Kivennapalainen, kesäkuu 2015
Kivennapalainen Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti 19. vsk Heinäkuu 2015 90-luku oli kotiseutumatkailun kulta-aikaa 2 Kivennapalainen PÄÄKIRJOITUS Kivennappoiset ja terjokkoiset viettävät Kivennavan kihuja ja Terijokijuhlaa eteläisen Kannaksen pitäjien kihukalenterin mukaisesti kymmenentenä Pyhän kolminaisuudenpäivän jälkeisenä sunnuntaina 2.8.2015 Järvenpäässä yhdessä yli sadan vuoden jälkeen. Terijokihan kuului Kivennapaan vuoteen 1911. Siihen asti Kivennavan kihut olivat koko pitäjän tärkein kesäjuhla. Evakossa on järjestetty vuodesta 1940 lähtien Terijoki-juhlat joka vuosi, Kivennavan kihut vuodesta 1947 lähtien joka vuosi. Kumpiakin juhlia on vietetty myös Pervomaiskojessa ja Zelenogorskissa, yhdessä paikallisten kanssa. Perinne on säilynyt, se on vahvuutemme. Kivennavan sodanjälkeiset kihut ovat melkein aina olleet kaksipäiväiset. Alkuaikoina olimme nuorempia, sukulaisia ja tuttavia oli joka puolella kun kihut järjestettiin pääasiallisilla sijoitusalueillamme. Kihuihin oli helppo osallistua. Järjestäjien ja osanottajien rivien ikääntyessä ja harventuessa on ollut syytä miettiä uudelleen kihukonseptia. Kihujen tärkeät komponentit ovat näissäkin kihuissa mukana, niin kuin ohjelmasta näkyy. Lehtemme toinen teema on kotiseutumatkailu. Toimi Kaukosen Kivennapaarkisto digitoitiin viime vuonna Kivennapa-Säätiön rahoituksella. Sen laajasta kotiseutumatkojen kuvamateriaalista on koottu tämän numeron maalauksellinen kansi ja nostalgiaa tihkuva keskiaukeama. Myös muissa artikkeleissa kotiseutumatkailusta kerrotaan, ihan viime viikkoihin asti. Tervetuloa Järvenpäähän, kihutaa yhes! 69. KIVENNAVAN KIHUT - 76. TERIJOKI-JUHLA YHTEINEN PITÄJÄJUHLA Yli sadan vuoden tauon jälkeen JÄRVENPÄÄSSÄ 2.8.2015 Vanhan Kivennavan kylien evakot ja heidän jälkeläisensä juhlivat nyt ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa yhdessä. Terijokihan oli osa Kivennavan pitäjää vuoteen 1911 asti, jolloin se itsenäistyi omaksi pitäjäkseen. Terijoen pitäjään liittyivät myöhemmin muutkin Kivennavan rantapitäjät ja myös Uudenkirkon Tyrisevä. Eteläkarjalaisilla pitäjillä oli kihupyhäkalenteri, jonka mukaan kihuja vietettiin eri pyhinä eri pitäjissä. Tämä oli tärkeätä nuorille, jotka näin saivat tilaisuuden tutustua myös muihin kuin oman pitäjän nuoriin ja solmia suhteita. Kihuilla on pitkä perinne ja uskonnollinen tausta. Muinais- suomalaisten tapaa kokoontua anomaan viljan kasvua, hedelmällisyyttä ja metsästysonnea on arveltu kihujen taustaksi. Katolisella ajalla jokaisella kirkolla oli suojeluspyhimyksensä, niiden kunniaksi pyhimyspyhänä pidettyjen jumalanpalvelusten on ajateltu olleen kihujen lähtökohtina. Kivennavan Kihujen pitopäiväksi vakiintui kymmenes Pyhän Kolminaisuudenpäivän jälkeinen sunnuntai. Tänäkin vuonna kihutaan juuri 2.8. Kivennavalla kihuperinne jatkui sotiin saakka. Kirkonmenot kuuluivat aina kihuihin, joskin vuosien kuluessa maalliset ja kaupalliset intressit tulivat mukaan. ”Kansaa kokoontui Kirkonmäelle, ja nuoret käyskentelivät Kirkonraitilla toisiaan tapaamassa. Oli torvisoittoa, laulua, kilpailuja, piirileikkiä ja tanssia. Myynnissä oli limonadia, paperikukkia, tupakkaa ja jojopalloja. Valkjärveläinen katajaolut oli haluttua juomaa. Jopa hevosia vaihdettiin ja hevosvälineitä kaupattiin. Markkinahumu otti vallan mutta perinne jatkui.” (Mäkelä-Äikäs: Pyhimyspäivästä kehittyi perinnejuhla”, Kivennapa kestää, s.359) Järvenpää on Suomen terijokelaisin kaupunki. Vuonna 1939 Tuusulan ja Järvenpään alueelle evakuoitiin n. 1700 terjokkoista. Terijoen hallinto jatkoi toimin- taansa vuodesta 1940 alkaen siellä. Melkein puolet Kivennavalla 1939 asuneista palasi kotiseudulle jatkosodan aikana, mutta kihuja ei siellä järjestetty. Sen sijaan Terijoelle vain harvat saivat paluuluvan, koska se oli sotatoimialuetta. Siksipä pitäjäjuhlia järjestettiin Järvenpäässä myös sodan aikana, ensimmäiset vuonna 1940 ja sen jälkeen vuosittain. Kivennappoiset kihusivat ensi kerran sodan jälkeen 1947 Kangasalla ja sen jälkeen vuosittain pääasiallisissa sijoituskunnissaan. Juhlaperinne on säilynyt vahvana, kumpiakin juhlia on pidetty myös nykyisellä Kivennavalla ja Terijoella. Kihut Kivennavan kirkolla 1920-luvulla. YHTEISEN JUHLAN OHJELMA 2.8.2015 EHTOOLLISJUMALANPALVELUS 10:00 Pitäjäjuhlapäivä alkaa ehtoollisjumalanpalveluksella Järvenpään evankelisluterilaisessa kirkossa (Kirkkotie 1) seurakunnan kappalaisen James Cox´in johdolla. Piispa emeritus Kalevi Toiviainen saarnaa. Ehtoollisen jälkeen muistetaan edellisten pitäjäjuhlien jälkeen poisnukkuneita kivennapalaisia ja terjokkoisia kynttilöin ja Kivennavan kirkonkellojen kumahduksin. Jumalanpalveluksen lopuksi siunaamme seppelepartiot Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille Järvenpään hautausmaalle sekä Kivennavan ja Terijoen sankarivainajille Terijoen kirkkopuistoon haudattujen sankarivainajien muistomerkille Tuusulan Paijalan hautausmaalle. KENTTÄLOUNAS N. 11:30 Jumalanpalveluksen jälkeen on mahdollista nauttia maksullinen kenttälounas kirkon aukiolla ja seurakuntasalissa. JUHLAKULKUE 13:00 Kenttälounaan jälkeen siirrytään kulkueena kyläkylttien perässä Järvenpää-talolle (Hallintokatu 4) reittiä Järvenpään kirkko - Kävelykatu - Järvenpää-talo (katso kartta) Kyläkulkue on erinomainen mahdollisuus tutustua entisten läheisten naapureiden jälkeläisiin, varsinkin nyt, kun näitä ei monesti muuten edes tunnistaisi, saati tapaisi. JÄRVENPÄÄTALOLLA 13:45 - 15:00 Kihuamista, tuttujen tapaamista, seurustelua, näyttelyihin tutustumista, kahvia ja virvokkeita tarjolla (ala-aula alakuvassa) KIVENNAPASEURAN VUOSIKOKOUS 14:00 - 14:45 Juhani Aho-sali. Seuran jäsenmaksun maksaneet voivat osallistua. PÄÄJUHLA 15:00 -16:00 Sibelius-sali (yläkuvassa). Vapaa pääsy. Tervehdyspuheiden lisäksi, musiikkia Sanna-Katri Rautava perheineen ja Jarmo Tikka, runoja lausuu Eija Sipiläinen ja murrepakinan esittää Pirkko-Mari Ahola. Juhlapuheen pitää professori Maria Lähteenmäki, laulamme yhdessä Karjalaisten laulun. KIHUAMINEN JATKUU JÄRVENPÄÄTALOLLA 16.00 Kihuamista, tuttujen tapaamista, seurustelua, näyttelyihin tutustumista, kahvia ja virvokkeita tarjolla Kuva Bernhard Åström PORKKALAN EVAKKOVAELLUS 2015, EIKÄ SYYTTÄ Me Karjalan evakot ja jälkeläisemme usein unohdamme, tai emme ole edes saaneet tietää, että Moskovan välirauhan yksi ehto oli 925 neliökilometrin alueen vuokraaminen Porkkalasta Neuvostoliiton sotilastukikohdaksi 50 vuodeksi. Miksi NL oli kiinnostunut ”Purkal´ista”? Porkkalasta oli lyhin meriyhteys Suomenlahden yli Viroon. Suomenlahden kapein kohta oli herättänyt sotilaallista mielenkiintoa kautta aikojen. Niemen edustalla olevalle Rönnskärin saarelle rakennettiin 1600-luvulla luotsiasema ja majakka valmistui samalle saarelle vuonna 1800. Ensimmäisen maailmansodan aikana niemelle ja sen edustalle alettiin rakentaa pysyviä linnoituslaitteita, kun Venäjä halusi silloisen pääkaupunkinsa Pietarin suojaksi ”Pietari Suuren merilinnoituksen”. Linnoitustyöt lopetettiin vallankumouksen johdosta, ja merilinnoituksen laitteet Porkkalan edustalla siirtyivät itsenäistyneen Suomen haltuun. Käsky alueen evakuointiin annettiin 19.9.1944 ja alue piti saada tyhjäksi iltaan 28.9.1944 mennessä. Tämä oli paljon pitempi aika totella käskyä kuin esim. Kivennavan Siiranmäellä vähän yli kolme kuukautta aikaisemmin iltahämärissä annettu ”tunnin kuluessa on lähdettävä!”-käsky. Evakkoon tuomittuja oli paljon vähemmän kuin Kannaksella, mutta lähtökäsky oli heille jokaiselle yhtä rankka vaikkei välitöntä hengenvaaraa ollut. Samat muistot yhdistävät nytkin Kannaksen, Porkkalan ja muiden luovutettujen alueiden (Laatokan Karjalan, Raja-Karjalan, Suomenlahden ulkosaarten, Kuusamon, Sallan, Petsamon) lapset ja vanhempamme. Urakka oli valtava, sillä lähes 10 000 asukkaan ja heidän irtaimistonsa siirtämisen lisäksi oli mahdollisuus korjata ja viedä mukanaan peruna- ja viljasato sekä osa heinäsadosta. Lisäksi Porkkalan alueelta saatiin evakuoitua yli 8 000 kotieläintä. Kannaksen evakoilla tällaiseen aikatauluun ei mahdollisuutta ollut. Syyskuun 1944 jälkeen Porkkala oli entisiltä asukkailta ja muiltakin suomalaisilta suljettu alue. Se eli vain muistoissa. Tunne oli varmasti yhtä ahdistava ja katkera kuin Karjalan evakoilla, sillä vähänkään varttuneemmat asukkaat eivät uskoneet enää koskaan näkevänsä kotiseutujaan - olihan vuokra-aika 50 vuotta. Neuvostoliittolaiset aloittivat välittömästi valtavat tukikohdan rakennustyöt. Alueelle tehtiin kaksi lentokenttää - hävittäjäkenttä Friggesbyhyn ja rajavartioston lentokoneille kenttä Degerbyhyn. Alueen kirkoissa oli tarjolla monenlaista kulttuuritoimintaa. Alueelle muutti myös siviiliväestöä ja ennen pitkää alue muuttui sangen omavaraiseksi omine sovhooseineen, kauppoineen, kouluineen, elokuvateattereineen ja sairaaloineen. Monet neuvostonuorukaiset suorittivat varusmiespalvelunsa Porkkalan alueella. Korkean mäen laella olevassa komeassa kartanossa kuunneltiin suomalaisten radioliikennettä ja tähystettiin Espoonlahden vastarannalla olevaa suomalaisten tiedustelijoiden tukikohtaa. Marraskuusta 1947 alkaen alueen halki pääsi matkustamaan junalla. Vaunujen ikkunat peitettiin Kauklahden ja Tähtelän välisen matkan ajaksi luukuilla. Tämä ”maailman pisin tunneli” herätti kansainvälistäkin mielenkiintoa, mutta junissa olevat neuvostoliittolaiset vartijat vahtivat tarkoin valokuvauskieltoa. Muuten Porkkalan alue oli valkoinen aukko Suomen kartalla Maailmantilanne muuttui nopeasti 1950-luvulla. Itämeren sotilaallinen painopiste siirtyi eteläiselle Itämerelle, Porkkalan tukikohta menetti strategisen merkityksensä ja muuttui taloudelliseksi taakaksi Neuvostoliitolle. 