1. No category

2015
TIETEESSÄ TAPAHTUU 65 2014
Uudenlainen yliopisto Tampereelle
Suomen muinainen ilmasto
Kontingenssi
Kriittinen uskontokeskustelu
Psykofyysinen ongelma
Tim Hunt – Twitterin uhri?
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: tilaukset@tsv.fi
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Painos 7 000 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
33. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy marraskuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja,
jotka on lähetetty viimeistään 2.11.2015
osoitteeseen:
toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015
1
2008
5 2015
PÄÄKIRJOITUS: Tampere3 – uudenlainen yliopisto Tampereelle
Markku Kivikoski
1
Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti J. Sakari Salonen
ja Karin F. Helmens
3
Kontingenssin käsite Risto Eräsaari
9
Kuinka kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista? Sami
Pihlström
15
Psykofyysisen ongelman pidennetty versio Ahti Lampinen 20
KATSAUKSIA
Tulkintakehys vaikuttaa paljon Twitter-viestinnässä
Satu Lipponen
Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja yhteiskunnallinen
vaikutusvalta Aki Koivula, Pekka Räsänen ja Arttu Saarinen
Puoli vuosisataa suomalaista tieteenhistoriaa Anto Leikola
Ruttokiista on ratkennut Pekka T. Heikura
LYHYESTI Ilari Hetemäki
25
28
33
35
38
TUTKIMUSTA SUOMESSA: Robotiikka vaatii monitieteellisyyttä
Jukka Lehtinen
42
TIETEEN KOHTAAMISIA: Onko koulutus ja tutkimus vain menoerä budjetissa vai investointi tulevaisuuteen? Anne Brunila 45
MUISTIKUVIA: ”Kahvia vai teetä – itse juon teetä”
Ilpo Haahtela
KESKUSTELUA
Tietokirjat: tietoa vai kirjallisuutta vai molempia?
Pirjo Hiidenmaa
Teoreettiset mallit eivät ole koskaan täydellisiä
Vesa Kanniainen
Numismatiikka on tärkeä aputiede Jani Oravisjärvi
Venäjän kelluva ydinteknologia Jäämerellä Justiina Dahl
KIRJALLISUUS
Luonnon viimeistä linnaketta piirittämässä Petter Portin
Tutkimusta salatusta Merja Leppälahti
Elävä porotalouden kuvaus Kemin-Sompion paliskunnasta
Mattias Tolvanen
Lastenkirja ja sen tutkimus ajan hermolla
Päivi Heikkilä-Halttunen
Buddhien ja jumalten tiellä Laura Ipatti
Mestarin opetuksia Jarmo Saarti
Ansiokas suomennos roomalaisen retoriikan merkkiteoksesta
Jukka-Pekka Puro
Globaali käänne ”uudessa kulttuurihistoriassa”
Matti Peltonen
Ennustamisen osumat ja harhat Syksy Räsänen
Tiede ja uskonto törmäyskurssilla Markus Lång
47
51
52
54
56
59
60
62
65
67
70
71
74
76
79
PÄÄKIRJOITUS
Tampere3 – uudenlainen yliopisto Tampereelle
Markku Kivikoski
Tampere3 on suunnitelma uudenlaisesta yliopistosta Suomessa. Tämän kansallisesti merkittävän yhteistyöprosessin tarkoituksena on synnyttää Tampereelle kansainvälisesti arvostettu
työelämää ja suomalaista yhteiskuntaa kehittävä monialainen yliopisto. Sen vahvuuksia ovat
selkeästi profiloitu kansainvälinen tieteellinen
tutkimus, laadukas tutkintokoulutus sekä koulutusta tukeva tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta.
Uusi yliopisto tuottaa Bolognan prosessin
mukaisia alempia ja ylempiä korkeakoulututkintoja sekä tohtoritutkintoja. Se tarjoaa opiskelijoille aiempaa joustavammat opintopolut ja
sujuvan etenemisen tutkintovaiheesta toiseen ja
työelämään. Tampere3-prosessin tutkintorakenteet eivät edellytä muutoksia muissa suomalaisissa korkeakouluissa.
Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen
yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun
oma-aloitteinen ja vapaaehtoinen Tampere3kehittämisprosessi on oivallinen alusta uudenlaisen yliopiston synnyttämiselle. Kolme kampusta sijaitsee maantieteellisesti lähekkäin ja
Tampere on tunnettu vetovoimaisena ja opiskelijaystävällisenä kaupunkina.
Tampere3-yliopisto poikkeaa muista suomalaisista yliopistoista sekä tutkimuksen että koulutuksen osalta. Sen profiili perustuu kolmen nykyisen korkeakoulun profiileille ja erityisesti niiden
rajapinnoille. Lisäksi tämä uusi yliopisto poik­
keaa muista siten, että sillä on oikeus antaa myös
työelämäsuuntautuneita korkeakoulututkintoja,
joita nykyisessä korkeakoulujärjestelmässä antavat ammattikorkeakoulut. Mallin toteuttaminen
edellyttää lakimuutoksia, jotka koskevat korkeakoulujen määrittelyä, rahoitusta, tutkintoraken-
teita ja koulutusvastuita. Uuden yliopiston perustamisaikatauluun vaikuttavat lainsäädännöllisten
muutosten lisäksi merkittävästi myös koulutuksen suunnittelun ja toteutuksen sekä kolmen korkeakoulun toiminnanohjausjärjestelmien yhtenäistämisen vaatima aika ja resurssit.
Korkeakoulujen toisistaan poikkeavat tutkimusalat ja tehtävät täydentävät toisiaan ja synnyttävät ainutlaatuisen kokonaisuuden. Suomessa ei ole sellaista yliopistoa, jossa tekniikan,
terveyden, yhteiskunnan sekä talouden ja johtamisen tutkimus voisivat kohdata samalla tavalla ja samassa laajuudessa kattaen koko ketjun
perustutkimuksesta käytäntöjen kehittämiseen.
Henkilöstö ja opiskelijat voivat osallistua tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan eri vaiheisiin omilla osaamis- ja vahvuusalueillaan.
Toteutuessaan Tampere3 uudistaa suomalaista korkeakoulutusta. Se tarjoaa tutkintorakenteet ja tutkinto-ohjelmat, jotka vastaavat entistä
paremmin tulevaisuuden työmarkkinoiden tarpeisiin. Opiskelijoille mahdollistetaan nykyistä selvästi joustavammat opintopolut ja sujuva
eteneminen opintojen eri vaiheissa. Uusia tutkinto-ohjelmia luonnehtii laaja-alaisuus ja osaamisperustaisuus. Laaja-alaisuus tarkoittaa tutkinto-ohjelmia, joissa opiskelijoiden osaamisen
karttuminen perustuu monipuoliseen tieteelliseen perustaan ja tunnistettuihin työelämän tarpeisiin. Uudenlainen yliopisto tarjoaa opiskelijoille myös nykyistä paremmat mahdollisuudet
vapaavalintaisiin opintoihin.
Tampere3-yliopiston opetuksessa pääpaino on opiskelijan oppimisessa. Opetuksessa
hyödynnetään digitalisaation mahdollistamaa
monimuoto-opetusta ja modernit oppimisympäristöt on keskeinen kehittämiskohde. Yliopis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
1
tosta tulee kansainvälisesti tunnettu pedagogiikan ja oppimisympäristöjen kehittäjä.
Kaikki yliopiston opiskelijat tullaan ottamaan
sisälle samoihin, alakohtaisiin ensimmäisen
syklin korkeakoulututkintoihin tähtääviin ohjelmiin. Tutkinto-ohjelmiin on monia, opiskelijaksi pyrkivän aiemmin hankitun osaamisen huomioivia, sisääntuloväyliä. Tampere3 parantaa
erilaisten korkeakouluopintojen suorittamismahdollisuutta saman korkeakoulun sisällä ja
lyhentää tutkintotasolta toiselle jatkavien opiskelun kokonaisaikaa. Joustavammat opintopolut
vähentävät myös tarvetta hakea suorittamaan
kokonaan uutta tutkintoa.
Tutkinto-ohjelmat suunnitellaan siten, että
opiskelijalla on mahdollisuus tutkinnon suoritettuaan jatkaa maisteriopinnoissa tai siirtyä heti
töihin. Suoraan työelämään johtavien ensimmäisen syklin tutkintojen työelämävalmiudet
ja eri asiantuntijatehtäviin kuuluvat kelpoisuusvaatimukset varmistetaan opinnoilla, jotka tuottavat tarvittavan pätevyyden ja antavat oikeuden
ammattinimikkeen käyttämiseen (esim. sairaanhoitaja, kätilö tai insinööri). Ne tuottavat samat
kelpoisuudet kuin vastaavat tutkinnot ammattikorkeakoulussa. Ylempien korkeakoulututkintojen työelämärelevanssi varmistetaan jatkuvalla
vuorovaikutuksella elinkeinoelämän ja julkisen
sektorin kanssa.
Uuden yliopiston perustaminen vahvistaa
merkittävällä tavalla tieteellisen tutkimuksen
edellytyksiä Tampereella. Kolmen Tampere3korkeakoulun välisellä tiiviimmällä yhteistyöllä on tutkimustoiminnassa saavutettavissa huomattavia synergia- ja skaalaetuja. Korkeakoulujen
toisistaan poikkeavat tutkimusalat ja tehtävät täydentävät toisiaan sekä mahdollistavat uudenlaisen ainutlaatuisen kokonaisuuden.
Nykyisten korkeakoulujen yhteistoimintaa
tiivistetään välittömästi käynnistämällä hankkeita, jotka kannattaa joka tapauksessa toteuttaa
ja jotka samalla edesauttavat Tampere3-yliopiston perustamista. Valmisteluryhmien raporteissa on esitetty lukuisia kaikille hyödyllisiä
yhteistoiminnan alueita, joiden toteutus voidaan
käynnistää korkeakoulujen omilla päätöksillä
kaikilla osa-alueilla.
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
Uuden yliopiston rakentaminen on ainutkertainen mahdollisuus, mutta uuden tekemiseen sisältyy aina myös monia riskejä. Valmistelutyössä tuotettuun SWOT-analyysiin sisältyy
myös kattava arvio hankkeen uhista ja heik­
kouk­sista. Muutoksen johtaminen ei ole koskaan helppoa, joten henkilöstö, opiskelijat ja
sidosryhmät on otettava mukaan sen suunnitteluun ja toteutukseen. Onnistuminen edellyttää
osallistamisen kautta saatavaa laajaa sitoutumista muutokseen. On oltava rohkeutta uudistua
ja kyettävä luopumaan nykyisistä rakenteista ja
toimintamalleista.
Tampere3-yliopiston toteuttaminen edellyttää sujuvaa keskinäistä yhteistyötä ja vahvaa
sitoutumista. Tällä hetkellä tahtotila uudenlaisen yliopiston rakentamiseen on laajalti vahvana
olemassa. Tampere3 on rohkea avaus, jollaisia
korkeakoulujärjestelmämme tarvitsee. Opetusja kulttuuriministeriön toimeksiannosta suomalaista korkeakoulutusta ja sen kehittämistä
selvittäneessä Technopolis Groupin raportissa
(2015) todetaan (HEI = higher education institution):
The ongoing work towards deeper collaboration between
the three HEIs in Tampere is promising and an example of
what could be possible to copy and multiply in more places
in Finland. The government needs to ensure that there are
no restrictions towards this type of cooperation, neither in
the shape of alliances nor on the programme level. This also
goes for full mergers. The government could provide financial support for those who decide to enter into such processes in order to create incentives. Merging with a partner
HEI is in the short perspective a rather costly undertaking.
Tampere3 on siis hyvä esimerkki ennakkoluulottomasta ajattelusta ja yhteistyöstä, jota
nyky-Suomi tarvitsee ja jota valtiovallan kannattaa tukea.
Kirjoittaja on Tampereen teknillisen yliopiston rehtori.
Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti
J. Sakari Salonen ja Karin F. Helmens
Maapallo lämpenee ja suuntaa kohti uutta, tuntematonta kehitysvaihetta. Tämä on saanut tutkijat huolestumaan äkillisten ja ennakoimattomien
ilmastoyllätysten mahdollisuudesta. Onko esimerkiksi Eurooppaa lämmittävien Pohjois-Atlantin
merivirtojen vakaus taattua lämpötilojen noustessa ja jäätiköiden sulaessa? Nyt Suomen Lapista kerätty ainutlaatuinen, muinaisia lämpötiloja
kuvaava geologinen aineisto haastaa käsityksiä
ilmaston vakaudesta.
Maapallon keskilämpötilan on ennustettu nousevan noin yhdestä neljään astetta tällä vuosisadalla, nousun suuruuden riippuessa voimakkaasti kasvihuonekaasujen päästöjen tulevasta
kehityksestä (IPCC 2014). Samalla kun planeettamme näyttää vääjäämättä lämpenevän, on toisaalta kannettu kasvavaa huolta niin sanottujen
äkillisten ilmastovaihtelujen mahdollisuudesta.
Näillä tarkoitetaan hyvin nopeita ilmaston muutoksia, jotka toteutuvat selvästi nopeammin kuin
ilmastoon vaikuttavissa taustatekijöissä tapahtuvat muutokset. Ilmastojärjestelmässä käsitetään
olevan eräänlaisia kynnysarvoja, joiden ylittyessä niin sanotut palautekytkennät aikaansaavat
hyvin nopeita muutoksia ilmastossa (Alley ym.
2003).
Paleoilmastot – näkökulma tulevaan
Yhtenä esimerkkinä mahdollisesta nopeasta muutoksesta on Pohjois-Atlantin lämpimien
merivirtojen (mm. Golf-virta) häiriintyminen
tai kaikkinainen seisahtuminen. Koska Pohjois-Atlantin merivirrat ylläpitävät Euroopan
leveysasteisiin nähden lauhaa ilmastoa, on huolena, että häiriöt Atlantilla voisivat aikaansaada ilmaston äkillisen viilenemisen Euroopassa.
Tuoreiden havaintojen mukaan Pohjois-Atlantin kierto olisikin jo jossain määrin häiriintynyt, sillä kierron voimakkuuden on havaittu
olleen 1970-luvulta alkaen matalimmalla tasolla
tuhanteen vuoteen (Rahmstorf ym. 2015).
Huoli ilmaston tulevasta vakaudesta on
aiheellinen, jos tarkastelemme ilmaston aiempaa kehityshistoriaa. Niin sanottujen paleoil­
mastojen (tai muinaisilmastojen) tutkimus selvittää maapallon ilmaston kehitystä ennen
suorien mittaushavaintojen alkamista, viimeisten vuosituhansien ja -miljoonien aikana. Paleo­
ilmastojen tutkimus on paljastanut, että äkilliset ilmaston muutokset ovat olleet hyvin yleisiä
viimeisten vuosituhansien aikana. Kaikkein
korostuneimpia äkilliset muutokset ovat olleet
viimeisen jääkauden aikana (n. 10–115 tuhatta
vuotta sitten), jolloin erityisesti Pohjois-Atlantin
alueen ilmastoa leimasi jatkuva ”sahaaminen”
täysin jääkautisen ja tätä huomattavasti lämpimämmän ilmaston välillä. Moniin näistä viimeisen jääkauden äkillisistä ilmaston heilahduksista
liittyi myös Pohjois-Atlantin kierron hidastuminen (esim. Masson-Delmotte ym. 2013). Nämä
havainnot jääkautisen paleoilmaston hurjasta dynamiikasta olivat aikanaan nostamassa äkillisen ilmastomuutoksen mahdollisuutta
osaksi muutoinkin kiihtyvää ilmastokeskustelua.
Verrattuna viimeiseen jääkauteen on ilmasto
ollut selvästi vakaampaa sitä seuranneen lämpimän vaiheen, noin 10 000 vuotta sitten alkaneen ja yhä jatkuvan holoseenin aikana (kuva
1). Holoseenin ilmastoa ovat leimanneet vähittäiset, lähinnä asteen kymmenyksissä mitattavat
muutokset keskilämpötilassa (Masson-Delmotte ym. 2013). Holoseenin vakaan ilmaston aikana on tapahtunut koko ihmissivilisaation nou-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
3
Kuva 1. Etelämantereen lämpötila viimeisten 200 tuhannen vuoden aikana. Lämpötila-arviot perustuvat Vostokin jääkairaaineiston deuterium-isotooppisuhteeseen. (Aineisto: Petit ym. 1999.)
su ja kehitys, maanviljelyksestä kirjoitustaitoon
ja teollistumisesta tietoyhteiskuntaan. Tämän
kriittisen ajanjakson ihmiskunta vaikuttaakin
eläneen ilmastollisessa mielessä onnellisten tähtien alla. Mutta huomioiden ilmaston tunnetun,
varhaisemman epävakauden, kuinka itsestään
selvänä voimme pitää suotuisan ilmaston jatkumista – erityisesti kun ihmiskunta on ajamassa
ilmastoa uuteen tilanteeseen, jossa menneiden
vuosituhansien muistot eivät enää toimikaan
takeena ilmaston yhä jatkuvasta vakaudesta?
Muinaisia lämpökausia
Ilmaston tulevan vakauden pohdinnassa voimme jälleen kääntää katseen menneisyyteen.
Lähitulevaisuutemme ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun ilmasto on ollut selvästi
nykyistä lämpimämpi.
Viimeisten kahden miljoonan vuoden aikana ilmaston kehitystä on leimannut niin sanottu jääkausivaihtelu – syklinen ilmaston heilahtelu kylmien jääkausiolojen ja jääkausien väliin
jäävien lämpimien kausien välillä. Edellinen
ilmaston lämpeneminen huomattavasti nykyistä korkeammalle tasolle tapahtui niin sanotun
Eem-kauden aikana. Eem-kausi (n. 115–130
tuhatta vuotta sitten) oli viimeistä jääkautta edeltänyt lämmin ilmastovaihe (kuva 1). Pohjoiset
alueet olivat Eem-kaudella useita asteita nykyistä lämpimämpiä, ja koko planeetan keskilämpötilan on arvioitu olleen noin 1–2 astetta nykyistä
korkeampi (Masson-Delmotte ym. 2013). Tämä
Eem-kauden lämpöjakauma – napa-alueita kohti korostuva lämpeneminen – on samansuuntainen kuin mihin maapallon on ennustettu siirty-
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
vän vielä tämän vuosisadan lopulla. Eem-kautta
onkin tämän yhtäläisyyden vuoksi pidetty hyödyllisenä vertailukohtana mahdolliselle lämpimälle tulevaisuudellemme (Clark ja Huybers
2009).
Eem-kauden tutkimuksessa on kuitenkin
omia, merkittäviä haasteitaan. Tutkijat ovat
onnistuneet keräämään nykyisestä lämpökaudesta, holoseenista, jopa tuhansia laadukkaita
paleoilmastoaineistoja. Näitä holoseenikauden
aineistoja on käytetty runsaasti ilmastonmuutoksen tutkimuksessa, muun muassa osoittamaan, että viimeisten vuosikymmenien lämpeneminen poikkeaa ratkaisevasti ilmaston
pitkäaikaisesta kehityksestä (esim. Masson-Delmotte ym. 2013).
Eem-kautisia paleoilmastoaineistoja on kuitenkin paljon heikommin saatavilla. Monet keskeisimmistä paleoilmastotiedon lähteistä eivät
yksinkertaisesti ulotu Eem-kaudelle asti. Esimerkiksi puulustoaineistot ovat olleet ratkaisevan tärkeitä ilmastonmuutoskeskustelussa, mutta nämä aineistot ulottuvat parhaimmillaankin
vain joitakin tuhansia vuosia ajassa taaksepäin.
Toisen keskeisen paleoilmastoaineiston, jääkairojen, osalta tilanne on samoin vaikea. Hyviä
Eem-kautisia jääkaira-aineistoja on saatavilla
vain Etelämantereelta (kuva 1), kun taas Grönlannin mannerjäätiköltä ei ole saatu yhtenäistä
ja häiriötöntä aineistoa Eem-kaudesta, useista
yrityksistä huolimatta.
Puulusto- ja jääkaira-aineistojen vajavaisuuden vuoksi Eem-kauden tutkimus onkin joutunut
nojaamaan vaihtoehtoisiin tietolähteisiin. Keskeisiksi ovat nousseet erityisesti Eem-kautiset geo-
Kuva 2. Yllä: Geologian tutkimuskeskuksen henkilökuntaa
kairaamassa Soklin Eem-kautisia kerrostumia. Alla: mikrofossiilien analysointia laboratoriossa.
logiset kerrostumat, joiden fossiilit ja isotooppikoostumukset voivat kertoa paljon Eem-kauden
ilmastosta. Näidenkin aineistojen saatavuudessa
on kuitenkin omia haasteitaan. Erityisesti maapallon pohjoisilla alueilla monet Eem-kautiset
kerrostumat tuhoutuivat Eem-kautta seuranneella jääkaudella (kuva 1). Jääkauden aikana kilometrien paksuiset mannerjäätiköt levittäytyivät
Euroopan ja Pohjois-Amerikan ylle, jauhaen ja
vieden mukanaan vanhempia geologisia kerrostumia. Näin tieto Eem-kauden olosuhteista katosi
laajoilta alueilta.
1970-luvulla kuitenkin havaittiin, että Suomen Itä-Lapissa, Savukosken Soklissa on säi-
lynyt paksuja Eem-kauden aikaisia geologisia
kerrostumia. Syy Eem-kautisten kerrostumien
poikkeukselliseen säilymiseen Soklissa löytyy
alueen poikkeuksellisesta kallioperästä. Soklissa esiintyy muutaman neliökilometrin alueella harvinaista, paleotsooista karbonatiittikiveä.
Tämä karbonatiitti on huomattavasti herkempää rapautumaan kuin sitä ympäröivä, tyypillinen suomalainen prekambrinen kallioperä.
Soklin karbonatiitin syvälle ulottuva rapautuminen onkin muodostanut Sokliin painanteen,
jossa Eem-kauden kerrostumat ovat voineet säilyä viimeisen jääkauden kulutukselta. (Soklin
kallioperäanomalia on samalla syy sille, että kaivosyhtiöt ovat kiinnostuneet alueesta: Soklin
karbonatiittikiven fosfaattipitoisuus on nimittäin paikoin hyvin korkea.)
Soklin Eem-kautisten kerrostumien perusteellinen tutkimus alkoi vasta tällä vuosikymmenellä. Soklissa suoritettiin vuonna 2010 kairauksia, joissa Eem-kerrostumista kerättiin noin
12 metriä pitkä näytesarja. Eem-kerrostumat
sijaitsivat noin 20 metriä syvien holoseenin ja
viimeisen jääkauden aikaisten sedimenttien alla
(kuva 2).
Soklin aineisto on ensimmäinen yhtenäinen aineisto Eem-kauden ilmaston kehityksestä
Euroopan pohjoisilta, myöhemmin jäätiköityneiltä alueilta. Näin se tarjoaakin ainutlaatuisen
silmäyksen Pohjois-Euroopan maailmaan ennen
viimeisen jääkauden kylmyyttä. Omissa tutkimuksissamme (mm. Helmens ym. 2015) olemme rekonstruoineet Pohjois-Euroopan ilmaston
kehitystä Soklin Eem-kerrostumien perusteella.
Työ perustuu etupäässä kerrostumista löytyvien
kasvi- ja eläinperäisten fossiilien analysointiin.
Suuri osa näistä fossiileista on mikroskooppisen
pieniä, kuten muinaisia siitepölyhiukkasia (kuva
2). Tilastollisia kalibrointimenetelmiä hyödyntämällä fossiileja voi käyttää eräänlaisena
”paleolämpömittarina” – fossiilien lajikoostumuksien perusteella voi johtaa numeerisia arvioita menneiden ajanjaksojen lämpötiloista.
Suomi Eem-kaudella
Soklin ensimmäiset Eem-kautta käsittelevät
tutkimustulokset (Helmens ym. 2015) tukevat
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
5
Kuva 3. Koillisen Euroopan lämpötila nykyisellä lämpökaudella (Holoseeni) ja sitä edeltäneellä lämpökaudella (Eem-kausi).
Käyrät kuvaavat fossiilisten siitepölyjen perusteella arvioituja vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötiloja. Holoseenin
lämpötilat on esitetty Davis ym. (2003) mukaan ja Eem-kauden lämpötilat Helmens ym. (2015) perusteella. Aineistossa on katko viimeisen jääkauden kohdalla. Eem-kauden lämpötilakäyrään on merkitty lämpökauden keskeyttävä kylmä ilmastovaihe.
monilta osin vanhoja käsityksiä Eem-kauden
olosuhteista Euroopasta. Ilmasto oli valtaosin
leuto: lämpimimmän vaiheen aikana kesälämpötilat olivat noin kolme astetta nykyistä korkeampia (kuva 3). Tämä vastaa karkeasti sitä, että
Itä-Lapissa oli Eem-kaudella nykypäivän Helsinkiä vastaavat lämpötilaolosuhteet.
Noin 120 tuhatta vuotta sitten, keskellä Eemkauden lämmintä jaksoa, Soklissa tapahtui
kuitenkin jotain yllättävää. Lämpötila romahti äkillisesti noin kolmella asteella, laskien jopa
hieman nykyistä tasoa alemmalle tasolle (kuva
3). Vanhojen kerrostumien ajoitusvaikeuksien
takia tämän kylmän vaiheen pituutta on vaikea
arvioida tarkasti, mutta todennäköisesti sen kesto oli vähintään joitakin satoja vuosia.
Soklissa havaittu Eem-kauden epävakaus
poikkeaa täydellisesti holoseenikauden ilmaston
kehityksestä Pohjois-Euroopassa: holoseenin
aikana lämpötilat olivat varsin vakaita, käyden
noin asteen nykyisen tason yläpuolella keskiholoseenissa (kuva 3). Miksi ilmaston kehitys
poikkesi niin täydellisesti nykyisellä lämpökaudella toteutuneesta, vakaasta kehityksestä?
Lisätodisteita Atlantin pohjasta
Hakiessamme selvyyttä Eem-kauden arvoitukseen pyrimme vertaamaan Soklin aineistoa
muissa tutkimuksissa kuvattuihin Eem-kauden
ikäisiin geologisiin aineistoihin. Vertailu Keski-Euroopan Eem-kautisiin aineistoihin osoitti,
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
ettei vastaavaa äkillistä viilenemistä ollut siellä
havaittavissa. Vertailu Pohjoisen Atlantin merisedimentteihin paljasti sen sijaan yllättäviä yhtäläisyyksiä. Huomasimme ensin, että Norjanmereltä rekonstruoitu Eem-kauden pintaveden
lämpötilakäyrä oli häkellyttävän samanlainen,
kuin Soklin kesälämpötilakäyrä, sisältäen vastaavan kylmän vaiheen noin 120 tuhatta vuotta sitten (Bauch ym. 2011, Helmens ym. 2015).
Tämä osoitti, ettei Soklin aineisto ollut vain paikallinen anomalia: 120 tuhannen vuoden takainen viileneminen oli laajalla alueella pohjoisessa
Euroopassa esiintynyt tapahtuma.
Keväällä 2014 julkaistut merisedimenttitutkimukset Grönlannin eteläpuolelta (Galaasen ym.
2014) valottivat tilannetta edelleen. Kyseisessä
tutkimuksessa analysoitiin merisedimentin hiili-isotooppikoostumusta, joka reagoi suoraan
merivirtojen kierron voimakkuuteen, koska
Atlantin eri osien vesimassoilla on erilainen isotooppikoostumus. Tutkijat osoittivat, että Eemkauden aikana Pohjois-Atlantin kiertosysteemit
heikkenivät ajoittain huomattavasti. Yksi näistä heikkenemisistä tapahtui noin 119,5 tuhatta vuotta sitten. Kun huomioidaan sekä Soklin
että Atlantin aineistojen ikämäärityksiin liittyvät epävarmuudet, voidaan Atlantilla havaittua
merivirtojen hidastumista pitää karkeasti saman
ikäisenä tapahtumana kuin Soklissa noin 120
tuhatta vuotta sitten tapahtunutta ilmaston viilenemistä.
Kun Soklin paleoilmastoaineisto ja Pohjois-Atlantin merisedimenteistä saadut tulokset yhdistetään, alkavat palaset loksahtaa kohdalleen. Pohjois-Euroopan kylmä ilmastovaihe
noin 120 tuhatta vuotta sitten johtui todennäköisesti Pohjois-Atlantin lämpimien merivirtojen äkillisestä ja voimakkaasta hidastumisesta.
Vaikka meillä on nyt vahvaa todistusaineistoa siitä mitä tapahtui, jää ongelmaksi yhä selittää miksi se tapahtui. Mikä aiheutti Eem-kauden
häiriön Pohjois-Atlantin merivirroissa? Viimeisen jääkauden lopulla, noin 10–15 tuhatta vuotta sitten Pohjois-Atlantin merivirtojen kierrossa tiedetään tapahtuneen useita häiriöitä, jotka
liittyivät viimeisen jääkauden jäätiköiden sulamisvesien virtaamiseen Atlantille (Delworth
ym. 2008). Yksinkertaisin selitys olisi, että Eemkauden kylmä vaihe olisi samanlainen, edeltävän jääkauden jäätiköiden sulamiseen liittyvä
häiriö. Tämä selitys ei kuitenkaan vaikuta uskottavalta Eem-kauden kohdalla. Ongelmana on
tapahtuman kronologia – kylmä vaihe tapahtui
niin myöhään Eem-kaudella, sen keski- tai myöhäisosassa, ettei ole uskottavaa, että edeltävän
jääkauden, Saale-vaiheen, mannerjäätiköiden
sulaminen olisi ollut vielä kesken (Helmens ym.
2015). Selitystä joudutaan siis hakemaan jostain
muusta, uudesta mekanismista.
Mahdollisia selityksiä onkin useita. Yksi
mahdollinen selittäjä on Grönlannin mannerjäätikkö, jonka tiedetään pienentyneen merkittävästi Eem-kaudella. Toisaalta myös sadanta on saattanut lisääntyä, mikä on voinut lisätä
makeanveden vuota Pohjois-Atlantille (Galaasen ym. 2014). Niin Grönlannin sulamisvesillä, sadannalla kuin Eem-kauden korkeilla lämpötiloillakin on Pohjois-Atlantin kannalta sama
loppuvaikutus: ne vähentävät meren pintaveden
tiheyttä. Pohjois-Atlantin tietyillä alueilla esiintyvät muutokset pintavesien tiheydessä taas ovat
kriittisiä meren kiertoliikettä häiritseviä tekijöitä (Delworth ym. 2008).
Eem-kauden äkillisen kylmän vaiheen perimmäinen syy jää tässä vaiheessa vielä epävarmaksi.
Nämä tulokset kuitenkin osoittavat, miten arvokasta tietoa ilmaston peruskäyttäytymisestä voidaan saada perehtymällä menneisiin ilmastohis-
torioihin. Pohjois-Atlantin kierron reagointia
ilmaston lämpenemiseen on pyritty mallintamaan, mutta tulokset ovat olleet hyvin vaihtelevia. Numeeriset mallit ennustavat PohjoisAtlantin kierron heikkenevän tällä vuosisadalla,
mutta eri mallien antamat arviot heikkenemisen
suuruudesta vaihtelevat välillä 0–50 % ja lopputulema on siksi jäänyt epävarmaksi (Delworth
ym. 2008). Uudet tiedot Eem-kaudesta osoittavat Atlantin epävakauden todella toteutuneen
silloisissa lämpöolosuhteissa. Tämä on erittäin
tärkeä havainto, jota voidaan hyödyntää ilmaston ja merivirtojen mallinnuksen kehitystyössä,
mikä taas johtaa tarkempiin ennusteisiin tulevaisuuden ilmasto-olosuhteista.
Kohti lämpimämpää tulevaisuutta
Suurena jäljellä olevana haasteena on tarkentaa näitä reunaehtoja, joiden vallitessa Pohjois-Atlantin kierto saattaa häiriintyä. Suuria kysymyksiä liittyy esimerkiksi Grönlannin
mannerjäätikön kehitykseen Eem-kaudella.
Merenranta-alueiden geologisten muodostumien perusteella on arvioitu, että merenpinta oli
5–10 metriä nykyistä korkeammalla Eem-kauden aikana. Jääkairausten ja mannerjäätikön
dynamiikan numeerisen mallinnuksen perusteella on voitu arvioida, että Grönlannin jäätikön pieneneminen vastasi noin 1,5–4,5 metriä
tuosta merenpinnan noususta. Vaikka Grönlannin mannerjäätikön siis tiedetään pienentyneen
Eem-kauden lämpimän ilmaston seurauksena,
tiedämme vain karkeasti, kuinka paljon se pieneni. Lisäksi arviot siitä, kuinka nopeasti sulaminen tapahtui vaihtelevat tuhansilla vuosilla (Carlson ym. 2008; Masson-Delmotte ym.
2013). Näistä epävarmuuksista johtuen meillä ei
ole täsmällistä tietoa siitä, kuinka nopeaa makeanveden valuma Atlantille oli, kun äkillinen kylmeneminen katkaisi Eem-kauden lämpimän
jakson.
Lopuksi on todettava, että nykyinen ilmastollinen tilanne poikkeaa joiltain osin merkittävästi Eem-kauden tilanteesta. Eem-kauden kylmä
vaihe tapahtui taustatilanteessa, jossa lämpötilat
olivat verraten vakaalla, korkealla tasolla. Tilanne on nyt erilainen sikäli, että elämme ilmas-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
7
tovaiheessa, jossa lämpötilojen ennustetaan
nousevan nopeasti kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kohoamisen vuoksi.
Onkin mutkikas kysymys, riittäisikö PohjoisAtlantin kierron häiriintyminen kääntämään
ilmaston lämpenemistä viilenemiseksi niillä alueilla, joita Pohjois-Atlantin merivirrat lämmittävät. Mallinnustutkimukset viittaavat siihen, että
edes merkittävä merivirtojen hidastuminen ei
aikaansaisi viilenemistä Euroopassa. Vasta merivirtojen täydellinen seisahtuminen riittäisi synnyttämään lievän, 1–2 asteen viilenemisen osassa Eurooppaa. Toisin kuin tieteisfiktiossa joskus
esitetään, ei Pohjois-Atlantin merivirtojen häiriö siis laukaisisi uutta jääkautta (Delworth ym.
2008). Tulee myös huomata, ettei mahdollisilla häiriöillä Pohjois-Atlantilla olisi vaikutusta
ilmastonmuutoksen etenemiseen. Teoria antropogeenisesta ilmastonmuutoksesta ennustaa,
että kasvihuonekaasujen pitoisuuk­
sien nousu
tulee nostamaan maapallon keskilämpötilaa.
Vaikka Atlantilla tapahtuisi merivirtojen muutos, uudessa tilanteessa vain siirtyisi lämpöä
paikasta toiseen maapallon pinnalla, ilman suoraa vaikutusta planeettamme keskilämpötilaan:
Euroopan menettämä lämpö jäisi lämmittämään muita alueita.
Lähteet
Alley RB, Marotzke J, Nordhaus WD, Overpeck JT, Peteet
DM, Pielke RA Jr., Pierrehumbert RT, Rhines PB,
Stocker TF, Talley LD, Wallace JM (2003) Abrupt climate change. Science 299:2005–2010.
Bauch HA, Kandiano ES, Helmke J, Andersen J, Rosell-Mele
A, Erlenkeuser H (2011) Climatic bisection of the last
interglacial warm period in the Polar North Atlantic.
Quaternary Science Reviews 30:1813–1818.
Carlson AE, Stoner JS, Donnelly JP, Hillaire-Marcel C (2008)
Response of the southern Greenland Ice Sheet during
the last two deglaciations. Geology 36:359–362.
Clark PU, Huybers P (2009) Interglacial and future sea level.
Nature 462:856–857.
Davis BAS, Brewer S, Stevenson AC, Guiot J, Data Contributors (2003) The temperature of Europe during the
Holocene reconstructed from pollen data. Quaternary
Science Reviews 22:1701–1716.
Delworth TL, Clark PU, Holland M, Johns WE, Kuhlbrodt
T, Lynch-Stieglitz J, Morrill C, Seager R, Weaver AJ,
Zhang R (2008) The potential for abrupt change in the
Atlantic Meridional Overturning Circulation. Teoksessa: Abrupt Climate Change, A report by the U.S. Climate Change Science Program and the Subcommittee on
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
Global Change Research, U.S. Geological Survey, Reston, VA, USA, 117–162.
Galaasen EV, Ninnemann US, Irvalı N, Kleiven HKF, Rosenthal Y, Kissel C, Hodell DA (2014) Rapid reductions in
North Atlantic deep water during the peak of the last
interglacial period. Science 343:1129–1132.
Helmens K, Salonen JS, Plikk A, Engels S, Väliranta M,
Kylander M, Brendryen J, Renssen H (2015) Major
cooling intersecting peak Eemian Interglacial warmth
in Northern Europe. Quaternary Science Reviews
122:293–299.
IPCC (2014) Summary for Policymakers. Teoksessa: Field
CB, Barros VR, Dokken DJ, Mach KJ, Mastrandrea
MD, Bilir TE, Chatterjee M, Ebi KL, Estrada YO, Genova RC, Girma B, Kissel ES, Levy AN, MacCracken S,
Mastrandrea PR, White LL (toim.), Climate Change
2014: Impacts, Adaptation, and Vulnerability. Part A:
Global and Sectoral Aspects. Contribution of Working
Group II to the Fifth Assessment Report of the Intergo­
vernmental Panel on Climate Change, Cambridge University Press, Cambridge ja New York, 1–32.
Masson-Delmotte V, Schulz M, Abe-Ouchi A, Beer J, Ganopolski A, González Rouco JF, Jansen E, Lambeck K,
Luterbacher J, Naish T, Osborn T, Otto-Bliesner B,
Quinn T, Ramesh R, Rojas M, Shao X, Timmermann
A (2013) Information from Paleoclimate Archives.
Teoksessa: Stocker TF, Qin D, Plattner G-K, Tignor M,
Allen SK, Boschung J, Nauels A, Xia Y, Bex V, Midgley
PM (toim.), Climate Change 2013: The Physical Scien­
ce Basis, Contribution of Working Group I to the Fifth
Assessment Report of the Intergovernmental Panel of Cli­
mate Change, Cambridge University Press, Cambridge
ja New York, 383–464.
Petit JR, Jouzel J, Raynaud D, Barkov NI, Barnola J-M, Basile
I, Bender M, Chappellaz J, Davis M, Delaygue G, Delmotte M, Kotlyakov VM, Legrand M, Lipenkov VY,
Lorius C, Pépin L, Ritz C, Saltzman E, Stievenard M
(1999) Climate and atmospheric history of the past
420,000 years from the Vostok ice core, Antarctica.
Nature 399:429–436.
Rahmstorf S, Box JE, Feulner G, Mann ME, Robinson A,
Rutherford S, Schaffernicht EJ (2015) Exceptional
twentieth-century slowdown in Atlantic Ocean overturning circulation. Nature Climate Change 5:475–480.
J. Sakari Salonen työskentelee tutkijatohtorina
Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen
laitoksella. Karin Helmens on kvartäärigeologian
dosentti Tukholman yliopiston luonnonmaantieteen laitoksella.
Kontingenssin käsite
Risto Eräsaari
Artikkelissa esitellään kontingenssin käsitteelle
annettuja tulkintoja ja täsmennyksiä. Eritoten siinä
nostetaan esiin kontingenttien mahdollisuuksien
ja satunnaisuuksien aiheuttaman sekasorron kohtaamisen synnyttämä vastakohtaiskulttuuri. Kontingenssin ominaislaatua ja historiallisia kehityskaaria koskevassa keskustelussa avataan erilaisia
tapoja löytää ajatteluun ja toimintaan tarvittavaa
itsenäisyyttä. Lopuksi esitetään kolme näyttöä siitä, kuinka kontingenssin käsite laajentaa ymmärrystä yhteiskunnasta, ihmisestä ja asioista.
Englantilainen valokuvaaja Richard Long teki
vuonna 1967 suoran polun niityn halki kävelemällä moneen kertaan edestakaisin ja lopuksi
dokumentoi sen valokuvaamalla. Teos sai nimen
A line made by Walking. Esineiden sijainnin
ja etäisyyden kolmiulotteiseen näkövaikutelmaan nojautuva perspektiivi tuntuu vääntyvän
kieroon ja hajautuvan. Samalla perspektiivi tulee
tässä kuvaannollisessa esityksessä ainutlaatuisella tavalla esille. Kuva esittää mielensisältöä heijastavaa projektiota, ja samalla sitä, että ihmisen
silmä näkee vääjäämättä maailman projektiona. Maisemaan kävelty viiva asettaa kuvapinnan eri osat tasa-arvoiseen asemaan keskenään
niin, ettei katsoja enää saa tutun perspektiivin
välittämää informaatiota. Myös kontingenssia
voi luonnehtia ominaislaaduksi, jossa kadotetaan etukäteen sovittu tai totuttu perspektiivi.
Se ei enää hahmota yksinomaan visuaalista tai
tilallista näkemystä, vaan luovuttaa käsitteellisen
näkökulmansa nojalla mahdollisuuden nostaa
pöydälle ajattelutavan erityisyyttä arvioiva kiistanalaisuus tai asettaa umpikujaan ajautuneelle
normatiiviselle teorialle vaihtoehto.
Uusi perspektiivi voi irrottaa, erottaa tai
vapauttaa meidät siitä ehdollisuudesta ja sidonnaisuudesta, jolla taustaoletusten muutoksia ref-
lektoimatta selitetään, mitä me olemme, ajattelemme ja teemme. Tärkeät asiat voi toisinaan
tunnistaa vasta, kun ne näyttäytyvät kontingentissa välyksessä – todellisuudessa, joka ir­toaa
sym­
metrisistä ja yksitoikkoisista kulisseista
(Robbe-Grillet), sallii uusien nimien kokeilun
asioille vähän niinkuin nainen sovittaa kaupassa
hattuja (Beckett), antaa välähdyksen ajan sisällä tapahtuvasta ankkuroimattomasta olemisesta
(Joyce).
Itsenäiseksi modaaliseksi ominaisuudeksi määrittyvä kontingenssi on usein lievennetty aavistuksenomaiseksi kontingenssitunteeksi
tai valveutuneeksi kontingenssitietoisuudeksi,
mutta sosiologiassa ja filosofiassa se on tavattu
myös suoranaisena ”meidän olemassaolomme
kontingenssina” (Simmel) ja ”itseaiheutettuna
kontingenssina” (Dewey). Ehkä useammin sitä
on kuitenkin pidetty kaikkena muuna kuin siistinä maailman menoa käsittelevänä hypoteesina, jolloin kontingenssi on jotain joka vääntää
historiakulttuuria kieroon ja ilveilee sattuman
haitallisuudella.
Kun ennen ei tapahtunut niin paljon, kontingenssin teema saatettiin liittää laaja-alaiseen
maailman varmuuden tavoitteluun ja vapaaseen
tahtoon. Nykyään taas kaikki on muutoksessa ja
uutuuksia tulee jatkuvalla syötöllä, joten se liitetään ajallisen ymmärryksen muutokseen, ennustamattomiin tapahtumiin ja maailman synkkenemisen synnyttämiin enemmän tai vähemmän
traumaattisiin kokemuksiin. Kaoottisuuden ja
tilapäisten syiden armoille joutumisen itsestäänselvä vastavoima on järki ja suunnitelmallisuus. Kontingentti monimuotoisuus, vaihtelevuus ja ambivalenssi tunkeutuvat kuitenkin aina
jollakin tavalla ajan menoon. Eihän kaitselmuksen taskulamppukaan voi näyttää pimeässä kuin
seuraavat askeleet. Kontingentti satunnaisuus-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
9
asetelma – se että asiat eivät ole välttämättömiä
tai väistämättömiä, vaan voivat olla myös ajateltavissa ja tehtävissä toisin – ei näin ollen oikein
voi olla jyrkän kaksijakoinen vaan sen on oltava
jollakin tavalla kerrostunut. Lisäksi odotukset
lomittuvat toisiinsa ja asioiden keskellä olevalle
kontingentti mahdollisuus voi ilmaantua intui­
tion tuloksena.
Tilaisuuden tarjonta ja torjunta
Satunnaisuus, joka voisi olla toisin ja joka sen
vuoksi on meidän muutettavissamme, on löydetty maailman kohdussa (Rilke), sielun kipinässä (Mestari Eckhart), valon kirkastamassa
aukiossa (Heidegger), mutta myös kauniissa velvollisuudessa kuvitella (Borges) ja kantaa omaa
inhimillistä olemista koskeva vastuuta (Husserl)
virtú-tyyppisessä mahdollisuushorisontissa sekä
sellaisissa mitä moninaisimmissa tilaisuutta
tai mahdollisuutta tarjoavissa tapauksissa, joihin termillä pelivara viitataan. Kyse ei siis ole
vain valveunen tai välähdyksen kaltaisista, vielä
ilmassa leijuvista, lentomahdollisista ajatuksista,
jota ei voi peräänkuuluttaa, vaan myös välialueina, kokeiltavuutena, tavoiteltavuutena, piilevyytenä ja aavisteltavuutena näyttäytyvästä kvalitatiivisesta toivosta.
Satunnaisuus, joka voisi myös olla toisin, ei
toisaalta juuri tämän takia olekaan meidän muutettavissamme, vaan se on este tai ikävä asia, joka
aiheuttaa hälyä, haittaa ja harmia. Kulttuurisen
tappiomielialan tai maailman synkkenemisen
tunnettuja esimerkkejä ovat länsimaiden perikato (Spengler), lumouden haihtuminen (Weber)
ja poliittisen äärimmäinen logiikka (Schmitt).
Puhuttelevampi kuitenkin on irlantilaisrunoilija W.B. Yeatsin epämukavuudessa tarvittavan
regulatiivisen periaatteen suuntaan käännetyn
katseen kirvoittama ajatus, jonka mukaan ”a
terrible beauty is born”. Tässä ei todistetakaan
mitään maailman yksioikoisen itsestäänselvää
järkkymistä, vaan suoritetaan eräänlainen tarkistava kertaus tai intellektuaalinen toisto. Sellaisenhan keksi pseudonyymilla Constantin
Constantius kirjoittanut Søren Kierkegaard: tarkistava toisto (Gjentagelse) on ”uusi kategoria,
joka täytyy löytää”. Toiston voi venyttää elämän-
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
ehtojen kynnykselle kiipeämiseksi, eikä siitä ole
pitkä matka toivottoman kiistan (doxan) purkamiseen vaikeuksiksi (res dura), epäilyksenalaisuudeksi (re dubia) tai julkiseksi asiaksi (res pub­
lica). Tähän kuvioon tuntuu kuitenkin helposti
leijuvan seuraavankaltainen ylimenon vaara:
koko kysyttävyys saatetaan peittää romanttisen
kontingenssin (Blumenberg) perspektiivillä, jossa yksilöllinen ja ainutkertainen voittaa yleisen
ja jossa ajatellaan, että sumussa ajattaessa ”puolivaloilla” näkee paremmin.
Toisin toimimisen tilaisuuden sekä tarjoa­
van että torjuvan satunnaisuuden kaksoiskontingenssin vaikutuksesta yhdenmukaisuuden ja
toimijuuden välisen jännitteen tasapainoehtojen
määrittely karkaa käsistä. Tilaisuuden aukeaminen synnyttää aikakauden muutoksia ja maailmanhistoriallisia momentteja. Sellaisen sulkeutuminen taas alakuloa ja synkkyyttä, joka myy
ja jolla pelotellaan. Yksiselitteisesti on mahdotonta kertoa kumpi on määräävässä asemassa ja
miten määrääminen tapahtuu. Epäselvyyksistä
ja paradokseista, menneen ja tulevan tai puun
ja kuoren väliin joutumisesta onkin monenlaisia empiirisen kontingenssin tavoittamattomalle
tuolle puolelle asettuvia esimerkkitapauksia. T.S.
Eliotin ”Wasteland” on käännetty ”Autiomaaksi”,
vaikka se ehkä pikemminkin kertoo ”kamalaan
kauneuteen” viittaavasti jättömaasta. Samuel
Beckettin ”Endgame” on käännetty pelottavasta
häviöstä muistuttavaksi ”Leikin lopuksi”, vaikka hän itse muistutti se tarkoittavan loppupeliä.
”Tulevaisuus on väistämätön, mutta se ei ehkä
toteudukaan”, kirjoitti Borges. ”Se, että aurinko
nousee aamulla, on hypoteesi”, huomautti taas
Wittgenstein.
Asioiden ja tapahtumien kontingenssi on
epäiltävyyden ja kelpaamattomuuden keskelle
työntyvä työhypoteesi, jota on kokeiltava, vaikka
sen selityskuva tiedetään asiantuntijan painajaiseksi ja todellisuuskuvan tärvelijäksi. Jotain on
kuitenkin tehtävä, on esimerkiksi tehtävä valinta, jotta voi valita. Loputon epäily kun ei oikeastaan ole vielä mitään epäilyä. Voi tulla tärkeäksi
”kuvitella kieli, jossa ei ole meidän käsitettämme ’tietää’”, Wittgenstein ajatteli. Tuntuu kuin
satunnaisuuden muutettavuuden ja muuttamat-
tomuuden figuuri lepäisi sellaisen tiiviskudoksisen poeettisen uskon varassa, josta ei voi sanoa,
ollaanko siinä tekemisissä epätoivon vai joviaalisuuden, luovutuksen vai tyydytyksen, kaaoksen
vai kirkkauden kanssa.
