Timoniemen netti 2015.
TAMMIKUU 2015 N:O 38 2 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 Vuonna 1978 Timoniemen kylä sai uusia asukkaita, kun Unto Tähkävuori perheineen muutti koulun naapuriin. Tuossa vaiheessa hän toimi vielä Kuusamonkylän koulun johtajana, mutta kun se lakkautettiin oppilaiden vähenemisen takia, hänet siirrettiin vastaavaan tehtävään tänne – Timoniemen kylän onneksi, sillä Unto oli toimen mies ja kyläyhteisö sai osansa hänen aktiivisuudestaan. Muutamaa vuotta aiemmin Unto oli perustanut Kuhmoon puhallinorkesterin ja nosti sitten koulunkin musiikkiopetuksen uudelle tasolle. Musiikkivaikuttaminen ei jäänyt vain koululaisten hyödyksi, sillä kuin huomaamatUnto rakentaa liiteriä kesällä 1999 taan monet kyläläiset totesivat laulavansa Unton koostamissa kuoroissa ja lauluryhmissä, joista osa kokoontui säännöllisemmin, mutta osa polkaistiin pystyyn, kun tarve oli: esimerkiksi äitienpäivän juhlissa kylän isät kajauttivat hänen antamansa pikakoulutuksen jälkeen komeasti laulutervehdyksiä vaimoilleen ja lastensa äideille. Niin, kylän yhteisten juhlien järjestämisessä Untolla oli aina sormensa pelissä. Milloin ne järjestettiin koulun toimintoina, milloin taas kylätoimikunnan ja myöhemmin –yhdistyksen toimesta. Tämän kyläyhteisötoiminnan moottorina hänellä oli vuosikausien ajan keskeinen rooli. Hän toimi jäsenenä, sihteerinä tai puheenjohtajana aina sen mukaan, mikä tarve oli, ja houkutteli myös muita mukaan. Unton aktiiviaikaan pidettiin kylän yhteisiä juhannusjuhlia, talvisin hiihtokilpailuja ja monenlaista yhteistä puuhaamista. Toiminta ulottui myös ohjelmallisiin yhteistapaamisiin Lentuan kyläyhdistyksen kanssa. Hän toimi myös puuhamiehenä yhteisen, hyvin varustetun uimarannan saamiseksi kyläläisten käyttöön. Toipa Unto muiden harrastusten kautta kylään myös ulkomaalaisia vieraita hyvin usein unkarilaisia ihastelemaan kylämme kauneutta ja tarjoten näin kyläläisille mahdollisuuksia kansainvälisiin kontakteihin. Paitsi, että Unto oli ihmisten välisten suhteiden rakentaja, hän oli sitä myös konkreettisesti. Kesäaikoihin hänellä piti aina olla jotain rakennettavaa. Niinpä pihaan nousi maakellari, kasvihuone, halkovarasto, asuttava aittarakennus, savusauna ja ulkogrilli puhumattakaan itse asuintaloon tehdyistä korjaus- tai parannustöistä. Myös puutarhanhoito yhdessä Maija-vaimon kanssa tuli hänelle sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän vapaa-aikaa siihen riitti. Hyväntahtoinen hymy Unton partaisilla kasvoilla on se yhteinen mielikuva, joka varmasti on syöpynyt jokaisen hänen kanssaan tekemisissä olleen timoniemeläisen mieliin, olivatpa kyseessä hänen oppilaansa, heidän vanhempansa tai muut kyläläiset. Eipä siis ollut mikään ihme, että hänet parran harmaantumisen jälkeen kutsuttiin Timoniemen koulun viralliseksi ukiksi. Tässä roolissa hän saattoi siirtää kantamaansa humanismin sanomaa jo entisten oppilaittensa lapsillekin. Viimeiseen asti kotikylä oli Untolle tärkeä. Pitkäaikaisen vakavan sairauden loppuvaiheen hän halusi viettää sairaalan sijasta kotonaan. Huhtikuussa 2014 Unto lähti 80 vuoden iässä viimeiselle matkalleen, mutta hänen hyväntahtoinen olemuksensa on jäänyt timoniemen kyläläisten muistoihin. Markku Nieminen Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI PÄÄTOIMITTAJAN PALSTA 3 Olen kuullut usealta eri taholta, että Timoniemen kylää ja kyläyhdistystä pidetään aktiivisena ja toimeliaana. Kyläyhdistyksen puheenjohtajana en tosiaankaan näe asiaa noin. Kesäkuussa järjestettiin Kainuun maa- ja kotitalousnaisten/ProAgria Kainuun kanssa kyläkävely Timoniemenvaaran maisemissa. Paikallislehdessä oli tapahtumasta ennakkojuttu ja ilmoitus, mutta kyläläisiä oli paikalla vain kourallinen. Mikä oli harmi, sillä pieni kävelyretki Timoniemen vaaramaisemissa rupattelutuokioineen oli erittäin antoisa. Elokuussa järjestettiin koululla maisemaraivaussahakurssi/talkoot, jonka yhtenä tarkoituksena oli siistiä koulun rantamaisemaa ja raivata latupohja. (Latupohjan raivaus on nykyään kyläyhdistyksen tehtävä). Paikalla oli yksi ainut Timoniemen kyläläinen – minä. Paikallislehden toimittajakin ihmetteli ääneen tultuaan paikalle, että onko Timoniemen kylä sama asia kuin Teija? Tästäkin tapahtumasta oli iso ilmoitus mm. paikallislehdessä. Raivaussahaan ei olisi ollut pakko kurssilla tarttua, risujen kerääjiä olisi kaivattu paikalle. Rannan ja latupohjan raivaus jäi pahasti kesken, koska aika loppui kesken ja osallistujia oli vähän. Toivoisin, että Timoniemen kyläläiset osallistuisitte aktiivisemmin kylän tapahtumiin ja kyläyhdistyksen toimintaan. Minua ihan hävettää kutsua vieraita vuosikokouksiin, kun paikalla ei ole muita kuin johtokunnan jäseniä tai järjestää jokin tapahtuma, johon ei osallistukkaan väkeä. Kyläyhdistyksen pyörittäminen yhden ihmisen voimin käy jo ihan toisesta työstä. Heitänkin nyt teille mietittäväksi, kannattaako tällaista kyläyhdistystä pitää enää toiminnassa? Toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta 2015! Teija Haverinen Lämpimin ajatuksin muistamme Unton panostusta Timoniemen Netin toiminnassa. Unto kirjoitti juttuja, haastatteli kyläläisiä, osallistui nitomistalkoisiin ja lehden jakeluun, antaumuksella ja innostuneena ja toisia innostaen. Timoniemen Netin toimitus Outi Peräkylä ( os. Kilponen) muistelee: Unto oli aito, tiukka auktoriteetti kuten opettajan tuleekin olla, mutta osasi asettua lapsenkin asemaan, huomioida oppilaat yksilöinä eikä pitänyt ketään ”suosikkinaan”. Unto oli myös kannustava, oppilaan tasosta huolimatta! Hauskoja muistoja olivat mm. luistelutunnit, kun Unto joko tahallaan tai huolimattomuuttaan unohti luistintensa teräsuojat luistimiinsa ja liukasteli niiden kanssa jäällä oppilaitaan hauskuuttaen. Liikuntatunneilla Unto ei käyttänyt pilliä, vaan puhalsi sormillaan. Lapsena en käsittänyt, kuinka hän sen teki! Muistan myös, kun Unto kaivoi takataskustaan metallisen kamman ja peilin, kampaili sitten partaansa ajatuksissaan luokan edessä. Kampa oli kullanvärinen, uskoin sen olevan kultaa! Trumpetin soitto taas toi mukavaa vaihtelua koulupäiviin, sitä välillä toivoimmekin. Kolmannella luokalla puutyötunnilla viilsin punapäisellä puukolla sormeeni paperitelineen osaa vuollessani. Haava tuli pikkusormeen ja puukko viilsi sormesta todella ison kielekkeen. Muistan, kun huusin opettajaa, verta vaan valui pitkin kättä. Unto sitoi haavan huolellisesti ja muistona on edelleen todella siisti arpi vasemmassa pikkurillissä sekä nimettömässä. Muistanpa edelleen Suomen joet, pohjoisesta länsirannikkoa pitkin EteläSuomeen… Niitä tavattiin maantiedon tunnilla: Oulusiikapyhäkala… Unto Tähkävuori, opettajani, perhetuttavamme, isäni ystävä Timoniemen kylällä. Unto tuli opettajaksi Timoniemen koululle aloittaessani neljännen luokan, edellisen opettajan eläköidyttyä. Unto oli riemastuttavan sydämellinen ja rempseä, jolla oli taitoa ajatella asioita laajemmin. Hän huomioi