Tässä - Vasemmistofoorumi
yhteiskunnallinen aikakauslehti #1-2/2015 Väki ja valta PODEMOS TRANSLAKI – KEHOSI EI OLE SINUN DEBATTI: TTIP JA DEMOKRATIA SEKSITYÖNTEKIJÄ VAI PROSTITUOITU? “Demokratiassa ei ole kyse yhteisymmärryksestä, vaan ristiriidasta.” david van reybrouck Peruste on voittoa tavoittele maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Julkaisun voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi. Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Teppo Eskelinen, Jouko Kajano ja, Antti Kurko, Patrizio Lainà, Sakari Laurila, Olivia Maury, Jukka Peltokoski, Johanna Perkiö, Martina Reuter, Riikka Taavetti & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Susanna Salama Yksityiskohta teoksesta “Piękny Koniec Świata” Peruste on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X Osuuskunta Tradeka on tukenut tämän julkaisun tuottamista. 2015 002 pääkirjoitus Kuutti Koski Politiikka ei ole yhteisten asioiden hoitamista VÄKI JA VALTA David Van Reybrouck 006 Demokratiasta 012 Ingrid Van Biezen Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka 018 Henrik Jaakkola Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 030 Riikka Yrttiaho Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli 038 Kasper Kristensen Kansalaisuuden universaali väkivalta 050 Vaula Tuomaala Seksityöntekijä vai prostituoitu? 060 Kristiina Koivunen Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena 066 Olli Koski / Markus Kröger TTIP-sopimus ja demokratia 074 Boaventura de Sousa Santos Podemos-aalto 082 Antonio Negri & Raúl Sánchez Cedillo Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen debatti ALOITE 091 Lauri Finér Aggressiivinen verosuunnittelu laittomaksi 093 Seppo Penttilä Ajankohtainen ja realistinen, mutta jatkoselvityksiä kaipaava aloite KIRJAT 097 103 Ilkka Ruostetsaari: Vallan sisäpiirissä. (Jiri Nieminen) 106 Noam Yuran: What Money Wants. An Economy of Desire. (Petri Huhtanen) 112 Taiteilijan esittely: Susanna Salama Jussi Förbom: Väki, valta ja virasto – Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka. (Elina Vainikainen) 002 PÄÄKIRJOITUS Peruste #1–2 2015 politiikka ei ole yhteisten asioiden hoitamista eskustan puheenjohtajan Juha Sipilän mielestä puolueiden pitäisi ”laittaa yhdessä Suomi Oy kuntoon”. Sipilän slogan pohjaa politiikkakäsitykseen, jota meille toistellaan koulun yhteiskuntaopin tunnilta asti: politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa ymmärtää politiikka. Yhteiskunnassa on aina myös intressiristiriitoja. Oleellista olisikin kysyä, kenen asioita poliitikot ja puolueet ajavat. Politiikan tutkijat Martin Gilens ja Benjamin I. Page julkaisivat viime syksynä paljon keskustelua herättäneen tieteellisen artikkelin ”Testing Theories of American Politics: Elites, Interest Groups, and Average Citizens”. Artikkeli perustui Princetonin ja Northwesternin yliopistojen yhteistyössä toteuttamaan laajaan tutkimukseen. Tutkijat tarkastelivat eri ryhmien kantojen läpimenoa noin 1 800 sisältökysymyksessä, jotka olivat mukana Yhdysvaltain kansallisessa kyselytutkimuksessa vuosina 1981–2002. Tutkimuksen johtopäätös oli, että ihmisten enemmistöllä oli vain vähän tai ei lainkaan valtaa Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä, olivat vallassa sitten demokraatit tai republikaanit. Lähes jokaisessa konkreettisessa päätök- sessä, jossa talouseliitin ja enemmistön preferenssit erosivat, eliitin kannat menivät läpi. Tuloksista nousi kohu. ”Onko Yhdysvallat oligarkia?” The New Yorker kysyi. ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia”, BBC:n otsikko vastasi. Professorit ja politiikan kommentaattorit analysoivat kilpaa tutkimustuloksia. Paul Krugman puolusteli demokraatteja ja koetti perustella, kuinka politiikalla ja äänestämisellä oli yhä väliä. Berkeleyn professori ja Bill Clintonin hallinnon työministeri Robert B. Reich taas esitti, että puolueet olivat muotoutuneet jäsenorganisaatioista varainkeruukoneiksi. ”Ei ihme, että ihmiset ovat kyllästyneitä politiikkaan ja monet jättävät äänestämättä”, hän totesi. Krugmanin Princetonin kollega Dani Rodrik taas pohti, miksi ihmiset äänestävät yhä uudelleen valtaan edustajia, jotka ajavat liike-elämän intressiryhmien etuja. Keskeisimpänä syynä Rodrik piti sitä, että poliitikot hankkivat kaikesta huolimatta kannatuksensa helpoilla täyillä, esimerkiksi nationalistisella identiteettipolitiikalla, joka perustuu pikemmin kulttuurisiin symboleihin kuin todellisiin intressiristiriitoihin. Suomessa ei ole kaiketi toteutettu vastaavaa tutkimushanketta. Yhdysvalto- 003 jen poliittinen järjestelmä ja vaalirahoituslainsäädäntö poikkeavat myös paljon Suomen systeemistä. Jotain tuttua Reichin ja Rodrikin analyyseissä kuitenkin on. Monet ovat Suomessakin kokeneet, että puolueet ajavat nimenomaan eliitin asioita, eikä äänestämisellä ole väliä. Politiikan tutkijat ovat puhuneet demokratiavajeesta ja politiikan kriisistä jo pitkään. Äänestysprosentit ovat laskeneet ja puolueiden jäsenmäärät romahtaneet (ks. Ingrid Van Biezenin artikkeli ilmiöstä Euroopan tasolla). Suomen valtio on pyrkinyt kehittämään ”demokratiainnovaatioita”, mutta laihoin tuloksin (ks. Henrik Jaakkolan artikkeli). Väen ja vallan välillä ammottaa kuilu. Vuoden 2008 vaalirahoituskohu kärjisti entisestään ihmisten kyllästymistä poliittiseen eliittiin. Perussuomalaiset nostivat sen jälkimainingeissa kannatustaan paljolti juuri Rodrikin mainitsemalla nationalistisella identiteettipolitiikalla. Kuten Rodrik huomauttaa, tällainen nostattaa tunteita vähemmistöjä ja ”ulkopuolisia” vastaan. Myös muut puolueet kuin Perussuomalaiset ovat ryhtyneet Suomessa keräämään helppoja pisteitä ulkoisilla uhilla ja kulttuurisilla stereotypioilla. Esimerkiksi faktoihin perustumatonta puhetta maahanmuuttajien sosiaalituista tai ”laiskoista kreikkalaisista” on alkanut kantautua eri suunnilta. Tässä Perusteen tuplanumerossa olemme pyrkineet analysoimaan väen ja vallan välistä kuilua sekä poliittisen järjestelmän ylläpitämää väkivaltaa (ks. esim. Riikka Yrttiahon ja Kasper Kristensenin artikkelit). Teemaosion artikkelit käsittelevät myös muun muassa uudentyyppisiä puolueita ja politiikan- VÄEN JA VALLAN VÄLISEEN KUILUUN PITÄISI VASTATA MUILLA KEINOIN KUIN NATIONALISTISELLA NURKKAKUNTAISUUDELLA. EHKÄ KUILUA VOISI KUROA ESIMERKIKSI SILLÄ, ETTÄ PUOLUEET EIVÄT PEITTELISI RISTIRIITOJA JA SITÄ, KENEN ASIOITA NE AJAVAT. teon tapoja (ks. Boaventura de Sousa Santosin sekä Antonio Negrin ja Raúl Sánchez Cedillon tekstit). Väen ja vallan väliseen kuiluun pitäisi vastata muilla keinoin kuin nationalistisella nurkkakuntaisuudella. Ehkä kuilua voisi kuroa esimerkiksi sillä, että puolueet eivät peittelisi ristiriitoja ja sitä, kenen asioita ne ajavat. Suomi kun ei ole Oy, eivätkä erilaiset keinot sen ”kuntoon laittamiseksi” vaikuta samalla tavalla vaikkapa eri tuloluokkiin, eri tyyppisiin yrityksiin tai eri puolilla maata asuviin ihmisiin. Kuutti Koski Päätoimittaja Ps. Alamme julkaista Vasemmistofoorumin aloitteiden pohjalta kirjoitettuja tekstejä ja niiden kommentaareja Aloiteosiossa. Lue sivulta 91 väitöskirjatutkija Lauri Finérin aloite aggressiivisen verosuunnittelun kitkemiseksi sekä vero-oikeuden professori Seppo Penttilän arvio aloitteesta. 004 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama End is a new beginning. Öljy puulle, 2011. 84x57cm Demokratiasta 005 006 väki ja valta Peruste #1–2 2015 DEMOKRATIASTA david van reybrouck käännös: matias kauppi Alkuperäinen teksti ”On Democracy” on julkaistu Re-Bel Iniativen e-kirjassa ”The Malaise of Electoral Democracy and What to Do About It” (2014), joka on luettavissa osoitteessa http://www.rethinkingbelgium.eu/rebel-initiative-files/ ebooks/ebook-14/Re-Bel-e-book-14.pdf. Käännös on julkaistu Re-Bel Iniativen ja kirjoittajan luvalla. 007 Demokratiasta 1 Demokratian tarkoitus ei ole tehdä ihmisistä onnellisia, vaan opettaa heille kuinka olla onneton. 2 3 Demokratian ei kuulu olla jännittävää, vaan tylsää. Demokratian tarkoitus ei ole ristiriitojen ratkaiseminen, vaan niiden kanssa elämään oppiminen (Luc Huyse). 4 Maailma, jossa ristiriidat jatkuvasti minimoidaan, ei ole demokratia, se on utopia. 5 Maailma, jossa ristiriidat jatkuvasti maksimoidaan, ei ole demokratia, se on hysteria. 6 Maailma, jossa ristiriitoja pidetään toistemme ymmärtämisen pohjana, ruokkii demokratian kulttuuria. 7 8 9 Kaikista poliittisista järjestelmistä demokratia on lähimpänä ristiriitaa. Demokratiassa ei ole kyse yhteisymmärryksestä, vaan ristiriidasta. Maailma, jossa ristiriidat käsitellään ennen kuin ne muuttuvat väkivallaksi kasvattaa demokratian kulttuuria. 10 Maailma, jossa ristiriitoja ei haudata tai tukahduteta on tulossa demokraattisemmaksi. 11 Demokratia on varhainen sato siitä, mikä olisi myöhemmin kasvanut sodaksi. 12 Jotta voisimme pysyä demokraattisina, onnellisuuden tavoittelun tulee kulkea käsi kädessä onnettomuuden hyväksymisen kanssa. 13 Onnellinen se yhteiskunta, jonka jäsenet ovat hieman onnettomia, koska tämä voi viedä demokratiaa syvemmälle. 14 Demokratia on onnettomuuden tasa-arvoista jakoa. Tämä on utooppinen ideaali. Koska sen täysi toteutuminen ei ole mahdollista, se opettaa ihmisiä olemaan kohtuullisen onnellisia kohtuullisen onnettomuutensa kanssa. 15 Demokratia on kansalaisten hallitus (rasti ruutuun) kansalaisille (rasti ruutuun) ja kansalaiset johtavat sitä (kysymysmerkki). 16 17 Yleinen äänioikeus ei oikeuta puhumaan ”kansan hallituksesta”. Vaikka äänioikeus kuului ennen vain aristokratialle, yleinen äänioikeus on vain ”määrällistä demokratisointia”, ei ”laadullista demokratisointia” (Bernard Manin). Ihmisillä on oikeus äänestää, muttei puhua. 18 Ihminen, joka antaa äänensä, antaa sen pois. Tätä kutsutaan delegoinnin periaatteeksi. Ainoa tapa saada tuo ääni takaisin on rangaista ehdokkaita seuraavissa vaaleissa. Vasemmalla: Susanna Salama Magritte’s Rose fell out of the window. Öljy puulle, 2011. 84x57cm. Oikealla: Susanna Salama Random Buddha. Öljy kankaalle, 2014. 60x45 cm 008 Peruste #1–2 2015 Demokratiasta 009 010 Peruste #1–2 2015 Nykyään ihmiset halveksuvat edustajia, mutta palvovat vaaleja. Tämä on virheellistä. Sen sijaan, että olisimme tuohtuneita poliitikoista, meidän pitäisi olla tuohtuneita vaalijärjestelmästä. 19 25 20 Ensimmäistä kertaa edustuksellisten hallitusten historiassa tulevien vaalien paino on tärkeämpi kuin menneiden vaalien paino. Rangaistuksen pelko on kasvanut suuremmaksi kuin delegaation voima. 26 21 Vaalidemokratian teoria: antaa menneisyyden viedä eteenpäin nykyisyyttä (delegaatio). Vaalidemokratian käytäntö: tulevaisuus pidättelee nykyisyyttä (rangaistus). Tämä estää toimimasta. Meitä hallitaan hämärästä tyhjiöstä. Tämä tyhjiö ei ole tulevaisuus, vaan sen pelko. 27 22 29 Vaalit eivät ole vain vanhentunut demokratian väline, niitä ei koskaan ollut tarkoitettukaan demokraattisiksi. Vaalit keksittiin, jotta demokratian vaarasta päästäisiin. Tämä ei ole rienausta, vaan historiaa. 23 Kolmetuhatta vuotta demokraattisia kokeiluja, ja vain kaksisataa vuotta vaaleilla kikkailua. Ja silti me uskomme, että vaalit ovat pyhät. 24 Vaaleissa ei ole mitään pyhää. Vaalit ovat vain menetelmä, aristokraattinen menetelmä, jota on yritetty tehdä viimeisten kahdensadan vuoden ajan demokraattisemmaksi, melko hyvällä menestyksellä. Periaatteessa ”yksi mies, yksi ääni” ei ole mitään pyhää. Se on vain satunnaisesti valikoitunut vastaus merkittävään demokraattiseen kysymykseen – siihen, miten poliittiset mahdollisuudet jaetaan tasaisesti. Jos demokratia on hallintaa keskustelun kautta, vaalidemokratia on melkein mykkä: kansalaiset odottavat, kansalaiset kuuntelevat, kansalaiset äänestävät, kansalaiset odottavat uudestaan. Vaalit ovat vanhentunut jäännös eriarvoisista ajoista maailmassa, joka muuttuu koko ajan yhtenäisemmäksi. 28 Vaalit kerran neljässä vuodessa eivät enää riitä maailmassa, jossa informaatio kulkee nopeasti. Maailmassa, jossa teknologia tuo ihmisille valtaa, kansalaiset eivät halua vain äänestää, vaan myös sanoa mielipiteensä. 30 Kausittaiseen delegaatioon ja rankaisemiseen perustuva demokratia on kovaa vauhtia menettämässä oikeutustaan. 31 Elämme kommunikaatioyhteiskunnassa, jossa on normaalia, että ihmiset haluavat osallistua julkiseen keskusteluun yhteiskunnan tulevaisuudesta. On positiivista, että he haluavat ottaa osaa yhteisiin asioihin ja auttaa kehittämään yhteisöjensä tulevaisuutta. 32 Ihmisillä on oikeus äänestää, nyt he vaativat oikeutta tulla kuulluiksi. 011 Demokratiasta 33 Miten oikeus tulla kuulluksi tulisi järjestää? Meidän täytyy välttää sitä, että vain ihmiset, joilla on rahaa, tutkintoja tai kontakteja tulevat kuulluiksi. Menneisyyden virheitä ei pidä toistaa. Uudesta demokratiasta ei missään tapauksessa pitäisi tulla elitististä demokratiaa. 34 Ihmisillä tulisi olla tasa-arvoinen oikeus tulla kuulluiksi. Paras keino tähän on arvonta, eli satunnainen otanta. 35 Arvonta on menetelmä, jonka avulla saadaan edustava satunnaisotos yhteiskunnasta. 36 Siinä missä vaaleista seuraa edustus ominaisuuksien perusteella, arvonta perustuu yhtäläisyyteen. 37 Molemmilla on puolensa: vaalit voivat taata pätevyyden, arvonta takaa enemmän vapautta. Valitut vaihtuvat jonkin ajan kuluttua, eivätkä heidän päätöksensä vaikuta uudelleenvalintaan. 38 Vaalien kaksi avainsanaa: delegaatio ja rangaistus. Arvonnan kaksi avainsanaa: tasa-arvoisuus ja vaihtuvuus. 39 Jos demokratiassa on kyse poliittisten mahdollisuuksien tasa-arvoisesta jakamisesta, arvonta takaa sen, että jokaisella on sama mahdollisuus tulla valituksi. 40 ”Yksi mies, yksi ääni” muuttuu nyt muotoon ”yksi henkilö, yksi mahdollisuus”. 41 Arvontaa käytetään yleisesti nykydemokratioissa: koko gallupteollisuus perustuu siihen. 42 Mielipidekyselyt mittaavat sitä, mitä ihmiset ajattelevat kun he eivät ajattele. Olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, mitä he ajattelevat kun heille annetaan mahdollisuus ajatella (James Fishkin). 43 Sattumanvaraiselle ihmisryhmälle annetaan mahdollisuus ajatella, kun he voivat keskustella keskenään sekä asiantuntijoiden kanssa. Ajan kuluttua he päätyvät omiin johtopäätöksiinsä. Tämä on osallistuvan deliberatiivisen demokratian ydin. 44 Osallistuvassa deliberatiivisessa demokratiassa ei ole kyse äänestämisestä, vaan keskustelusta. Siinä ei vältellä ristiriitoja, vaan ollaan tekemisissä niiden kanssa. Siinä ei ole kyse samaa mieltä olemisesta vaan erilaisista mielipiteistä. 45 Koska osallistuvassa deliberatiivisessa demokratiassa on kyse sekä onnellisuuden tavoittelusta että onnettomuuden hyväksymisestä, se on kauan kaivattu lisä perinteiseen vaalidemokratiaan. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, arkeologi, kirjailija ja G1000-liikkeen perustaja. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Against Elections sekä Kongo ( julkaistu suomeksi, Siltala). Van Reybrouck hoiti Cleveringa-professuuria Leidenin yliopistossa Hollannissa vuosina 2011-2012. 012 väki ja valta Peruste #1–2 2015 PUOLUEIDEN JÄSENMÄÄRÄT LASKEVAT EUROOPASSA – UUDELLEENARVIOINNIN PAIKKA Puoluejäsenyyksien määrä vaihtelee suuresti Euroopan maissa. Vaihtelusta huolimatta luvut ovat laskussa lähes jokaisessa tutkitussa maassa1. Tämä saattaa kertoa siitä, että puolueiden on aika arvioida uudelleen, mitkä ovat 2000-luvulle sopivat järjestäytymisen muodot. ingrid van biezen käännös: matias kauppi Alkuperäinen teksti ”The decline in party membership across Europe means that political parties need to reconsider how they engage with the electorate” on julkaistu London School of Economics and Political Sciencen (LSE) EUROPP-blogissa 6.5.2013. Se on luettavissa osoitteessa: http://blogs. lse.ac.uk/europpblog/2013/05/06/decline-in-party-membership-europe-ingrid-van-biezen/ 1 Teksti perustuu Ingrid Van Biezenin, Peter Mairin ja Thomas Poguntken tutkimukseen puolueiden jäsenmääristä 27 Euroopan maassa. 013 Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka 000-luvun alussa Euroopan poliittiset puolueet olivat selvästi kadottaneet kyvyn osallistaa kansalaisia niin kuin ennen. Harva indikaattori osoittaa eurooppalaisessa politiikassa niin selvää suuntaa alaspäin kuin puolueiden jäsenmäärät. Kuvio 1 kertoo puolueisiin kuuluvien äänestysikäisten määrän 27 eurooppalaisessa demokratiassa. Keskimäärin vain 4,7 prosenttia äänioikeutetuista kuuluu johonkin poliittiseen puolueeseen. Maiden välillä on tietenkin suuriakin eroja. HARVA INDIKAATTORI OSOITTAA EUROOPPALAISESSA POLITIIKASSA NIIN SELVÄÄ SUUNTAA ALASPÄIN KUIN PUOLUEIDEN JÄSENMÄÄRÄT. Itävallassa ja Kyproksella prosenttiosuus on suurin, niissä noin 17 prosenttia äänestäjäkunnasta kuuluu yhä johonkin puolueeseen. Toisessa päässä taulukkoa ovat Latvia ja Puola, joissa puolueisiin kuuluu alle prosentti äänioikeutetuista. kuvio 1: puolueisiin kuuluvien ihmisten määrä prosentteina äänestäjäkunnasta2 2 Luvut Latviasta ovat vuodelta 2004, muiden maiden osalta vuosilta 2007-2009. Tarkempia tietoja: Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012). 014 Peruste #1–2 2015 Itä-Euroopan maiden osalta luvut ovat huomattavasti alhaisemmat kuin muualla Euroopassa Lähes kaikissa entisissä kommunistisissa maissa prosenttiosuudet ovat alle Euroopan keskitason – entisissä kommunistimaissa puolueiden jäsenten osuus äänestäjäkunnasta on vain puolet siitä mitä muualla Euroopassa. Nämä demokratiat ovat suhteellisen uusia ja perinteisiä yhteiskunnallisia jakoja ei voi selkeästi havaita. Suurin osa poliittisista puolueista perustettiin olosuhteissa, joissa puolueet pääsivät käsiksi moderneihin kommunikaatiovälineisiin ja avokätisiin valtionavustuksiin heti perustamisvaiheessa. Tämä on selvästi heikentänyt intoa järjestäytyä suurten massojen poliittisiksi organisaatioiksi myös pitkällä aikavälillä. Puoluejäsenyyksien määrän lasku, joka alkoi viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä, jatkuu selvästi tänäkin päivänä. Kuviosta 2 käy ilmi, että niin absoluuttiset kuin suhteellisetkin jäsenmäärät ovat romahtaneet lähes kaikkialla. Suurimmassa osassa vanhoista demokratioista lasku on ollut huomattava. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Italiassa puolueet ovat kussakin maassa menettäneet miljoonasta puoleentoista miljoonaan jäsentä viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, mikä vastaa noin yhdestä kahteen kolmasosaa aiemmasta jäsenkunnasta. Myös Pohjoismaissa puolueet ovat menettäneet noin 50-60 prosenttia jäsenistään. Muissa maissa jäsenkato on ollut lievempi, mutta kaikissa vanhoissa demokratioissa luvut ovat pienentyneet ainakin 25 prosenttia. Keskimäärin jäsenmäärät ovat lähes puolittuneet vuoteen 1980 verrattuna. kuvio 2: puolueiden jäsenmäärän muutos suhteessa äänestäjäkuntaan 1990-luvun lopusta3 2 1 0 -1 -2 -3 3 Tarkempia tietoja: Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012). Viro Italia Espanja Ranska Puola Hollanti Itävalta Kreikka Unkari Portugali Saksa Bulgaria Iso-Britannia Belgia Tanska Irlanti Tšekki Suomi Ruotsi Sveitsi Norja Slovakia Slovenia -4 Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka ON TÄRKEÄÄ KYSYÄ, ONKO PUOLUEEN JÄSENYYS MUUTTUNUT PROFIILILTAAN JA TYÖNKUVALTAAN NIIN, ETTÄ PUOLUEET EIVÄT ENÄÄ OLE YHTÄ TÄRKEÄ OSA KANSALAISYHTEISKUNTAA KUIN ENNEN. VOI OLLA, ETTÄ NYKYÄÄN PUOLUEIDEN JÄSENISTÄ ON TULLUT VAIN POLIITTISEN LUOKAN ULOMPI KEHÄ. On mielenkiintoista, että vanhat demokratiat ja ”uudet demokratiat” eivät näytä tässä juurikaan eroavan. Myös Itä-Euroopan entisissä kommunistisissa maissa puolueiden jäsenistä on hävinnyt merkittävä osa. Useimmat puolueet näissä uusissa demokratioissa yrittävät vain vakiinnuttaa asemaansa poliittisella kentällä, vahvistamisesta ei kannata edes puhua. Itse asiassa Itä-Euroopan puolueiden jäsenmäärä on suuremmassa laskussa kuin lännessä. Se, että puolueiden jäsenluvut ovat laskeneet myös myöhemmin kuin vain demokraattisten vallankumousten jälkeen, romuttaa olettamuksen, että poliittisiin puolueisiin kuulumattomien suuri määrä olisi vain merkki järjestelmän uutuudesta. Vain Etelä-Euroopasta löytyy poikkeuksia puolueiden jäsenmäärän laskusuuntaukseen: Espanja on ainoa (uusi) demokratia, jossa puolueiden jäsenmäärä on noussut lähes koko ajan demokratiaan siirtymisestä lähtien. Joka tapauksessa myös Espanjassa puolueiden jäsenmäärä on suhteellisen matala, ja se jää alle Euroopan keskitason. Kehityssuunnasta voi päätellä, että puoluejäsenyyden luonne ja merkitys ovat muuttuneet perinpohjaisesti. Puolueiden jäsenmäärä vähenee joka hetki, ja puolueiden jäsenet edustavat laajempaa äänestäjäkuntaa yhä vähemmän niin yhteiskunnallisesti, ammatillisesti kuin ideologisestikin. Julkisella sektorilla työskentelevät ovat useammin puolueiden jäseniä kuin muut. On tärkeää kysyä, onko puolueen jäsenyys muuttunut profiililtaan ja työnkuvaltaan niin, että puolueet eivät enää ole yhtä tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa kuin ennen. Voi olla, että nykyään puolueiden jäsenistä on tullut vain poliittisen luokan ulompi kehä. Ihmisten taustaa, koulutusta tai ammattia tarkasteltaessa puolueisiin kuuluvilla ihmisillä saattaa olla enemmän tekemistä puoluetoimiston tai jopa puolueen virkamiesten ja edustajien kuin perinteisen ruohonjuuritason puoluetoiminnan kanssa. Tämä kertoisi siitä, että poliittisten puolueiden yhteiskunnalliset juuret – jos niitä ylipäänsä on – löytyvät puolueorganisaatioiden ulkopuolelta, ja ne muodostuvat löyhästi yhtenäisestä joukosta jäseniä ja kannattajia. Siitä huolimatta, että jotkut puolueet ovat pysyneet vahvasti sidoksissa jäsen- 015 016 Peruste #1–2 2015 järjestöihinsä ja pyrkivät pitämään jäsenensä kiinni päätöksenteossa, suuri osa puolueista on suhteellisen välinpitämättömiä jäsenmääränsä murenemisesta. Jopa ne prosessit, joita ennen hallitsi puolueiden ydinjoukko, kuten ehdokkaiden tai johtajien valitseminen, ovat enenevässä määrin avoimia kannattajille, jotka eivät ole puolueen muodollisia jäseniä. Tämän lisäksi politiikan kentälle on muodostumassa vaihtoehtoisia järjestäytymisen muotoja, kuten vaikka Beppe Grillon ryhmittymä Cinque Stelle, joka turvautuu sosiaaliseen mediaan sekä tapaamisiin ja tähtää kansalaisten yhteiseen järjestäytymiseen sekä demokraattiseen osallistamiseen. Toiset puolueet, kuten Geert Wildersin Vapauspuolue Hollannissa, hylkäävät koko jäsenjärjestelmän ja tähtäävät yleisöön ammattimaisten ja modernien mainoskampanjoiden avulla. Puolueiden jäsenmäärä on pudonnut nyky-Euroopan demokratioissa niin alhaiselle tasolle, että siitä ei voi enää päätellä niiden yhteiskunnallista kapasiteettia. Tämä tietenkin johtaa siihen, että kyseenalaistamme puolueiden merkityksen yhdistävänä tekijänä ihmisten 017 Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa – uudelleenarvioinnin paikka Vasemmalla: Susanna Salama Kolme kuuta (1). Öljy kankaalle, 2014. 55.46 cm. ja hallinnon välillä, varsinkin kun myös perinteiset puolueisiin kytköksissä olevat organisaatiot – ammattiliitot ja perinteiset kirkot – kärsivät ennennäkemättömästä jäsenkadosta. Vaikka poliittisten puolueiden edustajat ovat yhä enemmistössä eurooppalaisissa vaaleissa ja instituutioissa, näyttää siltä, että ne ovat luopuneet pyrkimyksestä olla enemmistön liikkeitä. Nykyi- Ylhäällä: Susanna Salama Kolme kuuta (2). Öljy kankaalle, 2014 50 x 75 cm sen kriisin ja poliitikkojen ja puolueiden luottamusvajeen keskellä olisi ehkä paikallaan miettiä, minkälaiset poliittisen järjestäytymisen muodot voisivat olla mielekkäitä 2000-luvun edustuksellisessa demokratiassa. Kirjoittaja on vertailevan politiikan tutkimuksen professori Leidenin yliopistossa Hollannissa. lähteet: ✕✕ Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012) ”Going going... gone? The Decline of Party Membership in Contemporary Europe”. European Journal of Political Research, 51 (1): 24-56. 018 väki ja valta Peruste #1–2 2015 TAANTUVA VAI EDISTYVÄ DEMOKRATIA? VALTIOLLISEN DEMOKRATIAPOLITIIKAN SUUNTAVIIVOJA Suomen valtion demokratiapolitiikka on pyrkinyt selättämään demokratian kriisin kansalaisten poliittista osallistumista lisäämällä. Se ei ole kuitenkaan kyennyt aidosti vahvistamaan demokratiaa ja osallistumismahdollisuuksia. Demokratiapolitiikka on nykyisellään ennemminkin hallitsevien valtasuhteiden ja edustuksellisen järjestelmän legitimoimista kuin demokratian laajentamista kansalaisille. Jos hallitus haluaisi oikeasti laajentaa demokratiaa, se ottaisi käyttöön institutionalisoituja suoran demokratian muotoja. henrik jaakkola Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja emokratia on ollut pitkään yhteiskunnallisen päätöksenteon ehdoton ihanne ja normi. Käsitteenä se ei ole aivan yksiselitteisesti määriteltävissä, vaan kansanvallan ajatusta sovelletaan eri yhteyksissä hyvin erilaisilla tavoilla. Politiikan tutkijat ovat 1990-luvulta lähtien puhuneet deliberatiivisesta käänteestä. Tällä tarkoitetaan muutosta demokratian ihanteessa, minkä seurauksena kansalaisten osallistumista päätöksentekoon myös vaalien ulkopuolella pidetään vallitsevan politiikan legitimiteetin kannalta välttämättömänä. Deliberatiivisen demokratian keskeinen idea on keskustelulle ja harkinnalle perustuva julkinen päätöksenteko, jossa kaikkien päätöksenteon vaikutuspiirissä olevien ihmisten näkökulmat on huomioitu. Deliberatiivinen käänne on vaikuttanut merkittävästi Suomen viralliseen demokratiapolitiikkaan, toisin sanoen demokratian kehittämiseen tähtääviin valtiollisiin toimenpiteisiin. Toiminnan takana on huoli edustuksellisen demokratian nykytilasta. Kehitystä, jossa äänestysprosentit laskevat, puolueiden jäsenmäärät kutistuvat sekä kansa ja eliitti etääntyvät toisistaan, nimitetään demokratiavajeeksi tai demokratian kriisiksi. Demokratiapolitiikan tulisi parantaa tilannetta lisäämällä kansalaisten poliittista osallistumista. Todellisuus antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan nykyisen demokratiapolitiikan vaikutuksista. Useat politiikan tutkijat ovat esittäneet, että demokrati- an kehittämiseksi tarkoitetut hallinnolliset ja poliittiset toimet eivät ole juurikaan edistäneet demokratiapolitiikan julkilausuttuja tavoitteita (Juujärvi 2011, Setälä 2014, Korvela 2012). Demokratiapolitiikka voisi potentiaalisesti olla edistyksellistä, mutta se voi myös vähentää kansalaisten poliittista osallistumista. demokratiavaje Politiikan, talouden ja kansalaisyhteiskunnan rakenteelliset muutokset ovat aiheuttaneet institutionaalista epävarmuutta edustuksellisissa demokratioissa. Valtioneuvosto pitää suomalaisen demokratian suurimpina haasteina äänestysaktiivisuuden laskemista, yhteiskunnallisesti suuntautuneiden järjestöjen hiipumista ja poliittisen osallistumisen eriarvoistumista (Valtioneuvosto 2014, 9). Kärjistyessään demokratiavaje saattaa muodostaa uhan paitsi päätöksenteon demokraattisuudelle, myös yhteiskuntarauhalle (Juujärvi 2011, 79, 10). Ilmiö liittyy depolitisaation kehitykseen. Yhä useammin päätökset tehdään perinteisen politiikan ulottumattomissa esimerkiksi Euroopan Unionin instituutioiden kaltaisissa ylikansallisissa rakenteissa. Kansainvälisten yhteenliittymien päätöksenteossa toteutuu vain harvoin demokraattisen tilivelvollisuuden periaate. (Setälä 2014, 281.) Myös osittain teknologisesta kehityksestä johtuva päätöksenteon monimutkaistuminen on johtanut käytännössä poliittisen vallan siirtymiseen vaaleilla 019 020 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama Past, present, future. Öljy pahville, 2009. 