Todellisuus alkaa askarruttaa etenkin silloin,
kun epäilee sen kääntyneen kieroon tai huomaa ajautuneensa siitä sivuun. Mutta kuinka
todellisuutta voi houkutella takaisin? Tuleeko
se meitä kohti vai menemmekö me sitä kohti?
Miten menetellä maailmassa jossa kaikki lauseet ovat tosia? Toivo pantiin romantiikan aikana pyörivän, kiertävän ja täyteläisen maailman
mahdollistamaan elämään ja olemassaoloon
(McGilchrist 2012). Sen pimeä puoli näyttäytyy skandinaavisessa Jörmungandr-nimisessä
merikäärmeessä, joka pystyi kiertymään maailman ympäri ja puremaan häntäänsä ja jonka
suusta päässeet myrkkyhuurut tappoivat kaiken
kuolevaisen. Pyöreän valoisa puoli taas tavataan
hyvässä kehässä, jolla pohjoismaiset sosiaalidemokraatit ovat kuvanneet hyvinvointivaltiollista yhteiskuntasysteemiä, jonka osajärjestelmät
toisiaan ruokkien kehittyvät ja kasvavat samassa
tahdissa.
Suurta realismia on kuitenkin näyttää kyn­
tensä pahalle, torjua sen eteneminen sekä
kompensoida sen huonous ja haitat tavoit­
telemalla menetysta korvaavaa tai menetyksen riskiltä turvaavaa vakuutusta, jota hiljattain
kuollut saksalaisfilosofi ja kontingenssispesialisti Odo Marquard on kutsunut kaiken yhteen
kokoavalla sanahirviöllä ”kompetenssinpuutteenkompensointikompetenssi” (Inkompetenz­
komposensationkompetenz). Se on sellaisen profeetan hokema, joka osoittaa pisteen, jossa omin
toimin ja voimin saavutetaan se, jota väistämätön kohtalo määrää ja liikuttelee. Se ilkkuu sokraattiselle kyvylle nähdä kriisin läpi (diacrisis)
ja erotella sattuma mahdollisuudesta tai ehkä
sittenkin toistaa kiinalaisesta filosofiasta tutun
ajatuksen, jossa ”olematonta, joka on olemassa”
kutsutaan ”täydelliseksi tilaksi” (Chuangtse).
Kontingentin muutoksen käsiteltävyys ja
kesyttäminen ovat synnyttäneet monenmoisia
sopeutumiseen, jakamiseen ja eriyttämiseen liittyviä ”pragmaattista kontingenssin” muotoja,
kuten siirtymävaiheita, muutoskykyisiä alikokonaisuuksia, nykytodellisuuden löytämistekniikoita, jopa tietynlaista ”kontingenssiterapiaa”,
jossa kontingenssi avautuu ajoittaisen ominaislaadun, käsitteellisen johtolangan, tilaisuuteen
tarttumisen, uudelleen avaamisen, orastavuuden (emergenssin), riskihallinnan, sinnikkyyden (resilienssin), myöntyvyyden (komplianssin) tai jonkin muun ennanlta arvaamattomaan
varautumisen symbolina ja metaforana.
Kontingenssin ominaislaatu
Varsinaisen ajatteluperiaatteen asema kontingenssikäsitteellä on muun muassa modernin yhteiskunnan ominaislaatua (eigenvalue)
tematisoivassa sosiologiassa (Luhmann), absoluuttista välttämättömyyttä torjuvassa luonnonfilosofiassa (Boutroux), buddhalaisuutta
ja eksistentialismia yhdistävässä Kioton koulukunnan filosofiassa (Kuki), maailman kontingenttia lukemista ehdottavassa filosofisessa
esseistiikassa (Blumenberg) ja viime vuosien
objektiorientoituneessa spekulatiivisessa realismissa (Meillasoux). Mutta tunnetusti sen löytää myös kontingenssin käsitteestä ajatteluperiaatteena kiinnostumattoman työkalupakista,
jonka välinein avataan ajallisen dynamiikan, eiessentiaalisten ominaisuuksien, vastavuoroisten
odotusten, monimutkaisuuden sekä moniselitteisten ongelmien liuottamista vaativia toimenpiteitä. Valitsen näyteikkunoiksi Niklas Luhmannin modernin yhteiskunnan kontingenssin
ja Hans Blumenbergin vastalauseen todellisuuden yksinvallalle, mutta kerron myös hiukan
Quentin Meillassoux’n spekulatiiviselle realismille ominaisesta puhtaasta kontingenssista.
Luhmannilaisessa yhteiskuntasysteemin itsekuvauksessa – joka mahdollistaa ensimmäisen
asteen kuvaustasoa täydentävän toisen asteen
kuvauksen – siirtymä toiselle tasolle johtaa siihen, että todellisuus (Realität) ymmärretään
kontingentiksi, toisin mahdolliseksi tai evoluution suuntaan kääntyväksi oppimiskuvioksi. Itsekuvaus kulminoituu ensimmäisen asteen
tarkastelijalle invariantteja perusteita, luontoa
ja välttämättömyyksiä koskevaan provokatiiviseen ilmoitukseen. ”Nykyään tämän (kontin-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
11
genssin – R.E.) paikan ottaa superepäilemätöntä symboloiva arvon käsite”, Luhmann ilmoittaa.
Paitsi toisin tekemisen mahdollisuutta kontingenssi merkitsee riskeistä ja monimutkaisuuksien sisäisten ristiriitaisuuksien käsittelystä johtuvaa ”käytännöllistä pettymisvaaraa”.
Ei ole mikään sattuma, että maailman menon
ajattelemisessa auttava kontingenssiteesi muotoiltiin Luhmannin mukaan ensin teologiassa.
Jumala hahmoteltiin havainnoitua havainnoivaksi ja erotuksetonta viimekätisyyttä kannattelevaksi ”superjumalaksi”. Tarkempi modernin yhteiskunnan kontingentin ominaislaadun
erittely tulisi kuitenkin aloittaa paneutumalla luhmannilaiseen ”ulosdifferentioitumisen”
(Ausdifferenzierung) käsitteeseen, jolla viitataan eriytymisprosessissa tapahtuvaan itselle
erottamiseen, oman dynamiikan varassa pysyttelyyn sekä näiden uloseriytyviä kehityskaaria
synnyttävään muutokseen. Tässä on iduillaan
teoria muutoksen ”käyttöaineesta” (fermentistä), josta myös on keskustellut Homo Hierarchi­
cus -teoksestaan tunnettu ranskalais­antropologi
Louis Dumontin pitämällä yksilöllistymistä
pikemminkin modernin muutoksen käyttöaineena kuin ainutkertaisena kykynä. Uskontohan kytkeytyy myös individualiteetin momentteihin, siitä tulee yksilöllisestä päätettävä asia ja
se antaa aiheen kollektiivisingulariteetin pohdintaan. Vaikka Luhmann on käsitellyt laajasti
Jumalan kontingenssimuotoa yhteiskunnan ja
sen edellyttämän sosiaalisen järjestyksen taustahahmona, hän ei ole kuitenkaan kertonut, että
Hans Blumenberg täsmensi jo vuonna 1959 kirjoittamassaan tarkassa tietosanakirja-artikkelissa kontingenssin ”erääksi niistä harvoista käsitteistä, joilla metafysiikan historiassa on spesifisti
kristillisen alkuperä”.
Totuuden rigorismi – kaiken yli valaisevan
valon kaltaisen mittatikun tekeminen totuudesta – tarkoittaa Blumenbergille itse- ja maailmanymmärryksen sisällöllisiä kysymyksiä
pahasti varjostavaa totuuden yksinvaltiutta tai
yksinmääräämisoikeutta (Absolutism der Wahr­
heit). Se ei aseta torjuvia ehtoja asioiden käsiteltävyydelle vain viemällä olemassaolon ehtojen
käsittelyn ja pohdinnan ihmisten käsistä vaan
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
myös eliminoimalla näiltä kyvyn uskoa omiin
käsiinsä. Sen vaikutuksesta teeskennellään, että
tiedetään mikä oikeasti on todellista ja määritellään etukäteen normit, joista itsestään ei enää
keskustella. Tämän karun kohtalon välttämiseksi Blumenberg puhuu notorisesti – lievän ironisesti mutta ei niin ironisesti kuin Richard Rorty – niistä tavoista, joilla vältytään joutumasta
tekemisiin todellisuuden, toiveiden, kielen, kirjan, itsevarmuuden, instituutioiden, minän, olemisen, ajan, järjen, nykyisyyden, viimekäteisperustelujen ja yllätysten absolutisoinnin kanssa.
Blumenberg esittää kritiikkiä sanojen herruutta
ja tällaista kannattelevaa filosofia vastaan, mutta ei pidä suostuttelevaa puhetta, retoriikkaa ja
vakuuttamisyrityksiä erityisen haitallisina. Kontingenssi ei ylipäänsä ole Blumenbergille ”härnäämiskäsite”, eikä hän ole arbitraarisuuden tai
aletorisuuden airut, joka irrottaa kaikki ankkurit, päästää asiat kellumaan, jättää lukijan katsomaan hämmentyneenä peiliin, poistuu itse
paikalta ja jättää asiat lukijan huoleksi. Päinvastoin: hän keskustelee siitä, kuinka kontingenssin aiheuttamaa sortoa ja pelkoa voidaan torjua
mielikuvilla, tarinoilla ja metaforilla, eikä hän
jätä historian jatkuvuutta lepäämään idealististen kulissien varaan, vaan nojaa avoimesti historiallisesti perittyjen ongelmien ajatukseen.
Marbachin yliopistossa säilytettävässä luentorungossa, jonka otsikkona on ”Amoraalinen
poliittinen moralistiikka” Blumenberg esittää
teesin, jonka mukaan ”kaikkea moraalia on arvioitava sen poikkeustilanteesta käsin” ja ”moraali on sitä, mitä ymmärtää tai tulee ymmärtää
itsestä”. Yhdessä todellisuuden yksinvaltaa vastustavien ajatusten kanssa tällaiset käsitykset
vievat hänen kontingenssin käsitteensä kauaksi
tavanomaisesta valintatilanteen tai historiallisen
ehdollisuuden kontingentismista. Kyse ei myöskään ole päätösten ja ratkaisujen pelivaraksi tai
tilaisuudeksi (chance) tiivistyvästä weberiläisestä eikä oikeastaan kierkegaardilaisesta muistiin nojautuvaan tarkistavaan kertaukseenkaan
(Wiederholung) palautuvasta kontingenssista.
No mistä sitten? Ehkä sen voi tiivistää ihmisten
elämälle ominaiseksi ”todelliseksi sekasortoisuudeksi”, jota totuudellisuuteen taiteessa viit-
taavan ”todenkaltaisuuden” (Tuomas Anhava)
sijasta on parempi kutsua historiallisesta todellisuudesta, aikaikkunasta ja ajallisesta ytimestä
riippuvaksi ”todellisuudenkaltaisuudeksi”. Tämä
on se käsitys, johon yhdistyy luottamus omiin
käsiin ja käsityksiin, päälle käyvän todellisuuden uhkan – mutta myös mielivaltaisen Jumalan
(Willkürgott) – synnyttämä hätä ja pelko sekä
yksin ja turvattomaksi jääneen tietoisuuden torjuminen, ei niinkään sanoin kuvaamattoman
taustan antava eksistentiaalinen, kolmansilla
mahdollisuuksilla pelastava pragmaattinen eikä
konstitutiivista orientaatiota järjestämiskyvyttömän järjestyksen paikalla tyrkyttävä aleatorinen
kontingenssi.
Puhdas kontingenssi
Kontingenssin kohtalona on joutua kadotetuksi
totuuteen tai vakaumukselliseen tekoon, uneen
tai mutkattomaan onneen, mutta toisisaalta sitä
ruokkii voimakkaasti kiivaan epämääräinen
muutos, jonka käyttöaineesta on vasta epämääräisiä vihjailuja ja josta onnekkaasti saadaan silloin tällöin jälkikäteisnäyttöjä. Mikään ei enää
synny vuosikymmeniä kestävän työn tuloksena.
On hyvä erottaa toisistaan heikko kontingenssi,
jonka nimissä – sikäli kun sitä edes mainitaan
– tarkistetaan niitä samalla tasolla olevia ehtoja,
joiden vallitessa ihminen tai organisaatio menestyy ympäristössään, ja vahva kontingenssi, jossa syyt, seuraukset ja väliintulevat tekijät kirjataan eri tasolle ja jonka nimissä kontingenssista
ei tulistuta, vaikka se julmasti ilveilee. Ranskalaisfilosofi Quentin Meillassoux on kehitellyt
analytiikan, jossa konstruoidulla kontingenssin käsitteellä tavoitellaan joksikin tulemisen
kaikkea pysyvyyttä ylittävää ominaislaatua, jota
vetäydytään spekuloimaan ja pohtimaan kaikesta aikakauden hengestä erossa olevana ”puhtaana” mahdollisuutena. Meillassoux’n mukaan
virtuaalinen Jumalakin ”voi olla olemassa tulevaisuudessa”.
Spekulatiivinen kontingenssi näyttäytyy tässä
kontingenssikeskustelun vivahteena, hienoutena ja dynaamisena vaihdoksena, joka aluksi tuo mieleen Nietzschen huudahduksen ”Voi
minua. Olen nyanssi” ja sitä seuraavan vahvis-
tuksen, että nyanssina olen ”dynamiittia”. Kaikesta tämänkaltaisuudesta on kuitenkin tässä
pysyttävä erossa. Kontingenssi on tässä vakavaa, viileää, ehdotonta ja puhdasta. Tässä käännytään ajattelun ja olemisen kiinteää yhteyttä
merkitsevää ja ajateltavuudelle suitset suuhun
panevaa ”korrelationismia” ja naiivia realismia
vastaan asettumalla tarkasteleman asioita realistisesti ymmärretyssä välittömässä realismissa. Ehdoton kontingenssi eroaa uhanalaisuutta, horjuvuutta ja arveluttavuutta merkitsevästä
ja olemassaolon tuhoutumiseen ennen pitkää
johtavasta empiirisestä kontingenssista: se viittaa primaariseen puhtaaseen tilaisuuteen, joka
on olemassa vaikkei se toteudukaan, ja on näin
ollen eri asia kuin havaintoperustainen sekundaarinen kontingenssi.
Tässä ihmisen äärellisyyden tavoittelussa
ilman olemisen käytäntöjä ja inhimillistä viritystä kohti ”suurta ulkopuolta” porhaltavassa ja
etenemisessään elämän kynnykselle pysähtymättömän kontingenssin kehittelyssä on saatu
innoitusta Alain Badioun matematiikan filosofiasta. Sen avulla tavoitellaan objektiorientoitunutta, luonnon lainalaisuuksista vapautettua ja
kausaalisuudesta irrotettua kontingenssin käsitettä. Se perustuu siis kaikkeen muuhun kuin
kieleen, tietoisuuteen tai subjektiin ja kehittelee
järkeä superkaaoksen maailmassa. Emme sen
kohdalla voi yrittää kriittiseen massaan vetoamalla ounastella, kuinka paljon tarvitaan kontingentin maailman pelivaraa, jotta saadaan
aikaan kontingenssitietoista innostusta emmekä arvuutella ketkä tai mitkä ovat niitä asiasta innostuneita tahoja, jotka olisi hankkeeseen
kutsuttava.
Kun yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä oli vallalla tiedon suuri ykseys, niiden ulkopuolelle ei
tuntunut jäävän mitään. Kun niissä nyt on vallalla pienen tiedon ykseys, sen sisäpuolella taas
ei ole mitään. Jo pitkän aikaa on ajattelutapoihin
hiipinyt eräänlaisen formatiivisen kontingenssin lisääntyvän läsnäolon tunnistamisen ansiosta joukko ominaisuuksia, sellaisia kuten erojen relativisointi, todellisuuden asteistuminen ja
suhteistuminen sekä radikaalin ajallistumisen ja
yksilöllistymisen moninaiset välittömät ja välil-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
13
liset vaikutukset. Näitä ei pidetä vain hämmentävänä muutoksena, vaan myös rakenteiden ja
kudosten hajoamisen ja tuhoutumisen enteinä.
Tällöin kontingenssi jää ambivalenssia muistuttavaksi varoittelukäsitteeksi. Moninaisten sisäisissä ja ulkoisissa asioissa tunnistettujen käänteiden, vaihdosten, kriisien ja metamorfoosien
jälkeen harva enää yrittää monien maailmojen
yhtä aikaa olemisen mahdollisuutta huomioon
ottamatta koota lankoja yhteen kertoakseen keitä me olemme, mitä me teemme ja mikä meitä
odottaa.
Jollakin tavalla paradigmaattinen on se lopputulema, johon Iain McGilchrist – joka ei ole
sosiologi vaan psykiatri – modernin maailman muotoutumista käsittelevässä teoksessaan
The Master and his Emissary monien ristiriitaisuuksien ja anomalioiden keskeltä avautuu lopputulemaansa. Kirjan viimeisimpiin lauseisiin
kuulu kirjoittajan esittämä kollektiivasetelma
jota lukee kun runodraamaa: ”alienation versus
engagemengt, abstraction versus incarnation,
the categorical versus the unique, the part versus
the whole, and so on”. Kirjoittaja tuntuu yhtäkkiä tajuavan, ettei tämä olekaan mikään totuutta
välittävä todellisuuskuvaus eikä siinä ole tiiviissä muodossa niin sanottua kaikissa ratkaisuissa
ilmeistä todellisuustajua. Siinä on todellisuudenkaltaisuutta, mutta se on ”vain” metafora.
Kirjoittaja ei tästä säikähdä, vaan tuntee olonsa helpottuneeksi, on ehkä saanut tarpeekseen
sitoutumisesta faktoihin ja todellisuuksiin ja
tuo kaiken tämän esille helpottuneessa valossa.
Vaikka se, mihin hän tukeutuu, on ”vain” metafora, tämä on silti se, mitä meillä on ja min-
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
kä on kelvattava, ”it is how we understand the
world”. Keskustelu metaforista, joiden nojalla
elämme, ei ole ainoa asia, jonka tämä tuo mieleen. Myös kokonaisten maailmallisten tasapainoehtojen määrittelyyn pyrkivien tieteenalojen
on intellektuaalisessa projektissaan luovuttava vanhentuneista riidanaiheista ja nojauduttava mitä kekseliäimmin nyansoituihin kielellisiin kuvailmauksiin, joiden pohjana on vertaus.
Kuka enää osaa silloin kertoa, mistä aineksista
tieteen uhkaava, akuutti tai taakseen jäänyt kriisi
on pantu kokoon. ”Pidetään kiinni sosiolo­giasta
vaikkei sitä niin olisikaan”, lausui tunnettu sosiologi.
Lähteet
Blumenberg, Hans 1983 (1966). The Legitimacy of the
Modern Age. Cambridge, MA, Massachusetts Institute
of Technology Press
Blumenberg, Hans 2004. Beschreibung des Menschen. Frankfurt am Main, Suhrkamp.
Luhmann, Niklas 1997. Die Gesellschaft der Gesellschaft.
Frankfurt am Main, Suhrkamp.
Luhmann, Niklas 2000. Die Religion der Gesellschaft. Frankfurt am Main, Suhrkamp.
Marquard, Odo 1981. Abschied vom Prinzipiellen. Stuttgart,
Reclam.
McGilchrist, Iain 2012. The Master and his Emissary, The
divided Brain and the Making of the Western World.
New Haven, Yale University Press.
Meillassoux, Quentin 2012 (2006). After Finitude. An Essay
on the Necessity of Contingency. London–New Delhi–
New York–Sydney, Bloomsbury.
Kirjoittaja on Helsingin yliopistion yhteiskuntapolitiikan professori (emeritus) sekä Jyväskylän ja
Joensuun yliopiston dosentti. Artikkeli perustuu
Tieteen päivillä 7.1.2015 pidettyyn esitelmään.
Kuinka kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista?
Sami Pihlström
Yritän paneutua tässä kirjoituksessa tietyn todellisen – ja siten kiistatta mahdollisen – inhimillisen
ilmiön tai toiminnan, tässä tapauksessa uskontoa koskevan kriittisen, rationaalisen keskustelun,
mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin.
Pidin ensimmäisen kerran uuden professorin
juhlaluennon – tuolloin niitä kutsuttiin vielä virkaanastujaisluennoiksi – Jyväskylän yliopistossa
syksyllä 2007 aloittaessani siellä käytännöllisen filosofian professorina ja otsikoin esitykseni kysymyksellä ”Onko etiikka tieteenä mahdollinen?”. Tuolloin tarkoituksenani oli mukailla
tärkeimmän yliopisto-opettajani ja väitöskirjaohjaajani, emerituskansleri Ilkka Niiniluodon
aikanaan omassa virkaanastujaisluennossaan
esittämää kysymystä ”Kuinka filosofia on tieteenä mahdollinen?”,1 joka tietenkin oli jo muunnelma Immanuel Kantin kriittisen filosofian
kuuluisasta kysymyksestä ”Kuinka metafysiikka on tieteenä mahdollinen?”.2 Jatkan jälleen tällaista kantilaiselta kuulostavaa, väljässä mielessä transsendentaalifilosofista tarkastelua, vaikka
se saattaa kriittisen kuulijan mielestä vaikuttaa
loputtomalta metatason jahkailulta, jossa ei koskaan päästä itse asiaan eli varsinaiseen uskontokeskusteluun.
Näen filosofian keskeisen roolin nimenomaan tällaisten käytäntöjemme taustalla piilevien oletusten, sitoumusten ja ennakkoehtojen
identifioinnissa ja analyysissä. Filosofian tehtävänä on myös muistuttaa, että metatason jahkailuna näyttäytyvä käsitteellisten taustaoletusten
1 Julkaistu teoksessa Ilkka Niiniluoto, Tiede, filosofia ja
maailmankatsomus (Helsinki: Otava, 1984).
2 Ks. esim. Immanuel Kant, Prolegomena kaikkeen
tulevaan metafysiikkaan, joka haluaa käydä tieteestä
(1783), suom. Vesa Oittinen (Helsinki: Gaudeamus,
1997).
ja -sitoumusten selvittely voi olla välttämätöntä
itse päämäärän tavoittamisen kannalta – tässä
siis kriittisen uskontokeskustelun edistämiseksi
ja sen myötä uskontoon liittyvien näkemyserojen ymmärtämisen syventämiseksi.
Otsikkoni kysymys, toisin kuin vuonna
2007 esittämäni kysymys, olettaa, että kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista. Vain jos
näin oletetaan, voidaan kysyä, kuinka – eli millaisten (välttämättömien) ennakkoehtojen vallitessa – se on mahdollista. Toisaalta tämä lienee
ainakin jossain määrin asteittainen asia: uskontoa koskeva keskustelu voi olla enemmän tai
vähemmän kriittistä (ja itsekriittistä). Tuskin
on tavoitettavissa mitään jyrkkää, veitsenterävää
rajaa, joka erottaa kriittisen keskustelun epäkriittisestä. Siten ei myöskään ole kriittisyyden
yleistä, muuttumatonta olemusta – kuten ei ehkä
uskonnonkaan olemusta. Pikemminkin kriittisen keskustelun ideaalin tavoittelu on päättymätön projekti, jota keskustelijoiden on jatkuvasti
vaalittava ja johon heidän on sitouduttava siten
kuin toimintaamme ohjaaviin arvoihin ja ihanteisiin sitoudutaan. Tällaisen projektin edistäminen voidaan nähdä uskonnonfilosofian keskeisenä tehtävänä, jota ei koskaan saada lopullisesti
valmiiksi mutta jota voidaan, kuten tiedettäkin,
jatkuvasti viedä eteenpäin, yhä syvemmälle.
Varmuudet
Uskonto- ja yleisemmin katsomuskeskustelun suurin haaste, joka myös heijastuu jatkuvana kiistelynä yleissivistävän koululaitoksen
tarjoaman katsomusopetuksen järjestämisestä,
lienee siinä, että tällaisessa keskustelussa asettuu tarkasteltaviksi sekä henkilökohtaisesti että
yhteisöllisesti hyvin perustavia vakaumuksia ja
lähtökohtia, jotka määrittävät tapojamme reagoida ja orientoitua kaikkiin muihinkin kes-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
15
kusteluihin, ylipäänsä kaikkeen, mitä teemme
ja ajattelemme. Siinä missä tiukasti sekulaari
ajattelija pitää uskonnollisia käsityksiä todellisuudesta periaatteessa samoin kriteerein kritiikille alttiina kuin mitä tahansa – esimerkiksi tieteellisiä tai arkipäiväisiä – käsityksiä, monelle
uskonnollisesti uskovalle henkilölle uskonnolliset uskomukset saattavat pikemminkin olla
mittapuu tai viitekehys, jonka kautta kaikkia
muita uskomuksia arvioidaan. Ne ovat tällöin
ikään kuin perustavia ”varmuuksia” Ludwig
Wittgensteinin myöhäisfilosofian Varmuudestateoksen3 hengessä: niiden muuttuminen merkitsisi koko elämänmuodon muuttumista toisenlaiseksi. Uskonnollisesti uskova voi olla yhtä
varma Jumalan olemassaolosta kuin esimerkiksi siitä, että hänellä on (yhä) kaksi kättä, vaikka toisaalta myös uskonnollisiin uskomuksiin
kohdistuvat epäilyt voivat olla merkkejä aidosta uskonnollisesta asenteesta. Maailmankuvan
tai uskomusjärjestelmän jyrkät muutokset ovat
joka tapauksessa sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti äärimmäisen merkityksellisiä tilanteita ja
kokemuksia, jollaisia ei yleensä satu kenenkään
kohdalle kovin monta. Kriittisen keskustelun
oikeanlaisen tilan löytäminen on vaikeaa, jos
vallitsee kovin erilaisia käsityksiä keskustelun
pelisäännöistä ja tavoitteista.
Uskonnollisia uskomuksia ja niiden suhteita
muihin maailmankuviin ja -katsomuksiin koskevat tarkastelut kytkevät uskonnonfilosofian muun
muassa tieteenfilosofiaan ja yleisempiin tietoteoreettisiin kysymyksenasetteluihin sekä toisaalta
kulttuuri- ja yhteiskuntafilosofiaan, sikäli kuin
olemme kiinnostuneita uskonnollisten uskomusten roolista kulttuurissamme ja yhteisöllisessä
elämänmuodossamme. Uskonnonfilosofian on
tartuttava näihin teemoihin tekemättä etukäteen
sen enempää uskonnollisia kuin ideologisesti
uskonnonvastaisiakaan sitoumuksia – ja samalla refleksiivisesti pohdittava, missä määrin tällainen maailmankatsomuksellinen neutraalius
itse on mahdollista säilyttää. Uskonnonfilosofian
tehtävänä ei mielestäni ole minkään uskonnolli3 Ludwig Wittgenstein, Varmuudesta (1969), suom.
Heikki Nyman (Porvoo: WSOY, 1975).
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
sen opin tai idean puolustaminen eikä myöskään
sellaisten kritisoiminen. Tehtävänä on ennen
kaikkea edistää näitä ideoita käsittelevän ja niitä
käyttävän keskustelun ymmärtämistä. Tällainen
ymmärrysprojekti voi toki johtaa siihen, että tiettyihin uskonnollisiin ja/tai teologisiin käsitteisiin
ja oppeihin suhtaudutaan kriittisemmin kuin toisiin. Myös uskonnon käsite – se, mitä tarkoitamme ”uskonnolla” – voi tällaisen projektin myötä
muuttua; kuten on helppoa huomata, en ole tässä esityksessä sitoutunut mihinkään valmiiseen
uskonnon määritelmään.
Hyväksyvä tunnustaminen ja
pragmatismi
Esitän seuraavaksi lyhyesti kaksi mahdollista ja
mielestäni harkitsemisen arvoista tapaa edistää
kriittistä uskonnonfilosofista keskustelua uskonnollisista (ja muista maailman- tai elämänkatsomuksellisista) kysymyksistä ja lähtökohdista. Nämä tuskin ratkaisevat kovin erilaisten
näkemysten välisen dialogin rakentamisen
ongelmia, mutta ne ovat yrityksiä etsiä yhteistä
keskustelun tilaa.
Ensinnäkin tällainen keskustelu voi tukeutua
”tunnustamista” tai ”hyväksyvää tunnustamista” (saksan Anerkennung, englannin recogniti­
on) korostaviin, osin G.W.F. Hegeliltä ja eräiltä
nykyfilosofeilta, kuten Axel Honnethilta, Nancy Fraserilta ja Charles Taylorilta, periytyviin
teorioihin, joissa etsitään käsitteellisiä välineitä
ymmärtää ja täsmentää, mitä on toisen hyväksyminen toisena, jonakin minun ajatteluuni ja
käsityksiini palautumattomana ja minusta erillisenä mutta silti jossain varauksellisessa mielessä
hyväksyttävänä. Tunnustaminen tässä merkityksessä on ikään kuin täyden hyväksynnän ja pelkän suvaitsemisen tai sietämisen välimaastossa.
Tämän käsitteen sekä sen uskonnonfilosofisen ja
teologisen historian ja relevanssin tarkastelemiseksi tehdään paraikaa paljon työtä teologiseen
tiedekuntaan sijoitetussa, professori Risto Saarisen johtamassa Suomen Akatemian huippuyksikössä ”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen”
(”Reason and Religious Recognition”), jonka
kolmesta ryhmästä yhtä (”Contemporary Philosophy of Religion”) minulla on ilo johtaa. Huip-
puyksikön toiminta alkoi vuoden 2014 alussa ja
jatkuu vuoden 2019 loppuun.4
Toinen, omassa aiemmassa filosofisessa tutkimuksessani minulle läheisempi lähtökohta
on amerikkalaisperäinen pragmatismin traditio,
joka on nähdäkseni tässä yhteydessä erityisen
hedelmällinen. Pragmatismiin kuuluu kiinteästi jo pragmatismin perustajan Charles S. Peircen 1860–70-luvuilla kiteyttämä tieto-opillinen
fallibilismi, joka tähdentää inhimillistä erehtyväisyyttä, sitä, että parhaimminkin perusteltuja uskomuksiamme on tarvittaessa korjattava
ja että vankimmistakin tieteellisistä käsityksistä on voitava luopua, jos tähän ilmenee aihetta.
Tieto ei koskaan ole lopullista eikä täydellistä.
Moniin pragmatismin muotoihin kuuluu myös
eräänlainen holismi, jonka voidaan tässä nähdä korostavan uskomusten kokonaisuutta, niiden eräänlaista verkostomaisuutta. Kriittiseen
ja rationaaliseen todellisuutta koskevien uskomusten muodostamisen projektiin kuuluu omien uskomusten ja niiden metatason perusteiden
ja lähtökohtien jatkuva itsekriittinen koettelu.
Vaikka eräät uskomukset – uskonnollisella henkilöllä ehkä juuri uskonnolliset uskomukset –
ovat lähempänä uskomusjärjestelmän keskiötä
ja siten kiinteämpiä tai pysyvämpiä kuin toiset
uskomukset, mikään ei periaatteessa ole suojattua kritiikiltä.
Tämäntapainen holistisen pragmatismin idea
on ainakin idullaan jo William Jamesin filosofiassa. 1900-luvun taitteen molemmin puolin
vaikuttaneen Jamesin ajattelu on uskonnonfilosofian kannalta pragmatismin perinteen kiinnostavinta antia – James tunnetaan myös uskontopsykologisen klassikkoteoksen The Varieties
of Religious Experience kirjoittajana5 – mutta holismia on myöhemmässä pragmatismissa
erityisesti kehitellyt Morton White, joka on jo
1950-luvulta lähtien pyrkinyt laajentamaan W.V.
4 Lisätietoja tästä huippuyksiköstä: ks. esim. blogs.
helsinki.fi/reasonandreligiousrecognition/.
5 William James, The Varieties of Religious Experience:
A Study in Human Nature (1902), toim. Frederick H.
Burkhardt, Fredson Bowers & Ignas K. Skrupskelis
(Cambridge, MA & London: Harvard University Press,
1985).
Quinen tunnetumman mutta lähinnä logiikan
ja tieteenfilosofian alaan rajoittuneen holismin
etiikkaan ja yleisemmin normatiivisten uskomusten alueelle. Whiten mukaan normatiiviset
ja deskriptiiviset uskomukset muodostavat niin
ikään holistisen kokonaisuuden, jonka joitakin
osia säätämällä voidaan sovittaa yhteen muutoksia toisaalla.6 Tällä ajatuksella on ilmeistä
uskonnonfilosofista merkitystä.
Pahan ongelma
Yksi kiintoisa haaste kriittisen uskontokeskustelun mahdollisuutta tarkastelevalle uskonnonfilosofialle voisi olla pragmatismin ja rekognitioteorioiden kriittisen synteesin etsiminen. Näitä
teorioita on vain harvoin käsitelty yhteydessä
toisiinsa. Vähintään yhtä tärkeältä vaikuttaa näiden teorioiden ja tällaisen synteesipyrkimyksen
soveltaminen uskonnonfilosofian tiettyihin erityiskysymyksiin, jotka tuovat varsin painavina
esiin uskonnollisten ja ei-uskonnollisten lähtökohtaoletusten erot ja siten yhteistä ymmärrystä
etsivän kriittisen keskustelun sekä uskomusjärjestelmien holistisen koettelun tarpeen. Kiinnostavan ongelma-alueen tässä suhteessa tarjoaa etenkin pahan ongelma, yksi teologian ja
uskonnonfilosofian perinteisistä pulmista.
Olen omassa viimeaikaisessa tutkimuksessani ollut kiinnostunut muun muassa siitä, missä määrin tätä ongelmaa voidaan lähestyä tunnustamisen käsitteen ja pragmatismin kannalta:
missä määrin esimerkiksi teodikeaa eli pahan
olemassaolon jonkinlaista oikeutusta (tai – tarkemmin sanottuna – pahan olemassaolon ja
kaikkivaltiaan, kaikkitietävän ja täydellisen
hyvän Jumalan olemassaolon yhteensovittamista) etsivät argumentit onnistuvat (tai pikemminkin epäonnistuvat) tunnustamaan pahuuden ja
kärsimyksen uhrien näkökulman? Tässä debatissa asetun voimakkaasti teodikeoita vastaan
ja pyrin kehittämään etiikasta lähtevää mutta
metafysiikkaankin ulottuvaa argumentaatiota
antiteodikea-ajattelun puolesta.
6 Ks. esim. Morton White, A Philosophy of Culture: The
Scope of Holistic Pragmatism (Princeton, NJ: Princeton
University Press, 2002).
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
17
Pragmatistisen uskonnonfilosofian yhtenä ongelmana voidaan nähdä se, että tarkastelun huomio kiinnittyy lopulta omaan itseen ja
omaan uskomusjärjestelmään, minuun tai meihin, siihen näkökulmaan tai lähtökohtaan, josta
olemme lähteneet liikkeelle. Tämä on muotoiltu osuvasti esimerkiksi keskeisen uuspragmatistin Richard Rortyn etnosentrismissä: ”we have
to start from where we are”.7 Ei ole muuta mahdollista lähtökohtaa kuin se näkökulma tai elämänmuoto, joka meillä nyt kontingentisti on;
voimme kuitenkin pyrkiä laajentamaan sitä ja
kutsua sen puitteisiin toisia, vielä tällä hetkellä elämänmuotomme vieraaksi kokevia. Tässä piilee kuitenkin mahdollisesti jonkinlaisen
kulttuuri-imperialismin tai jopa metodologisen
solipsismin vaara, vaikka pyrkisimmekin laajentamaan omaa elämänmuotoamme mahdollisimman väkivallattomasti. Kykenemmekö
riittävästi tunnustamaan toisen aidosti toisena,
meistä riippumattomana ja omaan näkökulmaamme palautumattomana? Pragmatismia on
tämän kysymyksen käsittelemiseksi uskoakseni
täydennettävä paitsi tunnustusteorioilla myös
esimerkiksi Emmanuel Levinasin ajattelusta
ammentavalla toiseuden etiikalla, jossa minuutta tai subjektia edeltää eettinen vastuu haavoittuvaisesta ja kuolevaisesta toisesta.
Toiseuden tunnustamisen kannalta ratkaisevana koetinkivenä kriittisen uskontokeskustelun
mahdollisuuden ehdoille näyttäytyykin mielestäni juuri pahan ongelma – tai yleisemmin pahuuden, kärsimyksen, rajallisuuden ja kuolevaisuuden kaltaiset inhimilliset peruskokemukset, joita
voidaan pitää ”negatiivisina” peruskokemuksina vastapainona kaikenlaisille nykyisin paljon
näkyvämmin esiin nostetuille positiivisuuden,
myönteisyyden, voimaantumisen, innostuksen
ja kukoistuksen tunnelmille, joita aikamme yliopistomaailmaankin leviävässä konsulttikulttuurissa hehkutetaan ad nauseam. Negatiiviset kokemukset pahuudesta ja kärsimyksestä yhdistävät
ihmisiä kulttuurista, näkökulmasta ja traditiosta
toiseen, myös uskontojen välisten ymmärrysyri7 Ks. esim. Richard Rorty, Contingency, Irony, and Solidarity (Cambridge: Cambridge University Press, 1989).
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
tysten ja väärinymmärrysten yli. Myötätuntoa on
monenlaista, hyvyyttä on loputtomasti erilaista,
ja hyvä niin; kärsimys on kuitenkin se tumma
tausta, jota vasten tämä rikkaus voi loistaa tai edes
erottua. Siksi eettisesti vastuullisen, kriittisen katsomuskeskustelun painopisteen tulisi nähdäkseni
olla nimenomaan kärsimyksen kohtaamisessa ja
pahan ongelmassa, kuolevaisuudessa ja rajallisuudessa. Tätä yleistä aihepiiriä olen käsitellyt viime vuosien aikana useassa eri yhteydessä, muun
muassa kirjassani Taking Evil Seriously,8 ja aion
jatkaa sen käsittelyä edellä mainitun huippuyksikön piirissä.
Takaisin Kantiin – ja Kantista eteenpäin
Näiden pohdintojen myötä voimme palata esityksen alkutahteihin, kantilaiseen muotoiluuni
”mahdollisuuden ehdoista”. Ajattelen, että kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista nimenomaan sellaisten ehtojen tai edellytysten vallitessa, joissa suhtaudutaan vakavasti pahuuteen
ja kärsimykseen. Pahan ongelma on ikään kuin
tausta tai viitekehys, joka tekee vakavan uskonnonfilosofisen keskustelun – ja yleisemmin:
vakavan eettisen ja metafyysisenkin keskustelun – mahdolliseksi. Ellemme orientoidu tuohon ongelmaan perustavan vakavuuden pohjalta, emme orientoidu oikeastaan mihinkään
muuhunkaan kriittisesti emmekä vastuullisesti. Tuolloin emme tunnusta tai hyväksy toisten
(pahuuden ja kärsimyksen uhrien) näkökulmia maailmaan. Tähän tapaan pahan ongelman asemaa etiikan ja uskonnonfilosofian – tai
jopa filosofian ylipäänsä – lähtökohtana korosti (tulkintani mukaan) esimerkiksi jo mainitsemani pragmatismin klassikkohahmo William
James.9 Yksi keskeinen osa tällaisten teemojen
vastuullista tarkastelua ja käsittelyä on omissa
tunnustamisen ja hyväksymisen projekteissamme kohtaamiemme epäonnistumisten kriittinen
ja itsekriittinen tarkastelu. Vakava filosofia ei ala
onnistumisista, ei kukoistuksesta tai loistosta,
8 Sami Pihlström, Taking Evil Seriously (Basingstoke:
Palgrave Macmillan, 2014).
9 Vrt. William James, Pragmatismi: Uusi nimitys vanhoille
ajattelutavoille (1907), suom. Antti Immonen (Tampere: niin & näin, 2008).
vaan epäonnistumisesta ja rajallisuudesta, huonosta omastatunnosta.
Tätä kenties Schopenhauer-väritteistä pessimismiä voidaan kutsua transsendentaaliseksi
pessimismiksi. Sen puitteissa on kuitenkin mahdollista olla empiirinen optimisti tai – Jamesin
termein – melioristi, aivan kuten Kantin mukaan
on mahdollista olla transsendentaalinen idealisti mutta empiirinen realisti. Perusviritykseni
näihin teemoihin onkin kantilainen pikemmin
kuin esimerkiksi schopenhauerilainen, jopa siinä määrin, että nähdäkseni sekä pragmatistinen että wittgensteinilainen uskonnonfilosofia
ovat muunnelmia näistä kantilaisista teemoista.
Niissäkin tutkitaan erilaisten asioiden – uskonnollisen kokemuksen, keskustelun, kommunikaation, merkityksen, etiikan – mahdollisuuden
ennakkoehtoja. On myös tärkeää havaita, että
niin wittgensteinilaisten kuin pragmatististenkin antiteodikea-argumenttien taustalta voidaan
löytää Kantin vuoden 1791 teodikeaessee, joka
osoittaa perinteisten rationalisoivien, spekulatiivisten teodikeoiden umpikujan.10 Nykyfilosofian jälkikantilaisten antiteodikea-argumenttien
muunnelmissa riittää mielestäni sekä historiallisesti että systemaattisesti paljon kiinnostavaa
tutkittavaa, ja niihin aion jossain määrin jatkossa syventyä.
Tulevat tutkimukseni uskonnonfilosofian professorina painottuvat siis Kantin jälkeiseen filosofiaan ja poikkeavat tässä edeltäjäni professori
Simo Knuuttilan varhaisempaa filosofiaa, etenkin antiikkia ja keskiaikaa, korostaneesta tutkijaprofiilista. Aion kuitenkin kaikin keinoin tukea
filosofianhistoriallisen oppineisuuden merkitystä
oppiaineeni ytimessä. Samoin aion edistää filosofian historian ja systemaattisen nykyfilosofian
yhteyksiä – niin historiallisesti kuin systemaattisestikin painottuvassa tutkimuksessa.
10 Immanuel Kant, ”Über das Misslingen aller philosophischen Versuche einer Theodizee” (1791), teoksessa
Immanuel Kant: Werke in zehn Bänden, toim. Wilhelm
Weischedel (Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 1983), vol. 9. Vrt. esim. Sari Kivistö ja Sami
Pihlström, ”Kantian Anti-Theodicy and Job’s Sincerity”,
Philosophy and Literature, ilmestyy (2015).
Kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista,
kun otetaan vakavasti kärsimyksen todellisuus
eikä tarjota siihen pseudofilosofisia ja yksioikoisia ratkaisuehdotuksia. Uskonnonfilosofiassa voidaan tutkia – ja on tutkittava – sitä, miten tämä
vakavasti ottaminen kaikkein vastuullisimmin ja
erilaisia toiseuksia parhaimmalla mahdollisella
tavalla kunnioittaen tapahtuu.
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja
on toiminut myös Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajana (2009–15). Kirjoitus perustuu
professorinimityksen yhteydessä 27.5.2015 pidettyyn uuden professorin juhlaluentoon.
VUODEN TIEDEKYNÄ -PALKINTO
Koneen Säätiö myöntää jälleen Vuoden Tiedekynä
-palkinnon erityisen ansiokkaasti kirjoitetusta suomenkielisestä tieteellisestä kirjoituksesta. Palkinnon tarkoituksena on tukea suomenkielistä tieteellistä kirjoittamista ja nostaa sen arvostusta. Palkinnon suuruus on 25 000 euroa.
Vuoden 2016 palkinto jaetaan yhteiskuntatieteen alaan kuuluvan tieteellisen artikkelin kirjoittajille. Ehdokkaiksi voi ilmoittaa vuosien 2013, 2014
ja 2015 aikana ilmestyneitä julkaisuja. Palkinto jaetaan alkukeväällä 2016.
Voit ilmoittaa tieteellisen julkaisusi palkintoehdokkaaksi seuraavilla tavoilla:
– lehden toimituskunta tai kustantaja voi ilmoittaa
lehden koko vuosikerrat tai yksittäisiä artikkeleita
– artikkelikokoelman toimittaja tai kustantaja voi
ilmoittaa artikkelikokoelman tai yksittäisiä artikkeleita
– kirjoittaja voi ilmoittaa kirjoittamansa julkaisun.
Ehdotettu julkaisu on toimitettava jossakin
muodossa Koneen Säätiöön tiedeasiamies Kalle
Korhoselle. Jos se on ilmestynyt avoimesti verkossa, linkin lähettäminen riittää. Viimeinen ilmoittautumispäivä on 30.11.2015. Jos julkaisu on ilmestymässä joulukuussa, voit ilmoittaa sen ennakkoon
30.11. mennessä ja toimittaa sen joulukuun loppuun mennessä säätiöön.
Lisätietoja: tiedeasiamies Kalle Korhonen, kalle.korhonen@koneensaatio.fi, 050 344 7468
http://www.koneensaatio.fi/hanke/vuoden-tiedekyna-2016/
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
19
Psykofyysisen ongelman pidennetty versio
Ahti Lampinen
Yritän tässä kirjoituksessa selvittää, voiko evoluution huomioon ottaminen valaista psykofyysistä
ongelmaa eli kysymystä, miten esimerkiksi aivofysiologia ja mielentilat eli fysikaalisten ja psyykkisten toimintojen taso kytkeytyvät toisiinsa. Lähtökohdaksi otan Howard Patteen esittämän käsityksen, että on luultavasti mahdotonta ylittää yhdellä
hypyllä siirtymä, johon biologiselta evoluutiolta on
kulunut miljardeja vuosia. Jollakin tavalla kuvaan
on saatava mukaan se, että siirtymä fysikaalisten
prosessien tasolta ihmisen psyykkisiin toimintoihin on tapahtunut vaiheittain valtavien aikakausien
kuluessa.
Esittämässäni skenaariossa evoluutio tarkoittaa ennen kaikkea yhä uusien luokitteluiden ja
hierarkioiden syntyä. Itse asiassa vasta niiden
avulla voi ylipäänsä syntyä erillisiä systeemejä ja
niille ympäristöjä. Jotta voidaan puhua ympäristöstään jossakin määrin erillään olevasta systeemistä, on edellytettävä, että systeemi ei ole täysin
ympäristönsä vallassa; toisin sanoen, että kaikki
mitä systeemin ympäristössä tapahtuu, ei vaikuta siihen. Systeemi pystyy silloin jollakin tavalla luokittelemaan ympäristöään. Ympäristössä
on silloin tapahtumia, jotka vaikuttavat siihen,
ja tapahtumia, jotka eivät vaikuta. Mitä kehittyneemmästä systeemistä on kysymys, sitä laajempi tällaisten rajoitusten ja luokittelujen taso on.
Jos voidaan jossakin mielessä puhua evoluution etenemisestä, se käsittääkseni tarkoittaa juuri tällaisten rajoitusten, luokitteluiden ja niiden
hierarkioiden kehittymistä.
Fysikaalisesta biologiseen
Skenaario voidaan aloittaa fysikaalisesta kvanttiteorian kuvaamasta todellisuudesta. Kvanttiteoria viittaa siihen, että todellisuuden perustaso
on jonkinlainen ”flux”, jakamaton kokonaisuus,
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen (Bohm 1989,
161–162). Kvanttiteorian kuvaamalla tasolla, siis
alkeishiukkasten ja atomien tasolla, tämä näkyy
muun muassa superpositioilmiöinä ja EPRparadoksissa kuvattuna epälokaalisuutena. Tällä
tasolla ei ole sellaista pysyvyyttä ja jatkuvuutta,
että esimerkiksi mittausten tekeminen siellä olisi
mahdollista. Mittaus joudutaan aina tekemään
käyttämällä niin sanotun klassisen tason laitteita, joissa esimerkiksi mittaustulosten rekisteröinti on mahdollista. Toistaiseksi ratkaisematon kysymys on, miten siirtymä kvanttiteorian
kuvaamalta tasolta klassiselle tasolle itse asiassa tapahtuu. Kvanttiteoriassa tämä tunnetaan
mittausongelmana, mutta yleistettynä kysymys
on itse asiassa siitä, kuinka tasolta, jossa ei ole
mitään erillisiä ja pysyviä oliota, ylipäänsä voidaan päästä tälle meidän arkielämän tasollemme, jossa on niin paljon erillisyyttä ja pysyvyyttä, että tuottaa suuria vaikeuksia kuvitella, mitä
tuollainen ”flux” itse asiassa tarkoittaa.
Tältä oletetulta perustasolta yritän edetä joidenkin vaiheiden kautta, jotta syntyisi edes jonkinlainen käsitys kuljettavan matkan pituudesta.
