Linkki julkaisuun - UEF Electronic Publications - Itä
Lotta Pyykkönen TAITEESTAKO HYVINVOINTIA? Käsite- ja argumentaatioanalyysi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoista Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Kulttuurintutkimus Marraskuu 2015 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty Osasto – School Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto Tekijät – Author Lotta Pyykkönen Työn nimi – Title Taiteestako hyvinvointia? Käsite- ja argumentaatioanalyysi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoista Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Sivumäärä – Date Number of pages Kulttuurintutkimus, Pro gradu 98 X 9.11.2015 taiteensosiologia tutkielma Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract Tutkielma käsittelee taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin käsitteiden määrittymistä sekä niiden suhteita koskevia perusteluja opetus- ja kulttuuriministeriön poikkihallinnollisen Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoissa. Tutkielman primaariaineistoina ovat hankkeen toteuttamiseksi kirjoitettu opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010– 2014 sekä sosiaali- ja terveysministeriön Terveyden edistämisen politiikkaohjelma 2007. Tekstiaineiston teemoittelu perustuu toimintaohjelmassa määriteltyihin painopisteisiin sekä tutkielman keskeiseen tutkimuskysymykseen, miten taiteen ja hyvinvoinnin yhteys hankkeen asiakirjoissa perustellaan. Metodologisena lähestymistapana tutkielmassa on sosiaalinen konstruktionismi, jossa keskitytään kielen sosiaalista todellisuutta tuottavaan luonteeseen. Kielentutkimuksen viitekehyksenä on suostutteleva ja vakuutteleva retoriikka. Analyysimenetelmänä sovelletaan Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa ja siinä kuvattuja assosiatiivisia ja dissosiatiivisia argumentaatiostrategioita. Analyysin lähtökohtana ovat kuusi käsitettä, julkilausuttua esisopimusta, jotka toimintaohjelman argumenteissa perustelevat taiteen ja hyvinvoinnin yhteyttä. Tällaisia premissejä ovat osallisuus, terapia, luovuus, sosiaalinen pääoma, kulttuuripääoma sekä taide-elämys. Tutkielmassa todetaan, että tärkeimmät taiteen merkitystä perustelevat argumentit koskevat tutkimusaineistossa ihmisen fyysisen terveyden edistymistä. Ohjelman ensimmäisen teeman tavoitteena on perustella kansanterveyden kohentumista korkeakulttuurisissa tilaisuuksissa käymisen avulla. Toinen teema koskee taiteen tärkeyttä osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Tällöin taidetta kuvataan terapeuttisena menetelmänä ja parantavana interventiona. Kulttuuri määrittyy argumenteissa peruskulttuuriksi. Tutkielman päätelmissä huomautetaan, että teemojen välillä jäsentyy kaksi toisilleen vastakkaista retorista näkökulmaa siihen, miten taiteen ja hyvinvoinnin yhteyttä sekä peruskulttuurin roolia osana väitteitä perustellaan. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että toimintaohjelman päämääränä on luoda yhteistoiminnallisuutta kulttuuripolitiikan sekä sosiaali- ja terveyspolitiikan välille. Taiteen puolesta esitetyt argumentit nojaavat ohjelmassa implisiittisesti erilaisiin terveyden edistämiseen liittyviin tavoitteisiin. Yhteistä etua ajavaa retoriikkaa sekoittaa argumenteissa kuitenkin kulttuuripääoman premissi. Tutkielman tärkein tutkimustulos on, että kansanterveyden suhteen taidemaku määrittyy terveyteen vaikuttavaksi asiaksi. Tällöin terveyden edistäminen taiteen avulla vaatii ensin kansalaisten kulttuuripääoman ja maun kehittämistä. Ihmisten kulttuuritarpeet ja heidän oikeus sivistykseen perustelevat puolestaan taidetta osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Retorinen ristiriita kertoo kulttuuripolitiikkaan sisältyvästä problemaattisesta näkökulmasta hyvinvointiin: hyvinvoinnin edistäminen taiteen keinoin edellyttää lähtökohtaisesti kiinnostusta taiteeseen ja kykyä arvostaa sitä. Avainsanat – Keywords taide, kulttuuri, hyvinvointi, terveys, poliittinen ohjelma, Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma, Terveyden edistämisen politiikkaohjelma, retoriikka, argumentaatiostrategiat, julkilausuttu esisopimus, kulttuuripolitiikka ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty Tekijät – Author Lotta Pyykkönen Osasto – School School of Humanities Työn nimi – Title Art for welfare? An analysis of the concepts and argumentation used in the Art and Culture for Well-being programme documentation Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Sivumäärä – Date Number of pages Cultural Studies, Sociology of Art Pro gradu 9.11.2015 98 X tutkielma Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract The present thesis studies how the concepts of art, culture and welfare are defined and how linking these concepts to each other is justified in the documents of the Ministry of Education and Culture cross administrative Art and Culture for Well-being programme. Primary research materials for the thesis are the Art and Culture for Well-being - proposal for an action programme 2010–2014 by the Ministry of Education and Culture and the Policy Programme for Health Promotion 2007 by the Ministry of Social Affairs and Health. The research material is organized into themes, which are based on the priorities outlined in the action programme, as well as on the central research question of this thesis, which considers how linking art and welfare to each other is justified in the documentation. The methodological approach applied in the thesis is social constructionism, which examines how social reality is constructed through language. In addition, the linguistics frame of reference applied in the thesis is persuasive and convincing rhetoric. For analysis an applied method of Chaïm Perelman’s argumentation theory and in particular of the associative and dissociative argumentation strategies is used. The basis of the analysis is formed by six concepts. These concepts are the explicit preliminary agreements used in the argumentation of the action programme to justify the links between art and welfare. These explicit premises are inclusion, therapy, creativity, social capital, cultural capital and art experience. The results show that in the research material the chief arguments justifying the importance of art are concerned with the promotion of a person’s physical health. The objective of the first theme is to justify improvement to national health by way of attending high culture events. The objective of the second theme is concerned with the importance of art as part of social welfare and health care. In the second theme art is described as being a therapeutic method and performing in the role of a healing intervention. Culture, however, in these arguments is defined as being the everyday culture of the society. It is argued in the thesis that there are two opposing rhetorical perspectives between the themes of how the connection between art and welfare and the role of the society’s everyday culture in these arguments is justified. The central conclusion of this research is that the objective of the action programme is to establish cooperation between cultural policy and social and health policy. The arguments presented in favor of art are implicitly supported by various health promotion objectives. However, this rhetoric of mutual benefit in the arguments is mixed with the premise of cultural capital. The most significant result of the thesis is that in terms of national health promotion the taste in art is defined as having an effect on health. Thus the promotion of health by means of art requires enhancement of the population’s cultural capital and taste. The population’s cultural needs and cultural rights for their part validate the significance of art as part of social welfare and healthcare. This rhetorical contradiction points to the problematic view of welfare inherent in cultural policy: promoting welfare through art requires by definition that there exists both an interest in art and an ability to appreciate it. Avainsanat – Keywords art, culture, welfare, health, policy programme, Art and Culture for Well-being action programme, Policy Programme for Health Promotion, rhetoric, argumentation strategies, explicit preliminary agreement, cultural policy SISÄLLYS 1. JOHDANTO ...................................................................................................................... 1 1.1 Tutkimuksen taustaa ja lähtökohtia ................................................................................. 1 1.2 Tutkimuskohde ja -tehtävä............................................................................................... 2 1.3 Aikaisempi tutkimus ........................................................................................................ 4 2. KULTTUURIPOLITIIKKA: TAITEEN, KULTTUURIN JA HYVINVOINNIN MÄÄRITTELY SEKÄ HALLINNOINTI ............................................................................ 8 2.1 Taiteen, kulttuurin, hyvinvoinnin sekä (kulttuuri)politiikan käsitteistä .......................... 8 2.2 Taiteen ja hyvinvoinnin kulttuuripoliittiset tulkinnat .................................................... 10 2.2.1 Taide ja kansallismielinen sivistys ......................................................................... 11 2.2.2 Hyvinvointivaltiollinen kulttuuripolitiikka ja sosiaalinen demokratia ................... 13 2.2.3 Taiteen hyötykäyttö – taloudellinen ja sosiaalinen hyvä ........................................ 15 3. TUTKIMUKSEN TEOREETTIS-METODOLOGINEN VIITEKEHYS ....................... 19 3.1 Poliittinen ohjelma ja retoriikka .................................................................................... 19 3.2 Retorinen viitekehys ja Chaïm Perelmanin argumentaatioteoria .................................. 21 3.2.1 Argumentaation lähtökohdat ja esisopimukset ....................................................... 22 3.2.2 Argumentaatiostrategiat .......................................................................................... 23 4. TUTKIMUSAINEISTO JA SEN JÄSENTELY ............................................................. 25 4.1 Tutkimusaineiston piirteet ............................................................................................. 25 4.2 Tutkimuksen kulku ........................................................................................................ 28 5. HANKKEEN VIITEKEHYS: TERVEYDEN EDISTÄMINEN .................................... 30 5.1 Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen tausta ................................................. 30 5.2 Terveyden edistäminen ja toimintaohjelmaehdotuksen painopisteet ............................ 34 5.3 Taide Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa sekä hyvinvoinnin ja terveyden käsitteet ................................................................................................................................ 37 6. TOIMINTAOHJELMAN TAVOITTEET JA TAITEEN JULKILAUSUTUT ESISOPIMUKSET .............................................................................................................. 40 6.1 Taiteen soveltava käyttö ................................................................................................ 41 6.1.1 Taide terveyden edistämisen mahdollisuutena ....................................................... 41 6.1.2 Taide ihmisen ja kansalaisyhteiskunnan kehittämisen välineenä ........................... 44 6.2. Taiteen ja kulttuuriin vaikutukset terveyteen................................................................ 47 6.2.1 Peruskulttuurin vaikutus terveyteen........................................................................ 47 6.2.2 Taide-elämys terveyttä tuottavana .......................................................................... 50 7. KULTTUURIHARRASTUKSIIN OSALLISTUMINEN, YHTEISÖLLISYYS JA TERVEYS ........................................................................................................................... 52 7.1 Kulttuuriin osallistuminen ja elämän merkityksellisyys ................................................ 53 7.2 Kulttuuriharrastuksiin osallistuminen ja yhteisöllisyys ................................................. 55 7.3 Kulttuuritilaisuuksissa käynti ja terveyserot .................................................................. 58 8. TAIDE OSANA SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLTOA ........................................ 63 8.1 Kulttuuriin osallistumisen oikeus ja tarve ..................................................................... 65 8.2 Taide hoitotyön ja kuntoutuksen terapeuttisena menetelmänä ...................................... 68 8.3 Taiteen vastaanotto ja sen itse tekeminen – psykofysiologiset ja psykososiaaliset taideinterventiot ................................................................................................................... 72 9. PÄÄTELMÄT JA REFLEKTIO ..................................................................................... 79 9.1 Perustelujen ja argumentaatiostrategioiden yleiset piirteet ........................................... 79 9.2 Teemakohtaiset perustelut ............................................................................................. 82 9.2.1 Kansanterveys ja maku ........................................................................................... 82 9.2.2 Taide sosiaali- ja terveystyössä – terapia ja parantavat taide-elämykset ................ 85 9.3 Reflektio......................................................................................................................... 88 LÄHTEET ........................................................................................................................... 91 Tutkimusaineisto .................................................................................................................. 91 Tutkimuskirjallisuus ............................................................................................................ 92 1. JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen taustaa ja lähtökohtia Taidetta tuettiin yhteiskunnassa aina viime vuosiin asti ensisijaisesti itseisarvoisena toimintamuotona. Sen ajateltiin ilmentävän parhaiten kansakunnan esteettisiä ja sivistyksellisiä ulottuvuuksia olemalla omalakista ja itsemääräytyvää toimintaa. Toisaalta taiteen merkitystä on toistuvasti perusteltu myös poliittisilla tehtävillä. 2000-luvulle tultaessa tämä instrumentaalinen näkemys on jälleen korostunut, sillä taiteen itseisarvosta on tulosjohtamisen myötä tullut kulttuuripolitiikan legitimiteetin kannalta ongelmallinen asia. Nyt taiteelta odotetaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Taiteesta on tullut keino tuottaa erilaisia yhteiskunnassa tarvittavia tuotteita ja palveluita. Tämä taiteensosiologian tutkielma tarkastelee opetus- ja kulttuuriministeriön hanketta nimeltä Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia. Hanke toteutettiin vuosina 2010–2014 poikkihallinnollisesti osana sosiaali- ja terveysministeriön johtamaa Terveyden edistämisen politiikkaohjelmaa. Aineistonani ovat hanketta koskevat viralliset asiakirjat, sen kokouspöytäkirjat liitteineen sekä hankkeen toteuttamiseksi kirjoitettu toimintaohjelma ja ohjelman loppuraportti. Toimintaohjelman tavoitteena on perustella taiteen ja kulttuurin merkitystä kansalaisten hyvinvoinnin edistämisen keinona. Ohjelman myötä kiinnostus taiteen käyttöä kohtaan on lisääntynyt huomattavasti. Asia on saanut myös runsaasti positiivista julkisuutta. Puheessa ovat kuitenkin hämärtyneet kysymykset siitä, miksi, miten ja millainen taide hankkeessa edistää hyvinvointia. Tarkastelen tutkielmassani näitä kysymyksiä. Sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön välinen yhteistyö liittyy valtionhallinnon aiemmin käyttämään erilaisin politiikkaohjelmin tapahtuneeseen poikkihallinnolliseen ohjelmajohtamisen tapaan. Ohjausmenettelyn tavoitteena oli linjata yhteiskuntapolitiikkaa painoarvoltaan tärkeisiin asioihin, joiden ei katsottu tulevan riittävällä tavalla hoidetuksi perinteisessä sektoriministeriö- ja hallintorakenteessa. (Kangas & Pirnes 2015: 38–39.) Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen taustalla oleva ajankohtainen yhteiskuntapoliittinen ongelma liittyy keskusteluun hyvinvoinnin jakautumisesta 2 ja siitä, kenelle sen edistäminen kuuluu. Juho Saaren (2011b: 337–339) mukaan asiasta ryhdyttiin puhumaan vuosituhannen vaihteessa, kun hyvinvointiin liitettyjä piirteitä alettiin mitata ja arvioida taloudellisesti. Samalla kysymykset hyvinvoinnin sisällöstä ovat jälleen politisoituneet. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen poliittisesta painoarvosta kertoo se, että uudessa hallitusohjelmassa (2015: 16) hyvinvoinnin edistäminen taiteen keinoin on taiteen perusopetuksen ohella toinen kulttuuripolitiikan kärkihanke. Hallitusohjelmissa kulttuuripolitiikalla ei perinteisesti ole ollut merkittävää asemaa (Kangas & Pirnes 2015: 37). Huomionarvoista asiassa on myös se, että taidetta ei ole aiemmin politiikassa koettu kansalaisten hyvinvoinnin kannalta välttämättömäksi asiaksi. Pauli Rautiaisen (2007: 56) mukaan se on päinvastoin mielletty eräänlaiseksi korkean hyvinvoinnin lopputuotteeksi. Tämän Rautiaisen mainitseman seikan vuoksi kulttuuripolitiikka ja sen edistämä taide on talouden laskusuhdanteissa usein myös kyseenalaistettu. Taide osana sosiaali- ja terveystyötä ei ole uusi asia. Sosiaalipoliittisesti taiteen merkitys tunnustettiin jo 1960-luvulla, jolloin taidekasvatus kytkeytyi koulutuspoliittisena periaatteena kansalaisten sivistysoikeuksiin. Taidetta on myös käytetty yhtenä syrjäytymistä ehkäisevänä toimintamuotona erilaisissa työpajoissa. Terveydenhuollossa sitä on puolestaan hyödynnetty jo kauan yhtenä terapiamuotona. (Ks. Turunen & Häyrynen 2011: v.) Taiteen käytölle ei kuitenkaan ole sosiaali- ja terveystyössä muodostunut sellaisia pysyviä käytäntöjä, joissa taiteilijat ja taidelaitokset olisivat aktiivisesti mukana. 