koululaiset aina iloisella peliin laittavalla asenteellaan. Hän keksi koulupäiviin monia iloisia asioita, jotka saivat koulunkäymisen tuntumaan kivalta. Hänellä oli myös sydämessään isopaikka varattu taiteelle, musiikille, elämyksille. Hän toi koulunkäyntiini valoa, jota kukaan ei koskaan voinut korvata, Unton jäädessä ansaitsemalleen eläkkeelle lopettaessani viidennen luokan. Ne kaksi vuotta olivat elämäni iloisimmat ja aurinkoisimmat pitkällä koulutielläni. Nyt olen asunut 12 vuotta paikkakunnalla, josta Unto oli lähtöisin, aikamoinen sattuma. Kuultuani kotipuolesta suru-uutisen rakkaan opettajani poismenosta, en voinut olla kuin helpottunut, koska tiesin Unton jo pidempään sairastaneen vaikeaa sairautta. Rauhallista lepoa sinulle Unto, rakkaat, unohtumattomat muistot eivät koskaan kuole. Sari Kyllönen Perniöstä 4 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 LEMPIN MUISTOA KUNNIOITTAEN Lempi Orvokki Kilponen (os. Leinonen) syntyi 14.12.1929 Katerman kylällä Tolpalla. Perheeseen kuului 10 lasta. Manta-äiti jäi yksin lasten kanssa Konsto-isän kuoltua vuonna 1941. Lempi muutti Timoniemelle vuonna 1951 mentyään naimisiin Veikko Kilposen kanssa. Elämäntyönsä he tekivät hoitaen karjaa ja viljellen maata Laitalan tilalla. Lapsia syntyi kaksi, joista Markku jatkoi tilan pitoa ja Mirva työskentelee kodinhoitajana. Lapsenlapsia heillä on kuusi. Eläkkeelle jäätyään Lempi ja Veikko jäivät asumaan tilalle ja vuonna 2001 Veikko nukkui pois. Viimeisinä vuosina Lempi asui talvet kaupunkiasunnossa ja kesät kotona Laitalassa. Sairastuttuaan äkillisesti Lempi nukkui pois 5.6.2014. Runo lapsenlapsilta: Mummulle ja ukille ja kun ”hyvää iltaa” uutistenlukija toivotti, mummu hänelle aina vastasi. Yhdessä televisiosta muutakin seurattiin, Kauniitten ja rohkeiden juonikuviot tiedettiin, vaikka ei olisi vielä osannut lukea, muisti mummu tekstitykset aina ääneen sanoa. Kiitokset tahdomme teille nyt sanoa, ja muistot rakkaat näin tallettaa, kiitos lapsuuden turvasta, hoivasta, sylistä lämpimästä. Halaus lämmin oli vieläkin, vaikka aikuisiksi kasvettiin, aina hyvä oli mummulaan tulla. Myötä lapsenlapsen ensimmäisen, alkoivat hoitopuuhat isovanhempien. Kun ukki Niinaa hyppyytti, se monet naurut kirvoitti. Hoiti ukki aina kärhämät lapsenlapsien, laittamalla tyynyn väliin riitapukarien. Aikaa aina oli mummulla ja ukilla, vaikka kuusi jalkaparia oli juoksemassa. Oli meille mummun ja ukin yläkerta, varma paikka piiloutua, ja saada monia herkkuja. Oli tarjolla pitsat, piparnakkelit ja tuutit, muistamme myös kääretortut, jäätelöt ja munkit. Hampurilainen oli salaisuus mummun ja Juhon, ihmeteltiin sitten, kun ei iltapala maistunut. Mummun kanssa saattoi myös ”kokkailla”, siten taisi syntyä vaikka pullamoska. Mummulapäivä oli Niinalla ja Joonalla sunnuntai, sinne usein myös yöksi jäätiin, ja sängyt olohuoneen sohvalle tehtiin. Keitettyjä nakkeja oli siellä iltapalana, ja aamulla tuoksuvaa puuroa. Lähtiessä vaatehuoneestaan, saattoi mummu myös markan antaa. Mummun tyttö oli pienenä Anna, ja suuntana yläkerta oli heti aamulla. Se mummua kovasti nauratti, kun ”hivveetä” Anna aina toisteli. Mummun nauru meille muillekin tuttu oli, ukki lapsilaumaa seuraili. Ajan hermolla mummu ja ukki pysyivät, kun uutisia tarkkaan seurasivat, Maailmanmenosta oli mahdollista puhua, ja mummulle monia asioita kertoa. Muisti mummu myös välillä neuvoa, ja kertoa miten olisi parasta toimia. Neuvoista osan sai ukki myös varmaan, ukki monesti katselikin talon nurkan takaa. Navetta-aikana sai mummu lapsia vahtia, kun kuljettiin me usein uimassa. Vähän kun sitten kasvettiin, mummun mukana myös marjassa kuljettiin, monet marinat sai mummu kuulla kitkupellolla, kun itikat kiusasi kannoilla. Mansikoitakin yhdessä kerättiin, myös lakkasankolta Leena ainakin tavattiin. Karkkia oli mummulla aina tarjolla, monta erilaista sorttia. Vaikka aikuisiksi kasvettiin, silti kaupassa karkkihyllyn ohi kun mentiin, mummu muisti aina sanoa, että nyt saa ottaa suklaata. Sitä muistoa Kaisa ei unohda, kun mummun sairaalavuoteelta, yhtenä viimeisistä päivistään, sanoi mummu ”olet hyvä ystävä”. Sydäntä särki meillä muutenkin, jättää mummu iltaisin. Nyt sulle tahdomme toivottaa, hyvää matkaa Taivaan valtakuntaan, meitä sieltä varmaan sä katselet, ja elämäämme aina seurailet, viethän samalla ukille terveiset. Sydämissämme kuljette aina mukana, ei kukaan viedä voi näitä muistoja. ÄITIÄ JA MUMMUA MUISTAEN JA KIITTÄEN MIRVA JA REIJO NIINA JA JOONA MARKKU JA IRMA KAISA, ANNA, LEENA JA JUHO Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI 5 Talvisodan jälkeen, välirauhan aikaan vuonna 1941 suunniteltiin ruotsalaisten kanssa maaottelumarssi. Se toteutettiin Suomessa ja Ruotsissa pääasiassa toukokuussa. Siihen saivat osallistua kaikki, jotka kynnelle kykenivät. Aikuisten miesten matka oli viisitoista kilometriä ja naisten, poikien ja tyttöjen kymmenen kilometriä. Jonkinmoinen aikaraja oli myös määrätty. Timoniemen kylällä tapahtuma toteutettiin opettaja Jaakko Kuusiston johdolla. Marssijat kokoontuivat Hietaniemeen, jossa koulu siihen aikaan toimi. Leo muistaa, että Kantolasta osallistuivat Tuomas, Reino ja Leo ja viikkoa myöhemmin Johannaäiti. Hänellä oli jo yksitoista lasta, nuorin vajaan vuoden ikäinen. Mäntykankaan Eino oli Leon muistin mukaan Vepsällä metsän kylvössä eikä osallistunut marssiin. Selma muistaa, että hän marssi Niemisen koululta Kotajärvellä mutkin. Hän oli silloin 8vuotias. Hietaniemen koulu 1948 - 1949 Marssin aikana syntyi pientä kilpailua, mutta juosta ei saanut. Kaikilla oli suorituslappu, johon merkittiin väriliidulla rasti paikassa, jossa oli käynyt. Ensimmäisenä matkalta saapuivat Lammasniemen Toivo ja Urho. Sitten Kantolan Reino ja Leo. Törisevän talosta oli myös useita miehiä mukana. Timoniemeläisten osallistuminen oli runsasta. Marssijat saivat merkit suorituksestaan. Tapahtuma oli järjestetty isänmaanhengen nostattamiseksi. Suomi voitti Ruotsin ylivoimaisesti. Leo Haverinen muisteli ja Saimi Haverinen kirjoitti Kantolan pihassa kasvaa iso, muhkea sembramänty. Se on Haveristen sukuseuran ikäinen ja noin kymmenen metriä korkea. Puulla on mukava historia seuran perustamisen alkuajoilta. Sukuseuran ansiokas tutkija Aarno Haverinen lahjoitti puun meille noin metrin korkuisena taimena. Se kasvoi hyvin ja siitä on ollut meille paljon iloa. Aarno sanoikin juhlavasti: "Tämä puu on Haveristen ystävyyden puu." Monet ovat ihailleet sen komeutta. Se on niin tuuhea. Talvella linnut saavat suojan ja kesällä pesivät siinä. Myöhemmin noin viiden vuoden ajan on sen juureen kasvanut kauniin keltaisia leppärouskuja. Sienet ovat tukevia, isojakin ja paljon pieniä ryhmässä. Monet kastikkeet olen niistä tehnyt. Maku on hieman männyn makuinen, joten muuta sientä voi panna sekaan. Sienen voi panna pannulle sellaisenaan niin kuin tatit ja kantarellit. Toukkia ei ole paljon. Viime syksynä oli ennätysmäärä, yli viisikymmentä