Paikallishistoriallisia välähdyksiä Oulujärven rantamilta
Jouni Kauhanen Paikallishistoriallisia välähdyksiä Oulujärven rantamilta Esitelmä Leinosten suvun valtakunnallisessa sukujuhlassa Säräisniemellä Ruununkartanossa 13.8.2011 Arvoisa juhlaväki! Esihistoria Kainuun jakautuu pinnamuodostukseltaan kolmeen alueeseen: länsiosa kuuluu lännestä itään tasaisesti kohoavaan suovaltaiseen tasankoalueeseen, keskinen osa maakunnasta muodostaa Kainuun vaaravyöhykkeen ja itäisimmät osat loivasti kumpuilevan ylänköalueen. Oulujärvi – Kainuun suurin vesistö – on ollut monella tavalla maakunnan elämää leimaava. Oulujärvi, jonka nimeä on pidetty muistona hämäläisistä eränkävijöistä, on ollut ikimuistoista ajoista lähtien kalastajien, sitten tervapolttajien ja -kuljettajien, kirkkomatkalaisten, uittomiesten, matkailijoiden ja vapaa-ajan viettäjien järvi. Oulujärven merkitys alueen ihmisten elinkeinoille ja liikkumiselle on ollut keskeinen. Järvi on ollut tärkeä myös henkisessä mielessä – luonnon vaihtuvana väritauluna ja taiteilijoiden ehtymättömänä inspiraation lähteenä. Se, että valtaosa Kainuun tuulimyllyistä sijoittuu Oulujärven ympäristöön selittyy Oulujärven suurten selkien tarjoamista tuulivoiman loistavista edellytyksistä. Varhaisimmat tiedot tuulimyllyjen rakentamisesta alueella ovat 1800-luvun alkupuolelta. Oulujärven rannoilta vanhimmat merkit ihmisestä ovat löytyneet Paltamon Kaarteen ja Kitusenmutkan seuduilta Kiehimäjoen varresta. Esikeraamiset kvartsiset kaapimet ja uurtimet ovat ajalta noin 8 500 vuotta taaksepäin. Paltamon Uuran Autioniemen karhunpääaseen – yksi esihistoriamme kiehtovimmista löydöistä – on arvioitu olevan noin 3 500 vuotta vanha. Paltaselän muinaisrannoilta on mahdotonta jäljittää muinaista asutusta maankohoamisen aiheuttaman Oulujärven vedennousun takia. Muinainen rantavyöhyke on 8–10 metriä veden alla. Oulujärven kallistumisesta itään päin kertovat muun muassa Melalahden pohjukassa useiden metrien syvyydestä löytyneet muinaiset suot. Oulujärvi kallistuu edelleen maankohoamisen takia hitaasti luoteis-2 kaakkoissuunnassa.1 Järven kallistuminen ja vedenpinnan korkeuden vaihtelut ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat hiekkaisten rantojen vyörymistä. 1 Pimiä 2000, 14. Vaalankurkun seudulla maa on kohonnut noin 15 metriä korkeammalle kuin mitä se oli Ancylusvaiheen aikana. Maan kohoaminen on ollut Vaalan seudulla noin 8,4 mm vuodessa, kun se Oulujärven itäosissa on ollut noin 7,7 mm. Järven säännöstely tosin on jonkin verran vaikuttanut tähän luonnolliseen kehitykseen. 2 Nimisjärven kaivaukset 1999–2001. Kainuun Museo. Vuonna 1895 tutkimuksia teki A.H. Snellman, A.H. Heikel ja vuonna 1899 Hj. Applegren. Oulujärven Säräisniemen puoleisesta päästä on tunnettu Nimisjärven esihistoriallinen asuinpaikka, jossa on asuttu varhaisesta kivikaudesta aina varhaiselle rautakaudelle saakka. Nimisjärven rantamilta ja sen lähistöltä on eritelty 15 arkeologista keskittymää, joista on tehty runsaasti keramiikkalöytöjä ja paljon myös kiviesinelöytöjä. Nimisjärven aluetta tutkittiin 1800–1900lukujen taitteessa useammankin arkeologin toimesta. Yksi heistä oli Julius Ailio. Hän teki kaivauksia kesällä 1900 ja seuraavana kesänä. Väitöstutkimuksessaan vuodelta 1909 Ailio esitteli Nimisjärveltä löydettyä vanhempaa keramiikkaa – ns. Sär 1 -tyypin keramiikkana. Sär 1 on varhaiskampakeramiikasta Pohjois-Suomessa kehittynyt oma ryhmänsä, jolle on ominaista leimojen päättyminen pyöreisiin kuoppiin. Nuorempaa, Nimisjärven asuinpaikan mukaan nimettyä asbestikeramiikan tyyliä nimitetään Sär 2 -keramiikaksi. Ensimmäiset varsinaiset Nimisjärven esihistoriallisen asuinpaikan tutkimukset tehtiin vuonna 1884, jolloin kotiseutututkimuksen työmyyrä Oskar Anders Ferdinand Lönnbom (myöh. Mustonen) kierteli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina Kajaanin kihlakunnassa ja kävi myös Säräisniemellä. Vuosina 1999–2001 Kainuun Museon johdolla tehtiin vapaaehtoisvoimin (mukana mm. Vaalan lukion oppilaita) inventointikaivauksia useassakin kohteessa Nimisjärven ja Nimisjoen rantamilla. Tänä kesänä ovat Oulun yliopiston arkeologit kartoittaneet Nimisjoen esihistoriallisia patorakenteita maatutkalla.2 Oulujärven historiasta on kirjoittanut muun muassa kajaanilainen historioitsija, dosentti Reijo Heikkinen. Oulujärveen on kohdistunut myös paljon luonnontukijoiden ja maantieteilijöiden mielenkiintoa. Oulun yliopiston maantieteen laitoksella oli yli 30 vuotta tutkimusasema Vaalan Liminpurolla, tyhjille jääneessä kansakoulussa. Tutkimusasemalla tehtiin kaikkiaan noin 130 Oulujärveen ja sen ympäristöön liittyvää tutkimusta pro graduista väitöskirjoihin. Senaattikiinteistön vuokrankorotuksen takia yliopisto luopui Liminpuron tutkimusasemasta vuonna 2004. Pelsolla toimi hallakoeasema vuosina 1951–1988. Sen ensimmäinen johtaja oli silloinen maisteri, sittemmin maatalous- ja metsätieteen tohtori ja Kemiran pääjohtaja Yrjö Pessi. Asutuksen vaikeita aikoja Varhaisten eränkävijöiden, kalastajien ja metsästäjien pysyvämpää lappalaisasutusta Oulujärven rantamille syntyi noin 1000 jKr., ja lappalaisten jalanjäljillä tulivat karjalaiset ja liminkalaiset. Lappalaisasutuksen jälkinä on etelärannan hautakiviröykkiöt, alueen 3 peuranpyyntikuopat sekä paikannimistö (kuten Lapinsalmi, Lapinniemi, Vaala, Jaalanka, Kusto jne.) sekä tarinaperinne ja muistitietoa lappalaisasutuksesta vielä 1800-luvun lopulta muun muassa Vaalan Rokuanvaarassa, Neittävän lampien tienoilla, Manamansalon pohjoispäässä ja Vuolijoen Saaresmäessä. Keskiaikainen Pähkinäsaaren rauhan raja kulki Oulujärven lounaispuolella - muutaman kymmenen kilometrin päässä järvestä. Pähkinäsaaren kiistellyn rajalinjan itäpuolelle 1500-luvulla työntynyt savolainen uudisasutus3 joutui vaikeuksiin vuosisadan loppupuolen rajasodissa. Vaalan seudun ensimmäisinä uudisasukkaina (vuoden 1555 verokirja) mainitaan Erkki ja Olli Karjalainen Jaalangasta, Olli Sopanen Manamansalosta ja Paavo Raappanainen Vaalanniskasta. 1560-luvun alussa nykyisen Vaalan alueella oli verotaloja 27 ja 1570-luvun lopussa 39.4 3 Olli Tuppurainen lienee asunut Melalahdessa jo 1530-luvulla. 4 Vuonna 1552 Oulujärvelle muutti 140 savolaisen uudisasukkaan joukko perheineen. 5 Pappi Olavi Laurentin eli Rahikaisen onnistui paeta, mutta rapparit saivat hänet kiinni taka-ajon jälkeen Muhoksella ja surmasivat hänet. Manamansalon kirkko polttamisvuodesta esiintyy eri tulkintoja: v. 1578, v. 1580 ja v. 1581. Kirkon kelloon liittyvästä tarinaperinteestä ja kirkon kellon arvoituksesta Heikkinen 2004, 125–128. Vuonna 1575 vihollinen kävi muun muassa Ristijärvellä ja Manamansalossa asti. Heinäkuussa 1578 vienankarjalaiset hävittivät Oulujärven itä- ja etelärannalla 145 taloa. Järven länsiosan asutus säästyi, sillä rannikolta oli tullut joukkoja sen turvaksi, kun tieto vihollisen liikkumisesta oli saatu. Seuraavana kesänä vienalaiset tulivat uudelleen ja täydensivät tuhoaan. Vuoden 1581 iskun jälkeen Oulujärven rantamilla säästyi vain 18 taloa. Parin uudisasutusvuoden jälkeen vuoden 1584 ryöstöretket Olavin päivästä kekriin tuhosivat Oulujärven asutuksen lopullisesti. Vuoden 1595 Täyssinän rauhassa Oulujärven seutu liitettiin virallisesti Ruotsin valtakuntaan. Kaarle-herttua määräsi alueen uudelleen asutettavaksi ja uudisasukkaille kuuden vuoden verovapauden. Oulujärven erämaaseurakunta ensimmäinen tieto on vuodelta 1556 ja kirkosta vuodelta 1559. Seurakunnan ensimmäinen pappi Olavi Rahikainen menetti henkensä Ruotsin ja Venäjän välisessä 25-vuotisessa sodassa eli kainuulaisittain rappasodissa vuonna 1581. Samoin tuhoutui myös Oulujärven erämaaseurakunnan Manamansalon puukirkko, joka lienee ollut ulkomuodoltaan Sodankylän 1600-luvun puukirkon tyyppinen rakennus. Kirkonkello kulkeutui sotasaaliina Solovetskin luostariin.5 Kesällä 1989 Manamansalon vanhalla hautausmaalla tehtiin Kainuun Museon toimesta arkeologisia kaivauksia. Tällä Kainuun ensimmäisellä kristillisellä hautausmaalla on muistokivi. Manamansalossa Rusilanlahden rannalla sijaitsevan ulkokirkon ja muistomerkin suunnittelivat Eero Huotari ja Tuomas Väyrynen Oulujärven erämaaseurakunnan 400-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1959. Savolaisen 1500-luvun uudisasutuksen muistomerkin Paltamon Kiehimänvaaralle suunnitteli Suomussalmen Piispajärveltä kotoisin ollut kuvanveistäjä Jooseppi Manninen vuonna 1952. 