Aluksi selvitän fysikaalisen systeemin ja orgaanisen systeemin eroa. Tätä voidaan lähteä tarkastelemaan fysikaalisen systeemin mittauksesta. Tässä tarkastelussa ei ole merkitystä sillä,
onko kohteena kvanttitason vai klassisen tason
objekti. Mittauksen arkkityyppinä voidaan pitää
Galileon tekemää vierintäkoetta, jossa kuulia laitetaan vierimään pitkin kaltevaa tasoa. Vaihtelemalla kaltevuuskulmaa saadaan mittaustuloksina erilaisia vierintämatkoja. Kaltevuuskulma
edustaa tässä mittauksen alku- ja reunaehtoja ja
vierintämatka mittaustuloksia. On oleellista, että
fysikaalisessa mittauksessa kokeen tekijä asettaa
alku- ja reunaehdot ja rekisteröi mittaustulokset.
Orgaanisen systeemin ymmärtäminen täs-
tä lähtökohdasta edellyttää, että sekä alku- ja
reunaehtojen asettaminen että mittaustulosten
rekisteröiminen tulkitaan orgaanisen systeemin sisäiseksi toiminnaksi. Vaikka orgaanisessa
systeemissä ei tietenkään ole ”pieniä fyysikoita” asettamassa alku- ja reunaehtoja ja rekisteröimässä mittaustuloksia, niin itse asiassa juuri
tällainen karikatyyri kertoo jotakin olennaista
fysikaalisten ja biologisten systeemien erosta.
Orgaaninen systeemi ei ole vain joukko fysikaalisia systeemejä, vaan se on pikemminkin joukko toisiinsa kytkettyjä mittaustapahtumia, joissa
esimerkiksi jonkin mittauksen tuloksesta tulee
jonkin toisen mittauksen alkuarvo. Kysymys on
hyvin monimutkaisten organisaatiokaavioiden
toteuttamisesta. Michael Polanyi lienee ensimmäisiä, joka kiinnitti tähän huomiota (Polanyi
1968). Sittemmin tästä ovat kirjoittaneet muun
muassa Howard Pattee ja Berndt-Olaf Küppers.
Geeneillä on tässä keskeinen asema. Küppersin mukaan niitä voidaan pitää primaarisena reunaehtona, tietynlaisena rakennuspiirustuksena tai toimintasuunnitelmana, joka ohjaa
organismin rakentumista ja toimintaa (Küppers 1992, 250). Geenit vaativat kuitenkin toimiakseen jonkin ympäristön. Tämä pätee jo
solutasolla proteiinien muodostumisessa. Jotta
proteii­
nien rakentuminen onnistuu DNA:ssa
olevan ”kirjoituksen” mukaan, sen on tapahduttava aivan määrätyssä ympäristössä, tietyissä
olosuhteissa. Jacques Modod toteaa, että geneettinen määräytymismekanismi määrittää suoraan ja yksikäsitteisesti proteiinin primaarirakenteen, joka on tietty polypeptidiketju. Tämän
jälkeen polypeptidiketju poimuttuu toiminnalliseksi, pallomaiseksi rakenteeksi. Periaatteessa poimuttumisvaihtoehtoja on tuhansia. Se,
että näistä vaihtoehdoista toteutuu juuri oikea,
perustuu siihen, että poimuttuminen tapahtuu
täysin määrätyissä olosuhteissa, joita ovat esimerkiksi vesiliuos ja tietyt ahtaat lämpötila- ja
ioniväkevyysrajat. Monodin mukaan juuri nämä
olosuhteet määräävät yksiselitteisen tulkinnan
alun perin osittain moniselitteiselle viestille
(Monod 1984, 101–105).
Yleisesti tulkinta voi kuitenkin olla erilainen
eri ympäristöissä. Ympäristö on myös monita-
soinen, alkaen geenien välittömästä ympäristöstä solussa ja päätyen organismin ulkopuoliseen ympäristöön, johon ihmisen tapauksessa
kuuluu myös kulttuuri (Haila 2000). Kokonaisen organismin rakentuminen yksilönkehityksessä riippuu geenien ja ympäristön yhteistyöstä
siten, että erilaisissa ympäristöissä organismi voi
kehittyä jossakin määrin eri tavoilla.
Kun tarkastellaan organismin toimintaa, voidaan todeta, että vaikka ympäristö objektiivisesti katsoen olisi sama esimerkiksi eri eliölajien
yksilöille, ne ympäristön osat tai ominaisuudet,
joilla on yksilöille merkitystä, eivät välttämättä
ole samat. Tätä voidaan luonnehtia Petter Portinin tavoin aktiivisen ympäristön käsitteellä:
”Esimerkiksi kivet eivät kuulu peipon aktiiviseen ympäristöön, mutta puut kuuluvat monessakin suhteessa. Ruohonkorret eivät kuulu tikkojen aktiiviseen ympäristöön, mutta lahopuut
kuuluvat. Yliopiston kirjasto kuuluu minun,
mutta ei jokamiehen aktiiviseen ympäristöön”
(Portin 1989, 114). Kysymys on ympäristön luokittelusta. Organismit ovat siis kehityksessään
ja toiminnassaan monella tavalla riippuvaisia
ympäristöstään, mutta organismeista itsestään
useissa tapauksissa riippuu, mitkä seikat ympäristössä ovat sellaisia, jotka niihin vaikuttavat, ja
minkälainen tämä vaikutus on.
Biologinen evoluutio
Evoluutiossa ympäristö puolestaan toimii epäsuorasti uudenlaisen geneettisen informaation
luojana. Tätä voidaan tarkastella lähtien Darwinin teoriasta. Darwinin mukaan lajien kehitys
perustuu siihen, että pienet suuntaamattomat
muuntelut yhdessä luonnon valinnan kanssa
pitkien geologisten aikojen kuluessa aiheuttavat lajien muuttumisen. Muuntelut eivät sinänsä
vie evoluutiota tiettyyn suuntaan, vaan sen tekee
valinta, joka kohdistuu pääasiassa organismeihin. Pienen pienet erot organismien välillä johtavat siihen, että ominaisuudet, jotka ovat jollakin, usein vähäisellä tavalla edullisemmat kuin
toiset, yleistyvät. Ennen pitkää tämä voi johtaa kokonaan uuden lajin syntymiseen. Tämä
tarkoittaa sopeutumisen korostamista, näkökulmaa, jossa tarkastellaan organismien sopi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
21
mista yhä paremmin ympäristöihinsä. Periaatteessa tätä voidaan kuvata niin, että ympäristöstä
”iskostuu informaatiota” organismeihin (Lorenz
1977, 17). Tietyssä mielessä esimerkiksi hevosen
kaviot kuvaavat maaperän, kalan evät veden ja
linnun siivet ilman ominaisuuksia.
Darwin oli hyvin perillä myös erilaisten
rakenteellisten tekijöiden merkityksestä, mutta
hän asetti etusijalle sopeutumisen eli ”olemassaolon ehtojen lain” (Darwin 1998, 158). On kuitenkin esitetty käsityksiä, että Darwinin teoriaa
on tässä suhteessa jossakin määrin tarkennettava
tai laajennettava. Esimerkiksi Marjorie Grene on
kiinnittänyt huomiota siihen, että ”typologian”
inhossaan darvinistit näyttävät kieltävän muodon olemassaolon. Hänen mukaansa vähäistenkin muunnelmien, joihin valinta kohdistuu,
täytyy olla muunnelmia jostakin piirteestä, ominaisuudesta tai käyttäytymisestä (Grene 1998,
94). Darwinin teorian luoma kuva orgaanisesta todellisuudesta muistuttaa itse asiassa jossakin määrin sitä kuvaa, jonka kvanttiteoria antaa
todellisuuden perustasosta: ”Kaikki vaikuttaa
kaikkeen, ja kaikki on muuttuvaa.” Kuitenkaan
elollisessa luonnossa kaikki ei vaikuta kaikkeen
eikä kaikki muutu. Päinvastoin näyttää siltä,
että suurtenkin ympäristön muutosten keskellä useimmat organismit muuttuvat yllättävän
vähän. Muutoksen sijasta vallitseva näyttää olevan pysyvyys, ”stasis”(Gould 2002, 874–885).
Voidaan jopa sanoa, että evoluutio itse asiassa
tarkoittaa liikettä poispäin tilasta, jossa ”kaikki
vaikuttaa kaikkeen”. Elollisen luonnon eri tasoilla on ilmeisesti huomattavasti enemmän ”rakennetta” kuin Darwinin alkuperäisessä teoriassa
esitetään. Toisin sanoen on paljon sellaista, joka
ei muutu.
Ennen kaikkea on otettava lukuun ne rajoitukset, jotka kohdistuvat monimutkaisissa eliöissä sellaisen uudenlaisen geneettisen informaation syntyyn, jonka ohjauksessa voi syntyä
uudenlaisia elinkelpoisia organismeja. Olemassa oleva hierarkkisesti rakentunut geneettinen
informaatio rajoittaa nimittäin ankaralla tavalla
niitä mahdollisia väyliä, joita evoluutio voi kulkea. Käytännössä tämä johtuu siitä, että monimutkaisissa organismeissa yksilönkehityksen
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
varhaisten vaiheiden muutokset yleensä johtavat kuolemaan (Gould & Lewontin 1979, 594).
Tästä muun muassa seuraa, että elollisen luonnon ”muotoavaruus” on hyvin epätasaisesti asutettu. Olemassa olevista organismeista ei voi
kehittyä minkä tahansa muotoisia uudenlaisia
organismeja. Muutokset eivät yleensä koske esimerkiksi sitä aluetta, jossa organismin perustava ruumiinrakenne määräytyy. Näyttää esimerkiksi siltä, että kalojen evien ja neliraajaisten
selkärankaisten raajojen kehitys noudattaa varhaisvaiheessaan samanlaista kehitysohjelmaa,
vaikka näiden eläinten yhteistä esimuotoa on
etsittävä evoluutiohistoriasta satojen miljoonien
vuosien takaa (Coates & Cohn 1998).
On lisäksi syytä muistaa, että koska tässä
tarkastelussa tähtäyspisteenä on ihminen, joudutaan itse asiassa tarkastelemaan elollisen
luonnon kokonaisuutta ajatellen hyvin kapeaa
käytävää sen reuna-alueella. Kuten Stephen Jay
Gould on todennut, enemmistön eliöistä muodostavat edelleen bakteerit niin kuin jo prekambrisella kaudella, joten elollisen luonnon kokonaisuudessa ”edistys” on marginaalinen ilmiö
(Gould 2002, 897–898). Tälle käytävälle joka
tapauksessa on ominaista yhä mutkikkaampien ja monitasoisempien rakenteiden ja toimintojen kehittyminen. Tämä tarkoittaa organismien tasolta tarkasteltuna muun muassa yhä
parempaa ympäristön tapahtumien kontrollointia (Pattee 1995). Systeemit irtautuvat ympäristöstään siinä mielessä, että niillä on sen suhteen
tietty riippumattomuus ja niillä voi olla tavoitteita, joiden saavuttamiseen ne voivat käyttää
ympäristöään.
Maailmankuvalaitteet
Kehittyneillä organismeilla ympäristöön sopeutumista ja siinä selviämistä edistävät myös ”maailmankuvalaitteet”, joiden tehtävänä on antaa eliöille hetkellistä informaatiota niiden ympäristöstä.
Myös nämä rakenteet ja toiminnot ovat tulosta
evoluutioprosessista. Eri eliölajeilla nämä laitteet
voivat erota huomattavasti toisistaan. Tämä tarkoittaa, että eri eliölajit luokittelevat ympäristöjään hyvin eri tavoilla. Se, mitä ne ympäristössään
ottavat huomioon ja mitä vaikutuksia tällä niiden
toimintaan on, poikkeaa siis eri lajeilla huomattavasti. Esimerkiksi mehiläiselle on tärkeää värien
näkeminen, koska sen täytyy tunnistaa tietty kukkalaji sen väristä; hämärässä metsästävälle kissalle
värit ovat yhdentekeviä, mutta liikkeiden tarkka
näkeminen on tärkeää ja niin edelleen (Lorenz
1977, 24). Myös fysiologinen tila voi vaikuttaa siihen, miten eliö havaitsee ympäristön: esimerkiksi
nälkäinen näkee ympäristön eri tavalla kuin kylläinen.
Kehittyneimmillä eliöillä on maailmankuvalaitteiden toiminnassa myös tiettyjä yhteisiä
piirteitä. Havainnon konstanssisuoritusten avulla havaintoon liittyviä tilapäisiä tai olosuhteista
johtuvia tekijöitä eliminoidaan. Esimerkiksi esineen väriä ei havaita suoraan siitä heijastuvasta valosta vaan havaittava väri vastaa sen pinnan
heijastuskerrointa. Yleisesti havainnossa pyritään löytämään ympäristöstä sellaisia invariansseja, samoina pysyviä ominaisuuksia, jotka ovat
eliölle jollakin tavalla merkityksellisiä esimerkiksi ravinnon, suvunjatkamisen tai uhkatekijöiden kannalta (Grene & Depew 2004, 357).
Minuus
Kielen ja kulttuurin synnyn myötä ihminen on
vapautunut ”tässä ja nyt”-riippuvuudesta ympäristöönsä. Hänelle mahdollisten aktiivisten ympäristöjen lukumäärä on rajaton, koska käytettävissä on periaatteessa kaikki se, mitä kulttuuri on
synnyttänyt ja synnyttää. Lisäksi käytettävissä on
muistin kautta se, mikä liittyy hänen menneisyyteensä, ja tavoitteiden, haaveiden, suunnitelmien,
pelkojen, harhakuvitelmien jne. kautta se, mikä
viittaa hänen tulevaisuuteensa. Tämä tarkoittaa
sitä, että niiden seikkojen joukosta, jotka periaatteessa voivat olla ihmiselle merkityksellisiä, vain
äärimmäisen harvat voivat tietyllä hetkellä olla
sitä. Valinnan vapauden ohella voi puhua myös
valinnan välttämättömyydestä.
Voidaan kysyä, miten tällainen systeemi voi
pysyä koossa, miten on mahdollista, että ihminen ei murskaudu tämän merkitysten vyöryn
alle. Tämä liittyy käsittääkseni olennaisesti siihen, mitä kutsutaan minuudeksi. Kun ihminen
siirtyy tilanteesta toiseen, vaikkapa vain työpaikalta kotiin, tapahtuu jossakin määrin muu-
tos siinä, mitä erilaiset asiat, tapahtumat, jopa
yksittäiset käsitteet hänelle merkitsevät. Voidaan ajatella, että hänellä on mielessään lukematon määrä ”pieniä konteksteja”, jotka vaihtuvat
tilanteesta toiseen siirryttäessä ja jotka määrittävät nämä merkitykset kussakin tilanteessa.
Kuitenkin tämän vaihtelun taustalla on suhteellisen pysyvä ”suuri konteksti”, ihmisen minuus,
joka pitää hallinnassa tämän alemman tason
kontekstien vaihtelun (Lampinen 2014). Se siis
viime kädessä määrittää asioiden, tapahtumien ja käsitteiden merkitykset. Vaikka ihmisen
kokemuksessa voi olla valtava määrä vaihtelua,
enemmän kuin yhdenkään muun organismin,
hänellä on kuitenkin yksilöllinen pysyvyys.
Minuuden pysyvyyttä voidaan tarkastella
monella tavalla. Esitän tässä vain kaksi esimerkkiä, joista ensimmäinen liittyy havaintotoimintaan ja toinen kielenkäyttöön. Kun havaitsemme
esimerkiksi puun, näemme sen rungon ”sellaisena kuin se on”, muun muassa sylinterimäisenä ja
täyteläisenä, emme esimerkiksi korkeana ylöspäin kapenevana levynä, jollaisena se ärsykkeiden perusteella aivan yhtä lailla meille saattaisi
näyttäytyä. Voi sanoa yleisesti, että havainnossa
on mukana taustaoletuksia, jotka vaikuttavat siihen, minkälainen havainto kokonaisuudessaan
on. Havaintotoiminta on jatkuvassa vuorovaikutuksessa sellaisen suhteellisen pysyvän taustan
kanssa, johon jokainen havainto sijoittuu ja jossa se saa merkityksensä.
Tähän taustaan sisältyy paljon ihmislajin
evoluution myötä kehittynyttä ja ympäröivän
kulttuurin synnyttämää, mutta myös yksilöllisen oppimisen kautta omaksuttua, vain yksilölle
itselleen kuuluvaa. On ilmeistä, että tämän taustan rakentuminen alkaa jo vastasyntyneenä ja
että tällä on kiinteä yhteys minuuden muodostumiseen (Gibson & Pick 2000, 133). Vuorovaikutus havainnon ja tämän taustan välillä tarkoittaa myös sitä, että kun havainto ”sopii” taustaan,
tausta saa samalla vahvistuksen. Jos näin ei käy,
syntyy tarve muuttaa taustaa tai todennäköisemmin tarve jollakin tavalla ohittaa tai mitätöidä havainto.
Vastaavanlainen pysyvä tausta toimii myös
kielenkäytössä. Edellä jo todettiinkin, että kieli
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
23
irrottaa ihmisen riippuvuudesta tiettyyn aikaan
ja paikkaan. Kuitenkin kielen käyttäminen –
puhuminen, kuunteleminen, kirjoittaminen,
lukeminen ja myös ajattelu – edellyttää jotakin kytkentää. Se edellyttää käsitteiden ja niiden kokonaisuuksien liittämistä johonkin kontekstiin. Vasta tuo kytkentä antaa käsitteille ja
niiden yhdistelmille merkityksen. Sama käsite
voi eri tilanteissa ja yhteyksissä merkitä aivan
eri asioita. Kuitenkin se, miten nämä sanan eri
merkitykset kytkeytyvät eri konteksteihin, pysyy
samana. Siksi tiedämme yleensä välittömästi,
mitä jokin sana jossakin yksittäisessä tilanteessa
tarkoittaa ja pystymme valitsemaan esimerkiksi
puhuessamme käsitteet siten, että saamme esitettyä sen mitä haluamme. Tämä on juuri tuon
pysyvän taustan toimintaa.
Siitä, että havaintotoiminta ja kielenkäyttö
kytkeytyvät kiinteästi minuuden pysyvyyteen,
kertovat myös näiden toimintojen häiriöt. Tiedetään esimerkiksi, että sellaisessa häiriössä
kuin skitsofreniassa juuri näissä kyvyissä esiintyy usein vakavia puutteita ja että näihin häiriöihin yleensä myös liittyy minuuden tunteen
puuttuminen. (Vilkko-Riihelä 1999, 602–603).
Mitä edellä esitetyn perusteella voidaan
sanoa psykofyysisestä ongelmasta? Kun ihmisellä on esimerkiksi jokin mielikuva, hänellä on
epäilemättä aivoissaan tuolla hetkellä tietty fysikaalinen tila. Kuitenkaan tuo fysikaalisen tason
toiminta ei vielä tuolla tasolla ole mitään ihmisen minuuden kannalta merkittävää, kuten ei
DNA:n fysikaalinen tila ole sinänsä solun kannalta merkittävää. Merkitys ei siis löydy tuosta fysikaalisen tason tapahtumasta. Vasta kun
se asettuu johonkin sopivaan yhteyteen, tällainen merkitys voi syntyä. Tämä edellyttää kuitenkin kokonaista kontekstien hierarkiaa. Tämä
on osittain syntynyt evoluution kuluessa, mutta osittain myös yksilöllisen oppimisen avulla, ja
lähes aina mukana on myös jokin senhetkinen
ympäristön tilanne. Jotta tästä monikerroksisesta prosessista voi syntyä kokemus, toimintaa
täytyy olla ohjaamassa ihmisen pysyvä minuus.
New York. Alkuteos 1951.
Coates, Michael I. & Cohn, Martin J. (1998) Fins, limbs, and
tails: outgrowths and axial patterning in vertebrate evolution. BioEssays, vol. 20, 371–381.
Darwin, Charles (1998) The Origin of Species. Wordsworth
Editions. Alkuteos 1859.
Gibson, Eleanor J. & Pick, Anne D. (2000) An Ecological
Approach to Perceptual Learning and Development.
Oxford University Press.
Gould, Stephen Jay (2002) The Structure of Evolutionary the­
ory. The Belknapp Press of Harvard University. Cambridge, MA, Lontoo.
Gould, Stephen J. & Lewontin, Richard C. (1979) The spandrels of San Marco and the Panglossian paradigm: A
critique of the adaptationist programme. Proceedings of
the Royal Society of London B 205, 1979, 581–598.
Grene, Marjorie (1998) Onko evoluutio tienhaarassa? Teoksessa Sintonen, Matti (toim.) Biologian filosofian näkö­
kulmia. Gaudeamus. Helsinki. Alkuper. artikkeli Is
evolution at a crossroads? teoksessa Hecht, Max K. &
Wallace, Bruce & MacIntyre, J. (toim.): Evolutionary
Biology, Vol. 24. The Plenum Press, New York, Lontoo,
1988. Artikkelin suomentanut Seija Sirén.
Grene, Marjorie & Depew, David (2004) The Philosophy of
Biology. An Episodic History. Cambridge University
Press.
Haila, Yrjö (2000) Käyttäytyminen: Sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden erottaminen mielivaltaista. Tieteessä tapah­
tuu 2/2000.
Küppers, Berndt-Olaf (1992) Understanding complexity.
Teoksessa Beckermann, A., Flohre, H. ja Kim, J. (toim):
Emergence or Reduction?: essays on the prospects of non­
reductive physicalism. de Gruyter. Berliini.
Lampinen, Ahti (2014) ”Suuri konteksti” – havaintojen,
toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta. Tieteessä
tapahtuu 5/2014.
Lorenz, Konrad (1977) Peilin kääntöpuoli. Tutkielma inhi­
millisen tiedon luonnonhistoriasta. Tammi. Helsinki. Alkuteos Die Rückseite des Spiegels: Versuch einer
Naturgeschichte menschlichen Erkennens, 1973, suom.
Anto Leikola.
Monod, Jacques (1984) Sattuma ja välttämättömyys. WSOY.
Alkuteos Le Hasard et la Nécessité, 1970, suom. Anto
Leikola.
Pattee, Howard (1971) Can life explain quantum mechanics? Teoksessa Bastin, Ted (toim.) Quantum Theory and
Beyond. Essays and Discussions arising from a Colloqui­
um. Cambridge University Press.
Pattee, Howard (1995) Evolving self-reference: matter, symbols, and semantic closure. Communication and Cogni­
tion – Artificial Intelligence, Vol. 12, Nos. 1–2. Special
issue: Self-reference in biological and cognitive systems, toim. Luis Rocha, 1995, 9–27.
Polanyi, Michael (1968) Life’s irreducible structure. Science
160, 1968, 1308–1312.
Portin, Petter (1988) Kelpoisuuskäsitteet, yksilönkehitys ja
sosiobiologia. Teoksessa Haukioja, Erkki & Jormalainen, Veijo & Portin, Petter (toim.): Evoluutioteoria ja
sosiobiologia. Turun yliopiston biologian laitoksen julkaisuja n:o 13. Turku.
Vilkko-Riihelä, Anneli (1999) Psyyke. Psykologian sanakir­
ja. WSOY.
Lähteet
Bohm, David (1989) Quantum Theory. Dover Publications.
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
KATSAUKSIA
Tulkintakehys vaikuttaa paljon Twitter-viestinnässä
Satu Lipponen
Tim Huntin onneton lausahdus lounastilaisuudessa
todisti, että tiedeviestintä sosiaalisessa mediassa
on taitolaji. Miten viesti muuttuu some-kohun edetessä ja millaisin keinoin näkökulmat vaihtuvat?
Lääketieteen nobelisti ja biokemisti Tim Hunt,
72, oli kutsuttuna puhujana kesäkuussa Soulissa, tiedetoimittajien maailmankonferenssissa (WCSJ2015). Luento tieteestä ja luovuudesta onnistui hyvin. Hunt, joka oli konferenssin
alkaes­
sa Euroopan tutkimusneuvoston (Euro­
pean Research Council, ERC) tieteellisen neuvoston jäsen, on maineikas puhuja.
Kongressissa tapahtui kuitenkin episodi,
joka sai yllättävät mittasuhteet. Hunt osallistui
puheen jälkeen kutsuvieraslounaalle, joka pidettiin Coexin valtavan kongressikeskuksen sivuhuoneissa. Lounaan oli sponsoroinut Korean
Federation of Women’s Science and Technology
Associations.
Lounaan aluksi Hunt lausui pyydettäessä
muutaman sanan. Hän kertoi, että kun tyttöjä on
laboratoriossa, tapahtuu kolme asiaa: rakastut
heihin, he rakastuvat sinuun ja kun heitä arvostelee, he alkavat itkeä.
Sir Tim ei päässyt lausahduksestaan ilman
lisäselvityksiä. Journalismin professori Deborah Blum kävi kysymässä, oliko Hunt tosissaan.
Hunt totesi, vaikka hän oli puhunut ironisesti,
oli totta, että naisten kanssa on hänen mielestään vaikea tehdä yhteistyötä naisten tunteellisuuden takia (1).
Blum ja samassa pöydässä istunut Connie St
Louis – journalismia Lontoossa opettava entinen BBC:n toimittaja – ja muutama muu mietiskelivät Huntin lausahdusta ja päätyivät siihen,
että asia olisi uutisoitava. St Louis twiittasi Huntin lausahduksen.
Salissa oli myös useita suomalaisia tiedetoimittajia. Uskon, että tässä saattaa olla kulttuuriero, jota Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri Ulla Järvi pohti Tiedetoimittajat-lehdessä
(2). Suomalaistoimittajat saattavat olla hivenen
kiltimpiä kuin brittikollegat. Olimme vieraina
lounaalla eikä tilaisuus ollut julkinen tai media­
seminaari. Kohtelias lounasvieras voisi jättää
kömpelön vitsailun omaan arvoonsa. Toisaalta
esteitä julkistamiselle ei ollut, kyseessä oli maailmankonferenssi ja naisten asema tieteessä.
Hunt lähti Lontooseen ja samaan aikaan St
Louisin twiitti levisi kuin kulovalkea. Twitter
ei ole edelleenkään suuren yleisön mediakanava. Suomessakin sitä käyttää harva. Mutta Twitter on mediaväen, mainostajien ja poliitikkojen
trendimittari – ja sellaisena salamannopea (3).
Kun Hunt laskeutui Lontoon lentokentälle,
hänestä oli tullut sosiaalisessa mediassa sovinisti, joka kutsui naisia itkupilleiksi. Euroopan tutkimusneuvosto sekä yliopisto, jonka kunniaprofessorina hän toimi, ilmoittivat, ettei Hunt enää
tee työtä heille. Puhujakutsuja peruutettiin.
Nopeus ja jyrkät reaktiot yllättivät varmasti kaikki asianosaiset. Puhutaan Twitter shaming
-ilmiöstä – kuinka Twitterissä menettää maineensa. Asialla olivat lisäksi perinteiset mediat, kuten BBC ja Guardian, ja erilaiset tieteeseen
erikoistuneet verkkojulkaisut. Vaikka sysäys tuli
sosiaalisesta mediasta, Huntin sanomiset noteerattiin laajasti varsinkin Britanniassa.
Huntin Twitter-uutisen ensimmäinen tulkinta osoitti, että tässä on uusi todiste tieteen tasaarvo-ongelmasta. Vaikka nainen opiskelee ja
on lahjakas, tieteen huipulle nousevat edelleen
miehet. Ensimmäinen journalistinen näkökulma Huntin lausahdukseen liittyi seksismiin sekä
miesten ja naisten epätasa-arvoon tieteessä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
25
Kömmähdys ja anteeksipyyntö
Jokainen uutinen tarvitsee näkökulman. Puhutaan tulkintakehyksistä: ne ovat abstaktioita,
jotka antavat sosiaalisen ymmärryksen tapahtumasta. Tulkintakulmia käyttävät hyväkseen
niin toimittajat, journalismin tutkijat kuin lobbaritkin. Kehys nopeuttaa asian ymmärtämistä
oikein tai väärin. Erilaisissa tulkintakehyksissä
tapahtumat näyttäytyvät erilaisina.
Kesäkuussa Tim Huntin lounaspuheen tulkintakehys oli epätasa-arvo. Hunt tiesi, mistä
puhui, olihan hän ollut kouluttamassa tutkijoita. Hän ei kiistänyt sanomisiaan eikä puhetta
oltu irrotettu laajemmasta yhteydestä. Hunt tietenkin pyysi anteeksi lausahdustaan, joka oli
huonosti harkittu. Hän pahoitteli sanomisiaan
ensin brittimediassa (BBC). Korean yhdistykselle saapui kirjallinen anteeksipyyntö 16.6.2015
yhdistyksen sitä pyydettyä. Naispuoliset tutkijat
vastasivat kohuun aloittamalla Twitterissä kampanjan (#distractinglysexy).
Twitter-häpeässä kunnon kansalainen
Hunt puolisoineen valokuvattiin perheen tunnelmallisen kodin edustalla yhteishaastattelussa.
Pariskunta ihmetteli, miten tässä näin oli käynyt. Kävi ilmi, että puoliso oli tutkija, samoin
toinen Huntin kahdesta tyttärestä. Monet kollegat puolustivat Huntia. Tunnetuin puolustajista lienee ollut Richard Dawkins, tieteen popularisoija ja eläintieteilijä. Kahdeksan nobelistia
ilmaisi huolensa sananvapauden puolesta.
Tulkintakulma Twitterissä alkoi muuttua.
Voiko varomaton vitsi johtaa häpeään? Onko
oikein, että maine menee yhden twiitin takia?
Alkoi vimmattu selvittely, mitä oikeastaan oli
tapahtunut. Muistiinpanot tilaisuudesta olivat
hataria – ruokailu taisi olla pääasia – nauhoituksia ei ollut. Oliko Huntin lausumisia ylitulkittu,
irrotettu yhteydestään tai peräti pahansuopaisesti ymmärretty väärin? Tätä keskustelua kävivät valtaosin journalistit ja tiedeviestijät.
Vaikka Hunt ei kiistänyt sanomisiaan, tapahtumaa seurasi kriittinen tarkastelu. Huomio
siirtyi twiitin lähettäneeseen Connie St Louisiin.
Hänen CV:nsä sisälsi muutamia kiusallisia epämääräisyyksiä ja the Daily Mail hyödynsi niitä
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
uutisessaan. Uutisen näkökulma keskittyi nyt
teemaan: millainen on nainen, jonka takia Tim
Hunt menetti maineensa (A very flawed accuser: Investigation into the academic who hounded a Nobel Prize winning scientist out of his job
reveals troubling questions about her testimony
26.6.2015)?
Jutun seurauksena St Louisin ansioluettelo
otettiin pois sekä yliopiston että tiedetoimittajain maailmanliiton sivuilta. St. Louis oli juuri
valittu tiedetoimittajien maailmanliiton (WFSJ)
hallitukseen.
Alkoi loanheitto. Samalla keskustelijoiden
piiri laajeni.
Salaliitto!
Elokuussa Tim Hunt -keskustelu jatkui edelleen. Sitä on hallinnut Louise Mensch. Tarkastelin mm. Bluenod-sovelluksen avulla, että Mensch­
on aivan ylivoimainen twiittaaja. Kuka hän on?
Wikipedia kertoo, että alun perin musiikkiteol­
lisuuden pr-tehtävistä politiikkaan siirtynyt Mensch on ollut konservatiivipuolueen edustajana
Britannian parlamentissa (2010–12). Mensch­on
tunnettu ahkerana twiittaajana, hän on parhaimmillaan lähettänyt 280 twiittiä päivässä. Hän on
teräväkielinen ja taitava somettaja.
Observer-lehdessä olleen tilaston mukaan
Mensch oli tehnyt 137 000 twiittiä siitä asti, kun
hän liittyi Twitteriin tammikuussa 2009, toisin
sanoen 58 twiittiä joka päivä – tai yksi twiitti 25
minuutin välein – 24 tuntia päivittäin, kuuden ja
puolen vuoden ajan.
Mensch on vamasti Twitter-addikti, mutta
mikä on hänen roolinsa Tim Hunt -tapahtumaketjussa? Hän kuvaa itseään feministiksi. Hän on
antanut kaikkien prosessiin osallistuneiden kuulla kunniansa ja puolustanut voimallisesti Huntia.
Ketkä kaikki istuivat pöydässä, jossa päätettiin
twiitata Huntin puheet? Mikä oli heidän roolinsa maailmankonferenssissa? Millaiset yhteydet
heillä oli keskenään? Nauroiko yleisö vai oliko se
kiusaantuneen hiljainen? Yksityiskohtaisen ruodinnan päätteeksi Twitter-virtaa lukiessa tulee
sellainen olo, että pahaa-aavistamaton Hunt oli
astellut kiiluvasilmäisten äärifeministien uhriksi
ja tiedetoimittajat ovat korruptoituneita.
Menschillä oli elokuussa 94 000 seuraajaa.
Näkökulmana on, että pikaistuksissaan toimittajat tuomitsivat Huntin eivätkä tohdi nyt myöntää virhettään. Lisäksi toimittajilla on keskinäinen solidaarisuus ja he puolustavat epämääräistä
maailmanliittoaan. Tulkintakehys on siirtynyt
toimittajiin. Keskustelun alkuperäiset osanottajat irtisanoutuivat jatkokinastelusta. Yhdysvalloissa on tunnutettu vastaava ilmiö (Gamer­
Gate), jossa peliteollisuuden väitetty seksismi
kääntyi nopeasti Twitterissä pahansuopuudeksi
naisia kohtaan.
Tim Hunt -keskustelun merkitys
tiedeviestinnälle?
Sosiaalisen median tarkkailijalle ja osallistujalle
Tim Hunt -episodi antaa lukuisia viitteitä tulevasta. (4)
Näyttää siltä, että taitavalla kehystämisellä mikä tahansa tapahtumaketju saadaan näyttämään muulta. Vahvimmilla ovat ne, joilla on
taitoa ottaa hyöty 140 merkistä, samanmielisten
heimo tukemassa ja valtaisa seuraajamäärä.
Twitter-keskustelujen manipulaatio näyttää
helpolta, koska ei ole olemassa mitään keinoa
lopettaa kiistelyä. Twitterin syyttäminen kaikesta on kuitenkin väärä tulkinta. Tim Hunt-episodissa perinteisellä medialla oli iso rooli. Twitter
on toimittajille tärkeä lähde juttujen tekoon.
Tiedeviestinnässä tutkijoita kannattaa ohjeistaa siihen, että vitsailua tai muuta epämääräistä
ironiaa on vältettävä tilanteessa kuin tilanteessa: sanoma kannattaa pitää selkeänä ja muistaa,
missä roolissa puhuu. Erikoistuneet toimittajat,
varsinkin tiedetoimittajat, ovat tietysti tieteestä innostuneita. Eettisessä keskustelussa usein
pohditaan, osaako toimittaja tarkastella kohdet-
taan tarpeeksi kriittisesti. Tiedejournalismi ei
saa olla keskinäisen kehumisen kerho.
Tulkintakehysten merkitys nopeassa, kiivastahtisessa Twitterissä on syytä panna merkille.
Mitä vaativampi sosiaalisen median kanava, sitä
suurempi on tulkinnan ja näkökulman merkitys.
Twitterin merkitystä on hyödyllistä pohtia
juuri nyt, kun seuraava vaihe sosiaalisessa mediassa jo häämöttää: reaaliaikaiset videokanavat.
Siinä vasta onkin monta keinoa möhliä itsensä. Striimausvideot olivat käytössä Britannian
keväisissä vaaleissa. Johtopäätöksenä voisi olla,
että viestintä ei helpotu vaan monimutkaistuu
entisestään.
Viitteet
1.
2.
3.
4.
Tim Hunt ”jokes” about women scientists. Or not.
Some background from the World Conference of
Science Journalists, 2015, in Seoul, South Korea
https://storify.com/deborahblum/tim-hunt-and-hisjokes-about-women-scientists)
Sopiiko lounaspuheesta twiitata – ja muita kongressikaikuja, Tiedetoimittaja 2/2015.
Reuters Institute: Digital News Report 2015 www.digitalnewsreport.org/ ja Helsingin Sanomain Säätiön tutkimusprojekti Eliisa Vainikka ja Jukka Huhtamäki:
Tviittien politiikkaa – Poliittisen viestinnän sisäpiirit
Twitterissä http://www.slideshare.net/jukkahuhtamaki/poliittisen-viestinnn-sispiirit-twitteriss.
Tim Huntia koskevan keskustelun etenemisen on parhaiten kuvannut bloggari Hilda Bastian: http://hildabastian.net/index.php/8-secondary/19-a-tim-hunttimeline. Hashtagit: #timhunt #distractinglysexy
#gamergate
Kirjoittaja on Euroopan tiedetoimittajain liiton (EUSJA) puheenjohtaja. Hän toimi 2013 Helsingin tiedetoimittajain maailmankonferenssin
(WCSJ2013) järjestelytoimikunnan puheenjohtajana.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
27
Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja
yhteiskunnallinen vaikutusvalta
Aki Koivula, Pekka Räsänen ja Arttu Saarinen
Julkisuudessa on jo pitkään keskusteltu siitä, että
eri puolueet ovat muuttuneet keskenään samankaltaisiksi yleispuolueiksi. Viime aikoina kuvaavaa
on ollut etenkin se, että eri yhteyksissä SDP:n ja
vasemmistoliiton ohella puolueista myös kokoomus ja perussuomalaiset ovat ilmaisseet halunsa
olla työväenpuolueita. Puolueiden pyrkimykset
on kuitenkin eri asia kuin todelliset kannatusluvut.
Millaisia eroja poliittisten puolueiden kannatuksessa on eri väestöryhmien välillä? Entä miten puoluei­
den keskinäisten voimasuhteiden muutokset vaikuttavat yhteiskunnallisen vallan jakaantumiseen?
Poliittisten puolueiden samankaltaistumisen
taustalla on niiden tarve pyrkiä hankkimaan
potentiaalisia äänestäjiä yhä laajemmista väestöryhmistä ja lisätä näin ollen parlamentaarista
valtaansa. Keskiluokan poliittinen samaistuminen jakaantuu laajasti eri puolueille (esim. Paloheimo 2008, 33). Olli Kankaan (1986) mukaan
Suomessa keskiluokan poliittinen samaistuminen jakaantui aiempaa laajemmin eri puolueille
jo 1980-luvun alussa. Etenkin SDP oli tuolloin
suosittu puolue toimihenkilöiden keskuudessa,
vaikka työväenluokan ajamien tavoitteiden merkitys oli puolueelle edelleen suuri.
Viime vuosina suomalaisen parlamentaarisen politiikan kenttää ovat muuttaneet etenkin
perussuomalaiset. Myös vihreät ovat vakiinnuttaneet paikkansa 1980-luvulta lähtien yhdeksi merkittävistä keskikokoisista puolueista (Mickelsson
2007). Puolueiden kannattajien tarkastelu on tärkeää, koska puolueiden tosiasiallinen vaikutusvalta on kasvanut viime vuosina. Samaan aikaan
kuitenkin puolueiden jäsenmäärät ovat vähentyneet, eikä myöskään äänestysprosentti ole kasvanut toivotulla tavalla (Borg 2015).
Tarkastelemme tässä avauksessa tuoreen väes-
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
tötarkastelun avulla eri puolueiden kannattajien
taustaa. Tältä pohjalta keskustelemme puoluekannatuksen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista
eli poliittisten voimasuhteiden muutoksiin liittyvistä institutionaalisista seurauk­sista. Korostamme taloussosiologisesta viitekehyksestä sitä,
että on virheellistä ajatella, ettei puoluekannalla
olisi äänestyskäyttäytymistä huomattavasti laajempaa taloudellista ja sosiaalista merkitystä.
Oletamme, että muuttuneiden poliittisten voimasuhteiden johdosta esimerkiksi kunnallisalan
poliittisia virkanimityksiä on aiempaa helpompi
tunnistaa ja niin haluttaessa myös kyseenalaistaa.
Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä
Taulukkoon 1 kootut väestötason tiedot osoit­
tavat, että eri puolueiden kannattajat eroavat
edelleen toisistaan monin tavoin. Tiedot perustuvat Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineen vuonna 2014 keräämään 18–74-vuotiaita edustavaan väestökyselyyn, jossa selvitettiin
kulutuksen ja elämäntapakysymysten ohella eri
poliittisten puolueiden kannatusta ja kannattajien taustaa. Poliittista kannatusta kartoitettiin
kysymällä vastaajille tärkeintä eduskuntapuoluetta. Tutkimuksen otos oli 3 000 ja vastauksia
palautui yhteensä 1 351. Lopulliseksi vastausprosentiksi saatiin 46 (ks. tarkemmin Koivula,
Räsänen ja Sarpila 2015).
Taulukon perusteella perussuomalaiset ovat
nykyajan työväenpuolue. Puoleen kannattajista
huomattavalla enemmistöllä on työntekijäammatti ja vain joka kymmenes on korkeakoulutettu. Vastaavasti esimerkiksi SDP:n kannattajista
korkeakoulutettuja on hieman yli 20 prosenttia
ja vasemmistoliiton kannattajista yli 30 prosenttia. Perussuomalaisten kannattajista alle kol-
Taulukko 1. Suurimpien eduskuntapuolueiden kannatus vastaajan taustatietojen mukaan
Keskusta
Kokoomus
Perussuomalaiset
SDP
Vihreät
Vasemmistoliitto
%
%
%
%
%
%
Sukupuoli
Mies
Nainen
54,1
45,9
56,7
43,3
68,4
31,6
44,8
55,2
29,0
71,0
54,2
45,8
606 53,0
537 47,0
Asumisympäristö
Taajama
Maaseutu
61,7
38,3
87,2
12,8
75,4
24,6
86,0
14,0
88,7
11,3
89,9
10,1
880 79,9
222 20,1
Kotitaloustyyppi
1 henkilö
2 henkilöä
Yli 2 henkilöä
16,0
52,8
31,2
17,7
52,7
29,6
23,5
43,6
32,8
29,9
52,5
17,6
26,4
35,0
38,6
23,9
44,8
31,3
247 22,3
534 48,3
325 29,4
Ammattiasema1
Ylempi toimihenkilö
Alempi toimihenkilö
Työntekijä
Yrittäjä
22,8
19,4
45,1
12,6
42,3
22,2
21,8
13,8
9,1
18,2
66,5
6,2
15,4
32,4
45,7
6,4
28,9
28,3
25,0
17,8
16,4
21,3
49,2
13,1
250
248
438
119
Työssäkäynti
Työssä
Ei työssä
59,4
40,6
62,8
37,2
60,4
39,6
52,8
47,2
64,1
35,9
45,5
54,5
660 58,9
460 41,1
Koulutus
Perusaste
Keskiaste
Korkea-aste
11,5
62,4
26,1
6,2
49,3
44,6
18,6
71,5
9,9
17,3
62,0
20,7
6,2
36,0
57,9
16,2
48,6
35,2
135 12,3
620 56,7
339 31,0
Taustamuuttujat
Kaikki
n
%
23,7
23,5
41,5
11,3
Keski-ikä
48,5
46,2
43,7
52,0
38,2
45,0
45,6
Nettotulot / kk
1 831,2 € 2 271,8 € 1 631,4 € 1 797,0 € 1 719,3 € 1 404,5 € 1 775,84 €
¹=Vastaajan nykyinen tai viimeinen ammatti
mannes on naisia, kun muiden kolmen suuren
puolueen sukupuolijakauma on melko tasaisesti
jakautunut.
Perussuomalaiset näyttäisivät edustavan työväestöä huomattavasti enemmän kuin perinteiset työväenpuolueet SDP ja vasemmistoliitto.
Näiden molempien puolueiden kannattajista
alle puolet on ylipäätään työelämässä mukana.
Puolueiden kannattajat eivät myöskään työskentele työntekijäammateissa niin usein kuin
perussuomalaisten kannattajat. Erityisesti SDP
näyttää myös muihin puolueisiin nähden ikääntyvien ryhmältä. Kuvaavaa on, että SDP:n kannattajista vain alle 20 prosenttia asuu sellaisessa
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
29
kotitaloudessa, jossa on lapsia. Kaikkien muiden
puolueiden kannattajien kotitalouksissa lapsia
on noin joka kolmannessa.
Perinteisesti työväestön on ajateltu erottuvan
muista suhteessa pääomaan. Euromääräisesti erot kannattajien tulojen välillä ovatkin huomattavia. Henkilökohtaisia nettotuloja verrattaessa perussuomalaisten ja vasemmistoliiton
kannattajat erottuvat muista pienemmillä kuukausiansioilla. Sen sijaan kokoomuksen kannattajat ansaitsevat keskimäärin yli 400 euroa
enemmän kuin keskustan kannattajat ja myös
SDP:n jäsenten tulot ovat kokoomuslaisia noin
500 euroa alhaisemmat. Vihreiden keskimääräiset tulot jäävät hivenen kaikkien äänestäjien
keskimääräisestä. Tätä selittää se, että vihreiden
kannattajissa on huomattavan paljon opiskelijoita. Voidaankin todeta, että nuorten ja opiskelijoiden puolueina erottuvat nimenomaan vasemmistoliitto ja vihreät.
Vaalien jälkeen on keskusteltu kiivaasti ”punasinivihreästä kuplasta” (esim. Pullinen 2015).
Keskustelu ei sinänsä ole uutta, vaikka esimerkiksi kokoomus on käyttänyt vuoden 2006 presidentinvaalikampanjassaan iskulausetta ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Suomalaisessa politiikassa
on lukematon määrä erilaisia toisilleen osittain
vastakkaisiakin ryhmittymiä. Yksi merkittävä jakolinja on koskenut isompien kaupunkien
ja maaseudun asukkaiden vastakkainasettelua.
Aineistomme perusteella eri puolueet jakaantuvat selkeästi sen mukaan, minkätyyppisessä
ympäristössä niiden äänestäjät asuvat.
Keskustan ja perussuomalaisten kannattajat
edustavat parhaiten maaseudun väestöä. Vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat tulevat
taas toisesta ääripäästä eli urbaanista ympäristöstä. Molempien puolueiden kannattajista vain
hieman yli 10 prosenttia asuu taajama-alueiden
ulkopuolella. Kaupunkilaisuuden ohella vihreiden kannattajat eroavat verrattain korkealla koulutustasollaan ja ylemmällä ammattiasemallaan. Heistä selvästi yli puolet on suorittanut
korkea-asteen tutkinnon ja työskentelee vähintään alempana toimihenkilönä. Ainoastaan
kokoomuksen kannattajissa on enemmän toimihenkilöitä.
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
Poliittinen kanta institutionaalisella
tasolla
Väestöryhmittäisen tarkastelun perusteella havaitsemme, että puolueiden kannattajat
poikkeavat edelleen huomattavasti toisistaan.
Tämän valossa on myös selvää, että kiinnostusta politiikkaan ei kyetä ainakaan lisäämään
nykyisestä, mikäli eri puolueet koetaan samanlaisiksi. Ihmiset äänestävät sellaisia puolueita ja
ehdokkaita, joiden ajatuksiin ja ideologiaan he
voivat samaistua ja jotka ajavat heidän etujaan
(esim. Goren 2005; Greene 2004). Siksi olisikin
tärkeää,­että eri puolueet erottautuisivat jatkossa
toisistaan ja toisivat selkeästi esille, miten he ajavat eri väestöryhmien etuja.
Äänestäjien poliittinen kanta voidaan ymmärtää osaksi laajempaa sosiaalista verkostoa, jonka
koossa pitävä voima on jaetut intressit. Tärkeimpiä henkilökohtaisiin intresseihin liittyviä taustatekijöitä ovat tunnetusti tulotaso, koulutus ja
pääasiallisen toimeentulon lähde (esim. Forma
1999; Kallio 2010). Siksi ei ole sattumaa, että
puolueiden kannattajien välillä kaikkein suurimmat erot löytyvät edelleen juuri koulutusasteen ja tulojen perusteella. Niiden perusteella
ihmisille ja yhteiskuntaryhmille muodostuu toisistaan poikkeavia intressejä.
Puolueet ja niiden keskinäiset valtasuhteet
ovatkin olennainen osa yhteiskunnallista verkostoa, jonka vaikutuspiirin ulkopuolelle jää
hyvin harva institutionalisoitunut ilmiö (Hass
2007, 11–16). Puolueiden jäsenet ovat vahvasti
mukana erilaisessa järjestötoiminnassa ja mitä
moninaisimmin keinoin julkisen sektorin päätöksenteossa (esim. Luhtakallio ym. 2014; Sundberg 2008, 79). Esimerkiksi monet vasemmistoliiton jäsenet ovat eri ammattiliittojen aktiiveja
(Sundberg 2008, 79). Vastaavasti oikeistopuolueilla on vahvat kytkökset elinkeinoelämään ja
työnantajapuolen edustajiin.
Järjestötoiminnan lisäksi tyypillisimpiä vaikutuskeinoja ovat poliittiset virkanimitykset,
joita tapahtuu kuntasektorilla, yliopistoissa ja
yksityisissä yrityksissä. Monet poliittisiin virkanimityksiin liittyvät vakiintuneet tavat voidaan
nähdä paitsi demokratian kannalta hyödyllisinä ilmiöinä, myös korruption muotoina. Lähtö-
kohtaisesti kaikki julkisen sektorin virkamiehet
tulisi valita ammatillisen pätevyyden perusteella. Mikäli valinta tapahtuu kuitenkin poliittisesti, demokratian näkökulmasta tämä tarkoittaa,
että poliittinen valta sekoittuu väärällä tavalla
asiantuntijapohjaiseen valmistelutyöhön ja päätöksentekoon.