sientä. Käpyjä on ollut viime vuosina. Olen kuivanut niitä ja saanut isoja siemeniä. Olen myös idättänyt niitä ja kasvattanut pieniä männyn taimia. Jos joku on kiinnostunut kokeilemaan sembramännyn kasvatusta, voin lahjoittaa siemeniä. Lähetän kuvan sienistä, jotka kasvoivat männyn juurella. Iloitkaamme pienistä asioista! Saimi Haverinen 6 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 MAIJA TÄHKÄVUORI: "Äiti, uimahousut jäi!" Istuttiin hevosen reessä, jalakset kirskuivat vähälumisessa tien pinnassa, oli alkutalvi. Maalla oli aina kesä, ja silloin pääsi uimaan, mutta pikkuveli ei käsittänyt, että nyt oli toisin. Takana oli päivän ja yön kestänyt junamatka Helsingistä Korpilahdelle, Saukkosiin. Siviilejä oli kehotettu lähtemään kaupungista ajoissa sotaa pakoon maalle. Talonmies oli käynyt meillä tarkistamassa, että ikkuna oli pimennetty ja me oli kuultu, kun hälytyssireeniä kokeiltiin. Sen ääni teki pahaa mahassa. Sota! Oma mökki, Myntyri oli aina talveksi vuokrattu vieraalle, kun itse asuttiin Helsingissä. Nyt ei päästykään sinne, vaan tuttuun isoon ja mukavaan Tapanin taloon. Jokisilla oli kuusi lasta ja ne olivat kaikki kivoja leikkikavereita. Väkeä oli muutenkin talossa paljon, oli Aarneisäntä, Hilja-emäntä, Ismail-pappa ja Iita-täti, piika ja renki ja vielä Samuli, jokapaikan apumies. Eipä siis ihme, että vaikka yöt olivat jo aika kylmät, nukuimme ensi alkuun aitassa paksun vällyn alla, me kaikki kolme, äiti ja lapset. Oli mukavan lämmin. Aitta tuoksui omenoilta ja villalta. Tapanissa oli yksi kylän harvoista radioista, ja iltaisin tupa täyttyi radiottomista kyläläisistä, jotka tulivat kuuntelemaan uutisia. Helsinkiä oli pommitettu! Oli sota. Aattoiltana saunan jälkeen koko väki istui tuvan pöydän ympärillä. Hilja-täti nosti leivinuunista pöytään pitkän laakean astian, joka tirisi kuumana ja josta nousi herkullinen tuoksu. Keskellä astiaa oli iso lammaspaisti ja sen ympärillä rasvaisessa liemessä ihania kullanruskeiksi kuortuneita perunoita. Vesi herahti kielelle. Sitten syötiin vielä kokonaisista kauranjyvistä tehtyä uunipuuroa, joka oli muuten niin hyvää, mutta joukkoon oli jäänyt muutama akana, ja ne tarttuivat hankalasti kitalakeen. Tapanin tädin leipoma makea ruisleipä ja voi sekä kokomaito tekivät myös väelle kauppansa. Mutta tulisiko joulupukki nyt kun oli sota? Ovi rymähti auki, ja pakkasesta työntyi tupaan karvainen iso olio paksu keppi mukanaan. Pienin Jokinen, Kaarina, pakeni isänsä syliin, mutta pelot haihtuivat, kun pukki kaivoi säkistään paketteja: "Raunolle...Ahtille...Anjalle.. Pirkolle...Anterolle...Kaarinalle..." Entäs Matti ja minä? Mutta ei kai pukki voinut tietääkään, että me ollaan täällä eikä kotona. Voi surkeutta. Mutta ihme ja kumma, lopulta meillekin löytyi paketit! Ja minun paketistani paljastui nukke, jolla oli vauvan vaatteet, ja nuttu ihan samasta keltaisesta kukkakankaasta, jota äiti oli silloin leikannut ja ommellut! Nukke sai heti nimen Ritva, ja oli kaikkien meidän tyttöjen yhteinen, kilpailtu hel littävä. ”OLI SOTA” Me lapset elimme omaa elämäämme, oltiin piilosilla isossa tuvassa. Siellä oli paljon hyviä piiloja, uunin päällekin, "kiukaalle" saattoi kiivetä, jos uskalsi. Keskellä tupaa riippui katosta yksi sähkölamppu, ja hämäriä sopukoita piiloiksi oli yllin kyllin. Kun kolmevuotias Antero oli vuorostaan etsijänä eikä onnistunut löytämään kaikkia, hän yritti houkutella piilossa olevia: "Anja ja Maija, tulukaa lokelia löömään!" Sokerilla meitä houkutteli! Äiti kävi ennen joulua Helsingissä isän luona, ja minua pelotti, kun olin kuullut, että pommituksissa oli kuollut paljon ihmisiä. Mitäs jos kaduilla on niitä kuolleita, kun äiti kävelee siellä? Mitäs jos äitikin kuolee! Onnellisesti äiti tuli takaisin ja oli sitten Hilja-tädin apuna huushollihommissa, kun joulukin oli tulossa. Yhtenä iltana ompelukone oli kiskottu siihen tuvan lampun alle, ja äiti leikkasi keltaisesta punakukkaisesta flanellista jotakin aika pientä. Me lapset tietysti parveiltiin uteliaina ympärillä. "Mitä sinä tiet, mikä siitä tullee?" Äiti oli salaperäinen eikä vastannut, näytti vain leikkaamaansa monin kerroin taitettua kangasta, jossa oli semmoinen metka mutka. Olin täyttänyt juuri ennen joulua kuusi vuotta, pikkuveli oli nelivuotias. Se sata päivää kestänyt talvisota elettiin sitten lopulta omassa mökissä. Meillä oli evakoitakin, vaikka tilaa oli vain keittiön ja kamarin verran. Sopu antoi sijaa. Lasketeltiin pihamäessä naapurin poikien kanssa pienillä suksillamme, mutta ennen ulos menoa piti äidin aina tulla rappusille kuuntelemaan "huriseeko". Jyväskylää pommitettiin ja viholliskoneet lensivät ainakin kerran meidänkin mökin yli. Kun hurinaa kuului, niin äkkiä pihan reunan isojen kuusten alle piiloon! Kirkkaan aurinkoisena maaliskuun päivänä äiti tuli kaupasta lumi pöllyten, viskasi kaulapuuhkansa hankeen ja heitti kuperkeikan. Oli tullut rauha! Emmepä tienneet, että tulisimme viettämään vielä kolme talvea ja joulua Myntyrillä sotaa paossa, kun jatkosota alkoi kesällä 1941. Kirjoitti Maija 81 v Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI Sota oli alkanut 30. päivä marraskuuta. Kolmena iltana olivat tulipalot näkyneet itärajalla. Kuhmo piti evakuoida. Evakkoon lähtö oli työlästä ja kiireistä. Timoniemellä, Kantolassakin isä Eemeli teurasti kaikki vasikat ja lampaat lihoiksi, jotka laitettiin tyhjänä olevaan perunakuoppaan. Siellä arveltiin niiden säilyvän. Näin Kantolan 11 henkinen perhe valmistautui evakkotaipaleelle 5. päivä joulukuuta: Eino 11 vuotta, Reino 9 vuotta ja Leo 8 vuotta hiihtivät aikuisten suksilla Siikalahteen, jonne oli matkaa noin 18 km, pienimmät, Liisa, Eevi ja Sisko olivat äidin kanssa hevosen reessä, isommat tytöt Aino ja Betty kuljettivat karjaa ja Tuomas 18 vuotta ajoi Riihivaaran hevosta. Karjan annettiin myös levähtää Siikalahden talossa, jossa oli tarkoitus yöpyä. Tytöt yrittivät lypsää illalla lehmiä, mutta karjaa oli niin paljon, ettei lypsämisestä tullut tolkkua, kun ei päässyt omien lehmien luokse. Kirkolta tuli väkeä pakokauhun vallassa ja niin piti lähteä jatkamaan matkaa noin viiden kilometrin päähän Välitaloon Ontosen rannalle. Siellä sitten yövyttiin. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Sotkamon Sumsalle, jossa oltiin noin kaksi viikkoa. Sumsalta meidät vietiin autolla Salmelan koululle, jossa yövyttiin. Seuraavana aamuna nousimme aikaisin Hirvenniemen asemalla junaan. Vaunut olivat vaatimattomia härkävaunuja. Se oli pettymys. Vaunuissa jouduttiin odottamaan monta tuntia, noin kello kymmeneen ennen kuin juna vihdoin lähti liikkeelle. Iisalmessa lotat tarjoilivat makkaravoileipiä. Suuntaa vaihdettiin länteen päin Pyhäjärvelle. Parkkiman pysäkiltä jatkettiin matkaa hevosilla. Matkaa oli enää kaksi kilometriä Parkkiman koululle, joka oli seuraava määränpää. 