1955 ajankohta oli poliittisesti kypsä vuokra-alueen palautukselle. Kylmän sodan ajassa kävi suojasään tuulahdus, kun Neuvostoliitto liennytti suhteitaan länteen. Porkkalan palautuksesta sovittiin syksyllä 1955 ja se toteutettiin 26.1.1956. Porkkalan vaiheista on lisätietoja nettisivustolla www.porkkala.net/fi. Samalta sivustolta voi tilata elokuussa 2015 ilmestyvän kaksikielisen kirjan ”Främlingar MITEN KIHUIHIN? OMA AUTO TAI KIMPPAKYYTI AUTOLLA. Kihut alka- vat kello 10 sunnuntaiaamuna, näillä on helpointa tulla etelä- ja keskisuomesta. PYSÄKÖINTI: Kihupaikkojen lä- hellä on ilmaisia pysäköintialueita: Järvenpää-talon omat ja kaupungintalon paikat sekä rautatien ja Järvenpää-talon välinen yleinen paikoitusalue. Kirkon alapuolella Kansakoulunkadun varrella ja seurakuntakeskuksen vieressä voi pysäköidä. JULKINEN LIIKENNE. Lähi- KANSIKUVA: Kansikuva on Kaukolempiälästä Suulajärven rannalta. Paikallinen pikkupoika on parhaillaan ongella, Kolkkilan Hellä tähyää laiturilta kotikyläänsä ja Urho Luukka filmailee maisemia.” Kuvan alkuperä: Toimi Kaukosen Kivennapa-arkiston kuvakokoelma. Alkuperäisen kuvan on aikanaan arkistoon lähettänyt Kauko Hippeläinen Lahdesta Kyösti Pulliainen 3 Kivennapalainen ympäristöstä tulevilla on tieto julkisista kulkuvälineistä ja niiden sunnuntaivuoroista. Kauempaa tuleville, joille autokyytiä ei ole, suositellaan saapumista jo lauantaina ja yöpymistä alueen majoitusliikkeissä, joita on tarjolla Scandic-hotellista Tuusulan rantatien majataloihin. Netistä ja matkatoimistoista löytyy vaihtoehtoja, majoitustiedustelut ja varaukset on hyvä tehdä ajoissa, vaikka heti kihuihin osallistumispäätöksen tehtyämme. Kihuihin saapumis- ja majoitusjärjestelyt eivät paljon poikkea entisistä. Viikonlopun kaksipäiväisiin kihuihin monet kauempaa tulivat jo perjantaina, yöpyivät kaksi yötä, osa vain lauantaista sunnuntaihin. Kihujen kyläkulkueen reitin voi myös katsoa kartasta: järjestäytyminen Kirkon ja seurakuntakeskuksen välisellä Kirkkotiellä – Oikotie – Helsingintien ylitys – tori – (käännös oikealle) Sibeliuksenkatu = kävelykatu Janne – Mannilantien ylitys – ase- man alikäytävä – portaat ylös Järvenpää-talolle. Matka noin 1,2 km. Järvenpäätalolle tullessa on pitkähkö ylämäki. Koska osa kihuvieraista ei halua/jaksa kävellä, kyyti Sibelius-talolle varmaankin järjestyy, sen verran on väkeä liikkeellä. Järvenpäätalossa on mahdollista tuoda esille ja myytäväksi perinneaineistoja, kirjoja, lehtiä ja vastaavaa. Näitä voi tuoda ja järjestellä paikalla aamupäivällä. Tietoja tästä ja varaukset Raija Levolta 0500515022 levoraija@gmail.com Kihuja ja järjestelyjä koskeviin muihin kysymyksiin vastaavat: Jaakko Mäkelä, 0405153314 jaakkoma@kolumbus.fi ja Kyösti Pulliainen 0503266736 kyosti.pulliainen@kolumbus.fi 1:5 000 i eget land - Muukalaisia omassa maassaan”,jonka julkaisija on Porkkalan Parenteesi ry. Kirjoittajat ovat Lena Selén ja Berndt Gottberg. Sivustolla on myös tietoja evakkovaelluksesta, joka järjestetään Siuntiossa lauantaina 15.8.2015. Vaellusreitti kulkee Sjundbyn linnan luota Lepopirtille (Siuntion Rantasipi) ja sen pituus on 8 kilometriä. Matkan varrella on ohjelmaa ja tarjoilua. Kuljetus on järjestetty Siuntion Rantasipistä Sjundbyhyn klo 10.00 alkaen. Lähtö Sjundbystä tapahtuu klo 12.30. Sivustolla on mahdollisuus ilmoittautua vaellukseen. Ennakkoon ilmoittautuminen on suositeltavaa. Hinta 20 € PS. Porkkalaan oli sijoitettu Talvisodan evakkoja, joista osa palasi välirauhan ja asemasodan aikana juurilleen. Jos jatkosodan evakkoja ehdittiin sijoittaa Porkkalaan, heille tuli pikainen toinen lähtö. Jos teillä lukijoilla on tästä tietoa, niin lähettäkää viesti lehtemme päätoimittajalle. 4 Kivennapalainen 5 Kivennapalainen SIRKKA LEMMETYN MUISTOLLE Luutnantti-Matti, tarina Linnamäestä Heinäkuinen aurinko paistoi jo korkealle pilvettömällä taivaalla pojanvekaran hieroessa silmiään sen kirkkaassa valossa. Se oli 6-vuotias pojannappula, jonka tapoihin kuului vielä nukkua pitkälle aamuun toisten kiirehtiessä heinäpellolle. Äiti oli jäänyt viimeiseksi kotiin hoitamaan viimeisiä askareitaan. ”Nouseppas ylös ja vie tää kerma pastorskalle”, hoputti äiti pojan haukotellessa ja venytellessä levänneitä jäseniään. ”Nouse, nouse ja äkkiä ja mää viemää, täl alkaa olla jo kiire!” ”En mie oikee kehtais, ko siel on viel se Luutnatti-Mattikii, jos vaik tulloo vastaa.” Kerrottiinhan pappilassa kummitelleen. Kerrottiin menevän, että kannukset helisivät, siitä kai nimensäkin Luutnantti-Matti. Kulki omia aikojaan, vaikka ovetkin olivat lukittuina. Näin kertoivat entiset palvelijat, ja tämä kaikki oli painunut tarkasti pojan mieleen. ”Mitä viel”, yritti äiti rauhoittaa, ”eikä se oo ees tottakaa, juttui vaa, koha ihmiset suotta haastaat”. ”Mut jos se tulloo kuitekii.” Pojan äänessä tuntui pelokas sävy ja vastenmieliseltä näytti koko kerman vienti. ”Mää vaa, ei siel mittää oo”, lepytteli äiti pojan lähtiessä kävelemään kannuineen vastahakoisin askelin. Oikeastaan se ei ollut hullumpi reisu pojankaan mielestä, sillä pappilasta oli saanut aina jotain hyvää tai hauskaa. Pastorska ja pastori olivat hauskaa väkeä ja pitivät kovasti lapsista, josta monet tinasotilaat olivat tunnustuksena. Heillä itsellään ei ollut omasta takaa sellaisia, joten heille oli aina tervetullut tällainen pikkuvieras. Valoisin ajatuksin tallusteli pikkumies kannuineen koulunmäkeä ylös kohti Linnamäelle johtavaa lehtipuukujaa. Opettajan Nope oli huomannut pienen kulkijan ja haukkua ruksutteli tavan vuoksi, sillä ei tuo tuollainen kulkija Nopen mielestä parempaa haukkumista kaivannut, mutta jos olisi ollut ”Mummon Matti” tai Kirjavainen, niin silloin olisi haukku ollut toisenlainen. Sitä paitsi kuumasti Holman rinteitä paistava aurinko, jossa heinämiehet viikatteineen huitoivat, oli vaikuttanut Nopenkin vireyteen lieventävänä asianhaarana. Nyt pääsi pieni kulkijamme jo pappilan kujassuuhun, jossa oli nähty Luutnantti-Mattikin välistä liikkuvan, ja pojan olemus nytkähteli pelontunteiden vallassa, jotka kuitenkin taas unohtuivat lehtikujaa tutkiessa, tuntisiko kaikki siinä kasvavat puut. Tuossa oli ainakin pihlaja, jota salama joskus on repinyt. Tuossa koivu ja vaahtera ja tuolla saarnia. Niistä varmaan saadaan saarnitervaa, jota Nikkasen Anni kävi kaupalla, mutta miten sitä tehdään ei poika vielä jaksanut käsittää. Jospa se tuli kuin mahala koivusta. Mutta mikä sitten oli tuo karhealehtinen puu, jonka lehti sai posken punottamaan sillä hangatessa. Olikohan se jalava, josta toiset pojat kertoivat. Eipä tuo ollut vielä kovin iso ei ainakaan yhtä iso kuin saarnit ja vaahterat. Nyt jo näkyikin puutarhan takaa pappilan pääty ja diakonissan asunto. Tuossa vanha aittarakennus, jonka Jukanen oli ostanut, mutta joka seisoi vielä paikallaan. Mutta mitä, mitä sen ovi oli auki, pojan selkää karmivat kylmät väreet. Pelokkaat silmät keksivät sieltä paidattoman miehen piirteet. Se, se se oli, eikä mikään muu – LuutnattiMatti – ajatukset takoivat kiihkeästi aivoissa ja askeleet muuttuivat hätäisiksi juoksuaskeliksi. Ei ollut aikaa tarkastella ympärille, vaan kiireesti portista kohti kanttorin asuntoa, jossa jo tuntui turvallisemmalta ja olisi voinut huutaa vaikka apua, jos tuo olisi perässä alkanut seurata. Varmuuden vuoksi ystävämme vilkaisi vielä pari kertaa taakseen kiiruhtaen kiireisin askelin kohti pappilan keittiötä. Ovesta tulvahti valmistumassa olevan ruoan tuoksu vasten kasvoja tohtorin palvelijan hääräillessä hellan vierellä. Keittiö oli suuri ja tilava, sillä vanha ja nuori kirkonpalvelija valmistivat ruokansa samassa keittiössä. ”Päivää”, sai poika hätäisesti sanotuksi, ja samassa oli pastorskakin ottamassa ihmettelevin silmin kermaa vastaan. ”Mikä sinua vaivaa, onko sinulle jotain sattunut?”, olivat kysymykset, jotka pastorin rouva esitti pojan vastattavaksi. ”E-ei miul oo mittää käynt eikä mikkää vaivaa”. Eihän sitä sellaista voinut sanoa, kun oli vielä mies, toiset pojat nauraisivat pelkurille, ajatteli poika itsekseen. ”Tule nyt tänne peremmälle pastorin kanssa juttelemaan”, pyyteli rouva ja vei pastorin työhuoneeseen. Pastorilla oli tilava työhuone, jossa oli paljon ihmeteltävää ja katseltavaa. ”Päivää”, soperteli poika pastorille, joka istui kirjoituskoneen ääressä. ”Päivää, päivää”, oli ystävällinen vastaus, ”tulepa tänne minun kanssani kirjoittelemaan”. Pian unohtuivat äskeiset järkytykset pastorin opettaessa naputtelemaan omaa nimeä yhdellä sormella, joka sekin meinasi tuottaa hankaluutta. Mutta viimein se syntyi, oikea oma nimi ja koneella kirjoitettuna. Rouva toi piparkakkuja ja pian joi koko joukko vielä teetäkin, joka oli katettu ruokasalin puolelle. Pastori oli kovasti kiinnostunut kananpojista ym., joka liittyi hyvin lähelle pojankin sydämeen ja harrastuspiiriin. Jousipyssyäkään ei oltu keskustelussa unohdettu, joskin siinä oli vielä parantamisen varaa, sillä olihan toisilla pojilla pyssyjä, joiden nuolet lensivät näkymättömiin ylöspäin ammuttaessa. Pappila, joka oli Linnamäen korkeimmalla paikalla, avasi ikkunastaan mainion näköalan alas tielle, Holmaan ja aina Raivolaan saakka, vaikka parhaimmassa lehdessään olevat puut sitä paljon supistivatkin. Alempana oikealla näkyi kirkonkylä ja kirkko, jossa niin monena sunnuntaina sai isän kanssa käydä. Tuossa on varmaan ne pappilan ”palteet” – vanhat vallihaudat, jossa isot pojat kävivät mäkeä laskemassa, ja niin jyrkät että katsellessa jo pelotti. Pojan mieleen toivat vallihaudat tarinan vanhasta puulinnoituksesta, josta käsin vartioitiin ja puolustettiin itäistä rajaseutuamme, ja jonka varusväki ja talonpojat taistelivat niin urhoollisesti Joutselän taistelussa. He olivat kotiseutumme vapauden esitaistelijoita, vapauden, joka monasti oli täytynyt ostaa niin kalliilla. Menneitä muistellessa tuli pojan mieleen jälleen Luutnantti-Matti ja äskeinen järkytys alkoi taas kiusata ajatuksia. Oli jo istuttu pitkän aikaa, keskusteltu ja katsottu kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista ja nyt oli kotiin lähdön aika, sillä olihan äiti varoittanut olemasta kauan ja muistuttanut kotiin tulosta aikanaan. Enempää ei ystävämme kestänyt, sillä olihan siellä se kauhea paikka aitta ja se mikä lienee ollut – mutta joka tapauksessa pelottava. Pojalta pääsi itku, oikea rehellinen miehen itku, joka tulee täydestä sydämestä. ”Mitä, mikä sinua vaivaa?” yritti pastorska saada selville. ”Onko sinulle jotain sattunut?” ”E-ei mikkää, mut ko mie en uskalla männä kottii ko mie näin kummituksen”. ”Minkä, kummituksen, kerro nyt sentään missä ja millainen se oli?” halusivat rouva ja pastori tietää. ”No ko tuol aitas ol ko paijato mies”. ”Tekikö se sitten jotain?” ”Ei se teht, mut ko mie en uskalla männä siint ohitse kottii”. ”Mennään yhdessä” ehdotti pastorska, ”tulen saattamaan koululle saakka, ehkä jo siitä uskallat kotiin”. Pastori toivotti hyvää matkaa ja terveisiä kotiin pojan lähtiessä saattajineen tuomispussi toisessa kädessä. Pihalla syntyi vilkas keskustelu rouvan ja pojan kanssa kummituksesta ja pian olivat he tulossa kujassuuhun alakaivon kohdalle, jossa rouvan täytyi mennä edellä katsomaan pelon aiheuttajaa. ”Eihän siellä näy mitään, ovi vain on auki”, puheli pastorska ja pysähtyi katsomaan. ”Ei näy”, myönsi poika, mutta kun oikein tarkkaan yhdessä katsoivat, näkyi ovesta valkea iso saavi, se paidaton iso kummitus, joka oli varmuuden vuoksi vielä varustettu vanteilla. Jotain raskasta oli pudonnut pois pojan mielestä, lentäen kuin varpusparvi kujasten puista, kahden kulkijan kävellessä alas kohti koulunmäkeä. Kiurukin laulaa lirkutteli ja heinäsirkka siritteli omia aikojaan kuten kesällä konsanaan. Verkalleen astelivat saattaja ja poika pitkin vilpoisaa lehtikujaa. ”Jokohan sinä uskallat mennä tästä kotiin?” ”Kylhä mie jo täst”, myönteli poika ja saaden evästyksekseen terveisiä kotiin kääntyi juoksuaskelin koulumäkeä alas kohti alempana näkyvää kylää. Entisten Kivennapalaisten v. 1952 järjestämän kilpakirjoituksen 4. sija (palkinto 500 mk) Nimimerkki ”Lapsena lähtenyt” (Ei oikeaa nimeä, melko varmasti