Lukasu 2011 - Lukkarinen
No. 11/2011 Lahden sukukokouksen ohjelmaan kuului kiertoajelu Lahdessa ja käynti Hollolan kirkossa Lukkarinen-Lukkari Sukuseura Ry:n jäsenjulkaisu No. 11/2011 Sisällysluettelo Tietoja sukuseurasta: Lukkaristen sukuseura ry perustettiin Iisalmessa vuonna 1994. Nimenmuutos Lukkarinen-Lukkari sukuseura ry:ksi tehtiin vuonna 1999. www.lukkarinen-lukkari.fi Sivuston ylläpitäjä: Jaana Lukkari puh. 040-5827684, jaana.sk.lukkari@luukku.com Pidetyt sukukokoukset: 1995 Runnilla, 1997 Nurmeksen Bomballa, 1999 Nilsiän Aholansaaressa, 2003 Joensuussa, 2007 Sotkamossa, 2011 Lahdessa. Tässä numerossa Kansi: Hollolan kirkko. (Kuva: Timo Lukkarinen) 2 Tietoja sukuseurasta 3 Puheenjohtajan tervehdys 4 Sihteerin vinkkelistä 6 Lukkari-haaran kirja-asiaa 7 Lukkarinlaista Lukkarisen hehtaariin 12 Kunniaviirejä 13 Jatkokertomus 17 Karjanhoitajaksi voi myös syntyä 19 Tunnetko heidät? Sukuseuramme puheenjohtaja: Timo Lukkarinen Lahdesta. Sihteeri: Pekka Lukkarinen Siilinjärveltä puh. 0400 460 494 pekka.lukkarinen@dnainternet.net Karjankierto 20, Leppäkaarre Lukasun taitto ja ulkoasu: Pihlajamedia, Timo Lukkarinen, Sonkajärveltä Lehden aineistot: aineisto@pihlajamedia.fi Digipaino: Eco Print Oy, Iisalmi 2 Talvea kohti mennään jälleen. Puheenjohtajalta Mietteitä Lahden kokouksen jälkeen TEKSTI: TIMO LUKKARINEN L ahden sukukokous oli ensimmäinen Etelä-Suomessa pidetty suvun tapaaminen. Tätä ennen kaikki kokoukset on pidetty Savossa, Karjalassa ja Kainuussa, suvun perinteisillä kotiseuduilla. Päijät-Hämeessäkin toki Lukkarisia ja Lukkareita on, mutta taitavat olla suurimmaksi osaksi muualta muuttaneita. Onhan Lahden väestö jo1960luvulta lähtien kasvanut nimenomaan muuttovoiton ansiosta. Niiden muuttajien joukossa on sitten ollut Lukkarisia ja Lukkareitakin, jotka maatalousvaltaisen Suomen muuttuessa teolliseksi yhteiskunnaksi siirtyivät Lahteen, jossa oli runsaasti työvoimaa kaipaavaa teollisuutta. Lahti on aina ollut myös läpikulkukaupunki. Hyvät kulkuyhteydet ja sijainti rautateiden ja maanteiden solmukohdassa lisäävät väen liikkuvuutta. Kun Lahden tapaamista suunniteltiin, odotettiin osallistujia aikaisempien kokoontumisten malliin. Osallistujamäärä jäi kuitenkin oletettua vähäisemmäksi. Lieneekö syy sitten ollut se, että ei oltu aivan kotikentällä vai se, että tuohon aikaan oli monia muitakin vetovoimaisia kesätapahtumia. Seuraavaa tapaamisia suunniteltaessa on varmaan hyvä pohtia sitäkin mihin aikaan kesästä kokous pidetään. Sukukokous oli aikaisemmasta käytännöstä poiketen jo lauantaina. Keskustelua herätti muun muassa se voitaisiinko sosiaalista mediaa käyttää enemmän hyväksi, että saataisiin nuoria paremmin mukaan yhteisiin tapahtumiin. Sähköisen viestinnän osuutta voitaisiin lisätä muutenkin tiedon kulun nopeuttamiseksi. Vanhemmille ikäluokille Lukasu paperiversiona tuntuu olevan käypä vaihtoehto, mutta sen ohella nettinäkyvyyttäkin voisi ehkä lisätä. Nyt on sukuseurallakin Facebookissa oma sivu vähän niin kuin kokeiluluontoisesti ja Jaana on luvannut seurailla siellä käytävää keskustelua. Sukuseuran verkkosivukin löytyy hakukoneilla paremmin kuin aikaisemmin. Tutustumiskierroksella Lahden kaupunkiin ja Messilän ja Pyhäniemen kartanoiden kautta Hollolan kirkolle oli oppaana entinen europarlamentaarikko Kyösti Toivonen. Toivonen on aikoinaan toiminut vaimonsa kanssa matkailuyrittäjänä Messilässä ja tekee edelleen opastuskeikkoja Lahden seudulla ja tuntee erityisesti Hollolan kirkon historian. Tämä Pyhälle Marialle omistettu harmaakivikirkko on arvion mukaan valmistunut vuosien 1500 luvun alussa ja on Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen seurakuntakirkko. Kirkon valmistumisen aikoihin on lähellä Hollolan kirkkoa olevan Tennilän kylän piirirajaa käsittelevien verokäräjien lautamiehenä mainittu Lucas Lukari, jota on kuitenkin tutkimuksen näkökulmasta vaikea liittää sukuumme koska hänen vanhemmistaan tai jälkeläisistään ei ole löydetty mainintoja asiakirjoista. Sukuseuraamme Hollola sen sijaan liittyy (neljä sataa vuotta myöhemmin )sitä kautta, että seuran edesmennyt kunniapuheenjohtaja on vihitty avioliittoon tuossa kirkossa. Morsian oli nuorin Kustaa ja Adolfiina Ståhlin lapsista. Hän oli syntynyt Pyhäniemessä. Ei tosin siinä kartanon puolella, vaan Kustaan torpassa tai oliko se mäkitupa. Kustaa toimi 1900 luvun alussa kartanon navetassa jonkinlaisena työnjohtajana eli etumiehenä. Noista häistä ja nuoren parin elämänti3 lanteesta sodan jälkeisessä pula-ajan Suomessa on isäni kertonut äitini kuoleman jälkeen 2000-luvun alussa sanelemissaan muistelmissa. Niitä nauhoja kirjoitin puhtaaksi aluksi sitä mukaa kuin niitä syntyi. Viimeiset sanelut ovat hieman hajanaisia ja niiden jäsentäminen luettavaan muotoon vaatii vielä aikaa ja askartelua. Kirjoitustyö ja tekstin lopullinen muotoilu on edelleen kesken. Ehkä tämäkin projekti tulee valmiiksi sitten kun siirryn eläkkeelle ja seestyn seniorikansalaiseksi. Suvun vaiheista on toki tulossa julkaisuja. Kaarinan ja Jaanan Sotkamon Lukkareita koskevat työt ovat jo pitkällä. Kittilän Reijo jatkaa edelleen aktiivisena tutkijana. Uskaltaisinko toivoa, että seuraavassa kokouksessa kätten töiden näyttelyssä, löytyy Lukkarisistakin kertova julkaisu. Intoa ja menestystä toivotan näiden hankkeiden parissa puurtaville. Niin savolaiseksi kuin itseni koenkin, toivotan kaikille mukana olleille ja muillekin sukumme jäsenille Hollolan murteella seuraavaan tapaamiseemme saakka. ”Onnelliist voimiist”. Sihteerin vinkkelistä Uutisia sukuseuran piiristä TEKSTI: PEKKA LUKKARINEN L ahden sukukokous on sitten elettyä elämää. Mukaan olisi mahtunut paljon enemmän porukkaa, meitähän oli siellä vähän yli viisikymmentä. Timo Lukkarinen päävastaavana oli onnistunut hyvin järjestelyissään ja Kansanopiston tilat olisivat vetäneet ainakin nelinkertaisen määrän osallistujia. Uusi hallitus saatiin kasaan. Varapuheenjohtajaa ei vaan meinannut löytyä. Sukuseuramme perustajan Toimi Lukkarisen poika Esko suostui sitten hommaan ja tuumasi ruokapöydässä, että isä-ukko pilven reunalta oli nyt vaikuttamassa asioihin. Vanhasta hallituksesta jäi kolme pois. Heikki Lukkarinen puheenjohtajan tehtävistä, Kaarina Lukkari ja Arja Hokkanen. Heillä kaikilla on vielä intoa tallella sukumme tutkimuksiin. Olen tilannut Heikiltä Lahden sukukouksessa pitämän mielenkiintoisen esitelmän Lukkaristen reiteistä