80x100 cm. valituilta edustajilta virkamiehille sekä heitä avustaville asiantuntijoille. Kansalaismielipidettä saatetaan pitää ”alikehittyneenä” tai ”olemattomana” teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä. Tämä koskee myös kansanedustajia, joilla saattaa olla hyvinkin puutteelliset valmiudet päätöksentekoon teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä. (Setälä 2014, 280.) Nämä hallinnon muutokset ovat hei- kentäneet päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja päätöksentekijöiden tilivelvollisuutta sekä eriyttäneet kansalaisia ja poliitikkoja toisistaan. Ylikansallisessa päätöksenteossa vaadittava monitasoinen hallinto toteuttaa parlamentaarista tilivelvollisuutta ainoastaan epäsuorasti. (Setälä 2014, 282.) Demokratiapolitiikka on nähty keinona vastata demokratian ja sen legitimiteetin ongelmiin. Sitä onkin tarkas- Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja teltava kriittisesti siitä näkökulmasta, toteuttaako se tarkoitustaan eli demokratiavajeen vähentämistä. demokratiapolitiikka Kansalaisosallistumisen vahvistaminen alkoi Suomessa 1990-luvulla yksittäisillä hankkeilla. 2000-luvun alussa se liittyi laajaan keskushallinnon uudistukseen: Vanhasen ensimmäisen hallituksen kaudella 2003–2007 se vakiintui ”tärkeäksi poikkihallinnolliseksi toimintatavaksi”. Suomessa on 2000-luvulla tuotettu useita demokratiapoliittisia selvityksiä. Valtioneuvoston tuoreimman selonteon (2014) lähtökohtina olivat vuosina 2003–2007 toteutettu kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma ja valtioneuvoston periaatepäätökset kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksistä (2007) sekä demokratian edistämisestä Suomessa (2010). Useissa muissakin maissa on käynnistetty vastaavia hallinnollisia uudistusprosesseja ja politiikkaohjelmia vastauksena demokratian kriisiin (Valtioneuvosto 2014, 14–15; Juujärvi 2011, 1). Vuoden 2011 Kataisen hallitus ilmoitti ohjelmassaan pyrkivänsä demokratian kehittämiseen muun muassa demokratiakasvatuksella, kansalaisyhteiskunnan kehityksen seurannalla ja kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n toiminnan vakiinnuttamisella. Hallituksen tavoitteena oli hallitusohjelman mukaan myöskin ”edistää uudenlaisten osallistumismuotojen, kuten neuvoa-antavien kansalaispaneelien sekä muun osallistavan demokratian välineiden kehittämistä.” (Valtioneuvosto 2014, 10, 15.) YKSI TÄRKEIMMISTÄ JA KONKREETTISIMMISTA DEMOKRATIAPOLITIIKAN SEURAUKSISTA ON VUONNA 2012 VOIMAAN TULLUT KANSALAISALOITELAKI. KANSALAISALOITTEIDEN POHJALTA KÄYTÄVÄT KAMPANJAT TOTEUTTAVAT SELVÄSTI DELIBERATIIVISEN DEMOKRATIAN IHANNETTA JULKISESTA KESKUSTELUSTA. Edellä kuvattuihin uudistuksiin ja kehitysideoihin viitataan usein demokraattisina innovaatioina. Demokraattisiksi innovaatioiksi määritellään sellaiset instituutiot, joiden tarkoituksena on lisätä tai syventää kansalaisten osallistumista politiikkaan. Ajatuksena on perinteisen edustuksellisen demokratian täydentäminen. (Setälä 2013, 16.) Innovaatioretoriikka on läsnä jo valtiollisen demokratiapolitiikan itsemäärittelyssä, jossa tavoitteeksi on asetettu nimenomaan sellaisten erilaisten demokratiaa parantavien innovaatioiden kehittäminen, jotka voisivat kehittää demokratian toimivuutta ”oman aikamme vaatimuksia vastaavalle tasolle” (Valtioneuvosto 2014, 14.) Yksi tärkeimmistä ja konkreettisimmista demokratiapolitiikan seurauksista on vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki. Kansalaisaloitteiden pohjalta käytävät kampanjat toteuttavat selvästi deliberatiivisen demokratian ihannetta julkisesta keskustelusta. Monella tapaa kansalaisaloitteissa toteutuu myös osallistuvan demokratian aja- 021 022 Peruste #1–2 2015 KANSALAISALOITTEEN SUHDE DEMOKRATIAN LAAJENTAMISEEN EI OLE KUITENKAAN YKSISELITTEINEN. KANSALAISALOITE MAHDOLLISTAA VAATIMUSTEN JA TOIVEIDEN VÄLITTÄMISEN KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA NIIDEN KÄSITTELYÄ JA PÄÄTÖKSENTEKOON SOVELTAMISTA EI MÄÄRITELLÄ LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ. tus kansalaisista aktiivisina poliittisen agendan määrittelijöinä. Merkittävimmät kansalaisaloitteet painostavat poliitikkoja ja puolueita ottamaan kantaa. Ne myös mahdollistavat kansalaisille asiakysymysten nostamisen politiikan esityslistalle. Kansalaisaloitteen suhde demokratian laajentamiseen ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Kansalaisaloite mahdollistaa vaatimusten ja toiveiden välittämisen kansanedustajille, mutta niiden käsittelyä ja päätöksentekoon soveltamista ei määritellä lainsäädännössä (Kansalaisaloitelaki, 12/2012). Eduskunnalla ei näin ollen ole laillista velvollisuutta käsitellä yhtäkään kansalaisaloitetta suuressa salissa ja sillä on periaatteessa mahdollisuus valikoida käsiteltäviksi ne aloitteet, jotka kansanedustajat kokevat mielekkäiksi. Kansalaisaloite saattaa avata poliittisen lukon ja mahdollistaa sellaisten lakien läpimenon, joiden säätämisen poliittisten ryhmien väliset sopimukset ovat aikaisemmin estäneet. Todiste tästä on tasa-arvoista avioliittolakia esittä- neen kansalaisaloitteen läpimeno vuonna 2014. Tälläkin lainmuutoksella oli kuitenkin kansanedustajien tuki takanaan jo ennen kansalaisaloitteen syntymistä. Kansalaisaloite, joka on selvästi hallitusohjelman vastainen, ei käytännössä etene päätöksenteossa. Valtioneuvoston selonteon mukaan tämän kaltaisissa tilanteissa ”kansalaisosallistuminen uusilla osallistumisareenoilla ei ole vaikuttavaa, minkä seurauksena uuden osallistumisareenan käyttö voi entisestään lisätä kansalaisten tyytymättömyyttä demokratian toimivuutta ja poliittisia päätöksentekijöitä kohtaan” (Valtioneuvosto 2014, 21). Demokratiapolitiikassa keskeisintä on kansalaisosallistumisen todellinen vaikutus päätöksentekoon. Vaikutusten arviointia tulee lähestyä tarkastelemalla, mihin päätöksenteon vaiheeseen ne kohdistuvat. Demokraattisia innovaatioita voidaan käyttää päätöksenteon esityslistan eli agendan määrittelyssä, päätöksentekoon liittyvien näkökulmien Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja esilletuomisessa ja niistä käytävässä keskustelussa sekä lopulta itse päätöksenteossa. Kansalaisaloitteet ovat Suomessa tällä hetkellä väline, jolla kansalaiset voivat vaikuttaa poliittiseen esityslistaan, mutta eivät varsinaiseen päätöksentekoon. demokratiapolitiikan kritiikki Kriittisen arvion mukaan deliberatiivinen demokratia on omaksuttu suomalaiseen demokratiapolitiikkaan käsitteenä vailla sisältöä. Valtion näkökulmasta demokratiapolitiikka on edustuksellisen järjestelmän mahdollinen täydentäjä, jonka avulla nykyisen hallinnon oikeutus ja hyväksyttävyys voidaan turvata. Vaikka deliberatiivisen demokratian keskeiset periaatteet näkyvät demokratiapolitiikassa, eivät ne ole kriitikoiden mukaan johtaneet juurikaan uudistuksiin. (Juujärvi 2011.) Kansalaisaloitelaki on merkki valtiollisen demokratiapolitiikan kehityksestä, mutta kritiikin ydin on pysynyt ajankohtaisena. Parhaimmillaan demokraattisen deliberaation menetelmät kehittävät ja luovat keskustelua ja harkintaan perustuvaa osallistumista. Niihin osallistuvien kansalaisten poliittinen ymmärrys kehittyy, mutta laajempaan yleisöön tuo kehitys ei heijastu. ”Osallisuutta lisäävät” uudet menettelyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta ne eivät ole vaikuttavia. Deliberatiivisten kansalaisfoorumien tuottamat ohjeistukset ohitetaan vähin äänin eivätkä ne ole lähes koskaan osa virallista päätöksentekoprosessia (Setälä 2014, 290). Tulkintani on, että deliberatiivisen demokratian menetelmät vastaavat pitkälti olemattomaan ongelmaan. Kansa- laisten yksisuuntaisen kuulemisen vähyys ei todennäköisesti ole ongelma. Sen sijaan järjestelmässämme korostuu kansalaisten poliittisten vaatimusten kuuntelemisen ja toteuttamisen eli politiikan responsiivisuuden vähäisyys. Pelkkä korvien avaaminen ei tee politiikasta responsiivista, jos teot puuttuvat (Juujärvi 2011, 80). Nykyisen demokratiapolitiikan keinot vastaavat demokratiavajeeseen tyypillisesti ainoastaan sellaisin tavoin ja päämäärin, jotka varsinaiset päätöksentekijät voivat hyväksyä (Setälä 2014, 291). Demokraattisten innovaatioiden käyttö on ollut satunnaista ja ylhäältä alaspäin johdettua, eikä kansalaislähtöistä ja kansalaisyhteiskuntaa tukevaa (Setälä 2014, 290). Nykyisellään valtiovalta asettaa kansalaiset ikään kuin konsultin rooliin aktiivisen kansalaisosallistumisen mahdollistamisen sijaan. Demokratiapolitiikan perimmäinen ongelma onkin, että siinä on kyse osallistamisesta, ei osallistumisesta: kansalaiset osallistuvat silloin kun hallinto haluaa heidän osallistuvan. Demokratiasta tulee tämän seurauksena kansalaisten omaehtoisen toiminnan sijaan epäpoliittinen hallinnon osa-alue, jota monitoroidaan ja mitataan hallinnon tarpeisiin. Carolyn Hendriks puhuu ”demokraattisesta sopasta”: samalla kun vaaleilla valittujen edustajien rooli kutistuu, joudutaan kehittämään uusia keinoja päätöksenteon legitimoimiseksi (Setälä 2014, 281). Depolitisaatio heikentää kansalaisten motivaatiota ja kykyä osallistua politiikkaan, mikä johtaa negatiiviseen kierteeseen: päätöksentekijät voivat perustella epädemokraattista kehitystä kansalaisten heikentyneellä 023 024 Peruste #1–2 2015 poliittisella ymmärryksellä, mikä taas entisestään ruokkii juuri kyseistä kehitystä. Demokratiapoliittiset toimet, esimerkiksi deliberatiiviset kansalaisfoorumit, voivat olla yksi elementti tässä demokraattisessa sopassa. Niiden roolia voisi kuvata seuraavasti: 1) Uuden verkostomaisen hallinnan muodot lisäävät tarvetta demokratialle ja avoimuudelle. 2) Päätöksentekijät vastaavat tarpeeseen deliberatiivisilla kansalaisfoorumeilla. 3) Kansalaisfoorumeita ei kytketä poliittiseen järjestelmään, mutta ne legitimoivat silti harjoitettua politiikkaa. 4) Uudistuneen legitimiteetin seurauksena depolitisaatioon johtavat uuden verkostomaisen hallinnan muodot eivät joudu kyseenalaistetuksi ja kasvattavat edelleen demokratian ja avoimuuden tarvetta. Demokratiapolitiikan todellisena tarkoituksena voikin nähdä demokratian syventämisen sijaan vallitsevien valtasuhteiden ja nykyisen edustuksellisen demokratian legitimiteetin vahvistamisen. Paul-Erik Korvela kirjoittaa: ”Kyynikko voisi myös väittää, että [demokratiapoliittisten] hankkeiden taustalla ei ole niinkään aito huoli kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisesta vaan pikemminkin kyse on legitimiteetin tuottamisesta hallinnolle. Susanna Salama The Blues Monkey. Diptyykki. Öljy kankaalle 2007. 2x 140x55 cm. Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja Alati alenevat äänestysprosentit laskevat hallinnon legitimiteettiä, joten hallinto kehittelee uusia tapoja osallistaa ihmisiä nostaakseen järjestelmän legitimiteettiä. Tässä katsannossa uusien osallistumistapojen nousun voisi liittää mm. globalisaation mukanaan tuomaan demokraattisten hallitusten lisääntyvään impotenssiin ja sen aiheuttamaan mahdolliseen legitimiteettikriisiin, jota monet tutkijat ovat povanneet.” (Korvela 2012.) Demokratiapolitiikka näyttäytyy siis useille sitä tutkineille pikemminkin keinona pönkittää nykyisiä valtarakenteita kuin luoda uutta, kattavampaa demokratiaa kansalaisia varten. Julkilausuttujen tavoitteiden ja toteutettujen toimenpiteiden välillä on merkittävä ristiriita. Pahimmillaan toimenpiteet johtavat demokraattisten instituutioiden heikkenemiseen sekä kasvattavat kansalaisten ja päätöksentekijöiden välistä kuilua. Seuraavassa luvussa esitän näkemykseni siitä, miten pystyttäisiin luomaan tarkoituksenmukaisempaa valtiollista demokratiapolitiikkaa. osallistuvan demokratian yhteiskunta: demokratiapolitiikan potentiaali Jos demokratiapolitiikan halutaan olevan tarkoituksensa mukaista, on edellä esitelty kritiikki huomioitava. Demokratiavajeeseen tarkoituksenmukaisesti vastaavan toiminnan tähtäimessä on oltava osallistuvan demokratian yhteiskunta. Demokratiapolitiikan tulisi toteuttaa deliberatiivisen ja osallistuvan demokratian tavoitteita konkreettisesti eikä pelkästään retorisella tai idealisti- 025 026 Peruste #1–2 2015 SUORA DEMOKRATIA EI NYKYÄÄNKÄÄN OLE EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN VASTAKOHTA, VAAN SAATTAA OLLA DEMOKRAATTISEN EDUSTUKSEN TOIMIVUUDEN EDELLYTYS. EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN PERUSAJATUS ON, ETTÄ KANSALAISET DELEGOIVAT PÄÄTÖSVALTAANSA KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA SÄILYTTÄVÄT MAHDOLLISUUTENSA VALVOA NÄIDEN TOIMIA JA TARVITTAESSA VAIKUTTAA NIIHIN. sella tasolla. On luovuttava satunnaisiin kokeiluihin ja pilotteihin perustuvasta hallinnoinnista ja ryhdyttävä aidosti uudistamaan instituutioita ja tarjoamaan pysyviä osallistumisen mahdollisuuksia. Uusi verkostomainen hallinta haastaa demokratian kentän kokonaisuudessaan – siksi edustuksellista demokratiaa on avattava, jotta vaalidemokratiassa toteutuisi poliittisen tilivelvollisuuden periaate. Osallistuvan demokratian yhteiskunnassa avoin poliittinen deliberaatio on elimellinen osa yhteiskunnallista päätöksentekoa ja parhaimmillaan se yhdistää edustuksellisen, suoran ja deliberatiivisen demokratian. Demokratiapolitiikka on puutteistaan huolimatta tuottanut merkittävän uudistuksen: valtiollisen kansalaisaloitteen. Sen voidaan nähdä edustavan sekä osallistuvaa että deliberatiivista demokratiaa, mutta työkalu ei ole vielä valmis. Kansalaisaloite nykyisessä muodossaan kärsii velvoittamattomuudesta ja heikosta institutionalisoinnista. Mikäli kansalaisaloitteesta ei saada vaikuttavampaa, saattaa koko ajatus kansalaisten osallistamisesta kansalaisaloitteilla kääntyä itseään vastaan (Valtioneuvosto 2014, 21). Paras ratkaisu kansalaisten aidon osallistumisen takaamiseksi poliittises- sa päätöksenteossa olisikin nähdäkseni perinteisen suoran demokratian käyttöönottaminen. Tämä tarkoittaisi ennen kaikkea kansalaisaloitteiden pohjalta järjestettäviä sitovia kansanäänestyksiä. Suora demokratia ei ole ”uutta demokratiaa” tai demokratiainnovaatio. Suomessa suoraa demokratiaa ovat vaatineet esimerkiksi sosialidemokraatit Forssan ohjelmassa vuonna 1903. 1900-luvun alun sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle suora demokratia oli osa laajempaa kansalaisoikeuskamppailua, johon perustui myös vaatimus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Suora demokratia ei nykyäänkään ole edustuksellisen demokratian vastakohta, vaan saattaa olla demokraattisen edustuksen toimivuuden edellytys. Edustuksellisen demokratian perusajatus on, että kansalaiset delegoivat päätösvaltaansa kansanedustajille, mutta säilyttävät mahdollisuutensa valvoa näiden toimia ja tarvittaessa vaikuttaa niihin. Voidaan perustellusti epäillä, että nyky-yhteiskunnassa päätöksentekovallan delegointi on mennyt liian pitkälle. Kansanäänestykset palauttaisivat responsiivisuuden demokraattiseen politiikkaan varmistaen kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa edustajiensa toimintaan. Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja Mahdollisuus edustajien poliittisia päätöksiä kumoaviin kansanäänestyksiin (niin sanotut hylkäävät äänestykset tai kansalaispäätökset) lisää päätöksenteon konsensuaalisuutta ja mahdollisesti myös deliberaatiota edustuksellisilla foorumeilla, sillä päätöksentekijät haluavat välttää nämä äänestykset ja huomioivat siksi paremmin kansalaisten näkemykset. Kansanäänestykset kannustaisivat edustajia perustelemaan omat päätöksensä julkisesti saadakseen näkemyksensä läpi. Kun deliberatiiviset kansalaisfoorumit yhdistetään rutiininomaisesti kansanäänestyksiin, ne tarjoavat äänestäjille mahdollisuuden ehdotusten puolesta ja vastaan esitettyjen argumenttien puntaroimiselle. Tämä vähentäisi poliittisen ristiriidan luonnetta pelkästään hallituksen ja opposition välisenä kiistelynä. (Setälä 2014, 299.) Demokratiapolitiikan on palveltava tarkoitustaan. Jos ongelmana on kansalaisten heikko kiinnittyminen poliittiseen järjestelmään ja demokraattisen päätöksenteon heikkenevä legitimiteetti, on syytä pohtia nimenomaan tapoja kiinnittää kansalaiset vahvemmin poliittiseen järjestelmään. Nykyisellään demokratiapolitiikka pyrkii kiertämään ongelman luomalla legitimiteettiä katteettomalla lupauksella laajenevasta demokratiasta tilanteessa, jossa politiikka on pikemminkin vetäytymässä kansalaisten ulottumattomiin. Ruostunutta rakennetta kannattaa vahvistaa uusilla ja kestävämmillä osilla, ei maalata ruosteen päälle. Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen opiskelija Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. lähteet: ✕✕ Juujärvi, Joonas (2011) Deliberatiivinen näkökulma suomalaiseen demokratiapolitiikkaan. Pro gradututkielma. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, Tampere. ✕✕ Paul-Erik Korvela (2012) ”Uuden osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa”. Politiikasta.fi 30.11.2012. [http://politiikasta.fi/article/uudet-osallistumisen-tavat-saattavatheikent%C3%A4%C3%A4-demokratiaa]. Tarkistettu 12.1.2015 ✕✕ Setälä, Maija (2003) Demokratian arvo. Gaudeamus, Helsinki. ✕✕ Setälä, Maija (2009) ”Puolueet ja deliberatiivinen demokratia”. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Puolueiden tulevaisuus. Oikeusministeriön julkaisu 2009:6, Helsinki. ✕✕ Setälä, Maija (2013) ”Demokratian uudet muodot”. Teoksessa Uusi ja vanha demokratia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 7/2013. ✕✕ Setälä, Maija (2014) ”Mihin deliberatiivista demokratiaa tarvitaan tulevaisuudessa?” Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa. Turun yliopisto, Turku. ✕✕ Suomen laki (12/2012) Kansalaisaloitelaki. ✕✕ Valtioneuvoston demokratiaverkosto ja oikeusministeriö (2014) ”Avoin ja yhdenvertainen osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014”. [http://oikeusministerio.fi/fi/ index/valmisteilla/kehittamishankkeita/demokratiapoliittinenselonteko.html]. Tarkistettu 12.1.2015. 027 028 Peruste #1–2 2015 Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja Vasemmalla: Susanna Salama Godfrey - Yö. Öljy kankaalle 2006. 140 x 65 cm 029 Ylhäällä: Susanna Salama Yksityiskohta teoksesta. 030 väki ja valta Peruste #1–2 2015 KEHOSI EI OLE SINUN - VALTIO JA RUUMIILLISEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUDEN MONOPOLI Yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittaminen on perusteltua, jos yksilö uhkaa muiden turvallisuutta. Suomen nykyinen translaki loukkaa kuitenkin ihmisten itsemääräämisoikeutta perusteetta ja pitää yllä epäsuoraa väkivaltaa. Laki vaatii muun muassa lisääntymiskyvyttömyyttä edellytyksenä juridisen sukupuolen muuttamiselle. riikka yrttiaho Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli äkivallasta keskusteltaessa tarkoitetaan usein nimenomaan suoraa väkivaltaa, joka kohdistuu välittömästi johonkin ihmiseen. Suomessa valtiollinen väkivalta ei tavallisesti ole kovin yleinen keskustelunaihe ja silloin kun on, keskustelu koskee usein esimerkiksi asevelvollisuuden ja armeijan oikeutusta tai poliisin puuttumista mielenosoituksiin. Valtiollisen väkivallan käsitettä voi kuitenkin soveltaa myös laajemmin yksilön itsemääräämisoikeuteen: siihen, kuinka paljon valtio tai yhteiskunta sanelee, miten kukin saa käyttää kehoaan sekä määritellä kehoaan ja identiteettiään. Yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittaminen on perusteltua joissain tilanteissa, kuten esimerkiksi silloin kun yksilö uhkaa muiden turvallisuutta. Valtio rajoittaa kuitenkin itsemääräämisoikeutta myös tilanteissa, joissa ihminen ei ole uhka muiden tai itsensä turvallisuudelle ja jossa rajoittamiselle ei ole tarpeeksi painavia perusteita. Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2005 ensimmäisen Maailman väkivalta- ja terveysraporttinsa. Raportissa puhutaan väkivallasta ja sen määritelmistä laaja-alaisesti. WHO:n mukaan väkivalta määritellään fyysisen voiman tai vallan tahalliseksi käytöksi tai sillä uhkaamiseksi, joka “kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään tai yhteisöön ja joka johtaa tai joka voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, fyysisen tai psyykkisen vamman syntymiseen, kehityk- sen häiriytymiseen tai perustarpeiden tyydyttymättä jäämiseen”. Myös yhteisön harjoittama väkivalta sisältyy määritelmään, jolloin WHO:n väkivaltamääritelmä on käyttökelpoinen myös yhteiskunnissa esiintyvän rakenteellisen väkivallan arvioinnissa. yhteiskunnan rakenteellinen ja epäsuora väkivalta Rakenteellinen väkivalta sisältää epäsuoran väkivallan, jota sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet ylläpitävät. Kehollisen itsemääräämisoikeuden rajaaminen tilanteissa, joissa kanssaeläjien turvallisuus ei sitä varsinaisesti vaadi, on juuri epäsuoraa väkivaltaa. Yksi räikeimmistä tällaisen itsemääräämisoikeuden rajoittamisen muodoista Suomessa liittyy juridisen sukupuolen määrittelyyn. Nykyinen voimassaoleva laki ei anna ihmiselle oikeutta määrittää itse juridista sukupuoltaan ja laki edellyttää edelleen lisääntymiskyvyttömyyttä ehtona juridisen sukupuolen muuttamiselle. Mikäli haluat siis korjata juridisen sukupuolesi vastaamaan sitä sukupuolta, jota koet olevasi, kohtalosi on pakkosterilisaatio. Suomen lisäksi laki pakkosterilisaatiosta on voimassa 23 muussa Euroopan maassa. Lisääntymiskyvyttömyyden todistamisen rinnalla juridisen sukupuolen muuttaminen edellyttää lääketieteellistä selvitystä, joka todistaa henkilön edustavan toista sukupuolta. Pelkkä kahteen jaotellun sukupuolen edusta- 031 032 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama Hendrix. Öljy pahville 2010. 100x80 cm. 033 Susanna Salama John Coltrane. Öljy kankaalle, 2011. 140x85cm Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli 034 Peruste #1–2 2015 PAKKOSTERILISAATIO YHDISTETÄÄN YLEENSÄ EUGENIIKKAAN JA FASISTISIIN YHTEISKUNTAMALLEIHIN, MUTTA JOSTAIN SYYSTÄ TRANSSUKUPUOLISTEN KOHDALLA SE ON SUOMESSA EDELLEEN HYVÄKSYTTÄVÄÄ JA SALLITTUA. misen määrittely on jo sinänsä ongelmallista, ja on epäselvää, mitä kaikkea tämä lääketieteellinen selvitys pitää sisällään. Koko sukupuolen juridinen määrittely on erittäin medikalisoitunut, mikä syrjii erityisesti transsukupuolisia ja rajoittaa yksilöiden vapaata määrittelyä omasta kehostaan ja sukupuolestaan. Pakkosterilisaatio yhdistetään yleensä eugeniikkaan ja fasistisiin yhteiskuntamalleihin, mutta jostain syystä transsukupuolisten kohdalla se on Suomessa edelleen hyväksyttävää ja sallittua. Ruotsissa lakia muutettiin vuonna 2013 transjärjestöjen ja muiden aktiivitahojen pitkäaikaisen painostuksen jälkeen. Suomessa esimerkiksi Seta, Amnesty sekä Trasek ovat aktiivisesti ajaneet niin kutsutun translain muutosta, mutta uutta lainsäädäntöä ei olla saatu aikaan. Translain uudistusta ei edelleenkään ole käsitelty eduskunnassa, vaikka sosiaali- ja terveysministeriö käynnisteli uudistusprosessia jo vuonna 2013. Tällä hetkellä lain käsittely on jumiutunut ja sitä tuskin tullaan enää käsittelemään ennen hallituksen ja eduskunnan vaihtumista, jolloin asia mahdollisesti joudutaan aloittamaan taas alusta. Aiemmin mainittuun WHO:n väkivallan määrittelyyn sisältyy myös maininta kulttuurisesti hyväksytystä väkivallasta, mitä ei välttämättä kuitenkaan kulttuuristen tai uskomuksellisten syiden vuoksi mielletä aina varsinaiseksi väkivallaksi. Tällaiseksi väkivallaksi voidaan lukea esimerkiksi lasten ruumiillinen kurittaminen tai puolison lyöminen, jotka ovat olleet ja ovat edelleen monen mielestä hyväksyttyjä väkivallan muotoja. Sterilisaatiovaatimus ja muut nykyisen translain ongelmat liittyvät kulttuurisesti hyväksyttyyn väkivaltaan: transsukupuolisten oikeuksien toteutumista hidastavat vallitsevat sukupuolikäsitykset, suoranainen transfobia ja asioista päättävien tahojen tiedonpuute. Sukupuoli mielletään edelleen varsin yleisesti biologiaan sidottuna ominaisuutena ja sukupuolijako on paitsi juridisesti, myös yleisten käsitysten mukaan vahvasti kaksijakoinen, vaikka tuskin kukaan edustaa täysin pelkkää perinteistä naisen tai miehen ideaa. Tietoa sukupuoli-identiteeteistä, sukupuolten moninaisuudesta ja sukupuolivähemmistöjen vakavasta syrjinnästä on saatavilla valtavasti, mutta tietoa ei sovelleta päätöksenteossa tarpeeksi, vaan päätöksentekijät luottavat osittain vanhentuneeseen tietoon. Transsukupuolisuutta käsitellään medikalisoituneesta näkökulmasta, minkä lisäksi esiintyy paljon tunnepohjaista argumentointia: tämä siitäkin huolimatta, että sukupuolentutkimus on virallinen tieteenala, jossa tutkimusta tehdään tieteellisin menetelmin. Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli miksi epäsuora väkivalta jää näkymättömäksi? Rakenteellinen, epäsuora väkivalta ja sen seuraukset eivät nouse poliittisen keskustelun keskiöön, koska se ei välttämättä kosketa niitä, joilla on eniten valtaa. Toisin sanoen vallan keskittymissä ovat jo valmiiksi etuoikeutettujen ihmisryhmien edustajat, jotka sulautuvat ympäröivän yhteiskunnan normeihin ja hegemoniaan. Rakenteellinen väkivalta ja sorto sen sijaan koskettavat jo valmiiksi yhteiskunnallisesti epäedullisemmassa asemassa olevia ryhmiä, jotka ovat keskenään hyvin heterogeenisiä: perinteisesti esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, etnisiä ryhmiä, taloudellisesti ahtaalla olevia ihmisiä ja vammaisia. Näiden ihmisten on vaikea saada ääntään kuuluviin. Valta-asetelmissa ylempänä olevat yksilöt ja ryhmät eivät välttämättä edes tiedosta rakenteellisen väkivallan ja sorron olemassaoloa, koska he eivät itse siitä kärsi. Kulttuurilliset normit ja käsitykset otetaan annettuina, koska valtahierarkiassa korkealla oleva yksilö ei niistä poikkea. Esimerkiksi aiemmin mainitut muutospyrkimykset translaissa eivät ole edenneet lainsäädäntöelimissä, koska ne koskettavat päätöksentekijöiden mielestä liian marginaalista ihmisryhmää verrattuna valtaväestöön. Tämän ei tietenkään pitäisi olla demokraattisen oikeusvaltion kannalta perusteltu syy jättää lakimuutoksia tekemättä ja keskustelua käymättä, koska demokraattisessa oikeusvaltiossa myös vähemmistöjen oikeudet tulee yhdenvertaisuuslakien ja ihmisoikeussopimuksien nojalla huomioida. Lisäksi hyvinvointivaltiolla on velvollisuus ja keinoja suojella ihmisiä väkivallalta ja syrjinnältä – toisin sanoen velvollisuus taata jokaiselle yksilölle oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja oman identiteetin hyväksyntään. pois marginaalista Marginaalisuuden retoriikkaa käytetään ja on käytetty järjestään eri vähemmistöryhmien oikeuksia koskevassa poliittisessa keskustelussa. Vähemmistöjen edustajat eivät usein pääse mukaan näihin keskusteluihin. Valtasuhde on aina väkivallassa olennaista, koska juuri yhteiskunnan valtarakenteet ja ihmisten erilaiset valtaasemat mahdollistavat heikommassa asemassa olevien sortamisen, oli kyse sitten valtion rakenteellisesta väkivallasta tai yksittäisten ihmisten harjoittamasta väkivallasta. Marginaalisuuden retoriikka vahvistaa olemassa olevaa käsitystä ongelmien merkityksettömyydestä ja kasvattaa samanaikaisesti entisestään syrjityn ryhmän jäsenten käsitystä omasta arvottomuudestaan. Sukupuolivähemmistöjen kohdalla tämä on kierre, jossa lainsäädäntöä ei uudisteta, koska sitä ei ihmisryhmän oletetun pienuuden vuoksi koeta tärkeäksi. Näin sukupuolivähemmistöt asetetaan ulkopuolisiksi toisiksi ja arvotetaan alemmalle tasolle kuin muut, tärkeämmät ja suuremmat ihmisryhmät. Sen sijaan että vähemmistöjen edustajien kokemuksia ja mielipiteitä kuultaisiin, vallitsevien käytäntöjen ja epäoikeudenmukaisuuden annetaan jatkua kaikessa hiljaisuudessa. Vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien kokema epäsuora väki- 035 036 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama King for a Day, Fool for a Lifetime. Öljy kankaalle, 2011. 85x90 cm. valta ja kehollisen itsemääräämisoikeuden rajoittaminen johtavat monenlaisiin ongelmiin, jotka näkyvät yhteiskuntarakenteissa. Euroopan Unionin perusoikeusviraston laatiman transsukupuolisten syrjintäkokemuksia kartoittavan tutkimuksen mukaan lähes 90 prosent- tia tutkimukseen osallistuneista oli sitä mieltä, että heidän elämänsä helpottuisi huomattavasti, mikäli sukupuolen juridinen vahvistaminen perustuisi yksilön omaan ilmoitukseen. Nyt juridista sukupuoltaan korjaavaa vaaditaan steriloitavaksi, psykiatrin ja muiden lääkä- 037 Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli rien konsultoitavaksi, vastaanottamaan hormonihoitoja ja olemaan vuosikausia jumissa prosessissa, joka ei välttämättä koskaan johda haluttuun lopputulokseen. Juridisen sukupuolen korjaamisprosessin kesto ja vaikeus hankaloittavat yksilön jokapäiväistä elämää ja liikkumisvapautta; mikäli esimerkiksi transmies ja ulkopuolisen silmissä mieheksi lukeutuva henkilö ei saa asianmukaista henkilöllisyystodistusta, esimerkiksi liikkuminen eri maiden välillä ei onnistu. Kaikkein dramaattisimmin sukupuolivähemmistöjen systemaattisen syrjinnän seuraukset ovat nähtävissä itsemurhatilastoissa, joissa sukupuolivähemmistöt ovat lähes järjestään yliedustettuna. Yhdysvalloissa American Foundation for Suicide Prevention on raportoinut transsukupuolisten olevan huomattavasti keskimääräistä todennäköisemmin alttiita itsetuhoisille ajatuksille sekä itsemurhan toteuttamiselle ja se on vaatinut erityistä keskittymistä transsukupuolisten itsemurhien estämiseen terveydenhuollon ja ennaltaehkäisyn avulla. loppu ihmisoikeusrikkomuksille ja rakenteelliselle väkivallalle Suomen valtio toimii lainsäädännössään tällä hetkellä ristiriitaisella tavalla, koska yhtäläiset oikeudet ruumiilliseen koskemattomuuteen eivät koske tasaisesti kaikkia sukupuolia. Se, että Suomessa edelleen vaaditaan lisääntymiskyvyttömyyttä edellytyksenä juridisen sukupuolen muuttamiselle, on ihmisoikeuksia kunnioittamatonta eugeniikkapolitiikkaa, joka laittaa sukupuolivähemmistöt erittäin epätasa-arvoiseen asemaan enemmistöön verrattuna. SE, ETTÄ SUOMESSA EDELLEEN VAADITAAN LISÄÄNTYMIS KYVYTTÖMYYTTÄ EDELLYTYKSENÄ JURIDISEN SUKUPUOLEN MUUTTAMISELLE, ON IHMISOIKEUKSIA KUNNIOITTAMATONTA EUGENIIKKA POLITIIKKAA, JOKA LAITTAA SUKUPUOLIVÄHEMMISTÖT ERITTÄIN EPÄTASA-ARVOISEEN ASEMAAN ENEMMISTÖÖN VERRATTUNA. Transsukupuolisten lisäksi on muitakin ryhmiä, joiden itsemääräämisoikeutta ei suojella lailla: intersukupuolisia eli henkilöitä, joiden fyysiset sukupuolta määrittävät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti kumpaankaan sukupuoleen kuuluvia, leikataan edelleen syntymän jälkeen vastaamaan keholtaan jompaa kumpaa sukupuolta. Nykyisen lain mukaan alaikäraja juridisen sukupuolen vahvistamiseksi koetun sukupuolen mukaiseksi on 18 vuotta, mikä myös hankaloittaa intersukupuolisina syntyvien lasten ja nuorten hyvinvointia ja kehitystä. Intersukupuolisten lasten ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamisen voi katsoa olevan ristiriidassa Suomen ratifioiman YK:n Lasten oikeuksien sopimuksen kanssa, joka velvoittaa valtiot tarjoamaan “kehittymisen edellytykset mahdollisimman täysimääräisesti”. Lapsen sukupuoli-identiteetin tulisi antaa muodostua rauhassa ja ilman ulkoista painetta. Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden ja valtio-opin opiskelija Tukholman yliopistossa ja toimii vapaana kirjoittajana. 038 väki ja valta Peruste #1–2 2015 KANSALAISUUDEN UNIVERSAALI VÄKIVALTA Kansalaisoikeudet määritellään laissa universaaleina juridisina oikeuksina. Todellisuudessa valtaa pitävä enemmistö soveltaa kansalaisoikeuksia valikoiden, vähemmistöjen kustannuksella. Universaalit muodolliset oikeudet ovatkin merkityksettömiä ilman aktiivista kamppailua niiden toteuttamiseksi. kasper kristensen 039 Kansalaisuuden universaali väkivalta ansalaisuus on yksi perustavimmista ihmisen olemassaoloa määrittävistä statuksista. Se muodostaa yksilön ja valtion välisen lainsäädännöllisen siteen, ”joka määrittää yksilön aseman valtiossa ja jolla määritetään yksilön ja valtion välisiä keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia” (Kansalaisuuslaki 2 §). Näiden oikeuksien ja velvollisuuksien määrittelyn historia ei kuitenkaan ole suoraviivainen edistyksen ja sivistyksen prosessi, jossa vapaus ja tasa-arvo luontaisesti lisääntyvät. Kansalaisuuden historia on pikemminkin poliittisten taistelujen historiaa, kamppailua siitä, keille poliittiset oikeudet kuuluvat, kuka jätetään ulkopuolelle ja kuka päättää oikeuksien soveltamisesta. Kansalaisuuden määrittely on myös ihmisideaalien luomista ja normeista poikkeamisen politisoimista. Kansalaisuuden voidaankin katsoa juridisen ulottuvuutensa lisäksi kytkeytyvän myös kollektiivisiin samastumisprosesseihin, joissa kansalaisuus ilmenee inhimillisiä eroja hierarkisoivana normalisoituna enemmistöidentiteettinä. Moderni kansalaisuusajattelu syntyi väkivallan kyllästämässä 1600-luvun Euroopassa. Ajalle tyypillinen yhteiskuntafilosofia (Hobbes, Spinoza, Locke) kirjoitettiin maanpaossa tai muuten epävakaissa oloissa, joissa verenvuodatuksen peikko oli alati läsnä. Keskenään taistelevien yhteiskunnallisten ryhmittymien ja hallitsemattomien väkijoukkojen uhkaan etsittiin ratkaisua sellaisesta poliittisesta subjektista, joka takaisi yhteiskunnan yhtenäisyyden ja turvallisuuden jatkuvien sisäisten valtataistelujen sijaan. Tähän ongelmaan vastattiin luonnonoikeuden ja yhteiskuntasopimusteorian määrittämällä kansalaisuudella. Sen ajateltiin muodostavan poliittisen perustan vakaalle yksilön turvallisuutta ja oikeuksia kunnioittavalle yhteiskunnalle. Samalla kysymys ihmisluonnosta nousi poliittisen ajattelun keskiöön. Kansalaisen käsite tarvitsi tuekseen vastaavan käsityksen ihmisestä yhteiskunnallisena olentona niine tarpeineen, haluineen ja taipumuksineen, joita yhteiskunnallisen järjestäytymisen tulisi toisaalta palvella, mutta myös muokata ja hyödyntää. Filosofinen antropologia eli ihmisen filosofinen tutkimus (lue: määrittely) onkin ollut keskeinen osa modernia poliittista filosofiaa. Sen avulla voidaan rakentaa poliittista teoriaa ohjaavat ihmistä koskevat lähtöoletukset tarpeista, haluista ja intresseistä. Filosofinen antropologia on siten läpeensä poliittisideologista, koska ihmistä koskevat lähtöoletukset vaikuttavat suuresti siihen, minkälaisia normatiivisia väitteitä yksilön asemasta suhteessa toisiin yksilöihin ja valtiovaltaan tullaan esittämään. Ihmisen olemuksen määritelmästä on tullut kuitenkin modernissa ajattelussa monenkirjavien kiistojen kohde. Erilaiset ismit rakentavat kaikki oman versionsa ihmisestä ja niistä instituutioista, 040 Peruste #1–2 2015 jotka, ajattelutavasta riippuen, joko kurittavat tätä egoistista olentoa yhteiskunnan tarpeisiin tai edistävät ihmisten luontaisten sosiaalisten taipumusten kanavoitumista yhteiseksi hyväksi. Vastaavasti kansalaisuuden institutionaalinen järjestys voidaan nähdä kamppailuna, jossa keskenään kilpailevat ihmiskuvat toimivat ideologisina taisteluvälineinä. vapaus ja tasa-arvo Eräs tärkeimmistä modernin ajan poliittisista projekteista on ollut sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa antropologiset erot1 eivät enää määrää yhteiskuntasuhteita. Vanhan feodaalijärjestyksen sijaan on tarvittu myös uudenlainen käsitys sellaisesta yhteisestä nimittäjästä, joka kykenee sitomaan yksilöiden moneuden yhteiseksi poliittiseksi subjektiksi. Moderni kansalaisuus luo tämän siteen ensisijaisesti vastaamalla yksilöiden vapauden ja turvallisuuden kaipuuseen. Tämän kaipuun taustalla olevilla tuntemuksilla on kuitenkin erilaiset lähteet riippuen siitä mistä yhteiskunnallisesta asemasta puhutaan, ja tämä on keskeinen syy sille, etteivät antropologiset erot lakkaa määrittämästä ihmisen poliittis-oikeudellista asemaa yhteiskunnassa. Kansalaisoikeudet ovatkin vastanneet ennen kaikkea etni1 Lainaan termin Étienne Balibarilta (ks. esim. 2014b, 128). Puhumalla antropologisista eroista voimme tuoda esiin yksilöitä erottelevien kategorioiden konstruktiivisen tiedolliskulttuurisen luonteen. Erotteluista tekee merkityksellisiä se, mistä joku erotetaan: tämä on aina ihmistä normatiivisesti määrittelevä prosessi. Erot (syntyperä, ikä, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus, mielenja ruumiinterveys, immateriaalisen tai materiaalisen työn tekeminen, koulutus, kognitiiviset ja kommunikatiiviset taidot jne.) tulee ymmärtää laajasti ihmisiä arvottaviksi merkityskudelmiksi, joilla yhteiskunnallista vallan jakoa tuotetaan ja uusinnetaan. 2 Negatiivinen vapaus tarkoittaa yksilön vapautta toimia kenenkään puuttumatta valittuun toimintaan, kunhan se ei vahingoita muita tai estä heidän vastaavaa vapauttaan. Tätä vastoin positiiviseksi vapaudeksi luetaan sellaisista asioista nauttiminen, jotka kasvattavat yksilön toimintamahdollisuuksia, mutta jotka eivät ole saatavilla ilman muiden apua (koulutus, terveydenhuolto, sosiaaliturva jne.). Oikealla: Susanna Salama Alkemia. Maalaus kuviolliselle ovelle, 2005. 233x83 cm. seen enemmistöön ja omistavaan luokkaan kuuluvien miesten pelkoihin ja tarpeisiin. Étienne Balibarin (2014a, 47) mukaan valistuksen porvarillisissa vallankumousvaateissa kansalaisen metafysiikka muodostui historiallisista syistä ennen kaikkea tasa-arvon ja vapauden käsitteiden ympärille: vapaus asettui absoluuttisen monarkian valtaa vastaan, tasa-arvolla taas vastustettiin aristokratian etuoikeuksia. Samalla näissä käsitteissä yhdistyivät kaksi hyvin erilaista tapaa ajatella yksilön ja valtion suhdetta: toisaalta tasavaltalainen ajatus tasa-arvoisten kansalaisten yhteisöstä (etenkin Rousseau), toisaalta ajatus autonomisten toimijoiden vapaaehtoisesta toiminnasta markkinoilla (Locke). Vastaavasti moderni vapaus ymmärretään kansalaisuuskysymyksissä juridis-poliittisena käsitteenä, joka perustuu ennen kaikkea yksilön muodolliseen oikeuteen toteuttaa negatiivista vapauttaan2 loukkaamatta muiden vastaavaa oikeutta. Tasa-arvo puolestaan on taloudellis-sosiaalinen käsite, joka on alusta lähtien yhdistetty resursseihin, joiden tasapuolisen jakautumisen on katsottu vaativan valtion aktiivista osallistumista resurssienjakoon (Balibar, 2014a, 38; 2014b, 108). Näin ollen vapauden ja tasa-arvon insti tutionalisointi luo aina jännitteitä, joita Balibar (2014a, 46) kuvaa yhdis- 041 Vasemmalla: Susanna Salama Wodzu lukee Wawan kirjaa Roslinny Milosci. Öljy kankaalle, 2005. 123 x 57 cm. Kansalaisuuden universaali väkivalta 042 Peruste #1–2 2015 TOINEN VAIHTOEHTO TAAS ON TUNNUSTAA SE HISTORIAN MATERIALISTINEN OPETUS, ETTEI OIKEUKSIA KOSKAAN TOTEUTETA YLHÄÄLTÄ TAI ULKOPUOLELTA ANNETTUINA, VAAN POLIITTISELLA KAMPPAILULLA OIKEUKSIEN PUOLESTA. telmäkäsitteellä yhtäläisvapaus (ransk. égaliberté, égale+liberté, yhtäläinen vapaus). Yhtäläisten vapauksien vaade muodostui keskeiseksi kansalaisoikeuksien puolesta taistelleille 1700- ja 1800-lukujen vallankumouksellisille. Niin liberaalilla kuin sosialistisella puolella ajateltiin, että vapaus ja tasa-arvo edellyttävät toisiaan; toisen laajennus on myös toisen laajentamista, toisen tukahduttaminen on toisen tukahduttamista. Kuitenkin, kuten Balibar (2014a, 54) huomauttaa, vapaus ja tasa-arvo uhkaavat jäädä pelkiksi muodollisiksi periaatteiksi, mikäli niitä ei määritellä suhteessa johonkin konkreettiseen perustaan. Modernissa kansalaisoikeusajattelussa tämän perustan tarjoavat yhteisön ja yksityisomaisuuden muodostamat suhteet, jotka määrittävät vapauden ja tasa-arvon sisältöä. Samalla yksityisomaisuus ja yhteisö muodostavat jännitteisen mutta symbioottisen suhteen, jossa oikeus yksityisomaisuuteen suoje- lee yksilön vapautta yhteisöä vastaan ja yhteisön takaamat oikeudet taas suojelevat yksilöitä vapaasti toimivien markkinoiden despotismilta. Kuitenkin jo Ranskan vallankumouksen pyörteissä käytiin kiivasta vääntöä siitä, miten omaisuus ja yhteisö tulee ymmärtää. Yksityisomaisuus ja liberalismi vastaan yhteisomistus ja sosialismi; kansallisvaltioon perustuva nationalistinen kansalaisuus vastaan rajat ylittävä kosmopoliittinen kommunismi, naisten yhteiskunnalliset oikeudet vastaan elämä edusmiehisyyden alaisena3 ja niin edespäin (Balibar 2014a, 55-56). Jännitteet, jotka aiheutuivat vapauden ja tasa-arvon artikuloimisesta universaalikäsitteinä, johtivat lopulta kuitenkin varsin rajattuun kansalaiseksi kelpaavan ihmisen käsitteeseen. Esimerkiksi molemmat mainitut tavat käsittää yksilön ja valtion suhde – rousseaulainen yleistahtoa toteuttava lakiasäätävä kansalaissubjekti ja lockelainen itsensä omistava autonomiyksilö – perustuvat universaaliperiaatteille. Todellisuudessa niiden omat universaalisuusperiaatteet vastaavat kuitenkin omistavaan luokkaan kuuluvan aikuisen rationaalisen miehen ominaisuuksia, jolloin ne ihmiset, joilla ei ole yhteiskunnallisten asioiden hoitoon vaadittavaa järkeä ja omaisuuden tuomaa riippumattomuutta, jäävät kansalaisuuden ulkopuolelle. Tämä valistuksen antropologisiin erotteluihin tukeutuva näennäisuniversalismi tulee erityisen hyvin esiin valistuksen ikoneiksi nousseissa Yhdysvaltain Itsenäisyysjulistuksessa se- 3 Ennen naisten kansalaisoikeuksien vahvistamista heidän oikeutensa hallita omaisuutta tai tehdä laillisia sopimuksia oli hyvin rajattu. Tähän tarvittiin yleensä edustavan miehen auktoriteetti, joka oli isä tai, naisen ollessa avioliitossa, aviomies. 043 Kansalaisuuden universaali väkivalta kä Ranskan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa. Molemmat on kirjoitettu universalistisella kielellä, mutta ensimmäinen jätti niin omaisuudettomat, orjat, alkuperäiskansat kuin naisetkin tasa-arvoisten oikeuksien ulkopuolelle; jälkimmäinen taas loi passiivisen kansalaisuuden kaatoluokan, jonka avulla naisilta, omaisuudettomilta ja orjilta evättiin oikeus poliittiseen osallistumiseen (ks. esim. Dunn 2005). universalismi vai oikeuksien dialektiikka? Miten paradoksi universalismin ja käytännön syrjinnän välillä sitten tulisi ymmärtää? Eräs vaihtoehto on lukea modernin ulossulkevaa politiikkaa edistysnäkökulmasta, jossa ajatellaan, että ihmiskunta on vasta kulkemassa kohti täysi-ikäisyyttä ja siksi universaalioikeuksia ei voida toteuttaa välittömästi. Pikemminkin niitä kohti pitää edetä rauhallisesti massoja ja vähemmistöjä vastuulliseen kansalaisuuteen valistaen ja koulien. Toinen vaihtoehto taas on tunnustaa se historian materialistinen opetus, ettei oikeuksia koskaan toteuteta ylhäältä tai ulkopuolelta annettuina, vaan poliittisella kamppailulla oikeuksien puolesta. Tätä ajatusta seuraten Hannah Arendt toteaa teoksessaan Totalitarismin synty (2013, 359-) 1900-luvun katastrofien opettaneen, että ihmisoikeudet ovat täysin riippuvaisia poliittiseen yhteisöön kuulumisesta4. Toisin sanoen, mikäli ei ole olemassa institutionaalista tahoa, joka sekä pystyy että haluaa suojella yksilöille myöntämiään oikeuksia, ovat ihmisoikeudetkin pelkkää tyhjää sananhelinää. Siten Arendtille kaikkien oikeuksien perusta on poliittisen yhteisön tunnustama vastavuoroinen oikeus oikeuksiin. Arendtin oivallus oikeuksien materiaalisesta luonteesta avaa ovet universalismin kritiikille ja osoittaa samalla universaalidiskurssin toimivan kahteen eri suuntaan. Huolimatta kansalaisuuden universaalisuuteen pohjaavan argumentoinnin kaksinaismoralistisesta luonteesta se on alusta alkaen tarjonnut syrjityille ryhmille konkreettisen perustan, jonka pohjalta vaatia yhtäläisiä oikeuksia. Nämä vaatimukset myös nostavat näkyviin sen kuilun, joka avautuu muodollisten lakitekstien ja materiaalisen todellisuuden välille maailmassa, jossa oikeuksien toteutuminen yhtäläisinä vaatisi konkreettisia poliittisia tekoja rakenteiden ja käytäntöjen muuttamiseksi. Täten universalismi on samaan aikaan sekä alistettujen ase, jolla vaatia yhtäläisiä oikeuksia että etuoikeutettujen hallintakeino, joka uusintaa vallitsevat epätasa-arvoiset yhteiskuntasuhteet. Tämä kaksinaisuus ilmaisee myös merkittävän eron poliittisen materialismin ja idealismin välillä: ensimmäinen sanoo, ettei kukaan ole tasa-arvoinen ennen kuin kaikki ovat. Tällöin tasa-arvo on politiikan lopputulos. Jälkimmäiselle tasa-arvo on ihanne, joka asetetaan arvoksi ja lähtöasetelmaksi mahdollisuuksien tasa-arvona, mutta jonka ei tämän jälkeen tarvitse tarkoittaa mitään konkreettista toimintaa tasa-arvon toteutumiseksi. Näin se päätyykin vain 4 Historiallisesti samankaltainen ajatus aineellisen todellisuuden ylittävät abstraktiot kieltävästä oikeus- ja valtaajattelusta löytyy mm. Spinozan vallan ja oikeuden samaistamisesta (esim. Political Treatise, luku 2), Karl Marxin liberaalien muodollisten oikeuksien kritiikistä (esim. Juutalaiskysymyksestä) ja Michel Foucault’n vallan määrittelystä todellisiksi käytännöiksi ja toiminnaksi (esim. Seksuaalisuuden Historia I: Tiedontahto). 044 Peruste #1–2 2015 vahvistamaan olemassa olevia valtasuhteita, koska ei ole olemassa mitään puhdasta etuoikeuksista vapaata alkutilaa, jossa mahdollisuuksien tasa-arvo ikinä konkretisoituisi. Näyttääkin siltä, että muodolliset oikeudet ovat merkityksettömiä ilman aktiivista kamppailua niiden toteuttamiseksi. Oivia esimerkkejä tästä ovat muun muassa vielä toteutumaton tasaarvoinen avioliittolaki, sosiaali- ja terveysministeriön pöydälle jämähtänyt transsukupuolisten itsemääräämisoikeutta parantava laki sekä kuntouttavana työnä teetetty palkaton pakkotyö. Suomen ratifioiman kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan asetuksen (Finlex 8/1976) mukaan ketään ei kohdella eriarvoisesti ”rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan” liittyvien seikkojen perusteella. Tästä huolimatta mainitut esimerkit todistavat käytännössä syrjinnästä niin seksuaalisuuden, sukupuolen kuin omaisuudenkin perusteella. Voidaankin todeta, että muodollisten oikeuksien takana on aina piilevä ihmistä ja kansalaista koskeva hallitsevien ihmisryhmien universalisoima normi, jota valtiovaltaa käyttävät tahot uusintavat oikeuksien soveltamista tulkitessaan. Tämän vuoksi kaikkien normista poikkeavien täytyy aina erikseen vaatia oikeuksiaan tullakseen tunnustetuk- si kansalaisuuden ilmaisemien oikeuksien piiriin. Mikään ei kuitenkaan takaa saavutettujenkaan oikeuksien pysyvyyttä. Balibarille (2014c, 4-) kansalaisuus oikeuksineen on dialektinen prosessi, joka on historiassa tuhottu ja uudelleenperustettu lukemattomia kertoja. Oikeuksiin sisältyykin aina myös sekä konstitutiivinen että vallankumouksellinen ulottuvuus. Näistä ensimmäinen koskee oikeuksien alan määrittelyä institutionaalisiksi periaatteiksi ja käytännöiksi. Ne toteuttavat kuitenkin aina edellä kuvattua valtaapitävien ominaisuuksien ”universalisoimista” yleisiksi normeiksi ja siksi ne voidaan aina haastaa sen perusteella, etteivät ne toteuta sitä mitä lupaavat. Tässä mielessä oikeuksien politiikan täytyykin olla sekä jatkuvaa vanhojen oikeuksien uusintamista että uusien oikeuksien keksimistä ja vaatimista. Jälkimmäisen puuttuessa yhteiskunnalliset prosessit kivettyvät sortaviksi instituutioiksi. kollektiiviset identiteetit ja sosiaaliset oikeudet Kenties merkittävin strategia muodollisten oikeuksien konkretisoimiseksi on historiallisesti ollut kamppailu sosiaalisten oikeuksien5 liittämisestä kansalaisoikeuksiin. Sosiaaliset oikeudet edustavat taistoa konkreettisesta tasaarvosta ja esimerkiksi Balibarille (2014c, 17-20) sosiaalisten oikeuksien historia on ennen kaikkea sosialististen kamp- 5 Sittemmin on vakiintunut puhe taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä oikeuksista, jotka määritellään YK:n yleissopimuksessa (1966; Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1975). Oikeudet sisältävät huomattavan paljon ns. positiivisia oikeuksia, kuten oikeus sopimuksin säädeltyyn työhön, sosiaaliturvaan, koulutukseen, asuntoon, ravintoon, hyvinvointiin jne. (Valtiosopimukset 6/1976). Kyseisten oikeuksien sisältö ja varsinkin soveltaminen on kuitenkin vaihdellut historiallisesti ja valtiosta toiseen. Puhuessani sosiaalisista oikeuksista tarkoitan laajassa mielessä sellaisia positiivisia oikeuksia, joiden on eri tilanteissa katsottu muodostavan perustan poliittisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien toteuttamiselle. 045 Kansalaisuuden universaali väkivalta pailujen6 historiaa. Näillä kamppailuilla on haastettu yhteiskunnallisia etuoikeuksia ja näennäistä tasa-arvoa. Samalla on kuitenkin huomattava, että juuri sosiaalisten oikeuksien toteutus näyttää selvästi, kuinka oikeuksien politiikka on viime kädessä aina myös identiteettipolitiikkaa. Moderni kansalaisuus universaalikategoriana on unelma yksittäiset identiteetit ylittävästä yhteisyydestä, jossa oikeudet kiinnittyvät abstrakteihin yksilöihin ilman antropologisia erotteluja. Samalla kuitenkin huomataan, ettei mitään politiikkaa tapahdu ilman kollektiivisia samastumisen prosesseja, jotka puolestaan perustuvat aina antropologisten erojen hierarkisoimiselle. Siinä missä sosiaalisilla oikeuksilla tavoitellaan hyvinvoinnin jakamista, ovat ne vastaavasti tarjonneet kapitalistiselle kansallisvaltiolle välineistön, jolla vähentää luokkaristiriitoja puuttumatta varsinaisiin tuotantosuhteisiin sekä paimentaa väestöä lempeästi kohti kansallisvaltion rodullistettua ja sukupuolittunutta kansalaisuutta. Modernissa politiikassa kansallisuusajattelu tarjoaakin sen mytologisen yhteisyyden, johon kansalais- ja sosiaaliset oikeudet voidaan universaaleina liittää. Niinpä nationalismista on tullut se oopiumi, jolla jaetun kansan sisäiset eriarvoisuudet on peitelty myyttisellä samassa veneessä purjehtimisella. Samalla sosiaaliset oikeudet ovat tarjonneet konkreettisia toimia näiden myyttien tueksi. Luokkaulottuvuutensa lisäksi moder- ni nationalismi on kuitenkin alusta alkaen operoinut myös biologisten kategorioiden avulla ja siten vahvistanut sukupuolittuneita ja rodullistettuja eroja sekä luonnollistanut naisten ja etnisten vähemmistöjen asemaa kansallisen poliittisen vallan ulkopuolella. Sukupuolittunut perhe on toiminut vertauskuvana isänmaan järjestyksestä: naiset liitettiin kansallisvaltion kansalaisuuteen miesten täysivaltaisuuden kautta, jolloin naiskansalaisuuteen kuului ennen kaikkea lisääntymisestä ja kodinhoidosta huolehtiminen. Vastaavasti kansan enemmistöön kuulumattomia etnisiä ryhmiä on eristetty täysivaltaisesta kansalaisuudesta hienovaraisella tapaan ja lakiin perustuvalla syrjinnällä sekä rajummilla toimilla kuten pakkosiirroilla, lisääntymis- ja avioitumiskontrolleilla ja väkivaltaisilla puhdistuksilla (McClintock ym. 2004). Paradoksaalisesti voidaankin todeta, että huolimatta sosiaalisten oikeuksien tavoittelemasta antropologisten erojen tasa-arvoistumisesta, ne itse asiassa tekevät erot entistä poliittisemmiksi. Huolimatta sosiaaliturvan universaalisuudesta sitä ei ole ikinä toteutettu ilman erottelevia kategorioita: sosiaaliset oikeudet koskevat aina vain tiettyä ryhmää (opiskelija, työtön, lapsi, vanhempi, eläkeläinen, köyhä, sairas, leski, vammainen…), joka on erotettu siitä normista, jota sosiaalisten oikeuksien tulee kompensoida. Niinpä sosiaaliturva sekä stigmatisoi yksilöllisiä identiteettejä erottelemalla että totalisoi koodaamalla yksilöidyt erot 6 Samoin esimerkiksi Sandra Halperin (2009) on osoittanut, kuinka suuri merkitys maailmansotiin liittyneellä työväenluokan massamobilisoinnilla oli sosiaalisten oikeuksien integroimisessa hyvinvointivaltiopolitiikaksi. Suomessa kuitenkin vielä 1957 taloudellinen ja poliittinen eliitti vastusti sosiaaliturvan parannuksia ja ilman mittavaa kansanliikehdintää hyvinvointivaltion rakennus olisi ajettu alas alkuunsa (Uljas 2012). 