4 Savolaisasutuksen muistomerkki Paltamon Kiehimänvaaralla. Muistomerkki pystytettiin vuonna 1952. Manamansalon ulkokirkko keväällä 2006. 5 Kainuun asutuksen muistolaatta Paltamon Kiehimänvaaralla. 1600-luvun alussa verotaloja oli Vuottolahdella 10, Saaresmäessä 2, Vuolijoella 7, Säräisniemellä 4, Veneheitossa 4, Manamansalossa 6, Jaalangassa 3, Otermalla 4, Kivijärvellä 4. Kaikkiaan Oulujärven seudun kylissä oli 151 savua vuonna 1604. Vähitellen taloluku kasvoi. 1670-luvulla Veneheitossa oli jo 21 taloa ja Manamansalossa 11 sekä Utajärven Niskan kylällä 8 taloa. 1600-luvulla elettiin vaikeita sota- ja nälkävuosia, joskin Oulujärven rantamaat olivat maataloudelle hallan puolesta varsin edullista seutua. Suuren Pohjan sodan aikana 1715 ja sitten vuonna 1716 Kajaanin linnan joutui venäläisten piiritykseen. Itse asiassa jo vuoden 1712 sarkasota hävitti Kajaania, Sotkamoa ja Kuhmoa. Kajaanin linnan räjäyttämisen lisäksi isonvihan vuodet koettelivat raskaasti myös Oulujärven rantakylien asukkaita. Vaalan alueen kylistä eniten kärsivät 1700-luvun alkuvuosina Säräisniemi, Jaalanka, Kukkola, Veneheitto ja Manamansalo. Oulujokivarren Niskan kylä koki tuhoja syksyllä 1715 ja tammi-helmikuussa 1716. Vihollisen jo poistuttua, omat sissijoukot pakko-ottivat tarvitsemansa huollon paikallisilta. Ison vihan jälkeen 1720-luvulla Säräisniemellä oli kolme taloa, Kukkolassa 7, Veneheitossa 21, Manamansalossa 10, Jaalangassa 8 ja Otermalla 8. Säräisniemen koko pitäjän asukasmäärä oli autonomian alussa noin 1 300 henkeä ja 1800-luvun puolivälissä pitäjän 6 asukasluku oli noin 2 300. Isojaon jälkeen, joka toteutettiin Säräisniemellä vuosina 1849–1876, Säräisniemellä oli taloja 149, torppia 91 ja kruununtorppia 38. Muun muassa perunanviljely oli 1830-luvulla harvinaista Oulujärven ympäristössä – Valpasvuon mukaan Melalahden Antitalon isäntä oli seudun ensimmäinen perunanviljelijä.6 6 Valpasvuo 1954, 75. Niskan kylässä isojako saatettiin loppuun vuosina 1851–1869. Metsästys ja kalastus Metsästys oli pitkään tärkeä elinkeino. Vielä vuonna 1604 Oulujärven seudulla joka jouselta maksettavaksi määrättiin 10 näädännahkaa. Metsästykseen liittyi rajakauppaa Venäjän suuntaan, vaikka se olikin kiellettyä. 1880-luvulla kunnan tapporahaluettelosta löytyvät karhu, susi, ahma, ilves ja kotka. Kunta lopetti tapporahojen maksamisen vuonna 1908. Asutuksen tiivistyessä kalavesien jako alkoi tulla ajankohtaiseksi. 1600-luvun alussa liminkalaisilta yritettiin sulkea oikeus kalastukseen Oulujärvellä, ja vuonna 1649 Pietari Brahen aikana Oulujärvestä tuli sen asukkaiden kalastusaluetta. Ryöstökalastuksen takia lääninhallitus alkoi säätää 1870-luvulla kalastusrajoituksia. Kalavesien yhteisomistusta jatkui vuoteen 1920 saakka, jolloin niitä alettiin jakamaan kyläkuntien kesken. Syntyivät kalastuskunnat. Vuodesta 1938 lähtien ammattimainen kalastus sallittiin vain Oulujärvellä. Voimalaitosrakentamisen tuomat velvoiteistutukset ja muut istutukset ovat turvanneet kalastettavan säilymisen. Kalastuksen merkitystä kuvaa se, että Säräisniemellä oli 1880-luvulla 158 apaja-paikkaa ja kalastukseen osallistui noin 250 henkeä. Nykyään ammattikalastus on hiipunut, mutta kokonaan se ei ole kuollut. Troolaus alkoi Oulujärvellä 1980-luvun alussa. 2000-luvun alussa järvellä troolausta harjoitti yhdeksän venekuntaa ja talvinuottausta kahdeksan ryhmää. Kotitarvekalastajia laskettiin olleen 2 300 ja ammattikalastajia 64. 1990-luvulla Oulujärvestä kehittyi yksi Suomen suosituimmista vetouisteluvesistä. Vetouistelukisat (EM ja SM) ovat kuuluneet pitkään tapahtumiin ja uusimpana vetouistelukisana kuhakilpailu vuodesta 2010. Kesän 2011 vetouistelun SM-kisoihin osallistui 150 venekuntaa. Oulujärvi- ja Oulujoki kauppa-, uitto- ja liikennereittinä Kainuun tervatalous painottui Kuhmoon ja Suomussalmelle, mutta kyllä tervaa poltettiin lännempänäkin. Muun muassa Karjalan talosta Vuolijoen kylästä vietiin 1800-luvun lopulla parhaina kesinä kaksitoista lastia tervaa Ouluun. Jaalangassa poltettiin 1890-luvulla noin 400 tynnyriä tervaa vuosittain, Otermalla saman verran ja Kukkolan kylässä noin sata tynnyriä. 7 Vaalan haminasta tervankuljettajat saivat Niskakosken kuohuihin veneitään ohjaamaan erityisen laskumiehen, koskenlaskijan. Varhaisin tunnettu Oulujoen ammattimainen laskumies oli utajärveläinen Olli Hamara, jolle myönnettiin vuonna 1611 verovapaus, koska hän päivittäin kuljetti veneitä Kajaanin ja Oulun välillä. Koskenlaskijat olivat valtion virkamiehiä. 1700-luvulla heidät asetettiin virkaan kihlakunnan oikeudessa, mutta myöhemmin maaherra nimitti heidät virkaan hakemuksesta. Ennen nimitystä hakijan oli esitettävä käräjillä papintodistus ja takauskirja, jossa kaksi vakavaraista talollista sitoutui omasta ja toinen toisensa puolesta takuuseen laskumiehen mahdollisesti aiheuttamasta vahingosta. Muun muassa Lamminahon isäntä Johan Lamminaho (s.1796) oli laskumies, samoin hänen poikansa Johan (s. 1827) ja Tuomas (s. 1838). Vaalan kunnantalon edessä on kuvanveistäjä Tauno Seppäsen tekemä Laskumies-veistos. Se paljastettiin vuonna 1984. Laskumies on Vaalassa myös arvonimi, jolla vuosittain palkitaan ansioitunut vaalalainen tai vaalalaisia. Ensimmäinen laskumies valittiin vuonna 1984. Tuolloin laskumieheksi valittiin Olavi Siira. Tämän vuoden laskumiehet ovat Suutarikylän luomumaatilaa viljelevät Marja-Liisa ja Pekka Välinen, joiden omistaman Ylitalon vanha navetta on toiminut useana kesänä kyläoopperoiden esiintymispaikkana. Oulujoen jylistessä vapaana Niskakosken koskissa (Kauko, Siitari, Kovero ja Nuojua) tervaveneisiin piti asettaa tervaveneiden keulaan varppeiden lisäksi hatut ja keskilaivaan räppeet vesipärskyjen esteiksi. Tervakuljetusten ollessa vilkkaimmillaan Vaalan haminassa syntyi kiusaus lahjoa laskumiehiä. Siksi maaherra asetti senaatin päätöksellä erityisen nimismiehen valvomaan järjestystä Vaalaan. Vallesmanni teki punaliidulla numeron tervaveneen keulavarppeeseen ja laskumiesten oli laskettava veneet Niskakoskelta numerojärjestyksessä. 1880-luvulla utajärveläiset, etupäässä juuri Niskakosken kylästä alkoivat urakoimaan tervan kuljettamista Niskakoskesta eteenpäin. Heillä oli Oulujoen paikallistuntemusta. Tämä urakointi merkitsi valtion palkkaamien koskenlaskijoiden aseman hiipumista. Vuonna 1892 Vaalaan rakennettiin 87 metriä pitkä ja noin 2,5 metriä korkea sekä saman verran leveä tervavenelaituri. Senaatti teki asiaa koskevan päätöksen maaliskuussa 1892 ja laituri valmistui saman vuoden lopussa. Puulaivojen korvautuminen teräslaivoilla vähensi tervan kysyntää. Kajaaniin vuonna 1904 valmistunut rautatie liitti Kainuun muuhun Suomeen. Se merkitsi osaltaan kuoloniskua tervataloudelle, joskin lopullinen isku tuli 1930-luvun lopun nousukaudella, kun mäntysullipuu alkoi mennä kaupaksi – juuri sellainen keskenkasvuinen mänty, jota tervanteossa käytettiin. Kajaanista rautatie valmistui Kontiomäelle 1920-luvun alussa, ja vuonna 1926 valmistui yhteys Karjalan rataan, kun saatiin rata Sotkamosta Kontiomäen kautta Paltamon Kiehimään. OuluKontiomäki -rata valmistui vuonna 1930. Rautatie vaikutti paljon siihen, 8 että Pelsolle perustettiin varavankila vuonna 1935. Viljelyskelpoisen suursuon raivaaminen vankityövoimalla oli osa 1930luvun maatalousvankilabuumia. Pelsoa oli valtion hätäaputöin useampaan kertaan yritetty valloittaa maatalousmaaksi, ja 1920-luvun ajatus kruununtorpparien voimin tapahtuvasta suon valloituksen loppuun saattamisesta oli 1930-luvulle tultaessa osoittautunut melko lailla toiveajatteluksi. Pelson varavankilan ensimmäinen, legendaarinen johtaja oli Urho Rautavuori. Häntä kutsuttiin Körmyksi. Vankityöllä raivatulle suolle perustettiin toisen maailmansodan jälkeen maanhankintalainmukaisia asutustiloja Säräisniemen ja Muhoksen puolelle kaikkiaan lähes 50. Se oli paikkakunnan suurin yhtenäinen asutusalue. 1800-luvulla Suomessa toimi useita rautaruukkeja myös järvi- ja suomalmin varassa. Oulujoen niskalla Vaalassa oli Myllyrannan ruukki. Ruukkitoiminta perustui valtion tukeen. Oulun lääninkamreeri Carl Gustaf Bergbom sai vuonna 1838 ruukin perustamisluvan Myllyrannan tilalle Niskan kylään. Ruukkiyhtiölle kuuluivat myös Vaalan, Kauvonniskan ja Ahmalan tilat. Harkkohytin raaka-aineena oli Oulujärvestä pitkiin puuvarsiin kiinnitetyillä rautakauhoilla nostettu järvimalmi. Malminottopaikat olivat Kankarin ja Jaalangan välillä: Vene- ja Tähyssaaren luona, Hirvenrinteellä ja Apajakarilla. Myllyrannan ruukissa taottiin nauloja, viikatteita yms. Ruukille perustettiin 1840luvulla rautahytit Vuolijoen Saaresmäkeen Saaresjoen varrelle ja toinen Paltamon Kiveskoskelle vuonna 1852. Apuhytit eivät olleet pitkäaikaisia, eikä Myllyrannan ruukkikaan toiminut kauan. Käytännössä viimeinen toimintavuosi oli 1859. Myllyrannan ruukin Kiveksen apuruukin toiminnan päättymisen lieveilmiönä syntyi Oulujärven merirosvous. Työttömäksi jääneitä ruukin palveluksessa olleita miehiä alkoi vaania Oulujärvellä tervakuljettajia. Rosvot iskivät myös rantatalojen aittojen kimppuun. ”Sivistys on näinä vuosina isosti parantunut muualla pitäjässä paitsi Kiveksen kylässä, jossa myötäänsä pahantekijät virkaansa toimittavat, nyt taas yhtä ahkerasti kuin ennenkin– –”, kirjoitti Oulun Wiikko Sanomat 25.7.1863. Ärjänsaaren lisäksi kopla käytti tukikohtaan Karhusaarta. Rosvoja johtivat Heikki Mulari ja Heikki Karppinen ja Samuel Karppinen. Karppiset olivat kuulun voimamiehen Talas-Eeran velipuolia. H. Karppinen kulki nimellä Patju-Heikki. Muita joukkoon kuuluneita olivat ainakin Körri-Kalle (sukuaan Tervonen) ja Isko Tervonen, Uria Leinonen ja Simon Moilanen. Viimein, vuonna 1867 rosvot jäivät kiinni Ärjänsaaressa ja heidät vietiin Kajaaniin. Seurasi rosvojen julkinen piiskaus Kajaanin torilla. Patju-Heikille kävi kuten Rosvo-Roopelle. Utajärveläinen Hedvig Kaisa Pieniemi ja Henrik Ananias Karppinen vihittiin 5.6.1880 ja entinen rosvopäällikkö asettui Utajärvelle. 1800-luvun lopulla Myllynrannan ruukin tilaa hallinnoi Viktor Åkerblom (1844–1895), jota paikalliset kutsuivat ”Lummaksi”. Åkerblomilla oli monenlaista liiketoimintaa, mutta raudantuotantoa ei enää saatu käyntiin. 9 Vaalaan ja Myllyrannan ruukkiin liittyy myös Suomen ensimmäinen suomenkielinen naisrunoilija Isa Asp, alun perin Luise Asp. Hän syntyi Utajärven Niskan kylässä vuonna 1853. Isan isä Jaakko Asp oli Myllyrannan ruukin kirjanpitäjä ja sittemmin myös väliaikainen isännöitsijä eli tehtaanjohtaja vuosina 1845–1859. Jaakko avioitui Myllyrannassa sisäpalvelijana toimineen Priitta Liisa Puhakan kansa, ja Isa oli avioparin esikoinen. Isa Aspin menehtyi keuhkotautiin vain 19-vuotiaana. Vaalassa on lyyrikolle on pystytetty muistolaatta ja hänestä on tehty kyläooppera Runon lintu ja liekki (teksti Ritva Hakkarainen ja musiikki Risto Vähäsarja). Puolangalla kuntataajamassa on kuvanveistäjä Niilo Rikulan tekemä Aspin patsas. Aspit muuttivat vuonna 1870 Puolangalle, josta Jaakko Asp oli saanut kunnankirjurin toimen. Taiteilija Pekka Halonen vietti kesän 1895 Kivesjärvellä ja siellä valmistui Neiet niemen nenissä. Virpelän rantakalliot ovat mukana myös Halosen maalauksessa Syysmaisema Kivesjärveltä ja Kivesjärven maisema-aihe on myös Vainolaisia vastaan -teoksessa. 7 7 Kiveksen ruukista ei ole kuin rauniot jäljellä, mutta Varisjoen varrella Manamansalon tien varressa oleva Hakasuon mylly ja Taipaleen tila ovat valtakunnallisesti merkittäviä kulttuurikohteita. Paavo Leinonen ja Matti Sihvonen. Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen kokoelmat. Oulujärveen liittyy lukuisia muita taiteilijoita, kirjailijoita ja valokuvaajia Paltamon runoruhtinas Eino Leinosta ruotsalaiseen kreiviin, taideteollisuusmieheen ja taidemaaliin ja -graafikkoon Sparre af Söfdeborgiin eli Loius Sparreen. Vuonna 1894 Säräisniemellä syntynyt Paavo Leinonen oli kirkko-, koriste- ja taidemaalari, joka aloitti taideopintonsa 10 Helsingin Taideteollisuuskeskuskoulussa syksyllä 1914. Opiskeluaikojen ns. Brondan piiristä8 etenkin ystävyys Tyko Salliseen oli merkittävä. Leinosta luonnehdittiin muun muassa 1950-luvun aikalaiskritiikissä, että ”hänen töilleen on ominaista muodon klassinen selkeys ja puhdas maalauksellinen suoritus” sekä toisaalta, että Leinosen maalaukset ovat ”luonnon pohjalta lähteneitä ja niissä on hyvin vahvana ilmenevää elämystä”. Taiteilijan 1950-luvun töihin kuului muun muassa Vaalan kunnanviraston kokoushuoneeseen (alkujaan valtuuston, nykyisen kunnanhallituksen kokoushuoneen päätyseinällä) valmistunut Tervamiesten lähtö (2m x 5,3m ).9 8 Ylä-Brondiiniin Etelä-Esplanadi 20:ssä kokoontuneet taiteilijat mm. Jalmari Ruokokoski, Tyko Sallinen, Rudolf Koivu, Kasmir ja Eino Leino etc. 9 Tervamiesten lähtö valmistui v. 1957. Ks. Muhos nro 7/1960. 10 Oopperan musiikin sävelsi Risto Vähäsarja. Hän on säveltänyt useita muita Vaalassa toteutettuja kyläoopperoita. Vaalalaisen oopperaharrastuksen kehittäjänä keskeinen asema on ollut Helena Haatajalla (o.s. Vähäsarja). 11 Halosella on useita hittejä eri artisteille (Sydämeni joulun teen, Rentun ruusu, Surun pyyhit silmistäni, Ota lähellesi etc.) Neittäväläisestä taiteilija Olli Seppäsestä esitettiin Vaalassa kesällä 2011 kyläooppera.10 Neittävän koululla oli myös Seppäsen töiden näyttely, jossa oli esillä 47 työtä (mm. muotokuvia ja maisemamaalauksia). Vuonna 2000 Manamansalossa avattiin tällä hetkellä tunnetuimman manamansalolaisen, muusikko ja säveltäjä Kassu Halosen Taidetalo. Taidetaloksi kunnostettiin ja muutettiin Manansalon vuonna 1997 lakkautettu koulutalo. Suuren suosion etenkin viime vuosina nimekkäiden esiintyjien takia saavuttaneita Manamansalon saaripäiviä on vietetty vuodesta 1990 alkaen. Halosen sävellystyön11 lisäksi Taidetalossa järjestetään kesäisin myös kuvataidenäyttelyjä. Muun muassa kesän 2011 taiteilijat olivat paikallinen valokuvaaja Pekka Homanen, joka debytoi kuvanveistäjänä sekä grafiikkatöillään Taina Kokkonen ja Hannele Pussinen lyijylasiteoksillaan. Toisessa entisessä Vaalan koulurakennuksessa Kankarin koululla avattiin keväällä 2010 myös näyttelytoiminta. Kankarin taidehuvilan isäntä on pitkään Suomessa asunut marokolaissyntyinen kuvataiteilija (graafikko ja taidemaalari) Ben Allal Ayad. Kankarin näyttelyn kesän 2011 taiteilijoihin kuuluu muun muassa manamansalolaislähtöinen graafikko Juho Karjalainen. Manamansalo on tunnettu virkistyskalastus- ja retkeilyalue. Metsähallitus perusti saarelle vuonna 1972 luonnonhoitometsän, johon liiettiin myös aikaisemmin perustettu 27 hehtaarin Rapsunkankaan aarnialue. Leirintäalue siirrettiin Peurajärveltä Teeriniemeen vuonna 1973. Teeriniemestä onkin kehittynyt yksi maamme merkittävimmistä asuntovaunu- ja matkailuautokohteista. Oulujärven vapaa-aikakeskuksella on 200-paikkainen matkailuvaunualue. Oulujärven Vaalan puolella syntyi Oulujärven melontakeskus Leader-hankkeena vuonna 2010. Keskus sijaitsee Oulujoen luusuassa ja siihen kuuluvat vanhat Oulujoen uiton rakennukset: uiton maja, sauna sekä kanottitalli ja makasiini. Palaan hieman kaivosteollisuuteen. Otanmäki tunnetaan nykyään vaunutehtaastaan. Vaunutehdas on jatkoa Otanmäen teolliselle perinnölle. Otanmäen uumenista löytyi rikas 11 malmisuoni vuonna 1938, mutta esiintymän hyödyntämiseen päästiin vasta sodan jälkeen. Valtiojohtoinen Otanmäki Oy perustettiin vuonna 1950, ja kaivoksen toiminta käynnistyi vuonna 1953. Vanadiinitehdas valmistui vuonna 1956. 1970-luvun öljykriisi ja malmin louhintasyvyyden kasvu alkoi tuoda kaivostoiminnalle synkkiä pilviä. Vuonna 1985 olisikin edessä vanadiinin tuotannon loppuminen ja kaivoksen sulkeminen. Rakennusmuutosta ennakoiden konepajateollisuuteen aloittaminen vuonna 1982 on pitänyt Otanmäessä kuitenkin teollista toimintaa. Siikajoen uittokanava Oulujoen varren talonpojat osasivat rakentaa erinomaisia lauttoja tavarankuljetukseen jo 1600luvulla. Veslalautoilla12 kuljetettiin 1800-luvun lopulla Vaalasta Ouluun esimerkiksi paperipuulasteja. Nimitys tulee lautan ohjaamiseen käytetystä järeästä puisesta melasta eli veslasta. Puun irtouitto alkoi voittaa alaa 1800-luvun lopulla. Oulujärven uiton alkuvaiheet ulottuvat 1850luvun puoliväliin. Ensimmäinen rautarunkoinen varppialus Vaala ilmestyi Oulujärvelle vuonna 1877. Uitto toi paljon työtä – enimmillään Oulujoen Uittoyhdistyksellä oli ennen talvisotaa työssä yli 2 000 henkeä. Vielä 1970-luvun puolivälissä puuta kulki nippu-uittona yli 900 000 kuutiometriä kesässä, mutta seuraavan vuosikymmenen alussa enää noin 300 000 kuutiota. Oulujärven viimeinen uittokesä oli 1991. 12 Veslalautta rakennettiin yleensä 20 metrin pituisista rungoista noin 10,7 metrin leveäksi ja sidottiin vitsaksilla koivuisiin ruotareihin. Lauttojen molemmin puolin rakennettiin veslapenkit eli salvetut ja vitsaksislla lujasti sidotut lavat. Lauttaa ohjattiin vaslapenkkien puupollarien välissä liikuteltavalla lähes 10 metrin pituisella melalla eli veslalla. Veslan varteen tarvittiin 4–6 miestä. 1800-ja 1900-lukujn vaihteessa muun muassa säräisniemeläisiä kulki metsä- ja uittotöissä Kemijoella. Vuosisadan taitteessa metsä- ja uittotöitä alkoi olla yhä enemmän tarjolla myös kotikonnuilla. Siikajokivarresta kauppias Henrik Mennander alkoi ostella tukkeja 1890-luvulla Muhokselta, Utajärveltä ja Vaalasta. Raahelainen teollisuusmies Arthur Lagerlöf pyrki puuvarakuljetusten tehostamiskesi samaan 1800-luvun lopulla rautatien Oulujärven Käkilahdesta Lapin Tuomiojan asemalle. Kun hanke ei toteutunut, Lagerlöf alkoi suunnitella uittokanavaa Oulujärveltä Siikajokeen. Asiaan tarttui nyt myös senaatti, joka 7.11.1898 päätti rakentaa uittokanavan Oulujärvestä Siikajokeen. Tämä kanava rakennettiin sitten hätäaputöinä vuosina 1903–1907, mutta ensimmäisiä uittoja tehtiin jo 1903. 13 kilometriä pitkää kanavaa oli rakentamassa noin 200 miestä. Suurimmillaan uittomäärät olivat vuonna 1908, jolloin uitettiin yli 300 000 tukkia. Kanavan pääasiallisin käyttäjä oli Raahen Puutavara Oy (pienemmässä määrin myös toiminimi Juselius). Kanavan käyttöaika jäi aika lyhyeksi. Kanavan viimeinen uitto tapahtui vuonna 1926. Syinä oli Painuanlahden mataloituminen, välivarastoinnin nostattamat kustannukset ja raahelaisen puutavarabisneksen hiipuminen. Kanavan jäänteitä on vielä maastossa nähtävissä samoin kuin muutamat kallioleikkaukset. 12 Kanavan rakentaminen ja ylipäänsä uittotyöt vaikuttivat aikanaan keskeisellä tavalla Säräisniemen työväenliikkeen kehitykseen. Veneheiton työväenyhdistyksen alkutahdit ajoittuvat jo vuoteen 1905. Veneheiton yhdistyksen alkuvuosien kärkinimi oli Kalle Korhonen (s. 1878), pienviljelijä Veneheiton Nivasta. Hän oli paikkakunnan koulu- ja osuustoimintamies, ja valittiin SDP:n kansanedustajaksi vuonan 1917. Vuoden 1918 kuohunnan aikana Korhonen siirtyi Neuvosto-Venäjälle. Hän toimi sittemmin Uhtuan piirin toimeenpanevassa komiteassa, joutui 1930-luvun lopulla Stalin vainojen uhriksi. Korhonen vangittiin 30.11.1937, tuomittiin tammikuussa 1938 ja ammuttiin Karhumäessä 11.2.1938. Käkisaari näkyy vanhoissa kartoissa Käkiniemenä. Önkkörin kanava13 erottaa Käkisaaren mantereesta. Kanava ulottuu Käkilahdesta Paavonlahteen. Käkilahden kanava kuuluu valtakunnallisesti arvokkaisiin kulttuurihistoriallisiin ympäristöihin. Isovihan aikaan 1700-luvulla venäläissotilaat kulkivat paljon Oulujärvellä. Käkiniemen kiertäminen Ärjänselän kautta ei ollut turvallista myrskyjen takia. Jokainen sotilas kaivoi ”miekanmitan miestä kohti” kertoo perimätieto.14 13 Oulujärven rannalla: Perinnetietoa Käkilahden, Käkisaaren ja Kallionperän kylistä 2005, 25–26. 14 Sotilaat kaivoivat Käkinemen kannaksen läpi kaivannon ns. Önkkörinkanavan Käkilahdesta Önkkörinnimeeen. Kanavasta tuli 300 metrin mittainen ja näin Käkiniemestä tuli saari, Käkisaari. Nykyisin kanava on melkein kasvanut umpeen ja se vaikuttaa Käkilahden kasvustoon ja vedenlaatuun. Kainuun ympäristökeskus ja paikalliset asukkaat ovat ajamassa kanavan ruoppaamista, jotta Käkilahden vedenlaatu paranisi ja umpeenkasvaminen hidastuisi. Jäkälännosto Manamansalon, Säräsieniemen ja Nuojua-Neittävän alueen elinkeinoihin on kuulunut jäkälännosto. Ensimmäisiä tietoja kaupallisesta jäkälännostosta on 1910-luvun lopulta, mutta elinkeino laajeni vasta 1930-luvulla. Ensimmäisiä vientiliikkeitä Säräisniemen- Neittävän – Rokuan alueelta olivat turkulainen A. A. Bergelin ja Leidenius ja 1930-luvulla Iivari Suorsa. Oululaiset Harry Andtback ja Kalle Viitanen alkoivat välittää jäkälää Rokuan alueelta 1940-luvun lopulla. Paikallisista ammattimaisesta jäkälännostosta mainittakoon Eino, Arvo ja Lauri Anttonen. 1950-luvun lopulla alettiin käyttää koneellista kastelua, jolloin nostoaikaa voitiin itse säädellä. Jo 1970-luvulla Vaala tuotti jäkälää toiseksi eniten koko maassa – ykkösenä oli Hailuoto. Nykyään Neittävällä toimii Nord-Moos Oy, joka on keskittynyt jäkälän nostoon ja jalostukseen sekä jäkälätuotteiden vientiin. Keskeiset vientimarkkinat ovat Keski-Euroopassa. Oulujoen matkailun historiaa Suomen Matkailuyhdistyksen (SMY) aloittaessa toimintansa vuonna 1887 kuului sen ensimmäsiin matkailureitteihin matka Viipurista Itä-Suomen kautta Kajaaniin ja Ouluun ja sitten rautateitse takaisin etelään. Kajaanista pääsi Vaalan höyrylaivalla ja Vaalasta Ouluun tervaveneellä. Matkalainen saattoi yöpyä Vaalassa joko Paason majatalossa eli nykyisessä Ahmalassa tai hieman alavirtaan Vaalasta, Lamminahossa. Koskivene kiitää Oulujoella. Fortum Oy / Leppiniemen voimalaitoksen kuva-arkisto. Koskimatkailun15 lisäksi 1800-ja 1900-luvun taitteessa turisteja veti Oulujärven seudulle Oulujoen lohi – voidaan puhua lohiturismista. Kalastusmatkailun kehittäjänä pioneerityötä teki kajaanilainen tehtailija Herman Renfors ja sittemmin oululainen Snellmanin kauppahuone. 1890-luvulla vieraita oli parikymmentä vuosittain; Niskalla muun muassa 22 vuonna 1895, joista brittejä 12.16 Matkailun kehittyessä matkailijayhdistys hankki omia veneitä ja majoituspaikkoja. SMY:n hankki ensimmäisen veneensä Niskajoelle vuonna 1906 – yhdistys osti hyväkuntoisen tervaveneen, varusti sen mukavalla sisustuksella ja palkkasi kaksi luotettavaa laskumiestä – Heikki Kukkoahon ja Heikki Kurttilan, jotka kymmenen viikon aikana pari kertaa viikossa tekivät matkan Vaalasta Muhokselle. Vaalan 15 Vielä 1960-luvun alussa koskenlaskua matkailullisessa mielessä oli vielä Kuhmossa, mutta mielenkiinto oli laimeaa. KS 15.3.1963. 16 Lamminahossa majailleista englantilaisista urheilukalastajista tarkemmin mm. Korhonen 2000. Jylhämästä yhdistys hankki ensiksi Uutelan tilan ja sitten vuonna 1926 se vuokrasi matkailuhotelliksi Ab Uleå Oy:n omistuksessa olleen suuren kaksikerroksisen talon, josta kehittyi Vaalan hotelli. Parhaimmillaan (v.1938) hotelissa yöpyi kesän aikana yli 2 000 vierasta. Kesäisin toiminut hotelli jatkoi toimintaansa senkin jälkeen kun rautatieliikenne alkoi vuonna 1930. Ahmalan hotelli paloi talvisodan Vaalan pommituksissa helmikuussa 1940, eikä sitä rakennettu uudestaan. Koskimatkailu eli jossain määrin 1940-luvulle. Loppuvaiheeseen liittyi traagisuutta. 2.8.1944 Oulun varuskunnan alueelta huviretkelle lähteneelle venekunnalle sattui iltamyöhään Leppiniemessä onnettomuus. Vene törmäsi suistopuomin kannatinvaijeriin, katkesi ja upposi. Onnettomuudessa menehtyi kolme sotilasta ja kolme lottaa.17 Suurin hukkumisonnettomuus Oulujärvellä tapahtui vuolijokisten kirkkovenematkalla mikkelin aikaan vuonna 1864. Kuusitoista nuorukaista hukkui syksyiseen Oulujärveen. ”Paljon huomiota herätti Pöllin surullinen tapahtuma, kauan kerrottiin sitä kansassa. Sanottiinpa paikalla kummittelevankin. Ruumiintuojaa wastaan oli talwella Pöllien luona tullut jokiwene, jossa näkyi päitä, mutta kohdalle tultuaan se kahtena lintuna ohi lensi. Wielä nytkin kohoawat yksinäiset Pöllit surullisine muistoineen Oulujärvestä, Sorsaniemen edustalla, ja wanhat ihmiset kertowat kuudentoista nuorukaisen surmasta niiden luona”, kirjoitti Kaikuja Kajaanista 1.12.1914. 17 Kersantti Kaarlo Henrik Nurro s. 1907, alikersantti Eino Emil Järvelin s. 1921, korpraali Eino Fredrik Kuusisto s. 1921, lotta Sylvi Niemi s. 1911, lotta Alma Ikonen s. 1916 ja lotta Anna Poutiainen s. 1917. 18 Tilan perusti Niskakylänkylän Hyrystä eli Pyyköstä muuttanut torppari Vasilius Mikonpoika Pyykkö( 1711-1785 ). Juho Vaalasta (1729–1806) tuli isäntä 1795. Aluksi Lamminparras, sitten Lammi tai Lamminaho. Nykyisin Oulujärven alueen matkailu elää voimakasta kehittymisen aikaa. Matkailupalveluja ja järven virkistyskäyttöä on kehitetty viimeisen parin vuosikymmen aikana. On tasokkaita leirintä- ja karavaanari-alueita, venesatamia ja esimerkiksi kanoottikeskus. Oulujärvellä ja sen ympäristössä on paljon katsomisen ja kokemisen arvoista: on kulttuurikohteita ja luonnon rauhaa, tapahtumia ja kilpailuja. Moni nauttii Oulujärven luonnosta kesämökillään. Uutelan ulkomuseoalue perustettiin voimalaitosten rakentamisen yhteydessä. Entisen maalaistalon, lohenkalastuspaikan ja matkailumajan alueelle tehtiin vierasmaja ja alueelle koottiin Oulujärven ympäristöstä vanhoja rakennuksia: 1700–1800-lukujen rakennusperinnettä. Lamminaho on ainutlaatuinen Oulujokilaakson talonpoikasta asumis- ja maatalouden harjoitusta kuvaava kokonaisuus. Tila syntyi 18uudistalona 1750-luvulla. Lamminahon rakennusryhmä Oulujoen törmällä muodostuu 30 rakennuksesta. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvun lopulta. Päärakennus on vuodelta 1813. Pirtti oli 1900-luvun alkuun savupirtti. Kurenkosken kivistä tehty suuri, kolmenkymmenen leivän uuni valmistui vuonna 1908. Lamminahon kaikki rakennukset ja esineet ovat talon alkuperäistä esineistöä. Se on talomuseo, perinnepäivien pitopaikka, kokouspaikka ja siellä on tehty elokuvaa ja esimerkiksi kuluneena kesänä ulkorakennukseen uusittiin pärekatto kansainvälisen työleirin toimesta. 15 Utajärven Niskan kylän Ruotsin vallan ajalla perustetut talot. Lähde: Utajärven vaiheita 1984, 104. Vuolijoen Riihipiha on jatkuvasti täydentyvä ulkoilmamuseo, jonne on koottu 1990-luvun alusta lähtien talonpoikaista rakennusperintöä. Muualta siirrettyjen rakennusten varaan rakentuvan museon luonne on tietenkin kahtalainen. Ulkoilmamuseo säilyttää rakennusperintöä ja kuvaa alueen asumis- ja elintapoja. Toisaalta rakennusten siirrot pirstovat alkuperäistä rakennusmiljöötä. Säräisniemen kotiseutumuseota alettiin puuhaamaan vuonna 1957. Kotiseutuyhdistys perustettiin maanviljelijä Vilho Valtasen talossa Säräisniemellä 1.12.1957. Museotoiminta alkoi 1960-luvun alussa kirkon lähistöllä olleessa viljamakasiinissa, josta toiminta keskitettiin muutamaa vuotta myöhemmin Vaalan vanhimpaan koulutaloon – Säräisniemen vanhaan koulutaloon.19 19 Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen perustamisasiakirjan allekirjoittivat Vilho Valtanen, Aino Leinonen ja Kerttu Numminen. 20 Säräisniemen seurakunnan perustamiskirja allekirjoitettiin 5.12.1864. Säräisniemen kappeliseurakunta perustettiin Paltamon emäseurakuntaan vuonna 1779.20 Säräisniemen kirkko on alun perin kälviäläisen kirkonrakentaja Jaakko Suonperän suunnittelema. Kirkkorakennus valmistui vuonna 1781. Kirkkotarhan hautausmaa on suunnilleen samalta ajalta. Kirkon rakennustyö alkoivat jo syksyllä 1768, mutta ne keskeytyivät, koska säräisniemeläisillä ei ollut kirkon rakentamiseen vaadittuja piirustuksia. 16 Työt jatkuivat vasta vuonna 1779. Kellotornin suunnitteli Jaakko Riff ja se valmistui vuonna 1793. Kirkko muutti aika tavalla muotoaan 1890luvun lopun remontissa – kirkkoon lisättiin itäsiipeen sakasti ja etelä- ja länsisivuille eteiset. Paltamon kuvakirkko valmistui vuonna 1726.21 Vuolijoen kansallisromanttista henkeä ilmentävä arkkitehti John Stenbäckin suunnittelema kirkko on vuodelta 1906. 21 Sen rakentaja oli Johan Simonpoika Knubb. Alttaritaulu on Margareta Capsian käsialaa ja katto- ja holvimaalaukset vihantilaisen Emmanuel Granbergin käsialaa 1770- ja 1780-lukujen taitteesta. Vaala on osa Rokuan Geoparkkia, johon kuuluvat Rokuan, Oulujärven ja Oulujokilaakson alueet. Se sai ensimmäisenä suomalaisena alueena UNESCO:n suojeleman Geopark-verkoston jäsenyyden. 433 hehtaarin suuruinen Rokuan kansallispuisto perustettiin jo vuonna 1956. Kansallispuisto on osaksi Vaalan puolella. Varsinainen Rokuanvaara on suurimmaksi osaksi Utajärven ja Muhoksen kuntien alueella. Rokuan retkeilyalueelle suunniteltiin matkailuhotellia ja urheiluopistoa Ahveroisen rannalle 1950-luvulla. Rokua-talo avasi ovensa vuonna 1973, ja Rokuan kuntokeskus avasi ovensa tammikuussa 1982. Oulujärven rannat ovat saaneet vuosikymmenien saatossa merkittävän kesämökkiverkoston. Vuonna 1971 Vaalassa oli kaikkiaan 335 kesäasuntoa. Vapaa-ajan asukkaat ovat Vaalan kunnalle merkittävä voimavara, koska Vaalassa on noin 1 800 vapaa-ajan asuntoa, joista noin 1 500 on ulkopaikkakuntalaisten omistuksessa. Vaalassa vapaa-ajan asukkaat on haluttu aktiivisiksi osaaikavaalalaisiksi perustamalla mökkiläistoimikunta linkiksi kunnan ja vapaa-ajan asukkaiden välille. Suomen sodasta Lapin sotaan Pohjois-Pohjanmaan siirtyi sotaväen ylläpidossa ruotuarmeijaan vuonna 1730-luvulla. Kajaanin lääni patistettiin ruotujakolaitokseen vuosien 1755–1756 valtiopäivillä. Siitä tuli tosin väliaikainen, ja Kainuussa siirryttiin vakituiseen sotamiehen pitoon vasta vuonna 1788. Vuosien 1805 torpankatselmusten ja vuoden 1806 ruotuluetteloiden mukaan Säräisniemellä, Kukkolassa, Veneheitossa, Manamansalossa, Otermalla ja Jaalangassa oli yhteensä 11 ruotua. Jos Vuolijoki ja Saaresmäki lasketaan mukaan niin 16 ruotua. 17 Talokohtainen sotilasrasitus väheni 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Kainuussa oli vuonna 1799 172 ruotua. Suurimmillaan syrjäkulmien uudisasutusalueilla ruotuun saattoi kuulua 11 taloa. Oulujärven rantamilla ruodun muodosti keskimäärin 4–6 taloa. Lähde: Romppainen 2008, 249. 18 Paltamon pataljoonan nostomiehet 1798. OMA, Kajaanin kihlakunnan kruununvouti. BIII:23. Suomen sodassa 1808–1809 Kajaanin pataljoona liitettiin keväällä 1808 Oulun eteläpuolelle vetäytyneen Suomen armeijan uudelleenorganisoinnissa perustettuun eversti 19 Sandelsin komentamaan 5. prikaatiin. Kajaanin pataljoonan tie vei Pulkkilan taistelusta Savon rintamalle.22 22 Oulun seutu oli Suomen armeijan keskeinen huoltokeskus. Sotatilanteen käännyttyä keväällä 1808 Savonlinnan keskusvarastosta kuljetettiin tavaraa pääarmeijalle pohjoiseen. Hevosten puutteen vuoksi muonakuljetuksia suunnattiin Nissilästä Vuolijoelle odottamaan vesiteiden aukeamista ja vesiteitse tapahtuvia kuljetuksia Ouluun. Kuljetusta varten myös säräisniemeläisten oli hankittava lastiveneitä. Oulun läänin kuvernööri lähetti Paltamon nimismiehelle 16.6.1808 kirjeen, jossa määrättiin ”keräämään kaikki kihlakunnan käyttökelpoiset veneet, jotta ne tarvittaessa olivat käytettävissä ilman viivytystä”. Huoltokuljetuksia (mm. elintarvikkeita) kulki Säräisniemen kautta myös Kajaanista Ouluun makasiineihin. 23 Pelkoa vahvisti venäläisten käsistä karanneen hyrynsalmelaisen Paavo Hulkkosen kertomukset suuresta venäläisestä sotaväestä, joka olisi ollut matkalla Arkangelista Vienan Kemiin ja sieltä edelleen kohti länttä. Todellisuudessa joukko oli matkalla Vienanmeren luostarin, Solovetskin luostarin suojaksi. Elokuun lopulla tietoja tihkui Vienasta Hyrynsalmen ja Sotkamon suuntaan valmisteilla olleesta tiestä. Kainuulaiset pelkäsivät hyökkäystä idästä Kajaanin kihlakunnan vesireittejä pitkin Säräisniemi–Oulu -maantielle. Sotilaita kulki Säräisniemenkin kautta moneen suuntaan sodan aikana. Yksi tarina on erään Manamansalon suuntaan matkalle olleen venäläisosaston majoittumisesta Juusolan taloon, jossa sotilaat tappoivat talon lehmän. Joukon mukana ollut upseeri tosin antoi isännälle 40 ruplaa. Juusolan renki Mylly-Esa joutui venäläisten kuormarengiksi. Sota toi kyytivelvollisuuksia talonpojille ja sodalla oli myös muita välillisiä vaikutuksia. Kainuussa pelättiin kesällä 1808 venäläisten avaavan uuden rintaman Vienan Karjalasta Oulujärven suuntaan.23 Koljonvirralta eversti Sandels määräsi 22.10.1808 Oulujärven seudun veneet hävitettäväksi, jotta vihollinen ei voisi niitä käyttää Oulujärven ylitykseen. Sandelsin kirjeessä mainitaan esim. Käkilahti, Vuottolahti, Vuolijoki, Salonsaari eli Manamansalo, Koutaniemi ja Paltaniemi. Venäjän keisari Aleksanteri I teki laajan kiertomatkan Suomeen vuonna 1819. Oulujärven rannalla keisari nautti aamiaisen Vuolijoella Haapalan tilan uudessa tallissa ennen purjehdustaan myrskyisellä Oulujärvellä Vuolijoelta Kajaaniin. Keisarillinen vierailu liittyy kertomuksia verenperinnön jäämisestä seutukunnalle. Jos kaikki jälkeläishaarat ovat totta, niin keisarilla on ollut melkoista kiirettä. Venäjän tsaarin Vuolijoella käyttämä Haapalan talli siirrettiin vuonna 1827 Paltamon kirkolle, kuvakirkon viereen. Säräisniemeltä Rokuan ja Utajärven kautta Ouluun menevää maantietä alettiin 1800-luvun lopulla kutsua keisarinteiksi. Aleksanteri I matkaan tehdyt valmistelut olivat tien saaman uuden nimen taustalla, vaikkei tsaari koskaan saapunutkaan Säräisniemelle. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf matkusti talvella 1622 Liivinmaan sodasta Viipurin kautta Tukholmaan kyseistä reittiä. Kansalaissodan melskeet eivät välittömästi Säräisniemeä koskeneet. Säräisniemeläisiä oli rintamalla lähinnä Kajaanin Sissirykmentin joukoissa. 20 Kesään 1918 liittyy yksi erityinen sotilasretki. Vapaussotaan tullut saksalaisen Rüdiger von der Goltzin divisioonan yksi joukko-osasto teki tiedustelu- ja suhdetoimintaretken Pohjois-Suomeen. Osasto24 tuli junalla Ouluun kesäkuun 7. päivänä 1918. Oulusta matka jatkui Oulujokilaaksoa pitkin Vaalaan, jonne osasto saapui 13.6. 1918. Osa kalustosta ja marssisairaat sotilaat kuljetettiin Vaalasta proomuilla Kajaaniin, muiden jatkaessa marssien kohti Kajaania ja sieltä Nurmekseen. 24 Osastoa komensi eversti von Tschirsky. Suomalaisena yhteysupseerina oli majuri Harald Öhquist. Kajaanissa jääkäri Witt hukkui mentyään soutelemaan. Hänet haudattiin Kajaanin sankarihautaan. Talvisodassa säräisniemeläismiehet taistelivat etupäässä Suomussalmen ja Kuhmon rintamilla IV Kenttätäydennysprikaatin kolmannessa komppaniassa päällikkönään Valdemar Ylönen. Säräisniemen sankaripatsaan paljastustilaisuus 24.6.1953. Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen kokoelmat. Talvisodassa Vaalaa pommitettiin useampaan otteeseen. Vihollisen tavoite oli katkaista rautatieyhteys. Oulujoen yli johtanut silta saikin osuman, mutta se korjattiin pikaisesti liikennöitävään kuntoon. Nimisjärven lentokenttää rakennettiin jo talvisodan aikana, mutta Vaalassa talvisodan aikana olleet ruotsalaiset vapaaehtoiset hävittäjälentäjät toimivat Nimisjärven jääkentältä. Vaalan taivaalla nähtiin myös ilmataistelu. Ruotsalainen hävittäjä-ässä, vänrikki Einar Theler pudotti Gloster Gladiator koneella kaksi venäläistä pommikonetta 7.3.1940. Lisäksi vänrikki Salwen ampui 20.2.1940 venäläistä SB-2 konetta Vaalassa, jolloin kone häipyi rajan taakse, yksi miehistön jäsenistä hyppäsi varjolla ja joutui vangiksi. Vänrikki Salwen vaurioitti venäläistä SB-3 konetta Vaalan itäpuolella vielä 8.3.1940. Ruotsalaisten vapaaehtoisten muistolaatta kiinnitettiin Vaalan kunnanviraston 21 ulkoseinään 27.4.1990. Tilaisuudessa oli läsnä talvisodan aikainen Oulun ja Vaalan lentotukikohtien päällikkö, kersantti sittemmin majuri Bertil Östbo. Talvisodanaikaisia pommeja löytyi Vaalasta Oulujoen voimalaitostöiden aikana. Poukamonkankaalta ja radan varresta tehtiin useita löytöjä. Viimeksi Nahkasalmen alikulkusillan työmaalta kaivettiin suutariksi jäänyt lentopommi vuonna 1996. Eräs jatkosotaan liittyvä Oulujärven alueetta koskeva erityispiirre on itäkarjalainen opettajaleiri Mieslahden opistolla joulukuusta 1941 toukokuuhun 1942. Mieslahden jälkeen leiri jatkoi Jämsän kristillisessä kansanopistossa ja sitten Rauman seminaarissa. Tohtori, sittemmin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Matti Koskenniemi oli leirin johtaja ja toimi myös opettajana. Tosin ihan alkuvaiheessa opettajaleiriä johti sotilasvirkamies, seminaarinjohtaja, filosofian tohtori M. Hela ja luutnantti Koskenniemi oli kasvatuspäällikkönä. Opettajavoimia saatiin Kajaani seminaarista ja kansaopistolta, mutta opettajia jouduttiin keräämään lkp-määräyksillä tai lottakomennuksilla. Oppilaista, joita alkuaan oli 83 oli vienalaisia 1, aunukselaisia 55, lyydiäläisiä 6, vepsäläisiä 11, inkeriläisiä 5 ja suomalaisia 5. Suomalaisista yksi oli Ruotsin Länsipohjassa vuonna 1921 syntynyt neito, joka sodan jälkeen jäi Suomeen ja toimi Vaalassa yli 30 vuotta opettajana. Kirsti Thure sittemmin Bisi oli aloittanut Petroskoissa opettajainstituutissa opinnot vuonna 1939, ja valmistui opettajaksi toukokuussa 1941. Suomalaisten miehitettyä Itä-Karjalan Aunuksessa ollut Thure toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon tehtävissä väestön henkikirjoituksessa ja saatuaan tiedon mahdollisuudesta päästä Suomeen opettajaleirille, tuli sitten Kainuuseen Mieslahteen tammikuussa 1942. Thure tuli Mieslahteen yhdessä Sura Petrovnan kanssa. Ture jatkoi koulutuksen loppuun ja sai yläkansakoulunopettajan pätevyyden Rauman seminaarista kesällä 1944. Aleksi Väisänen, entinen Jeffrimoff, Kontokin Kenttijärveltä kotosi ollut, Kajaanin seminaarista kansakoulunopettajaksi valmistunut, heimoretkille osallistunut, Utajärvellä/Vaalassa opettajana elämäntyönsä tehnyt oli myös niitä suomalaisia kansakoulunopettajia, joka palveli Itä-Karjalan miehityshallintoa opettajana. Väisänen oli lukuvuoden 1942–1943 opettajana Aunuksessa Petäjäselän kansakoulussa. Väisänen oli muuten monen muun ohella innokas kalamies – nimenomaan Oulujoen lohestaja ja hänellä oli myös limonaditehdas Vaalassa. Mieslahden kansanopisto oli myös talvisodan jälkeen kesällä 1940 suomussalmelaisten siviilisotavankien, ns. Kintismäessä leiriltä kotimaahansa palautettujen karanteeni- ja kuulusteluleiri. Vangeista puheen ollen Säräisniemen Pelson varavankila oli sotavankileiri sekä talvi- että jatkosodan aikana. Valtaosa talvisodassa Pohjois-Suomessa vangituista puna-armeijan sotilaista oli sotavankeudessa Pelsolla. Pelso toimi sotavankileirinä uudelleen vuosina 1941–1942. Varavankilan jatkosodan suomalaisvangeista huomattavin osa oli sotilasvankeja. 22 Rokuan metsätöihin liittyy jatkosodan ajalta sellainen erikoisuus, että muutamia kymmeniä puolalaisia pakkotyöläisiä oli ns. nokisavotassa vuonna 1943. Tuolloinhan hakattiin latvapalossa jatkosodan alla tuhoutunutta Rokuan metsää. Nimisjärvelle raivattu maakenttä oli sotilaallisessa käytössä jonkin verran syksyllä 1944 Lapin sodassa. Kosket jauhamaan sähköä Voimalaitosrakentaminen toi sodan jälkeen työtä ja vilskettä Oulujokivarteen, alueen väkimäärä kasvoi huomattavasti ja kuntien veropohja kohentui. Koneita ja ajoneuvoja voimalaitostyömaalle saatiin hankittua Yhdysvaltain armeijan ylijäämävarastoista, mutta silti rakennustyö vaati osaavia käsiä. Vaalan Jylhämässä oli marraskuussa 1947 töissä 2 200 henkilöä. Oulujoki Oy:n rakennusosaston johtaja oli DI Lauri Laurila, joka johti Jylhämän, Nuojuan, Utasen, Ämmän, Aittokosken ja Seitenoikean voimalaitosten rakentamisesta vuosina 1946–1961. Jylhämän voimalaitoksen I koneisto tuottamassa sähköä. Fortum Oy / Leppiniemen voimalaitoksen kuva-arkisto. Voimalaitosrakentamisen yhteydessä Oulujoki Oy otti jo pitemmän aikaa Vaalassa käyttämättömänä seisoneen Toppila Oy:n (aik. Uleå-yhtiön) sahan käyttöönsä. Sahaus loppui vuonna 1956 ja laitos purettiin vähän myöhemmin. 1980-luvulla alueelle syntyi Sahanrannan asutusalue. Oulujoen valjastaminen sähköntuotantoon muuttui maisemia suuresti etenkin Utajärvellä tehtyjen suurten louhinta- ja maansiirtotöiden vuoksi. Myös Jylhämässä, josta yläjuoksun voimalaitosrakentaminen aloitettiin ympäristön muutokset olivat suuret. Marion 7400 aloitti työnsä lokakuussa 1950 Vaalan kurkussa kaivaen Oulujärven säännöstelykanavaa. 23 Sen jälkeen yli 500 tonnin painoinen kaivurijättiläinen nähtiin muillakin työmailla. Arkkitehti Aarne Ervi, professori Alvar Aallon oppilas ja kollega, Oulujoki Oy:lle suunnittelemien voimalaitosrakennusten ja asuinyhdyskuntien arkkitehtuuri oli modernia ja ajatonta. Ervin arkkitehtuuria vaalitaan Oulujokilaaksossa. Yksi edustava Ervin asuntorakentamisen elävä muistomerkki on Nuojuan voimalaitoksen johtajan asunto. Maaseudun noususta hiipuvaan maaseutuun Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen maaseutu eli ripeän kehityksen kauden ennen kuin elinkeinorakenteen muutos leikkasi kehityksen siivet. Sodan jälkeinen asutustoiminta, vanhojen tilojen peltoalan kasvu, maa- ja metsätalouden kehitys, Oulujärven ympäristössä myös teollinen kehitys, haja-asutusalueiden palveluvarustuksen kehittyminen maanteistä kouluihin, kirjastoautoista rahoituspalveluihin ja puhelimista sähköön loivat uskoa tulevaisuuteen. Elinkeinorakenteen muutoksen rajuutta voi havainnollistaa esimerkiksi maatilojen lukumäärän muutoksella. Vaalassa oli maatiloja 730 vuonna 1950 ja vuosikymmen lopussa niitä oli 967, vuonna 1980 tiloja oli 634, vuonna 1990 niitä oli 272 ja vuonna 2004 kaikkiaan 125 tilaa. Yksi Vuolijoen erityisen mielenkiintoisista maatiloista on Urho ja Sylvi Kekkosen omistuksessa 1940-luvulla ollut Hinan tila Ojanperässä.25 25 Kekkosten omistuksessa Ojanperällä Oulujärven rannalla sijaitseva tila oli vuosina 1940–1946. Kekkoset olivat menettäneet talvisodan rauhassa Karjalassa Vahvialan pitäjän Hiivaniemen kylässä sijainneen Paarmakallion tilansa. Vuonna 1970 ammatissa toimivista vaalalaisista työskenteli maa- ja metsätaloudessa noin 48 prosenttia, teollisuudessa noin 8, rakennustoiminnassa noin 7, kaupassa noin 11, liikenteessä noin 6 ja muissa palveluksissa noin 17 prosenttia. Nykyään vaalalaisista lähes 2/3 saa leipänsä palveluista, 17 prosenttia alkutuotannosta ja jalostuksesta 13 prosenttia. Metsähallituksen työpaikoista merkittävä etenkin 1980-luvulta uuden vuosituhannen alkuun oli Nuojuan taimitarha. Parhaimmillaan taimitarha työllisti noin kolmekymmentä ja sesonkiaikaan 200–250 henkilöä. Säräisniemen / Vaalan kansakouluissa oli oppilaita vuonna 1948 492, 1950-luvun puolivälissä (jossa siis alueliitos jo vaikuttaa) 1462 ja 1970-luvun taitteessa peruskoulun kynnyksellä 691. Asukasluku suurimmillaan hieman päälle noin 7 600. Vuonna 1960 asukkaita oli 7 493 ja kymmenen vuotta myöhemmin 6 110. Nyt Vaalan asukasluku on alle 3 400. 1940-luvun lopulla Säräisniemen asukasluvultaan suurin kylä oli Jaalanka (1 138 henkeä) ja lähes yhtä suuri Veneheitto ( 1012 henkeä). Vuonna 1949 Säräisniemen kirkonkylässä oli 782 asukasta. Vaalan kunnan synty ja kuntakeskuksen rakentaminen Vaalaan ja alkanut elinkeinorakenteen muutos muutti pitäjän väestöllisen painopisteen uuteen kuntakeskukseen. Esimerkiksi Pelson asukasmäärä oli 745 henkeä vuonna 1959, mutta 245 vuonna 2000. 24 1960–70-luvuilla muuttoliike teollisuuskeskuksiin, Ruotsiin ja ikäluokkien pieneneminen vähenisivät väkeä. 1900-luvun alkupuolella muutto Amerikakan oli vilkkaimmillaan. Vuonna 1907 Amerikkaan muutti yli 50 henkeä ja suurimmillaan toisella sortokaudella muuttajia oli 54 vuonna 1909. Kaikkiaan vuosina 1899–1914 Säräisniemeltä (mukana vuoteen 1907 myös Vuolijoki) muutti 337 henkilöä. Esimerkiksi Paltamosta vastaavana aikana Amerikkaan muuttajia oli 477 henkilöä ja Kajaanista 129. Vaalan kunnan perustaminen Säräisniemen kunnan perustaminen sattui 1860-luvun suuriin nälkävuosiin. Pitäjään kuuluivat Saaresmäen, Vuolijoen, Manamansalon, Jaalangan, Oterman, Kukkolan, Veneheiton ja Säräisniemen kylät. Sittemmin 1915 Saaresmäki ja Vuolijoki siirtyivät Vuolijoen kuntaan. 1930luvulla Säräisniemi sai uuden maarekisterikylän – Pelson. Säräisniemen kuntakokouksen ensimmäinen pöytäkirja on marraskuun 18. päivältä 1867.26 Kerrotaan, että Säräisniemen kunnan aloittaessa pitäjästä ei kirkkoherran ja nimismiehen lisäksi ollut juuri kirjoitustaitoista miestä kunnankirjurin tehtävään. Niimpä ensimmäinen kirjuri piti hakea Kestilästä. Janne Kemppainen oli kunnankirjurina vuoteen 1877. Kuntakokouksen ensimmäinen esimies oli Iisakki Seppänen. Vuonna 1877 kunnanesimieheksi valittiin talokas Iisakki Lämsä ja kunnallislautakunnan esimieheksi Heikki Kalanoja. 1886 kuntakokouksen esimieheksi tuli kauppias Paavo Leinonen (1849–1906). 1890-luvun lopulla kunnallislautakunnan esimieheksi nousi Kaarlo Leinonen (s.1872), joka oli ainoa Säräisniemen kunnan edustaja sortovuosien ns. suuressa lähetystössä, joka matkusti Pietariin jättämään tsaarille kansalaisadressin.27 1920-luvulta 1940luvulle yhtäjaksoisesti 24 vuotta kunnanvaltuuston puheenjohtajana oli Anselmi Leinonen. 26 Vaalan kunnanarkisto. Kuntakokouksen pöytäkirjat. Ca:1a. 27 Joulukuussa 1901 Säräisniemen kuntakokous kieltäytyi valitsemasta lisäjäseniä kutsuntatoimistoon, koska asevelvollisuuslaki oli syntynyt laittomasti. 28 Oulujoen luusuan Vaala-nimitys juontaa joen pohjoisrannalle vuonna 1758 perustetusta Vaala-nimisestä talosta. Nykyisen Vaalan28 kunnan keskus kuului alkuaan Utajärveen. Oulujoen niskan seudun kunnallisen jaotuksen muuttaminen oli esillä jo 1920-luvulla. Uudelleen asia tuli esille 1940-luvun alussa, mutta sota hautasi asia. Sodan jälkeen asiaan palattiin. Vaalan liittämistä Säräisniemeen ajoivat etenkin kansakoulunopettaja Aleksi Väisänen ja otermalainen maatalousneuvoja, agrologi Antti Rikula. Kun taas kuntajaotuksen muutoksen näkyvin vastustaja oli Utajärven keskeisin kunnallispoliitikko, autonomian lopulla kansanedustajanakin toiminut kansakoulunopettaja A. A. Laitinen. Pääministeri Urho Kekkonen tuki vaalalaisten kantaa. Asiaa selvitti varatuomari Jouni Pelttari Oulusta, ja selvityksen ratkaisuesitys oli Vaalan liittäminen Säräisniemeen. Vaalan kunta syntyi valtioneuvoston päätöksellä. Utajärven kunnasta liitettiin ns. Vaalan liitosalue 25 Oulujoen yläniskalta Säräisniemen kuntaan. Uuden kunnan nimeksi tuli Vaala. Kuntakeskus siirtyi rautatien varrelle Vaalaan. Myös seurakunnallinen keskus siirtyi Vaalaan, kun seurakunnan alueliitos astui voimaan vuoden kuluttua kuntaliitoksesta. Uuteen kuntakeskukseen rakennettiin arkkitehti Dag Englundin suunnittelema kirkko vuonna 1961. Säräisniemen kirkonkylään rakennettiin 1950-luvulla uusi kunnalliskoti. Kun vanhainkoti lakkautettiin vuonna 1999, talo muuttui matkailu- ja majoituskäyttöön Ruununkartanoksi. Entinen kuntakeskus sai 1950-luvulla myös uuden kansakoulun. Vaalan kunnan keskikoulu aloitti vuonna 1956 ja lukio vuonna 1961. Ammatilliset kurssit muuttuivat varsinaiseksi ammattikouluksi vuonna 1965. Muutamaan vuoteen Vaalassa ei ole enää ollut ammattikoulun toimipistettä. Poliittisesti Vaalan kunnassa vasemmisto oli oikeistoa vahvempi 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella. Voimasuhteet muuttuivat keskustan/oikeiston eduksi 1960-luvun lopulla. Vasemmisto valtapuolue on ollut SKDL/Vasemmistoliitto. Voimalaitosrakentamisen vaikutus kunnan poliittiseen kannatusrakenteeseen oli selvä. 1960-luvun lopulla SMP:n kannatuksen nopea kasvu muutti kunnan ei-sosialistienemmistöiseksi. Kuitenkin jo vuoden 1968 vaaleissa myös Maalaisliiton äänipotti oli Vasemmistoliittoa suurempi. Vuoden 1996 vaaleissa Keskustan äänisaalis oli 1 200 ääntä Vasemmistoliiton jäädessä 557 ääneen. Nykyisessä Vaalan kunnanvaltuustossa istuu Keskustalla 14, Vasemmistoliitolla 4 sekä SDP:llä, Kokoomuksella ja Perussuomalaisilla kullakin yksi kunnanvaltuutettu. Lähteet Arkistolähteet: Oulun maakunta-arkisto, OMA (Oulu). Kajaanin kihlakunnan kruununvoudin arkisto. BIII:23 ja JI:1. Kajaanin tuomiokunta. CIVa:92. Oulun läänin viljamakasiinien arkisto. Makasiiniraportteja Gd:5. Salon kruununvoudin arkisto. J I:1─3. Säräisniemen seurakunta. II. Viralliset kuulutukset Ff:1. Vaalan kunnanarkisto, Vaala. Kuntakokouksen / kunnanvaltuuston / kunnanhallituksen pöytäkirjoja. Museot: Muhoksen sähkömuseo / Leppiniemen voimalaitos, Muhos. Fortum Power and Heat Oy. Säräisniemen kotiseutumuseo, Säräisniemi. 26 Kirjallisuus: Entinen Oulujoki. Helsinki 1954. Heikkinen, Reijo & Mielikäinen, Jussi 1989, Oulujärvi Kainuun meri. 1. painos. Jyväskylä 1989. Heikkinen, Reijo 2002, Ärjä. Oulujärven helmi. Jyväskylä 2002. Heikkinen, Reijo 2004, Mainio Manamansalo. Keuruu 2004. Heikkinen, Reijo 2007, Avara Oulujärvi. Porvoo 2007. Kainuun runkokaava. Kainuun seutukaavaliitto 1973. 1:30. Kajaani 1974. Kauhanen Jouni 2005, Kohtaamispaikkana Pelso. Pakosta, tarpeesta ja halusta valloittamassa ja hyödyntämässä suota 1857–1990. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 42. Joensuu 2005. Kauhanen Jouni 2007, Kotiseututyötä Vaalassa. Säräisniemen Museo- ja Kotiseutuyhdistys 1957– 2007. Paltamo 2007. Kauhanen Jouni 2008, Supistetusta kansakoulusta yhtenäiseen perusopetukseen. Elämän eväitä Vaalan kansakoulusta – Oulujärven koulusta 1937–2007. Paltamo 2008. Kauhanen Jouni & Ollikainen Marianne & Rönkä Aino & Polvi Elina 2009, Tervareitti 50 vuotta. Oulujokilaakson asialla. Oulu 2009. Kauhanen, Jouni 2010, Aleksi Väisänen ent. Jeffrimoff 1898–1972, Vienan pakolaisesta vaikuttajaksi Oulujokilaaksoon. Paltamo 2010. Korhonen Markus H. 2000, Viktoriaaninen loma Pohjolassa. Lordeja Oulujoen koskissa. Eripainos. Saarijärvi 2000. Koskenniemi Matti 1989, Itäkarjalainen opettajaleiri Mieslahdessa joulukuusta 1941 toukokuuhun 1942. Virallinen toimintakertomus. Jyväskylän yliopisto. Opettajankoulutuslaitos. Katsauksia 19. Jyväskylän yliopiston monistuskeskus 1989. Mäkinen Anssi 2002, Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570–1595) jaloissa. Bibliotheca Historica 73. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2002. Nimisjärven kaivaukset 1999–2001. Kainuun museo. Moniste. Oilinki, Pekka 1998, Oilingin varrelta. Kotiseututarinoita Utajärveltä. Utajärven kotiseutuyhdistys. Oulu 1998. Pimiä, Maarit 2001, Paltamon kulttuuriympäristöohjelma. Kajaani 2001. Siipola, Pirjo 2002, Vaalan kulttuuriympäristöohjelma. Kajaani 2002. Tervonen, Päivi 2003, Vuolijoen kulttuurimaiseman kerroksia. Kainuun ympäristökeskus. Kajaani 2003. Turpeinen Oiva 2002, Lännenlokarit. Kainuusta Amerikkaan. Kajaani 2002. Turpeinen Oiva 2010, Mustan kullan maa. Tervan matka maailmalle. Somero 2010. Utajärven vaiheita. Muistojulkaisu kirkon 200-vuotisjuhlaan. Toimittanut Arvi Korhonen. 2. painos. Helsinki 1984. Vaala – Oulujärven pitäjä. Encyclopedia Vaalaensis – pitäjäntietosanakirja. Oulu 2000. Valpasvuo, Ahti A. A., 1954, Säräisniemen pitäjän vaiheita. Helsinki 1954. Lehdistö: Kaikuja Kajaanista Kainuun Sanomat Muhos Oulun Wiikkosanomat Tervareitti Esitelmöitsijän sanomalehtiartikkeleita paikallishistoriallista teemoista.
© Copyright 2024