Virkamiesten poliittinen valinta on ongelmallista siitä näkökulmasta, että tehtävät voivat
olla vakituisia, eikä viranhaltijoita voida vaihtaa
vaikka puolueen parlamentaarinen valta heikkenisi olennaisesti. Tältä osin voidaan nähdä
selkeä ero etenkin SDP:n ja perussuomalaisten
välillä. SDP on kaikissa muissa eduskuntavaaleissa saanut yli 20 prosenttia annetuista äänistä, paitsi kerran 1960-luvulla ja kaksissa viimeisimmissä eduskuntavaaleissa. Vuoden 2015
eduskuntavaaleissa kannatus oli 16,5 prosenttia.
Osa poliittista virkanimityksistä on tehty kuitenkin aikoina, jolloin puolueen kannatus on
ollut lähes 25 prosenttia. Lisäksi osasta tiettyihin virkoihin kohdistuvista nimityksistä on päätetty aikana, jolloin Suomessa oli kolme suurta
puoluetta. Virkanimityksissä vallitsee näin ollen
tietynlainen polkuriippuvuus. Tässä mielessä
SDP:n parlamentaarinen valta ei todennäköisesti vastaa sen todellista yhteiskunnallista valtaa
tai sitä istuuko puolue hallituksessa vai oppositiossa.
Edellisen valossa ei ole yllättävää, että nimenomaan vihreät ja perussuomalaiset ovat molemmat aktiivisesti esittäneet eri yhteyksissä poliittisista virkanimityksistä luopumista. Esimerkiksi
perussuomalaisten kannatus oli vuonna 2015
kokonaisäänimäärästä lähes 17,7 prosenttia.
Vastaava osuus vuonna 2007 oli 4,1 prosenttia
ja vuonna 1999 yhden prosentin verran. Vihreät saivat vuoden 1983 eduskuntavaaleissa 1,5
prosenttia äänistä. Vuonna 2015 prosenttiosuus
oli 8,5. Näiden lukujen valossa voidaan olettaa
nimenomaan vihreiden ja perussuomalaisten
parlamentaarisen politiikan ulkopuolisen vallan olevan pienempää kuin perinteisten puolueiden, koska puolueet ovat syntyneet vasta 1980ja 1990-luvulla.
Uusilla puolueilla on lisäksi omat intressinsä
ajaa poliittisten virkanimitysten vähentämistä.
Suurin intressi nousee siitä, etteivät ne olleet osa
puoluepolitiikkaa vielä 1970-luvulla, jolloin julkinen sektori politisoitui kenties enemmän kuin
koskaan aiemmin.
Poliittisten voimasuhteiden
tunnistaminen
Poliittisten virkanimitysten voidaan katsoa olevan ”ilkeitä ongelmia” (Sorarauta 1996), jotka
kuuluvat demokratian ja meritokratian näkökulmista yhteiskuntaelämän harmaalle alueelle. Kyseessä on ilmiö, joka on verkottunut niin
monelle eri yhteiskunnan osa-alueelle, että niitä on hankala ratkaista. Esimerkiksi uusinstitutionalismin teoriassa korostetaan, että juuri intressien synnyttämän polkuriippuvuuden vuoksi
huonosti toimivia politiikan osia on hankala
muuttaa (esim. Béland 2005; Hall 1993). Ongelman ratkaisun kannalta haasteellista on myös
se, että poliittisten nimitysten tutkiminen on
vaikeaa,­koska emme tiedä niiden esiintymisen
todellista laajuutta.
Edelleen useiden kuntien korkeimpien viranhaltijoiden tai isojen julkisen sektorin sosiaaliturvainstituutioiden johtajien virat on sidottu
kunnallisvaalien tulokseen tai niistä on muulla
tavoin sovittu poliittisesti (ks. Kaasalainen 2011;
Wiberg 2005). Myös yliopistoissa tapahtuu jatkuvasti professorinimityksiä ja tutkimusjohta­
jien valintoja, jotka ovat ristiriidassa ulkopuolisten asiantuntijalausuntojen kanssa.
Pelkästään edellisten esimerkkien valossa
kyse on suomalaiseen yhteiskuntaan normalisoituneesta ilmiöstä, jota ei edes kyseenalaisteta
julkisesti rahoitettujen virkojen ja toimien täyttöprosesseissa. Päätöksenteon tehokkuuteen tai
demokraattisuuteen perustuvia perusteluja käytännölle on hankala löytää. Poliittiset nimitykset
edustavat pikemmin yhteiskunnallisen korruption hiljaisesti hyväksyttyä muotoa.
Juuri alkaneen hallituskauden aikana onkin
mielenkiintoista nähdä vähentyvätkö vai lisääntyvätkö poliittiset virkanimitykset, kun puolueiden keskinäinen kannatus on muuttunut erityisesti perussuomalaisten nopean nousun myötä.
Viime aikoina myös vanhojen puolueiden edustajat ovat ainakin periaatteellisella tasolla vaati-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
31
neet virkanimitysten vähentämistä.
Toisaalta periaatteet ja käytännöt kohtaavat
harvoin sellaisissa asioissa, joihin liittyy selviä
taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressiristiriitoja. Tällaisia ristiriitoja voidaan tunnistaa
puoluekannatuseroina väestöryhmien välillä ja
yhteiskuntaelämässä monina institutionalisoituneina käytäntöinä, joista osa kestää varsin huonosti päivänvaloa.
Kirjallisuutta
Béland, D. 2005. Ideas and social policy: an institutionalist
perspective. Social Policy & Administration 39, 1–18.
Borg, S. 2015. Ajaako yleisödemokratia etuamme? Tieto &
Trendit – talous ja hyvinvointikatsaus 1/2015, 46–50.
Forma, P. 1999. Interests, Institutions and the Welfare State.
Stakes.
Goren, P. 2005. Party identification and core political values.
American Journal of Political Science 49, 882–897.
Greene, S. 2004. Social Identity Theory and Party Identification. Social Science Quarterly, 85, 136–153.
Hall, P. 1993. Policy paradigms, social learning, and the state:
the case of economic policymaking in Britain. Compa­
rative Politics 25, 275–96.
Kaasalainen, S. 2011. Virkanimitysruletti. WSOY.
Kallio J. 2010. Hyvinvointipalvelujärjestelmän muutos ja
suomalaisten mielipiteet 1996–2006. Helsinki: Kela.
Kangas, O. 1986. Luokkaintressit ja hyvinvointivaltio. Helsingin kauppakorkeakoulu.
Koivula, A., Räsänen, P. ja Sarpila, O. 2015. Suomi 2014 –
kulutus ja elämäntapa: Tutkimusseloste ja aineistojen
1999–2014 vertailua. University of Turku / Department
of Social Research.
Luhtakallio, E., Salmenniemi, S. & Ylä-Anttila, T. 2014.
”Poliittinen osallistuminen.” Teoksessa Johdatus sosio­
logian perusteisiin, toim. Erola, J. & Räsänen, P. Gaudeamus, 210–225.
Mickelsson, R. 2007. Suomen puolueet. Historia, muutos ja
nykypäivä. Vastapaino.
Pullinen, J. 2015. Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse. Nyt-liitteen kolumni. http://nyt.fi/
a1305948147996. Luettu 27.5.2015
Sorarauta, M. 1996. Kohti epäselvyyksien hallintaa. Tulevaisuuden tutkimuksen seura, Gummerus.
Sundberg, J. 2008. ”Puolueiden organisaatiot ja suhteet etujärjestöihin”. Teoksessa Suomen puolueet ja puolue­
järjestelmä, toim. Paloheimo, H. & Raunio, T. WSOY,
61–83.
Wiberg, M. 2005. Valta kunnassa. Kunnallisalan kehittämissäätiö.
Kirjoittajat työskentelevät Turun yliopistossa. Koivula on taloussosiologian tohtorikoulutettava,
Räsänen professori ja Saarinen yliopisto-opettaja.
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
LUONNONFILOSOFIAN SEURAN SYKSYN
OHJELMAA
Esitelmätilaisuudet pidetään Tieteiden talossa,
18.15–20.00. Poikkeuksena on teemailta 10.11.
(klo 16.15 alkaen).
29.9. LL Jyrki Tyrkkö ja Antti Miettinen, Epigenetiikka.
13.10. FT Juha Samela, Tietokonemallinnus fysiikan työvälineenä.
27.10. Prof. Kaarle Kurki-Suonio, Hahmottamisen
dynamiikka empiirisen tieteen metodin
perustana.
10.11. Teemailta 16.15–20.00: Yleinen suhteellisuusteoria 100 vuotta, Prof. Tapio Markkanen (Tähtitiede yleisen suhteellisuusteorian synnyn aikaan), Dos. Hannu Kurki-Suonio (Yleisen suhteellisuusteorian synty ja
sisältö), TkT Tuomo Suntola (Suhteellisuusperiaate ja ekvivalenssiperiaate suhteellisuusteorian perustana).
24.11. FT Matti Huttunen, musiikin ja luonnontieteiden kytkennöistä.
TIETEESSÄ TAPAHTUU -FOORUMI:
MITÄ MITTAAT, SITÄ SAAT?
Tieteiden talo 20.10. klo 9.30–12.00
Tieteessä tapahtuu -foorumi on TSV-yhteisön eli
TSV:n ja sen yhteydessä toimivien asiantuntijaelinten eli Julkaisufoorumin, Tiedeakatemiain neuvottelukunnan, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan sekä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan
(TJNK) yhteinen keskustelusarja. Foorumi tarjoaa
puolueet­toman ja asiantuntevan alustan tiedepoliittiselle ajankohtaiskeskustelulle. Ensimmäinen
foorumi järjestettiin 31.3.2015. Tällöin aiheena oli
tutkijan arviointi ja palkitseminen.
Syksyn foorumissa kysytään ja keskustellaan
tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, sen tärkeydestä, palkitsevuudesta ja arvioinnin
haasteista. Tutkimukselta haetaan selkeää yhteiskunnallista näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Tutkimusjärjestelmä on muuttunut strategisemmaksi
ja tutkimuksen odotetaan tarjoavan ratkaisuja
yhteiskunnan haasteisiin ja päätöksenteon pohjaksi. Samanaikaisesti keskustellaan, miten yhteiskunnallista vaikuttavuutta tulisi arvioida ja miten tulisi
palkita tutkimusinstituutioita ja yksittäistä tutkijaa
yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta.
Lisätietoja: http://www.tieteessatapahtuu.fi/foorumi/
Puoli vuosisataa suomalaista tieteenhistoriaa
Anto Leikola
Tasan viisi vuosikymmentä sitten, syksyllä 1965,
ilmestyi Suomen Tiedeseuran kustantamana
ulkonaisesti vaatimattoman tuntuinen teos The
History of Botany in Finland 1828–1918, jonka
oli kirjoittanut Helsingin yliopiston kasvitieteen
emeritusprofessori Runar Collander. Tämän
toistasataa tiheää sivua käsittäneen kirjan liitteenä oli vielä akateemikko Yrjö Ilvessalon laatima lyhyt katsaus Suomen metsätieteen vaiheisiin saman periodin aikana. Teos aloitti uuden
sarjan, jolla oli pitkänlainen nimi ”The History
of Learning and Science in Finland 1828–1918”.
Käsite ”tieteenhistoria” ei ollut vielä juurtunut meikäläiseen käytäntöön, vaan käytössä oli
ruotsalaisen esikuvan mukaan enimmäkseen
”oppihistoria”, ”lärdomshistoria”, jonka helposti
voitiin tulkita tarkoittavan minkä hyvänsä op­­
pien­­tai jopa yleensä oppimisen historiaa. Mutta
”oppihistorialle” ei ollut täsmällistä englanninkielistä nimitystä, joten sen kohdetta oli luonnehdittava sekä oppimiseksi että tieteeksi.
Kirjan toimituksellisessa esipuheessa viitattiin sarjan edeltäjään, ruotsinkieliseen sarjaan
”Åbo Universitets Lärdomshistoria”, jonka julkaisijana oli ollut ruotsinkielinen kirjallisuusseuramme Svenska Litteratursällskapet i Finland. Kuten sarjan nimikin sanoi, sen aiheala
käsitti yliopistomme Turun-ajan (1640–1828)
eli ajan yliopiston perustamisesta sen paloon ja
Helsinkiin siirtämiseen asti. Sarja käsitti kaikkiaan kymmenen nidettä, ja sen ilmestyminen
jatkui vuodesta 1890 vuoteen 1908, siis vajaat
kaksi vuosikymmentä. Sivuja kertyi yhteensä
2 724, joista luonnonhistorian osa oli laajin ja
käsitti peräti 446 sivua, suppein juridiikka, vain
95 sivua, mutta teologialle oli omistettu kaksi nidettä, joiden yhteinen sivumäärä ylsi lähes
luonnonhistorian verroille. Kirjoittajia oli enim-
mäkseen yksi joka osalle, mutta lääketieteessä
heitä oli kaksi, K. W. Fagerlund ja Robert Tigerstedt. Jälkimmäinen, muuten maailmankuulu
fysiologi, oli lisäksi yksin kirjoittanut kemian
niteen.
Ajatuksen uudesta, lähinnä 1800-luvun käsittävästä sarjasta toi ensimmäisenä julki Helsingin
yliopiston kansleri Edwin Linkomies. Hän ehti
vielä ennen kuolemaansa nähdä ajatuksen langenneen hyvään maahan, sillä 125-vuotisjuhlassaan vuonna 1963 Suomen Tiedeseura saattoi
ilmoittaa uuden oppihistoriallisen sarjan tulemisesta. Sarjan alkukohtana tuli olemaan vuosi
1828 ja päätöskohtana vuosi 1918, jolloin Suomen suuriruhtinaskunta oli muuttunut itsenäiseksi Suomen tasavallaksi. Mikään tieteenhistoriallinen käännekohta kumpikaan vuosi ei
tietenkään ollut, mutta kun itsenäistymisestä
oli kulunut jo lähes puoli vuosisataa, katsottiin
että sitä edeltävään aikakauteen oli jo syntynyt
riittävästi historiallista perspektiiviä. On varsin
ymmärrettävää, että moni kirjoittaja on pitänyt mainittuja vuosilukuja lähinnä viitteellisinä. Merkittävää oli, että sarjan niteet päätettiin
julkaista englanniksi, josta toisen maailmansodan jälkeen oli tullut kansainvälisen tieteellisen
informaation ylivoimaisesti vallitseva kieli.
Erityisiä tieteenhistorian tutkijoita ei Suomessa ollut sen enempää historioitsijoiden kuin
luonnontieteilijöidenkään parissa, eikä yliopistoissa liioin ollut alan oppituoleja, mutta asiantuntevia harrastajia toki riitti. Sarjan ensimmäiseen toimituskuntaan valittiin kuusi oppinutta,
kaikki Helsingin yliopiston piiristä: pohjoismaisen filologian professori Olav Ahlbäck, kemian
professori Terje Enkvist, filosofian professori
Oiva Ketonen, yleisen kirkkohistorian professori Kauko Pirinen, eläinfysiologian professori
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
33
Paavo Suomalainen ja akateemikko Georg Henrik von Wright. Nyt, puolen vuosisadan kuluttua, kun sarja on lähellä valmistumistaan, toimituskunta on kokonaisuudessaan vaihtunut, eikä
yksikään sen alkuperäisistä jäsenistä ole enää
elossa. Yksi heistä, Terje Enkvist, sai sentään
oman nidoksensa valmiiksi vuonna 1972.
Jos Literatursällskapetin sarja oli kattanut
yhdeksän tiedonalaa, oli uuden sarjan kattavuus
selvästi laajempi ja eriytyneempi. Suunnitteilla
oli kaksikymmentä numeroa, joista viisi jakautuisi kahteen, yksi – kielet – jopa kolmeen eri
osaan, joten niteitä tulisi olemaan kaikkiaan 27.
Tuskin kukaan alkuperäisen toimituskunnan
jäsenistä saattoi kuvitella, että viisikymmentä
vuotta ensimmäisen niteen jälkeen ilmestyneitä niteitä olisi kaikkiaan lähes kolmekymmentä. Erityisellä kiireellä sarjaa ei missään vaiheessa ole tehty. Kymmenen vuotta ensimmäisen
niteen jälkeen ilmestyneitä osia oli yhteensä
seitsemän, vielä kymmenen vuotta myöhemmin
yhteensä 13. Toistaiseksi viimeinen ja samalla
28. osa, Allan Tiitan maantiedettä koskeva nide,
ilmestyi keväällä 2015, mutta kaksi osaa puuttuu
edelleen.
Voisi kysyä, miksi sarja on edennyt niin
hitaasti. Luultavasti tärkeimpänä syynä on ollut,
että sarjaa on tehty pääasiallisesti amatöörivoimin. Kirjoittajat ovat saaneet Tiedeseuralta
vaihtelevan suuruisen apurahan, mutta erityistä
palkkaa tai edes tekijänpalkkioita kukaan heistä ei ole nauttinut. Varsinaisia tieteenhistorian
virkoja yliopistoissamme ei ole ollut, poikkeuksena ehkä Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professuuri, mutta sekin on laaja-alaisena
käsittänyt paljon muuta kuin tieteiden historian, ja aatehistoriahan on tunnetusti toista kuin
tieteenhistoria. Tiedeseuralla ei myöskään ole
ollut keinoja hoputtaa tekijöitä, jotka enimmäk-
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
seen ovat ehtineet paneutua tähän tehtävään
vasta eläkevuosinaan. Itse sain periä eläintieteen
historian osuuden Paavo Suomalaisen kuoltua
vuonna 1976, mutta muut työt veivät aikani ja
energiani niin, että kirja tuli valmiiksi ja pääsi
ilmestymään vasta vuonna 2011.
On toki muistettava, että Tieteellisten seurojen valtuuskunta käynnisti vuonna 1995, siis
paljon ennen kuin Tiedeseuran hanke oli edes
lopuillaan, suomenkielisen tieteenhistorian valmistelun, ja seuraavan vuosikymmenen alussa valmistuikin Suomen tieteen historia neljänä vankkana, keskimäärin 500 sivun laajuisena
osana. Sen käsittelemät periodit ulottuivat aina
Pariisin yliopiston ajoista 1300-luvulta seuraavan vuosituhannen vaihteeseen, ja kirjoittajina oli kaikkiaan lähes kolmekymmentä asiantuntijaa. Vuonna 2003 teoksesta ilmestyi lisäksi
eräänlainen tiivistelmä, Suomen tieteen vaiheet,
jonka päätoimittajana, samoin kuin koko teoksenkin, oli professori, sittemmin akateemikko
Päiviö Tommila. Lisäksi voidaan panna merkille, että Helsingin yliopisto sai vuosina 1987–90
professori Matti Klingen päätoimittaman historiansa, joka ilmestyi sekä suomeksi että ruotsiksi ja sittemmin lyhennelminä myös saksaksi ja
englanniksi. Myös useimmista tieteellisistä seuroista on laadittu historioita, niin että kaiken
kaikkiaan voi sanoa Suomen tieteen vaiheiden
tulleen kartoitetuiksi varsin perusteellisesti ja
monipuolisesti.
Ken elää, hän näkee, mikä tulee olemaan alan
seuraava suuri hanke, sillä historiahan jatkaa
kulkuaan ja näkemykset sen kulusta ja siihen
kuuluvista painotuksista muuttuvat jatkuvasti.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian
professori (emeritus).
Ruttokiista on ratkennut
Pekka T. Heikura
Paiserutto on ollut ihmiskunnan historian pahimpia vitsauksia. Sen aiheuttaja on Yersinia pestis
-bakteeri eli ruttobakteeri. Bakteeria levittää ruttokirppu (Xenopsylla cheopis), joka loisii eri jyrsijöissä. Menneisyydessä kirppu on suosinut isäntänään
erityisesti mustaa rottaa. Yersinia pestis on aiheut­
tanut historian aikana kolme yleismaailmallista
epidemiaa eli pandemiaa. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin epäilleet, että kahdessa näistä pandemioista ei olisi ollut lainkaan kysymys rutosta vaan asialla olisi ollut kokonaan muu taudinaiheuttaja. Nyt
näyttävät DNA-tutkimukset ratkaisseen lopullisesti
tämän kiistakysymyksen.
Viimeisin ruttopandemia puhkesi 1800-luvulla Kiinassa, josta se levisi Hongkongiin ja sieltä melkein kaikkialle maailmaan. Tunnetuin ja
tutkituin ruttopandemia oli 1300-luvun puolimaissa riehunut, mustana surmana tunnettu
pandemia. Sen on arveltu olleen peräisin KeskiAasiasta, josta se kulkeutui vähitellen Eurooppaan Krimin niemimaalle. Krimiltä se tuli laivojen mukana Sisilian Messinaan vuonna 1347.
Vuoteen 1353 mennessä musta surma oli infektoinut ja kiertänyt läpi koko Euroopan päätyen
lopulta Moskovaan. Musta surma tappoi Euroopassa arviolta neljänneksen tai jopa kolmanneksen väestöstä. Pandemiaa seurasi pienempiä ruttoepidemioita, jotka katosivat Euroopasta vasta
1700-luvulla (Heikura 2003 a–b).
Ensimmäinen ruttopandemia oli Justinianuksen rutto, joka riehui ennen kaikkea Lähi-idässä
ja Välimeren maissa 540-luvulla jKr. Nimensä
pandemia on saanut tuolloin Itä-Rooman keisarina olleesta Justinianus I:stä (527–565). Justinianuksen rutto oli laajuudeltaan lähes mustan
surman veroinen katastrofi ja sen demografiset,
taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset olivat huo-
mattavia. Pandemia surmasi ehkä neljänneksen
Itä-Rooman 30-miljoonaisesta väestöstä. Myös
Justinianuksen ruttoa seurasi pienempiä epidemioita, jotka lakkasivat vasta 700-luvun puolimaissa (Heikura 2002).
Justinianuksen ruton on arveltu kulkeutuneen Välimerelle joko Keski-Afrikasta tai Intiasta. Paiseruton ensimmäiseksi kantajaksi on
ehdotettu myös Niilin rottaa. Paiserutto olisi
tämän teorian mukaan ollut peräisin Egyptistä
(Panagiotakopulu 2004).
Paiserutto vai jokin muu tauti?
Viimeisimmän ruttopandemian aiheuttajaksi tunnistettiin Yersinia pestis -bakteeri vuonna
1894. Sen löysivät tuolloin Hongkongissa toisistaan riippumatta sveitsiläinen lääkäri ja bakteorologi Alexandre Yersin, jonka mukaan bakteeri
nimettiin, ja japanilainen Shibasaburo Kitasabo.
Myös mustaa surmaa on perinteisesti pidetty
Yersinia pestis -bakteerin aiheuttamana paiseruttona. Viime vuosikymmeninä joukko tutkijoita on kuitenkin alkanut epäillä, oliko musta
surma lainkaan ruttoa.
Vakavimmat yritykset horjuttaa Yersinia pestiksen valta-asemaa ovat tehneet väestötutkija
Susan Scott ja eläintieteilijä Christopher Duncan (2001) sekä Glasgow’n yliopiston professori Samuel Cohn (2002). Scott ja Duncan pitivät mustan surman aiheuttajana ruttobakteerin
sijasta ärhäkkää virusta, jotain Ebola- tai Marburg -viruksen tyyppistä verenvuotokuumetta
aiheuttavaa virusta. Taudille he antoivat nimen
haemorrhagic plague, ”verenvuotorutto”. Myös
Cohn torjui mustan rotan levittämän paiseruton
kokonaan mustan surman aiheuttajana. Hän ei
kuitenkaan nimennyt paiseruton tilalle mitään
muuta tautia.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
35
Paiseruttoteorian vastustajat ovat ihmetelleet, miksi aikalaislähteet eivät puhu rottien ja
muiden jyrsijöiden joukkokuolemista, joiden
tiedetään edeltävän ihmispopulaatioiden ruttoepidemioita. Lähteissä tautia ei yhdistetä rottiin. Tutkijat ovat hämmästelleet myös mustan
surman uskomatonta etenemisnopeutta, Ranskan maaseudulla jopa neljä kilometriä päivässä.
Tauti tartutti käytännössä koko Euroopan 3–5
vuodessa. Tutkijat ihmettelevät, voiko tauti, jota
levittää musta rotta, infektoida koko Euroopan
näin lyhyessä ajassa.
Vaikka historioitsija Prokopioksen tautikuvauksen (Bellum Persicum 2, 22–23) perusteella Justinianuksen ruton on päätelty olleen paiseruttoa, myös tämän pandemian kohdalla jotkut
tutkijat ovat epäilleet, että asialla oli saattoi olla
jokin muu patogeeni (ks. Sallares 2007).
Mustan surman aikana liikkeellä kaksi
kantaa
Nykyaikainen DNA-analytiikka antaa kuitenkin
mahdollisuuden tunnistaa verenkierrossa esiintyneiden Yersinia pestis -bakteerin jäämiä uhrien luiden ja hampaiden ytimistä. Näin voitaisiin
kiistattomasti varmentaa, oliko mustan surman
ja Justinianuksen ruton aiheuttaja Yersinia pestis. Analyyseja voidaan tehdä joko tavanomaisella polymeraasiketjureaktiomenetelmällä (PCR)
tai kvantitatiivisella tosiaika-PCR-menetelmällä
(qPCR) tai vaihtoehtoisesti proteiinipohjaisella
menetelmällä, immunokromatorafialla (immu­
nochromatography).
Asian varmistamiseksi tarvitaan vain ruttohautoja, jotka voidaan ajoittaa luotettavasti pandemioiden aikakaudelle. Mustan surman
ajalta tunnetaan onneksi useita ruttohautoja
– hyvin säilyneine luurankoineen – eri puolilta Eurooppaa. Hiljattain julkaistut ruttohautojen vainajia koskevat DNA-tutkimukset osoittavat yksiselitteisesti, että mustan surman aiheutti
Yersinia pestis. Pandemia oli paiseruttoa eikä
esim. verenvuotokuumetta.
Merkittävin mustaa surmaa koskevista uusista tutkimuksista julkaistiin vuonna 2010 PLoS
Pathogens -verkkojulkaisussa. Tutkimusta varten DNA:ta otettiin yhteensä 76 luurangon ham-
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
paista ja luista. Luurangot olivat peräisin joukkohaudoista Englannista, Ranskasta, Saksasta,
Italiasta ja Alankomaista. Joukkohaudat on ajoitettu radiohiilimenetelmällä ja hautausmaiden
esineistön perusteella mustan surman aikakaudelle (Haensch ym. 2010).
Tutkimuksen tuloksena oli, että Yersinia
pestis todella aiheutti mustan surman. Lisäksi kävi ilmi, että liikkeellä oli vähintään kaksi eri varianttia, jotka olivat sukua toisilleen.
Alankomaalaisen Bergen op Zoomin ruttohaudasta peräisin olleista luurangoista identifioitu
Yersinia pestiksen genotyyppi erosi Englannin
Herefordista ja ranskalaisesta Saint-Laurent-dela-Cabrerissesta identifioidusta genotyypistä.
Koska Englannista ja Ranskasta löydetyt kannat
olivat identtisiä, voidaan olla varmoja, että musta surma kulkeutui Englantiin Ranskasta niin
kuin kirjalliset lähteet asian kertovat. Hollantiin
musta surma tuli sen sijaan ilmeisesti Norjasta.
Löydöt Aschheimin vainajista
Tutkijat ovat etsineet kiihkeästi ruttohautoja myös 500-luvulta. Yksi sellainen on hiljattain löytynyt Baijerista, Aschheimista. Baijerin
Aschheim-Bajuwarenringin hautausmaalta löytyneille luurangoille on myös tehty DNA-tutkimukset. Tulokset vahvistavat sen, mikä voidaan
päätellä aikalaislähteiden tautikuvauksista (Heikura 2002). Kysymys oli paiserutosta. Rutto on
kulkeutunut Alppien yli Välimeren alueel­ta myös
Etelä-Saksaan. Kirjallisten lähteiden mukaan rutto lähti liikkeelle vuonna 541 Egyptin Pelusiumista ja riehui ennen kaikkea Lähi-idässä ja Itä-Rooman alueella, johon Baijeri ei kuulunut.
Aschheimin hautausmaalla on 438 vainajaa.
Vuonna 2005 tutkijat raportoivat eristäneensä
kahdesta luurangosta Yersinia pestiksen DNA:ta
(Wiechmann ym. 2005). Muun muassa ulkopuolisen kontaminaatioriskin poissulkemiseksi
tutkijat tekivät vielä uuden tutkimuksen, jonka
tulokset julkaistiin vuonna 2013 PloS Pathogens
-verkkojulkaisussa. Tutkimus vahvisti vuoden
2005 tulokset (Harbeck ym. 2013).
Näiden Münchenin ja Mainzin DNA-laboratorioissa tehtyjen polymeraasiketjureaktiomenetelmiä hyödyntävien analyysien mukaan
Justinianuksen ruton aiheuttaneen Yersinia pestis -bakteerikannan alkukoti oli todennäköisesti Aasiassa, ei Afrikassa, kuten on aikaisemmin
myös ehdotettu.
Viime vuonna julkaistiin The Lancet Infec­
tious Diseases -lehdessä vielä yksi Aschheimin
vainajia koskeva tutkimus (Wagner ym. 2014).
Tutkimus tehtiin kahdelle, A120:ksi ja A76:ksi
nimetylle vainajalle. Radiohiilimetelmällä edellinen vainaja ajoittui vuoteen 533 (+ tai – 98
vuotta) ja jälkimmäinen vuoteen 504 (+ tai –
61 vuotta) eli vainajat sijoittuvat aikavälille, jolloin Justinianuksen rutto kirjallisten lähteiden
mukaan esiintyi.
Tutkimuksessa ilmeni, että Justinianuksen
ajan ruttobakteeri oli eri kantaa kuin mustan
surman aiheuttaja. Kannalla ei ole nykyaikana
tunnettuja edustajia. Yersinia pestis -bakteerin
kehityshistoriallisessa sukupuussa (phylogenetic
tree) Justinianuksen ruton aiheuttanut bakteeri muodostaa kokonaan oman haaransa. Se on
sammunut ilmeisesti 700-luvulla, ainakaan sen
sukulaisia ei ole löydetty luonnonvaraisissa jyrsijöissä olevista nykyisistä ruttoreservuaareista.
Yersinia pestis -bakteerikantoja tunnetaan nykyään yli 130.
Mitä uudet tutkimukset merkitsevät? Ruttopandemiota koskevaa kiistaa voidaan nyt pitää
ratkaistuna. Ruttotutkijat toivovatkin, että kiistely sekä mustan surman että Justinianuksen
ruton etiologiasta nyt lakkaisi.
Kirjallisuus
Cohn Jr, S. (2002): The Black Death Transformed: Disease
and Culture in Early Renessaince Europe. Oxford University Press.
Haensch, S., Bianucci, R, Signoli M., Rajerison M., Schultz M et al. (2010): Distinct Clones of Yersinia pestis
Caused the Black Death, PLoS Pathog 6(10):e1001134.
doi10.1371/journal.ppat.1001134.
Harbeck, M., Seifert, L., Haensch, S., Wagner, D.M., Birdsell, D. et al. (2013): Yersinia pestis DNA from skeletal remains from the 6th Century AD Reveals Insighs
into Justinianic Plague. PLoS Pathog 9(5): e1003349.
DOI:10.1371/journal.ppat.1003349.
Heikura, P.T. (2002). Justinianuksen rutto. Lääketieteellinen
aikakauskirja 8, s. 821–826.
Heikura, P.T. (2003a): Musta surma – paiserutto vai jokin
muu tauti? Suomen lääkärilehti 40, s. 4040–4042.
Heikura, P.T. (2003b): Musta surma. Tieteessä tapahtuu 8, s.
36–44.
Panagiotakopulu, E. (2004): Pharaonic Egypt and the origin
of plague. Journal of Biogeography 31, 2, s. 269.
Sallares, R. (2007): Ecology, evolution and epidemiology of
plague. Kirjassa: Little LK, toim. Plague and the end of
Antiquity, The pandemic of 541–750, s. 231–290. Cambridge University Press.
Scott, S., Duncan, C. (2001): Biology of Plagues: evidence from
historical populations. Cambridge University Press.
Wagner, D.M., Klunk, J., Harbeck, M., Devault, A., Waglechner, N. et al. (2014): Yersinia pestis and the Plague of
Justinian 541–543 AD: a genomic Analysis. The Lancet
Infectious Diseases 4 (April), s. 319–326.
Wiechmann, I., Grube, G. (2005): Detection of Yersinia
pestis DNA in the early medieval skeletal finds from
Aschheim (Upper Bavaria, 6th century A.D.). Am J Phys
Anthropol 126, s. 48–55. Doi:10.1002/1jpa.10276.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tiedetoimittaja.
TURUN KIRJA- JA TIEDEMESSUT 2.–4.10.2015
Tiedeohjelmaa messuille tuottavat Suomen Akatemia, Suomen Tiedetoimittajain liitto, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Tieteen päivät. Ohjelmassa mm. kaksi päivittäistä tiedetuntia ”Huikee
idis!”. Aiheet vaihtelevat löytöretkistä jäissä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimukseen.
Ohjelmatiedot: http://www.tjnk.fi/fi/arkisto/
tiedett%C3%A4-turun-kirjamessuilla
TIEDETORI HELSINGIN KIRJAMESSUILLA
22.–23.10.2015
Tiedetori 2015 kutsuu jälleen Helsingin kirjamessuvieraat kuulemaan ja keskustelemaan tieteen
maail­man sisällöistä Takauma-lavalle torstaina
22.10. klo 11–18 ja perjantaina 23.10. klo 11–19.30
sekä Kullervo-saliin perjantaina 23.10. klo 13–14.
Messujen teemamaa Venäjä tarjoaa keskusteluille runsaasti kiehtovia aiheita. Päivänpolttaviin
talouskysymyksiin pureudutaan erityisesti Kullervo-salissa, jossa pohditaan, kuka tietää taloudesta ja miten tutkijaa kuullaan päätöksenteossa ja
yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Tiedetorin koko ohjelma ja lisätietoja: www.tsv.
fi/tiedetori
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
37
LYHYESTI
OSAAMISEN JA KOULUTUKSEN
KÄRKIHANKKEET
Yliopistot aloittivat syyskuun alussa uutta lukuvuotta. Eri yliopistojen avajaisten tunnelmaan
heijastui hallituksen asettamien leikkauslistojen ja tavoitteiden ristiriita (ks. Anne Brunilan
kolumni, s 45). Valtiovarainministeriön budjettiehdotuksen mukaan yliopistorahoitukseen
tehdään ensi vuonna noin 105 miljoonan euron
leikkaus. Hallituksen ajamista korkeakoulusektorin rahoitussäästöistä kaksi kolmasosaa iskee
nimenomaan yliopistoihin. Tekes-rahoihin tehtävästä leikkauksesta suurin osa kohdistuu yliopistolliseen tutkimustoimintaan. Tutkimusrahoituksen saamista vaikeuttaa entisestään myös
se, että Suomen Akatemian myöntövaltuutta
vähennetään.
Vastapainoksi hallituskauden noin 680 miljoonan euron leikkauksille koulutuksen ja osaaminen kärkihankkeisiin suunnataan 300 miljoonaa euroa kolmen vuoden aikana. Suuri osa tästä
summasta mennee koulujen digitalisointiin ja
uusiin oppimisympäristöihin. Näistä hankkeista kaksi koskee monin tavoin korkeakouluja.
Tavoitteena on vahvistaa korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi sekä vauhdittaa nuorten siirtymistä
työelämään. Näissä molemmissa hankkeissa on
useita osatavoitteita, kuten opiskelijoille tarjottava ympärivuotinen opiskelu.
UUTTA YHTEISTYÖTÄ JA TULEVAISUUDEN
OSAAMISTA
Kiertotalous on talouden uusi malli, jossa materiaalit ja arvo kiertävät ja tuotteille luodaan lisäarvoa palveluilla sekä älykkyydellä (http://www.
sitra.fi/ekologia/kiertotalous). Uusiutumattomien luonnonvarojen huvetessa ja kallistuessa val-
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
litseva lineaarinen talous on tulossa tiensä päähän. Kiertotaloudessa perinteiset toimialamallit
ja rajat murtuvat. Yritysten ansaintamallit muuttuvat radikaalisti, ja niiden on herättävä uudistamaan liiketoimintoja ja arvoketjuja.
Erityisesti kuluttajat ovat ratkaisevassa asemassa mahdollistamassa muutosta kohti kiertotaloutta. Siirtymää vauhdittavat kasvava kulutus, uusi kuluttajasukupolvi, kaupungistuminen,
työllisyystilanne, uudet ympäristölait ja teknologian nopea kehittyminen.
VTT-vetoinen AARRE-hanke kehittää näkymättömän arvon näkyväksi yhdessä yritysten ja
niiden asiakkaiden kanssa tunnistaen mahdollisuudet ja tarjoten ratkaisuja: kuinka kiertotalous
muuttaa koko liiketoimintaympäristön ja miten
nykyiset arvoketjut muutetaan kiertotaloudeksi.
Elämäntieteisiin (Life Science) luetaan terveys-, ruoka- ja ympäristötieteet. Health Capital Helsinki -hankkeen tavoitteena on kehittää
entistä tasokkaammaksi elämäntieteiden ja terveysteknologia-alojen tutkimus-, innovaatio- ja
yrityskeskittymää pääkaupunkiseudulla. Hankkeen käynnistäjinä ovat Helsingin kaupungin lisäksi Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto
sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri
(HUS).
Tavoitteena on saattaa yhteen alan tutkijat
yliopistoista, HUSista ja alan yrityksistä sekä
luoda näin alusta vahvalle innovaatio- ja kaupallistamisosaamiselle. Uuden kulttuurin luomiseksi myös opiskelijoiden osallistuminen on
tärkeää. Sitä varten Meilahden kampukselle avataan syksyllä uusi Helsinki Think Company sekä
Otaniemen ja Viikin vastaavia ympäristöjä vahvistetaan yhä toimivammiksi.
Helsingin yliopiston vararehtori Keijo Hämäläisen mukaan yliopistoille hankkeessa kyse on
myös strategisista valinnoista ja profiloitumisesta. Helsingin yliopistossa profiloitumisen kärkihankkeena on Helsinki Life Science Center,
joka tukee alan huippututkimusta ja kokoaa yliopiston elämäntiedealan tutkimuksen helposti
lähestyttäväksi kokonaisuudeksi myös yritystoiminnan kannalta. Aalto-yliopistossa terveysteknologia ja erityisesti ICT-integraatio ovat strategisina kehittämiskohteina. HUS näkee hankkeen
tarjoaman innovaatio- ja yhteistyöalustan tärkeäksi osaksi yliopistollisen sairaalan tehtävää ja
merkittäviä mahdollisuuksia esim. digitaalisen
ja yksilöllisen terveyden alueilla.
INNOVAATIOKISA ETSII AVOIMEN TIETEEN
OIVALLUKSIA
Pohjoismaiden suurin digitaalisen avoimuuden innovaatiokilpailu Open Finland Challenge
2015 on parhaillaan käynnissä. Kilpailun Open
Science and Education -sarja on avoin kaikille
tutkimusta ja tieteen maailmaa avaaville innovaatioille.
Sekä Avoin tiede ja tutkimus (ATT) -hanke että Geologian tutkimuskeskus (GTK) ovat
kehittäneet kilpailusarjaan omat inspiraatiohaasteensa. ATT:n haaste koskee Kielipankin
aineistojen hyödyntämistä, GTK puolestaan
kannustaa pohtimaan geotiedon joukkoistamisen välineitä. Kisassa on mukana myös avoin
kategoria, johon ovat tervetulleita kaikki
avoimen tieteen oivallukset.
Kilpailemaan pääsee matalalla kynnyksellä.
Osallistua voi esimerkiksi esittelemällä jo tehdyn
tutkimuksensa, kuvaamalla omaperäisen tutkimusmenetelmänsä tai kertomalla kekseliäästä tutkimusideastaan. Ainoa rajoittava kriteeri
on, että kilpailutyö julkaistaan kokonaisuudessaan avoimesti esimerkiksi Creative Commons
-lisenssin avulla.
Pääpalkinto on 5000 euroa, minkä lisäksi
eri kilpailusarjoissa jaetaan useita 1000 euron
arvoisia palkintoja. Tutkijat saavat kisan kautta näkyvyyttä työlleen ja ideoilleen sekä kontakteja yhteistyökumppaneihin yhteiskunnan eri
sektoreilla. Kilpailuorganisaatio tarjoaa osallistujille tukea ideoiden jalostamisessa ja verkottumisessa. Kilpailuun voi halutessaan ilmoittaa
työaihion, jonka kehittämiseen kaipaa tukea.
Haastekisan verkkosivusto on osoitteesta
openfinlandchallenge.fi. Kilpailutöitä voi jättää
sivustolta löytyvän lomakkeen kautta 9.11.2015
asti. Palkinnot jaetaan 3.12.2015. Kilpailua järjestää Open Knowledge Finland ry. yhteistyössä
Forum Virium Helsingin kanssa. (Heidi Laine)
UUDET AKATEEMIKOT
Tasavallan presidentti on myöntänyt tieteen akateemikon arvonimen akatemiaprofessori Ilkka
Hanskille ja akatemiaprofessori Sirpa Jalkaselle.
Ilkka Hanski (s. 1953) kuuluu maailman merkittävimpiin tieteentekijöihin ekologian ja evoluutiobiologian alalla. Hän on työllään laajasti
vaikuttanut tieteenalan käsitteelliseen ja metodologiseen kehitykseen. Hän on erityisen tunnettu ja
arvostettu metapopulaatiokäsitteen kehittäjänä ja soveltajana. Tällä hetkellä Hanski
johtaa Metapopulaatiobiologian huippuyksikköä Helsingin yliopistossa. Metapopulaatiobiologia keskittyy pirstoutuneissa elinympäristöissä
elävien lajien populaatioiden ekologian ja evoluutiobiologian tutkimiseen.
Sirpa Jalkanen (s. 1954) on maailman­johtavia
tutkijoita ihmisen immuuni­puo­lustusjärjestelmän
lymfosyyttien liikk­umis­mekanismien tutkimisessa. Hänen mer­kit­tävim­piin tutkimussaavutuksiinsa kuuluu uusien haitallisista tulehduksista
ja syövän leviämisestä vastuussa olevien ”liikennemolekyylien” löytäminen ja karakterisointi.
Hänen johtamansa tutkimusryhmä on tuottanut
uraauurtavia tuloksia ja innovatiivisia havaintoja,
jotka ovat mullistaneet käsityksiä immunologiasta ja verisuonibiologiasta.
NAISTEN ALIEDUSTUS
Pitkin syksyä on keskusteltu tyttöjen yliedustuksesta – tai pikemminkin poikien aliedustuksesta – isojen kaupunkien ykköslukioissa. Naisten
osuus on selvästi miehiä suurempi myös uusista
opiskelijoista ja ylemmistä korkeakoulututkinnoista. Sen sijaan naiset ovat aliedustettuja aka-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
39
teemisen maailman johtotehtävissä. Se ei johdu
pelkästään naisten syrjinnästä, vaan myös haluttomuudesta hakeutua vaativampiin tehtäviin.
Lisäksi yliopistojen johtamistapa saa naiset karsastamaan johtotehtäviä. Näin kirjoittaa brittiprofessori Louise Morley Sussexin yliopistosta
kirjassa Eriarvoistuva korkeakoulutus.
Teoksessa tuodaan esille erilaisia korkeakoulutukseen ja yliopistotyöhön liittyviä eriarvoistavia käytänteitä, jotka rapauttavat
korkeakoulutuksen tasa-arvon perusteita. Kirjassa verrataan ylempiä ammattikorkeakoulututkintoja ja yliopistojen maisterin tutkintoja,
jotka eivät ole yhdenvertaisia työmarkkinoilla.
Teoksen ovat julkaisseet Jyväskylän yliopiston
Koulutuksen tutkimuslaitos ja Korkeakoulututkimuksen seura.
Naisten avoimen syrjinnän, haluttomuuden
ja johtamistavan lisäksi Morleyn mukaan myös
naisten ja miesten urautunut työnjako akateemisessa maailmassa hidastaa naisten urakehitystä
ja johtajaidentiteetin kehittymistä. Yliopistojen
johtamisessa naiset kokevat vieraiksi erityisesti voimistuneet markkinavetoiset arvot ja entistä yritysmäisemmät johtamistavat. ”Suomessa
naisten asema yliopistoissa on samankaltainen
kuin Englannissa, sillä vain neljännes professoreista on naisia. Akateemisissa johtotehtävissäkin nainen on vielä selvästi miestä harvinaisempi
näky”, arvioivat kirjan toimittajat, erikoistutkijat
Helena Aittola ja Jani Ursin Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksesta.
HELSINGIN SUOMI
Kirjassa Helsingissä puhuttavat suomet. Kielen
indeksisyys ja sosiaaliset identiteetit (toim. Marja-Leena Sorjonen, Anu Rouhikoski ja Heini
Lehtonen, SKS 2015) kuvataan helsinkiläistä
puhetta kaupungissa, jonne asukkaat ovat saapuneet eri puolilta Suomea, Eurooppaa ja maailmaa. Kirjan artikkeleissa tutkitaan ”tapoja,
joilla 2000-luvun helsinkiläiset puhuvat ja joilla helsinkiläisyyspuheesta ja helsinkiläisyydestä
puhutaan”. Kirjan artikkelit koskevat Helsingin
suomea mutta ovat kieli- ja sosiaalitieteellisesti
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
kiinnostavia.
Alaotsikossa mainittu indeksisyys on kielellisen merkin kyky ilmaista jotakin siitä tilannekontekstista, jossa sitä käytetään. Merkki viittaa
itsensä ulkopuolelle. Puheessa näitä ovat esimerkiksi persoona- ja demonstratiivipronominit tai
ajan ja paikan ilmaukset. Jokin puhujan käyttämä kielenpiirre toimii merkkinä, että hän kuuluu johonkin alueelliseen tai sosiaaliseen ryhmään. Indeksisyys on kerroksellista ja kielellisen
piirteen käyttöön voi liittyä aina uusia indeksisyyden tasoja. Sosiolingvistiikassa kokoavana
käsitteenä käytetään myös tyyliä; kielelliset tyylit
ovat osa sosiaalisia tyylejä, kuten pukeutumista.
SYKSYN TIETEEN PÄIVÄT
Tieteen päivät järjestettiin Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa ja Kuopiossa perättäisinä päivinä 28.–29.8. Oulussa Tieteen päivät olivat
ensimmäistä kertaa 1.–2.9. Lapin yliopiston
tapahtuma oli Rovaniemellä 11.–12.9. Päivät olivat suunnattu kaikille tieteestä ja taiteesta kiinnostuneille. Kaikissa kaupungeissa pääteemana
oli sattuma. Lisäksi Tieteen päivillä tarjottiin
erilaisia työpajoja etenkin nuorille. Jokaisessa
kaupungissa oli myös omanlaisia tapahtumapaikkoja ja ohjelmaa. Joensuussa illan päätteeksi
halukkaat pääsivät osallistumaan kuuntelukävelylle, jolla tutkiskeltiin Joensuun äänimaisemaa.
Kuopion torilla oli tiedeteltta, jossa oli ohjelmaa
sekä lapsille että aikuisille.
Vuonna 2017 Tieteen päivät täyttää 40 vuotta.
Tapahtuman kunniaksi Tieteen päivät on yhdessä Suomen aforismiyhdistyksen kanssa julkistanut tiedeaforismikilpailun, jonka kutsu on tässä
lehdessä (s. 41). Aforismit näkyvät Tieteen päivien aikaan Helsingissä mm. metrossa ja raitiovaunuissa. Tuleville Tieteen päiville on valittu
uusi ohjelmatoimikunta, jonka puheenjohtaja
on Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen. Pääsihteeri on Tieteellisten seurain valtuuskunnan tiedotuspäällikkö Ilari Hetemäki.
Vuoden 2017 päivien teemana on ”Vapauden
rajat – Frihetens gränser”.
KANSALLISKOMITEAJÄRJESTELMÄN
ARVIOINTI
Kansalliskomiteat ovat tietyn tieteenalan tai
aihepiirin ympärille syntyneitä organisaatioita, jotka yhdistävät suomalaiset tutkijat omien
alojensa kansainvälisiin tieteellisiin kattojärjestöihin. Tiedeakatemiain neuvottelukunta koordinoi suomalaista kansalliskomiteajärjestelmää
ja tukee kansalliskomiteoiden työtä myöntämällä toimintatukia, kattamalla jäsenmaksuja kansainvälisissä tiedejärjestöissä sekä tarjoamalla neuvontaa ja tiedotusta. Järjestelmä
perustuu neuvottelukunnan tekemään yhteistyöhön Kansainvälisen tiedeneuvoston (Interna­
tional Council for Science, ICSU) kanssa. ICSUn
jäsenistö koostuu toisaalta kansallisista jäsenistä
ja toisaalta kansainvälisistä tieteenalakohtaisista
unioneista.
Kansalliskomiteajärjestelmä arvioitiin vuosina 2014–15. Arvioinnin tueksi perustettiin syksyllä 2014 erillinen arviointiryhmä. Kansalliskomiteoiden omat näkemykset toiminnasta ja
toimintatukijärjestelmän toimivuudesta nähtiin
tärkeänä osana arviointia. Arvioinnin tulokset
ja suositukset on julkaistu. Raportin voi ladata
sivulta http://www.academies.fi/.
Ilari Hetemäki
,
TIEDEAFORISMIKILPAILU
Suomen aforismiyhdistys ja Tieteen päivät järjestävät yhdessä valtakunnallisen aforismikilpailun. Sen kautta tavoitellaan eri tieteen aloihin
liittyviä uusia, ennen julkaisemattomia suomenkielisiä mietelauseita.
Samassa yhteydessä voi lähettää myös tunnettujen suomalaisten tieteentekijöiden tai
muutoin tieteeseen osuvasti liittyviä sitaatteja
(lähde mainittava ja tarvittaessa asiayhteys).
Uusia tiedeaforismeja tulee olemaan esillä
Tieteen päivien juhlavuoden tapahtumissa ja
Raideaforismeissa vuonna 2017. Jos hyviä aforismeja ja sitaatteja saadaan riittävästi, niistä julkaistaan kirja.
Palkinnot
Kilpailun voittajalle maksetaan 300 euroa, toiseksi tulleelle 200 euroa ja kolmanneksi sijoittuvalle 100 euroa. Raati voi halutessaan jakaa
erikseen kunniamainintoja sekä parhaista tarjotuista sitaateista kirjapalkintoja.
Osallistuminen ja kilpailuaika
Kilpailuun lähetettävien aforismien lukumäärää
ei rajoiteta. Niiden tulee olla tieteeseen liittyviä,
omia ja ennen julkaisemattomia.
Sitaateista tulee mainita tarkka lähde, koska
jokainen sitaatti tarkistetaan.
Lähetä aforismit ja sitaatit osoitteeseen:
kilpailu@aforismiyhdistys.fi. Aihe-kenttään maininta ”tiedeaforismi”.
Kilpailuaika on 24.9–31.12.2015.
Raati
Kilpailun raadissa toimivat Juhani Ihanus, Riitta
Korhonen ja Marko Laihinen (Suomen aforismiyhdistys), Tapio Markkanen (Tieteellisten seurain valtuuskunta) sekä Ilari Hetemäki (Tieteen
päivät).
Tekijänoikeudet
Kilpailuun osallistuva suostuu siihen, että
hänen aforismejaan saa julkaista ilman erillistä
tekijänoikeusmaksua tähän kilpailuun liittyvissä julkaisuissa ja Tieteen päivät 2017 -tapahtumissa, kuten myös kilpailuun liittyen Suomen
aforismiyhdistyksen julkaisukanavissa ja Raideaforismeissa 2017. Erillistä korvausta ei myöskään makseta aforismeista, jotka osallistuvat
myöhemmin mahdollisesti julkaistavaan antologiaan. Lopulliset tekijänoikeudet aforismeista
säilyvät kirjoittajalla. Sitaattien tekijänoikeudet
kuuluvat luonnollisesti niiden kirjoittajalle.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
41
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Robotiikka vaatii monitieteellisyyttä
Jukka Lehtinen
Robottien tutkiminen ja kehittäminen ovat
perinteisesti olleet teknistieteellistä tutkimusta,
joka soveltaa matematiikka ja fysiikkaa.
– Robotiikka on monitieteellistä insinööritiedettä hyvässä ja pahassa. Siinä hyödytään tekniikan edistysaskelista. Toisaalta, kun kyse on
moniteknillisestä alasta, niin on vaikea osoittaa
omaa tonttia eri alojen kilpaillessa keskenään,
sanoo professori Ville Kyrki Aalto-yliopiston
sähkötekniikan ja automaation laitokselta.
Kyrki johtaa Aalto-yliopiston älykkään robotiikan tutkimusryhmää. Ryhmä perustettiin
vuonna 2012.
Tutkimusryhmän tutkimuskohteita ovat
muun muassa robottien säätö, kun käytetään
useita aisteja, sekä manipulaatio, oppiminen
ja päättely roboteilla. Robottien kykyä toimia
monimutkaisissa ja epävarmoissa ympäristöissä
kehitetään kuvaamalla havainnointi- ja päätöksenteko-ongelmat matemaattisilla malleilla ja
optimoimalla toimintaa näihin perustuen.
Robotiikan kivijalkana on ollut tietotekniikka, sähkötekniikka ja konetekniikka. Erityisesti tietotekniikan kehitys laskentatehon, muistin
ja muun kapasiteetin kasvun myötä on vienyt
robotiikkaa eteenpäin. Samalla tekniikka on
halventunut etenkin matkapuhelimien ja muun
kuluttajaelektroniikan yleistymisen myötä. Halvemman teknologian ansiosta robottien tutkiminen, kehittäminen ja valmistaminen ovat
aiempaa helpompia.
Professori Jouni Mattila Tampereen teknillisen yliopiston hydrauliikan ja automatiikan laitokselta on ollut mukana vuodesta 1995 lähtien
kehittämässä teollisuuden valmistamia liikkuvia
työkoneita, joissa käytetään robotiikkaa.
Suomessa teollisuuden tarpeisiin tehty robottitutkimus on keskittynyt satama-, metsä- ja kai-
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
vosajoneuvojen toiminnan automatisointiin, sillä sen alan konepajateollisuutta täällä on ollut
kauan. Perinteisten kokoonpanolinjoilla toimivien hitsausrobottien valmistusta täällä on puolestaan ollut vähän.
Liikkuvien työkoneiden puolella sen sijaan
on tehty paljon. Suomessa on kehitetty kaupallisiksi ratkaisuiksi asti ilman kuljettajaa kulkevia
autonomisia kaivos- ja satamakoneita. Robotiikka on alkanut hiljalleen yleistyä myös metsäkoneissa. Raskaat laitteet, jotka nostavat vaikeissa
olosuhteissa tuhansia kiloja painavia kiviä, kontteja tai tukkeja vaativat aivan omanlaatuista tekniikkaa.
– Suomessa ei ole resursseja tehdä kaikkea,
siksi täällä on erikoistuttu, Mattila sanoo.
Henkilöautot omatoimisiksi
Maailmalla henkilöautojen automatisointi käy
kuumana.
– Vaikka henkilöauto ja metsäkone kulkevat
täysin erilaisissa ympäristöissä ovat tieteelliset
ongelmat samankaltaisia, Kyrki sanoo.
Robottiautojen kehitystä johtaa yhdysvaltalainen teknologiayritys Google ja suuret autovalmistajat.
– Suuri murros on tapahtunut, kun autoteollisuus on tajunnut automaation mahdollisuudet.
Kilpailu on siellä kova ja toimijoita on paljon.
Suomessa ei ole autoteollisuutta, mutta samoja
asioita tutkitaan, Kyrki sanoo.
Kyrjen mukaan suomalaisille robottitutkijoille tulee lisää mahdollisuuksia sitten kun
robottiautot on saatu toimimaan normaaleissa
keliolosuhteissa ja tulee tarve kehittää erikoisolosuhteita. Tällainen on esimerkiksi talviajo.
Suomessa robotiikan kehityskohteina ovat
itsenäisesti liikkuvien ajoneuvojen lisäksi ja
pidemmällä aikavälillä hoiva- ja terveysteknologia.
– Erilaisia sovelluksia on monenlaisia. Esimerkiksi robotti voisi toimia etäkommunikaatiovälineenä hoitohenkilökunnan ja potilaan
välillä, Kyrki kertoo.
Hänen mukaansa robotiikan tutkimus on laajentumassa tekniikan ulkopuolelle.
– Kun robotit tulevat pois tehtaista, niin
tutkimus laajenee sosiaalitieteisiin. Tutkitaan
ihmisen ja robotin vuorovaikutusta. Siinäkin
päästään sovelluksiin, kun mietitään kuinka
robotteja voisi käyttää opetuksessa tai hoitotyössä.
Robotiikkaa on tutkittu muun muassa Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitoksella, jossa Kristiina Jokinen ja Graham Wilcock
ovat tutkineet ihmisen ja robotin vuorovaikutusta. Tekniikka ei siis ole ainoa tutkimusala
robotiikassa, mutta ala edellyttää yhteistutkimusta, sillä toistaiseksi robotiikan tutkimus on
vaikeaa tehdä ilman teknologista taustaa.
Robotiikka on viime vuodet ollut kovassa
nosteessa. Robottien kehittäminen on kuitenkin hidasta, sillä vielä on paljon asioita, joita ei
tiedetä. Robottien yleistymiseen vaikuttaa myös
ihmisten asenteet robotteihin ja teknologiaan
ylipäätänsä. Roboteilta odotetaan paljon, mutta
niitä myös pelätään.
– Kehitystä hidastaa ymmärryksen puute teknologian vaikutuksista sekä lainsäädäntö. Meillä ei välttämättä ole toimivaa lainsäädäntöä jonkin robottitoiminnon käyttämiseksi. On muna
ja kana -ongelma. Lainsäätäjä muuttaa lait sen
mukaan, mitä on olemassa, teknologian kehittäjä toivoo, että laki olisi sellainen, että heti pääsisi
tuotetta myymään.
Tutkimuksen kannalta on tärkeää myös määritellä, mikä on robotti. Roboteilta odotetaan
kykyä liikkua useampaan suuntaan. Sen sijaan
tietokoneohjelmat, jotka tekevät esimerkiksi
automaattista pörssikauppaa eivät ole robotteja,
vaikka niitä joskus roboteiksi sanotaan.
Tekoälylle määritelmänä on kyky tehdä päätöksiä, ympäristön havainnoiminen, ajan myötä
oppiminen ja yhteistyökyky.
– Tutkijat ovat tarkkoja nimityksistä, että he
voivat keskustella keskenään. Se, kuinka asioita
nimitetään, ei ole tärkeää. Tarkoitushan on tuottaa hyvää ihmiskunnalle.
Robotiikka on jaettu perinteisesti teollisuusja palvelurobotiikkaan. Perinteinen kokoonpanolinjoilla oleva robotiikka on ollut käytössä jo
vuosikymmeniä. Palvelurobotiikka taas tekee
vasta tuloaan. Kehityksen myötä teollisuusrobotiikka on yhä useammin vaihtoehto myös pienille yrityksille, joiden tuotanto voi olla yksilöllisempää kuin esimerkiksi isojen autotehtaiden,
joissa sarjat ovat suuret. Yhdysvalloissa robottien toivotaan parantavan maan kilpailukykyä
ja tuovan sitä kautta tuotantoa takaisin halvemmista maista.
– Näissä roboteissa ohjelmoinnin helppous
on avainasemassa. Silloin saadaan robotti joustavammin tekemään uusia tehtäviä, Kyrki sanoo.
Aalto-yliopistossa on tutkittu, kuinka roboteille voidaan opettaa esimerkiksi työkalujen
käyttöä. Robotin ohjelmointi voisi olla kädestä
pitäen opettamista. Näytetään, mitä pitää tehdä, ja sitten robotin pitäisi osata tehdä sama asia.
Esimerkiksi höyläämisessä ei riitä, että robotti osaa liikeradan, lisäksi sen pitää oppia mihin
suuntaan painetaan.
– Parhaassa tapauksessa konetta opettaneen
ihmisen pienet virheet jäävät pois. Silloin robotti
voi olla jopa parempi kuin ihminen.
Meneillään olevassa tutkimuksessa selvitetään, voiko robotti oppia ensimmäisen käyttökerran jälkeen esimerkiksi saadun palautteen
avulla.
Ohjelmointia opettamalla
Robottien ohjelmointia näyttämällä on tutkittu
noin kymmenen vuotta. Helppoa ohjelmointitapaa tarvitaan, jos roboteista halutaan apua pienyritysten ja kotitalouksien käyttöön.
Kädestä pitäen näyttämistä parempi ratkaisu olisi se, että robotti oppisi katsomalla ihmisen esimerkkiä. Signaaliprosessoinnin professori Joni Kämäräinen Tampereen teknillisestä
yliopistosta tutkii tietokonenäköjä ja koneoppimista.
– Minuun viitataan usein robottitutkijana,
mutta olen kiinnostunut näköjärjestelmästä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
43
Teen mielelläni yhteistyötä robottitutkijoiden
kanssa, sillä näkö on robotin tärkein sensori
aivan kuten ihmiselläkin, Kämäräinen sanoo.
Kämäräisen mukaan Suomessa ja Skandinaviassa on hyvä konenäön tutkimusperinne ja
siksi tutkimus on kansainvälistä huippua.
– Robotti voisi oppia ensin matkimalla ihmistä ja sen jälkeen kokeilemalla. Lapsellakaan ei
käden ja silmän yhteispeli toimi aluksi. Roboteilla on se etu, että niiden oppiminen on kollektiivista. Kun yksi oppii niin taito voi siirtyä
tietoverkoissa muillekin roboteille, Kämäräinen
sanoo.
Yhteistyö parantaa robottejakin
Yksi Suomessa tutkittu aihe on robottien yhteistyö. Erityisesti sellainen yhteistyö, jossa robotit
ovat erilaisia.
– Ajatellaan sitä tulevaisuutta, jossa robotteja
alkaa olla enemmän, niin kuinka ne saisi toimimaan yhdessä. Jos meillä on erilaisia robotteja,
niin niillä ei ole keskenään samanlaiset kyvyt,
Kyrki sanoo.
Robotti voi olla hyvinkin erikoistunut, mutta se voi silti tehdä jotain hyödyllistä yhteistyötä
kokonaisuudessa. Pölynimurirobotti voisi osallistua selvittämällä, mitkä ovet ovat auki, jolloin
esimerkiksi tavaroiden siirtely onnistuu toisilta
koneilta.
Aallossa tutkitaan kuinka erilaiset robotit
voisivat yhdessä siirtää huonekaluja.
– Tätä ei ole aiemmin tutkittu eikä ole olemassa aiempaa teoriaa. Me otamme yhdelle
robotille tehtyä teoriaa ja luomme uuden teorian, jossa mietitään, kuinka useampi robotti
tekee päätöksiä tuntematta täysin toisiaan. Kun
malli on tehty, kehitetään menetelmiä ongelman
ratkaisuksi. Kyse ei kuitenkaan ole pelkän ratkaisun löytämisestä, vähintään puolet on ongelman määrittelyä, Kyrki sanoo.
Hän muistuttaa, että ratkaisun tekeminen,
esimerkiksi yhden tietyn pöydän siirtämiseksi,
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
on mahdollista tehdä insinöörityönä.
– Meitä kiinnostaa yleinen malli, joka sopii
mille tahansa esineelle ja mille tahansa robottijoukolle.
Useamman robotin yhteistyötä tutkitaan
myös Oulun yliopistolla. Professori Juha Röning
Oulun yliopisto tietotekniikan osastolta kertoo
eurooppalaisesta euRathlon-hankkeesta, jossa
maalla kulkeva, lentävä ja sukeltava laite voisivat
toimia yhdessä.
– Idea on tullut Japanin tsunamia seuranneen
ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Robotit
voisivat auttaa alueella, jossa ei voi normaalisti
kulkea.
Eurooppalainen yhteistyö on aktiivista. EU:n
Horizon 2020 -viiteohjelman mukaan seitsemän vuoden aikana robotiikkaan satsataan 700
miljoonaa euroa. Röning toimii eurooppalaisen robottialan yhdistyksen euRoboticsin hallituksessa. Yhdistys toimii EU-komission suuntaan niin, että alan tutkimus ja kehitystyö kulkee
yhtenäisellä suunnitelmalla.
– euRobotics päivittää visiota, miten
robotiikkaa tutkitaan Euroopassa.
Näyttö demonstroimalla
Robotiikassa malli on uskottava, vasta kun se on
demonstroitu käytännössä. Robottien rakentamisen lisäksi käytetään simulointia.
– Simuloinnissa tehdään yksinkertaistamista
fysikaalisesta maailmasta. Demonstrointi tarvitaan näyttämään, että simulointimalli on riittävän hyvä, Kyrki sanoo.
– Tämän alan haaste on se, että jos halutaan
pysyä kansainvälisesti korkealla tasolla, niin se
vaatii tutkimusinfrakstruktuuria. Hyvä puoli on
se, että tällä hetkellä teknologiaa voi ostaa komponentteina.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja.
TIETEEN KOHTAAMISIA
Onko koulutus ja tutkimus vain menoerä budjetissa vai
investointi tulevaisuuteen?
Anne Brunila
Suomella on takanaan seitsemän laihaa vuotta
eikä lihavia vuosia ole näköpiirissä. Uusi hallitus joutuu tasapainottamaan julkista talout­
ta kovalla kädellä ja samalla myös kiihdyttämään kasvua niin sanotuilla kärkihankkeilla.
Merkittävistä eroista huolimatta nykyisessä
talouskriisissä on monia samankaltaisia piirteitä kuin 1990-luvun lamassa: syvät rakenneongelmat, menetetty kilpailukyky, idänviennin
romahtaminen ja Euroopan heikko talouskavu.
1990-luvulla ongelmat korjattiin rajulla valuutan devalvoitumisella, rakenneuudistuksilla ja
julkisten menojen ankarilla leikkauksilla. Koulutus, tutkimus- ja kehitystoiminta jätettiin kuitenkin leikkauslistojen ulkopuolelle, koska niitä
pidettiin Suomen selviytymisen kannalta avainasemassa.
Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Suomi kohtasi globalisaation haasteet, korkeaa
osaamista, innovaatioita ja tuottavuutta pidettiin menestysreseptinä, joka turvaa kasvun ja
hyvinvointivaltion rahoituksen ikääntyvässä
Suomessa. Määrärahoja yritysten tutkimus- ja
kehitystoiminnan rahoitukseen ja kansallisen
innovaatiojärjestelmän kehittämiseen lisättiin
merkittävästi. Nokian ympärille rakentunut
ICT-klusteri kukoisti ja Suomi loisti kansainvälisten koulutus-, tutkimus- ja kehitys- sekä innovaatiovertailujen kärjessä.
Menestys pysähtyi kuitenkin kansainvälisen
finanssi- ja eurokriisin puhkeamiseen, jonka
myötä Suomi on jälleen kerran ajautunut syviin
kilpailukyky- ja rakenneongelmiin, joita pahentaa käynnissä oleva teknologinen murros. Digitalisaatio, automaatio, robotisaatio sekä useat
muut uudet teknologiat mullistavat kiihtyvällä
vauhdilla perinteisiä markkinoita, yritysten kil-
pailuetuja, työelämää, toimintatapoja ja ihmisten kulutustottumuksia lähes kaikkialla. Olemme nähneet tästä murroksesta vasta alun.
ETLAn tutkijoiden mukaan vähintään kolmannes nykyisistä työtehtävistä Suomessa on
katoamassa parin seuraavan vuosikymmenen
kuluessa. Suurin riski on keskitason osaamista vaativissa tehtävissä, jotka uusi teknologia
korvaa. Jatkossa emme kilpaile halpatyövoimaa
vastaan vaan automatisoitujen ja robotisoitujen tuotanto- ja palveluprosessien kanssa. Tässä kisassa pärjääminen edellyttää merkittäviä
investointeja uuteen teknologiaan sekä sijoittamista osaamiseen, innovointiin ja tuottavuuden
parantamiseen kaikilla talouden sektoreilla.
Vanhojen työtehtävien kadotessa syntyy
uusia, joissa koulutus- ja osaamisvaatimukset
ovat uudenlaisia. Tulevia ammatteja on vaikea
ennustaa – sen sijaan voidaan ennakoida taitoja,
joita tulevaisuudessa tarvitaan perinteisen koulutuksen ja osaamisen lisäksi: yritteliäisyyttä,
luovuutta ja mielikuvitusta, sosiaalista osaamista sekä yhteistyötaitoja, monialaisuutta, ongelmanratkaisu- ja kommunikaatiotaitoja, tiedon
soveltamista, kriittistä ajattelua, kansainvälisyyttä sekä monikulttuurisuutta.
Meneillään oleva teknologiamurros korostaa siten entisestään korkeatasoisen koulutuksen, tutkimuksen ja innovaatioiden merkitystä,
jotta Suomeen syntyisi uusia yrityksiä ja hyvin
palkattuja työtehtäviä. Lähtökohtaisesti Suomella on erinomainen pohja, jolle tulevaisuus on
mahdollista rakentaa, mutta kehittettävääkin on
paljon. Erinomaisina pidetyt koulutus- ja innovaatiojärjestelmämmekin kaipaavat niin sisällöllistä kuin rakenteellista uudistamista.
Uusi hallitus on ohjelmassaan linjannut, että
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
45
”Suomi on koulutuksen, osaamisen ja modernin
oppimisen kärkimaa”. Tavoitteena on modernisoida ja digitalisoida oppimisympäristöjä, lisätä
koulutuksen ja työlämän välistä vuorovaikutusta
sekä korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyötä innovaatioiden kaupallistamiseksi. Kaikki
hyviä ja tarpeellisia tavoitteita, mutta ne uhkaavat jäädä tyhjiksi toteamuksiksi, kun koulutuksesta, tieteestä sekä tutkimus- ja kehitystoiminnasta leikataan yhteensä lähes 800 milj. euroa.
Tältä osin uusi hallitus on ottanut edeltäjiinsä
nähden täysin vastakkaisen linjan.
Peruskoulujen uudistaminen digitaalisten
oppimisympäristöjen avulla ja pedagogiikan
kehittäminen eivät onnistu ilman merkittäviä lisäpanostuksia. Tulevaisuuden haasteiden
näkökulmasta ammatillisen koulutuksen suuria
leikkauksia voi ymmärtää vain, jos säästöt syntyvät kouluverkon rakenteellisilla ja toiminnallisilla uudistuksilla opetuksen laadusta tinkimättä.
Kun haasteenamme on mittava talouden
rakennemuutos sekä työlämän muuttuvat osaamisvaatimukset, aikuis- ja oppisopimuskoulutukseen tehtävät leikkaukset tuntuvat kummallisilta. Nykymaailmassa uuden oppiminen ja
uusien taitojen omaksuminen on nähtävä elinikäisenä prosessina, johon myös koulustusjärjestelmän on tarjottava ratkaisuja.
Yliopistoihin ja korkeakouluihin kohdistetut
lähes 300 milj. euron leikkaukset voivat oleellisesti heikentää Suomen osaamispohjaa sekä
edellytyksiä pärjätä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa. Suomen tieteen ja tutkimuksen
taso samoin kuin innovaatiokyvykkyys on jo
tällä hetkellä jäänyt jälkeen tärkeiden kilpailijamaidemme kehityksestä. Koulutuksen ja tutkimuksen tasoa ei pystytä ylläpitämään edes
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
nykyisellään, jos säästöt toteutetaan juustohöylällä jakaen niukkuutta tasaisesti niin laadukkaille kuin heikommillekin yksiköille.
Yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmäämme
vaivaa pirstaleisuus, päällekkäisyydet ja liian
pienet yksiköt. Parempaa laatua ja vaikuttavuutta nykyisillä tai jopa alemmilla kustannuksilla
on mahdollista saavuttaa korkeakoulusektorin
rakenneuudistuksella, jossa ratkaisut tehdään
opetuksen ja tutkimuksen laadun sekä vaikuttavuuden perusteella aluepoliittisten intohimojen
ja reviiriajettelun sijasta. Hyvänä esimerkkinä
onnistuneesta yliopistojen ja tutkimuslaitosten
uudistamisesta on Tanska, jossa uudistus toteutettiin vuonna 2006.
Tuottavuushypyn aikaansaamisen ja talouden
uudistamisen näkökulmasta Tekesin ja muiden
keskeisten tutkimuslaitosten rahoitukseen tehtävät leikkaukset eivät lupaa kovin hyvää Suomen
tulevaisuudelle, sillä ne heikentävät oleellisesti
yritysten ja tutkimuslaitosten edellytyksiä tutkimusyhteistyön tekemiseen, innovaatioiden kaupallistamiseen ja Euroopan unionin tutkimusrahoituksen hyödyntämiseen. Investoinnit uuteen
teknologiaan, koneisiin ja laitteisiin sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan ovat keskeisiä tuottavuuden ajureita. Olemme tässäkin kehityksessä
jo nyt pahasti jäljessä kilpailijamaitamme.
Lopuksi voikin vain esittää hurskaan toiveen,
että koulutukseen ja tutkimukseen tehtävissä
leikkauksissa pelkkien säästöjen sijasta haetaan
ratkaisuja sisältöjen, laadun, toimintapojen ja
rakenteiden kehittämisen näkökulmasta. Toivoa myös sopii, että koulutus ja tutkimus on korkealla prioriteetilla hallituksen kärkihankkeiden
listalla.
Kirjoittaja on Hankenin professori.
MUISTIKUVIA
”Kahvia vai teetä – itse juon teetä”
Ilpo Haahtela
Otsikon unohtumattomat sanat lausui Oulun
yliopiston eläinfysiologian professori Olavi
Sotavalta selkeällä, lähes falsettiin kohoavalla
äänellä nuorten eläintieteen assistenttien joukolle, jonka hän oli kutsunut Tuiran kaupunginosassa sijaitsevaan kotiinsa. Paatuneimpienkin kahvinjuojien mieli kääntyi hetkessä teen
suuntaan. Keksejäkin ”Sota-Olli” tarjosi. Hän
sai komean kukkakimpun käyntimme muistoksi. Useimmille työtovereilleni illan isäntä oli uusi
tuttavuus, minulle ei.
Aloittaessani biologian ja maantieteen opiskelun syksyllä 1955 yksityisessä Turun Yliopistossa (huomaa iso Y!) entisen Phoenix-hotellin
tiloissa Kauppatorin varrella Sotavalta, joka oli
väitellyt Helsingin yliopistossa ja myös Cambridgessä hyönteisten lentoäänistä, oli nimitetty
eläintieteen dosentiksi sekä saanut määräyksen
assistentin toimeen. Eläintieteen peruskurssi oli
hänen luentonsa ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Luentosaliin astuu pitkä, hoikka, mustatukkainen mies yllään tummansininen työtakki. Muiden opettajien ja opiskelijoiden takki oli
valkoinen, useimmilla luultavasti ”Vanumammalta”, Turun Vanusta ostettu, liikkeen omaa
erinomaista kuosia ja laatua. Eikä tässä kaikki. Sotavallan paitakin oli tumma ja sitä somisti valkoinen solmio! Vielä ikimuistoisempi oli
luennon aloitus varpaille nousten: ”Kiven sisässä ei ole elämää, siellä on liian tiivistä”. Luento
oli johdonmukainen ja selkeä. Muistiinpanoni
ovat yhä tallella. Filosofian maisteri, perhostutkija Juhani Joki muistelee vierailuaan Sotavallan
luona Turussa: ”Kiva kun tulit, sain nuo vanhat
pullatkin käyttöön.”
Sotavalta oli lahjakas tiedemies ja monipuolinen kulttuurihenkilö. Hän oli syntyjään helsinkiläinen ja opiskeli pari vuotta musiikkia Sibe-
lius-Akatemiassa, mutta valitsi sitten biologian
alakseen. Kokeellinen ja teoreettinen biologia
oli suosittua 1950-luvulla DNA:n molekyylirakenteen vuonna 1953 keksineiden Watsonin ja
Crickin ansiosta. Sotavallan suuri intohimo oli
entomologia, erityisesti perhostutkimus. Hän
keräsi mittavan perhoskokoelman ja perehtyi
syvällisesti perhosten systematiikkaan. Tämä
huipentui Oulussa, kun hän keräysmatkallaan Lapissa vuonna 1962 onnistui löytämään
Hyphoraia alpina -siilikehrääjän. Nykyään sen
nimi on Acerbia alpina, pohjansiilikäs. Ainoa
aikaisempi löytö Suomesta oli italialaisen tutkimusmatkailijan Giuseppe Acerbin vuonna
1799 tekemä. Löydöstään Sotavalta oli suunnattoman innostunut, mikä ilmeni hänen käyttäytymisessään eläintieteen laitoksella. Fysiologia
tuntui tuolloin unohtuneen. Onneksi oli kesä
ja opetuksessa tauko. Sotavalta kirjoitti löydöstä ja lajista kuvauksen, jota myöhemmin seurasi
koko Hyphoraia-suvun revisio, missä hän antoi
suvulle uudeksi nimeksi Acerbia.
Englannin kielen Sotavalta hallitsi erittäin
hyvin. Jätin ensimmäisen englanninkielisen
käsikirjoitukseni julkaistavaksi Oulun yliopistossa ilmestyvässä lehdessä Aquilossa, jonka
eläintieteellisen osan päätoimittaja oli Sotavalta.
Olin hiljattain palannut vuoden opintomatkalta
Britanniasta, missä opiskelin tarmokkaasti myös
englannin kieltä, jonka perusteet hallitsin jo
ennen matkaani varsin hyvin, kiitos erinomaisen opettajani Eino Miettisen. Olin aivan lyöty,
kun Sotavalta ilmoitti kirjoittaneensa artikkelini
uudestaan, jotta sen kieli olisi julkaisukelpoinen.
Musiikki säilyi Sotavallan harrastuksena.
Hän esiintyi pianistina soittaen klassisia kappaleita ja kevyempääkin musiikkia eikä hän ollut
hullumpi laulajakaan. Esitys sujui taatusti nuo-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
47
tilleen oikein, sillä Sotavallalla oli absoluuttinen sävelkorva. Torvisoittokuntaa hän ei voinut
kuunnella soiton epäpuhtauden takia. Opiskeluajaltani Turussa muistan harmillisen tapauksen.
Kahdeksan biologian ja maantieteen miesopiskelijaa perusti tuplakvartetin. Pyysimme Sotavaltaa sovittamaan meille muutamia negrospirituaaleja. ”Sota-Olli” suostui, mutta kun vihdoin
saimme sovitukset, totesimme ne liian vaikeiksi
meidän tasollemme. Siihen sammui tuplakvartetin toiminta. Onneksi kaksi sen jäsentä, Rauno
Tirri ja Pekka Vuori, kehittyivät esiintyviksi laulajiksi. Mutta jäivätkö Sotavallan sovitukset täysin unohduksiin, sitä en tiedä.
Sotavalta oli poikamies. Kun me avioliitossa elävät kollegat kysyimme, miksi hän ei ole
ottanut puolisoa, vastaus tuli empimättä ja se
oli yksiselitteinen. ”Kaikissa tapaamissani naisissa on ollut jokin vika.” Olimme ällistyneitä,
kun kuulimme, että Sotavalta on autokoulussa ja aikoo ostaa itselleen henkilöauton. Tämä
ei sopinut lainkaan hänen imagoonsa, mies
oli lisäksi jo vanha autoilun aloittajaksi. Mutta
Sotavalta hallitsi tämänkin alan. En ole kuullut,
että hän olisi koskaan aiheuttanut liikenneonnettomuutta. Autokoulun opettajan kerrotaan
todenneen, että kyllä professori ajamaan oppii,
kunhan lopettaa tuon turhan ratin pyörityksen. Merkillisin oli auton valinta. Pitkä mies osti
Morris Minin, jonne hän kaksinkerroin taipuneena istuutui. Sitten hän ajoi Oulusta Helsinkiin ja kertoi takaisin tultuaan innoissaan, että
taas ajoin uuden ennätyksen (seitsemän tuntia ja
jotain)! Vain harvalla meistä nuoremmista kollegoista oli oma auto. Olimme kateellisia Olaville, jota salaa ihailimme.
Kahdesta Sotavallan eläinfysiologian oppilaasta ja assistentista, Heikki Hyvärisestä ja Seppo Pasasesta, tuli alansa professoreja. Hyvärinen
oli ensimmäinen Oulun yliopistossa opiskellut
eläintieteessä tohtoriksi väitellyt biologi. Tentaattorina Sotavalta oli hyvin vaativa. Minulla oli
täysi työ saada hänet hyväksymään vastaukseni.
Tämä saattaa kertoa kyllä enemmän minusta
kuin Sotavallasta.
Helsingissä Sotavaltaa arvostettiin erityisesti entomologina. Hän oli Suomen Hyönteistie-
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
teellisen Seuran jäsen, joka matkusti kokouksiin Oulusta asti. Hän omisti asunnon Vantaalla,
joten majoittuminen sujui luontevasti. Sukutilalla Lempäälässä Sotavallalla oli oma kesäasunto, sekin perhostutkimuksen tyyssija.
Turusta tuli Sotavallalle kohtalon paikka.
Käsitykseni on, että Turku oli hänelle Helsingin
jälkeen ykkössijalla. Hän hakikin Turun Yliopiston professuuria ja myöhemmin apulaisprofessuuria, mutta ei tullut valituksi kumpaankaan.
Silloisen menettelyn mukaisesti Sotavalta laati
monikymmensivuisen valituksen, joka ei tuottanut hänen toivomaansa tulosta. Ehkä hän oli
hakijoista tieteellisesti pätevin, mutta ei sopivin.
Olen ymmärtänyt, että yksityisessä suomenkielisessä Turun Yliopistossa oli nykyistä suurempi
mahdollisuus valita tehtäviin sopivaksi katsottuja tiedemiehiä. Oulun kaupungissa professorien
status oli hyvin korkea ja yliopistolle myönnetyt
määrärahat huomattavan suuret. Sotavallan lailla monet Etelä-Suomessa tavoitteestaan jääneet
tiedemiehet saivat Oulussa hyvityksen ja komean päätöksen uralleen. Ja yliopistokin kohosi
vuosien myötä samaan rintamaan vanhimpien
yliopistojemme kanssa.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja
museotutkija.
Sarjassa ilmestyy vielä henkilökuva Paavo Voi­
piosta, Lauri Siivosesta, Ernst Palménista, Hans
Lutherista ja Knut Drakesta.
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN
TAPAHTUMIA
9.10. klo 14–16 Kivi-matinea: Puhuva kirjailija –
kertova arkisto -hankkeen päätösseminaari
5.11. klo 14–16 Pohjoismaisen arkistojen päivän
tilaisuus
25.–27.11. Kansanmusiikintutkimuksen sympo­
sium
Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1,
Helsinki.
Ohjelmat: www.finlit.fi
Suomen Kulttuurirahaston
vuoden
2016
apurahat
Suomen Kulttuurirahaston apurahat myönnetään yksityishenkilöille, työryhmille ja yhteisöille
suomalaisen kulttuurin edistämiseen. Apurahat on tarkoitettu jatko-opintoihin ja tutkimustyöhön kaikilla tieteen aloilla sekä taiteelliseen työskentelyyn. Kulttuurirahasto tukee myös
kulttuuripoliittisesti merkittäviä hankkeita, jotka edellyttävät tavanomaista suurempaa
rahoitusta.
Tieteen aloilla ovat haettavana seuraavat erityisapurahat: Tohtorikoulutettavan
yhteisrahoitus -apurahat, jotka tarjoavat mahdollisuuden yhdistää apuraha palkalliseen
työsuhteeseen, ja Tieteen työpajat -apurahat, joita myönnetään kaksivuotisille hankkeille
vuosittain 1–2. Lisäksi jaetaan yksi tai useampi Eminentia-apuraha. Kulttuurirahasto on
solminut kaikkien Suomen yliopistojen kanssa puitesopimuksen, joka takaa jatko-opiskelijoille
työtilat. Taiteen erityisapurahana ovat haettavissa Taidetta hoitolaitoksiin -apurahat.
Kulttuurirahasto kannustaa laajempien tutkimushankkeiden rakentamiseen erityisesti
seuraavilla aloilla: farmasia, maa- ja metsätaloustieteet sekä ympäristötieteet ja taloustieteet.
Apurahan hakeminen
Kulttuurirahaston keskusrahaston apurahojen hakuaika on 1.–30.10.2015.
Haku tapahtuu verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/apurahanhakija. Hakulomake liitteineen
toimitetaan Kulttuurirahastoon myös allekirjoitettuna tulosteena 30.10. mennessä. Viimeisen
hakupäivän kotimaan postileima hyväksytään. Käsiteltäväksi ei oteta sähköpostilla lähetettyjä
hakemuksia.
Tarkemmat hakuohjeet ovat osoitteessa www.skr.fi/hakuopas
w w w . s k r . f i / a p u r a h at
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras.
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat.
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
KESKUSTELUA
Tietokirjat: tietoa vai kirjallisuutta vai molempia?
Pirjo Hiidenmaa
Kiitos Kimmo Pietiläiselle kommentista. Pietiläisen poleeminen kirjoitus (Tieteessä tapahtuu
3/2015) vahvistaa hyvin väitteeni, että argumentoiville teksteille – jopa pamfletin laajuisille – on
edelleen paikkansa. Esimerkiksi tietokirjallisuudesta, sen laadusta, asemasta ja yhteiskunnallisesta merkityksestä kannattaisi laatia sekä analyyttisiä tutkimukseen perustuvia tietoteoksia
että mielipiteisiin ja näkemyksiin perustuvia
puheenvuoroteoksia.
Ymmärrän, että on syytä huolestua siitä,
että vankkaa tutkimustietoa esittelevää kirjallisuutta ei julkaista riittävästi. Sitä en kuitenkaan
ymmärrä, että harrastuskirjoja ja niiden suosiota pitää väheksyä. Eikö päinvastoin ole arvokasta, että ihminen siirtää kirjallisessa muodossa
myös puutarhanhoitoon, ravitsemukseen, elintapoihin, jopa ehkäisyyn liittyvää tietoa? Monet
harrastus- ja opaskirjat pohjautuvat tutkittuun
tietoon ja hyvä niin.
Tunnistan Pietiläisen kritiikin taustalta ajatuksen, että tietokirjallisuudeksi saisi kutsua
lähinnä luonnontieteelliseen tai teknologiseen
tutkimukseen perustuvia kirjoja. Muunlaisia
teoksia – edes humanistisen tutkimuksen tuloksia – ei ilmeisesti saisi pitää tietokirjallisuutena.
Pietiläinen katsoo tietokirjallisuutta yhdenlaisen tietokäsityksen kautta. Minä puolestani katson tietokirjallisuutta kirjallisuutena, joka eroaa
esimerkiksi fiktiivisestä esityksestä.
Pietiläinen luonnehtii minua sanalla ”opetettu”. Tunnistan tästä Erno Paasilinnan aforismin ”Itseoppinut on ainoa oppinut. Muut ovat
opetettuja”. Pietiläisellä voi olla syynsä väheksyä
opettamista, mutta itse pidän sitäkin arvokkaana tehtävänä, olipa kyse mistä inhimillisen tietämyksen alueesta hyvänsä. Olen jopa pyrkinyt
edistämään monipuolista tietokirjallisuuden
opetusta myös kouluissa. Uskon vakaasti, että
kriittinen lukutapa ja monipuolinen näkemys
kirjallisuudesta auttavat tunnistamaan laadun
ja siten myös luomaan kysyntää korkeatasoiselle
tietokirjallisuudelle.
Pietiläinen syyttää minua ja muita ”opetettuja” siitä, että valmistelemme yliopistossa, kulttuuri-instituutioissa ja suurissa kustantamoissa tietokirjallisuuden ruumissaattoa. Metaforat
ovat vahvat ja kohtuuttomat.
Opetus- ja kulttuuriministeriö on teettänyt
selvityksen tietokirjallisuuden tukimuodoista.
On kaikkien tiedossa, että kirjastoapurahoista lohkaistu 10 %:n siivu tietokirjallisuudelle
(noin 250 000 euroa; loput 2,3 miljoonaa euroa
kaunokirjallisuudelle) on kohtuuttoman vähän.
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kautta
tietokirjallisuudelle ohjautuu palkintoina ja hankeavustuksina hieman tätä vähemmän. Kaik­
kiaan tuki on 300 000–400 000 euroa, mikä ei
todellakaan ole paljon. Tuki ohjautuu tekijöille,
mikä ei juuri helpota kustantamoiden ongelmia.
Kustantamot, niin pienet kuin isot, vastaavat
omista ohjelmistaan. Luulenpa, että kaupallisia toimijoita ohjaa ostajien väheneminen. Niitä ostajia voi havitella kannustamalla tietokirjallisuuden lukemiseen. Siinä eri toimijoilla on
yhteistä työsarkaa. Toivoisin, että Pietiläinen
antaisi tukensa myös tietokirjallisuuden opetukselle – tai ainakin lakkaisi puhumasta ”opetuksesta”. Olisi myös hienoa kuulla muista menetelmistä, joilla hän tukisi tietokirjallisuutta.
Muiden tietokirjallisuuden kentällä toimi­
vien
väheksyminen ei edistä sivistystä.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
51
Teoreettiset mallit eivät ole koskaan täydellisiä
Vesa Kanniainen
Kauppatieteiden maisteri Samuel Piha ja evoluutiobiologian dosentti Markus J. Rantala esittivät Tieteessä tapahtuu -lehdessä (3/2015) provokatiivisen puheenvuoron Edward D. Wilsonin
konsilienssin puolesta. Uskon silti, että he ovat
oikeassa, vaikka heidän kirjoituksensa voi odottaa herättävän kiivaita vastaväitteitä. Olen pitkään tervehtinyt evoluutiobiologian voittokulkua tyydytyksellä. Ihmistieteet, humanistiset
tieteet ja yhteiskuntatieteet joutuvat luultavasti ennemmin tai myöhemmin noteeraamaan
tämän. Niiden on jossain vaiheessa otettava
fysiikka ja biologia tosissaan. Tieteet lähestyvät
toisiaan.
Vaikka uskon, että Piha ja Rantala ovat oikeassa, taloustieteen luonnehtimisessa he osoittavat
tietämättömyytensä, kuten monet muutkin, jotka katsovat alaa ulkopuolelta ja jotka perustavat
arvionsa alkeisoppikirjoihin. Kannattaisi selailla
alan tieteellisiä aikakauslehtiä.
Taloustieteessä on kaksi tapaa jäsentää maailmaa. Toinen on aksiomaattinen ja perustuu lainalaisuuksien tutkimiseen sellaisissa fiktiivisissä
mallimaailmoissa, joita ei ole olemassa muualla kuin niiden rakentajien aivoissa ja tieteellisten
aikakauslehtien sivustoilla. Tämän arkkitehtuurin säännöt ovat tiedeyhteisön tarkkaan määrittelemät. Kriitikot kuvittelevat virheellisesti näiden arkkitehtuurien kuvaavan reaalimaailmaa.
He ovat erehtyneet. Nämä arkkitehtuurit kuvaavat mallimaailmaa. Tietysti on aiheellista kysyä,
kuinka hyödyllisiä fiktiiviset maailmat ovat?
Tieteen parlamentarismi kuitenkin pitää niitä
välttämättöminä. Mallimaailmojen lainalaisuudet ovat analysoitavissa ja ymmärrettävissä. Jos
ne ovat ristiriidassa reaalimaailman kanssa, tieteen tehtävänä on korjata niitä.
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
On myös komplementaarinen tapa pyrkiä jäsentämään maailmaa. Jo puoli vuosisataa tilastoaineistot ja tilastollisten menetelmien
kehittäminen ovat tarjonneet empiirisen tavan
etsiä talouden lainalaisuuksia. Aineistosta lähtevä talouden tutkimus on vahvistunut paljon.
Empiirinen tutkimustraditio on myös muuttanut taloustieteellisen tutkimuksen painopistettä.
Rohkenin selailla – mitään niistä ymmärtämättä – fyysikoiden maailmankäsitystä ravistelleet Albert Einsteinin suhteellisuusteoreettiset julkaisut vuosilta 1905 ja 1916. Vaikka en ole
kykenevä lausumaan niistä puolta sanaa, se kävi
kuitenkin selväksi, että nuo julkaisut ovat abs­
trakteja piruetteja mallimaailmojen parketeilla.
Ne eivät sisällä reaalimaailmaa koskevia lukuja.
Sukulaisuussuosintaa koskeva William Hamiltonin sääntö biologiassa vuodelta 1964 (alun
perin vuodelta 1963) ei ole reaalimaailmasta. Se
perustuu abstraktiin malliin, joskin saman julkaisun toisessa osiossa Hamilton jo viittaa reaalimaailman esimerkkeihin. George R. Price ja
monet muut ovat sittemmin korjanneet Hamiltonin matematiikkaa. Kukaan ei ole sanomassa,
että näihin abtrakteihin malleihin perustuva työ
on ollut hyödytöntä tutkimusta.
Evoluutiobiologian ja taloustieteen lähestymistapa on itse asiassa sama. Siinä missä hyöty-kustannusperiaate on evoluutioprosessin
takana, taloustieteen päätösteoriassa on sama
näkemys: hyötyjen ja kustannusten tasapainottamisen mekanismit. Hyöty-kustannusprosessi
ei tarkoita sitä, että ratkaisut olivat tehokkaita.
Päinvastoin. Niin taloudessa (markkinavääristymät) kuin biologiassa (riikinkukon suhteeton
pyrstö) ratkaisut ovat monella tapaa puutteellisia
ja suuntaavat resursseja hyvinkin tehottomasti ja
väärin. Silti ne heijastavat todellisia evolutiivisia
mekanismeja tilanteissa, joissa toimijoiden intressit ovat ristiriidassa keskenään.
Aineistoista lähtevässä tutkimuksessa on kyse
siitä, miten tosimaailma toimii (esim. verotus,
rahoitusjärjestelmä jne). Sen lähtökohdat eivät
ole abstraktille teorialle vihamielisiä – päinvastoin. Taloustiede on tietenkin kaiken aikaa painottanut tämän tutkimustradition merkitystä,
ja nykyisin aineistot auttavat tässä toisin kuin
ennen. Silti mittaus ilman teoriaa voi olla ongelmallista ja pahimmillaan harhanjohtavaa.
Tieteelle on ominaista ylivoimaisen monimutkaisen reaalimaailman yläpuolelle nouseminen, maailman jäsentäminen parsimoni-periaatteella, pienillä (tai suuremmilla) abstrakteilla
malleilla. Fysiikassa on päästy pitkälle elottoman
reaalimaailman ja abstraktien mallien yhteensovittamisessa. Toistan käsitykseni, jonka ilmaisin Tieteessä tapahtuu -lehdessä 5/2014: ihmisen
(ja eläimen) aivot ilmeisesti ovat monimutkaisin elin universumissa – ainakin siihen saakka,
kunnes meitä kehittyneempi sivilisaatio löytyy.
Kestää kauan, ennen kuin ihmisaivojen ja reaali­
maailman välinen yhteys on ihmistieteissä löydetty fysiikan lainalaisuuksien tarkkuudella. Tästä näkökulmasta ihmistieteiden (mukaan lukien
taloustieteet) haasteet ovat lähes kohtuuttomat.
Siitä pitkään tiedetystä tosiasiasta, että odotetun hyödyn teoreemaa vastaan voidaan marssittaa lukuisia vastaesimerkkejä, ei seuraa, että
ihminen tyypillisesti ja tahallaan tekisi itselleen
epäedullisia valintoja. Eivät edes kreikkalaiset
tämän päivän poliitikot – vaikka en voi olla varma. Pihan ja Rantalan viittaus professori Matti
Pohjolan perusoppikirjaan ei kuitenkaan ole reilu viittaus. Tieteenalan arvioimisessa kommentaattoreiden kannattaisi tutustua aikakauslehtiin. Tutkimus julkaistaan niissä.
Taloustiedettä ovat usein kritisoineet ne ulkopuoliset, jotka eivät arvosta abstraktia teoriaa
sinänsä. Taloustieteen sisältä tulevalle kritiikille voi sanoa, että tehkää itse paremmin. Tieteen
korjaavat mekanismit ovat olemassa. Tukeutukaa niihin ja lopettakaa urputtaminen.
Taloustieteen ja evoluutiobiologian menetelmät (esim. matemaattisten optimointimallien
ja peliteorian käyttö) ovat samoja. Evoluutiobiologit ovat tästä näkökulmasta oikeassa, vaikka eräät heistä näyttävät ymmärtäneen väärin
taloustieteen teoreettisten mallien tarkoituksen.
Onkin sopivaa päättää tämä kommentti siihen
sanomaan, jonka maailmalla arvostettu suomalainen evoluutiobiologi Hanna Kokko on kirjannut kirjaansa Modelling for Field Biologists
and Other Interesting People. Hän kirjoittaa:
”The model is always incomplete. Each model is wrong. We only need models because our
brains suffer from too many limitations.” Kun
hän haluaa varmistaa, että viesti menee perille,
hän jatkaa: ”Models do not investigate nature.
Instead, they investigate the validity of our own
thinking, i.e. whether the logic behind an argument is correct.” Voiko tätä paremmin sanoa?
Kirjallisuus
Einstein, A., (1905) Zur Elektrodynamik bewegter Körper,
Annalen der Physik und Chemie, 17, 891–921.
Einstein, A., (1916) Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie, Annalen der Physik, 49, 769–822.