046 Peruste #1–2 2015 osaksi kollektiivista kansalaisnormistoa. Samalla sosiaalisten oikeuksien soveltaminen on täysin riippuvaista sekä kapitalistisesta taloudesta että nationalismin määrittämästä kansalaisuudesta, jolloin oikeudet tulevat väistämättä riippuvaisiksi myös taloudellisesta hyödystä ja kansallisesta normalisoinnista. Tasa-arvopolitiikan nationalistis-kapitalistinen haltuunotto on varmasti tärkeimpiä syitä siihen, että antropologisista eroista tuli keskeinen poliittinen kysymys postmodernissa ajattelussa. Kansallisvaltioon sidotut kansalaisoikeudet ja sosiaaliset oikeudet toivat mukanaan ennennäkemättömän resurssienjaon, mutta sen hintana on ollut sekä ennennäkemätön normalisaatio että (kansan)taloudellisten intressien tunkeutuminen ihmisten jokapäiväiseen elämään7. Oman lukunsa oikeuksien ”universaaliin” politiikkaan kirjoitti sosiaalisia oikeuksia ajanut työväenliike, jossa nationalismi voitti internationalismin ja jossa sukupuolten tasa-arvo on esimerkiksi Taina Uusitalon väitöskirjan perusteella ollut lähinnä vitsi (Uusitalo 2014). Niinpä etenkin 70-luvulta alkaen uudet poliittiset liikkeet vastasivat kasvaneeseen universalismin ja materiaalisen todellisuuden ristiriitaan identiteettipolitiikalla, joka haastoi yhtäläisvapauden politiikan normatiiviset ja totalisoivat vaikutukset. Ne vaativat oikeuksien tunnustamista moneuden ja erojen myöntämisen kautta – tai antagonistisemmin kieltämällä vähemmistöpolitiikan yhteiset intressit enemmistön kanssa. oikeuksien politiikka nyt Historiallisesti poliittinen filosofia on kallistunut politiikan konstitutiiviseen puoleen ja yrittänyt tehdä niin itsensä kuin vallankumoukset tarpeettomaksi. Harmoniseen yhteiskuntaan kurkottavat rakennelmat Platonin filosofikuninkaasta Hobbesin Leviathaniin, Kantin ikuisesta rauhasta Hegelin historian loppuun ja Rousseaun yleistahdosta Rawlsin liberaaliin konsensukseen toistavat kaikki unelmaa konfliktittomasta yhteiskunnasta, jossa universaalijärki korvaa väkivallan. Todellisuudessa politiikka näyttää kuitenkin aina olevan puolen valitsemista, arvojen luomista ja erilaisten mahdollisuuksien sulkemista. Politiikka eli yhteiskunnallinen vallankäyttö ei ikinä ole universaalia, vaan se vastaa tiettyihin rajattuihin tarpeisiin. Juuri tästä syystä emme voi koskaan luoda kansalaisen kuvaa, joka ei tekisi väkivaltaa ihmismoneudelle loputtomine erilaisuuksineen. Tämän hetkinen yhteiskunnallinen ilmapiiri näyttää tukevan edellä esitettyä ajatusta oikeuksien dialektiikasta. Monien mielestä (esim. Graeber 2014) kapitalistinen talous on palannut kasvavien luokkaerojen politiikkaan toisen maailmansodan jälkeisten poikkeuksellisten vuosikymmenten jälkeen. Samalla universaalit sosiaaliset oikeudet on kyseenalaistettu myös Pohjoismaissa (Mikkola 2013) ja vanhoja oikeuksia on alettu mitätöidä sekä taloudellisen että poliittisen vallan uusjaon siivittämiseksi. Näyttää 7 Esimerkiksi Michel Foucault kuvaa 70-luvun tuotannossaan, kuinka modernien kansalaisvapauksien kasvu osuu täydelleen yhteen väestön kontrollien ja yksilöiden kurillistamisen intensiivistymisen kanssa. Vasta, kun väestöstä on tullut kansa, voidaan kansalaisoikeuksia laajentaa turvallisesti ennalta määritellyssä poliittisessa viitekehyksessä. (Ks. etenkin Tarkkailla ja rangaista, Seksuaalisuuden historia I, Toimitetuista luentosarjoista Il faut défendre la société ja Turvallisuus, Alue, Väestö.) 047 Kansalaisuuden universaali väkivalta siltä, että postmodernin poliittisen ajattelun kritisoima valtiojohtoinen normalisaatio sulautuu yhä enenevässä määrin yhteen markkinoiden mielivallan kanssa. Tässä tilanteessa perustulo hohtaa lähes jumalallisena väliintulona, joka samaan aikaan vapauttaisi ihmiset sosiaaliturvan kontrollista ja markkinoiden mielivallasta. Kaventuvien oikeuksien ja kasvavan eriarvoisuuden aikana perustulo olisi merkittävä yhteiskunnallisen solidaarisuuden lisääjä. Samalla on kuitenkin selvää, ettei si- tä tulla toteuttamaan ilman merkittävää järjestäytymistä ja kamppailua. Vielä ratkaisemattomaksi kysymykseksi jää silti, mikä on perustulon suhde kansalaisuuteen maailmassa, jossa hyvinvoinnin mahdollistavat resurssit virtaavat sujuvasti kansalaisrajojen yli mutta oikeudet eivät. On pidettävä huolta, ettei perustulosta tule vain yhtä uutta lukua ihmisten eriarvoistamisen pitkässä historiassa. Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. lähteet: ✕✕ Arendt, Hannah (2013) Totalitarismin synty. Vastapaino, Tampere. ✕✕ Balibar, Étienne (2014a) ”The Proposition of Equaliberty”. Teoksessa Equaliberty: Political Essays. Duke University Press, Durham. (Alkuperäisteos La Proposition de l’Égaliberté 2010). – (2014b) ”New Reflection on Equaliberty: Two Lessons” – (2014c) ”Introduction: The Antinomy of Citizenship” – (2014d) ”Hannah Arendt , the Right to have Rights, and Civil Disobedience” – (2014e) ”Communism and Citizenship” ✕✕ Dunn, John (2005) Setting the People Free. The Story of Democracy. Atlantic Books, Lontoo. ✕✕ Graeber, David (2014): ”Savage capitalism is back – and it will not tame itself”. The Guardian 30.5.2014 [http://www.theguardian.com/commentisfree/2014/may/30/savage-capitalism-backradical-challenge]. ✕✕ Halperin, Sandra (2009) ”Power to the People: Nationally Embedded Development and Mass Armies in the Making of Democracy”. Millennium - Journal of International Studies. 37:toukokuu 2009, 605-630. ✕✕ Kansalaisuuslaki 16.5.2003/359. [http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030359]. ✕✕ McClintock, Anne; Mufti, Aamir ja Shohat, Ella (toim.) (2004) Dangerous Liaisons. Gender, Nations and Postcolonial Perspectives. University of Minnesota Press, Minneapolis. ✕✕ Mikkola, Matti (2013) Minimum standards of European social security and the Nordic countries. Oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja, Helsingin Yliopisto, Helsinki. http://www.helsinki.fi/ oikeustiede/tutkimus_ja_julkaisut/julkaisut/Mikkola_Tilburg_presentation.pdf ✕✕ Uljas, Päivi (2012) Hyvinvointivaltion läpimurto. Into, Helsinki. ✕✕ Uusitalo, Taina (2014) Elämä työläisnaisten hyväksi. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. ✕✕ Valtiosopimukset 6/1976: ”Asetus taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen voimaansaattamisesta” [http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/ sopsteksti/1976/19760006]. Peruste #1–2 2015 048 Susanna Salama Pu-nainen. Öljy kankaalle, 2005. 85x50 cm. Susanna Salama Rememberance II. Öljy kankaalle, 2012. 140x82 cm. Kansalaisuuden universaali väkivalta 049 050 väki ja valta Peruste #1–2 2015 SEKSITYÖNTEKIJÄ VAI PROSTITUOITU? Seksityöntekijä ja prostituoitu ovat kiistanalaisia käsitteitä. Sanavalinnat kertovat poliittisista tavoitteista sekä siitä, miten valta ja seksityöntekijöiden toimijuus ymmärretään. WORD - A word is not necessarily what it means, but rather who was the person who said it, and when. - Empower Foundation, Bad Girls Dictionary1 vaula tuomaala 1 Empowerin verkkosivut: http://www.empowerfoundation.org/square_en.php?id=1# 051 Seksityöntekijä vai prostituoitu? V iime syksynä seksityöaktivistit ja prostituution hävittämiseen tähtäävät tahot taittoivat Twitterissä peistä seksityön käsitteistä. Keskustelu alkoi, kun Associated Press Stylebook, yhdysvaltalaisten toimittajien laajalti hyödyntämä tyylija ohjekirja, pyysi ehdotuksia oppaan päivityksiksi. Seksityöntekijöiden oikeuksia ajavat aktivistit ehdottivat, että ohjekirjan seuraavassa versiossa toimittajia kehotettaisiin korvaamaan sana prostituoitu käsitteellä seksityöntekijä. Seksityöntekijä-sanaa puolustaneet olivat sitä mieltä, että prostituoitu on käsitteenä epätarkka ja onnistuu harvoin kuvaamaan seksipalveluiden myyjien kokemusta omasta identiteetistään. Esimerkiksi seksityöntekijöiden oikeuksia ajavan SWOP-NYC-järjestön edustaja Kate D’Adamo kommentoi, että seksityöntekijä on käsitteenä vähemmän rajaava (NSWP 2014). Aktivismin ja tutkimuksen kentällä usein kuultu argumentti seksityöntekijä-käsitteen puolesta on, että toisin kuin prostituoitu, käsite sisältää ymmärryksen subjektin toimijuudesta. Prostituoitu-käsitteen lingvistinen tarkastelu puolestaan osoittaa, että prostituoitu2 on nominaalimuotoinen verbi, tarkemmin ottaen passiivimuotoinen partisiippi. Perusmuotoinen verbi eli teon sana, josta prostituoitu on taivutettu, on prostituoida. Prostituoitu sisältää siis oletuksen jostain toisesta, joka on prostituoinut prostituoidun. Käsite tekee subjektista kohteen. Sosiaalipsykologi Michael Billig (2009) pitää nominalisaatioita, verbeistä johdettuja substantiiveja, paitsi tieteellisessä kirjoittamisessa harmillisen tyypillisinä, myös merkkinä ideologisesta diskurssista. Nominalisaatiot köyhdyttävät kieltä supistaessaan käsitteen mukana tulevan informaation määrää. Esimerkiksi juuri toimija, vallan ja vastuun agentti, jää nominalisaatioissa hämärän peittoon. Seksityöntekijä-sanan voi nähdä eräänlaisena uuden ajan sateenvarjokäsitteenä ihmisille, jotka hankkivat tuloja seksi- ja erotiikka-alalla. Käsite on ollut kiistan kohteena 1970-luvun lopusta lähtien, jolloin seksityöaktivisti Carol Leigh käytti sanaa ensimmäistä kertaa3 kaupallisen seksin vastaisessa konferenssissa San Franciscossa. Arvoneutraali sana seksityöntekijä ei ole, eivätkä siihenkään identifioidu 2 Prostituoidun käsite syntyi aktivisti-toimittaja Melissa Gira Grantin mukaan 1800-luvulla, samoihin aikoihin homoseksuaalin kanssa. Tätä ennen kunniallisuuden rajojen rikkojista käytettiin sanaa huora, ja prostituoimisella viitattiin englannin kielessä yleisluontoisesti jonkin asettamista kaupanteon kohteeksi. Prostituoidun käsitteen syntymisen myötä sosiaalisessa todellisuudessa oli uusi kuviteltavissa oleva ihmisryhmä, johon pystyttiin kohdistamaan hallintaa, lakeja ja toimenpiteitä. Lisää aiheesta: Gira Grant 2014, s. 14–15. 3 Terminologista käännettä pohjusti seksityöaktivismin herääminen Yhdysvalloissa; Margo St. James perusti prostituution kriminalisointia vastustaneet COYOTEn (Call Off Your Old Tired Ethics) vuonna 1973. Lisää aiheesta: Gira Grant, 2014, s. 16–18; 22. 052 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama Rememberance (Muisto). Öljy kankaalle, 2011. 100x130 cm. kaikki seksipalveluita myyvät ihmiset. Sen käyttö ei myöskään ole toistaiseksi johtanut mullistaviin parannuksiin seksityöntekijöiden osallisuutta ja oikeuksia koskevissa kysymyksissä. Seksityöntekijät käyttävät harvoin tätä nimitystä itsestään omaan työhönsä liittyvissä yhteyksissä, kuten vaikkapa palveluidensa markkinoinnissa. Melissa Gira Grantin (2014) mukaan seksityöntekijä on poliittinen identiteetti, joka on käsitteenä vakiintunut viime vuosina esimerkiksi terveys- ja muita ihmisoikeuksia ajavien globaalien järjestöjen4 puheessa – pitkälti seksityöntekijöiden oman aktivismin ansiosta. ”selviytyjäliikkeen” valta Mutta pelastaako aktiivista toimijuutta korostava seksityöntekijä-sana meidät epämääräiseltä kielenkäytöltä ja huonolta politiikalta? Oli sanavalintamme 4 Esim. WHO, UNAIDS, Human Rights Watch, Amnesty International 053 Seksityöntekijä vai prostituoitu? Susanna Salama Sinistä ja punaista väriä. Öljy kankaalle, 2011. 65x54 cm. 054 Peruste #1–2 2015 seksityöntekijä tai prostituoitu, yksi asia on varma: käsitteet kuljettavat mukanaan tietoa esimerkiksi siitä, millaisina näemme vallan ja vastuun kysymykset. Kieli on politiikan väline, ja sanat konkretisoituvat viime kädessä niiden ihmisten arjessa, joihin retoriset valinnat ja niiden avulla ajettu politiikka käytännössä vaikuttavat. Seksin myyjien vaikeus samaistua laajalti käytettyyn prostituoitu-käsitteeseen voi vahvistaa heidän kokemustaan ulkopuolisuudesta ja ulossulkemisesta. Olen myös kuullut monelta seksin myyjältä, että seksityötä koskevan keskustelun liukuminen aina kysymyksiin ihmiskaupasta tuntuu vieraannuttavalta ja absurdilta. Keskustelun lähtökohtana kun eivät tällöin useinkaan ole seksiä myyvien ihmisten arjen todelliset ongelmat. Tällä en tarkoita sitä, etteivätkö jotkut seksin myyjät kohtaisi väkivaltaa tai riistoa, joka täyttää joskus myös ihmiskaupan kriteerit. Seksikauppa käsittää laajan työolosuhteiden kirjon, täydestä omavalintaisuudesta ja autonomiasta erilaisiin olosuhteiden pakkoihin ja äärimmäiseen riistoon. Seksityön sijoittuminen lainsäädännöllisesti harmaalle alueelle lisää toiminnan riskejä ja piilottaa väkivaltaa. Määrällisten arvioiden tekeminen hyväksikäytöstä on hankalaa, mutta monet seksityön tutkijat jakavat käsityksen ihmiskaupan marginaalisuudesta seksityössä (Agustin, 2007; Bernstein, 2012; Mai, 2009). Esimerkiksi Nick Main tutkimuksessa siirtolaistaustaisista seksityöntekijöistä Isossa-Britanniassa5 sadasta haastatellusta 13 % ilmoitti kohdanneensa jonkinasteista hyväksikäyttöä ja heistä 6 % ihmiskaupaksi määriteltävissä olosuhteissa.6 Julkisessa keskustelussa sympatiaa näyttää joka tapauksessa löytyvän enemmän niille seksityöntekijöille, joiden kokemukset sijoittuvat selkeämmin uhrikuvien maailmaan. Esimerkiksi niin kutsutun kansainvälisen ”selviytyjäliikkeen” entiset seksityöntekijät kiertävät maailmaa puhumassa lisäkriminalisointien puolesta, ja heidät hyväksytään mukaan vaikutusvaltaiseen feministiseen aktivismiin.7 ”Selviytyjät” ovat uhridiskurssin sanansaattajia, ja heidän kokemuksiaan riistosta ja väkivallasta käytetään perustelemaan kaupallisen seksin kontrollia. Selviytyjiä edustava kansainvälinen järjestö Space International kuvailee missiokseen muun muassa kaiken prostituution tunnustamista seksuaaliseksi hyväksikäytöksi (Space International 2015). Ihmiskaupan vastaisia kampanjoita tutkineen sosiologin Elizabeth Bernsteinin mukaan kontrolliin ja rikoslakiin liittyvät vaatimukset ovat vahvistuneet 5 Tutkimuksen tulokset löytyvät netistä osoitteesta: https://metranet.londonmet.ac.uk/research-units/iset/projects/esrcmigrant-workers.cfm 6 Erilaiset käsitykset ihmiskauppaongelman syistä vaikuttavat muun muassa tutkimusten kysymyksenasetteluihin ja poliittisiin päämääriin. Hieman karkeasti jakaen toisille kysymys ihmiskaupasta liittyy laajemmin toimeentulon ja epätasa-arvon kysymyksiin, halvan työvoiman kysyntään, siirtolaispolitiikkaan ja ihmisten (etenkin siirtolaisten) heikon neuvotteluaseman hyväksikäyttöön. Toiset taas painottavat enemmän maksullisen seksin kysynnän ja ihmiskaupan yhteyttä, sekä sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Tällöin ongelman ratkaisumallitkin ovat luonteeltaan hyvin erilaisia: jälkimmäiset tarjoavat hyväksikäytön poistamisen ratkaisuiksi usein ensisijaisesti rikoslain muutoksia, joilla suitsitaan kaupallisen seksin kysyntää. 7 Selviytyjien kanssa yhteistyötä tekee muun muassa feministinen lobbausjärjestö European Women’s Lobby. Selviytyjäliikkeen ex-seksityöntekijöihin tietolähteenä on viitannut muun muassa Suomessa seksinostokieltoa ajavan Exit ry:n Tanja Auvinen (A-studio 18.12.2014). 055 Seksityöntekijä vai prostituoitu? ihmiskaupan vastaisen feministisen liikkeen agendalla viime vuosikymmeninä. Bernstein nimeää tämän liikkeen kontrollifeminismiksi8. Tässä tavoittelussa paikkansa vakiinnuttaneet abolitionistiset8 yhdysvaltalaisjärjestöt ovat löytäneet liittolaisikseen - selviytyjien ohella - evankelisen kristillisen liikkeen toimijat9. Kontrollivaatimuksia oikeutetaan ihmiskaupan vastaisissa kampanjoissa stereotyyppisellä ja kolonialistisella uhrikuvastolla sekä ihmisoikeuspuheella. Yleistä on myös moraalisen paniikin lietsominen suurien ja usein tieteellisesti epävarmojen ihmiskauppatilastojen avulla (Gira Grant, 2014, 42; Weitzer 2014). Selviytyjäliike ja muut radikaalifeministiset tahot tekevät käsitepolitiikkaa myös hämärtämällä prostituution ja ihmiskaupan välistä rajanvetoa. Ilmiö on tuttu myös Suomesta.10 Tällaisen retoriikan vaarana on paradoksaalisesti se, että seksityössä väkivaltaa kokenut ei saa oikeutta. Prostituution näkeminen väkivallan synonyymina voi näkyä esimerkiksi asenteellisena laintulkintana, jossa väkivallan katsotaan ikään kuin kuuluvan prostituutioon. Pahimmassa tapauksessa väkivallantekijä selviää rangaistuksetta ja väkivallan uhri jää ilman hänelle kuuluvia oikeuksia. (esim. Levy, 2014; Roth, 2012). Gira Grant (2014, 39) kiinnittää huomiota siihen, että tällainen puhetapa myös estää seksityöntekijöitä puhumas- ta mahdollisista seksityöhön liittyvistä vaikeuksista. Ongelmista puhuessaan seksityöntekijä ottaa riskin, että hänet tullaan sijoittamaan uhrikategoriaan. Tämä taas voi vaikuttaa siihen, miten seksityöntekijää kohdellaan vuorovaikutuksessa, lähisuhteissaan, kansalaisena, siirtolaisena tai vaikkapa äitinä julkisissa palveluissa. kontrollifeministien vastaisku Aktivistien nettikampanjointi seksityöntekijä-käsitteen puolesta johti seksinoston kriminalisointia ajavien tahojen kansainväliseen vastaiskuun. Globaalisti ehkä tunnetuin abolitionistinen järjestö, yhdysvaltalainen Coalition Against Trafficking in Women (CATW), lähetti AP:n ohjekirjan vastaavalle toimittajalle julkisen kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet muun muassa radikaalifeministi Gloria Steinem, avoimen transvihamieliset feministit Sheila Jeffreys ja Julie Bindel sekä muutamia selviytyjäliikkeen tunnetuimpia nimiä, kuten irlantilainen Rachel Moran. (CATW 2014) CATW:n kirjeen mukaan seksityöntekijän käsite on seksiteollisuuden juoni, jonka tarkoituksena on prostituution legitimointi ja kaupallisen seksin aiheuttaman hyväksikäytön peittely. Allekirjoittaneiden mielestä seksityöntekijä-sanan käyttö johtaa virheelliseen käsitykseen, että seksityöntekijä muka olisi ”ensisijainen toimija miljardiluokan seksibisneksessä, jossa todelliset 8 Engl. carceral feminism. 9 Abolitionismilla tarkoitetaan feminististä liikettä, joka tähtää kaiken prostituution hävittämiseen yhteiskunnasta, keskeisenä keinonaan kaupalliseen seksiin kohdistuvat kriminalisoinnit. Pohjoismaisen prostituutiopolitiikan yhteydessä käytetään myös käsitettä uusabolitionismi, jolloin kriminalisointitavoite rajautuu seksin ostajiin (Ks. esim.: Skilbrei & Holmström 2013). 10 Kristilliset herätysliikkeet ovat aktivoituneet prostituutiokysymyksessä myös Suomessa, ks. esim.: http://uusitie.com/ pia-rendic-tyoni-muuttanut-minua/ Peruste #1–2 2015 056 Susanna Salama Heikki Puskan muotokuva. Öljy kankaalle, 2007. 90 x 50 cm. 057 Seksityöntekijä vai prostituoitu? Susanna Salama Beatles Öljy pahville 2007. 75 x 120 cm. hyötyjät ovat ihmiskauppiaita, parittajia, […] ja seksin ostajia”. Prostituoidun ja seksityöntekijän sijaan kirjeen laatijat vaativat sellaisten käsitteiden käyttöä kuin prostituutiossa oleva henkilö, prostituoitu henkilö, kaupallisessa seksissä hyväksikäytetty henkilö. Vaikka allekirjoitan kirjeen laatijoiden tavoitteen väkivallattomuudesta ja seksin myyjien itsemääräämisoikeuden vahvistamisesta, pidän seksityöntekijöiden kokemusten pakottamista samaan muottiin epärehellisenä ja väkivaltaisena retorisena tekona. Kirjelmän lähtökohtana ei ole esimerkiksi seksityötä koskevista tutkimuksista välittyvä kentän moninaisuus, vaan todellisuuden vääristäminen tiettyyn suuntaan. Sanasto on valittu palvelemaan tätä kuvaa todellisuudesta. Subjektin toimijuuden kiistämistä ei tarvitse tästä tekstistä etsiä suurennuslasin kanssa. Kuten tutkija Jason Congdon (2014) huomauttaa: CATW pyrkii edistämään ”selviytyjien” näkökulmaa prostituutioon, haluten samalla hiljentää ne, jotka kutsuvat itseään tähän todellisuuden versioon sopimattomasti seksityöntekijöiksi. Sosiologi Stephan Fuchsin (2001, 32–34) mukaan meidän on helpompaa nähdä toiset toimijoina ja heidän omat aikeensa toiminnan vaikuttimina silloin, kun he, joita arvioimme, ovat meille jollain tavalla läheisiä. Kauempana olevien ”toisten” teot selittyvät helpommin rakenteellisilla seikoilla kuin toimijan aikomuksilla. Havainnoinnin kohteista, ”heistä”, tulee ”meidän” tieteemme ja selittämisemme kohde sen 058 Peruste #1–2 2015 sijaan, että kohtaisimme heidät yhdenvertaisina kumppaneina. (Fuchs, 2001, Smiley 1992). Moraalisten rajojemme ulkopuolella olevat ihmiset ovat siis kanssamme eriarvoisessa asemassa, kun arvioimme heidän toimintansa syitä. Fuchsin teoretisoinnin voi sijoittaa tähän yhteyteen. CATW:n kirjelmän taustalla vaikuttaa ajattelu, jossa seksin myyjien toimijuus on näennäistä, ja heidän valintansa selittyvät patriarkaalisella systeemillä. Seksin myyjät nähdään patriarkaatin uhreina ja sen ideologian korruptoimina. Kontrollifeministien viesti on, että prostituutiossa toimivien ihmisten pitäisi tulla tietoiseksi ideologisesta hegemoniasta, jonka vallassa he ovat, ja nähdä oma hyväksikäytetty tilansa. Ne selviytyjät, jotka puhuvat julkisesti prostituutiossa tapahtuneesta hyväksikäytöstä, ovat vapaita patriarkaalisen ymmärryksen pauloista. He seisovat omilla jaloillaan ja heillä on ”oikea tietoisuus” (Vuolajärvi, 2014). seksityöntekijöiden asema Suomessa seksityöntekijöiden omat mahdollisuudet osallistua julkiseen keskusteluun ja käsitekamppailuun ovat ylipäätään vähäiset. Yksi tekijä tässä on lainsäädäntö, joka vahvistaa niin sanottua huoraleimaa ja tekee seksityön paljastamisen sen puolirikollisen luonteen vuoksi monella tapaa vaaralliseksi seksin myyjälle. Toistaiseksi ostokiellon ajajillakaan ei tosin Suomessa ole omaa, julkisesti puhuvaa sanansaattajaa. Seksin myyjien itsemääräämisoikeuden ja toimijuuden vahvistaminen edellyttää poliitikoilta, aktivisteilta, tutkijoilta ja tukipalveluiden tuottajilta omien moraalisten rajojen venyttämistä sekä tahtoa vahvistaa seksin myyjien omaa nimeämisvaltaa. Seksityöntekijöiden osallisuuden ja aseman vahvistamisen pitäisi olla kaiken seksityöhön liittyvän aktivismin lähtökohta. Perustuslakivaliokunta käytti tammikuussa 2015 seksityöntekijä-sanaa lausunnossaan seksinostokieltoa koskevan lain muutokseen. Perustuslakivaliokunta totesi: ”Huomionarvoista on sekin, että rikosoikeudellinen ostajiin kohdistuva sääntely saattaa saadun selvityksen mukaan heikentää seksityöntekijöiden asemaa.” Perustuslakivaliokunnan sanavalinta on kiinnostava käsitteen kiistanalaisuuden vuoksi, ja myös siksi, että Suomen laki ei toistaiseksi tunne käsitteitä seksityö tai seksityöntekijä. Tyypillisesti lakitekstissä on puhuttu prostituoiduista, seksikaupan kohteista ja seksuaalipalveluiden myyjistä. Merkille pantavaa on myös se, että vuonna 2014 parituksen kohde ja ihmiskaupan uhri saivat ensimmäistä kertaa oikeudenkäynneissä korvauksia ansionmenetyksistä. Perinteisesti rikoksentekijöiltä takavarikoidut rahat on määrätty rikoshyötynä valtiolle. Nämä yksityiskohdat voivat kertoa seksityön ymmärryksen sekä seksityöntekijöiden ja ihmiskaupan uhrien aseman hitaasta muuttumisesta. Associated Press julkaisee päivitetyn ohjekirjansa Yhdysvalloissa kevään 2015 aikana. Nähtäväksi jää, miten se vaikuttaa journalisteihin ja julkiseen keskusteluun. Kirjoittaja on sosiaalipsykologian maisteriopiskelija (VTK) sekä seksityöntekijöille tukea tarjoavan Pro-tukipiste ry:n tiedottaja. Seksityöntekijä vai prostituoitu? lähteet: ✕✕ Agustin, Laura (2007) Sex at the margins. Migration, labour markets and the rescue industry. Zed Books, Lontoo. ✕✕ Bernstein, Elizabeth (2012) “Carceral politics as gender justice? The “traffic in women” and neoliberal circuits of crime, sex, and rights”. Theory and Society: 41(3), 33-259. ✕✕ Bernstein, Elizabeth (2010) “Militarized Humanitarianism Meets Carceral Feminism: The Politics of Sex, Rights, and Freedom in Contemporary Antitrafficking Campaigns”. Signs: Journal of Women in Culture and Society, vol. 36, no. 1, p. 45-70. Haettu 14.2. 2015 osoitteesta: https://www.sss.ias.edu/ files/pdfs/Elizabeth%20Bernstein%20Signs%20article%20.pdf ✕✕ Billig, Michael (2009) “Discursive psychology, rhetoric and the issue of agency”. Semen [En ligne], 27/2009. Haettu 31.1.2015 osoitteesta: http://semen.revues.org/8930 ✕✕ CATW (2014) CATW:n kirje Associated Press Stylebookin toimitukselle. Haettu 1.3.2015 osoitteesta: http://www.catwinternational.org/Content/Images/Article/587/attachment.pdf ✕✕ Congdon, Jason (2014) Speaking of “dead prostitutes”: how CATW promotes survivors to silence sex workers. Artikkeli Open Democracy –verkkojulkaisussa. Haettu 1.3.2015 osoitteesta: https:// www.opendemocracy.net/beyondslavery/jason-congdon/speaking-of-%E2%80%9Cdeadprostitutes%E2%80%9D-how-catw-promotes-survivors-to-silence-se ✕✕ Fuchs, S. (2001) “Beyond Agency”. Sociological Theory 19:1, 24-40. ✕✕ Gira Grant, M. (2014) Playing the Whore. The work of Sex Work. Verso, Lontoo & New York. ✕✕ Levy, Jay (2014) Criminalizing the Purchase of Sex. Lessons from Sweden. Routledge. Oxford & New York. ✕✕ Mai, Nick. (2009). Migrant Workers in the UK Sex Industry. Final Policy-Relevant Report. Institute for the Study of European Transformations, London Metropolitan University, Economic & Social Reseach Council. ✕✕ NSWP (2014) Activists Urge the AP to Adopt “Sex Work”. Haettu 31.1.2015 osoittesta: http://www. nswp.org/news-story/activists-urge-the-ap-adopt-%E2%80%9Csex-work%E2%80%9D. ✕✕ Perustuslakivaliokunnan lausunto 56/2014 vp. Haettu 1.3.2015 osoitteesta: http://www.eduskunta. fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/pevl_56_2014_p.shtml ✕✕ Roth, Venla (2012) Defining Human Trafficking and Identifying Its Victims: A Study on the Impact and Future Challenges of International, European and Finnish Legal Responses to Prostitution-related Trafficking in Human Beings. Martinus Nijhoff Publishers, Leiden. ✕✕ Skilbrei, May-Len & Holmström, Charlotta (2013) Prostitution Policy in the Nordic Region. Ambiguous Sympathies. Ashgate, Farnham. ✕✕ Space International (2015) Space International -järjestön verkkosivut. Tarkistettu 31.1.2015. http:// spaceinternational.ie/ ✕✕ Vuolajärvi, Niina (2014) “Contested freedoms - Agency and Power in the Prostitution and Trafficking Debates”. Julkaisematon artikkeliluonnos. ✕✕ Weitzer, Ronald (2014) “Miscounting Human Trafficking and Slavery”. Artikkeli Open Democracy -verkkojulkaisussa. Haettu 1.3. 