1.2 Tutkimuskohde ja -tehtävä Erilaiset hankkeet ja toimenpideohjelmat ovat ministeriöiden normatiivinen tapa tuottaa uusia poliittisia linjauksia ja toteuttaa hallitusohjelmissa määriteltyjä tavoitteita. Uudet valtionhallinnon tuottamat tavoitteelliset hankkeet syntyvät usein tilanteessa, jossa pyritään kehittämään yhteiskuntaa ja vallitsevaa politiikkaa jollakin tapaa mielekkäämmäksi. Edellä jäsentämäni näkökulmat kertovat niistä ajankohtaisista yhteiskunnallisista haasteista ja intresseistä, joihin opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanke liittyy. Hankkeen toteuttamiseksi kirjoitettu Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus 3 toimintaohjelmaksi 2010–2014 linjaa ne konkreettiset toimenpiteet, joilla näihin kysymyksiin pyritään poliittisesti vaikuttamaan. Tutkimuskohteenani on toimintaohjelmassa ja ohjelmahankkeen asiakirjoissa käytetty kieli. Hallintopoliittiset ohjelmat ymmärretään yleensä ristiriidattomiksi ja yksimielisiksi linjauksiksi, joiden arvotavoitteena on edistää jokaisen kansalaisen hyvää. Ohjelmatekstit sisältävät kuitenkin erilaisia periaatteellisia valintoja ja perusteluja, joilla on yhteiskunnassa sekä käytännöllisiä että ideologisia seuraamuksia. Vaikutukset ulottuvat hallintosektoreiden organisoitumisen ja toiminnan rahoituksen suuntaamisen myötä ihmisten arkielämään asti. Esimerkiksi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman seurauksena on syntynyt useita projekteja, joissa taidetta viedään hyvinvointia edistävänä toimintamuotona yhteiskunnallisiin laitoksiin ja työpaikoille. Valtion representatiivista ja ideologista valtaa sisältävänä teksteinä ohjelmalinjaukset sisältävät ne maailmaa ja kulttuuria koskevat uskomukset, joita pidetään pätevinä ja tosina. Ne luovat tietynlaisia kollektiivisia käsityksiä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, ongelmista ja tulevaisuuden haasteista. (Ks. Sevänen & Turunen 1994: 25.) Tämän vuoksi poliittiset ohjelmat tuottavat myös tietynlaisen pohjan sille, kuinka asioista voidaan yhteiskunnassa legitiimisti puhua. Tällöin merkitykselliseksi tulee se, miten asioita määritellään. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjat sisältävät keskeistä määrittelyvaltaa siihen, kuinka taide, kulttuuri ja hyvinvointi sekä niiden välinen yhteys tulee yhteiskunnassa ymmärtää. Tutkimustehtävänäni on jäsentää niitä kielellisiä valintoja ja perusteluja, joita käsitteet hankkeen asiakirjoissa pitävät sisällään. Lähestyn aineistoa kahdesta limittäisestä tutkimuskysymyksestä käsin. Lähden tutkielmassani selvittämään, kuinka ohjelmahankkeen asiakirjoissa taiteen, kulttuuriin ja hyvinvoinnin käsitteet määritellään ja mikä on niiden suhde toisiinsa? Aineiston jäsentelyn lähtökohtana ovat taiteen ja hyvinvoinnin käsitteet. Tärkein tutkimuskysymykseni on, miten asiakirjoissa taiteen ja hyvinvoinnin yhteys perustellaan? Tutkielmani metodologisena lähestymistapana on sosiaalinen konstruktionismi, jossa kieli nähdään aktiivisena sosiaalista todellisuutta tuottavana välineenä (ks. Jokinen ym. 2008/1993: 18). Konstruktiivisesta näkökulmasta asiakirjat eivät pelkästään kerro taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteydestä, vaan teksteissä niiden suhde tuotetaan tietynlaisena. Kieli ymmärretään tutkimuksessani intentionaalisena toimintana, jossa puheessa käytetyt käsitteet ja niille annetut merkitykset ovat syntyneet tietoisen valinnan tuloksena. Kielentutkimuksen viitekehyksenä on retoriikka. Retoriikka nähdään tutkimuksessani vakuut- 4 tamisen ja suostuttelun keinoina, jossa tietyt todellisuuden versiot pyritään samaan kannatettaviksi (ks. Jokinen 1999b: 126). Analyysimenetelmänä sovellan Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa ja siinä muotoiltuja argumentaatiostrategioita. Aineiston tarkastelun lähtökohtana on perelmanilaisen retoriikan peruskuvio: kuka vetoaa keneen ja millä argumentilla (ks. Palonen 1997: 25). Tutkimukseni paikantuu kulttuurintutkimuksen piiriin, taiteensosiologian oppiaineeseen. Kulttuurintutkimuksessa tarkastellaan sosiaalisesti tuotettuja kulttuurisia merkityksiä, jotka implisiittisesti ja eksplisiittisesti määrittelevät sekä yksilöllisen että yhteisöllisen elämän arvoja ja käytäntöjä (Alasuutari 1996: 17). Tutkielmassani tämä merkitysjärjestelmä on valtion harjoittama politiikka. Sosiologia tuo tutkimukseeni sosiologisten termien lisäksi yhteiskuntakriittisen näkökulman. Tutkielmani eräänlaisena taustajuonena on reflektoida kulttuuripolitiikan ja taiteen roolia osana valtiollista politiikkaa sekä aineistosta heijastuvaa yhteiskuntapoliittista järjestystä. Teema kulkee tutkimuksessani mukana aivan sen viimeiseen lukuun asti. 1.3 Aikaisempi tutkimus Kulttuuripoliittisia ohjelmatekstejä on tutkittu varsin paljon. Poikkihallinnollisia ohjelmia ei kuitenkin ole juuri tarkasteltu. Esimerkiksi kaikkia hallintosektoreita koskevia luovuusstrategioita sivutaan useissa tutkimuksissa, mutta ne eivät ole olleet kenenkään yksittäisenä tutkimuskohteena. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeesta poikkeuksellisen tekee lisäksi se, että myös ohjelmatyötä koskevat kokouspöytäkirjat ovat julkisesti saatavilla. Yleensä ministeriöt julkaisevat vain varsinaiset toimenpideohjelmat. Taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin määritelmiä sekä niiden välisiä suhteita käsitellään useassa erilaisessa tutkimustyypissä. Tyypit voidaan jakaa kolmeen pääkategoriaan: kulttuuripoliittiseen ja sosiologiseen tutkimukseen, Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman innoittamaan tutkimukseen sekä taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteyttä selvittävään terveystutkimukseen. Taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin käsitteisiin liittyviä määritelmiä sivutaan useissa kulttuuripolitiikkaa koskevissa tutkimuksissa, joihin myös tässä opinnäytteessä toistuvasti viitataan. 5 Käsitteiden määrittelyä koskeva uusin tutkimus on Esa Pirneksen vuonna 2008 julkaistu väitöskirja Merkityksellinen kulttuuri ja kulttuuripolitiikka: laaja kulttuurin käsite kulttuuripolitiikan perusteluna. Pirnes analysoi väitöksessään kulttuurin käsitteeseen liittyviä merkitysmuutoksia retorisessa viitekehyksessä aina esteettisistä taideteorioista uusimpiin kansainvälisiin sekä kotimaisiin poliittisiin ohjelmiin asti. Pirneksen omana tavoitteena on luoda poliittista teoriaa siitä, kuinka kulttuurin käsite voitaisiin kulttuuripoliittisessa puhunnassa siirtää pois perinteisestä taidekeskeisestä näkemyksestä kohti laaja-alaista, elämäntavallista näkökulmaa. Väitöksestä löytyy myös kulttuuripolitiikkaan kiinnittyviä hyvinvointikäsityksiä sekä niitä koskevaa terminologiaa. Uutta kotimaista ja ulkomaista tutkimusta taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteydestä julkaistaan tällä hetkellä jatkuvasti, sillä se on hyvin ajankohtainen aihe. Aihepiiriä koskevaa sosiologista tutkimusta on Suomessa tehty kuitenkin jo 1900-luvun puolivälistä lähtien. Esimerkiksi vuonna 1958 ilmestyneessä Erik Allardtin, Pentti Jartin, Faina Jyrkkälän ja Yrjö Lintusen toteuttamassa kyselytutkimuksessa Nuorison harrastukset ja yhteisön rakenne nuorten harrastuskäyttäytymistä käsitellään yhtenä sosiaalisen osallistumisen muotona. Kyselyiden vastauksia jäsennellään suhteessa vastaajien ikään, sukupuoleen, asuinpaikkaan ja luokka-asemaan. Harrastuksiin osallistumattomuus nähdään tutkimuksessa sosiaalisen eriytymisen ja yhteisöön sopeutumattomuuden syynä. Selvitys on tehty yhteiskunnallisiin tarpeisiin. Yhdeksi aiheeseen liittyväksi tutkimustyypiksi voidaan myös laskea ihmisten subjektiivisia taidekokemuksia kartoittavat selvitykset sekä harrastusten ja elämäntyylien välistä yhteyttä pohtivat tutkimukset, vaikka ne eivät varsinaisesti koske hyvinvoinnin edistämistä. Subjektiivisiin kokemuksiin liittyy esimerkiksi Maaria Lingon vuonna 1998 ilmestynyt väitöskirja Aitojen elämysten kaipuu. Yleisön kuvataiteelle, kirjallisuudelle ja museoille antamat merkitykset. Uusin harrastusten ja elämäntyylien yhteyttä koskeva tutkimus on puolestaan vuonna 2014 ilmestynyt Sami Purhosen ja työryhmän kirjoittama Suomalainen maku: kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaa on tarkasteltu jo ennen tätä tutkielmaa kasvatustieteeseen tehdyssä Johan Kalmalehdon (2013) pro gradu -työssä Taiteen yhteisöllisyys olemisen rajallisuuden jakamisena. Jean-Luc Nancyn ajattelu sovellettuna Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman yhteisöllisyyskäsitykseen. Tutkimuksessa todetaan, että toimintaohjelmassa yhteisöllisyys ja siihen liittyvät käsitykset ovat rajattu ”väkivaltaisesti” poliittisten tarkoitusperien mukaisesti. Satu Lintusen vuonna 6 2011 tehty pro gradu -tutkielma Taide ja hoiva rajapinnoille. Selvitys taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalvelujen kysynnästä, tarjonnasta ja yhteistyöverkostoista PohjoisKarjalassa lähestyy aihetta toimintaohjelmassa määriteltyjen toimijoiden kannalta. Tutkimuksessa selvitetään kyselyjen avulla kunta-alan toimijoiden sekä taide- ja kulttuurialalla työskentelevien asenteita ja käsityksiä taide- ja kulttuurisisältöisistä hyvinvointipalveluista. Sen merkittävä tulos on, että taide ja kulttuuritoiminta koetaan tärkeänä kunnallisena hyvinvointipalveluna sekä sosiaali- ja terveysalalla että kulttuuritoimijoiden piirissä, mutta aitoa kiinnostusta yhteistyöhön ei ole. Asia vaatisi uudenlaisten yhteistyöverkostojen koordinointia ja rahoitusta, siksi alat haluavat pysyä totutuissa työtavoissa. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman innoittamana on myös tehty useita haastattelu- ja toimintatutkimuksia, joita en tutkielmani puitteissa pysty yksityiskohtaisesti esittelemään. Aiheesta tehtyjä pro gradu -tutkielmia ja joitakin väitöskirjoja löytyy taideyliopistoista, taidehistorian oppiaineesta, sosiaalitieteestä, terveystieteestä – erityisesti gerontologiasta sekä taidekasvatuksen laitoksilta. Tutkielmissa painottuvat taiteen sosiaaliset, henkiset ja kasvattavat hyvinvointivaikutukset. Aihetta on lähestytty selvityksissä taiteen vaikutuksia reflektoiden tai niin, että toimintaohjelmassa esitetyt toimintamuodot ja niihin liitetyt hyvinvointiulottuvuudet ovat otettu tutkimuksen lähtökohdiksi. Tutkielmien lisäksi aiheesta löytyy myös runsaasti hankeraportteja. Taiteen vaikutuksesta terveyteen on myös tehty lääketieteellisiä tutkimuksia, joissa sen seurauksia on pyritty todentamaan kliinisin menetelmin. Tutkielmani luvussa ”Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen tausta” analysoin lyhyesti Boikum Benson Konlaanin vuonna 2001 kokoamaa tutkimusta, jossa kulttuuritilaisuuksissa käynnin todetaan lisäävän elinikää. Käsittelen luvussa lyhyesti myös Markku T. Hyypän (2002) tutkimusotetta. Hän on tutkinut erityisesti sosiaalisen pääoman ja kuorolaulun vaikutusta elämän pituuteen. Uusin kotimaassa tehty lääketieteellinen tutkimus liittyy musiikin vaikutuksiin aivosairauksien hoidossa. Aleksi J. Sihvosen, Vera Leon, Teppo Särkämön ja Seppo Soinilan vuonna 2014 julkaisemassa tutkimusartikkelissa ”Musiikin vaikuttavuus aivojen kuntoutuksessa” todetaan, että Parkinsonin taudin, aivoinfarktin, aivovamman ja dementoivien sairauksien hoidossa musiikilla näyttäisi olevan hoitavia vaikutuksia, vaikka se voi myös olla aivoja kuormittavaa. Terveysvaikutuksia lähestytään selvityksessä eri musiikkityylien, mielimusiikin, sen itse tuottamisen, tempovaihteluiden sekä sen liikkumista rytmittävän luonteen näkökulmista. Vaikutuksia on todennettu etupäässä aivokuvantamistekniikoilla. Tutkielmani poikkeaa edellä mainituista tutkimuksista Esa Pirneksen väitöskirjaa 7 lukuun ottamatta siinä, että selvityksessä keskitytään tutkimuskohteen kielellisten piirteiden kuvaamiseen ja niiden tulkitsemiseen. Metodologisesti tutkimukseni asettuu varsin traditionaaliseen tapaan lähestyä politiikkaa: retorista viitekehystä ja argumentaatioanalyysiä käytetään yleisesti erilaisten poliittisten tekstien tutkimisessa. Politiikassa käytetty kieli heijastelee niitä yhteiskunnallisia valta-asemia, arvoja ja asenteita, joita tekstien ja poliittisten käytäntöjen taustalla on. Lopuksi on syytä mainita, että tutkielmani on ensimmäinen kulttuuripolitiikkaa koskeva selvitys, jossa paneudutaan pelkästään taiteen, kulttuuriin ja hyvinvoinnin yhteyttä koskevaan teemaan. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi on ensimmäinen kulttuuripoliittinen linjaus, jossa aihetta yksinomaan käsitellään. 8 2. KULTTUURIPOLITIIKKA: TAITEEN, KULTTUURIN JA HYVINVOINNIN MÄÄRITTELY SEKÄ HALLINNOINTI Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta kielen käyttö on käytäntö, joka ei ainoastaan kuvaa maailmaa vaan myös järjestää, uusintaa ja muuntaa sosiaalista todellisuutta. Viitekehyksen mukaan uudet merkitykset tuotetaan puheessa aina suhteessa aikaisempiin käsityksiin. (Jokinen ym. 2008/1993: 18–22.) Tämän lähtökohdan huomioiden tutkimukseni keskeiset käsitteet taide, kulttuuri ja hyvinvointi sekä niihin liittyvät merkitykset ovat muotoutuneet erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Uudet käsitykset rakentuvat aikaisemmin tehtyjen tulkintojen ja diskurssien perusteella. Kulttuuripolitiikka on perinteisesti ollut se politiikkasektori, jonka piiriin taiteen ja kulttuurin määrittely on kuulunut. Tarkastelen tässä luvussa lyhyesti niitä merkityksiä, joita käsitteille on kulttuuripolitiikassa aiemmin annettu ja millaisia hyvinvointipoliittisia toimenpiteitä niillä on perusteltu. Painotus on tutkimuskysymykseni kannalta tärkeimmässä taiteen käsitteessä. Luvun tarkoituksena on taustoittaa niitä merkityksiä ja perusteluja, joita Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia hankkeen asiakirjoissa on läsnä. Ennen kuin siirryn linjauksiin, käyn lyhyesti läpi tutkielmani poliittiseen kehykseen sekä käsitteisiin liittyviä yleisiä näkökulmia. 2.1 Taiteen, kulttuurin, hyvinvoinnin sekä (kulttuuri)politiikan käsitteistä Valtion harjoittama politiikka voidaan tutkielmani kontekstissa määritellä yksinkertaisesti eri politiikkalohkojen harjoittamaksi ohjelmalliseksi yhteiskuntapolitiikaksi, jota ohjaa hallituksen tavoitteet. Tämä tarkoittaa valtion keskushallinnon toteuttamaa sääntelyä ja hallintaa, joilla yhteiskunnan organisaatioita ja kansalaisia ohjaillaan. Ohjauksen menetelminä ovat normi-, resurssi- ja informaatio-ohjaus. (Ks. hallintorakenteesta esim. Kangas & Pirnes 2015: 30–37.)1 Kulttuuripolitiikka voidaan edellä mainitun mukaan määritellä ope1 Yhteiskuntapolitiikkaa yleensä voidaan tutkimuksissa määritellä eri tavoin. Se saatetaan valtion harjoittaman politiikan lisäksi rajata koskemaan myös kansalaisten ja erilaisten eturyhmien muutosvaatimuksia. 9 tus- ja kulttuuriministeriön harjoittamaksi poliittiseksi sääntelyksi, joka kohdentuu ensisijaisesti sen alle ryhmittyviin toimijoihin. Simo Häyrynen (2006: 61–65) esittelee kirjassaan Suomalaisen yhteiskunnan kulttuuripolitiikka erilaisia institutionaalisen kulttuuripolitiikan määritelmiä. Häyrysen määritelmä kuvaa hyvin ohjelmallisen politiikan luonnetta yleensä. Se heijastelee sitä prosessia, joka on valtionhallinnon hankkeiden synnyn taustalla. Prosessissa hankkeen valmisteluun eli ohjelmatyöhön valitut asiantuntijat rajaavat ohjauksen keinoja suhteessa harjoitettuun politiikkaan sekä hankkeen intresseihin: Kulttuuripolitiikka on sääntelyä, jossa tietty asiantuntijajoukko muodostaa erilaisin sisäänotoin ja poissuljennoin kuvaa kulttuurisista ilmiöistä ja olosuhteista, ja pyrkii sitten parantamaan niitä jonkin ympäristön muokkaaman tarkoituksenmukaisuuden pohjalta. (Häyrynen 2006: 65.) Hyvinvointi ja sen edistäminen on yhteiskuntapolitiikkaa ohjaava perusperiaate. Hyvinvointi itsessään on taas erittäin laaja-alainen ja monitahoinen käsite. Yhteiskuntapoliittisessa kehyksessä se ymmärretään ennen kaikkea materiaaliseksi elintasoksi, joka on mitattavissa bruttokansantuotteena. Kansalaisten hyvinvointia ja sitä koskevia vajeita mitataan myös erityyppisillä sosiaalisilla indikaattoreilla, kuten esimerkiksi köyhyyttä, koulutustasoa tai terveyttä kuvaavilla indekseillä. (Ks. Saari 2011a: 9–22.) Hyvinvoinnin edistäminen on ollut myös suomalaisen kulttuuripolitiikan tavoitearvona jo 1800-luvulta lähtien. Millainen taide ja kulttuuri edistävät hyvinvointia, ja kuinka hyvinvointi yleensä ottaen ymmärretään, on vastaavasti ollut sidoksissa kulloinkin vallitsevaan poliittiseen ideologiaan. (Ks. Ahponen 2010: 249–267.) Kulttuuripolitiikan yläkäsite on 1960-luvulta lähtien ollut kulttuuri, jolle ei politiikassa ole yksiselitteistä määritelmää. Kulttuuripolitiikka on 1960-luvulta lähtien laajentunut koskemaan myös muitakin toimintamuotoja kuin vain taidetta. Kulttuurin käsitettä voi kutsua kulttuuripolitiikan pelivarakäsitteeksi, sillä termillä voidaan poliittisessa retoriikassa viitata esimerkiksi kulttuuriseen elämäntapaan ja sen sisältämiin mentaalisiin merkityksiin, taiteeseen, kulttuuriperintöön ja/tai muuhun kulttuuritoimintaan ja -tuotantoon. Taide on kuitenkin keskeisin sektori, johon kulttuuripoliittinen ohjaus on kohdentunut. (Kangas & Pirnes 2015: 23.) Suomessa valtiolla on ollut keskeinen rooli taiteen määrittelijänä, sillä se on ollut taiteen tärkein rahoittaja. Vasta viime vuosina tukijoita on ryhdytty etsimään myös vapailta 10 markkinoilta. (Sevänen 1998: 366–367.) 2Anna Logrén (2015: 40) mainitsee, että yhteiskunnasta ei enää ole löydettävissä kaikkia instituutioita lävistävää yhdenmukaista taidekäsitystä. Tämä Logrénin esille tuoma asia koskee myös kulttuurihallintoa, sillä hallintopolitiikka on voimakkaasti sektoroitunutta. Sektorista riippuen kulttuuripolitiikassa voi olla läsnä jopa toisilleen vastakkaisia käsityksiä taiteesta ja sen merkityksestä.3 Taiteilijaperusteisessa politiikassa saatetaan ajaa toisenlaista taiteen edistämispolitiikkaa kuin esimerkiksi koulutuspolitiikkaan sitoutuneessa taidekasvatuksessa. Taiteen ja hyvinvoinnin yhteys nojaa kulttuuripolitiikassa lähtökohtaisesti humanistiseen taidekäsitykseen, jossa taiteella ajatellaan olevan ihmiselle hyvää tekeviä vaikutuksia (ks. esim. Sevänen 1998: 382; Ahponen 2010: 249). Arvonäkemyksen taustalla on poliittinen tietoisuus siitä, että taidetta käytettiin toisen maailmasodan aikana sotapropagandan välineenä ja uskonnollis-etnisten puhdistuksien oikeutuksena (ks. McGuigan 2004: 36–37). Kun kansainvälistä kulttuuripolitiikka ryhdyttiin 1940-luvulla muotoilemaan, taide katsottiin Unescon ja Euroopan neuvoston piirissä tärkeäksi inhimillisen kehityksen, yhteisöjen hyvinvoinnin ja demokratian edistämisen kannalta. Tämä näkemys taiteesta kannattelee edelleen kulttuuripolitiikkaa. (Ahponen 2010: 258.) 2.2 Taiteen ja hyvinvoinnin kulttuuripoliittiset tulkinnat Kulttuuripolitiikka on tutkimuskirjallisuudessa yleisesti jaettu ajallisesti kolmeen pitkään linjaan: 1880-luvulta 1960-luvulle, 1960-luvulta 1990-luvun alkuun ja 1990-luvulta nykyaikaan. Käytän tätä jaksottelua hyväksi seuraavissa luvuissa taidetta ja hyvinvointia koskevien kulttuuripoliittisten linjausten esittelyssä. Aloitan jäsentelyn kuitenkin 1800-lukua aikaisemmista määritelmistä, sillä historian saatossa muodostuneet käsitykset taiteesta ovat 2 Erkki Seväsen (1998:143) mukaan taiteen ja ei-taiteen rajan määrittelyyn vaikuttaa se, kuinka taidehallinto on organisoitunut. Taidehallinnossa eri taidelajit ovat jakautuneet omiksi lautakunnikseen. Muita määrittelyyn vaikuttavia tahoja ovat tutkimus, oppikirjat, taidekritiikki, taiteilijajärjestöt ja taidekoulutus. Tähän Seväsen listaan voisi myös lisätä esimerkiksi galleriatoiminnan ja taidetta rahoittavat säätiöt. 3 Simo Häyrysen (2006: 13) mukaan kulttuuripolitiikan sektoreita ovat koulutuspolitiikka, taidepolitiikka, liikuntapolitiikka, nuorisopolitiikka, perinnepolitiikka, viestintäpolitiikka, kirkkopolitiikka, vapaaaikapolitiikka ja vähemmistökulttuuripolitiikka. 