RUOKINNAN- JA TUOTANNONSUUNNITTELULLA ONNISTUMISIIN? Loppukasvattajan pääasiallisin tavoite on muuntaa eläimille syötetyt rehukilot mahdollisimman tehokkaasti tuottaviksi ruhokiloiksi. Haasteen muodostavat jatkuvasti muuttuvat ja nousevat tuotantopanosten hinnat sekä kasvatettavan eläinaineksen vaihtelevuus. Rehupanokset kannattaakin kohdentaa mahdollisimman tarkasti. Analysoidut rehut Nurmisäilörehu on yleisimmin käytetty karkearehu lihanautojen ruokinnassa. Säilörehun laadulla on suuri merkitys rehun syöntiin ja eläinten kasvuun. Esimerkiksi korkea kuiva-aine- ja sokeripitoisuus lisäävät kuiva-aineen syöntiä, kun taas voihappo ja korkea ammoniumtyppi vähentävät syöntiä. Säilörehun laadusta tai sen ruokintavasteesta ei ilman rehuanalyysiä pystytä arvioimaan kuin murtoosa. Tärkein yksittäinen säilörehun ruokinnallista laatua kuvaava mittari on D-arvo eli sulavan orgaanisen aineen määrä. D-arvon tulisi kasvavilla naudoilla olla vähintään 660-690 g/kg ka. Täyttävyys rajoittaa syöntikykyä ja kasvua merkitsevästi, kun D-arvo laskee alle 650 g/kg ka. Tällöin joudutaan nostamaan dieetin väkirehun osuutta, jotta eläinten kasvupotentiaali saavutetaan. Lihanaudan ruokinnan kannalta säilörehun 130-160 g/kg ka raakavalkuaispitoisuus varmistaa sen, että eläimen valkuaistarve tulee täytettyä ilman valkuaistäydennysrehuja. Tätä korkeammat valkuaispitoisuudet eivät ole eläimen hyödynnettävissä, vaan typpeä hukkaantuu sonnan ja virtsan mukana. Hyvin korkeat säilörehun raakavalkuaispitoisuudet (yli 190 g/kg ka) voivat vaikuttaa negatiivisesti pötsimikrobien typen hyväksikäyttöön. Pötsissä muodostuu myös liiaksi ammoniumtyppeä, joka heikentää useiden eri kivennäisten imeytymistä. Toisaalta kotieläintuotannon ympäristökuormitus kasvaa huomattavasti ylimääräistä valkuaisen syöttämisestä. Korkean raakavalkuaispitoisuuden omaavat säilörehut kannattaakin syöttää rehustuksen komponenttina sekoittaen sitä heikompilaatuisen säilörehun kanssa. Säilörehu on naudan tärkein kuidun lähde. Kuidun laadulla on ratkaiseva merkitys tasapainoisessa ruokinnassa. Pötsi vaatii toimiakseen riittävästi kuitua. Koko rehuannoksessa tulisi olla karkearehun kuitua vähintään 20 % dieetin kuiva-aineen syönnistä. Säilörehun kuitupitoisuudesta kertoo analyysituloksen NDF-luku. Tyypillisellä säilörehuasteella korjattaessa säilörehun kuitupitoisuus on nurmivaltaisessa rehussa 540 - 580 g/kg ka ja vastaavasti apilapitoisessa rehussa 450-550 g/kg ka. Karkearehun laatu asettaa reunaehdot väkirehun käyttömäärälle seoksessa: 1. Tiedä, mitä syötät. Analysoi karkearehut. 2. D-arvon tulisi kasvavilla naudoilla olla vähintään 660 - 690 g/kg ka. Seosrehuruokinnassa voidaan sekoittaa eri D-arvon rehuja keskenään. a. Mitä sulavampaa rehua, sitä vähemmän tarvitaan väkirehua 3. Raakavalkuaispitoisuus 130 - 160 g/kg ka Hanke: Rotukarjan hyvinvoinnin ja taloudellisten toimintaedellytysten kehittäminen Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma a. Harkitse nurmipalkokasvien lisäämistä käytettäviin siemenseoksiin. 