Pentti Puhalainen) Haluaisin muistella Rakasta mummoa, kertoa teille hänestä niitä ihania, kauniita, iloisia asioita. Meidän yhteisistä hetkistä, 34 vuodesta. Olen surullinen, ikävissäni, tuskissani, nytkö sinä jätit minut... Mummo piti puheen häissäni, aloitti sen sanoin ”oon sanaton”. Niin myös minä aloitan nyt, ”oon sanaton”, tällä kertaa surusta, ikävästä. Mikään ei riitä kertomaan kuinka ikävä minulla on. Hääpuheessa mummo sanoi, että pelkäsi Ilkan vievän häneltä minut. Että menettäisi hyvän tyttökaverin. Niin ei käynyt, niin ei käy koskaan. Olen aina sinun, tyttösein! Mummo odotti ja toivoi kuolemaa jo monta vuotta. Viime vuodetkaan eivät olleet helppoja. Eteenpäin oli silti aina mentävä. Hän sanoikin, että ei tämä vanhuus yhtä juhlaa ole. Hänen lempisanonta olikin ”eteenpäin sanoi mummo lumessa”. Vaikka sairaus teki elämästä raskasta ei huumori koskaan kadonnut. Huumoria riitti, mustaa huumoria, tiukoissakin paikoissa. Energiaa hän sanoi saavansa meistä lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista. Sainkin monta vuotta ”kiristettyä” mummoa. Aina oli aihetta ja syytä jatkaa elämää eteenpäin. Oli tulossa häitä, vauvan odotusta, ristiäisiä, kesälomia, syntymäpäiviä. Harva se päivä kilahti tekstiviesti ”olen luonanne ajatuksin kaiken aikaa”. Ja varmasti myös ensi kesänä Inkan rippijuhlissa. Jatkuvat sairaalajaksot, voinnin heikkeneminen ja taas toipuminen kuormittivat eniten mummoa. Hän aina toivoikin saada olla rauhassa, olla vaan, ilman kipuja. Sairaalassakin huumori kantoi eteenpäin. Oli ehdottanut lääkärille aamupahoinvoinnin syyksi raskautta ja iskenyt silmää. Hän ei olisi koskaan halunnut muuttaa asumaan esimerkiksi vanhainkotiin ”sinne vanhojen sekaan”. Jalkasärkyihin ehdotti avuksi päivätansseja. Kuulemma ainut este vain oli kun toinen takajalka laahaa perässä. Kun kuolemantapauksia aina vain tuli, eikä mummon vuoroa näkynyt sanoi hän, että ”nuoremmat etuilee”. ”Eihän tässä kiireitä ole, ikä vain vähenee”. Mummo eli täysillä muiden elämää, ilot ja surut. Tiesi kyllä tasan tarkkaan kaikkien liikkeistä ja halusikin tietää missä mennään. Mitään ei voinut häneltä salata, arvasi jos jotain oli tekeillä. Hänellä oli ja on laaja suku, tuttava- ja ystäväpiiri. Moni pääsi tutustumaan häneen ja hän varmasti jätti ikuiset muistot näistä kohtaamisista. Jokainen ihminen oli hänelle tärkeä, omalla tavallaan, omana itsenään. Kerran oli mummon kummipoika Markku ollut yötä Pälkäneellä. Olivat jutelleet jo aamusta pitkät tarinat. Markku oli istunut mummon sängyn laidalla alushoususillaan kun kotihoidosta hoitaja oli tullut, oli hieman säikähtänyt ja mennyt hämilleen tilanteesta. Mummo oli vain sanonut ilme värähtämättä, että ” ei tämä ole sitä miltä tämä näyttää”. Hauskoja tilanteita olisi kerrottavana vaikka kuinka paljon. No, olimme erään sukulaisen hautajaisissa. Mummo oli juuri saanut painosta uunituoreita ”Kotikylät Kokkomäen kupeessa”-kirjoja. Kun silmä vältti, oli hän niitä myymässä eteisessä vaatenaulakoiden välissä. Että ei hän pahastuisi vaikka nyt täällä naurettaisiin tai vaikka tanssittaisiin. Vanhana hän ei itseään enkä minäkään häntä koskaan pitänyt. oli kyllä suden hampaat, vielä terävämmät kuin Lemmetyillä, siksi sisua on piisannut.” Viime vuosien eteenpäin viejiä oli kaiken muun lisäksi Milla ja Armi-kissat. Ilman niitä mummo ei olisi jaksanut elää näinkään kauaa. Armi oli paras hoitaja mummolle. Jalkojen lämmittäjä, seuran pitäjä ja ilon tuoja. Myös kännykkä ja tekstiviestit toivat elämään uutta valoa ja mielenkiintoa. Me soittelimme joka viikko ja tekstareita näpyttelimme jatkuvasti. Olenkin kaikki tekstiviestit säästänyt ja osan kirjoittanut paperille ylös. Nuori, iloinen, rempseä, huumorintajuinen, Oli vain viime vuodet vanhan kropassa. Ajatus oli kirkas ja muisti selkeä viime päiviin saakka. Kerran tulikin tekstiviesti sairaalasta, että ” täällä ne yrittävät minusta vanhaa tehdä”. ”Ei tässä ehdi vanheta, paitsi jos se salaa iskee.” Mummo rakasti hömppäsarjoja ja rakkausromaaneja. Monta vuotta eli Kauniita ja Rohkeita ja Emmerdaleja. Tekstari jälleen kuului: ”Katselen Tuulen viemää ja kuvittelen olevani Scarlett O´Hara.” En nyt ala tämän enempää luettelemaan mummon hyviä puolia. On ne varmasti tulleet monelle selville. Olisihan niitä matkalaukun pakkaamistaidoista korteista povaamiseen. Kuinka paljon olen saanut häneltä elämän oppia, neuvoja, ohjeita. Meillä oli niin tiivis suhde, olemme olleet ystäviä, on ollut molemminpuolista arvos- tusta. Meillä oli jokin syvä yhteys, telepatiaa. Kerran näin unta, että juoksin mummon perässä ja huusin, että ”kerro, kerro, älä salaa minulta mitään.” Soitin hänelle aamulla ja kerroin unesta. Hetken oli hiljaa, ja sitten kertoi juuri viime yönä polttaneensa ja repineensä joitain papereita ja kirjeitä. Jo lapsena vietin paljon aikaa Pälkäneellä. Saatoin vain makoilla ukin vieressä sängyllä, katselin mummon virkkaamista ja käsitöiden tekoa. Välillä juteltiin, välillä ei. Voitiin vain olla. Mummoa on elämä riepotellut. Ei ole ollut helppoa. Sota, evakkoon lähtö, isäni sairastaminen ja kuolema, Pirkko-tädin kuolema, ukin kuolema. Ja kaikki muu. Mummo sanoi aina, että pakko tässä on jaksaa. Muistutin kuitenkin täällä vielä olevan paljon rakkaita jotka häntä vielä tarvitsevat Mummo sanoi kerran: ”minulla Meillä on kotona kaksi Orkideaa. Aina kun joku on syntynyt tai kuollut on orkidea puhjennut kukkaan. Niin kävi myös nyt. Viimeinen tekstiviesti ”ota yhteyttä, olen huonossa kunnossa. Rakkain terveisin mummo.” ”Täällä sitä ollaan puhelin renkkaa.” Tiesin, että nyt on aika sanoa jäähyväiset. Kysyin, että miten minä selviän tästä ja miten pärjään ilman sinua. Sanoit, ettet koskaan katoa. Siirryt vain ajasta ikuisuuteen, vapaaksi vaivoista. Se lohduttaa, että sinä itse halusit, odotit ja toivoit pääseväsi pian ukin, isän ja Pirkon luo. Viimeisen kerran kun nähtiin, en olisi millään halunnut lähteä luotasi pois, en irrottaa otetta pehmeästä kädestäsi. Nyt se käsi on poissa. Sinisiä unia, Rakas mummoni! Rakkaudella ikävöiden Maarit Nevala Mummo saatettiin haudan lepoon sukulaisten ja ystävien saattamana Pälkäneellä lauantaina 2.5.2015. Muistotilaisuudessa piti kauniin ja kattavan puheen mummon kummipoika Risto Wallenius. KAUKO ILONEN 90 Hyvä Kauko, Kivennapaseuran puolesta onnittelemme Sinua 90 vuoden urakoinnista. Olet vuosikymmenet ollut Rakentaja, erityisesti Kangasalla ja lähistöllä, jossa töittesi jälki näkyy päivittäin. Yhä suurempi osa rakentajan roolistasi on viime vuosikymmeninä kohdistunut kotiseutumme Kivennavan muiston hyväksi. En liioittele yhtään kun sanon, että tuskin kukaan muu on tässä asiassa niin paljon konkreettista saanut aikaan kuin Sinä. Kivennapaseuran toimintojen kehittäminen ja erityisesi Äijälä-projekti ovat myös näitä rakennustöitä. Stroitelj olet ollut myös entisellä Kivennavalla. Erityisesti olet ollut hyvien virallisten ja henkilösuhteiden rakentaja meidän, Kivennavan entisten ja Pervomaiskojen nykyisten asukkaiden kesken. Ikuisuuden Portti ja Siiranmäen muistomerkki muistuttavat työstäsi vielä pitkään, paitsi meitä, myös pervomaiskojelaisia ja muita siellä kävijöitä. Nä- Ilosen sukuseura onnitteli Kaukoa. Kauko kertoi historiaansa ja suvun vaiheita. Karttoja ja kyläkirjoja tutkittiin ahkerasti. mä muistomerkit saavat toukokuisin myös heidän kukkansa ja seppeleensä. Tämä on vahva osoitus tekemistesi onnistumisesta ja merkityksestä. Ikuisuuden Portti on hieno oivallus ja toteutus. Haluan antaa Sinulle muistoksi valokuvan Kerttu Lemmetyn akvarellista muistomerkin avajaisista vuonna 1993, jossa hän asettaa Siiranmäeltä poimimansa kukkakimpun ristin juureen. Muutkin piirroksen hahmot ovat tunnistettavissa. Toisen valokuvan otin kaksi viikkoa sitten, osoittaakseni, että Portilla käydään yhä, ei varmasti ole montakaan kivennapalaista retkikuntaa, jotka eivät kukkia laske ja virttä veisaa. Myös muut turistit löytävät Kirkonmäen ja Ikuisuuden Portin. Kyösti Pulliainen 6 Kivennapalainen Kivennapaseuran perinteinen kevätmatka 16.-18.5.2015 ETEENPÄIN ELÄVÄN MIELI Entiset Kivennapalaiset ry 65 vuotta Viisikymmentäkuusi vuotta sitten (vuonna 1959) sanoi yhdistyksemme puheenjohtaja Tuomas Paavolainen syystapaamisessamme näin: ”Kaksikymmentä vuotta tulee tänä syksynä siitä, kun Kivennapa lakkasi olemasta kotimme. Kaksikymmentä vuotta lisää ja olemme lakanneet olemasta kivennapalaisia. Olemme sulautuneet suomalaisiksi ympäri maata ja omaa murretta kuulemme ehkä vain museossa ääninauhalta. Tänä syksynä olemme vielä karjalaisia ja meillä on yhdyssiteenämme vielä tämä yhdistys. Sinusta kivennapalainen riippuu, kuinka kauan se elää.” Mikä lienee saanut Tuomas Paavolaisen noin pessimistiseksi tuolloin, toimihan 9-vuotias yhdistyksemme virkeästi, jäsenistöäkin oli kolmatta sataa. Hän kului sukupolveen, jonka piti jättää kotiseutu elämänsä parhaassa vaiheessa. Se polvi katsoi vain taaksepäin muistaen ja murehtien mitä olivat menettäneet. Tulevaisuus näytti hämärältä; karjalaisuus hiipuisi hitaasti, uusi sukupolvi sulautuisi suomalaisuuteen ja menettäisi karjalaisen identiteettinsä. Suurimmassa sulautumisvaarassa oli ymmärtääkseni toinen sukupolvi, lapsena juuriltaan riuhtaistu ja joutunut Emo-Suomen eri kouluissa riepoteltavaksi. Viisainta oli silloin muuttaa mie ”määksi” ja Äijä ”Vaariksi”, jos halusi välttää toverien ja opettajienkin ivaa. Yhdistyksemme lapsijäsenet olivat perustajajäsenten jälkipolvea, joten heillä oli turvanaan perhe ja ainakin ”ilmajuuria” kotikyliin. myö ollaa ja mist myö ollaa kotosii. Se tahtoi antaa meille paikan ja tilaisuuden tulla ”purkamaa syväntää” lähimmäiselleen. Ahkerasta toiminnastamme kertovat lehtileikkeet juhlistamme ja matkoista, joita oli tehty jopa salaa Kivennavalle saakka. Ennen Karjalatalon rakentamista täyttyivät Elannon kerhohuone tai Balderin sali porstuvaa myöten tarinailloissamme. Perinteen kerääminen aloitettiin heti alusta lähtien; kilpakirjoitus 1952 keräsi tarinoita Kivennavalta, 60-luvulla laulelivat naisemme kotiseudun kansanlauluja, jotka professori Erkki Ala-Könni ikuisti nauhalle ja kirjaksi. Kansanrunousarkistosta löytyy melkoiset määrät Pyykön sisarusten Liina Pulliaisen ja Hilma Seppäsen keräämää kansanperinnettä. Kyläkirjojen tekemiselle lienee antanut 1980-luvulla alkupotkun ”Kivennapa kylästä kylään” -teos. Tuolloin alettiin näet saada julkaista paikallisia Karjalan karttoja, mikä siihen saakka oli ollut kiellettyä. Siitä alkoivat koko pitäjämme alueelta mahtavat kyläkirjatalkoot, joihin yhdistyksemme jäsenet ovat osallistuneet täysin sydämin. Kun vuonna 1990 kotiseutumatkat Karjalaan tulivat luvallisiksi, lähtivät ja lähtevät kivennapalaisetkin joka kevät matkaan kuin muuttolinnut. Nämä matkat puolestaan ovat herättäneet kolmannen kivennapalaisen sukupolven kiinnostuksen sukunsa juurille. Onpa uusin sukupolvi solminut kotikylissämme asuviin nykyasukkaisiin nettiyhteyksiäkin. Yhdyssiteenä ja perinteen tallentajana Omien juurien etsintä kiinnostaa ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokohon” oli vanha sanonta. Yhdistyksemme uskaltaa katsoa tyytyväisenä taaksepäinkin, sillä se täytti omalta osaltaan sitä autiutta, mikä sotien jälkeen evakkojen mielissä kaihersi. Se pyrki kokoamaan Helsingin seudulla hajallaan asuvat nappoiset yhteen ja auttaa heitä muistamaan, ketä Entiset Kivennapalaiset ry:n jäsenmäärä on tällä hetkellä 120, heistä yli 80-vuotiaita on 38. Uusia jäseniä on tullut vuosittain 6-12. Yhdistyksen vakiintunutta toimintaa vuosikokouksen ja kevätretken lisäksi ovat tarinatilaisuudet Karjalatalossa: virpojaiset, syystapaaminen ja pikkujoulu. Tarinatilaisuuksissamme käy noin Entisten Kivennapalaisten hallitus kokouksessaan 7.5 2015.Vasemmalta kunniapuheenjohtaja Helli Taponen, Eeva Korjula, Seppo Henttinen, Kyllikki Torkkel, Kaarina Kouhia ja Tarja Sandvik. Matkanjohtajat käyvät menomatkalla läpi kotikyliin lähtevien toiveet. Retkeläiset Ikuisuuden Portilla. Entisiä kivennapalaisia Leningradin matkallaan 5. -8.7.1957 Terijoen rantahiekalla. 