykeni valtaamaan myös uuden ojanvarren penkereitä (Laine 1951). Luhtaorvokin kasvupaikka mullistui perusteellisesti 1980-luvun alussa. Oikaistu purouoma ruopattiin uudelleen ja maamassoja siirreltiin siten, että vanha uoma katosi lopullisesti. Samalla hävisi myös Mäntsälän luhtaorvokin pääesiintymä. Jo aikaisemmin olivat kadonneet puroa reunustaneet tulvaniityt. Metsässä kasvaneet erillisesiintymät säilyivät ja vuonna 1983 jäljellä oli 20 yksilöä. Museonäytteet 1946 Vasari (H, OULU), Laine (HEL); 1948 Malmio (HEL), Laine (H); 1951 Laine (H), Korhonen (H), Sipilä (TUR); 1952 Laine (H). Kasvupaikka vuonna 1987 Vuoden 1987 kartoituksessa löytyi viisi pientä kasvustoa, yhteensä 370 yksilöä. Kaikki kasvoivat Kuljunojan penkereessä tai sen välittömässä tuntumassa noin 10 metrin matkalla. Suojelu ja esiintymän häviäminen Esiintymän kehitystä seurattiin säännöllisesti ainakin 1946–1951 (Laine 1951, Siitonen 1988), vuosina 1982– 1984 ja 1987–1990, sekä satunnaisesti 1991–2004 (mm. M. Siitonen ja Olli Elo). Vuonna 2003 Uudenmaan ympäristökeskus teki alueella kartoituksen erityisesti suojeltavan lajin suojelualuerajausta varten. Rajauspäätös tehtiin 2004. Esiintymää uhkasi jatkuvasti puron metsäosuuden perkaus ja ympäristön hakkuukypsän puuston avohakkuu (Siitonen 1988). Kohteelle tehtiin erityisesti suojeltavan lajin suo- jelualuerajaus vuonna 2004. Sen jälkeen kasvupaikalta poistettiin hoitotoimena muutamia esiintymää pahimmin varjostavia kuusia. Hieman myöhemmin suojelualuerajauksen koko ympäristö hakattiin avoimeksi, jolloin kasvupaikka muuttui liian valoisaksi, minkä seurauksena luhtaorvokki tukahtui muun kasvillisuuden tihentymiseen. Vuonna 2008 esiintymän todettiin hävinneen. 15. Hanko (U), Santalankorpi (1951) Seppo Eurola löysi luhtaorvokin Hangon Santalasta vuonna 1951 valtakunnallisen metsieninventoinnin yhteydessä. Nykyisin tunnetun Santalan – Tvärminnen esiintymän löysi Kalevi Keynäs 1981, ja vasta 1983 löytyi tuhansien yksilöiden laajuinen Luhtakorven eli nykyisen soidensuojelu- ja Natura-alueen eteläisemmän lohkon pääesiintymä (Keynäs 1988). Vuosina 1987– 1989 esiintymän ympäristöä tutkittiin systemaattisesti ja uusia kasvupaikkoja löytyi runsaasti Luhtakorven pohjoispuolisilta turvekankailta. Varhaisimmat näytteet lienee kerätty juuri näiltä alueilta. Koko esiintymisalue on maastoltaan erittäin tasaista hiekkamaata. Meren tasaaman hiekan päällä on ohut 10–30 cm paksu hyvin maatunut turvemultakerros, jonka ravinteisuustaso on korkea. Maasto on tavallisesti kosteaa, aiemmin vetistä luhtaniittyä tai tervaleppäkorpea. Niityt ovat kasvillisuustyypiltään lähellä suomyrtti-pajusiniheinätyypin luhtasoita. Kasvupaikan suot ovat ohutturpeisia ja minerotrofisia. Ruoko on paikoin kenttäkerroksen valtalaji. Laajuudestaan ja sijainnistaan (lähellä kaupunkia ja Tvärminnen eläintieteellistä asemaa) huolimatta Hangon pääesiintymä löytyi Suomen esiintymistä kolmanneksi viimeisenä. Alue oli pohjoisesta tulevan metsätien tekoon asti vaikeasti tavoitettavissa. Ennen hoitotoimia niityillä kasvoi erittäin sankkaa miehen korkuista ruovik- koa ja hieskoivuvesakkoa, metsäluhdissa taas tiheää alikasvoskuusikkoa. Seudulla ei juuri liikuttu, ja soidensuojelun perusohjelmaan sisältyi vain nykyisen kaksiosaisen suojelualueen