11 oleellisesti vaikuttaneet siihen, millaisia merkityksiä sille tänä päivänä annetaan ja millaisin käsittein sitä politiikassa kuvataan. On muistettava, että valtion ohjaus perustuu aina tietynlaiseen yhtenäiseen linjaan, jota viedään hallintopoliittisesti eteenpäin. Linjausten taustalla on aina erimielisyyttä. Olen nostanut tekstissäni esiin joitakin sellaisia jännitteitä, jotka ovat edelleen harjoitetussa kulttuuripolitiikassa läsnä. 2.2.1 Taide ja kansallismielinen sivistys Taide muodostui Euroopassa omaksi erityiseksi yhteiskunnalliseksi toiminta-alueeksi 1600–1700-luvulla. Anita Seppä (2012: 28–29, 50) sanoo, että taide sanan keksi luultavasti 1700-luvulla esteetikko Charles Batteaux. Tätä ennen kaikki ”taiteet” olivat toimineet käsityöhön rinnastuvina omina erillisinä ammattialueinaan. Taide-sanan vastineita olivat 1700luvulle asti latinankielinen ars sekä kreikankielinen tekhne, jotka molemmat tarkoittivat taitoa (ks. ars-käsitteestä Pirnes 2008: 54). Taidehistoriassa taiteen juuret ulotetaan yleisesti 1700-lukua aikaisempaan lähtökohtaan, 30 000 vuoden taakse. Tuolloin Euroopasta löydettiin ensimmäiset taide-esineiksi määritellyt veistokset. Veistoksia käytettiin luultavasti rituaalisissa merkityksissä. Niillä tavoiteltiin yhteyttä henkimaailmaan ja pyrittiin hallitsemaan fyysistä ja sosiaalista todellisuutta. Taiteen merkityksen liittäminen juuri ihmisen henkis-sosiaaliseen käyttäytymiseen on edelleen voimakkaasti läsnä. Historiallisesti se on näkynyt erityisesti taiteen ja uskonnon yhteydessä. Taide on ollut kirkollisen vallan merkin lisäksi hengellisen yhteiselämän konteksti sekä sen estetisoija. (Honour & Fleming 2001: 12, 36–35.) 1700-luvulla kirjoitettiin ensimmäiset taideteoriat, jotka ovat oleellisesti vaikuttaneet nykyisiin käsityksiin taiteesta. Teorioissa keskityttiin aluksi teosten ominaisuuksiin. Taidetta kuvattiin niissä kauneuden käsitteellä, ja taiteen vastaanottoa nautintona ja elämyksenä. Teorioissa taiteen kauneuden myötä syntyvä elämys liitettiin ihmisen henkisen elämän toteutumiseen ja eheytymiseen parhaalla mahdollisella tavalla. (Pirnes 2008: 54–55.) Myöhemmin 1900-luvun alussa Sigmund Freudin aloitteesta syntyi psykoanalyyttinen taiteen tutkimusperinne. Freudin ajatukset loivat perustan käsityksille, että taidetta tekemällä voidaan ilmaista tunteita ja käsitellä ihmismielen tiedostamattomia puolia. Psykoanalyytti- 12 nen tutkimus korosti elämyksen lisäksi luovuutta yhtenä taiteen tekemiseen liittyvänä piirteenä. (Saarinen 2012: 259.) Taiteen ja politiikan kannalta tärkeitä valistusajan teoreetikkoja olivat David Hume ja Immanuel Kant, jotka liittivät teosten kauneuden tunnistamisen ihmisen taidoksi. Kantin näkemyksessä taiteen vastaanottokyky eli maku korreloi ihmisen moraalisuuden kanssa, sillä se liittyi yksilön valmiuteen ylevöityä taiteesta. Hän määritteli ylevän taide-elämyksen myös pyyteettömäksi kokemukseksi. Kantin näkemys avasi tietä käsityksille, että taide on yhteiskunnassa itseisarvoinen ja hyvä asia sinänsä. (Honour & Flemming 2001: 674.) Kantin ajatukset olivat läsnä Suomessa jo 1700-luvun loppupuolella, jolloin Turun yliopistossa ryhdyttiin opettamaan estetiikkaa. Oppiaineen välttämättömyyttä perusteltiin kansalaisten taidemaun kehittämisellä. Tarpeen tausta oli poliittinen. Ammattimaisesti toteutettu korkeataide on yksi kypsän sivistysvaltion tuntomerkeistä. Estetiikan ja taidemaun opettamisella haluttiin tuolloin luoda suotuisa ja laadukas perusta suomalaiselle taideelämälle. Se koettiin edellytykseksi Suomen irrottautumiselle Venäjän alaisuudesta. (Kuisma & Riikonen 2005: 9–10.) Valtiollinen taide-elämä alkoi kehittyä Suomessa aktiivisesti 1800-luvun puolivälissä. Tuolloin perustettujen taidelaitosten tehtävä oli suomalaiskansallisen identiteetin luominen ja kansanvalistus. Kansakunnan yhtenäisyys ja hyvinvointi edellyttivät sitä, että kansalaiset sivistettiin arvostamaan korkeataidetta ja sen avulla luotuja nationalistisia symboleja. (Tuomikoski-Leskelä 1977: 17–26.) Merkittävää on se, että päämäärä on säilynyt tärkeänä kulttuuripolitiikan tavoitteena. Taide nähdään edelleen kansallisen kulttuurin kehittämisen välineenä. Taiteellisen sivistyksen avulla on pyritty ehkäisemään kansankulttuurin kuuluvia ja huonoiksi koettuja toimintamuotoja. (Häyrynen 2006: 135–141.) 1800-luvulla kansallisen yhtenäisyyden ja sivistyksen toteutumista hidastivat kieli- ja luokkaerot, jotka olivat yhteneviä. Kansansivistystyötä johdettiin 1800-luvun alussa ruotsinkielisen eliitin toimesta. 1800-luvun lopulla suomenkieli nostettiin hallinnon viralliseksi kieleksi valtaväestön tasa-arvoisuuteen ja sivistysoikeuksiin vedoten. Tällöin kieleen perustuvista taidelajeista, kuten kirjallisuudesta ja teatterista, tuli merkittäviä kansan yhtenäisyyden ylläpitäjiä. (Tuomikoski-Leskelä 1977: 102–103.) Yhtenäiskulttuurisen ideologian rikkoi 1900-luvun alussa alkanut kansalaissota, jonka seurauksena työläiskulttuurille syntyi omat hallinnosta erilliset järjestönsä ja taidemuotonsa. Esimerkiksi käsitykset hyvästä tai huonosta kirjallisuudesta jakautuivat luokka-asemien mukaan (Turunen 1995: 27). Hallintotasolla vasemmistolaiset näkemykset integroitiin osaksi valtiollista politiikkaa 1970- 13 luvulla, jolloin niillä oli merkittävää rooli kulttuuripolitiikan demokratisoimisessa (Tuomikoski-Leskelä 1977: esim. 283; Häyrynen: 2006: 142). Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa kuvataan usein taide-elämän hiljaiskautena. Toisaalta taiteella oli sodan jälkeen tärkeä terapeuttinen tehtävä. Kansallisen eheytymisen hengessä taiteilijoilta tilattiin julkisia muistomerkkejä, jotka käsittelivät kollektiivisesti sodan tuottamaa surua. Tilaukset toteutettiin kansalaiskeräyksin ja säätiöiden rahoituksella. (Ks. Lindgren 2000: 191–209; kirjallisuudesta Turunen 2003.) 1950-luvulla estetismiä ja subjektiivisuutta korostava modernismi haastoi kansalliseen ideologiaan sitoutuneen taiteen. Modernismin hengessä nuori taiteilijasukupolvi halusi irrottautua taiteelle annetuista kansallisista sivistyssosiaalisista tehtävistä. He korostivat taiteen muotokieltä sisällön sijaan. Lisäksi taiteelle vaadittiin autonomista asemaa yhteiskunnassa. Vaatimus vähensi oleellisesti poliittista mielenkiintoa taiteeseen. (Tuomikoski-Leskelä 1977: esim. 138.) 2.2.2 Hyvinvointivaltiollinen kulttuuripolitiikka ja sosiaalinen demokratia 1960-luvulla yhteiskunnassa tapahtui voimakas rakenteiden ja arvojen muutos. Suomessa siirryttiin hyvinvointivaltiolliseen politiikkaan, jossa julkinen sektori vastasi hyvinvointipalveluiden tuottamisesta. Ajatuksena oli, että valtio toimii markkinoiden ja ihmisten välissä taaten kansalaisille näiden tarvitsemat palvelut. Demokratiasta ja tasa-arvosta tuli yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavia arvotavoitteita. (Jokinen & Saarinen 2002: 123.) 1960-luvun lopulla kulttuuripolitiikasta tuli virallisesti osa valtion harjoittamaa hyvinvointipolitiikkaa. Taidehallinnon uudistuksen yhteydessä vuonna 1966 taiteen tehtäväksi määriteltiin kansakunnan arvon ylläpito sekä kansalaisten henkinen hyvinvointi ja virkistys. (Pernaa & Tiitta 2007: 122–135.) Taide nähtiin yhteiskunnassa erityisesti markkinoiden vastavoimana ja sen kritiikkinä. Näkemys korosti taiteen luonnetta kansalaisten aineettoman hyvinvoinnin takaajana. (Sevänen 1998: 383.) Hyvinvointivaltiollisen kulttuuripolitiikan kauteen liittyi kuitenkin useita paradokseja, jotka johtuivat demokratiaideaalin ajamisesta. Nämä ristiriidat ovat edelleen läsnä kulttuuripolitiikassa. Demokratian tavoittelu näkyi kulttuurihallinnossa konkreettisesti lähdekäsitteen muutoksena. Politiikassa siirryttiin taiteen edistämisestä kulttuurin edistämiseen. Kulttuurin käsitteen alla mikä tahansa inhimillinen toiminta saattoi taiteen lisäksi kuulua kulttuuripolitiikan alaan. Muutos liittyi tietoisuuteen, että korkeataide oli lähinnä länsimainen ja 14 eliitin edistämä ilmiö. Tämän vuoksi kulttuurinen pluralismi hyväksyttiin yhteiskunnan normaalitilaksi. Toisaalta yhtenäiskulttuurisen elämäntavan ajaminen oli huipussaan. Tasaarvon hengessä siirryttiin kohti kansalaisia. Taiteen harrastamisen edistämisestä tuli kulttuuripolitiikan tärkein päämäärä. Harrastaminen nähtiin normatiivisesti hyvään elämään kuuluvaksi asiaksi. (Ks. Alasuutari 1996: 221–223; Sevänen 1998: 335–336, 349–357.) Politiikassa taiteen ja hyvän elämän suhdetta ei enää perusteltu eliitin kannanotoilla vaan psykologien, sosiologien ja taideteoreetikkojen näkemyksillä. Asiantuntijat korostivat taiteen merkitystä ihmisen esteettisen hyvinvoinnin kannalta. Kulttuuripolitiikassa ryhdyttiin puhumaan ihmisten kulttuuritarpeista ja taiteesta nauttimisesta. Taide nähtiin myös moraalisena vastakohtana väkivallalle. Se lisäsi ihmisen mielikuvitusta, empatiaa ja oli monin tavoin tunne-elämää kehittävää. (Kangas 1988: esim. 12.) Poliittisista intresseistä riippuen taiteen harrastaminen saatettiin kuitenkin nähdä joko sosiaalisia eroja ylläpitävänä tai niitä kaventavana asiana. Kulttuurihallinnossa ongelmaan vastattiin ottamalla käyttöön uudet käsitteet kulttuuridemokratia ja kulttuurin demokratisoiminen. (Kangas & Pirnes 2015: 25.) Käsitteet ja niihin liittyvät merkitykset ovat edelleen läsnä kulttuuripolitiikassa. Kulttuurin demokratisoimisen alla pyrittiin poistamaan niitä esteitä, jotka liittyivät ihmisten osallistumismahdollisuuksiin korkeataiteeseen. Tästä perspektiivistä taideharrastukset nähtiin ihmistä kasvattavina, persoonallisuutta kehittävinä ja sosiaalisia eroja kaventavana toimintamuotona. Kulttuuridemokratia sisälsi puolestaan kansalaisten omaehtoisen ja paikallisen luovan toiminnan sekä kansantaiteen tukemisen. Korkeataiteen erityisroolia korosti se, että taiteen itseisarvo legitimoitiin kulttuuripolitiikan arvopäämäräksi. Erottelu tehtiin vastareaktiona kansalaisten omaan toimintaan. Itseisarvo perusteli korkeataiteen institutionaalisen rahoittamisen. (Alasuutari 1996: 221–224, 235; Sevänen 1998: 350–353; Kangas 2003: 63–65; Häyrynen 2006; 112–118.) Hyvinvointivaltiollisen politiikan kaudella valtion harjoittama kulttuuripolitiikka rinnastui sosiaalipolitiikkaan. Taide ymmärrettiin uskonnon kaltaiseksi yhteisölliseksi liimaksi, jota tarvittiin sekularisoituvassa yhteiskunnassa. Korkeataiteen harrastamisessa yhdistyivät politiikka-alojen yhteinen arvomaailma, jossa kansalaisten taiteellinen sivistäminen takasi solidaarisen ja tasa-arvoisen yhteiskuntakehityksen. Siksi kaikille kansalaisille tuli taata pääsy taideharrastusten pariin. Oikeudenmukaisuus perusteli kattavan kunnallisen kulttuuripalveluverkoston rakentamisen koko valtakunnan alueelle. (Ks. esim. Kangas & Pirnes 2015: 24–27.) 15 Kulttuuripolitiikkaa ohjaavaksi hyvinvointipoliittiseksi päämääräksi määriteltiin elämänlaadun parantaminen. Työssäkäyvien osalta taiteen harrastaminen asettui työn vastapainoksi, vapaa-ajan virkistykseksi. Harrastamisen tärkeyttä perusteltiin myös työvoimapoliittisesti. Sen avulla voitiin lisätä ihmisten kulttuurisia taitoja, sillä modernisoituva elinkeinorakenne tarvitsi tällaisia valmiuksia omaavia kansalaisia. Kaupungeissa erityisesti syrjäytymisen ehkäisy oli tärkeä kulttuuripolitiikan tehtävä, sillä nopea kaupungistuminen tuotti sosiaalisia ongelmia. (Ks. Sevänen 1998: 361; Ahponen 2010: 256–258. ) 1970-luvulla suomalaiseen taide-elämään vaikutti valtiollisen politiikan lisäksi kansainvälinen modernismi ja sen myötä herännyt avantgarde, jonka puitteissa taiteilijat veivät teoksia myös vakiintuneiden taidelaitosten ulkopuolelle. Kulttuurihallinnossa tähän suhtauduttiin aluksi torjuvasti, sillä se kyseenalaisti laitosten itseisarvoisen aseman. (Häyrynen 2002: 113; 2006: 151.) Taiteen vieminen ihmisten pariin jalostui politiikan osaksi l970–80luvun taitteessa, jolloin eri puolella Suomea tehtiin sosiokulttuuriseen animointiin liittyviä hankkeita. Animointi eli taiteen avulla elävöittäminen oli uudenlainen kansalaisten aktivointitapa. Jo 1950-luvulla sosiologit olivat esittäneet, että taiteeseen osallistuivat lähinnä korkeasti koulutetut ja naiset. Animoinnin yhteydessä taidetta vietiin kohdennetusti taidelaitoksien ulkopuolelle, osallistumattomien ihmisten pariin. (Kangas 1988: esim. 17; myös Kangas 2003: 66–69.) Taideharrastusten suosio kasvoi aina 1980-luvun loppuun asti. Vuosikymmenen lopulla hyvinvointivaltiollinen järjestelmä kyseenalaistettiin. Syynä oli talouden noususuhdanne. Valtion harjoittama universaali hyvinvointipolitiikka nähtiin esteenä markkinoiden vapaalle toiminnalle. Lisäksi valtion ylläpitämät hyvinvointioikeudet koettiin kansalaisten suhteen moraalisesti vahingollisena. Solidaarisuuden sijaan politiikassa ryhdyttiin korostamaan yksilöllisiä vapauksia ja subjektiivisia valintoja. Myös yhtenäiskulttuurinen ideaali syrjäytyi. Syrjäytyminen liittyi keskeisesti 1980–90-luvulla tapahtuneeseen viestintäteknologian muutokseen ja tietotekniikan yleistymiseen, joka johti kansalaisten avautumiseen globaalille monikulttuurisuudelle. (Häyrynen 2006: 154–156, 161; 2002: 128–130.) 2.2.3 Taiteen hyötykäyttö – taloudellinen ja sosiaalinen hyvä Talouden noususuhdanne johti lamaan 1990-luvun alussa. Laman myötä koko kulttuurihallinnon olemassaolo kyseenalaistettiin ja aiemmin luotua kulttuuripalveluverkostoa ryhdyt- 16 tiin purkamaan. (Häyrynen 2006: 154–156.) Politiikassa hyvinvointivaltion sijaan alettiin puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Käsite viittaa kansalaisyhteiskunnan tärkeään rooliin osana poliittista järjestelmää. Pirkkoliisa Ahponen (2010: 259) sanoo, että 1990-luvulta lähtien kansalaisyhteiskunnalla on ollut tärkeä rooli kulttuurisen ja sosiaalisen demokratian toteutumisessa yhteiskunnassa. Valtionhallinnossa tapahtui 1990-luvulla myös merkittävä hallintamekanismin ideologinen muutos, jota kuvataan usein uusliberalistiseksi käänteeksi. Uusi ajattelutapa toi hallintoon kustannustehokkuuden tarkkailun ja tulosvastuun. (Kangas & Pirnes 2015: 28.) Taide itseisarvoisena ja yhteisenä hyvänä ei enää ollut riittävä perustelu sen julkiselle rahoittamiselle. Muutos tarkoitti kulttuuripolitiikan painottumista yksilölliseen kuluttamiseen ja kulttuuripalveluiden markkinoitumiseen, jossa aiemmin ilmaiset taideharrastukset muuttuivat maksullisiksi. Kulttuurihallinnossa siirryttiin taiteen hyötyarvoa korostavaan politiikkaan. Politiikassa ryhdyttiin korostamaan taiteen käytöstä seuraavaa taloudellista hyvää, sen työllistävyyttä ja matkailuun liittyviä imagoarvoja. Valtio on myös 1990-luvulta lähtien pyrkinyt aktiivisesti edistämään markkinoiden ja taiteen alueen yhteistyötä. (Ks. esim. Häyrynen 2006: 154–156, 161; 2002: 128–130.) Esa Pirneksen (2008: 194) mukaan 1990-luvulla kulttuuripolitiikassa oli myös tilanne, jolloin taiteen edistäminen syrjäytyi politiikan esisijaisena päämääränä. Taiteesta tuli yksi toimintamuoto viihteen, populaarikulttuurin ja uusien alakulttuurien ohessa. Näkökulma muuttui 1990-luvun puolivälissä, jolloin Suomi liittyi Euroopan-unioniin, ja unionin harjoittama kulttuuripolitiikka alkoi vaikuttaa latentisti kotimaiseen politiikkaan. Euroopan neuvoston vuonna 1996 julkaisema In from Margins, Syrjästä esiin -raportti, on tärkeä kulttuuripoliittinen julkilausuma. Siinä yksilölliseen kuluttamiseen sitoutunut politiikka yhdistetään kollektiivista vastuuta korostavaan näkemykseen. Raportissa taiteesta syrjäytymistä pidetään yhteiskuntapoliittisena ongelmana. Tällaisia syrjäytyneitä ovat köyhät, huono-osaiset, vammaiset, maahanmuuttajat, alaluokka ja työttömät. Selvityksessä todetaan, että taiteen myötä syntyvä luovuus ja mielikuvitus kehittävät syrjäytyneiden elämäntaitoja. Siksi heitä tulee myös aktiivisesti osallistaa taiteeseen. (Mts. 1996/1998: 128–138.) Kulttuuripolitiikkaa ohjaavaksi käsitteeksi määritellään 2000-luvulla luovuus. Luovuus irrotetaan taiteilijuudesta, ja siitä tuli kansalaisia määrittelevä ominaisuus. Elämänlaadun lisäksi kulttuuripolitiikassa ryhdytään edistämään elämänhallintaa. Se tarkoittaa ihmisten luovien ja kulttuuristen taitojen lisäämistä taiteen keinoin. Vaihetta kuvataan tutkimuskirjallisuudessa kulttuuripolitiikan painottumisena elämänpolitiikkaan. Elämänpoli- 17 tiikassa ei enää ole kyse yksilön oikeudesta toteuttaa itseään taiteen parissa, kuten hyvinvointivaltiollisen politiikan aikana oli, vaan kansalaisten jatkuvasta velvollisuudesta kehittyä yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden mukaisesti. (Ks. Pirnes 2008: 209; Purhonen ym. 2014: 349.) Luovuuden merkitystä ihmisen hyvinvoinnin kannalta käsitellään sekä poikkihallinnollisissa luovuusstrategioissa että taidepoliittisissa ohjelmissa. Molemmissa kyse on sekä luovan talouden edistämisestä että kansalaisten luovuuden kehittämisestä. Tavoitteena on muodostaa uudenlainen luova hyvinvointiyhteiskunta, jonka arvolähtökohta on kansainvälisyydessä ja monikulttuurisuudessa. Luovuusstrategioissa taloudelliset päämäärät sekä luovuuden myötä kehittyvät psyykkinen, fyysinen, älyllinen ja sosiaalinen hyvinvointi kietoutuvat yhteen. Taiteellinen luovuus lisää ohjelmissa ihmisen toiminallisuutta, joustavuutta, itseilmaisun rohkeutta ja osaamista. Lisäksi sillä rakennetaan kulttuuri-identiteettiä. Luova ihminen ymmärretään myös eettisesti oikein toimivaksi kansalaiseksi. Hän osaa tehdä asianmukaisia valintoja elämässään ja käyttää luovuuttaan yhteisen hyvän edistämiseen. (Ks. Luovuusstrategia 2005: esim. 10–11, 43, 68.) Sosiaalisen elämän kehittämisestä taiteen keinoin tulee 2000-luvulla tärkeä poliittinen teema. Tavoitetta kuvataan luovuusstrategioissa käsitteillä sosiaalinen innovaatio ja sosiodesign, jotka sisältävät ajatuksen tietoisesti muotoilluista hyvinvointia edistävistä yhteisöistä. Yhteisöllisyyden edistämistä varten kehitellyt taiteelliset toimintamallit nähdään strategioissa uusina myytävinä palvelutuotteina. (Ks. Luovuusstrategia 2005: 4, 51.) Taidepoliittisissa ohjelmissa yksilön ja yhteisöjen kehittämisen keinoksi määritellään luovuuden sijaan taiteen soveltava käyttö, joka tarkoittaa taiteen käyttämistä osana aloja, joilla ei ole taiteellisia päämääriä, kuten työ-, koulu-, terveys- ja sosiaaliala. Taiteen soveltava käyttö kytkee kulttuuripolitiikan jälleen läheisesti sosiaalipoliittisiin päämääriin. Tämä tarkoittaa taiteen käyttämistä kansalaisten viihtymiseen, terveyden ylläpitoon, sairauksien ja syrjäytymisen ehkäisemiseen. (Ks. TAO 2002: esim. 71–72.) Viime vuosina taiteen soveltava käyttö on kytketty läheisesti sosiaalisen pääoman edistämiseen. Petri Ruuskasen (2001: 12–13) mukaan sosiaalinen pääoma on tutkimuskentällä toiminut viitekehyksenä sosiaali- ja taloustieteilijöiden välillä. Käsitteellä on pyritty perustelemaan sitä, miksi sosiaaliseen hyvinvointiin tulisi sijoittaa taloudellisesti. Puhe sosiaalisesta pääomasta liittyy edellä mainittuun sosiaalisen muotoilun ideologiaan, jossa taiteen keinoin voidaan tuottaa uusia yhteisöjä ja sosiaalisia verkostoja. Taiteen soveltaminen liitetään kulttuuripolitiikassa sellaisten yhteisöllisten toimintamallien luontiin, joissa 18 kansalaiset voivat pitää huolta toisistaan. Tavoitteena on yhteiskunnan luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden parantaminen. (Ks. taiteen soveltavasta käytöstä ja sosiaalisesta pääomasta Brandenburg 2008: esim. 8, 11, 16–18, 37.) Opetus- ja kulttuuriministeriön Tulevaisuuskatsauksessa 2014 solidaarisuuden puutteen syyksi nähdään ihmisten vieraantuminen, joka johtuu yhteiskunnan digitalisoitumisesta. Toisaalta katsauksessa puhutaan runsaasti myös taiteen digitalisoimisen puolesta. Sillä pyritään sosiaalisen hyvän sijaan taiteen tasa-arvoiseen saatavuuteen. (Mts. esim. Yhteenveto.) 