Vesulahden, Juvan, Leppävirran kautta Savoon ”joskus” ilmestyvään Pohjois-Savon Lukka4 risten kirjaan. Kaarina Lukkarilla on PuronLukkarien kirja tulossa nyt syksynmittaan, johon Arja Latvala on tehnyt toisen osan. Kirjat ovat syntyneet heiltä ilman sukuseuran osallistumista ja myös markkinoinnin he ovat hoitaneet itse. Arja Hokkasen ei löytynyt uutta henkilöä Kangasniemen-haaran edustajaksi Lahden kokouksessa. Arja jatkaa kuitenkin edelleen Kangasniemen-haaran yhteyshenkilönä. Hänellähän on isänsä sukututkijamme Tauno Lukkarisen aineisto hallussaan. Hallituksen kokoonpano on seuraava, yksi jäsen vähemmän kuin edellisessä: Timo Lukkarinen Lahti, puheenjohtaja Esko Lukkarinen Piikkiö, varapuheenjohtaja Pekka Lukkarinen Siilinjärvi, sihteeri/rahastonhoitaja Jaana Lukkari Kiviniemi, www-sivustovastaava Anja Lukkarinen, Joensuu Laila Lukkari, Kajaani Sihteerin lankapuhelin (017) 462 1760 on jäänyt pois käytöstä. Käytössä siis jatkossa vain matkapuhelin 0400 460 494. Isännänviiri Isännänviiri on toteutunut ja sitä voi tilata nyt sihteeriltä 65 euron hintaan, johon lisätään toimituskulut. Sitä saa samaan hintaan joko 4-metrisenä tai 5-metrisenä. Tässä on sellainen tuote vaikka syntymäpäivälahjaksi, jota vastaanottajalla ei varmasti ole. Irja Lounaja on kuollut Sukuseuramme ainaisjäsen Irja Lounaja o.s Lukkarinen on kuollut Haapajärvellä 94 vuotiaana 16.10.2010. Hän meni naimisiin vuonna 1963 kirjailija Heikki Lounajan kanssa. 1960-luvun puolivälissä he muuttivat Varpaisjärvelle, jossa Irja toimi keskikoulun rehtorina ja englannin opettajana. Irja opiskeli ja työskenteli Saksassa toisen maailman sodan aikana ja sen jälkeenkin vuosina 1943 – 1947. Sieltä käsin hän oli kirjeen vaihdossa suomalaisen sotilaan kanssa ja kirjeen vaihtoon perustuen hän kirjoitti vuonna 2002 kirjan ”Rakas syntipukki”, joka sisältää mielenkiintoisia ajankuvia niin Saksasta kuin Suomestakin. Yhteisiä lapsia ei Heikki ja Irja Lounajalla ollut. Aimo Lounaja Heikin ensimmäisestä avioliitosta kirjoitti sukuseurallemme toimittaneensa äitipuolensa yksityisarkistoa Joensuun maakunta-arkistoon, jossa se on mm. sukututkijoiden käytettävissä. Aineisto sisältää paljon vanhoja valokuvia ja kirjeitä. Kävin tutustumassa siihen ja sainkin sieltä mukaani Irjan valokuvat tunnistettavaksi. Muu aineisto oli luetteloitavana ja siihen täytyy perehtyä myöhemmin paikan päällä. Kaarin Hartikainen ja Maija Lukkarinen ovat lupautuneet tunnistamaan noita Lukkarilan kylän henkilöitä. Olen ihmetellyt miksi tuolla Lukkarilankylällä on nykyisin niin vähän Lukkarisia. Seuraavassa yksi esimerkki. Juttelin puhelimessa Irja Lounajan kanssa pitkään vuonna 1999 ja kirjasin ylös hänen kertomaansa isästään Paavo Lukkarisesta (s. 1875) ja hänen sisaruksistaan. Paavolla oli vain yksi tytär Irja ja kun hänelle oli syntymässä veli, hänen äitinsä Anni sai keskenmenon pudotessaan hevoskärryiltä. Muita lapsia ei sitten syntynytkään. Vanhin veli Kalle (s. 1872) meni Amerikkaan, Kanadaan?, Paavosta seuraava veli Gabriel (s. 1879) muutti Kemiin, jossa suku jatkuu Lukkarisina. Sisar Wilhelmiina (s. 1881 – 1885) kuoli lapsena, Maria Liisa sisar (s. 1884) oli naimaton ja nuorin Briitta Loviisa (s. 1887) oli naimissa Keinäsenä. Tästäkään Kalle Lukkarisen (s. 1839) ja Reetta Väyrysen perheestä ei jäänyt yhtään Lukkarinen suku-nimellä elämään Lukkarilan kylälle. Irjan ukin Kalle Lukkarisen isä oli Hiskias Lukkarinen ja Irja kertoi hänen olleen jonkinlaisen tietäjän ja tienneen mm. oman kuolinaikansa. Hiskias asui Hiskola-nimisellä paikalla, joka oli saanut hänen mukaansa nimensä. Hiskolan nykyinen omistaja Reino Tiihonen on kertonut olevan maillaan karsikkokuusen, josta hänellä on yksi karsikko tallessa ja siinä on teksti ”HL 1864” Irjan kertoman tarina Lukkarilan kylältä, jonka hänen Paavo-isänsä oli kuullut kiertäessään suutarina Lukkarilan taloissa. Ennenvanhaan yritettiin vaikuttaa naimakauppoihin paljon aktiivisemmin kuin nykyään. Eräässä talossa suutaroidessaan Paavo kuuli suunnitelman, jolla talonväkeen kuuluvat henkilöt yrittivät katkaista järven takana Hirvimäellä talossa työskentelevän tyttären ja taloon sukua olevan varakkaan perheen nuorenmiehen Turusen pojan seurus5 telun. Paavo Lukkarinen meni Hirvimäelle päin noin kahden kilometrin päähän latoon odottamaan tytön kotiinpaluuta ja varoitti häntä ehdottomasti juomasta mitään tulevissa juhlissa. Näin hän tekikin, kun hänelle tarjottiin kahvikuppi hän oli juovinaan ja pani kupin pöydälle. Talon vanha isäntä oli hieman maistissaan ja huomatessaan kupin sieppasi sen ja joi suihinsa. Hänelle tuli juomisesta sellainen tuska ja raivokohtaus, että hänet jouduttiin kuljettamaan sairaalahoitoon. Kupin kumoamisesta jäi hänelle loppuikäinen vaiva. Tytär katsoi parhaaksi lopettaa seurustelun, eikä heistä siis tullut paria. Viesti oli mennyt perille vaikkakin mutkan kautta. Kiitokseksi vinkistä hän vei pimeänä yönä Paavolle lampaan ja kertoi ettei pyri Turusen-sukuun miniäksi. Lukkari-haaran kirja-asiaa TEKSTI: JAANA LUKKARI S otkamon Lukkari-haaran sukukirjahanke – apua kaivataan kirjatoimikuntaan! Sukututkimuksen päätavoitteena on oman suvun historian selvittäminen ja selkeyttäminen tutkijalle itselleen mutta virallisesti asia konkretisoituu vasta, kun tutkitun tiedon voi jakaa muiden sukulaisten ja jopa kokonaisen sukuhaaran kesken. Sotkamon Lukkari- haaraa on tutkittu jo vuosia ja löydettyjen sukulaisuussuhteiden tallentaminen sukutiedostoon on saatu siihen pisteeseen, että tiedon jakaminen suvun kesken on mahdollista. Nimiä Sotkamon Lukkarihaaran tiedostoon on tallennettu lähes 7 200 alkaen Sotkamon Lukkari-haaran esi-isästä Johan Johaninpoika Lukkarista (syntynyt 1674). Sukututkimus on ikuinen projekti, johon saadaan lisätietoa ja varmistuksia paljon vielä tulevaisuudessakin mutta, jotta tällä hetkellä olemassa oleva varmistettu tieto saadaan kaikkien siitä kiinnostuneiden saataville, pitää se julkaista jotenkin. Sukukirja on perinteinen muoto julkaista tutkittu tieto ja nyt sukuseuran hallitus on tehnyt päätöksen, että Sotkamon Lukkari-haarasta kertova sukukirjahanke polkaistaan oikein tosissaan käyntiin. Sukukir6 ja voidaan tehdä monellakin periaatteella mutta itse hankkeen päävastuullisena olen sitä mieltä, että pelkät sukulaisuussuhteista kertovat sukutaulut eivät kirjan täytteeksi riitä (nämä tauluthan ovat jo valmiina ja saadaan