4. Tavoittele hyvää säilönnällistä laatua a. Hyvän tuoreen säilörehun pH on 3,7 - 4,0. Esikuivatun säilörehun pH on korkeampi. b. Eläinten syönti on parempi c. Mikrobivalkuaisen tuotanto on korkeampi eli vähennät mahdollisten valkuaisrehujen ostotarvetta Valkuaisrehuja voidaan tarvita: 1. Jos karkearehu on heikkolaatuista (ravitsemuksellinen ja/tai säilönnällinen laatu) 2. Sulavuus on heikko (D-arvo alle 650 g/kg ka) 3. Säilörehun raakavalkuaispitoisuus on alle 120 g/kg ka 4. Rehun säilönnällinen laatu on heikko (virhekäyminen heikentää syöntiä ja usein on aiheuttanut valkuaisen hajoamista) 5. Jos dieetissä käytetään karkearehuna kokoviljasäilörehua, heinää tai olkea 6. Jos väkirehun osuus rehuannoksessa on alle 25 % kuiva-aineesta ja karkearehun raakavalkuaispitoisuus on alle 130 g/kg ka 7. Alkukasvatusvaiheessa, jos eläinten vieroituspaino on alle 200 kg 8. Loppukasvatusvaiheessa, viimeisen 1,5 kk aikana, vähentämään ruhojen rasvaisuutta a. Noin 1,0-1,5 kg ka /päivä valkuaisrehua 45 päivää teurastusta voi vähentää pintarasvan muodostumista 9. Suuret rodut (blondi, charolais, limousin, simmental) voivat hyötyä, jos a. karkearehun raakavalkuaispitoisuus on alle 130 g/kg ka b. tavoitellaan korkeaa kasvua c. eläimet ovat alle 400 kg Rotujen erilaiset ominaisuudet Liharodut voidaan jakaa kahteen karkeaan ryhmään: isot ja keskikokoiset rodut. Isot rodut (blondi, charolais, limousin, simmental) omaavat hyvät kasvuominaisuudet, tuottavat vähärasvaisen ja hyvin luokittuvan teurasruhon. Keskikokoisten rotujen (angus, hereford) haasteena on korkea teuraspaino ja matala rasvaluokka. Usein anguksella ja herefordilla teuraspainon noustessa myös rasvaluokka nousee. Toisaalta on huomioitava, että rotujen sisäinen vaihtelu on meillä suurta. Jokaisessa rodussa on eri kokoluokan (frame score) eläimiä, jotka saavuttavat teuraskypsyyden eri aikaan. Pienemmän kokoluokan eläimillä teurasajankohta on aina aiemmin kuin suuremman kokoluokan eläimillä. Vaakakupin toisella puolella on rehustus. Energiantarve on isoilla roduilla hieman korkeampi kuin keskikokoisilla roduilla. Tämä johtuu pääsääntöisesti korkeammasta kasvupotentiaalista. Rotujen kuiva-aineen syöntikyky on myös hieman erilainen. Syöntikyky määrittelee, minkälaiseen ruokintaan eläin soveltuu. Karkearehuvaltaisella ruokinnalla pystytään kasvattamaan eläimiä, joilla on korkea kuiva-aineen syöntikyky. Karkearehuvaltaisen ruokinnan arvellaan soveltuvan paremmin keskikokoisille roduille. Toisaalta väkirehuvaltaisempi ruokinta sopii paremmin eläimille, joiden kasvupotentiaali on suuri. Hieman enemmän väkirehua suositellaan siis lisättävän isojen rotujen dieettiin. Hanke: Rotukarjan hyvinvoinnin ja taloudellisten toimintaedellytysten kehittäminen Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma Isojen ja keskikokoisten rotujen eläimet olisi käytännöllistä jakaa jo tilalle tulovaiheessa eri karsinoihin. Loppukasvattajalla on harvoin tieto vasikoiden kasvatusolosuhteista ja ruokinnasta emotilalla. Vasikoiden mahdollista kasvun onnistumista emon alla voi arvioida vertaamalla vasikan ikää ja punnitustietoa toisiinsa. Jo emon alla paremmin kasvaneet vasikat voidaan sijoittaa energiatiheämmälle ruokinnalle ja tavoitella matalampaa teurasikää. Hitaammin kasvaneilla vasikoilla voidaan tavoitella pitempää kasvatusaikaa. Jos ikä on suurempi kuin paino, vasikan kasvuolosuhteissa on ollut joku ongelma. Tällaisten vasikoiden alkukasvatus tulisi aloittaa varovasti omana ryhmänään. Vasikat vastaavat nopeasti parantuneeseen