7 oli noin 19. joulukuuta. Meitä kuhmolaisia oli kolme perhettä, Riihivaaran Matin ja Antti Kettusen perheet Kantolan, Eemeli ja Hanna Haverisen lisäksi. Sotkamon Sumsan kylästä oli Niskasia enimmäkseen. Yhteensä noin 50 henkeä. Jouluun oli vain muutama päivä, joten evakot suunnittelivat joulun viettoa. Kallioniemen isäntä oli evakkojen edunvalvoja ja hän lupasi hakea joulukuusen omasta metsästään. Iso oli se lapsilauma, joka innoissaan lähti joulukuusta hakemaan veli Einon johtamana. Kuusi löytyikin ja oli niin iso, että sitä piti koululla lyhentää. Tytöt sen koristelivat vaatimattomilla koristeilla. Joulujuhlat pidettiin ja veisattiin jouluvirsiä ja - lauluja. Lahjoja ei Leo muista, mutta ruokaa ja riisipuuroa oli riittävästi. Koululla asui myös opettaja. Loppiaiseen mennessä löytyi kuhmolaisille lopullinen evakkopaikka. Kantolan perhe siirtyi Parkkiman (Pyhäjärven) Halkokankaalle. Talot olivat pääosin isoja ja vauraita, joissa oli ylimääräisiä huoneita. Ne olivat aluksi kylmiä, mutta kun saatiin hakea honkia tulipuuksi valtionmetsästä ja alettiin lämmittää niillä, niin sitten oli lämmintä. Hanna äiti odotti yhdettätoista lastaan, joten helppoa ei ollut. Pienimmät lapset sairastelivat. Äiti leipoi itse leipää, kukkoja ym. Talon emäntä oli leski ja pojista nuorin oli 12 - vuotias. Sen lisäksi aikuinen poika, joka oli sodassa ja siinä välissä tyttö ja poika. Hyvät muistot jäi evakkotalosta ja kävimme siellä kylässä myöhemminkin. muisteli Leo Haverinen, kirjoitti Saimi Haverinen Monivaiheisen matkan jälkeen pääsimme nukkumaan veistoluokkaan lattialle levitettyjen olkien päälle. Päivä Vuonna 1945 olin aloittanut kansakoulun. Joulukuussa sairastuin niihin aikoihin pahamaineiseen kurkkumätään. Se oli tarttuva tauti, jonka saaneet suljettiin kulkutautisairaalaan. Vanhempani pääsivät minua katsomaan ikkunasta. Ikkunan alle oli pantu joku koroke, että siitä ulottui kurkkimaan. Ikkunaa ei saanut avata, mutta sitä kieltoa ei valvottu. Sairaalassa meni viisi viikkoa. En päässyt koulun kuusijuhlaan, vaikka äitini oli teettänyt vartavasten juhlamekon jo marraskuussa jostakin vanhan takin vuorista. Mekko oli musta ja erityisesti muistan kiiltävät satiinirimpsut, jotka ommeltiin vyötäröltä olkapäälle. Serkkuni sai sitten mekon lainaksi kuusijuhliinsa. Mahtoi siinä olla reilusti kasvunvaraa, kun serkku oli minua kaksi vuotta vanhempi. En päässyt kotiin jouluksi. Lohdutukseksi isäni ujutti ikkunasta paperisen joulukuusen, ja äitini satukirjan. Tai he ehkä antoivat ne virallista tietä sairaanhoitajan kautta. Enempää lahjoja en saanut ja nämäkin jäivät sairaalaan. Tartuntavaaran vuoksi sieltä ei saanut tuoda pois tavaroitaan. Vaatteet kai desinfioitiin jollain tavoin. Muistiini ei ole jäänyt mitään sairaalan järjestämää juhlaa tai koristetta. Se minun pikku kuuseni sai riittää koko makuusalille. Pirkko Sakki 8 TIMONIEMEN NETTI Tänä syksynä Kansalaisopiston käsityöpiiri Timoniemellä on nähnyt tapahtuvan sen ihmeen, että vähän pahalle haiskahtava villakasa on muuttunut tyylikkääksi hatuksi. Ensin kaivettiin esiin KARSTAT. Niillä Saimi raaputteli villat haluamaansa järjestykseen Syntyi LEPEREITÄ. Ne hän asetteli eri suuntiin levyiksi useampaan kerrokseen. Veden ja saippuan avulla villakuidut tarttuivat toisiinsa ja hän sai kauniin huopalevyn. Hatun teko oli mutkikkaampaa. Suuren hatun kaavan avulla Saimi sai hatun puolikkaat tarttumaan toisiinsa saumattomasti. Jättikokoista hattua hän sitten kasteli ja rullasi ja paukutti puupään päällä sopivan kokoiseksi. Lopputulos on todella tyylikäs. Kaupasta saa nykyisin paljon aineksia helppoonkin huovutukseen. On huopalankaa ja huovutusneuloja ja kirjastossa lukuisa määrä oppaita, joiden avulla kokeilla. Mutta uusiakin työmenetelmiä käsityöpiirissä on toki myös ollut käytössä. Vaikkapa mallien muokkaaminen tietokoneohjelmalla. Pirkko Sakki Mervi-ope huovuttaa Tammikuu 2015 Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI Valmis hattu ja hatuntekijä Saimi Kansalaisopiston käsityöpiiriin voi mennä ahkeroimaan torstaisin klo 9.30-12.30 9 Muitakin perinteisiä käsityötapoja on palautettu mieliin. Raili valmistaa kintaita kinnasneulalla Kuntoliikuntapiirissä kunto kohenee keskiviikkoisin klo 18.00-19.00 Syksyllä Timoniemen koululla joogakurssin tilalla oli Rentoutuskurssi, ohjaajana Kaisa Kilponen. Tunnin aikana rentoutetaan ensin keho, jonka jälkeen tehdään joka kerta vaihtuva, ohjattu mielikuvamatka. Rentoutuskurssin sisältö pohjautuu paljolti meditaatioon, jolla tarkoitetaan oman itsen äärelle pysähtymistä, oman kehon ja mielen kuuntelemista. Rentoutumisen ja meditaation tavoitteena on auttaa hiljentämään mielen hälinä ja keskittymään olemassa olevaan hetkeen. Meditaatio ei liity mihinkään uskontoon, vaan siitä voidaan käyttää muitakin nimityksiä kuten hiljentyminen, mietiskely, hartaus, tai läsnäoloharjoitus. Meditaation on tieteellisesti todistettu esim. vähentävän stressiä, ahdistusta, taipumusta kiivastua sekä masentuneisuutta. Se aktivoi aivoissa uusia osia ja sen on todettu parantavan mm. ongelmaratkaisukykyä. Rentoutus- ja meditaatioharjoitukset tehdään lattialla maaten ja silmät suljettuna, jolloin jokainen voi helpommin keskittyä itseensä. Harjoituksissa käytetään ohjauksen ohella rauhoittumiseen sopivaa musiikkia. Mielikuvat ja tekstit voivat liittyä omaan kehoon, luontoon tai muihin universaaleihin aiheisiin. Kaisa toimii Kuhmossa yrittäjänä ja tekee hoitolassaan erilaisia energiahoitoja, ohjaa meditaatioryhmiä sekä tekee käsitöitä ja tarjoaa myös tapahtumasuunnittelupalvelua. 10 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 MARKKU JA IRMA KILPONEN ovat olleet viimeiset 30 vuotta Laitalan tilan isäntänä ja emäntänä. Lypsykarjaa tilalla on ollut 1920-luvulta lähtien, mutta nyt navetassa kirmaa liki viiden kuukauden ikäiset luomukalkkunat. Ajatus lypsykarjan hoitamisen lopettamisesta ja työnkuvan muuttamisesta pyöri mielessä jo monena vuonna. Vuosi sitten syksyllä asiaa alettiin selvittää tarkemmin, josko tilalle otettaisiinkin kalkkunoita. – ”Kalkkunoita meillä on ollut 2000-luvun alussa useampana kesänä muutamia. Se on mielenkiintoinen eläin ja siksi kiinnostus niiden kasvattamiseen heräsi nyt, kun mietittiin navetalle uutta käyttötarkoitusta”, kertoo Irma. Tilan tuotannonmuutos konkretisoitui viime heinäkuussa, kun viimeiset lypsylehmät lähtivät navetasta heinäkuun alussa, jonka jälkeen navetta kunnostettiin siipikarjakasvattamoksi. Navetasta poistettiin parret, valettiin lattiat, maalattiin ja kalkkunoille tarkoitetut ruokinta- ja juomalaitteet asennettiin. Lisäksi navetan seiniin puhkaistiin muutama leveämpi oviaukko, jotta kalkkunoiden on mahdollista päästää tarvittaessa ulos jaloittelemaan. Elokuun lopussa remontoituun navettaan saapui 2000 pientä kalkkunauntuvikkoa Savonlinnasta. Laitalan pellot ovat olleet luomutuotannossa jo vuodesta 2003 lähtien ja siksi oli luontevaa aloittaa myös kalkkunoiden kasvattaminen luomuna. Syksyllä saapuneita untuvikkoja on alusta asti ruokittu luomuviljalla ja ne ovat saaneet