julkaistua vaikka heti). Muutakin materiaalia on toki vuosien varrella arkistoihin karttunut mutta lisää tarvitaan onnistuneen kirjan kansien sisään. Nyt toivoisinkin kaikilta Sotkamon Lukkari-haaran jäseniltä apua! Löytyisikö suvusta innokkaita henkilöitä, jotka haluaisivat ottaa osaa sukukirjahankkeen toteutukseen? Toiveenani olisi löytää henkilöitä sukukirjatoimikuntaan, joka yhdessä miettisi kirjan sisältöä ja tietenkin keräisi kirjassa julkaistavaa materiaalia; sukutarinoita, sukutilojen historiikkeja, kuvia tai mitä ikinä katsomme kiinnostavan sukukirjan lukijaa nyt ja vuosikymmenten kuluttua. Kaarina Lukkari Sotkamosta on lupautunut mukaan toimikuntaan mutta lisähenkilöitä kaivataan! Ellet halua osallistua viralliseen kirjatoimikuntaan mutta arkistoissasi on kallisarvoista historiaa suvustamme, otamme materiaalin ilolla vastaan tai jos tiedät henkilön, jolla voisi olla sukukirjaan arvokasta tietoa/materiaalia, ilmianna hänet meille, me otamme yhteyttä häneen. Lisäksi kaipaisimme henkilöitä, jotka osaisivat tulkita vaikeaselkoisempaakin materiaalia, kuten maakirjoja ja, jos Lukkarinen- suvusta löytyy innokkaita, voivat toki hekin antaa panoksensa kirjahankkeeseen. Otathan yhteyttä niin saadaan yhteinen sukukirjamme pian painoon! Jaana Lukkari 040 582 7584, jaana.sk.lukkari@luukku.com Kaarina Lukkari 0440 383 116, kaarina.lukkari@luukku.com Lakeja ja niiden täytäntöönpanoa Lukkarinlaista Lukkarisen hehtaariin TEKSTI: ESKO LUKKARINEN, sukukokous, Lahti 16.–17.7.2011 Kellojen kutsu Erään 1400-luvulta olevan kellon kyljestä on luettavissa kellojen tehtävä kristillisessä kirkossa. Latinankielinen teksti kuvaa tehtävät näin: Vivos voco – mortuos plango – fulgura frango – festa decoro eli ” Eläviä kutsun – kuolleita valitan – salamoinnin murran – juhlan koristan.” Keskiaikaisessa kirkossa kellot olivat pyhiä esineitä. Piispa vihki kellon vedellä valaen ja voiteilla siunaten pyhäksi esineeksi. Kellon uskottiin toimituksessa muuttuvan olemukseltaan niin, että se sai voiman karkottaa pimeyden valtoja. Uskonpuhdistuksessa kellojen ja niiden soiton merkitys muuttui. Pyhäpäivisin kelloja ei enää soitettu Jumalan kunnian kartuttamiseksi eikä Pyhän Neitsyen kunniaksi, vaan merkiksi jumalanpalveluksen alkamisesta. Kuolinkelloja ei enää soitettu tuottamaan vainajalle autuutta, vaan muistuttamaan eläviä elämän katoavaisuudesta. Päivämessussa ei enää soitettu, kun ”kun ehtoollinen oli ylennettävä”, vaan tästä jäänteenä vielä 1800-luvulla suntio soitti ”rippikelloa” merkiksi rippisaarnan alkamisesta ja rippiväen kerääntymisestä kuoriin. Vuoden 1701 vir- sikirjan liitteenä olevassa rukouskirjassa on ”Kläppäminen Rukouksen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tykö, kaikkien säätyin ja tarwetten edestä, kolmen kolkkauksen alla.” Kellot ilmestyivät Euroopassa ensimmäisen luostareihin. Munkit olivat tunnetusti oppineita ja aikaa seuraavia miehiä. Lukuisat vuorokauden ympäri toistuvat rukoushetket vaativat tarkkaa ajanmääritystä. Suomen vanhin kello löytyy Ahvenanmaalta, Eckeröstä. Se on peräisin 1200-luvulta. Vanhin tieto Turun tuomiokirkon kellosta on vuodelta 1488. Kello oli valettu Tallinnassa. Nykyisin se on Pietarsaaressa. Kellojen määrä lisääntyi 1600-luvulla ja sitä mukaa myös monet eri tapahtumiin liittyvät soitot yleistyivät. Kellot kertoivat jumalanpalveluksista, rukoushetkistä, kuolinsanomista ja hautauksista. Turussa oli tuona aikana käytössä ns. hoivasoitto illalla klo 20. Lasten piti tuolloin mennä sisälle, enää ei saanut laittaa tulta uuneihin eikä anniskella juomia krouveissa. Kuopiossa tämä hoivasoitto oli käytössä vielä 1800-luvulla. 1700-luvun alkuun mennessä kelloja oli kirkoissa jo runsaasti käytössä eri puolilla Suomea. Ison vihan (1713–1721) aikaan 7 kirkonkelloja vietiin turvaan Tukholmaan, haudattiin maahan tai upotettiin veteen. Monet kellot kuitenkin sulivat tulipalojen liekeissä tai joutuivat sotasaaliiksi. Kun kelloja ei ollut tuolloin käytössä, kansaa kutsuttiin sanan ääreen tuohitorvilla tai honkalaudoista tehdyillä ”korvikekelloilla”. Lukkarinlaki ja lukkarin tehtävät 1400-luvun lopulla laaditussa Turun tuomiokirkon lukkarinlaissa eli lukkarinsäännössä (Officium custodis ecclesiae Aboensis) määrättiin lukkarin tehtävistä. Katolisena aikana lukkari oli alun perin papin liturginen avustaja, joka soitti kelloja, avasi ja sulki kirkon ovet sekä vastasi kirkon ja sen irtaimiston hoidosta. Hänen hallussaan olivat kirkon avaimet ja kynttilät. Lukkari toimi papin apuna jumalanpalveluksessa keräten kolehdin ja herätellen uneen vaipuneet sanankuulijat, mistä tulee nimitys unilukkari. Lisäksi lukkari huolehti kirkon siivoamisesta, vihkiveden tuomisesta jne. Tehtäviin kuului myös saunan lämmitystä, virkatalon syystöitä, syysteurastuksesta huolehtimista ja jopa juhlaoluen panoa. Lukkaria pidettiin nimenomaan papin henkilökohtaisena apulaisena eli ”papin passarina”. Sananlaskun mukaan ”lukkari on papin plakkari ja muori papin plakkarin fuori”. Aulis Tenkasen mukaan maaseudulla oli viimeistään 1400-luvun puolivälistä tavallista, että lukkarin tehtäviä hoiti omassa talossaan asuva talonpoika, jonka osallistuminen liturgiaan jäi taidoista riippuen vähäiseksi tai kokonaan pois, sen sijaan hänen oli kellojen soiton ja kirkonvartijan tehtävien lisäksi yhdessä mahdollisen vaimonsa kanssa avustettava pappia taloudenhoidossa. Sellaisilla paikkakunnilla, joilla sijaitsi vain ns. seutukirkko, kappeli- eli kyläkirkko tai ”ratsukirkko” ilman omaa pysyvää pappia, luk8 karin tärkeänä tehtävänä oli huolehtia myös pappien vierailuun liittyvästä majoituksesta ja kestityksestä. Nykyisen Hämeenkosken kunnan alueella sijaitsevassa Kosken kylässä sijaitsi juuri tällainen kirkko, johon liittyi erityinen lukkarin palkkatalo. Kosken kylässä sijaitsi vanha pakanallinen palvontatila, joka kristinuskon tullessa joutui kirkolle. Keskiaikaisen kirkon on arveltu sijainneen juuri tällä tilalla. Osasta tilaa muodostui virkatalo, jota on kutsuttu Lukkarin taloksi, Lukkarilaksi ja Lukkalaksi. Hämeessä henkilön ristimänimeen liittyvä lisänimi ei Tenkasen mukaan yleensä ollut perinnöllinen – usein se viittasi hänen asuintaloonsa. Siitä päätellen sukumme esi-isäksi mainitun Lucas Lukarin asuintalon nimi oli voinut olla Lukkari. Lukkari, Lukari, Klockare, Klåckare tms. esiintyykin talon nimenä useiden seurakuntien vanhojen historiakirjojen