rehustukseen, jos niillä geneettiset ominaisuudet kasvaa. Rotukohtainen ruokinta ja eläinten ryhmittely vähentää myös kuivikemenekkiä, koska sonnan koostumus pysyy kiinteämpänä. Tämä johtuu ravintoaineiden paremmasta hyväksikäytöstä. Ruokinnalliset mahdollisuudet Nauta syö nk. kuiva-ainetta eli pyrkii pitämään pötsin täyteisyyden vakiona. Naudan syöntimäärä on yhteydessä sen elopainoon. Sulavaa, hyvälaatuisen karkearehun kuiva-ainetta nuoret eläimet pystyvät syömään 2,0 - 3,0 % elopainostaan. Syöntikyky kehittyy nuorelle eläimelle yksilöllisesti ja siinä on runsaasti vaihtelua. Ruokinta ennen ja jälkeen vieroituksen sekä kasvatusolosuhteet vaikuttavat siihen, minkälainen eläimen syöntikyky on loppukasvatuksen alkaessa. Hyvin karkearehuvaltainen ruokinta hidastaa kasvua, koska eläimet eivät kasvatuksen alussa pysty syömään dieetin kuiva-ainetta energiantarpeeseensa nähden riittävästi. Kasvu hidastuu kohtuuttomasti, jos eläinten elopaino on alle 400 kg käytettäessä alle 15 % väkirehutasoa dieetin kuivaaineesta. Kasvun hidastuessa voi vaarana olla, että kasvatusaika pidentyy yli tavoitteiden eikä haluttua teuraspainoa saavuteta. Kasvun hidastuessa myös rasvakudoksen kasvu siirtyy myöhempään ajan kohtaan. Eläinten kasvu rupeaa kirimään, kun elopaino on yli 650 kg. Tällöin eläinten syöntikyky suhteessa ravintoaineiden tarpeeseen on jo kohtuullinen. Tämän nk. kompensatorisen kasvun rasvoittumista ehkäisevä vaikutus on 2-4 viikkoa. Tämän jälkeen eläimet ovat yleensä saavuttaneet kasvurytminsä ja rasvoittuminen alkaa, jos se on rotutyypillinen ominaisuus. Alkukasvatus (elopaino alle 400 kg) tulisi suorittaa noin 35 - 40 % väkirehutasolla, jos käytetty karkearehu on D-arvoltaan noin 660 - 670 g/kg ka. Väkirehumäärää voidaan laskea noin 15 - 30 %, kun eläinten elopaino ylittää 400 kg. Dieetin energiatiheyden nostaminen 45 - 100 päivää ennen teurastusta parantaa luokittumista ja lihansyöntilaatua. Jos tilalla on käytettävissä paljon hyvälaatuista säilörehua, mahdollisuudet väkirehumäärän pienentämiseen kasvavat. Hyvälaatuisella säilörehulla (D-arvo yli 680 g/kg ka ja raakavalkuaispitoisuus 130 - 170 g/kg ka) voidaan 20 – 30 % väkirehumäärällä dieetin kuiva-aineesta päästä varsin hyviin, noin 750 g nettokasvuihin. Hieman heikommalla säilörehulla (D-arvo 670 g/kg ka) 20 % väkirehutaso tiputtaa nettokasvun noin 680 g/päivässä. Jos säilörehu on D-arvoltaan 660 – 670 väkirehumäärän nostaminen 20 % 50 %:iin dieetin kuiva-aineesta nettokasvu nousee keskimäärin 160 g/päivä. Hanke: Rotukarjan hyvinvoinnin ja taloudellisten toimintaedellytysten kehittäminen Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma Välitettyjen pihvivasikoiden siirtäminen hyvin karkearehuvaltaiselle ruokinnalle (väkirehua alle 15 % dieetin kuiva-aineesta) heti kasvatuksen alusta vaatii onnistuakseen nuorilta eläimiltä tiettyjä ominaisuuksia, joita loppukasvattaja ei välttämättä tiedä/saa selville: 1) Minkälaisella ruokinnalla eläimet ovat olleet ennen välitystä (esim. vapaa hyvälaatuinen säilörehu/hyväkasvuinen laidun vs. vapaa lisäruokinta) 2) Eläinten karkearehun yksilöllinen syöntikyky Kasvun romahtaminen voi tapahtua, jos: 1) Eläimet ovat olleet ennen välitystä vapaalla lisäruokinnalla (laitumella ruokinta-automaatit), kasvu on perustunut