juoksennella luomuvaatimusten mukaisissa tiloissa. Tilalla tehtiin loka-marraskuussa kaksi luomutarkastusta, joiden myötä kalkkunat hyväksyttiin luomutuotantoon. Luomukalkkuna eroaa tavanomaisesti kasvatetusta kalkkunasta siten, että kasvutilaa ja luonnonvaloa on enemmän. Tullessaan untuvikko mahtuu kämmenelle ja painaa noin 80 grammaa Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI 11 Niillä on myös mahdollisuus päästä ulos jaloittelemaan. Kalkkunat ruokitaan Laitalassa luomuviljalla, eli vehnällä, kauralla ja herneellä. Lisäksi ne saavat luomuvalkuaisrehua ja karkearehuna heinäkasveja. Tällä hetkellä Laitala on Suomen ainoa tila, jossa kasvatetaan luomukalkkunoita. Yleinen tapa on kasvattaa kalkkunakukot ja kanat samassa tilassa, josta kanat viedään kukkoja aikaisemmin teurastamolle ja kukot jäävät tilalle kasvamaan vielä hieman isommiksi. Kalkkuna on nopeakasvuinen lintu ja se on myös Laitalassa huomattu. Ensimmäisen viikon ajan untuvikot olivat aidattuna ympyränmuotoisiin rinkeihin, jotta kaikki saavat tasapuolisesti lämpöä lämpölamppuista. Jo reilun KAKSIN AINA KAUNIHIMPI viikon ikäisinä ne päästettiin juoksemaan koko kasvattamon alueelle. Tullessaan vaaleankeltainen untuvikko mahtuu kämmenelle ja painaa vain noin 80 gramma, kun jo reilun kolmen kuukauden ikäisenä kana painaa keskimäärin neljä-viisi kiloa ja kukko noin 7 kiloa. Tuossa ajassa myös untuvikkojen ihanan keltainen untuvapeite on muuttunut valkoiseksi höyhenpeitteeksi ja herttainen piipitys vaihtunut kovaääniseksi ruplatteluksi – niin kuin sitä Laitalassa on tapana kutsua. – ”Eiväthän ne mitään kauniita eläimiä ole, mutta erittäin uteliaita.” toteaa Markku. Lehmien poislaittaminen ei ole Irmaa ja Markkua kaduttanut. Muutos on ollut mielenkiintoinen ja kuluneiden kuukausien aikana on opittu paljon uutta. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lisää tilan kuulumisia voi lukea Laitalan tilan nettisivuilta www.laitalantila.fi Teksti Leena Kilponen ja kuvat Laitalan kameralla otettuja KAUNIS... HYVÄ OLI SYKSYN OMENASATO KOTAKANKAALLA JA VIINIRYPÄLEITÄKIN KASVOI 12 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 Olen Ida Linnèa Appelgren ja asun Timoniemellä Rinneaho nimisessä talossa. Kotonani on kaksi ponia, Welsh Cob Tylan Express GB kutsumanimeltä ”RESSU” ja Shetlanninponi Jokimäen Saku, jota kutsumme ”SAKUKSI”. Ressu ja Saku ovat molemmat ruunia. Ressun omistamme yhdessä Kettusen perheen kanssa. Ressu on syntynyt Englannissa, josta se on tuotu suomeen 1996. Suomessa Ressu on nuorena kilpaillut menestyksekkäästi kouluratsastuksessa saavuttaen jopa SM hopeaa. Kilpailu-uran jälkeen Ressu siirtyi ensihepaksi perhekäyttöön ja tästä kodista siirtyi meille talvella 2012. Ressu on jo nyt 24 vuotta vanha. Ressu on todella hauska, kiltti ja osaava poni. Saku on aloittanut uransa raviponina, jolla on myös kilpailtu. Saku on 13 vuotta. Saku on luonteeltaan hyväntuulinen ja kiltti, mutta välillä itsepäinen. Saku kyllä yrittää aina parhaansa kun otetaan Ressun kanssa laukkakisa, vaikka yleensä sen häviääkin. Sakulta löytyy myös huumorintajua, sillä aina kun tulee vieraita ratsastamaan se alkaa pukittamaan ja yrittää tiputtaa ratsastajan selästä. IDA JA SAKU Ponien hoitaminen vie paljon aikaa. Päävastuu ponien hoidosta jää vanhemmille. Aamulla laitetaan ponit ulos, ruokitaan ne, vaihdetaan vedet ja siivotaan karsinat sekä talli. Päivällä annetaan päiväheinät. Illalla ponit otetaan talliin ja annetaan iltaruoka sekä heinät yöksi. Kesällä hevoset ovat jatkuvasti laitumella. Ennen ratsastusta ponit pitää harjata ja varustaa ratsastusta varten eli laitetaan suitset, satula ja pintelit. Ratsastuksen jälkeen huolletaan varusteet, harjataan ja juotetaan ponit sekä siivotaan talli. Vikellystä Inga,Veera ja Ressu Hevosharrastus on rakkain harrastukseni. Molempien ponien kanssa ratsastamme maastossa ja kentällä, sekä vikellämme. Käytämme kesällä poneja myös uittamassa Lentualla. Sakulla voi myös ajaa kärryillä sekä hypätä esteitä. Yleensä ratsastamme siskoni Ingan sekä Iiris ja Veera Kettusen kanssa yhdessä. Välillä käy myös kavereita ratsastamassa. Ratsastamme yleensä joka toinen päivä ja usein pidämme tallilla juhlia esim. joulu- ja halloweenjuhlat sekä hevosten synttärit. Teksti: Ida Appelgren 10 v. Kuvat: Appelgrenien albumista Tammikuu 2015 TEKIJÄ: IIRIS KETTUNEN TIMONIEMEN NETTI 13 14 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 Kokoonnuimme Timoniemen koululle laulamaan KAUNEIMMAT JOULULAULUT lähetyssihteerilähetyssihteeri Marjaleena Suutarin ja vs. kanttori Dmitrii Gogolevin kera tiistai-iltana 16.12.2014. Timoniemen Kyläyhdistys tarjosi äänenavauksen helpottamiseksi Tähkävuoren Maijan keittämää kuumaa glogiä sekä joulutortut paikallisesta leipomosta. Kaikkiaan väkeä kokoontui 11 henkeä. Timoniemeläiset ovat lämminhenkisiä, keskusteluun aktiivisesti osallistuvia ihmisiä, niin tietysti kiinnostuimme uudesta kanttorista. Hän kertoi olevansa viransijainen, pesti yhdeksän kuukautta Kuhmossa, ja kotoisin Petroskoista. Siitä kehittyi sitten monenlaista keskustelua rajaseudusta, historiasta, sukulaisuussuhteista rajan takana. Pohjois-Pohjanmaalla kasvaneelle, tämä miespolvet jatkunut, tiivis kanssakäyminen rajan molemmin puolin, oli täysin uutta asiaa, kun muutimme Kuhmoon. Täällä ihmisläheisyys ja auttaminen on luonnollista, riippumatta kansallisuudesta. Kauneimmat Joululaulut on kerännyt Suomen suosituimpaan musiikkitapahtumaan kansaa jo yli 40 vuotta laulamaan yhdessä ja tekemään hyvää. Tämän vuoden teemana on auttaa kehitysmaiden äitejä. Koulutettu äiti huolehtii lapsensakin kouluun ja hyvä kehitys jatkuu tuleville sukupolville. Kolehti kerättiin Suomen Lähetysseuran kautta oman seurakunnan nimikkolähettien ja –kohteiden tukemiseen. Näitä ovat käännöstyöprojekti viidakkokylässä Papua Uusi Quineassa, aasialaisten siirtotyöläisten parissa tehtävä työ Israelissa, sekä lasten koulutus Tansaniassa. Ensimmäisenä lauloimme ”Arkihuolesi kaikki heitä”, joka sopii hyvin joulun odotukseen ja jouluun rauhoittumiseen. Perinteisiä joululauluja laulettiin sydämen kyllyydestä ja yhden uudenkin opettelimme, joka tuntui sopivalta uudeksi joululauluksi. Sen nimi oli ”Tallissa”, joka kertoo tutun tarinan tallin tunnelmasta Jeesuksen synnyttyä. Lopuksi lauloimme ”Maa on niin kaunis”. Tapahtuma oli oikein lämminhenkinen ja vapaa. Joulun odotus innosti keskusteluun laulujen lomassa ja Maijan esittämä joululaulu kruunasi tilaisuuden mukavalla tavalla. Teksti ja kuvat Ritva Kananen Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI 15 MAISEMAT RUOTUUN –hankkeen ja Timoniemen kyläyhdistyksen yhteinen kyläkävely pidettiin 11.6.2014. Kokoonnuimme Tulisalmen nuotiokatokselle ja joimme kyläyhdistyksen tarjoamat kahvit ja pullat. Suunnittelija Aili Jussila ja kasvinviljelyneuvoja Matti Partanen esittelivät Maisemat Ruotuun –hanketta ja kyläkävelyn tarkoitusta. Hankkeen tavoitteena oli