20-30 henkeä. Pidämme yhteyksiä jäseniimme myös muistamalla heitä onnittelukortilla tai -käynnillä syntymäpäivinä. Yhdistyksen toiminnasta ja tapahtumista tiedotamme jäsenkirjeellä, Karjala-lehdessä sekä sähköpostilla niille jäsenille, jotka ovat ilmoittaneet sähköpostiosoitteensa. Yhdistyksen kotisivut www.karjalanliitto.fi/entisetkivennapalaiset toimivat ajantasaisena viestintäkanavana ja sivujen kautta olemme saaneet monta uutta jäsentä. Uusia toimintamuotoja ovat sukututkimuspiiri ja Facebookin Kivennapa- ja Kivennavan sukututkimus-ryhmät. Ne ovat monille palauttaneet tietoja jo unohduksiin joutuneista sukujuurista. Sukututkimuspiirimme kokoontuu Helsingin vanhassa postitalossa, kirjaston ryhmätyötilassa. Tapaamisissa on ennalta sovittu teema ja sukututkimuksen ja sukuseurojen aktiiveja usein alustajina. Yhdistyksemme osallistuu myös Kuulutko sukuuni -tapahtumaan 10.-11. lokakuuta Vantaalla. 65-vuotisjuhliaan yhdistyksemme viettää 4. lokakuuta syystapaamisen yhteydessä Karjalatalolla. Helli Taponen Tarja Sandvik 7 Kivennapalainen Yllätys: Kirkon paikalla olevaa vesitornia oltiin purkamassa. Viikon kuluttua näky oli tämä. Mitä tulee tilalle? Kuva Nikolai Matvejev. HENKILÖT: 1. Ilmari Pimiä, kirkonkylä, 2. ei tiedossa, 3. ei tiedossa, 4. Juho Taponen, Polviselkä, 5. Hilma Kytönen, Polviselkä, 6. ei tiedossa, 7. Iida Lassila, 8. Anna-Mari Mikkolainen, Linnamäki, 9. ei tiedossa, 10. ei tiedossa, 11. ei tiedossa. Kertokaa lehden toimitukselle keitä ja mistä nämä muut olivat Kotiseutumatkailua Kivennavalla – juurihoitoa ja nostalgiaa Kotiseutumatkailu vanhoille kotikonnulle nousi voimakkaaseen kasvuun 90-luvulla, kun vuodesta 1990 alkaen oli mahdollista tehdä ryhmämatkoja luovutetun Karjalan alueelle. Tuolloin avautui kivennapalaisille aiempaan verrattuna vaivaton vaihtoehto lähteä katsomaan entisiä rakkaita kotiseutujaan luvan kanssa. Monelle kivennapalaiselle tämä mahdollisuus tuli viime hetkillä. Samalla oli myös Kivennavalla syntyneiden jälkipolvilla hyvä tilaisuus käydä paikantamassa juuriaan vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa. Tätä avautunutta mahdollisuutta käyttivätkin kivennapalaiset runsain joukoin hyväksi. Alkoi kivijalkamatkailuksikin kutsutun kotiseutumatkailun kultakausi. Lisääntynyt kotiseutumatkailu ja nuoremman polven mahdollisuus päästä tutustumaan juuriinsa oli myös osaltaan vaikuttamassa siihen, että Kivennavan eri kyläseuroissa virisi yhä laajempi innostus kirjoittaa entisten kotiseutujen muistot talteen kyläkirjoiksi. Hyvänä innoittajana oli myös Kivennavan kyliä esittelevä ”Kivennapa kylästä kylään” kirja, joka oli ilmestynyt vuonna 1987 juuri sopivasti vähän ennen kuin kotikylämatkat tulivat mahdollisiksi. Tämä teos oli monille kotiseutumatkailijalle hyvä opas lähdettäessä etsimään omia kotipaikkoja. Vierailut kotikylissä merkitsivät kasvavaa kanssakäyntiä Kivennavan uusien asukkaiden kanssa ja samalla ystävyyssuhteiden syntymistä. Sekä vanhoilla että uusilla kivennapalaisilla oli takana yhdistävä kokemus. Oma koti ja kotiseutu oli pitänyt jättää taakse ja uusi elämä oli jouduttu aloittamaan uudessa paikassa. Vuosien saatossa on järjestetty Kivennavalla monia yhteisiä tilaisuuksia ja juhlia. Kihut on järjestetty Kivennavalla kahdesti. Lisäksi siellä on pidetty paikallisten kanssa yhteisiä juhannusjuhlia sekä järjestetty muistomerkkien paljastustilaisuuksia. Useat kivennapalaiset olivat jo Neuvostoliiton aikaan onnistuneet pistäytymään kotiseuduillaan, mutta tuolloin pääsy kotikyliin ei ollut aivan yksinkertaista. Tarvittiin hieman sinnikkyyttä, suhteita, ylimääräisiä ruplia ja myös onnea, että käynti onnistui. Kivennapaseuran arkistomateriaaleista löytyy kertomuksia ja valokuvia käynneistä omilla kotipaikoilla jo vuodesta 1956 alkaen. Tuolloin vierailut kotipaikoilla liittyivät yleensä Leningradiin tai Terijoen, Kuokkalan ja Ollilan alueen lomanviettokeskuksiin tehtyihin turistimatkoihin. Matkalla Leningradiin saatettiin pysähtyä johonkin ennalta ilmoitettuun taukopaikkaan ja tauolla piipahdettiin katsomaan kotipaikkaa. Toisena vaihtoehtona oli käväistä pidemmän Leningradin matkan aikana jossain sopivassa vaiheessa Kivennavalla. Käynnit tehtiin joko luvan kanssa tai luvatta. Luvattomista omatoimimatkoista on kerrottu monia tarinoita. Leningradista lähdettiin pimeällä taksilla katselemaan vanhoja kotiseutuja. Tällaisiin omatoimimatkoihin liittyi monenlaisia riskejä. Riskeistä huolimatta monilla oli palava halu päästä näkemään se oma kotipaikka. Ilmeisesti nämäkin ”salaiset omatoimimatkat” tehtiin matkaajan tietämättä usein sikäläisen turvallisuuspalvelun hellässä valvonnassa. Mikä on Kivennavalle suuntautuvan kotikylämatkailun tulevaisuus? Viime vuonna todettiin Karjalaan suuntautuvan kotiseutumatkailun yleisesti vähentyneen. Syitä haettiin sekä Ukrainan kriisin kiristämästä kansainvälisestä tilanteesta että huonosta taloustilanteesta. Ei sovi unohtaa, että syntyperäisten kivennapalaisten määrä keskuudessamme pienenee koko ajan ja väki myös vanhenee. Ei ole enää äijää, ukkia, vaaria tai mummia, jonka kanssa voisi yhdessä käydä rajan takana vanhaa kotipaikka katsomassa, ja kokea yhdessä ne pintaan tulevat kätketyt tunteet. Monesti nuoremmalle polvelle ei riitä enää se, että käydään vain perustuksia silmäilemässä. Yhä enenevässä määrin matkoihin on liitetty tutustumista Kannaksen ja sen lähialueen nähtävyyksiin ja lisäksi mukaan ovat tulleet erilaiset teemamatkat. Karjalankannaksella on tarjottavanaan monenmoista nähtävää. Vielä varsin koskemattoman luonnon ja laajojen metsäalueiden mahdollisuuksia ei ole kuitenkaan osattu vielä täysin hyö- dyntää luontomatkailukohteina. Jatkossakin monille perinteeksi muodostunut käynti rajan takana juurillaan on edelleen tärkeä jokakesäinen tapahtuma. Matkasta suvun kivijaloille on tullut eräänlainen pyhiinvaellusmatka siihen liittyvine riitteineen. Paikat ja maisemat muuttuvat. Uutta rakennetaan. Vanha kotiseutu jää yhä enenevässä määrin elämään vain muistoihin ja mielikuviin sekä erilaisiin tallenteisiin. Kaikki ei säily. Valtioiden ja vallan blokkien suhteista huolimatta olisi kyettävä säilyttämään hyvät ystävyys- ja yhteistyösuhteet sekä kontaktit Kivennavan nykyiseen väestöön ja hallintoon. Vain näin voidaan varmistaa, että myös jäljellä oleville syntyperäisille kivennapalaisille ja heidän jälkipolvilleen tärkeät muistin paikat säilyvät, eli rajan takana on edelleen niitä paikkoja, joihin mennä muistelemaan. Kivennapaseuran puheenjohtaja Toimi Kaukonen pyysi 90-luvun alussa kivennapalaisia lähettämään taltioitavaksi kuvia kotiseutumatkoilta Kivennavalta. Matkalaiset lähettivätkin kuvia runsaasti. Kivennapaseuralle luovutetuissa Tomi Kaukosen kokoamassa Kivennapa-aineistossa on lähes 700 valokuvaa, joista noin puolet on kuvia kotiseutumatkoilta. Lähes jokaisesta Kivennavan kylästä löytyy jonkinlaista kuvamateriaalia. Kuvat ovat pääasiassa väripaperikuvia ja ne on otettu enimmäkseen 90-luvun alussa. Kuva-aineisto on skannattu jo hieman ajan hampaan syömistä vedoksista. Teknisesti jälki ei ole aina paras mahdollinen. Kuitenkin näihin jo yli kaksikymmentä vuotta vanhoihin kuviin sisältyy monenlaista nostalgiaa ja ne ansaitsevat tulla jossakin muodossa näytille arkistojen kätköistä. Aukeamalla on valikoima kuvia kotiseutumatkoilta Kivennavalta reilun parin vuosikymmenen takaa. Laajempi otos kuvista on nähtävissä Kivennapaseuran kotisivustolla www.kivennapaseura.fi vuoden 2015 loppuun saakka esillä olevassa kuvanäyttelyssä. Raimo Ranta Vanhat ystävät Jevgeni Balasov ja Tenho Kuortti tapaavat pitkästä aikaa. Isäni Juho Taponen kirjoitti tästä matkasta tuoreeltaan pitkän melko tarkan kirjoituksen Kuhmoisten Sanomiin. Se oli jatkokertomuksena kolmessa numerossa elo-, syys- ja lokakuussa 1957. He osuivat Leningradiin sen 250-vuotisjuhlahumun aikaan. Kadut olivat täynnä nelirivissä marssivia juhlijoita. He olivat saarroksissa hotelli Europessa. Autoja ei voinut ajaa hotellin edustalle. Ihmeellisesti he kuitenkin saivat järjestettyä kaksi linja-autoa hakemaan heitä. Kun he pääsivät keskikaupungilta pois, osa otti taksit ja niillä kotikyliin. Toinen linja-auto sai vapaasti ajaa Kirkonkylään ja nousta Kirkkomäelle saakka. Saipa auto seistä Polviselän mäellä niin kauan kun meidän isä muutaman muun matkalaisen kanssa kävivät meillä - n. 300 metriä syrjässä maantiestä. Mikkolaisen Anna-Mari oli tulkkina ja hyvinä olivat heitä pitäneet uudet asukkaat. Itkien olivat hekin kuulemma jättäneet kotinsa, kun heidät oli Kirovista pakkosiirretty sodan autioittamalle Kivennavalle. Helli Taponen Lintulan luostarin ulkotyöt edistyvät ripeästi. Kivennapalaiset ovat saapumassa juhlimaan yhteistä juhlaa 23.6.1991 Kivennavan kulttuuritalolle viidellä linja-autolla. 