Hamilton, W. D., (1964) The genetical evolution of social
behavior, 1 and 2, Journal of Theoretical Biology 7:1–52.
Kokko, H., (2007), Modelling for Field Biologists and Other
Interesting People, Cambridge University Press.
Price, G.R. (1970) Selection and covariance, Nature 227,
520–521.
Wilson, E., O.,(1999), Consilience: The Unity of Knowledge,
Vintage Books, 1999.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
53
Numismatiikka on tärkeä aputiede
Jani Oravisjärvi
Numismatiikka eli rahatiede luokitellaan rahoja ja
mitaleita koskevaksi historian aputieteeksi. Arkikielessä numismatiikaksi lasketaan myös rahojen kerääminen ilman tutkimuksellisia päämääriä.
Rahojen kerääminen on hyvin suosittu ja elinvoimainen sosiaalinen vapaa-ajan harrastus niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Valtaosa kotimaisista keräilijöistä ei kuitenkaan ole kiinnostunut
numismatiikan tieteellisestä puolesta, vaan heille
numismatiikka on lähinnä rahojen vaihto-, osto- ja
myyntitoimintaa. Kaupallisilla keräilymarkkinoilla
liikkuukin vuosittain merkittävät rahamäärät.
Tiedekentällä numismatiikalla ei ole yhtä vahvaa
asemaa Suomessa. Itsenäisenä tieteenalana se on
hyvin marginaalinen eivätkä keräilymarkkinoilla
liikkuvat suuret rahasummat heijastu juuri millään tavalla tutkimusrahoitukseen. Myöskään
yksityiset rahastot tai säätiöt eivät ole kokeneet
omakseen tukea marginaalista tieteenalaa kiristyneessä apurahakilpailussa, vaan taloudellinen
tuki tutkimukseen on tullut poikkeuksetta hakijaa lähellä olevilta tahoilta, jotka asiaan perehtyneenä hahmottavat numismaattisen tutkimuksen tärkey­den. Etenkin vuonna 1914 perustetun
Suomen Numismaattisen Yhdistyksen rooli on
kasvanut hyvin keskeiseksi numismaattisen tutkimuksen taloudellisena tukijana ja julkaisuväylänä.
Kotimaisten arkeologien keskuudessa numismatiikka mielletään usein pitkälle erikoistuneeksi ja vaikeasti hallittavaksi tieteenalaksi
(esim. Hiekkanen 2002, 57). Tästä johtuen Suomessa yliopistotason numismaattinen tutkimus
on ollut vähäistä verrattaessa useimpiin muihin länsimaihin. Viimeisen 60 vuoden aikana
Suomessa on valmistunut yhteensä vain neljä
numismatiikan tutkimusalaan kuuluvaa väitöskirjaa: Patrick Bruunin The Constantinian Coi­
nage of Arelate (1953), Raimo Vänskän Kan­
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
san käsissä ja kätköissä (1998), Tuukka Talvion
Coins and coin finds in Finland AD 800–1200
(2002) ja tuoreimpana Kenneth Lönnqvistin
väitöskirja New Perspectives on the Roman Coi­
nage on the Eastern Limes in the Late Republican
and Roman Imperial Period (2008). Kuriositeettina voidaan mainita, että Suomen merkittävin
keskiajan rahoihin erikoistunut numismaatikko,
filosofian lisensiaatti Pekka Sarvas ei koskaan
väitellyt ja julkaissut väitöskirjaansa, vaikka toimikin maineensa ansiosta ulkomailla pariin
otteeseen vastaväittäjänä.
Tällä hetkellä yhdelläkään Suomessa numismatiikan parissa päätoimisesti työskentelevällä henkilöllä ei ole tohtorintutkintoa. Kuluvan
vuoden lopulla eläkkeelle jäävä dosentti Tuukka
Talviokin työskentelee parhaillaan muissa tehtävissä Kansallismuseossa. Tämä on hälyyttävää,
sillä numismatiikka on yhä yksi tärkeimmistä
arkeologian aputieteistä. Esimerkiksi Suomen
vanhimman kirkkorakennuksen arkeo­
logisilla
kaivauksilla Kaarinan Ravattulan Ristimäellä rahalöydöillä on ollut yhtä keskeinen rooli
rakennuksen ajoittamisessa kuin luonnontieteellisillä ajoitusmenetelmillä. Ammattilaiselta
rahojen tunnistaminen vie vain lyhyen hetken,
jonka lisäksi rahat ovat usein ainoa tarkasti ajoitettavissa1 oleva esineryhmä.
Suomessa numismattisen tutkimuksen niukkuus on selitettävissä numismaattisen koulutuksen täydellisellä puuttumisella ja virkojen
vähyydellä. Suomi onkin jäänyt jälkeen numismaattisessa tutkimuksessa esimerkiksi Ruotsista, sillä Tukholman yliopistossa numismatiikalla on oma vuonna 1974 perustettu professuuri
ja tutkimusinstituutti, joiden ansiosta numis1 Lyhyen aikaa hallinneiden roomalaisten vallananastajien ja keisareiden rahat voidaan ajoittaa hyvinkin
tarkasti puhumattakaan seteleistä, jotka voidaan
toisinaan ajoittaa jopa vuorokauden tarkkuudella.
matiikkaa voi opiskella ohjatusti aina tohtoriksi
saakka. Tämä heijastuu Ruotsissa muun muassa siten, että rahoja osataan hyödyntää historiantutkimuksessa muussakin kuin vain oppi- ja
tietokirjojen kuvituksessa.
Suomalaisten
ammattinumismaatikoiden
vähyyden seurauksena harrastajilla on yhä tärkeämpi rooli niin tutkimus- kuin tukijapuolella. Esimerkiksi Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti, professori Jyrki Muona
on paitsi tunnettu hyönteistieteilijä, myös yksi
maailman johtavia vuonna 69 kolme kuukautta
Roomaa hallinneen keisari Othon rahanlyönnin
asiantuntijoita. Tutkijan roolin ohella Muona on
edesauttanut merkittävästi numismaattista tutkimusta antamalla ulkomaisten tutkijoiden analysoitavaksi kokoelmaansa kuuluvia rahoja, joita
ei ole ollut mistään muualta saatavissa tutkimuskäyttöön, ei edes maailman tärkeimpien numismaattisten museoiden kokoelmista2.
Positiivisena suuntauksena on myös nähtävä,
että numismatiikkaan erikoistumattomat arkeo­
logit ovat lähestyneet rahoja uusista näkökulmista, jotka ovat perinteiselle numismaattiselle
tutkimukselle vieraampia (esim. Herva 2012).
Tämän ohella reilun kymmenen vuoden sisällä on valmistunut yhteensä neljä numismaattista pro gradu -tutkielmaa3. Nämä tekijät osoittavat, ettei numismatiikan tärkeys ole vähentynyt
arkeologian ja muun historian tutkimuksen
muuttuessa yhä moni- ja poikkitieteellisempään
suuntaan, vaan numismatiikalla on yhä merkittävä rooli uuden tiedon tuottajana.
Viimeisen viiden vuoden aikana suuren suosion saavuttanut metallinilmaisinharrastus pääsi yllättämään niin museoviranomaiset kuin
tutkijatkin. Metallinilmaisinharrastajien ansiosta historiaa kirjoitetaan paikoitellen kokonaan
2 Kevin Butcher ja Matthew Ponting, The Metallurgy of
Roman Silver Coinage From the Reform of Nero to the
Reform of Trajan (Cambridge, 2015).
3 Kirsi Jylkkä, Kruunun pajasta Kemin maahan – Keminmaan Valmarinniemen rahalöydöt (Oulu, 2004); Frida
Ehrsten, Mynten uder golvet – en numismatisk-arkeologisk studie on kyrkfynd i Finland (Helsinki, 2012); Anu
Kinnunen, Turun kaupungin keskiaikaiset rahalöydöt
(Turku, 2013); Eeva Johnsson: Åbomynt i nordiska fynd
samt en analys av myntningen i Åbo under Karl Knutsson Bonde – en numismatisk studie (Helsinki, 2014).
uusiksi. Löytöjen suuri lukumäärä yhdistettynä
viranomaisten rajallisiin resursseihin on kuitenkin johtanut siihen, että löydöt kuormittavat
merkittävästi viranomaisten työtaakkaa, koska
rahalöydöt ovat yleisin muinaismuistolainalainen löytöryhmä. Viranomaisten työ ei rajoitu
pelkästään esineen tunnistamiseen, luettelointiin ja löytäjän kanssa neuvottelemiseen, vaan voi
vaatia myös hyvinkin syrjäisessä paikassa olevan
löytöpaikan tarkastamisen (Immonen ja Kinnunen 2014: 109–110). Samaan aikaan suunnitteilla on kuitenkin sekä Suomen Kansallismuseon
rahakammion johtajan viran lakkauttaminen
osana Museoviraston sisäistä organisaatiomuutosta ja säästöohjelmaa että rahakammion näyttelyiden lopettaminen osana perusnäyttelyiden
uudistamista.
Edellä mainitut muutokset eivät ainakaan
paranna pienen tieteenalan toimintaedellytyksiä. Niiden lopullinen vaikutus jää nähtäväksi.
Rahat ovat todennäköisesti maailman historian
informatiivisin esineryhmä. Ne kertovat kultaan,
hopeaan ja kupariin ikuistettuna yhteiskunnasta, kaupankäynnistä, verotuksesta, taloudesta,
logistiikasta, arvoista, ihanteista, propagandasta, uskonnosta, taiteesta, tekniikasta, hallinnosta, sodasta, vallasta, vauraudesta, köyhyydestä
ja epäonnistumisesta. Huolestuneena voimme
odottaa, onko kotimaisen numismatiikan tärkeimmät kysymykset tulevaisuudessa: mikä
raha tämä on, minkä arvoinen se on ja kuinka
monta kananmunaa sillä sai aikoinaan ostettua?
Kirjallisuus
Herva ym. Engaging with money in a northern periphery
of early modern Europe, Journal Of Social Archaeology.
2012, s. 287–309.
Hiekkanen, Markus. Raha Suomessa rautakauden lopulla.
Tieteessä tapahtuu 6/2002, s. 57–60.
Immonen, Visa ja Kinnunen, Joonas. Metallinilmaisin, harrastajat ja kulttuuriperintö – kärjistyksiä yleiskuvaan.
Kotiseutu 2014, s. 106–113.
Kirjoittaja on numismatiikkaan erikoistunut arkeo­
logian tohtorikoulutettava Turun yliopistosta.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
55
Venäjän kelluva ydinteknologia Jäämerellä
Justiina Dahl
Arktisen alueen kansainvälisen politiikan viime
vuosien tilaa kuvaa parhaiten erilaisten poikkitieteellisten yhteistyöprojektien määrän tasainen
kasvu. Yksittäiset suvereenit voimannäytöt ovat
poikkeuksia laajemmasta trendistä, jossa kaikki
viittaa siihen, että arktiset valtiot ovat tarttumassa
ilmastonlämpenemisen avaamiin mahdollisuuksiin
yhdessä. Ongelmakohdaksi tässä yhteistyössä saattaa suvereenin voimakamppailun sijaan muodostua Venäjän ja länsimaiden välinen kulttuurinen
kuilu ympäristö- ja tiedepolitiikassa.
Viiden Jäämeren rantavaltion, Tanskan, Norjan, Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kanadan, sekä
kolmen muun Arktisen neuvoston jäsenmaan,
Islannin, Suomen ja Ruotsin, arktiset politiikat myötäilevät keskeisiltä aihepiireiltään toisiaan. Kaikki valtiolliset arktiset politiikat tähtäävät pohjoisten luonnonvarojen, erityisesti öljyn,
kaasun ja mineraalien, tehokkaampaan ja laajaalaisempaan käyttöön. Tämän lisäksi ne esittelevät kauempana tulevaisuudessa häämöttävän
mahdollisuuden käyttää pohjoisia merireittejä rahtiliikenteen nopeuttamiseksi. Alueen erityisen maantieteen vuoksi valtioiden välisen
yhteistyön tiivistäminen on osa jokaisen valtion
pohjoista politiikkaa.
Muutamaa kansainvälisoikeudellista tulkintakiistaa lukuun ottamatta nämä politiikat eroa­
vat tavoitteissaan toisistaan radikaalisti vain
siten, että ainoastaan Venäjän arktisen alueen
kehityssuunnitelmaan kuuluvat keskeisenä osana erilaiset kelluvan ydinvoiman muodot. Tämä
pieneltä vaikuttava särö kielii suuremmasta ja
vaikeammin ylitettävästä kulttuurisesta kuilusta arktisen alueen kansainvälisessä yhteistyössä.
Venäjän ydinpolttoiset jäänmurtajat ovat
peruja Neuvostoliiton arktisen politiikan ajal-
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
ta, jolloin valtion tavoitteena oli avata pohjoinen merireitti maan sisäiseksi ympärivuotiseksi
rahtiväyläksi. Kyseinen tavoite osoittautui liian
mahtipontiseksi silloin, mutta toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa ydinpolttoisten
jäänmurtajien käyttöönottoa myös suunniteltiin, on tämä teknologia pysynyt osana Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän rauhanomaista
ydinvoimapolitiikkaa. Syynä on viime vuosien
käytännön kokemus, joka on osoittanut, että
ilmastonlämpenemisestä huolimatta ydinteknologia on edelleen ainoa mahdollisuus pitää
Pohjoinen merireitti ympärivuotisesti avoinna.
Tämä käytännön selitys on kuitenkin vain pintaraapaisu syihin, jotka ovat sen takana, että
Venäjä on edelleen ainoa valtio maailmassa, jolla
on ydinpolttoisia jäänmurtajia. Neuvostoliitolta
perityin jäänmurtoydinteknologian lisäksi valtio suunnittelee ottavansa arktisella alueella ensi
vuonna käyttöön kelluvan ja liikuteltavan ydinvoimalan. Tämä osoittaa, että Venäjän ainutlaatuisen arktisen ydinvoimaohjelman täydellisemmäksi ymmärtämiseksi tarvitaan sukellus
syvemmälle venäläisen yhteiskunnan kulttuuriseen arvopohjaan.
Kelluvien, paikasta toiseen liikutelta­
vien ydinvoimaloiden avulla halutaan käyttää
paremmin hyväksi pohjoisia luonnonvaroja.
Se on osoitus siitä, miten Venäjän suhtautuminen ympäristöön, tieteeseen ja teknologiaan on
edelleen perustavanlaatuisesti erilaista kuin länsimaissa.
Venäjällä käyttöön otettava kelluva ydinteknologia ei ole ensimmäinen laatuaan maailmassa. Yhdysvaltojen ydinvoima-arsenaaliin kuului
1960- ja 1970-luvulla pieni, liikuteltava ja kelluva ydinvoimala. Sitä ei tosin käytetty arktisella
alueella, vaan muun muassa Panaman kanavan
kaivamiseen. Siinä missä tämä teknologia kuuluu Venäjällä tulevaisuuden suunnitelmiin, se
on ollut osa Yhdysvaltojen menneisyyttä. Koska ydinvoimalan tuottanutta tutkimusohjelmaa
ei jatkettua alkua pidemmälle, se poistettiin käytöstä 1970-luvun lopulla.
Pelkkä empiirisen tieteelliseen ja teknologisen tiedon kasvu ei riitä selittämään sitä, miksi Venäjän uuteen arktiseen politiikkaan kuuluu
kelluva ydinvoimala ja Yhdysvaltojen uuteen
arktiseen politiikkaan ei. Siihen tarvitaan paljon laajempaa ymmärrystä yhteiskunnallisesti
rakentuneesta suhteesta luontoon ja luonnonvaroihin sekä niiden hallintoon. Yhden näkökulman siihen, miten yhdistää tämä ymmärrys
osaksi keskustelua, tarjoaa yhteiskuntatieteellinen tieteen ja teknologian tutkimus.
Yhteiskunnallisen tieteen ja teknologian tutkimuksen parissa ympäristöpolitiikan erottamista tiedepolitiikasta pidetään teennäisenä,
kestämättömänä ja eri kansalaisryhmien välistä konfliktialttiutta lisäävänä toimintana. Tämä
johtuu yksinkertaisesti siitä, että ilman ympäristöä ei olisi yhteiskuntaa eikä ilman yhteiskuntaa tiedettä. Jokainen osa-alue edellyttää, kannattelee ja muokkaa toistaan koko ajan. Yksi
esimerkki siitä, miten kaikki kolme osa-aluetta
on rakennettu samalle, mutta muuttuvalle kulttuuriselle pohjalle on, miten poikkitieteellinen,
kansainvälisen ympäristöpolitiikka on kehittynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana.
Ennen 1960-lukua ympäristökysymykset ylittivät harvoin läntisen kansainvälisen uutiskynnyksen. Nykyään ympäristöpolitiikka ei ainoastaan kuulu perinteiseen läntisen kansainvälisen
diplomatian piiriin, vaan se on noussut myös
turvallisuuskysymykseksi.
Tällä hetkellä kansainvälisen ympäristöpolitiikan keskiön muodostaa kasvihuonekaasu-
jen pitoisuuden nousu ilmakehässä. 1990-luvun
keskeinen aihepiiri oli luonnon monimuotoisuuden lasku. 1980-luvulla suurin uhka ihmiskunnan tulevaisuudelle oli ydinvoima.
Yksi esimerkki tiede- ja teknologiasuhteen
kulttuurisesta, ei-tieteellisestä pohjasta ja sen
mahdollisesta muuttumisesta inhimillisen politiikan seurauksena on se, miten keskustelu kelluvan ydinvoimalateknologian tulevaisuudesta ei
ole täysin hiljennyt Yhdysvalloissa. Maineikkaassa Massachusetts Institute of Techno­­l­ogyssa yksi
työryhmä suunnitteleekin tällä hetkellä uudentyyppisen, öljynporauslauttoja mukailevan, kelluvan ydinvoimalan prototyyppiä.
Kelluvan ydinvoiman mahdollisuuden ylläpito Yhdysvalloissa ja Venäjän rauhanomainen
arktinen ydinvoimapolitiikka ovat esimerkkejä
siitä, ettei yhteiskunnallinen tieteellis-teknologinen luontosuhde ole kerralla ratkaistu vaan elää
kansallisen ja kansainvälisen politiikan mukana. Kun tätä keskustelua vertaa kansainvälisen
ympäristöpolitiikan historiaan, on se muistutus
siitä, miten periaatteessa mikä tahansa yhteisöllisen elämän osa-alue voidaan nostaa uudestaan
poliittisen neuvottelun piiriin. Mitkä aihepiirit politisoituvat milloinkin, ei riipu vain maailmanpolitiikan tai kansantalouden tilasta vaan
myös vallalla olevasta suhteesta tieteeseen, teknologiaan ja ympäristöön. Nykyinen uhka voi
olla mahdollisuus tulevaisuudessa, ja toisaalta mahdollisuus voi olla uhka tulevaisuudessa.
Miten lopulliseen arvioon asian laidasta päästään, riippuu yhtä paljon kansallisten ja kansainvälisten kulttuurien kuin tieteiden kehittymisestä.
Kirjoitttaja on tohtorikoulutettava Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa Firenzessä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
57
IÄ
T
E
L
H
L
A
TÄ
A
V
AI
T
I
LV
A
T
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
KIRJALLISUUS
Luonnon viimeistä
linnaketta piirittämässä
Petter Portin
Riitta Hari ym.: Ihmisen mieli.
Gaudeamus 2015.
Ihmisen mieli on yhä suuri arvoitus. Sitä ja siihen liittyvää tietoisuutta voidaan pitää luonnon viimeisenä linnakkeena, jota tiede ei
vielä ole onnistunut valloittamaan.
Eräässä mielessä kyseessä näyttäisi olevan jopa periaatteessa ratkeamaton ongelma. Saattaa nimittäin
näyttää siltä, että tietoisuutta ei voida koskaan jäännöksettömästi selittää. Aina tarvitaan riippumaton
havaitseva subjekti, jonka lisäksi
täytyisi ikään kuin asettua itsensä
ulkopuolelle.
Ihmisellä on kuitenkin kyky
toisten ihmisten mielenliikkeiden
ja aikeiden havainnointiin ja aprikointiin. Tämä ominaisuutemme
saattaa rajoittua omaan lajiimme,
ja sitä kutsutaan usein ”mielen lukemiseksi” (engl. mind reading) tai
”mielen teoriaksi” (engl. theory of
mind). Mielen teoria näyttää olevan
itse ihmisyytemme tärkeä perusta
ja sen ajatellaan nojaavan 1990-luvulla löydettyyn aivojen peilautumisjärjestelmään.
Peilautumisjärjestelmällä tarkoitetaan toisen henkilön käyttäytymistä peilaavien, peilineuronien muodostamien, hermosolujärjestelmien aktivoitumista käyttäytymistä tarkkailevan henkilön
omissa aivoissa. Tässä valossa
ihmismieli ei koostu pelkästään
aistimuksia tuottavista sens­orisista
tapahtumista, vaan koko sosiaalista
kenttää koskevista vuorovaikutuksista.
Kirjan mukaan mieli ei ole erillinen substanssi tai olio, vaan joukko asioita, joita mielellisillä olioilla on tai joita ne tekevät (luku 2.).
Mieli ja aivotoiminnat eivät myöskään tarkoita samaa, vaikka aivojen toiminnan ymmärtäminen on
keskeistä mielenkin ymmärtämiselle. Mieli ei sijaitse missään. Se
on suhde itsen ja muun maailman
välillä. Kirjaa siteeraten: mieltä ei
voi tarkastella erillään ihmisen toimintaympäristöstä ja toisista ihmisistä. Mieli ja sen sisällöt ovat kehittyneet toimintaa varten. Tämä
käytännönläheinen lähestymistapa
toimii vastalääkkeenä filosofis-teologisille taipumuksille ajatella mieltä kehosta erillisenä sieluna tai henkenä, aivoista irrallisina tiloina tai
ulkomaailmasta irrallisena oliona.
Mieltä käsittelevän tieteellisen
tutkimuksen tavoitteena on kirjan
mukaan mielen ja sen toiminnan
selittäminen. Tätä ei tule ymmärtää mielen palauttamisena johonkin alemman tason mekanismiin,
vaan tavoitteena on selvittää, kuinka mielen ilmiöt – kyvyt, ominaisuudet ja toiminnot – ovat mahdollisia. Tässä tekijät onnistuvatkin erinomaisesti.
Kirja nojautuu evoluutioteo­
riaan olematta silti evoluutiopsyko­
logiaa – kaukana siitä. Tekijät kirjoittavat, että evoluution korostaminen ei tarkoita, että jokainen
nykyihmisen mielen piirre olisi
sopeutuma johonkin muinaisten
esi­vanhempiemme
kohtaamaan
evolutiiviseen paineeseen. Evoluu­
tio­
psykologiassa ajatellaan käsittääkseni juuri tällä tavalla. Tarkasteltavana olevaa kirjaa seuraten on
sen sijaan syytä ajatella, että nykyihmisen mielen perustana olevat yksilönkehityksen valmiudet ovat evoluutiohistorian tuotteita. Geneetikkona uskallan sanoa, että nykykäsityksemme geeneistä ja niiden
toiminnasta tukee tätä katsantokantaa.
Esimerkiksi kielikyvyn ja mielen teorian evoluutiota ajatellen
näyttää ilmeiseltä, että valinta on
suosinut yksilöitä, jotka ovat kyenneet kommunikoimaan ja tulkitsemaan toisiaan parhaiten. Näin
mielen evoluutio on kulkenut rinnan kulttuurin kehityksen kanssa.
On aiheellista puhua mielen ja kulttuurin rinnakkaisevoluutiosta. Tähän haluaisin lisätä, että kädellisten tutkijat ovat kielen evoluutiota tutkiessaan havainneet selvän
yhteyden aivojen koon, sosiaalisen
ryhmän suuruuden ja parisuhteen
tiiviy­den välillä.
Kirjassa on yhdeksän kirjoittajaa, jotka ovat kaikki suomalaisia
ja edustavat aivotutkimusta, psykiatriaa, psykologiaa, filosofiaa,
uskonto- ja yhteiskuntatieteitä sekä kulttuurintutkimusta. He kaikki vastaavat yhdessä kaikista kirjan
seitsemästä luvusta ja 13 tietoiskusta, jotka ovat hyvin selkeitä ja johdonmukaisia edustaen yhteistä linjaa, mikä on loistava osoitus onnis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
59
tuneesta tiimityöskentelystä.
Kirjoittajia eivät sido mitkään
ahtaat teoriat. He työskentelevät
rohkeasti avoimella kentällä, jossa
seinät ovat leveällä ja katto korkeal­
la. He myös vetoavat useassa kohdassa arkitodellisuuteen ja arkijärkeen. Silti kirjan ajatukset ovat tieteellisesti päteviä.
Erilaisia mielen ilmiöitä käsitellään erilaisten vuorovaikutusten
valossa. Esimerkiksi ihmismielen
kehityskaarta tarkasteltaessa (luku 3.) korostetaan perimän ja ympäristön kietoutumista toisiinsa,
ja sosiaalisten suhteiden tärkeyttä painotetaan. Erityistä painoarvoa annetaan äidin ja lapsen sekä
yleensä vanhempien ja lasten suhteelle. Elinikäistä oppimista hehkutetaan, emme ole koskaan valmiita. Parhaassa tapauksessa ihmiselle
kehittyy iän myötä harvinaista pääomaa, viisautta.
Entä mikä mieltä liikuttaa?
Tässäkin kirjoittajat, aivan oikein,
lähtevät liikkeelle lajimme evoluutiohistoriasta. Kirjan mukaan elinympäristössä selvitäkseen eliön
on tärkeä tunnistaa mikä on ”hyvää” ja ”pahaa” (luku 4). Ilmeisesti tämä erottelu on myönteisten ja
kielteisten emootioiden perustana.
Tunteet ovat aina, enemmän tai vähemmän, mukana ihmisen toiminnassa. Vaikeissa ja moniulotteisissa olemassaolon ongelmissa intuitiivinen ”hyvältä tuntuva” ratkaisu
näyttää usein tuottavan parhaan
lopputuloksen. Järki ja tunteet eivät
ole siis toistensa vastakohtia vaan
rinnakkaisia ja samanaikaisia. Rationaalinen ihminen, sekä lajina että yksilönä, on kehittynyt emootioiden värittämän sosiaalisen vuorovaikutuksen tuloksena..
Viidennessä luvussa käsi­
tellään kenties vaikeinta mielen
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
tutkimukseen liittyvää ongelma­
kenttää: tietoisuutta ja tiedosta­
matonta. Todetaan, että näiden
välillä ei ole selvää rajaa. Ihmismieli on tulosta sekä tietoisten että tiedostamattomien prosessien
toiminnasta. Tehdään tunnetuksi tietoisuuden neljä eri merkitystä, mikä selkeyttää ongelmakenttää tuntuvasti. Nämä ovat tajuisuus, tarkkaavaisuus, kokemuksellinen tietoisuus eli se mitä voisi
sanoa olemassaolon tunteeksi ja
neljäntenä refleksiivinen tietoisuus
eli tietoinen, kieleen perustuva ajattelu. Johtopäätös onkin, että tietoisuus on tila – eräänlainen aivojen
työtila, jossa aivot toimivat kokonaisuutena.
Kuudennessa luvussa tarkastellaan toivoa herättävästi ja monipuolisesti vaurioituvaa ja eheytyvää mieltä. Mielenterveyden häiriöt kuvataan elämän kokemusten
päivityksen estymisenä, mistä tehdään psykoterapiaa koskevia johtopäätöksiä. Kiitettävästi ja vallalla olevasta käsityksestä poiketen
todetaan mielenterveyshäiriöiden
genetiikan monimutkaisuus. Työelämän kilpailuhenkisyyttä ja suorituskeskeisyyttä arvostellaan.
Lopuksi tekijät korostavat sitä,
että mieli on alati muuttuva dynaaminen prosessi, jota ei voi redusoida aivoihin. Aivot, keho ja ympäristö muodostavat toimintasilmukan, jonka jokainen osa on tärkeä.
Ilmiönä mieli ei ole yhden tieteenalan hallittavissa, vaan yhdistää tutkimuskohteena monia tieteenaloja
ja niiden tutkijoita.
Tämän kirjan tekijöitä ja kustantajaa on syytä onnitella loistavasta saavutuksesta. Kyseessä on
tervetullut ja moderni puheenvuoro kuumasta ja tärkeästä aiheesta,
ja teokselle kannattaa toivoa laajaa
lukijakuntaa. Teos ravistelee ajatuksia ja oikoo ennakkokäsityksiä
– sen lukeminen todella palkitsee!
Kirjoittaja on Turun yliopiston
perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.
Tutkimusta salatusta
Merja Leppälahti
Salattu, hävetty, vaiettu. Miten
tutkia piilossa olevia ilmiöitä?
Toim. Antti Häkkinen ja Mikko
Salasuo. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 161. Vastapaino 2015.
Abortit, rikollisuus, huumeidenkäyttö, lastensuojelukysymykset,
valtavirrasta poikkeava seksuaalisuus – nämä arkaluonteisiksi koetut aiheet ovat sellaisia, joihin media helposti tarttuu ja jotka kiinnostavat sekä opinnäytetöiden tekijöitä että yleisöä. Mutta miten
tällaisia aiheita voi tutkia? Miten
kerätä aineistoa asioista, joista mieluummin vaiettaisiin? Onko vaikeneminen aina salailua? Entä jos
lainsäädäntö tai eettiset ohjeet estävät aineiston saamisen tai tutkimuksen julkistamisen?
Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon toimittama Salattu, hävetty,
vaiettu tarttuu kysymykseen hankalista tutkimusaiheista ja tällaisten aiheiden tutkimukseen liittyvistä ongelmista. Kirjan yhdeksässä artikkelissa tutkijat käsittelevät omien tutkimustensa pohjalta
jollakin tavoin arkaluonteisen tai
muuten vaikeasti lähestyttävän aiheen tutkimusta. Hankalia tutki-
musaiheita löytyy sekä tästä päivästä että menneisyydestä.
Piilosta näkyväksi
Heini Kainulainen käsittelee artikkelissaan ”Poliisi ja rosvot” poliisin toimintakulttuurien ja käytänteiden tutkimista. Poliisiyksikössä
voidaan tutkimukseen suhtautua
torjuvasti, koska helposti oletetaan
tutkijan tulevan paikalle etsimään
virheitä ja väärinkäytöksiä. Artikkelissa ”Miten tutkia huumetrendejä?” Pekka Hakkarainen kuvailee erilaisia huumetutkimuksessa käytettyjä menetelmiä ja niiden
ongelmia. Huumeiden käytön tutkiminen on erityisen haastavaa,
toisaalta koska erilaisia huumaavia aineita tulee koko ajan lisää ja
toisaalta koska huumeiden tuotanto, levitys ja kauppa ovat kriminalisoituja. Viranomaisaineistot eivät
kuitenkaan kerro kuin osatotuuksia. Mikko Salasuo puolestaan on
tarkastellut kuntodopingia, joka ei
ole kriminalisoitua, mutta johon
liittyy voimakas stigma. Artikkelissaan ”Tutkijat vastentahtoisten
informanttien jäljillä” Salasuo kuvaa vaikeuksia löytää haastateltavia, kun useimmat tavoitetut dopingaineitten käyttäjät halusivat
pitää käyttönsä salassa.
Eräs hankala ja pelottavakin
tutkimuskohde on rasismi. Jo käsite itsessään on hyvin latautunut.
Anne-Mari Souto, Veronika Honkasalo ja Leena Suurpää toteavatkin artikkelissaan ”Kuuntelemista,
sanoittamista ja näkyväksi tekemistä” rasismi-sanan käyttämisen
haastatteluissa olevan monella tavoin vaikeaa. Rasismin kokemukseen liittyy häpeää ja leimautumisen pelkoa, joten monet nuoret eivät halua nimittää kokemuksiaan
rasismiksi, vaan puhuvat esimer-
kiksi kiusaamisesta. Rasismi kuitenkin poikkeaa muunlaisesta kiusaamisesta siinä, että se loukkaa ja
leimaa ihmisen identiteettiä ja sulkee hänet ulkopuolelle. Kirjoittajat
toteavat myös, että monet rasismia
ylläpitävät käytännöt näyttäytyvät
helposti valtaa pitävälle ryhmälle
yleisesti hyväksyttyinä ja normaaleina. Kun rehtori toteaa, ettei rasismia ”meidän koulussa” ole, tutkijankin on vaikea ottaa asia puheeksi.
Elina Pekkarinen tarkastelee
lastensuojeluun liittyvien aineistojen käyttöä artikkelissa ”Näkymättömiksi suojellut lapset”. Lastensuojelun asiakirjat ovat salassa
pidettäviä, joten niiden käyttämiseen liittyy esimerkiksi tutkimusluvan hakeminen. Tämä taas vaatii sitä, että tutkija tietää etukäteen,
millaisia asiakirjoja hän tulee tarvitsemaan, ja osaa muotoilla tutkimusaiheensa hyväksyttävästi. Oma
ongelmansa voi olla tutkimukselle myötämielisten yhteyshenkilöiden löytäminen. Lastensuojelututkimuksissa ovat usein myös sekä
tutkittavien että tutkijoiden tunteet vahvasti mukana.
Salapoliisintyötä arkistoissa
Lastensuojelutoimenpiteet
ovat
esillä myös Kaisa Vehkalahden artikkelissa ”Se virallinen tarina?”, joka käsittelee lastensuojeluun liittyvien arkistojen tutkimuskäyttöä.
Vehkalahti on tutkinut tyttöjen
kasvatuslaitosta 1800-ja 1900-luvun vaihteessa. Jo tuolloin lastensuojelutyötä säätelivät useat lait ja
asetukset, mutta asiakirjojen laadinta- ja arkistointikäytännöissä
on ollut suuria eroja. Yksittäistä
lasta koskevat viranomaismerkinnät voivat olla hyvin fragmentaarisia ja asiakirjoja on voinut myös
kokonaan kadota, esimerkiksi palautumattomina lainauksina tai arkistointimuutoksissa. Pekkarisen
tavoin Vehkalahti pohdiskelee lastensuojeluaineistojen arkaluonteisuutta ja salassapitovelvollisuutta.
Homoseksuaalisuusteemaa ei
juuri löydy suomalaisen agraarikulttuurin kuvastosta. Artikkelissaan ”Miten päätellä, onko hiljaisuus vaikenemista?” Jan Löfström
toteaa olevan vaikea todistaa, ettei jotain ole olemassa. Merkittävää on kuitenkin, jos aineisto on
vaiti paikoissa, joista voisi odottaa jotain löytyvän, esimerkiksi roisejakin teemoja sisältävissä seksuaali­kaskuissa. Antti Häkkinen tarkastelee alamaailman ilmiöitä artikkelissaan ”Kaupungin
reunoilla”. Jo teollistumisen alkuaikoina kaupunkien laitamille kasvoi sosiaalinen alaluokka, jonka
sisälle ja reunoille syntyi rikollinen alaluokka. Häkkinen tarkastelee 1900-luvun alun Helsingin alaluokkaan kuuluneita ryhmiä, joista kertovat erilaiset fragmentaariset viranomaisasiakirjat.
Miina Keski-Petäjän artikkeli ”Kielletty aborttihalu” käsittelee hänen tutkimustaan 1950- ja
1960-luvulla aborttia hakeneista naisista. Aineistona Keski-Petäjä on käyttänyt Tampereen sosiaalineuvolan potilasasiakirjoja
1950- ja 1960-luvulta. Heinäkuussa 1950 Suomessa tuli voimaan laki, joka salli raskaudenkeskeytyksen, mikäli kaksi lääkäriä hyväksyi
toimenpiteen lääketieteellisin, eettisin tai rotuhygieenisin perustein.
Portinvartijana
lääkärikäynnille toimi sosiaalineuvola. Aborttia
harkitseva nainen yritettiin äitiyshuollon ammattilaisten toimesta ohjata ”äitiyden iloihin”. Annetun tuen ja neuvonnan tarkoituk-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
61
sena oli nimenomaan saada äiti pitämään lapsi. Potilasasiakirjat
kuvaavat aborttia hakeneitten naisten elämäntilannetta kirjaajana toimineen sosiaalihoitajan suodattimen läpi nähtynä.
Hyödyllinen opas tutkimukseen
Salattu, hävetty, vaiettu -kirjan artikkeleissa metodiset ja eettiset kysymykset kietoutuvat toisiinsa.
Tutkijan on pidettävä kieli keskellä suuta tutkiessaan ilmiöitä, joiden paljastuminen voisi aiheuttaa
yksittäiselle ihmiselle tai hänen jälkeläisilleen harmia, mielipahaa tai
jopa sanktioita, kun samalla on pyrittävä tieteellisesti laadukkaaseen
lopputulokseen. Hankala tutkimuskohde voi leimata myös tutkijaa. Erityisesti tiedeyhteisön ulkopuolelta voi tulla moitteita tai suoranaisia syytöksiä paitsi ”väärästä”
tutkimusaiheesta, myös jonkin ilmiön suosimisesta tai kuvaamisesta väärässä valossa, usein tutkittavien eduksi.
Monessa kirjan artikkelissa
pohditaan sitä, miten saada tutkittavien ääni kuulumaan jonkun muun, usein viranomaisten,
luomien aineistojen pohjalta tehdyssä tutkimuksessa. Kirjoittajat
muistuttavat, että aineistojen tarkastelussa on ensimmäiseksi otettava huomioon se, kuka aineistot
on luonut, millaisessa tilanteessa
ja mitä varten. Useimmissa artikkeleissa korostetaan aineistotriangulaation merkitystä. Erilaiset ja eri
lähteistä saadut aineistot täydentävät, vahvistavat ja kiistävät toisiaan,
avaavat uusia näkökulmia ja tuovat
uusia ääniä tutkimukseen. Menneisyyden ilmiöitä tulkittaessa on pidettävä mielessä myös anakronismin vaara. Vaikka jossain määrin
on mahdollista ymmärtää ihmis-
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
toimintaa intuitiivisesti, on varottava liittämästä ilmiöihin nykypäivän nimilappuja.
On tärkeää tuoda arkojakin
asioita esille, sillä jos hankalat aihealueet jätetään tutkimatta, kuvamme maailmasta vääristyy. Esimerkiksi Kaisa Vehkalahti pohtii,
että jos lapsuudentutkimuksessa
sivuutettaisiin lastensuojelun salassa pidettävä tai ristiriitaisia tunteita herättävä aineisto, kuva entisajan lapsuudesta näyttäytyisi ehkä pelkästään iloisina, onnellisina
ja harmittomina kertomuksina hyvin toimeentulevien keskiluokan
lasten elämästä.
Salattu, hävetty, vaiettu on hyödyllinen kirja jokaiselle, joka tekee
tai aikoo tehdä tutkimusta, olipa aihe erikoisen hankala tai ei. Aineistojen pohtiminen ja eettiset kysymykset ovat tärkeitä jokaisessa tutkimushankkeessa.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja
tietokirjailija.
Elävä porotalouden
kuvaus Kemin-Sompion
paliskunnasta
Mattias Tolvanen
Timo Helle: Porovuosi, Tutkija
pororenkinä Sompiossa.
Maahenki 2015.
Porotalous elää nykyaikaa, mutta porot eivät ole muuttuneet mitenkään, ne laiduntavat puolivilleinä Sompion metsissä ja soilla. Vaatimet vasovat toukokuun alussa ja
vasojen merkintä aloitetaan juhannukselta. Vasat varttuvat kesälaitumilla, kesästä syksyyn porot syövät
vihantaa ravintoa ja sieniä. Syyskuussa alkaa porojen kiima-aika
eli rykimä, jolloin hirvaat vahtivat omia haaremeitaan. Kaikki porot kootaan syyskuun lopulta alkaen poroerotuksiin, joissa erotellaan
elo- ja teurasporot. Porovuoden sato on valmis korjattavaksi.
Metsäntutkimuslaitoksen porotutkija, filosofian tohtori Timo Helle jäi ennen eläköitymistään puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle
ja pestautui pororengiksi KeminSompion paliskuntaan syksyn 2009
ja seuraavan talven ajaksi. Porojen
käyttäytymisen ja ekologian tutkija jalkautui ”oikeisiin” töihin, joissa
tuttu mies otettiin ennakkoluulottomasti vastaan. Aika pororenkinä
oli tutkijalle tärkeä. Kaiken porotutkimuksessa saadun tietämyksen ympärille kertyi paljon kokeneilta poromiehiltä kuultua ja pororengin työssä kokemuksen kautta opittua uutta tietoa.
Helteen lähestymistapa on monitieteellinen eläytyminen porotalouteen, jossa poro ja poronhoito ovat keskiössä, mutta aiheeseen
liittyvät myös koko seutukunnan
elämä ja talous, poroista elantonsa saavien perheiden ja yhteisöjen
asiat. Myös poronhoidon historia
ja työtapojen muutos viime vuosikymmeninä liittyvät saumattomasti samaan kertomukseen. Poronhoito ei olekaan tavallinen ammatti, sillä siihen vaikuttaa kokonainen kulttuuriperinne.
Suomen suurin paliskunta
Kemin-Sompion paliskunta on Suomen suurin, sen 5 500 neliökilometrin alueella on noin 12 000 poroa.
Parhaimpina vuosina se on tuottanut lähes 10 prosenttia poronlihasta.
Ennen porotalouden kehittymistä Sompion kylät harjoittivat
villipeurojen yhteispyyntiä Saariselän tunturialueella, seuraavissa
sukupolvissa peuranmetsästäjistä kehittyi vähitellen poromiehiä.
Samuli Paulaharjun kirja Sompio
(WSOY 1939) dokumentoi Keminkylän ja Sompion peuranpyynnin
perinnettä.
Vielä runsaat sata vuotta sitten
Kemin-Sompion alueella eli lomittain kaksi erilaista poronhoidon perinnettä: lännestä tullut koutokeinolais-enontekiöläinen porosaamelainen ja paikallinen kehittyvä
sompiolainen perinne. Myöhemmin poronhoito on yhtenäistynyt,
mihin ovat vaikuttaneet myös porokylien välillä avioliittojen kautta
solmitut sukulaisuussuhteet.
Virallisesti paliskunnan historia
alkaa vuodesta 1898, jolloin Keisarillinen senaatti perusti aluksi Keminkylän paliskunnan, joka tunnettiin myöhemmin KeminkylänSompion paliskuntana, mutta nimi
lyhennettiin pian Kemin-Som­
pioksi. Paliskunta sijaitsee Savukosken kunnassa, Värriön kylän
koillispuolella ja ulottuu valtakunnan rajaan asti.
Poromiehen työ on muuttunut paljon aivan viimeisten vuosikymmenten aikana. Poromiehet
ottivat moottorikelkat käyttöönsä
1960-luvulla ja nykyisin maastossa liikkumista helpottavat mönkijät. 1990-luvun puolivälissä mönkijöillä ajavien ja erotukseen poroja
kokoavien ettomiesten avuksi alettiin kokeilla helikoptereita.
Yhteyden pitämiseen käytetään
kaikkia langattoman viestinnän
keinoja, esimerkiksi erotusten alkamisesta ilmoitetaan matkapuhelimen tekstiviesteillä. Kemin-Sompion paliskunnassa on lähes 150
poronomistajaa, varsinaiseen poronhoitotyöhön heistä osallistuu
50, mutta erotuksiin ja vasanleikkoon tulevat kaikki mahdollisuuksiensa mukaan.
Työtapojen muutos on aikaistanut porojen teurastamisen loka–
marraskuulle, kun moottorikelkka-aikaan erotuksiin päästiin vasta
tammi–helmikuussa. Samalla saadaan säästettyä myös porojen talvisia jäkälälaitumia, sillä erotuksissa
poroista suuri osa menee teuraiksi.
Ajoporoja ei enää käytetä, mutta poromiehen työssä on edelleen
omat rasituksensa. Yleisesti tiedetään, että ”jos kelkkamiehellä ei
oo aamulla joku paikka kipiä, se
on kuollu”. Kaikista uudistuksista
huolimatta poron käyttäytyminen
ei ole muuttunut mitenkään, joten
edelleen tarvitaan perinteisiä poromiestaitoja. Nykyaikana poronhoitotöitä tekevät myös naiset.
Kesän vasanleikko, syksyn rykimä ja
loppuvuoden erotukset
Kun vasat ovat syntyneet vapun
jälkeen, mönkijöillä ajavat hakumiehet tuovat hajallaan metsälaitumilla kulkevat porot merkintäaitaan, jotta vasat saadaan merkittyä omistajiensa korvamerkeillä.
Merkintä tehdään yöllä, ja yhden
yön urakka on noin 350 vasaa. Pari viikkoa kestävän vasanleikon aikana 3 500 vasaa saadaan merkittyä yhdessä merkintäaidassa. Korvamerkin leikkaamiseen vasa ei
reagoi mitenkään.
Helle selostaa elävästi vasanleikon alkua:
Yön urakka alkaa laputuksella – yön,
koska on viileämpää ja vasat jaksavat
seurata paremmin emiään. Merkitysaidan kirnussa jokainen vasa saa kaulaansa numerolapun, minkä jälkeen
porot päästetään omaan rauhaansa
parin hehtaarin laajuiseen seisotusaitaan. Alussa, kun vasat etsivät emiään
ja emät vasojaan, roukuminen on kor-
via huumaavaa. Äänissä on yksilöllisiä
eroja, jotka porot erottavat ihmiskorvalle käsittämättömällä tavalla satojen
muiden roukujien joukosta.
Vielä 1970-luvulla lapset ja naiset olivat miesten mielestä vasanleikossa vain tiellä, mutta jo 1980-luvulta alkaen käsitykset ovat muuttuneet monissa kylissä. Nyt vasan
kiinni pitäminen opetetaan jo parivuotiaille lapsille ja seitsemän–kahdeksanvuotiaat ovat vasojen sieppaamisessa täysin ammattilaisia.
Vasanleikosta porot siirretään
kesälaitumille, joilla eri kylien porot sekoittuvat keskenään. Syksyllä hirvaat muodostavat haareminsa
ja saattavat seuraavan kevään vasat
alulle. Vaatimen kiima kestää vain
vuorokauden kerrallaan.
Pian loppusyksyllä poroja aletaan taas koota yhteen poroerotuksia varten. Erotus tapahtuu erotusaidan pyöreässä kirnussa, johon
ajetaan kerralla noin sata poroa.
Pienessä kirnussa porot voidaan
ottaa kiinni käsin sarvista tarttumalla, mutta vielä tarvitaan suopunkimiehiäkin
voimakkaiden
hirvaiden kiinniotossa. Kirnun aidan veräjistä toisen kautta kulkevat
teuraiksi valitut porot, toisen kautta eloporoiksi valitut pääsevät talvilaitumille.
Noin 40 prosenttia poroista erotellaan teuraiksi, joiden lihojen myynnistä paliskunnat ovat
neuvotelleet jo ajoissa ennen teurastuskautta. Varmimmin teuraiksi joutuvat pailakat eli vuotta aikaisemmin kuohitut hirvaat, suuri osa
vasoista ja myös vaatimet, joita ikä
alkaa painaa. Poromiehet tarkistavat poron iän etu- ja poskihampaiden kuluneisuudesta.
Poroja ei enää teurasteta erotuspaikalla, vaan se on ulkoistettu lihahygieniasyistä teurastamoiden hoi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
63
dettavaksi. Erotuksessa takaisin laitumille päästettävät eloporot saavat
eläinlääkäriltä loistorjuntapiikin,
joka tehoaa kurmun ja poronnenäsaivartajan toukkiin sekä tappaa
myös pötsin loiset. Rokotus on uusittava joka vuosi.
Pororengin töissä
Porojen tutkiminen oli vienyt Helteen jo monta kertaa aikaisemminkin porokämpille, joten hän solahti
kämppäelämään vaivattomasti, nyt
vain paljon pitemmäksi aikaa, pienin keskeytyksin syyskuun lopulta
maaliskuun loppuun. Jo pororengiksi pestautuessaan hän oli luvannut viihtyä kaikissa hommissa, joissa häntä tarvitaan.
Helle tarttuu hyvin innostuneesti kaikenlaisiin poronhoitoa ja alueen kulttuuria koskeviin
asioi­
hin, jopa kolme miespolvea
sitten tapahtuneisiin poromiesten
sattumuksiin. Hän on kiinnostunut
myös poronhoidon historiasta sekä
poromiesten ja heidän perheidensä
elämästä. Myös porolaidunten paikannimistö on kiinnostavaa, sillä useimmat vanhan eräkulttuurin aikaiset nimet perustuvat jo
1800-luvulla sammuneeseen keminsaameen. Monipuolinen aihe
on hyvän kertojan aarreaitta.
Porotalous ei ole vain ammatti
ja elinkeino, se on pakostakin myös
elämäntapa, joka omaksutaan jo
lapsuudesta lähtien. Nykyajan poromiehillä on tavallisesti toinenkin ammatti, jota voi harjoittaa aina kun poronhoidossa suurimmat
kiireet hellittävät.
Porokämpillä asuminen on vielä nykyaikanakin välttämätöntä.