järjestää hoitoa arvokkaille maisema- ja kulttuuriympäristökohteille. Se järjesti Kainuussa kyläkävelyitä, ympäristötalkoita ja erilaisia maisemanhoitoon liittyviä tapahtumia. Maisemat Ruotuun –hankkeessa neuvottiin maanomistajia, viljelijöitä, matkailuyrittäjiä ja kyläyhdistyksiä perinnemaiseman hoidossa. Kainuun Ely-keskuksen laatimassa KAINUUN KULTTUURIMAISEMAT JA MAISEMANÄHTÄVYYDET Timoniemi määritettiin maakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Rakennuskanta on monelta eri vuosikymmeneltä, hyvin hoidettuja. Perusteluna oli myös selkeä rinne- ja järvenrantakylä säännöstelemättömän vesistön varrella. Ensin katselimme nuotiokatoksen ympäristöä, veneenpitopaikkaa ja kyläläisten yhteisessä käytössä olevaa uimarantaa. Uimaranta, nuotiokatos ja uimakoppi olivat erityisen siistejä ja hyvässä kunnossa. Rannalla pienellä raivauksella saataisiin kaunista järvimaisemaa näkyviin. Sitten jatkoimme kävellen kylänraittia Tulisalmesta Laitalan talon peltoaukeamille asti. Suurimpana ongelmana Matti Partanen piti peltojen ja maantien välistä pensoittumista ja vesakoitumista. Mutta esim. pajukkoja kannattaisi jättää kimalaisille ja muille pölyttäjille. Puustoa vähentämällä saataisiin järvimaisemaa näkyviin. Vanhojen rakennuksien säilyttäminen ja kunnossapitäminen maisemassa on tärkeää. Suunnittelija Aili Jussila ja kasvinviljelyneuvoja Matti Partanen Kyläkävelyn jälkeen osallistuimme klo 20.00 valtakunnalliseen Maa- ja kotitalousnaisten HALAA PUUTA-tempaukseen, jolla tehtiin puunhalaamisen Suomen ennätys. Tempaukseen osallistui Suomessa noin 3500 ihmistä. Puuta halaamalla haluttiin osoittaa, kuinka tärkeitä metsä ja sen eri arvot ovat. Jatkuu sivulla 17 Ilman ja Ailin puun halaus 16 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 Viisikymmentäluvulla meidän koululaisten piti kerätä yhteensä 120 kasvia kolmena kesänä. Kuopin kasvit juurineen, puhdistin mullasta ja asettelin imupaperien väliin painon alle kuivumaan. Sievät kasvit kiinnitin imupaperiliuskoilla kasviopaperille. Siihen kiinnitin myös lappusen jossa oli tiedot poimimispäivästä, kasvupaikasta ja kasvin nimi, myös latinaksi. Syksyllä opettaja piti tentin. Kasvi piti tunnistaa ja lappusen tiedot osata ulkoa, myös latinalaiset nimet. Tämä kaikki oli aika työlästä eikä niin hauskaa. Mielenkiinto tuli siitä, että meille opetettiin myös keino tutkia ja tunnistaa ennestään tuntemattomia kasveja. Se perustui ruotsalaisen Linnen kasvien luokitusjärjestelmään. Joskus etsin oppaasta nimeä sellaiselle kasville, jonka hyvin tunsin. Aina en saanut oikeaa tulosta. Silloin piti luottaa itseensä ja ajatella, että on tämä päivänkakkara, vaikka opas toisin ehdottaa. Niistä ajoin olen ollut kasvihassu, keräillyt matkoilta siemeniä ja kysellyt ihmisiltä, että mikä tämä on. Vuosikausia sitten olimme Pentin kanssa lenkillä metsätiellä. Tien laidassa oli korkea pensas, josta ensimmäinen ajatukseni oli, ettei tuommoista olekaan. Se oli pari, kolme metriä korkea, tummarunkoinen ja sillä oli lehdet kuin harmaanvihreät höyhenet. Maanomistaja kertoi, että kyseessä oli hapsuharmaaleppä. Se oli tunnistettu Oulun yliopistoon lähetetystä näytteestä . HAPSUHARMAALEPPÄ Alnus incanax f. angustissima KELLOKANERVA Erica tetralix Aino Kuusisto kertoi, että hänen poikansa oli lukioaikoinaan löytänyt tuntemattoman kasvin. Koulussa se tunnistettiin kellokanervaksi. Se on niin harvinainen, että kolmisenkymmentä vuotta sitten Turun yliopiston opiskelija asusteli Timoniemen koululla viikon, kaksi ja tutki kanervaa. Hän laski kaikki yksilöt ja tuli siihen tulokseen, että kasvi oli äärimmäisen uhanalainen. Myöhemmin se on rauhoitettu. Kuluneena kesänä Helena ja Alpo Haverinen ja minä, Pirkko tarkistimme, miten kellokanerva voi 2000-luvulla. Olimme myöhässä, löysimme ylikukkineita varpuja ja vain muutama, suloinen kukkavarsi siellä täällä. Mutta ylikukkineita oli runsaasti, joten olosuhteet ovat olleet kellokanervalle suotuisat. Kevättalvella hiihtelin ottamaan kuvia Timoniemellä kasvavasta käärmekuusesta. Se ei näyttänyt kovin hyvinvoivalta, toivottavasti kulunut kesä on parantanut sen kasvuolosuhteita. Nettisivut kertovat, että se on harvinainen kuusen muunnos. Sitä tavataan kuitenkin siellä täällä koko maassa. Jatkoa seuraavalla sivulla KÄÄRMEKUUSI Picea abies f.virgata Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI 17 Edelliseltä sivulta Pyöräretkellä äkkäsimme Pentin kanssa keltaisena kukkivan pienen kasvin maantien laidassa. Arvelin ensin, että se olisi kelta-apila, mutta lehdet eivät sopineet apilalle. Naapurin Maijan kanssa tulimme siihen tulokseen, että kyseessä on harjumasmalo. En ole kuitenkaan moneen vuoteen tarkistanut, onko maantien ojien hoito hävittänyt koko kaunottaren. Teksti ja kuvat Pirkko Sakki Pirkon jutusta innostuneena kaivoin kaapin perältä oman 60-luvulla keskikoulussa tekemäni kasviston. Kasveja piti kerätä 90 erilaista. Ne painettiin ja kasvit yleensä laitettiin pienellä teipillä paperille. Itse ompelin kasvit paperiin kiinni ja takapuolella olevan solmun päälle laitoin teipin. Kaikki eivät pitäneet tästä kesähommasta ja niinpä kasveista käytiin kauppaakin. No, opettajat olivat sitten keksineet, että nimilappusen alle paperiin täytyi kirjoittaa oma nimi. Jos käytti toisten kasveja, täytyi ne ainakin irrottaa paperista ja kiinnittää uudelle paperille. Ei ihan ilman hommaa selvinnyt sitten siitäkään. Kasvien kerääminen oli mukavaa, mutta niitten tenttiminen sitten kyllä jännitti. Suomenkieliset nimet ovat onneksi säilyneet muistissa, latinankieliset nimet ovat kyllä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hävinneet aivoista taivaan tuuliin, mutta vähän ”kasvihassu” olen minäkin, kuten Pirkko itseään nimitti. HARJUMASMALO Anthyllis vulneraria ssp. fennica Isäni taisi olla oikein kasvihassujen isä. Hän muisti vielä yli 70vuotiaana kasvien latinankielisiä nimiä tuosta vain. Ja hän oli kerännyt kasviston sammalista vuonna 1940, joka sekin on minulla kaapin perällä tallessa. Teksti ja kuva Helena Haverinen Askartelua on vaatinut tämäkin. Paperiin on tehty reikä, josta liimapaperisuikaleet on taivutettu takapuolelle. Jatkoa sivulta 15 Aili Jussila, Matti Partanen ja Teija Haverinen jatkoivat matkaa koulunpuoleiselle uimarannalle. Alueen ongelmana on ollut roskaantuminen, vaikka roskapönttö on, sekä takan seinämän puhkeaminen. Myös tällä uimarannalla oli siisti pukeutumistila. Koulun ympäristöstä ja latupohjan alkupäästä ja sen lähiympäristöstä löytyi raivattavaa esim. syksyllä 2014 järjestettävälle naisten raivaussahakurssille. Vanhojen, arvokkaiden rakennusten korjaamiseen on mahdollista hakea museovirastolta avustusta. Ely-keskusten avustukset on tarkoitettu esim. katon kunnostamiseen tai hirsirakennuksien pönkitykseen. Kainuun Nuotta tarjoaa työvoimaa erilaisten ympäristö- ja kulttuuriperintökohteiden kunnostukseen ja ylläpitoon. Kyläkävely kiinnosti vain neljää kyläläistä ja kahta