8 Kivennapalainen Kivennapalainen 9 90-luvun alussa Kivennavalla käynti helpottui ja lisääntyi Tonterin kyläläiset ylittävät Rajajokea 1990 kylän kohdalla vanhan rajan yli Venäjän puolelta kotikyläänsä. Ennen vuolasta jokea on vuosien jälkeen vaikea tunnistaa. Isännillä oli joskus tarjota kyyti. Vuonna 1992 on päästy maastoauton kyydissä Soppikylään Kaukosten pellolle perille asti. Kyytimiehinä oli Pervomaiskojen kunnanjohtaja itse. Kuvassa vasemmalta Kauko Ilonen, Kerttu Ilonen, Toimi Kaukonen, kunnanjohtaja Nikolai Matvejev ja Ritva Uskalinmäki. Tyytyväinen ryhmä on päässyt perille Soppikylään juhannuksena 22.6.1991. Kuvassa vasemmalta Veikko Virasjoki, Maire Glad, Eila Mäkelä, Viljo Riikonen, Sylvi Laakso, Tyyne Riikonen, Rauha Ilonen, Toivo Suutari, Emmi Takala ja Toimi Kaukonen. Vuonna 1991 Kivennapaseuran ja Pervomaiskojen hallinnon järjestämän yhteisen Neuvostoliittolais-suomalaisen ”Maa yhteinen kotimme” juhlan yhteydessä järjestettiin Polviselän Lammiaholla juhannusaattona kokkojuhlat yhdessä entisten ja nykyisten kyläläisten kanssa. Tanssia ja piirileikkiä, paikallinen torvisoittokunta ja haitarinsoittaja säestivät. Tarjolla oli grillin antimia ja virvokkeitta. Miliisipartio huolehti, etteivät verottoman viinan myyjät päässeet häiritsemään tilaisuutta. Ilosen sukukunta löysi entiset asuinsijansa Riihiöstä kesällä 1990. Metsänvartija Mikko Ilosen talo oli paikoillaan ja asuttu. Ilosille tarjottiin ”tsaijut” lettujen ja lakkahillon kera. Riihiön nykyisillä asukkailla oli onnenpäivä, he saivat tuliaisiksi suomalaista kahvia sylin täydeltä. Ladat osoittivat vahvuutensa huonokuntoisilla teillä. Yläkuvassa tarkistetaan voikukkapeltojen keskellä, ollaanko Lipolan mutkassa. Alemmassa kuvassa kotikylämatkalaisten ryhmä on saapunut Vehmaisiin. Kuvat ovat vuodelta 1990. Presidentti Gorbatsovin glasnost ja perestroika kaatoivat Neuvostoliiton ja vapauttivat kotiseutumatkailun luovutetuille alueille. Leningradin matkoilla monet olivat vaivihkaa poikenneet kotimaisemissaan. Rantakyläkerho teki 23.8.1990 ensimmäisen luvan perästä tehdyn matkan kotikyläänsä. Viipurissa oli opas ja bussi vastassa. Ryhmä on palaamassa Tolvasen mäeltä 1990. Oikealla on Antti Liskin talo ja taustalla näkyy Vuotjärvi Vuonna 1991 kesäkuussa ryhmä yritti mennä Räikylään ja Soppikylään Kekrolan kautta, mutta matkanteko päättyi Höytiäisten notkoon ja siitä oli matkaa jatkettava jalkaisin. Venäläinen opas keitteli sillä välin juomista matkalaisille. Set ja Helmi Miettinen poikkesivat kotikyläänsä Kanalaan 1979. Mentiin omalla autolla Terijoen dyyneille ja sieltä venäläisellä taksilla Kivennavalle. Kotipellolla Helmi Miettinen ja jälkipolvea sekä venäläinen kyytimies. Kuvassa on myös ikkunaverhoin varusteltu ”taksi”. Toisinaan päästiin myös suomalaisella linja-autolla perille, tässä Kauksamolla kesäkuussa vuonna 1990. Kaikki kuvat ovat Kivennapaseuralle luovutetusta Toimi Kaukosen Kivennapa-kokoelmasta 10 Kivennapalainen MIKÄ OLI RIITAMAA? TULE MUKAAN TAMMIPELIIN Osa Kivennapaa kuuluu ilmastollisesti lämpimään vyöhykkeeseen, jossa kasvuolosuhteiltaan lämpöä vaativa tammi on viihtynyt. Metsätammea on vahvuutensa vuoksi käytetty suuria määriä puulaivojen rakennusaineena. Tammi oli tärkeä raaka-aine, esimerkiksi Ruotsin valtakunnan alueella se määrättiin jo 1500-luvulla kruunun omaisuudeksi. Vaikka Kivennavan tammipuita on vuosisatojen aikana hakattu ja hyödynnetty, suotuisilla kasvupaikoilla kohoaa vielä tänä päivänä järeitä tammipuita ja pieniä tammimetsiköitäkin. Missä on Kivennavan komein tammi? Osallistu tammipeliin. Mittaa löytämäsi tammen ympärys 130 cm korkeudelta. Mittaamis- 11 Kivennapalainen tilanteessa tulee olla läsnä vähintään 2 henkilöä. Lähetä kuva ja tiedot tammesta sekä mittaamistilanteessa mukana olleista Kivennapalainen-lehden toimitukseen. Entisaikoina tammi oli viisauden, hyvän onnen ja hedelmällisyyden symboli. Jos sinun tammellasi on tarina, liitä se mukaan. Tammipeli päättyy tulosten julkistamiseen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna 2017. Kivennavan ikitammi on nyt etsinnässä. Ole mukana. Komeita tammipuita on jo löytynyt ja asianmukaisesti mitattu: Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323 Ruotsin valtakunta sai ensimmäisen virallisella asiakirjalla vahvistetun itärajansa. Raja jakoi Karjalan ja koko nykyisen Suomen alueen kahtia kolmeksisadaksi vuodeksi. Raja lähti Siestarjoen suulta Ristkiven harjun vedenjakajan yli sen soilta alkavaa Saijanjokea (Kirkisen kartassa Sadejoki) pitkin Vuokseen. Kivennavan seutu tuli tällöin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa ja sen äärimmäiseksi raja-alueeksi Novgorodia vastaan. Rajana oleva Siestarjoki eli Rajajoki kulki yläjuoksulla kahtena haarana. Rajasopimuksen määritelmä rajasta oli epätarkka. Venäläisten ja inkeriläisten tulkinta rajasta oli, että se Tonterin kohdalta erosi Rajajoesta Siesjokea pitkin Siesjärven ja Petäjärven kautta joen läntistä haaraa Ronnunjokea pitkin. Suomalaiset ja ruotsalaiset tulkitsivat, että joen itäinen haara oli maiden välinen raja. Jokihaarojen väliin jäi noin 60 kilometriä pitkä ja 30 kilometriä leveä kaista, jota ryhdyttiin nimittämään Riitamaaksi. Riitamaa oli viljavaa seutua, se oli myös yksi syy molempien puolten kiinnostukseen, joka purkautui hävitysretkinä ja rajakahakoina ja paljon vakavampina sotaretkinä. Taisteluja käytiin jokaisen sukupolven aikana. Pähkinäsaaren rauhan Raili Mäkelä ja Täyssinän rauhan (1595) välissä Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin ainakin 40 rauhanneuvottelua. Vuonna 1553 Kustaa Vaasa lupasi määräaikaisen verovapauden niille, jotka muuttaisivat Riitamaalle, tarkoitus oli osoittaa alueen kuuluvan Ruotsille. Venäläiset pitivät tätä provokaationa. Kun diplomaattiset neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, niin toistuvat kahakat ja molemminpuoliset rajarikkomukset lopulta eskaloituivat, ja tsaari Iivana IV antoi vuonna 1555 määräyksen hyökätä Viipuriin kostoksi ruotsien rajaloukkauksista. Yritys kariutui karulla tavalla jo Kivennavalla, Joutselän taistelussa, missä Kivennavan linnan parinsadan ammattisotilaan ja neljänsadan talonpojan joukko päihitti ainakin kymmenkertaisen vihollisen ja ajoi heidät takaisin rajan taakse. Seuraavan vuoden alussa venäläiset jälleen hyökkäsivät väellä ja voimalla. ”Kivennavan talot savusivat taas. Asukkaat yrittivät piilopirtteihinsä ja pakomatkalle. Vihollisen kynsiin joutuneet tapasivat kohtalonsa. Heikommat, kuten lapset, murhattiin, vauraammat otettiin vangeiksi ja myytiin Venäjälle mahtaville pajareille orjuuteen. Miehestä maksettiin kymmenen kopeekkaa, naisesta viisitoista”. (Paavo Kiuru: Kivennapa. 1952, s.25). Kannaksen rajariidat johtivat lopulta Pitkään Vihaan, pohjoismaiseen 25 vuoden sotaan. Kannaksen rajaseuduilla käytiin veristä sissisotaa, Kivennapa ja sen siviiliväestö kärsivät suunnattomasti. Puolet sen taloista hävitettiin tai ne autioituivat. Kokonaiset kylät hävitettiin ja tyhjennettiin, mm. Ahjärvi, Ikola, Joutselkä, Lipola, Patrikki, Pihlainen, Polviselkä, Seppälä, Vehmainen ja Ylentelä. Sota päättyi Täyssinän kylässä Inkerinmaalla vuonna 1595 allekirjoitettuun rauhansopimukseen. Siinä vahvistettiin Pähkinäsaaren rauhan raja ruotsalaisten käsityskannan mukaisesti. Riitamaan nimi jäi elämään, eivätkä rajariidat ja rajaloukkaukset tähän päättyneet. Kuvassa on Pähkinäsaaren rauhan rajan alkuosa. (Heikki Kirkinen: Karjala taistelukenttänä, Kirjayhtymä 1976, liitekartan osa). Kyösti Pulliainen Riitamaan sijaintia nykykartoilla tai viime vuosisadan kartoilla on hankala tarkasti todeta. Sen ajan rajankäynneissä tärkeitä olivat vesireitit, jotka olivat sopimusta tehtäessä luonnossa helposti tunnistettavissa. Riitamaahan kuuluivat seuraavat kylät: Hartonen, Hiirelä, Holttila, Kanala, Kekrola, Multala, Riihiö, Ronnunkylä, Räikylä, Saarenmaa, Seppälä, Siiranmäki, Soppikylä, Suurselkälä, Tonteri, Vanhakylä ja Vehmainen. KAKSI KUVAA, MIKÄ TILAISUUS, MISSÄ, MILLOIN, TUNNETTEKO HENKILÖITÄ? Yksi monista Tammiselän tammista keväällä 2012. Kuva Kyllikki Torkkel Lavolanmäen tammi keväällä 2015. Kuva Raili Mäkelä Kerroha sie erämuistois meil! Maria Ruuttu kertoo vuonna 1927. (Terttu Kaivola: Kivennavalla, karjalaisia kertomuksia ja muistikuvia. SKS 1980 s. 93.): Leikkituvan ovelle asetettiin KARJALAISII ERÄTARINOI KERRUU – eräperinteen muistitiedon keruu 1.4.2015–31.3.2016 Karjalan Liitto ja Suomen Metsästysmuseo ryhtyivät nyt viime hetkellä kokoamaan vielä tavoitettavissa olevaa eränkävijöistään ja eräperinteistään tunnetun luovutetun Karjalan metsästykseen ja kalastukseen liittyvää muistitietoa Tietoa voi lähettää kaikesta luovutetun Karjalan metsästykseen ja kalastukseen liittyvästä. Otamme vastaan muistitietoa sekä kirjallisessa muodossa että haastatteluina. Vastaaja voi haastatella esim. vanhempiaan, isovanhempia tai sukulaisia. Lisäksi otamme vastaan valokuvia. Meihin voi myös ottaa yhteyttä ja pyytää tekemään haastattelun, joita teemme mahdollisuuksiemme mukaan. Kivennapalaisten muistoja kovasti odotellaan. Keruun tueksi on perustettu myös Karjalaisii erätarinoi kerruu- facebook-ryhmä. Keruuesitteestä selviävät tarkemmat vastausohjeet. Se on tulostettavissa Karjalan Liiton ja Suomen Metsästysmuseon kotisivuilta ja sitä jaetaan painatteena Karjalan Liiton ja Metsästysmuseon kautta. Keruuseen voi vastata kirjallisesti osoitteeseen Suomen Metsästysmuseo, Tehtaankatu 23 A, 11910 Riihimäki, sähköpostitse osoitteeseen pekka.allonen@metsastysmuseo. fi tai Metsästysmuseon kotisivuille sijoitetulla vastauslomakkeella, www.metsastysmuseo.fi Kuoreen tai sähköpostin aihekent- Vasemmanpuolisessa kuvassa leikitään ”laivasilla”, yhtä Kivennavan yleisimmistä joululeikeistä, mutta ei Kivennavalla vaan Helsingissä sodan jälkeen. tään tulee lisätä tunnus ”Karjalan eräperinne”. Tekemänsä haastattelun voi lähettää myös cd:llä tai muistitikulla. Vastaukset talletetaan Metsästysmuseon arkistoon. Keruuta koskeviin kysymyksiin vastaa Metsästysmuseon amanuenssi Pekka Allonen, puh. 019 723 751 tai 045 170 1585. Metsästysmuseo esittelee keruuta myös Karjalaisilla kesäjuhlilla Hyvinkäällä 13. – 14.6. Olemme valmistautuneet tekemään paikan päällä myös haastatteluja. Kerroha siis erämuistois meil! Hyvinkäällä tavataan! Pekka Allonen Simo Kuoppa ja seppä Susi Metsäpirtistä metsästysaseineen. Heidän välissään makaa suomenpystykorva. Kuva Suomen Metsästysmuseo. vahdit, ettei kukaan pääsisi pois, sillä tytöt yrittivät usein laivasille ruvettaessa paeta leikissä tapahtuvaa arvostelua peläten. Pari miestä, leikkien johtajia eli lettimiehiä laittoi laivan istuttamalla pojat ja tytöt lattialle jonoon vuorottain toinen toistensa syliin. Laivan etupäähän pystytettiin masto, jonka kallistuessa laivankin piti kallistua. Jos laiva ei kallistunut ”käi laivan isäntä tai perämies täppimää (työntää tiiviiksi)”. Kun laiva oli vähän aikaa keinunut, tulivat laivan ostajat, pa- ri herraa, tavallisesti vanhempia miehiä, turkit nurin päällä kauppoja tekemään, jolloin tarjoutui tilaisuus sanoa hyvinkin nasevia hyomautuksia varsinkin tytöistä. Tavaraa myös maisteltiin ja haisteltiin: missä oli pippuria, missä jokin haisi jne. Viimein laiva purettiin, so. herrat lähettivät tavarat, laivassa olijat jonnekin, esimerkiksi: ”Vie nyt tää sil ja sil paimeneks tai rengiks.” Viejä vei aina väärälle ihmiselle, josta häntä moitittiin. Kun laiva oli purettu, loppui leikki. Leikis- sä ei laulettu, mutta useat osasivat säkeet: ”laiva kaatuu kyljellee, sysähyntyy syrjällee” tai ”laiva kaatuu kallellee, vesi parskuu paijallee”. Tämä kuva on mm. Ikolan kyläkirjassa. Siinä kerrotaan, että ”leikkiä leikittiin Helsingissä sodan jälkeen, myyjänä on Tuomas Paavolainen ja ostajana punaiseen samettikaapuun pukeutunut herra Kiuru, maistajana Jussi Korhonen. Ensimmäinen ”tavara” edessä on Hilma Rakkolainen.” Milloin ja missä on kuva otettu? Tiedetään, että punottu lettiruoska kädessään seisoo Kivennavan kätilö, Hilma Seppänen Ylentelästä ja hänen vieressään seinää vasten Elli Kaukonen Lipolasta. Tunnetaanko vielä muita? Kun tässä nyt kyselemään ruvettiin, niin mistä tilaisuudesta, missä ja milloin on tämä toinen kuva otettu, ja tunnetteko kuvan äyrämöisten kantajia? Vastaukset lehden päätoimittajalle, parhaat vastaukset palkitaan kivennapalaisella kirjallisuudella. 