pohjoisempi suuri osa-alue. Siellä luhtaorvokkia ei kasva. Maankäytön kehitystä Luhtakorven seudulla voidaan seurata tarkasti hyvälaatuisen kartta-aineiston avulla (mm. 1750, 1855, 1872, 1902, 1938, 1942, ks. tarkemmin Siitonen 1990). Koko Hankoniemen esiintymisalue on ollut voimakkaassa talouskäytössä viimeistään 1700-luvun puolivälistä. Luhtakorven alueella on ollut latoja ja muita talousrakennuksia, joista yksi sijaitsi nykyisessä tervaleppäkorvessa. Laajat alueet ovat olleet joko vesiperäisiä niittyjä tai metsätöntä maata, lähinnä erilaisia metsälaitumia ja ajoittain niitettyjä luonnonniittyjä. Useat aidat ja polut halkoivat seutua ja Sandöbäcken oikaistiin varhain ojaksi. Luhtaniittyjen ympäröimät tervaleppäluhtasaarekkeet erottuvat jo 1700-luvun kartoilla nykymuodossaan. Vasta Pitäjänkartta ja topografinen kartta vuosilta 1946 ja 1938 osoittavat niittyjen vähentyneen pellonraivauksen seurauksena, mutta niittyjen pinta-ala on edelleen suuri. Melkein koko nykyinen luhtakorven alue on vielä ollut niittyä ja hakamaata. Luhtakorven halki on kaivettu ensimmäiset kuivatusojat, mm. Luhtakorvesta pohjoiseen suuntautuva kokoajaoja, jonka kuivattava vaikutus on voinut olla suuri. Muut ojat ovat olleet vähäisiä matalia pisto-ojia, kuten niiden kunnostamatta jääneistä osista voi todeta. Ojitus jatkui kevyenä 1970-luvulle saakka, mutta vaikutukset vesitalouteen lienevät lisääntyneet. Luhtakorven seudun laidunnus, niitto ja viljelykäyttö loppuivat 1950-luvulle tultaessa (Keynäs 1988). Ojitukset ja laidunnuksen loppuminen näkyvät näihin aikoihin avoimien niittyalueiden voimakkaana supistumisena edelliVERKKOLIITE siin vuosikymmeniin verrattuna. Aukeiden maiden metsittyminen eteni aluksi nopeasti mutta lakkasi sitten ilmeisesti valkohäntäkauriiden kannan voimistumisen seurauksena. Maankäyttö säilyi suunnilleen entisellään aina vuoteen 1979 saakka. Tällöin koko Santalankorpi ojitettiin voimaperäisesti (Keynäs 1988). Uusia syviä ojia kaivettiin useita kilometrejä ja vanha ojaverkosto kunnostettiin suurelta osalta. Tällöin kaivettiin mm. nykyisen Luhtakorven pääkasvuston halkaiseva valtaoja sekä koko Luhtakorven pohjoispuolisen metsä-niittyalueen kattava ojaverkosto. Maastossa liikkuneet kaivinkoneet tekivät ajouria eri puolille aluetta. Hakkuita varten avattiin uusia metsäteitä vuonna 1988 ja luhtaorvokki levisi nopeasti uusien teiden varsille. Hakkuut oli tarkoitus aloittaa talvella 1989–1990 suojelualueen ulkopuolisilla luhtaorvokin kasvupaikoilla. Museonäytteet 1951 Eurola (OULU); 1981 Keynäs (H). Kasvupaikka vuonna 1987 Kaikkein runsaimmat luhtaorvokkikasvustot tavattiin Luhtakorven entisellä luhtaniityllä ja siihen rajautuvassa tervaleppäkorvessa. Vaikutti siltä, että niityn luhtaorvokkikasvustot seurailivat ennen ojitusta vallinneita veden virtaussuuntia, jotka näkyivät ilmakuvissa puoliavoimina juotteina metsäkuvioiden välissä. Tervaleppäkorven ojanvartta seuraileva kasvusto saattoi runsastua vasta ojituksen jälkeen, koska kasvustot keskittyivät ojasta nostetuille maapenkereille. Itse tervaleppäkorvessa luhtaorvokkia kasvoi pieninä laikkuina. Yli 100 metriä pitkä ja 10–15 metriä leveä yhtenäinen kasvusto oli Suomen suurin (kuvat 4 ja 5). Avoimilla luhtaniityillä kasvoi luhtaorvokkia laajoina kasvustoina, sielläkin selvästi ojanpenkereitä suosien. Pohjoisesta tulevan pääojan ympäristössä oli puoliavoimia entisiä hakamaalaikkuja. Niissä kasvoi harvak• Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 7 Kuva 4. Hangon Luhtakorpi kesäkuussa 1987. Luhtaorvokin kasvupaikat tien ja ojien varsilla (Siitonen 1990). 