19 3. TUTKIMUKSEN TEOREETTIS-METODOLOGINEN VIITEKEHYS Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on retoriikka, jossa puhe ymmärretään tietynlaiseen toimintaan ohjaavana tekona. Ennen kuin siirryn tutkielmani varsinaista tutkimusmenetelmää koskevaan osioon, selvitän lyhyesti tutkimuskohteeni retoriikkaan eli poliittisiin ohjelmiin ja niiden puhetapoihin liittyviä piirteitä. Arja Jokinen (2008/1993: 189–190) toteaa, että politiikassa kielenkäyttö on itsessään politiikan tekoa. Tällaisiin puhetekoihin liittyy aina halutunlaisten valtasuhteiden ylläpitäminen ja tuottaminen. Erilaiset poliittiset kontekstit luovat taas tietynlaiset reunaehdot sille, miten asioista voidaan julkisesti puhua. 3.1 Poliittinen ohjelma ja retoriikka Retoriikan merkitys poliittisen ohjauksen menetelmänä on 2000-luvulla korostunut, sillä valtion käyttämää normi- ja resurssiohjausta on tuntuvasti vähennetty. Tulosjohtamisen myötä hallinnossa on siirrytty keskitetysti erilaisin ohjelmin tapahtuvaan informaatioohjaukseen. Informaatio-ohjaus sisältää lähtökohtaisesti retoriikan näkökulman puheeseen: tiedon välittämisellä pyritään vaikuttamaan ohjattavaan tahoon niin, että tämä ryhtyy toimimaan esitettyjen tavoitteiden puolesta. Valtion harjoittama informaatio-ohjaus kohdentuu ennen kaikkea kunta-alalle. Tausta ohjauksen tarpeelle on se, että kuntien päätösvaltaa palveluiden järjestämisestä on huomattavasti lisätty. Informaatio-ohjauksella pyritään vaikuttamaan siihen, että kunnat edesauttavat paikallisesti sellaista toimintaa, jota valtion taholta pidetään tärkeänä. (Ks. Stenvall & Syväjärvi 2006: esim. 21.) Kari Palonen (1997: 21- 22) kuvaa ohjelmin tapahtuvaa ohjausta politiikaksi, jota tehdään kirjoittamalla ja lukemalla. Mentaalisesti hän kuvaa ne teksteiksi, joita ei niinkään kirjoiteta kuin allekirjoitetaan. Palosen mainitsema allekirjoittaminen viittaa juuri edellä mainittuun seikkaan, että poliittisissa ohjelmissa esitettyihin linjauksiin haetaan kollektiivista hyväksyntää. Tavoite näkyy hallintopolitiikassa jo ohjelmatyöhön valittavista asian- 20 tuntijoista. He edustavat usein juuri niitä tahoja, joiden halutaan sitoutuvan ohjelmissa esitettyjen toimenpiteiden toteuttamiseen. Oman huomioni mukaan valtion keskushallinnon tuottamia ohjelmia on useassa tutkimuksessa tarkasteltu suunnitteluteksteinä Hilkka Summan (1989) määrittelemän suunnitteluretoriikka-käsitteen alla. Suunnittelulla Summa (mts. 3–5) tarkoittaa valtion keskushallinnon toistuvia ja normatiivisia käytäntöjä, joiden seurauksena syntyy poliittisia asiakirjoja. Asiakirjoissa suunnitellaan, mitä tulisi tehdä, jotta poliittiset tavoitteet, budjettiehdotukset ja lainsäädäntö toteutuisivat. Suunnitteluretoriikan Summa (mp.) määrittelee hallinnon sisäiseksi kommunikaatioksi, johon liittyvät rutiininomaiset ja toistuvat diskurssit ovat oleellinen syy sille, että valtiolliset politiikat syntyvät. Hilkka Summan kuvaus ohjelmista hallinnon sisäisenä kommunikaationa ja rutiinityönä on edelleen relevantti tapa lähestyä valtion harjoittamaa politiikkaa. Toisaalta tulosjohtamisen myötä suunnittelua on ryhdytty perustelemaan hallinnon sisäisten tarpeiden sijaan kuluttajien valinnoilla. Kyösti Pekonen (1995: 44) sanoo, että kuluttamisesta on tullut harjoitetun politiikan legitimiteettiä perusteleva seikka, vaikka hallinnon asiakas on yleensä joku muu kuin kansalainen. Esa Pirnes (2008: 27) kuvaa tätä yhteiskuntapoliittisen puheen kokonaisvaltaisena muutoksena, jossa hyvinvointivaltiollisen suunnitteluideologian on korvannut kilpailukyky- ja palveluperusteinen retoriikka. Yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa poliittisista teksteistä voidaan analysoida erilaisia politiikan aspekteja sekä niihin liittyviä puhetapoja. Puhetta voidaan jaotella policy-, polity-, politisointi- ja politikointiretoriikoiksi (ks. Palonen & Summa 1996: 11–13). Tutkimukseni kannalta hedelmällisempää on lähestyä politiikkaa Kyösti Pekosen (1995: 26– 27, 34, 48, 52–56 ) tekemän kielellisen jaottelun mukaan. Hän vertailee julkisen hallintopolitiikan (policyn) ja reaalipolitiikan (politikoinnin) välisiä puhetapojen eroja. Retorisesti politiikat asettuvat monella tapaa toistensa vastakohdiksi. Reaalipolitiikka ymmärretään yleensä avoimeksi vallankäytöksi tai kamppailuksi siitä, kuka valtaa saa käyttää (Pekonen 1995: 27). Kyösti Pekonen (Mp.) määrittelee julkisen hallinnon toimenpiteitä koskevan politiikan jo saavutetun vallan käytöksi, jolla on valtion antama legitimiteetti. Puheteot syntyvät toisin sanoen sellaisten ihmisten toimesta, joilla on institutionaalinen oikeus puhua asiasta. Siksi ohjelmien retoriseen luonteeseen kuuluu, että vallasta ei eksplisiittisesti kamppailla. Lisäksi hallinnon toimenpideohjelmissa pyritään yhteistoiminnan luontiin, niissä ei suoraan kyseenalaisteta vakiintuneita poliittisia käytäntöjä ja hierarkioita. Yhteistoiminnallisuuden tavoitteluun liittyy myös se, että ohjel- 21 missa ei reflektoida erilaisia toimintavaihtoehtoja. Puhetapa peittää alleen esitettyjen tavoitteiden taustalla olevat todelliset ongelmat ja menettelytapoihin liittyvät kiistanalaiset motiivit. Tutkimusaineistossani Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen suunnittelua koskevat kokouspöytäkirjat ovat se aineiston osa, jossa hankkeeseen liittyviä ongelmia ja toiminnan motiiveja tuodaan avoimesti esille. Vastaavasti sen toteuttamiseksi kirjoitettu toimintaohjelma keskittyy Kyösti Pekosen mainitsemaan yhteistoiminnan luontiin. Yhteistyön ja konsensuksen ajatus liittyy lähtökohtaisesti tutkielmassa käyttämääni retoriseen viitekehykseen, jossa kyse on vakuuttamisesta ja suostuttelusta. Arja Jokisen (1999b: 130) mukaan puhetapa on vastaanottajaa haastavan ja vahingoittavan retoriikan vastakohta. 3.2 Retorinen viitekehys ja Chaïm Perelmanin argumentaatioteoria Retoriikka on metodologisesti yksi diskurssianalyysin sukulaistraditioista. Molemmat analyysitavat keskittyvät kielen merkitysten tarkasteluun. Retoriikassa kielen merkitysten lisäksi puhetta tarkastellaan aina myös sosiaalisena vuorovaikutustapahtumana. (Jokinen 1999a: 37, 46–47.) Puheen vuorovaikutuksellista luonnetta arvioidaan suhteessa puhujaan, argumentaatioon sekä sen vastaanottajaan. Näitä puheen piirteitä kutsutaan Aristoteleelta perityn kolmijaon mukaan eetokseksi, paatokseksi ja logokseksi. (Kakkuri-Knuuttila 1998: 233.) Logos tarkoittaa itse puheen asiasisältöä, jolle haetaan vastaanottajan hyväksyntää. Se on tekstissä esitetty argumentti eli väite ja sen perustelu. Eetos viittaa taas puheen niihin piirteisiin, joilla puhuja tekee itsestään uskottavan. Se on puhujan itsestään välittämä kuva. Paatos vaikuttaa puolestaan vastaanottajan haluun hyväksyä esitetty väite. Siihen kuuluvat erilaiset puhujan tavat puhutella yleisöä. Tapoja kutsutaan usein tunteiden herättelyksi. (Kakkuri-Knuuttila 1998: 233.) Tutkielmani analyysimenetelmänä on Chaïm Perelmanin argumentaatioteoria, jossa painotetaan logosta eli itse argumenttia puheen vaikuttamisen välineenä. Teoriassa keskitytään erilaisiin verbaalisiin keinoihin eli argumentaatiostrategioihin, joilla puhuja osoittaa väitteidensä järkevyyttä. Tavoitteenani on Perelmanin määrittelemien argumentaatiotapo- 22 jen avulla tulkita niitä kielellisiä keinoja, joilla taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteys Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoissa perustellaan. Chaïm Perelmanin (1996: 1-20) mukaan argumenttien esittämisellä pyritään vaikuttamaan vastaanottajaan, muuttamaan vakaumuksia ja hakemaan kannatusta kiistanalaisille väitteille. Näillä keinoilla puheessa luodaan toiminta-alttiutta. Teoriassa onnistuneen argumentaation ehtona on, että puhe sovitetaan lähtökohtaisesti vastaanottajan mukaan. Argumenteissa ei toisin sanoen suoralta kädeltä haasteta vastaanottajan näkemyksiä, vaan ne muotoillaan tämän perspektiivistä käsin. Tällä pyritään tuottamaan yksimielisyyttä ja yhteistoiminallisuutta. Kari Palosen (1997: 24, 80–81) mukaan Perelmanin teoriassa argumenttien konfliktisuus onkin tulkittavissa juuri niistä puheen piirteistä, joissa yhteisymmärrystä pyritään luomaan puhujan ja vastaanottajan välille. Väitteiden kiistanalaisuudesta kertoo se, kuinka esitetty asia rajataan ja mitä argumenteissa painotetaan. 3.2.1 Argumentaation lähtökohdat ja esisopimukset Chaïm Perelmanin teoriassa argumentaatioanalyysin lähtökohtana on aina puheen viitekehys. Tekstin konteksti määrittelee sen, mitä argumenttien on tarkoitus koskea ja millainen puheen tyyli on sopivaa. Itse argumentaatiota tarkastellaan ensisijaisesti puheen esisopimusten ja vastaanottajan näkökulmista, jotka ovat myös toistensa ehtoja. Esisopimukset ovat argumentaatiossa esiintyviä taustaehtoja eli premissejä, jotka voivat olla joko julkilausuttuja tai implisiittisiä.4 Tällaisina lähtökohtina voivat puheessa olla faktat, terveen järjen otaksumat ja kulttuuriset totuudet. (Perelman 1996: 17–19, 28.) Arvoilla on teoriassa oma erityinen merkityksensä. Ne ovat Chaïm Perelmanin (2010/1958: 83; 1996: 37–38) mukaan aina argumenttien julkilausumattomia esisopimuksia. Arvot liittyvät sellaisiin seikkoihin, jotka implisiittisesti tunnistetaan puheen lähtökohdiksi. Teoriassa arvojen pääluokkia on kaksi: kvantitatiiviset sekä kvalitatiiviset arvot. Kvantitatiivisuuteen perustuva argumentaatio nojaa käsitykseen, että joku asia on arvokkaampi kuin toinen määrän, normaaliuden tai yleisen mielipiteen vuoksi. Laatuun perustuva argumentointi taas vetoaa puolustettavan asian ainutkertaisuuteen, harvinaisuuteen tai korvaamattomuuteen. 4 Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila (1998: 248) toteaa, että Perelmanin teoriassa esisopimuksen käsite korostaa argumentaation taustaehtojen sopimuksellista ja yhteisöllistä luonnetta. 23 Puheen vastaanottajaa Perelman (1996: 13–30) kutsuu yleisöksi. Se on puhujan luoma konstruktio niistä ihmisistä, joihin hän haluaa argumenteillaan vaikuttaa. Myös yleisötyyppejä on teoriassa kaksi: universaaliyleisö ja erityisyleisö. Nämä yleisökonstruktiot määrittelevät suostuttelevan ja vakuuttavan argumentaation eroa. Universaaliyleisölle esitetyt argumentit ovat vakuuttamaan pyrkiviä. Tällainen yleisö koostuu kaikista arvostelukykyisistä aikuisista, joihin vetoaminen edellyttää yleiseen järkeen ja ajankohtaisiin kulttuurisiin arvostuksiin perustuvia väitteitä. Erityisyleisölle tarkoitettu puhe on taas suostuttelevaa. Tällaiselle vastaanottajaryhmälle osoitetut argumentit vaativat tämän yleisön intressien tuntemista. (Perelman 1996: 24–25.) Teoriassa raja vakuuttavan ja suostuttelevan argumentaation välillä ei ole yksiselitteinen. Chaïm Perelman (1996: 30–36) pitää kuitenkin universaaliyleisölle tarkoitettuja argumentteja puheen tavoitetilana, sillä tällaisissa väitteissä puhuja joutuu jo lähtökohtaisesti huomioimaan yleiset arvostukset ja periaatteet. 3.2.2 Argumentaatiostrategiat Teoriassa argumenttien analysointi jakautuu sekä niiden kulun että argumentaatiorakenteiden tarkasteluun. Argumenttien kulku muotoutuu kahden vastakkaisen esitystavan mukaan. Tapoja ovat assosiatiiviset ja dissosiatiiviset argumentit. Assosiatiivisissa argumentaatiostrategioissa asioita liitetään yhteen toistensa tueksi. Yhdistämisen myötä niistä muodostuu toistensa arviointiperusteita. Chaïm Perelman (1996: 58) sanoo, että assosiatiivisissa argumenteissa puheen lähtökohdille annettu hyväksyntä siirretään koskemaan johtopäätöksiä. Dissosiatiivisessa argumentaatiossa asioita vastaavasti erotellaan niin, että voidaan muodostaa uusi väite. Usein puheessa nämä molemmat ajattelutavat ovat yhtä aikaa läsnä. (Perelman & Olbrechts-Tyteca 2010/1958: 190.) Assosiatiivisia argumentaatiotapoja ovat kvasiloogiset argumentit sekä todellisuuden rakenteeseen perustuvat ja todellisuuden rakenteita muodostavat strategiat. Kvasiloogisissa argumenteissa väite pyritään esittämään loogisessa ja formaalissa muodossa. Tällaisia väitemuotoja ovat erilaiset määritelmät, analyysit ja vertailut. (Perelman 1996: 62.) MarjaLiisa Kakkuri-Knuuttila ja Ilpo Halonen (1998: 110) kutsuvat kvasiloogista rakennetta näennäisloogiseksi argumentiksi, jossa väitteen ja perustelun sidos vaikuttaa järkevältä. Tällainen sidos on aina helposti kyseenalaistettavissa. Siksi kvasilooginen argumentti ei 24 ole itsessään uskottava, vaan sitä on tuettava todellisuuden rakenteisiin perustuvilla väitteillä. Todellisuuden rakenteisiin nojaavat argumentit muodostetaan vetoamalla auktoriteetteihin, tavoitteeseen ja keinoon tai syy- ja seuraussuhteisiin perustuviin strategioihin. (Perelman 1996: 62–93.) Kolmas yhdistelyyn perustuva argumentaatiotapa koskee todellisuuden rakenteita muodostavia keinoja. Niissä pyritään jäsentämään tuntematonta todellisuutta tai ottamaan siihen kantaa. Tällaisia strategioita ovat esimerkkien käyttö, havainnollistaminen ja mallin esittäminen, jotka perustuvat yksittäisen asian yleistämiseen. Analogiat ja metaforat ovat puolestaan kielellisiä keinoja luoda todellisuutta. Ne ovat sanojen tasolla tapahtuvaa mielleyhtymien herättelyä. Väitemuotona ne pyrkivät selittämään puheen teemaa jollakin tärkeällä käsitteellä. (Perelman & Olbrechts-Tyteca 2010/1958: 350–410.) Dissosiatiivisen eli erottelemaan pyrkivän argumentaatiokulun tavoitteena on muuttaa käsityksiä, joita kieli tai perinne on aikaisemmin yhdistänyt. Tämä voi tapahtua puheessa sekä ilmiöiden että käsitteiden tasolla. Chaïm Perelman (1996: 143) kutsuu ilmiötason dissosiatiivista argumenttia filosofisten parien muuttamiseksi, jossa hyväksyttyä todellisuutta pyritään muuttamaan esittämällä joku toinen oleellisempi premissi asialle. Käsiteerottelut ovat puolestaan käsitteiden vastakohtiin perustuvia ilmaisuja, joita argumenteissa ei välttämättä tarvitse mainita. Käsitteiden dissosiatiivisuus johtuu siitä, että sanojen vastakohdat ymmärretään kielenkäytössä usein itsestään selvinä. (Perelman & Olbrechts-Tyteca 2010/1958: 190–191, 411–413; Perelman 1996: 142–154.) 25 4. TUTKIMUSAINEISTO JA SEN JÄSENTELY 4.1 Tutkimusaineiston piirteet Tutkimusaineistoni koostuu opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen (Taiku) asiakirjoista. Tutkielmani primaariaineistoina ovat hankkeen toteuttamiseksi kirjoitettu toimintaohjelma nimeltä Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014 (Liikanen 2010) sekä sosiaali- ja terveysministeriön johtama Terveyden edistämisen politiikkaohjelma (TEPO 2007). Sekundaariaineistoina ovat toimintaohjelman suunnittelua koskevat kokouspöytäkirjat liitteineen sekä sen loppuraportti Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia. Toimintaohjelman 2010–2014 loppuraportti (2015). Kaikki asiakirjat ovat julkisesti saatavilla internetissä. Terveyden edistämisen politiikkaohjelma oli vuosina 2007–2011 toteutettu valtioneuvoston hyväksymä ohjelma, jonka johtajana toimi Maija Perho sosiaali- ja terveysministeriöistä. Politiikkaohjelmat olivat valtionhallinnon vuosina 2003–2011 käyttämä horisontaalisen ohjauksen keino, jonka tavoitteena oli yhdistää eri hallintoalojen linjauksia yhdeksi kokonaisuudeksi ja tehostaa hallitusohjelmien toteutusta. Politiikkaohjelmat perustuivat informaatio-ohjaukseen. Niillä ei ollut yhtenäistä normatiivista tai taloudellista perustaa. Vaalikaudella 2007–2011 toteutettiin Terveyden edistämisen politiikkaohjelman lisäksi Työn, yrittämisen ja työelämän politiikkaohjelma sekä Lasten, nuorten ja perheiden politiikkaohjelma. (VTV 2010: 8–21.) Terveyden edistämisen politiikkaohjelma (2007) on varsin abstrakti ja yleisluontoinen periaateohjelma. Sen taustalla oleva perusajatus on ilmaistu muodossa ”terveys kaikissa politiikoissa” (VTV 2010: 28). Politiikkaohjelman konkreettiset tavoitteet liittyvät erityisesti terveyden edistämistyön taloudellisiin päämäärin. Terveyden edistämisen politiikkaohjelmaa koskevassa valtion tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomuksessa (2010: 7-8) todetaan, että se on kirjoitettu pääasiassa tueksi muille sen alle kytkeytyville hankkeille, jotka lisäävät politiikkaohjelmassa esitettyihin tavoitteisiin omat yksityiskohtaisemmat päämääränsä. Vuonna 2010 tällaisia projekteja oli 18. Hankkeiden määrä sekä niihin liittyvien toimenpiteiden kirjo oli se keskeinen syy, miksi politiikkaohjelmin tapah- 26 tuva poikkihallinnollinen ohjaus lakkautettiin vuonna 2011. Ohjausmekanismien seuranta ja hankkeiden vaikuttavuuden arviointi muodostui ylivoimaiseksi tehtäväksi. (VTV 2010: esim. 8; Kangas & Pirnes 2015: 39–40.) Valtion tuloksellisuustarkastuskertomuksessa (2010: 46, 118) Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanketta pidetään kuitenkin yhtenä merkittävänä sosiaali- ja terveyshallinnon ulkopuolelle sijoittuvana toimenpiteenä. Ehdotus hankkeen perustamisesta Terveyden edistämisen politiikkaohjelman osaksi tuli opetusministeriön taholta. Terveyden edistämisen politiikkaohjelman yhteiskunnalliset vaikuttavuustavoitteet jäsentyvät osa-alueisiin: terveyden edistämisen rakenteet, terveyttä edistävät elinolosuhteet, elintapoihin vaikuttaminen, sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut sekä järjestöt ja kulttuuritoiminta. Vaikuttavuusalueiden yhteydessä käsitellään vielä erikseen terveyden edistämiseen liittyviä haasteita suhteessa erilaisiin väestö- ja ikäryhmiin sekä sosiaali- ja terveysalan palveluihin. Vaikuttavuusalueet ovat jaettu myös omiin alakohtaisiin hankekokonaisuuksiin, joissa yksityiskohtaisempia terveyden edistämisen tavoitteita toteutetaan. Tarkastelen tutkimuksessani Terveyden edistämisen politiikkaohjelman päämääriä rinnan Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen tavoitteiden kanssa. Tämän vuoksi politiikkaohjelman yksityiskohtaisemmat tavoitteet tulevat ilmi tutkielmani analyysiluvuissa. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanke kuuluu politiikkaohjelmassa kuitenkin viimeksi mainitun vaikuttavuustavoitteen alaan. Kulttuuripoliittisesti Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanke on laaja-alainen suunnitteluhanke. Siinä määritellään koko hallintoalan kehittämisen suuntaviivoja yksittäisen politiikkasektorin sijaan. Hankkeeseen kuuluvien toimenpiteiden ja itse toimintaohjelman suunnittelu kestää kokouspöytäkirjojen mukaan noin puolitoista vuotta. Kokouspöytäkirjat eivät muodosta selkeää jatkumoa, josta voisi seurata ohjelmatyön etenemistä kronologisesti. Ohjelmaan tulevia linjauksia suunnitellaan erilaisissa asiantuntijatiimeissä kokousten ulkopuolella. Asiantuntijaryhmistä on oma luettelo toimintaohjelman lopussa. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen suunnittelu alkaa 18.4.2008 ”pyöreän pöydän tilaisuudella”, joka on ohjelmatyön alkamisesta tiedottava keskustelutilaisuus. Tilaisuudessa pohditaan, millaisiin hyvinvointia edistäviin toimenpiteisiin hanke ja toimintaohjelma voisi keskittyä. Toinen kokousmuistio 3.12.2008 koskee ohjelmatyöhön valittujen asiantuntijoiden tapaamista. Kokouksessa hankkeen keskeiset tavoitteet ja toimintaohjelmaan tulevat toimintatavat ovat jo selvillä. Tämän jälkeen pöytäkirjat etenevät seuraavien teemojen mukaisesti: 11.2.2009 ”osallisuus, yhteisöllisyys, arjen toiminnot ja ympäris- 27 töt”, 2.4.2009 ”kulttuurin yhteydet työhyvinvointiin” ja 25.5.2009 ”taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa”. Teemat liittyvät toimintaohjelmassa määriteltyihin painopisteisiin. Hankeen viimeinen kokous 9.6.2009 koskee ”koulusta”. Tämän kokouksen pöytäkirjat ovat opetus- ja kulttuuriministeriön internetsivuilla esillä kaksi kertaa. Lopuksi on vielä maininta ohjelmahankkeen ”kuulemistilaisuudesta”, joka on järjestetty 14.10.2009. Tilaisuudesta ei ole pöytäkirjaa. Jokaisen kokouksen yhteydessä on myös pidetty useita asiantuntijapuheenvuoroja. Esitelmiä ovat pitäneet pääasiassa ohjelmatyöhön osallistuneet asiantuntijat, jotka raportoivat yhteisöjensä näkemyksiä taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteyksistä. Kokouspöytäkirjoista käy ilmi, että hankkeen kannalta ongelmallisten puheenvuorojen asiakirjat on jätetty julkaisematta. Tällainen on esimerkiksi hyvinvoinnin jakautumista koskeva esitelmä. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014 on niin sanottu operatiivinen ohjelma, jossa esitetään hankkeen visio, voimavarojen kohdennus, organisaatioiden järjestäminen, aikataulu sekä toiminnan seurannan ja arvioinnin välineet. Toimintaohjelma jakautuu kahteen erilliseen osaan: Toimenpide-ehdotuksiin ja Taustamuistioon. Toimenpide-ehdotuksia on 18 ja ne ovat jaoteltu alalukuihin Lainsäädäntö hallinto ja rahoitus, Julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välinen yhteistyö, Tutkimuksen ja tietopohjan lisääminen, Koulutus, Tiedon levittäminen sekä Toimintaohjelman toteuttaminen ja seuranta vuosina 2010–2014. Taustamuistio on asiakirjan laajin osa, jossa toimenpide-ehdotuksissa esitetyt tavoitteet perustellaan. Sen pääluvut ovat seuraavat: Ohjelmatyön lähtökohdat, Taustaa kulttuurin ja hyvinvoinnin lähentymiselle, Käsitteet ja toiminta, Kulttuurin hyvinvoinnin hallinnointi ja rahoitus, Kulttuuri, hyvinvointi ja terveys – tutkimustiedon nykytilan kuvaus, Hyviä käytäntöjä ja toimintamalleja sekä lopuksi on luku Yhteenvetoa ja toimintaohjelman vaikutusten arviointia. Pääluvut jakautuvat vielä alalukuihin. Tutkielmani kannalta Taustamuistio muodostaa tärkeimmän analyysikohteen. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman suunnittelua koskevan keskeisasiantuntijaryhmän on valinnut silloinen kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin. Ohjelmajohtamiseen kuuluvan luonteen mukaan myös Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanke on poikkihallinnollinen. Asiantuntijoiden edustamat yhteisöt kertovat siitä, millaisia organisaatioita sen toimeenpano koskee. Toimintaohjelmassa kerrotaan, että hankkeen puheenjohtajana toimi VTT Hanna-Liisa Liikanen. Muita jäseniä olivat tutkimuspro- 28 fessori Marjatta Bardy, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes (1.1.2009 - Terveyden ja hyvinvoinnin laitos); toiminnanjohtaja Viveca Hagmark, Folkhälsans förbund rf; tanssitaiteilija Kirsi Heimonen, Helsingin Diakonissalaitos; kehittämispäällikkö Pirjo Koskinen-Ollonqvist, Terveyden edistämisen keskus; tiimipäällikkö Anneli Leppänen, Työterveyslaitos; ylitarkastaja Mika Lindgren, työ- ja elinkeinoministeriö; opetusneuvos Marja-Liisa Niemi, opetusministeriö, koulutus- ja tiedepolitiikan osasto; pääsihteeri Risto Matti Niemi, Suomen Kylätoimikunta ry – Byarverksamhet i Finland rf; lehtori Kari Nuutinen, Taideteollinen korkeakoulu; ylitarkastaja Ritva Partinen, sosiaali- ja terveysministeriö; kulttuuriasiainneuvos Esa Pirnes, opetusministeriö, kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osasto; johtaja Merja Saarela, Hämeen ammattikorkeakoulu, Hyvinvoinnin koulutus- ja tutkimuskeskus; yliarkkitehti Timo Saarinen, ympäristöministeriö; toimialapäällikkö Arto Tiihonen, Ikäinstituutti ja erityisasiantuntija Ditte Winqvist, Suomen Kuntaliitto. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman loppuraportti keskittyy pääasiassa taiteen hyvinvointivaikutusten esittelyyn erilaisten tapausesimerkkien avulla. Esimerkit ovat koottu eri puolelta Suomea toteutetuista yksittäisistä projekteista. Lisäksi raportissa on 12 ehdotusta jatkotoimiksi. Ne koskevat ensisijaisesti toiminnan jatkorahoitusta, jota kohdennetaan sosiaali- ja terveysministeriölle, opetus- ja kulttuuriministeriölle sekä Raha-automaattiyhdistykselle. Ehdotuksissa taidelaitosten, sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmän, kunta-alan sekä eriasteisten oppilaitosten odotetaan sitoutuvan taiteen ja kulttuurin keinoin tapahtuvaan hyvinvoinnin edistämiseen. Huomionarvoista on, että loppuraportin tärkein tavoite on jo toteutunut. Raportissa (2015: 8) todetaan, että koordinaatio ja seurantaryhmä pitää tärkeänä, että taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toiminnan edistäminen sisällytetään hallitusohjelmaan. 4.2 Tutkimuksen kulku Tutkimukseni rakentuu Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014 olevien teemojen mukaisesti. Ne tulevat ilmi toimintaohjelmassa eksplisiittisesti esiintuotuina painopisteinä sekä ohjelman sisällysluettelon otsikoinneissa. Teemojen 29 perusteella tutkielmani jäsentyy neljään käsittelylukuun. Ensimmäinen (luku 5.) koskee Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen yleistä viitekehystä, terveyden edistämisen näkökulmaa. Seuraavat kolme päälukua liittyvät taiteen ja hyvinvoinnin yhteyttä käsitteleviin teemoihin. Luvussa 6. keskityn ohjelman tavoiteargumentteihin ja niiden julkilausuttuihin esisopimuksiin. Lukujen 7. ja 8. teemoittelun lähtökohtana ovat toimintaohjelmaehdotuksessa mainitut painopisteet. Luku 7. koskee osallisuuden ja yhteisöllisyyden edistämistä, ja luvussa 8. tarkastelen laajemmin toimintaohjelmaehdotuksen argumentaatiota taiteesta osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Terveyden edistämisen politiikkaohjelma kulkee analyysissäni vertailuaineistona toimintaohjelmassa esitetyille argumenteille. Argumentaatioanalyysi on toteutettu etsimällä toimintaohjelmasta ensin ne taiteeseen liitetyt käsitteet, jotka argumenteissa perustelevat taiteen ja hyvinvoinnin yhteyttä. Kutsun näitä käsitteitä taiteen ”julkilausutuiksi esisopimuksiksi”. Erotan julkilausutun käsitteellä argumentaatiossa esiintyvät eksplisiittiset ja implisiittiset premissit toisistaan. Etsimäni julkilausutut esisopimukset sekä niihin liittyvät tavoitteet ovat tutkielmassani argumenttien tulkinnan apuvälineitä. Painopisteistä koskeva argumentaatio on jaoteltu kolmeen tulkintarepertuaariin, jotka ovat pääluvuissa 7. ja 8. omina alalukuinaan. Ensimmäinen koskee sitä, miten taiteen ja hyvinvoinnin suhde lähtökohtaisesti perustellaan ja mikä on painopisteelle ilmaistu tavoite. Toinen luku liittyy tavoitteen toteuttamista koskevaan toimintamuotoon ja sitä koskevaan argumentaatioon. Kolmannessa alaluvussa käsitellään esitetyn toimintatavan yhteyttä hyvinvointiin ja terveyteen. Toimintamuodot ovat toimintaohjelmassa eksplisiittisesti määriteltyjä. Niiden jäsentymistä painopisteisiin on tulkittu suhteessa julkilausuttuihin esisopimuksiin sekä muihin toimintaa kuvaaviin käsitteisiin. Painopisteitä koskevat teemat noudattavat myös toimintaohjelman retorista järjestystä. Järjestystä seuraamalla tulkitsen käytettyjen argumentaatiostrategioiden muuntumista ja muuntumisen vaikutusta taiteen ja hyvinvoinnin yhteyttä koskeviin perusteluihin. Kokousaineiston suhteen olen kiinnittänyt huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka eivät ole siirtyneet toimintaohjelmaan tai jotka valottavat esitettyä asiaa jostakin ohjelmasta poikkeavasta näkökulmasta. 30 5. HANKKEEN VIITEKEHYS: TERVEYDEN EDISTÄMINEN 5.1 Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen tausta Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen toteutuminen liittyy läheisesti sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoiden kiinnostukseen taiteen hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia kohtaan. Simo Häyrynen (2006: 120) sanoo, että kiinnostus syntyi 1990-luvulla, jolloin taiteen terapeuttisuus sekä taiteen vaikutukset ihmisen fyysiseen terveyteen nousivat alan tutkijoiden mielenkiinnon kohteeksi. Tausta tälle oli kansainvälinen tutkimustieto, jota aiheesta tuolloin julkaistiin. Tiedon julkaisu nivoutui läheisesti Arts in Hospital -hankkeeseen, joka syntyi Unescon vuosiksi 1988–1997 tekemän kulttuuripoliittisen linjauksen pohjalta. Sen puitteissa taidetta vietiin sairaaloihin ja erilaisiin hoitolaitoksiin. (Ks. linjauksesta Pirnes 2008: 193–201.) Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa mainitaan, että Arts in Hospital -hankkeen nimi muutettiin Suomessa myöhemmin Terveyttä kulttuurista -hankkeeksi. Se on toiminut vuodesta 1992 lähtien Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alaisuudessa. Sen ylläpitoon on kuulunut epävirallinen edustajisto opetus- ja kulttuurihallinnosta sekä Suomen Mielenterveysseurasta. (Ks. Liikanen 2010: 33.) 1990-luvulla taiteen hyvinvointivaikutuksista puhuivat erityisesti sosiaalipolitiikan asiantuntijat. Puhe liittyi ajankohtaan, jolloin laman seurauksena tehdyt sosiaaliturvan leikkaukset alkoivat näkyä syrjäytymisen kasvuna. Vuonna 1997 julkaistussa sosiaali- ja terveysalan Dialogi-lehdessä korkeakulttuurisilla sivistystaidoilla nähdään olevan syrjäytymistä ehkäiseviä, kultivoivia ja sosiaalisesti kasvattavia piirteitä. Tämän vuoksi taidetta tulisi asiantuntijoiden mielestä myös käyttää sosiaalityössä. Sen keinoin voitaisiin lisätä ihmisten subjektiivista toimintakykyä ja elämänhallintaa. (Ks. mts. 24–27) Anita Kankaan (1999: 173) mukaan näitä sosiaalipolitiikan asiantuntijoiden näkemyksiä pidettiin kulttuuripolitiikan piirissä 1990-luvulla paternalistisina. Kulttuuripolitiikassa korostettiin vielä tuolloin sivistyksen sijaan taloudellisia päämääriä, yksilölliseen mielihyvään ja kuluttamiseen liittyviä arvoja (ks. myös Ahponen 2010: 261–263). 2000luvulle tultaessa näille vanhoille ideaaleille herättiin uudestaan. Esa Pirneksen (2008: 212– 213, 247) mukaan kulttuuripolitiikkaan on vuosituhannen vaihteesta lähtien kohdistunut 31 jatkuvasti leikkauspaineita. Paineiden alla vanhat hyvinvointipoliittiset tavoitteet saivat jälleen tärkeän roolin, sillä kulttuuripolitiikka on hallintotasolla ymmärretty ennen kaikkea sivistyspolitiikkana. Esa Pirnestä seuraten voidaan todeta, että kulttuuripolitiikka sai vuosituhannen vaihteessa tarpeellista vetoapua sosiaalipolitiikan asiantuntijoiden näkemyksistä, jotka kannatti ottaa huomioon kun politiikkaa muotoiltiin. Itselegitimaatio-ongelmia heijasteli myös hallintotasolla tapahtunut ideologinen muutos, jossa taiteen itseisarvon sijaan ryhdytään korostamaan sen käyttöarvoa. Esimerkiksi Dialogi-lehdessä esitetyt taiteen positiiviset sosiaaliset vaikutukset nojasivat François Matarasson tutkimukseen nimeltä Use or Ornament. The Social Impact of Participation in the Art (1997). Tutkimuksen nimi kertoo itsessään sen näkökulman taiteeseen: taidetta tulee käyttää, se ei ole vain koristetta. Selvityksessä taiteelle listataan 50 erilaista positiivista sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista vaikutusta, jotka ovat syntyneet taideprojektien seurauksena. Vaikutukset ovat kategorisoitu luokkiin persoonallisuuden kehittyminen, sosiaalinen koheesio, yhteisön voimaantuminen, yksilön itsemääräytyminen, paikallinen imago ja identiteetti sekä mielikuvitus ja hyvinvointi. Luokittelut ovat syntyneet taiteeseen osallistuneille tehdyn kyselytutkimuksen tuloksena. Positiivisten seurausten vuoksi julkisesti rahoitetulle korkeakulttuurille vaaditaan tutkimuksessa yhteiskuntavastuuta. (Ks. Mts. Summary, 3.) François Matarsson tutkimusta kohtaan on myös esitetty kritiikkiä. Paola Merli (2002: 107–118) mainitsee, että Matarasson tutkimuskysymykset ovat jo lähtökohtaisesti rajattu niin, että taiteen vaikutukset näyttäytyvät pelkästään positiivisina. Myös suomalaisessa keskustelussa asia on tuotu esille. Anu Laukkanen ja Päivi Rantala (2013: 29) toteavat, että taiteen ja hyvinvoinnin suhdetta koskevaa tutkimusta ohjaa reflektoimattomien tutkimusparadigmojen lisäksi hankeraportoinnin tapa esittää projektien tulokset yksinomaan myönteisinä. Terveyden suhteen runsaasti huomiota on saanut Boikum Benson Konlaanin vuonna 2001 julkaisema Cultural Experience and Health: The Coherence of Health and Leisure Activities. Konlaanin kokoamassa kirjassa on kyse viidestä pitkäaikaisesta seurantatutkimuksesta, joissa on tarkkailtu ihmisten vapaa-ajan aktiivisuutta. Toimintamuodot ovat olleet joko ennalta määriteltyjä tai tutkittavien itse rajaamia. Tutkimuksissa huomioitiin myös ihmisten elintapoihin liittyvä muuttujia. Julkaisun tutkimustulos, jossa kulttuuritilaisuuksissa käymisen todetaan lisäävän elinikää, on saanut runsaasti julkisuutta. Yksinkertaisella internethaulla voi huomata, että siihen on viitattu viljalti erilaisissa tutkimusjul- 32 kaisuissa, opinnäytteissä ja oppikirjoissa. Tällaisia elinikää pidentäviä tilaisuuksia selvityksessä ovat elokuvat, konsertit, museot ja taidenäyttelyt. Merkittävää tutkimuksessa on se, että siinä ei osata sanoa mistä eliniän ja kulttuuritilaisuuksissa käynnin välinen positiivinen korrelaatio johtuu. Tutkijat esittivät hypoteesin, jossa vedotaan taide-elämykseen ihmisen hormonitasoja stimuloivana tapahtumana. Hypoteesi nojataan John Deweyn esteettiseen taideteoriaan. Lisäksi syyksi ehdotetaan Aristoteleen määrittelemää katharsista ihmisen tunteita vapauttavana kokemuksena. (Ks. Konlaan 2001: 59–62.) Suomalaisen tutkimuskeskustelun ytimessä ovat olleet erityisesti Marjatta Bardy, Markku T. Hyyppä sekä Hanna-Liisa Liikanen. Asiantuntijat ovat olleet myös mukana Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeessa. Liikanen on ollut sen puheenjohtaja ja Bardy on edustanut hankkeen kokouksissa Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta. Hyypän tutkimukset ovat taas toimintaohjelmaehdotuksen tärkein tutkimuksellinen perusta, johon sen argumentit nojataan. Eduskunnan valiokuntatyöskentelyä tutkinut Kyösti Pekonen (2011: 203–206) mainitsee, että politiikassa asiantuntijoiden valinta on oleellinen poliittisen pelin muoto. Ministeriöissä asiantuntijoiksi valitaan aina tavoiteltujen intressien puolesta argumentoivia henkilöitä. Liikasella, Hyypällä ja Bardyllä on myös tärkeä rooli Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksen eetoksen kannalta. He edustavat asiantuntijuutta, jossa yhdistyy sekä sosiaali- ja terveysalan tuntemus että empiirinen tutkimustieto taiteen positiivisista hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista. Markku T. Hyyppä (ks. 2002: 28–59) on tullut tunnetuksi elämäntapaan liittyvistä tutkimuksista, jotka koskevat sosiaalista pääomaa ja sen yhteyttä ihmisen terveyteen. Hänen tutkimuskohteena ovat olleet Pohjanmaan ruotsinkieliset, joita on verrattu alueen suomenkieliseen väestöön. Hyyppä liitetään erityisesti kuorolauluun ja sen myönteiseen vaikutukseen sosiaaliseen pääomaan sekä elinikään. Kuorolaulun merkitys perustuu tutkimusotteessa konnotatiivisesti siihen, että ruotsinkieliset harrastavat sitä. Hyyppä (2007: 56–57) on perustellut myös taide-elämyksen tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Hän nojaa käsityksensä John Deweyn teorian lisäksi ajankohtaiseen Richard Shustermanin pragmaattiseen taideteoriaan. Hyyppä sanoo, että taide-elämys kytkeytyy teorioissa ”ihmisen kronobiologisiin perusrytmeihin”, siksi taide tuottaa ihmiselle positiivista tunnestressiä. Hyyppä mainitsee, että elämysten terveysvaikutukset ovat kuitenkin vielä empiirisesti todentamattomia. 33 Marjatta Bardyn ja hänen tutkijakollegioiden toimintatutkimuksellinen kehys on liittynyt syrjäytyneiden lasten ja nuorten auttamiseen taiteen keinoin. Taide nähdään heidän tutkimuksessa ihmisen tunne-elämästä tietoa välittävänä hoitokeinona. Selvityksessä katharsis annetaan keskeiseksi taiteen terapeuttiseksi vaikutustavaksi. Tutkijat toteavat, että katharsiksen vuoksi taiteessa kuvatulla pahuudella ja kärsimyksellä voi olla tunne-elämää parantavia seurauksia. Taide antaa myös keinoja käsitellä tällaisia vaikeita asioita. (Ks. Bardy ym. 2004: 376.) Hanna-Liisa Liikasen valtiotieteeseen tehdyn väitöskirjatutkimuksen lähtökohtana on ollut edellä mainittu Arts in Hospital -hanke, jossa osallistumisoikeus kulttuuriin on tärkeä arvolähtökohta. Liikasen tutkimuksen viitekehyksenä on ollut sosiokulttuurinen innostaminen ja kokemuksellinen hyvinvointi. (Ks. Liikanen 2003: 12–14.) Anita Kankaan (2003: 66–70) mukaan sosiokulttuurisesta innostamisesta tuli 2000-luvulla sosiaali- ja kulttuuripolitiikan yhteisiä sivistyssosiaalisia tavoitteita välittävä käsite. Se on uusi vastine 1970–80luvulla kulttuuripolitiikassa käytetylle animoinnin käsitteelle, jossa kyse oli ihmisiä osallistavasta ja aktivoivasta toiminnasta. Myöhemmin sosiokulttuurinen innostaminen liitettiin taiteen alueella yhteisötaiteeseen, joka vastaa sosiaalipedagogiikan piirissä tehtyä yhdyskuntatyötä. Tällä hetkellä sosiokulttuurinen innostaminen on sekä taiteen että sosiaalityön piirissä käytetty yhteinen toimintatutkimuksellinen näkökulma. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen terveysideologinen kehys nojaa terveyden edistämisen näkemykseen, joka on kansainvälinen terveyspoliittinen aate. Simo Häyrysen (2006: 120–121) mukaan näkemyksen puitteissa kulttuuripoliittisin keinoin asetutaan ratkomaan jonkun toisen politiikka-alan ongelmia. Lisäksi terveyden edistämistyössä korostetaan taiteen hyötyjä mahdollisten haittojen sijaan. Hyötyajattelun pohjalta taiteella valikoidaan ja muotoillaan sopivia vaikutusketjuja. Politiikkajärjestelmien näkökulmasta merkittävää on se, että Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanketta johdetaan ja seurataan sosiaali- ja terveysministeriön taholta. Hankkeen puitteissa sosiaali- ja terveydenalan asiantuntijat asettuvat määrittelemään hyvää taidetta ja sitä, mikä sen tehtävä yhteiskunnassa on. Kulttuurihallinnossa määrittelijöinä ovat perinteisesti toimineet taidealan asiantuntijat. Tämä on myös nähty taidepolitiikan ongelmaksi ja syyksi suomalaisen taide-elämän kehittymättömyyteen. (Ks. Heiskanen ym. 2002: 332–339; Saukkonen 2014: 27, 45.) Ilkka Heiskanen ym. (Mts. 332) määrittelevät taiteen asiantuntijapolitiikan itseensä sulkeutuvana systeeminä, johon on vaikea integroida uudenlaisia toimintatapoja. Järjestelmän sulkeutuneisuus liittyy siihen, että taiteen itseisarvo ja 34 luovan työn vapaus ovat taiteen asiantuntijoiden yleisesti hyväksymiä näkemyksiä taiteen edistämiselle yhteiskunnassa. Tilanne on johtanut kulttuuripolitiikassa sisäiseen arvoristiriitaan, jossa taiteen itseisarvoa korostava politiikka asettuu jännitteiseen suhteeseen taiteen hyötyarvoa korostavan politiikan kanssa. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman loppuraportista (2015: 16) voi huomata, että luovan työn vapaus on ollut se keskeinen syy, miksi taiteen käyttöä terveyden edistämisen keinona on vastustettu. Tämä vasta-argumentti on jo Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen suunnitteluvaihteessa tiedostettu. Asiakirjoissa tuodaan esille, että esitetyt toimintamallit eivät rajoita ”taiteen vapautta” (ks. Liikanen 2010: 39; myös Muistio 4/25.5.2009/Taiku). Mitä taiteen vapaudella tarkoitetaan, jää asiakirjoissa avoimeksi. Yhtenä näkökulmana on, että hyvinvointia edistävät toimintamuodot perustuvat jo olemassa oleviin ja taiteen asiantuntijoiden hyväksymiin toimintatapoihin. Toisaalta toimintaohjelmaehdotuksessa hyvinvointia tuottavalle taiteelle annetaan myös erilaisia ehtoja, kuten tutkielmani analyysiluvuista käy ilmi. Millainen taide tahansa ei ohjelman retoriikassa ole hyvinvointia ja terveyttä edistävää. 5.2 Terveyden edistäminen ja toimintaohjelmaehdotuksen painopisteet Terveyden edistäminen on sosiaali- ja terveyspolitiikassa käytetty yläkäsite, jonka sisältöä ei ole eksplisiittisesti määritelty. Osmo Rahkosen ja Kari Lahelman (2010: 135–154) mukaan tätä määrittelemättömyyttä pidetään yhtenä terveyden edistämistyöhön liittyvänä ongelmana. Toisaalta käsitteen väljyys antaa myös mahdollisuuden muuttaa niitä näkemyksiä, joita työhön on perinteisesti kuulunut. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotus onkin ensimmäinen hallintopoliittinen ohjelmateksti, jossa taidetta sovitetaan osaksi terveyden edistämistyötä. Siihen liittyviä päämääriä kuvataan toimintaohjelmaehdotuksessa seuraavasti: Terveyden edistämisen politiikkaohjelman tavoitteena on väestön terveydentilan parantaminen ja terveyserojen kaventaminen. Ohjelmalla vaikutetaan keskeisten kansansairauksien syihin, jolloin voidaan hillitä terveydenhuollon kasvavia kustannuspaineita, ennaltaehkäistä sairastumista ja ennenaikaista eläköitymistä sekä nostaa työllisyysastetta. Tavoitteena on myöhentää siirtymistä raskaaseen pitkäaikaishoitoon. (Liikanen 2010: 26.) 35 Osmo Rahkonen ja Kari Lahelma (2010: 135–154) sanovat, että terveyden edistämistyön tärkein päämäärä on terveyserojen kaventaminen, johon pyritään ennaltaehkäisevällä kansanvalistustyöllä. Tätä valistavaa luonnetta pidetään toisena edistämistyöhön liittyvänä ongelmana. Terveyden edistämisen puitteissa ei pyritä vaikuttamaan ihmisten välisiin tuloeroihin, jotka ovat terveyserojen taustalla. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa tämä tavoite ilmenee niin, että siinä esitetyt toimenpiteet koskevat kansalaisia ”aineettoman hyvinvoinnin” kannalta, vaikka ”tulotaso” ja ”varallisuus” nähdään ihmisen terveyteen vaikuttaviksi asioiksi (ks. Liikanen 2010: 25, 37, 74). Tuloerojen huomiotta jättämistä perustellaan sillä, että suomalaiset ovat jo varsin hyvin toimeentulevia: ”Suomalainen yhteiskunta on vaurastunut, mutta hyvinvointi lisääntyy vain rajallisesti aineellisen vaurauden myötä” (mts. 10). Taloudelliset tavoitteet ovat toimintaohjelmaehdotuksessa kuitenkin hyvin merkittävässä roolissa. Taloudelliset päämäärät koskevat avoimesti sosiaali- ja terveysalaa. Tärkein rahaa koskeva väite ilmaistaan ohjelman lopussa, jossa todetaan: ”Panostamalla kulttuuriin voidaan säästää sosiaali- ja terveydenhuollon alati paisuvissa kustannuksissa” (Liikanen 2010: 74). Väite vastaa edellä mainittua terveyden edistämisen tavoitetta ”hillitä” alan kasvavia kustannuspaineita. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa terveyden edistämiseen kuuluvia tavoitteita määritellään myös toisella tapaa. Määritelmä liittyy läheisesti ohjelman painopisteisiin: [terveyden edistämisellä] Sillä tähdätään terveyttä edistävään yhteiskuntapolitiikkaan, terveyttä tukevan ympäristön luomiseen, yhteisöllisen toiminnan vahvistamiseen, yksilöllisten taitojen kehittämiseen ja terveyspalveluiden uudelleen suuntaamiseen (Sosiaali- ja terveysministeriö 2008) (Liikanen 2010: 37). Toimintaohjelmaehdotuksen painopisteitä ovat vastaavasti: – – 1) kulttuuri osallisuuden, yhteisöllisyyden, arjen toimintojen ja ympäristöjen edistäjänä 2) taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa ja 3) työhyvinvoinnin tukeminen taiteen ja kulttuurin keinoin (Liikanen 2010: esim. 3). Ensimmäinen painopiste ”kulttuuri osallisuuden, yhteisöllisyyden, arjen toimintojen ja ympäristöjen edistäjänä” koskee terveyden edistämisen tavoitteena yksilöllisten taitojen kehittämistä ja yhteisöllisen toiminnan vahvistamista. Toinen painopiste ”taide osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa” liittyy terveyden edistämisen näkökulmasta terveyspalveluiden 36 uudelleen suuntaamiseen ja terveyttä tukevan ympäristön luomiseen. Kolmas painopiste, ”työhyvinvoinnin tukeminen taiteen ja kulttuurin keinoin”, kuuluu toimintaohjelmaehdotuksessa edellisten painopisteiden piiriin, mutta sen läsnäolo on tärkeää, sillä työhyvinvoinnin edistäminen on Terveyden edistämisen politiikkaohjelman tärkeä tavoite. Sen edistämisellä politiikkaohjelmassa ehkäistään ”ennenaikaista eläköitymistä”, joka johtuu väestön ikääntymisestä ja mielenterveysongelmista (ks. TEPO 2007: esim. 4, 12 ). Myös työttömät ovat Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman argumenteissa läsnä kauttaaltaan. Heitä puhe koskee ”toimintakyvyn ja työkunnon” vahvistamisen kannalta (ks. Liikanen 2010: esim. 19). Kokouspöytäkirjoista voi huomata, että Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanketta lähdetään ideoimaan varsin vapaasti ilman Terveyden edistämisen politiikkaohjelman suoraa ohjailua. Ensimmäisessä asiantuntijakokouksessa 3.12.2008 politiikkaohjelman johtaja Maija Perho antaa syntyvälle hankkeelle seuraavanlaisia tavoitteita. Listassa mainitut asiat selittävät yksityiskohtaisemmin, millaisiin asioihin painopisteiden jäsentelyt liittyvät. kulttuurin hyvinvointivaikutusten merkityksen ymmärrys hallinnon eri tasoilla kulttuuritoiminnan mahdollisuudet osana ehkäisevää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa (haasteelliset lapset ja nuoret, mielenterveyskuntoutujat, ikäihmisten elämänlaatu) kulttuuritoiminta osallisuuden ja sosiaalisen pääoman vahvistajana rakennetun ympäristön vaikutukset - ympäristötaide, viherkulttuuri kulttuuri voimaannuttajana ja syrjäytymisen ehkäisijänä kulttuuri kuluttajien luo (esim. vanhusten hoitolaitokset, sairaaloiden lastenosastot) kulttuuri työhyvinvoinnin edistäjänä. (Perho 3.12.2008/Liite 1/Taiku.) [Tekstin muotoilu vastaa alkuperäistä lähdettä.] Listassa mainittu asia, jossa kulttuuri viedään hoitolaitoksiin ”kuluttajien luo” jää Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksesta pois. Taiteen merkitystä laitoksissa perustellaan kuluttamisen sijaan toisella tavalla. Tärkeitä erityisryhmiä toimintaohjelmaehdotuksessa ovat kuitenkin yllä ”haasteellisiksi” määritellyt lapset ja nuoret sekä ikääntyneet, joita ohjelmassa käsitellään omissa luvuissaan. Erityisesti ikääntyneillä on oma erityinen painoarvo toimintaohjelmaehdotuksen retoriikassa, sillä ikääntyvä väestö tuo Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa jatkuvasti lisäpaineita sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäämiselle (ks. TEPO 2007: esim. 4). 37 5.3 Taide Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa sekä hyvinvoinnin ja terveyden käsitteet Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa mainitaan, että Terveyden edistämisen politiikkaohjelmaan on kirjattu osio ”kulttuuritoiminnasta” (ks. Liikanen 2010: 26). Osiota ei ole liitetty toimintaohjelmaehdotukseen, koska tällöin yksi sen pääargumenteista olisi jo ennalta sanottu. Terveyden edistämisen politiikkaohjelman luvussa ”Järjestöt ja kulttuuritoiminta terveyden edistämisen, osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistajina” todetaan seuraavaa: Useat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että taiteella ja kulttuuritoiminnalla on monin eri tavoin vaikutusta ihmisen hyvinvointiin läpi koko elämän. Ihmisten aktiivinen kulttuuritoiminta ja taideharrastukset edistävät myös yhteisöllisyydenkokemusta. Harrastuksissa syntyvät verkostot parantavat elämänhallintaa. (TEPO 2007: 15.) Argumentissa esitetty yleistys ”useat kansainväliset tutkimukset osoittavat” on Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa toistuva perustelukeino taiteen positiivisille hyvinvointivaikutuksille (ks. Liikanen 2010: esim. 33, 58, 64). Tutkimustiedon esittäminen kuuluu sinänsä asiantuntijapuheen luonteeseen. Hilkka Summa (1989: 104) lisää, että tutkimukseen nojaaminen vetoaa lähtökohtaisesti universaaliyleisöön, koska sitä pidetään rationaalisena tietona. Työhyvinvointia koskevassa kokouksessa sosiaalija terveysministeriön ylitarkastajan mielestä tällainen faktuaalinen tieto, ”evidence based”, on edellytys taiteen käyttämiselle työterveydenhuollossa (ks. Suksi 2.9.2009/Liite 2/Taiku). Tarkastajan toteamus kertoo itsessään asiaan liittyvästä kiistanalaisesta luonteesta. Edellä Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa taide määritellään osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistamisen tavaksi. Osallisuus ja sen ”lisääminen yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasoilla” (ks. Liikanen 2010: 3) on Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa ensimmäinen julkilausuttu esisopimus, joka jäsentää ohjelman teemojen argumentaatiota erilaisiin näkökulmiin riippuen siitä, mitä osallisuuden käsitteellä tarkoitetaan. Osallisuus on ajankohtainen yhteiskuntapoliittinen käsite, jota käytetään poliittisessa retoriikassa yleisesti sen positiivisten konnotaatioiden vuoksi. Pekka Mykrän (2014: 87) mukaan osallisuuden edistäminen käsitetään yhteiskuntapolitiikassa normatiivisesti hyvinvoinnin edistämiseksi ja päinvastoin. Toimintaohjelmaehdotuksessa osallisuus 38 määrittyy kulttuuripoliittisesti legitiimin määritelmän mukaan ”osallisuudeksi kulttuuriin” (ks. Liikanen 2010: 3). Osallisuus kulttuuriin jakautuu argumenteissa vielä muotoihin ”kulttuuriin osallistuminen” ja ”kulttuuriin saatavuus” (mts. esim. 58, 32). Lisäksi puhutaan ”syrjäytymisen ehkäisystä” (mts. esim. 19). (Ks. kulttuuripoliittisista osallisuuden määritelmistä Häyrynen 2006: 114–118; myös Virolainen 2015.) Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen ovat Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia toimintaohjelmaehdotuksessa universaaliyleisöön vetoavia arvotavoitteita. Hyvinvointi ja terveys ovat jokaisen yksilön elämään kuuluvia itseisarvoja. Käsitteiden itseisarvoinen luonne tulee esille niiden dissosiatiivisista käsitepareista, pahoinvoinnista ja sairaudesta. Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa (2007: 1) terveydellä on itseisarvon lisäksi myös välinearvo: ”Se on myös Suomen menestyksen kilpailutekijä, sillä kansanterveys on tärkeä taloudellisen, sosiaalisen ja inhimillisen kehityksen kulmakivi.” Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa on luku, jossa sen keskeisiä käsitteitä määritellään. Luvussa esitellyt hyvinvoinnin ja terveyden määritelmät ja niille annetut piirteet kertovat osaltaan siitä, millaisiin asioihin taiteella argumenteissa pyritään vaikuttamaan. Toimintaohjelman retorisen kokonaisuuden kannalta hyvinvoinnin ja terveyden käsitteitä on vaikea erottaa toisistaan. Asiaan liittyy seuraava väite: ”Terveyden edistäminen voidaan myös sisällyttää osaksi hyvinvoinnin edistämistä” (Liikanen 2010: 38). Argumentti kertoo, että toimintaohjelmaehdotuksessa hyvinvoinnin käsitettä sovelletaan terveyttä laajemmassa merkityksessä. Susanne Uusitalon (2011: 264) kuvaamaa hyvinvoinnin määritelmää seuraten edellä mainittu tarkoittaa sitä, että ihmisen hyvinvointi ei ohjelmassa riipu hänen fyysisestä terveydestään. Myös pysyvästi sairaiden hyvinvointia voidaan edistää. Vastaavasti psyykkisesti ja fyysisesti terve ihminen voidaan määritellä pahoinvoivaksi, esimerkiksi työttömyyden vuoksi. Näkökulma toistuu terveyden määritelmässä, jota kuvataan ”fyysisen, sosiaalisen ja mielenterveyden hyvinvoinnin tilaksi, eikä yksinomaan sairauden poissaoloksi” (ks. Liikanen 2010: 37). Näkemykseen assosioituu myös eräs tärkeä taidetta koskeva argumentti. Toimintaohjelmaehdotuksessa todetaan, että ”kulttuuriaktiviteetit” voidaan sovittaa terveydentilan mukaan: ”Esimerkiksi teattereissa käyntien väheneminen korvataan lisäämällä kirjojen lukemista” (Liikanen 2010: 59). Tämä argumentti pitää ohjelman retorisen kokonaisuuden kannalta vain osittain paikkansa, sillä edellä Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa mainittu yhteisöllisyyden kokemus ei synny, jos kirjoja luetaan yksin. 39 Hyvinvoinnista toimintaohjelmaehdotuksessa todetaan, että se on ”ihmisen fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja emotionaalista hyvää oloa” (ks. Liikanen 2010: 37). Eräs ohjelman tärkeä tavoite on, että hyvinvointi nähtäisiin ”kokemuksena”. Tavoite on kiistanalainen, sillä kokemukselliseen hyvinvointiin suhtaudutaan hyvinvointitutkimuksen piirissä vielä kriittisesti (ks. Kainulainen 2011: 137). Sakari Kainulaisen mukaan (mp.) sen ajatellaan olevan hyväosaisten keino osoittaa alemmille sosiaaliluokille, että hyvinvointia voi etsiä muualtakin kuin vain aineellisista seikoista. Muita hyvinvoinnin piirteitä ovat ”toimintakyky, toimijuus, asuminen ja muu elinympäristö, ihmissuhteet, yhteisöllisyys, mielekäs tekeminen, ja peruskulttuurin turvallisuus” (ks. Liikanen 2010: 37). Edellä esillä ollut taideharrastamisen käsite viittasi jo siihen, että ”mielekäs tekeminen” on ohjelmassa hyvinvoinnin edistämiseen liittyvä toiminnallinen kehys. Tekemisen merkitys toistuu myös terveyden piirteiden määrittelyssä erilaisina toimintaan assosioituvina käsitteinä. Toimintaohjelmaehdotuksessa sanotaan, että nykyisin terveys ymmärretään ”toiminnallisuutena, voimavarana, osallisuutena ja dynaamisena tilana”. Lisäksi terveyden yhteisöllisinä tekijöinä mainitaan ”kyky tulla toimeen toisten kanssa, sosiaalinen tuki, kyky työskennellä yhdessä, työolot ja sosiaalinen asema”. (Ks. Liikanen 2010: 37.) Nämä terveyden piirteet assosioituvat ohjelman puhunnassa yhteisöllisyyden edistämiseen. Oleellista piirteiden luettelossa on kuitenkin se, että yhteisöllisyyden toteutuminen vaatii erilaisia yksilölle kuuluvia sosiaalisia kykyjä. 40 6. TOIMINTAOHJELMAN TAVOITTEET JA TAITEEN JULKILAUSUTUT ESISOPIMUKSET Käsittelen tässä luvussa Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa taiteelle argumentoituja julkilausuttuja esisopimuksia sekä niihin liittyviä tavoitteita. Julkilausutut premissit ovat ohjelman argumenteissa esiintyviä käsitteitä, jotka teemalukujen retoriikassa perustelevat sitä, miksi ja miten taide tuottaa hyvinvointia ja terveyttä. Edellä määrittelin osallisuuden tällaiseksi premissiksi. Osallisuus liittyy toimintaohjelmaehdotuksessa taiteeseen osallistumiseen ja siihen, kuinka sen merkitystä argumenteissa perustellaan. Ennen kuin siirryn muihin taiteen julkilausuttuihin esisopimuksiin, on syytä tuoda esille Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen yleisiä yhteiskuntapoliittisia päämääriä. Hankkeen implisiittinen päätavoite on, että kulttuurinen terveyskäsitys muuttuisi ja taide nähtäisiin hyvään elämään kuuluvana asiana. Kulttuuripoliittisesti tämä on itsestään selvä asia. Hankkeen poikkihallinnollisessa kehyksessä näin ei kuitenkaan ole. Asiaa heijastelee seuraava toimintaohjelmaehdotuksessa oleva auktoriteetin lausunto: Terveyden edistämisen politiikkaohjelman johtaja Maija Perho totesi 18.4.2008 pidetyssä pyöreän pöydän keskustelutilaisuudessa, että ”kulttuurin hyvinvointivaikutusten edistämistyössä kysymys on kulttuuripalvelujen, kulttuurin kokemisen ja sen tuottamiseen osallistumisen merkityksen julkituomisesta ja ymmärtämisestä eri tahoilla ja toiminnoissa” (Liikanen 2010: 26). Pirkkoliisa Ahponen (2010: 249–250) toteaa, että yhteiskunnassa hyvinvointiin kuuluvia piirteitä arvioidaan ihmisten tarpeiden mukaan. Pohjoismaisessa teoriakirjallisuudessa ne jaotellaan usein Erik Allardtin tekemän luokittelun mukaan kolmeen eri tasoon: fyysisiin, sosiaalisiin sekä psyykkis-henkisiin eli itsensä toteuttamiseen liittyviin tarpeisiin. Ahposen (Mp.) mukaan kulttuuripoliittiset hyvinvointiulottuvuudet koskevat ennen kaikkea ihmisen itsensä toteuttamistarpeita, jotka kuuluvat yhteiskuntapoliittisesti ymmärrettynä ylimpiin tarpeisiin. Tämä johtuu siitä, että kulttuuripoliittisessa kontekstissa itsensä toteuttaminen edellyttää ihmiseltä erilaisia mentaalisia taitoja, kuten kykyä ymmärtää kulttuurisia merkityksiä sekä arvostaa ja tulkita taidetta. Tällaisia erityistaitoja vaativina asioina kulttuuripolitiikan edistämiä itsensä toteuttamistarpeita ei ole koettu hyvinvoinnin kannalta tärkeinä. Tätä Ahposen mainitsemaa asiaa ilmentää myös se seikka, että kulttuuriset oikeudet eivät 41 ole ihmisille kuuluvia perusoikeuksia, vaan ne ovat sivistysoikeuksien yksi alalaji (ks. oikeuksista Koivunen & Marsio 2006: 30–34). Seuraava tutkielmani teemaluku koskee taiteen soveltavaa käyttöä, joka on Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa ilmaistu syyksi sille, että ”kulttuuri ja hyvinvointi ovat lähestyneet” (Liikanen 2010: esim. 30). Luvussa taiteelle argumentoidaan osallisuuden lisäksi kaksi muuta julkilausuttua esisopimusta. 6.1 Taiteen soveltava käyttö Taiteen soveltaminen määritellään toimintaohjelmaehdotuksessa yleisesti ”taiteen käyttämiseksi osana hyvinvointipolitiikkaa”. (Ks. Liikanen 2010: esim. 11, 18, 31–32.) Taiteen käyttäminen tarkoittaa Chaïm Perelmanin teorian näkökulmasta tavoitteeseen ja keinoon perustuvaa argumentaatiota. Tavoitteita ja keinoja jäsennellään seuraavissa teemaluvuissa suhteessa terveyden edistämisen päämääriin sekä sitä laajemmasta yhteiskuntapoliittisesta perspektiivistä. 6.1.1 Taide terveyden edistämisen mahdollisuutena Taiteen soveltaminen tarkoittaa toimintaohjelmaehdotuksessa ensimmäiseltä painotukseltaan taiteen käyttämistä osana terveyden edistämistyötä. Luku, jossa aiheesta puhutaan, on otsikoitu ”Kulttuurin ja taiteen mahdollisuuksia hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä” (ks. Liikanen 2010: 27). Otsikko kertoo, että taide on terveyden edistämistyön kannalta vielä käyttämätön mahdollisuus. Taiteen käyttökeinoja jäsennellään luvussa taulukon avulla, jota pohjustetaan sanomalla: ”Taiteen ja kulttuuritoiminnan tuominen ihmisten arkeen ennaltaehkäisevässä mielessä ja osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa voidaan jaotella seuraavalla tavalla:” 42 Taulukossa vasemmalla puolella on kolme pääkategoriaa, jotka vastaavat toimintaohjelmaehdotuksessa terveyden edistämiselle annettuja tavoitteita. Oikealla puolella ovat näille tavoitteille määritellyt taiteen soveltamisen keinot. Taulukon jäsentymistapaa perustellaan asiantuntija-auktoriteetilla: Yllä esitetty kolmijako mukailee psykiatrian ylilääkäri Antti Alangon jaottelua kolmeen kulttuurin toimintamuotoon lääketieteen ja hoitotyön osana; toiminnalliseen harrastustoimintaan, hoitotyötä ja terapeuttisia tavoitteita tukevaan sekä analyyttisen psykoterapian menetelmiä kehittävään taideterapiaan (Liikanen 2010: 28). Asiantuntijan lausunnossa esitetään toinen taiteen julkilausuttu esisopimus. Perustelukeinona käytetään havainnollistamista, jossa yleisesti hyväksytty sääntö tuodaan esille selventämään esitettyä väitettä (ks. Perelman & Olbrechts-Tyteca 2010/1958: 357). Toimintamuotojen jaottelussa sääntö on ilmaistu käsitteillä ”psykoterapia” ja ”taideterapia”. Terapiat eivät kuulu ohjelman toimintamuotojen piiriin, mutta terapian ja taiteen assosioinnilla tuodaan esille, että taidetta käytetään jo terveydenhuollossa hoitokeinona. Julkilausuttuna esisopimuksena se perustuu faktaan. 