2015 osoitteesta: https://www.opendemocracy.net/beyondslavery/ ronald-weitzer/miscounting-human-trafficking-and-slavery 059 060 väki ja valta Peruste #1–2 2015 VIHARIKOSTEN TORJUNTA RUOTSIN HAASTEENA Rasistiset viharikokset herättävät huolta Ruotsissa. Tukholman viharikoksia selvittävän poliisiyksikön johtajan Daniel Goldmanin mukaan vastaava yksikkö tarvittaisiin jokaiseen poliisipiiriin. kristiina koivunen 061 Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena skilstunan moskeijan tulipalo oli yksi vuodenvaihteen tärkeimmistä uutisista Ruotsissa. Asuinkerrostalon kellarissa sijainneen moskeijan sisustus ja irtaimisto tuhoutuivat palossa täysin. ”Moskeijaan heitettiin ovesta palava esine iltapäivärukouksen aikana, jolloin siellä oli seitsemänkymmentä ihmistä”, kertoo Mahmoud Khalfi, Tukholman Södermalmin moskeijan imaami. Kukaan ei loukkaantunut palossa vakavasti, mutta suuronnettomuuden vaara oli lähellä. Puolta tuntia aiemmin moskeijassa oli ollut kuusikymmentä lasta. Myös elokuun lopussa tapahtunut romanileirin tulipalo Tukholman Högdalenissa nousi otsikoihin tulipalossa loukkaantuneen kerjäläismiehen Vasiljin kuoltua kaksi viikkoa palon jälkeen. Poliisia kritisoitiin puutteellisesta tutkinnasta. Sen sijaan, että paloalue olisi tutkittu perusteellisesti, se jyrättiin maan tasalle aiemmin tehtyjen päätösten mukaisesti palon jälkeisenä päivänä. Palosta selvinneet kuusitoista kerjäläistä karkotettiin Romaniaan. Siksi poliisi ei pystynyt kuulemaan silminnäkijöitä jatkaessaan tutkintaa Vasiljin kuoltua. Tutkinnanjohtaja vaihdettiin ja aiemmasta tutkinnasta tehtiin poliisin sisäinen tutkinta. Siinä poliisin toiminnasta ei löydetty virheitä. Tukholmassa oleskelevien romanikerjäläisten määrää ei tiedetä, mutta asunnottomia EU-maiden siirtolaisia Ruotsissa auttavan HEM-yhdistyksen varapuheenjohtaja Sven Hovmöller arvioi heitä olevan 600–2000. Tukholmassa on kolmekymmentä kerjäläisten leiriä, joiden sijainnista löytyy tietoja internetistä. Tämä huolestuttaa HEMyhdistystä, koska rasistien on helppo löytää kerjäläisten teltat ja parakit. Etunimellään Lise-Lotte esiintyvän HEM:in aktivistin mukaan niihin on heitetty kiviä, eikä Högdalenin tapaus ole ainoa romanileirin tulipalo, jonka syttymissyy on epäselvä. ”Laman aikana rasismi voimistuu. Monet syyttävät siirtolaisia ongelmista, vaikka ne johtuvat Ruotsissa harjoitetusta väärästä talouspolitiikasta”, Cyklopen –kulttuuriyhdistyksen aktivisti Elin Olofsson sanoo. ”Julkisten palvelujen taso on romahtanut, koska ne on yksityistetty. Syynä ei ole pakolaisten tulva, vaikka ruotsidemokraatit antavat tällaisen kuvan”, hän selittää. nettiviha ja viharikokset Etenkin siirtolaiset, muslimit ja poliittinen vasemmisto ovat Ruotsissa huolissaan rasismista, internetin vihasivuista ja viharikoksista. Juridisesti viharikos on monimutkainen asia: on määriteltävä sekä sananvapauden rajat että tavallisen ja viharikoksen välinen ero. Uhrin on tehtävä rikosilmoitus, ja oikeus määrää tuomion vain, mikäli todistusaineisto riittää. Ruotsin rikoslain mukaan viharikos on henkilöön, omaisuuteen tai organisaatioon kohdistuva rikos, joka tehdään 062 Peruste #1–2 2015 RUOTSIN SOSIALI DEMOKRAATTISEN HALLITUKSEN ENSIMMÄINEN KÄYTÄNNÖN TOIMENPIDE OLI KÄYNNISTÄÄ KANSALLISEN OHJELMAN LAATIMINEN VIHARIKOSTEN TORJUMISEKSI. TYÖRYHMÄÄ JOHTAA JÖNKÖPINGIN LÄÄNIN POLIISIMESTARI HÅKAN SANDAHL, JOKA LUOVUTTAA EHDOTUKSENSA HELMIKUUN LOPUSSA. etnisyyden, uskonnollisen ryhmän jäsenyyden, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin ilmaisun takia (CEBRO 2015). Tämän rikosnimikkeen täyttyminen edellyttää kaksinkertaisten edellytysten täyttymistä. Ensinnäkin on oltava näyttö rikoksesta, kuten pahoinpitelystä. Toiseksi sen motiivin täytyy olla joku näistä syistä, selittää Daniel Goldman, joka johtaa viharikoksia selvittävää poliisiyksikköä Tukholmassa. Jälkimmäisen kriteerin osoittaminen voi olla vaikeaa ja tulkinnanvaraista. Vasemmistopuolueen kansanedustaja Christina Höj Larsenin mukaan monet musliminaiset kokevat rikosilmoituksen tekemisen vaikeaksi. Höj Larsenin mielestä fasistit1 aktivoivat internetin välityksellä ruotsalaisessa yhteiskunnassa olevan rakenteellisen rasismin. ”Kun ruotsidemokraatit antavat kuvan, että yhteiskunnassamme on sota ruotsalaisten ja maahanmuuttajien välillä, jotkut alkavat kokea itsensä sotureiksi.” Ruotsissa on vahva sananvapauslainsäädäntö, joten voi olla vaikeaa määritellä, mitkä julkaisut tai nettisivut ovat vain moraalisesti tuomittavia ja mitkä myös rikoslain mukaan tuomittavia. ”Poliisi seuraa internetin vihasivuja, mutta niihin puuttuminen on vaikeaa. Jos teksti on ladattu sinne ulkomailla, otamme yhteyden kyseisen maan poliisiin. Yhteistyö onnistuu kuitenkin vain, mikäli epäilty rikos on rangaistava teko myös kyseisessä maassa”, kertoo Goldman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kiihottamista kansanryhmää kohtaan ei ole Goldmanin mukaan määritelty rikokseksi, sen sijaan laittomasta uhkauksesta voidaan tuomita rangaistus. keinoja viharikosten torjumiseksi Monet haluavat lisätä poliisien määrää ja heidän valtuuksiaan, mutta Ruotsin Vasemmistopuolue pitää tärkeämpänä poliisijärjestelmän kehittämistä. Sillä on neljä ehdotusta. Ensinnäkin, poliisien koulutus on muutettava yliopistotasoiseksi, että poliisikunta oppisi näkemään rikollisuuden yhteiskunnallisessa kontekstissa. Poliisi on suurta valtaa käyttävä viranomainen. Koulutuksen parantamisen lisäksi poliisien palkkaa on puolueen mielestä nostettava, että ammatista tulee nykyistä houkuttelevampi vaihtoehto nuorille. Poliisikunnan on lisättävä kaikkien kansalaisten turvallisuuden 1 Maan julkisessa keskustelussa on normaalia kutsua ruotsidemokraatteja fasisteiksi. Esimerkiksi pääministeri Stefan Löfven on käyttänyt tätä sanaa heistä. 063 Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena tunnetta ja oltava helposti lähestyttävä, Höj Larsen linjaa. Sen on oltava monikulttuurinen ja edustettava kaikkia väestöryhmiä. ”Hijabia käyttävien naisten olisi nykyistä helpompaa tehdä rikosilmoitus, jos sen ottaisi vastaan ruotsalaisella poliisiasemalla naispoliisi, joka myös käyttää hijabia”, Höj Larsen mainitsee. Toiseksi, tavoite viharikosten torjunnasta on kirjattava hallitusohjelmaan, kuten Stefan Löfvenin hallitus onkin tehnyt. Sitä edeltänyt porvariallianssi ei huolinut tavoitetta hallitusohjelmaan. Se oli Höj Larsenin mukaan viesti viranomaisille, ettei asia ole tärkeä. Kolmanneksi puolue esittää, että on tutkittava, miksi vain pieni osa viharikoksista tehdyistä rikosilmoituksista etenee oikeuskäsittelyyn ja tuomioon asti. Kun ongelmakohdat selvitetään, järjestelmää voidaan parantaa ja nykyistä useammat viharikosten tekijät saavat tuomion. Neljänneksi, Ruotsiin tarvitaan nettivihan torjumiseksi internetasiamies tällä hetkellä jo toimivan lehdistöasiamiehen rinnalle. Ruotsin sosialidemokraattisen hallituksen ensimmäinen käytännön toimenpide oli käynnistää kansallisen ohjelman laatiminen viharikosten torjumiseksi. Työryhmää johtaa Jönköpingin läänin poliisimestari Håkan Sandahl, joka luovuttaa ehdotuksensa helmikuun lopussa. Ruotsissa on tällä hetkellä kaksi viharikoksien tutkintaan erikoistunutta ryhmää, toinen Tukholmassa ja toinen Malmössä. Niissä on yhteensä vain kahdeksan poliisia. Tukholman yksikön johtaja Daniel Goldman on tehnyt yhteistyötä Sandahlin kanssa ja kertoo jo ennen raportin valmistumista, että sii- SUOMEN RIKOSLAIN SÄÄDÄNNÖSSÄ EI MAINITA VIHARIKOSTA TAI VIHAPUHETTA, SEN SIJAAN KIIHOTTAMINEN KANSANRYHMÄÄ VASTAAN, KUNNIANLOUKKAUS JA LAITON UHKAUS OVAT RANGAISTAVIA TEKOJA (POLIISI 2015). NIIDEN TORJUNTAAN EI OLE PANEUDUTTU SUOMESSA YHTÄ PERUSTEELLISESTI KUIN RUOTSISSA VIHARIKOSTEN ESTÄMISEEN. nä ehdotetaan viharikoksia selvittävän ryhmän perustamista maan jokaiseen poliisipiiriin. Ruotsissa on panostettu 1990-luvulta lähtien paljon perheväkivallan ehkäisyyn. Jokaisella poliisiasemalla on sen selvittämiseen erikoiskoulutuksen saanut poliisi. Nämä poliisit on koulutettu toimimaan perheväkivallan uhrien kanssa, joiden itseluottamukseen psyykkinen pahoinpitely on vaikuttanut. Muitakin viranomaisia koulutetaan ymmärtämään perheväkivallan erityispiirteitä. ”Viharikosten torjumiseksi tarvitaan samanlainen prosessi, mutta sen on tapahduttava paljon nopeammin”, toteaa Goldman. Suomen rikoslainsäädännössä ei mainita viharikosta tai vihapuhetta, sen sijaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan, kunnianloukkaus ja laiton uhkaus ovat rangaistavia tekoja (Poliisi 2015). Niiden torjuntaan ei ole paneuduttu Suomessa yhtä perusteellisesti kuin Ruotsissa viharikosten estämiseen. Suomen sisäasiainministeriön nettisivulla viharikokset mainitaan lyhyesti, vaikka 064 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama We’re all the same. Sekatekniikka (akryyli tulostetulle kankaalle, kierrätysmateriaali) 41 x 32 cm. 065 Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena rikoslaki ei tunne termiä. Sisäasiainministeriö korostaa hyvien etnisten suhteiden merkitystä ja syrjinnän vastaisia kampanjoita. (Sisäasiainministeriö 2015.) kansalaiset aktivoituvat jo Rasismia ja sen voimistumista ei vastusteta Ruotsissa pelkästään viranomaisten voimin. Rasismin vastainen kansalaistoiminta voimistuu samassa tahdissa rasismin kanssa. Natsien (Svenskarnas parti, Sveriges motståndsrörelsen) marssipaikoille saapuvat suuret vastamielenosoittajien joukot ovat tästä yksi osoitus. Yksityishenkilöt ja järjestöt auttavat, kun yhteiskunnan palvelut eivät riitä. Monet kirkot järjestävät kerjäläisille hätämajoitusta ja soppakeittiöitä, ja niidenkin seiniin on alkanut ilmaantua hakaristejä, kuten ruotsalaisten synagogien ja moskeijoiden seiniin. Monet ihmiset ovat avanneet kotinsa ovet romanikerjäläisille varsinkin kovien pakkasten aikana. Elin Olofssonin kodissa käy sunnuntaisin viisi kerjäläistä suihkussa. Kun HEM-yhdistys pyysi Facebook-sivullaan avustuksia tulipalossa kuolleen Vasiljin leskelle Marialle, rahaa kertyi parissa päivässä 35 000 kruunua (3 700 euroa). Kirjoittaja on tietokirjailija ja freelancetoimittaja. lähteet: ✕✕ CEBRO (2015) Centrum för brottsdrabbade Stockholm. [http://cebro.se/?q=node/39]. Katsottu 13.2.2015. ✕✕ Goldman, Daniel (2015) Haastattelu Tukholmassa 12.1.2015. Goldman johtaa viharikoksia tutkivaa yksikköä Tukholman Cityn poliisissa. ✕✕ Hovmöller, Sven (2014) Haastattelu Tukholmassa 24.11.2014. Hovmöller on HEM, föreningen för hemlösa EU-migranter -yhdistyksen varapuheenjohtaja. ✕✕ Höj Larsen, Christina (2015) Haastattelu Tukholmassa 13.1.2015. Höj Larsen on Vasemmistopuolueen kansanedustaja ja puolueensa kommentaattori siirtolaisuuteen liittyvissä asioissa. ✕✕ Khalfi, Mahmoud (2015) Haastattelu Tukholmassa 5.1.2015. Khalfi on Tukholman Södermalmin moskeijan imaami. ✕✕ Lise-Lotte (2014) Haastattelu Tukholmassa 24.9.2014. Lise-Lotte on HEM, föreningen för hemlösa EU-migranter -yhdistyksen aktivisti, jonka haastatteluissa ruotsalaiset tiedotusvälineet käyttävät vain etunimeä. ✕✕ Olofsson, Elin (2015) Haastattelu Tukholmassa 12.1.2015. Olofsson on Cyklopen -kulttuuriyhdistyksen aktivisti. ✕✕ Poliisi (2015) [https://www.poliisi.fi/poliisi/helsinki/home.nsf/pages/4E3499DAAB40F1F8C2257A7E 0034696A?opendocument]. Katsottu 13.2.2015. ✕✕ Sisäasiainministeriö (2015) [http://www.intermin.fi/fi/turvallisuus/rikostorjunta/viharikollisuus]. Katsottu 13.2.2015. 066 DEBATTI väki ja valta Peruste #1–2 2015 TTIP-SOPIMUS JA DEMOKRATIA Euroopan Unioni ja Yhdysvallat käyvät paraikaa neuvotteluja transatlanttisesta kauppa- ja investointisopimuksesta (Transatlantic Trade and Investment Partnership). Sopimus tunnetaan lyhenteellä TTIP, monet puhuvat myös EU:n ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimuksesta. Jotkut järjestöt ja tutkijat ovat esittäneet, että sopimus kaventaisi valtioiden toimintamahdollisuuksia ja demokratiaa sekä heikentäisi esimerkiksi työelämän perusoikeuksia, ympäristöstandardeja ja ruuan turvallisuutta. Erityisesti niin kutsuttu investointisuoja ja siihen sisältyvä välimiesmenettely ovat olleet kritiikin kohteina. Suomalaiset ammattiliitot ovat puolestaan asettuneet tukemaan sopimusta. Niiden mukaan TTIP muun muassa parantaisi kuluttajien ostovoimaa ja palkansaajien asemaa sekä edistäisi demokratiaa. Miten sopimus siis todella vaikuttaisi yhteiskunnan demokraattisuuteen niin meillä kuin muualla? Peruste kutsui Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n pääekonomistin Olli Kosken sekä Helsingin yliopiston tutkijan Markus Krögerin debatoimaan aiheesta. 067 Debatti olli koski ttip edistäisi reilua globalisaatiota ja talouden kasvua auppapolitiikassa tapahtuu jälleen. Pitkään kansalaisten ja poliitikkojen mielenkiinnon ulkopuolella oleillut politiikkalohko on nyt noussut parrasvaloihin, kun maailmalla neuvotellaan lukuisia alueellisia vapaakaupparatkaisuja. Eurooppaa ja Suomea koskevat erityisesti Euroopan Unionin (EU) ja Yhdysvaltojen (USA) välillä neuvoteltava transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus (Transatlantic Trade and Investment Partnership eli TTIP). TTIP-sopimus on herättänyt paljon mielenkiintoa ja ankaraa kritiikkiä. Kritiikin pääpaino on kohdistunut sopimuksen osana neuvoteltavaan investointisuojaan ja siihen liittyvien riitojen ratkaisumenettelyyn (Investor-State Dispute Settlement, ISDS). Voi sanoa, että Euroopassa sopimuksen hyötyjen esille tuominen on jäänyt uhkien ja puutteiden korostamisen varjoon. Mitä hyötyä TTIP-sopimuksesta sitten olisi? Kaupan esteiden purkaminen lisää kansainvälistä vaihdantaa ja alentaa liiketoimintakustannuksia. Tullien ja tariffien alentamisen vaikutukset näkyvät suoraan kuluttajahintojen alenemisena ja tuotevalikoiman paranemisena. EU:n ja USA:n välillä tulli- ja tariffitasot ovat elintarvikkeita lukuun ottamatta jo nyt melko matalat, joten tällä saralla hyödyntämättömiä mahdollisuuksia ei ole valtavasti. TTIP-sopimuksen suurena mahdollisuutena onkin parantaa sääntely- ja sääntöyhteistyötä ja helpottaa markkinoillepääsyä USA:ssa ja EU:ssa. Tällöin puhutaan teknisten kaupan esteiden poistamisesta. Liiketoimintakustannukset alenevat, jos esimerkiksi koneiden ja laitteiden turvallisuus- tai ympäristöstandardit ovat samat EU:ssa ja USA:ssa. Liiketoimintakustannusten aleneminen siirtyy sekä alempiin hintoihin että suurempiin voittoihin. Alemmat hinnat tarkoittavat parempaa ostovoimaa ja suuremmat voitot tarkoittavat enemmän investointeja. Ehkä kaikkein tärkeintä on sopimuksen strateginen näkökulma, joka liittyy globaaliin demokratiaan. TTIP-sopimuksessa asetettavat standardit ja käytännöt olisivat niin merkittäviä maailmantaloudessa, että niitä olisi suu- Olli Koski on Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n pääekonomisti. Sääntöihin perustuvan vapaakaupan lisääminen palvelee talouskasvua sekä työntekijöiden perusoikeuksien ja demokratiakehityksen edistämistä ympäri maailmaa. TTIP-sopimuksen tulee kuitenkin lähteä siitä, ettei ulkomaisille investoijille turvata parempia oikeuksia kuin kotimaisille yrityksille. 068 Peruste #1–2 2015 AMMATTIYHDISTYSLIIKKEEN KANNALTA ON KESKEISTÄ, ETTÄ TTIP-SOPIMUKSEEN TULEE KUNNIANHIMOINEN KESTÄVÄN KEHITYKSEN LUKU, JOKA SISÄLTÄÄ OSAPUOLTEN SITOUMUKSEN TYÖELÄMÄN PERUSOIKEUKSIIN JA NIIDEN GLOBAALIIN EDISTÄMISEEN SEKÄ SITOUTUMISEN EKOLOGISESTI KESTÄVÄÄN TALOUTEEN. ri paine hyödyntää myös laajemmin globaalisti. Tämä koskisi ennen muuta regulaatiota, mutta myös esimerkiksi periaatteita, joilla valtio saa tukea tai suosia kotimaista yritystoimintaansa. Sopimuksella voidaan luoda avoimuuteen ja sääntöihin perustuva regiimi esimerkiksi nationalistisen valtiokapitalismin rinnalle. Sääntöihin perustuvan vapaakaupan lisääminen palvelee myös työntekijöiden perusoikeuksien ja demokratiakehityksen edistämistä ympäri maailmaa. Ammattiyhdistysliikkeen kannalta on keskeistä, että TTIP-sopimukseen tulee kunnianhimoinen kestävän kehityksen luku, joka sisältää osapuolten sitoumuksen työelämän perusoikeuksiin ja niiden globaaliin edistämiseen sekä sitoutumisen ekologisesti kestävään talouteen. Tuotteille asetettavat turvallisuus- ja ympäristövaatimukset ovat EU:ssa ja USA:ssa maailman tiukimmat: tällä sopimuksella niitä ei pidä höllentää, vaan sopimusta tulee käyttää hy- vien standardien levittämiseen laajemmaltikin maailmantalouteen. Investointisuoja on sopimuksen kiistanalaisin osa. Suhtautuminen siihen on myös ay-liikkeessä hyvin kriittistä. Aikaisempien ISDS-menettelyjen ongelma on ollut, että välimiespaneelit eivät ole olleet hyvin säänneltyjä, puolueettomia ja vakaita tuomioistuimia, jotka olisivat tuottaneet perusteltua oikeuskäytäntöä. Vanhoihin ISDS-menettelyihin sisältyy demokratian kannalta riskejä. Maailmantalouteen todennäköisesti tarvittaisiin kansainvälistä investointeja koskevaa oikeutta, mutta tätä ei voida nyt TTIP-sopimuksessa rakentaa. TTIP-sopimuksessa tulee lähteä siitä, että ulkomaisille investoijille ei turvata parempia oikeuksia kuin kotimaisille yrityksille. Syrjimättömyyden turvaaminen on investointien edistämiseksi riittävää, sopusoinnussa demokraattisen lainsäädännön kanssa sekä kansalaisten hyväksyttävissä. Riitojen ratkaisun osalta yksinkertaisinta olisi jättää ISDS-menettely pois ja turvautua valtioiden väliseen arbitraatioon sekä kansallisiin tuomioistuimiin. Mikäli ISDS-menettelyä ei poisteta TTIP:stä, on sitä kehitettävä merkittävästi paremmaksi. SAK:ssa asiaa on pohdittu ja keskeisiksi kehittämiskohteiksi ovat nousseet (1) velvoite ensivaiheen kansalliseen oikeuskäsittelyyn; (2) perusteettomien tapausten hylkääminen, silloin kun sopimusosapuolet ovat siitä yhtä mieltä; (3) sopimusosapuolten välisen oikeustulkintaa antavan paneelin perustaminen; (4) valitusmahdollisuuden luominen sekä (5) häviäjä maksaa –periaatteen soveltaminen. Riittävästi tähän suuntaan uudistettu ISDSmenettely olisi hyväksyttävissä. 069 Debatti markus kröger ttip on keino siirtää kansan valtaa ja varallisuutta suuryrityksille uten Olli Koski tekstissään esittää, yksi TTIP-sopimuksen hyödyistä olisi (ainakin periaatteessa), että eurooppalaiset firmat voisivat osallistua laajemmin hankkeisiin Yhdysvalloissa. Ne voisivat myydä tuotteitaan ja kasvattaa näin tuotantoa. Myös Euroopan Unioniin saataisiin TTIP:n kannattajien mukaan laajempi kirjo tuotteita. Kriitikkojen mukaan tämä laajempi kirjo, tai suurempi investointivapaus, ei kuitenkaan lisäisi kehitystä, vaikka näin voisi olettaa. TTIP:ssä ei olisi käytännössä kyse kauppasopimuksesta, vaan sääntelyn purkamisesta niin, että matalin standardi otettaisiin käyttöön. Tämä on mielestäni argumentti, jota ei ole tarpeeksi tuotu esiin, kritiikin keskittyessä investointisuojaan. Salaisesta sopimuksesta vuodetut tiedot osoittavat, että TTIP johtaisi ympäristölle ja terveydelle tuhoisien tuotantomenetelmien laajentamiseen. Sama pätee EU:n ja Kanadan väliseen kauppasopimukseen. Koski esittää, että sopimus edistäisi demokratiakehitystä ympäri maailmaa. Sopimuksen salainen neuvottelu kuvaa kuitenkin sitä tyyliä, jolla demokratiaa tultaisiin sopimuksen myötä kohtelemaan. Päätökset tehdään pienen pii- rin kesken, nojaten naiiviin käsitykseen “vapaasta kaupasta”. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus on osoittanut, että tällaisen kaupan “vapauden” lisääminen markkinoilla johtaa jo valmiiksi vahvojen vahvistumiseen. Valtio ei voisi taata turvallisia tuotantotapoja tai työntekijöiden oikeuksia. Demokraattiselta poliittiselta päätöksenteolta vietäisiin voima poistamalla mahdollisuuksia talouden sääntelyyn. Mikäli poliitikot toimisivat yhteisen hyvän puolesta – vaikka sulkemalla saastuttavan kaivoksen tai tekemällä geenimuuntelusta laitonta sen ongelmien paljastuttua – heidät vietäisiin ulkomaalaisen, ei-valtiollisen tuomioistuimen tuomittavaksi. TTIP:n toteutuessa myös patenttisuoja kasvaisi. Laaja patenttisuoja on jo nyt suuri ongelma juuri Kosken kaipaaman talouskasvun kannalta. Se ei kannusta innovaatioihin, eikä myöskään mahdollista kriittistä tutkimusta. Emme tiedä, olisivatko Yhdysvalloista EU-markkinoille tulevat tuotteet (esimerkiksi geenimuunnellut kasvit) ja tuotantotavat (esimerkiksi liuskeöljyn poraaminen) turvallisia. Koko EU siirtyisi tutkimukseen perustuvasta varovaisuusperiaatteesta Yhdysvaltojen Markus Kröger on kehitysmaatutkimuksen dosentti ja tutkija Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Hän on ollut vierailevana tutkijana Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, valmistunut Amerikkojen tutkimuksen tutkijakoulusta ja väitellyt maailmanpolitiikasta. TTIP:ssä ei olisi kyse kauppasopimuksesta vaan sääntelyn purkamisesta. Se ei johtaisi reiluun globalisaatioon, kuten Olli Koski esittää, vaan epäeettisten tuotantotapojen laajentamiseen. Sopimus pitäisikin perua. 070 Peruste #1–2 2015 KOSKEN ESITTÄMÄ VÄITE, ETTÄ YHDYSVALTOJEN STANDARDIT OLISIVAT MAAILMAN KORKEIMMAT, ON YKSINKERTAISESTI VÄÄRÄ. JUURI YHDYSVALTOJEN JA KANADAN EPÄEETTISTEN JA TUHOISIEN TUOTANTOTAPOJEN LAAJENTAMISEN VUOKSI KAUPPASOPIMUS, JOTA SOVELLETTAISIIN YMPÄRI MAAILMAA, JOHTAISI GLOBAALEIHIN HAITTAVAIKUTUKSIIN, EIKÄ REILUUN GLOBALISAATIOON, KUTEN KOSKI ESITTÄÄ. malliin, jossa turvallisuus oletetaan ja sen haastaminen jätetään yksityisille oikeusjutuille. Lisäksi investointisuojasta seuraisi, että vaikka tuote osoitettaisiin paikallisissa sääntelyoikeuksissa haitalliseksi, valtion tulisi maksaa ulkomaisille investoijille korvauksia heidän itse arvioimiensa tulevien tuottojen menetyksen määrän mukaisesti. Sopimus onkin keino siirtää valtioiden – ja täten kansan – varallisuutta suuryrityksille. Sillä estettäisiin myös demokraattinen keskustelu tuotantotavoista ja mahdollisuus suosia tiettyä tuotantotapaa. Sekä Yhdysvaltojen että Kanadan kanssa suunnitellut sopimukset toisivatkin mukanaan enemmän haittoja kuin hyötyjä ja niistä neuvotteleminen pitäisi lopettaa. Tulisi luoda avoimeen debattiin ja neuvotteluun pohjaava vaihtoehtoinen kauppasopimus, jossa huomio olisi eettisyyttä, järkevää sääntelyä ja työntekijöiden oikeuksia tukevan poliittisen kehikon luomisessa, ei vain suuryritysten etujen ajamisessa. Käytännössä tällainen neuvottelu voisi alkaa vasta kun Pohjois-Amerikassa vallitsee vähintään yhtä hyvä lainsäädännöllinen kehys kuin EU:ssa, koska kauppaneuvottelut ovat todellisuudes- sa eri alueiden suuryritysten, eivätkä valtioiden, välisiä. On naiivia olettaa, että vapaakauppasopimus alempien tuotantostandardien maan kanssa johtaisi kummankaan neuvotteluosapuolen asukkaiden kannalta hyviin seurauksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laajentunut vienti EU:hun johtaisi myös suurempiin ongelmiin tuotantoalueilla (koska siellä tuotanto-olosuhteet eivät vielä ole kestävät). Sopimus pitäisi siis perua investointisuojasta riippumatta. Kosken esittämä väite, että Yhdysvaltojen standardit olisivat maailman korkeimmat, on yksinkertaisesti väärä. Juuri Yhdysvaltojen ja Kanadan epäeettisten ja tuhoisien tuotantotapojen laajentamisen vuoksi kauppasopimus, jota sovellettaisiin ympäri maailmaa, johtaisi globaaleihin haittavaikutuksiin, eikä reiluun globalisaatioon, kuten Koski esittää. On naiivia olettaa, että ne ehdot, jotka SAK on asettanut sopimukselle, sisällytettäisiin neuvotteluihin: ne eivät ole neuvottelutekstissä sisällä eikä niitä tulla sinne lisäämään. Pahimmassa tapauksessa SAK ei tule tästä huolimatta kritisoimaan sopimusta vaan puhuu yhtä ja edistää toista linjaa. 071 Debatti olli koski ttip – tuo suuri mörkö arkus Krögerin vastine on oppikirjaesimerkki uhkakuviin, väärintulkintoihin ja puolivillaisuuksiin perustuvasta ”TTIP-kritiikistä”. Ensimmäinen Krögerin väite on, että TTIP:n myötä otettaisiin käyttöön matalimmat standardit. Näin siitä huolimatta, että molempien neuvotteluosapuolten julkisissa tavoitteissa tähdennetään, että kumpikaan osapuoli ei hyväksy standardiensa alentamista ja että jatkossakin osapuolet säilyttävät oikeuden säännellä ympäristö-, turvallisuus- ja terveyskysymyksiä haluamallaan tasolla. Kröger perustaa väitteensä niin sanottuun vuodettuun salaiseen sopimukseen. Todellisuudessa valmista sopimusta ei ole ja neuvotteluja standardien yhteensovituksesta käydään parhaillaan. Kyse on niin mittavasta (ja loppujen lopuksi hyvin arkisesta ja tylsästä) virkamiestyöstä, ettei kukaan odotakaan TTIP-sopimuksen korvaavan kokonaisvaltaisesti olemassa olevaa regulaatiota. Tärkeämpää on sopia käytännöistä, joilla sääntelyn yhteensovittamista tehdään vastedeskin. Yksi keino on asettaa yhteinen transatlanttinen neuvottelukunta kehittämään sääntely-ympäristöä. Kröger varmasti vastustaa tätä ”vallankaappauksena”, mutta oikeasti kyse on järkevän ja hallitun globalisaation edistämisestä, josta olisi lähinnä hyötyä. Neuvottelukunnalle ei annettaisi lainsäädäntövaltaa, eikä se voisi puuttua kansalliseen sääntelyyn. Se ei siis kaventaisi demokraattisen päätöksenteon mahdollisuuksia. Kröger väittää, että TTIP suosisi nimenomaan vahvoja ja suuria yrityksiä. Yhteinen regulaatio on kuitenkin arvokasta nimenomaan pienemmille yrityksille. Nykyisellään, ilman yhteistä tuoteregulaatiota, markkinoillepääsyn kustannukset ovat korkeat. Suuria yrityksiä tämä ei haittaa yhtä paljon kuin pieniä ja keskisuuria yrityksiä, koska suurilla yrityksillä on voimavaroja toimia erilaisissa sääntely-ympäristöissä. Päinvastoin kuin Kröger vihjailee, sopimuksella ei tulla muuttamaan geenimuunneltuja organismeja koskevia EU:n peruslakeja. Ja myös jatkossa EU ja sen jäsenmaat saavat itse päättää, sallivatko liuskekaasun hyödyntämisen alueellaan. Viimekätinen päätösvalta on jäsenmailla, joita komissio ei voi TTIP-neuvotteluissa ohittaa. PÄINVASTOIN KUIN KRÖGER VIHJAILEE, SOPIMUKSELLA EI TULLA MUUTTAMAAN GEENIMUUNNELTUJA ORGANISMEJA KOSKEVIA EU:N PERUSLAKEJA. JA MYÖS JATKOSSA EU JA SEN JÄSENMAAT SAAVAT ITSE PÄÄTTÄÄ, SALLIVATKO LIUSKEKAASUN HYÖDYNTÄMISEN ALUEELLAAN. 