tietokannassa. Jos kuitenkin Lukari on viitannut ao. henkilön tai hänen isänsä ammattiin, hän on voinut asua muuallakin kuin Kosken kylän Lukkarin talossa. Lukkarinen-Lukkari suvun vaiheita tarkastellessaan huomaakin helposti nämä sukumme talonpoikaiset sukujuuret. Lukkarinvaalista kirkkokaari sääti, että pitäjän miehet (lähinnä talonpojat) ja pappi yhdessä ottivat lukkarin ja erimielisyyden sattuessa pitäjänmiesten kanta voitti. Tämä merkitsi sitä, että tehtävään ei valittu miestä, joka ei nauttinut talonpoikien kesken laajaa luottamusta. Rahvaan oikeus valita lukkari ja pitää hänet tehtävässään papin vastustuksesta huolimatta ilmenee hyvin Rymättylän käräjien tuomiokirjasta vuodelta 1638. Tuomiokirjan mukaan kappalainen vaati lukkarin erottamista, koska lukkari: oli käskenyt hänet helvettiin, oli syyttänyt häntä luvattomasta halkojen hakkuusta ja lehdeksien leikkaamisesta, oli juottanut talonpoikia kirkkoaikana, oli juonut itsensä juovuksiin seuratessaan kappalaista talonpoikien luo, ei pitänyt kirkkoa puhtaana, ei johtanut pois vettä, joka tulee purosta kirkkomaahan ja oli uppiniskainen kirkkoherralle. Kun pitäjän talonpojat antoivat lukkarista hyvän mainesanan ja olivat häneen tyytyväisiä, hän jäi virkaansa edelleen, ja kappalaista kehotettiin ” sellaisesta levottomuudesta luopumaan” Lukkarin tehtävät muuttuivat 1600-luvulla, kun kirkossa alettiin antaa lukuopetusta sekä opetusta Katekismuksesta. Vähän katekismuksen pääkappaleiden ulkoa osaaminen oli ehtona ehtoolliselle ja avioliittoon pääsylle. Myös kinkereitä pidettiin. Lukkarille uskottiin tällöin lasten opettaminen ja hänestä tuli myös virsilaulun johtaja. Lukkarilta vaadittiin siis enemmän kuin ennen ja palkkakin parani. Näin lukkarin asema kohosi, mikä puolestaan johti suntion aseman muuttumiseen; monet lukkarin aikaisemmat velvollisuudet siirtyivät vähitellen suntiolle. Keskitetyn valtionhallinnon organisaatio vahvistettiin Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla. Kustaa II Adolfin hallituskaudelta alkaen eli 1600-luvun alusta alkaen valtionhallintoa rakennettiin palvelemaan uskollisesti suurvaltaa hallitsevaa kuningasta. Laajentunut valtakunta tarvitsi tehokkaan ja keskitetyn hallintokoneiston. Virkamiehistön uskollisuutta ja kuuliaisuutta hallitsijaa kohtaan pyrittiin takaamaan tiukoin käsky- ja alistussuhtein, jolle antoivat tukea uskonpuhdistuksen opit. Osana tätä kehitystä voidaan nähdä myös Ruotsin valtakunnan ensimmäisen varsinaisen kirkkolain säätäminen v. 1686. Ruotsi-Suomessa sekä valtio että kirkko pyrkivät tunnustuksellisesti yhtenäisen valtakunnan luomiseen ja säilyttämiseen. Vuoden 1634 hallitusmuodossa todettiin: ” Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa ovat arvollisen, sopuisan ja pysyvän hallituksen vahvin perusta.” Tätä periaatetta heijasti myös vuoden 1686 kirkkolaki velvoittamalla kaikki valtakunnan asukkaat luterilaiseen tunnustukseen. Tässä laissa määrättiin yksityiskohtaisesti lukkarin tehtävistä. Vuoden 1686 kirkkolaki oli voimassa Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle 1809. Se, kuten muutkin Ruotsin vallan ajalta periytyvät lait, antoi hallitsijalle hyvin suuren vallan. Sen vuoksi tsaarille oli edullista pitää voimassa vanha kirkkolaki. Koska hallitsija kuitenkin kuului toiseen kirkkokuntaan kuin autonomisen Suomen pääväestö, ryhdyttiin 1840-luvulla valmistelemaan kirkon omaa järjestysmuotoa. Vuoden 1869 kirkkolaki synnytti nykyisen järjestelmän, jossa kirkolliskokous antoi ehdotuksen kirkkolaista, jonka tsaari hyväksyi. Eduskunnan perustamisen jälkeen kirkkolain ja sen muutokset on hyväksynyt eduskunta. Sairaanhoitajista kanttoreiksi 1700-luvulla lukkarien velvollisuuksiin lisättiin sairaiden hoitajien tehtäviä. Tuolloin vallitsevan käsityksen mukaan suonenisku oli tehokas hoito lähes kaikkiin sairauksiin. Koska lääkäreitä ja välskäreitä kuitenkin oli vähän, väestöllä ei varsinkaan Suomessa ollut mahdollisuuksia päästä osalliseksi tästä parannuskeinosta. Collegium medicum esitti siksi 1750 maaherroille toivomuksen, että lukkarit voisivat toimia suoneniskijöinä. Asian tärkeyden vuoksi myös terveyskomissio kysyi vuoden 1753 valtiopäivillä, ” eikö lukkareiksi otettavien pitäisi tehdä tästä lähtien suonen avaaminen, koska seurakunnan jäsenillä olisi silloin mahdollisuus sairauden sattuessa päästä jonkun lähellä asuvan verenlaskijan luokse ja välttyä turvautumasta naisväkeen tai muihin, jotka eivät ymmärrä avata oikeaa suonta.” Collegium medi9 cum teki sitten vuonna 1755 asiasta esityksen suoraan kuninkaalle, joka hyväksyi sen. Sekä silloisten että tulevien lukkarien oli nyt hankittava taito iskeä suonta. Vuonna 1797 Suomen Talousseura otti huolekseen isorokon torjunnan järjestämisen. Maamme lääkintähuollon kurjan tilan korjaamiseen ehdotettiin yhtenä ratkaisuna välskärin taitojen opettamista lukkareille. 1800-luvun alussa lukkarien tehtäviin lisättiinkin rokottaminen, minkä lisäksi heidän oli hankittava kyky hallita tavallisimpia välskärin tehtäviä. Uuteen kirkkolakiin 1869 ei vaatimusta lukkarien käyttämisestä sairaanhoidollisiin tehtäviin enää otettu. Lukkari oli siis 1686 kirkkolain säätämisestä lähtien ollut pääasiallisesti esilaulaja ja lasten opettaja, joskus myös välskäri, rokottaja, postinkantaja ja seurakuntalaisten asiamies. Kun kirkkoihin alkoi ilmestyä urkuja, lukkarista tuli kanttori-urkuri. Hän siirtyi veisuun johtajan tehtävistä lukkarin penkistä kirkon edestä urkuparvelle kirkon takaosaan. Hänen piti osata soittaa urkuja ja johtaa myös kuoroa. Kun kansakoulujen perustaminen 1866 kansakouluasetuksen myötä vähensi lukkarien opetustehtävää, lukkarit muuttuivat aikaa myöten kirkkomuusikoiksi eli kanttoreiksi ja näin hävisi vähitellen myös lukkarin virkanimike kirkkolaista. Lukkarisen hehtaari Lukkarisen hehtaarilla ei ole juurikaan tekemistä lukkarin tehtävien kanssa, mutta jos jonkun ”aasinsillan” sen ja lukkarinlain välille haluaa rakentaa, voisi sanoa, että ainakin Lukkarisen hehtaarissa oli kyse lain soveltamisesta, ja toisaalta luottamuksesta, jonka saaminen oli välttämätöntä myös menneiden vuosisatojen lukkareiden tehtävissä toimineille talonpojille. 