kesäasukasta. Teksti ja kuvat Helena Haverinen 18 TIMONIEMEN NETTI ”Syysiltaan soi nyt kielet kitarain…” tumma naisääni lauloi levysoittimen kaiuttimesta suoraan korvaani. Sanoma upposi sieluni sopukoihin korvista varpaisiin ja teki oloni hyvin rauhallisen leppoisaksi. Maata rötkötin kyljelläni Erolassa Teron huoneen lattialla levysoitin edessäni. Soitin oli niin pieni, että levy ulottui soittimen reunojen ulkopuolelle, kun se pyöri uhkaavasti huojuen ja lekkasten, mutta mitä sen väliä kun sulosoinnut virtasivat soittimen kannesta jossa oli kaiutin. Tero oli ostanut sen Lappi -Matilta levyjen kanssa, joita ei ollut kovin monia. Olin ajanut illansuussa töiden jälkeen moottorilla Teron luokse iltaa kuluttamaan, kahvittelemaan ja tarinoimaan, niin kuin melko usein tein. Se oli sellaista rupattelua, jossa ei kovin paljon puhuta ääneen vaan ajatukset tarinoivat keskenään, vain harvakseltaan lauseita sekaan. Oli opittu vuosien aikana tämä tapa sillä tuli kansakoulukin käydä pakerrettua yhtä matkaa ja nyt oltiin jo aikamiehiä. Koulunkin jälkeen monet kerrat metsällä ja kalassa kuljettiin, joskus vähän muuallakin. Ilta oli ehtinyt pimetä ja alkoi olla kotiin lähdön aika. Päässä soi TUTTA JEWIN pehmyt ääni, eikä se hävinnyt minnekkään, vaikka panin lakin painoksi. Ulkona odotti pimeys. Jotenkin tuntui aivan käsittämättömän pimeältä. Taivas oli pilvessä ja joitakin pisaroita tipahteli kasvoille. Varmaan oli mustan kuun aika. En yleensä kuljettanut mukanani sähkölamppua, koska mielestäni yölläkin näki paremmin ilman valoa kunhan silmät tottuivat pimeään. Enkä myöskään halunnut muiden näkevän missä milloinkin kuljen. Ikkunoista heijastui valoa sen verran, että pääsin rantapolun alkuun. Valon vaikutus ei pitkälle riittänyt, jopa saunan tunnistin tuoksun perusteella enempi kuin näkemällä. Polku laskeutui jyrkästi suvannon rantaan missä veneeni oli. Jalkakopelolla etenin hitaasti ja tiesin melko tarkasti kengän alle jäävien kivien muodosta missä kohtaa olin. Polku oli tuttu kymmenistä kulkukerroista, mutta nyt kaipasin lamppua. Miten voi olla näin pimeää, miksi silmät ei ala tottua. Kosken kohina tuntui pimeässä tavallista kovemmalta. Löysin veneen, sen vaalea kylki erottui hieman pimeydestä. Käsikopelolla menin veneeseen ja viskasin siihen tulleen veden pois. Takaisin veneestä rannalle ja työnsin venettä voimakkaasti pukaten kohti kosken virtaa, ettei vene jäisi akanvirran vietäväksi kohti kosken kuohuja. Tunnen kun virta tarttuu veneeseen ja lähtee viemään mukanaan. Kädet löytävät vaihdevivun, ryypyn ja käynnistinkahvan helposti. Moottori herää eloon pienellä nykäisyllä kuten aina, vaihdetta päälle ja pois virran imusta. Nyt alkaa hiipiä pelko, miten selvitä aavalle järvelle, rantoja, veden pintaa, mitään en näe. Suvanto menee, kun suunnistan majakkana toimivan Erolan ikkunasta näkyvän valon mukaan. Arvioin pikkuvirran lähestyvän ja las- Tammikuu 2015 ken moottorin tyhjäkäynnille ja odotan milloin virta imaisee minut kapeasta noin 20 metriä leveästä salmesta ohi Virtalan niemen. Piinaavan ajan kuluttua tunnen että vauhti kiihtyy ja yritän pitää veneen keulaa oikeassa suunnassa. Pahin on edessä, virta vie melkein rantakivikkoa hipoen ja kaartaa vasemmalle. Annan kuitenkin virran kuljettaa venettä ja pidän keulaa hieman vasemmalle, hiki kihoaa otsalle kun ajattelen, että milloin kolisee. Ei kolissut. Vilkaisu taakse ja päättelen ikkunan valosta tulleeni johonkin Heinäsaaren seutuville. Nyt ei ole enää niin kapeaa väylää eikä virtakaan juuri venettä vie. Moottori vetää tyhjäkäynnillä hiljaa eteenpäin. Tuuriin luottaen annan mennä, sillä tässä on parisataa metriä matalaa ja kivikkoista. Rannan puusto on hieman taivasta tummempi, mutta etäisyyttä en pysty arvioimaan. Yhä vain naisen ääni hyväilee korviani. ”…ja kuolleet on jo kukat niittyjen...” On outo-olo, samalla rauhallinen ja pelkäävä. Pelkään milloin potkuri kolahtaa kiveen ja alkaa soutumatka. Monta kertaa näillä main jysähti vene kiville, kun kävimme koulua ja vieläpä samalle kivelle, emme oppineet kunnolla sen paikkaa määrittämään. Erolan ikkunan valon perusteella arvioin tulleeni Koposen puolelle ja kun oikealla puolella tummuus häviää, olen varma, että ohitan Ulkuniemen. Helpotti, olin selvinnyt pahimman taipaleen. Tuntui ihmeeltä, ettei kolissut. Nyt veneen keula kohti Saarelaa tai ainakin niin kuvittelen. Mitään ei näy, vain taivas hieman vaaleampana yläpuolella ja jossakin oikealla tummempaa, mutta en pysty arvioimaan onko sinne sata vai kaksisataa metriä. Viimeinen kiintopiste häviää, kun Ulkuniemen puut peittävät Erolan ikkunasta näkyvän valon. Olin kuin säkissä. En nähnyt mitään, kulkiko vene eteenpäin vai ei. Suunnan luulin olevan oikean. Tuli rauhallinen ja lämmin olo. Vain moottorin hiljainen hurina ja kasvoille harvakseltaan tipahtelevat sadepisarat pitivät seuraa ja sama tumma ääni lauloi korvaani ” … en tietää voi ken ihmeeksi …”. Tuntui kuin irtoaisin tästä maailmasta, ei ollut mitään kiintopistettä mihin ankkuroitua. Olin yhtä koko universumin kanssa, en tuntenut välimatkaa mihinkään. Linnunrata ja tämä Koposen vedenpinta tuntuivat olevan yhtä lähellä, vaikka kumpaistakaan en nähnyt. Tunne oli miellyttävä ja niin voimakas, että selässä kulki kylmiä väreitä. Tunsin onnellisuutta ja epätodellisuutta yhtä aikaa. Olin tässä ja nyt, enkä missään. Toivoin tämän kestävän kauan. Ei huolettanut Kumpulan Kallen koholla oleva muikkuverkkojata, jonka olin nähnyt menomatkalla Oraviniemen kohdalla. Tiesin kohonarujen olevan sen verran pitkiä, ettei potkuri takerru verkkoon ellei satu aivan kohon kohdalle. Tammikuu 2015 TIMONIEMEN NETTI Yksi auto kulki Kekkostietä, koska valot heijastuivat pilvistä, kun se nousi Liminsärkän rinnettä. Valoa tuli sen verran, että näin tummana Varpasaaren hahmon. Kumma, kun valo heijastuu tänne asti vaikka matkaa on Liminsärkälle kolmisen kilometriä. Auto lähtee laskemaan särkältä alas ja minä palaan takaisin pimeään ja luontoäidin kohtuun. Haluaisin tämän kestävän pitkään, mutta vaikka olen ajanut melkein tyhjäkäynnillä koko matkan, niin vene on kulkenut ja huomaan tulleeni Saarelansalmeen, koska vasemmalla Varpasaaren tummuus häviää. Silmät alkavat tottua tai sitten pilvet ohenevat sillä rantojen hahmotus paranee. Saarelansalmesta suunnistan kohti kotirantaa. Arvioin suunnan, nyt eivät rannat olleet lähellä ja odotin milloin alkaisi oman rannan tummuus näkyä. Yritän pitää suunnan samana enkä liikuta moottoria, ettei suuntani muuttuisi. Hiljalleen edessä alkaa pimeys voimistua ja nyt tiedän tulevani rantaan, mutta mihin rantaan? Tulenko omalle rannalle vai olenko kiertänyt järvellä takaisin Saarelan puolelle? Siristelen silmiä, mutta eipä siitä juuri apua ole. Vaisto sanoo rannan lähestyvän ja sammutan 19 moottorin. Kunpa jostakin saisi jonkin kiintokohdan, että tietäisi missä sitä ollaan. Otan melan käteeni ja vetäisen muutaman vedon. Jostakin pimeyden keskeltä silmäni