viljan energiaan 2) Emot ovat olleet korkeamaitoisia 3) Laitumen kasvu on ollut heikkoa, jolloin vasikat eivät välttämättä ole ”oppineet” syömään karkearehua 4) Vasikat ovat nuoria (ikä alle 5 kk = alle 150 pv) 5) Vasikoiden välityspaino alle 250 kg, jolloin syöntikyky rajoittaa energian saantia ja hidastaa kasvua 6) Eläimillä suurikasvupotentiaali ja suuri energian- sekä valkuaisen tarve (erityisesti charolais, limousin, blondi) Onnistunut lopputulos Eläinten punnitseminen on ainoa tapa seurata eläinten kasvua tarkasti. Yksilö ja karsinakohtaisesti voidaan havaita, missä vaiheessa eläinten kasvu taantuu ja kasvattaminen muodostuu kannattamattomaksi. Elopainotiedon avulla saadaan laskettua eläinkohtainen teurasprosentti, joka voi vaihdella huomattavasti. Punnituksen yhteydessä voidaan myös suorittaa eläinten teuraskypsyyden arvioiminen ja määrittää oikea teurasajankohta. Ruokintaa erilaistamalla eläimet voidaan jakaa eri kasvutavoitteisiin. Kasvatuksen pituus ja kasvutavoitteet olisi mietittävä jo suunnitteluvaiheessa eläinryhmäkohtaisesti. Teurasikä voi olla osalle eläimistä tavanomainen 16 - 18 kuukautta. Tämä ryhmä tarvitsee onnistuakseen hieman korkeamman energiatason dieettiin (väkirehua 30-40 % dieetin kuiva-aineesta), jotta teuraspainotavoite saavutetaan. Osalle eläimistä voidaan tavoitella pidempää 22 - 24 kuukauden teurasikää. Tämä ryhmä voidaan kasvattaa suurimman osan kasvatusajastaan hyvin karkearehuvaltaisella ruokinnalla. On kuitenkin hyvä muistaa, että kasvatusajalla on olennainen merkitys rehujen kokonaiskustannukseen. Pääsääntöisesti tasaisesti ja nopeasti kasvaneista eläimistä muodostuu paras taloudellinen tulos. Hanke: Rotukarjan hyvinvoinnin ja taloudellisten toimintaedellytysten kehittäminen Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma Taulukko 1. Rehustus ja ruokintavaihe, jos tavoitellaan 22-24 teurasikää. Koko dieetissä/rehuannoksessa Alkukasvatus, välityspaino alle 250 kg Alkukasvatus, välityspaino yli 260 kg Väkirehu:Karkearehu 25:75 15:85 35:65 35:65 – 40:60 Energia, MJ/kg ka 11,0 10,4-10,6 11,2-11,3 11,3-11,6 Raakavalkuainen, g/kg ka >150 150-140 150-160 150-160 maks. 61 maks.365-427 maks. 32-49 maks. 75-77 1. Kesto, päiviä riippuen välitysiästä (käytetty ka. 230 pv) 2 .Kesto, päiviä Loppukasvatus, keskikokoiset rodut Loppukasvatus, isot rodut Loppukasvatusruokinnan tarkoitus on hyödyntää mahdollinen jäljellä oleva kompensatorinen kasvu, lisätä lihaksien energiatasapainoa ja tuoda pyöreyttä lihaksistoon, jolla voi olla vaikutusta luokittumiseen. Eläinten teuraspaino on todennäköisesti alimmillaan noin 400 kg ja ylimmillään yli 500 kg. Loppukasvatusruokintaa ei kannata syöttää noin kahden vuoden ikäisille eläimille yli 75 päivää = noin 2,5 kk. Keskikokoisille roduille riittävä loppukasvatusruokinnan pituus voi olla 4-7 viikkoa, kun taas isommilla roduilla loppukasvatusvaihe tarvitsee noin 8-11 viikkoa. Lämpötila kannattaa ottaa huomioon kylmässä kasvattamossa. Pakkaskaudella loppukasvatusvaihe voi vaatia pidemmän ajan kaikilla roduilla. Eläin käyttää energiaa lämmön säätelyyn, jolloin kasvusta nipistetään tarvittaessa. Maiju Pesonen Hanke: Rotukarjan hyvinvoinnin ja taloudellisten toimintaedellytysten kehittäminen Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma