1 2 Skannattu Omnipage-tekstintunnistusohjelmalla 2009. Ulkoasu (tekstin rivitykset, tavutukset ja sivunvaihdot) eivät vastaa alkuperäistä julkaisua). Alkuperäistekstissä olevat kielioppi- ja ladontavirheet sekä murreilmaisut on pyritty säilyttämään. Tekstintunnistusohjelman tekemät lukuvirheet on pyritty korjaamaan, mutta osa niistä on saattanut jäädä huomaamatta. Sisällys Lukijalle . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 5 Mikä ajoi suomalaisia Amerikaan kolmisensataa vuotta sitten . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 7 Suomalaisten kaskiviljelys. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 13 Palo, huuhta, halme ... . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 14 Oudon maan ja suuren meren tarina . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 15 Alkuperäiset amerikalaiset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 25 Suuria suunnitelmia, maailmanvalta-unelmia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26 Siirtokunnan perustaminen Delawarella ja ensimäiset retket valtameren taakse . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 35 Suomalaisten saapuminenuuteen maailmaan . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 46 Ruotsin metsäsuomalaisten lukumäärä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 59 Herba santa – Pyhä yrtti. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 59 Siirtokunta hiljalleen kasvaa, valta siirtyy toisiin käsiin . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 61 Häätö suomalaismetsissä Ruotsissa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 71 Suomalainen Amerikan-tutkija . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 71 Kolmisata-vuotias Amerika. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 72 Delawaren historia auuden ajan lehdiltä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 74 Delawaren suomalaisen siirtokunnan 300-vuotisjuhlat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 88 Julkaisija YHDYSVALTAIN SUOMALAINEN TYÖVÄENJÄRJESTÖ Printed in the United States of America 3 4 Lukijalle Tämän albumin tarkotuksena on kuvailla kolmisensataa vuotta sitten perustetun Delawaren ensimäisen pysyväisen siirtokunnan syntymätapahtumia ja alkuvaiheita sekä selostaa niitä valtiollisia ja kaupallisia vaikutteita, jotka tuona aikana innostivat Europan eri maita valtamerentakaisten siirtokunnan perustamiseen. Delawaren siirtokunnan varhaisemmat asukkaat olivat suurelta osaltaan suomalaisia. Ankaralla työllä he raivasivat Amerikassa viljelykselle erämaata aikana, jolloin ei vielä ollut Yhdysvaltoja – ei edes kaukaisena unelmana kaukonäköisimmänkään ihmisen aatoksissa. Samanlaista raivaustyötä suoritettiin samaan aikaan myös toisissa siirtokunnassa pohjoisempana ja etelämpänä. Vaikka tämä kirja ei ole tarkotettukaan Delawaren siirtokunnan varsinaiseksi historiaksi, on kuvauksissa kuitenkin pyritty pysymään tarkasti historiallisella pohjalla, lukuisista eri lähteistä koottuihin tietoihin nojautuen. Erikoisesti mainittakoon kiitollisuudella, että Delawaren siirtokunnnan asioiden parhaimmaksi asiantuntijaksi tunnustettu tohtori Amandus Johnson on hyväntahtoisesti antanut luvan käyttää kaikkia laajan historiateoksensa tietoja albumia toimitettaessa. Samasta teoksesta (The Swedish Settlements on the Delaware) on tekijän luvalla myös lainattu joitakin albumissa olevista kuvista ja kartoista. Toivottavasti lukija löytää kirjasta melkoisen määrän niitä tietoja, joita hän haluaa nykyään, kun Delawaren siirtokuntaa koskevat asiat kaikkia suomalaisia niin suuresti kiinnostavat. 5 6 Mikä ajoi suomalaisia Amerikaan kolmisensataa vuotta sitten ENEMMISTÖ Delaware-jokilaakson ensimäisen pysyväisen siirtokunnan asukkaista oli suomalaisia. He olivat jättäneet Ruotsin metsien povessa olevat kotinsa ja kontunsa. Toisia oli tullut suoraan Suomesta. Ruotsista saapunut suomalainen väki oli siis jo toista kertaa siirtolaisuuden taipaleella, mutta ensimäinen viitan väli Suomesta Ruotsiin oli ollut hyvin lyhyt verrattuna kuukausia kestävään purjelaivamatkaan yli Atlantin aaltoaavikon, jonka takana oli houkuttelevaksi ja vaaralliseksi kuvailtu salaperäinen uusi maailma, tarumaisine intiaanikansoineen ja mittaamattomine aarniometsineen. Näihin aikoihin Ruotsin valtakunta oli historiansa suurimmassa nousukaudessa. Seitsemänkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin oli kuningas Eerik XIV alottanut voitokkaiden valloitussotien sarjan. Sotia jatkoivat hänen seuraajansa. Ruotsin sotilaallinen valta, mahti ja maa-alueet paisuivat, niin että nyt, Delawaren siirtokunnan perustamisen aikana, Ruotsi hallitsi Suomen lisäksi myöskin Inkerinmaata, Viroa, Liivinmaata ja eräitä alueita Saksankin rannikolla sekä Itämeren saaria. Inkerin ja Liivinmaan oli valloittanut kuningas Kustaa II Adolf. Sekaantuessaan pian sen jälkeen kolmikymmenvuotiseen sotaan, oli hänellä uusia suuria suunnitelmia mielessään. Hänen huomionsa oli kiintynyt myöskin Amerikaan. Häntä innostutti ajatus perustaa ruotsalainen siirtokunta Atlantin taakse, mutta kaatui hän sotakentällä Saksassa kuusi vuotta ennen kuin ensimäiset valtamerentakaista siirtokuntaa perustamaan lähetetyt ruotsalaiset laivat laskivat ankkurinsa Delaware-joella. SATAVUOTISKAUTTA, joka alkoi Kustaa II Adolfin hallitus- ja sotatoimilla, sanotaan Ruotsin historiassa ”mahtavuuden ajaksi”, koska Ruotsi tuona aikana paisui suurvallaksi, jonka tahto ja sana oli otettava huomioon kaikissa Europan valtioiden välisissä neuvotteluissa ja sopimuksissa. Kustaa Adolfin armeija oli kuuluisa kurinsa, järjestyksensä ja iskuvoimansa johdosta. Siihen kuului 50,000 miestä, joista puolet oli ruotsalaisia, yksi neljäsosa suomalaisia ja loput eri maista värvättyjä palkkasotilaita. Iso joukko suomalaisista oli ratsumiehiä. Armeijan tärkein ase oli musketin nimellä tunnettu piilukkopyssy. 7 Nuo alituiset sodat, joiden kautta Ruotsi kohosi mahtavuuteensa valtakuntana, olivat suunnattomasti rasittaneet Ruotsin ja Suomen kansaa. Sodat nielivät miesvoimaa veriuhrikseen. Raskaat verot näännyttivät väestöä. Kustaa II Adolfin aikaisista Suomen oloista antaa Sakari Topelius eloisan runokuvan näytelmässään Regina von Emmeritz. Kustaa Adolfin armeija on väkirynnäköllä valloittanut saksalaisen katolinuskoisen Emmeritzin ruhtinaan linnan. Ruotsalaiset ja suomalaiset sotilaat upseereineen juhlivat voiton johdosta. Viinikannuja kallistellaan ja juomapöydän ääressä kajahtaa laulu, jossa Suomea muistellaan seuraavin sanoin: Kas, Suomessa puuroa söimme me vaan ja se kaljoilla kasteltihin ja laihoina kuin lehmät Egyptin maan me auralle asteltihin. Ja myllyhyn vietihin tynnyri, kaks ja tultihin kirkossa hurskaammaks; Tään ensi maljan, hurraa! Sen, veikot, sen Suomi saa. Tämä on aika realistinen kuva kansan köyhyydestä. Epätodellista romantiikkaa sitävastoin ovat samassa näytelmässä kuningas Kustaa Adolfin sanat, kun hän lausuu sotaretkestään eräälle seurueeseensa kuuluvalle saksalaiselle: ”Kautt’ taivaan, kummaa on. Me pohjan muukalaiset eestänne uhraamme hurmeemme huuruvaiset ja yhtä köyhinä taas palajamme me.” Sotilaat, niin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin, palasivat tosin yhtä köyhinä – mikäli palasivat -, mutta historia kertoo, että sotasaalista Saksasta saapui laivanlastittain paisuttamaan ylimysten linnojen rikkauksia. Kolmikymmenvuotiseen sotaan yhtyminen tarkotti Ruotsin valtakunnan edelleen laajentamista asevoimin. Amerikaan suunniteltu siirtokunta oli myös askel valtakunnan vaikutusvallan laajentamispolitiikan tiellä. Näitä kysymyksiä kosketeltiin Amerikan ruotsalaisen kauppakamarin kuukausilehdessä ”The American Swedish” elokuun numerossa 1937. Kirjottaja huomauttaa, että valloitussotien taloudelliset syyt tavallisesti verhotaan kauniilta kuulostavilla ihanteellisilla tunnuksilla. Seuraavat pari kappaletta on suomennettu tästä kirjotuksesta ”Mikäli Ruotsi on kysymyksessä, niin Strindberg eräässä näytelmässään osottaa, että protestanttisen uskon sankari Kustaa Adolf vastaanotti avustuksia Ranskan katolisen kuninkaan Ludvig XIII:nen edustajalta kardinaali Richelieu’ltä, ja kysymykseen ”Mitäs ruotsalaiset tästä sanovat?” muovaili mestarikirjailijamme vastauksen ”Ne sanovat, että se on valetta.” Ajan virta on vierinyt melkoisen matkan sitten Strindbergin päivien. Jotkut tuon loistavan soturikuninkaan elämäkerran nykyaikaiset kirjottajat 8 päättäväisesti perustavat kirjotuksensa historiallisiin todisteisiin, eivätkä väistele kiistakysymyksiä. ”Se johtaa meidät aika pitkälle. Niinpä tiedämme Axel Oxenstierna’sta, että tämä rohkea valtiokansleri aluksi asettui vastustavalle kannalle, kun Kustaa Adolf suunnitteli hyökkäyssotaa. Myöskin on todettu, että hän, palattuaan kuninkaan kuoleman jälkeen Ruotsiin, lausui avoimesti valtakunnan neuvostolle, että sodan syy ei ole uskonvapaus tai protestanttisuus, vaan status publicus (yleinen tilanne). Kuitenkaan hän itse ei peräytynyt. Hän oli taistelualueella diplomaattina ja neuvonantajana vuoteen 1636, siis neljä vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen. ja lähettinänsä toimivan poikansa kautta hän seurasi tarkasti taistelua kunnes rauha tehtiin Westfalin sopimuksella 1648”. On säilynyt arkistoissa muistiinpanot siitä Ruotsin valtioneuvoston kokouksesta, jonka Kustaa Adolf 1629 kutsui koolle päättämään kolmikymmenvuotiseen sotaan sekaantumisesta, ja näissä muistiinpanoissa sanotaan sotaan sekaantumisen syiden olevan uskonnollisia, poliittisia ja kaupallisia. SILLOIN, kun Ruotsi kolmikymmenvuotiseen sotaan sekaantui, oli suomalaisilla vakiintuneet asutuksensa Keski-Ruotsin metsissä. Suomalaisasutuksia tiedetään Ruotsin rannikoilla ja rajaseuduilla olleen jo yli puolitoista tuhatta vuotta sitten. Keskiajan lopulla (ennen vuotta 1,500) tunnettiin suomalaiset synkkien salojen ja karujen kivikoiden raivaajina Ruotsin sydänmailla, mutta suurempi siirtolaisuus Suomesta Ruotsiin alkoi vasta vuoden 1579 jälkeen, kun suomalaisia ryhtyi Ruotsiin houkuttelemaan Kustaa II Adolfin isä Kaarle, joka silloin vielä ei ollut kuningas, vaan herttua. Hän oli kuningas Kustaa Vaasan nuorin poika ja oli hänelle luovutettu herttuakunnaksi laajoja erämaa-alueita Ruotsin keskiosista. Näillä seuduilla oli ruotsalainen väestö asuttanut jo aikoja sitten viljavat jokivarret, mutta Kaarle-herttua halusi nyt saada asukkaita myöskin takamaitten koskemattomiin korpiin, joiden ainoita asujamia olivat vain metsälinnut, karhut, sudet, hirvet ja muut metsäneläimet. Ruotsalaiset eivät olleet halukkaita hautautumaan korpien kätköihin. Silloin Kaarle-herttualle tuli mieleen suomalaiset. Nehän on ”kuin luotu” lujaa elämänkamppailua varten. Ehkäpä hänen mietteensä olivat sukua sille ajatukselle, jonka Sakari Topelius antaa Kustaa Adolfin lausua edellä mainitussa näytelmässä: ”Miss’ suurin vaara on ja muuri murtuvin, te pankaa suomalaiset, kuten ennenkin.” Kustaa Adolf työnsi suomalaisia koviin paikkoihin sotarintamilla...hänen isänsä Kaarle kovimpia ponnistuksia vaativille korpimaille. Kaarle-herttua antoi julistuksen, jossa hän lupasi täydellisen verovapauden seitsemän vuoden ajaksi herttuakuntansa erämaaseuduille siirtyville uudisviljelijöille. Tämä kuulosti lupaavalta suomalaisille, jotka kotimaassaan olivat astelleet auransa jälessä ”laihoina kuin lehmät Egyptin maan”. Alituisten sotaväenottojen, sotilasmajotusten, verotusten ja katovuosien rasittamat savolaiset varsinkin olivat halukkaita lähtemään, 9 MUSKETTISOTURI 30-VUOTISEN SODAN AJOILTA Kustaa Adolfin armeijassa otettiin käytäntöön keveämmät musketit, joihin ei kuulunut tukisauvaa. Niissä oli piilukko vanhemmanaikaisen lunttulukon asemasta, jolla kuvassa oleva musketti on varustettu. Myöskin keksittiin keveämpiä tykkejä: otettiin käytäntöön nahkakanuunat, joissa oli kuparinen sisusputki, sen päällä pitkittäin rautakiskoja, niiden ympäri kierretty monta kerrosta tervaköyttä ja päällimmäisenä lujaa nahkaa. vaikka pitikin jättää rakkaat kalavedet. Samanlaatuisten syiden takia siirtyi Ruotsiin runsaasti väkeä myös Pohjois-Hämeestä sekä muualtakin Suomesta. Suomalaisten kaskisavuja alkoi kohoilla Ruotsin metsistä. Muutaman vuosikymmenen ajalla olivat Suomesta tulleet siirtolaiset asuttaneet Vermlannin, Taalainmaan, Helsinglandin ja Södermanlandin sydänmaametsät kymmenien penikulmien alueilla, jopa ulottaneet asutuksensa Norjan puolellekin. Monet talouksista olivat kasvaneet melkoisen vauraiksi. Metsästyksellä tietenkin oli tärkeä osansa noiden korvenraatajien elämässä ja hirvipaisti, karhupaisti tai lintupaisti olikin helposti saatavissa. Suusta ladattavan piilukkopyssyn ohella käytettiin metsästäissä vielä jousipyssyäkin, joka lennätti nuolensa niin suurella voimalla, että peurakin sen satuttamana voi kuukahtaa kumoon. Ruotsin metsistä muodostui suomalaisille uudet kotiseudut, joilla he eleskelivät omaa elämäänsä, saapuen vain tarpeen vaatiessa ruotsalaisten asutuskeskuksiin markkina-aikoina ja joskus muulloinkin välttämättömiä asioita suorittamaan. Täältä löysivät myös turvapaikan monet Suomen talonpojat, joiden oli täytynyt hävityn nuijasodan jälkeen lähteä kotimaastaan vanhemman Klaus Flemingin julmaa vainoa pakoon. 10 MUTTA samalla kun metsäsuomalaisten taloudet laajenivat ja vaurastuivat, alkoi heidän tulevaisuutensa taivaalle kohoilla uhkaavia pilviä. Heidän asutusalueillaan oli maakamarassa runsaasti rautaa ja kuparia. Suomalaiset itse olivat löytäneet monta kaivospaikkaa. Ja kun uusia kaivoksia perustettiin, tuli useista suomalaisista hyviä kaivosmiehiä. Rautaruukkien ja miilujen savut yhtyivät suomalaisten kaskisavuihin noiden laajojen metsien yllä. Tämän kirjotuksen alussa mainittiin, että Ruotsin voitokkaiden valloitussotien sarjan oli alottanut kuningas Eerik XIV lähes kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin kuin ensimäinen retkikunta lähti Ruotsista purjehtimaan yli Atlantin perustaakseen siirtokunnan Delaware-joen laaksoon. Saman kuninkaan aikana oli myöskin perustettu ruotsalainen sotatarveteollisuus. Se oli kasvanut yhä suuremmaksi noiden vuosikymmeniä kestäneiden valloitussotien aikana. Yhä enemmän tarvittiin mainioksi tunnettua Ruotsin rautaa kanuunoita, pyssyjä, miekkoja varten. Nyt oli kaivosteollisuus työntymässä suomalaisten asuttamiin metsiin. Suomalaisten maanviljelijäin ja ruotsalaisten teollisuuspohattain edut joutuivat ristiriitaan. Rautakaivosten omistajat valittivat hallitukselle, että suomalaiset kaskenpoltollaan haaskaavat metsiä, jotka kaivosteollisuus sulattoineen tarvitsee. Kaivosten omistajain valituksiin yhtyivät ruotsalaiset talonpojat, jotka syyttivät, että suomalaisten kaskitulista saavat usein alkunsa laajat metsäpalot, jotka tekevät vahinkoa ruotsalaisten asutuksilla. Sitä paitsi, väittivät ruotsalaiset jokirantain peltoviljelijät, kuuluvat oikeastaan heille nuokin suomalaisten asuttamat takamaa-metsät. Myöskin syyttivät ruotsalaiset suomalaisia riistan, erittäinkin hirvien ja peurain hävittämisestä. Suomalaiset selittivät, että he tarvitsevat metsänriistaa ruuakseen ja että hirvet tekevät tuhoja heidän viljelyksillään, syöden ruislaihoa ja hajotellen vilja-aumoja. Ruotsalaisten ja suomalaisten maanviljelijäin välit olivat kehittyneet kireiksi. Metsästysretkillä yhteen osuttaissa oli sattunut tappeluita, jopa murhiakin. Kaivospohatoille siis ei ollut vaikeaa saada nostatettua suomalaisvainoja ja alkoivat ne samoihin aikoihin (1636), kun oli ratkaistavana pulma, kuinka saada asukkaita suunniteltuun valtamerentakaiseen siirtolaan, jonne harvat varmaankin olivat halukkaita vapaaehtoisesti lähtemään. Vaino kesti useita vuosia. Suomalaisten taloja, riihiä ja viljavarastoja poltettiin. Toisissa tapauksissa viljat takavarikoitiin. Hävitettyjen kotiensa ympärillä harhailevia suomalaisia vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön, tavallisesti luvattomasta metsästyksestä tai kaskenpoltosta syytettynä. Koteihinsa saivat jäädä edelleen asumaan hallituksen erikoisella luvalla ainoastaan ne suomalaiset, joilla oli lailliset omistuspaperit, mutta kuinkas monella niitä oli! Eipä ollut monenkaan suomalaisen päähän pälkähtänyt, että paperit vielä pitäisi olla monien vuosikymmenienkin asumisen ja omistamisen vahvistukseksi. Toisissa tapauksissa, jos papereita oli ollut, olivat ne hävinneet. Kotikonnuiltaan karkotetuille suomalaisille tarjosi hallitus tilaisuutta siirtyä uuteen valtamerentakaiseen siirtolaan, jonne seikkailemaan ruotsalainen väestö ei ollut lain11 kaan halukasta lähtemään. Joitakin suomalaisia ilmoittautui. Toisia vangittiin ja vartioiden saattamina, kahlehdittuina kuljetettiin valtameren taakse lähteviin laivoihin. Oli siis sattunut niin sopivasti, että samalla, kun suomalaisten asutusalueita Ruotsissa tarvittiin kasvavan kaivosteollisuuden tarkoituksiin, samalla myöskin tarvittiin kodeistaan karkotettuja suomalaisia asuttamaan uusia Ruotsin alueita valtameren takana. Ja hallitusmiehet aprikoivat, että sinne suomalaiset ovatkin juuri omiaan, sillä sielläpä heillä on tilaisuutta koskemattomissa aarniometsissä kaataa kaskea niin paljon kuin haluavat. Mutta samanlaisia sattumia kuin tässä kerrottu ”sattuma”, sattui myöskin muissa Europan maissa amerikalaisten siirtokuntain asutuskaudella. Englannissa häädettiin köyhiä maanviljelijöitä kodeistaan ja viljelyksiltään ja laajat, viljavat maa-alueet muutettiin lammaslaitumiksi syystä, että nouseva villateollisuus tarvitsi enemmän raaka-ainetta. Kodeistaan ja viljelyksiltään ajetuista tuli sitten ”irtolaisia ja maankiertäjiä”, jotka sellaisina tuomittiin lähetettäviksi Englannin hallitsemiin siirtokuntiin Amerikaan. Köyhiä, kurjia ihmisiä jahdattiin Amerikaan perustettuihin siirtokuntiin monista maista. Rikosvankeja joukottain toivat Englannin ja Hollannin laivat niitten maitten siirtokuntiin Amerikaan. Siis suunnilleen samaa, mitä tapahtui Ruotsin metsäsuomalaisille, tapahtui myöskin muissa Europan maissa väestökerroksille, jotka olivat kykenemättömiä puolustamaan oikeuksiaan. Ne joutuivat ajan virran uomaan ja ajan virran suunta oli länteen – länteen, jossa koskematon, mittaamaton, rikas maa, Amerika lupasi suuria voittoja siirtokuntia perustaneille europalaisille kauppayhtiöille. 12 Suomalaisten kaskiviljelys SAATTOIHAN siinä olla perää, että suomalaisten kaskitulista Ruotsin metsissä toisinaan pääsi valkea valloilleen liika laajoille alueille. Hurjastipa saivat Jukolan veljeksetkin heilua ja huhtoa pitääkseen tulen tarkoitetulla alueella kaskea polttaissaan. Seuraavat Aleksis Kiven kuuluisasta teoksesta lainatut katkelmat antavat hyvän kuvan kasken kaadannasta ja poltosta, mikä varmaankin tapahtui suunnilleen samaan tapaan muinoin Ruotsin metsissä ja Delawarejoen rannoilla kuin myöhemmin Hämeessä, josta Kiven luoma kaskenpolttokuvaus on: * * * ”Meni taasen päiviä kaksi, kolme, ja läksivät veljekset miehissä metsään, kiiltävät kirveet olalla; mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui, ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui ryhevätä metsää usea tynnyrin-ala, ja ympäri tuoksusi viheriän havun ja tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivänrinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun-päivän kuluessa. Siitä lepäsivät he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä kellastuneisiin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven varoiksi. * * * ”Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja poltonaika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskensa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vinkahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: ”housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteeseen ja niillä kuloa huhtokaamme!” Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne hellu13 vaan, kylmään lähteeseen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki; maa tömisi, kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hi’essä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohottaen tulisesta leikistä. ”Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin, risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa heroitteli huhdassa oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä, joihin rakennettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi. * * * ”Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuuaika- ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa, ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpimässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Palo, huuhta, halme ... KASKIVILJELYS on synnyttänyt omat erikoiset sanansa, jotka ilmaisevat, millä asteella kaskimaa on. Kun puut on kaadettu polttamista varten, silloin on valmistettu kaski. Poltettua kaskea sanotaan paloksi. Kun se on kynnettu ja kylvetty, sanotaan maa-alaa monin paikoin huuhdaksi eli huhdaksi. Seuraavana kesänä, kun siinä on laiho kasvamassa, kulkee se useimmiten halmeen nimellä. Sitten, kun maa on lakannut viljaa kasvamasta, jätetään se kasvamaan heinää tai käytetään sitä laidunmaana ja silloin on sen nimi aho. Jos kaski jostakin syystä on jäänyt polttamatta ja viljelemättä, sanotaan sellaista maata rasiksi. Kaskiviljelys on alkuperäinen viljelystapa ja on se ollut käytännössä lukuisilla muillakin kansoilla eikä ainoastaan suomalaisilla. Se oli Suomessa yleisin viljelystapa vielä 1700-luvulla. 14 Oudon maan ja suuren meren tarina IDÄN SUUNNALLA ilmanranta nopeasti harmaantui, mutta lännestä päin heitteli laskenut aurinko vielä viime säteitään sinisessä korkeudessa Delawarejoen yllä purjehtiville pilvenhattaroille. -Tuossahan tuntuu olevan sopiva yöpymispaikka, tuumi itseksensä Pekka ja käänsi kanoottinsa keulan kohti kapeaa hiekkarannan kaistaletta, jonka taustan muodosti loivasti nousevalta törmältä kohoava sankka, koskematon sekametsä. Pekka oli Delawaren siirtokunnan viimeksi saapuneita tulokkaita. Hän oli katselemassa sopivaa seutua pysyväiselle asunnolle ja samalla silmäilemässä mitä mahdollisuuksia tällä suunnalla olisi riistan pyynnille. Kanootti oli ostettu vaihtokaupalla intiaanilta, joka sai kirveen…hyvä kauppa sekä myyjän että ostajan kannalta katsoen. Molemmat olivat tyytyväisiä. Kanootti oli tehty yhdestä puusta, kovertamalla ja polttamalla, eteläisten seutujen intiaanien tapaan. Sen suippo keula ja perä kohosivat loivassa, kauniissa kaaressa ylös veden pinnasta. Kovertaissa oli kanootin pohjalle jätetty kaksi kohopaikkaa, jotka muodostivat aluksen kanssa samaa puuta olevan, laidasta laitaan ulottuvan matalan penkin peränpuolelle ja toisen keulanpuolelle. Itse oli Pekka laittanut kanoottiin hankaset, airot, teljon ja pienen purjeen. Hyvin voi tälläkin kulkuvälineellä liikuskella vesillä niin kauan aikaa, että saa hommattua suomalaismallisen veneen. Kanootin keula rahisi rantahiekassa. Pekka ponnahti maalle. Hänen kookas kämmenensä kourasi kiinni kanootin keulasta ja alus kaikkine kamppeineen tuli hänen perässään yli hietikon aina metsän reunaan asti. Hän otti kanootista tuohikonttinsa, pyssynsä ja ansapyydyksensä. Sitten käänsi hän kanootin kumolleen. Korkea perä ja keula estivät laidat koskettamasta maata, mutta toinen reuna nojasi törmän syrjää vasten. Siinä oli makuupaikan suoja sateen varalta. Pekka haravoi sormillaan hiekasta kanootin alta pois joitakin puunjuuria ja kivenmukuroita. Mukava makuusijahan siihen tulee. Hän purasi vähän eväitään. Työnsi sitten konttinsa kanootin alle päänalasekseen ja oli pian pötköllään puhtaalla, pehmeällä hiekalla, pyssy vierellään. Hämäryys muuttui nopeasti pimeydeksi, mutta Pekka ei tahtonut saada unen päästä kiinni. 15 Päivän sammuttua alkoi yötuuli henkäillä lounaasta päin. Se nostatti joella aaltoja, puhaltaen vastavirran suuntaan kuin koettaen hiljakseen hillitä vuolaan veden vaellusta valtamerta kohti. Se humisi pimentyneen metsän latvoilla ja kahisi kaislikossa laajalla rantasuolla, jonka keskeltä Pekka oli kappaleen kuivaa, korkeampaa rannikkoa löytänyt yöpymistä varten. Monenlaiset ajatukset kiersivät Pekan aivoissa. Muistui mieleen kotiin jäänyt Ainosisko, viittä vuotta vanhempi, nyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen yksinäisenä kuihtuva nainen, joka niin surullisella äänellä lauloi: ”Kussa lie mun kultueni, maalla millä marjueni – Liekö maalla, vai merellä, meren suurella selällä, vaiko Ruotsin rantasilla, Saksan salmilla syvillä. Juutin julmassa soassa, kapinassa kauhiassa, joss’ on verta säärivarsi... Niin, monta soreata suomalaista poikaa oli niellyt Juutin sotakin – sota Ruotsin ja Tanskan välillä – ja vielä enemmän niitä nieli nyt Saksan kolmikymmenvuotinen sota. Mutta minkäpäs sille voi – arveli Pekka -, kun maailman meno miehiä heittelee, paiskaten yhden sinne toisen tännä. Vaikka itsepä Pekka kylläkin oli itsensä Atlantin toiselle puolelle paiskannut. Hän innostui lähtemään omasta tahdostaan katsomaan kaukomaita, vaikka tiesi, että monet muut eivät olleet lähteneet sinne kuin väkisin, kahleissa, pakkotuomioiden alaisina. Pekka käänsi kylkeään. Puiden huminasta voi erottaa monenlaisia outoja ääniä. Joku yölintu huuteli Pekalle metsän pimeydestä yhtämittaa: ”Hip hul’vil’ . . . hip hul’vil’ . . . hip hul’vil !” -Hulivilimaista todellakin taisi olla näille retkille lähteä, mutisi Pekka itsekseen ikäänkuin vastaukseksi linnulle, joka kuulosti häntä huliviliksi syyttävän. Vähän matkan päässä olevan puron suussa piti kimakkaa pirinäänsä sammakkojen kuoro ja samantapaista, vaikka heikompiäänistä sammakoiden laulua kantautui korviin korkealta puistakin. Pekka oli kuullut siirtokuntalaisten puhuvan tämän maan ”puusammakoista”, vaikka ei ollutkaan niitä itse nähnyt. Joku puista kuuluva ääni muistutti kimakkaa, lyhyttä koiranhaukuntaa, mutta ei suinkaan täällä sentään ole ”puukoiria” vaikka onkin ”puusammakoita”. Kai se oli jonkunlainen pöllö. Ja samankaltaisen otuksen päästelemiä lienevät nuokin äännähdykset, jotka muistuttavat surkeata, naurunsekaista itkua. Entäs tuo suden ulvahduksen kaltainen ääni? Kuuluuko se puista vai maasta? Mutta kaikkien näitten yksinäisten äänten yllä ja ympärillä humisi ja huokaili metsän salaperäisyys kuin kertoen kummallista tarinaa. Mutta kenpä metsän kieltä ymmärtäisi? 16 Unohtuessaan kuuntelemaan rantaveden kohinaa, tuntui Pekasta sekin puhuvan outoa kieltä, tylympää ja ankarampaa kuin aaltojen kohina ja loiske siellä kauas jääneillä kotiseuduilla. Hän muisti kuinka hän ennen, ollessaan pikku poikana isän kanssa kalaretkillä kotijoella, oli iltaruskon taivasta kullatessa painanut väsyneen päänsä veneen sisälaitaa vasten, veneen kokassa maatessaan, ja koettanut kuunnella oikein tarkasti veden liplatusta ja kohinaa ihan siinä korvan kohdalla ohuen venelaudan toisella puolella. Kuinka se kohina ja liplatus on sievää! Se oli kuin lempeä kehtolaulu, joka uuvutti väkisinkin uneen. Mutta tämä aaltojen kohina, vaikka se onkin niin hillittyä, on aivan toisenlaista. Se ikäänkuin kieltää nukkumasta. Toisinaan aalto mennä viistää pitkin hiekkarannan syrjää sähisten kuin käärme. Toisinaan kuuluu kuin piiskan sivallus. Välillä on rauhallisempaa, mutta pelottavan vakavasävyistä solinaa. Jokikin tuntuu jotakin kertovan, mutta kukapa ymmärtäisi aaltojen salaperäistä kieltä? ––– Mitä voisi kertoa metsä sen reunaan joen rannalle yöpyneelle muukalaiselle, joka näille tienoille aikoo kotinsa rakentaa ? Metsä voisi kertoa: TÄMÄ maa on moninverroin laajempi kuin osaatte kuvitellakaan. Näissä metsissä, näiden metsien takana äärettömillä aavikoilla ja aavikoiden toisella puolella kohoavilla ylätasangoilla ja jylhissä vuoristoissa ja vuorten takaisella rannikolla – vielä suuremman meren rannalla kuin se, jonka ylitse tulitte – asuu kaikkialla punertavaihoisia intiaanikansoja ja heimoja, jotka puhuvat viittäkymmentä eri kieltä ja kolmeasataa eri kielimurretta. Te, Delawaren rannoille saapuneet tulokkaat ostitte maakaistaleenne leni-lenape intiaaneilta, jotka kuuluvat suurten vuorten tällä puolella kaikista laajimmalle levinneeseen algonquian heimoperhekuntaan. Niin laajalle on se levinnyt, että sen metsästysmaat ulottuvat tästä viisitoista päivänmatkaa etelään, ja länteen päin suurelle joelle Mississippille asti. Se on kansoittanut laajimmat alueet Suurten järvien pohjoispuolella olevissa riistametsissä ja aroilla aina kauas kylmään koilliseen saakka, jossa ”raa’an lihan syöjät” eskimot pyydystävät hylkeitä ja valaita ja metsästävät valkoisia jääkarhuja. Mutta suurten sisävesien alueita kokonaisuudessaan eivät algonquian-heimot hallitse. Niiden järvien rannikolla, joiden välillä vesi putoaa jyrkkänä kuin vuoren seinä, jymisten kuin ukkonen, hallitsevat irokeesit. Sieltä ulottuvat heidän alueensa koilliseen sen joen varsille, jonka kautta kaikkien suurten järvien vedet virtaavat valtamereen, ja itään päin meren rantaan saakka ja etelään tänne Delaware-joen varsille. Kun kuuluu huudahdus ”irokeesit”, sävähtävät toiset intiaanit ja myöskin valkoiset, jos heillä on syytä pelätä hyökkäystä. Te Delaware-jokivarsien uudet asukkaat olette huomanneet lenapien olevan sopuisaa väkeä, mutta he voivat olla sotaisiakin. Kuitenkin he elävät teidän kanssanne mieluummin sovussa kuin sodassa, sillä irokeesit ahdistavat heitä pohjoisesta päin. Irokeeseihin eli irokeesien liittoon kuuluu viisi intiaanikansaa: mohawkit, oneidat, 17 onondagait, gayugait ja senecat. Taru kertoo, että näiden kansain suuri opettaja Hia-wat-ha lopetti liittoa perustettaessa puheensa seuraavin sanoin: ”Liittykää yhteen, te viisi kansaa, ja olkoon teillä yksi yhteinen pyrkimys ja mikään vihollinen ei kykene häiritsemään tai kukistamaan teitä. Ja (puhuen joillekin, jotka olivat saapuneet Delaware-joen ja meren rannoilta) teidän kansanne, jotka ovat kuin heikot pensaat, voivat asettaa itsensä meidän suojeluksemme alaiseksi ja me tulemme teitä puolustamaan. Ja te etelässä ja lännessä voitte tehdä samoin – tulemme suojelemaan teitä. Me rehellisesti haluamme liittoa ja ystävyyttä teidän kaikkien kanssa. Veljet, jos tällainen suuri side yhdistää meidät, niin Suuri henki hymyilee meille ja me tulemme olemaan vapaita, varakkaita ja onnellisia. Mutta jos jäämme kuten olemme, niin hän rypistää meille otsaansa. Meitä kohtaa orjuutus, rappeutuminen, ehkä sukupuuttoon häviäminenkin. Sodan myrsky voi meidät hävittää, meidän nimiämme eivät enää kunnon miehet muista, eikä niitä toisteta, kun lauletaan ja tanssitaan. Veljet, nämä ovat Hi-a-wathan sanoja. Olen ne puhunut. Olen lopettanut.” Ylpeitä ja voimastaan itsetietoisia ovat irokeesit. Leni-lenapien nimi merkitsee ”todelliset miehet”, mutta irokeesien läsnä ollessa täytyy leni-lenapin sanoa itseään ”akaksi”. Sellainen on irokeesien määräys. Sen pahemmin ei lenapia voisi solvata. HYÖKKÄYS NAAPURIHEIMON KYLÄÄ VASTAAN Majat koetetaan sytyttää tuleen, ampumalla niiden katoille palavia nuolia. Sodankäynti ja metsästys kuului miesten tehtäviin intiaanien keskuudessa. Kuva on kuudenneltatoista vuosisadalta, senaikaisesta teoksesta, jossa selostetaan matkahavaintojen perusteella Floridan intiaanien elämää. 18 Ja edelleen voisi humiseva metsä kertoa muukalaiselle uuden maailman ihmisistä ja oloista: SATOJATUHANSIA vuosia on intiaaneja asunut täällä kahden valtameren syleilemällä suurella mannermaalla. Saapuivatko joskus kaukaisina aikoina heidän esivanhempansa toiselta mantereelta pohjolan perukoiden kautta, sieltä, jossa Aasian ja Amerikan mannermaat ojentavat kättä toisilleen? Erään intiaanikansan viisaat miehet selittävät: ”Meidän heimomme on ollut aina täällä. Muut heimot ovat tulleet merien takaa. Me olemme kasvaneet maasta kuten tämän maan kukat ja puut”. Mutta mistäpä he tietäisivät kuinka on. Vuosituhansien kuluessa ovat intiaanit suorittaneet tällä mantereella mittaamattomat vaellukset, käyneet lukemattomat sodat. Toisia kansoja on sortunut ja hävinnyt. Uusia kansoja noussut niiden tilalle. Toiset intiaanikansat omaksuivat alueikseen kylmiä tai lauhkeita seutuja. Toiset asettuivat ikuisen kesän maihin . . . sinne, jossa tämä manner soukkenee kahden valtameren väliseksi kapeaksi kannakseksi. Siellä he rakensivat veistokuvilla koristettuja mahtavia kivitemppeleitä ja suuria kaupunkeja samaan aikaan kun pohjoisten seutujen intiaanit pikku kylissään kyhäilivät suojakseen riukukehyksen tukemia majapahasia puunkuorista tai eläinten nahoista. Kun Pohjois-Amerikan intiaanit kulkea hipsuttelivat kapeita metsäpolkujaan ja puikkivat kaatunutta puun runkoa pitkin polulla olevan puron ylitse, rakensivat inka-intiaanit Etelä-Amerikassa lujia siltoja rotkojen poikki ja leveitä valtateitä yli pilviä hipovain vuorten – teitä, jotka kelpaavat käytettäväksi vielä vuosisatojen kuluttua. Mutta miten erosivatkaan muuten eri intiaanikansojen elintavat, kuinka suuri olikaan erotus heidän taidossaan viljellä maata tai valmistaa taloudessaan tarvittavia esineitä, niin kaikki intiaanit kuitenkin olivat kivikauden kansaa kautta koko Amerikan mantereen, perimmäisestä pohjoisesta aina äärimmäiseen eteläkärkeen, jossa kahden suuren valtameren aallot iskevät toisiaan vasten ikuisten tuulten huuhtoessa koleita rannikoita. Intiaanit olivat jousen ja nuolen kansaa. Vasta valkoisten ihmisten saavuttua oppivat he tuntemaan tuliaseiden tuhovoiman ja saivat vaihdettua tavaroillaan tuliaseita itselleenkin ahnailta valkoisilta kaupustelijoilta. Mutta ase vaarallinen on intiaanin jousenkaaren singahuttama nuolikin. Kahdensadan jaardin päästä voi se iskeä maaliinsa. Ja sen iskuvoima? Se voi toisinaan lävistää puhvelinkin niin, että nuoli uppoaa tuon paksuvuotaisen eläimen ruhoon sulkia myöten ja nuolen kärki pistää esiin elukan toisesta kylestä. Ennen valkoisten saapumista ei intiaani ollut koskaan nähnyt hevosta. Kaikki maamatkat oli tehtävä jalkaisin, naisten ja lasten kuljettaa raahustaissa kantamuksia. Siksi mieluummin kuljettiinkin vesiteitä myöten. Hevosen virkaa toimitti keveä kanootti, joka pohjoisilla seuduilla kyhättiin vahvoista, suurista tuohilevyistä, ompelemalla ne yhteen notkeilla juurilla. Etelämpänä, jossa tuohta ei ollut saatavana, koverrettiin kanootit suuren puun rungosta tulen, kivikirveen ja kivitaltan avulla. Ja humisevan metsän tarina olisi voinut jatkua: 19 RIISTAN runsaudesta huolimatta on intiaanien elämä vuosituhansien vieriessä ollut yleensä köyhää ja näillä sekä kaukaisemmilla pohjois-seuduilla monasti ylivoimaista kamppailua nälkää ja kylmyyttä vastaan. Ei ollut mitään kotieläimiä . . . ei lehmää, ei lammasta, ei sikaa (Etelä-Amerikan intiaaneilla oli lama). Kalkkunoita oli kesytetty. Ainoa kesy nelijalkainen eläin oli koira, mutta jouduttiin se toisinaan muun lihan puutteessa panemaan nuotiolla kiehuvaan savipataan – vaskipata oli suuri harvinaisuus, samoin kuin vaskinen kirveskin, jollaisia voi olla ainoastaan joskus päälliköillä. Jos humiseva metsä tällaisia olisi jutellut Delaware-joen rannalle yöpyneelle, unta odottelevalle Pekalle, olisi metsän tarina voinut päättyä sanoihin: -Ja niin edelleenkin jatkuu intiaanien elämä kaikkialla, minne valkoisten vaikutus ei ole ennättänyt tunkeutua menneen puolentoista vuosisadan kuluessa. PEKKA kuulosteli rantaveden kohinaa. Hän tiesi, että valtameren rannikon nousuveden vaikutus tuntuu vielä täällä seitsemän-kahdeksankymmenen mailin päässä joellakin. Onkohan makuutila-niin korkealla, ettei siinä ole kastumisen vaaraa? Pitäisi olla, mikäli Pekka muisti silmillä mittailleensa soiden keskeltä löytämänsä kuivan rantatöyryn korkeutta. Hän veti patalakkinsa silmilleen, kohensi päänalustana olevaa tuohikonttia mukavampaan asentoon ja haukotteli pitkään. Kuinkahan nyt tuo aaltojen solina voi isolta mieheltä unen viedä? Silmänsä ummistaissaan oli Pekka näkevinään miten pimeydessä toisiaan ajavat aallot sivusivat ranta-äyrästä, särkyen siihen. Mutta yhä uusia, lukemattomia aaltoja tuli tuulen ajamina joen alajuoksulta päin. Sieltähän päin hänkin oli tullut muiden mukana yli äärettömän meren, jossa aallot olivat myrskyllä kohonneet vuorenharjanteiksi ja siirtolaisia kuljettava purjelaiva keikkunut kuin lastunen monta sumuista päivää ja ASKARTELUA INTIAANIKYLÄSSÄ Naisten velvollisuutena oli huolehtia taloustöistä. Kuvassa survotaan maissia ja leivotaan maissijauhoista kakkuja, joita etualalla oleva nainen paistaa. Oikealla oleva nainen muokkaa lautaan kiinnitettyä metsäeläimen nahkaa. Kuva vuodelta 1724. 20 mustaa yötä. Myrskyn myllertäissä oli Pekka muistanut tyhjän, kannettoman kalarasian, jonka hän pikku poikana oli pannut menemään alas kotijoen koskea . . . kuinka aallot heittelivät rasiaa ja kuinka rasia sitten katosi kuohuihin. Ja hän oli varma siitä, että tälle laivarasialle käy samalla tavalla. Mutta kuitenkin se vihdoin Delawaren leveälle lahdelle saapui ja etelätuulen purjeita komeasti pullistaissa puski ylös jokea siirtokunnan satamapaikkaan Kristiina-linnoitukseen. Ranta-aallokon kohina tuntui väkisin vetävän mielikuvitusta sinne kauas pimeyden peittämälle merelle, jossa varmaankin paraikaa monien eri maiden satamista lähteneet laivat koettivat ponnistella kohti kaukaisia päämääriään, toiset perille päästen, toiset tietymättömiin kadoten. Ja ranta-aallokon kohinassa luuli toisinaan kuulevansa kuin kaukaisia, hätäisiä ääniä . . . välillä kohina äkkiä vaikeni kuin ihminen, joka puhuessaan jää hetkiseksi etsimään ajatuksiaan vastaavia sanoja. Tai oli hiljaisuus kuin hätäinen hengähdys kiihkeän sanaryöpyn välillä ja niin jatkui aaltojen ankara tarina, mutta kuinkapa Pekka olisi voinut aaltojen kieltä ymmärtää. Mitähän olisivat aallot voineet kertoa? Kenties aaltojen tarina olisi ollut tällainen: SATAVIISIKYMMENTÄ vuotta ennen Delawaren siirtokuntalaisten saapumista purjehti Atlantin ulapoilla läntistä ilmansuuntaa kohti kolme laivaa: Santa Maria, Pinta ja Nina. Suurin niistä oli Santa Maria. Se oli kannellinen. Sen mastossa liehui laivueen päällikön lippu, jossa ristinmerkin ja kahden kruunun kuvan ohella oli isot kirjaimet F ja Y. Pinta ja Nina olivat avonaisia purjealuksia, joiden leveän keulan ja kapean, korkean perän puolella oli suojapaikat väestöä varten. Tyynellä ilmalla voitiin niitä soutaa airojen avulla. Laivat olivat olleet monta viikkoa uhkarohkealla merimatkallaan ja suuri levottomuus, jopa kapinallisuuttakin oli miehistön keskuudessa. Monet pelkäsivät, että itsepäinen päällikkö vie heidät kohti kammottavaa tuhoa . . . että jos yhä vielä länteenpäin kuljetaan, joudutaan maailman äärimmäiseen reunaan, josta laivat putoavat tuntemattomaan tyhjyyteen kuten tietöntä taivalta vaeltava varomaton kulkija voi pimeässä pudota eteen sattuneeseen kuiluun. Mutta päällikölla oli ainoastaan yksi ajatus: Eteenpäin, eteenpäin, kunnes saavutetaan maa! Nyt oli hänen hetkensä. Nyt oli hänen uskonsa ja vakaumuksensa osottautuva todeksi. Vuosikausia oli hän kumarrellut kuninkaita ja ruhtinaita, saadakseen varoja tätä retkeä varten. Yhä uudelleen ja uudelleen olivat hovien suosimat oppineiden neuvoskunnat tuominneet hänen suunnitelmansa mahdottomaksi. Mutta hän luotti sellaisiin tietomiehiin kuin florenssilainen Toscanelli, joka opetti, että länteen päin purjehtimalla voidaan saapua samoihin maihin kuin itäänkin päin purjehtimalla, koska maailma on pallon muotoinen. Vihdoinkin, niin monien vuosien kamppailun, tuskan ja hartaan toivon jälkeen, olivat Espanjan hallitsijat kuningatar Isabella (Ysabella) ja Ferdinand suostuneet varustamaan matkalle tämän laivueen ja siksi Santa Marien lippu nyt hulmutteli heidän nimikirjaimiaan syyskuun tuulissa. 21 Laivueen päällikkö Kristofer Kolumbus oli viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Kiihkeästi hän tähyili lippulaivansa kannelta alituisesti läntistä taivaanrantaa. Harmaantunut tukka häilyi ruskeaksi paahtuneen otsan yllä. Pari kertaa oli jo luultu maa saavutettavan, mutta vihreys olikin vain meriruohoa veden pinnalla. Kolumbuksen isä oli ollut genualainen villojen karstaaja. Poika harjaantui kutojaksi, mutta isä antoi hänelle myös tilaisuuden opiskella jonkun aikaa. Silloin elettiin suurten löytöretkien aikakautta ja Kristofer tahtoi myös tulla löytöretkeilijäksi. Nuoresta pitäen liikkuikin hän merillä, eri suunnilla. Olipa hän käynyt kaukana pohjoisessa Islannin saarellakin. Siellä oli hän kuullut vanhoista runotaruista, joiden mukaan Lief Erickson ja hänen veljensä olivat jo lähes viisisataa vuotta aikaisemmin löytäneet Atlantin takaisen suuren maan ja yrittäneet perustaa asutustakin sen rannikolle, jonka he nimittivät Viinimaaksi. Tällaiset ja lukuisat muut paljon epämääräisemmät tarinat Atlantin takaisesta suuresta maasta tai saaresta lietsoivat Kolumbuksen mielessä lakkaamatta kytevää innostuksen tulta... hinnalla millä tahansa tahtoi hän päästä ottamaan selkoa niistä oudoista maista. Mutta hän ei halunnut uusien maiden löytämisellä hyödyttää vain ruhtinaita ja kauppiaita. Hän halusi hyötyä itsekin. Löytöretkeä koskevassa sopimuskirjassa oli tällainenkin kohta: ”Hän haluaa tulla nimitetyksi niitten merien ja maitten amiraaliksi, jotka hän tulee löytämään. Hän haluaa säilyttää tämän arvonsa koko ikänsä ja että sen on siirryttävä hänen perillisilleen. Tähän pyyntöön ovat myöntyneet Kuningas ja Kuningatar.” Kolumbuksella oli löytöretkimatkallaan kirje sen maan hallitsijalle, johon hän uskoi saapuvansa. Kirjeen oli lähettänyt Espanjan hallitsija-pari ja oli se osotettu aasialaisen tataarien valtakunnan suur-kaanille, jonka maan hallitsijan palveluksessa oli ollut kuuluisa italialainen itämaiden matkailija Marco Polo parisataa vuotta aikaisemmin. Kirje ei kuitenkaan voinut mennä perille. Sen sijaan että Kolumbus otaksumansa mukaan olisi saapunut Aasiaan, joko Intian tai Kiinan rannikolle, kohosi hänen laivainsa eteen kymmenen viikkoa kestäneen purjehduksen jälkeen Keski-Amerikan saariston metsäistä rantaa, josta laivoille kantautui kukkien tuoksu, outojen lintujen äänet ja miltei alastomain, punertavaihoisten ihmisten hämmästystä ilmaisevat huudahdukset. Tie Europasta uuteen maailmaan oli osotettu. Kolumbus teki neljä matkaa . . . kuoli köyhyydessä, hyljättynä ja unohdettuna. Mutta hänen avaamaansa tietä alkoivat kulkea lukuisat muut retkeilijät, anastaen maita hallituksille ja kauppayhtiöille, jotka heitä olivat lähettäneet . . . Loppumattomia, jännittäviä ja kammottaviakin tarinoita olisi ranta-aaltojen kohina voinut kertoa Pekalle, joka Delawaren yksinäisellä rannalla vietti yötä kanoottinsa suojassa. Monet noista tarinoista olisivat olleet hänelle hyvin kaukaisia, mutta seuraava olisi ollut läheinen: SEITSEMÄN vuotta ennen ruotsalaisten ja suomalaisten saapumista perustivat hollantilaiset Delaware-lahden rannalle pienen siirtokunnan, jonka nimi oli Joutsenlaakso (Swanendael). Asukkaita oli kolmekymmentä. Vähän karjaakin ja kalustoa sekä asei22 KOLUMBUS SWANENDAELIN RAUNIOILLA Ainoastaan ihmisten ja eläinten pääkallot tervehtivät toisen retkikunnan päällikköä de Vries’iä. Ensi retkellä olivat siirtokuntalaiset tuoneet tiiliä kotimaastaan linnakkeen rakentamista varten. Kuva amerikalaisesta Ridpathin historiasta. ta. Rakennettiin asumukset ja paaluaitaus niiden ympärille. Puu-pylvääseen asetettiin ohuelle rautapellille maalattu Hollannin vaakuna. Intiaaneja vieraili asutuksella. Joku intiaanipäällikkö otti pylväästä pellinpalan, käsittämättä että se oli tärkeä vallan merkki. Hän ajatteli, että siitä voi tehdä piippuja. Siirtokunnan komentaja suuttui ankarasti ja intiaanit, lepyttääkseen häntä, tappoivat päällikön, joka pellin palan oli ottanut, ja lähettivät hänen päänahkansa komentajalle. Tämä selitti, että intiaanit tekivät väärin, kun tappoivat päällikkönsä. Olisi riittänyt, kun komentaja olisi häntä nuhdellut ja varottanut vasta pitämään kätensä erossa Hollannin vallan merkeistä. Tapetun intiaani23 päällikön ystävät hautoivat kostoa. Eräänä päivänä saapuivat he siirtokuntaan ystävällisiksi tekeytyen, mutta hyökkäsivät sitten äkkiä siirtolaisten kimppuun ja tappoivat heidät. Ainoastaan yksi pääsi pakoon. Kun toinen hollantilainen retkikunta saapui oli kaikki raunioina. Retkikunnan johtaja de Vries kirjotti päiväkirjaansa: ”Löysin sieltä täältä maasta meidän väkemme pääkalloja ja luita sekä heidän mukanansa tuomien hevosten ja lehmäin pääkalloja. . .” Tämä tapahtui kuusi vuotta ennen ruotsalais-suomalaisen Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamista. Mahdollisesti Pekka ja toiset siirtolan asukkaat tiesivätkin tästä tapauksesta. Ja jos ranta-aaltojen kohina olisi nyt siitä tarinoinut, niin ei Pekka olisi enää kuullut, sillä kohina kuitenkin lopulta oli hänet uneen tuuditellut. Päivän kajastaissa herätti hänet metsässä heläjävä laululintujen kuoro. Työntyessään ulos kanoottinsa alta, kuuli hän ihan likeltä aika töminää ja sitten rytinää metsästä. Rannalle saapunut peura painalti säikähtyneenä pakoon. Hetkisen perästä oli Pekka meloskelemassa kanoottiaan aamuauringon loisteessa päilyvällä Delaware-joella tutkistelumatkaansa jatkaen. 24 Alkuperäiset amerikalaiset ALKUPERÄISIÄ amerikalaisia, intiaaneja, on nykyään ehkä enemmän kuin Kolumbuksen aikoina. Vaikka heitä asuikin kaikkialla Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikassa, oli asutus yleensä äärimmäisen harvaa. Kaikkien intiaanikansain yhteinen lukumäärä lienee ollut korkeintaan kymmenen miljoonaa. * * * KYSYMYSTÄ intiaanien alkuperästä ei tähän mennessä ole lopullisesti ratkaistu. Kuitenkin pidetään varmana, että Amerika on viimeinen ihmisten asuttamista mannermaista. Aasiassa, Afrikassa ja Europassa oli ihmisiä asunut jo tuhansia vuosia ennenkuin Amerikaan oli ilmaantunut ainoatakaan ihmisolentoa. Ja kun ensimäiset ihmiset, intiaanien esivanhemmat, vihdoin kulkeutuivat Amerikaan, jäivät he muusta ihmiskunnasta täydellisesti eroon. Se suuresti hidastutti heidän kehitystään, vaikkakaan he henkisiin kykyihinsä nähden eivät olleet huonompia muiden mannermaiden ihmisiin verraten. * * * INTIAANIEN kielten sanasto oli suppea. Tavallisilla luonnonesineillä oli nimensä; samoin oli sanoja, jotka tarkottivat toimintaa. Mutta käsitteitä merkitsevät sanat olivat sangen harvinaisia kaikissa intiaanien kielissä. Käsitteitä voitiin ilmaista ainoastaan pitkillä, konstikkailla sanayhdistelmillä. Kieli oli yksitavuista, mutta yksitavuisia sanoja voitiin yhdistellä. Jos oli kysymys käsitteistä ja vaikeatajuisista asioista, saattoivat sellaiset sanayhdistelmät olla hyvinkin pitkiä; ne olivat oikeastaan asian selittelyä tai kuvailua. Niimpä Massachusetts’in intiaani, ilmaistakseen sen, minkä me ilmaisemme sanoilla ”Meidän kysymyksemme”, tarvitsi tällaisen sanayhdistelmän (engl. kielisen kirjotustavan mukaan): ”Kum-mog-ko-don-at-toot-tum-moo-et-it-e-a-ong-an-nun-nonash.” Sanoilla yleensä oli tarkasti rajotettu merkitys. Ei ollut sanoja, jotka olisivat tarkottaneet metsästystä tai kalastusta yleensä, mutta sen sijaan oli esimerkiksi yksi sana, joka tarkotti ”tappaa-peura-nuolella”, ja sana, joka merkitsi: ”ottaa-kala-iskemällä-jäähän”. Useimmissa intiaanikielissä ei ollut sanaa, joka olisi tarkottanut ”veljeä”, mutta sen sijaan oli sanat, jotka merkitsivät ”nuorempi veli” tai ”vanhempi veli”. Monien intiaaniheimojen keskuudessa sanojen käyttö oli siten rajotettu, että miehet ja naiset käyttivät kokonaan toisia sanoja ilmaistakseen samoja asioita. Sama kieli siis oli osittain miesten kieltä ja osittain naisten kieltä. 25 Suuria suunnitelmia, maailmanvalta-unelmia ”Se oli aikakautta, jolloin ruotsalaiset oppineet kaivautuivat hämärään muinaisuuteen, tullen siihen käsitykseen, että ihmiskunnan alkukehto on ollut heidän maassaan; jolloin ruotsalaiset kuninkaat unelmoivat maailmanvallasta ja Ruotsin johtomiehet ojensivat kätensä yli valtamerien, perustaen kahdelle mannermaalle Uudeksi Ruotsiksi aiottuja asutuksia.” – Amandus Johnson. TÄMÄ aikakausi Europan historiassa tunnetaan nimellä merkantilismi. Nimitys johtuu latinalaisesta sanasta, joka merkitsee ”tehdä kauppaa”. Kauppiaat pyrkivät vahvistamaan ja laajentamaan valtaansa. Feodaliaika oli mennyt. Teollisuuspääoman aikakausi ei ollut vielä saapunut. Feodaliajan talousohjelmana oli ollut ”pysytellä kotona” ja tulla toimeen omillaan; jos se oli mahdotonta, sitten turvautua tuottamaan muualta tarvikkeita. Merkantiili-ajan ohjelma oli: mene ulkomaille, myy, vie ulos tavaroita, mutta tuo niitä maahan niin vähän kuin suinkin. Siten syntyy edullinen kauppabalanssi. Suuren viennin ja pienen tuonnin välisestä erotuksesta piti saada korvaus kullassa ja hopeassa, jotka olivat kaiken varallisuuden mitta. Siksi valtion päämääräksi tuli järjestellä taloussuhteita siten, että kulta ja hopea virtaisi maahan. Valtio itse tarvitsi runsaasti rahaa, sillä ulospäin suuntautuva valtauspolitiikka vaati armeijoita ja asestettuja laivoja. Tämä yleinen ”ajan henki” puhalsi uusia suunnitelmia myöskin Ruotsin valtiomiesten aivoihin. Valtakunnan alueet olivat harvaan asuttuja*), mutta väen vähyys ei estänyt haaveilua maailmanvallasta. VUOTTA 1600 seuranneiden vuosikymmenien aikana perustettiin kaikenlaatuisia kauppayhtiöitä, joista kylläkin hyvin monet epäonnistuivat. Eräs varhaisemmista yrityksistä oli monopoliyhtiö kuparin ulkomaakauppaa varten. Kustaa II Adolfin toimesta järjestettiin yhtiö Suomen ja Liivinmaan kaupan edistämiseksi. Erään yhtiön tarko*) Amandus Johnson sanoo historiassaan: ”Ruotsin ja Suomen asukasluku oli noin yksi miljoonaa v.1645 . . .kaupunkien asukasluku yhteensä oli ainoastaan suunnilleen 125,000.” – Yrjö Koskinen teoksessaan ”Nuijasota” huomauttaa: ”Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä ajoilta; sillä jotenkin joutavaksi arvioksi on katsottava, kun eräs italialainen Nikolaus Bellus päättää Juhanan aikoina (1537-92) olleen koko Ruotsin valtakunnassa 3 miljoonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljoonaa.” 26 tuksena oli kehittää kauppaa Venäjän kanssa. Suolayhtiö tuotti suolaa Portugalista. Mainitaan hamppuyhtiö, tervayhtiö, kalayhtiö ja puutavarayhtiöitä. Delawaren siirtokunta ei ollut Ruotsin hallituksen ainoa valtameren takainen yritys. Kymmenisen vuotta Delawaren siirtokunnan perustamisen jälkeen muodostettiin yhtiö Afrikan kauppaa varten. Se lähetti laivan Afrikan ”kultarannikolle”. Ostettiin maata, rakennettiin linnoituksia ja joku tehdas. Tuottava kauppa alkoi. Tämän yhtiön takana oli samoja miehiä kuin Delawarenkin yrityksen johdossa. Ruotsin Afrikan yhtiö kävi kauppaa myöskin neekeriorjilla ja koetti ulottaa orjakaupan Amerikaan saakka. Ruotsin afrikalaisen siirtokunnan anastivat hollantilaiset, lopullisesti 1663. Ruotsalainen historioitsija Amandus Johnson sanoo: ”Aikakaudelle ominaisia olivat yhtymät ja seurat. Laki rajotti kauppiaiden oikeuden käsitellä enempää kuin yhtä kauppatavaraa, paitsi erikoisluvalla. He kuuluivat visseihin etuoikeutettuihin seuroihin kauppa-alainsa perusteella, ja juhlatilaisuuksissa he esiintyivät univormuissa osottaakseen erikoisuuttaan. Mestari-työläiset asiallisesti kaikilla aloilla olivat jakautuneet kiltoihin ja ammattikuntiin, jotka olivat sangen suljettuja ja kateellisen tarkasti vartioituja `ulkopuolisten’ tungettelua vastaan. `Ruotsissa’, sanoi Klaus Fleming, `voi henkilö sattumalta tulla kuninkaaksi, mutta tulla nahkuriksi on mahdotonta.’ Ajan kuluessa rajotukset kuitenkin jossakin määrin lievenivät.” KLAUS FLEMING, josta tässä mainitaan ei ole Suomen nuijasodan aikainen talonpoikain pyöveli ”Noki-Klaus”. Samaa sukujuurta kylläkin, mutta pari miespolvea myöhäisempiä Flemingeitä. Hän oli syntynyt Louhisaarella Suomessa 1592. Opiskeltuaan ulkomaiden yliopistoissa otti hän osaa Ruotsin sotiin. Nimitettiin 1619 ala-amiraaliksi, jolloin hänen tehtäväkseen jäi rappiolle päässeen laivaston kuntoon saattaminen. Kun Kustaa Adolfin aikana hallitusta muodosteltiin uudenaikaisemmaksi, merkantiilikauden vaatimusten mukaisesti, nimitettiin Fleming kauppakollegion presidentiksi. Uusi hallitus muodostui useista kollegioista, jotka vastasivat ministeriöitä. Oli kollegiot sota-, meri-, kaivos- y.m. asioita varten. Kuningasvalta menetti patriarkaalisia piirteitään. Kansan ääntä edustivat valtiopäivät, jotka jakaantuivat neljään säätyyn: aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpoikaisto. Kustaa Adolfin kuoleman jälkeen muodostettiin Ruotsissa viisimiehinen holhoojahallitus hoitamaan valtion asioita kuninkaan tyttären Kristiinan alaikäisyyden aikana. Holhoojahallituksen päämies oli kansleri Axel Oxenstierna. Tähän viisimiehiseen hallitukseen kuului myöskin Klaus Fleming ja sanotaan, että hän oli kanslerin läheisin mies ja seuraava hänestä vaikutusvaltaan nähden. Ruotsalainen historioitsija Amandus Johnson lausuu: ”…tämä hallitus oli yksi viisaimmista hallituksista, jotka koskaan ovat kansakuntaa hallinneet, ja se täydensi ja saattoi käytäntöön monia kuninkaan alulle panemia suunnitelmia. Se perusti ensimäisen ruotsalaisen siirtokunnan Delawarelle ja, jos sen valta olisi jatkunut, niin siirtokunta mahdollisesti olisi joutunut vähemmän kärsimään laiminlyönnin takia.” TÄMÄN ajan ja varhaisempien vuosikymmenien sivistyspyrkimyksistä kertoo edellä mainittu historioitsija: 27 KANSLERI AXEL OXENSTIERNA JA AMIRAALI KLAUS FLEMING Lainkäyttöä säännösteltiin. Perustana oli vanha Ruotsin laki, johon liittyi roomalaisen lain vaikutelmia. Useissa tapauksissa seurattiin ”Mooseksen lakia”; kolmekymmentäkuusi pykälää Mooseksen laista oli liitetty Kaarle IX julkaisemaan lakikokoelmaan. Tunnetaan ainakin yksi tapaus, jolloin Mooseksen lakiin perustuva tuomio annettiin kuvernöörin toimesta Delawaren siirtokunnassakin. Seitsemännentoista vuosisadan ensi puoliskolla perustettiin kansakouluja sekä kauppakouluja, ”joissa kauppiaat voisivat saada ohjausta tärkeimmillä liikealoilla.” Lukutaitoisuus vähitellen lisääntyi sekä Ruotsissa että Suomessa. On otaksuttavaa, että suuri osa Delawaren siirtokunnan asukkaista oli luku- ja kirjotustaitoisia. Kaikista näistä seikoista kertoo Amandus Johnson laajasti ja yksityiskohtaisesti yli 800 sivua käsittävässä englanninkielisessä teoksessaan ”The Swedish Settlements on the Delaware” (Ruotsalaiset siirtola-asutukset Delawarella). Suomen oloista sanoo hän: ”Olosuhteet Suomessa, josta lukuisat Delawaren siirtokuntalaiset tulivat, muistuttivat Ruotsin oloja ...Eräs piispa kertoo 1639, että kansa `kykenee lukemaan kappaleensa katkismuksesta sekä aamu- ja iltarukouksensa’ ja Turun piispa Terserus vakuutti päästyn jo niin pitkälle, että `melkein kaikki alle kahden- tai kolmenkymmenenvuoden ikäiset pystyvät lukemaan äidinkieltään sujuvasti’. Samansuuntaisia tietoja tuli toisil28 takin piispoilta. Ruotsinkieli oli tunkeutunut voimakkaasti suomalaisten keskuuteen tänä aikana ja Andreas Bureus kirjotti noin v. 1630, että `Suomen aatelisto, kaupunkien porvarit sekä papit samoin kuin rikkaammat maanviljelijätkin huolehtivat siitä, että heidän lapsensa oppivat ruotsia jo kehdossa’ . . .” LUOKAAMME vielä pikainen silmäys Ruotsin teollisuuden kehitykseen Delawaren siirtokuntaa varhaisemman kolmen vuosikymmenen aikana ja kolmisen vuosikymmentä siitä eteenpäin, käyttäen tietolähteenä tohtori Johnsonin laajaa teosta: Poliittisesta ja sotilaallisesta edistyneisyydestään huolimatta Ruotsi oli teollisuusja kauppajärjestöihinsä nähden pahasti takapajulla verrattuna sellaisiin maihin kuin Englanti ja Hollanti. Sodat ja kaupankäynti kuitenkin toivat Ruotsin läheisempään kosketukseen suurimpien kauppa- ja teollisuusmaiden kanssa, ja huomattavaa edistystä tapahtui sinä aikana, kun Ruotsi hallitsi Delawaren siirtokuntaa. ”Armeijat tarvitsivat kanuunoita, musketteja, miekkoja ja muita sotatarpeita. Tuli halvemmaksi valmistaa niitä kotimaassa kuin tuottaa ulkomailta, ja sitä paitsi puuttui rahaa niiden ostamiseen. Kun maa oli uusi ja vähän kehitetty, tarjosi se suurempia tilaisuuksia pääomansijottajille kuin vanhat teollisuuskeskukset, ja vastineeksi erikoisista etuoikeuksista, omistuskirjoista ja maaluovutuksista niiden tavallisten korvausten lisäksi, joita taitava liikemies saa, rikkaat hollantilaiset, kuten De Geer, Spiring, Van der Linde ja muut perustivat tehdaslaitoksia monenlaatuisia.” Ulkomaalaisia työläisiä tuotettiin suuressa määrässä ja ruotsalaisia käsityöläisiä lähetettiin ulkomaille tutkimaan parhaita menettelytapoja muualla. Tulos oli, että Ruotsin rautateollisuuden tuotteet, erikoisesti kanuunat, tulivat kuuluisiksi kautta Europan. Rakennettiin kutomoita ja pukutehtaita ”että armeijan tarpeet voitaisiin tyydyttää”. Tähän tähtäävä neuvottelu oli Kustaa Adolfilla eri kaupunkien ja maakuntain edustajain kanssa 1619. Kattiloita ja kaikenlaisia talouskaluja valmistettiin monissa paikoin, samoin kirveitä ja veitsiä. Mainitaan pienistä kenkä- ja käsinetehtaista, samoin lasitehtaista. Kuparikaivokset tuottivat suuria tuloja hallitukselle; hopeakaivoksia ei saatu tyydyttäviksi. Tiilitehtaiden tuotteita vietiin ulkomaillekin; Delawaren siirtokuntalaiset tunsivat tiilentekotaidon. Upsalassa oli paperitehdas, joka käytti raaka-aineena räsyjä. Pienessä määrässä tuottivat eri tehtaat saippuaa, tärkkiä, sokeria, potaskaa. Suuressa määrässä valmistettiin ruutia, mikä edisti salpietariteollisuutta. Jokaisella kaupungilla oli olutpanimonsa. Laivanrakennus sai kiihdykettä (1611) sotien ja lisääntyvän kaupan vuoksi. Uusia laivoja rakennettiin omassa maassa ja ostettiin muista maista. Päällystöä laivoihin ja laivanrakennustyöläisiä tuotettiin Hollannista. Laivojen rakentaminen edisti toisia teollisuuksia: puutavarateollisuutta, naula- ja pulttituotantoa sekä köydenpunontaa. Viljaa vietiin ulkomaille 1637-42 yli 400,000 tynnöriä (1,600,000 bushelia) Hollannista tuotettiin taitavia maanviljelijöitä edistämään karjataloutta, opettamaan voin ja 29 KAUPPARUHTINAS Rikkaat kauppiaat olivat mahtavia miehiä ja, lähettäessään kauppayhtiöittensä laivoja valtamerentakaisille retkille, he odottivat mahtavia voittoja. Kuva on jäljennös kuuluisan hollantilaisen taiteilijan Rembrandt’in maalauksesta vuodelta 1639. juuston tekotaitoa. Huolimatta kaikesta tästä niin Ruotsissa kuin Suomessakin maanviljelys edistymisen asemasta taantui. Satoja maataloja jäi autioiksi, kun sota vei miehet. Hallituksen politiikkana oli suosia kaupunkeja maaseudun kustannuksella, sillä kauppa oli merkantilistisen käsityksen mukaan kaikista tärkein. Suuri huomio annettiin teiden ja kanavain rakentamiselle. 30 Järjestettiin postilaitos, joka auttoi kauppiaita saamaan tärkeitä tietoja ulkomaiden markkinasuhteista. Ruotsin laivat purjehtivat kaikkiin Europan satamiin, Barbadokseen, Kanarian saarille, jäämeren kautta Arkangeliin Pohjois-Venäjälle, Amerikaan ja Afrikaan. Vientitavarat: mastot, puutavara, vilja, kupari, rautamalmi, kanuunat ja muut sotatarpeet. Tuontitavarat : Kengät, nahka, suola, tupakka ja ylellisyystarpeet. Tällainen on yleiskuva Ruotsin ja Suomen oloista ja Ruotsin kauppapyrkimyksistä ajalta, joka ulottuu kolmisen vuosikymmentä eteenpäin ja taaksepäin Delawaren siirtokunnan perustamisvuodesta 1638. SUUREMMOISET ulkomaisen vaikutusvallan laajentamissuunnitelmat, joiden näkyväiseksi tulokseksi nimellä Uusi Ruotsi tunnettu siirtokunta vihdoin syntyi Delawarejoen rannalle, olivat olleet käsittelyjen ja monenlaisten järjestelyjen alaisina suoranaisesti vuodesta 1624 saakka. Silloin tarmokas hollantilainen kauppatoiminnan järjestäjä Willem Usselinx sai tilaisuuden esittää kuningas Kustaa Adolfille Etelä-Yhtiön perustamissuunnitelmansa. Kuningas oli asialle suosiollinen ja pari vuotta myöhemmin hyväksyi allekirjotuksellaan kauppayhtiön perussäännöt, joiden mukaan yhtiön tarkotuksena oli ”rakentaa kauppasuhteita miltei koko maailman kanssa, ulkopuolelle Europan, ja perustaa siirtola-asutuksia (vaikka tämä tarkotus oli toisella tilalla) alueille, joita tähän mennessä ei ole vallattu, siinä toivossa, että Ruotsin varallisuus tulisi suuresti lisääntymään, evankeliumi leviämään sivistymättömien kansojen keskuuteen, ja yksityiset osakkeenomistajat korjaamaan suuren voittosaaliin”, kuten toht. Johnson sanoo historiassaan. Etelä-yhtiön osakkeita tarjottiin kaupaksi rikkaille ja köyhille Ruotsissa, Suomessa ja muissakin maissa. Niillä, jotka ostaisivat osakkeita vähintäin 1000:nen talarin edestä, oli oikeus äänestää yhtiön johtajien valinnassa. Johtajaehdokkaiksi ovat kelvollisia vähintäin 2,000 talarin sijoittajat. Kaupungit, maat, kyläkunnat ja yksityiset, jotka sijottavat vähintäin 100,000 talaria, saavat valita yhden johtajan edustajakseen ja kaupunki tai maa, joka sijoittaa 300,000 talaria saa järjestää kauppayhtiöön oman departementinsa eli osastonsa. Yhtiön ja hallituksen suhteet voittoihin nähden oli tarkoin määritelty: Hallituksen piti saada viides-osa vallatuilta alueilta löydetyistä mineraaleista; kymmenesosa maanviljelystuotannosta siirtokunnissa. Yhtiöille kuuluu kaikki saalis, joka oli anastettu vihollisilta tai merirosvoilta; saalis oli käytettävä puolustukseen ja kaupan suojaamiseen. Mutta jos ruotsalainen sotalaiva antoi apuaan sellaisen saaliin hankinnassa, niin osuus saaliista kuului hallitukselle. Yhtiöllä oli oikeus rakentaa linnoituksia, kaupunkeja ja linnoja; se sai tehdä sopimuksia toimialueellaan olevien hallitusten kanssa. OSAKKEIDEN merkintä kuitenkin edistyi hitaasti. Kuningas Kustaa Adolf oli merkinnyt itselleen 450,000 talarin osakkeet, mutta niiden maksamisen kanssa oli niin ja näin. Kansleri Oxenstierna merkitsi osakkeita 12,000 talarin arvosta, Klaus Fleming 2,000, Henrick Fleming 2,000, suomalainen aatelismies Klaus Horn 4,000. Nämä ovat listasta, joka käsittää lähes puolentoistasadantuhannen talarin osakemerkinnät. Suomen kau31 pungit merkitsivät osakkeita 25,000 talarin arvosta. (Yksi talari, ruotsiksi daler, noin $4). Usselinx teki laajan matkan Itämerenmaakuntiin ja Suomeen hankkiakseen lisävaroja yhtiölle. Palattuaan Ruotsiin huomasi hän yhtiön asioiden luisuneen sivuladuille. Yhtiön johtajat puuhailivat lasitehtaan ja köydenpunomon perustamishommissa, suunnittelivat laivojen rakentamista ja länteen suunnatun kaupan asemasta kauppaa Venäjälle päin. Tyytymättömänä, pettyneenä, mutta lannistumattomana näki Usselinx viiden vuoden ponnistelunsa kutistuvan mitättömiin. Hän erosi Etelä-yhtiöstä, joka pian liittyi toisen liikeyrityksen kanssa uudeksi yhtymäksi. Se tunnettiin Etelän Laiva-yhtiön nimellä. Se oli Ruotsin ja Suomen kaupunkien keskinäinen laiva-yhtiö, jonka läheisin tarkotus oli rakentaa tai ostaa ulkomailta 16 laivaa. Suomen kaupungit osallistuivat yhtiön rahastamiseen 21,700:llä talarilla. LAIVOJA hankittiinkin. Yksi laivoista teki onnistuneen retken Arkangeliin, mutta kun se sen jälkeen purjehti Espanjaan, kaapattiin se siellä kuningas Filipin toimesta ja kaksi muuta ruotsalaista laivaa sen lisäksi. Seuraavassa muutamia mainintoja laivayhtiön toiminnasta Amandus Johnsonin historian seikkaperäisten selostusten mukaan: Fleming esitti, että tuotettaisiin Hollannista rikkaita asiantuntijoita yhtiön johtoon, että saataisiin se paremmin liikepohjalle. Tehtiin ehdotus, että ryhdytään merillä vaanimaan Espanjan laivoja, koska niitä kaappaamalla voidaan saada suuremmat voitot kuin kaupalla. Ranskaan tehty purjehdusretki onnistui: vietiin köysiä, kuparia, kanuunoita. Tuotiin suolaa 2,000 tynnöriä. Suhteet Espanjan kanssa olivat kireät. Espanja oli hyökkäillyt ruotsalaisten laivain kimppuun ja Ruotsin valtakunnanneuvosto harkitsi sodan julistamista. Espanjan kuningas Filip määräsi (1632) pidätettäväksi kuusi ruotsalaisen Etelän Laiva-yhtiön laivaa, jotka olivat saapuneet Espanjaan kauppatavaralastissa ja onnistuneetkin monien vaikeuksien jälkeen myymään tavaroitaan. Syntyi monimutkainen selkkaus, jonka lopputuloksena oli se, että Espanjan hallitus lopullisesti piti laivat, lähettäen ne Länsi-Intian vesille, ja Ruotsissa käytiin käräjiä siitä, ketä ruotsalaisia osaltaan voitaisiin pitää vahinkoon syyllisinä varomattomuuden tai muiden huonosta harkinnasta johtuvain seikkain takia. Oli sellainen ymmärrys, että menetettyjen laivojen tilalle on aina hankittava uusia ja erästä menetettyä laivaa korvaamaan oli 1632 ostettu Kalmar Nyckel, joka kuusi vuotta myöhemmin kuljetti ensimäisen retkikunnan Delaware-joelle. Historiassaan lausuu Amandus Johnson, että Klaus Fleming, josta tuli pääasiallisin Delaware-siirtokunnan kannattaja, oli ollut johtavana henkilönä Ruotsin meriseikkailuissa edellä kuvattuna aikana. EROTTUAAN Etelä-yhtiöstä, ei Usselinx ollut suinkaan jäänyt toimettomaksi. Hän oli suurien suunnitelmien mies. Hän oli aikoinaan järjestänyt Hollannin Länsi-Intian 32 Yhtiön, joka hallitsi m.m. Manhattanin saarelle perustettua Uusi Amsterdam nimistä kaupunkia. Tämän yhtiön palveluksessa ei hän kuitenkaan saanut omasta mielestään tyydytettyä etuvaatimuksiaan. Siksi oli hän jättänyt Hollannin ja yrittänyt saada uusia suunnitelmiaan toteutetuksi Ruotsin hallituksen avulla. Etelä-Yhtiöstä eroamisensa jälkeen oli hän liikkunut useissa Europan maissa koettaen nostattaa kannatusta uusille suunnitelmilleen. Nyt ehdotti hän – kansainvälisen kauppayhtiön perustamista! Hänellä oli sitä varten ”selvät suunnitelmat”. Syrjään kaikki aluerajotukset! Koko maailman tulee olla yhtiön toimintapiirinä! Kuningas Kustaa Adolf innostui suunnitelmaan ja hänen kuoltuaan kansleri Axel Oxenstierna v. 1633 vahvisti allekirjotuksellaan valtuudet ”Willem Usselinx’ille Uuden Etelä-Yhtiön ylijohtajana”. Alettiin voimakas julkisuustyö uuden yrityksen hyväksi. Iso kirjakin valmistettiin siinä tarkotuksessa. Heilbronnin konventsionissa 1633 asia esitettiin protestanttisen Saksan ylimystölle, joka sinne oli kokoontunut, ja seuraavana vuonna Ruotsin liittolaisten toiselle konventsionille Frankfurtissa. Suuri suunnitelma näytti rupeavan saamaan käytännöllisiä muotoja. Ruotsin valtiopäivät suhtautuivat siihen suosiollisesti. Tarmokas kauppatoiminnan järjestäjä näki vihdoinkin, vuosien kamppailuiden jälkeen, haaveensa lähenevän toteutumista. Silloin tuli äkkiä isku, joka hajotti kaikki suunnitelmat. Saapui tieto, että kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä Saksassa olivat kenttämarsalkka Hornin ja herttua Bernhardin armeijat kärsineet musertavan tappion. Tämä huono käänne sodassa merkitsi myöskin suuremmoiseksi suunnitellun uuden kauppayhtiön loppua. WILLEM USSELINX 33 USSELINX ei kuitenkaan ollut vieläkään masennettu. Hän edelleen teki ehdotuksia ja esitti suur-suunnitelmia Ranskan ja Englannin lähettiläille, mutta – kuten toht. Johnson historiassaan sanoo – ”hänen lukuisat suunnitelmansa ainoastaan pyrkivät täyttämään Europan kaupunkien arkistot ’lyhyillä muistiinpanoilla’ ja väitelmillä, ja pitämään Oxenstiernan mielessä ajatukset Ruotsin kaupasta ja siirtokuntain perustamisesta.” Ne ajatukset vihdoin toteutuivatkin, joskaan ei Usselinxin unelmoimassa suuruudessa. Uusia suunnitelmia esittivät toiset miehet, jotka myöskin olivat hollantilaisia. DELAWAREN RUOTSALAIS-SUOMALAISTEN ASUTUSTEN VANHIN KARTTA Ruotsista lähetettiin Delawaren siirtokuntaan v. 1653 insinööri Peter Lindeström asiantuntijaksi linnoitusten rakennustöitä varten. Amerikassa viipyessään valmisti hän useita karttoja rannikkoseuduista, Virginiasta Uuden Englannin alueille saakka. Kartat julkaisi hän AMERIKAN MAANTIEDE teoksessaan, jonka hän sai valmiiksi Ruotsissa vähän ennen kuolemaansa 1692. Yllä oleva jäljennös on KESKI-OSA koko Delawaren jokilaaksoa esittävästä kartassa Lindeströmin maantieteellisestä teoksesta. Suomalaista lukijaa kiinnostanee kartan alla olevassa selostus-katkelmassa toisella rivillä oleva ensimäinen merkintä: ”T: FINLANDE”. Kirjain T osottaa kartassa suomalaisen asutuksen paikkaa. Se on yllä olevassa jäljennöksessä 3/4 tuumaa oikealle Kristiina linnoituksesta, jonka paikkaa osoittaa nuolenkären kaltaisilla kulmilla varustettu neliö, melkein keskellä karttaa, ylhäällä. 34 Siirtokunnan perustaminen Delawarella ja ensimäiset retket valtameren taakse SAKSAN sotakentillä kärsittyjen tappioiden jälkeen olivat Ruotsin armeijat vaarassa tulla ajetuksi pois koko Saksasta. Hallitus kuitenkin tahtoi hinnalla millä tahansa jatkaa sotaa niin kauan, että on saatu tyydyttävät rauhanehdot. Mutta hallituksen rahasto oli tyhjä. Missä pelastus ? Kuparissa. Hallituksella oli runsaasti kuparia, mutta oli vaikea saada sitä kaupaksi. Kun hallitus lainasi rahaa, käytti se kuparia takauksena. Aina oli hallituksella suuri kuparivarasto ”Tripp & Co:n” varastohuoneessa Amsterdamissa Hollannissa. Kaikin keinoin etsi hallitus kuparimarkkinoita Europan ulkopuolelta. Oli kysymys kupariesineiden kuljettamisesta Länsi-Intian saaristoon siellä myytäväksi. Toinen esitys oli: viedään kuparitavaraa Afrikan länsirannikolla olevaan Guinea’an ja vaihdetaan se siellä kullaksi; annetaan kullasta vähän enemmän kuparia kuin hollantilaiset ja siten työnnetään ne sivuun Guinean kultamarkkinoilla. JÄLKIMÄISEN esityksen takana oli rikas hollantilainen kauppias Samuel Blommaert, jolla oli tehtaita Ruotsissa, ja jonka kanssa Ruotsin kansleri oli neuvotteluissa. Päätettiin ruveta tehostamaan Ruotsin kuparin ja raudan kauppaa sekä myöskin hankkimaan markkinoita Guineasta. Näissä neuvotteluissa suuntautui huomio taas Atlantin takaisiin Amerikan rannikoihin. Asioiden tässä vaiheessa ilmaantuu näköpiiriin hollantilainen Peter Minuit. Hän oli ollut Hollannin amerikalaisen siirtokunnan Uuden Alankomaan kuvernöörinä useita vuosia. Hän oli toimekas mies. Hän nyt tarjosi palvelustaan rikkaalle Blommaertille, joka hänen kuvernöörinä ollessaan oli hankkinut haltuunsa maa-alueita Delaware-joen seutuvilta. Suunniteltiin hollantilais-ruotsalaista kauppayhtiötä kilpailijaksi Hollannin Länsi-Intia-yhtiölle. DELAWAREN tulevan siirtokunnan nimi Uusi Ruotsi esiintyy ensi kerran eräässä Peter Minuit’in kirjeessä v. 1635. Samassa kirjeessä esitetään ensimäinen paperille pantu suunnitelma siirtokuntaa varten. Minuit kirjottaa: ”Englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset ovat vallanneet laajoja maaalueita uudessa maailmassa. Ruotsi ei saisi 35 pidättyä enää pitemmälle tekemästä nimeään tunnetuksi vieraissa maissa.” Kirjeessä oli kustannusarvio Amerikaan lähetettävää retkikuntaa varten. Samoihin aikoihin esitti valtiokanslerille siirtolasuunnitelmansa myöskin eräs saksalainen Joachim Stumff, kirjottaen: ”Ranskalaiset purjehtivat Uuteen Ranskaan, Englantilaiset Virginiaan ja nyt hollantilaiset retkeilevät Brasiliaan.” Espanjalaiset ovat purjehtineet näihin maailman osiin 144 vuotta ja saaneet sieltä hyödykseen suunnattomia rikkauksia. Suuri osa Europaa on saanut suurimman hyödyn kaupasta ja maavaltauksista näillä alueilla, sillä onhan ”hyvin tiettyä mitä Espanja ja Hollanti olivat ennenkuin ne alkoivat purjehtia noihin seutuihin. Ruotsin täytyy ottaa osaa tähän kauppaan, löytää siirtokuntia ja avata näitä seutuja kauppiaille. Vähäisellä henkilömäärällä Ruotsi voisi viedä eteenpäin tätä suurta yritystä, sillä kauppiaat toisten kansojen keskuudesta tulisivat ottamaan osaa siihen ja maksamaan ison osuuden kustannuksista. Se tulisi tuomaan lopullisesti Ruotsille varoja enemmän kuin koko valtion verotulot; se tulisi varaamaan keinoja sodan jatkamiseksi paavilaisia vastaan, ja se varaisi tukipaikan, josta voisi hyökätä vihollisen heikointa kohtaa vastaan, ”sillä Espanjan kuningasta vastaan ei missään voi (menestyksellisesti) hyökätä niin helposti kuin (Länsi)Intiassa. Se on hänen sydämensä.” Tämä lennokas esitys lienee saanut kohteliaan vastauksen kanslerilta, mutta siirtokuntasuunnitelman kehittelyä jatkettiin Blommaertin ja Minuitin kanssa, kunnes lopullisesti hyväksyttiin Minuit’in suunnitelma, jonka mukaan perustetaan siirtokunta Uusi Ruotsi ja ryhdytään käymään kauppaa intiaanien kanssa. Kauppayhtiö päätettiin rahastaa siten, että Minuit, Blommaert ja toiset hollantilaiset varaavat puolen pääomasta ja toinen puoli hankitaan Ruotsista. Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti hallituksen hankkia kauppayhtiön käytettäväksi yksi noin 160-200 tonnin kantoinen laiva ja pieni ”sluuppi”, jolla voitaisiin suorittaa rannikoiden tutkimista, mutta valtioneuvosto päätti varustaa kaksi laivaa ja ”sluupin” sekä isomman retkikunnan kuin oli aluksi suunniteltu. VUODEN 1637 alkukuukaudet kuluivat retken valmisteluissa, joita Minuitin sairastuminen ja muut seikat viivyttivät. Muonavaroja matkaa varten hommattiin Göteborgista ja Tukholmasta, mutta suurin osa kauppatavaroista piti saada Hollannista. Fleming oli valmisteluissa kiinteästi mukana. ”Hänen toimestaan hallitus luovutti yli 3,000 naulaa ruutia ja 30 muskettia sekä amiraliteetti varusteita 1,711:n riksin arvosta”, sanoo historiassaan toht. Johnson (riksi eli riikintalari, ruotsalainen raha, noin $6). Valittiin laivat matkaa varten, mutta aika kului elokuulle ennenkuin hallitus antoi lopulliset määräyksensä. Retkikunnan kustannukset arvioitiin olevan 36,000 florinia (hollantilainen raha, noin 50 senttiä). Fleming merkitsi osakkeista 1/16 osan eli 900 riksiä; kansleri Oxenstierna kaksi kertaa enemmän. Suurin sijottaja oli hollantilainen Blommaert, joka pani yritykseen 3,600 riksiä. Kauppayhtiön voitot ja tappiot piti tasata ruotsalaisten ja hollantilaisten osakkaiden kesken. 36 AMIRAALI Klaus Fleming nimitettiin kauppayhtiön ylimmäksi johtajaksi, jonka määräysten mukaan Blommaertin ja toisten yhtiön palveluksessa olevien henkilöiden oli toimittava. Fleming johti asioita Ruotsista päin. Yhtiön pääkonttori päätettiin järjestää Tukholmaan. Blommaert valittiin yhtiön liikkeenhoitajaksi, jonka toimipaikka oli Hollannissa. Yhtiön laivojen pääsatamaksi määrättiin Göteborg ja sinne päätettiin rakentaa varastohuone kauppatavaroita varten. Kauppayhtiön alkuperäinen lupakirja ja muut sitä perustettaessa laaditut asiapaperit ovat hävinneet, niiden sisällöstä sanoo toht. Johnson historiassaan seuraavaa: ”Erikoisoikeudet perustuivat Blommaertin ja Minuitin ehdotuksiin. Etuoikeus ja yksinoikeus kaupankäyntiin Delaware-joella oli epäilemättä yksi yhtiölle myönnetyistä oikeuksista; merimatkalla käytettäväksi tarkotetut ja intiaanikauppaa varten Hollannista lähetetyt tavarat piti päästää Ruotsiin ilman tullia ja samoin kaiken Amerikasta tulevan tavaran piti olla tullista vapaata mahdollisesti kymmenen vuoden ajan, mutta tulli piti suorittaa niistä tavaroista, jotka lähetettiin Hollannista Ruotsiin siinä tarkotuksessa, että yhtiö myy ne Ruotsissa.” Näin oli kauppayhtiö saatu lopullisesti järjestetyksi, mutta sen ruotsalaiset jäsenet olivat vitkastelleet osakemaksujensa suorittamisessa ja hollantilaiset eivät olleet halunneet suorittaa pääomaosuuttaan ennenkuin sopimusten mukainen rahamäärä oli saatu kokoon Ruotsissa. Tämä oli vaikeuttanut Blommaertia kauppatavaran ostamisessa Atlantin taakse lähetettäviä laivoja varten, mutta omia rahojaan käyttäen oli hän kuitenkin onnistunut hankkimaan suurimman osan tavaroista toukokuuhun mennessä ja lähetettiin niitä Hollannista Göteborgiin. VALTAMERIMATKAA varten tarvittiin laivoihin ammattitaitoisia merimiehiä. Tästä mainitsee historiassaan toht. Johnson: ”Oli vaikea saada hyviä merimiehiä Ruotsista seitsemännen vuosisadan ensi puoliskolla ja hollantilaisia palkattiin usein ruotsalaisiin laivoihin. Fleming käski Blommaer-tin värvätä `noin 25 tai 30 merikokemusta omaavaa miestä’ käytettäväksi matkalla.” Merimiehet ja päällystöä laivoille värvättiin heinäkuulla Amsterdamista ja lähetettiin Göteborgiin samalla kun loput kauppatavaroistakin. Elokuun 22 p. Blommaert kirjotti: ”Loput kaikesta on nyt lähetetty Göteborgiin ... Minuit kahden parturin ja muiden päälliköiden kanssa menee samassa laivassa.” (Tähän aikaan parturin ammattiin kuului myöskin haavurin eli välskärin tehtävät.) Retkikunnan kustannukset olivat nousseet huomattavasti suuremmiksi kuin aluksi oli suunniteltu, mutta Blommaert lohdutteli osakkaita sillä, että ”hyvä, rikas Espanjan saalis voi korvata kaiken.” SYYSKUU ja lokakuu kuluivat, mutta vielä eivät valtamerimatkaa varten valitut laivat Kalmar Nyckel ja Fogel Grip* olleet päässeet lähtemään Göteborgin satamasta. Laivain lastaus oli suoritettu. Lasti käsitti useita tuhansia jaardeja karheaa villakangasta (duffel) ja muuta vaatetta, useita satoja eri kokoisia kirveitä, joitakin satoja veit*) Kalmar Nyckel suomeksi Kalmarin Avain; Kalmar kaupunki Etelä-Ruotsissa. -Fogel Grip mainitaan myös nimellä Gripen. Fogel suomeksi lintu; gripen tarkoittaa muinaiskreikkaiaisen taruston hirviötä, joka oli leijonan kaltainen, mutta varustettu kotkan nokalla ja siivillä. 37 AMSTERDAMIN SATAMA HOLLANNISSA 16:LLA SATALUVULLA. Täällä tavallisesti poikkesivat Ruotsista Delawarelle lähetetyt laivat sekä meno- että paluumatkoillaan siä, tusinoittain tupakkapiippuja, eri kokoisia peilejä, kullattuja ketjuja ja sormuksia, kampoja, korvarenkaita ja muita koruja sekä useita tynnöreitä väkijuomia. Myöskin lapioita, kuokkia ja muita senlaatuisia työaseita oli varattu matkalle. Kuten retkikunnan johtaja Minuit, samoin laivojen muukin päällystö oli hollantilaisia, lukuunottamatta sotilaiden päällikköä Mons Nilsson Kling’aa, joka oli Ruotsista. (Kling esiintyy nimellä Maunu Klinga romaanissa ”Uuteen maailmaan”, kirjottanut Akseli Järnefelt Rauanheimo. Romaanin mukaan hän oli suomalainen, mikä tuntuukin uskottavalta esimerkiksi sen vuoksi, että hänet ensimäiseltä Delaware-retkeltä palattuaan lähetettiin siirtolaisten värväysretkille kaukaisille Ruotsin metsäsuomalaisten asutusseuduille, jossa Suomen kielen taito oli välttämätön, jos mieli tehdä asia ymmärrettäväksi ruotsia taitamattomille suomalaisille.) Sotilaat olivat osaksi Hollannista, osaksi Ruotsista; viimemainittujen, samoin kuin hollantilaisten merimiesten lisäksi Ruotsista hankitun laivaväenkin joukossa voi olla suomalaisia, vaikka ei sellaisista seikoista ole mitään varmaa tietoa. Historiansa jälkiliitteessä (siv.758) huomauttaa toht. Johnson: ”On sanottu, että ensimäisellä retkellä ei ollut yhtään ruotsalaista merimiestä, mutta Andersson ja Swensson olivat ruotsalaisia ja mahdollisesti Clerk myöskin. V. 1640 he olivat kuolleet ja yhtiö maksoi pienen rahasumman heidän leskilleen, jotka asuivat Tukholmassa.” – Ensimäinen perämies Symonssen (Hollannista) oli määrätty Minuitin sijaiseksi, jos Minut sairauden tai onnettomuuden takia ei voi suorittaa tehtäviään. Minuitin sukulainen Huygen oli valittu siirtokunnan päälliköksi, jos sellainen saadaan perustetuksi. ON SÄILYNYT eräs salainen ohje siltä varalta, jos päästäisiin matkalle jo kesällä. Sen mukaan olisi pitänyt mennä Atlantin ylitse 44:nnen asteen tienoilta Sable nimiselle saarelle (Nova Scotian edustalla Canadassa) ja tutkia voitaisiinko sinne perustaa siirtola ja kauppa-asema ja voitaisiinko sieltä päin ruveta verottamaan Nova Terran (Newfound38 landin) rannikoilla asuvaa kalastajaväkeä. Jos nämä seikat näyttävät mahdolliselta, on saari vallattava, pystytettävä sinne kiveen hakattu Ruotsin vaakuna ja otettava kaikilta retkikunnan upseereilta vakuutus, että ”ei ketään kristittyjä ihmisiä ollut siellä”. Ennen poistumista oli Minuitin kaapattava saarelta lehmiä ja vasikoita ja kuljetettava ne Delaware-joelle (hollantilaisilla näyttää olleen tieto, että saarella on karjalaumoja). Purjehdittaessa sitten etelään päin pitkin Amerikan rannikkoa, on vaihdettava alkuasukkailta intiaani-rahaa ”wampum’ia”. Sitten seuraa seikkaperäiset ohjeet Eteläjoelle* eli Delaware-joelle saapumista varten. Retkelle lähtö kuitenkin lykkäytyi myöhäiseen syksyyn ja siltä varalta oli laadittu toinen ohje, jonka mukaan oli purjehdittava Atlantin ylitse paljon etelämpää LänsiIntian saaristoon, hankittava sieltä karjaa suunniteltua siirtolaa varten, ja hyvän tilaisuuden sattuessa kaapattava ”Espanjan saalis” (espanjalaisten kimppuun piti hyökätä kaikkialla, mutta Englannin, Ranskan ja Hollannin laivoja oli kohdeltava ystävällisesti). Kun siirtola oli saatu perustetuksi Delawarelle, piti ohjeen mukaan sieltä päin tehdä matka edellä mainitulle Sable-saarelle. VASTA marraskuun alussa Kalmar Nyckel ja Fogel Grip pääsivät lähtemään pitkälle matkalleen. Laivoilla piti olla hyvä järjestys ja tiukka komento. Rangaistukseksi tottelemattomuudesta seurasi kuukauden palkan menetys. Merimiehet eivät saaneet tapella keskenään. Juopuminen oli ankarasti kielletty; siitä joutui kahleisiin kolmeksi päiväksi. Arpa- ja muut uhkapelit olivat kiellettyjä. Aina oli oltava valmiina aseisiin ja taisteluun. Aamuin ja illoin oli laivoilla rukoukset. Joka niistä oli poissa, sai sakkoa puolitoista killinkiä (lähes 4 senttiä). Pohjanmerellä yllätti laivat ankara myrsky, joka ajoi ne eroon toisistaan. Kalmar Nyckel menetti maston ja kärsi muita vaurioita. Pahasti vuotavana pääsi se kuukauden luovimisen jälkeen Hollantiin. Viikkoa myöhemmin saapui sinne toinenkin laiva myrskyn runtelemana. Laivat korjattiin niin pian kuin suinkin. Uusia muonavaroja hankittiin valtamerimatkaa varten. Saatiinpa kuusi matkustajaakin ja rahtitavaraa...matkustajat ja tavarat piti niin pian kuin tilaisuus ilmenee toimittaa Delawarelta hollantilaisten siirtokuntaan Manhattanille, jossa oli Uusi Amsterdam nykyisen New Yorkin alkuna. Joulukuun 20:nnen päivän seutuvilla oltiin taas valmiit yrittämään, mutta yhtämittaiset vastatuulet viivyttivät lähtöä useita päiviä. Matkasta valtameren ylitse ei tiedetä mitään, sillä Minuitin sitä koskevat muistiinpanot ovat hävinneet. MAALISKUUN viidennentoistapäivän tienoissa 1638 laivat saapuivat laajalle Delaware-lahdelle. Pysähdyttiin lännen puoleisella rannikolla eräässä kohdassa, jolle annettiin nimeksi Paratiisi-niemi; ehkä oli tarkotus tiedustella intiaaneilta hollantilaisten puuhista ylempänä joella. Eteenpäin purjehdittaessa soukkeni lahti. *) Hollantilaiset sanoivat Delaware-jokea Etelä-joeksi ja Hudson-jokea Pohjoisjoeksi. Delaware-joen ja -lahden nimi johtuu Virginian kuvernöörin, brittiläisen loordin nimestä De la Warr. Hänen lähettämänsä retkikunta kävi 1610 lahdella, johon Etelä-joki laskee. 39 KALMAR NYCKEL Kuva muistorahasta, jonka Ruotsin hallitus on teettänyt Delawaren siirtokunnan 300-vuotisjuhlain johdosta. Saavuttiin Delaware-joelle ja kolme- neljäkymmentä mailia edelleen purjehdittua avautui vasemmalla rannalla Delawarejokeen laskevan Minquas Kill nimisen sivujoen suu. Käännyttiin sivujoelle ja purjehdittiin sitä ylös parisen mailia. Laskettiin ankkurit. Näkyvissä oli intiaanien majoja ja kallioinen rannikko tarjosi mukavan maihinnousupaikan. Laivoilta kajahti kaksi kanuunanlaukausta, joiden kaiku kutsui intiaaneja rannikolle etäänpääkin; oli yleinen, intiaaneille tunnettu tapa kutsua heitä neuvotteluihin valkoisten kanssa merkkilaukausten avulla. Minuit joidenkin toisten kanssa kävi maissa. Sitten lähti hän laivassa tuodulla pikku aluksella, ”sluupilla”, retkeilemään ylös Minquas-jokea, joka johti sen nimisten intiaanien asutusseuduille. Todennäköisesti Minuitilla oli mukanaan joitakin sotilaita ja niiden komentajana Mons Kling eli Maunu Klinga. Käytiin maissakin, mutta ei nähty ”mitään merkkiä kristityistä ihmisistä”. NIIN PIAN kun intiaanipäälliköitä saapui rannikolle lukuisain seuralaistensa kanssa, ryhdyttiin neuvottelemaan maakaupoista – kaikista ensiksi kuitenkin intiaaneille annettiin lahjoiksi mukana tuotuja koruja ja muuta sopivaa tavaraa. Tulkin, Andres Lucassen’in, kautta kysyi Minuit, suostuisivalko intiaanit myymään Minquas Kill-joen ja maata sen ympäriltä niin monen päivämatkan laajuisen alueen kuin neuvotteluissa tarkemmin sovittaisiin. 40 ENSIMÄINEN MAIHINNOUSUPAIKKA Kappale Cristiana joen kalliorantaa Wilmingtonissa, Delawaressa; valokuvattu pari vuotta sitten. Intiaanit olivat kauppaan taipuvaisia. Seuraavana päivänä viisi päällikköä, intiaanien pitämän kokouksen valtuuttamina, meni Kalmar Nyckel laivalle ja teki kaupat, piirtäen totempuumerkkinsä hollanninkielisten kauppakirjain alle. Intiaanit saivat sovitun määrän kauppatavaraa . . . luultavasti myös väkijuomia kuten tällaisissa kaupoissa tavallisesti. Ostettu maa-alue oli Delaware-joen länsirannalla. Se ulottui noin kaksikymmentä mailia etelään päin, kaksikymmentäseitsemän mailia pohjoiseen Schuylkill-joelle asti sekä länteen – kuinka kauas tahansa! Peter Minuit ja todennäköisesti Maunu Klinga sekä puolikymmentä muuta retkikunnan päällystöön kuuluvaa henkilöä allekirjottivat kauppakirjan Uusi Ruotsi kauppayhtiön puolesta, joka – kuten tulkki selitti intiaaneille – toimii ”suuren prinsessan, neitseen; ruotsalaisten, göötien ja wendien valitun kuningattaren suojeluksen alaisena.” Kun kaupat oli tehty, pystytettiin rannalle paalu, jossa oli Ruotsin vaakuna ja kanuunan laukauksella alotetuilla juhlamenoilla julistettiin ostettu alue Uudeksi Ruotsiksi. Kauppakeskukseksi valittiin niemeke, jolla nyt on Wilmingtonin kaupunki. Niemen kärkeen ryhdyttiin rakentamaan linnoitusta ja annettiin sille nimeksi Christina (Kristiina), Ruotsin alaikäisen kuningattaren mukaan. 41 KUN hollantilaiset, joilla oli Nassau-niminen pieni linnoitus ylempänä Delaware-joen itärannalla, saivat tiedon Ruotsista lähetetyn retkikunnan saapumisesta, niin esittivät he ankaria vastalauseita. Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft lähetti Manhattanin saarelta Uudesta Amsterdamista tiukkasanaisen kirjeen Minuitille, väittäen, että koko Delaware-joen laakso on vuosia kuulunut Uuden Alankomaan alueisiin ja että hollantilaisilla on siellä linnoituksia, joiden välille he eivät salli ruotsalaisten tunkeutua. Mutta hollantilaiset eivät vielä olleet näillä seuduin riittävän voimakkaita käyttääkseen muuta kuin sananvoimaa ja Minuit ei siitä välittänyt. Kauppa intiaanien kanssa alkoi hiljalleen käydä. Nahkoja karttui laivoille. KESÄKUUSSA lähti Minuit purjehtimaan Kalmar Nyckel’illä Länsi-Intian saaristoon, tarkotuksella vaihtaa väkijuomilla tupakkaa hollantilaisilta St. Kristofer saarella. Kaupat syntyivätkin. Saaren satamassa oltaessa kutsuttiin Minuit ja hänen kapteeninsa vierailemaan hollantilaiselle Het Vliegende Hert (Lentävä Peura) nimiselle laivalle. Vierailun aikana nousi äkillinen myrsky, joka ajoi laivan ulos satamasta. Laiva ja Minuit hävisivät sille tielle, eikä niistä ole sen koomin kuultu mitään. Kalmar Nyckel, jonka myrsky myös riepotti ulapalle, pääsi takaisin satamaan. Minuitia odoteltiin joitakin päiviä. Sitten lähdettiin purjehtimaan Europaa kohti ja valtameren yli päästiinkin onnellisesti, mutta Hollannin rannikolla iski raju myrsky kyntensä alukseen. Iso masto täytyi katkasta ja vaurioiden korjaaminen Hollannissa tuli maksamaan yli 7,000 floriinia (noin $3,500). Nahkalastinsa jätti laiva Hollantiin, mutta tupakka vietiin Ruotsiin. Laiva toi mukanaan Minuitin laatimia selostuksia, hänen piirtämänsä kartan Delaware-joesta, siirtokunnan paikasta ja linnoituksesta. Kaikki asiapaperit luovutettiin Flemingille. TOINEN laiva Fogel Grip lähti Uudesta Ruotsista huhtikuun lopulla seuraavana vuonna (1639) ja saapui Göteborgiin kesäkuun alussa, tuoden nahkoja ja tupakkaa: nahat lähetettiin Hollantiin sopimuksen mukaan. Kalmar Nyckell oli tuonut 511 majavan, 157 saukon ja 42 karhun nahkaa, joista saatiin yhteensä 5,917 florinia. Grip toi 1,258 majavan, 157 saukon, 90 karhun ja joukon muiden elukkain nahkoja, jotka myytiin 9,509 florinin hinnalla. Ensimäinen retki Delawarelle oli tuottanut kauppayhtiölle tappiota, mutta seuraavan retken toivottiin onnistuvan rahallisessa suhteessa paremmin. Amerikan vesillä ollessaan oli Fogel Grip kulutellut useita kuukausia Länsi-Intian saaristossa, kyttäillen ”Espanjan saalista” joittenkin toisten samoilla asioilla olevain laivain kanssa. Amandus Johnsonin historiassa mainitaan: ”Kesäkuussa se oli St. Kristoferin saaren luona; jonkun aikaa myöhemmin `se oli onnistunut pääsemään espanjalaisen hopealaivaston jälille yhdessä jonkun Peter Verbruggen kanssa’ ja lähti ilmoittamaan siitä amiraali Jol’ille, Verbruggen seuratessa laivastoa ja silmällä pitäen sen kurssia. Joidenkin purjehdusretkien jälkeen Grip meni Havanaan ja sieltä Etelä-joelle (Delawarelle). Vuosia jälkeenpäin laivan kapteenia syytettiin siitä, että hän oli tehnyt 42 kaikki omaksi hyödykseen, ja ainoa lisäys (Delawaren) siirtokunnan varallisuuteen, jonka tiedämme hänen tuoneen, oli yksi neekeriorja.” TOISTA retkikuntaa valmisteli Fleming pitkin kevättä ja kesää 1639. Suurin vaikeus oli siirtolaisten hankinnassa. Fleming kehotti kansleria antamaan määräyksen EteläRuotsissa olevan Elfsborgin läänin kuvernöörille, että tämän on hankittava 24 nuorta miestä linnoitusväeksi siirtokuntaan, että hollantilaiset sotilaat voidaan tuoda takaisin. Samalla kehotettiin kuvernööriä hankkimaan käsityöläisiä: seppiä, suutareita, nikkareita, muurareita ja muita, joista kolme tai neljä pitäisi olla naimisissa; vaimot mukaan keittämään, valmistamaan olutta ja pesemään pyykkiä siirtokunnan väelle. Kuvernööri ilmoitti, että hänen on mahdoton saada ketään käsityöläisiä lähtemään vapaaehtoisesti siirtokuntaan. Siksi ehdotti hän, että lähetetään väkisin sotilaskarkureita ja pikku rikoksista tuomittuja vaimoineen. Hallitus piti ehdotuksen hyvänä, mutta kehotti kuvernööriä suorittamaan kaappaukset kaikessa hiljaisuudessa, että ei syntyisi metakoita ja kapinoita. Samat neuvot annettiin myös Dal-maakunnan ja Vermlannnin kuvernööreille, joiden myös käskettiin hankkia sotilaskarkureita ja pikku-rikoksellisia Delawareen lähetettäväksi. Kaikki vangitut käskettiin toimittaa Göteborgiin. Hallituksen ohjeessa sanottiin, että siirtokuntaan lähetettäville sotilaskarkureille on annettava 10 talaria kuparirahassa sen puvun lisäksi, jonka he ovat kruunulta saaneet jo sotaväkeen otettaessa. Näin saatiinkin siirtolaisia, mutta tietoa ei ole siitä, kuinka paljon. Päätettiin lähettää uutta päällystöä siirtokuntaan; uudeksi linnoituksen komentajaksi saksalaissyntyinen Peter Ridder. Myöskin lähetettiin siirtokuntaan ensimäinen pappi, nimeltään Reorus Torkillus. (Toht. Johnson historiassaan huomauttaa, että hän oli ensimäinen kirkollista virkaa hoitava lutherilainen pappi koko Amerikassa.) Huygenin tilalle lähetettiin uudeksi kauppa-asiamieheksi Joost van Langdonk. Pitämään matkalla päiväkirjaa ja kirjottamaan tapahtumista kauppayhtiön johdolle Ruotsiin määrättiin tykkimies Gregorius van Dyck, jolla sitten olikin kaikenlaista kerrottavaa. Hevosia ja karjaa oli ollut aikomus lähettää enemmän, mutta kun lähtö lykkäytyi syksyyn, eikä siirtokunnassa oltu varattu rehua talveksi, lähetettiin ”ainoastaan neljä tammaa ja kaksi nuorta hevosta sekä joku määrä maanviljelysvälineitä”, kuten Fleming mainitsee eräässä kanslerille osottamassaan kirjeessä. NÄYTTÄÄ siltä, että tähän aikaan oli tavallisesti ”lähtö vaikeinta”. Eräänä päivänä syyskuun alulla suuntasi kuitenkin Kalmar Nyckel taas kokkansa Pohjanmerelle päin ja jätti Göteborgin sataman. Mutta pian huomattiin laivan vuotavan. Vuoto korjattiin Hollannissa ja lähdettiin taas. Vähän ajan perästä huomattiin laivan vielä vuotavan. Uudelleen takaisin Hollantiin korjattavaksi. Lasti purettiin ja kaksi mestarinikkaria palkattiin laivaa korjaamaan. Kun he olivat työnsä suorittaneet, lähdettiin Hollannista toisen kerran. Oli kuljettu jonkun matkaa. Mitäs tämä? Laiva vuotaa edelleen! Ei muuta kuin käänny takaisin. Tarkastamaan kutsuttu kauppayhtiön virkailija Spiring selitti, että mestarinikkarit olivat suorittaneet huonosti korjaustyönsä. 43 Samalla lastia purkaissa kävi selville, että kapteeni Vliet oli yrittänyt petkuttaa yhtiötä antamalla laskuja tavaroista, joita ei laivalla ollutkaan. Puuttui kaksi tynnöriä voita, kaksi tynnöriä sillejä, seitsemän tynnöriä olutta ja muuta tavaraa, joista kapteeni oli maksut perinyt. Lisäksi olivat merimiehet suuttuneet kapteeniin. Sanoivat, etteivät he lähde sellaisen kapteenin kanssa eikä sellaisella laivalla. Hankittiin uusi kapteeni, saatiin joitakin merimiehiä poisjääneiden tilalle ja lähdettiin helmikuussa Hollannista kolmannen kerran, eikä enää tarvinnut palata takaisin, vaikka matka oli myrskyinen ja monet sairastelivat. Matkalla Gregorius van Dyck piti päiväkirjaa kuten oli käsketty ja tiedotti Ruotsiin yhtiön hallinnolle, että järjestys laivalla oli kaiken aikaa ollut kovin kurjaa. Kapteeni ja siirtokuntaan lähetetty uusi kauppa-asiamies olivat kuluttaneet kaiken aikansa merellä ”juomalla, tupakoimalla ja kiroamalla ruotsalaisia”. He olivat kiukkuisia lutherilaiselle uskolle ja kohtelivat halveksivasti pastori Torkillusta ja olivat niin ilkeitä, että eivät antaneet hänelle viinitilkkaa, kun pastori kipeana ollessaan sitä heiltä pyysi. – Sellaisia kirjotteli matkasta päiväkirjanpitäjä. Palatessaan toiselta matkaltaan, toi Kalmar Nyckel takaisin Maunu Klingan, Huygenin ja joitakin muita henkilöitä. 44 RUOTSISTA DELAWARELLE JA TAKAISIN Purjelaivain kulkureitit toht. Amandus Johnsonin historian mukaan.) Nuolet kartassa osottavat laivojen kulkusuuntia. Että Atlantin ylitse idästä länteen päin kuljettaessa poikettiin kauas etelään, se pääasiassa johtui tuulien yleisestä suunnasta. Kartassa Länsi-Intian saaristossa nimet Antigua, St. Christopher ja Porto Rico osottavat seutuja, joilla yhdeksäs Delawarelle lähetetty retkikunta surkealla tavalla tuhoutui myrskyn ja merirosvojen kynsissä. Kartan oikeassa alakulmassa näkyy myöskin Ruotsin afrikalaisten siirtokuntain paikat. 45 Suomalaisten saapuminen uuteen maailmaan ENSIMÄISEN vuoden ajalla, ensi retken suorittaneiden laivain palattua takaisin Ruotsiin, oli Delawaren siirtokunnan koko asukasluku 25 henkeä: komentaja Maunu Klinga ja pari alempaa paällikkoä, 21 sotilasta, jotka samalla olivat työläisiä, sekä Gripenin kapteenin tuoma neekeriorja Anthony. Heidän turvapaikakseen joen rannalle rakennetun Kristiina linnoituksen molemmilla sivuilla oli liejuiset suot, jotka ulottuivat melkoisen matkan maalle käsin. Laivasta linnoitukseen siirretyt tykit vartioivat soiden välistä kapeaa maakannasta samoin kuin joenkin puolta. Ainoastaan kannaksen kautta olisivat intiaanit voineet hyökätä, mutta sodankäynnin asemasta he mieluummin kävivät kauppaa, ja turkistavaraa karttui linnoituksen varastovajaan niin runsaasti, että Manhattanin saarella päämajaansa pitävä hollantilaisen kauppayhtiön kuvernööri Kieft lähetti esimiehilleen Europaan hälyyttäviä tietoja hänen turkiskauppansa vähentymisestä uusien kilpailijoiden takia. Ensimäiset laivat olivat tuoneet jonkun tynnörin siemenviljaa, ainakin vehnää ja ohraa, mahdollisesti myös ruista ja kauraa. Intiaaneilta saatiin maissia. Tätä europalaisille outoa ravintokasvia viljelivät intiaanit kyliensä lähettyvillä ja opettivat pian uusille tulokkaillekin sen viljelemisen taidon. HARTAASTI olivat siirtokuntalaiset odotelleet toisen retkikunnan saapumista. He laskeskelivat, että sen pitäisi ennättää saapua ainakin vuoden lopulla . . . huhtikuussa olivat he jääneet oman onnensa ja tykkiensä varaan oudon intiaanimaailman äärelle. Mutta vuosi loppui ja toinen alkoi, eikä laivaa kuulunut. Silloin alkoivat miesten mielet painua apeaksi. Eipä ihme, jos olisi kuunneltukin niitä kehotuksia, joita kuvernööri Kieft lähetti Delawaren varsilla liikkuvien kauppa-asiamiestensä kautta – kehotuksia hyljätä Kristiina linnoitus ja tulla Manhattanille. Kuvernööri Kieftin omien puheitten mukaan olivat hänen houkutuksensa olleet niin tehokkaita, että Klingan väki oli jo päättänyt lähtöpäivästäkin, mutta – kuten sanat Kieft’in selostuksessa kuuluvat – ”päivää ennen kuin heidän oli määrä lähteä, saapui laiva, tuoden heille uusia varusteita”. Vuosi ummelleen oli silloin kulunut Gripenin lähdöstä. Toisen retkikunnan tulo oli lisännyt hiukan siirtokunnan väkilukua. Kun sen mukana saapunut uusi komentaja eli kuvernööri Ridder tarkasteli ”-valtakuntaansa”, huomasi hän sen muuten olevan kohtalaisessa kunnossa, paitsi ”alamaisiinsa” oli hän kovin tyytymätön ja sanoi hän heistä raskaat sanat kirjeessä*), jonka hän vuoden lopulla lähetti Ruotsiin. Ehkäpä oli Ridderin moitteissa perää. Olivathan eri maakuntain kuvernöörit Ruotsissa ilmoitta46 neet hallitukselle, että heidän on mahdoton saada ketään kunnollista ammattimiestä lähtemään valtameren taakse, jonka vuoksi kuvernöörejä kehoitettiin kaappaamaan siirtolaisiksi ”sotilaskarkureita sekä pienistä rikoksista tuomittuja” ja toimittamaan ne laivalle väkisin. TYÖLÄISTEN taitamattomuudesta tai haluttomuudesta huolimatta saatiin kuitenkin toimeksi yhtä ja toista. Rapistunutta linnoitusta paikkailtiin. Sen paaluaitauksen ja vallitusten sisäpuolelle tehtiin kolme uutta hirsirakennusta, että väestöllä olisi vähän väljemmät olot; kaksi entistä rakennusta muutettiin toiseen paikkaan. Uusi varastohuone rakennettiin ja hevosille tehtiin talli. Maanlaatu näytti mainiolta, mutta viljelyspuuhiin ei voitu ryhtyä, sillä toiselle retkelle mukaan otettu siemenvilja oli turmeltunut merimatkalla. Ridder arvioi, että laidunmaata olisi ainakin kahdellesadalla elukalle, mutta karjaa ei ollut vielä päätäkään. Toisen retkikunnan saapuessa sai intiaanien kanssa käyty turkiskauppa uutta vauhtia harmiksi hollantilaisille. Ridder jakeli intiaanien päälliköille lahjoja vakuudeksi ystävällisistä suhteista. Ruotsista tuodut ja hollantilaiset sotilaat torailivat keskenään ja riita usein koski uskonasioita . . . riehuihan pitkäaikainen uskonsota Europassa edelleen. Ruotsalaiset olivat luterilaisia ja hollantilaiset kalvinilaisia, tuomiten toisensa ijankaikkiseen kadotukseen harhaoppisuuden vuoksi. Pastori Torkillus piti jumalanpalveluksia Ruotsin kirkkolain säätäminä päivinä, saarnaten jossakin linnoitukseen kuuluvista hirsimajoista, sillä kirkkoa ei ollut. Toht. Amandus Johnson sanoo historiassaan: ”Elettiin aikakautta, jolloin uskonto otettiin sangen vakavalta kannalta ja jolloin hartaudenharjoitukset ja hurskauden velvoitukset olivat ensimäisiä vaatimuksia jokaisessa yhdyskunnassaaikakautta, jolloin kenraalit alottivat tiedotuksensa ja kirjeensä ylemmilleen jumalan nimeen ja lopettivat ne siunauksilla, jolloin politikoitsijat rukoilivat menestystä ja merirosvot ryhtyivät yrityksiinsä vasta sitten, kun olivat ensin anoneet taivaan armolta suosiollisuutta aikeilleen.” SILLOIN tällöin purjehti Delaware joelle hollantilaisia kauppiaita Uudesta Amsterdamista tai englantilaisia kauppiaita Virginian siirtokunnasta. Ne olivat halukkaita kaupantekoon Ridderin hallitseman siirtolan kanssa ja tarjoilivat tavaraa kaikenlaista – myös karjaa -, vaikka ylettömän korkeilla hinnoilla. Vaikea oli heidän kanssaan kaupoista sopia. Mukavasti sujuivat sen sijaan intiaanien kanssa maakaupat, vaikka turkiskauppa heikkeni kesän ja syksyn kuluessa. Ridder osteli eri intiaanipäälliköiltä lisäalueita siirtokunnalle sekä pohjoisesta että etelästä ja myöskin Delaware joen länsipuolelta. Näistä kaupoista kylläkin aiheutui omistusoikeuskiistoja hollantilaisten *) Ridder kirjeessään valittaa, ettei hänellä ole miestä, joka kykenisi rakentamaan tavallisen talonpoikaistalon tai sahaamaan lautaa, jonka vuoksi olisi äärimmäisen tarpeellista lähettää siirtokuntaan joitakin kirvesmiehiä ja muita työläisiä, sillä siirtokuntalaiset yleensä ovat sellaisia, että ”olisi mahdoton löytää sen tyhmempiä ihmisiä koko Ruotsin valtakunnasta” (sanat Ridderin saksankielisestä kirjeestä: ”man sol kein dumber gemenner Folk in ganz Schweden finden alls die, so nur hien sein”)-Kirje kansleri Oxenstiernalle. 47 ja englantilaisten kauppayhtiöiden kanssa. Nekin olivat samoilla seuduilla ostelleet maata intiaanipäälliköiltä, jotka eivät aina olleet varmoja siitä, mitkä seudut kullekin heistä kuuluivat taikka mitä alueita he jo olivat aikaisemmin myyneet tai mitä sanottiin kauppakirjoissa, joiden alle he puumerkkinsä juhlallisesti piirsivät. LAIVAN tulo Europasta näinä varhaisimpina aikoina oli kuin uuden lehden kääntyminen siirtokunnan historiassa. Lähes puoli vuotta sen jälkeen, kun Kalmar Nyckel toisen retkensä suoritettuaan oli nostanut ankkurinsa ja länsituulen purjeita pullistaissa hävinnyt joen mutkan taakse, saapui seuraava laiva Atlantin takaa, mutta se ei tullut Ruotsista. Laivan nimi oli Freedenburgh. Sen mastossa liehahteli Hollannin kolmiraitainen puna-valko-sininen lippu. Laiva oli vahvasti asestettu . . . kaksikymmentäviisi tykkiä, mutta liikkui se silti rauhallisilla asioilla. Se toi siirtolaisia Hollannista, Ruotsin hallituksen luvalla. Näiden siirtolaisten alkuperäisenä pyrkimyksenä oli ollut päästä oman kansallisuutensa joukkoon Uuteen Amsterdamiin, mutta siirtolaisjoukkueen järjestäjät eivät saaneet aikaan tyydyttävää sopimusta hollantilaisen kauppayhtiön kanssa. Siksi kääntyivät he Ruotsin hallitusmiesten puoleen. Fleming halusi jouduttaa Delawaren siirtokunnan kasvua, mutta samalla pelättiin vaarojakin, jos hollantilaista asutusta karttuisi sinne tuntuvammin. Kuitenkin saatiin sopimus aikaan. Hollantilaiselle asutukselle myönnettiin jonkunlainen itsehallinto Ruotsin ylivallan alaisena ja luovutettiin maata Delaware joen kummaltakin rannalta noin kymmenen mailia pohjoiseen Kristiina linnoituksesta. Uudet tulokkaat, viitisenkymmentä henkeä, olivat maanviljelysväkeä, joka oli sortunut köyhyyteen kotiseudullaan Utrechtin maakunnassa ja uskoi pääsevänsä uuden, paremman elämisen alkuun uudessa maailmassa. Utrechtilaiset toivat mukanaan karjaakin ja ryhtyivät pian rakentamaan asumuksia ja raivaamaan maata, mutta tämän asutuksen jäljet katoavat historiasta kokonaan jonkun vuoden kuluttua; mahdollisesti osa asukkaista sortui sairauksiin ja toiset muuttivat kauemmaksi pohjoiseen hollantilaisen Länsi-Intia Yhtiön alueille. Kuitenkin näiden siirtolaisten saapuminen oli jossakin määrin hyödyksi Delawaren siirtokunnalle, jonka asukkaiden mieliala syksyn kuluessa lisääntyneiden puutteiden takia oli käynyt entistäkin ärtyisemmäksi. Freedenburg lähti paluumatkalle kuukauden kuluttua ja lähetti kuvernööri Ridder sen mukana Ruotsiin kirjeitä ja selostuksia siirtokunnan tilasta . . . senkin ”alamaisiaan” soimaavan kirjeen, josta edellä mainittiin. Ridder kehotti yhtiötään hommaamaan Ruotsista joitakin hevosia ja lehmiä, kaksi härkäparia vetojuhdiksi, jonkun tynnörin tervaa, muutamia lasiruutuja ikkunoita varten, terästä, hamppua, suolaa, viinaa ja rukiin, kauran, herneen ja juurikasvien siemeniä, mutta ennenkaikkea työhön pystyviä siirtolaisia keinolla millä tahansa. RUOTSISSA olikin kolmatta retkikuntaa puuhattu aina siitä saakka, kun Kalmar Nyckel palasi toiselta matkaltaan. Näihin aikoihin erosivat ruotsalaisesta kauppayhtiöstä sen hollantilaiset osakkaat jo siitäkin syystä että he huomasivat epämukavaksi olla osakkaina kahdessa kilpailevassa yhtiössä; he olivat myöskin Hollannin Länsi48 Intia Yhtiön osakkaita. Heidät ”ostettiin ulos” lopullisesti 1641, jonka jälkeen Delawaren siirtokuntaa hallitsevan yhtiön pääoma oli kokonaan ruotsalaisten ja suomalaisten osakkeenomistajain hallussa. Kolmannelle retkelle päätettiin lähettää kaksi laivaa. Toiseksi valittiin jo ennen valtameren yli retkeillyt Kalmar Nyckel, jota korjailtiin ja kunnostettiin uutta matkaa varten. Sille seuralaiseksi määrättiin Charitas niminen kolmen- tai neljänsadan tonnin kantoinen rahtialus. Retkeä varten hankittiin kauppatavaroita ja tarveaineita kuten ennenkin, mutta vaikeinta oli Atlantin taakse halukkaiden siirtolaisten saanti. Tästä asiasta pakinoi amerikalainen kirjailija Hendrik Van Loon teoksessaan ”America” (sivu 116) : ”Ruotsalaissyntyinen väestö laajassa pohjolan valtakunnassa oli ainoastaan puolet siitä mitä se on nykyisin ja niin kauan kuin ruotsalainen talonpoika voi luoda itselleen uuden kodin Suomessa, Pohjanlahden toisella rannalla, ei ollut syytä uskoa hänen lähtevän purjehtimaan Kristiina linnoitukseen, (nykyään Wilmington), jonne voitiin päästä ainoastaan kaksi tai kolme kuukautta kestävän vaarallisen merimatkan jälkeen, ja jonka seudun sanottiin olevan villieläinten ja vieläkin vaarallisempien alkuasukkaiden vallassa. Ja niinpä hän pysyi siellä missä hän oli, kuten hänen hollantilainen serkkunsakin pysyi siellä missä hän oli, eikä maailman ihanimmatkaan lupaukset voineet houkutella häntä jättämään mukavaa maataloaan Taalainmaassa tai Norlannissa.” Eihän tämä kylläkään erittäin tarkkaa ole historian kannalta katsoen, sillä senaikainen Suomi ei suinkaan tarjonnut houkuttelevia uuden kodin paikkoja ruotsalaisille talonpojille. Kuitenkin on totta, että ”maailman ihanimmatkaan lupaukset” eivät voineet innostaa ketään Ruotsissa lähtemään valtameren taakse – lukuunottamatta harvoja poikkeuksia. SEN vuoksi täytyi ”ryhtyä toisenlaisiin toimenpiteisiin siirtolaisten saamiseksi”, kuten toht. Johnson sanoo historiassaan, alkaessaan kuvailla erikoisesti Ruotsin metsäseuduilla asuviin suomalaisiin kohdistettuja pakkokeinoja. Viitattuaan suomalaisten Ruotsiin siirtymisen historiaan ja heidän kaskenpolttoonsa, mainitsee hän metsästysasetuksista seuraavaa ”Vuonna 1608 oli julkaistu metsästystä koskeva asetus, joka määräsi peuran tai hirven ampumisesta 40 markan sakon ensi kerralla; toisella kerralla sakko oli kaksinkertainen ja kolmannesta rikkomuksesta säädettiin kuolemanrangaistus. Mutta kaukana sivistysmaailmasta elävät suomalaiset välittivät vähän laista ja järjestyksestä, eivätkä antaneet mitään huomiota näille asetuksille.” Tällaiselta näytti asia ”lain ja järjestyksen” kannalta katsottuna, mutta korpien kätköissä ankaraa uutisraivaajan elämää viettävälle suomalaiselle oli määräävin elämän laki . . . ravintoa oli saatava savupirttien lapsilaumoille olkootpa korkeat kuninkaalliset asetukset millaisia tahansa. Yhtämittaa oli Suomesta otettu miehiä pakolla kolmikymmenvuotisen sodan verikentille lähetettäviksi. Sotilas-ottoja välttääkseen olivat monet paenneet Ruotsin metsiin, jossa tiesivät suomalaisia entuudestaan asuvan. Samoilta seuduilta etsivät turvapaikkaa hävityn nuijasodan jälkeen talonpojat, joita Suomessa uhkasi julma telotus*) tai muu vaino. Tällaisista pakolaisista sanoo toht. Johnson historiassaan: ”Heitä oli vaikea saada kiinni, sillä he muuttelivat, eikä heillä ollut pysyväistä kotia. Kun heidän 49 lukumääränsä lisääntyi, tuli heistä valituksia entistä enemmän. Vuoden 1636 jälkeen he olivat monien asetusten alaisia ja kohdeltiin heitä usein ankarasti. Syksyllä 1636 julkaistiin määräys, jolla käskettiin kaikkien `suomalaisten irtolaisten’ lähteä Ruotsista ja palata Suomeen ennen Vapun päivää 1637 uhalla, että heidät muuten pannaan kahleisiin ja pakkotyöhön hallituksen linnoihin ja tiluksille.” Poikkeustapauksissa myönnettiin maahan jäämislupa joillekin, jos voivat hankkia takauksen ja todistukset ”rehellisyydestään ja työteliäisyydestään”. Kertoessaan kovuudesta, jolla suomalaisia kohdeltiin, lainaa toht. Johnson seuraavat lauseet Petrus Nordmannin teoksesta ”Finnarne i mellersta Sverige” (Suomalaiset keski-Ruotsissa): ”Asiakirjoihin on merkitty tapauksia, jolloin heidän talonsa poltettiin ja muuta raakaa kohtelua osotettiin heille. Jopa tehtiin sellaisiakin ehdotuksia, että heidät kaikki olisi tapettava.” HISTORIASSAAN kertoo toht. Johnson edelleen: ”Vuonna 1640 kirjotti hallitukselle Örebron kuvernööri Gustaf Lejonhufvud, että hänen piirikunnassaan (Nerike’ssä) oli iso joukko sellaisia irtolais-suomalaisia, joille ei voi uskoa autiotiloja, ja halusi tietää, mitä heille olisi tehtävä”. Sellaiset tilat, joita oli satoja sekä Suomessa että Ruotsissa, olivat jääneet autioiksi, kun miesväki oli sortunut ulkomaisiin sotiin. Toht. Johnsonin selostus jatkuu: ”Hänen kirjeensä saapui, kun valmistelut uutta Delaware-retkikuntaa varten olivat käynnissä ja ponnisteltiin siirtolaisten saamiseksi, ja heinäkuun 13 päivänä vastasi hallitus hänen tiedusteluunsa, antaen ohjeen, että hänen on kaikin keinoin koetettava taivuttaa sellaisia suomalaisia `siirtymään Uuteen Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen’. Hänen oli selitettävä heille, mitä etuisuuksia se maa tarjoaa; että siellä on runsaasti metsiä ja villieläimiä, ja että suuri määrä ruotsalaisia jo on siellä.” Samana vuonna pantiin syytteeseen kaskenpoltosta neljä suomalaista, joiden viljelykset olivat kaukaisimmilla korpimailla lähellä Norjan rajaa. Heidät tuomittiin sotaväkeen ja omaisuutensa menettäneiksi. Välttyäkseen sotaan joutumasta he anoivat hallitukselta lupaa päästä Delawaren siirtokuntaan. Anomukseen suostuttiin ja omaisuus palautettiin heille ehdolla, että he tavaroineen saapuvat Göteborgiin niin pian kuin hallitukselta tulee käsky lähteä matkalle, johon saakka he saavat olla takauksella vapaana. TARKOITUKSELLA saada lisää siirtolaisia lähetti hallitus Delawaren oloja kokemuksensa perusteella tuntevan Maunu Klingan kiertelemään erikoisesti suomalaisten asutusseuduille ja oli hänellä käsky ”koota ja värvätä” joukkue kuleksivaa väkeä, erikoisesti suomalaisia, ja ohjata ne tulemaan Tukholmaan ennen laivan lähtöä. Hän tehtävässään jossakin määrin onnistui. Myös Suomesta koetettiin haalia siirtolaisia. *) Jaakko Ilkan ja toisten nuijasodan johtajain telottamisesta sanoo Yrjö Koskinen teoksessaan Nuijasota (siv.343): ”Hirmuinen oli ajan tavan mukaan se kuolema, jolla nuijamiesten ylimmäinen päämies henkensä heitti. Sääret ja käsivarret muserrettiin rikki, sitten pää poikki hakattiin ja raajat pantiin virpihin. Samoin viisi Ilkan toveria, Pentti Piri, Yrjö Kontsas, eräs Abraham Pernulasta, Maunu Vinikka Kokkolan pitäjästä ja Olavi Olavinpoika Lohtajalta, luultavasti samassa paikassa (Ilmajoella) mestattiin. ” 50 MIILUJA Sysien valmistaminen kaivosteollisuuden tarpeiksi suomalaisten asuttamissa metsissä Ruotsissa kaivosteollisuuden nousukautena tapahtui suunnilleen samoin kuin myöhemminkin. Kuvassa näkyy (vasemmalla) kuinka puut ladotaan liki toisiaan pystyyn hiiltämistä varten. Oikealla on miilun polttaja työssään, avaten miilun maapeitteeseen ilmareikiä tarpeen mukaan, siten kierrätellen tulta, että kaikki puut tasaisesti hiiltyvät. On säilynyt hallituksen kuvernööri Lejonhufvudille lähettämä kirje, jossa hänen käsketään koettaa suostutella joitakin maakuntansa asukkaita lähtemään Delawaren siirtokuntaan ”muutamiksi vuosiksi”, mutta jos hän ei siinä yrityksessä onnistu, niin pitää hänen ”vangita `kaikki metsänhaaskaajat, suomalaiset,’ joita hänen piirikunnastaan löytyy, ja pidettävä ne valmiina laivan lähtöä varten.” Edellä oleva kuten seuraavakin lause on lainaus toht. Johnsonin historiateoksesta ”Huhtikuussa 1641 lähetettiin kirje Vermlannin kuvernöörille Stakelle vastaukseksi erääseen hänen tiedusteluunsa, käskien hänen sallia kaikkien vangitsemiensa suomalaisten, jotka eivät voi hankkia takausta, lähteä siirtokuntaan (jos kieltäytyvät, on heitä rangaistava), ja erään nuoren ratsusotilaan, joka oli hakannut poikki ja turmellut kuusi omenapuuta Varnhemin luostarin kuninkaallisessa puutarhassa, sallittiin valita joko tulla hirtetyksi tai suostua lähtemään Amerikaan vaimonsa ja lastensa kanssa.” EIPÄ siis oltu Ruotsissa toimettomina siirtolaisten hankinnassa, vaikka Atlantin takana saattoi Delawaren siirtokunnan kuvernööristä Ridderistä – hänen uutta retkikuntaa ikävällä odotellessaan – tuntua siltä, että kauppayhtiön johtajat ja hallitus Tukholmassa eivät toimi riittävän tarmokkaasti ja nopeasti. Olihan viime laivan, hollantilaisen Freedenburghin lähdöstä kulunut jo pian kokonainen vuosi ja puolitoista vuotta siitä, kun Kalmar Nyckel, toisen retkensä tehtyään, jätti Amerikan rannat. Kuukausi kuukaudelta olivat tarveainevarastot vähentyneet. Kaupankäynti intiaanien kanssa oli lamaantunut siitäkin syystä, kun joelle ilmaantuneet englantilaiset kauppiaat anastivat sen haltuunsa miltei kokonaan, välittämättä Ridderin vastalauseista. Puute kaikenlainen ahdisteli siirtokuntaa, kun vihdoinkin kauan odotettu apu saapui. 51 VIISIKYMMENTÄ vuorokautta kestäneen, ajoittain hyvinkin myrskyisen valtamerimatkan jälkeen, pääsivät Kalmar Nyckel ja Charitas siirtokunnan satamaan marraskuun 7:nä päivänä 1641. Matkan rasituksen jälkeen olivat sekä ihmiset että eläimet aivan näännyksissä ja sairaiden hoitelemiseen kului useita vuorokausia laivojen tulon jälkeen. Pari siirtolaisista ja osa eläimistä oli kuollut matkalla. Kuitenkin, verrattuna pakolla Amerikaan tuotujen siirtolaisten kuljetukseen yleensä näinä ja myöhäisempinäkin aikoina, oli matka varsin onnistunut siirtolaisten hengissä säilymiseen nähden. Siirtolaisten tuhoutumisesta tällaisilla matkoilla on historiateoksissa kaameita kertomuksia. Hollannin ja Englannin siirtokuntiin pakolla lähetetyistä tai lupauksilla houkutelluista siirtolaisista toisinaan kuoli matkalla enemmät puolet ja heitettiin yli laidan haikalain ruuaksi. Eräällä laivalla (1730) pääsi 150:stä siirtolaisesta ainoastaan 13 hengissä Amerikaan saakka. Tunnetaan tapaus, jolloin 400:sta siirtolaisesta kuoli matkalla nälkään, janoon ja kurjuuden aiheuttamiin sairauksiin 350. Näitä matkoja kuvaillen kertoo eräs kirjottaja (Geiser, teoksessaan Redemptioners) kurjuuden kauhuista, jollakin hollantilaisella siirtolaislaivalla: ”. . . nälkä laivalla oli niin ankara, että kaikki luut mitkä löydettiin . . . murskattiin vasaroilla ja syötiin; ja vieläkin surkeampaa oli nähdä, kun nääntymäisillään olevat ihmiset joitakin tunteja ennen kuolemaansa konttasivat käsiensä ja polviensa varassa kapteenin luokse, anoen häneltä... edes suupalan leipää tai tipan vettä... mutta heidän rukoilunsa oli turhaa. . . Toisinaan kokonaisia perhekuntia kuoli. . . monasti useita kuolleita lojui elossa olevien kanssa samoilla vuoteilla, kun tarttuvat taudit olivat päässeet valloilleen.” Amerikan siirtokuntain asutushistoria on työtätekevien ihmisten surkeinta kärsimyshistoriaa. Pakkosiirtolaiset tai ne tulokkaat, joilla ei ollut rahaa maksaa matkaansa ennen lähtöä, eivät perille päästyään astuneet ”vapaina miehinä vapaan maan kamaralla”, saapuivatpa he mihin amerikalaiseen siirtokuntaan tahansa. Maa ei ollut vapaata, vaan kuului se kaikkialla suurille kauppayhtiöille tai yksityisille ylimyksille, joille europalaiset hallitukset olivat amerikalaisia alueita luovuttaneet niin laajasti kuin valkoiset kykenivät niitä hallussaan pitämään. Amerikaan päästyään täytyi siirtolaisen tavallisesti suorittaa kauppayhtiölle pakkotyötä useita vuosia, maksaakseen Atlantin yli tuonnista vaaditut matkakulut. Vasta sen jälkeen tuli siirtolaisesta ”vapaamies” (freeman). Näin oli asia suurimpaan osaan nähden niistäkin siirtolaisista, jotka Kalmar Nyckel ja Charitas nyt oli Delawaren siirtokuntaan tuonut. ON SÄILYNYT luettelo henkilöistä, jotka tälle matkalle lähdettäessä ensin koottiin Tukholmaan. Niistä, jotka koottiin Göteborgiin ei ole luetteloa, mutta sen sijaan on tallella Delawaren siirtokunnan virkailijoiden tekemiä muistiinpanoja henkilöistä, jotka eri vuosina siirtokuntaan saapuivat. Edellä mainitut tiedot on julkaistu toht. Johnsonin historiassa. Samassa teoksessa eri paikoissa, eri asioiden yhteydessä on mainintoja siirtolaisten kansallisuudesta. Kokoilemalla ne yhteen ja käyttämällä mainittuja luetteloita syntyy melkoisen tarkka selostus henkilöistä, jotka saapuivat Delawaren siirtokuntaan tässä suurimmalta osaltaan suomalaisessa matkueessa. Nimet kaikilla suomalaisillakin oli sen ajan tavan mukaan ruotsinkielisessä asussa, mutta seuraavaan 52 luetteloon on liitettu suomenkielinen muotokin niissä tapauksissa, jolloin henkilö ilmeisesti oli suomalainen. Sen lisäksi on tässä luettelossa pienemmillä kirjaimilla kunkin henkilötiedon yhteydessä jotakin hänen vastaisistakin vaiheistaan, mikäli niistä on sattunut tietoja eri asioiden yhteydessä säilymään. Tämä luettelo antaa yleiskuvan siirtokuntaan tällä retkellä saapuneen väestön laadusta: IVERT HINDRIKSSON – IIVARI HEIKINPOIKA Värvätty sotilaaksi tai työläiseksi Klingan toimesta. Sopimuksen mukaan hänen on saatava vaatekerta sekä vuotuista palkkaa yhtiöltä 20 riksiä, josta hän on saanut ennen lähtöään 20 talaria kuparirahassa. V. 1644 hänen mainitaan olleen työssä yhtiön tupakkaviljelyksillä Uplanniksi kutsutulla asutuksella Delawaren siirtokunnassa. Myöhemmin, 1653, oli hän monien toisten siirtokuntalaisten mukana kamppailussa siirtokunnan senaikaisen kuvernöörin Johan Printzin mielivaltaista hallintoa vastaan; yksi kuvernöörille jätetyn valituskirjelmän allekirjottajista. Kuvernööri väitti kaikki syytökset aiheettomiksi ja pelotukseksi toisille telotti Anders Jönssonin, jota hän syytti ”kapinan johtajaksi”. Iivari Heikinpojalla oli siirtokunnassa farmi Finland nimisellä asutuksella. Sen jälkeen, kun hollantilaiset olivat valloittaneet Delawaren siirtokunnan, karkotettiin hänet sieltä ”häiriöntekijänä”. OLOF POVELSSON JA PER JOHANSSON Edellinen värvätty työläiseksi tai sotilaaksi samoilla palkkasopimuksilla kuin Iivari Heikinpoikakin. Jälkimäisestä ei ole mitään tietoja. JOHAN ERICKSSON Värvätty työläiseksi tai sotilaaksi edellä mainituilla ehdoilla. Työssä yhtiön tupakkaviljelyksillä 1644. Velkaantui työtä tehdessään yhtiölle. Velkaa karttui 1,017 florinia, jolloin Ericksson karkasi siirtokunnasta, jättäen velan maksamatta. JACOB SPRINT Värvätty Klingan toimesta farmityöläiseksi, myöhemmin määrättiin sotilaaksi. Loppukesällä 1655 lähetti Delawaren siirtokunnan viimeinen ruotsalainen kuvernööri Sprint’in ja erään toisen miehen vakoilemaan Uuden Amsterdamin (nykyisen New Yorkin) tienoille, että ovatko hollantilaiset todellakin lähdössä Delawaren siirtokuntaa Uutta Ruotsia valloittamaan. Sprint toi tiedon, että lähdössä ovat ja suurella voimalla. PAUL JÖRANSSON Värvätty sotilaaksi samoilla ehdoilla kuin toisetkin sotilaat. Karkasi hollantilaisten vallan aikana siirtokunnasta kuten lukuisat muutkin Delawaren siirtokunnan asukkaat. Karkausten syynä mainitaan useasti velkaantuminen. AXEL STILLE Klingan toimesta värvätty farmityöläiseksi, myöhemmin määrätty sotilaaksi. 53 Oli mukana kapinoimassa Printzin mielivaltaa ja tylyä komentoa vastaan: valituskirjelmän allekirjottajia. HENRICK MATSSON – HEIKKI MATINPOIKA Työhön värvätty nuorukainen. Vuosipalkka 10 riksiä, josta hän lähtiessään on saanut 10 talaria kuparirahassa. Työskenteli yhtiön tupakkaviljelyksillä. Määrättiin sotilaaksi v. 1646. Pääsi vapaamieheksi (freeman) seitsemän vuoden perästä. JOHAN – JUSSI Suomalaispoika, jonka Klinga värväsi sotilaaksi. Kuoli tapaturmaisesti, hukkui, 1644. OLOF ERICKSSON Farmityöläiseksi värvätty nuorukainen. Palveli sotilaana. Vuodelta 1644 merkintä, että hän kuului niihin työläisiin, jotka on määrätty niittämään heinää karjalle ja myöskin seuraamaan kuvernööriä tämän liikkuessa vesillä ”sluupilla”. Yksi niistä 22:sta siirtokuntalaisesta, jotka allekirjottivat kuvernööri Printzin mielivaltaista hallintoa selostavan valituskirjelmän. MONS SVENSSON Räätäli, joka on ollut myöskin luutnanttina. Ilmoittanut aikovansa Delawaren siirtokuntaan maanviljelijäksi. Sai lähtiessä 5 riksiä, mutta ei tule saamaan palkkaa, mukanaan vaimonsa, kaksi lähes aikuista tytärtä ja pieni poika. OLOF STILLE Mainittu myllyntekijäksi; ehkä myllynkivien tekijä. Aikoo maanviljelijäksi. Saanut lähtiessään 50 riksiä kuparirahassa, mutta ei vaadi palkkaa. Hänelle kuitenkin maksetaan yhtiölle tekemäinsä töiden mukaan. Mukana vaimo ja kaksi lasta, toinen seitsemän, toinen puolentoista vuoden ikäinen. Maa-alueiden omistuksesta johtuneiden rajariitain aikana 1646 vei vastalausekirjelmän kuvernööri Printziltä hollantilaisille. Allekirjoitti Printzin mielivaltaa koskevan valituskirjelmän. Oli hollantilaisten vallan aikana 1658 siirtokunnan hallinnon (maistraatin) jäsen kuten m. m. suomalaiset Matts Hansson, Peter Rambo ja Peter Cock (Kokkinen). MATTS HANSSON – MATTI HANNUNPOIKA Määrätty tekemään siirtokunnassa yhtiölle palkatonta työtä. Eräs Klaus Flemingin palvelijoista Flemingin maatilalta Porvoosta Suomesta. Lähetetty Delawareen rangaistukseksi jostakin rikkomuksesta (rikkomus ilmeisesti vähäinen, huomauttaa toht. Johnson). Saa työstään ainoastaan ylläpidon ja vaatetusta. Työskenteli yhtiön tupakkaviljelyksillä. Pääsi myöhemmin vapaamieheksi. Sai 1653 luvan palata takaisin Suomeen. 54 PETER LARSSON COCK – PIETARI LAURINPOIKA KOKKINEN Vangittu sotilas Smedjegordenin vankilasta Tukholmasta. Palveltava siirtokunnassa sotilaana rangaistukseksi ilman palkkaa. Saa ainoastaan ylläpidon ja vaatetuksen. Työssä yhtiön tupakkaviljelyksillä 1644. Seitsemän vuoden kuluttua vapaamies. Meni naimisiin suomalaisen Israel Helme’en tyttären kanssa. Kuvernööri Printzin aikana epämääräisen, todistamattoman syytöksen alainen, että hän olisi myynyt pyssyn intiaanille; pyssyn oli jättänyt hänelle toinen henkilö ja oli se ilmeisesti varastettu. Tehdessään Printzin hallinnosta valituksia seuraavalle ruotsalaiselle kuvernöörille, Rising’ille, mainitsivat siirtokuntalaiset myöskin tuosta oikeusjutusta, sanoen, että Printz ”hylkäsi lautakunnan mielipiteen tässäkin tapauksessa” ja sanoi tekevänsä ”ei kuten heidän mielestään on oikein, vaan siten kuin hän itse tahtoo”. Ja Printz tuomitsi Kokkisen tekemään yhtiön hyväksi työtä omin ruokinsa kolme kuukautta. Kokkinen myös oli yksi Printzin hallintoa koskevan valituskirjelmän allekirjoittajista. Vaimonsa Margareetan kanssa hänellä oli 12 lasta, puolet poikia, puolet tyttöjä. Perhekuntaan 1693 kuului 47 nimellä Cock tunnettua henkilöä. Ruotsin vallan kukistumisen jälkeen Kokkisen mainitaan olleen johtomies siirtokunnan suomalaisen väestön keskuudessa ja vaikutusvaltaisimpia miehiä Delaware-joen laaksossa William Pennin saapumisen aikana 1682. Hollannin vallan aikana Kokkinen kuului siirtokunnan hallintoon. Hänen mainitaan kuolleen varakkaana miehenä. Jälkeläiset tunnetaan enimmäkseen nimellä Cox. KARL JOHANSSON Kirjanpitäjä Käkisalmesta Suomesta, joka määrättiin lähtemään Delawareen rangaistukseksi, velvoituksella palvella ajoittain sotilaana. Työskenteli siirtokunnassa varastopäällikkönä, kirjanpitäjänä ja tilintarkastajana. Toimi kirjurina kuvernööri Printzin pitäessä oikeusistuntojaan. Palasi Suomeen 1648. ESKEL LARSSON – ESKO LAURINPOIKA Tuomittu Ruotsissa kaskenpolton takia armeijaan ja omaisuutensa menettäneeksi, karannut sotaväestä, mutta saatu kiinni ja tuomittu rangaistukseksi lähtemään Delawaren siirtokuntaan; toisen tiedon mukaan ei karannut, vaan anoi lupaa sotaväkeen menon asemasta päästä siirtolaisena meren taakse. Pakollisessa työssä yhtiön tupakkaviljelyksillä 1644, pääsi myöhemmin vapaamieheksi. BERTIL ESKILSSON – PERTTI ESKONPOIKA Edellisen poika, tuomittu myös kaskenpoltosta menettämään omaisuutensa ja armeijaan, mutta myönnytty anomukseen, että hän saa sotaväkeen liittymisen asemasta lähteä merentakaiseen siirtokuntaan. Pääsi myöhemmin vapaamieheksi. HERRA CHRISTOFFER, PAPPI Lähtenyt matkalle kuninkaallisen amiraalin Gyllenhjelmin suosituksesta; amiraali antanut hänelle omista varoistaan 100 talaria kuparirahassa. Ei vaadi muuta kuin ruuan, koska hän vain haluaa saada kokemuksia ja koettaa onneaan matkalla. 55 GUSTAF STRAHL Nuori aatelismies, lähtee edellä mainitun amiraalin kehotuksesta koettamaan onneaan ja kokemusta saadakseen. Saa yhtiöltä vain ruuan. MICKEL JOHNSON Pormestarin poika Räävelistä, myöskin seikkailija, joka lähtee koettamaan onneaan, eikä halua palkkaa. MONS KLING – MAUNU KLINGA Lähtee uudelleen siirtokuntaan, mukanaan vaimo, pieni lapsi ja palvelustyttö. Hänen rahallisista tuloistaan ja asemastaan ei lopullisesti päätetty, mutta tulee hänen palvella siirtokunnassa luutnattina 40:n floriinin kuukausipalkalla. Saanut Flemingin kautta 50 riksiä korvaukseksi laivojen lähdön odottamisajalta. MATTS HANSSON – MATTI HANNUNPOIKA Tykkimies, määrätty rakennettavan uuden linnakkeen konstaapeliksi. Palkasta ei vielä päätetty, eikä saanut mitään lähtiessään. Hän myöskin toivoo saavansa tilaisuuden laittaa farmin tai tupakkaplantaashin yhdessä vaimonsa kanssa. Pääsi vapaamieheksi 1646. Printzin hallintoa koskevan valituskirjelmän allekirjoittajia. Hollantilaisten valloituksen uhatessa kulki kuvernööri Risingin ja muutamien toisten henkilöiden kanssa puolustusta järjestämässä. Hollannin vallan aikana yksi suomalaisen siirtola-asutuksen komisaareista. Palasi myöhemmin Ruotsiin. LARS MARKUSSON Värvätty työhön tupakkaviljelyksille. Tulee saada palkkaa 20 riksiä ja puvun, mutta ei saanut mitään lähtiessään. POFVEL SCHAL Leipurin poika Norrmalmista, ei saa palkkaa yhtiöltä. OLOF THORSSON – OLLI TOSSAVA(INEN) Saapui merimiehenä Kalmar Nyckel’illä. Työskenteli tupakkaviljelyksillä Kristiina linnoituksen lähellä, perusti myöhemmin uutisasutuksen Brandywine joen varrelle. MARTIN THOMASSON – MARTTI TUOMAANPOIKA Sotilas Pohjanmaalta Suomesta. Siirtokunnan henkilömuistiinpanoissa mainitaan, että hänet ja erään ruotsalaisen sotilaan surmasivat intiaanit 1643. KNUT MARTENSSON – NUUTTI MARTINPOIKA Vaasasta, Suomesta. Saapui merimiehenä Charitas laivalla. 56 Työskenteli yhtiön tupakkaviljelyksillä 1664. Pääsi myöhemmin vapaamieheksi ja 1677 oli hänellä farmi siirtokunnassa Finland nimisellä asutuksella. MONS JURRENSSON (JORANSSON) – MAUNU YRJÄNÄNPOIKA Pakollinen siirtolainen. Lähetetty työläiseksi. Pääsi myöhemmin vapaamieheksi. CLEMENT JORANSSON – KLEMETTI YRJÄNÄNPOIKA Tuomittiin kaskenpolton takia armeijaan ja omaisuutensa menettäneeksi, mutta anoi päästä Amerikaan, johon suostuttiin. Teki pakollista työtä yhtiön tupakkaviljelyksillä, oli myös sotilaana, pääsi myöhemmin vapaamieheksi. HINRICH MATZON – HEIKKI MATINPOIKA Työhön värvätty nuorukainen, sai lähtiessään 10 talaria, kuparissa, palkka 10 riksiä vuodessa. Teki työtä yhtiön tupakkaviljelyksillä, oli myöhemmin sotilaana, pääsi seitsemän vuoden perästä vapaamieheksi. Printzin hallintoa koskevan valituskirjelman allekirjoittaja. ANDERS CLASSON (ANTTI KLAUNPOIKA) MINK Pakko-siirtolainen, paimenteli v. 1644 yhtiön sikoja siirtokunnassa syntyneen poikansa kanssa, pääsi vapaamieheksi 1646, palasi pari vuotta sen jälkeen Ruotsiin. Hänellä oli kaksi Amerikassa syntynyttä poikaa, jotka jäivät siirtokunnan asukkaiksi. JÖNS POFVELSON – JUHO PAAVONPOIKA Tuomittiin kaskenpoltosta sotaväkeen ja menettämään omaisuutensa, mutta oman anomuksensa johdosta tuomio muutettiin oikeudeksi lähteä Amerikaan. Kuoli siirtokunnassa 1643. MONS ANDERSON – MAUNU ANTINPOIKA Yhtiön työläinen, pääsi seitsemän vuoden kuluttua vapaamieheksi ja raivasi farmin, jonka yhtiö myöhemmin anasti häneltä. Oli Printzin hallinnon johdosta laaditun valituskirjelmän allekirjoittajia. ANDERS HANSSON – ANTTI HANNUNPOIKA Edellämainitun tykkimiehen veli. Värvätty sotilaaksi. Myöhemmin raivasi itselleen viljelysmaata ja laittoi farmin. Allekirjoitti valituskirjelmän Printzin hallinnon johdosta; valituskirjelmässä m. m. pyydettiin hänelle itselleen vapautusta pakkotyöllä suoritettavasta sakosta, että ”hänen vaimonsa ja lapsensa eivät kuolisi nälkään.” (Lisäksi näyttää tässä matkueessa saapuneen vielä muitakin siirtolaisia, joita koskevat maininnat ovat epämääräisempiä. Pastori S. Ilmonen sanoo kirjasessaan ”John Mor57 ton”: ”Näiden ensiksi tulleiden suomalaisten joukkoon kuului myöskin Rautalammilta Suomesta kotoisin oleva Martti Marttinen, Delawaren Morton-suvun esi-isä ja valtiomies John Mortonin isän isoisä.” John Mortonilla on huomattava asema Amerikan vallankumouksen historiassa, sillä hän on yksi itsenäisyyden julistuksen allekirjottajista. Amandus Johnsonin historiassa julkaistujen siirtolaisluettelojen mukaan ei tämä Marttinen eli Martensson kuitenkaan tullut vuoden 1641:n matkueessa, vaan pari vuotta myöhemmin. Tässä matkueessa tuli mainittujen luettelojen mukaan vaasalainen merimies, jolla oli samanlainen sukunimi Martensson; sivut 712 ja 714 mainitussa historiassa.) NIIN pian kuin matkan aiheuttamasta nääntymyksestä oli toivuttu, käytiin lujin kourin rakennus- ja raivaustöihin. Retkikunnan mukana tuli suunnilleen kaikkia niitä varusteita ja tarveaineita, joita kuvernööri Ridder oli kirjeissään pyytänyt. Aikaisemmat varastot olivatkin jo huvenneet miltei olemattomiin. Varastohuoneessa oli ainoastaan kuusi majavannahkaa ja varastonhoitajan vaihtuessa laaditun inventarion mukaan oli jälellä vain muutamia satoja busheleita maissia, 4000 ongenkoukkua, noin 600 kirvestä ja vähäinen määrä muuta pientä tavaraa. Matkueen mukana oli elävänä tullut perille viisi hevosta, kahdeksan lehmää, viisi lammasta ja kaksi vuohta, mutta hevosista kaksi ja yksi lehmä kuolivat pian laivojen tulon jälkeen. Sikoja oli tuotu jo aikaisemmin tai ostettu Uudesta Amsterdamista. Ne lisääntyivät nopeasti ja osa villiintyikin, elellen ”omiin nimiinsä” metsässä, josta niitä ammuttiin syksyllä paistiksi kuten muitakin metsäneläviä. Metsästys, olletikin syksyllä ja talvella, oli tärkeä ruuanhankintakeino siirtolaisille, joilla kulkiessaan oli pyssy aina mukanaan. Intiaaneille myytiin onkia ja saatiin sitten heiltä vaihtokaupalla kalaa; onkimiseen ei nähtävästi haluttu paljon kuluttaa omaa aikaa. Useiden ammattitaitoisten työläisten saapuminen alkoi auttaa rakennus- ja muita töitä eteenpäin tuntuvasti. Uusia asuntoja siirtolaisille kohosi Kristiina linnoituksen ulkopuolellekin. Maata perkattiin ja puhdistettiin keväällä alotettavia farmeja ja tupakkaviljelyksiä varten ... tupakasta toivoi kauppayhtiö saavansa runsaimmat voitot. Siirtokunnan tulevaisuus alkoi näyttää toivehikkaalle kauppayhtiön kannalta katsoen ja yhtiön palvelukseen pakotetut työläisetkin haaveilivat uusista kodeista uudessa maailmassa, kunhan ennättivät päästä vapaamiehiksi. SUURI osa näistä siirtolaisista oli ennen lähtöään leimattu kelvottomiksi ihmisiksi, jopa rikoksellisiksikin ... monet kahleissa laivoille kuljetettu sen jälkeen, kun heidän entiset kotinsa oli hävitetty korpimaille työntyvän kaivosteollisuuden tieltä. Monia heistä pidettiin niin kunnottomina, ettei heille sanottu voitavan uskoa uudeksi asuinpaikaksi edes metsittymään jäänyttä autiotilaa. Olivatko he rikoksellisia? Olivatko he kelvotonta kansanainesta? Heidän kuntoisuudestaan nyt riippui siirtolan elämä ja ruotsalainen historioitsija Amandus Johnson lausuu heidän Delawarelle tulosta kirjottaissaan teoksensa 202:lla sivulla: ”Parempaan luokkaan kuuluvia siirtolaisia oli saapunut ja uusi, hyvinvoinnin aikakausi kangasteli tulevaisuudessa.” 58 Ruotsin metsäsuomalaisten lukumäärä DELAWAREN siirtokunnan asuttamisen aikaisten vainojen vaikutuksesta eivät suomalaisasutukset suinkaan kokonaan tuohoutuneet Ruotsin metsissä. Suomalaiset painuivat yhä syvemmälle synkkien salojen poveen, väistyen mailtaan usein vasta veristen taisteluiden jälkeen. Viime vuosisadan alussa arvioidaan Keski-Skandinaviassa olleen 40,000 suomalaista, joista Vermlannissa 14,000. Vähän yli sata vuotta sitten kiintyi heidän kurjiin oloihinsa suomalaisen kirjailijan K. A. Gottlundin huomio. Hän valitutti suomalaismetsiltä 12-miehisen lähetystön, joka vei 6oo:lla allekirjotuksella varustetun anomuksen valtiopäiville Tukholmaan. Tämän johdosta syyttivät Ruotsin hallitusherrat Gottlundia venäläisten palkkaamaksi kansanvillitsijäksi. Myöhemmin suomalaiset ovat suurelta osaltaan sulautuneet ruotsalaiseen väestöön, mutta puhutaan Ruotsin ja Norjan saloilla vieläkin suomea joidenkin satain talonpoikain keskuudessa. Herba santa – Pyhä yrtti JO ENSIMÄISELTÄ Delawareretkeltä palatessaan toivat Kalmar Nyckel ja Fogel Grip Ruotsiin tupakkaa, joka oli ostettu hollantilaisilta Länsi-Intian saaristosta. Mutta kauppayhtiön tarkotuksena oli ryhtyä kasvattamaan tupakkaa Delawaren siirtokunnassa niin pian kuin suinkin ja tämän suunnitelman mukaisesti syntyikin siirtokunnan eri asutuksille tupakkaviljelyksiä, joilla työskennellen siirtolaiset maksoivat matkavelkaansa yhtiölle, päästäkseen vihdoin, vuosien kuluttua, vapaiksi miehiksi. Kauppayhtiö sai Ruotsin hallitukselta monopolioikeuden tupakan tuontiin ja tupakkakauppa osottautuikin paljon tuottavammaksi kuin turkiskauppa, jolle ei Ruotsissa siihen aikaan ollut riittävästi markkinoita. Tupakkakauppa tuotti yhtiölle runsaita voittoja, vaikka tupakka oli ostettava hollantilaisiltakin. Jo ennen Delawaren siirtokunnan perustamista oli Ruotsissa, varsinkin kaupunkipaikoissa totuttu tupakan käyttöön. Se oli opittu hollantilaisilta merimiehiltä ja työläisiltä. Myöskin ruotsalaiset ja suomalaiset sotilaat olivat sotaretkillään Saksassa tutustuneet tupakkaan ja tuoneet sitä kotimaihinsa. * * * Jo Kolumbus ensi retkellään kiinnitti huomiota Amerikan alkuasukkaiden tupakoimistapaan. Nimi tupakka (tabaco) johtuu siitä kojeesta, jossa alkuasukkaat polttivat tupakkakasvin lehtiä – tai muita kasviaineita, sillä savuttelutarkotukseen ei käytetty yksinomaan tupakkaa. Kun Amerikaa mainitaan tupakan kotimaaksi, sopii kuitenkin muistaa, että ”tupakoiminen” oli Europassa tunnettua jo esihistoriallisella ajalla, sillä senaikuisista haudoista Irlannissa, Skotlannissa, Sveitsissä ja Hollannissa on löydetty 59 savesta ja metallista valmistettuja piippuja, vaikkakaan ei ole varmaa tietoa siitä, millaisista aineksista savut saatiin. * * * Amerikasta tuotua tupakkaa alettiin Portugalissa viljellä 1518 lääketieteellisiä tarkotuksia varten. Sieltä lähetti Ranskan lähettiläs Jean Nicot (jonka mukaan kasvin latinalainen nimitys Nicotiana) tupakan siemeniä Ranskaan, jossa myöskin tupakkaa alettiin käyttää lääkkeenä ja nimitettiin sitä ”pyhäksi yrtiksi” (herba santa). Kuudennentoista vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa tupakan käyttö levisi nopeasti kaikkiin maihin ja sen leviämistä edistivät eri maissa julkaistut kirjat ja lentokirjaset, joissa ”yrtin” erinomaisia ominaisuuksia ylisteltiin. Mutta tupakanpolton käytyä yleiseksi alettiin sitä rajottaa, säätämällä valtion toimesta rangaistuksia sen käytöstä, kirkon tuomitessa tupakan synnilliseksi ja turmiolliseksi. Tupakka kuitenkin piti tässä kamppailussa lopullisesti puolens ja – kuten edellä mainittiin – tuotti hyviä voittoja myöskin Delawaren siirtokuntaa hallinneelle kauppayhtiölle. 60 Siirtokunta hiljalleen kasvaa, valta siirtyy toisiin käsiin ALKU aina hankalin – sanotaan. Usein alku myös on kiintoisin. Delawaren siirtokunnan alku kaikessa vaatimattomuudessaan oli perustusten laskemista laajalle amerikalaiselle asutukselle, joka toista sataa vuotta myöhemmin jakautui kolmen valtion, Delawaren, Pennsylvanian ja New Jerseyn kesken. Amerikan historia on täynnä kiintoisia, jännittäviä ja dramaattisia tapauksia, joiden rinnalla Delawaren siirtokunnan asukkaiden ahertelu häipyy miltei huomaamattomaksi. Eikä sille amerikalaisissa historian oppikirjoissa huomiota annetakaan. Eräässä yli 500 sivua käsittävässä kouluhistoriassa*) mainitaan siitä ainoastaan yhdellä lauseella: ”Ensimäisen mitään merkitystä ansaitsevan siirtola-asutuksen tällä alueella perustivat ruotsalaiset joen etelärannalle v. 1638.” Siinäkin lauseessa on virhe, sillä siirtokunta perustettiin joen länsirannalle. Mutta huomaamattomuudestaan huolimatta köyhät ja usein suorastaan nälkäiset siirtokuntalaiset, itse ymmärtämättään, suorittivat kaikkein tärkeintä työtä – sellaista työtä, jonka suorittamatta jättäminen tässä ja toisissa siirtokunnissa olisi merkinnyt sitä, että Yhdysvallat olisivat jääneet syntymättä. He raivasivat maata viljelykselle ja rakensivat. He myös koettivat kamppailla ylenmääräistä orjuutusta vastaan, jonka vuoksi kuvernööri Printz syytti heitä kapinoitsijoiksi. Suomalaisten tulo siirtokuntaan jatkui edelleen kaiken aikaa, kun Ruotsi sitä hallitsi, ja vielä sen jälkeenkin. Tarkkoja luetteloja siirtolaisista ei ole säilynyt, mutta suomalaisista mainitaan usempien retkikuntain matkoja koskevissa selostuksissa. Ja Printz kai katsottiin erittäin sopivaksi kuvernööriksi senkin vuoksi, kun hän osasi (ainakin jossakin määrin) suomea ja saattoi siis ilman tulkin välitystä komennella siirtokunnan suomalaisia, joista vain harvat ymmärsivät ruotsia.**) *) History of the United States”, kirj. W. C. Doub. **) Kansanvalistusseuran Kalenterissa v. 1938, siv. 61, mainitaan, että kuvernööri Printz oli suomalainen. Hän oli ollut Suomessa ja suomalaisen ratsuväkijoukon päällikkönä Banerin armeijassa kolmikymmenvuotisessa sodassa Saksassa. Printzin kansallisuudesta sanoo toht. Amandus Johnson historiassaan, Printzin elämäkertaselostuksessa, siv. 688: ” . . . oli syntynyt Bottnaryd’issä, Smolandissa, Ruotsissa. Hän meni kouluun kotipiirikunnassaan ja myöhemmin oli Rostockin ja Greifswaldin yliopistoissa...” Vielä huomauttaa toht. Johnson: ”On vaikea käsittää, miten on saanut alkunsa laajalle levinnyt selitys, että Printz olisi syntynyt Saksassa.” 61 JOHAN PRINTZ oli Delawaren siirtokunnan kuvernöörinä lähes kymmenen vuotta eli enemmän kuin puolet koko siitä ajasta, jonka Ruotsin valtakausi kesti. Hän saapui v. 1642 neljännen Ruotsista lähetetyn retkikunnan mukana. Printzin hallinnosta on kahdenlaisia mielipiteitä. Kauppayhtiön osakkaat näyttävät yleensä olleen tyytyväisiä siihen kovaan komentoon, jota hän piti yllä valtamerentakaisessa siirtokunnassa. Mutta siirtokuntalaiset valituskirjelmässään moittivat Printziä katkerin sanoin, syyttäen häntä tyranniksi, joka armotta orjuutti siirtokuntalaisia kiskoakseen voittoja yhtiöllä ja itselleen, ja asetti alkeellisenkin oikeudenkäynnin tilalle oman mielivaltansa, jopa oikkunsakin. Ulkonäöltään oli kuvernööri huomiota herättävä. Hollantilainen de Vries, joka purjehti Delaware-joelle 1643 mainitsi jälkeenpäin Printzistä, että hän ”oli uljas ja uljaan-kokoinen mies, sillä hän painoi enemmän kuin 4oo naulaa (pounds).” Delawaren intiaanien keskuudessa tunnettiin Printz nimellä ”Iso amme”. Printzin mukana saapui siirtokuntaan melkoinen joukko suomalaisia, joita oli entiseen tapaan pyydystetty Ruotsin metsäseuduilta. Myös oli annettu määrys lähettää väkisin Delawaren siirtokuntaan sellaisia Ruotsin kansalaisia, jotka eivät kykene maksamaan velkojaan. Suomesta, Turusta, saapuneeseen oikeusviranomaisten tiedusteluun vastasi Fleming, että sieltä voitaisiin lähettää Ruotsiin (valtameren taakse karkottamista varten) rikoksellisia, joiden rikkomukset ovat laadultaan sellaisia, etteivät ihmiset vieroksu heidän seuraansa. Tämän ohjeen saatuaan lähettivät Suomen viranomaiset karkotusmatkalle kolme henkilöä: erään kirjanpitäjän Viipurista (rikos tuntematon), sekä kaksi miestä joiden kummankin ilmoitettiin olevan naimisissa ja rikoksen sellaisen, että he ovat hairahtuneet haureuden syntiin, kumpikin kolme kertaa, ja toinen vielä lisäksi ampunut luvattomasti hirviä Ahvenanmaalla. Myöskin seuraavan eli viidennen retkikunnan mukana lähetettiin Suomesta kaksi miestä, joita syytettiin haureudesta (toinen Huittisista, toinen Ulvilasta), sekä lisäksi joku sotamies Kajaanista (rikos tuntematon, mutta karkotustuomio Amerikaan elinkautinen). Tämän retkikunnan mukana oli siirtolaisia vähäinen määrä. Ja hitaasti siir- MAANVILJELYSVÄLINEITÄ jollaisia suomalaiset ja ruotsalaiset käyttivät Delawaren siirtokunnassa. Ylhäällä käsikarhi, keskellä risukarhi, joilla maata pöyhittiin kaskenpolton jälkeen. Alhaalla sahrat. 62 tokunnan väkiluku lisääntyi, sillä Printzin teetättämän luettelon mukaan oli siirtokunnassa v. 1644 miehiä vasta 120 ja naisia paljon vähemmän. TÄMÄN jälkeen siirtolaisten ja tavarain lähettäminen valtameren taakse keskeytyi, sillä Tanskan ja Ruotsin välillä vallinneet kireät suhteet olivat johtaneet ilmisotaan. Laivat tarvittiin sodankäyntiin, Kalmar Nyckel’iä myöten. Näistä ajoista kertoessaan lausuu toht. Johnson: ”Mutta sota ei ainoastaan ehkäissyt ja viivyttänyt uuden retkikunnan valmistamista Uuteen Ruotsiin; se myöskin vei uskollisimman ja eniten asiaan kiintyneimmän kannattajan siirtokunnalta. Fleming sai surmansa heinäkuussa 1644 tanskalaisen patterin ampumasta harhakuulasta.” Vasta 1646 saatiin seuraava laiva lähetettyä Delawarelle, mutta tietoa ei ole sen mukana saapuneiden siirtolaisten lukumäärästä. Kaikkiaan lähetettiin Ruotsin vallan aikana Delawarelle kaksitoista retkikuntaa, niihin luettuna myös utrechtilaisten retkikunta Hollannista. Yhdeksännen retkikunnan kohtalo v. 1649 oli kaikista surullisin. Kertomus siitä on kuin paha uni. YHDEKSÄNNELLE retkelle oli tarkotus koota siirtolaisia iso joukko. Vapaaehtoisia lähtijöitä oli nyt runsaasti. Ilmeisesti oli Amerikaan aikaisemmin siirtyneiItä ehtinyt saapua rohkaisevia tietoja, samalla kun olot kotiseuduilla olivat vaikeat. Arkistoissa on säilynyt erään Mats Erickssonin kirje, joka on lähetetty Vermlannista hallitukselle Tukholmaan. Ericksson sanoo kirjottavansa 200:n suomalaisen puolesta ja pyytävänsä heille lupaa päästä valtamerentakaiseen siirtokuntaan. Asian käsittelyä koskevassa valtioneuvoston pöytäkirjassa puhutaan 300:sta suomalaisesta, mutta lopullisesta päätöksestä ei ole säilynyt tietoa. Laivassa sen lähtiessä oli noin 70 siirtolaista; pari oli tuotu pakolla Suomesta hirventapon takia annetun karkotustuomion perusteella. Laivan nimi oli ”Katt” (suomeksi: Kissa) ja kapteenin nimi Cornelius Lucifer. Matka sujui onnellisesti Länsi-Intian saaristoon saakka, jossa pysähdyttiin parissa saaressa, tarkotuksella saada lisättyä juomavesivarastoa. Toisesta vettä saatiinkin. Sitten poikettiin St. Martin nimiselle saarelle, josta ostettiin suolaa Delawarelle vietäväksi. Saarelle unohtui yksi siirtolaisista, eikä kapteeni Lucifer halunnut ruveta häntä kovin pitkiä aikoja odottelemaan, vaan lähti. Kuljettiin täysin purjein hyvää kyytiä vuorokauden varren. Sitten iltapimeällä tultiin vaarallisille vesille. Yöllä laivan kylki jysähti vedenalaiseen kallioon. Toiset laivan virkailijat pyysivät Luciferiä pysäyttämään laivan, mutta tämä sanoi: ”Kyllä se tästä pääsee.” Laiva jysähti kallioon toisen kerran ja toiset upseerit entistä kiihkeämmin vaativat Luciferiä keskeyttämään uhkarohkean purjehtimisen, mutta hän vastasi: ”Tunnen nämä paikat hyvin, kyllä se tästä pääsee.” Kolmas jysäys tärisytti laivaa. Nyt oli kallio puhkaissut keulan ja laiva oli lujasti karilla. Päivän valjettua ruvettiin naisia ja lapsia kuljettamaan pelastusveneillä noin kymmenen mailin päässä olevalle saarelle, samalla kuin miehet koettivat edelleen irroittaa laivaa...lastia oli heitetty mereen siinä tarkotuksessa, mutta turhaan. 63 Nousi myrsky. Mastot täytyi hakata poikki ja kaataa mereen, ettei tuuli repisi laivaa hajalle. Seuraavana päivänä täytyi miestenkin jättää laiva ja etsiä turvaa saarelta, jonne myös kuljetettiin ruokaa ja muita tarvikkeita. Mutta saarelta ei löytynyt lainkaan juomavettä, paitsi mitä sai ”kivistä nuolemalla”. Pieni laiva sattui purjehtimaan ohitse. Hätämerkkien avulla pyydettiin siltä apua, mutta avun asemasta kävi se noutamassa 8o mailin päässä olevalta Porto Ricon saarelta pari isompaa espanjalaista laivaa, jotka eivät suinkaan tulleet ystävällisessä tarkotuksessa, sillä Ruotsi ja Espanja olivat olleet toistensa vihollisia kolmikymmenvuotisessa sodassa, eikä yleisissä rauhantekosopimuksissa vuodelta 1648 ollut mitään erikoista pykälää, joka olisi alottanut ystävälliset suhteet. Siksi espanjalaiset kohtelivat ruotsalaista retkikuntaa entisen, yleisen mielialansa mukaisesti. Vettä ja muita virvokkeita he antoivat haaksirikkoutuneille, jotka sitten vietiin heidän omalle laivalleen. Niin pian kuin sinne päästiin, alkoivat espanjalaiset siirtää laivoihinsa tavaraa ruotsalaisesta laivasta. Ruotsalaisilta ja suomalaisilta siirtolaisilta, niin miehiltä kuin naisilta, kiskottiin vaatteetkin yltä rahoja tai arvoesineitä etsittäissä. MUUTAMIEN päivien perästä haaksirikkoutuneet tuotiin Porto Ricoon, jossa he joutuivat elättämään itseään miten parhaiten osasivat, työllä tai kerjuulla, paitsi Hans 64 Amundsson’ille, joka oli lähetetty Delawaren siirtokuntaan komentajaksi, suostui Porto Ricon kuvernööri maksamaan raha-avustusta 24 riksiä kuukaudessa. Retkikunnan jäseniltä otettiin pois ”harhaoppiset” luterilaiset kirjat, jotka julkisesti torilla poltettiin. Jonkun ajan perästä saapui saarelle hollantilainen laiva ”Profeetta Daniel”, jolla oli lastina orjia Afrikasta. Ruotsalaiset koettivat taivutella ”Danielin” kapteenin heitä auttamaan. Tämä suostuikin määrätyillä ehdoilla, luvaten kuljettaa heidät, joko Delawarelle tai Hollantiin. Mutta saaren kuvernööri ilmoitti, että hän kaappaa hollantilaisen laivan ja lähettää sen lahjaksi Espanjan kuninkaalle. Ruotsalaisen retkikunnan väki pyysi silloin päästä laivalla Hollantiin, mutta kuvernööri käski lähettää laivan mukana pois ainoastaan Amundssonin, jolle oli maksettu avustusta. Samalla kun ruotsalaisen retkikunnan jäsenet viipyivät saarella, koetettiin heitä käännyttää ”ainoaan oikeaan katoliseen uskoon” ja monet kääntyivätkin, kun kääntyneille luvattiin ”vaatteita, rahaa ja tavaraa”, mutta lupaukset kuitenkin jäivät täyttämättä. Kun oli kulunut noin kahdeksan kuukautta siirtolaisten Porto Ricoon saapumisesta, sai pari retkikunnan varakkaisiin perheisiin kuuluvista jäsenistä tehtyä kuvernöörin kanssa kaupan, jolla heille luovutettiin pieni, espanjalaisten kaappaama laiva. Jälellä olevat ruotsalaisen retkikunnan jäsenet, 24 kaikkiaan, pyysivät päästä lähtemään siinä laivassa. TÄHÄN suostuttiinkin. Kärsimysten näännyttämä siirtolaisjoukko sai saaren kuvernööriltä kirjallisen matkaluvan, sekä muonavaroja myös. Ja niin lähdettiin toivossa tavata jokin hollantilainen laiva, joka kuljettaisi onnettomat joko Delawaren siirtolaasutuksille tai sitten takaisin Ruotsiin. Seuraavan päivän tultua kohdattiin laiva. Avunannon asemastapa se kuitenkin ryhtyi tihutyöhön. Se pakotti ruotsalaisen aluksen kääntämään keulansa St. Cruz saarta kohti vähääkään viivyttelemättä. Nyt olivat siirtolaiset merirosvojen käsissä uudelleen. . . se oli luvallista rosvousta saariston ranskalaisen kuvernöörin tieten. Eikä nyt ollut edessä vain rosvotuksi tuleminen, vaan sen lisäksi vuorokausia kestävä kidutus. Uhreilta revittiin sormia pois sijoiltaan ja muun kamalan rääkkäyksen avulla koetettiin heiltä kiristää tunnustuksia, että mihin he ovat oletetut rahansa ja arvoesineensä piilottaneet. Naisten jalkoja kärvennettiin hehkuvan-kuumilla rautalevyillä, miehiä pantiin riippumaan puun oksiin selän taakse sidotuista käsistä. Erään naisen saaren päällikkö väkisin raiskasi ja sitten murhautti. Joitakin siirtolaisia myytiin orjiksi sinne tänne saarelle. Ruotsalaisen retkikunnan jäännösten surkeudesta oli saanut tiedon pari hollantilaista, veljekset Johan ja Anders Classon, jotka kävivät tupakka-kauppaa. He pyysivät St. Christopher saarella olevalta ranskalaiselta kuvernööriltä lupaa pelastaa kovan kohtalon uhrit ja kuvernööri antoikin luvan, selittäen ettei hän ole kuullut niistä mitään. Kun veljekset saapuivat St. Cruz saarelle oli ruotsalaisesta retkikunnasta enää jälellä vain kaksi naista ja kaksi lasta sekä Jonsson Rudberus, joka surullisen tarinan 65 on kertonut. Nämä viisi lähtivät nyt jatkamaan vaellusta ”paremmalla onnella”. Mutta jo seuraavana päivänä kuolivat merellä molemmat naiset ja vanhin lapsista; nuorempi heitti henkensä vähän myöhemmin. Tarinassa voi olla epätarkkuuksia, jopa liioittelujakin, mutta pääkohdissaan se pidetään totena. Jokainen mukana olleista lukuisista suomalaisista tuhoutui tuolla kärsimysretkellä Länsi-Intian ihanassa saaristossa. KYMMENES retkikunta v. 1654 toi Delawarelle runsaasti siirtolaisia. Taas oli tehty värväysretket Taalainmaan ja Vermlannnin metsiin; pakko-otoista ei nyt mainita. Printzin apulaiseksi lähetettiin Johan Rising, mutta ennen laivan lähtöä oli Printz*) jo ehtinut palata ja Risingille annettiin ohjeet sellaista tapausta varten, jos hollantilaiset tai englantilaiset olisivat valloittaneet siirtokunnan. Mutta niin ei kuitenkaan vielä ollut tapahtunut. Seuraavaan retkikuntaan kuului kaksi laivaa, joista toinen purjehti ohi Delawaren lahden jonnekin salmekkeeseen Long Islandin takana, josta Uuden Amsterdamin kuvernööri Stuyvesant kaappasi sen; mahdollisesti laivan kapteeni seurasi hollantilaisilta saamiaan salaisia ohjeita. RUOTSIN vallan päivät siirtokunnassa lähenivät loppuaan, mutta vielä ehdittiin lähettää yksi retkikunta. Koottiin toimekkaasti siirtolaisia, joita kertyikin parisensataa. . . houkutuksilla ja uuden maan ihanuuden kuvailuilla matkalle innostettuja ihmisiä. Mutta laivan lähtöä odottaneista voitiinkin ottaa mukaan vain suunnilleen puolet. Näistä siirtolaisista sanoo Amandus Johnson: ”Enemmistö oli `Ruotsin suomalaisia’ ja, koska (retkikunnan johtaja) Papegoja ei ymmärtänyt suomea, hankki hän avukseen erään Hendrick Olssonin, joka oli jo ennen ollut Uudessa Ruotsissa.” Vaikka edessä oli vaikea ja vaarallinen merimatka, tunsivat laivaan päässeet itsensä onnellisiksi verrattuna niihin, joita ei mukaan voitu ottaa – pelättiin näet sairauksien alkavan raivota laivalla, jos se on ahdettu liika täyteen väkeä. Niistä, joita ei laivaan päästetty, mainitsi Papegoja eräässä senaikaisessa kirjeessään: ”Sata henkeä tai enemmän täytyi jättää. . . ja on sääli ja häpeä, että ne kaikki eivät voineet päästä mukaan . . . Oli sellainen valitus ja itku, sillä onnettomat ovat myyneet kaiken, mitä ovat omistaneet. . . niin, he ovat antaneet kotinsa ja maansa puolesta hinnasta, vaeltaneet pitkän matkan omalla kustannuksellaan ja ovat nyt pakotetut tarttumaan kerjäläisen sauvaan, kulkien yksi yhtäälle, toinen toisaalle.” Kun kolmastoista retkikunta ”Merkurius” laivalla saapui Delawarelle keväällä 1656, oli Ruotsin valta siellä jo kukistunut ja isäntinä hollantilaiset, jotka sallivat siirtolaisten nousta maihin ja asettautua tekemään työtä ja elämään kuten aikaisemmatkin siirtokunnan asukkaat. *) Printz lähtiessään jätti kuvernöörin viran hoidon vävyllensä Johan Papegojalle, joka oli tässä virassa seuraavaan vuoteen 1654 saakka. Silloin saapui Delawarelle viimeinen Ruotsin valtaa edustava kuvernööri Johan Rising ja Papegoja palasi Ruotsiin, mutta oli pian taas matkalla Delawarelle kahdennentoista retkikunnan johtajana. 66 HOLLANNIN vallan varjo oli alusta saakka häilynyt Delawaren siirtokunnan yllä ja nyt oli kuvernööri Rising tehnyt kovin ärsyttävän teon, valloittamalla erään hollantilaisen linnakkeen Delaware joen varrella. Kuinka tämän jälkeen tapaukset alkoivat kehittyä, siitä seuraava suppea selostus toht. Johnsonin historian mukaan: Hollantilainen kuvernööri Peter Stuyvesant suuttui kovasti, kun Uuteen Amsterdamiin saapui tieto linnakkeen menetyksestä. Hän päätti ”näyttää ruotsalaisille” niin pian kuin suinkin saa siihen tilaisuuden ja suunnitelmilleen hyväksymisen kauppayhtiönsä hallinnolta Hollannnista. Ja niin eräänä syyskuun päivänä 1655 hollantilainen valtaus-laivasto lähti purjehtimaan Delawarelle Uudesta Amsterdamista, kun ensin oli suoritettu asiaankuuluvat jumalanpalvelusmenot. Laivueeseen kuului kaksi isompaa sota-alusta, kaksi pientä kauppalaivaa ja pari muuta pientä alusta sekä yksi ”sluuppi”, joille oli jaoteltu sotavoimat, kaikkiaan 370 sotilasta, lukuunottamatta komppanian merimiehiä. Sotasuunnitelmat oli pidetty kaikin tavoin salassa ruotsalaisilta, mutta intiaanit saivat aikeesta vihiä ja kiidättivät Uuteen Ruotsiin sanoman, että ”hollantilaiset ovat tulossa”. Täällä alettiin kaikella kiireellä laittaa puolustuskuntoon Kristiina linnoitusta ja toisia linnakkeita. PURJEHTIESSAAN Delaware jokea ylöspäin ottivat hollantilaiset ensin haltuunsa sen linnakkeen, jonka ruotsalaiset olivat hiljakkoin heiltä valloittaneet. . . tapella ei tarvinnut, uhata vain tykeillä ja sopia ”kunniallisista antautumisehdoista”. Tällä välin kuvernööri Rising koetti koota päävarustukseensa Kristiina linnoitukseen puolustusväkeä, vedoten siirtolaisiin, että he ”näyttäisivät uskollisuuttaan Hänen Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan.” Nämä kai lupailivatkin niin tehdä. Kuvernööri pani nyt matkalle lähetin kysymään hollantilaisilta, että ”mitä muuta he aikovat tehdä”, valloitettuaan edellä mainitun linnakkeen. Hollantilainen kuvernööri Stuyvesant käski lähetin ilmoittaa ruotsalaiselle kuvernöörille, että hän on tullut valloittamaan koko ruotsalaisen siirtokunnan. Tällöin kuvernööri Rising ryhtyi kaikin tavoin lujittamaan Kristiina linnoituksen puolustusvarustuksia. Työskenneltiin yötä päivää. PIAN näyttäytyi hollantilaisia sotilasjoukkueita vähän matkan päässä linnoituksesta ja hollantilaiset vetivät oman lippunsa joella olevan ruotsalaisen ”sluupin” mastoon. Silloin kuvernööri Ridder lähetti luutnantti Höökin sekä rumpalin kysymään hollantilaisilta vakavasti, että mitkä heidän aikeensa ovat ja miksi he ovat asettuneet sinne missä ovat. Hollantilaiset vangitsivat lähetin ja kaivoivat koko seuraavan yön vallihautoja. . . aamun valjetessa oli heillä patteri valmiina ja jonkun päivän kuluttua uhkasivat hollantilaisten tykit linnoitusta sekä maan että joen puolelta. Ruotsalaiset eivät ampuneet hollantilaisia, mutta sitä hanakammin hääräsivät vihollisen kimpussa sääsket; lähinnä linnoitusta oleva hollantilaisten patteri nimitettiin ”myggenborgiksi” (sääskilinnaksi) sen vuoksi, kun ”siellä oli niin pelottava määrä sääskiä”. Vaikka linnoituksen varustuksia olikin koetettu vahvistaa, ei sisälläolijoista asiat näyttäneet lainkaan toivorikkailta. Oli puutetta kaikenlaista, ruokaakin oli vähän, mutta juomaa näyttää olleen kylliksi, päättäen toht. Johnsonin historiassaan tekemästä 67 KRISTIINA LINNOITUKSEN PIIRITYS V. 1655 Linnoitus – A. Suot – P. Hollantilaisten patterit tykkeineen – K, M, F, ja G, jota sanottiin ”Myggenborgiksi” (sääskilinnaksi). Joella hollantilaisten laivoja. Ilmansuunnat kartassa: ylhäällä etelä, alhaalla pohjoinen. huomautuksesta: ”Olutta erikoisesti käytettiin suuret määrät ja Rising hommasi tätä juomaa viisi tynnyriä sotilaille ja vapaamiehille piirityksen aikana.” Hollantilaiset lähettivät intiaanin vaatimaan linnoituksen antautumista. Rising ilmoitti saman intiaanin kautta, että lähetystö tulee antamaan täydellisen vastauksen. Sotaneuvosto ryhtyi harkitsemaan tilannetta linnoituksessa, jonka vallit olivat kehnossa kunnossa ja kuulia vain yksi kutakin tykkiä kohden. Sotilaat olivat haluttomia taisteluun, jotkut kapinallisiakin, muutamat olivat livistäneet linnoituksesta ja yleensä tilanne oli surkea. Silti ei haluttu niin vain antautua. Päätettiin, että ei ammuta aluksi, mutta koetetaan torjua hyökkäystä ja ainakin vaatia niin hyvät antautumisehdot kuin suinkin. 68 TÄLLÄ välin siirtokunnan asutuksilla olivat hollantilaiset sotilaat rosvoilleet siirtokuntalaisten karjaa ja muuta omaisuutta ja sanotaan intiaanienkin yhtyneen yleiseen hulinaan. Kun piiritysketju kävi yhä tiukemmaksi, lähetti kuvernööri Rising lähetystön Stuyvesantin puheille. Lähetystöllä oli laaja kirjelmä, jossa vedottiin Ruotsin oikeuksiin näillä alueilla, muistutettiin että tällaisista selkkauksista voi aiheutua mitä vakavimmat tapahtumat Europassa Ruotsin ja Hollannin välillä ja vaadittiin joka tapauksessa ruotsalaiselle linnoituksen päällystölle heidän arvonsa ja Ruotsin kruunun arvovallan mukaista kohtelua. Kirjelmässä vaadittiin, että hollantilaiset luopuvat piirityksestä, mutta Stuyvesant vastasi tylysti, että hän seuraa ylemmiltään saamiaan määräyksiä. Hän pysyi tiukasti antautumisvaatimuksessa, kunnes useiden neuvottelujen jälkeen Rising päätti luovuttaa linnoituksen hollantilaisille, koska puolustautuminen ilmeisesti oli toivotonta. ”Kunniallisista antautumisehdoista” sovittiin lopulta syyskuun 15 p. 1655. Kumpikin kuvernööri varusti asiakirjan allekirjotuksellaan. Sitten ”kunniallisten antautumisehtojen” mukaisesti linnoituksen vähäinen vartijaväki – noin 30 miestä – marssi ulos linnoituksesta uljaasti, liehuvin lipuin, asestettuna, rumpujen pärinän ja huilun sävelten tahdissa. Ruotsin lipun tilalle kohosi Hollannin lippu. Ruotsin hallitusmiesten suur-unelma valtamerentakaisesta alusmaasta oli päättynyt ikuisiksi ajoiksi, mutta siirtokuntalaisten oloihin ei korkeimman vallan vaihdos sanottavasti vaikuttanut. He korjasivat pian valloituskahinan aiheuttamat vauriot ja, mukautuen uusiin järjestelyihin, jatkoivat uudisraivaaja-elämäänsä entiseen tapaan. Rakennukset Delawaren siirtokunnassa olivat samantapaisia kuin Ruotsissa ja Suomessa niinä aikoina, seitsemännellätoista vuosisadalla. Ylläoleva pirtin kuva on tohtori Johnsonin historiasta, jossa se on julkaistu näytteeksi rakennustavasta. 69 VUOSI vuodelta viljelykset laajenivat. Ensimäisten pienten pirttien tilalle oli kohonnut siellä täällä tilavampia asuntoja Finland-, Upland- ja muilla nimillä tunnetuilla asutuksilla. Työn hiet puhdisteltiin välillä pois saunan löylyssä ja aina tämän tästäkin kannettiin saunoista päivän valoon niiden lempeässä lämmössä maailmaan tulleita uusia ihmisen-alkuja, joista karttui kansaa uuden maailman asujiksi. Siirtokuntaan oli kulkeutunut ammattimiehiä kaikenlaisia: nahkuria, räätäliä, suutaria. Kalke kuului kahdestakin pajasta. Vesiputouksen voimalla käyvän sahamyllyn Ruotsista tuotu sirkkeli leikkasi tukeista lankkuja ja lautoja. Vaihtelivat hyvät ja huonot vuodet. Kuvernööri Ridder oli seuraajalleen Printzille kertonut, että maissi on sellainen kasvi, josta ”yhden miehen työllä saa vuodeksi ruokaa yhdeksälle miehelle”. Mutta Printz, huonon sadon sattuessa, ilmoitti maissin onnistuneen niin kehnosti, että ”yhdeksän miehen työllä tuskin saatiin ruokaa yhden miehen vuotuiseksi tarpeeksi.” Siirtokuntalaisten henkiset harrastukset ilmenivät ainoastaan uskonnon puitteissa. Taikauskoisuus oli suuri ja – sanoo historiassaan toht. Johnson: ”Oli yleinen usko (Ruotsissa) vanhimmista ajoista saakka, että suomalaiset omasivat erikoisia voimia aiheuttaakseen yliluonnollisia ilmiöitä ja tämä maine seurasi heitä Amerikaankin, `Lassi suomalainen’ ja ’Kaarina suomalais-nainen’ pantiin syytteeseen noituudesta ja tuomittiin erotetuksi pää-asutuksesta kuvernööri Printzin hallinnon aikana.” Kaarina lapsineen joutui elättelemään itseään kerjuulla. SELOSTAISSAAN Delawaren siirtokunnan oloja hollantilaisten vallan aikana lausuu toht. Johnson historiassaan: ”Ruotsalaiset ja suomalaiset vähitellen saavuttivat Hollannin vallan edustajain luottamuksen ja suorittivat heille monenlaista arvokasta palvelusta, kuten tulkkeina ja oppaina. Erikoisen hyvässä maineessa he olivat maanviljelijöinä. Kun pyydettiin lähettämään siirtokuntaan lisää maanviljelijöitä, huomautettiin (toht. Johnsonin historian mukaan), että lähettää ”ei hollantilaisia kuitenkaan, vaan muita kansallisuuksia, erikoisesti suomalaisia ja ruotsalaisia, jotka ovat hyviä farmareita.” Hollannin lippu, jonka edessä Ruotsin lipun oli laskeuduttava, joutui vuorostaan väistymään syrjään vajaan kymmenen vuoden kuluttua Englannin lipun tieltä. Mutta kaikkien ulkonaisten muotojen alla rakensivat ahkerat kädet alituisesti yhä laajempaa ja yhtenäisempää pohjaa uuden maailman europalais-sukuiselle asujamistolle. Samanlaista raivaustyötä kuin Delawaren siirtokunnassa, suoritettiin samaan aikaan myöskin muissa siirtokunnissa. Vähitellen samanlaatuiset olosuhteet ja yhteiset edut liittivät kolmetoista siirtokuntaa v.1776 lujaan veljesliittoon, joka vallankumoussodan kautta vapautui europalaisesta holhouksesta – uusi valtakunta Pohjois-Amerikan Yhdysvallat syntyi maailmaan. 70 Häätö suomalaismetsissä Ruotsissa TEOKSESSAAN ”Uuteen maailmaan” kuvailee Akseli Järnefelt Rauanheimo suomalaisasutusten hävitystä Vermlannnissa. Seuraava kuvaus on lainattu hänen teoksestaan; Delawaren siirtokuntaan matkustanut Reeta kertoo siirtolaan aikaisemmin saapuneille suomalaisille viime uutisia entisiltä kotiseuduilta: – Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli vain kaksi, vanha vaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon asukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti penkiltään. `Minä en lähde talosta, jonka olen itse raivannut. Sellaista lakia ei ole olemassa, joka minut täältä pois saa’. Vouti antoi seuralaisilleen käskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia komensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten ryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui, tempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset asettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt pois, vaikka minä koetin vetää. `Siirry syrjään Reeta’, huusi hän, `minä en anna kotiani hävittää.’ Vaarin raivo oli hillitön ja hänen voimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten lyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan. Minä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun he vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin Mulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle. Suomalainen Amerikan-tutkija LÄHES kaksisataa vuotta sitten retkeili Yhdysvaltain itä-osissa sekä Kanadassa suomalainen tiedemies Pietari Kalm. Hän oli syntynyt Ruotsissa, jonne vanhemmat olivat siirtyneet Suomesta silloisten sotaisten aikojen takia. Ylioppilaana Turussa Kalm lueskeli jumaluusoppia, mutta harrasti ennenkaikkea luonnontieteitä. Varakkaiden ystäväin avulla sai hän pian tilaisuuden tehdä tutkimusmatkoja, ensin Karjalaan, sitten Keski-Ruotsiin ja 1744 Venäjälle Moskovaan ja Ukrainaan saakka. Hän teki luonnontieteellisiä tutkimusmatkoja Etelä–Suomessa ja Ruotsissa Tukholman seuduilla. Näillä tutkimusmatkoillaan keräsi hän harvinaisen arvokkaan kasvikokoelman ja tunnustukseksi tieteeellisistä ansioistaan valittiin hänet 1745 Tukholman tiedeakatemian jäseneksi. Matkansa Amerikaan Kalm teki mainitun tiedeakatemian toimesta, kuuluisan ruotsalaisen kasvitieteilijän Linne’n suunnittelujen mukaan. Kalmin toivottiin löytävän Amerikasta paljon ennen tuntemattomia kasvilajeja, mutta ennen kaikkea tuovan palatessaan Ruotsiin hyödyllisiä talouskasveja. Kolmen vuoden ajan suoritti Kalm Amerikassa tieteellisen uudisraivaajan työtä ja julkaisi matkastaan teoksen, joka jäi kesken71 eräiseksi, mutta kuitenkin otettiin vastaan kaikkialla Europassa tiedemiesten piireissä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja käännettiin hollanniksi, englanniksi, saksaksi ja supistetussa muodossa ranskaksi. Kalmin kasvilöydöt käytti Linne teoksissaan hyväkseen. Kalm itse pani kuntoon Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ja alkoi kokeilla Amerikasta tuoduilla talouskasveilla erikoisesti tätä tarkotusta varten varatulla alueella, saavuttamatta kuitenkaan mainittavia tuloksia. Sen sijaan kasvitieteellinen puutarha menestyi paremmin ja amerikalaisia kasveja levisi Turusta kaikkialle Europan kasvitieteellisiin puutarhoihin. Kalmin toiminta Suomessa kohdistui ennenkaikkea maan taloudellisen tilan parantamiseen. Hänen esimiehyydellään julkaistiin 150 akateemista väitöskirjaa, jotka melkein kaikki käsittelevät puutarhan- tai metsänhoitoa ja maanviljelystä. Kolmisata-vuotias Amerika DELAWAREN siirtokunta oli nuorin niistä Atlantin rannikon asutuksista, joista rakentui perustus Yhdysvalloille. Kuitenkin näin vuosisatojen takaa katsoen nuo siirtokunnat ovat jotakuinkin samanikäisiä, sillä joku vuosi ja vuosikymmenkin on lyhyt aika, kun on kysymys historiallisista ajanjaksoista. Tänä vuonna, 1938, vietetään Delawaren siirtokunnan 300-vuotisjuhlaa. Virginian valtio juhli 1907 sen johdosta, että oli kulunut 300 vuotta ensimäisen pysyväisen siirtokunnan, Jamestown’in, perustamisesta. Sen perusti Lontoon kauppayhtiö Chesapeake lahden rannalle. Massachusetts’issa vietettiin vuonna 1920 kolmisatavuotisjuhlia ”pilgrimi-isäin” maihin tulon muistoksi. He olivat lähteneet Englannista uskonnollista sortoa pakoon ja saapuivat nykyisen Plymouthin rannikolle ja alottivat siirtola-asutukset Uuden Englannin alueilla. New Yorkissa juhlittiin v.1924 ensimäisen pysyväisen siirtokunnan perustamisen 3oo-vuotismuistoa. Sen perustivat hollantilaiset Hudson joen rannalle. Siirtokunnan nimi oli Fort Orange ja sijaitsi se paikalla, jossa nyt on New Yorkin valtion pääkaupunki, Albany. OSA VANHASTA HOLLANTILAISESTA KARTASTA 72 Finland ja muut Delawaren siirtokunnan asutukset ovat kartan vasempaan syrjään merkityn pisteviivan kohdalla. Delaware joen nimenä on kartassa hollantilaiseen tapaan ”Zuydt Rivier” (Etelä-joki), vasemmassa yläkulmassa. Alhaalla on kuva hollantilaisten perustamista Uudesta Amsterdamista (nykyinen New York). Kuva on Manhattanin saaren eteläkäreltä, jossa nykyään on Patteri-puisto ja kartassa näkyvien hökkirivien tilalla rahamaailman keskuksen pilvenpiirtäjät. Kuten kuva osoittaa, oli Uudessa Amsterdamissa mereltä päin tulijaa ensiksi tervehtimässä – hirsipuu! Tuulimyllyn oikealla puolella liehuva lippu ilmoittaa, että laiva on tulossa satamaan. 73 Delawaren historiaa uuden ajan lehdiltä MENE länteen, nuori mies – mene länteen! Tämä lause on ollut erittäin hyvin tunnettu Amerikassa aikoina, jolloin ”Villin Lännen” raikas elämä, valtavat rikkaudet, seikkailuhalu, omaisuuden tavoittelu, vapaan maan saanti, kultakenttien löydöt, sekä kaikki muut Uuden Maailman vapaat olosuhteet vetivät ihmisiä puoleensa kuin tehokas magneetti. Tämän lauseen tenhovoima ei ollut suinkaan vähäinen Europassakaan. Kaikista maista alkoi virtaamaan Uudelle Mantereelle ihmisiä etenkin sen jälkeen, kun Amerikasta oli tullut itsenäinen liittotasavalta. Siihen aikaan oli Amerikan taloudellinen, samoin kuin yhteiskunnallinenkin kehitys aivan alkuasteellaan. Amerika oli todellakin ”luvattu maa” varsinkin sellaisille ihmisille, joilla oli halua suurien omaisuuksien kokoamiselle. Samalla kun täällä kohtasi suurta pettymystä monet, jotka saapuivat tänne ”puuveitsellä kultaa vuolemaan.” Kun lähemmin tutustumme Delawaren valtion uudempaan historiaan, löydämme sieltä erään suuren perheen, jonka historia on samalla myöskin Delawaren historiaa. Tämä perhe tosin ei polveudu niistä Delawaren suomalaisista, jotka saapuivat tälle mantereelle kolmisensataa vuotta sitten. Puhumme eräästä nimestä, joka on jokaisen amerikalaisen korvaan hyvin tuttu. Tämä nimi on: Du Pont. Nimi on ranskalainen. Erittäin kiintoisan selityksen tämän perheen kokoonpanosta ja merkityksestä antaa eräs kirjallisuusarvostelu, joka on kirjoitettu (v.1936) Du Pontin perheen historian julkaisemisen johdosta. Siinä sanotaan: ”Du Pontit ovat heimo, heimokuntainen perhe, elävät näkymättömässä loistossa, yhdessä kaikkein pienimmistä valtioista Yhdysvalloissa. Viiden miespolven ajan he ovat olleet ruudinvalmistajia. ”Ranskan vallankumouksen jälkeen saapui Amerikaan muudan seikkailuhaluinen aatelismies, kahden poikansa kera. ”Toinen heistä oli iloinen ja hupaisa; toinen ollen ujo ja arka. He saapuivat tänne hankkiakseen perheelle uudestaan suuren omaisuuden. Ujolle nuorukaiselle se onnistui. Ja tänä päivänä hänen heimokuntansa on mahtava, mahtavampi kuin Morganin, Mellonin tai Rockefellerin. ”Perheenä he ovat olleet hedelmällisiä. Mutta siitä huolimatta ei yksikään toinen Amerikan rikkaista perheistä ole säilyttänyt sellaista keskenäistä solidaarisuutta kuin Du Pontit. Heidän keskenäiset avioliittonsa, samoin kuin heidän keskenään solmiomansa liitot ovat kutoneet heidät lujasti yhteen. Heidän ylpeään hugennottilaiseen vereensä on sekoittunut syrialaista, irlantilaista, juutalaista, kveekarien ja etelävaltioiden 74 verta, synnyttäen kemistejä, keksijöitä, matematiikkoja, tyhjäntoimittajia, kauppiaita, pankkiireja, politiikkoja, ja aina joskus jonkun runoilijan, puukonheittotaiturin, tai jonkun muun mestarin, joka on ollut kekseliäs vapauttumaan yksitoikkoisuudesta. ”Tänä päivänä heitä on useita satoja. He toimivat aivan kuin mehiläiset, jokaisella ollen oma tehtävänsä, mutta silti jokainen ollen yhdistettynä yhteiseen pesään. Ja kuten mehiläiset, he ovat työteliäitä. Tosin heidän keskuudessaan on myöskin laiskureita, jotka kuluttavat ja haaskaavat yhteisen pesän ylijäämää – mutta eivät voi haaskata yhtä nopeasti kuin työmehiläiset omaisuutta kokoavat.” Vaikka tuo eräissä suhteissa väritetty lausunto ei voi antaa täydellistä kuvaa Du Pontin ruutikuninkaiden ’valtakunnan’ kehityksestä, on sen oleellinen sisältö jotakuinkin paikallaan. Jokaisella perheellä on omat sukujuurensa menneisyyteen ja niin on Du Ponteillakin. RANSKAN loistossa elostelleen kuninkaan, Louis XIV, hallituskauden aikana vainottiin Ranskassa protestanttisia joksikin samalla tavalla kuin meidän päivinämme Saksassa ja muissa fasismin maissa vainotaan juutalaisia, y.m. vähemmistö kansallisuuksia. Vuonna 1656 antoi Louis XIV valtiosäädöksen, jonka kautta evättiin kaikilta protestanttiuskoon kuuluvilta ihmisiltä oikeus päästä julkisiin valtion tai kaupunkien virkoihin, lakimiehiksi, lääkäreiksi, eipä edes kätilöiksi. He eivät myöskään voineet palkata itselleen katolilaisia palvelijoita, samoin kuin juutalaiset eivät tänä päivänä saa palkata Saksassa itselleen `arjalaisia’ palvelijoita. Mutta kaikkein ilkeimpänä tuon mässäilevän monarkistin säädöksen kohtana oli se, jota kutsuttiin nimellä ”dragonnade”. Se tarkoitti sitä, että hallituksen sotilaita, raakoja, likaisia, parrakkaita olioita, sijoitettiin protestanttisiin perheisiin, joita Ranskassa oli tuntemattomasta syystä alettu kutsumaan ”hugenoteiksi”. Näillä sotilailla oli vapaus ”käyttää hyväkseen talon kaikkia antimia, viinikellarista sänkykamariin asti.” Du Pontien sukujuureen kuuluneet ihmiset olivat myöskin näitä ahdisteltuja hugenotteja. Ja heitä hajaantui kaikkiin ilmansuuntiin, toisten hugenottien ohella, paeten Englantiin, Hollantiin ja muihin maihin. Amerikan Du Pontien kantaäiti oli kotoisin ikivanhasta ranskalaisesta aatelisperheestä, joka oli joutunut äärimmäiseen köyhyyteen hugenotteihin kohdistetun vainon johdosta. Se oli Louis XV, naisten liehittelyä, imartelua ja mässäystä rakastaneen Ranskan kuninkaan aikana, kun Anne Alexandrine de Montchanin elämässä tapahtui muutos, v. 1735. Hän oli juuri naiseksi varttuva ihminen kun eräänä päivänä hänet kutsui luokseen markiisitar Epenilles, jonka luona hän oli ollut kasvatustyttönä, Anne sai kuulla, että enään ei riitä se, että hän asuu talossa kuin oman perheen jäsen, vaan että hänen täytyy ruveta tekemään talon askareita, aivan kuin palvelijatar konsanaan. Mutta sehän oli liikaa tälle aatelisverta suonissaan kantavalle tytölle. Hän jyrkästi kieltäytyi. Pakkasi tavaransa nyyttiin, ja pakeni veljiensä luokse, jotka olivat kelloseppinä Pariisissa, rue de Harlay’n kapean kadun varrella. 75 Tämän kadun kellosepät olivat arvonsa tuntevia ihmisiä. He pitivät itseään ”työväen aristokratiaan kuuluvina ja kutsuivat itseään artisteiksi.” Annen kaksi veljeä oli tällaisia kellosepän ammatin taitureita, ja he opettivat nuoren sisarensa työskentelemään heidän verstaassaan, valmistamaan ja asettamaan paikoilleen kellonviisareita. Ja pian tyttö tulikin taitavaksi ammatissaan. ERÄÄNÄ kauniina päivänä, valmistaessaan viisareita akkunansa ääressä, hän sattui katsahtamaan kapean kadun toisella puolella olevaan rakennukseen, missä hän havaitsi solakan nuorukaisen harjoittelevan huoneessaan miekkailua ja huilunsoittoa, vuoroin kumpaakin. Hän sattui myöskin olemaan kelloseppä. Ja ei ottanutkaan kauaa aikaa kun tapahtui esittely näiden kahden nuoren ihmisen välillä. Tuon miekkailevan nuorukaisen nimi oli Samuel Dupont. Tämä nimi oli hyvin yleinen Ranskassa, tarkoittaen henkilöä tai perhettä, joka asui lähellä siltaa (kuin suomalainen Sillanpää). Samuel Dupont meni Annen kanssa naimisiin. Ja heistä tuli Amerikan Du Pontien perheen kantavanhemmat. Heille syntyi kaksi lasta, joista ensimäinen kuoli heti nuorena. Vähää ennen 20 ikävuottaan synnytti Anne toisen lapsen, jolle annettiin nimeksi Pierre Samuel. Hänkin oli sairaloinen. Mutta hänellä oli kova halu lukemiseen ja opiskeluun. Mutta isänsä vaati että pojasta pitää tulla kelloseppä, eikä mikään tyhjänpäiväinen filosofi, ja vaati poikansa ryhtymään työhön verstaassaan. Mutta Pierre sairastui pahasti tulirokkoon. Eräänä yönä paikalle kutsuttu lääkäri todisti hänet kuolleeksi. Vanhan tavan mukaan pantiin ruumiin ääreen kynttilä palamaan ja vieras nainen pitämään vahtia ruumiista. Mutta äkkiä kuului kamalaa kolinaa. ”Vahti” alkoi juosta pakoon, kaataen mennessään pöydän ja tuolit – ”kun ruumis oli alkanut ei ainoastaan liikkumaan, mutta myöskin puhumaan.” Pierre parani, mutta tauti jätti hänet fyysillisesti heikoksi koko ijäkseen. Saatuaan eräitä kertoja isältään ankaria selkäsaunoja, lähti Pierre pois kotoaan ja meni työhön eräälle toiselle kellosepälle. Hänen asuintoverinsa sairauden kautta hän tutustui erääseen lääkäriin, joka alkoi auttamaan Pierreä itseopiskelussa ja tutkinnoissa. Myöhemmin hän omaksui itselleen Mirabeaun teorioita ja ryhtyi kirjoittamaan kirjasia yhteiskuntaa ja valtiota koskevista asioista. Dupont pian löysi itselleen tien hallituspiireihin, päästen kuninkaan hovilääkärin ja Madame de Pompadourin neuvonatajan Quesnayn, kirjuriksi. Sittemmin hän pääsi hallituksen finanssilehden toimittajaksi. Joutui riitaan hallituksen kanssa eräässä Englannin parlamentin arvostelua koskevassa asiassa, jota arvostelua Dupont ei halunnut tehdä. Hänelle tarjottiin paikka Puolan hallituksen hoviin, opettamaan ranskaa Puolan 4-vuotiaalle kruununprinssille, sekä toimiakseen valtion opetusneuvoston sihteerinä. Mutta juuri kun Dupont oli päässyt Warsovaan, saapui tieto Ranskan kuninkaan kuolemasta, ja valtaistuimelle nousi Louis XVI:des, isoisänsä kruunun perijänä. Uusi kuningas teki Jaques Turgotista, Dupontin ystävästä, rahaministerin, ja Dupont sai kiireesti kutsun tulla takaisin Pariisiin, ja tuli nimitetyksi yleisen kaupan tarkastajaksi. 76 NÄIHIN aikoihin vallitsi Amerikassa vapaussodan taistelut, siirtomaakolonian pyrkiessä Englannin kuninkaan hallitusvallasta itsenäiseksi. Dupont oli tullut tuntemaan amerikalaisen valtiomiehen, Benjamin Franklinin jo useita vuosia sitten. Tällä persoonallisella kanssakäymisellä on läheinen ja suorastaan määräävä merkityksensä Dupontin perheen siirtymiselle Amerikan mantereelle. Dupont oli nimittäin yhdessä rahaministeri Turgotin kanssa avustanut Franklinin pyrkimyksiä, saada Ranska yhtymään Amerikan siirtokuntain puolelle, Englantia vastaan. Ei sen vuoksi, että Ranskan hallitus olisi rakastanut Amerikaa, mutta tarkoituksella heikentää Englantia. Ja se temppu onnistui hyvin. Kun Dupont oli osoittanut huomattavaa menestystä rauhanneuvotteluissa Englannin kanssa, joka päättyi rauhan solmiamiseen v. 1783, syysk. 3 p., Pariisissa, kohotti Ranskan kuningas kolme kuukautta myöhemmin Dupontin aatelismiehen arvoon. Hän oli jo aikoja sitten mennyt avioliittoon, jossa oli syntynyt kaksi poikaa, Victor ja Irenee. Dupontit eivät vielä tietäneet tulevasta kohtalostaan mitään. Eikä sitä voinut tietää kuningas, Louis XVI, eikä hänen mässäävä hovinsa. Ranskan poliittiselle taivaalle alkoi kerääntyä sankkoja pilviä. Ne ennustivat rajumyrskyn puhkeamista. Ja kun aika tuli – se puhkesi. Se oli Pierre Samuel Dupont joka lähetti vanhimman poikansa, Victorin, Amerikaan, lokakuussa 1787, ilman vakinaista vuosipalkkaa. Hänestä tuli Ranskan ensimäinen lähettiläs Yhdysvalloissa. Näihin aikoihin oli Jefferson ottanut Franklinin paikan Pariisissa, Amerikan lähettiläänä. Victor Dupontilla oli matkassaan suosituskirjeitä kenraali La Fayetilta ja Jeffersonilta, huomatuille valtiomiehille Amerikassa, kuten kenraaleille: Washington ja Knox, sekä Hamilton, Jay ja useille muille. Samaan aikaan kasvoi tyytymättömyys Ranskan kansan keskuudessa, tuhlaavaista, mässäyksessa ja huvituksessa aikaansa viettävää kuningasperhettä vastaan. Kun kansalta yritettiin kiskoa lisää veroja, uuden veroituksen kautta nousi se kapinaan syksyllä 1788. Väliaikaisesti saatiin kapina tukahdutettua, mutta seuraavana vuonna se puhkesi uudelleen vauhtiinsa. BASTILLEN surullisen kuuluisan vankilan valtaus tapahtui heinäkuun 14 p., 1789. Tämä on Ranskan suuren vallankumouksen merkkitapausten aikaa. Pariisin linnoituksen sotilaat eivät totelleet kuningas XVI:nen määräystä hajoittaa Kansalliskokous, joka vaati yksikamarista parlamenttia. Hallitus horjui. Pariisissa alkoi olla ankara elintarvepula syksyllä, ja taas alkoi kansa nousta liikkeelle vaatimaan leipää. Lokakuun 5 päivä syöksyi Pariisin rahvas kovalla voimalla lähellä olevaa Versaillesin hovia vastaan. Ainoastaan kansalliskaartin avulla pääsi kuningas Louis XVI ja puolisonsa, Marie Antoinette pakenemaan Tuileriesin palatsiin, Pariisiin. Tällöin päättyi myöskin Dupontin poliittinen nousukasura. Hän yritti pitää puheita Kansalliskokouksessa, mutta erään kerran kansanjoukko alkoi hyökkäämään häntä vastaan ja olisi heittänyt hänet Seine-virtaan, ellei paikalla ollut sotaväki saanut häntä pelastettua. Dupont joutui piileksimään ja poistumaan pois julkisesta elämästä. Hänet tunnettiin kuninkaan kannattajana ja jos hänet olisi saatu ajoissa kiinni, olisi hänellä ollut varmaan sama kohtalo 77 kuin sadoilla muilla kuningaskunnan kannattajilla. Hänellä oli ollut itsellä kirjapaino, jonka raivostunut väkijoukko hävitti, ja itse Dupont vanhempi pääsi hädin tuskin pelastumaan väkijoukon käsistä. Vähää myöhemmin hänet saatiin kiinni ja vangittiin. Kuitenkaan häntä ei voitu heti tuntea vankien joukosta ja hän pelastui gillotinista ikäänkuin sattuman kautta. DUPONT huomasi että elämä alkoi käydä hyvin tukalaksi Ranskassa. Hän alkoi suunnitella perheensä kanssa Amerikaan muuttoa. Dupont oli poikainsa kanssa kerännyt New Yorkiin suunniteltua kauppaliikettä varten 241,347 frangia rahaa, ja heillä oli luvassa saada yhteensä lähes 4,000,000 frangia liikemiehiltä ja firmoilta. Siis Dupontit eivät tulleet Amerikaan ”taskut tyhjinä”, kuten tavalliset siirtolaiset, vaan heillä oli tarpeellista liiketoimintaa varten varat olemassa. Ja tämän lisäksi heillä oli hallituspiireissä sellaista vaikutusvaltaa, joka osoittautui heille varsin arvokkaaksi. Tammikuun 1 p., 1800, saapui Newportin, R. I. satamaan, `American Eagle’-niminen purjelaiva, joka kuljetti Pierre Dupontin perheen, eräitä apulaisia, ja huomattavan lastin matkatavaraa tänne Uudelle Mantereelle. Heidän matkansa, pienellä purjelaivalla kesti yhtä kuukautta enemmän kuin Columbuksen matka. Ensin aluksi perusti Dupont itselleen kauppafirman New Yorkiin, joka sijaitsi 91 Liberty Street, Hudson Riverin lähellä. Liikkeen nimeksi tuli: Du Pont de Nemours Pere, Fils et Cie, New Yorkissa ja Pariisissa. Tästä firmasta ei kuitenkaan tullut se maailman mahtava ruutikuninkaiden teollisuusvaltakunta, jonka me tänä päivänä tunnemme. Siitä huolimatta että Du Pontit olivat tilaisuudessa käyttämään hyväkseen kaikenlaisia arvokkaita neuvoja, joita he saivat m.m. varapresidentti Jeffersonilta, ei heidän kauppafirmansa tuottanut lainkaan hyviä tuloksia. Du Pontin nuorin poika, Irenee, joka oli lukenut Ranskassa kemiaa ja oppinut siellä myöskin aikansa parhaimman ruudinvalmistustavan, pian huomasikin että hän voi käyttää tietojaan ja kokemuksiaan ehkä parempaan tarkoitukseen, kuin olla isänsä ja vanhemman veljensä kanssa kauppaliikkeen ammatissa. Hän alkoi tutkia maan oloja ja pian sai selville, että Amerikassa ei valmistettu ruutia juuri ollenkaan. Suurin ruutiverstas siihen aikaan oli Frankfordissa, Penn., jonka omisti kaksi Philadelphian kauppiasta, Lane & Decatur. Heillä oli palveluksessaan 16 työläistä ja he möivät tuotteensa hallitukselle. Irenee Du Pont kävi tarkastamassa yllämainittua tehdasta ja huomasi sen valmistustavan olevan hyvin vanhanaikaisen ja tuhlaavan. Hän teki laskelmia, että paremman laatuisen ruudin valmistaminen, vähemmillä kustannuksilla, tulisi tuottamaan sievoiset liikevoitot. Hän sai isänsä ja veljensä suostumaan uuteen suunnitelmaan ja niin lähtivät molemmat veljekset, Victor ja Irenee takaisin Pariisiin, hankkimaan sieltä lisää varoja uutta liikeyritystään varten. PARIISISSA he onnistuivatkin saamaan lisää varoja, sekä Ranskan hallitus luovutti Du Ponteille kaikki uusiaikaisimmat ruudinvalmistuskoneet, uusimpine patentteineen ja ruudinvalmistustapoineen. Tämän hallitus teki tarkoituksella kilpailla englantilaisten 78 ruutikauppiaiden kanssa, jotka melkein yksinään hallitsivat Amerikan ruutimarkkinoita. Huhtikuun 21 p., 1801, laadittiin Pariisissa tämän uuden liikkeen korporatsionipaperit, jonka johtajaksi määriteltiin ”kansalainen E. I. du Pont,” jonka tuli saada vuodessa palkkaa $1,800. Saatuaan ei ainoastaan huomattujen rahamiesten kannatuksen, mutta myöskin Ranskan hallituksen uusimmat patentit ja kaiken mahdollisen avun, saapuivat Du Pontin veljekset takaisin Amerikaan. Irenee alkoi nyt suunnittelemaan ruutitehtaan perustamista. Niillä seuduilla, missä suomalaiset ja ruotsalaiset kolonistit olivat tehneet raivaustöitään jo yli 150 vuotta sitten, löysi tämä nuorempi Du Pont otollisen ruutitehtaan paikan. Wilmingtonin kaupunki oli siihen aikaan hyvin vaatimaton kylä, sijaiten noin 26 mailia lounaiseen Philadelphiasta. Kylän halki virtasi pieni joki, Brandywine, jossa oli riittävästi vettä ja putousta ruutitehdasta varten. Tämän joen varrelta löysi Irenee erään Jacob Broom-nimisen miehen, jolla oli sievoinen farmi. Broom oli v. 1795 perustanut tämän joen varteen Amerikan ensimäisen pumpulitehtaan. Tuo tehdas oli palanut, mutta ympäristössä oli riittävän hyvä lehtimetsä, puuhiilien tuottamista varten. Tästä farmista maksoivat Du Pontit $6,740, josta käteisellä maksettiin $2,000. Tälle farmille, Brandywine-joen varrelle alkoivat Du Pontit rakentamaan ensimäiset ruutitehtaansa. Siitä alkoi kehittymään se ”kultamunia hautova lintu”, joka myöhemmin ei enään tyytynyt istumaan Brandywinen poppelipuiden oksilla, vaan levitti siipensä laajalle alalle, yli koko Yhdysvaltain ja vieläpä sen ulkopuolellekin. Heillä oli sievoiset pääomat, patentit, Europassa kehitetty tekniikka, koneet, kahden maan hallituksen antama kannatus, sekä tämän lisäksi, Du Pontit alkoivat käyttämään Ranskan ja muiden Europan maiden ruutitehtaissa kouluuntunutta työvoimaa. Ja se muodostuikin eräinä aikoina aivan ratkaisevaksi tekijäksi heidän ruutitehtaansa menestykselle, kun he joutuivat kilpailemaan muiden ruutitehtailijain kanssa. RUUTITEHTAANSA perustamisessa Du Pontit saivat hyvin huomattavaa apua myöskin Brandywinen ympärillä asuvilta ranskalaisilta, joiden joukossa oli muun muassa eräs varakas mies nimeltä Peter Bauduy, joka heti alussa osti Du Pontin liikkeen osakkeita $8,000 arvosta, sekä hankki pankista luottoa vielä $18,000 lisää. Keväällä, v. 1804, E.I. du Pont de Nemours & Company valmisti ensimäisen tynnyrillisen ruutia uudessa tehtaassaan, Brandywine-joen rannnalla. Ja siitä lähtien alkoi Du Pontien tehtaasta ruutitynnörit vierimään kaikkiin ilmansuuntiin ja rahaa alkoi virtaamaan Du Pontien kukkaroon. Saman vuoden lopuun mennessä möivät Du Pontit ruutia $10,000 arvosta; v. 1805 myynnit hyppäsivät jo $33,000 asti. Tämän toisen liikevuoden myyntiä lisäsi suuresti se, kun hallitus osti 22,000 naulaa ruutia Amerikan frigaateille, jotka lähetettiin Algeriaan taistelemaan ”merirosvoja” vastaan. Tässä ohimennen vaatii asiain kulku myöskin mainitsemaan sellaisen sivuseikan, että Du Pont vanhempi oli mennyt takaisin Ranskaan, v. 1802, ja New Yorkissa olevaa liikettä hoiti vanhin poika Victor. Hänelle sattui käymään niin huonosti, että hän joutui asiakkaidensa kautta menettämään sievoisen summan, $140,000, ja joutui sen johdosta 79 tekemään konkurssin. Myöhemmin siirtyen veljensä liikekumppaniksi Brandywineen ja siitä lähtien on Du Pontien perhe kietoutunut ja kasvanut yhteen kuin ”siamilaiset kaksoiset”. Vuonna 1807 tapahtui Du Pontien tehtaalla ensimäinen tuhoisa räjähdys, mutta siitä huolimatta tuotanto kohosi jo $43,000 arvoiseksi. Viime vuosisadan varrella käytiin useita pienempiä ja suurempia sotia ja Du Pontit olivat kylliksi eteviä liikemiehiä huolehtimaan siitä, että he saivat hallitukselta suuria tilauksia. V. 1812 oli Amerikan ja Englannin välillä syntynyt sota, ja taaskin saivat Du Pontit suuria tilauksia hallitukselta. Historioitsijat lausuvat, että on tosin väärin kutsua sodaksi sitä pitkäveteistä nahinaa joka vallitsi vuosikausia Amerikan ja Englannin välillä. Mutta ruutia siinä ainakin tuhlattiin ja sikäli kun Delawaren laaksossa olleet ruudinvalmistajat ovat kyseessä, muusta ei ollut väliäkään, kunhan vain ruuti teki kauppansa. Eräs englantilainen julkaisu oli niin suutuksissaan tällaisen sodankäynnin johdosta, että se purki vihaisena sisuaan seuraavaan tapaan: ”Tuleeko Englannin, merien valtiaan joutua sellaisen häväistyksen alaiseksi, että se joutuu alakynteen kuusesta rakennettujen frigaattien edessä, joiden mastossa roikkuu raitainen vaatekappale ja niiden miehistönä on kourallinen koiranpenikoita ja rosvoja?” DELAWARE-JOEN rannoilla oli nähty monia taisteluita jo ennenkin, eikä siellä niin hevillä säikähdetty, vaikka englantilaiset paiskoivat suuria rautamöhkäleitä rannikolle aseilla, joita ei kunnolleen voida kutsua kanuunoiksi. Englantilaiset vaativat Delawaren rannikon asukkailta lunnaita, niiden ohella muutamia tynnöreitä ruutia ja elintarpeita, uhaten muussa tapauksessa pommittaa raunioiksi rannikolla olevat kylät ja kaupungit. Mutta heidän vaatimuksensa jyrkästi kiellettiin. Siitäkös englantilaiset julmistuivat ja alkoivat vimmatusti pommittamaan Lewes-nimistä kaupunkia, Delawaren valtion Sussex kauntissa. Sitten kun tuo 24 tuntia kestänyt hirmuinen pommitus oli ohitse, ryhtyivät Lewesin asukkaat katselemaan mitä tuhoa tuo vihollisen pommitus oli tuottanut. Sen ajan historioitsija mainitsee seuraavaa: ”Lewesin asukkaat ovat riemuissaan. He luettelevat heidän kuolleensa ja haavoittuneensa seuraavasti: yksi kana kuollut, yksi sianporsas haavoittunut -katkaistuaan jalkansa.” Mutta älkäämme unohtako, että Du Pontien tilikirjat osoittivat ruutia myydyksi v. 1812, $148,597 arvosta. Tuotantokustannukset tuskin nousivat kolmanteen osaan, joten liikevoitoksi jäi sievoinen summa vuosittain. Eräitä vuosia jälkeenpäin tapahtui lähekkäin pari hirvittävää räjähdystä Du Pontin ruutitehtaalla. V. 1815 tapahtui räjähdys, joka surmasi yhdeksän työläistä ja tuhosi omaisuutta $20,000 arvosta. Mutta vielä hirvittävämpi räjähdys sattui v. 1818, maaliskuussa, jolloin 34 henkilöä kuoli, niiden mukana myöskin Irenee Du Pontin vaimo; silloin räjähti ilmaan 85,000 naulaa ruutia, hävittäen kuudesta tehdasrakennuksesta viisi, jälelle jääden vain yksi. Mutta ruudinvalmistaja ei antanut periksi. Tehtaat rakennettiin uudelleen ja ruutitynnörit alkoivat vierimään kaikkialle kuten ennenkin... 80 Du PONTIEN perhe ja varallisuus kasvoi tasaisessa tahdissa viime vuosisadan neljän sukupolven aikana. Du Pontit ovat osanneet käyttää jokaista keinoa ja jokaista tilaisuutta hyväkseen, lisätäkseen vaikutusvaltaansa. Suurien osakekauppojen, uusien yhtiöiden ja trustien perustamisen kautta he ovat pitäneet pääomiaan sellaisessa kiertokulussa, että ne ovat hankkineet vaikutusvaltaa useimpien huomattujen teollisuuksien aloilla. Viime vuosisadan viimeinen neljännes oli jo sitä aikaa, jolloin Du Pontin monopoliasema räjähdysaineteollisuudessa täydellistyi. Siitä ajasta ja liikkeen monopoliaseman saavuttamisen keinoista eräs Du Pontien historiaa varsin perusteellisesti tutkinut kirjailija lausuu seuraavaa: ”Sellaisten menettelytapojen kautta, jotka olivat ominaisia Standard Oil-yhtiölle sen laajenemisen kaikkein törkeimpien vuosien aikana. Du Pontit, Laflin & Rand, sekä heidän liittolaisensa Gunpowder Trade Associationissa, hävittivät tai nielaisivat yksityisiä yhtiöitä. Räjähdysaineita myytiin alle tuotantohintojen niillä alueilla, missä oli yksityisiä tuottajia, ja siten heidät pakoitettiin joko lopettamaan liikkeensä tai myymään ne tuolle monopoliyhtiölle. Sen palveluksessa oli myöskin ensiluokkainen urkintasysteemi, hankkien itselleen liikesalaisuuksia toisten liikkeiden työläisiltä, sekä lahjoen rautateiden agentteja. Kilpailevien liikkeiden tehtaissa tapahtui myöskin ”selittämättömiä” räjähdyksiä. V. 1896 yllämainittu monopoliyhtymä käsitti 17 eri yhtiötä. Vaikka trustivastainen laki oli laadittu jo v. 1890, niin siitä huolimatta tämä yhtymä toimi salaisen sopimuksen kautta, jota kutsuttiin `yhteisymmärryksen’ sopimukseksi, joka oli kirjoitettu salakirjaimilla ja jokaisella yhtiöllä oli siihen avain.” USEITA kertoja on hallituksen taholta yritetty nostaa syytöksiä Du Pontin raharuhtinaita vastaan, mutta aina he ovat päässeet verrattain kivuttomasti niistä puikahtamaan vapaiksi. Presidentti Theodore Rooseveltin trustivastainen kamppanja avusti syytöksen nostamista Du Ponteja vastaan, heinäkuun 30 p., 1907, Delawaren piirioikeudessa. Syytöskirjelmässä sanottiin, että Du Pontien monopolitrusti on ”hankkinut itselleen 100-prosenttisen kontrollin savuttoman ruudin tuotannossa, sekä 95 prosentin kontrollin kanuunaruudin ja muiden räjähdysaineiden tuotantoon ja jakeluun nähden.” Siihen aikaan oli Du Pontien huimapäisenä kaupparatsuna Coleman du Pont, kuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä jättiläinen, joka kylmäverisesti istui ja kuunteli kun hallituksen syyttäjälakimies maalasi hänestä kauniin kuvan, lausumalla että Coleman on ”vallanhimoinen teurastaja, joka. nuijii kuoliaaksi kilpailevia yksityisiä liikkeitä, yhden toisensa jälkeen, samalla kun hänen veljensä Pierre ja Alfred I. raahaavat raadot pois teurastushuoneeseen.” Juttu kesti oikeudessa monta vuotta, ja vasta v. 1911, kesäk. 12 p. antoi piirioikeus päätöksensä, jossa Du Pontin trusti tuomittiin syylliseksi Shermanin trustivastaisen lain rikkomiseen. Mutta huvittavinta tuossa neljä vuotta kestäneessä, ja koko maan huomiota herättäneessä jutussa oli se, että tuomion langettanut tuomari myönsi, että ruudin valmistusta ei voida palauttaa sellaiselle alkuperäiselle tasolle, missä se oli ollut yksityisten yhtiöiden aikana. Niin ollen hän antoi ohjeen, että Du Pontien tulee yhdessä hallituksen edustajain kanssa ryhtyä suunnittelemaan keinoja, millä tavalla 81 monopolitrusti voidaan hajoittaa. Eli toisin sanoen: ”Rosvolle annettiin tilaisuus langettaa oma tuomionsa”, lausuu siitä sattuvasti eräs historioitsija. Ennen maailmansotaa Du Pontien vuosivoitot olivat kohonneet jo niin suureksi, että ne tekivät 10 vuoden ajalla yli $50,000,000 puhdasta voittoa, kaikki palkkiot ja osakevoitot pois laskettuina. SE vuosisata, jonka tässä olemme käsitelleet, siitä ajasta lähtien jolloin Du Pontit saapuivat lampaineen, vuohineen, koirineen ja muine taloustarpeineen Brandywinen joen varrelle, ja heidän kohoamisensa monimiljoneereiksi ennen maailmansotaa, on kaikesta huolimatta aivan kuin lasten leikkiä verrattuna siihen omaisuuksien huimaavaan keskittymiseen, joka alkoi maailmansodan sotavoittojen kasaamisen kautta. Ja siitä löydämme syyn, miksi tänä päivänä kymmenet miljoonat työttömät työläiset joutuvat heitetyiksi ilman armoa tehtaista kaduille, työttömien armeijaan. Katsokaamme muutamalla rivillä, millaisia voittoja Du Pontit hankkivat itselleen maailmansodan kustannuksella. Neljän sotavuoden aikana (1914-18) Du Pontien ruudintuotanto kasvoi 8,000,000 naulasta vuotta kohden, 500,000,000 naulaan vuodessa. Du Pontit valmistivat Yhdysvaltain hallitukselle ja liittolaisvalloille yhteensä 1,466,761,219 naulaa sodassa käytettyjä räjähdysaineita – savutonta ruutia, T. N. T., pumpuliruutia, dynamiittia ja niin edespäin. Suunnattoman suuria tehtaita rakennettiin eri puolille maata ja niiden rakennuskustannukset laskettiin pois liikevoitoista, ennen kuin nettovoittoja ilmoitettiin. Mutta siitä huolimatta osoitti netto liikevoitot neljän vuoden ajalta $237,000,000, vaikka Du Pontin rikkaudet samaan aikaan kasvoivat ainakin kolme kertaa niin suuriksi. Du Pontin yhtiön osakkaille jaettiin liikevoittoina $180,983,000, joka on yhtä kuin 458 prosentin liikevoitto, sijoitettuja pääomia kohden. Yhtenä huomiota herättäneenä skandaalina Du Pontien perheen keskuudessa on ollut se, että vaikka he valmistivat paljon ammukkeita sotaa varten, ja möivät niitä korkeista hinnoista hallituksille, eivät he itse olleet ensinkään innostuneita menemään sotarintamalle ammukkeita kuluttamaan. Ainoastaan – yksi Du Pontin nimi löydettiin sotapalveluksessa olleiden luettelosta, ja hänkin saapui hyvissä voimissa merentakaa takaisin – tuskin näkemättä varsinaista sotarintamaa ollenkaan. Mutta Du Pontit ovat olleet hyvin realistista väkeä. Ollessaan senaatin tutkijakomitean edessä tekemässä selvää sodan aikaisista liikevoitoistaan, Pierre du Pont, yhtiön sodanaikainen pääjohtaja, lausui että hänellä oli kiivaita keskusteluja Wilsonin hallituksen sotasihteerin, Bakerin kanssa, vuonna 1917. Du Pont kertoi Bakerin selvästi osoittaneen hänelle, että hän piti Du Ponteja ”maantierosvoihin verrattavina ihmisinä”, syystä että he vaativat ruudistaan niin kallista hintaa. Tällaisen tunnustuksen Du Pont teki jouluk. 14 p., 1934, senaattori Nye’n komitealle. Joku voi ihmetellä sitä, miksi sitten Du Pontien perhe on halunnut pysytellä Delawaren joen varrella, sillä onhan koko tuo valtio vain 110 mailia pitkä ja 35 mailia leveä maankaistale. Juuri siksi, että Delaware on pieni valtio, on se ollut sopiva paikka Du Pontien perheelle pitää siellä ei ainoastaan taloudellista, mutta myöskin poliittista yliherruutta hallussaan. Ei ole vähäisestä merkityksestä se, että jollain suurella mo82 nopoliyhtymällä on omat miehensä kongressin edustajahuoneessa ja senaatissa, jotka tekevät niin kuin heidän isäntänsä käskee. Ja eri aikoina ovat Du Pontit itsekin osallistuneet poliittisiin tehtäviin, joskin he ovat mieluummin jättäneet ne tehtävät muille ja tyytyneet itse sanelemaan ohjeita. MAAILMANSODAN loputtua alkoivat Du Pontit etsiä pääomilleen uusia, tuottavia sijoituspaikkoja. Tosin eräät Du Pontit eivät vaivautuneet edesvastuullisiin liiketoimiin, vaan tyytyivät elämään ylellisyydessä ja kuluttamaan suuria summia varoja, mitä heille kasaantui vuosittain osakepääomien kautta. Mutta erikoisesti Pierre du Pont ja hänen kumppaninsa olivat ahkerasti liikemaailman pyörteessä. Hänen huomatuimpana apulaisenaan on ollut John Raskob, jonka hän oli kasvattanut mukanaan nuoresta poikasesta lähtien. Kun Pierre itse joutui muihin edesvastuullisiin toimiin, siirsi hän Du Pontien trustin rahastonhoitajan vastuullisen tehtävän Raskobille. Sodan päätyttyä oli kaikista voittojen jakeluista huolimatta jäänyt DuPontien kassaan $90,000,000 ylimääräisiä varoja. Tämä kultainen muna tuli saada sellaiseen pesään, missä se löytäisi hautojansa. ”Huolellinen ja älykäs John Raskob lähetettiin tutkimaan maaperää, ja tuloksena oli General Motors”, lausuu eräs historioitsija. General Motors on autoteollisuuden suurin yhtymä. Sitä tosin ei perustaneet Du Pontit, mutta he lyöttäytyivät sen matkaan oikealla aikaa, kaapaten itselleen sen kontrollin. Sen oli perustanut Amerikan uusiaikaisen kapitalismin yksi etevimpiä liikemiehiä, William Crapo Durant. Hän oli oikein tyypillinen amerikalainen promootteri, joka saa ihmiset uskomaan että kananmuna on musta, vaikka se olisikin valkoinen. Muuten merkillinen yhteensattuma, että hänkin oli ranskalaista syntyperää, samoin kuin Du Pontitkin. Jos liikenerokkuudesta puhuttaisiin, niin Durant ei ainakaan ole ollut huonompi ketään Du Ponteja. Poikasena hän työskenteli isänsä sahamyllyssä, Flintissä, Mich. Mutta 40-vuotiaana hän oli miljoneeri. V. 1908, syysk. 16 p., Durant perusti General Motorsin, laillistuttaen sen New Jerseyn valtiossa, $12,500,000 pääomalla. Tämä oli sellainen yhtymä mikä Amerikassa tunnetaan ”emäyhtiön” eli ”holding-company”-nimellä. Mikä oli seurauksena? Lyhyen ajan sisällä General Motors valtasi itselleen osakekeinottelun kautta kontrollin: Buick, Cadillac, Oldsmobile, Oakland Motors, Northway Motors, Weston Mott-yhtiön ja viidentoista muun pienemmän yhtiön osakkeisiin nähden. Tosin myöhemmin tapahtui siten, että General Motors muutettiin toimivaksi liikeyhtymäksi ja useimmat alayhtiöt kokonaan lakkautettiin. Vähältä piti ettei Ford Motor komppania luiskahtanut tuon maalla uiskentelevan valaskalan kitaan. Durant himoitsi nielaista Fordin. Hän oli hankkinut johtokunnaltaan luvan ostaa Fordin liike $8,000,000 hinnasta ($2,000,000 käteisellä ja loput kahden vuoden kuluessa), ”jos voidaan järjestää rahalainat kauppaa. varten.” Ja tuo pikkuruinen sana ”jos” olikin tekijänä, että Ford Motor-yhtiö tänä päivänä ei ole General Motorsin sisärenkaan yksi nikama. 83 Tämä tapahtui lokakuussa 1909. Ford olisi myynyt liikkeensä, mutta vaati ”rahat pöydälle”. Ja kun toiset eivät olleet kylliksi nopeita kaupanteossa, peruutti Ford kaupan muutaman päivän kuluttua ja kieltäytyi myymästä liikettään. NYT kävi kuitenkin sillä tavalla, että Durant ahmi enemmän kuin hän jaksoi sulattaa. Hän joutui rahapulaan ja ainakin tilapäisesti pankkiirien armoille. Ja vihdoin tuli väliin Du Pontit suurine pääomineen ja liikeneroineen. Ei ottanut kauaa aikaa kun General Motors oli Du Pontien taskussa ja kultainen muna oli löytänyt hautojansa. Me tiedämme, että General Motorsin vuosivoitot tekevät siinä $225,000,000, sen lisäksi että sen johtajille maksetaan suuria palkkoja. V.1936 hallituksen tilastot osoittavat, että Amerikan 16:sta parhaiten palkatusta henkilöstä ei vähempää kuin yhdeksän kuului General Motorsin ”palkkalistalla” oleviin henkilöihin, joiden jokaisen vuosipalkka on ylitse kolmesataatuhatta dollaria. Mutta Durantin nimeä ei enää ole tuossa luettelossa. V.1916, kesäkuussa, lakkautettiin New Jerseyn korporatsioni ja General Motors Corp. siirrettiin Delawaren valtioon, missä se korporeerattiin $102,600,000 pääomalla. Tarvittiin vain yksi uusi tuu- Eräs Du Pontien palatseista Delawaressa Brandywine-joen varrella – seudulla, jota suomalaiset ensi kerran raivasivat viljelykselle lähes kolmesataa vuotta sitten. 84 lenpuuskaus liikemaailmassa, mitä Durant ei ollut osannut varoa, mutta jonka varalle Du Pontit olivat itsensä linnoittaneet, ja v.1920 paniikin tultua sai Mr. Durant pestä kätensä puhtaaksi General Motorsin johdosta ja luovuttaa se Du Pontin ja Morganin rahamiesten käsiin. Pienen albumimme tila ei salli meidän seurata kaikkia niitä lankoja, edes johtolankoina, jotka ovat lähteneet liikkeelle Wilmingtonista, Delaware-joen rannalta, kutoen huolellisesti sellaisen hämähäkin verkon Amerikan liikemaailmassa, jolle ei löydy vertaistaan maailmassa. Kun mainitsemme muutamia niistä tuotteista, mitä Du Pontit valmistavat niin se antaa meille hiukan yleiskäsitystä, mihin heidän pääomansa on ehtinyt ulottua. Olemme jo maininneet räjähdysaineet ja autoteollisuuden; tämän lisäksi tulee sellaiset rauhanajan tuotteet kuin: värit, raakasilkki, sellofane, keinotekoinen nahka ja muut kudotut tuotteet, uudet maalit, lakeeraukset, varnissat, pyralinit ja plastikset, synteettinen amonia, kamfori ja kumi, särkymätön lasi, valokuvafilmit, jäähdytys- ja sterilisoimislaitokset. Näiden alojen tuotteet käsittävät enemmän kuin 11,000 erinäistä käyttöesinettä. Muudan kirjailija lausuu: ”Suorasti tai epäsuorasti nämä tuotteet tulevat jokaisen ihmisen käteen päivittäin Amerikassa. Ja suorasti tai epäsuorasti joka ainoa meistä maksaa veroa Brandywinen parooneille.” Du Pontien tehtaissa on vuosikymmeniä ollut vallitsemassa mitä tarkin urkintajärjestelmä, komppanian uniot ja kaikki mitä niiden mukaan kuuluu. Työläisten kurissa pitäminen, ankara työkiihko, työläisten turvallisuudesta ja terveydestä välittämättömyys ovat olleet suoraan verrannollisia suurien liikevoittojen tavoittelun kanssa. Pierre ja Irenee du Pont ovat tunnustaneet, että he tekivät v. 1932 elämänsä ainoan ja suuren virheen. He olivat äänestäneet Franklin D. Rooseveltia presidentiksi. Myöskin Raskob, jonka hyvä ystävä Al Smith, ei päässyt ehdokkaaksi, äänesti demokraatteja. Mutta pian hänkin huomasi olleensa väärillä rattailla. Keväällä 1934 hän tuli kovin huolestuneeksi ja hän kirjoitti Du Pontien poliittiselle hakamiehelle Ruly Carpenterille että ”tulee perustaa sellainen järjestö, joka ryhtyy kehoittamaan ihmisiä työhön ja tulemaan sen kautta rikkaiksi” (Amerikassa oli silloin noin 15 tai 16 miljoonaa työtöntä työläistä), sekä paljastamaan Rooseveltin hallituksen ”kommunistiset harhakuvitelmat.” OMENA ei putoa kauaksi puusta. Neljä kuukautta sen jälkeen perustettiin American Liberty League, Du Pontien rahojen ollessa sen yrityksen tukena hyvin raskaasti. Tämän järjestön tarkoituksena on ”pitää yllä ja puolustaa” Yhdysvaltain perustuslakia, erikoisesti painostaen sitä kohtaa, missä puhutaan omaisuuden turvaamisesta. Tuon järjestön perustamiselle oli kova kiire sen tähden, ”ettei Rooseveltin ohjelma veisi Amerikan perustuslakia perikatoon”, sillä Roosevelt ryhtyi puoltamaan valtion avustusta nälkäkuoleman partaalla oleville miljoonille työttömille ihmisille. Erikoisesti on Irenee du Pont tanssinut piirileikkiä Amerikan fasismin huomatuimman kannattajan, työväen vihollisen No.1, William R. Hearstin kanssa. Antaessaan haastatteluja Hearstin lehdille, Irenee on kaivanut esille kaikki Coolidgen-Hooverin ”jääkermakauden” humpuukin, jättämällä pois vain kaksi seikkaa, nimittäin Hooverin 85 ”kanapaisti jokaiseen pataan ja kaksi autoa jokaiseen vajaan”, mutta samalla lisäten sen, että ”amerikalaisten elintaso valtion avustuksellakin ollen on korkeammalla tasolla kuin europalaisilla mekanikoilla.” Lamont du Pont vuorostaan hyökkäsi presidentti Rooseveltin sitä ohjelmaa vastaan, että jos hallituksen valvonta poistetaan teollisuudesta, niin silloin pääsee uudestaan valloilleen ”hampaiden ja kynsien” ikivanhat oikeudet teollisuudessa. Du Pont väitti, että hallituksen ei saa sekaantua millään tavalla teollisuuden säännöstelyyn, vaan sille tulee antaa aivan vapaat kädet kuin konsanaan yksityisille ihmisille annetaan. Siinä onkin Du Pontien ikivanhan filosofian ydin. ”Jos susi voi syödä suden, niin se syö sen.” VÄHÄÄ ennen 75:nnen kongressin kokoontumista tammikuun 3 päivän istuntoonsa, 1938, esitti liittohallituksen yleisen syyttäjän apulainen, Robert H. Jackson, erittäin kirvelevän puheen pääomain yksinvaltiutta vastaan. Myöskin hän hyökkäsi suurliikemiehiä vastaan, osoittaen että niillä on vahvasti aristokraattiset piirteet. ”Eräänä iltana”, lausui hän, ”sattui eteeni lainaus Göethen teoksesta, missä hän osoittaa että yhteentörmäykset keskiajalla johtuivat `aristokratian anarkistisuudesta’.” Edelleen Jackson arvosteli suurliikemiehiä siitä, että niiden tarkoituksena on käyttää nykyistä lamaannuskautta hyväkseen ja särkeä hallituksen elvytyssuunnitelmat ja pakoittaa hallituksen vetäytymään pois teollisuuden kontrollin tavoittelusta. Hän osoittaa kuinka 200 suurinta korporatsionia hallitsi, vuonna 1933, kaikki sellaiset korporatsionit Amerikassa, jotka eivät ole pankki- tai finanssilaitoksia. Tehtyään vertailuja siitä, että amerikalaisissa oloissa voidaan tehdä vissejä muutoksia hallituksien elimiin, hän lausui, ”Kuitenkaan ei ole olemassa maanpäällä sellaista käytännöllistä tapaa, että voitaisiin säädöstellä taloudellisen oligarkian itsevaltaisuus, itsejärjestämät ja itseuudistuvat (perinnölliset) ryhmät.” Tässä yhteydessä Mr. Jackson haluaa olla hiukan kohtelias, eikä pidä sopivana säikähdyttää Amerikan upporikkaita trustien johtajia osoittamalla, että Amerikan historia itsessään todistaa, että sellaiset ”käytännölliset tavat” löytyvät ”maanpäältä”, että kansalle kahleeksi muodostuneet laitokset voidaan muuttaa toisenlaisiksi. Ja tämä on tuotu esiin kyllin selvästi Amerikan itsenäisyyden julistuksessakin. PRESIDENTTI Roosevelt itse lausui kongressin avauspuheessaan (tammik.3 p., 1938), että: ”. . . pääoman vallan väärinkäyttö, tai itsekäs pääoman käytön keskeyttäminen täytyy lopettaa, tai muuten kapitalistinen järjestelmä tulee tuhoamaan itse itsensä, omien väärinkäyttöjensä kautta.” Tähän suuntaan kohdistuvia lausuntoja olemme saaneet kuulla presidentti Rooseveltilta ja hänen alaisiltaan hallituksen virkailijoilta verrattain usein. Missä määrin nämä lausunnot tulevat lähimmässä tulevaisuudessa saamaan käytännöllisen ilmaisunsa, ja missä määrin ne tulevat horjuttamaan Delawaren jokilaaksoon keskittyneiden raharuhtinaiden, uusiaikaisten aristokraattien harvainvaltaa, sen vain historia voi meille osoittaa. 86 Tässä suppeassa katsauksessa olemme nähneet miten vanhan ajan aatelissuvun jälkeläiset ovat joutuneet kellosepiksi, kauppiaiksi, ruudinvalmistajiksi, kohonneet uusissa oloissa suurien omaisuuksien ja trustien haltijoiksi. Heidän filosofiansa rajoittuu liikevoittojen hankkimiseen, välittämättä mistään muista yhteiskunnallisista tekijöistä. He antavat kannatuksensa kaikkein äärimmäiselle nykyaikaiselle taantumukselle – fasismille. Kaksi voimaa joutuu mittelemään voimiaan, kumpi voittaa – demokratia vai fasismi. Maailman kaikilla kolkilla edistysmielinen kansanosa antaa kannatuksensa demokraattisille ilmiöille, kamppailussa fasismia vastaan. Amerikan kansan esivahempain parhaat ainekset, niiden mukana myöskin Amerikan mantereelle asettuneet suomalaiset ja ruotsalaiset pioneerit, tienraivaajat, ovat taistelleet kansan enemmistön oikeuksien puolesta ja sen kautta hankkineet tälle suurelle kansalle sen johtavan aseman, mikä sillä on ollut demokraattisten traditsionien ylläpitäjänä, vuosisatain aikana tapahtuneessa kamppailussa oman voiton pyytäjiä ja yhteiskunnan ”itsevaltiaita” aineksia vastaan. 87 88
© Copyright 2024