43 Taiteen soveltava käyttö assosioidaan luvun tekstissä vielä seuraaviin terveyden edistämistyöhön liittyviin käsitteisiin. Käsitteisiin liittyvät määritelmät selittävät taulukon kahden ensimmäisen kategorian välistä näkemyseroa: Terveyden edistäminen on perinteisesti jaettu kahtia; promotiiviseen työhön eli voimavarojen tunnistamiseen ja vahvistamiseen sekä preventiiviseen työhön eli riskitekijöiden tunnistamiseen ja ehkäisemiseen (Liikanen 2010: 27). Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa promotiivisen ja preventiiviseen työn välistä eroa kuvataan käsitteillä ”terveyden edistäminen ja sairauksien ehkäisy”. Niitä määritellään vastaavasti ”ehkäiseväksi ja korjaavaksi toiminnaksi”. (Ks. TEPO 2007: 4, 16.) Taiteen käyttömahdollisuudet rinnastetaan luvussa vielä uudelleen kuntatasolla käytettyihin terveyden edistämisen käsitteisiin ehkäisevään sosiaalipolitiikkaan sekä ehkäisevään sosiaalityöhön, jotka vastaavat promotiivisen ja preventiivisen työn eroa. Eroa kuvataan seuraavasti: ”Ehkäisevän sosiaalipolitiikan tavoitteena on edistää yksilöllistä vapautta, omatoimisuutta, osallisuutta ja elämän ehtojen määrittelyä omista lähtökohdista.” Ehkäisevään sosiaalityöhön kuuluu puolestaan ”esimerkiksi ehkäisevät kotikäynnit, etsivä toiminta ja varhainen puuttuminen”. (Ks. Liikanen 2010: 27.) Taiteen soveltamista koskevat keinot jakautuvat toimintaohjelmaehdotuksen teemoissa niin, että taulukon ensimmäinen kategoria ”ehkäisevä ja ennakoiva työ, osallisuuden edistäminen” tarkoittaa taiteen itsenäistä harrastamista: Ensinnäkin on taide- ja kulttuuritoiminta ehkäisevän työn lähteenä. Tällä tarkoitetaan yleistä taiteen aktiivista itsenäisesti tapahtuvaa tai ohjattua harrastamista, käyntejä kulttuurikohteissa ja vierailuja taideinstituutioissa. (Liikanen 2010: 28.) Toisena oleva kategoria ”hoito- ja hoivatyö sekä kuntoutus” koskee taidetta uutena sosiaali- ja terveystyön ”menetelmänä”, jota edellä kuvattiin ”terapeuttisia” tavoitteita tukevana: Toisena on taide- ja kulttuuritoiminnan soveltaminen hoito- ja hoivatyön sekä kuntoutuksen tai työterveydenhuollon osana ja tukena. Tällöin taideterapia tai sosiokulttuurinen taidetoiminta on osa hoitotyötä tai kuntoutusta siten, että se on myös kirjattuna osaksi hoito- ja palvelusuunnitelmaa ja päiväjärjestystä. (Liikanen 2010: 28.) Taulukossa esiintyvä sosiokulttuurinen innostaminen on toimintaohjelmaehdotuksessa annettu eräänlaiseksi toimintaa kuvaavaksi yläkäsitteeksi. Sosiokulttuuriseen innostamiseen sisältyy kaksi vastakkaista näkökulmaa taiteeseen. Yhtäältä se tarkoittaa taiteen viemistä sosiaali- ja terveyspalveluiden piiriin ihmisten tasa-arvoisuuteen nojaten. Näin tulee tehdä, 44 jotta ”mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan taiteesta ja osallisuudesta kulttuuriin”. Toisaalta sosiokulttuurinen innostaminen assosioituu ihmisten aktivointiin eli ”innostamiseen”, joka tähtää ”osallistumisen ja luovuuden kannustamiseen että omaehtoiseen kulttuuritoimintaan”. (Ks. Liikanen 2010: 33, 39.) 6.1.2 Taide ihmisen ja kansalaisyhteiskunnan kehittämisen välineenä Toinen taiteen soveltamista koskeva puhe on toimintaohjelmaehdotuksen luvussa, joka on otsikoitu Käsitteet ja toiminta (ks. Liikanen 2010: 36). Luvussa kulttuurin, taiteen ja luovuuden käsitteet määritellään suhteessa toisiinsa. Otsikon mukaisesti käsitteet assosioidaan toiminnallisiksi sen sijaan että määriteltäisiin tyhjentävästi niiden sisältöä. Luvussa taiteen soveltavaan käyttöön liittyvät perustelut esitetään taulukon sijaan kertomuksen muodossa. Kertomus perustuu arvolausumien esittämiseen. Kokonaisuudessaan siinä esitetään poliittinen visio siitä, kuinka asioiden tulisi yhteiskunnassa olla. Kulttuurin käsite määritellään Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa ”laajaksi kulttuurin käsitteeksi”. Kulttuurin käsitteen laajeneminen on ilmaistu taiteen soveltavan käytön ohella yhdeksi syyksi sille, että ”kulttuuri ja hyvinvointi ovat lähestyneet”. Lähestyminen on ollut mahdollista, koska kulttuurin käsitteen sisältöä muutettiin: ”Taiteen ja kirjallisuuden ohella kulttuurin käsitteeseen sisällytettiin arvojärjestelmät, perinteet, yksilön perusoikeudet ja elintavat” (Liikanen 2010: 30). Tämä dissosiatiivinen argumentaatiorakenne tarkoittaa, että kulttuuri tulee ohjelmassa ymmärtää laajemmin kuin vain taiteena. Esa Pirneksen (2008: esim. 165–173) mukaan laajan kulttuurikäsitteen yhteydessä kulttuuri nähdään elämäntapana, ja taiteen tehtävä on olla elämäntavan kehittäjä. Seuraavassa argumentaatiokuviossa luovuus on julkilausuttu esisopimus, joka perustelee taiteen merkityksen hyvinvoinnin edistäjänä. Luovuus on toimintaohjelmaehdotuksen retoriikassa tärkeä premissi taiteelle, sillä se ymmärretään yhteiskuntapoliittisessa artikulaatiossa hegemonisesti positiivisena käsitteenä (ks. Bruun ym. 2009: 13–26). Keinona sitä perustellaan seuraavasti. Perustelu nojataan opetusministeriön Luovuusstrategian määritelmään: 45 Luovuus määriteltiin yhteisöjä, yhteiskuntaa ja kulttuuria uudistavaksi voimavaraksi, joka ilmenee uusina ideoina, merkityksinä, tulkintoina, käytäntöinä tai tuotteina (Opetusministeriö 2004:4) (Liikanen 2010: 31). Luovuus määritellään argumentissa ”uudistavaksi voimavaraksi”. Ohjelman retoriikassa luovuus on ennen kaikkea uudistumisen keino; sillä voidaan muuttaa ihmistä ja kulttuuria. Muutos tapahtuu ensisijaisesti kansalaisia kehittämällä, kuten seuraavaksi käy ilmi. Argumentissa perustellaan miksi luovuus on tärkeää ”ihmisen” kannalta: Luovuutensa avulla ihminen sekä lajina, ryhminä että yksilöinä antaa kohtaamilleen asioille mielen ja merkityksen ja etsii oman tapansa elää ja vaikuttaa toimintaympäristössään. Vaikka kaikki inhimillinen toiminta on pohjimmiltaan kulttuuria, on luovuudella siinä erityinen rooli. (Liikanen 2010: 36.) Argumentissa luovuutta perustellaan ihmisen universaalina lajiominaisuutena, jonka avulla hän tietoisesti merkityksellistää elämänsä. Kari Palonen määrittelee (1997: 49) tällaisen luonnonmukaisuuteen nojaavan argumentin keinoksi epäpolitisoida esitetty asia. Tällöin kyse on ikään kuin annetusta asiasta, joka on poliittisen pelin yläpuolella. Luonnollisena ihmiselle kuuluvana ominaisuutena luovuutta ei tarvitse toimintaohjelmaehdotuksessa erikseen hankkia, vaan ihmistä kehitetään luovemmaksi. Siihen assosioituu myös tietynlainen ihmiskäsitys: luova ihminen on aktiivinen. Siksi luovuus on ohjelmassa myös keino aktivoida kansalaisia. Yllä käytetty muoto, elämän mielekkyys ja merkityksellisyys, on toimintaohjelmaehdotuksessa kehysmääritelmä hyvälle elämälle. Merkittävää argumentissa on, että ensin siinä todetaan kaikenlaisen inhimillinen toiminnan olevan ”pohjimmiltaan” kulttuuria. Heti perään kuitenkin esitetään, että luovuuden kulttuuri on arvokkaampaa kuin muunlainen kulttuuri. Argumentti kertoo, että luovuutta käyttävän ihmisen elämä on merkityksellisempää kuin ihmisen, joka ei käytä sitä. Arvonäkemys perustelee seuraavassa taiteen roolin elämän merkityksellistäjänä: Taide, joka usein samaistetaan kulttuuriin, on erityinen tapa ilmaista itseään ja toteuttaa luovuuttaan. Taiteellisessa ilmaisussa luovuus on toiminnan keskeisin motiivi ja lähtökohta. Sitä voi myös tällöin kehittää ammatillisesti, vaikka kaikkien taiteen tekijöiden ei tarvitsekaan olla ammatiltaan taiteilijoita. Taiteelliselle ilmaisulle on luonteenomaista, että siinä tieto, taito, tunne ja tahto vaikuttavat yhdessä. Tähän perustuu osaltaan taiteen kyky puhutella sen vastaanottajia voimakkaasti. Taide käsittelee ihmisenä olemisen kysymyksiä kokonaisvaltaisesti. (Liikanen 2010: 36.) Tärkeää argumentissa on se, että taidetta tekemällä ihminen ”toteuttaa luovuuttaan” eli lajiominaisuuttaan. Argumentin implisiittinen tausta-ajatus on, että ihminen ei vielä ilmaise 46 itseään luovasti taiteen parissa. Tämän vuoksi taiteen merkitystä perustellaan vielä erikseen dissosiatiivisella argumentilla, jossa sanotaan, että ”kaikkien taiteen tekijöiden ei tarvitsekaan olla ammatiltaan taiteilijoita”. Taiteen erottaminen ammattitaiteilijuudesta on tärkeää siksi, että luovuuden merkitys perustuu toimintaohjelmaehdotuksessa taiteen itse tekemisen myötä syntyvään hyvinvointiin ja terveyteen. Argumentissa todetaan vielä lopuksi, että ”taiteellisessa ilmaisussa tieto, taito, tunne ja tahto vaikuttavat yhdessä”. Näillä piirteillä arvotetaan ihmistä. Tieto, taito, tunne ja tahto ovat puutteita, joita tavoitellaan taiteellisen itseilmaisun sekä taiteen vastaanoton keinoin. Vastaanoton merkitystä perustellaan yllä taiteen kyvyllä ”puhutella sen vastaanottajia voimakkaasti”. Pauline Bonsdorffin ja Anita Sepän (2002: 10) mukaan käsitys siitä, että taide universaalisti puhuttelee kaikkia ihmisiä, on 1800-luvulla esteettisten teorioiden myötä syntynyt käsitys. Sillä on perinteisesti perusteltu taiteen merkitystä yhteiskunnassa. Seuraavaksi argumentaatiokuviossa palataan kulttuurin ja luovuuden suhteeseen. Alla määritellään kulttuurin käsitteen ala: Taiteen ohella yksilöiden ja ryhmien muuntuvat elämäntavat ovat luovuuden ja kulttuurin aluetta. Niissäkin ihmiset toteuttavat itseään ja vaikuttavat oman toimintaympäristönsä tai koko yhteiskunnan arvoihin ja käytäntöihin. Tällöin koko kansalaisyhteiskunnan toiminta tulee kulttuurin käsitteen piiriin. (Liikanen 2010:36.) Kulttuuri tarkoittaa argumentissa ihmisen elämäntavan sijaan kansalaisyhteiskunnassa vallitsevia elämäntapoja. Tällä käsitteellisellä muutoksella koko yhteiskunta saadaan muutoksen kohteeksi. Ketjupäätelmän lopuksi taiteen soveltava käyttö määritellään koko yhteiskuntaa kehittäväksi tekijäksi: Vireä, aktiivinen ja luova kansalaisyhteiskunta toimii parhaimmillaan taiteen tavoin. Siinä ovat käytössä ihmisten luovat voimavarat ja taidot. Taiteen soveltava käyttö on toisaalta taiteen teosten ja esitysten käyttämistä muissa toiminnoissa tiettyjen tavoitteiden hyväksi, esimerkiksi hyvinvoinnin lisäämiseksi. Toisaalta taiteen soveltavana käyttönä voidaan pitää elämäntapojen, kansalaisyhteiskunnan ja sitä kautta koko yhteiskunnan kehittämistä taiteenomaisesti, siis siten, että siinä käytetään mahdollisimman paljon hyväksi luovuutta ja otetaan huomioon ihmisen kokonaisvaltaisuus eli tiedon, taidon, tunteen ja tahdon liittyminen toisiinsa. (Liikanen 2010: 36–37.) Taiteen soveltavaa käyttöä perustellaan yllä kansalaisten elämäntavan kehittämisellä ”taiteenomaiseksi” eli paremmaksi. Tämä tarkoittaa ihmisen luovuuden, voimavarojen ja taitojen lisäämistä taiteen keinoin, josta seuraa puolestaan ”vireä, aktiivinen ja luova kansalaisyhteiskunta”. 47 Konkreettisiksi taiteen soveltamisen keinoiksi kuviossa määrittyy kaksi erilaista lähestymistapaa. Ensimmäinen keino on taiteen vastaanotto, jota kuvataan yllä epätäsmällisesti ”taiteen teosten ja esitysten käyttämistä muissa toiminnoissa tiettyjen tavoitteiden hyväksi, esimerkiksi hyvinvoinnin lisäämiseksi”. Toinen keino on argumentaatiokuvion aluksi kerrottu asia, että kansalaisten tulisi tehdä taidetta itse. Tällöin ihmisen luovuus aktivoituu. Taiteen tekemistä ja luovuutta perusteltiin ihmisille kuuluvana tarpeella ilmaista itseään. Yllä todetaan vielä, että ”taiteen soveltavana käyttönä voidaan pitää elämäntapojen, kansalaisyhteiskunnan ja sitä kautta koko yhteiskunnan kehittämistä taiteenomaisesti”. Koko yhteiskunnan kehittäminen taiteenomaisesti ei ole toimintaohjelmaehdotuksessa vain utooppinen lausuma, vaan se assosioituu ennen kaikkea sosiaali- ja terveysalan ”toimintakulttuurin” muuttamiseen taiteelle suopeammaksi. 6.2. Taiteen ja kulttuuriin vaikutukset terveyteen Taiteen suhdetta kulttuuriin perustellaan Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa myös toisella tavalla. Teema on luvussa nimeltä ”Mitä tiedämme kulttuurin hyvinvointivaikutuksista ja vaikuttavuudesta?” (ks. Liikanen 2010: 64). Luvussa esitetään kaksi kaaviota, jotka kuvaavat taiteen ja kulttuurin vaikutustapoja terveyteen. Kaavioiden yhteydessä taiteelle argumentoidaan osallisuuden, terapian ja luovuuden lisäksi kolme muuta julkilausuttua esisopimusta. Niitä ovat sosiaalinen pääoma, kulttuuripääoma ja taide-elämys. Puheessa tavoitteeseen ja keinoon perustuva argumentaatio muuttuu syyja seuraussuhteiseksi. Tällöin ohjelmassa puhutaan yleisesti taiteen ”vaikutuksista”. 6.2.1 Peruskulttuurin vaikutus terveyteen Ensimmäinen kaavio koskee kulttuurista elämäntapaa ja sen vaikutusta terveyteen. Kulttuuri nimetään siinä käsitteellä ”peruskulttuuri”. Käsite on synonyymi edellä käytetylle kansalaisyhteiskunnan elämäntavalle, sille kulttuurille, jota taiteen soveltavalla käytöllä kehitetään luovemmaksi. Peruskulttuurin ja terveyden suhdetta perustellaan tässä yhtey- 48 dessä erilaisilla pääomakäsitteillä, joita ovat sosiaalinen pääoma, kulttuurinen pääoma sekä inhimillinen pääoma (ks. Liikanen 2010: 64–65). Nämä pääomametaforat ovat tutkimuskielestä poliittiseen retoriikkaan siirtyneitä käsitteitä, joita käytetään usein reflektoimatta niiden sisältöä. Toimintaohjelmaehdotuksessa sosiaalinen pääoma on eksplikoitu tärkeimmäksi edistettäväksi pääomaksi. Sosiaalisesta pääomasta on 2000-luvulla tullut yhteiskuntapoliittisen retoriikan trendikäsite, johon liitetään yksinomaan positiivisia merkityksiä. Se poikkeaa luvun toisesta tärkeästä kulttuuripääoman käsitteestä niin, että sille ei nimetä teoreettista lähtökohtaa. Sosiaalinen pääoman sisältöä on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Petri Ruuskasen (2001: esim. Yhteenveto, 1) mukaan se liittyy sosiaalisten rakenteiden tietynlaisiin ulottuvuuksiin, kuten sosiaalisiin normeihin, luottamukseen ja ihmisten välisiin suhteisiin, jotka edistävät verkostoon kuuluvien jäsenten vuorovaikutusta niin, että siitä tulee ennakoitavaa. Ennakoimisen myötä sosiaalisesta kanssakäymisestä muodostuu sekä yksilöllinen että yhteisöllinen resurssi, jota voidaan käyttää haluttujen tavoitteiden saavuttamiseen. Toimintaohjelmaehdotuksen retoriikan näkökulmasta käsitteen sisältöä tärkeämpää on se, kuinka sosiaalisen pääoman premissiä käytetään osana argumentteja. Ruuskanen (2001: 3–4, 29– 30; 2002: 8, 20) toteaa, että sosiaalisen pääoman ymmärtämisen kannalta oleellista on se, puhutaanko siitä yhteiskunnan jäseniä sitovasta vai sen sosiaalisesti erottelevasta, konfliktiluonteesta käsin. Näkökulmasta riippuen sosiaalinen pääoma voidaan nähdä joko ihmisiä yhdistävänä solidaarisuuden muotona tai tiettyyn rajoitettuun osaryhmään kuulumisena. Sosiaalista pääomaa koskevan kaavion yhteydessä pääoma määritellään ”sosiaaliseksi koheesioksi”. Viereinen kuva perustelee ohjelmassa peruskulttuurin ja sosiaalisen koheesion vaikutusta terveyteen. Sen jäsentymistä selitetään kausaalipäätelmällä: ”Ensimmäisessä mallissa kuvataan peruskulttuurin kytkentä terveyteen seuraavasti; peruskulttuuri vaikuttaa ʼme-henkeenʼ, joka puolestaan vaikuttaa sosiaaliseen pääomaan ja kytkeytyy tätä kautta parempaan terveyteen (Kuvio 5)” (Liikanen 2010: 64). Kaavio kertoo dissosiatiivisesti tulkit- 49 tuna niistä peruskulttuurin piirteistä, jotka ovat terveyden toteutumisen esteitä. Tällainen on erityisesti ”me-henki”, joka kertoo erottelumuotoisesti ne-hengestä, meistä ja heistä. Toimintaohjelmaehdotuksessa me-hengen vastine on yhteisöllisyyden käsite. Yhteisöllisyys assosioituu ohjelmassa metonyymisesti sosiaaliseen pääomaan ja sen edistämiseen. Muita pääomaan viittaavia termejä ovat sosiaalisuus, sosiaaliset suhteet, ystävät, vuorovaikutus ja kommunikaatio. Lisäksi peruskulttuurin turvallisuus on mainittu yhtenä hyvinvoinnin ulottuvuutena (ks. Liikanen 2010: 37). Kaavion yhteydessä peruskulttuurin vaikutusta terveyteen selitetään vielä uudelleen kulttuuripääoman käsitteellä. Kulttuuripääoman puute on este sosiaalisen koheesion toetutumiselle. Se on ne-hengen syy: Kuvion 5 voi tulkita myös siten, että kulttuurinen pääoma kartuttaa fyysistä, psyykkistä, sosiaalista, emotionaalista ja ekologista pääomaamme. Taiteella ja kulttuurilla on vaikutusta sosiaalisiin hyvän elämän kokemuksiin ja ne auttavat meitä jäsentämään ja ottamaan haltuun arkeamme (Liikanen 2003). (Liikanen 2010: 64–65.) Kulttuuripääoma assosioidaan toimintaohjelmaehdotuksessa Pierre Bourdieun käsitteeseen. Pierre Bourdieun (1984: esim. 244–252, 260–267) näkemys kulttuuripääomasta perustuu sosiaaliseen ja kulttuuriseen hierarkiaan. Hänen teoriassa legitiimin elämäntavan rajoja määrittelee sivistyseliitti, joka pyrkii erottautumaan alemmista sosiaaliluokista elämäntavallisten valintojen sekä symbolisen vallankäytön avulla. Yllä puhuja samaistaa itsensä argumentin kohteeksi me-muotoa käyttäen. Tällä hän pyrkii välttämään määrittymistä kulttuuripääomaa omaavaksi ja distinktiota tekeväksi eliitiksi. Itsensä eliitiksi määritteleminen olisi luvun kontekstiin nähden arveluttavaa, sillä tällöin puhuja olisi itse sosiaalisen koheesion toteutumisen este, peruskulttuurin ne-hengen syy. Kulttuuripääomaan viitataan Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoissa käsitteillä sivistys, oppiminen, koulutus, kieli, arvostetumpi ammatti ja sosiaalinen asema. Lisäksi käytetään käsitettä maku. Semi Purhonen ym. (2014: 17–19) toteavat, että Bourdieun kulttuuripääomaa koskevan teorian perustana on tietoisuus siitä, mikä on sosiaalisesti arvokasta. Se on puolestaan edellytys hyvän maun oppimiselle. Taiteen suhteen kulttuuripääomallinen maku liittyy ihmisen kykyyn arvostaa taidetta. Tämän arvostuksen opettaminen on yksi tärkeimmistä kulttuuripolitiikan sivistystehtävistä (Ahponen 2010: esim. 259). 50 6.2.2 Taide-elämys terveyttä tuottavana Toinen kaavio liittyy taide-elämykseen ja sen vaikutukseen yksilön terveyteen. Taideelämys assosioituu toimintaohjelmaehdotuksessa taiteen vastaanottoon, ”taiteen teoksiin ja esityksiin”, kuten sitä edellä taiteen soveltamista koskevassa luvussa kuvattiin. Sen terveysvaikutuksia kuvataan seuraavalla kaaviokuvalla: Kaaviota selitetään alla olevalla ketjupäätelmällä: Kulttuuri- ja taide-elämys kiihdyttää psykofysiologista järjestelmää siten, että elimistössä syntyy tasapainoa ja rauhoittumista rakentava tilanne, joka puolestaan lisää hyvinvointia ja terveyttä (Liikanen 2010: 65). Argumentissa taide-elämyksen terveysvaikutuksia perustellaan sen psykosomaattisilla vaikutuksilla. Ensin ”taide-elämys kiihdyttää psykofysiologista järjestelmää”, josta seuraa elimistössä päinvastainen ”rauhoittumista rakentava tilanne”. Kiihtymistä selitetään kaaviossa elämyksen aiheuttamalla aktivaatio-”assertiivisuudella”. Assertiivisuus on Mervi Juusolan (2015: 7–9) mukaan vanha psykologian käsite, joka liittyy kognitiivisen psykologian kehittymiseen. Se on tietynlaista itseluottamusta, jämäkkyyttä ja positiivista tunne-elämän hallintaa, kuten kykyä ilmaista tunteitaan. Taiteen tuottama elämys johtaisi kaavion mukaan tunne-elämän hallintaan, ei sen menettämiseen. 