Välimatkat ovat pitkiä, ja poromiehet siirtyvät tehtävän mukaan
varattuun majoituspaikkaan, joka
on kohtuullisella etäisyydellä työ-
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
maasta. Kämpällä asutaan ahtaasti
isolla miesporukalla, mutta porontaljoilla ei enää nukuta vaan poromiehen oma patjakäärö kulkee mukana mönkijän kyydissä kämpältä
toiselle.
Helle kuvaa kämppäelämän päivittäisiä toimia tarkasti. Koko elämä keskittyy töiden ajaksi kämpän työyhteisöön, ja vain tärkeimmät uutiset maailmalta kuullaan
aamulla ennen töiden alkamista.
Työpäivät ovat pitkiä, mutta lukemiseen ja puhdetöihinkin voi jäädä aikaa. Kaiken muun ohessa Helle ehtii selostaa tarkat ohjeet jopa kenkäheinien valmistamisesta. Karvakenkiä ja kenkäheiniäkin
tarvitaan, kun pakkasta alkaa olla
enemmän kuin -15 astetta. Kenkäheiniä tosin käyttävät enää vain
harvat.
Porokämpän tärkein henkilö
on kokki, jonka ei tarvitse vaivata
päätään laatimalla uusia ruokalistoja. Sama menu on ollut tarjolla
jo useita vuosikymmeniä: aamulla
tarjotaan aamukahvin jälkeen poronkäristystä ja töiden jälkeen illalla porokeittoa, ja vielä kahvit päälle. Kokki itse syö viimeiseksi – tapa varmistaa sen, että hän valmistaa ruokaa aina tarpeeksi.
Porotutkijoilla on vielä selvitettävää
Porotalous perustuu parhaimmillaan hyvin lyhyeen ravintoketjuun:
poro syö poronjäkälää talvella sekä ruohoja, lehtiä ja tatteja kesällä. Poronkasvattaja syö poronlihaa
ja myy sitä elääkseen. Porosta käytetään edelleenkin tarkasti hyväksi
kaikki muutkin osat.
Sekä porot että porotalous ovat
monella tavalla suoraan riippuvaisia luonnosta, siksi biotieteiden
alueella porotutkimuksessa yhdistyvät poron käyttäytymisen ja eko-
logian tutkimus, laidunten kasvillisuuden, jäkälien sekä poron fysiologian ja loisten tutkimus. Porot elävät
luonnossa ja ovat myös sen armoilla. Vaikka laitumilla riittäisikin ruokaa, elinkeinoa saattaa haitata niinkin pieni eläin kuin sääski, joka räkkäaikana kiusaa porot pahimmillaan jopa anemian partaalle.
Varsinkin suurpetojen aiheuttamat tappiot ja talvilaitumien poronjäkälien väheneminen ovat kysymyksiä, joihin vaikuttavia tekijöitä Helle pohtii perusteellisesti. Porotalouden, metsätalouden ja
myös luonnonsuojelun näkökohdat on huomioitava, mutta mitkä
tekijät ovat todellisuudessa vaikuttamassa? Monimutkaiset asiat eivät ole yksiselitteisiä, tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana on ollut huonoja vasavuosia,
samaan aikaan myös petovahingot
ovat lisääntyneet. Syy vasojen määrän vähenemiseen on vielä epäselvä, mutta sama ilmiö on havaittu
myös Pohjois-Amerikan ja Euraasian villipeurakannoissa.
Myös paliskunnan alueelle
suunniteltu Soklin fosforikaivos
nähdään uutena uhkana porota­
lou­delle. Laidunalueiden menetyksen lisäksi ympäristön tila huolestuttaa, sillä poronlihan hyvä maine
puhtaan luonnon tuotteena on tärkeä markkinoinnin kannalta.
Petokysymykset ovat Helteelle tuttuja jo 1990-luvun jälkipuolelta Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajuuden ajoilta. Silloin hän istui maa- ja metsätalousministeriön suurpetotyöryhmässä,
jossa oli myös useita poromiesten
edustajia. Työryhmä muun muassa esitti yksimielisesti, että sudenpyynti saa jatkua poronhoitoalueella entiseen tapaan.
Pedot verottavat paliskunnan
poroja, minkä lisäksi myös raatojen etsiminen ja petojen jahti lisäävät paliskunnan kustannuksia
ja vähentävät poronlihasta saatavia tuloja. Tilastojen mukaan suurpedot tappoivat Kemin-Sompiossa
poronhoitovuonna 2009–10 yhteensä 325 poroa, niistä susi tappoi
162, ahma 73, ilves 67 ja karhu 23
poroa. Kaikkia raatoja ei koskaan
löydetä, joten todelliset lukumäärät ovat vielä suurempia.
Porojen talvilaidunten poronjäkäläkasvustot ovat vähentyneet,
mutta onko syynä vain liian suuri porojen määrä? Jäkälikköjen vähenemiseen vaikuttavat myös metsänhoidon toimenpiteet, sillä metsäpuiden kasvaessa valoisuus vähenee ja seinäsammal alkaa vallata
tilaa poronjäkälältä. Kun poronjäkälä loppuu laitumilta tai sitä
on vaikea kaivaa syvän lumen alta, porot alkavat syödä puiden oksilla kasvavaa luppoa. Hyvin lumisina talvina puissa roikkuvaa luppoa onkin nyhdettävissä yhä ylempää oksilta.
Elämälle maistuva kirja
Helle on kirjoittanut hyvin laajasti Metsä-Lapin porotalouden tilasta ja perinteiden muutoksesta.
Hän on tutkinut lähes koko työuransa ajan metsäpeuroja ja poroja, joista hän kertoo myös ensimmäisessä kirjassaan Peuran ja po­
ron jäljillä (Kirjayhtymä 1982).
Hän työskenteli ensin Oulun yliopiston Oulangan biologisella asemalla Kuusamossa, myöhemmin
Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa ja Metsäntutkimuslaitoksessa Rovaniemellä. Sodankylän Askassa asuva Helle toimi Suomen
luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana vuosina 1995–2000.
Pitkä tutkijanura ei ole jäykistänyt Helteen kirjallista lahjakkuutta,
päinvastoin, hänen vauhdikas tekstinsä on hyvin mukaansatempaavaa. Porovuosi on oikealle elämälle maistuva kirja. Helle selostaa poromiesten työn etenemistä tarkasti,
niin että porotaloutta tuntematonkin kokee olevansa tilanteissa mukana. Lisäksi hän on täydentänyt
dokumenttinsa suurella määrällä ilmeikkäitä valokuvia. Kamera
on pysynyt miehen kädessä myös
nopeissa tilanteissa, valokuvat ovat
yhtä eloisia kuin kertomuskin.
Helteen teksti vilisee poronhoidon erikoissanastoa, mutta ilman
oikeita sanoja ei kertomuskaan olisi
aito. Kirjan lopussa on lukijan apuna kahden aukeaman sanasto, jossa selostetaan poronhoidon sanojen merkitykset.
Helle mainitsee esikuvakseen
saamelaiskulttuurin tutkijan Toivo Immanuel Itkosen, jonka vuonna 1948 julkaisemat poronhoidon
kuvaukset olivat erityisen yksityiskohtaisia. Helle kirjoittaa kuin
suurten Lapin kuvaajien innoittamana, ja lukija voi vain nauttia
kertomuksesta. Porovuosi kiinnostaa myös poronhoitoalueen ulkopuolella.
Kirjoittaja on biologi ja tiedetoimittaja.
Lastenkirja ja sen
tutkimus ajan hermolla
Päivi Heikkilä-Halttunen
Marleena Mustola (toim.):
Lastenkirja. Nyt. SKS 2014.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden
tutkimus on vahvistanut asemiaan
vuosituhannen taitteesta lähtien.
Useampia väitöskirjoja on tekeillä
yliopistoissa eri puolilla Suomea ja
tieteellisiin julkaisuihin tarjotaan
entistä enemmän artikkeleita lastenkirjallisuudesta. Tutkimusalue
ei kuitenkaan ole vielä vakiinnuttanut asemaansa ylipistoissa, siksi säännöllisesti toteutettavia opintokokonaisuuksia on vähänlaisesti.
Ensimmäinen lastenkirjallisuuden
professuuri on todennäköisesti vielä kauan vain huimapäinen
visio, mutta enää opiskelijat eivät
juurikaan joudu vaihtamaan aihetta ”johonkin tolkullisempaan” tutkimuskohteeseen. Varsinkin kulttuurintutkimuksen laaja kiinnostus erilaisiin ilmiöihin on jouduttanut akateemisen kentän yleistä
suopeutta lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkimusta kohtaan. Marleena Mustolan toimittama
Lastenkirja. Nyt -artikkelikokoelma tuleekin totiseen tarpeeseen.
Anglosaksista lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimusta on ilmestynyt paljon 20 viime vuoden
aikana, siksikin on enemmän kuin
paikallaan, että nyt saadaan tutkimusaluettaan rakentavasti polemisoivien tutkijoiden – mm. John
Stephensin, Kenneth Kiddin, Jacqueline Rosen, Peter Huntin ja Perry Nodelmanin – keskeisiin teoksiin pohjaavia ja niiden kanssa virkeää vuoropuhelua käyviä tutkimusartikkeleita, joissa tutkijoiden
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
65
teorioita sovelletaan suomalaiseen
aineistoon.
Kokoelman poikkitieteellisyys
ja teemojen moninaisuus on ratkaistu melko toimivasti ryhmittämällä artikkelit tutkimuskohteen eli kirjan, lapsivastaanottajan
ja niin sanotun tilakäsityksen kautta – liittyen siihen, kuinka lastenkirjallisuuden kentällä tätä rajankäyntiä määritetään. Etenkin lapsikeskeinen ja -lähtöinen tutkimus
on yhä vähäistä Suomessa.
Marleena Mustola toteaa johdannossa lyhyesti, ettei lastenkirjallisuudella lajina ja sen tutkimuksella ole ollut vieläkään – kansainvälisessäkään tarkastelussa – sellaista
asemaa, johon alan tutkijat olisivat
tyytyväisiä. Mustola referoi Margaret Meekin jo 1980-luvulta juontuvaa väitettä: vaikka lastenkirjallisuus saavuttaisikin arvostetun aseman akateemisesti hyväksyttynä
tutkimuskohteena, se ei silti hevillä pääse irti rinnastuksesta aikuisten
kirjallisuuden korkeammiksi koettuihin laatukriteereihin.
Kokoelman kirjoittajat ovat Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa hiljattain väitelleitä tohtoreita tai väitöstutkimustaan tekeviä.
Lähestymistapojen rikkaus syntyy
kirjoittajien erilaisista tulokulmista lastenkirjallisuuteen ja -kulttuuriin. Eri teemoja, tieteenaloja ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden sekä
lastenkulttuurin alueita käsittelevät
artikkelit todentavat lastenkirjallisuuden ja -kulttuurintutkimuksen
lyhyestä tutkimusperinteestä juontuvia ongelmia. Suurennuslasin alle otetaan kiinnostavia kuriosi­
teetteja, joita ei juurikaan linkitetä
suhteuttamalla kokonaisuuteen ja
muuhun tarjontaan. Lastenkirjallisuutta lähestytään kuitenkin voittopuolisesti modernisti, ilman lu-
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
kijoiden ja kohderyhmien tarpeetonta luokittelua. Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita, nykykulttuurin tutkijoita, taidekasvattajia, taidehistorian
tutkijoita sekä opettajankoulutuksen ja kirjallisuuden opetusopetuksen parissa työskenteleviä. Heidän
tutkimusaineistonsa peilaa koko
lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja
kentän moninaisuutta.
Supersankarisarjakuvaa paro­
dioivan Don Rosan Aku Ankan
kautta Katja Kontturi tarkastelee
myös kiinnostavasti tarvetta sensuroida lapsille tuotettua aineistoa. Maria Laakson ja Mirja Kokon artikkeleissa tarkasteltavaksi
on otettu suuren lukevan yleisön
kannalta vähemmän tunnettuja
lastenkirjoja, joista ei ole sukeutunut myyntimenestyksiä ja jotka kunnianhimoisen rakenteensa
takia ovat vedonneet ensisijaisesti
aikuisiin (Riitta Jalosen ja Kristiina
Louhen Tyttö-trilogia) tai muutoin
kiinnostaneet aikuisyleisöä kirjailijan aiemman aikuisille suunnatun
tuotannon takia (Kari Hotakaisen nonsense-henkiset kirjat Las­
tenkirja, Satukirja, Ritva). Laakson artikkelissa nousee esiin myös
modernin lastenkirjallisuudentutkimuksen suosikkiaihe, kaksoisyleisön puhuttelu, jolla tarkoitetaan kirjailijan samanaikaista kurkottelua sekä lapsi- että aikuislukijan suuntaan. Laakso muistuttaa
kuitenkin, että tekstin kohdeyleisöistä puhuttaessa ei koskaan pidä puhua todellisista, lihaa ja verta
olevista lapsilukijoista.
Katja Fältin artikkeli ritari- ja
viikinkiaiheisista lasten tietokirjoista maskuliinisuuden edustajina todentaa kiinnostavasti käännöksinä ilmestyvän lasten tietokirjallisuuden valtavirtaistumista
– niin aiheiden valinnan kuin niiden edustaman maailmankuvankin suhteen. Lasten tietokirjallisuus on lastenkirjallisuuden lajityypeistä nuorimpia, mutta sen nimikemäärät ovat myös Suomessa
lisääntyneet. Viime vuosina, esimerkiksi roolipelaamisen ja keskiaikaharrastuksen suo­sion nosteessa, on ilmestynyt muutamia lapsille
suunnattuja kotimaisia tietokirjoja. Näiden kirjojen kuvitus poikkeaa Fältin yhysvaltalaislähtöisestä käännöskirjavalikoimasta huomattavasti.
Lastenkirjallisuuden hoidollinen, terapeuttinen, ulottuvuus todentuu Mirja Kokon artikkelin lisäksi Lea Pennasen lasten ryhmäsadutusta käsittelevässä artikkelissa, jossa pohditaan myös lasten
luovan panoksen – taiteilijuuden
ja tekijyyden – kunnioitusta kiinnostavalla tavalla sekä Marleena
Mustolan artikkelissa, jossa paneudutaan tulevien lastentarhanopettajien näkemyksiin lastenkirjallisuuden epämukavista aiheista. Opiskelijoille järjestetyn
työpajan perusteella heidän ennakkokäsityksensä lastenkirjallisuudesta näyttäytyivät jopa yllättävän konservatiivisina, sillä he pitivät vaikeina myös sellaisia aiheita,
jotka eivät enää vuosikymmeniin
ole lastenkirjallisuudessa olleet tabuja. Varhaiskasvattajien tietämystä lastenkirjallisuuden historiasta
ja tarjonnan nykyisestä monipuolisuudesta on varmasti syytä lisätä
myös alan koulutuksessa. Työpajan
kuluessa opiskelijat nimittäin selättivät suuren osan ennakkoluuloistaan ja tekivät nasevia riimirunoja jopa itsemurhasta ja seksuaalisuudesta.
Johanna ja Petri Kainulaisen artikkeli viidesluokkalaisten kirjalli-
suuskäsityksistä sohaisee ajankohtaista aihetta: neljäsluokkalaisten
alakoululaisten PIRLS- ja 15-vuotiaiden PISA-tutkimuksissa suomalaiset lapset ja nuoret ovat teknisen lukutaitonsa osalta kärkijoukkoa, mutta motivaatio omaehtoiseen lukemiseen on tyystin
hukassa. Kainulaiset penäävätkin
koulujen lukemiskasvatukseen ja
kirjallisuuden opetukseen enemmän elämyksellisyyttä ja oppilaiden henkilökohtaisten intressien
huomioon ottamista. Elämyksellisen kirjallisuuskasvatuksen eduista on puhunut painokkaasti myös
tänä vuonna päättyvän opetus- ja
kulttuuriministeriön rahoittaman
Lukuinto-hankkeen
yhteydessä
erityisesti poikien lukemisen puolesta kampanjoiva Aleksi Delikouras.
Myry Voipion artikkeli todentaa 1950–1970-lukujen suomalaista tyttökirjallisuuden kehitystä tytön sukupuolen ja kasvamisen tuntojen kautta neljässä tyttökirjassa
(Merja Otavan Priska, Anni Polvan
Tiina, Rauha S. Virtasen Seljan tytöt ja Aila Meriluodon Meidän lin­
na). Voipio osoittaa, kuinka ajankohdan tyttökirjat ovat voimakkaasti sidosteisia julkaisuajankohtansa kasvatuksellisiin arvoihin.
Kokoelman päättävissä Susanna
Ylösen ja Ulla Pohjamon artikkeleissa lähestytään lastenkirjallisuuden filosofisiakin ulottuvuuksia ennen muuta aikuisen näkökulmasta.
Ylönen on A. A. Milnen Nalle Puh
-kirjoista toimitettujen kansainvälisten elämänviisausbestsellereiden
hengessä (ns. poohologia) kehitellyt suomalaisten verrokkien, Jukka
Laajarinteen Muumit ja olemisen
arvoitus- ja Sirke Happosen Muu­
miopas-teosten, ”muuminolo­giaa”
eli aikuisiin vetoavaa pohdiske-
lua Tove Janssonin muumi-teosten tiimoilta. Kaupunkitutkimukseen aiemmissa tutkimuksissaan
paneutunut Pohjamo yhdistää artikkelissaan avoimesti omakohtaiset lapsuudenmuistonsa pohdintaan Tove Janssonin luoman muumitalon kuvitelluista ja todellisista tiloista. Pohjamon artikkelissa
korostuu niin ikään lastenkirjallisuuden nostalgia – unohtamatta
myöskään sen melankolisia ulottuvuuksia.
Lastenkirja. Nyt -artikkelikokoelma haastaa moniäänisesti ja
paikoin tietoisen poleemisesti tarttumaan eri alojen tutkijoita lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin ilmiöihin. Kokoelma suhtautuu kiitettävän ennakkoluulottomasti yhä
monipuolistuvaan ja multimodaalistuvaan lukemiskulttuuriin. Toivottavasti artikkelikokoelma löytyy nopeasti paikkansa myös yliopistojen tenttikirjana ja tulevien
tutkimusten viitoittajana.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
Buddhien ja jumalten
tiellä
Laura Ipatti
Raisa Porrasmaa ja Petri Artturi
Asikainen: Temppelin hämärästä
matsurin vilinään. Nojatuolimatka
Japanin kulttuurihistoriaan.
Atena 2014.
Vanhaa sen enempää kuin nykyJapaniakaan voi tuskin ymmärtää
perehtymättä maan kahden pääuskomustradition, mantereelta levinneen buddhalaisuuden (”buddhien tie”, butsudō, 仏道) ja kotope-
räisen luonnonuskon shintolaisuuden (”jumalten tie”, shintō, 神道)
historiaan. Niin keskeinen vaikutus uskontojen synkretistisellä yhteensulautumisella on ollut Japanin
valtion ja kulttuurin kehitykselle.
Tälle ajatukselle perustuu myös japanologi Raisa Porrasmaan uusin
teos, jonka temppeli- ja pyhäkkövierailujen suitsukkeentuoksussa
kulttuurihistoria kiertyy kauniisti
modernin yhteiskunnan ilmiöiden
taustoittajaksi.
Vaikka Porrasmaa määrittelee
teoksensa tieteellisen oppikirjan
sijaan pikemminkin oppaaksi, jonka tarkoitus on havainnoida, kuinka menneisyys elää Japanissa neonvalojen ja betonin keskellä, tekstiä
hallitsee tutkimuksellinen ote. Etsivä löytää historiaa niin Tokion
metropolista kuin pikkukaupun­
kien sivukujiltakin, mutta ymmärtääksee täytyy hiljentyä. Lukijalle,
”nojatuolimatkalaiselle”, suurikokoisen kirjan sivuilta avautuu paitsi
yksityiskohtaisin tietolaatikoin syvennetty ja Petri Asikaisen komein
värivalokuvin kuvitettu myös raskaslukuisuuteen asti perinpohjainen Japanin kulttuurihistorian tietopaketti.
Yli vuosituhantista katsausta
rakennetaan kärsivällisesti. Tekijäkaksikon matkat pyhille paikoille pääsaarella Honshūlla punoutuvat osaksi kronologisesti etenevää hovin, papiston ja sotilassukujen tarinoiden vyyhtiä. Hallinto- ja
kulttuurikausiin nivoutuva päälukujen paikka- ja aikasidos joustaa
rakenteen viitteellisenä perustana.
Tilaa sallitaan henkilöhistoriallisille juonikuluille ja kulttuurikausien erityispiirteille. Viittauksista
Kofun- (300–358) ja Asuka- (358–
710) kausiin edetään Nara- (710–
794), Heian- (794–1185) ja Kama-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
67
kura- (1185–1333) kausien kautta
aina Edo-kaudelle (1603–1868) ja
Meiji-kauden (1868–1912) alkuun.
Ennen ensimmäisten säilyneiden kirjallisten lähteiden välityksellä avautuvaa historiallisen ajan
narratiivia Porrasmaa perehdyttää lukijansa myytteihin Japanin
alkuperästä ja keisarin jumalallisesta verisiteestä. Monijumalaisen
shintolaisuuden animistisissa uskomuksissa luonnonilmiöitä ja esiisiä kunnioitetaan jumalallisina. Japanin vanhimman historiakronikan, vuonna 712 kootun Kojikin
mukaan jumalsisarukset Izanagi ja Izanami loivat maailman mereen sinkoamansa keihään kärjestä
tippuneista pisaroista. Japanin saaret syntyivät heidän liitostaan. Valtio puolestaan sai alkunsa Yamaton
tasangolla jumalten perillisen keisari Jinmun kukistettua paikalliset
heimot esiäitinsä, auringonjumalatar Amaterasu Ōmikamin opastuksella. Myytin mukaan nykyinen
keisari Akihito on Jinmun 125. perillinen – seikka, joka edelleen kertautuu medioissa ja lainaa käyttövoimaa erilaisille poliittisille ääriilmiöille, vaikka keisarin palvonta
jumalallisena lakkautettiin toisen
maailmansodan jälkeen.
Alunperin suullisena perintönä välittyneet myytit saivat Narakaudella eliitin valtapyrintöjä heijastaneen kirjallisen asun. Kuten
Porrasmaa luonnehtii, historiaa
”luotiin” oikeuttamaan hallintoa.
”Aikojen hämäriin” kurkottaneet
tarinat koottiin talteen osana Yamato-valtion rakentamista. Ollaan
siis saman kaliiberin kulttuuristen
peruskäsitteiden äärellä kuin vaikkapa kalevalainen mytologia suomalaisuuden juurista. Kuten kansanrunous avitti suomalaisuuden
määrittelyssä, Japanin ensimmäis-
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
ten historiakronikoiden laatimisen taustalla vaikuttivat poliittiset
motiivit.
Shintoperinteistä jatketaan katsaukseen buddhalaisuuden sekoit­
tumisesta saarisyntyisiin uskomuksiin. Kiinasta levinnyt uusi
uskonto vahvistui aluksi ”valtio­
buddhalaisuutena”
varsinaisen massojen buddhalaisuuden
(minshū bukkyō, 民衆仏教) yleistyessä myöhemmin. Vähitellen tavat risteytyivät: buddhalaisia sutria
saatettiin esittää japanilaisille ka­
mi-jumalille, jotka tulkittiin buddhalaisen pantheonin hahmojen ilmentymiksi (yhteensulautumiseen
viittaa termi shinbutsu shūgō, 神仏
習合). Toisin kuin esimerkiksi Lähi-idän monoteistiset uskonnot,
buddhalaisuus ei sisältänyt ajatusta yhdestä oikeasta jumalasta. Shintolaisuuden monijumalaisuus ja alkuperäisuskon kirjoittamaton traditio vailla pyhiä tekstejä mahdollisti rinnakkaiselon.
700-luvun
pääkaupungista­
Heijō­
kyōsta (nyk. Nara) turisti tuntee Kasugan pyhäkön eläinpalvelijat, kesyt kauriit, ja Tōdaijitemppelin Daibutsu-patsaan. Porrasmaan matkassa oppi syvenee
Lootus-sutrasta ympyräsymboliin
ja namu amida butsu -mantrasta
dharmaan, mandalaan ja muihin
buddhalaisuuden avainkäsitteisiin.
Teos tekee oivaltavasti ymmärrettäväksi länsimaista idänkävijää
hämmentävää mutta japanilaisuuden ytimeen käyvää shinton
ja buddhalaisuuden suhdetta. Japanilaisten suhtautuminen uskontoon näyttäytyykin mutkattomana:
yhä on tavallista, että häitä juhlitaan shinto- tai kristillisin menoin,
hautajaisia buddhalaisin.
Narasta siirrytään ”Tyynen rauhan pääkaupunkiin” Heiankyōhon
(nyk. Kioto), japanilaisen kotoperäisen
”kansalliskulttuurin”
(kokufū bunka, 国風文化) kehtoon. Heian-kaudella kirjallinen
kulttuuri monipuolistui, hiraga­
na-merkistön esimuoto kehittyi ja
hovinaiset kirjoittivat klassikoita,
joista edelleen luetuimpia on Murasaki Shikibun Genjin tarina. Porrasmaa kuvaa keisarillista pääkaupunkia monipuolisesti. Palatsi- ja
ministeriökorttelien lisäksi tutustutaan Hiei-vuoren soturimunkkien karuihin meditaatioharjoituksiin ja Ninnaji-temppelissä Kenkōmunkin Joutilaan mietteisiin. Suurelle yleisölle tutumpia Ryōanjin
kivipuutarhaa tai ”Kultaisen paviljongin temppeliä” Kinkakujiakaan
ei unohdeta.
Teos viipyilee historiallisessa Kiotossa, sallii runollisista päiväkirjamerkinnöistään tunnetun
hovineito Sei Shōnagonin sanailla huilunsoitosta hiiren tunnin aikaan ja kirsikkapuiden pyryttää terälehtien lumimyrskyjään. Buddhalaisuudelle keskeisiin, japanilaista estetiikkaa ja maailmakuvaa
sävyttäviin teemoihin – kaiken väliaikaisuuteen ja takertumisen harhasta vapautumiseen – palataan
toistuvasti. Kamon pyhäkköjen
matsureissa eli festivaaleilla härkävankkurit johdattavat lepyttelemään henkiä vehreän lehdon mullantuoksuiseen raikkauteen. Luonto on aistittavasti läsnä Porrasmaan reitillä, mikä tekee oikeutta
japanilaiselle pyhyyden kokemukselle. Kiotolaiselämän kuvaus nousee yhdeksi kirjan virkistävimmistä
osioista. Tekijän omakohtaiset kokemukset elävöittävät historiallisten tapahtumien jatkumoa.
Kulttuurisesti tuottelias Heiankausi päättyi hajaannukseen. Erityisesti itäisessä Japanissa paikal-
liset klaanit vahvistuivat ja maa
suistui 1100-luvulta 1800-luvulle jatkuneeseen sotilasvallan kauteen, josta Japanin keskiaikana tunnetaan noin vuodet 1185–
1603. Ensimmäinen ”kenttähallitus” (bakufu, 幕府) perustettiin
Kamakuraan, mutta vasta Tokugawa-klaanin nousu vakiinnutti olot
1600-luvulla, jolloin pääkaupunki
siirtyi shōgun-sotilasjohtaja Tokugawa Ieyasun hallintokaupunkiin
Edoon (nyk. Tokio).
Teoksen loppupuolella tutustutaan Kamakuran ja Edon sotilas­
eliitin tarinoiden lisäksi kansan
arkeen. Edo-kauden kaupunkilaiselämän ja kaupallistuvan kulttuurin kuvaus poikkeaa yläluokan
hengentuotteiden varaan rakentuvista aiemmista pääluvuista. Kun
Euroopassa hautui Ranskan suuri vallankumous ja ancien régimen
aurinko painui länteen, idässä iti
riisikurssiin perustunut ”japanilaismallinen kapitalismi”. Samuraiden kontrolloiman luokkayhteiskunnan kielletyt ilot purkautuivat
Yoshiwaran huvikorttelien ”kelluvassa maailmassa”.
Länsimaisittain Japanin kulttuurille ikonisiin aiheisiin, kare­
sansui-puutarhoihin, wabi-sabiestetiikkaan ja teemestari Sen no
Rikyūn oppiin teen tielle (chadō,
sadō, 茶道) ehditään melko suppeasti. Viihdeteollisuudessa runsaasti varioitua samuraiden suhdetta zen-buddhalaisuuteen Porrasmaa purkaa tervetulleen kriittisesti. Kerronta suo tilaa myös
japanilaisen kulttuurin vähemmän
tunnetulle monimuotoisuudelle,­
hovin mahtimiesten moniavioisuudelle ja munkkien lemmelle
temppelien chigo-nuorukaisia (稚
児) kohtaan.
Porrasmaa tasapainoilee tekstilajien rajapinnalla kaksoisroolissa
yhtäältä ”matkaoppaana”, toisaalta tietokirjailijana pääosin onnistuneesti. Kerronta on jutustelevaa.
Tekijän työkalupakissa on myös
aluetutkimuksen kritiikkiä. Porrasmaa tunnistaa positionsa länsimaisena katsojana ja erittelee lähtökohtiaan ”idän” tulkkina ylittäen orientalistisen Aasian romantisoinnin. Lukijan mielikuvitusta
kuitenkin kosiskellaan paikoitellen vaarallisesti toistuvilla ”muinainen” ja ”hama menneisyys” -ilmauksilla, jotka epämääräisyydessään itse asiassa osallistuvat entisajan Japanin mystifiointiin.
Sekä akateemista että kansanomaista tietoa kierrättävälle teokselle tutkimuksellisten lähtökohtien aukikirjoittaminen on yhtä
kaikki ansio. Porrasmaa valottaa
lähdekritiikkiään ja ”voittajien historian” ongelmaa. Ristiriidat vuosisatojen aikana kertautuneissa tarinoissa mutkistavat tutkijoiden työtä. Tekijä tunnustaa yksinkertaistaneensa kiisteltyjä tulkintoja mutta
läpinäkyvyyden vaatimukselle uskollisena kirjoittaa tämän esiin.
Teknisesti pikkutarkkaan ja pääosin eheään kokonaisuuteen on
jäänyt lievää päällekkäisyyttä sekä
sanavalinnoista johtuvia vähäisiä
tyylirikkoja. Lukukokemusta keventäisi asiasanahakemisto. Polveilevan kerronnan asemoimiseksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi lukijan on palattava toistuvasti
teoksen alun paikkahakemistoon ja
historian pääkausien ”riisinjyvään”.
Japaninkielisten termien runsaus ja reunaviitteisiin sijoitetut
käännökset vahvistavat asiantuntevaa vaikutelmaa. Teksti lunastaa
lupauksen herkkupaloista sekä uusille että vanhoille Japanin ystävil-
le. Kanji-merkkien harvinaisemmat lukutavat houkuttelevat tarttumaan sanakirjaan. Viimeistelyhalu
ja pyrkimys alkuperäisille kohteille
oikeutta tekevään esitystapaan näkyy myös päälukujen kaksikielisessä otsikoinnissa. Kirjallisuusluettelossa ilmoitettujen japaninkielisten
lähteiden suhdetta sisältöön ei tosin suoraan osoiteta.
Porrasmaa maustaa kiitossanansa ekstraripauksella autenttisuutta, kun japanilaiselle kulttuurille leimallisiksi mielletyt kunnioituksen ja kiitollisuuden ilmauk­
set punoutuvat niissä keigon eli
muodollisen kohteliaan kielen rakenteeseen. Sanojen lisäksi perinteet elävät eleissä ja sosiaalisessa
kanssakäymisessä. Porrasmaa, joka valmistelee väitöskirjaansa Japanin klassisesta kirjallisuudesta Hōsei-yliopistossa Tokiossa, on
kaikesta päätellen perehtynyt vivahteiden hienovaraiseen kulttuuriin. Uraa uursi myös suora suomennos nykykirjailija Haruki Murakamin japaninkielisestä alkuperäisromaanista Värittömän miehen
vaellusvuodet (Tammi 2014).
Aikana, jolloin japanilainen
kulttuuri nauttii Suomessa jonkinlaisen muoti-ilmiön asemasta, on
ilahduttavaa, että kysyntään vastataan kunnianhimoisesti tutkimukseen perustuvaa, japanin kielen
opintoja tukevaa tietoa julkaisten.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava
Turun yliopiston poliittisen historian
oppiaineessa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
69
Mestarin opetuksia
Sotivista valtioista kohti yhtenäistä
valtakuntaa
Jarmo Saarti
Mestari Kongin keskustelut.
Kungfutselaisuuden ydinolemus.
Suomentanut ja toimittanut Jyrki
Kallio. Gaudeamus 2014.
Kiinalaisen klassisen ajattelun kaksi länsimailla tunnetuinta nimeä
lienevät Laozi ja Kongzi. Mestari
Laon pääteos on Daodejing, josta
on erilaisia suomennoksia kymmenisen kappaletta. Mestari Kongin –
ehkä paremmin tunnettuna myös
Kungfutsena – pääteos Keskustelut (Lunyu) ilmestyy nyt toisena
kokonaisena käännöksenä. Edellisen teki Toivo Koskikallio vuonna 1958. Käsillä oleva suomennos
jatkaa Jyrki Kallion vanhan Kiinan
klassikoiden käännösten sarjaa ja
samalla siirtää katseen Kiinan klassisen kirjallisuuden kaanonin alkuaikoihin.
Laozin teos on ollut tärkeä kulttuurinen vaikuttaja länsimailla erityisesti mystisen idän kuvan muokkaajana. Kongzi puolestaan on
keskeinen tekijä yritettäessä ymmärtää myös nykyisen Kiinan politiikkaa ja etiikkaa sekä sitä, miten
kansakunta ja kansalaiset käyttäytyvät. Kongzin poliittinen ja kasvatuksellinen merkitys on myös siinä, että hänen kokoamikseen mainitut niin sanotut klassisen Kiinan
kirjalliset klassikot – neljä kirjaa
ja viisi klassikkoa – muodostivat
kaanonin, jonka pohjalle kiinalainen kirjallinen sivistys kasvoi ja
jota lukemattomat virkamieheksi
haaveilleet joutuivat pänttäämään
valmistautuessaan valtion palvelukseen.
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
Mestari Kongin syntymävuodeksi
on esitetty 552 eaa. ja hänen kerrotaan eläneen ja vaikuttaneen noin
seitsemänkymmenen vuoden ajan.
Kong eli Zhou-kauden (n. 1045–
221 eaa.) aikana, jolloin Kiinan
ensimmäinen yhtenäinen valtio
alkoi kehittyä. Samaan aikaan sotivien valtioiden tarvitsema säätyrakenne alkoi muuttua kohti sivistysvaltion tarvitsemaa rakennetta.
Kong itse syntyi köyhtyneeseen ritariluokkaan.
Kongin opetus rakentaa siltaa myyttisen menneisyyden ja rakentumassa olevan valtion välillä.
Zhou-kauden alku kuviteltiin vallankäytön kannalta ideaaliseksi,
koska nimellinen yhtenäisyys ja hajautettu vallankäyttö takasivat sekä
rauhan että mahdollisuuden elinvoimaiseen kehittymiseen. Kongin
aikana oli merkkejä vallan hajoamisesta ja uusista ristiriidoista. Tämän
vuoksi Kong alkoi Kallion mukaan
rakentaa oppiaan menneisyydelle ja
sen arvoille, joita hän ajatteli hyvän
valtion ja sen hoitajien tarvitsevan
kriisiytyvässä tilanteessa.
Kong alkoi opettaa oppiaan ja
kehitti jo elinaikanaan koulukunnan seuraajineen. Tässä hänen toimintatapansa muistuttavat tuon
ajan historiallista kehitystä muual­
lakin: ajattelija keskustelee oppi­
laidensa kanssa ja keskustelun
pohjalta aletaan rakentaa kirjallista perintöä ja oppirakennelmia.
Keisarikunnan viralliseksi opiksi kungfutselaisuus tuli 136 eaa. ja
jatkoi siinä asemassa aina vuoteen
1905, jolloin sen asema mureni
modernin ajan ja 1900-luvun alun
maailmansotien aiheuttamien poliittisten muutosten vuoksi. Kommunistinen Kiina kielsi konfutse-
laisuuden, mutta poliittisen avautumisen ja uuden ideologian tarpeen vuoksi tällä vuosituhannella
on nähty Kongin oppien uudelleen
tuleminen ja jopa rehabilitointi.
Kongin oppi liittyy keskeisesti
politiikkaan ja kansalaisetiikkaan,
siihen, kuinka valtion johto ja sen
kansalaiset toimivat – länsimaisesta
puhetapaa käyttäen – sivistyneesti.
Valtaa käyttävät kunnialliset ja ylevät herrasmiehet. Opin keskeisinä hyveinä ovat lisäksi perinnäistavat ja kuuliaisuus, jolla tarkoitetaan
”toimimista vanhempiensa ja ylempiensä parhaaksi”, sekä uskollisuus
erityisesti hallitsijaa kohtaan.
Yksilötason hyveitä ovat oikeellisuus ja huomaavaisuus, arvoja, joiden pohjalle voidaan alkaa rakentaa
oikeusvaltiota. Kongin opin keskeisiä käsitteitä ovat myös tie (dao) ja
hyve (de), jotka ovat klassisen kiinalaisen filosofian tärkeimpiä käsitteitä. Kongilla tie tarkoitti erityisesti
muinaisaikojen tapojen seuraamista ja niistä opin ottamista.
Hyvän hallitsijan – tai hallitsijaluokan – käsitteeseen liittyvät loput
Kongin hyveistä: tietäväisyys, esikuvallinen mies ja mallikas. Näissä näkyvät selkeästi hänen halunsa korostaa sotimisen, vallanhimon ja sekasorron sijasta sellaista
hallintoa, joka luo rauhaa ja mahdollisuuksia. Kongin opin ytimessä
on myös koulutuksen ja oppimisen
velvollisuus itsensä kehittämisessä.
Kongin yllättävän moderni valtio-oppi näkyy hyvin otteessa XII.7:
”Tarvitaan vain kylliksi ruokaa ja
kylliksi aseita sekä rahvaan luottamus hallintoon.” Zigong kysyi: ”Jos
olisi pakko, niin mistä näistä kolmesta
tulisi luopua ensiksi?” Mestari vastasi:
”Luovuttakoon aseista.” Zigong kysyi:
”Jos olisi pakko, niin kummasta jäl­
jellejääneestä tulisi luopua ensiksi?”
Mestari vastasi: ”Luovuttakoon ruoas-
ta. Kuolemaa on ollut muinaisuudesta saakka. Ilman kansan luottamusta
hallinto ei pysy pystyssä.”
Kongin tekstit ja niiden
kerrostumat
Keskustelut-teos koostuu eri aikoina muistiin kirjoitetuista fragmenteista. Eri muistiinmerkitsijät ovat
myös käsitelleet tekstiä eri tavoin.
Kallio on hyödyntänyt tätä teoksen jaottelussa. Teoksen alkuun hän
on sijoittanut tutkimuksen mukaan
vanhimman kerrostuman, jota pidetään myös autenttisimpana, Kongin ja hänen aikalaistensa suullista
perimätietoa hyödyntävänä osiona.
Myöhemmät kerrostumat ja niiden
tekstit ovat rakentuneet opillisten
tulkintojen histo­rian kautta. Alkuperäistekstien tarkka ajoittaminen
on vielä tekemättä – ja saattaa jäädäkin – mutta tekstien rakenteista on voitu päätellä jotakin niiden
ajallisista suhteista. Lisäksi eri osioiden ajallinen kerrostuma on sekava,
koska vanhempia ja uudempia tekstinosia on käytetty varsin vapaasti.
Kallion rakenteellinen ratkaisu palvelee hyvin lukijaa. Kääntäjä
itse sanoo: ”Pyrkimykseni on luoda lukijalle mahdollisimman hyvät
edellytykset muodostaa käsitys siitä, miten Keskustelut-teos on kasvanut ja kehittynyt.” Erityisesti tällaisten teosten kohdalla, jotka ovat
olleet historiallisten ja opillisten intohimojen kohteena satojen ja jopa
tuhansien vuosien ajan, lukijan on
joskus vaikea erottaa käännöksistä
historiallisia kerrostumia ja opillista kehittymistä. Kallion laatima laaja, teoksen loppuun sijoitettu katsaus konfutselaisuuden kehittymisestä oppina, uskontona ja valtiollisena ideologiana tukee hyvin tätä
tavoitetta.
Hyppy Koskikallion käännöksen tulkinnasta, jossa teos nähtiin
vielä Kongin oppilaiden tekemänä
yhtenäisenä kirjallisena luomuksena, Kallion analyyttiseen käännökseen kuvaa hyvin myös suomalaisen sinologian ja Kiina-osaamisen
kehittymistä. Myyttinen Kiina ja
sen tarinat aletaan nähdä kriittisen
tutkimuksen läpi. Tällöin näkemys
muuttuu monipuolisemmaksi ja
pitkän historian ymmärtämiseksi.
Ääriesimerkkeinä tästä ovat
seuraavat otteet näistä eri tulkinnoista:
1.ix. Tseng-tse lausui: ”Jos vanhemmille toimitetaan kunnolliset
hautajaiset ja heidän muistoaan
rakkaudella vaalitaan, niin kansan
hyveet kasvavat suuresti.” (Koskikallio 1958.)
I.9 Zengzi sanoi: ”Jos hallitsija
harkitsisi tekojensa lopullisia seurauksia ja olisi pyrkimyksissään
kaukonäköinen, niin rahvaan hyveellisyys kukoistaisi jälleen.” (Kallio 2014.)
Koskikallion tulkinta pohjaa
kommentaarien pohjalta tehtyyn
tulkintaan, Kallio puolestaan tulkitsee tekstin suoremmin ohjeena
hallitsijalle.
Kaiken kaikkiaan Kallion käännös on hyvä alku konfutselaisuuden kriittiseen avaamiseen suomalaiselle lukijakunnalle. Mestari
Kongin oppi näyttäytyy suomalaisen silmin kovin tutulta: hyvä hallinto, sivistys ja koulutus ovat olleet
keskeisiä arvoja jo kohta satavuotiaan maamme rakentamisessakin.
Niin ne ovat olleet jo pari tuhatta
vuotta kiinalaisen kansalaisuuden
ja valtion keskeisenä ideologiana.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston
kirjastonjohtaja.
Ansiokas suomennos
roomalaisen retoriikan
merkkiteoksesta
Jukka-Pekka Puro
Marcus Fabius Quintilianus:
Puhujan kasvatus. Suomentanut
Aulikki Vuola. Faros 2014.
Pidin ensimmäiset retoriikan historiaa käsittelevät luentokurssini
2000-luvun alkupuolella Turussa
ja Jyväskylässä. Antiikin Rooman
suomenkielinen kurssilukemisto
oli tuolloin koruton. Keskeisistä alkuperäislähteistä oli suomeksi saatavilla ainoastaan Ciceron Puhetai­
dosta: Brutus, joka ilmestyi vuonna 1990. Kääntäjä Pirkko Haapalan
ja professori Teivas Oksalan laatimat johdannot ja esittelyt täydensivät tuota käännöstä, mutta muita latinalaisen retoriikan suomennoksia ei käytännössä ollutkaan.
Helleenisen retoriikan osalta suomenkielisen kurssilukemiston laadinta oli opettajalle huomattavasti
helpompaa.
Tilanne on muuttunut ratkaisevasti kymmenen vuoden aikana, kun antiikin Rooman retoriikan keskeiset teokset on vihdoin
suomennettu. Suomennos Marcus
Tullius Ciceron (s. 106 eaa. – k. 43
eaa.) Puhujasta (De Oratore) valmistui vuonna 2006 ja Marcus Fabius Quintilianuksen (s. n. 35 – k.
100) Puhujan kasvatus (Institutio
Oratoria) ilmestyi Faroksen kustantamana loppuvuodesta 2014.
Nuo kaksi teosta muodostavat
roomalaisen retoriikan selkärangan. De Oratore ilmestyi vuonna
55 eaa., Institutio Oratoria puolestaan vuoden 95 tienoilla. Teosten
väliin jäävä 150 vuoden ajanjakso
on roomalaisen retoriikan jäsen-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
71
tymisen kannalta hyvin merkityksellinen. Cicero kirjoitti De Orato­
ren lukijakunnalle, jolla oli käsissään helleenisiä retoriikan teoksia
ja oppeja, mutta joka odotti pamflettia nimenomaan roomalaisesta puhetaidosta. Quintilianuksen
aikaan roomalaisella puhetaidolla
oli jo selkeä itsenäinen perinteensä. Institutio Oratoria kertookin
paljon siitä, miten Ciceroa opittiin
vuosikymmenten aikana soveltamaan ja mitä omaehtoisen puhetaidon merkityksellisyyteen havahtumisesta Roomassa seurasi.
Puhujan kasvatus aikansa peilinä
Cicero ja Quintilianus kirjoittivat
eri lukijakunnille. Cicero laati teoksensa laajalle ja ilmeisen innokkaalle yleisölle aikana, jolloin Roomassa käytiin aggressiivista ja tasavaltaa pirstovaa, mutta samalla hyvin
heittäytyvää ja monisyistä keskustelua mitä moninaisimmista asioista.
Muustakin siis kuin vain valtapolitiikasta, vaikka Cicero siihen henkilönä yleensä liitetäänkin. Quintilianus puolestaan tunnettiin – vaikka arvostettu puhuja olikin – aikalaistensa keskuudessa huonommin.
Hän laati kirjansa lukijakunnalle, jonka oletti jo tuntevan olemassa olevat puhetaidon oppaat ja roomalaisen retoriikan ominaisleiman.
Lisäksi Quintilianus eli Ciceroa epävarmempina aikoina: etenkin keisari Domitianuksen (s. 51 – k. 96) valtakauden loppupuoli, jolloin Quintilianus Institutio Oratoriaa laati, oli
säälimättömän urkinnan ja epäilyverkostojen aikaa.
Kun siis todetaan, että Puhu­
jan kasvatus ei sisällä puhetaidon
teorian, käytännön tai opettamisen kannalta – jotka teoksen kivijalan muodostavat – juurikaan uudistuksia, selitys tälle saattaa olla
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
inhorealistinen: Quintilianuksen
aikaan oli turvallisempaa pitäytyä
legendanomaisessa menneisyydessä, jota Domitianus ja hänen hallintonsa arvostivat, kuin esittää radikaaleja uudistuksia. Kuluneen
sanonnan mukaan Puhujan kas­
vatus onkin otteeltaan eklektinen.
Quintilianus kokoaa Ciceron jälkeisen retoriikan keskusteluja yhteen ja nostaa joitain käsitteitä tarkempaan erittelyyn, mutta etenkin retoriikan teoria jää teoksessa
lähinnä toteamusten tasolle. Kuten
vaikkapa Kathryn Thaniel (1973)
on aikanaan todennut, käytännön
harjoitteiden osalta Puhujan kas­
vatuksella on kovin paljon yhteistä helleenisestä perinteestä tutun
progymnasmata-mallin kanssa.1
Quintilianus ei siis näytä harjoitteiden yhteydessä keksineen paljoa­
kaan uutta, vaan teoksessa nivotaan
helleeniset ja roomalaiset progymnasmatat toisiinsa ja tehdään niistä yhtenäinen kooste.
Puhujan kasvatuksen merkittävät vahvuudet ovat sen kolmannella osa-alueella, opettamisessa. Teos­ta lukiessa on muistettava, kuka sen kirjoittaja oli. Quintilianus toimi aluksi lakimiehenä ja
yksityiskoulun opettajana, mutta
sai sittemmin nimityksen valtiolliseksi puhetaidonopettajaksi. Tuossa kuukausipalkkaisessa tehtävässä
hän toimi 20 vuotta. Siinä missä Cicero oli poliitikko, Quintilianusta
voidaankin pitää täysiverisenä valtion virkamiehenä. Puhujan kas­
vatus kertoo suomalaisille lukijoille lähes 2 000 vuoden takaa antiikin nomenklatuuran näkökulmasta, miten Roomassa kasvatettiin
1 Thanielin väitöskirjan e-versio:
https://macsphere.mcmaster.ca/
handle/11375/15787
lapsia puhujiksi ja millaisia periaatteita opettajan tuli opetustehtävässään seurata. Ja kuten Quintilianus
monissa kohdin tuo ilmi, tavoitteena ei ollut pelkästään teknisessä mielessä hyväksi puhujaksi opettaminen, vaan kasvattaminen kunnialliseen elämään ja hyväksi kansalaiseksi.
Suorasanaisuudesta
hienovaraisuuteen
Quintilianus on kasvatusfiloso­
fiassaan hämmästyttävän ajankohtainen. Esimerkiksi jaottelu varhais- ja perusopetukseen on pääpiirteiltään samankaltainen kuin
nykyäänkin. Kun suodattaa pois
antiikin Rooman sukupuolinormit ja orjajärjestelmän, Quintilianuksen varhaiskasvatuksen ajatusmallia voi pitää jopa modernina.