072 Peruste #1–2 2015 SAASTUTTAVIEN KAIVOSTEN SULKEMINEN JA VAARALLISTEN TUOTTEIDEN POISTAMINEN MARKKINOILTA ON MAHDOLLISTA INVESTOINTISUOJAN OLOISSAKIN. YLEISEN EDUN NIMISSÄ TEHTÄVÄT TOIMET, PAKKOLUNASTAMINENKIN, OVAT MAHDOLLISIA, KUN TOIMITAAN SYRJIMÄTTÖMÄSTI. Saastuttavien kaivosten sulkeminen ja vaarallisten tuotteiden poistaminen markkinoilta on mahdollista investointisuojan oloissakin. Yleisen edun nimissä tehtävät toimet, pakkolunastaminen- kin, ovat mahdollisia, kun toimitaan syrjimättömästi. Investointisuoja ei tule koskemaan markkinoillepääsyä, vaan se koskee vain maan lakien mukaan tehtyjä investointeja. Valitettavasti Kröger ei siis perustele väitteitään kunnolla. Kriittisiä, todella asiaan pureutuvia ja kovia kysymyksiä olisivat esimerkiksi seuraavat: Miksi neuvottelijat haluavat turvata vain sijoittajille tulkinnanvaraisen ”oikeudenmukaisen ja tasapuolisen” kohtelun? Mitä vikaa on USA:n ja Australian kauppasopimuksessa, jossa ei ole ISDSmenettelyä? Onko ISDS todella niin arvokas, että koko TTIP kannattaa riskeerata? Kenelle ISDS on niin arvokas? markus kröger ttip:n puolustajien argumentit eivät perustu tietoon lli Kosken vastine kuvastaa, kuinka kauppasopimuksen puolustajat sivuuttavat oleellisen kritiikin ja pyrkivät puhumaan sopimuksesta niin kuin sen EN PIDÄ MAHDOLLISENA KOSKEN SKENAARIOTA, JOSSA VALTIOIDEN OMIIN SÄÄNTELYMAHDOLLISUUKSIIN EI PUUTUTTAISI. KÄYTÄN NÖSSÄ MARKKINOIDEN YHDEN MUKAISTAMINEN JOHTAA PIENIMMÄN YHTEISEN NIMITTÄJÄN VALITSEMISEEN, JA TÄMÄ NOSTAA PAINEITA ALENTAA RIMAA KAIKKIALLA. sisältö olisi jo selvä ja ongelmaton. En pidä mahdollisena Kosken skenaariota, jossa valtioiden omiin sääntelymahdollisuuksiin ei puututtaisi. Käytännössä markkinoiden yhdenmukaistaminen johtaa pienimmän yhteisen nimittäjän valitsemiseen, ja tämä nostaa paineita alentaa rimaa kaikkialla. Laajempi hankintojen kilpailutus, jota Koskikaan ei kiistä, johtaisi hankaluuteen harjoittaa paikallisesti kannattavaa ja sopivaa teollisuus- ja kehityspolitiikkaa. EU:lla ei ole mitään syytä yhdentää markkinoitaan niin epäeettisen ja ongelmallisen markkina-alueen kuin Yhdysvaltojen (tai Kanadan) kanssa, ennen 073 Debatti kuin nämä ovat nostaneet standardejaan EU-tasolle. Koski näyttää puhuvan jostain muusta sopimuksesta kuin siitä TTIP:stä, josta uutisoidaan kansainvälisissä johtavissa lehdissä ja josta salaisen sopimuksen itse nähneet Euroopan parlamentin jäsenet ovat kertoneet. TTIP:ssä on näiden lähteiden mukaan kyse nimenomaan esimerkiksi ruoan terveysstandardien, eläinten hyvinvoinnin, julkisten palvelujen ja rahoituksen sääntelyn harmonisoinnista, toisin kuin Koski väittää. Esimerkiksi brittimeppi Molly Caton mukaan tekstin lukemisen jälkeen hänelle oli selvää, ettei sopimusta neuvotella demokraattisesti ja etteivät neuvottelijat aja kansalaisten etua. USA:n ruokaturvallisuusviranomaiset FDA ja EPA ovat tunnetusti suuryritysten armoilla eivätkä ole onnistuneet takaamaan turvallisia standardeja. EU antaisi näille instituutioille oikeuden tarkastaa uusien Yhdysvalloista tulevien tuotteiden turvallisuus. Tämä on suora demokratian kavennus, sillä EU-kansalaiset eivät voi näihin tahoihin vaikuttaa. Tähtäimessä on voittojen ja yritysvallan kasvattaminen demokratian, luonnon ja eläinten hyvinvoinnin kustannuksella. Pienyrittäjät, esimerkiksi viljelijät, eivät voisi kilpailla USA:n megafarmeja vastaan. Kosken väite, että pienet ja keskisuuret yritykset hyötyisivät eniten, poikkeaa yleisimmistä arvioista. 92 prosenttia sopimusta varten kuunnelluista tahoista on yhtiöiden edustajia. TTIP:n myötä yhtiöillä olisi oikeus vaatia muutoksia lakiehdotuksiin, jotka muuttaisivat niiden kauppaetuja, ennen kuin laeista edes keskusteltaisiin parlamenteissa. ISDS-välimiesmenettelyn sisällyttä- TÄHTÄIMESSÄ ON VOITTOJEN JA YRITYSVALLAN KASVATTAMINEN DEMOKRATIAN, LUONNON JA ELÄINTEN HYVINVOINNIN KUSTANNUKSELLA. PIEN YRITTÄJÄT, ESIMERKIKSI VILJELIJÄT, EIVÄT VOISI KILPAILLA USA:N MEGAFARMEJA VASTAAN. KOSKEN VÄITE, ETTÄ PIENET JA KESKISUURET YRITYKSET HYÖTYISIVÄT ENITEN, POIKKEAA YLEISIMMISTÄ ARVIOISTA. minen sopimukseen tarkoittaisi myös sitä, että kerran yksityistettyjä palveluja, kuten terveydenhuoltoa, ei voitaisi enää kansallistaa. Tämä, jos mikä, on demokratian kaventamista. Yhtiöt olisivat pääroolissa myös poikkikansallisessa säätelyelimessä, johon Koski viittaa. Neuvottelut tulisi lopettaa välittömästi. Ne voisi aloittaa myöhemmin uudelleen niin, että neuvotteluja kävisivät demokraattisesti valitut mepit avoimesti – eivät yritysten lobbaajat salassa. EUkomission tulisi myös hyväksyä eurooppalainen kansalaisaloite kauppasopimuksista, koska tarvittava määrä allekirjoituksia tätä varten on jo kerätty: kansanäänestyksen epääminen (kesällä 2014), jos mikä, kuvaa, kuinka epädemokraattinen koko prosessi on. 074 väki ja valta Peruste #1–2 2015 PODEMOSAALTO Podemos on uudenlainen puolue, tai puolueen muodon ottanut liike. Se otti oppia globaalista etelästä ja kanavoi Espanjan kaduilta alkaneen kuohunnan luovaksi voimaksi. Voisiko Podemosaalto levitä myös muihin maihin? boaventura de sousa santos käännös: niina oisalo Alkuperäinen artikkeli ”The Podemos Wave” on julkaistu Critical Legal Thinking -lehdessä 5.12.2014. Se on luettavissa osoitteessa: http://criticallegalthinking.com/2014/12/05/podemoswave 075 Podemos-aalto teläisen Euroopan maat eroavat toisistaan huomattavasti sekä yhteiskunnallisessa että poliittisessa mielessä. Nämä maat ovat kuitenkin joutuneet kärsimään Euroopan Unionissa (EU) Keski- ja Pohjois-Euroopan maiden johdolla tehdyistä huonoista poliittisista ratkaisuista. Vaikka seuraukset ovat eri Etelä-Euroopan maissa erilaisia, niissä on myös paljon samoja piirteitä. Laajassa mittakaavassa poliittiset päätökset ovat johtaneet Etelä-Euroopan maat tilanteeseen, jossa ne on kahlehdittu perifeeriseen asemaan maanosan sisällä. Samalla maat on ajettu epäoikeudenmukaiseen ja suhteettomaan velallisuuteen. Leikkauspolitiikka on imenyt voimavaroja maiden valtionhallinnoilta sekä julkisilta palveluilta, ja ajanut keskiluokkaa äkilliseen köyhtymiseen. Monien nuorten ihmisten on ollut pakko muuttaa pois maasta. Maat ovat joutuneet leikkaamaan koulutukseen ja tutkimukseen käytettävistä investoinneista, joita ilman niiden on mahdotonta nousta perifeerisestä asemastaan. Espanjaa, Kreikkaa ja Portugalia on kohdannut klassinen tragedia. Kaikki mielipidetutkimukset ovat osoittaneet, että kansalaiset ovat hyvin tyytymättömiä nykyiseen tilanteeseen, jopa raivostuneita. Monet mielenosoitukset kaduilla ja toreilla todistavat samaa. Tästä huolimatta tuohtuneita kan- SOSIALISTISET PUOLUEET OVAT SEN SIJAAN AJANEET LEIKKAUSPOLITIIKKAA JA SITEN MENETTÄNEET USKOTTAVUUTENSA KANSALAISTEN SILMISSÄ, ERI MÄÄRIN ERI MAISSA. salaisia tyydyttävän politiikan muotoilu on tuntunut olevan vaikeaa. Perinteiset vasemmistopuolueet eivät ole löytäneet ratkaisuja. Kommunistiset puolueet kannattavat EU:sta eroamista, mutta enemmistö puolueista pelkää riskejä, joita tähän ratkaisuun sisältyy. Sosialistiset puolueet ovat sen sijaan ajaneet leikkauspolitiikkaa ja siten menettäneet uskottavuutensa kansalaisten silmissä, eri määrin eri maissa. Poliittisen tyhjiön täyttäminen on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi. Kreikan Syriza-puolue, joka aloitti ensin poliittisena liikkeenä vuonna 2004, vastasi talouskriisin herättämiin vaatimuksiin. Se muuttui puolueeksi vuonna 2012, ja täytti tyhjiön. Se saattaa hyvin voittaa seuraavat vaalit1. Portugalin ”Vasemmistoblokki” (Bloco de Esquerda — BE) ei ole pystynyt samalla tavoin uusiutumaan ja vastaamaan talouskriisiin. Maassa vallitsee edelleen poliittinen tyhjiö. 1 Suom. huom. Syriza nousi kuin nousikin Kreikan parlamenttivaaleissa tammikuussa 2015 maan suurimmaksi puolueeksi. 076 Peruste #1–2 2015 ESPANJAN UUSI PUOLUE PODEMOS ON SEN SIJAAN OSOITTANUT OLEVANSA SUURIN POLIITTINEN INNOVAATIO KYLMÄN SODAN JÄLKEISESSÄ EUROOPASSA. TOISIN KUIN SYRIZASSA JA BE:SSÄ, SIINÄ EI OLE MERKKIÄKÄÄN KYLMÄN SODAN AIKAISESTA AJATTELUSTA. Espanjan uusi puolue Podemos on sen sijaan osoittanut olevansa suurin poliittinen innovaatio kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Toisin kuin Syrizassa ja BE:ssä, siinä ei ole merkkiäkään kylmän sodan aikaisesta ajattelusta. Jotta voisimme ymmärtää Podemosta, meidän on tarkasteltava Maailman sosiaalifoorumin toimintaa, Latinalaisessa Amerikassa 2000-luvulla nousseita edistyksellisiä hallituksia sekä niitä yhteiskunnallisia liikkeitä ja perustuslaillisia prosesseja, jotka nostivat nämä hallitukset valtaan. Podemos-liikkeen edeltäjinä voi pitää erityisesti niitä Latinalaisessa Amerikassa paikallistasolla toteutettuja osallistuvan demokratian kokeiluja, jotka nojasivat Porto Alegren esimerkkiin ja osittain myös Arabikevään tapahtumiin. Lyhyesti sanottuna, Podemos on oppimisprosessin tulos. Tuo prosessi alkoi globaalista etelästä, ja siinä Espanjan kaduilla virrannut kuohunta kanavoitiin uudenlaiseksi toiminnaksi. Podemos on uudenlainen puolue, liike-puolue, tai pikemminkin puolue-liike, joka perustuu seuraaviin ajatuksiin: • Ihmiset eivät ole kyllästyneitä politiikkaan, he ovat kyllästyneitä nykyiseen politiikkaan. • Selvästi suurin osa kansalaisista ei osallistu politiikkaan eivätkä he ota osaa mielenosoituksiin kaduilla, mutta he istuvat kotona raivoissaan ja tuntevat sympatiaa mielenosoittajia kohtaan. • Poliittinen aktivismi on tärkeää, mutta politiikka tarvitsee aitoa osallistumista myös niiltä kansalaisilta, jotka eivät välttämättä ole ”poliittisesti aktiivisia”. • Tiettyyn poliittiseen luokkaan kuuluminen on monelle kansalaiselle pakon sanelema, väliaikaiseksi mielletty tilanne, josta seuraa keskipalkkaa pienemmät tulot. • Internet mahdollistaa kanssakäymisen muotoja, joita ei aiemmin ollut olemassa. • Virkaan valitut kansanedustajat eivät itse keksi aiheita tai kantoja, joiden puolesta he työskentelevät, vaan yksinkertaisesti välittävät eteenpäin niitä kysymyksiä, jotka nousevat alhaalta, kansalaisilta. • Vaikka puoluepolitiikalla on oltava 077 Podemos-aalto kasvot, se ei muodostu kasvoista. • Läpinäkyvyyden ja tilivelvollisuuden periaatteet ovat ehdottomia. • Puolue palvelee kansalaisia ja kuuluu heille. Siksi myös rahoituksen on tultava kansalaisilta eikä yrityksiltä, joiden tavoitteena on valtion kaappaaminen ja demokratian tyhjentäminen sisällöstään. • (Poliittisesti) vasemmalla oleminen ei ole lähtökohta, vaan matkan tavoite, jonka on perustuttava tosiasioiden tunnustamiseen. Esimerkiksi: jos tukee transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuutta (TTIP) Euroopassa, ei kuulu vasemmistoon, vaikka olisi vasemmistopuolueen jäsen. TTIP ajaa samoja tavoitteita kuin Amerikkojen vapaakauppa-alue FTAA, jonka Bill Clinton laittoi alulle 1994 ja joka kuopattiin 2005 koko mantereen laajuisten protestien ja kansalaisten aloittaman voimakkaan vastaliikkeen tuloksena. Podemos-liikkeen ydinajatus on yhdistää osallistuvan ja edustuksellisen demokratian toisiaan täydentäviä puolia, minkä piti olla poliittisen järjestelmämme perusajatus alun perinkin. Podemos on toteuttanut erityisen onnistunees- ti ja tehokkaasti viime vuosina eri puolilla maailmaa syntyneitä poliittisia innovaatiota, jotka ovat syntyneet vastalauseina edustuksellisten järjestelmien korruptiolle ja pääoman etuja ajaville hallituksille. Italiassa syntyi vuonna 2009 Beppe Grillon johtama “Viiden tähden liike” (MoVimento 5 stelle), joka kritisoi rajusti poliittisia puolueita ja omaksui osallistuvan demokratian käytäntöjä. Se menestyi vaaleissa ilmiömäisen hyvin, mutta puolueen radikaalit, politiikanvastaiset kannat ovat jättäneet hämärän peittoon, millaisia poliittisia uudistuksia se on tavoittelemassa. Vuonna 2012 Intiassa perustettiin Aam Aadmi eli ”Kadunmiesten puolue” (joka englanniksi lyhennetään usein AAP). Sen inspiraationa olivat Gandhin opetukset. Puolue keskittyi taistelemaan korruptiota vastaan ja osallistuvan demokratian puolesta. Puolueen synnyn taustalla oli tunne siitä, ettei kadunmiehiä (tai -naisia, kuten puolueeseen liittyvät naiset korostivat) kuulla politiikassa, eivätkä olemassa olevat puolueet huomoi heidän tarpeitaan. Vain vuosi perustamisensa jälkeen Aam Aadmista tuli toiseksi suurin puolue Delhin osavaltion parlamenttivaaleissa. PODEMOS-LIIKKEEN YDINAJATUS ON YHDISTÄÄ OSALLISTUVAN JA EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN TOISIAAN TÄYDENTÄVIÄ PUOLIA, MINKÄ PITI OLLA POLIITTISEN JÄRJESTELMÄMME PERUSAJATUS ALUN PERINKIN. 078 Peruste #1–2 2015 VOISIKO PODEMOS-AALTO LEVITÄ MYÖS MUIHIN MAIHIN? OLOSUHTEET VAIHTELEVAT SUURESTI MAASTA TOISEEN. PODEMOSILLA EI MYÖSKÄÄN OLE SELKEÄÄ POLIITTISTA RESEPTIÄ. SEN YKSINKERTAINEN IDEA ON LÄHENTÄÄ POLITIIKKAA JA KANSALAISIA. Voisiko Podemos-aalto levitä myös muihin maihin? Olosuhteet vaihtelevat suuresti maasta toiseen. Podemosilla ei myöskään ole selkeää poliittista reseptiä. Sen yksinkertainen idea on lähentää politiikkaa ja kansalaisia. Tällaisen suunnan omaksuminen on mahdotonta niin kauan kuin poliittinen aktiivisuus rajautuu neljän vuoden välein tapahtuvaan äänestämiseen vaaleissa, joissa valittujen poliitikkojen tähtäimenä on henkilökohtaisten etujen ajaminen. Kiinnostavaa on, että myös Englannissa on hiljattain perustettu puolue – ”Vasemmiston yhtenäisyys” (Left Unity), joka nojaa samoihin periaatteisiin kuin Syriza tai Podemos. Myös Portugalissa tarvitaan Podemos-liikkeen kaltaisia vaihtoehtoja poliittisen tyhjiön täyttämiseksi. Maassa ei kuitenkaan ole samanlaista poliittisen aktivismin perinnettä kuin Espanjassa. Siksi Podemos olisi Portugalissa toisenlainen puolue kuin Espanjassa, eikä sillä ehkä olisi tällä hetkellä merkittäviä vaikutuksia poliittiseen tilanteeseen. Maa elää juuri nyt ”Costa-hetkeään”. Lissabonin sosialistinen pormestari An- tónio Costa valittiin puolueen johtoon sen jälkeen, kun Sosialistipuolue (PS) oli kärsinyt tappion edellisissä Euroopan parlamentin vaaleissa. Käytössä olivat esivaalit, joissa sekä puolueen jäsenet että kannattajat saattoivat äänestää. Äänestysvilkkaus oli korkea, mikä tukee aiemmin mainitsemaani seikkaa: kansalaisten passiivisuus pätee vain ”tavalliseen” politiikkaan – siis silloin kun vaihtoehtoja sietämättömälle ja epäoikeudenmukaiselle sosioekonomiselle tilanteelle ei ole näköpiirissä. Tällä hetkellä Portugalissa on Costahetki, mutta Podemosta muistuttava liike voisi valmistaa Portugalia tulevaan. Se voisi käydä yhteistyöhön sosialistipuolueen kanssa, edellyttäen että PS olisi kiinnostunut ajamaan vasemmistolaista linjaa. Jos PS ajaa itsensä nurkkaan ja liittoutuu oikeistopuolueiden kanssa, uusi liike voisi muodostaa oman vaihtoehtonsa. Nykyisessä tilanteessa jälkimmäinen kehityskulku on todennäköisempi. Entä voiko Podemos-aalto saavuttaa myös Latinalaisen Amerikan ja palauttaa maanosaan sen innostuksen, johon 079 Podemos-aalto Podemoksen alkuperäinen voima pohjautui? Jos liike saisi valtaa Meksikossa tai Kolumbiassa, sillä olisi merkittäviä seurauksia, ovathan nämä suuret maat tällä hetkellä konservatiivisten voimien vallassa. Tähän mennessä kaikki yritykset uuden, uskottavan vasemmistolaisen politiikan muotoilemiseksi ovat epäonnistuneet kyseisissä maissa. Perinteisen oligarkkisen politiikan läpi murtautuminen on osoittautunut vaikeaksi. Meksikossa on kuitenkin ollut joitakin yrityksiä, kuten zapatistien kansallisen vapautusarmeijan johtama La Otra Campaña tai Andrés Manuel López Obradorin ympärille muodostunut poliittinen liike. Kolumbiassa on noussut liike nimeltä Polo Democrático, joka on vuosien varrella läpikäynyt monia vaiheita ja muotoja (kuten Itsenäinen Polo Democrático, Vaihtoehtoinen Polo Democrático). Olisi helppo ajatella, ettei Podemosliikkeellä ole mitään annettavaa maille, joista se sai aikanaan innoituksensa, joissa edistykselliset voimat saavuttivat suuria voittoja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja joiden hallituspuolueet ovat muodostuneet juuri näiden kansanliikkeiden seurauksena. Mielessäni ovat erityisesti Brasilian Partido dos Trabalhadores (”Työläisten puolue” – PT), Bolivian Movimiento al Socialismo (“Liike sosialismin puolesta” – MAS), Ecuadorin Alianza PAIS (“Maan liitto”) ja Venezuelan Partido Socialista Unido (“Venezuelan yhdistynyt sosialistinen puolue” – PSUV). Näiden maiden poliittiset tilanteet poikkeavat toisistaan suuresti, mutta liikkeitä tuntuu kuitenkin yhdistävän kaksi piirrettä: 1) Ne pyrkivät antamaan politiikassa äänen laajalle kansanosalle, joka kärsii hallitsevien luokkien vallasta. Näitä kansanosia ei voi pitää niinkään kollektiivisina yhteisöinä, vaan pikemminkin köyhien yksilöiden ryhminä. 2) Liikkeet saivat vaalimenestystä, mutta hallitusvalta on saattanut hillitä niiden politiikan toteuttamista käytännössä (joko itsevaltaisuuden/ caudillismon, korruption tai uusliberalististen oppien hyväksymisen vuoksi). Vaikka liikkeet ovatkin saavuttaneet merkittäviä voittoja viime aikoina (kuten Bolivian MASin vaalivoitto 2014), ne ovat alkaneet enemmässä tai vähemmässä määrin hajota poliittisesti. Jos Podemos-liikkeellä on mitään annettavaa näissä maissa – tai Argentiinassa ja Chilessä, joissa vallassa ovat vakiintuneempien keskustalais-vasemmistolaisten puolueiden muodostamat hallitukset – sen on mahdollista kulkea kahteen suuntaan: 1) liike voisi käynnistää perustavanlaatuiset uudistukset puolueissa (erityisesti Brasilian PT tar- JOS LIIKE SAISI VALTAA MEKSIKOSSA TAI KOLUMBIASSA, SILLÄ OLISI MERKITTÄVIÄ SEURAUKSIA, OVATHAN NÄMÄ SUURET MAAT TÄLLÄ HETKELLÄ KONSERVATIIVISTEN VOIMIEN VALLASSA. TÄHÄN MENNESSÄ KAIKKI YRITYKSET UUDEN, USKOTTAVAN VASEMMISTOLAISEN POLITIIKAN MUOTOILEMISEKSI OVAT EPÄONNISTUNEET KYSEISISSÄ MAISSA. PERINTEISEN OLIGARKKISEN POLITIIKAN LÄPI MURTAUTUMINEN ON OSOITTAUTUNUT VAIKEAKSI. 080 Peruste #1–2 2015 25 VUOTTA BERLIININ MUURIN MURTUMISEN JÄLKEEN KANSALAISET OVAT HUOMANNEET, ETTÄ OLEMME PALANNEET JÄLLEEN ALKUPISTEESEEN. SILLOIN IHMISET USKOIVAT, ETTÄ MUURIN MURTUMINEN TARKOITTI DEMOKRATIAN LUPAUSTEN TÄYTTYMISTÄ JA HISTORIAN LOPPUA. NYT HE OVAT KUITENKIN TAJUNNEET, ETTÄ LIBERAALIN EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN KEHITYS ON PYSÄHTYNYT, JA ERILAISET DEMOKRATIAN VASTAISET VOIMAT OVAT HEIKENTÄNEET SITÄ SISÄLTÄPÄIN. vitsee tätä), tai 2) se voisi perustaa uusia puolue-liikkeitä asettaen osallistuvan demokratian periaatteet politiikan keskiöön, sekä käytännön linjauksissa että johtajien valinnassa. Podemos-liikkeen takana oleva poliittinen työntövoima ei ole yksinomaan eteläeurooppalainen tai latinalaisamerikkalainen ilmiö. Tästä osoituksena on Intian AAP-puolue. Liike voi toteutua monissa muodoissa, kaikissa maanosissa ja erilaisissa tilanteissa. 25 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen kansalaiset ovat huomanneet, että olemme palanneet jälleen alkupisteeseen. Silloin ihmiset uskoivat, että muurin murtuminen tarkoitti demokratian lupausten täyttymistä ja historian loppua. Nyt he ovat kuitenkin tajunneet, että liberaalin edustuksellisen demokratian kehitys on pysähtynyt, ja erilaiset demokratian vastaiset voimat ovat heikentäneet sitä sisältäpäin. Taantumuksellisia voimia ajavat vanhat ja uudet oligarkit, jotka ovat taloudellisesti riittävät voimakkaita kaappaamaan poliittisen järjestelmän ja valtion sekä valjastamaan ne ajamaan omia etujaan. Koskaan aiemmin ei ole ollut näin selvää, että elämme yhteiskunnissa, jotka ovat poliittisesti demokraattisia, mutta yhteiskunnallisesti fasistisia. Podemos-aalto on vertauskuva jokaiselle yritykselle löytää edistyksellisiä poliittisia ratkaisuja – uloskäyntejä tästä suonsilmästä, johon olemme ajautuneet. Edistykselliset poliittiset ratkaisut eivät kuitenkaan tarkoita äkillisiä, mahdollisesti väkivaltaisia, poliittisia romahduksia. Yhdysvaltain tilanne on yksi tämän hetken selkeimpiä esimerkkejä demokratian katastrofista. Siellä demokraattisen hallinnon retoriikka on ilmiselvässä ristiriidassa maan plutokraattis-kleptokraattisen poliittisen todellisuuden kanssa. Kun maan korkein oikeus antoi yrityksille mahdollisuuden tukea poliittisia puolueita ja niiden kampanjoita samoin ehdoin kuin tavalliset kansalaiset – täydellisen anonymiteetin suojelemina – demokratia sai kuolettavan iskun. 081 Podemos-aalto YHDYSVALTAIN TILANNE ON YKSI TÄMÄN HETKEN SELKEIMPIÄ ESIMERKKEJÄ DEMOKRATIAN KATASTROFISTA. SIELLÄ DEMOKRAATTISEN HALLINNON RETORIIKKA ON ILMISELVÄSSÄ RISTIRIIDASSA MAAN PLUTOKRAATTIS-KLEPTOKRAATTISEN POLIITTISEN TODELLISUUDEN KANSSA. KUN MAAN KORKEIN OIKEUS ANTOI YRITYKSILLE MAHDOLLISUUDEN TUKEA POLIITTISIA PUOLUEITA JA NIIDEN KAMPANJOITA SAMOIN EHDOIN KUIN TAVALLISET KANSALAISET – TÄYDELLISEN ANONYMITEETIN SUOJELEMINA – DEMOKRATIA SAI KUOLETTAVAN ISKUN. Siitä lähtien suurten yritysten asialistat ovat hallinneet poliittisia asialistoja. Niiden valta ulottuu elämän täydellisestä kaupallistamisesta viimeisten laadukkaiden julkisten palveluiden lakkauttamiseen, sekä ympäristön ja kuluttajien suojelun lopettamisesta ammattiliittojen nujertamiseen. Niiden vaikutuksesta yliopistot on muutettu yrityksiä palveleviksi laitoksiksi, yliopistojen opettajien työsuhteet on määräaikaistettu ja opiskelijoista on tullut ensisijaisesti kuluttajia, jotka pysyvät velallisina loppuelämänsä ajan. Ulkopolitiikka on alistettu globaalin finanssikapitalismin eduille. Sota- ja turvallisuusteollisuutta hyödyttäviä loppumattomia sotia käynnistetään. Kaiken tämän valossa ei ole yllättävää, että monet nykyiseen status quo -tilanteeseen tyytymättömät amerikkalaiset ovat alkaneet lukea, ehkä uudelleen, Marxia ja Leniniä. Ihmiset ovat hyvin tietoisia niistä katastrofaalisista seurauksista, joihin leninistinen (ja trotskilainen) politiikka johti, joten he ei- vät etsi kirjoista käytännön neuvoja tai apua demokraattisen politiikan uudelleenluomisessa. Ihmiset löytävät niistä kuitenkin järkeenkäypiä selityksiä tilanteelle, johon amerikkalainen yhteiskunta on ajautunut. Yllättävää kyllä, ihmiset lukevat myös Alexis de Tocquevillen Demokratia Amerikassa -teosta, joka on 1800-luvun alun Yhdysvaltojen osallistuvan ja yhteisöllisen demokratian puolustuspuhe. Sieltä he löytävät rakennusaineita yhdysvaltalaisen demokratian uudeksi pohjaksi. Taustalla on ajatus edustuksellisen ja osallistuvan demokratian luontaisesta kyvystä täydentää toisiaan. Näistä ihmisistä on tietämättään tullut Podemos-liikkeen poliittisen elinvoiman lähettiläitä ja eteenpäin viejiä. Kirjoittaja on sosiologian professori ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksen keskuksen johtaja Coimbran yliopistossa Portugalissa. 082 väki ja valta Peruste #1–2 2015 EUROOPAN UUDEN VASEMMISTON ON OLTAVA RADIKAALISTI EUROOPPALAINEN antonio negri & raúl sánchez cedillo käännös: lotta tenhunen Alkuperäinen artikkeli ”La esperanza del monstruo democrático, entre Syriza y Podemos” on julkaistu Públicossa ja se on luettavissa osoitteessa: http://blogs.publico.es/dominiopublico/12563/la-esperanza-del-monstruo-democraticoentre-syriza-y-podemos/. Käännös on julkaistu kirjoittajien luvalla. 083 Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen ave kummittelee Euroopassa.” Näin kommentoi sanomalehti Il Manifesto Kreikan pääministeri Alexis Tsiprasin ja valtiovarainministeri Yanis Varoufakisin tapaamisia eurooppalaisten hallitusten kanssa. Tämä onkin oikea painajainen saksalaisille ordoliberaaleille – todellinen Geisterfahrer, vastaantulevan kaistalla ajava itsetuhoinen kuski, joka haluaa törmätä Eurooppa-bussiin, kuten Der Spiegel kirjoitti etusivullaan. Mitä voisikaan tapahtua Podemosin voittaessa Espanjassa, mikä suunnaton aave silloin nähtäisinkään väijymässä: Euroopan neljänneksi suurimman kansantalouden riistettyjen ja tuotantovoimain synnyttämä hirviö! Espanjan vaalikampanjakausi alkaa muutaman viikon sisällä, ja eurooppalaiset hallitukset tulevat pelottelemaan espanjalaisia vastaavilla hokemilla kahta kauheammin. Valmistautukaamme – varmoina siitä, että tämä ylimielisen röyhkeä propaganda haaksirikkoutuu. Sillä välin: mitä sanottavaa Podemosilla on Euroopasta? Podemosin Eurooppa-puheessa näkyy, että Syrizan voiton johdosta aika on käymässä vähiin. Vilpitöntä solidaarisuutta ja kreikkalaisten demokraattien voiton korkeaa arvostusta sisältävistä näkemyksistä löytyy myös varovaista harkintaa. Tsiprasin linja saattaa epäonnistua jo ennen Espanjan vaaleja. Varovaisuus ei kuitenkaan merkit- KENELTÄKÄÄN EI OLE JÄÄNYT HUOMAAMATTA, ETTEI MIKÄÄN OLISI VAARALLISEMPAA KUIN EPÄSELVÄ SUHTAUTUMINEN KREIKAN JA EUROOPAN VÄLISIIN NEUVOTTELUIHIN JA ENNEN KAIKKEA TROIKAN1 JOHTAMAN EUROOPAN NYKYPOLITIIKKAAN. se monitulkintaisuutta. Keneltäkään ei ole jäänyt huomaamatta, ettei mikään olisi vaarallisempaa kuin epäselvä suhtautuminen Kreikan ja Euroopan välisiin neuvotteluihin ja ennen kaikkea Troikan1 johtaman Euroopan nykypolitiikkaan. Mikä tahansa päättämättömyys tällä alueella on torjuttava, ja niin on myös viime kuukausien aikana näkemämme perusteella käytännössä tapahtunut. On olemassa kaksi Eurooppaa, ja on asetuttava jomman kumman puolelle. Järkevät kansalaiset tietävät, etteivät tule voittamaan Espanjassa, elleivät sitten Syrizan avaamalla rintamalla, jonka on laajennuttava Euroopassa. Velkapolitiikkaa, suvereenisuuteen liittyviä kysymyksiä ja atlanttista yhteyttä voidaan käsitellä ainoastaan Euroopan tasolla. Oli odotettavissa, että Syrizan finanssitaloudellisen tiimin taktiset ja poliit- 1 Toim. huom. Euroopan komissio, Euroopan keskuspankki (EKP) ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF). 