10 Lukkarisen hehtaarin synty liittyy ns. maanhankintalakiin, joka hyväksyttiin eduskunnassa maaliskuussa 1947. Lain täytäntöönpano, jossa isäni oli mukana, alkoi alkuvuodesta 1948. Lain tarkoitus oli saada maata siirtoväelle, joka oli sodan seurauksena joutunut siirtymään asuinsijoiltaan Karjalasta sekä lisäksi maattomalle rintamamiesväestölle, jolle oli sodan aikana lupailtu maata valloitetuilta alueilta. Kun sota päättyi Suomelle tappiollisesti, alkoi maattomien rintamamiesten keskuudesta kuulua yhä voimakkaammin vaatimuksia, että sodan aikana annetut lupaukset oli lunastettava. Yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi perusteellinen maareformi oli tarpeen, vaikka sitä myös maanomistajapiireissä ymmärrettävistä syistä vastustettiin. Maanhankintalaissa määriteltiin tarkoin kenellä oli maansaantioikeus. Ensimmäisenä siihen olivat oikeutetut sellaiset karjalaiseen siirtoväkeen kuuluneet henkilöt, joilla oli ollut maatila aikaisemmassa asuinkunnassaan. Sen jälkeen tulivat ns. toissijaiset maansaajat, joiksi luokiteltiin myös rintamasotilaat. Heistä maansaantioikeus myönnettiin sellaisille, jotka olivat olleet naimisissa 30.10.1944. Sitten olivat maansaantiin oikeutettuja sotainvalidit, sotalesket ja sotaorvot. Viimeisenä ryhmänä olivat sellaiset vuokramiehet tai työmiehet, jotka joutuivat työttömiksi sellaisilta tiloilta, jotka joutuivat luovuttamaan maataan. Maan luovuttajina olivat lain mukaan ensisijaisesti puutavarayhtiöt, valtio, kunnat, seurakunnat sekä muut yhteisöt, jotka omistivat maatalousmaata. Yksityisistä henkilöistä maanluovutusvelvollisia olivat suurtilalliset. Lisäksi maanviljelijäväestöön kuuluvista tiloista joutuivat maanluovutuksen piiriin sellaiset, joilla ei ollut rintaperillistä jatkamaan tilaa tai tilanpitoa ja perheettömät viljelijät. Muita viljelijöitä luovutusvelvollisuus koski, jos maapinta-alaa oli runsaasti. Isäni kertoman mukaan asutustoiminta alkoi käytännössä sillä, että maansaajille ruvettiin tarjoamaan tiloja. Sääntö oli sellainen, että ehdolla oli kaksi tilaa. Jos ei yksi kelvannut, näytettiin toista. Jos sekään ei kelvannut, tilan saanti siirtyi myöhemmäksi. Mikäli asukasehdokas hyväksyi tilan, tehtiin niin sanottu hallintasopimus, jossa määriteltiin sopimuspuolten eli asukkaan ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Hallintasopimus tehtiin viideksi vuodeksi ja siinä määriteltiin ne työt, jotka asukkaan täytyi niiden vuosien aikana tehdä. Tavallisesti ensimmäisenä vuonna oli raivattava puoli hehtaaria tai hehtaari peltoa ja tilalle oli rakennettava aittasaunarakennus tilapäiseksi asunnoksi perheelle. Toisen asuinvuoden aikana oli tehtävä asuinrakennus. Ehkä kolmantena tai neljäntenä vuotena oli rakennettava navetta ja karjasuoja. Tässä ohessa oli raivattava pari kolme hehtaaria peltoa. Viidentenä vuonna oli tavallisesti puimalan rakentaminen ja ihan viimeisenä tuli vielä pystyttää lipputanko, sillä ennen kuin lopputarkastus tehtiin tilalla tuli olla lipputanko. Asutusneuvojan tehtävänä oli mm. valvoa, että raivaussuunnitelmat toteutuivat suunnitelmien mukaisesti ja vastaavasti asutusneuvojien työtä kontrolloitiin ylhäältä päin, mikä tapahtui niin, että Kuopion maanviljelyseurasta tuli jokaisen neuvojan alueelle vähintään joka toinen vuosi kontrollitarkistusmittaus, jos raivausagronomi veti itse kunkin neuvojan pakasta summittaisesti kymmenen suunnitelmaa ja tuli sitten paikan päälle toteamaan, että työt oli tehty suunnitelmien mukaan. Se oli siis sen aikaista ”EU-byrokratiaa”. Asukkaiden joukossa oli tietysti niitäkin, jotka yrittivät vilppiä. Isänikin kohdalle sattui sellainen tapaus, jossa hän maksatti edeltäjänsä tekemän suunnitelman pohjalta suoritetun raivauksen tilalliselle. Raivauksen toteutumisen hän kävi tarkastamassa keväällä huhtikuussa, kun maassa oli vielä vähän lunta. Hän totesi, että asia on kunnossa ja maksatti asukkaalle palkkion. Kahden vuoden kuluttua tarkistusmittauksessa havaittiin kuitenkin, että asukas oli hyväksyttänyt isälläni naapurin peltoa. Tämä oli mahdollista, koska kartassa ollut tarkistuskiintopiste oli niin hatarasti merkitty. Se oli joku lato, joka oli merkitty karttaan niin, että se olisi voinut isäni mukaan sopia mihin kohtaan hyvänsä. Isäni onni asiassa oli se, että asukas oli kuitenkin ehtinyt edellisenä kesänä raivata oman rakennuksensa lähelle samankokoisen alueen, josta raivauspalkkiota ei vielä ollut maksettu. Aikaisemmin maksettu palkkio kuitattiin sitten tämän raivauksen perusteella. Jos näin ei olisi ollut, neuvoja olisi lain mukaan joutunut maksamaan väärin perustein maksetun raivauspalkkion valtiolle omasta pussistaan takaisin. Lukkarisen hehtaarissa taas oli kyse toisenlaisesta lain täytäntöönpanosta. Isäni nimittäin toimi joskus tietoisestikin niin, että maksatti raivauspalkkion asukkaalle, vaikka raivio ei palkkion maksun aikaan aina ollut ihan vaadittavassa kunnolla. Kun nimittäin tunsi tilallisen oikein perin juurin luotettavaksi mieheksi, joka oli puheittensa mittainen ja noudatti tehtyjä sopimuksia, neuvoja voi tilanteen mukaan maksattamisen ajankohdassa joustaakin. Kun tilallisen perheellä oli kova rahantarve, isäni ei sanojensa mukaan pystynyt lain tulkinnassa olemaan kovin tiukkana, jos saattoi luottaa siihen, että työ tulee kuitenkin tehdyksi. Leipään ja vaatteisiin piti rahaa antaa, vaikka lain tiukka soveltaminen ei sitä ehkä olisi sallinutkaan. Tässä isä siis noudatti omalla tavallaan vanhaa tuomarinohjetta: ”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata lakikaan olla”. Jälkeen11 päin hän sitten sai kuulla, että näin syntyi sellainen mittakäsite kuin Lukkarisen hehtaari. Se ei ollut aivan täyttä hehtaaria, vaan se voi olla seitsemän tai kahdeksankymmentä aaria. Näin siis voimme lopuksi todeta, että Lukkarisen hehtaari on hyvin suhteellinen käsite, joka perustui ensisijaisesti ihmisten väliseen luottamukseen, eikä niinkään tarkkaan lain sanamuodon mukaiseen tulkintaan tai täsmälliseen maanmittaustoimitukseen. LÄHTEET: Painetut lähteet: Lukkarinen Esko: Virkamiesoikeudellinen kurinpitovalta, Turun yliopisto 1993. Mäntylä Ilkka: Ja yhteinen rahvas todisti: Kollaasi suomalaisista tuomiokirjoista. WSOY, 1969. Internet-lähteet: Kunniaviirejä Lahden sukukokouksessa luovutettiin sukuseuran kunniaviirit Toini Kauppiselle, Lauri Lukkariselle, Kaarina Lukkarille (kuvassa viiriä vastaanottamassa Laila Lukkari), ja Anja Lukkariselle. Luovutuksen suorittivat Heikki Lukkarinen ja Timo Lukkarinen. 