12 13 Kivennapalainen Kivennapalainen Lähtö Kivennavalta isovanhempien luota 1938 itketti LÄHTÖ SIIRANMÄESTÄ JA PALUU Eeti Niemisen isä Vesa oli kotoisin Mikkelistä, mutta hankki armeijan soittajakoulutuksen Viipurissa. Hän avioitui Jenny Backmanin kanssa, joka oli Kivennavan Jalkalasta. Jennyn isä Joachim Backman toimi Keyserin huvilan vorniekkana, talonmiehenä, mutta juuret menivät Savoon. Vallankumouksen pyörteissä pietarilainen teollisuusmies Keyser jäi Venäjälle, mutta myi talon Eeti Niemisen isoäidille Olga Backmanille. Parivuotiaana Eeti muutti perheen mukana Suojärvelle, missä isä toimi 1929-30 varuskunnan soittajana. Sitten tuli muutto Nokialle, jonka kumitehtaan soittokuntaan isä pestautui. Eeti ehti asua Nokialla noin 20 vuotta ennen naimisiin menoaan. Vaimo Kati on evakkotyttö Uuraasta, missä hänen isänsä toimi Uuraan yhteiskoulun rehtorina. Helsingissä perhe asettui Käpylään. Eeti toimi osastonjohtajana ja Kati hammaslääkärinä. 1930-luvulla Eeti vietti kesät Keyserin huvilassa isovanhempiensa luona. Viimeisenä kesänä 1938 ollessaan 11-vuotias hän reissasi Nokialta Kivennavalle ja takaisin pääosin yksin. Lähtö Jalkalasta 1938 tuntui Eetistä tavallistakin murheellisemmalta. Häntä itketti kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut, että oli viettänyt siellä viimeisen kesän. Kerttu lähti kotoaan 10.6.1944 ja palasi ensimmäisen kerran Siiranmäelle 48 vuoden jälkeen 7.8.1992. Lähdön ja paluun tunnelmista hän kirjoitti pienet runot. Ennen paluuta hän muisteli lähtöään, ja näin avattuaan lukitsemansa muistokirstun kirjoitti Tukholmassa marraskuussa 1989 runon Evakon suku - oma luku, ja kolme vuotta myöhemmin palasi Siiranmäelle. Viimeinen palvelus 10.6.1944 Siiranmäen koti jää puhtaana juhlakuntoon. On lauantai. Tietämättäni olen tehnyt sille vainajan viimeisen palveluksen. Pessyt. Puistellut matot, pyyhkinyt lattiat. Puhtaat pöytäliinat kuin käärinliinat. Annoin sille kukkia, pellolta poimittuja tuvan pöydälle ja verannalle. Pihakin haravoitu. Vanhaa huvila-aluetta Kaukjärven rannalla sijainnut Keyserin huvila oli kaunis 2-kerroksinen rakennus, jossa oli myös torniosa. Olohuoneessa oli lasi-ikkunallinen erkkeri, jonne kokoonnuttiin istumaan iltaa. Eetillä on Pekka Patokallion maalaama taulu siitä. Kuva taulusta seuraavalla palstalla. Jalkalanjoen varressa, lähellä Lintulaan menevää tietä sijaitsivat Rolovan huvilat. Siellä asui Terijoen etsivän keskuspoliisin päällikkö Valdemar Salo perheineen. Kerrotaan, että rakennukset toimivat ennen sotaa myös suomalaisten vakoojien etappipaikkana. Eetin isovanhemmilla oli 12 lasta. Lapsista Saimi oli erittäin älykäs, mutta fyysisesti vammainen. Hän opetti muita lapsia, puhui ja kirjoitti suomen lisäksi sujuvasti saksaa ja venäjää. Parviaisen talon asukkaat hakivat maitonsa Backmaneilta. Eetin suvussa kulkee suullisena perintönä seuraava tapaus: Ennen vallankumousta V. I. Lenin piileskeli Parviaisen talossa. Eräänä päivänä hän tuli hakemaan tinkimaitoa Parviaisten puolesta. Mies jutteli Saimin kanssa mukavia venäjäksi ja otti hänet polvelleen. Dahlbergin arkkitehtiveljeksillä Aleksanderilla ja Didolla oli melkoinen lomakylä, 10 huvilaa, joita vuokrattiin kesäasukkaille. Heitä olivat mm. Ivanoffit, Makaroffit ja von Baghin perhe, jotka ennen vallankumousta asuivat Pietarissa. Rouva Senja von Bagh oli Eetin kummitäti ja hänen poikansa Sergei Eetin Rudolfenon hyvä ystävä. Rautateiden ylilääkäri Leppälä asui Kaukjärven etelärannan huvilassa. Sen asukkaiden rauhaa kunnioitettiin eikä soudettu lähelle rantaa. Leppälä lienee pitänyt vastaanottoa myös Terijoella. Amiraali Schoultzin huvilat olivat komealla paikalla Kauhimäellä. Niiden vorniekkana toimi puolalaistaustainen Viktor Driksna perheineen. Amiraali Schoultzin kerrotaan esiintyneen usein vaaleassa kesäpuvussa. Eetin mukaan Schoultzin huviloita ei Kivennapalainen Kerttu Lemmetty (1923–2008) eli sodan jälkeen Tukholmassa Ruotsin postilaitoksen graafikkona ja postimerkkien suunnittelijana. Hänellä oli myös omia näyttelyjä. Hän on kirjoittanut runoja ja tehnyt pastellitöitä lapsuutensa muistoista ja maisemistaan ja ikuistanut naivistisella tyylillään myös kotitalonsa Seppälä-tilalla Siiranmäellä, kuvassa valkea talo. Oikealla on sen naapurina Siiranmäki niminen tila, jolla Pulliaisen talo. Tie Vehmaisiin on nykyisinkin samalla paikalla ja Siiranmäen taistelujen muistomerkki on Pulliaisen talon kohdalla tien toisella puolella. Lähtökäskyn tultua illan suussa nostin pöydälle höyryävän puuropadan, kypsän ohrauunipuuron talon haltialle tai sotilaalle, nälkäiselle omalle tai vieraalle. Tuvan mattoraidat, kesäisen ilmavirran leyhyttämät ikkunaverhot piirtyvät verkkokalvoon. Palsami ikkunalta nyökkää. Ovenripa kättelee viimeisen kerran ja ovi sulkeutuu kuin unisen silmä. Evakon suku - oma luku (riimilaulu) marraskuu 1989 Evakot on oma suku tässä heille pieni luku. Työnsi sodan iskupaine alkoi suuri muuttolaine. Hynttyyt reppuun pyörän selkään huumor´miellä vaikka pelkään. Eeti Nieminen, Esko Jussila ja Paavo Korhonen Cortina d’Ampezzossa 1950-luvulla rakennuksessa oli varastoituna panssarimiinoja. Ne oli todettu vaarallisiksi ja ne oli päätetty poistaa, mutta sitä oli lykätty huonon sään vuoksi. 17.4.1944 syttyi tulipalo. Suuri joukko sotilaita, myös alueelle sijoitettuja virolaisia, kerääntyi katsomaan tulipaloa. Ammusvarasto miinoineen räjähti ja kymmenittäin sotilaita kuoli. Käpylän Lions Klubi oli aloitteentekijänä, kun Malmin hautausmaalle pystytettiin muistomerkki virolaisille vapaaehtoisille vuonna 1979. Muistomerkissä monen sankarivainajan kuolinpäivä on Jalkalan onnettomuuden päivä. Kesäisiä harrastuksia enää 1980-luvulla ollut. Jatkosodan aikana Schoultzin huvilarakennuksissa oli kenraali Pajarin divisioonan esikunta. Kaukjärven alueelle oli majoitettu myös virolaisia vapaaehtoisia. Ammusvaraston räjähdysonnettomuus Pajarin joukoissa ollut eversti Eero Kivelä on kertonut Eetille, että Keysirin huvilan tontilla oli jatkosodan aikana paikka rintamalinjasta lepäämään tuoduille sotilaille. Sotilaat olivat rakentaneet rantasaunankin huvilan rantaan. Eräässä Keyserin huvilan Jalkalasta poljettiin kesäisin polkupyörillä Terijoelle uimaan tai hyvälle kaakaolle Aula-nimiseen ravintolaan. Terijoella oli 1930-luvulla yli 50 tenniskenttää. Myös Jalkalassa harrastettiin tennistä. Dahlbergin huvila-alueella ollut tenniskenttä oli jäljellä vielä 1980-luvulla. Takaisin Jalkalaan Eeti Nieminen on käynyt Jalkalassa 6 tai 7 kertaa 1980-luvulta alkaen. Aluksi pääsi Jalkalan kylään, muttei vielä Keyserin huvilan alueelle. Siellä oli tuolloin pioneerileiri. Parviaisen taloon oli tehty Lenin-museo. Eräällä matkalla olivat mukana Eetin eno Rudolf ja Sergei von Bagh. Eetiä ihmetytti kovasti, kun kaverukset eivät olleet yhtään katkeria, vaikka olivat joutuneet jättämään Jalkalan, vaan muistelivat vain kaikkea siellä ollutta mukavaa. Lähtö tästä toista kertaa kotikontu ei sun vertaa. Eetin viimeisin vierailu Jalkalaan ja Terijoelle tehtiin vuonna 2005. Suurin muutos Kaukjärvellä oli Keyserin alueelle noussut valtava taatsakylä aitoineen. Autot pörrää lehmät ammuu päivän kajo länteen sammuu. 3.3.2015 Maijaliisa Kalliomäki Mestarihiihtäjä Eeti Nieminen: • • • • • • • Syntynyt Kivennavan Jalkalassa 29.3.1927 Edusti Suomea Oslon ja Cortina d’Ampezzon olympialaisissa ja Falunin MM-kisoissa Voitti yhdistetyn Garmisch-Partenkirchenissä 1951-53 ja 1955 Yhdistetyn joukkueen johtaja Grenoblen talviolympialaisissa 1968 Suomen Hiihtoliiton hallituksessa 1969-71 ja valtuustossa 1962-69 ja 1990-2002 Vanhat Hiihtoveikot-seuran puheenjohtaja 1988-2004 ja kunniapuheenjohtaja Helsinki-Käpylän Lions Klubin jäsen 1969-201, presidentti 1978-79 Evakot länteen soltut itään mikä eessä ei tietoa mitään. Härkävaunun nurkkaan kuljen menneen kaksoisoven suljen Mennyttä ei auta surra hammasta vain pitää purra. Karpaloiset pitää niellä matkaa tehdä huumor´miellä. Panin muiston kirstun lukkoon avaimen sen - mielen tukkoon. Mut evakon aika ei vitkaan mataa vinhaan on mennyt jo puolivuosisataa. Tuikkaa tulen taivaan pehkuun outo tunne mielen hehkuun. nyt muistokirstun avaan Antinpäivän eessä tässä, vaan en silmät veessä. Katson taakse talot palaa kurkkuun nostaa karvapalaa. Huumor´mielellä evakon suku taivaskotiin kulkee. Oma luku. Katson eteen tummaa yötä karjan ajo vaatii työtä. Ensitunne Siiranmäellä 7.8.1992 Aistin tunnen surun pellon yllä kaipauksen. Metsänreuna tyynnä surunauhaa kantaa Vanha heinä lakoon nyökkyy väsyneenä. Horsmanlila pehkoaita lapsuusajan leikkihakaa kiertää, halaa verenvana ”kuolleen kulman” reunaa. Maaston muoto sama niin kuin ennen. Lato poissa lapsuuteni hiihtomaasta. Pensastoista silmin kuivin katsoo tuonen vangit vieraat sekä omat veljet. Laakso hiljaa huokaa. - Lenti sentään lintu Lähdin samana iltana naapurista pyöräkyydillä, mutta palasin Siiranmäelle vasta 60 vuoden jälkeen taistelun muistomerkin vihkiäisiin - serkkutyttö oli vikkelämpi. Vuonna 1989 minua pyydettiin kirjoittamaan Karjalakuvastani. Olin juuri tullut Joensuun Karjalaisista kesäjuhlista, ja ne nostivat muistot pintaan, ehkä ylikin. Tällainen siitä kirjoituksesta tuli, joka on julkaistu Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön 40-vuotis- juhlakirjassa Hannes Sihvo – Kari Sallinen (toim.), Karjalani, Joensuu 1990, s. 57-58 MIELESSÄ MÄKI Minä käyn karjalaisten juhlissa harvoin. Syynä on se, että useimmiten juhlapuhujat, nuo hyvää tarkoittavat…… loukkaavat minua ja muita evakkoja verisesti. Niin kuin nyt viimeksi tämä pääministeri Joensuussa. Sanoi sanatarkasti siteerattuna, että ”siirtolaiset äänestivät jaloillaan; valittavana oli kotiseutu ja isänmaa ja he valitsivat isänmaan”. Voi poikapolo, ei siinä mitään äänestetty. Siellä oli sota. Me tulimme sotaa pakoon, henkemme kaupalla. mutta niin kauan on ollut jo rauhan aika, että mies voi tulla miehen ikään älyämättä mitä on sota. liian raakaa, kovaa, veristä liian aikaisin liian paljon liian täyttä elämää ja pelko kaiken yllä pelko pelko pelko pelko. Minä haluaisin muistaa Karjalan kunnaat syksyn ruskassa, utuun uivat siniset metsät, puut, kaikki niiden rungot ja runkojen läpi, ja lumen haluaisin muistaa - muistan vain vihreän verisen ikikesän, kaikensumentava vehreys, vihreys ja hiekanpöly, sininen taivas poutapilvet järvenpeilissä. Maisema kuin kansanlaulu, jossa heiluvalii- nainen impi itkee kaatunutta, itkemistään itkee ja tummana pulppuaa lämmin väri, veri ja kesäpuseron-, suikan-, maantienharmaa kuolema, väkivalta vihollinen vaino ja sota ja pelko. Kovat äänet räjähdykset laukaus laukaus laukaus jylinä kumu helvetin lieskat kuumuus pöly ja pakoonjuoksu rätinä rätinä rätätätä sekamelska hätä hätä ja tätä koko elämä kahdesta vuodesta seitsemän ikään koko muisti kaikki muistot koko elämä Ensimmäinen muistikuva, muistiääni kova ääni panssarivaunu maantiellä talo heilui koti järisi järkkyi pieni poika. Sateinen maantie pakoon, pakoon pakoon pois ja muualle, jäi pelko ja ikävä, ikävä Siiranmäkeä, joka otettiin pois silmien edessä silmien edestä maisema pois päivästä kirkot Kronstadt ja meri, yöstä Pietarin valot. ja sitten nämä holkerit. PALUU 13.6. 