084 Peruste #1–2 2015 KUTSUKAAMME TÄTÄ VAIHTOEHDOKSI, SILLÄ VUODEN 2008 KRIISISTÄ LÄHTIEN BISMARKKILAINEN EUROOPPA ON PAKOTTANUT TUON TOISEN EUROOPAN MARGINAALISEEN ASEMAAN, PELKÄKSI PROTESTIKSI JA VÄLILLÄ SILKAKSI EPÄTOIVOISEKSI VAIKERRUKSEKSI. tiset ehdotukset saavuttaisivat suuren huomion. Tämän olemme jo päässeet todistamaan. Ehdotusten sisältöä arvioimattakin on selvää, että ne ovat kaikilla tavoin merkki ylikansallisen yhteistyön olemassaolosta ja “vanhojen” vasemmistolaisten eurooppavastaisen demagogian hylkäämisestä. Tuo demagogia ei koskaan ole ollut vahva myöskään Podemosissa. Vaikka Syrizan haaste on muotoiltu kansallisen suvereenisuuden puolustuksen muotoon (“Troikkaa vastaan”, “Merkeliä vastaan” jne.), käytännössä se merkitsee suhteellisen selvää hyväksyntää poliittiselle väliintulolle nykyisen Euroopan unionin sisällä ja sitä vastaan. Näin ollen ensisijainen vaihtoehto tänä päivänä on PIIGS-maiden2 ja uuden vasemmiston voimien liittoutuminen EU:n status quon mullistamiseksi. Tässä näyttäisi lisäksi olevan Podemosin ainoa mahdollisuus vaalien voittamiseksi. Yrittäkäämme harkita asioita syvem- min. Tähän saakka vastakkainasettelu Euroopassa on syntynyt kahden Euroopan välille. Toinen edustaa uusbismarkkilaista, uusliberaalia ja olennaisesti konservatiivista Eurooppaa, toinen taas demokraattista, uutta konstitutiivista3 Eurooppaa, joka on tarkkaavainen työläisten, köyhtyneen keskiluokan, prekaareiden tai työttömien nuorten, naisten, maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden, vanhojen ja uusien ulossuljettujen vaatimuksille. Kutsukaamme tätä vaihtoehdoksi, sillä vuoden 2008 kriisistä lähtien bismarkkilainen Eurooppa on pakottanut tuon toisen Euroopan marginaaliseen asemaan, pelkäksi protestiksi ja välillä silkaksi epätoivoiseksi vaikerrukseksi. Juuri kun tilanne vaikutti lopullisesti sulkevan ulos oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja kapinan kurjuutta vastaan, vaihtoehto nousi esiin Kreikassa. Nyt kyse on tuon vaihtoehdon vahvistamisesta ja järjestäytymisestä niillä alueilla, joilla taantumukselliset aloitteet ovat voitolla ja yrittävät hukuttaa väen vapautuksen Herkuleen. Velka on ensimmäinen kysymys, ensimmäinen ongelma. Troikan Eurooppa haluaa saada Euroopan väen maksamaan velat, ja maksukyvystä tulee se mittakeppi, jolla niin demokratian taso kuin eurooppamielisyyden määrä mitataan. Kaikki demokratian puolesta käytävän taistelun rintamalla kuitenkin pitävät tuota mittakeppiä viheliäisenä, sillä tänään kansalaisilta vaadittavat ve- 2 Toim. huom. PIIGS-mailla tarkoitetaan Portugalia, Irlantia, Italiaa, Kreikkaa ja Espanjaa. 3 Suom. huom. Romaanisen ja anglosaksisen kielialueen perustuslaillisessa oikeustieteessä esiintyvälle ”konstitutiiviselle vallalle” ei ole vakiintunutta suomennosta. Se merkitsee ”vapaata valtaa”, oikeuksia ja perustuslaillista valtiota edeltävää, ihmisistä kumpuavaa voimaa, joka murtaa vanhan yhteiskunnallisen järjestyksen ”konstitutiivisessa prosessissa”. Tämä 1700-luvulta lähtien esiintyvä käsite on keskeinen tekstin kirjoittajien työssä, erityisesti Negrin teoksessa Il Potere Costituente. Le alternative del moderno (1992). 085 Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen lat ovat menneinä vuosina hallinneiden hankkimia. Nämä velat ovat lihottaneet johtavia luokkia korruption, veronkierron ja veroarmahdusten, hillittömien asevarustelukustannusten ja koko elämän finanssituoton logiikan alaisuuteen, prekaarisuuteen ja tukahduttavaan epävarmuuteen tuomitsevan teollisuuspolitiikan avulla. Jokainen mies, jokainen nainen, jokainen työläinen on joutunut tunnustamaan syyllisyytensä velkaan – taakkaan, josta ei ole ollut vastuussa. On koittanut hetki lausua kovaan ääneen, etteivät lainaa ole ottaneet kansalaiset, vaan velan takaisinmaksua kohtuuttomasti vaativat vallanpitäjät, uusliberaalin projektin miekkoset, “keskikentän” ja “suurten koalitioiden” kerta kerralta äärimäisyyksiin menevämmät ja itseensä käpertyneemmät poliitikot. Uusi vasemmisto pyytää, Syrizan kautta, pelastuspakettia tätä väen alamaisuutta vastaan niin Etelä-, Keski-, kuin Itä-Euroopassa – eurooppalaista velkakokousta, perustuslaista päättävää kokoontumista uuden solidaarisuuden järjestelmän, uusien kriteerien, taloudellisen yhteistyön ja yhtenäisen työvoimapolitiikan vakiinnuttamiseksi. Podemos pystyy tarjoamaan tälle prosessille valtavan tuen. Tiedämme kaikki, että näiden teemojen takaa löytyvä projekti merkitsee syvää muutosta yhteiskunnallisissa suhteissa. Jälleen kerran Euroopassa ja Euroopasta käsin syntyy vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden hanke. Voisimme kutsua sitä fasisminvastaiseksi, sillä se toistaa vastarintaliikkeen intohimot ja voiman. Liittolaisuus Syrizan ja Podemosin välillä ja kaikille Euroopan uusille vasemmistoille suunnattu kutsu yhtyä tähän VELKA ON ENSIMMÄINEN KYSYMYS, ENSIMMÄINEN ONGELMA. TROIKAN EUROOPPA HALUAA SAADA EUROOPAN VÄEN MAKSAMAAN VELAT, JA MAKSUKYVYSTÄ TULEE SE MITTAKEPPI, JOLLA NIIN DEMOKRATIAN TASO KUIN EUROOPPAMIELISYYDEN MÄÄRÄ MITATAAN. liittoon tekee mahdolliseksi rakentaa solidaarisuudesta malli demokraattiselle Unionille: markkinavoimia vastaan ja niiden tuolla puolen. Tämän ollessa lähtökohta, ainoa mahdollinen rahoituspolitiikka perustuu nykyisen velan vähentämiselle tai lakkauttamiselle sekä, tulevaisuutta ajatellen, progressiivisten verotusperusteiden luomiselle ja yhtenäistämiselle koko euroalueella. Hyvinvointivaltiolle keskeisiä alueita – koulutusta, terveydenhuoltoa, eläkejärjestelmää ja asuntopolitiikkaa, mutta myös koti- ja hoivatyötä – tulee kehittää yhtäläisesti Euroopan alueella yhdessä riittävän, yleisen ja yhtäläisen perustulon, tuon suuren innovaation, rinnalla. Tämä avaa uutta rakentavan konstitutiivisen taistelun, jossa on kyse solidaarisuuden synnyttämien oikeuksien tunnustamisesta ja yhteisen tulemisesta yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestyksen keskeiseksi elementiksi. Näissä teemoissa voittaminen vaatii taistelukentän osoittamista – taistelukentän, joka voi olla ainoastaan Euroopan tila kokonaisuudessaan. Tämä avaa keskeisen, monia sekaannuksia aiheuttaneen kysymyksen suvereenisuuden luovuttamisesta. 086 Peruste #1–2 2015 ON OLTAVA SELKEITÄ TÄMÄN SUHTEEN: YKSIKÄÄN UNIONIIN LIITTYNYT MAA EI ENÄÄ NAUTI TÄYTTÄ SUVEREENISUUTTA, VIELÄ VÄHEMMÄN EUROON LIITTYNEET MAAT. JA TÄMÄ ON HYVÄ ASIA. KAIKKI JA JOKA IKINEN MODERNIN AJAN TRAGEDIA ON TAPAHTUNUT KANSALLISEN SUVEREENISUUDEN NIMISSÄ. Suvereenisuuden rajojen yli on kuitenkin jo astuttu, aina finanssikapitalismin uusbismarkkilaisen vallan hyväksi. Euroopan kansallismieliset oikeistot syntyvät ja kehittyvät vaarallisesti tällä alueella, hyökäten demagogisesti suvereenisuuden luovuttamista vastaan. Tuntuukin omituiselta nähdä näiden asenteiden pilkottavan (tai tulevan suopeasti katsotuiksi) myös Syrizan, Podemosin ja muodostumassa olevan “uuden Euroopan” muiden voimien jäsenten keskuudessa. On oltava selkeitä tämän suhteen: yksikään Unioniin liittynyt maa ei enää nauti täyttä suvereenisuutta, vielä vähemmän euroon liittyneet maat. Ja tämä on hyvä asia. Kaikki ja joka ikinen modernin ajan tragedia on tapahtunut kansallisen suvereenisuuden nimissä. Ja mikäli haluamme jatkaa suvereenisuudesta puhumista sen modernissa (ja klassisessa) merkityksessä, siis “viimekätisenä valtana”, on tehtävä selväksi, että tämä valta samaistuu alati kasvavassa määrin Frankfurtiin ja Euroopan keskuspankin torniin. Tilannetta, jossa olemme, hallitsee vaarallinen kaksinaamaisuus. Mei- dän on tunnustettava tarvitsevamme Frankfurtia, eurooppalaista valuuttaa, ellemme halua joutua globaalien finanssivoimien, Yhdysvaltain tai muiden Eurooppaa itselleen vaativien mannerjättiläisten politiikan saaliiksi. Toisaalta meidän on pelastettava Frankfurt demokratiaa varten, pakotettava se väen järjenkäytön alaisuuteen. Euroopan on rynnäköitävä Frankfurtiin – ensin liikkeiden ja sitten, vähä vähältä, eurooppalaisten demokratioiden enemmistöjen ja konstitutiiviseksi, perustuslakia säätäväksi kokoontumiseksi muuttuneen Euroopan parlamentin. Globalisaation myötä monetaarisen hallinnan keskeisyys on käynyt väistämättömäksi kaikilla manneralueilla, joista Eurooppa on yksi. On mahdotonta kuvitella olennaisempaa taistelua kuin se, joka johtaa eurooppalaisen valuutan demokraattiseen kontrolliin. Tässä on tämän päivän Bastiljin valtaus. On sitä paitsi ilmeistä, että toinen olennainen askel uuden Euroopan rakentamiselle, kysymys federalismista, avautuu hedelmällisenä ainoastaan, kun Euroopan monetaarisen ja poliittisen hallinnan huippua koskeva ongelma 087 Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen otetaan esiin ja vaaditaan vanhojen monokraattisten suvereenisuuksien hajottamista. Federalismi: ei ainoastaan jotta Euroopan kansat saattavat koota itsensä perustuslaillisessa vuoropuhelussa, vaan myös ja ennen kaikkea jotta kaikki kansallisuudet, väestönosat ja kieliryhmät, jotka haluavat tuntea itsensä kulttuurisessa ja poliittisessa mielessä autonomisiksi, voivat tehdä niin yhtenäisen, federalistisen kehyksen sisällä. Tätä eivät halua niinkään PIIGS-maat: autonomiaa ja todellista kykyä päättää poliittisen ja sosiaalisen järjestyksen perusteista vaativat Skotlanti, Katalonia ja Baskimaa. Federalismi tulee olemaan Euroopan rakentamisen avainasia. Kysymys suvereenisuudesta voidaan ottaa esiin ja suvereenisuudesta voidaan keskustella ainoastaan monimuotoisuuden näkökulmasta. On hyväksyttävä, että tulevien vuosien rehellisen federalismin luominen vaatii uudenlaista dynamiikkaa. Tässä näemme jälleen kerran, että ainoastaan uusi, taistelussa syntyneiden liikkeiden demokraattisesta radikaalisuudesta versova vasemmisto –Syriza ja Podemos–, joka järjestäytyy emansipatoristen linjanvetojen siivittämänä, pystyy näkemään Euroopan Unionin demokraattisena päämääränä, ei hallinnan välineenä. Vasemmisto, Eurooppa, demokraattinen radikaalisuus: näiden kolmen tekijän muodostama dispositiivi tulee kerta kerralta tärkeämmäksi työtätekevien luokkien puolustuksen määrittelemiseksi ja kansalaisten köyhyydestä vapautumiseksi. On laitettava piste pitkälle ja likaiselle suvereenisuutta kannattavien vasemmistojen litani- AINOASTAAN EUROOPPA MIELINEN, UUSIEN KURIPOLITIIKAN VASTAISTEN LIIKKEIDEN DEMOKRAATTISEN RADIKAALISUUDEN SYVÄSTI MUUTTAMA VASEMMISTO PYSTYY RAKENTAMAAN DEMOKRAATTISEN EUROOPAN. alle. Yhtä lailla on tuhottava kansallisuuteen liittyviä tunteita hyväkseen käyttävät populismin ilmentymät, jotka muuttavat nuo tunteet fasistiseksi (kansallismieliseksi, identitaariseksi, eristäytyväksi) himoksi. Ainoastaan eurooppamielinen, uusien kuripolitiikan vastaisten liikkeiden demokraattisen radikaalisuuden syvästi muuttama vasemmisto pystyy rakentamaan demokraattisen Euroopan. Tästä pääsemme toiseen ongelmaan, atlanttisiin suhteisiin. Ongelma tulee usein vältellyksi tai keskustelun ulkopuolelle suljetuksi, aivan kuin olisi itsestään selvää, että Euroopan yhdistymisen etenemisen tulisi kehittyä Amerikan Yhdysvaltain tarkkaavaisen suojeluksen alaisuudessa. Selvitäkseen menneen vuosisadan puoleen väliin saakka mannerta tuhonneista ja samanaikaisesti sen kansalaisia köyhdyttäneistä ja nöyryyttäneistä sodista Eurooppa edisti yhtenäisyyttä fasisminvastaisen vastarinnan puitteissa. Ensimmäisen kerran eurooppalaisen diskurssin juurta nostatettiin sodanjälkeisessä Euroopassa (ja Espanjassa sen siirtymävaiheessa demokratiaan) uusia 088 Peruste #1–2 2015 VÄLTTÄÄKSEMME TEKOPYHYYDEN, PUHUAKSEMME SELKEÄSTI JA ANTAAKSEMME LISÄÄ VAUHTIA EUROOPPALAISTA VASEMMISTOVOIMAA RAKENTAVILLE PROSESSEILLE, NOSTAMME UUDESTAAN ESILLE MUUTAMIA KYSYMYKSIÄ, JOITA EI PIDÄ UNOHTAA KESKUSTELUSTA. MITÄ PODEMOS SANOO MAAHANMUUTOSTA JA TURVAPAIKANHAKIJOISTA JA MITÄ SE TEKEE NÄIDEN ASIOIDEN SUHTEEN? ENTÄ, TOISTAAKSEMME JA TARKENTAAKSEMME, MITÄ SANOTTAVAA SILLÄ ON NATOSTA JA UNIONIN RAJA-ALUEILLA MENEILLÄÄN OLEVISTA PAIKALLISISTA KONFLIKTEISTA? sotia vastaan, sillä rauha merkitsi demokratian mahdollisuutta siinä missä sota on aina merkinnyt fasismia ja militarismia. Berliinin muurin kaatumisen jälkeen eurooppalainen yhtenäisyys on menettänyt merkityksensä itäblokin ja Venäjän laajentumispyrkimysten vastaisena rintamana. Tästä johtuen Euroopan Unionin tavoite on järjestetty uudelleen sivistyksen, oikeudellisten rakenteiden ja globaalissa toimintaympäristössä ilmenevän autonomian ympärille. Mutta nyt Eurooppaa ympäröi sota. Koko Välimeren aluetta – joka muuttovirtojen, energiapolitiikalle oleellisten suhteiden ja kaupallisen vaihdon johdosta on perusteellisesti sulautunut koko Eurooppaan, ei ainoastaan sen eteläosaan – läpäisee yksi ja sama fasismien ja diktatuurien sotalinja. Tuo linja kurkottaa kohti Lähi-itää ja tekee Euroopasta alttiin globaalisti ohjaillulle sotaisalle liikehdinnälle. Euroopan itärajalla on lisäksi kehittymässä järjetön sota venäjää puhuvien kansojen välillä, ja vastuu tuosta sodasta liittyy eurooppalaisten kansojen hyödyn vastaisiin globaalin hallinnan kysymyksiin. Tästä näkökulmasta käsin Euroopan suvereenisuus – ei siis enää kunkin maan kuvitteellinen suvereenisuus, vaan rakenteilla olevan Unionin todellinen suvereenisuus – heijastuu NATOssa, ja NATO kaappaa sen haltuunsa. Tässä on se todellinen suvereenisuuden luovutus, josta Euroopan kansat kärsivät. Kun Tsipras osoittaa tämän ongelman käsittelyn tarpeellisuuden, hän koskettaa yhtä Euroopan rakenteiden peruspilaria. Hän esittelee ongelman, johon meidän kaikkien tulee vastata, kuvittelematta että se voidaan ratkaista välittömästi, mutta kieltämättä myöskään sen olemassaoloa ja suurta vaikutusta. Puhumme nyt Unionin suhteesta sotaan tai rauhaan – eikä ainoastaan rauhaan Euroopassa vaan myös sen rajoilla. Toisekseen on välittömästi selvää, ettei kysymys atlanttisista suhteista ole ainoastaan sotaa ja rauhaa koskeva kysymys. Se on kysymys, joka laajenee sodasta ja rauhasta koskemaan koko Euroopan tuotanto- ja rahoitusrakenteiden hallintaa ja/tai niiden määräysvaltaa. Välttääksemme tekopyhyyden, puhuaksemme selkeästi ja antaaksemme lisää vauhtia eurooppalaista vasemmistovoimaa rakentaville prosesseille, 089 Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen nostamme uudestaan esille muutamia kysymyksiä, joita ei pidä unohtaa keskustelusta. Mitä Podemos sanoo maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista ja mitä se tekee näiden asioiden suhteen? Entä, toistaaksemme ja tarkentaaksemme, mitä sanottavaa sillä on NATOsta ja Unionin raja-alueilla meneillään olevista paikallisista konflikteista? Jos näitä kysymyksiä pidetään vaalitappion aiheina, onko niitä välteltävä tai niihin vastattava retoriikan keinoin pälkähästä päästäkseen? Ei missään nimessä. Tällä alueella on todella vaikeaa ottaa tunnuslauseeksi “ensin otetaan valta, sitten neuvotellaan ohjelmasta”. Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voida pitää toissijaisina. Kannan ottaminen ilman kiertelyä merkitsee Podemosin johtoryhmän pohjimmaisen suunnan selventämistä sodan ja rauhan kysymyksissä, mutta myös uudistuksissa ja kysymyksessä koko Eurooppaa koskevasta konstitutiivisesta hankkeesta. Sama rohkeus ja vakavuus, jolla Tsipras on ottanut Troikan ulkopuolisen Euroopan rakentamiselle tärkeät aiheet esiin, sallii meidän keskustella myös NATOn ulkopuolisesta dispositiivista. Yhteiskunnalliset liikkeet ja uuden vasemmiston hallitukset tietävät joutuvansa hyväksymään nämä kysymykset keskeisinä – vailla epäselvyyksiä ja tietoisina siitä, että globaali poliittinen tilanne saattaa tänä päivänä jouduttaa niiden selvittämistä. Itse asiassa se, mitä maailman kansalaiset tässä vaiheessa pyytävät, on demokraattinen Eurooppa osana uutta globaalia todellisuutta. Mikäli Eurooppa tarttuu Syrizan ja Podemosin sytyttämään toivoon uudistuksista ja ka- ITSE ASIASSA SE, MITÄ MAAILMAN KANSALAISET TÄSSÄ VAIHEESSA PYYTÄVÄT, ON DEMOKRAATTINEN EUROOPPA OSANA UUTTA GLOBAALIA TODELLISUUTTA. MIKÄLI EUROOPPA TARTTUU SYRIZAN JA PODEMOSIN SYTYTTÄMÄÄN TOIVOON UUDISTUKSISTA JA KAPITALISMIN YLITTÄMISESTÄ, SE KYKENEE DEMOKRATIAN PITKÄN TRADITION UUDISTAMISEEN. pitalismin ylittämisestä, se kykenee demokratian pitkän tradition uudistamiseen. Eurooppalaiset liikkeet haluavat olla mukana siinä mantereen laajuisessa poliittisessa aloitteessa, jonka Podemos– Syriza-akseli pystyy luomaan ja jota se on jo luomassa Euroopan alueella. Tuo aloite on erityisen kiinnostava uusille vasemmistoille ja Unionin eteläosassa muodostuvalle uudelle demokraattiselle radikaalisuudelle. Sekä prosessin tahti että sen syvyys riippuvat Syrizan hallituksen tämänhetkisestä suunnasta ja Podemosin menestyksestä seuraavissa vaaleissa. Kaikki yhdessä pystymme, “podemos”, järjestämään konstitutiivisen, uutta luovan murroksen Euroopassa. Antonio Negri on italialainen aktivisti ja filosofi, joka tunnetaan erityisesti Empire, Multitude, Commonwealth -trilogian toisena kirjoittajana. Raúl Sánchez Cedillo on espanjalainen aktivisti ja kääntäjä sekä Fundación de los Comunesin (fundaciondeloscomunes.net) jäsen. 090 ALOITE Peruste #1–2 2015 ALOITE Vero-oikeuden väitöskirjatutkija Lauri Finér kirjoitti Vasemmistofoorumille ”Verosuunnittelun rajat uusiksi” -aloitteen. Siinä ehdotetaan lakimuutoksia niin kutsutun aggressiivisen verosuunnittelun kitkemiseksi. Peruste pyysi Fineriltä tiiviin tekstin, jossa hän käy läpi aloitteen ehdotukset. Kutsuimme myös Tampereen yliopiston vero-oikeuden professori Seppo Penttilän kirjoittamaan kriittisen kommenttitekstin Finérin aloitteeseen. Lue teksti ja Penttilän kommentit seuraavalta sivulta lähtien. Koko aloite on vapaasti luettavissa osoitteessa: www.vasemmistofoorumi.fi/ vasemmistofoorumin-julkaisut Aloite on Vasemmistofoorumin julkaisusarja, jossa tutkijat ja muut toimijat esittävät tiiviitä ja perusteltuja yhteiskunnallisia avauksia. 091 Aloite aggressiivinen verosuunnittelu laittomaksi onikansallisten yritysten aggressiivinen verosuunnittelu on maailmanlaajuinen riesa. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että monikansalliset yritykset voivat siirtää laillisesti voittojaan matalan verotuksen maihin. Tämä tapahtuu muuttamalla konsernirakennetta ja konsernin sisällä käytävän kaupan ehtoja. Ulkopuolinen ei välttämättä huomaa muutosta, koska mitään objektiivisesti havaittavaa ei tapahdu. Tehtaat pysyvät edelleen Kiinassa, kun voitot siirtyvät Alankomaihin. Tilannetta kärjistää se, että lukuisat maat hankkivat verokilpailulla pikavoittoja. Kansainvälistä verosuunnittelua rajoitetaan Suomessa esimerkiksi siirtohinnoitteluoikaisua1 koskevalla säännöksellä ja väliyhteisölailla. Kyseiset lainkohdat eivät toimi tarkoituksessaan riittävän hyvin. Esitän Vasemmistofoorumille kirjoittamassani aloitteessa seuraavat neljä lakimuutosta, joilla ongelmaan voitaisiin puuttua2: 1. Veron kiertämistä koskevia lainkohtia tulisi täsmentää siten, että vähäpätöiset liiketaloudelliset perusteet eivät estä puuttumista verosuunnitteluun. 2. Siirtohinnoitteluoikaisu tulisi laajentaa koskemaan oikeudellisen muodon uudelleen luokitteluja. Esimerkiksi koron verovähennyskelpoisuus tulisi voida evätä, jos markkinaehtoisissa olosuhteissa yritystä ei olisi rahoitettu velalla. Lisäksi markkinaehtoperiaatteen tulkintaa tulisi täsmentää lailla tai asetuksella, joka laaditaan OECD:n ohjeiden pohjalta. 3. Väliyhteisölain tulisi soveltua ulkomaisten tytäryhtiöiden nimiin keinotekoisesti siirrettyyn toimintaan. Esimerkiksi tytäryhtiön sijoitustoiminnan tuotot tulisi voida verottaa Suomessa, Lauri Finér on poliittisesti sitoutumaton vero-oikeuden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. lauri finér KANSAINVÄLISTÄ VERO SUUNNITTELUA RAJOITETAAN SUOMESSA ESIMERKIKSI SIIRTOHINNOITTELUOIKAISUA1 KOSKEVALLA SÄÄNNÖKSELLÄ JA VÄLIYHTEISÖLAILLA. KYSEISET LAINKOHDAT EIVÄT TOIMI TARKOITUKSESSAAN RIITTÄVÄN HYVIN. 1 Siirtohinnoittelu tarkoittaa hinnoittelua saman konsernin yhtiöiden välisessä liiketoiminnassa. 2 Aloitteessa on kuvattu ehdotuksia tarkemmin. Siinä on myös muotoiluehdotuksia lakipykäliin. 092 Peruste #1–2 2015 YKSITTÄISILLE YRITYKSILLE TAI YKSITYISHENKILÖILLE EI PITÄISI SYNTYÄ KOHTUUTTOMIA VEROSEURAAMUKSIA, KOSKA KAKSINKERTAINEN VEROTUS POISTETAAN YLEENSÄ JO NYKYISEN LAINSÄÄDÄNNÖN TURVIN. kun tytäryhtiön henkilökunnalla ei ole valtuuksia sijoitusvarallisuuden hoitamiseen itsenäisesti. 4. Yhteisö tulisi määrittää Suomessa yleisesti verovelvolliseksi, jos sen tosiasiallinen johtopaikka on Suomessa. Mitä hyötyä aloitteiden toteuttamisesta olisi? Muutosten tarkoituksena olisi siirtää laittoman ja laillisen verosuunnittelun rajaa niin, että aggressiivinen verosuunnittelu olisi nykyistä laajemmin verotuksen piirissä. Lakimuutosten jälkeen yritysten olisi hankalampaa siirtää voittoja maasta toiseen, mikäli mitään todellista toimintaa ei siirretä samalla. Pienyritysten kilpailuasetelma paranisi, kun niiden ei välttämättä enää tarvitsisi maksaa enempää veroja kuin suuryritysten. Samalla markkinoiden toiminta tehostuisi. Veroja voitaisiin mahdollisesti laskea toisaalla, kun valtion ja kuntien verotulot kasvaisivat jopa sadoilla miljoonilla. Lakimuutoksilla täsmennettäisiin lainsäädäntöä. Siten myös yritysten oikeusturva ja verotuksen ennustettavuus paranisivat. Tästä olisi hyötyä investointien suunnittelussa. Myös muissa maissa voitaisiin ottaa oppia Suomen kokemuksista. Muutokset vaikuttaisivat suoraan aggressiivista verosuunnittelua harjoit- taviin yrityksiin. Tällaisia yrityksiä on Suomessa kymmeniä tai korkeintaan satoja. Yksittäisille yrityksille tai yksityishenkilöille ei pitäisi syntyä kohtuuttomia veroseuraamuksia, koska kaksinkertainen verotus poistetaan yleensä jo nykyisen lainsäädännön turvin. Verolakien valmistelu kuuluu yleensä valtiovarainministeriön virkamiehille. Valmisteluvaiheessa lakiteksteistä pyydetään lausuntoja verotuksen asiantuntijoilta. Tässä elinkeinoelämän näkökulma korostuu. Esimerkiksi tammikuussa valtiovarainministeriö pyysi siirtohinnoittelua koskevasta lakiluonnoksesta lausuntoa kymmeneltä taholta. Näistä kuusi oli elinkeinoelämän etujärjestöjä. On täysin oikeutettua, että elinkeinoelämän etujärjestöt pääsevät lausumaan mielipiteensä heitä koskevasta asiasta. Jotkut näkökulmat unohtuvat kuitenkin helposti. Ei liene yllättävää, että aggressiivisen verosuunnittelun haitat eivät olleet etujärjestöille ensimmäinen huoli. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että valmistelutyössä verolakeja arvioitaisiin koko verojärjestelmän oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Aloitteessa olen pyrkinyt ottamaan myös tämän näkökulman huomioon. 093 Aloite ajankohtainen ja realistinen, mutta jatkoselvityksiä kaipaava aloite ggressiivinen verosuunnittelu on maailmanlaajuinen ongelma. Laurin Finérin huoli Suomen verolainsäädännön hampaattomuudesta asian suhteen on aiheellinen. Suomessa toteuttavien toimien tulisi olla linjassa muualla, erityisesti Ruotsissa toteuttavien lainsäädäntömuutosten kanssa. Verotuksen uudistamisesta tehdään aika usein esityksiä, joissa jalat ovat tukevasti ilmassa. Finérin neljän kohdan ohjelma on kuitenkin realistinen. Olen oikeastaan yllättynyt vain siitä, ettei ohjelmassa ole viidentenä kohtana maastapoistumisverotuksen (niin kutsutun exit tax –sääntelyn) uudistaminen, koska siltä osin Suomen verotusvallan turvaamisessa on selkeitä puutteita. Finérin mielestä aloitteen toteutuminen parantaisi pienyritysten kilpailuasetelmia. Suomessa samoja siirtohinnoittelusäännöksiä ja veron kiertämisen estäviä säännöksiä sovelletaan valtion rajat ylittävissä ja myös puhtaasti kotimaisissa tilanteissa. Aloitteen mukaisesti uudistettujen veronkiertosäännösten soveltamiskohteina mielestäni olisivatkin – toisin kuin Finér katsoo käytännössä nimenomaan kotimaiset ja useassa tapauksessa muut kuin suu- ret yritykset. Näinhän on nykyisinkin. Suurilla yrityksillä on yleensä ”tietotaitoa” pysyä veron kiertämisen alueen ulkopuolella. Aloitteen mukaisia muutosesityksiä on Suomessa jo ollut lainvalmistelussa tai erilaisissa keskusteluissa. Elinkeinoverotuksen asiantuntijatyöryhmä, jossa itsekin olin jäsenenä, esitti jo pari vuotta sitten, että yhteisön tulisi olla Suomessa yleisesti verovelvollinen, jos sen tosiasiallinen johtopaikka on Suomessa. Tämä aloitteen neljäntenä kohtana oleva asia on kuitenkin hautautunut valtiovarainministeriön jatkovalmisteluihin. Aloitteen ensimmäisessä kohdassa esitetään muutettavaksi veron kiertämistä koskevia säännöksiä siten, että vähäpätöiset liiketaloudelliset pe- Seppo Penttilä on Tampereen yliopiston vero-oikeuden professori. seppo penttilä ALOITTEEN MUKAISESTI UUDISTETTUJEN VERONKIERTOSÄÄNNÖSTEN SOVELTAMISKOHTEINA MIELESTÄNI OLISIVATKIN – TOISIN KUIN FINÉR KATSOO - KÄYTÄNNÖSSÄ NIMENOMAAN KOTIMAISET JA USEASSA TAPAUKSESSA MUUT KUIN SUURET YRITYKSET. 094 Peruste #1–2 2015 JOS MENNÄÄN NÄIDEN TILANTEIDEN ULKOPUOLELLE JA HALUTAAN ALOITTEESSA ESITETYLLÄ TAVALLA SIJOITUSTOIMINNAN TULO VEROTETTAVAKSI SUOMESSA, TÖRMÄTÄÄN EUOIKEUDELLISIIN ONGELMIIN. NIITÄ ALOITTEESSA EI OLE KÄSITELTY. KOKONAISUUTENA ALOITE SISÄLTÄÄ KUITENKIN MIELENKIINTOISIA JA AJANKOHTAISIA ESITYKSIÄ. rusteet eivät estäisi puuttumasta verovelvollisen toteuttamiin järjestelyihin. Vähäpätöiset liiketaloudelliset syyt eivät kuitenkaan estä veron kiertämistä koskevien säännösten soveltamista nykyisinkään. Esitys on tältä kannalta katsoen tarpeeton. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että Finérin mielestä veron kiertämistä estävien säännösten soveltamiskynnys on nykyisin käytännössä liian korkea. Aloitteen toisessa kohdassa Finér esittää, että siirtohinnoitteluoikaisu tulisi laajentaa koskemaan oikeudellisen muodon uudelleen luokitteluja. Tästä on valtiovarainministeriössä jo valmistunut selvitys ja siitä on pyydetty lausunnot eri tahoilta, myös minulta. Mielestäni ministeriön esitys kaipaa lisävalmistelua. Finérin aloitteessa mainittu koron vähennyskelpoisuutta koskeva ongelma olisi mahdollista hoitaa nimenomaisella korkovähennystä koskevalla säännöksellä. Tällöin se olisi toimivampi ja vähemmän ristiriitoja aiheuttava kuin Finérin esittämä uudelleen luokittelua koskeva esitys. Oikeudellisen muodon uudelleen luokittelu on sitä paitsi jo ny- kyisinkin mahdollista veron kiertämistä koskevien säännösten nojalla. Aloitteen toisessa kohdassa esitetään myös, että markkinaehtoperiaatteen tulkintaa tulisi täsmentää lailla tai asetuksella, joka laadittaisiin OECD:n ohjeiden pohjalta. Mielestäni tosiasiallista verolainsäädäntövaltaa ei tule antaa OECD:lle vaan se tulee säilyttää kansallisissa käsissä, Suomen eduskunnalla. Aloitteen kolmas kohta koskee väliyhteisölakia. Laki ei kuitenkaan ole nykyisellään tehoton, jos kysymys on nimenomaan väliyhteisöstä eli alhaisen verorasituksen valtioon perustetusta yhtiöstä. Aloitteessa esitetään, että esimerkiksi tytäryhtiön sijoitustoiminnan tuotot tulisi voida verottaa Suomessa, kun tytäryhtiön henkilökunnalla ei ole valtuuksia sijoitusvarallisuuden hoitamiseen itsenäisesti. Jos tytäryhtiö on väliyhteisö, sen tulo – myös sijoitustoiminnan tulo – verotetaan Suomessa kuitenkin jo nykyisinkin kokonaisuudessaan. Esitys tarkoittaakin tilanteita, joissa ei itse asiassa ole kysymys väliyhteisöstä esimerkiksi sen vuoksi, että yhtiöllä on toimitilat ja henkilökuntaa, eli se on tosiasiallisesti sijoittautunut toimintavaltioonsa. Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä siirtohinnoitteluoikaisuna tai kiinteän toimipaikan verotusta koskevana ratkaisuna ja turvata verotus tätäkin kautta. Jos mennään näiden tilanteiden ulkopuolelle ja halutaan aloitteessa esitetyllä tavalla sijoitustoiminnan tulo verotettavaksi Suomessa, törmätään EU-oikeudellisiin ongelmiin. Niitä aloitteessa ei ole käsitelty. Kokonaisuutena aloite sisältää kuitenkin mielenkiintoisia ja ajankohtaisia esityksiä. Susanna Salama Neito. Jacek Malcewskin ”Muzyka” teoksen mukaan, yksityiskohta teoksesta. Piirustus (lyijykynä), 2009 Aloite 095 096 KIRJA-ARVIOT KIRJAT Peruste #1–2 2015 097 Kirja-arvio suomalaisen valtaeliitin läpileikkaus olitiikan uutisia seuraava suuri yleisö on saattanut törmätä vuosien varrella Ilkka Ruostetsaaren eliittitutkimuksiin. Viime vuonna julkaistu teos Vallan sisäpiirissä on Ruostetsaaren kokonaisvaltainen esitys aiheesta. Kirja on vuosina 1991, 2001 ja 2011 tehtyjen kyselytutkimusten loppuraportti. Hanke oli ja on kestoltaan ja laajuudeltaan kansainvälisestikin kunnianhimoinen. Se sijoittui ajankohtaan, jolloin Suomessa oltiin alettu siirtyä sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltioideologiasta kohti uuden julkisjohtamisen oppia. Ruostetsaaren tavoitteena on tarkastella sitä, ”miten suomalaisen valtarakenteen ylimmät kerrokset muodostavat eliitit ovat muuttuneet yhteiskunnallisen muutoksen turbulenssissa ja mitä vaikutuksia niiden muutoksilla on ollut demokratiaan”. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä ovat eliittien muotoutuminen (vertikaalinen liikkuvuus) ja niiden koheesio tai yhtenäisyys (horisontaalinen liikkuvuus). Ruostetsaari tekee jaon poliittisen, hallinnollisen, elinkeinoelämän, järjestöjen, median, tieteen ja kulttuurin eliitteihin. Tutkimus perustuu kyselytutkimukseen, mikä aiheuttaa väistämättä vääristymää, koska vastausprosentit vaihtelevat (Ruostetsaaren tutkimuksessa vastausprosentit ovat kuitenkin kohtalaisen hyviä). Toinen ongelma on se, ketkä lasketaan eliittiin kuuluviksi: kuinka vaikkapa taide-eliitti määritellään? On ymmärrettävää, että esimerkiksi Janne GallenKallela-Sirénin kaltaiset taidelaitosten johtajat ovat eliittiä, mutta riittääkö eliitin määritelmäksi ”eri taiteenlajia edustavia, julkista tunnustusta saaneita vaikuttajapersoonia”? Kirjassa esitellään kattavasti eliittiteorioita ja niiden kanssa kilpailevia selitysmalleja. Eliittiteorioilla on ollut huono maine. Niitä kehittivät 1920- ja 1930-luvuilla fasismista viehättyneet politiikan tutkijat ja valtio-oppineet, joille kansan eriytyminen eliitistä ei ollut ongelma. Ilkka Ruostetsaari (2014): Vallan sisäpiirissä. Vastapaino, Tampere. 336 s. jiri nieminen KIRJASSA ESITELLÄÄN KATTAVASTI ELIITTITEORIOITA JA NIIDEN KANSSA KILPAILEVIA SELITYSMALLEJA. ELIITTITEORIOILLA ON OLLUT HUONO MAINE. NIITÄ KEHITTIVÄT 1920- JA 1930-LUVUILLA FASISMISTA VIEHÄTTYNEET POLITIIKAN TUTKIJAT JA VALTIOOPPINEET, JOILLE KANSAN ERIYTYMINEN ELIITISTÄ EI OLLUT ONGELMA. 098 Peruste #1–2 2015 RUOSTETSAAREN KIRJASTA KÄY ILMI, ETTÄ ELINKEINOELÄMÄÄN REKRYTOITUU SOSIAALISELTA TAUSTALTAAN ENTISTÄ HOMOGEENISEMPAA PORUKKAA. SUOMALAINEN ELINKEINOELÄMÄN ELIITTI UUSIUTUU REKRYTOIMALLA ELINKEINOELÄMÄN JOHTOTEHTÄVIIN SAMANMIELISIÄ. Varhaisemmat eliittiteoreetikot katsoivat, etteivät taloudelliset tekijät ole ensisijaisia, vaan poliittisen johdon luonteenpiirteet ja kyvykkyys ovat ratkaisevassa asemassa. Vasta 1950-luvulla C. Wright Mills toi eliittiteorioihin marxilaisia elementtejä. Nykyisestä eliittiteoriasta – jota Ruostetsaari antaa ymmärtää seuraavansa, ellei kehittävänsä eteenpäin – käytetään ilmaisua demokraattinen elitismi. Demokraattisen elitismin teoriassa vallan keskittyminen pienelle piirille ymmärretään edelleen modernien yhteiskuntien luonnollisena piirteenä, mutta tämä pieni piiri nähdään vaihtuvana tai yhteiskunnassa ymmärretään toimivan samanaikaisesti useampia erilaisia eliittejä, jotka kamppailevat keskenään vallasta. Yksi Ruostetsaaren tarkastelemista asioista on eliittien puoluepoliittinen samaistuminen. Keskeisin johtopäätös on kokoomuksen kannatuksen vahvistuminen entisestään suomalaisen eliitin keskuudessa 2000-luvulla. Vuonna 2011 yli 50 prosenttia elinkeinoelämän eliittiin sekä mediaeliittiin kuuluvista vastasi äänestävänsä kokoomusta. Kokoomuksen kannattajat olivat yliedus- tettuina kaikissa muissa eliittiryhmissä paitsi kulttuurieliitissä. Muista puolueista sanottakoon, että SDP:n kannatus suomalaisessa eliitissä vastaa aika hyvin puolueen parlamentaarista kannatusta. Keskustalla on sama tilanne kuin SDP:llä, paitsi elinkeinoelämän eliitin ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa sillä riittää kannatusta. Sikäli on huvittavaa, että aina ennen vaaleja keskusta keksii, että Suomessa on liikaa byrokratiaa ja virkamiehiä: keskusta itse on kokoomuksen rinnalla johtava virkamiesten puolue. Vihreiden kannattajilla on puolueen parlamentaariseen kannatukseen verrattuna yliedustus järjestöeliitin ja ennen kaikkea kulttuurieliitin keskuudessa. Perussuomalaiset, vasemmistoliitto ja kristillisdemokraatit ovat syrjittyjä puolueita kaikkien eliittiryhmien keskuudessa, lukuun ottamatta vasemmistoliiton aavistuksen parlamentaarista kannatusta korkeampaa kannatusta kulttuurieliitin parissa. RKP:n kannattajat ovat kaikissa muissa eliittiryhmissä selkeästi yliedustettuina (tiede-eliitissä jopa nelinkertaisesti), paitsi mediaeliitissä. 099 Kirja-arvio Susanna Salama grafiikka (2005) Etsaus ja akvatinta,14x17cm. 100 Peruste #1–2 2015 JOPA NE SUOMALAISET, JOTKA ILMISELVÄSTI KUULUVAT YLÄLUOKKAAN, OVAT HALUTTOMIA SAMAISTUMAAN SIIHEN. SUOMESSA HALUTAAN PITÄÄ YLLÄ LUOKATTOMAN YHTEISKUNNAN ILLUUSIOTA, VAIKKA SUOMALAINEN LUOKKAKIERTO ON TIETTYJEN INDIKAATTOREIDEN MUKAAN JOPA HEIKOMPAA KUIN LUOKKAYHTEISKUNTANA PIDETYSSÄ ENGLANNISSA. Ruostetsaaren kirjasta käy ilmi, että elinkeinoelämään rekrytoituu sosiaaliselta taustaltaan entistä homogeenisempaa porukkaa. Suomalainen elinkeinoelämän eliitti uusiutuu rekrytoimalla elinkeinoelämän johtotehtäviin samanmielisiä. Myös yrittäjätaustaisten määrä talouseliitissä on laskenut. Tästä voisi tehdä tulkinnan, että mitä suurempi on kokoomuksen kannatus, sitä harvempi yrittäjä yltää talouseliittiin. Sen sijaan maanviljelijöitä on noussut elinkeinoelämän eliittiin enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ruostetsaari pitää tätä yllättävänä antaessaan ymmärtää maanviljelijöiden sosiaalisen aseman olevan heikoin yhdessä työväestön kanssa. Tosin kirjaa lukiessa herää kysymys: identifioivatko Björn Wahlroosin ja Antti Herlinin kaltaiset maataloustukien nostajat ja heidän jälkeläisensä itsensä maanviljelijöiksi vai ruksasivatko he – Ruostetsaaren mukaan kuulemma suosituimman – kohdan ”ei mikään luokka”. Jopa ne suomalaiset, jotka ilmiselvästi kuuluvat yläluokkaan, ovat haluttomia samaistumaan siihen. Suomessa halutaan pitää yllä luokattoman yhteis- kunnan illuusiota, vaikka suomalainen luokkakierto on tiettyjen indikaattoreiden mukaan jopa heikompaa kuin luokkayhteiskuntana pidetyssä Englannissa. Tutkimuksen mukaan sosiaalinen media ei ole merkittävä tekijä eliitin yhtenäisyyden ylläpitämisessä. Tilanne on tosin saattanut muuttua tutkimuksen vuodesta 2011, jolloin Twitter ei vielä näytellyt juuri minkäänlaista osaa suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa. Perinteisen median vaikutusvalta on edelleen laskenut, mutta esimerkiksi sanomalehtien pääkirjoitussivut ja niiden niin sanotut asiantuntijapuheenvuorot ovat edelleen osa eliitin viestintää. Vaikka puolueiden merkitys ja niiden jäsenmäärät ovat vähentyneet, erilaiset järjestöt ja harrastusyhdistykset urheiluseuroista Riihimäen rotareihin ovat keskeisessä roolissa niin eliittiin rekrytoitumisessa kuin eliittien koheesion vaalimisessa. Toisaalta aktiivinen kansalaisjärjestökenttä toimii myös eliittien vastavoimana, luo uusia kilpailevia eliittejä ja toimii eliittien vahtikoirana, jos mediatalot ovat liian lähellä valtaeliittiä. Anekdoottina mainittakoon, että golfin ja tenniksen harrastus on eliitin kes- Susanna Salama Wiktor 2005, lyijykynä 21x14cm Susanna Salama Krakow 2005, lyijykynä 21x14cm Kirja-arvio 101 102 Peruste #1–2 2015 ENITEN ON KUITENKIN LISÄÄNTYNYT ”KODIN, PERHEEN JA YSTÄVIEN” HARRASTAMINEN, MIKÄ KERTOO JOTAIN ERITYISTÄ HAASTATTELU TUTKIMUKSEEN VASTANNEISTA. KUINKA MONI TYÖVÄENLUOKAN YKSINHUOLTAJA AJATTELEE HARRASTAVANSA PERHETTÄ JA KOTIA? kuudessa suhteellisesti vähentynyt ja metsästyksen hieman lisääntynyt, samaan aikaan kun se on kansan keskuudessa laskenut. Ruostetsaari huomauttaa, että Suomessa samoin kuin muissa Pohjoismaissa, pröystäily ei ole kuulunut varsinkaan poliittisen eliitin toimintatapoihin. Ruostetsaari tulkitsee, että metsästyksen suosio eliitin keskuudessa kuvaa valtaeliitin rahvaanomaisuutta, mutta voihan yhtä hyvin syynä olla vaikkapa englantilaisen maalaisaateliston matkiminen. Eniten on kuitenkin lisääntynyt ”kodin, perheen ja ystävien” harrastaminen, mikä kertoo jotain erityistä haastattelututkimukseen vastanneista. Kuinka moni työväenluokan yksinhuoltaja ajattelee harrastavansa perhettä ja kotia? Yhteenvedossa Ruostetsaari toteaa, että suomalaisessa eliittirakenteessa on tapahtunut sukupolvenvaihdos 2000-luvulle tultaessa. Suuret ikäluokat jäivät eläkkeelle ja 1950- ja 1960 –luvuilla sekä 1970-luvun alussa syntynyt ”lähiöiden sukupolvi” nousi valtaan. Naisten osuus eliitin jäsenistä on noussut reilusta kymmenesosasta neljännekseen, mutta etenkin elinkeinoelämän eliitissä naiset ovat yhä selkeäs- ti aliedustettuina. Naisten määrä ei ole edes kasvanut elinkeinoelämän eliitissä 1990-luvun alun jälkeen. Tutkimuksen mukaan miehet eivät koe sukupuolen estävän heidän urakehitystään. Ruostetsaari ei tosin problematisoi tätä käsitystä lainkaan. Teoksen johtopäätökset tuntuvat muutenkin kirjoitetun nopeasti. Ruostetsaari pohtii tuloksia joidenkin viime vuosien kirjoituksien valossa, mutta kriittistä keskustelua hän ei käy eikä hae tulkinnoille perusteltuja vaihtoehtoja. Aivan kuin määrällinen tutkimus olisi haluttu kehystää ensimmäisellä kirjalla, joka on sattunut käteen. En kuitenkaan väitä, etteikö Ruostetsaari tekisi tutkimuksesta oikeansuuntaisia johtopäätöksiä – noin keskimäärin tai yleisellä tasolla. Tutkimuksessa käytetty laaja aineisto avaisi kuitenkin mahdollisuuksia useammalle jatkotutkimukselle: aineistoa voisi pilkkoa entistä pienempiin osiin ja osoittaa sen heikkouksia sekä vahvuuksia. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja toimii tutkijana Tampereen yliopiston journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETissa. 103 Kirja-arvio maahanmuuttovirasto ja poliitikot – häntä heiluttaa koiraa uomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa tapahtui jotain poikkeuksellista 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuvuosina. Aikaisemmin pääasiassa maltilliset äänenpainot korvautuivat hokemilla maahanmuuttajien tulvasta, pakolaisongelmasta, turvapaikkaturismista ja ankkurilapsista. Tuohon ajankohtaan sijoittuvat niin Perussuomalaisten 2011 jytkyyn kulminoitunut nousu, turvapaikkahakemusten selvä lisääntyminen, taloustilanteen heikkeneminen sekä uuden ulkomaalaislain valmistelu. Kiristyneen keskusteluilmapiirin voisi yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi helposti johtaa paitsi Perussuomalaisten noususta, myös puolueen korostuneesta mediahuomiosta, kuten esimerkiksi Sirpa Puhakka on kirjassaan Perin suomalainen jytky todennut. Jussi Förbom nostaa kirjassaan Väki, valta ja virasto (Into Kustannus 2014) kentälle yhden pelaajan lisää. Förbom käsittelee kirjassaan vuonna 2008 perustetun Maahanmuuttoviraston (Migri) roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana ja onnistuu osoittamaan, miten virasto on omilla ulostuloillaan ja lobbauksellaan vaikuttanut suuresti siihen, miten maahanmuutosta Suomessa puhutaan. Virasto näyttäytyy kirjassa organisaationa, joka pyrkii kaikin mahdollisin keinoin vähentämään Suomeen kohdistuvan siirtolaisuuden määrää. Förbom lähestyy aihettaan tutkivan journalistin otteella. Hän on haastatellut kirjaa varten lukuisia maahanmuuttokysymysten kanssa työskenteleviä ihmisiä sekä Migristä, puolueista että kansalaisjärjestöistä. Kirjan punaisena lankana on väite Migristä tiukan turvapaikkapolitiikan sylttytehtaana, ja varsinaiseksi pääpiruksi Förbom nimeää viraston entisen ylijohtajan Jorma Vuorion. Förbom kuvaa seikkaperäisesti, miten virasto soveltaa olemassa olevaa lainsäädäntöä sen tiukimman kirjaimen mukaan. Näin se onnistuu saamaan aikaan kiristyksiä pykäliin – siis ”vakiintuneen soveltamiskäytännön kirjaamisen lakiin”. Kirjassa nousee jatkuvasti esiin kysymys siitä, kenen ehdoilla ja kenen eduksi maahanmuuttopolitiikkaa tehdään. Maahanmuuttoviraston tavoitteena on hallittu maahanmuutto ja minimoidut vetovoimatekijät sekä ylipäätään politiikka, joka tähtää humanitaarisen siirtolaisuuden vähentämiseen. Viraston käyttämä retoriikka korostaa Suomen, ei siirtolaisten, etua: jako meihin ja muihin on selvä. Jussi Förbom (2014): Väki, valta ja virasto – Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka. Into, Helsinki. 304 s. elina vainikainen 104 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama Coltrane 2008, lyijykynä 21x14cm 105 Kirja-arvio Förbomin huomiot median tarttumisesta Migrin syöttämiin täkyihin ovat herkullisia. Viraston minimalistinen ja numeroihin perustuva tiedotuslinja on ollut omiaan synnyttämään mielikuvia turvapaikanhakijoiden määrän räjähdysmäisestä kasvusta, ja klikkiennälkäiset journalistit ovat taipuvaisia olemaan kyseenalaistamatta väitteitä. ”Sen sijaan, että esimerkiksi Helsingin Sanomien toimittaja toisti Migrin johtajan arvelun ’tuhansista tulijoista’, hänen olisi tullut selvittää, mistä tilanteessa oli kyse. [...] Tällaisen selvitystyön jälkeen toimittaja olisi osannut kertoa, että tuhansien sijaan puhuttaisiin ennemmin sadoista, joille oli myönnetty oleskelulupa”, Förbom kirjoittaa. Maahanmuuttoviraston toiminta yhdistettynä poliittisen ilmapiirin muutokseen on synnyttänyt tilanteen, jossa tiukat äänenpainot maahanmuuttopolitiikasta ovat muuttuneet lähes normiksi. Förbom siteeraa oivaltavasti tutkija Jef Huysmansia ja osoittaa, miten hallitun maahanmuuton turvallisuusnäkökohtia korostava agenda onkin omiaan luomaan turvattomuutta. Esimerkiksi puhe laittomasta siirtolaisuudesta paperittomien sijaan on kielipeliä, jolla perustellaan poliittisia valintoja. ”Kuvaa turvattomuudesta ei siis vain rakenneta reagoimalla poliittisesti tiettyyn uhkaan, vaan ennen kaikkea uhka- ja vaaradiskurssien sekä turvattomuuteen kytkeytyvien kielipelien avulla. Juuri näin tapahtuu, kun turvapaikkapolitiikka sitkeästi kytketään yhteen yhteiskunnan vakauden, turvallisuuden ja ja taloudellisen menestymisen problematiikan kanssa.” Förbomin tulkinnassa Migristä on tullut poliittisesti suhteettoman merkityksel- FÖRBOMIN TULKINNASSA MIGRISTÄ ON TULLUT POLIITTISESTI SUHTEETTOMAN MERKITYKSELLINEN TOIMIJA, JONKA PILLIN MUKAAN VIRKAMIEHIIN LUOTTAVAT POLIITIKOT TANSSIVAT: HÄNTÄ HEILUTTAA KOIRAA. linen toimija, jonka pillin mukaan virkamiehiin luottavat poliitikot tanssivat: häntä heiluttaa koiraa. Förbom on Amnestyn Suomen osaston pitkäaikainen puheenjohtaja. Tämä näkyy tekstin näkökulmassa, jota voisi kutsua ”kukkahattusetämäiseksi”. ItäSuomen ylioppilaslehti Uljaan kriitikko otsikoikin taannoin arvostelunsa kirjasta ”Jeesustelun maailmanennätykseksi”. Itse en menisi kritiikissäni näin pitkälle, vaikka tokihan kirjoittajan asenteet ja näkemykset paistavat tekstistä kilometrin päähän. Jonkin verran pahimpia ”kukkisteluja” olisi voinut jäädä kustannustoimittajan leikepöydälle: tällaisenaan kirja toimii lähinnä jo käännytetyille saarnaamisena. Niin kutsuttujen maahanmuuttokriitikoiden on vaikea kuvitella kirjasta paljoa irti saavan. Tyylillisistä ratkaisuistaan ja osittaisesta jankkaavuudestaan huolimatta Väki, valta ja virasto on erinomaisen tarpeellinen kirja virkamiesvallasta. Sen luettuaan katsoo julkista maahanmuuttokeskustelua hiukan uusin silmin. Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja, yhteiskuntatieteiden maisteri ja yhteisöpedagogi. 106 Peruste #1–2 2015 taloustieteen sokea piste Noam Yuran (2014): What Money Wants. An Economy of Desire. Stanford University Press, Stanford. 320 s. petri huhtanen oam Yuran on kirjoittanut rahasta kirjan, joka rakentuu yhteiskuntateorian klassikoiden perusteellisen tuntemuksen varaan. Kyseessä on perinpohjainen teos, joka kulkee Karl Marxin ja Max Weberin kautta Thorstein Vebleniin unohtamatta Jacques Lacania ja Slavoj Žižekiä. Se sisältää myös esimerkkejä kaunokirjallisuudesta. Kirja ei kuitenkaan sisällä turhaa nimienpudottelua tai itseensä käpertynyttä akateemista proosaa. Yuranin kirja kattaa laajan kirjallisuuden, mutta siitä huolimatta kirjoittajan tarkastelun kohteena säilyy herpaantumatta taloustieteen valtavirtaa edustavan niin kutsutun ortodoksisen taloustieteen (orthodox economics) sokea piste – raha. Yuran pyrkii vastaamaan siihen, miksi taloustieteessä kieltäydytään ajattelemasta, että rahaa halutaan rahan itsensä vuoksi ja millaisia ovat tämän lähtökohdan seuraukset. Yuranin mukaan taloustieteen vallitsevassa yksilöllisessä ja utilitaristisessa ajattelutavassa ei ole mahdollista käsitteellistää rahaa oikealla tavalla, joten hän kääntyy Marxin, Veblenin ja Weberin tekstien puoleen etsiessään vastauksia. Yuranin mukaan edellä mainituille ajattelijoille on yhteistä se, että he käsittävät talouden persoonattomana kehikkona. Heidän tarkastelussaan talous on siis konteksti, jossa yksilön toiminta on ristiriidassa sen kanssa, mitä yksilö itse ajattelee toimintansa olevan. Toisin sanoen, Yuranin mukaan raha kuuluu raja-alueelle, joka sijaitsee osittain yksilön ymmärryksen ulkopuolella. Ensimmäisessä luvussa Yuran kehittää lähestymistapansa määritelmällisiä ja teoreettisia näkökulmia. Luvussa kaksi hän siirtyy käsittelemään rahan haluamista rahan itsensä vuoksi kaunokirjallisten esimerkkien kautta. Tässä luvussa hänen keskeinen ajatuksensa on, että kaunokirjallisuus voi kertoa jotain sellaista, mistä taloustieteen valtavirta vaikenee. Rohkea lähestymistapa näyttää, miten kaunokirjallisessa muodossa on mahdollista paljastaa tärkeitä näkökulmia taloudesta ja yhteiskunnasta. Kolmannessa luvussa Yuran kohdistaa analyyttisen katseensa kuluttamisen kulttuurin ja rahoitusmaailman kulttuurin samankaltaisuuksiin. Hän jatkaa vastustaen ajatusta, että raha olisi joskus ollut tai siitä olisi vihdoin tullut puhdas väline. Tässä yhteydessä Yuran viittaa siihen, miten suureksi merkkituotteiden merkitys länsimaisissa kulutusyhteiskunnissa on noussut. Yuranin mukaan merkkituotteiden ja symbolisen rahan esiinmarssi eivät edusta katkosta hyö- 107 Kirja-arvio dykerahan järjestelmässä, vaan merkkituotteet ovat itsessään kuin raha. Seuraavassa luvussa Yuran keskittyy uskonnollisen ja taloudellisen ajattelun välisiin yhteyksiin. Lähtökohtana hänellä on luonnollisesti Max Weberin teos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Hän kuitenkin hylkää liian suoraviivaisena Weberin kausaalisen selityksen, jonka mukaan protestanttinen etiikka olisi ollut syy, joka johti kapitalismin syntyyn. Yuran puolestaan esittää, että protestanttista etiikkaa ja kapitalismia kannattaa tarkastella niiden välisten erojen kautta, koska tämä avaa mahdollisuuden ymmärtää, mitä ne kumpikin tarkalleen ottaen ovat. Yuranin mukaan protestanttinen etiikka oli jo alun alkaenkin taloudellinen ajattelutapa, jossa uskonnolliset vaatimukset olivat yhteydessä rahaan. Vastaavasti protestanttisen etiikan tarkastelu auttaa näkemään, miten ulkoisen vaatimuksen ”ääni” edelleen vaikuttaa kapitalismin rationaalisuutta korostavassa ajattelussa. Kirjan viimeisessä luvussa Yuran jatkaa näiden teemojen käsittelyä tuhlauksen näkökulmasta Torstein Veblenin tekstejä hyödyntäen. Yuran käyttää termiä ortodoksinen taloustiede, mikä tuo taloustieteen valtavirran uskonnolliseen oikeaoppisuuteen liittyvän vivahteen esiin. Tämä voi tuntua liioittelulta, mutta sitä se ei ikävä kyllä taida olla. Jokaiselle taloustieteen opiskelijalle nimittäin tulee jo opintojen alussa hyvin selväksi, ettei rahan haluaminen rahan itsensä vuoksi kuulu taloustieteen valtavirrassa vakavasti otettavien ajatusten joukkoon. Jokainen ”järkevä ihminen” tietää, että raha on vain väline, jolla hankitaan hyödyk- YURAN KÄYTTÄÄ TERMIÄ ORTODOKSINEN TALOUSTIEDE, MIKÄ TUO TALOUSTIETEEN VALTAVIRRAN USKONNOLLISEEN OIKEA OPPISUUTEEN LIITTYVÄN VIVAHTEEN ESIIN. TÄMÄ VOI TUNTUA LIIOITTELULTA, MUTTA SITÄ SE EI IKÄVÄ KYLLÄ TAIDA OLLA. keitä kulutettavaksi. Ja tämä on se oppi, joka on omaksuttava, jos haluaa kuulua taloustieteilijöiden koulukuntaan. Ortodoksisen taloustieteen Yuran määrittelee tarkasti valikoiduilla kohdilla Milton Friedmanin, Friedrich Hayekin ja John Maynard Keynesin teksteistä. Hän ei ole siis lähtenyt sellaisesta tutkimuksen tekemisen tavasta, jossa I) kootaan aineistoksi edustava otos kaikesta siitä kirjallisuudesta, joka muodostaa oikeaoppisen taloustieteen, II) tarkasti määritellyn analyysimenetelmän avulla tarkastellaan aineistoa ja III) lopuksi päätellään kyseisen kirjallisuuden perustuvan oletukseen, että rahaa ei haluta itsensä vuoksi. En kuitenkaan pidä Yuranin menetelmää ongelmallisena kahdesta syystä. Ensinnäkin, jotta olisi mahdollista kerätä aineisto joka käsittelee ortodoksista taloustiedettä, pitää jo aineistonkeruuvaiheessa pystyä määrittelemään, mitä ortodoksinen taloustiede on. Näin ollen jo alun perin tiedetään, mitä ollaan etsimässä. Toiseksi, kaikki niin kutsutut empiirisetkin tutkimukset perustuvat monil- 108 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama grafiikka (2001) Etsaus ja akvatinta, koko 29x16 109 Kirja-arvio VAIKKA YURAN ASETTAA ORTODOKSISEN TALOUSTIETEEN EDUSTAJAT VASEMMALTA OIKEALLE SAMAAN KATEGORIAAN, EN USKO HÄNEN TARKOITTAVAN SITÄ, ETTÄ NYKYISET KAMPPAILUT TALOUSTIETEEN SISÄLLÖSTÄ POLIITTISINE SEURAUKSINEEN OLISIVAT MERKITYKSETTÖMIÄ. PÄINVASTOIN USKOISIN HÄNEN AJATTELEVAN, ETTÄ NE ILMENTÄVÄT ERITYISEN HYVIN NYKYISEN YHTEISKUNNALLISEN AJATTELUN JA JÄRJESTELMÄN LUONNETTA SEKÄ SIINÄ VALLITSEVIA KIISTOJA JA RISTIRIITOJA. le oletuksille, joille ei ole saatu vahvaa näyttöä. Osa oletuksista saattaa olla jopa sellaisia, ettei niitä ole mahdollista empiirisesti testata. Ei siis ole mitenkään erityistä, että tutkimus perustuu todistamattomille oletuksille. Ja Yuranin tekemä oletus, että ortodoksinen taloustiede on sitä, mikä ei käsittele rahan haluamista rahan itsensä vuoksi, tuntuu omien kokemustenikin perusteella hyvin perustellulta. Lisäksi Yuran varmasti on oikeassa, kun hän ajattelee, että otettaessa analyysiin mukaan rahan haluaminen rahan itsensä vuoksi, tulee välttämättömäksi määritellä uudelleen käsitteet hyödyke, taloudellinen käyttäytyminen tai talous. Lyhyesti ilmaistuna hän esittää, että tästä oletuksen muutoksesta seuraisi radikaalisti erilainen taloudellinen ontologia. Vaikka Yuran asettaa ortodoksisen taloustieteen edustajat vasemmalta oikealle samaan kategoriaan, en usko hänen tarkoittavan sitä, että nykyiset kamppailut taloustieteen sisällöstä poliittisine seurauksineen olisivat merkityksettömiä. Päinvastoin uskoisin hänen ajattelevan, että ne ilmentävät erityisen hyvin nykyisen yhteiskunnallisen ajattelun ja järjestelmän luonnetta sekä siinä vallitsevia kiistoja ja ristiriitoja. What Money Wants osoittaa jälleen kerran, että klassikkoteokset ovat maineensa veroisia. Niihin palataan yhä uudelleen vuosikymmenien ja vuosisatojen jälkeen, koska niillä on edelleen annettavaa ajattelullemme. Yuran myös näyttää omalla esimerkillään, miten tärkeää on uskoa omaperäisen ajattelun mahdollisuuteen. Hän käyttää rohkeasti kaikkea tarjolla olevaa kirjallisuutta, eikä suostu rajoittamaan ajattelun välineitään tieteelliseen kirjallisuuteen. Kirjan tärkein anti on yhden taloustieteen keskeisen sokean pisteen analyysi ja ennen kaikkea syvällisempi ymmärrys vallitsevasta talous- ja yhteiskuntajärjestyksestä. Kirjoittaja on kauppatieteiden maisteri, pääaineenaan kansantaloustiede. Hän työskentelee sektoritutkimuslaitoksessa kvantitatiivisen yhteiskunnallisen tutkimuksen parissa. 110 Peruste #1–2 2015 Susanna Salama Trzy Matki (Kolme äitiä). Piirustus (tussi, hiili, lyijykynä), 2005. 70 x 100 cm. Kirja-arvio 111 112 Peruste #1–2 2015 susanna salama usanna Salama on 33-vuotias Helsingissä asuva kuvataiteilija. Salama on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta ja taiteen maisteriksi Viron Taideakatemiasta. Lisäksi hän on suorittanut valokuvauksen perustutkinnon Keski-Suomen Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Hän maalaa pääasiassa öljyväreillä, mutta myös muut perinteiset kuvan tekemisen tekniikat ovat Salamalle tuttuja. Hän on innostunut myös digitaalisesta kuvasta sekä videosta. Salama on lisäksi omien sanojensa mukaan ”amatöörimuusikko”. Hän soittaa saksofonia ja kitaraa. Salama on maalannut kerronnaltaan konkreettisia töitä varsin perinteisistä aiheista, esimerkiksi muotokuvia, maisemia ja uskonnollista kuvastoa, kuten hindujumalia. ”Vaikka näen abstraktia kuvaa kaikkialla, metroaseman seinässä tai vaatteen poimussa, maalatessa pyrin aina saavuttamaan muotoja”, Salama kertoo. ”Abstrakti on maalauksessani muodon sisällä.” Salama kertoo ihailleensa aina surrealisteja, muttei halua rajata taidettaan yhteen tyyliin, aihepiiriin tai mediaan. ”Mikäli taiteilijan on jossain vaiheessa alettava tekemään samanlaisia teoksia ollakseen uskottava, ei minusta koskaan tule sellaista”, hän ilmoittaa. sus-sala.blogspot.fi Tilaa maksuton Peruste-lehti osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi. Tarjoa kirjoitusideaasi Perusteeseen lähettämällä tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Peruste julkaisee myös numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Peruste hakee jatkuvasti myös numeron taiteilijoita. Tarjoa töitäsi lähettämällä 5-10 kuvanäytettä osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Julkaistuista kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot. Lauri Finér Petri Huhtanen Henrik Jaakkola Kristiina Koivunen Olli Koski Kasper Kristensen Markus Kröger Antonio Negri Jiri Nieminen Seppo Penttilä Raúl Sánchez Cedillo Boaventura de Sousa Santos Vaula Tuomaala Elina Vainikainen Ingrid Van Biezen David Van Reybrouck Riikka Yrttiaho
© Copyright 2024