12 Eskola Susanna: Kellosepät käsityöläisinä Suomessa, Suomen kellomuseon kotisivu, www.kellomuseo.fi Forsius Arno: Lukkarit sairaiden hoitajina, www. saunalahti.fi/arnoldus/lukkarit.html Häkkinen Seppo: Kirkonpalvelija kirkon työn kokonaisuudessa, Kirkonpalvelijat ry:n kotisivu(www.kirkonpalvelijat.fi) Kellojen historiaa, www.kasikellot.fi/10 Knuutila, Jyrki: Kirkkolainsäädäntö ja kirkon virka Suomessa kanonisesta oikeudesta vuoden 1993 kirkkolakiin ja – järjestykseen, www.edilex.fi/lakikirjasto Tenkanen Aulis: Tennilän, Raision, Kallialan(Tyrvään), Savon ja Viipurin Karjala keskiaikaisista lukkareista, Aulis Tenkasen kotisivu, www.tenkanen.net. Vuorela Juha: Juhan suku-uutiset, juhansuku. blogspot.com/2007/07/lukkarin-tehtvt-vuoden-1686.html Nauhoitettu lähde: Toimi Lukkarinen, 23.9.2002. Muistelmia asutustoiminnasta Kiuruvedellä. Timo Lukkarinen luovuttamassa kunniaviiriä sukuseuralle suuren lahjoituksen tehneelle Veikko Leivolle Helsingissä marraskuussa 2010 Jatkokertomus F Fru Sundelin eli Fammu-täti armor såver, farmor säver, hyss, hyss, hyss! (muunnos Karlssonin unesta) Saunan jälkeen Jussi joi iltasaikat keittiönpöydän ääressä, isän heitellessä sipulihienhajuisia pullansiivuja suuhunsa kahvinryystämisen välissä. Isä oli avannut vanhan Philips-radion hyllyltä, väännellen kanavanvalitsinta. Kankaisen kaiutinpeitteen läpi valaistun näyttölevyn yltä kuului Motalaa, Sundsvallia,Varsovaa ja Berliiniä keskipitkiltä aalloilta. Hän pysäytti Berliinin kohdalla nupin väännön Melitza Coriuksen lauluun. Papin katse kuuntelussa Jussista näytti kaukaiselta, ikäänkuin hän olisi poissa keittiöstä koko sielullaan. Isän korvissa kuului vuoden 1936 Berliinin olympialaisten katsomon hurraa- ja Sieg heil-huudot sekä Wagnerin Tannhäuser Berliinin konserttitalossa. Berliinikonserton päätyttyä isä napsautti virran päältä sanomalla, että hänellä on saarnanteko rästissä, poistumalla työhuoneeseensa. Isän matka-Hermeksen nakutusta alkoi kuulua suljetun oven takaa, Jussin päättäessä, että olisi vielä aikaa mennä tapaamaan Fammu-tätiä Fammu oli Jussin oma ottomummi, ruotsinkielinen Ahvenamaalta vuosisadan alussa kauppalaan muuttanut valokuvaajatar, joka oli nainut sähkötehtaan tirehtöörin Hjalmar Sundelinin v. 1912. Hjalmarin kuoltua.kauppalanhotellin kabinettiin ankkalounaan ääreen järtslaakista ja hyvästä elämästä v. 1933. Josefiina (Fammu) peri talon, minkä seurakunta osti vanharouvalta. Fammu (farmor) sai elinikäisen asumisoikeuden talon yhteen alkoviyksiöön seurakunnalta. Äiti kurkkasi keittiön ovesta saunapyyhe turbaanina hiuksilla käskemään poikaa: Menisitkös sinä vilikkaasti sinne pottaattikella- riin hakemaan pariakymmentä jakkupottuva. Otappa tuolta tiskipöövältä vati kätteesk ja alappa suoriutuva siitä unelmoimasta! Poika manaili taasen itsekseen, koskei pitänyt kellarin vankilamaisesta hämäryydestä. Aukaistessaan kellarinoven hän hapuili isoa ruskeata valokatkaisinta hämärässä. Vihertävän Karhulasivalon kajeessa poika oli loukata polvensa diakonissan Simson-mopedin ohjaustankoon. Pyörä oli kaatunut kahden naistenfillarin päälle, kaksitahtibensiinin vuotaessa maalattialle. Perunakellarin raskaan takorautasaranaisen paneelioven avattuaan hän jäi katselelemaan tummia tiiliseiniä käytävässä, jonka molemmilla puolilla seisoivat mustina asukkaitten kylmiönovet. Poika oli kuullut joskus kellarin olleen poliisiputkana 1800-luvun lopussa.Nyt siellä pidettiin vankeina jakkupotaatteja, nauriita ja punajuuria.Pienissä oviräppänissä näkyi myös ruosteiset kalterit, pojan avatessa Lukkaristen sellikopin ovea numero 3. Hän puolipimeässä napsi vatiin pikaisesti multaisia perunoita, joissa kasvoi jo valkoisia ituja kuin pieniä valkokaapuisia aaveita. Hän pelkäsi jonkun luisen käden tarraamista olkapäähänsä takaapäin, vilkuillemalla niiden yli vähänväliä ja löi perässään oven kiinni , juoksemalla nuppi sumuisena kellarista ulos pihalle. Jussi kompastui paniikissaan punaiseen palosankoon rapuissa, perunoitten kieriessä pihasorassa likakaivon valurautaiselle ritilälle. Jumalauti...ku mikkään ei auti – hän kirosi, pappilan pihan seinien kaikuessa tovin ”auti-auti-autii!” Äidin pyyheliinapää heilui keittiönikkunassa. Pastorska osoitti sormellaan kellarinvaloa ja suun liikkuessa lasiruudun takana mykkänä kuin Chaplinkuvissa. Ai saaturi, 13 mää unohri sen pirun kellarinvalon! Poika mutisi mennessään katkaisemaan sähkön, varovaisesti vain hapuilemalla sormillaan sokkona katkaisinta ovenkarmin ympäri. Mää melkke näin niist kalteriräppänöist luissi keskitysleirivankie kässii risasten raitahihojen heilues luisist henduist ulkkon! Hän hoki itselleen pelästyksestä. Ja sial hais märäntyneelt rotalt! Pantuaan kerätyt santaiset perunat tiskipöydälle, poika juoksi kadunpuolisesta paraatiovesta ulos, kiertämällä Fammun rappuuun Torikadulle. Rapun messinkivaluisessa nimikilvessä hapettunnein vihrein kirjaimin luki Fru ingenjörskä J.Sundelin. Poika ryntäsi sisärappujen mattoa ylös liukastumalla messinkisissä mattotangoissa, kurottaen mahallaan ovikellon väännintä ylätasanteella. Postiluukusta katsoi Fammun Siiri-sisäkön tummansiniset pupillit,punaisen hiuskiekuran liehuessa läpivedossa ulos lävestä. Sisäkkö avasi varovaisesti oven valkoisessa kokoessussa sekä siniraitaisessa vormussa, pojan luikahtaessa tämän kainalon alitse makuuhuoneeseen. Jussista sisäkkö-Siiri haisi vahvalle kessulle ja tämän oikean käden etu-ja keskisormet olivat lohjenneitten punalakattujen kynsien vierestä nikotiinin kellastamat. Jussin pikavisiitit olivat löytöretkiä, Fammun kaksion ollessa täynnä vanhoja valokuvia sekä Pariisin, Lontoon, Berliinin että New Yorkin muistoja. Pojalle vanharouva oli oikea maailmanmatkaaja ja joka käynnillä sai taskut täyteen hedelmäkarkkeja ja Lontoon konvehteja. Leskirouvan ikää Jussi ei osannut arvioida, ehkä lähellä yhdeksääkymmentä tai sataa sillä oli mittarissa, koska kasvot olivat rypistyneet kuivatuksi luumuksi. Kun oikein silmiään siristi, kasvot näyttivät aatelisilta ja suoranenäiseltä hienostonaisen puuterinaamalta. Tämä oli kai ollut kaunis ja komea nainen vuosisadan alussa? 14 Kom in min lilla kavaljer!