8 VERKKOLIITE • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 Kuva 5. Hangon Luhtakorpi vuonna 1988. Alue on säilynyt Suomen suurimpana luhtaorvokin kasvupaikkana. Luhtaorvokkikasvustot on merkitty tähdellä, pienet neliöt merkitsevät pysyviä seuranta-aloja (Siitonen 1990). seltaan luhtaorvokkeja. Aukkopaikkoja ympäröi kuusi- ja koivuvaltainen metsä, jossa paikoin kasvoi myös saarnea. Aukot olivat hiljalleen metsittymässä ja osa luhtaorvokkikasvustoista oli jäämässä kuusten alle. Luhtaorvokin sietokyvyn ääripäätä Suomessa edustivat niukat erillisesiintymät lehtomaisen kuusimetsän pienissä aukkopaikoissa. Luhtakorven pohjoispuolella maasto muuttui metsäiseksi ja kui- kuvasti vapaata kasvutilaa. Erityisen paljon luhtaorvokkia tavattiin 1,5–2 metriä syvän pääojan penkereillä. Uuden metsätien pohjoispuolella oli kuivahtaneita siniheinäluhtia. Niillä kasvoi luhtaorvokkia harvan lehtipuuston (yleensä hieskoivua) alla. Pintakasvillisuus muistutti lehtoturvekangasta. Alueen metsäisemmissä osissa oli lisäksi luhtaorvokkia kasvavia, lehtomaisen kasvillisuuden luonnehtimia puoliavoimia laikkuja. vemmaksi kuin pääesiintymän alueella. Kasvillisuustyyppi muistutti ruohoturvekangasta ja lehtoa, mutta siinä oli alueen erikoisia piirteitä. Kaikkialla vallitseva kasvipeitteen rehevyys saattoi olla seurausta hiekan sisältämästä simpukkakalkista sekä alueen pitkästä laidunnushistoriasta. Metsää leikkasivat syvät viivasuorat ojat, joissa kasvoi runsaasti luhtaorvokkia. Helposti erodoituvat hiekkaiset ojanpenkat tarjosivat jatVERKKOLIITE • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 9 Kasvupaikka vuonna 2010 Hangon esiintymä oli säilynyt pääosin yhtä laajana ja runsaana kuin 20 vuotta aikaisemmin. Runsaat uusien metsäteiden varsiin syntyneet esiintymät ovat kuitenkin kokonaan hävinneet (vrt. Vihdin patovalli). Ojissa sijaitsevat kasvustot ovat säilyneet hyvin ja paikoin jopa runsastuneet. Luhtakorven palstan pohjoispuolisen metsämaaston pienten esiintymien paikat ovat jonkin verran muuttuneet. Toisaalta monia muutaman yksilön esiintymiä oli edelleen paikannettavissa samoihin kohtiin kuin 20 vuotta sitten, esimerkiksi tuonaikaisiin, yhä maastossa erottuviin ajouriin. Alueella on tehty hakkuita ja maasto on hieman heinittynyt. Nuorten kuusten muodostamia tiheikköjä on kehittynyt lisää ja entiset ovat laajentuneet. Suojelu ja hoito Luhtakorven palsta ostettiin valtiolle vuonna 1984 ja se rauhoitettiin soidensuojelualueena asetuksella vuonna 1985 (No 801/85). Alue (5,6 ha) lohkottiin toimituksessa numero 207 231-1 vuonna 1985 (Keynäs 1988). Rajankäynnin yhteydessä avattiin mm. Luhtakorven rajalinjat. Vuonna 1987 rauhoitettiin Uudenmaan lääninhallituksen päätöksellä (No. 7640) Luhtakorpeen eteläpuolelta rajoittuva 0,5 ha:n alue luonnonsuojelualueeksi. Vuonna 1998 perustettiin 73 hehtaarin laajuinen, kaksiosainen Santalankorven Natura-alue. Luhtakorpi käsittää Natura-alueen eteläisemmän osa-alueen (Soidensuojelualue ja YSA, yhteensä 6,1 ha). Soidensuojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma hyväksyttiin metsähallituksessa 1989 ja samana vuonna alettiin suunnitelmaa myös toteuttaa. Luhtakorven läpi virtaavan ojan pohjapato rakennettiin (Siitonen 1988, Tanninen 1989) (kuvat 4 ja 5) ja tervaleppäkorven kuusialikasvos poistettiin. Niittyjä on niitetty säännöllisesti 1990–2000-luvuilla. Hoitotoimien vaikutuksia on seurattu pysyvien kasvillisuuskoealojen avulla vuodesta 1987 lähtien, mutta koejärjestelyä on pariin otteeseen jouduttu muuttamaan. Pitkään jatkuneen hoidon tuloksia on vaikea arvioida, sillä hoidon vaikutuspiirissä olevalla alueella kas10 VERKKOLIITE • vustojen koko ja yksilömäärät näyttävät säilyneen entisellään. Voidaan ajatella, että hoitotoimet ovat estäneet luhtaorvokkiesiintymien taantumista mutta todisteita tästä on vaikea osoittaa vertailutilanteen puuttuessa. Luhtakorven tervaleppäkorven kasvillisuus on kuitenkin selvästi luonnontilaisempi kuin ennen ennallistamistöiden aloittamista, ja niittyjen sankat ruovikot sekä tiheät hieskoivuvesakot ovat niitetyiltä alueilta hävinneet. 16. Vantaa (U), Kylmänoja (1988) Vuonna 1988 löytyi Kylmänojan varrelta uusi luhtaorvokin kasvupaikka Vantaan jokivarsien kasvikartoituksessa (Ranta 1989, 1990). Kartoitusraportissa sanottiin enteellisesti: ”Nykyisellään ei Kylmänojan kasvupaikka vaikuta uhanalaiselta, vaikka asutus onkin lähellä. Olennaista on, että kasvupaikka ympäristöineen säilyy nykyisellään. Vantaan kaupungin viranomaisten tulisi huolehtia siitä, että kasvupaikka otetaan huomioon erilaisia suunnitelmia tehdessä. Puroa ei tule kasvupaikan läheisyydessä ruopata eikä puustoa raivata. On tarpeen varmistua siitä, ettei mikään kaupungin hallinnonala suunnittele kasvupaikasta tietämättä jotakin luonnontilaa muuttavaa toimintaa. Tavoitteena tulee olla kasvupaikan ja sen ympäristön rauhoittaminen luonnonsuojelualueeksi.” Mitä sitten tapahtui, kerrotaan Vantaan luonto, kasvit -kirjassa (Ranta & Siitonen 1996): ”Löydettäessä puronvarsi oli varsin koskematonta ja kaunista lehtoa. Ongelmia alkoi kuitenkin ilmaantua, aluksi puron toisella puolella tehtyjen harvennushakkuiden muodossa. Saniais- ja kortekasvusto alkoivat uhkaavasti tihentyä. Luhtaorvokin ruusukkeiden määrä väheni vuosi vuodelta. Kasvupaikan murjomisen loppuhuipennus tuli keväällä 1995, jolloin puron vastaranta hakattiin lähes aukoksi ja kasvupaikan vierestäkin kaadettiin Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 runsaasti puita – Vantaan kaupungin maalta ja kaupungin toimesta. Hakkuujätteitä kasattiin suoraan luhtaorvokkikasvustojen päälle. Kaupungin maankäyttöön eri tavoin liittyviä hallintokuntia oli informoitu kasvupaikasta jo heti sen löytymisen jälkeen.” Keväällä 1995 puron varressa kohtasi käsiään levittelevä seurue, niin Vantaan kaupungista kuin ympäristöministeriöstäkin. Luhtaorvokkia ei enää nähty. Kylmänojan latvoilla on joukko lähteitä ja suoalueita. Kasvupaikan kohdalla puro virtaa syvällä laaksossa ja meanderoi voimakkaasti. Useimmat kasvustot sijaitsivat meanderin kasaantumisrannalla paljaan kasaantumisaineksen ja rehevän lehtokasvillisuuden välissä. Itse kasvupaikka oli kotkansiipivaltaista saniaislehtoa. Esiintymä koostui viidestä pienestä luhtaorvokkilaikusta. Kaikki laikut sijoittuivat aivan puron tuntuman ylimmän tulvarannan tasalle tai sen alapuolelle. Vuonna 1989 ainakin kaksi laikkua oli kukkinut ja tehnyt siemeniä. 17. Tohmajärvi (PK), Onkamo, Säkäsuo (1999) Viimeisin uusi luhtaorvokin kasvupaikka löytyi vuonna 1999 (Matti Turunen) Tohmajärveltä Onkamon kylän Säkäsuolta. Viranomaisten tietoon esiintymä tuli vuonna 2003. Paikka sijoittuu Suuri Onkamo -järveen rajoittuvan Säkäsuon laitaosaan. Säkäsuo on ilmeisesti entinen Suuren Onkamon lahti, joka on soistunut umpeen järven laskujen seurauksena. Venäläisessä topografisessa kartassa 1900-luvun alusta Säkäsuo on jo merkitty märäksi suoksi. Alue on kuivunut lisää, kun Suurta Onkamoa laskettiin 1930-luvun lopulla noin metrin verran. Itse Säkäsuo on ojitettu tehokkaasti sotien jälkeen. Luhtaorvokkiesiintymä sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä PohjoisKarjalan lehtokeskuksen ydinalueesta, missä on mm. useita ukon- 14 14 Societatis pro Fauna et Flora Fennica 61: 121–125. • Hartman, C.J. 1838: Handbok i Skandinaviens Flora, innefattande Sveriges och Norriges vexter, till och med mossorna. Tredje upplagan. — 494 s. Zacharias Hæggström. Stockholm. • Jutila, H. 2007: Hämeenlinnan luontoopas. — Hämeenlinnan seudullisen ympäristötoimen julkaisuja 15: 1–73. • Keynäs, K. 1988: Suunnitelma Santalankorven soidensuojelualueen hoitotoimiksi. — 10 s. Käsikirjoitus. Tvärminnen eläintieteellinen asema. • Kääntönen, M. 1975: Luhtaorvokki, Viola uliginosa Tampereella (EH). — Luonnon Tutkija 79: 28. • Kääntönen, M. 1984: Luhtaorvokista (Viola uliginosa) Pirkanmaalla ja lajin siirtoistutuksista. — Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 60: 75–77. • Kääntönen, M. 2011: Tampereen luhtaorvokkipopulaatio jatkaa elämäänsä Joensuussa ja Oulussa. — Lutukka 27(1): 13. • Laine, L. 1951: Viola uliginosa Bess. Mäntsälässä. — Archivum Societatis Zoologicae-Botanicae Fennicae «Vanamo» 6(2): 123–128. • Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010. — Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Levinneisyyskartat osoitteessa www.luomus.fi/kasviatlas. • Palmgren, A. 1925: Eine neue Lokalitet für Viola uliginosa Bess. — Meddelanden af Societatis pro Fauna et Flora Fennica 49: 115–118. • Ranta, P. 1990: Vantaanjoen vesistöalueen jokikäytäväkasveista Vantaalla ja Helsingissä. — Lutukka 6: 99–115. • Ranta, P. 1993: Sumpviol. Ålands hotade kärlväxter. Årsrapport 1993 (1). — 180 s. Metsätähti Oy, Helsinki. • Ranta, P. & Siitonen, M. 1996: Vantaan luonto. Kasvit. — 442 s. Vantaan kaupunki. Vantaa. • Ranta, P. & Siitonen, M. 2011: Kuinka käy luhtaorvokin? — Lutukka 27(3): 74– 87. • Siitonen, M. 1988: Luhtaorvokki (Viola uliginosa) Suomessa. — Luonnon Tutkija 92: 160–161. • Siitonen, M. 1990: Luhtaorvokin kasvupaikat ja kasvupaikkojen historia Suomessa. — 88 s. Pro gradu -käsikirjoitus. Helsingin yliopisto, Viikin tiedekirjasto. • Siitonen, M. 1997: Luhtaorvokki – sumpviol. — Teoksessa: Ryttäri, T. & Kettunen, T. (toim.), Uhanalaiset kasvimme: 271– 272. Kirjayhtymä. Helsinki • Stén, C.-G. 2006: Ahvenanmaan tutkitut suot. — Turvetutkimusraportti 371: 1–65. • Tanninen, T. 1989: Santalankorven soidensuojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma. — 7 s. + 2 liitettä. Metsähallitus, luonnonsuojelutoimisto. 12 12 10 10 8 8 6 6 4 4 2 2 0 10 00 17 20 90 16 20 80 15 19 70 14 19 60 13 19 50 12 19 40 11 19 30 10 19 20 9 19 8 19 10 00 7 19 6 19 90 80 5 18 70 4 18 3 18 60 50 18 2 18 1 Kuva 6. Luhtaorvokin tiedon ja tuskan vuosikymmenet Suomessa 1850–2010. Samanaikaisesti tunnettujen luhtaorvokin kasvupaikkojen lukumäärä tasavuosikymmenin (huom. välivuosien havainnot eivät ole näkyvissä). 1940-luvulle saakka lisääntyvä tieto kasvatti tunnettujen kasvupaikkojen määrää neljääntoista (pylväiden 1940 ja 1950 välissä), mutta sitten alkoi alamäki ja vuonna 2011 kasvupaikkoja oli enää viisi. Luhtaorvokkitietoja voi pitää hyvin luotettavina eikä laji ole todennäköisesti jäänyt huomaamatta (vrt. Hankoniemen vaikea maasto). Tohmajärven uuden esiintymän löytyminen 1999 oli yllätys. hattulehtoja. Edustavia harjulehtoja ja muuta lehtokasvillisuutta tapaa huomattavasti lähempääkin. Esiintymän varhaisempaa historiaa ei tunneta. Kasvillisuuden ja puustorakenteen perusteella sen tienoo on ollut hakamaan tyyppistä laidunmaata. Esiintymän läpi kulkee matala, umpeutuva oja. Kasvupaikan itä- ja pohjoispuolella kulkevat ojat ovat sen sijaan syviä ja runsasvetisiä. Metsäautotie sivuaa esiintymäaluetta etelässä. Luhtaorvokki on jossain määrin levinnyt myös ojia pitkin. Pohjois-Karjalan ELY-keskus on seurannut esiintymän tilaa vuodesta 2003 lähtien. Esiintymän koko ja runsaus eivät ole muuttuneet merkittävästi löytymisen jälkeen, mutta alueen puusto on sulkeutunut vähitellen. Silmämääräisesti on arvioitu kasvustojen hieman taantuneen, mutta varsinaista seurantamittausta ei ole tehty. Ennen Säkäsuon ojitusta esiintymä on voinut olla selvästi nykyistä laajempi, sillä yksittäisiä luhtaorvokkeja kasvaa myös varsinaisella suolla. Luhtaorvokkiesiintymä (1,3 ha) suojeltiin erityisesti suojeltavan lajin rajauspäätöksellä vuonna 2006 (ERA202733). Tästä huolimatta kasvupaikka on pysynyt tuntemattomana ja se puuttuu esim. vuoden 2010 Kasviatlaksesta (Lampinen & Lahti 2011). Kasvupaikka nykyään Noin hehtaarin alueella on useita toisistaan erillisiä luhtaorvokkikasvustoja. Vuoden 2003 laskennassa erotettiin 14 hyvin vaihtelevan kokoista kasvustoa, joiden yhteinen versomäärä nousee yli 7000:een. Maastokäynnillä 2011 ei havaittu muutosta. Kasvustot sijoittuvat usein maaston alaviin painanteisiin. Kokonaisuutena alue viettää loivasti itäkoilliseen kohti Säkäsuota. Kasvillisuudeltaan esiintymäalue lukeutuu tuoreisiin ja kosteisiin lehtoihin. Valtapuuna kasvaa varttunutta tai vanhaa hieskoivua, alueen keskiosissa nuorta koivu – harmaaleppäpuustoa. Aluetta sivuava oja tulvii vuosittain. Sekä lumien sulamisvesi että tulvavesi viipyilevät pisimpään painanteissa sijaitsevien luhtaorvokkikasvustojen kohdalla. Tästä syntyvä tulvavaikutus ilmeisesti riittää luhtaorvokille. Hoitotarvetta ei toistaiseksi ole todettu. • Besser, W.S.J.G. von 1809: Primitiae florae Galiciae Austriaceae utriusque. I. — 399 s. Sumptibus Ant. Doll. Vienna. • Haeggström, C-A., Haeggström, E., Harberg, J. & Kulves, H. 1985: Sumpviolen, Viola uliginosa, på Åland. — Memoranda VERKKOLIITE Pertti Ranta, Kalevankangas 12, 33540 Tampere. pertti.ranta@uta.fi Mikko Siitonen, Laiduntie 6, 17800 Kuhmoinen. • Ranta & Siitonen 2011, Lutukka 27 11
© Copyright 2024