Quintilianus kannatti yksityisopetuksen sijasta nykymuotoista julkista koulujärjestelmää ja kantoi
huolta esimerkiksi siitä, että opetusryhmät eivät kasva liian suuriksi. Quintilianus katsoi, että samanikäisten keskuudessa kasvaminen
tukee yhteisöllisyyteen oppimista – hyvän puhujan tuli kyetä samaistumaan yhteisönsä odotuksiin
ja ajattelutapoihin.
Puhujan kasvatus kitkeekin pois
monia harhaluuloja antiikin aikaisesta opetuksesta. Vaikka teoksen
ohjelmallisena tavoitteena oli hyvien puhujien kasvattaminen, argumentaatiossa korostuu lapsista
ja lapsuudesta huolehtimisen tärkeys. Quintilianuksen opetusfilosofia on luonteeltaan hienovaraista ja lasta ymmärtämään pyrkivää.
Samaan aikaan oppilaalta pitää kuitenkin osata vaatia. Hyvä retoriikan opettaja asettaa riman korkealle ja tarjoaa mahdollisuuksia sen
ylittämiseen. 2 000 vuoden aikana
nämä perusopit ovat muuttuneet
hämmästyttävän vähän. Esimerkiksi puhetaidon opetuksessa käytettäviä palautteenantotekniikoita,
joita Quintilianus esittelee monisanaisesti, voi nähdäkseni perusopetuksessa soveltaa edelleen. Puheviestinnän opettaja lukee Quintilianusta väkisinkin pieni virne
suupielessä. Kun Puhujan kasva­
tuksessa todetaan, että liian hyvinä itseään pitävät nuoret puhujat
tulee ajoittain pudottaa heidän
oman etunsa vuoksi maanpinnalle, on enemmän kuin helppoa olla samaa mieltä.
Kokonaisvaikutelma Puhujan
kasvatuksesta onkin, että Quintilianus on suorasanainen ja kantaaottava siellä, missä se kirjoitusajankohtaa ajatellen on mahdollista. 80- ja 90-luvun Roomalle
ominainen hallinnollinen mielivaltaisuus on luettavissa hyvin juridiikkaa käsittelevien osioiden rivien välistä. Oikeuden tuomarit
saattoivat olla, kuten Quintilianus
toteaa, puolueellisia tai lahjottuja. Tästä ei kuitenkaan saisi seurata se, että usko lailliseen järjestelmään rapautuu. Rooman lakeja tuli
kunnioittaa, vaikka niiden tulkitsijoita epäiltäisiinkin. Quintilianuksen juridiikkaa käsitteleviä lukuja
leimaa eräänlainen naiivi idealistisuus, joka vain korostuu, kun teos asetetaan rinnakkain vuoden 93
julmien majesteettirikosoikeudenkäyntien (crimen maiestas) kanssa.
Käännöksenä haastava työ
Puhujan kasvatus on kokonaisuutena monumentaalisen pitkä teos.
Alkuperäisteos koostuu 12 kirjasta. Tuo kirjasarja, sellaisena kuin se
tunnettiin esimerkiksi 1500-luvulla, oli lähes metrin levyinen järkäle. Nyt suomennettu Puhujan kas­
vatus 1 pitää sisällään neljä ensimmäistä kirjaa, joiden laajuus on 400
sivua. Jos kustantaja ja kääntäjä jatkavat loppuun saakka, mikä ymmärtääkseni on työn alla, suomenkielinenkin teossarja tulee olemaan
kirjahyllyssä kunnioitettava näky.
Kovakantisten kirjojen ilmekin on
hyvin onnistunut.
Ciceron De Oratorella ja Quintilianuksen Institutio Oratorialla
on sama kääntäjä: Aulikki Vuola.
Kummankin teoksen osalta Vuolaa
on kiiteltävä siitä, että teosten alkuperäinen henki ja kirjoitustyyli on
saavutettu ansiokkaasti. Näin etenkin Puhujan kasvatuksen yhteydessä. Kun on vuosien ajan tottunut
käyttämään Institutio Oratoriasta
englanninkielistä laitosta, viimeisimpänä Donald Russellin vuodelta 2002 olevaa Harward University
Pressin e-versiota, joitain vertailuja tulee väkisinkin tehtyä. Russellin
käännös Institutio Oratorian III:n
kirjan retoriikan alkuperää käsittelevän osion alusta on muotoiltu
seuraavasti:
The question of the origin of rhetoric
need not delay us long. For who can
doubt that humanity, in the beginning,
received from Nature herself the gift
of speech (this is surely the start of the
whole thing), that practical need led
to study and progress, and that finally
method and exercise completed the
work?
Vuolan suomennos (s. 188) samasta kohdasta on seuraava:
Kysymys retoriikan alkuperästä on
nopeasti käsitelty: kaikille lienee selvää, että ihmiskunta sai puhekyvyn
syntymälahjanaan (ja sehän on kai
koko asian alkuperä), puheen hyödyllisyys taas sai ihmiset kiinnostumaan
siitä ja kehittämään sitä, ja että puhekyky hiottiin sitten huippuunsa tietyllä
menetelmällä ja harjoittelulla.
Olennaista ei ole, että Russell kysyy ja Vuola ei, vaan katse kohdis-
tuu eri vertailupaikoissa käsitteisiin,
jotka Russell nähdäkseni abstrahoi
ja Vuola puolestaan arkipäiväistää.
Russellin käännös on käsitevalinnoiltaan juhlava, jopa ylevä, ja sellaisenaan samankaltainen kuin viime
vuosina laajalti käytössä ollut John
Shelby Watsonin käännös 1800-luvun puolivälistä. Watsonin käännöksen suosio selittyy sillä, että se
on ollut internetistä hypertekstiversiona vapaasti ladattavissa.2
Vuola suomentaa ylipäätään latinaa englanninkielisiä versioita suorasukaisemmin ja vapautuneemmin. Nykylukijan näkökulmasta
tämä on kiitollista, koska tekstistä
on riisuttu pois etenkin Watsonille,
mutta myös Russellin käännökselle
ominainen latinan perinteitä glorifioiva koukeroisuus. Puhujan kas­
vatuksen suomennoksen linja on
oikeakielistä ja helppotajuista, mutta ennen kaikkea otteeltaan samalla tavalla lukijaa puhuttelevaa kuin
mikä alkuperäiselle Institutio Orato­
rialle oli ominaista.
Vuola omistaa suomennoksensa vuonna 2012 kuolleen professori Juha Sihvolan muistolle. Kaunis
ele muistuttaa Sihvolan erityislaatuisesta asemasta suomalaisessa antiikin tutkimuksessa. Labor omnia
vincit improbus. Sihvolan rooli niin
Ciceron kuin sittemmin Quintilianuksen käännöstöiden taustalla on
ollut suuri. Ei pelkästään käännösten itsensä, vaan ylipäätään antiikin
merkkiteoksiin kohdistuvan arvostuksen ja niiden merkityksen ymmärtämisen näkökulmista.
Kirjoittaja on Turun yliopiston mediatutkimuksen laitoksen dosentti ja
puheviestinnän lehtori.
2 http://rhetoric.eserver.org/quintilian/
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
73
Globaali käänne ”uudessa
kulttuurihistoriassa”
Matti Peltonen
Lynn Hunt: Writing History in the
Global Age. W. W. Norton 2014.
Yhdysvaltalainen historiantutkija Lynn Hunt tarjoaa ”globaalia
käännettä” korvaamaan jo pahasti väljähtänyttä ”kielellistä käännettä”. Ehdotus sinänsä ei ole yllättävä, onhan meille tarjottu kahden
viime vuosikymmenen aikana monia uusia ”käänteitä”. On käytännöllinen käänne, tilallinen käänne ja jopa (menneisyyden) läsnäolon käänne. Monet ehdottivat jo 1990-luvun
alussa, sekä yhteiskuntatieteissä että historiantutkimuksessa, globalisaation tutkimista uudeksi painopisteeksi tai paradigmaksi.1 Asiaa
edistämään perustettiin oma kansainvälinen aikakauslehtensä. Suomessakin Taloushistoriallinen yhdistys järjesti 1995 ensimmäisen
seminaarinsa globalisaatiosta. Viimeisten kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt useita artikkelikokoelmia Yhdysvaltain histo­rian tulkitsemisesta globaalissa kontekstissa.2 Niissä pohditaan mitä merkitsee
tutkimusyksikön vaihtaminen kansallisvaltiosta globaaliksi areenaksi.
Siksi Ranskan vallankumouksen ja
1 Viittaan teoksiin Conceptualizing
Global History (toim. Bruce Mazlich ja Ralph Buutjens, Westview
Press 1993) ja Global Modernities
(toim. Mike Featherstone ym.,
SAGE 1995).
2 Niitä ovat mm. Rethinking American History in A Global Age (toim.
Thomas Bender, University of
California Press 2002) ja Historians Across Borders. Writing American History in a Global Age (toim.
Nicolas Barreyre ym., University
of California Press 2014)
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
ihmisoikeuksien käsitteen synnyn
tutkijana tunnetun Lynn Huntin ehdotus globaalista uutena historiantutkimuksen teoriana tai paradigmana ei ole tuoreudellaan yllättävä.
Hunt myöntää itsekin, että jo 1970ja 1980-luvulla globaalihistoria kukoisti esimerkiksi Fernand Braudelin, A. G. Frankin ja Immanuel Wallersteinin ansioista.
Kiinnostavaksi Huntin ehdotuksen tekee se, kuka sen tekee (yksi ns. uuden kulttuurihisto­rian johtohahmoista) ja se, miten hän perustelee ehdotuksensa ottamalla
lähtökohdaksi niin sanottuun kielelliseen käänteeseen perustu­vien
”uusimpien­historioiden” epäonnistumisen uuden paradigman
muodostuksessa. Lisäksi ne perustelut, joilla hän torjuu varhaisemmat globaalihistorian mallit liikaa
taloutta korostavina ja siksi epäsopivina uuden kulttuurihistorian saavutusten turvaamiseen, ilmentää uutta ja omaperäistä painotusta.3 Hunt kirjoittaa räväkästi
ja hänen suorasukaiset muotoilunsa nostavat esille lukijaa koukuttavalla tavalla ajankohtaisia teoreettisia ongelmia ja kiistakysymyksiä
yhdysvaltalaisen ”uuden kulttuurihistorian” piirissä.
Huntin mukaan toisen maailmansodan jälkeen kansallista his3 Samanlainen globalisaation
käsitteen soveltaminen esiintyy
jo artikkelikokoelman The French
Revolution in Global Perspective (Cornell University Press
2013, 5–6.) esipuheessa, jossa
toimittajat (Suzanne Desai, Lynn
Hunt ja William Max Nelson)
esittävät, että globalisaation
käsitteen soveltaminen vapauttaa
tutkijat valitsemasta idealistisen
(culture, ideology and politics) ja
materialistisen (social structures
and economic trends) selityksen
välillä Ranskan vallankumouksen
tulkinnassa.
toriankirjoitusta nousi haastamaan
neljä luonteeltaan materialistista paradigmaa: marxilaisuus, Annaleskoulukunta, modernisaatioteoria ja
”identiteettipolitiikka”. Huntin melko huoletonta ja ajoittain suorastaan
hutiloivaa teoreettista otetta kuvaa,
että modernisaatioteoriaa pidetään
materialistisena selitysmallina vaikka se perustui oletukseen uudesta persoonallisuusrakenteesta tai
identiteettipolitiikkaa (historiantutkimuksen tuloksien käyttöä identiteettityön välineenä) kuvataan teoriana tai suorastaan historiantutkimuksen paradigmana.4
Sama otteen epävarmuus näkyy jo aiemmin siinä, että globalisaatio, siis tyypillinen tutkimuskohde tai tutkimuskohteen ominaisuus,
määritelläänkin teoriaksi ja suorastaan uudeksi tutkimusta organisoivaksi paradigmaksi. Aiem­min menestyneet materialistiset selitysmallit kuitenkin menettivät mielenkiintonsa 1970-luvun lopulta lähtien,
kun ”uusi kulttuurihistoria”, jonka synonyymeinä esitetään asioiden yksinkertaistamiseksi ”kielellinen käänne”, postmodernismi ja
poststrukturalismi, tarjosi houkuttelevamman selitysmallin. Yhteiskunnan tai talouden sijasta maailma voitiin nyt selittää kulttuurista
tai kielestä lähtien.
Idealistisen selitysmallin omaksuminen onkin Huntille ”uuden
4 Modernisaatioteorian kuvailu
ei ole kuitenkaan tässä Huntin
teoksessa mitenkään tarkoituksenmukaisesti harhaanjohtava,
vaan esiintyy jo hänen aiemmassa tuotannossaan. Välttäessään ”läntisen ihmistyypin”
kuvailua kehittyneemmäksi se
on poliittisesti korrekti muotoilu
modernisaatioteoriasta. Ks. Lynn
Hunt: Pollitics, Culture & Class in
the French Revolution (Methuen
1984).
kulttuurihistorian” suurin saavutus, jonka hän pyrkii uudella kirjallaan pelastamaan. Tässä yhteydessä on kiinnostavaa panna merkille,
että Annales-koulukunnan pitkään
kehittelemä mentaliteettien historia ei kelpaa Huntille, koska se keskittyi tiedostamattomien ja kollektiivisten asenteiden ja uskomusten
tutkimukseen.5 Hän pitää keskeisenä lähtökohtana yksilöllistä kokemusta ja sen määrittelyä teoreettisen kehittelyn perustaksi.
”Kielelliseen käänteeseen” tai
postmoderniin teoriaan perustuva historiallinen tutkimus ei onnistunut Huntin mielestä kuitenkaan luomaan niitä korvaavaa mallia tai paradigmaa, vaikka se haastoi
aiem­mat selitysmallit. Miksi teoreettinen ylivoima ei muuttunut
käyttökelpoisiksi ja vetovoimaisiksi selitysmalleiksi, jää lukijalle täysin hämärän peittoon. Hunt kuitenkin mainitsee monen keskeisen
alun perin ”kulttuurisesta käänteestä” innostuneen tutkijan (esim.
Richard Biernacki ja William Sewell jr.) voimakkaan kritiikin ja
julkilausutun paluun sosiaalihistorian pariin.6 Tärkeimmäksi selitykseksi Huntin puolelta jää, että
nuoremmat tutkijasukupolvet ovat
”siirtyneet eteenpäin” juuttumatta
kulttuurilla tai kielellä selittämisen
vaiheeseen. Siksi Hunt tarjoaakin
5 Tällä kohden Huntin kirjassa on
kuitenkin kirjoitus- tai painovirhe,
sanan ”unconscious” asemesta lukee yksinkertaisesti vain
”conscious”. Hunt 2014, sivu 104,
rivi kolme.
6 Ks. Sewellin ja Biernackin artikkeleita Lynn Huntin ja Victoria Bonnellin toimittamassa kokoelmasta
Beyond the Cultural Turn (The University of California Press 1999) ja
Sewellin monografiaa The Logics
of History. Social Theory and Social
Transformation (The University of
California Press 2005).
nyt globalisaatioteoriansa, jonka
tarkoitus on turvata ”uuden kulttuurihistorian” saavutukset (gains).
Koska globaalimpaa taloudesta ponnistavaa historiantutkimusta on tehty jo kauan, ei Huntin
kontribuutio voi kohdistua globalisaatioon sinänsä kiinnostavana
tutkimuskohteena. Sen sijaan hän
esittää uuden version vanhasta
1950-luvun modernisaatioteoriasta. Globalisaatio eli eri alueiden välinen keskinäinen riippuvuus synnytti eräiden tärkeiden nautintoaineiden ympärille yhteiskunnallisia
prosesseja, jotka Hunt haluaa nostaa mallinsa keskiöön.
Vanhastaan jo antiikin aikana
terve ja tasapainoinen persoonallisuus oli rakentunut ruumiinnesteiden tasapainon tavoittelun varaan.
Jos nesteet olivat poissa ihanteellisesta tasapainosta, laskettiin verta,
annettiin oksennuspulveria, ulostuslääkettä tms. Mutta 1700-luvulla syntyi Huntin mukaan uusi ihminen, joka kaipasi stimulaatiota ja
oli aktiivinen. Hän haki virkistystä tupakasta, kahvista ja teestä, sekoittipa sokeriakin joukkoon. Sellaiset aktiiviset ihmiset kokoontuivat kahviloissa ja keskustelivat
sanomalehtien opastamana politiikasta. Alkoholia Hunt ei mainitse piristävänä aineena vaan liittää sen mahdollisesti vanhempaan
ruumiinnesteiden tasapainoa arvostavaan paradigmaan (oksennus- tai ulostuslääkkeenä). Tällä tavalla Huntin mielestä globalisaatio selittyi ”alhaalta ylöspäin”,
kun vanhempi taloutta painottava malli oli katsonut maailmaa hänen mielestään enemmän ”ylhäältä
alaspäin”. Uudet ”stimuloivat” kulutustottumukset loivat yhteiskuntaan 1700-luvulta lähtien lisää tunne-energiaa (emotional energy), jo-
ka toimi käyttövoimana staattisen
yhteiskunnan lähtiessä liikkeelle.
Puuttumatta lainkaan Huntin teorian johdonmukaisuuteen –
lähteehän sekin itse asiassa liikkeelle taloudellisista prosesseista – on
se julkilausutussa muodossaan kutakuinkin identtinen sosiologien ja
politiikantutkijoiden 1940-luvun
lopulla ja 1950-luvulla kehittelemän modernisaatioteorian kanssa.7 Siinähän uusi dynaamisempi persoonallisuustyyppi, jollainen
piti siirtää koulutuksen avulla myös
kehitysmaiden eliittien edustajille,
oli modernin maailman kehityksen
alkusysäys.
Hunt kuitenkin kokee, että hänen mallinsa on kulttuurilla selittämistä (nautintoaineiden maailmankaupan ja kahvilakulttuurin
käsittämistä modernisaation alkusysäykseksi). Vaikutelmaa idealistisesti painottuneesta kulttuurilla selittämisestä vankentaa vielä
Huntin yhteenvedossaan esille ottama 1500-luvun protestanttinen
uskonpuhdistus eräänlaisena länsimaisena yksilöllistymisprosessin
lähtökohtana. Myös tämä viittaus
sitoo Huntia vanhaan 1950-luvun
modernisaatioteoriaan, jossa varsin usein lähdettiin ns. Weber-teesistä eli ajatuksesta protestanttisesta uskonnollisuudesta uuden länsimaisen ihmisen dynaamisen (so.
yksilöllisen ja yritteliään) persoonallisuusrakenteen perustana.8
7 Ks. Esim. Michel E. Latham:
Modernization as Ideology. American Social Science and ”Nation
Building” in the Kennedy Era (The
University of North Carolina Press
2000).
8 Kutsun tätä ajatusta ”Weberteesiksi” eikä Weberin teesiksi,
koska ajatusta ei löydy Weberiltä
itseltään, mutta kylläkin monilta
muilta saksalaisilta 1900-luvun
alun ajattelijoilta sekä lukuisilta
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
75
Huntin teos on vain yksi esimerkki 1950-luvun modernisaatioteorian yllättävästä paluusta 2000-luvun alun Yhdysvaltojen
akateemiseen keskusteluun.9 Globalisaation käänteen sijaan hän onkin esittämässä ”uuden kulttuurihistorian” elvyttämistä jo kertaalleen romukoppaan heitetyllä modernisaatioteorialla. Hän ei itse
huomaa paluutaan Yhdysvaltain
suuruudenajan tärkeimpään yhteiskuntateoriaan. Lukija ei myöskään saa selitystä, miksi ”stimuloivat nautintoaineet” synnyttivät
uutta ”tunne-energiaa” lännessä,
mutta ei samojen nautintoaineiden alkuperäisillä esiintymisalueilla. Aasian ja Venäjän asukkaat siis
eivät hakeneetkaan teehuoneistaan
”stimulaatiota”.
Helposti syntyy vaikutelma, että Huntin uusi teoria on ”Eurooppa-keskeinen”, vaikka hän julkilausutusti yrittääkin sellaista vaikutelmaa karttaa. Tätä ei pidä ihmetellä,
sillä modernisaatioteorian tai sille
analogisten ajattelumallien (esim.
orientalismin) perusrakenteet ovat
niin syvälle iskostuneet länsimaisen ajattelun perusrakenteisiin, ettei niitä ole mahdollista noin vain
vaivattomasti unohtaa. Vaikka suhtaudunkin kriittisesti Huntin esittämään uuteen ”globalisaatioparadigmaan”, on hänen teoksensa kuitenkin monella tavalla tervetullut.
Sen suorasukaisuus on virkistävää,
ja onhan se harvinainen historianWeberin myöhemmiltä lukijoilta.
Ks. Matti Peltonen: The Weber
Thesis and Economic Historians.
Max Weber Studies 8:1, January
2008, 79–98.
9 Eräs ensimmäisiä analyyseja
modernisaatioteorian paluusta
on Harry Harootunian: The Empire’s New Clothes.Paradigm Lost,
and Regained (Prickly Paradigm
Press 2004).
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
tutkijan osallistuminen globalisaatiokeskusteluun.10
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
sosiaali­historian professori.
Ennustamisen osumat ja
harhat
Syksy Räsänen
Nate Silver: Signaali ja kohina.
Miksi monet ennusteet
epäonnistuvat, mutta jotkin eivät.
Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra
Cognita 2014.
Valmistuttuaan 22-vuotiaana collegesta Nate Silver aloitti KPMGkirjanpitofirman transithinnoittelukonsulttina. Työ oli niin tylsää,
että usein hän vain teeskenteli työskentelevänsä ja kehitteli sen sijaan
baseball-tilastoja. Myös nettipokeri kiinnosti, niinpä Silver irtisanoutui 26-vuotiaana päästäkseen pelaamaan korttia ja työstämään baseball-analyysiä täysipäiväisesti (ja
-öisesti, mitä pelaamiseen tulee).
Silver sovelsi pokeriin ja baseballiin ymmärrystään todennäköisyyksistä ja tilastoista. Pokerissa hän päätyi lopulta häviämään ja
lopetti, mutta baseballissa hänestä
tuli yksi parhaista tilastoihin pohjaavista analyytikoista. Seuraavaksi
10 Esimerkiksi Polity-kustantamon
globalisaatioaiheiseen kokoomateokseen The Global Transformations Reader (2. laitos 2003) ei ole
kelpuutettu mukaan yhtäkään
historiantutkijaa, eikä (hakemiston mukaan) heidän nimiäänkään
turhaan lausuta.
hän siirtyi politiikan pariin. Vuonna 2008 Silver nousi maailmanmaineeseen, kun hän yhdistelemällä
mielipidemittauksia ja muuta dataa
ennusti Yhdysvaltain presidentinvaalien voittajan 49:ssä 50:stä osavaltiosta sekä senaatin vaalien voittajat kaikissa 35 tapauksessa.
Silverin päättely perustuu datavetoiseen analyysiin, missä tehdään johtopäätöksiä datan korrelaatioiden perusteella, usein ilman
ymmärrystä sen synnyttäneistä ilmiöistä. Toinen Silverin valtti on
bayesilainen todennäköisyyslaskenta, jossa uskomuksia kuvaavia
todennäköisyyksiä päivitetään uuden tiedon perusteella. Kirjassaan
Silver käsittelee näiden avulla pokerin, baseballin ja äänestämisen
lisäksi talouskasvua, pörssikursseja, säätä, maanjäristyksiä, epidemioita, shakkia, ilmastonmuutosta sekä terrorismia.
Luvut on jäsennelty selkeästi ja
teksti on helppolukuista, eikä yli
500-sivuinen kirja tunnu raskaalta muuten kuin kädessä. Hutaistun
käännöksen takia jotkut virkkeet
tosin ovat käsittämättömiä tai virheellisiä, mutta tämä on vain pieni hidaste. Kerronta on sujuvaa,
todennäköisyyden ja tilastotieteen
käsitteet välittyvät hyvin. Silverin
haastattelemien asiantuntijoiden
kommentit ja kirjoittajan anekdootit keventävät kokonaisuutta mukavasti, eksymättä itsetarkoitukselliseen jutusteluun.
Silver esittää tilastollisten ja todennäköisyyden käsitteiden ytimen
välittämiseksi selkeitä vertauk­sia.
Hän käyttää paljon kuvaajia, joista
näkee yleensä heti, mistä on kysymys, eivätkä ne katkaise lukemista,
vaan asettuvat osaksi kokonaisuutta. Joskus kuvaajien tarkoituksena
ei ole välittää uutta informaatiota,
vaan korostaa jo kerrottua välittömän visuaalisen vaikutelman kautta, mikä toimii hyvin.
Silver aloittaa vuoden 2008 talousromahduksesta, jonka tunnuspiirre oli todennäköisyyksien
katastrofaalinen väärinarviointi.
Luokituslaitokset yliarvioivat monimutkaisten arvopapereiden (ehkä olisi sopivampaa puhua arvottomista papereista) luotettavuutta
kymmenillä tuhansilla prosenteilla. Taloustieteilijät osaltaan katsoivat, että todennäköisyys sille, että
romahdusta ei tule, on 99.8%.
Silver siteeraa näkemystä, jonka
mukaan tämä johtui siitä, että luokituslaitokset eivät halunneet juhlien loppuvan. Jos väärin ennustamisesta on enemmän hyötyä kuin
oikein ennustamisesta, on rationaalista esittää vääriä ennusteita.
Silver kuitenkin päätyy sille kannalle, että kysymyksessä oli ennustamisen virhe. Hän rakentaa vastakkainasettelun sen välille, toimivatko ihmiset ja instituutiot jollain
tavalla siksi, että heidän arvionsa
ovat huonoja vai sen takia, että se
hyödyttää heitä – ovatko he tyhmiä
vai ahneita. Usein ihmiset kuitenkin valikoituvat tekemään vilpittömän huonoja arvioita siksi, että se
on hyödyllistä.
On oireellista, että Silver painottaa bayesilaista todennäköisyyslaskentaa päättelyn pohjana, mutta ei
sovella sitä tehdessään johtopäätöksiä tällaisista datan korrelaatioita ja kausaliteettia laajemmista kysymyksistä. Toisaalta Silverin
työkalupakki on tarkoitettu tilastodatan käsittelemiseen, ei oikeudenmukaisuuteen liittyvien institutionaalisten ongelmien ymmärtämiseen.
Silver jakaa ennustajat kahteen
ryhmään: ”Kettu tietää monia pie-
niä asioita, mutta siili tietää yhden
suuren asian.” Havainnollistavassa
taulukossa kettuihin liitetään kaikki ennustajien hyvät ominaisuudet
ja siileihin kaikki huonot. Hämäräksi jää, mikä on se yksi iso asia,
jonka siilit tietävät, Silver kun mainitsee toistuvasti siileinä yhdysvaltalaisten televisio-ohjelmien esiintyjät, jotka eivät hänen esimerkeissään tiedä mistään mitään. Silverin
mukaan politiikan asiantuntijat eivät ole sen parempia ennustajia
kuin taloustieteilijät: ”15 prosenttia
heidän mahdottomiksi arvioimistaan tapahtumista toteutui, kun 25
prosenttia heidän täysin varmoik­
si luokittelemistaan asioista jäi toteutumatta.”
Silver ei vain arvostele, vaan käy
läpi ennustamisen ohjeita. Hän korostaa kvantitatiivisen datan lisäksi kvalitatiivisen tiedon hyödyntämistä, koska suuresta datamäärästä ei ole apua, ellei ymmärrä, mistä
siinä on kyse. Silver pitää kehityksen ytimenä epävarmuuden myöntämistä sekä ennustusten tarkistamisen ja uusimisen tärkeyttä. On
pyrittävä olemaan koko ajan vähemmän väärässä.
Monet Silverin neuvot kelpaavat muillekin aloille, esimerkiksi ”[h]yvät innovoijat ajattelevat
hyvin suurilla linjoilla ja erittäin
pieniä asioita” sopii erinomaisesti
teoreettiseen fysiikkaan. Joidenkin
neuvojen pätevyysalue on rajoitetumpi. Silverin kehotus hakeutua konsensukseen voi olla hyvä,
jos rajoitutaan datan korrelaatioiden arvioimiseen, mutta laajemmin ymmärrettynä se on kyseenalainen. Kirja on täynnä esimerkkejä siitä, miten konsensus on ollut täysin väärässä.
Baseballia koskevassa luvussa Silver on kotikentällään. Hänen
rakkautensa lajiin paistaa läpi, ja
kertomus baseballista – tai oikeastaan baseball-sijoituksista – tilastollisen analyysin kohteena on
mukaansatempaava ja valaisee hänen menetelmiään kauniisti. Samoin pokerihuuman noususta ja
rappios­
ta kertova luku on omakohtaisen kiinnostava. Silver päätyy pokerista stoalaisiin elämänohjeisiin: ”Ironista on, että keskittymällä tuloksiinsa vähemmän voi
päästä parempiin tuloksiin.”
Peleistä Silver käsittelee vielä
shakkia, tapansa mukaan vetävän
esimerkin kautta. Silver käy läpi
Garry Kasparovin ja shakkiohjelma Deep Bluen välisen kaksintaistelun, jonka Kasparov hävisi. Silverin mukaan syy oli psykologinen,
koska Kasparov luuli ohjelman virhettä nerokkuuden ilmentymäksi.
Tämä havainnollistaa hauskasti yhtä kirjan teemoista, kohinan ja signaalin sekoittamista, sekä osoittaa
shakin yllättäviä yhtymäkohtia pokeriin.
Eräs shakin ja pokerin huomattava ero on se, että pokerissa tarvitaan ”paisteja” eli osallistujia, joiden käsitys pelistä tai itsestään on
epärealistinen, ja joilta osaavammat saavat rahansa. Silver näkee
samankaltaisuutta pörssin kanssa, ja hänen käsittelynsä rationaalisuuden ja irrationaalisuuden suhteesta, ylimielisyydestä ja taidosta,
pörssin saralla on kiinnostava. Silverin mukaan sijoitusrahastojen
suoriutuminen on niin sattumavaraista, että ”parhaan tuloksen saa,
kun valitsee pienimmät palkkiot
perivän firman tai välttää ne kokonaan ja sijoittaa itse”.
Silver toteaa, että talous on monimutkainen järjestelmä, jonka ennustaminen on vaikeaa. Mutta sama pätee säähän, ja sen ennusta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
77
misessa ollaan kehitytty koko ajan,
minkä Silver nostaakin ennustamisen menestystarinaksi. Taloustieteessä ei Silverin mukaan ole tällaista kehitystä. Hän arveleekin,
että taloustieteilijöiden viime aikojen ”hirveät virheet ovat varmaankin kaataneet harhakuvat siitä, että
taloustieteelliset ennustukset ovat
paranemaan päin”.
Syiksi Silver esittää sen, että ”ennusteiden todellisen suoriutumisen ja niiden kuvitellun toteutumisen välinen kuilu on merkittävä”, eivätkä taloustieteilijät kannusteiden
puutteessa paranna ennusteita palautteesta huolimatta. Kuuriksi Silver ehdottaa ennusteiden perustamista enemmän talouden mekanismien ymmärtämiseen pelkän
data-analyysin sijaan ja ennustusmarkkinoita.
Taloudessa ja politiikassa on
säähän verrattuna sellainen ero,
että ne ovat ihmisten kehittämiä ja
niitä voidaan muuttaa, kuten historian kuluessa on tehty. Silver kuitenkin julistaa, että nykyisistä ongelmista ei koskaan päästä eroon,
koska pörssimarkkinat ja ”vapaiden markkinoiden kapitalismi” on
talousjärjestelmistä vähiten huono.
Väittämä on omituinen, erityisesti bayesilaiselta kannalta, koska siitä, että tähänastisista järjestelmistä yksi on paras, ei voi päätellä sitä, että ei voida kehittää parempaa.
Tämä on esimerkki yhdestä ennustamisen ongelmasta, mistä Silver varoittaa: ideologian vaikutuksesta. Silver tuntuu pyrkivän ideo­
logiattomuuden illuusioon. Ideo­
logian merkitystä ei kuitenkaan
voi välttää teeskentelemällä, että ei
ole ideologinen, vaan tiedostamalla
oman viitekehyksensä ja ottamalla
sen huomioon.
Ideologinen vääristymä hallit-
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
see terrorismia käsittelevää lukua,
jonka keskeinen hahmo on Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld. Silver ylistää
Rumsfeldiä ja esittelee hänen tokaisujaan syvinä oivalluksina. Erityisesti Silver pitää Rumsfeldin termistä ”tuntemattomat tuntemattomat”, joka tarkoittaa asioita, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Ilmaisu
on hassun sattuva Silverin terrorismianalyysille, vaikka ehkä parempi
termi olisi ”tuntematon tunnettu”,
koska ongelmana ovat seikat, jotka
Silver todennäköisesti tietää, mutta jättää huomiotta.
Rumsfeld on terrorismin asiantuntija, kahdessa mielessä. Ensinnäkin hän on tunnettu Afganistanin ja
Irakin miehityksestä sekä kidutuksesta, joukkomurhista ja muista sotarikoksista, sanalla sanoen valtioterrorismista. Toisekseen hänen
perintönsä on Yhdysvaltojen historian pahin tappio Afganistanissa ja
Irakissa, sekä al-Qaidan (ja sittemmin ISIS-järjestön) leviäminen mittoihin, joista Osama bin Laden saattoi vain uneksia. Silver kuitenkin käsittelee todenvastaisesti Rumsfeldia
terrorismin vastustamisen asiantuntijana.
Muitakin Silverin esille nostamia ennustamisen ongelmia tulee esille, kuten datan poisheittäminen. Yksi lähihistorian mittavimpia terroristikampanjoita oli
1960–80-luvun kuolemanpar­tiot
Latinalaisessa Amerikassa, jotka
tappoivat satojatuhansia ihmisiä.
Silver kuitenkin sivuuttaa tätä koskevan datan, ilmeisesti sisäistettyään terrorismitutkijoiden säännön, jonka mukaan mikään, mitä
Yhdysvallat tekee tai tukee, ei ole
terrorismia.
Vaikka Silver on muuten epäileväinen poliittisten asiantunti-
joiden suhteen, terrorismin kohdalla hän on rajattoman herkkäuskoinen. Silver esittää esimerkiksi näkemyksen, jonka mukaan
terrorismi alkoi Iranin islamistisesta vallankumouk­
sesta ja selittää, että Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin terrorismin takia, koska arvioi Irakilla olevan joukkotuhoaseita.
(Mikä on ristiriidassa Silverin esittämän määritelmän kanssa, jonka
mukaan valtiot eivät voi syyllistyä
terrorismiin.)
Silver esittää Yhdysvaltoihin ja
sen liittolaisiin kohdistuvan terrorismin maanjäristysten kaltaisena
luonnonilmiönä, jonka syntyä ei
kannata pohtia. Tällainen kehystys sivuuttaa kausaalisuhteet, haittaa ilmiön ennustamista ja pyyhkii
pois sen, että se on mahdollista estää. Laajemmin Silverin ongelmana on nurkkakuntaisuus. Ajatus,
että jotkut Yhdysvaltojen valtavirtakäsitykset olisivat täysin virheellisiä tai että joitakin asioita olisi
muualla järjestetty paremmin, on
hänelle vieras.
Ideologia ei ole Silverin ainoa
sokea piste. Datavetoinen analyysi on parhaimmillaan sellaisten
ilmiöi­den kuvailussa, joista on paljon dataa, mutta ei kunnollista teoriaa. Koska teoria on tehokas ymmärrykseen pohjaava ennustamisen väline, tämä sulkee pois ne
alat, joilla ennustaminen on onnistuneinta.
Esimerkiksi kvanttimekaniikasta ja suhteellisuusteoriasta lähtevät hiukkasfysiikka ja kosmologia ovat ennustusvoimaltaan kaikkein tarkimpia aloja, ja niiden
toteutuneet ennusteet ovat mullistaneet käsityksemme maailmankaikkeudesta. Toisaalta samoista
lähtökohdista eriytyneen kiinteän
olomuodon fysiikan, sekä kemi-
an, ennusteiden menestys on kiihtyvästi kehittyvän nykyteknologian
pohja. Lähin, mutta silti kaukainen,
Silverin huomioima alue on ilmastonmuutos, jonka käsittelyssä hän
korostaa teorian merkitystä, mutta menee silti metsään sen sivuuttaessaan.
Signaali ja kohina on hieno esitys tilastoihin ja todennäköisyyksiin pohjaavan analyysin vahvuuksista, mutta myös tahaton osoitus
sen heikkouksista. Se on lukemisen
arvoinen – ja kritiikin tarpeessa.
Kirjoittaja on kosmologi.
Tiede ja uskonto
törmäyskurssilla
Markus Lång
Ronald L. Numbers (toim.):
Galileo tyrmässä ja muita
myyttejä tieteestä ja uskonnosta.
Suom. Kirsi Nisula. Kirjapaja
2015.
Yleisessä ajattelussa tieteen ja uskonnon välinen suhde on ollut
jännitteinen jo satoja vuosia ja niiden vastakkainasettelua on lietsottu rintaman kummaltakin puolen.
Tarkoitushakuisilla kuvauksilla on
pyritty korostamaan omaa erillisyyttä. Valitettavasti totuuspakoisuuteen ovat langenneet myös tiedeyhteisön edustajat – varsinkin
ne, joille tieteestä on tullut ”uusi
katekismus” ja jotka eivät ole täysin sisäistäneet tieteellisen ajattelun olemusta ryhtyessään ajamaan
sen asiaa.
Erityisen jyrkkänä vastakkainasettelu ilmenee Yhdysvalloissa,
jossa syitä voitanee etsiä sikäläisestä koulutustasosta. Avoimeksi
jää, kuinka monet tässä arvioitavan käännöskirjan myyteistä ovat
saaneet omassa maassamme kovinkaan merkittävää jalansijaa.
Artikkelikokoelmä
sisältää
johdannon ja 25 lyhyttä artikkelia, joissa tarkastellaan ja kumotaan tai ainakin horjutetaan eräitä yleisiä harhakäsityksiä. Yleistajuisen teoksen suomennos on tervetullut. Kirjan aikajänne ulottuu
alkukirkosta kvanttimekaniikkaan
ja älykkääseen suunnitteluun. Osa
myyteistä – epätosista väitteistä –
on yleisiä, osa yksityisiä. Useissa
tapauksissa on kyse monimutkaisen tilanteen yksinkertaistamisesta ja tarkoitushakuisesta painottamisesta tai jopa väärien tietojen
levittämisestä. Totuus löytyy, kun
palataan mahdollisimman alkuperäisiin lähteisiin.
Ytimekkäistä artikkeleista lukija saa erinomaisen yleiskatsauksen
aiheisiin. Kirjan lopussa esitetään
60 sivun verran hyödyllisiä lähdeviitteitä laajempiin artikkeleihin ja
monografioihin. Kirjassa on myös
hakemisto.
Kirjan ensimmäinen myytti kuuluu: ”Antiikin luonnontieteen rappio johtui kristinuskon leviämisestä.” David C. Lindberg selostaa artikkelissaan, kuinka klassisella tieteellä oli antiikin jälkeenkin
yhä välineellinen arvo ja kirkkoisä
Augustinus paitsi tunsi kreikkalaista kosmologiaa ja luonnonfilosofiaa myös kehotti hyödyntämään
niitä Raamatun tulkinnassa, vaikka
ne olivatkin pakanain luomia: viime kädessä kyse oli ”Jumalan totuudesta, vaikka se olisi kirjattuna
pakanakirjoittajien teksteihin”.
Tieteenhistorian kansantajuisissa esityksissä keskiaikaa on kuvattu pimeäksi kaudeksi, jonka kuluessa katolinen kirkko koetti tukahduttaa tieteenharjoittamisen.
Todellisuudessa kirkko kuitenkin tuki esimerkiksi astronomista tutkimusta ja yliopistot alkoivat kehittyä paavin aktiivisella tuella Bolognaan, Pariisiin, Oxfordiin ja muualle, kuten Michael H.
Shank selostaa. Kun Aristoteleen
luonnonfilosofiset opetukset kiellettiin Pariisissa vuonna 1210, kyse oli paikallisesta tapauksesta eikä suinkaan siitä, että kirkko olisi
kokonaisuutena kieltänyt antiikin
luonnontieteen tutkimisen.
Giordano Brunoa ja Galileo Galileita on pidetty eräänlaisina tieteen marttyyreina. Edellinen poltettiin roviolla vuonna 1600, ja jälkimmäinen joutui peruuttamaan
käsityksensä, joita oli esittänyt Kopernikuksen teoriasta. Brunoa on
pidetty nykyaikaisen luonnontieteen edeltäjänä, joka surmattiin
näkemystensä tähden, mutta Jole Shackelford pitää tuomion syynä Brunon harhaoppista teologiaa.
Vasta jälkikäteen hänestä leivottiin
”Galileon näkemyksellinen edelläkävijä”, koska näin voitiin luoda
vaikuttava tarina. Galileoa puolestaan ei kidutettu eikä hän joutunut
istumaan tyrmässä, kuten Maurice A. Finocchino selostaa aikalaisasiakirjojen perusteella.
Kirja ei käsittele ainoastaan
kristinuskoa, vaan siinä on myös
artikkeleita islamin vaikutuksesta
sekä juutalaisuudesta. Syed Nomanul Haq osoittaa, ettei islamilainen
kulttuuri suinkaan ole suhtautunut vihamielisesti luonnontieteisiin. Kirjassa sivutaan myös muslimien ja juutalaisten suhtautumista kreationismiin (Ronald L. Num-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
79
bers). Erikseen käsitellään hiukan
hätkähdyttävää myyttiä: ”Darwin
ja Haeckel olivat osasyyllisiä natsibiologiaan.” (Yhdysvalloissa on
tuollaistakin esitetty.) Robert J.
Richards selostaa, kuinka jopa Stephen Jay Gould omaksui tällaisen
kannan, vaikka siihen ei ole perusteita. Ernst Haeckel ei ollut antisemitisti, eivätkä natsit hyväksyneet ”primitiivistä darwinismia”
eivätkä Haeckelin kirjoituksia. Äärimmäisyysmieliset kristityt vain
koettavat mustamaalata evoluutioteoriaa jopa Hitlerin avulla. Pyhässä sodassa kaikki keinot ovat sallittuja.
Oman lukunsa saa myös suosittu väite, että Charles Darwin olisi kuolinvuoteellaan tullut uudelleen uskoon ja hylännyt evoluutioteorian. Tarina perustunee sensaationhakuiseen sepitteeseen, mutta
James Moore muistuttaa, ettei Darwin koskaan katkaissut julkisesti
välejään kirkkoon.
Kahta historiallista yhteenottoa on jälkikäteen kuvattu jommankumman osapuolen voitoksi: Samuel Wilberforcen ja Thomas Huxleyn väittelyä Oxfordissa
(30.6.1860) ja Daytonin ”apinaoikeudenkäyntiä” (1925). Väittelyssä
ei ilmeisesti ollut selvää voittajaa,
varsinkaan kun puheenvuoroista ei ole säilynyt tarkkaa tietoa, ja
oikeudenkäynti johti fundamentalismin vahvistumiseen, vaikka jälkeenpäin (mm. näytelmässä Joka
tuuleen kylvää) on kuvattu luomisopin joutuneen naurunalaiseksi.
Tieteen on väitetty johtavan
maallistumiseen, mutta John Hedley Brooke tekee artikkelissaan tärkeän erottelun tieteen maallistumisen ja tieteen aiheuttaman maallistumisen välillä. Uskonnollinen kielenkäyttö on melkeinpä kadonnut
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 5
luonnontieteellisistä tutkielmista,
mutta luonnontieteilijöiden joukossa on yhä uskovia ihmisiä, jotka eivät näe ristiriitaa tieteen ja uskonnon välillä.
Kirjan Galileo tyrmässä ja mui­
ta myyttejä tieteestä ja uskonnos­
ta avulla ei voida millään muotoa
osoittaa, ettei jumalia ole olemassa tai etteivät uskonnot ole totta,
mutta purkaessaan myyttejä kirja tukeutuu nimenomaan tieteen
menetelmään, jonka avulla voidaan parhaiten muodostaa luotettavia käsityksiä.
Kiehtovuudestaan ja runsaasta
annistaan huolimatta kirjaa ei voi
lukea yhdeltä istumalta. Keskinkertainen suomennos toistaa monin paikoin englanninkielisiä lauserakenteita, rektioita ja välimerkkikäytänteitä. Muutamat virkkeet
on luettava monta kertaa, ennen
kuin niistä saa tolkkua: ”Kopernikuksen ajattelun yhdistäminen antiikin ajatukseen Pythagoraan keskustuleen perustuvasta kosmologiasta merkitsi muutakin kuin
vanhan heliosentrisen mallin torjumista.” Jotkin käännösratkaisut
ovat virheellisiä: ”määriä” po. suureita, ”teknisesti” po. muodollisesti, ”ministeri” po. pastori, ”Tierra del Fuego” po. Tulimaa jne. Sana discussion on suomennettu aina ”keskusteluksi”, vaikka monissa
kohdissa kyse on pohdiskelusta tai
käsittelemisestä. Tieteellinen artikkelikokoelma olisi edellyttänyt
huolellisempaa toimitustyötä.
Tiedekirja
messuilee Turussa ja
Helsingissä
Tiedekirja on Turun
kirjamessuilla 2.–4.10.
Osastomme on A/51-52.
Helsingin kirjamessuilla
22.–25.10. löydät meidät
osastolta 6g69.
Myymälän (Snellmaninkatu 13,
Kruununhaka, Helsinki)
aukioloajat ovat ma 10–17 ti–pe
10–16.30
Puh. 09 635 177; tiedekirja@
tsv.fi
Verkkokauppamme palvelee
aina!
www.tiedekirja.fi
Tiedekirjasta voit tykätä
Facebookissa ja näin pysyä ajan
tasalla
tapahtumistamme!
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian
tohtori ja suomentaja.
Tervetuloa aamme
Tieteen
verkkokaupp auppa.fi
tuoreimmat gaudeamus.pikakirjak
Gaudeamukselta
Mäkinen & Engman (toim.)
Naisten aika
Joukko rohkeita ja oppineita
vaikuttajanaisia tasoitti tietä
naisten oikeuksien toteutumiselle 1800-luvun lopun
Suomessa.
Malmelin & Villi (toim.)
Mediajohtaminen
Median murros on mullistanut media-alan sisällöntuotannon ja samalla myös
johtamisen.
Satu Lidman
Henttonen & LaPointe
Väkivaltakulttuurin
perintö
Työelämän
toisinajattelijat
Menneisyyden asenteet
ruokkivat myös nykypäivän sukupuolittunutta
väkivaltaa.
Unohdetaan tuottavuuspuhe
ja vallataan yhdessä tilaa
innostavalle, kestävälle ja
moniarvoiselle työelämälle.
Pekka Valtonen
Juho Saari
Kivinen & Vähäkylä (toim.)
Johanna Vakkari (toim.)
Kuinka kirjapainotaidon,
löytöretkien, tieteen ja reformaation aikakausi mullisti
eurooppalaisen sielunelämän.
Keitä ovat yhteiskuntamme
huono-osaisimmat?
Kuinka he selviytyvät
Suomessa, maailman
parhaassa maassa?
Nyky-Venäjän taloutta,
politiikkaa, hyvinvointia ja
kulttuuria viimeisimmän
tutkimustiedon valossa.
Perspektiivi ja havaitseminen ovat aina sidoksissa
aikakauden maailmankuvaan. Runsas kuvitus.
Puolen maailman
valtias
Huono-osaiset
Venäjän palatseissa
ja kaduilla
Perspektiivi kuvataiteen historiassa
X120
VASTAPAINON UUTUUSKIRJAT SYKSY 2015
Ville Kivimäki & Kirsi-Maria Hytönen (toim.)
RAUHATON RAUHA
Suomalaiset ja sodan
päättyminen 1944–1950
363 s. | marraskuu
Ari-Pekka Huhta
TALVENTÖRRÖTTÄJÄT
Suomen luonnonvaraiset ruohot
ja heinät talvella
Wolfgang Streeck
OSTETTUA AIKAA
300 s. | lokakuu
214 s. | lokakuu
Matti Hyvärinen,
Eriikka Oinonen &
Tiina Saari (toim.)
HAJOAVA PERHE
Romaani monitieteisen
tutkimuksen välineenä
180 s. | syyskuu
Rauli Mickelsson
SUOMEN PUOLUEET
Vapauden ajasta
globaaliangstiin
400 s. | syyskuu
Arja Jokinen, Kirsi Juhila &
Eero Saarinen
DISKURSSIANALYYSI
Teoria, peruskäsitteet ja
käytäntö
Hannu Simola
KOULUTUSIHMEEN
PARADOKSIT
Esseitä suomalaisesta
koulutuspolitiikasta
400 s. | marraskuu
350 s. | syyskuu
Kristiina Brunila,
Jussi Onnismaa &
Heikki Pasanen (toim.)
KOKO ELÄMÄ TÖIHIN
320 s. | lokakuu
Kaikki Vastapainon saatavilla olevat kirjat
kauppa.vastapaino.fi