---kuului makuuoven alkovista, Jussin tutkiessa hämyistä makuuhuonetta. Sisäkkö vetäisi ikkunoiden haalistuneenruskeat rullaverhot räpsimään yläkarmeihin, ilta-auringon säteiden tunkeutuessa sisään, tomuhiukkasten leijuessa valokiiloissa. Pojan katsellessa pitkäreseptisiä, ruskeita lääkepulloja yöpöydän päällä sekä rouvan yskimistä, hän näki sylkipisaroiden lentävän tomuisessa huoneilmassa. Huone haisi makaamiselta ja kolmen untuvatyynyn kohoittama hopeanharmaa pää kutsui poikaa luokseen: Ska du inte kyssa mej på kinden? Kuului punattujen huulien välistä. Leskirouvan huulet muistuttivat Jussista supussa juovineen valtionrautateitten koko maan reittikartalta, punaisine katkoviivoineen. Poika moiskautti pikaisen suukon puuteroidulle ja maksaläikkäiselle poskelle, kääntymällä sivulle pyyhkimään kieltään hihansuuhun. Jussi astui piironginkulmalle ja kappasi käteensä ruskean valokuvaraamin, jonka joskus kastuneen pasmatuurin keskellä oli kuva metsästäjästä.Metsämies seisoi golfhousuissa roikottamassa haulikkoa alaspäin, tuplapiipun osoittaessa kolmea ammuttua sinisorsaa maassa. Jaloissa nukkui ajokoira, ilmeisesti heräämättä valokuvaajan magneesiumisalaman pössäyksestä. Ja, den ar min kära Hjalmar, det var nollfyra, om ja kommer ihåg vi var da i Mjälbackan. Och han syns så nonchalant i bildet. Han tyckte inte om skjutning. Han var rädd. Men ja skjöt ett fint bild. Ser du där på båtten står det i stora bokstaver. Atelier Josephine!? Jussi otti käteensä toisen ruskean kuvaraamin, pantuaan varovaisesti metsästäjän seisomaan pitsiliinan päälle. Kuvassa istui sama metsästääa isompimahaisena ja pystytukkaisena kuin itse Juho Kusti työpöydän takana. Fammu pisti pinze-naizet, kuten tämä itse kakkuloitaan ranskaksi kut- sui, puristamaan laihaa nenänvarttaan.... selostaessaan Jussille: Jaa, det var maj nittonhundrattrettitre och efter nie månader var han död! Han åt dar i Societetshuset i Äbo anka, och var det svarta som han åt, o fick hjårtslaget. Va’ är svarta på finska? Är det pilkkasiippi eller något sådant kära Johan min lilla kavaljer? Studerar du redan svenska i skolan? Kuvassa insinööri Sundelin piti napoleonimaisesti kättään takin sisällä, ikäänkuin puristamassa povitaskun konjakkilekkeriä,pitkähameisen ja valkopaitaisen sihteerin kirjoittaessa muistiin sanelua takana. Naisen ylöskammattu hiuspuuhka näytti purkaantuneelta oikealta ohimolta olkapäälle kuin yllätettynä istumasta johtajan polvelta. Kolmannessa mustavalkokuvassa Fammu marssi lottaparaatissa kauppalan Suojeluskunta-talon edessä Marskin vieressä. Tällä oli lottavormu päällään,mutta askeettisen asun hihansuusta pilkotti silti hienostonaisen pitsinen nenäliina.Fammu oli tarkka pukeutuja. Fammu kuvassa näytti paljon nuoremmalta ja oikein komealta naarasupseerilta. Kuvan vasemmassa alakulmassa luki, Carl Gustaf och Josefina Ludviga är 1935. Aj ,där står min kära Carl Gustaf. Fammu sanoi ilahtuneena. Vi var så goda vänner. och vet du,att han dansar så bra? Han var alltid en gentelman och jag kändes liksom en verklig lady med honom! Fammu pyyhki pitsiliinallaan lukulasien alta silmäkulmaansa sanomalla: Men vet du min kära lilla kavaljer. Jag känns sa trott, saadessaan yskänkohtauksen, Siirin juostessa keittiösta aukaisemaan uuden yskänlääkepullon. Forlat, min lilla kavaljer, jag maste sava lite, jag ar sa trött. Ska du ta fruktkarameller innan du springer bort? Siiri, ska du ge Johannes?! Jussi otti kristallikulhosta kourallisen lämpimännahkeita karamelleja, työntämällä ne taskuunsa muhimaan vuorennukkaan ja pinkaisi ulko-ovelle. Fammu oli nukahtanut lukulasit luiskahtaneena poskelleen. Ulkorappusilla poika oli liukastua naapurin tanskandogin jätökseen, kiroamalla kengänkoron ja pohjan väliin tarttunutta näytettä. Postiluukusta hän vetäisi käteensä Fammun lauantain Hufvudstadbladetin, repimällä siitä takasivun irti. Mandraken ja Dick Tracyn kasvoihin Jussi pyyhki kakanremmeleet palloksi, pistämällä lehden takaisin luukkuun rullalle. Jussi mutisi,ettei Fammu varmaan lukisi sarjakuvia vaan enemmänkin kuolinilmoituksia heittämällä paperipallon Puhelinlaitoksen kadunvierustalla seisovan pikku-Commerin lavalle ison kaapelikelan alle. Auto näytti Jussista kaapelikeloineen pieneltä Sirkus Sariolan kuormurilta, jonka päälle oltiin tiputettu isomaailmanpyörä. Puutarhan säleaitaovesta Jussi puikahti pihalle, katsellen antonofkien vihreitä raakileita omenapuissa. Noit ei voi viel syörä, niist tulle pirunmoine vattankipu, hän mutisi kääntämällä katseensa kanttorilan makuuhuoneen ikkunaa päin. Poika katseli iltatuulessa liehuvien pitsiverhojen takaa häämöttävää kahta seisovaa hahmoa. Kanttori oli takaapain avaamassa Elli-tädin kureliivej pelkkä valkoinen paita päällään. sukansäärystimien näyttäessä mustilta iilimadoilta valkoisten säärten päällä. Kanttorin paidanliepi näytti omituisesti pullistavan, aivankuin joskus Jussilla pitäessään lattuskapatterista Airamin taskulamppua etutaskussa. Kellarireissulla kupera ja kiiltävä lampun lasi näytti tököttävän kanttorin tärkkipaidan liepeestä ulos. Oliko kanttorikin ollut äsken pottukellarissa? Seisottuaan tovin, kanttorilan makuuhuoneesta näpsäytettiin valot päältä, Jussin lähtiessä suunnistamaan pappilankeittiönovelle päin hekotellen itsekseen: Ihmetekoi vai ihmistekoi ne taas tekevät! Pappilan santalaatikko on jo täynnä kanttorilan albiinoja. Kanttori 15 kai fikkarilla ettii sitä onnelan oven nuottiavainta? Päästyään makuuhuoneeseensa, Jussi heitti taskustaan tahmean karkkimötön pöydälle, suuntaamalla vessaan. Salin lehtitelineestä hän löysi äidin huhtikuisen Kotilieden, joka kädessä poika paiskasi vessanoven kiinni. Vääntäessään punaisen varattukilven päälle, helpottuneena hän istuutui lukemaan lehden mainoksia Tehopöntön alle. Selaillessaan lehteä Jussi jai katsomaan Triumph-kureliivimainosta pitkäksi aikaa toimiensa aikana. Aivan kun Elli-tädillä! Jussi hoki. Noustuaan pytyltä napittamaan sinisiä partiolaisen molskihousuja, istuimen rinkulakansi jai lepäämään hetkeksi johonkin tanakkaan, putoamalla äänekkäästi posliinia vasten. Aina valmiinapartiovyönsolkikaan ei kertaheitolla mennyt reikään. Hetekalla maatessaan pyjama päällä Jussia alkoi ramaista koko päivän touhu korvapuusteineen, kahvin kera sekä äidin kädestä. Makuuhuoneen kukkatapetilla hyökkäävät hakaristiset brewsteritkin häipyivät Kannaksen pilviin silmäluomien sulkeutuessa. Unesta Jussi tunsi Fammun Sans Egal-huulipunan ja 7411-hajuveden tuoksun, kun emalinen Lotta-Svärd-hakaristibrossi kylmästi kosketti kaulaa. Fammu suuteli poikaa suulle,kuiskaamalla: Hej, min lilla kavaljer, vi ska åka till Societetshuset o träffa Carl Gustaf. Ryssarna har kommit över gränsen nära Mainila byn o jag härde vi skulle mobiliseras. Fammu hävisi unikuvasta Seurahuoneelle. 