tavoittavat vihdoin jonkun vaaleamman pienen läiskän. Mikähän se on? Annan veneen liukua hiljalleen eteenpäin. Vene törmää rantaan, ei kolise kiville vaan hiekkaa tuntuu ranta olevan. Vaalea läiskä hahmottuu omaksi verkkovajaksi. Olin tullut omaan rantaan. Käsittämätöntä, vain parikymmentä metriä sivuun venetelasta. Tänä iltana on tuurit kohillaan. Koko matka tuntui jotenkin epätodelliselta, pelottavalta ja rauhalliselta, yhtä aikaa. Olisin halunnut sen jatkuvan pitempään, mutta nyt palasin maanpinnalle. Vedin veneen telalle ja tapin auki. Rantatien tunsin niin tarkkaan mäntyjen juurikyhmyjä myöten, ettei minulla ollut vaikeuksia pysyä sillä. Soramontun kohdalla silmäni tavoittivat pirtin ikkunasta tulevan valon. Olipa outo matka. Yhä vain kuului korvissani ” … vois tehdä maailmain…”. Alpo Haverinen ”Timoniemen Netti rävähti auki! Ensin oli ajatus. Kun lapsuusajan kotikylästä Suomen keskeltä tuli vuosien mittaan terveisiä kylälehden muodossa, niin hiipi mieleen, että olisihan meillä Timoniemelläkin aiheita ja poveria lehden synnyttämiseen. Ajatus sitten muhi ja muhi, vuosikausia. Mutta sitä on niin varovainen ideansa kanssa, pitää suunsa kiinni, voisi vaikka joutua toteuttamaan sitä. Mutta sekin riski oli otettava, joten tuli aika siirtyä projektin toiseen vaiheeseen. Ajatuksesta sanaan. Kevään pullistellessa aivosuonia, jaoin ideani Haverisen Helenan kanssa, ja kesän sitä vielä lisää kypsytettyä sain myös Sakin Pirkolta ajatukselle tukea. Alettiin varovaisesti levitellä juttua lähipiireihin, eivätkä ne meitä ihan kylähulluiksi leimanneet. Syksyyn mennessä idea oli jo kasvanut, oli sadonkorjuun aika, kolmas vaihe. Sanasta tekoon. Timoniemen Netin toimitus kokoontui ensimmäiseen työkokoukseensa marraskuun 19. päivänä ja työ pääsi heti hyvään vauhtiin. Nimiehdotus, joka oli Alpon aivojen luomus, sai kaikkien kannatuksen. Toimituksessa ovat mukana: Alpo Haverinen, yhdysmiehemme Kyläyhdistykseen päin, Helena Haverinen, Pirkko Sakki ja Maija Tähkävuori. Lehti tehdään ja jaetaan talkoovoimin, materiaalikustannuksiin saamme tukea Kyläyhdistykseltä. Teemme lehden 3-4 kertaa vuodessa, säännöllisen epäsäännöllisesti”. Näin kirjoitti Maija Tähkävuori joulukuun 1. päivänä 2000 ja tästä kaikki alkoi. Ensimmäisen numeron teimme leikkaa liimaa systeemillä. Lehti ilmestyi 10.12.2000. Seuraavan lehden tekoon saimme Sisko Kosken, joka oli perehtynyt tietokoneen ihmeelliseen maailmaan ja hän taittoi lehden kopiointikuntoon. Lehden kopiointi tapahtui milloin kaupungin kopiokoneella, Kuhmolaisessa, usean vuoden ajan Kuhmon Virtuosin koneella. Kopiointivaroja keräsimme joululehden joulutervehdyksillä, teimme joulumyyjäisiin myytävää, saimme lukijoilta tukimaksuja, joskus saimme koko kopioinnin lahjoituksena, kaupunki on myöntänyt avustusta Timoniemen Netin kuluihin kyläyhdistyksen kautta ja Timoniemen kyläyhdistys on auttanut kopiointikulujen kattamisessa. Muutoinhan lehden teko on toiminut talkoovoimin. Alkuun lehti kopioitiin yleensä mustavalkoisena, joulunumeroihin pyrittiin saamaan kaksi sivua värillisenä. Kopiointimäärä alkoi 150 kappaleesta ja vuonna 2007 se oli jo 270 kappaletta. Vuonna 2004 Pentti Kyllönen Kinnulasta liittyi toimitukseen taittamaan lehteä ja Pentti siirsi ilmestyneen lehden myös Timoniemen kotisivuille. Teija Haverinen keräsi koulun kuulumisia ja Iines Pääkkönen kirjoitti lehteen myös muutaman vuoden ajan. Sisko Koski jätti lehden taittajan työn keväällä 2007 ja Pentti jatkoi sitten siinä hommassa. Myös päätoimittaja vaihtui, kun Maija Tähkävuori ilmoitti lopettavansa lehden päätoimittajana. Teija Haverinen lupautui tehtävään. Ilma Haverinen liittyi myös joukkoomme toimitukseen ja joulukuusta 2008 allekirjoittanut on opetellut taittamisen saloja. Lehden ilmestymiskerrat ovat vähentyneet joko kerran tai kahdesti vuodessa ilmestyväksi. Sivumäärät ovat lisääntyneet 20 24 sivuun. Kopiointi on tapahtunut Kuhmo-talossa ja lehti on tehty kokonaan värillisenä, kopioinnin laatu on ollut todella hyvä. Lehteä on painettu noin 125 kpl, joista muutama on postitettava ja he maksavat lehden. Aikaisempina vuosina toimituksen väki kokoontui lehden nitomistalkoisiin, kun lehden sivut tulivat kopiosta irtonaisina, nykyään tekniikka on kehittynyt niin, että kopiointikone nitoo lehden sivut valmiiksi. Jakeluporukka, johon on koko lehden ilmestymisajan kuulunut Onni Malinen, Alpo Haverinen, Ilma Haverinen, Unto Tähkävuori, nyk. Teija Haverinen, levittelee lehdet sitten postilaatikoihin jakelulistojen mukaan. Koulun sivut ja lasten ja nuorten kirjoitukset ja piirustukset ovat olleet oleellisena osana lehdessä. Tapahtumiakaan ei aina Timoniemellä ole ja muitakin juttuja olemme saaneet vaihtelevalla menestyksellä. 15. vuosi on kulumassa Timoniemen Netin historiassa. Aina lehden ilmestymisen jälkeen tulevaisuus on avoin. Lämmin Kiitos kaikille lehteen kirjoittaneille ja Timoniemen Netin lukijoille ja oikein Hyvää Uutta Vuotta 2015 toivottaa Timoniemen Netin toimitus Helena Haverinen 20 TIMONIEMEN NETTI Tammikuu 2015 Vuosi 2014 on loppumaisillaan ja uusi vuosi on jo oven takana. Itse olen jo vuosikymmeniä asunut muualla, mutta omat vanhempani ovat Timoniemeläisiä olleet jo kauan. Toivon, että voisin tätä kautta välittää lämpimät kiitokseni Timoniemen kyläläisille kuluneen vuoden aikana osoittamastanne huolenpidosta ja huomioimisesta Äitiäni kohtaan, niin Isän sairauden aikana, kuin nytkin, kun Äiti on jäänyt yksin Isän menehdyttyä. Olette tehneet Ainolan lumityöt, kyydinneet Äitiä kauppamatkoille, toimititte jopa keittoa silloin, kun Isä sairasti, en varmasti edes muista kaikkea mitä olette tehneet, mutta tuo kaikki on sellaista, josta haluan omasta ja koko perheemme puolesta sydämessäni kiittää! Me Maijan ja Unton pojat asumme kaikki kaukana Timoniemeltä, ja tunnemme huonoa omatuntoa, kun emme pääse kovinkaan usein Äidin luona käymään, mutta tuntuu todella hyvältä ja mieltä lämmittävältä tietää kuinka hyviä ihmisiä te Timoniemeläiset olette. Kiitos. Heikki Tähkävuori TOIMITUS Päätoimittaja Teija Haverinen 045 1644058 teija.a.haverinen@kuhmo.fi Toimittajat: Alpo Haverinen 0400 399487 Helena Haverinen 040 8655263 athelenahaverinen@gmail.com Ilma Haverinen 040 1905510 Pirkko Sakki 040 7249732 Lehden taitto: Helena ja Alpo Haverinen Kotisivut: Pentti Kyllönen 0400 218854 Www.timoniemi.net KANSIKUVA: TONTTU MENEE SAUNOMAAN Kuhmon Kalevalaiset Naiset ry julistivat joulun alla TONTTUASUKILPAILUN yhdessä paikallislehti Kuhmolaisen ja Tonttukaupunki Kuhmon kanssa. Yleisö äänesti Kuhmolaisessa olevilla lipukkeilla ja kolme parasta asua julkaistiin ja palkittiin TONTTUKAUPUNGIN TOHINOISSA torilla 11.12.2014. Timoniemen Saunatytöt vaatettivat SAUNATONTUN Tonttuasukilpailuun ja Saunatonttu äänestettiin hienosti kolmanneksi. ONNEKSI OLKOON SAUNATYTÖT JA SAUNATONTTU! HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2015 KAIKILLE TIMONIEMEN NETIN LUKIJOILLE !
© Copyright 2024