2004 Juhlat alkoivat muistomerkin luona, alle 50 metrin päässä synnyinkotini paikasta. Torvisoittoa, puheita. Patsas paljastettiin. Kun kenttähartaus alkoi, lähdin pitämään omaa hartaushetkeäni. Kävelin talon paikalle, tunkeuduin pusikossa yhteyshaudan ja panssariesteiden yli pellolle, joka tuntui niin tutulta. Minullahan on tuo maisema kotini seinällä, Kerttu-serkkuni 12 vuotta sitten paikan päällä luonnostelemana akvarellina. Aurinko paistoi, virrenveisuu kuului muistomerkiltä, oli lämmin ja hyvä olla. Metsän rajassa oli nuotiopaikka, metsän reunas- sa lemmikkejä, linnut lauloivat, punavarpunen, lehtokerttu, käki, mustapääkerttu ja pääskyset. Tuntui kuin olisin kotona. Nyt kun olen käynyt Kivennavalla parikymmentä kertaa, on aina tuntunut samalta kuin Lapin tuntureilta tultua: kuin sielu tulisi ohuena vanana perässä pikkuhiljaa, hidastellen. Lähdin TunturiLappiin monina monina vuosina siksi, että kaipasin maisemaa, joka ei muutu. Tiesin, miten niin hyvin muistamani näkymät Siiranmäeltä ovat muuttuneet. Siksi en halunnut mennä. Ehkä tämä oli tekosyy. Pelkäsinkin kai jo unohdettujen ja unohduksiin painamieni muistojen palaavan. Nyt ei enää ahdista, ettei Siiranmäen pusikoista kauas näy. Olenhan minäkin muuttunut ja kasvanut. Mikseivät puut ja muut saisi kasvaa. Minä hyväksyin – vasta paikan jaloillani, korvillani, ihollani, silmilläni, kaikilla tunnoillani tunnettuani – ihmisten ja luonnon toteuttaman Siiranmäen muutoksen. Minä tunsin sen paikan hengen yhä viipyvän siinä, muistojeni ja mielikuvitukseni luotsaamana kotipaikkanani. Näin on hyvä. Kyösti Pulliainen 14 Kivennapalainen Karjalan Liiton Pitäjä- ja sukulehtien laatukilpailun 2014 parhaat Edellisen kerran laatukilpailu järjestettiin vuonna 2003. Mukana kisassa oli 15 pitäjälehteä ja 3 sukulehteä. Arviointiraadin muodostivat free lance-toimittaja Terttu Nurro, toimittaja Veli-Matti Jusi ja tiedottaja Mervi Piipponen Karjalan Liitosta ja sukulehtien osalta tiedottaja Saija Pelvas Karjalan Liitosta. Sarja 2. (2- 6 kertaa vuodessa ilmestyvät lehdet), 7 osallistujaa Jaettu 1.sija: Jaakkiman Sanomat ja Kivennapalainen Perustelut: Kivennapalainen on napakoitten juttujen lehti. Kooltaan se on käteen sopiva ja sitä on miellyttävä lukea. Taitto on selkeä ja ilme värikäs. Vaikka lehti ei ole kovin laaja, sen aiheet ovat monipuolisia ja tästä päivästä käsin lähteviä. Ne herättävät monenlaisten lukijoiden kiinnostuksen. Lehteä ei ole tehty muistelusten varaan. Vanhempiakin aiheita käsitteleviin juttuihin on saatu tuoreutta. Kuvia on hyödynnetty juttujen rakentamisessa hyvin. Esimerkkinä on koko tarinan perustuminen kuvien käyttöön. Lehdessä on erinomaiset kannet. Kivennapalaisen päätoimittaja Kyösti Pulliainen ja Pirkko Kaartinen, joka on ollut vuosikausia Kurkijokelainen-lehden ahkera kirjoittaja. Kurkijokelainen sai 1. sijan sarjassa seitsemän kertaa tai useammin ilmestyvät lehdet. Kuva: Reijo Mälkiä. Jaakkiman Sanomissa on ammattimainen ote. Taitto ja kuvien käyttö on onnistunut. Sisältö on monipuolinen ja juttusarjat (mm. Sortavala-sarja) toteutettu kiinnostavasti. Jutuissa on myös tämän päivän näkökulmaa. Lehti huomioi erilaiset lukijat ja siitä kertoo myös se, että lehdellä on aktiiviset facebook-sivut ja verkkolehti. Lehti seuraa aikaansa. Vuosien 2012 -2015 Kivennapalaiset ovat luettavissa myös seuran kotisivulla www.kivennapaseura.fi Muistin paikat Kivennavalla Pitkäaikaisten Kivennapaseuran yhteistyökumppanien kanssa Pervomaiskojessa ja Pietarin seudulla on aika ajoin keskusteltu siitä, miten voisi paikallisille asukkaille ja seudulla matkaileville turisteille kertoa alueen historiasta. Varsinkin nuori sillä seudulla syntynyt sukupolvi ei välttämättä tiedä paljoakaan kotiseutunsa historiasta eikä sen keskeisistä paikoista. Myös suomalaiset turistit kaipaavat tietoa merkittävistä ja kiinnostavista kohteista ja myös paikoista, missä heidän edelliset polvensa ovat asuneet. Kohta ei retkillä enää ole mukana meitä, jotka muistavat. Sen jälkeen muistin paikkoja ei enää ole. Näihin haasteisiin voisimme yhdessä vastata merkitsemällä muistin paikkoja konkreettisesti, valmistelemalla paikkoihin liittyvää esittelyä ja opastusta (tienviitat, kyltit ja esittelytaulut). Kivennapaseuran hallituksen jäsen Mika Ilonen neuvotteli 20.3.2015 Pervomaiskojessa kunnantalolla kunnanjohtaja Vladimir Kurnosovin ja hallintojohtaja Fanis Mardanovin kanssa yhteistyöstä. Keskustelu koski sitä, olisiko Pervomaiskojeen mahdollista asentaa eri kohteisiin näistä kertovia opastustauluja. Tauluissa olisi paikkaa kuvaava kartta, muutama kuva ja lyhyt selventävä teksti venäjäksi ja suomeksi. Mika Ilonen esitti seuraavia kohteita taulujen paikaksi, joista Kivennapaseuran hallitus oli kokouksessaan 22.11.2014 keskustellut: - Kirkonmäki: (ehkä kirkon paikalle) - Linnamäki: parkkipaikan merkki, parkkipaikan tasaus turistibusseille ja siihen yleistä tietoa paikasta esittävä taulu, mäelle linnoitusta, kirkkoa, pappilaa esittelevä taulu. - Kankaan hautausmaa: hautausmaalle osoittava tienviitta, siellä on muistokivi mutta sitä ei ajotieltä helpolla huomaa. - Siiranmäki: betonitien varteen viitta ja muistomerkin viereen opastaulu. Keskustelussa Pervomaiskojen edustajat ehdottivat vielä Lintulaa, olivat tehneet siitä kohokuvan. Kivennapaseura on lähettänyt herroille Kurnosov ja Mardanov seuraavan konkreettisen ehdotuksen: ”Aloitamme opasteiden graafisen ilmeen ja opasteiden sisällön suunnittelun yhteistyössä teidän kanssanne saatuamme periaatteellisen hyväksyntänne projektille, jonka tuloksena ensi vaiheessa suunnitellaan ja pystytetään opasteet Kirkonmäelle, Linnamäelle, Kankaan hautausmaalle ja Siiranmäelle. Toivon Teiltä myönteistä kannanottoa ehdotukseemme. Kivennapaseura valtuuttaa Mika Ilosen käymään kanssanne jatkoneuvotteluja hankkeen toteuttamisen yksityiskohdista.” Kivennapasäätiö on myöntänyt Kivennapaseuralle apurahan hankkeen käynnistämiseen. 15 Kivennapalainen Muistathan maksaa jäsenmaksusi! KIVENNAPA-SÄÄTIÖN JAKAMAT APURAHAT v 2015 Annu-Leena Raivio 350,Tradenomiopiskelun matka- ja oppikirjakulut. Aura Alenius (1) 700,- (1) Silmälääkärissä käynti, monitehosilmälasien hankinta. Eeva-Sinikka Lehtinen 400,Raivolaa ja ympäristöä kuvaavan monisteeseen. Entiset Kivennapalaiset ry 650,Sukututkimuspiirin kulut. Hanna Bohm 500,Fysioterapeutin(ylempi AMK) opintojen rahoittaminen. Harri Halonen 500,Opiskelukustannukset Tampereen Yliopistossa. Juankosken Karjalaiset ry 250,Karjalaisten kesäpäivä-tapahtuman järjestelykulut. Kangasalan Karjalaseura ry 1000,Kivennavan esittelyt Kangasalan 150-vuotistapahtumissa. Kivennapaseura ry 1200,Kivennavan Kihujen 2015 järjestelykulut. Kivennapaseura ry 750,Opastetaulujen suunnittelu Muistin paikoille Pervomaiskojessa. Outi Metsola 500,Kanteleen ja soitonopetuksen hankintakustannukset. Pyry Hänninen 500,Insinööriopintojen rahoittaminen. Päivi Markkola 1000,Siirtokarjalaisten kielellistä kotoutumista koskevaan väitöskirjaan. Stina-Lotta Holttinen 500,Liiketalouden ammattikorkeakoulututkinnon opiskeluun. Tommi Pekkanen 300,Materiaalikustannusten rahoitus taidenäyttelyä varten. YHTEENSÄ 9100,- (2) (1) Hakija täyttää Antti Paasosen rahaston kriteerit. (2) Hallintoneuvosto antoi säätiön hallitukselle valtuudet myöntää vielä 2400,- euroa myöhemmin v 2015 ilmeneviin tarpeisiin. HENKILÖMUUTOKSIA KIVENNAPA-SÄÄTIÖN HALLINNOSSA Kivennapa-Säätiössä pitkään ansiokkaasti toimineet Laura Nurminen, Eeva Maristo, Eero Painilainen ja Raili Mäkelä eivät olleet enää käytettävissä uudelle kaudelle, kun säätiön vuosikokous teki henkilövalintoja huhtikuussa Lahdessa. Valintojen lopputuloksena hallintoneuvoston yhdeksästä varsinaisesta jäsenestä on neljä uutta: Markku Henttinen, Pirkko Hyytiä, Johanna Kruus ja Hannu Kuortti. Hallitukseen uudeksi jäsenek- si Raili Mäkelän tilalle valittiin Marja Halme, joka siirtyi siis hallintoneuvostosta. Uusiksi hallintoneuvoston varajäseniksi valittiin Juha Kamppila, Liisa-Marjatta Pietinen ja Outi Valo. Hallituksen puheenjohtaja Pekka Ilonen kiitti Laura Nurmista kuuden vuoden toiminnasta säätiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Hallintoneuvoston uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Kyösti Pulliainen. Ajoissa maksetut jäsenmaksut takaavat Kivennapaseuran toiminnan. Saat sillä myös kaksi kertaa vuodessa tänä vuonna parhaaksi pitäjälehdeksi palkitun Kivennapalaisen. Seuran jäsenmaksu vuonna 2015 on ennallaan, 15 euroa. Jos haluat maksaa myös Karjalan Liiton jäsenmaksun 12 euroa seuramme kautta, maksat meille 27 euroa, josta 12 euroa tilitämme Karjalan Liitolle Kivennapaseuran tilinumero on FI51 5104 0050 0126 51 100 jäsentä ei ole vielä maksanut vuoden 2015 jäsenmaksua. Seuran hallitus on tehnyt päätöksen, että poistamme jäsenluettelosta heidät, jotka eivät kahteen perättäiseen vuoteen ole maksaneet jäsenmaksuaan. Jos viime vuodelta on jäänyt syystä tai toisesta maksamatta, voitte tämän vuoden maksun yhteydessä suorittaa myös sen. Kerro muutoksista, niin olemme ajan tasalla kumminkin puolin. • Osoitteet, puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteet muuttuvat monista eri syistä. Kivennapaseura palvelee paremmin jäseniään, jos se saa tiedot muutoksista. Kivennapalainen-lehdet ja tiedotteet sekä muut yhteydenotot tulevat oikeaan osoitteeseen. Kivennapaseura pyytää teitä lähettämään tiedot omien ja läheistenne yhteystietojen muutoksista. • Kertokaa myös edellisten kihujen jälkeen edesmenneistä sukulaisistanne, naapureista ja tuttavista (nimi, syntymä- ja kuolinaika ja -paikka), jotta voimme muistaa heitä kynttilöin ja Kivennavan kirkonkellojen kumahduksin tämän vuoden kihuissa Järvenpäässä 2.8.2105. • Kaikki nämä tiedot Kivennapaseuran rahastonhoitajalle Raija Levolle 050 0515022, levoraija@gmail. com, tai seuran puheenjohtajalle Kyösti Pulliaiselle 050 3266736 kyosti.pulliainen@kolumbus.fi KIVENNAPASEURA KIITTÄÄ! MAINILAN LAUKAUSTEN MUISTOMERKIN LYHYT HISTORIA Perestroikan aikana 1989 syntyi Leningradissa ”Karelija”- kotiseutututkimus- ja historiayhdistys, joka pyrkii tuomaan