16 Jussi käänteli kylkeään levottomana kuullessaan junanvaunun lasioven aukeavan osastoon. Sisään astui vihreäsuikkainen ja -vormuinen,tummahipiäinen iivanasotilas, jonka selässä roikkui kalashnikov-kivääri. Isä katseli vaunun oven yläkarmilla roikkuvaa palokirvestä lasivitriinissä, sanomalla Jussille: Myö ollaan Karjaan asemalla ja ne vaihtoo veturiva sekä pannoo luukkuja vaanunlasseihin,ettemme sua nähä venäläestä Porkkalaa. Isän silmät näyttivät harmailta ja vetisiltä tuijottaessaan vaunun katon sokerikupinmuotoista lamppua, välttäessään vilkaisemasta vihollissotamiestä. Asemapäällikön avoimesta ikkunasta kuului musiikkia, jag har bott vid en landsväg i hundrade ar och sett människor komma och gå, kun seinäkaiuttimen ilmoitus peitti kaiunnallaan melodian... snälltåget från Helsingfors ankommer till spår nummer två! Jussi katseli ikkunasta viereen pysähtyvää junanvaunua säpsähtämällä, nähdessään nuoremman Fammun istumassa ensimmäisen luokan salonkivaunussa neonvihreältä hehkuvan miehen kanssa. Mies poltti fosforinvihreätä pillisavuketta. Isä, isä, kato, tuol istuu Fammu-täti meirä Hopinpankin katon klubimiähen kanss!!! Jussi huusi isälleen. Isä kurkisti katsomaan oikein seisaaltaan, pudistamalla päätään ja lausahti: Minnee näe muuta kunnii yhen paksun roovan ja laehan borsapiän ikkunasta! Isä istahti takaisin paikalleen sytyttämään vihreän North Staten pajuholkkiinsa, Jussin vinkatessa isälleen: Kuule, eikös se Klubi piristäis? Lehdistä saksittua Karjanhoitajaksi voi myös syntyä TEKSTI: VELI-MATTI SORMUNEN, Matti ja Liisa 4.11.2010 A mmatinvalinta ei ollut vaikeaa, toteaa 40 vuotta karjanhoitajana toiminut Rauni Lukkarinen. Hän tiesi jo viisi vuotiaana haluavansa karjanhoitajaksi. Tuolloin kotona Nurmeksessa oli pari lehmää. Lukkarinen opiskeli karjanhoitajaksi ja valmistui vuonna 1970. Hän muutti vanhempiensa mukana Kuopioon. Töitä etsiessään Lukkarinen näki lehtiilmoituksen jossa etsittiin karjanhoitajaa Alapitkän Hovi-tilalle. Kaupunkielämä ei Lukkarista kiinnostanut, joten hän haki ja sai paikan. Talosta hän sai asunnon ja ylöspidon. Hovin-tila oli vuonna 1970 edistyksellinen ja kookas. Navetassa oli putkilypsykone, tilatankit ja ritilät. Lypsylehmiä oli 18 ja nuorta karjaa niiden lisäksi. Lukkarisen päivä alkoi aamuviideltä käsittäen kaikki navettatyöt. Iltatyöt loppuivat yleensä kuuteen. Päivät olivat vapaita ja illastakin oli aikaa, hän kertoo. Rauni Lukkarinen on työskennellyt 40 vuotta karjanhoitajana Lapinlahdella. Vapaa-ajallaan hän pitää käsitöiden tekemisestä. 17 Lomittaminen toi aikataulut Hovintilalla Lukkarinen teki töitä 14 vuotta, kunnes tila siirtyi viljan viljelyyn vuonna 1984. Lukkarinen ei kuitenkaan jäänyt työttömäksi, vaan aloitti Lapinlahdella kunnan lomittajana. Lomittajana Lukkarisella tuli useampi navetta tutuksi ja työmatkat kasvoivat autolla kuljettavaksi. Navetat eivät aluksi sijainneet Alapitkän läheisyydessä ja Lapinlahden lisäksi Lukkarinen kävi myös Varpaisjärvellä Kello määräsi lomittajan päivää enemmän kuin ennen. Tiloille oli varattu tietty aika, kuinka kauan Lukkarisen tuli siellä töitä tehdä. Päivät muuttuivat myös kahdeksantuntisiksi. Navetat olivat erilaisia, oli pienempiä ja suurempia. Osassa oli putkilypsykone ja osassa kannukone. Joutipa Lukkarinen lypsämään eräässä paikassa lehmät vielä käsin. ”Ikinä ei ole niin hyvin kohdeltu kuin siellä. Isäntä laittoi jakkaran lehmän alle ja antoi vielä sangon”, Lukkarinen muisteli. Navetat kasvavat ja harvenevat Navetat olivat usein 1980-luvulla parinkymmenen lehmän navetoita, mutta pikku hiljaa niiden koko kasvoi. Pihattonavetoissa karjan koko oli jo 30-40 lypsylehmän tietämillä. Samalla Lukkarinen sai navettaan usein työkaverin. ”Ensimmäisellä kerralla lehmiä piti opettaa kolme neljä päivää, ennen kuin ne tajusivat, kuinka pihatoissa toimitaan”, Lukkarinen kertoi. EU:n myötä navetoiden koot ovat kasvaneet entisestään. Robottinavetoissa Lukkarinen ei ole tehnyt töitä. Ne eivät ole häntä kiinnostaneet niin, että hän olisi opiskellut niiden käyttämistä. Maatilojen määrä on vähentynyt pienempien tilojen lopettaessa, mutta Lukkari18 sella on töitä riittänyt. Nykyään hänen lomitustilansa ovat lähellä Alapitkää. Vuodessa hän käy yleensä 3-4 eri tilalla, vaikka nyt hän on työskennellyt samalla tilalla jo lähes vuoden. Uusin muutos lomittajan työhön on ollut kännykkä. Sen välityksellä lomittajat ilmoittavat työnsä alkamiset ja loppumiset. Kännykän käyttö on tuonut lomittajalle hieman lisätyötä eikä se välttämättä toimi. ”Viesti ei aina mene perille”, Lukkarinen harmitteli. Hänen arkensa on kuitenkin samanlaista kuin ennenkin, eli lypsämistä ja siivoamista. Lukkarisen mukaan työssä on parasta sen suoma vapaus. ”Saa liikkua, olla sisällä ja ulkona eikä tarvitse istumatyötä tehdä. Päiväsaikaa jää myös vapaaksi”, Lukkarinen kertoo. Työt jatkuvat kun terveys kestää Oman navetan perustamista Lukkarinen ei ole ajatellut. Nyt EU:n aikaan navetan omistaminen ei ole hänen mukaansa enää niin yksinkertaista. Nuorempana kävi mielessä, mutta ei sen kummemmin. Eläkeikään hän arvelee tekevänsä töitä vielä kuusi vuotta, mikäli terveys sen sallii. Jos kunto kestää niin hätäkös tässä. Harrastuksinaan Lukkarinen tekee käsitöitä ja ristikoita sekä marjastaa ja pitää perunamaata. Vapaapäivinään hän käy kävelemässä, sillä työpäivät rajoittavat liikkumista. ”Käsitöitä on hyvä tehdä pimeällä ajalla. Aina on jotain tekemistä”, Lukkarinen sanoo. Lisäys Pekka Lukkarinen Tämä perinteikkään esiäitiemme ammatin harjoittaja on syntynyt Nurmeksessa (s. 1953), puolisona hänellä on Seppo Olavi Hartikainen (s. 1950) ja lapsi Kari Tapio (s. 1986). Raunin isä on Väinö Lukkarinen syntynyt 1920 Nurmeksessa. Tunnetko heidät? Oik: Vanhaa sukunäköä 1910-luvulta pariskunnasta, jossa ovat Irja Lounajan isä ja äiti. Anni Lukkarinen os. Pulkkinen (1876-1937) ja Paavo Lukkarinen (1876-1926). Anni Lukkarinen on ollut Lukkarilan koulun opettajana ja miehensä Paavo opetti käsitöitä samassa koulussa. Alla: Sutela–Lukkarila tyttöjen rippikoulukuva mahdollisesti vuodelta 1931, koska kuvassa on Irja Lounaja os. Lukkarinen joka on syntynyt 1916. Hän on ylärivissä viides oikealta. Tunnistaako kukaan muita tyttöjä. Tunnistetut henkilöt pyydetään ilmoittamaan sihteerille. 19 Lukkarinen-Lukkari Sukuseura Ry:n jäsenjulkaisu
© Copyright 2024