venäläisten tietoisuuteen Karjalan suomalaisen paikannimistön ja todenperäisen historian.. Jevgeni Balasov on ollut yhdistyksen puheenjohtaja ja julkaissut useita teoksia venäjäksi ja suomeksi. Julkaisuista ja yhdistyksen toiminnasta tietoja mm. http://karjalankannas.narod.ru/kannas/ painos.htm ”Karelija”- yhdistyksen jäsenet ovat pystyttäneet joitakin muistomerkkejä, muun muassa Summaan (v. 1991), Lipolaan (v. 1993), Kiviniemeen (v. 1994), Akkalaan (v. 1995), Mainilaan (v. 1997), Taipaleenjoelle (v. 1998), Ristikiveen (v. 1999). Jevgeni Balasov suunnitteli ja toteutti Mainilan laukausten muistomerkin vuonna 1997. (yläkuvassa Jevgeni (vas.) rakentajatovereineen) Muistomerkki muistutti Joutselän taistelun muistomerkkiä tosin ollen sitä pienempi. Muistomerkissä on teksti ”Mainila 26.11.1939 Casus belli” (lat. Sodan syy) Kivennapaseuran perinteisellä Kaatuneiden muistopäivän kotiseutumatkalla tarkoituksemme oli Jevgenin opastuksella tutustua tähän muistomerkkiin ja muihin hänen toteuttamiinsa muistin paikkojen merkintöihin. Toisin kävi. Ennen matkaamme tuli häneltä seuraava kuva KIVENNAPALAISTEN VERKOSTOSTA VOIMAA Kivennapalaisia ja Kivennapaan liittyviä yhdistyksiä, sukuseuroja, kyläkerhoja ja muita, epävirallisiakin yhteisöjä, on jo tiedossamme, mutta kaikkia emme tiedä. Yhdessä me voisimme toimia tehokkaammin ja samalla vahvistaa yhteistä tavoitettamme, kivennapalaisen viestin viemistä ja perinteen juurruttamista jälkipolvillemme. Kutsumme näin näiden Kivennapaan liittyvien yhteisöjen edustajia (1-2 henkilöä/yhteisö) yhteiseen Kivennapa-hankkeiden suunnittelutapaamiseen lauantaina 28.11.2015 Lahteen. Ilmoita edustajienne yhteystiedot 15.9.2015 mennessä sähköpostilla: kari_hopponen@hotmail.com tai kyosti.pulliainen@ kolumbus.fi Tarkempi kutsu kokoontumispaikkoineen sekä aikatauluineen ja ennakkotietoa tilaisuuden tavoitteista lähetetään yhteyshenkilöille lokakuussa. Tervetuloa vahvistamaan yhteistyöverkostoamme! Kivennapa-Säätiö ja Kivennapaseura ry Alue oli myyty, aidattu ja rakennustöiden merkkejä oli näkyvissä. Muistomerkki oli tuhottu ehkä pari vuotta sitten. Balasov ei vienyt meitä enää paikalle, sillä maanomistajat eivät halua turisteja pellolleen. Karjalankannas on kokemassa uutta huvilarakentamisen nousukautta. Pietarista on Mainilaan lyhyt matka ja hyvät moottoritiet, siksi pellot täyttyvät uusrikkaiden venäläisten aidatuista loma-asunnoista ja -kylistä. Myös toinen, uudempi Mainila-muistomerkki on poistettu. Seuraavalla viikolla Ylentelän Pyykköjen matkalla todettiin, että ainakin Ristikiven ja Lipolan muistomerkit ovat edelleen paikallaan. Kyösti Pulliainen KIVENNAPASEURA ry:n VUOSIKOKOUS pidetään sunnuntaina elokuun 2. päivänä klo 14.00–14.45. Järvenpäässä Järvenpää-talon (Hallintokatu 4) Juhani Aho-salissa. Esillä ovat sääntöjen määräämät asiat. TERVETULOA Kivennapaseura ry:n Hallitus MYYNTITUOTTEITA Kivennapaseuran tuotteita ei enää ole myynnissä Kangasalan Äijälässä. Tuotteita voi tiedustella ja ostaa Raija Levolta levoraija@gmail.com tai 0500 515022. Myynnissä on: ”Kruus-suku Karjalankannakselta” -niminen kirja julkaistiin viime vuonna. Kirjassa kerrotaan Kruusin suvusta 1700-luvulta nykypäivään, lähinnä keskitytään elämään Karjalassa ennen sotia ja sotien aikana. Suvun kotipaikka oli Valkjärvellä Ilmolan kylässä, mistä Petter Kruus muutti 1800-luvun puolivälissä Heinjoelle. Ennen sotia sukua asui Valkjärven ja Heinjoen lisäksi Kivennavalla ja Terijoella. Kirjaa on saatavissa mm. Laura Nurmiselta laura. nurminen@kotikone.fi tai 040-7034497 ja Lauri Kruusilta 050-3540524. Kirjan hinta on 40 euroa. • Surunvalitteluadressi ”Ikuisuuden Portti”, 10€ ”Polun pää kun tänne johtaa kaikki tyyntyy, kaikki raukee. Taivaallinen valo hohtaa, Ikuisuuden portit aukee.” ( Ilmari Pimiä ) Kruusin sukutalo Valkjärven Ilmolassa ennen vuotta 1939. • Kivennavan isännänviiri, 50€ • Kirjoja: Kivennapa kestää 15€, Kalevi Toiviainen: Kaiken keskellä yksin - J.A.Maunu koulumiehenä, tutkijana ja Kivennavan kirkkoherrana 15€, • Antti Holttinen - Uljas Kiuru: Ko leipä loppuu, ni syyvää vehnästä. Kivennapalaisia sananparsia piirroksin. 5€, • Riitta Airola (toim): Kivennavan Lipola ja Vaittila 30€. Tilauksiin lisätään toimituskulut. Kivennavan Kirkonkylän kirjoja vielä saatavana Laura Nurmiselta: Kivennapa Kirkonkylä Kotikontumme 20€, Nii ne vuuvet männööt 15€. Tattiportti kirjoja: 1. KYLÄKIRJA: Tattiportilla tavataan 25 € 2. EVAKKOKIRJA: Tattiportilta evakkoon 30 € www.tattiportti.nettisivu.org MOMMILANJÄRVEN SOUTELU 18.07.15 klo 12.30 Kivennapaseura osallistuu Mommilan souteluun joukkueella KIVENNAVAN AHKERA Veneessä soutajia 14+ peränpitäjä, soutumatka vain n 10 km, joukkue osallistuu evakkolähtöön, jossa useita Karjalaisjoukkueita. VENEESSÄ MUUTAMA PAIKKA VAPAANA -LÄHDE MUKAAN ilm. Ilkka Puhalainen, p.0400852963 i_mikael@suomi24.fi Kivennapalainen Kivennapaseura ry:n tiedotuslehti Kyösti Pulliainen Päätoimittaja Joutsentie 5 A 7 00730 Helsinki 050 326 6736 kyosti.pulliainen@kolumbus.fi Raimo Ranta Mariankatu 16 B 24 15110 Lahti 040 508 7392 raimo.t.ranta@gmail.com Markku Henttinen Runosepontie 6 36110 Ruutana 0500 478 996 markku.henttinen@kolumbus.fi ilmestyy: heinäkuu 2015 19. vsk painos 1500 kpl Kustantaja: Kivennapaseura ry Paino: Oriveden Kirjapaino Oy ISSN 1456-7725 16 Kivennapalainen ”Karjala muistojen maa” ja ”Rakas entinen Karjala” kirjojen myöhempien painosten sensuroinnista Olavi Paavolainen ryhtyi talvisodan jälkeen valmistamaan muistojulkaisua menetetystä Karjalasta. Hankkeeseen saatiin mukaan myös Karjalan Liitto. Olihan Paavolaisen Erkki setä tuolloin vastaperustetun liiton toiminnanjohtajana. Yleisradiossa, sekä sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistiin kehotuksia lähettää Karjala-aiheisia valokuvia muistojulkaisua varten. Kuvia tuli yli kaksikymmentätuhatta kappaletta, joista kirjan toimittajat Olavi Paavolainen ja Maija Suova seuloivat kirjaansa 1332 kuvaa. Kustantajaa ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Epäiltiin, että ei evakoilla ole rahaa ostaa kirjoja. Viimein kuitenkin WSOY suostui tulemaan mukaan. Kirjan alussa oli 45 sivuinen loistava, lähinnä Paavolaisen kirjoittama kuvitettu tekstiosa. Sen jälkeen tulivat paikkakunnat aakkosjärjestyksessä. Kunkin osan alussa oli pitäjästä kertova lyhyt esitys. Lopuksi kerrottiin kuvin ja sanoin karjalaisten sijoittumista uuteen elämään uusilla asuinsijoilla. Kirjassa oli myös tunnettujen karjalaiskirjailijoiden lyhyitä kirjoituksia ja runoja. ”Karjala muistojen maa” kirjan ensimmäinen painos ilmestyi jouluksi 1940 ja sai vastaanoton, jollaista sen toimittajat ja kustantaja tuskin unissaankaan odottivat, 30 000 kappaletta, myytiin heti loppuun. Teos sai osakseen ylistävät arvostelut: ”Kirja on aarre ja monien hiljaisten kaipausten hetkien seuralainen karjalaisille ja ihmeitten kirja muille suomalaisille.” (Sanomalehti Karjala) ”On suorastaan kummallinen se tunnelma, jonka valtaan joutuu lukiessaan tämän kirjan johdantolukuja.” (Sanomalehti Vaasa) ”Suurenmoisin muistomerkki, mitä menetetylle Karjalalle voidaan pystyttää.” (Sanomalehti Kaleva) ”Teksti on suoranaista runoa.” (Savon Sanomat) ”Jotakin pyhäisen kaunista, vaikeasti sanottavaa, mutta herkästi tunnettua on mieleen hiponut.” (Sanomalehti Keskisuomalainen) ”Elegia Tyrtaioksen tapaan, juhlallinen, ylväs, lennokas, esi-isien töistä kertova Karjalan runoelma”. ? (Martti Haavio) Toinen painos tuli seuraavana vuonna. Samoihin aikoihin valmistui ruotsinkielinen versio ”Karelen landet som var”, joka oli tarkoitettu lähinnä Ruotsin markkinoille. Sitten alkoi jatkosota. Karjala vallattiin takaisin, ja valtaosa väestöstä pääsi takaisin kotiseudulleen. Asemasodan hil- jaisena aikana Olavi Paavolaiselta pyydettiin jatkoa, ja niin syntyi vuonna 1942 Ilmari Pimiän ollessa avustajana kuvateos ”Rakas entinen Karjala”. Tähän sisällytettiin suuresta jälkeen jääneestä kuvamäärästä 1 115 kuvaa. Teoksesta haluttiin saada enemmän taiteellinen, jonka vuoksi kuvat ryhmiteltiin aihepiireittäin. Kirjan alkuun ja loppuun laitettiin Ilmari Pimiän kirjoittamat, runsaan sivun mittaiset runot. Lisäksi sijoitettiin runonsäkeitä myös uusien aiheiden alkuun. (Lienevät olleet Paavolaisen tuotantoa). Kun karjalaiset joutuivat jälleen jättämään kotiseutunsa, ryhdyttiin tekemään teoksista uusintapainoksia. Ensimmäisenä julkaistiin ”Rakas entinen Karjala” toinen painos vuonna 1947. Sitä seurasi ”Karjala muistojen maa” kolmas painos. Näistä otettuja näköispainoksia myi kustantaja vuosikymmeniä. Mutta millaisia ne olivat? Teoksesta Karjala muistojen maa olivatkin kadonneet: Kaikki kuvitetut tekstiosat, kaikki paikkakuntaesittelyt. varsinaisista kuvasivuista noin 200 valokuvaa. Esimerkiksi kaikki suojeluskuntiin, lottiin, puolustusvoimiin ja rajavartiointiin liittyvät kuvat, ikään kuin mitään tällaista ei siellä koskaan olisi ollutkaan. Sotilaspukuista ei saanut elopellollakaan näkyä. Poissa olivat myös: sankarihaudat, itsenäisyyden ajan muistomerkit, lukuun ottamatta lahjoitusmaa-ajasta kertovia, jotka ilmensivät tsaarinvallan vastustusta. Poistettu oli myös onnet- tomuudessa kuolleiden sotilaiden muistomerkit. (Englantilaisten sotilaiden muistomerkki oli saanut jäädä, mutta ei suomalaisten). Suomen lippu ei saanut olla myöskään näkyvästi esillä. Marsalkka Mannerheim ei saanut näkyä. Arvoitukseksi jää. miksi esimerkiksi suurimpia siltoja ja voimalaitoksia esittävät kuvat oli myös poistettu. Jäljellejääneiden kuvien tekstistä olivat kadonneet kaikki itsenäisyyden ajan vuosiluvut sekä Suomen Talvisotaan ym. liittyvät viittaukset. Tekstejä oli muutenkin muuteltu niin, että ne eivät antaisi liian myönteistä kuvaa, Esim. kuvatekstistä: ”Kivennavan nuorisoseuran mainehikas kuoro Viipurin maakuntajuhlilla”, oli sana mainehikas poistettu. Myös siirtoväen uudisrakentamista uusilla asuinsijoillaan kuvaavat sivut oli poistettu. Ei ole ollut myöskään soveliasta julkaista sen enempää karjalaiskirjailijoiden sanomisia kuin valokuviakaan. Saman toimenpiteen koki sitten toinenkin teos. Sen sensurointi oli yksinkertaisempaa. Poistettiin kokonaisia kappaleita ja muutettiin jäljellejääneiden tekstiä. Mm.sana kotiseutu oli pannaan julistettu. Poistettujen kuvien tilalle laitettiin samoja kuvia, jotka olivat jo ”Karjala muistojen maa” teoksessa. Myös jokainen runo, pienikin, oli poistettu. Olavi Paavolaisesta on vuosikymmenien aikana kirjoitettu monta kirjaa. Yhdessäkään näistä ei tiettävästi ole mainintaa tällaisesta sensuroinnista. Toimenpide onnistui, koska uusien painosten hankkijoilla ei ollut tietoa, millaiset olivat alkuperäispainokset. Alkuperäispainosten omistajat eivät taas tietäneet, mitä oli uusintapainoksissa. Mannerheim ja pikkukerholaiset Suistamo Havin ulkoilmateatterin sisäänkäytävä Viipuri Tämä numero jaetaan myös Terijoki-seuran jäsenille. Veijo Pimiä
© Copyright 2024