51 Kaaviossa taiteen tuottamia elämyksiä jaotellaan kategorioihin voimakas, normaali ja kielteinen. Lisäksi kuvatekstissä todetaan, että taide-elämys välittyy terveydeksi ”kuvan vasenta reittiä pitkin”. Elämyksen seuraus pitäisi toisin sanoen olla voimakas, jotta se tuottaisi terveyttä. Tunne-elämysten jäsentely kaaviossa on kuitenkin näennäisloogista, sillä elämyksen laatu ratkaistaan toimintaohjelmaehdotuksessa määrittelemällä se ”nautinnoksi”. Ahponen (2010: 261) sanoo, että taide nautintona kuuluu kulttuuripoliittisiin hyvinvointiulottuvuuksiin. Ohjelmassa elämystä korostetaankin taiteen tärkeimpänä vaikutustapana. Sen merkitystä perustellaan erityisesti hankkeen puheenjohtajan omalla tutkimuskokemuksella: Alan kansainvälisen kirjallisuus- ja tutkimusaineiston sekä oman väitöstutkimukseni Taide kohtaa elämän nojalla näen taide- ja kulttuuritoiminnalla ainakin neljä välineellistä vaikutusta ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Ensimmäinen ja tärkein on taide elämyksenä, merkityksinä ja taidenautintoina sellaisenaan, osana ihmisen tarpeita. (Liikanen 2010: 65.) [Tekstin muotoilu vastaa alkuperäistä lähdettä.] Taide-elämys on yllä määritelty ihmisen tarpeeksi. Julkilausuttuna esisopimuksena se poikkeaa edellä mainituista luovuuden, sosiaalisen pääoman ja kulttuuripääoman premisseistä siinä, että se ei ole ihmisessä tai kulttuurissa oleva puute, vaan toimintaohjelmaehdotuksen retoriikassa ihmiset ”etsivät” elämyksiä (ks. Liikanen 2010: esim. 10, 33). 52 7. KULTTUURIHARRASTUKSIIN OSALLISTUMINEN, YHTEISÖLLISYYS JA TERVEYS Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksen ensimmäinen painopiste on määritelty ”kulttuuri osallisuuden, yhteisöllisyyden, arjen toimintojen ja ympäristöjen edistäjänä”. Edellä kulttuuri määriteltiin kansalaisyhteiskunnan elämäntavaksi, jota kuvattiin käsitteellä peruskulttuuri. Tavoitteeksi ilmaistiin peruskulttuurin kehittäminen taiteen keinoin sekä luovemmaksi että sosiaaliselta pääomaltaan rikkaammaksi. Painopisteen määritelmässä yhteisöllisyyden käsite viittaa metonyymisesti sosiaalisen pääoman edistämiseen. Uutta tavoiteltua elämäntapaa kuvataan ohjelmassa metaforalla ”arjen kulttuurisuus”. Sen määritelmä kertoo siitä, että taide ei vielä ole yhteiskunnassa osallisuuden ja yhteisöllisyyden edistämisen keino: Arjen kulttuurisuus avaa näkökulman sekä ihmisen omaan että yhteiskunnallisten toimijoiden mahdollisuuksiin käyttää taidetta ja kulttuuria osallistumisen, osallisuuden ja yhteisöllisyyden tuottamisessa (Liikanen 2010: 16). Osallisuus määrittyy teeman argumenteissa ”kulttuuriin osallistumiseksi”. Kulttuuriin osallistumisen aktivointi on yksi kulttuuripolitiikan keskeisimmistä tavoitteista. Merkittävää on se, että kulttuuripoliittisessa puheessa tavoite sisältää retorisen ristiriidan kahden arvopäämäärän välillä: yhtäältä kulttuuriin osallistumisen merkitystä perustellaan kansalaislähtöisesti, kansalaisten omiin osallistumisvalintoihin nojaten, toisaalta se sisältää tavoitteen, jossa kansalaisia pyritään aktivoimaan julkisesti tuotetun korkeakulttuurin kuluttamiseen. Tämän päämäärän taustalla on eliitin tietoisuus siitä, että korkeataide ei kiinnosta kaikkia ihmisiä. Näiden kahden, toisilleen vastakkaisen näkemyksen välinen ristiriita on kulttuuripolitiikan keskeinen jännite ja retorisen vallankäytön kohde. (Ks. Häyrynen 2006: 112– 117; Ahponen 2010: 261–265.) Jälkimmäiseen osallisuuden edistämistavoitteeseen viitattiin toimintaohjelmaehdotuksessa kulttuuripääoman premissillä. Ristiriitaisen puhetavan tausta löytyy 1970-luvun kulttuuripolitiikassa, jolloin asiantuntijaperusteinen taiteen edistäminen kyseenalaistettiin ja politiikassa ryhdyttiin tukemaan myös kansalaisten omaa toimintaa ja taidetta. Simo Häyrynen (2002: 34–35, 75–78) kutsuu kulttuuriin osallistumiseen liittyvää ambivalenttia retoriikkaa kansalaislähtöisyyden ja va- 53 listamisen dialektiikaksi. Dialektiikassa kansalaisten omat osallistumisvalinnat perustelevat tautologisesti eliitin tarpeen valistaa kansalaisia oikeanlaisesta elämäntavasta ja osallistumisvalinnoista. Perustelutapa toistuu seuraavissa teemoissa. 7.1 Kulttuuriin osallistuminen ja elämän merkityksellisyys Toimintaohjelmaehdotuksen argumenttien tavoite on perustella kulttuuriin osallistumisen tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnin edistämisen kannalta. Tätä selitetään seuraavassa argumentissa ihmisen halulla merkityksellistää elämänsä. Sen julkilausumaton tausta-ajatus on, että kaikki ihmiset eivät vielä merkityksellistä elämäänsä taiteen parissa: Ihminen haluaa arkielämässään kokea ja tehdä elämänsä mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Se on edellytys henkiselle, fyysiselle sekä sosiaaliselle hyvinvoinnille. Taide ja kulttuuritoiminta ovat keskeisiä elementtejä hyvän elämän ja arjen kokemiselle, jossa korostuu aineettoman hyvinvoinnin merkitys. Omat elämykset, luovat voimavarat, osallisuus ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa mahdollistavat voimaantumisen, itsensä kehittämisen ja toimintakyvyn ylläpidon. (Liikanen 2010: 25.) Yllä väitetään, että taide on keskeinen hyvän elämän elementti, sillä sen myötä syntyvät ”omat elämykset, luovat voimavarat, osallisuus ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa mahdollistavat voimaantumisen, itsensä kehittämisen ja toimintakyvyn ylläpidon”. Jälkimmäisillä käsitteillä taide assosioidaan terveyttä edistäväksi asiaksi, sillä voimaantuminen, itsensä kehittäminen ja toimintakyky ovat toimintaohjelmaehdotuksessa määritelty yksilön terveyttä edistäviksi piirteiksi. Taiteelle argumentoidut muut piirteet assosioituivat toisaalla ohjelmassa tarpeeseen vahvistaa identiteettiä: ”Omat merkitykselliset kokemukset, elämykset, luovuus, vuorovaikutus ja yhdessä toimiminen toisten ihmisten kanssa vahvistavat identiteettiä ja lähiyhteisöjä.” (Ks. Liikanen 2010: esim. 16, 37.) Hyvän elämän toteutumisen keinoksi osoitetaan osallistuminen taide- ja kulttuuriharrastuksiin, jota edellä mainittujen käsitteiden sijaan perustellaan ihmisen ”kulttuurisen sensitiivisyyden” lisäämisellä: Tavoitteena on kulttuurisen sensitiivisyyden lisääminen jo varhaislapsuudesta alkaen. Taide ja kulttuuri ovat mahdollisuuksia, joilla päästään koskettamaan ihmisiä ja yhteisöjä. Korkeatasoinen ja monipuolinen taide-elämä on edellytyksenä taiteesta ja kulttuurista nauttimiselle. Se on myös mahdollisuus taiteen monipuoliselle soveltavalle käytölle. Arjen kulttuurisuus kattaa taiteen yleisönä olemisen 54 lisäksi omakohtaisen taide- ja kulttuuriharrastamisen yksin tai yhdessä toisten kanssa. (Liikanen 2010: 25.) Kulttuurisen sensitiivisyyden käsitettä ei toimintaohjelmaehdotuksessa määritellä, mutta se assosioituu ensimmäisessä argumentissa mainittuun itsensä kehittämisen päämäärään. Anna Huovila esittelee Helsingin yliopiston internetsivuilla (2006) kulttuurisen sensitiivisyyden sisältöä sekä siihen läheisesti kytkeytyvä muita teoreettisia käsitteitä, kuten kulttuurista osaamista ja kulttuurista kompetenssia. Ne liittyvät kykyyn ymmärtää erilaisia kulttuurisia merkityksiä sekä ihmisten välillä olevia kulttuurisia eroja. Oleellista on se, että kulttuurisen sensitiivisyyden käsite on arvolähtökohdiltaan vastakkainen Pierre Bourdieun kulttuuripääomalle, joka oli edellä määritelty sosiaalisen pääoman ja yhteisöllisyyden toteutumisen edellytykseksi. Kulttuurisen sensitiivisyyden puitteissa elämäntapaa tai kulttuurituotteita ei arvoteta (ks. Huovila mp.). Kokouksissa kulttuuriin osallistumista pohditaan kuitenkin kulttuuripääoman näkökulmasta. Asiantuntijaryhmän kokouksessa 9.6.2009 ”Arjen kulttuurisuus-tiimi” esittää seuraavanlaisen kehittämisehdotuksen: Arjen kulttuurisuuteen sisältyy haaste uudenlaisen hyvinvointiyhteiskuntanäkemyksen kasvattamiseen. Sen sijaan, että vain pyritään huolehtimaan ihmisistä, kyvyllistetään heitä. (Arjen kulttuurisuustiimi 9.6.2009/Liite 3/Taiku.) Ongelmana kyvyllistämisen suhteen on se, että ihmiset osallistuvat vääränlaiseen kulttuuritoimintaan, ”viihdekulttuuriin”. Ratkaisuksi ehdotetaan vaikuttamista sen tuottajaan: Kulttuuri- ja hyvinvointihanke kiinnittää media-alan toimijoiden huomiota arjen kulttuurisuuden esiin tuomisen tarpeisiin ja mahdollisuuksiin mediassa tarjontaa kehittämällä ja profiloimalla. Samoin kiinnitetään huomiota suosittavan kulttuuritarjonnan ja -toiminnan esittelyn mahdollisuuksiin makujen ja tottumusten kehittäjänä mm. VTT:n kehittämän Suosituskoneen tavoin. (Arjen kulttuurisuus -tiimi 9.6.2009/Liite 3/Taiku.) Pertti Alasuutarin (1999: 143) mukaan juuri mediaan vaikuttaminen on ollut se tärkeä kulttuuripoliittinen keino, jolla korkeakulttuuriin osallistumista on pyritty lisäämään. Myös argumentissa mainittu maun kehittäminen on kokousliitteellä edellytys sille, että ihmiset alkavat merkityksellistää elämäänsä taiteen parissa. Liitteellä makua ehdotetaan kehitettäväksi mediatarjontaan vaikuttamisen lisäksi taidekasvatuksen, yhteisöllisen taidetoiminnan sekä taide- ja kulttuurilaitoksien harjoittaman ”yleisötyön” avulla. Nämä kokouksessa ilmaistut näkemykset eivät siirry toimintaohjelmaehdotukseen eksplisiittisesti, sillä makua ja ihmisten taiteellista sivistämistä on vaikea perustella hyvin- 55 vointia ja terveyttä edistäväksi asiaksi. Implisiittisesti tavoite näkyy kuitenkin suositeltujen harrastuspaikkojen ja -muotojen rajauksissa. Esimerkiksi osallistumisen aktivointiin ja yhteisöllisyyden tuottamiseen velvoitetaan ”huomattavaa julkista rahoitusta nauttivia tahoja, kuten valtionosuuden piirissä olevia taide- ja kulttuurilaitoksia” (Liikanen 2010: 17). Taidekasvatus ja ihmisten sivistäminen kuuluu normatiivisesti taidelaitosten tehtäviin. Asia tulee ilmi kunta-alaa koskevassa luvussa, jossa todetaan: ”Sivistyksen näkökulmaan on lisätty sosiaalisen pääoman, yhteisöllisyyden ja elämyksellisyyden merkitykset” (mts. 52). Argumentilla halutaan korostaa kuntien ylläpitämiä kulttuuripalveluita hyvinvointipalveluina, osana ennaltaehkäisevää sosiaalipolitiikkaa. Näistä edellä tehdyistä jäsentelyistä huolimatta kulttuuriin osallistumisen merkitystä perustellaan toimintaohjelmaehdotuksessa vielä kansalaislähtöisyyteen perustuvalla esimerkillä. Esimerkkinä on ”nykykansantaide ITE-taide (itse tehty elämä)”. Kansantaide on ohjelmassa todiste siitä, että taide voi merkityksellistää elämän. Taidemuotoa koskevassa luvussa sanotaan:” ITE-taide antaa tekijälleen henkistä tyydytystä, onnistumisen tunteita ja merkitystä elämään (Granö ym. 2000).” (Ks. Liikanen 2010: 34.) ITE-taiteen yhteydessä kulttuurisen sensitiivisyyden lisääminen, maku sekä osallisuutta ja yhteisöllisyyttä edistävät taide- ja kulttuurilaitokset dissosioituvat. Nyt julkilausuttuna esisopimuksena on luovuus: ”Nykykansantaide on arjen luovuutta” (Liikanen 2010: 34). Kansantaiteen yhteydessä julkisesti rahoitettu korkeakulttuuri on myös sosiaalisen epätasa-arvon syy: ”Nämä taide-eliitin ulkopuoliset taiteilijat näyttivät nauttivan taiteensa tekemisestä intohimoisesti, omakohtaisena kokemuksena ja tietämättöminä taiteen trendeistä (Raw Vision 2002)” (mp.). Argumentilla ohjelmassa asetutaan kansalaisten puolelle elitististä korkeataidetta vastaan. Argumentti palvelee kuitenkin Simo Häyrynen termein ilmaistuna ihmisten valistamisen tarvetta. Ohjelmassa kansalaisten omaa taidetta käytetään perusteluna ihmisten ohjaamiseen oikeanlaisten harrastusmuotojen pariin. 7.2 Kulttuuriharrastuksiin osallistuminen ja yhteisöllisyys Kuten edellä kävi ilmi, niille jotka eivät ole ITE-taiteilijoita, hyvinvoinnin edistämisen keinoiksi suositellaan osallistumista taide- ja kulttuuriharrastuksiin. Terveyden edistämisen 56 näkökulmasta harrastamisessa on kyse promotiivisesta eli ehkäisevästä ja ennakoivasta työstä. Se assosioituu toimintaohjelmaehdotuksessa myös ”itsehoidon” keinoksi. (Ks. Liikanen 2010: 18, 27.) Harrastamisesta on ohjelmassa oma luku, joka on otsikoitu ”Kulttuuriharrastukset, omaehtoinen tekeminen ja osallistuminen” (ks. Liikanen 2010: 43–45). Otsikko kertoo itsessään luvun retorisesta näkökulmasta. Siinä puhutaan kulttuuriharrastuksiin osallistuvista ja ei-osallistuvista ihmisistä. Luvun aluksi tuodaan esille, että ”kulttuuriharrastuksiin ja -tapahtumiin osallistuminen on kasvava osa arkeamme” (mts. 44). Ihmisten osallistumishalun osoittaminen on tärkeä asia kulttuuripoliittisesti. Pirkkoliisa Ahponen (2010: 261) sanoo, että kansalaisten osallistumisvalinnat eli kulttuurin kuluttamisen markkinat määrittelevät politiikassa julkisesti tuotettujen kulttuuripalveluiden arvoa ja rahoitusta. Puhe ihmisten osallistumishalusta ja heidän valitsemista harrastuslajeista nojataan todellisuuden rakenteeseen, ”Tilastokeskuksen vuoden 2002 vapaa-aikatutkimukseen”. Kulttuuriharrastamisen käsitteellä viitataan luvussa implisiittisesti kahteen erityyppiseen tapaan harrastaa. Tavat tuleva ilmi kaavioista, joissa ihmisten valitsemia harrastusmuotoja esitellään. Ensimmäinen koskee harrastamista itse tekemisenä ja toinen ”kulttuuritilaisuuksissa” käyntiä. (Ks. Liikanen 2010: 43, 44, 45.) Itse tekemiseen liittyvät harrastustavat ovat kaaviossa esitetty suosituimmuusjärjestyksessä. Niitä ovat ”käsityöt, kirjoittaminen, tanssi, valokuvaaminen, puutarhanhoito, kuvataide, soittaminen, laulaminen, ruoanlaitto, videokuvaus, runonlausunta ja näytteleminen” (Liikanen 2010: 44). Olennaista on, että hyvinvointia edistävät harrastusmuodot ovat toimintaohjelmaehdotuksessa rajattu luoviin taideharrastuksiin. Tilastokeskuksen verkkojulkaisun (2011) mukaan tällaisia harrastuksia ovat soittaminen, kuvataiteet, kirjoittaminen, tanssi, laulaminen ja näytteleminen. Käsityölle, ruoanlaitolle ja puutarhanhoidolle ei ohjelmassa argumentoida hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Taiteen harrastaminen on ollut se kulttuuripolitiikan perinteinen keino, jolla ihmisten luovuutta ja kulttuuripääomaa on pyritty lisäämään. Näiden premissien sijaan toimintaohjelmaehdotuksessa harrastuksia perustellaan ”sosiaalisten verkostojen ja sosiaalisen pääoman edistäjänä” (Liikanen 2010: 18). Tausta argumentille on se, että Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa taideharrastuksia perustellaan ”yhteisöllisyydenkokemuksen” edistämisen ja ”verkostojen” syntymisen tapana. Kulttuuriharrastuksia koskevassa luvussa tällaisiksi harrastuksiksi määritellään kulttuuritilaisuuksissa käynti. Kaavion mukaan suosituimpia kulttuuritilaisuuksia joissa ihmiset käyvät, ovat ”elokuvat, teatteri, konsertit, tai- 57 demuseot ja -näytte[lyt!], muut museot, tanssiesitykset ja ooppera” (mts. 45). Tilaisuuksien sosiaalista ja yhteisöllistä luonnetta perustellaan sillä, että ihmiset käyvät niissä yhdessä: Kolme viidestä kävijästä osallistui tilaisuuteen perheen kanssa, saman verran myös ystävien, tuttavien ja sukulaisten kanssa. Nuoret työikäiset käyvät työtovereiden kanssa kulttuuritilaisuuksissa. (Liikanen 2010: 44.) Lisäksi luvussa ehdotetaan, että kulttuuritilaisuuksissa yhdessä käyminen voisi olla keino aktivoida ihmisiä osallistumaan sekä tapa tuottaa yhteisöllisyyttä: ”Ryhmässä kulkeminen madaltaa kynnystä lähteä ja ryhmän mukana osallistuminen antaa kulttuurielämyksen lisäksi yhteenkuuluvuuden tunteen” (Liikanen 2010: 44). Suoraa osallistamista kulttuuriharrastuksiin suositellaan vastaavasti työttömille ja ikääntyneille elämän merkityksellisyyden lisäämisen vuoksi: Ainoastaan työttömillä arki ei muodostu kiinnostavaksi ja noin viidesosa heistä kokee arkensa ikävystyttäväksi. Ikääntyessä arjen erittäin mielenkiintoiseksi kokeminen laskee. (Liikanen 2010: 45.) Kulttuuritilaisuuksien hyvinvointia edistävää luonnetta selitetään myös vertaamalla niihin osallistuvia ihmisiä. Vertailut perustuvat osallisuuden, sosiaalinen pääoman sekä kulttuuripääoman esisopimuksiin. Ensimmäiseksi kulttuuritilaisuuksissa käyminen assosioidaan kansalaisosallistumisen muodoksi: ”Erilaisissa kulttuuritilaisuuksissa käyminen on osoitus kansalaisaktiivisuudesta, jonka tutkimukset ovat osoittaneet myös tukevan koettua terveyttä ja hyvinvointia” (Liikanen 2010: 44). Dissosiatiivisesti tulkittuna tilaisuuksiin osallistumattomuus on osoitus kansalaisten passiivisuudesta. Toiseksi puheessa rakennetaan todellisuutta rinnastamalla kulttuuriaktiivisuus yhdistysaktiivisuuteen, jota pidetään Martti Siisiäisen (2002: 96–97) mukaan yksilön sosiaalista pääomaa osoittavana asiana: Yleisellä luottamuksella ja osallistumisella on Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksen perusteella yhteyttä keskenään. Sekä kulttuuri- että yhdistysaktiiveilla voidaan sanoa olevan yleistynyttä luottamusta enemmän kuin väestöllä keskimäärin. (Liikanen 2010: 44.) Yllä sosiaaliseen pääoman premissiä käytetään sen konfliktiluonteesta käsin. Argumentissa väitetään, että ”kulttuuriaktiiveilla” on enemmän luottamusta kuin muilla ihmisillä. Siksi kulttuuriharrastuksiin osallistuminen assosioituu tiettyyn positiiviseen osaryhmään kuulumiseksi. Luottamus liittyy toimintaohjelmaehdotuksessa myös peruskulttuurin turvallisuuteen. Kulttuuriharrastuksiin osallistumattomat assosioituvat näin peruskulttuurin turvattomuuden syiksi. 58 Kulttuuritilaisuuksissa käyntiä pidetään myös ihmisen kulttuuripääomaa osoittavana seikkana (ks. Purhonen ym. 2014: 249–252). Seuraavassa argumentissa tilaisuuksissa käymättömät ja kulttuuripääomaa vähän omaavat ihmiset ovat jälleen tulkittavissa dissosiatiivisesti: Valtaosa kulttuuritilaisuuksien yleisöstä on naisia. – – Kulttuurin harrastajat olivat keskimäärin korkeammin koulutettuja ja asuivat useammin pienellä paikkakunnalla. – – Kulttuurinen ja kulttuuritilaisuuksiin osallistuminen on myös maku- ja tottumuskysymys tai sosiaalisen erottautumisen väylä – –. (Liikanen 2010: 44–45.) Tilaisuuksiin osallistumattomiksi määrittyvät miehet sekä vähän koulutetut. He ovat myös niitä passiivisia kansalaisia, joiden osallistumista tulee lisätä peruskulttuurin turvallisuuden vuoksi. Tärkeää argumentissa on myös se, että maku eli oikeat osallistumisvalinnat määrittyvät positiiviseksi tavaksi erottautua muista. Tämä eronteko jakaa kulttuuritilaisuuksiin osallistuvat ja ei-osallistuvat hyvän ja huonon maun omaaviin kansalaisiin. Tärkeää luvussa esitetyssä kaaviossa on, että elokuvissa käynti on siinä osoitettu ylivoimaisesti suosituimmaksi kulttuuritilaisuuksissa yhdessä käymisen muodoksi. Seuraavassa, kulttuuriharrastuksien terveysvaikutuksia koskevassa luvussa, elokuvissa käyminen kontekstualisoidaan uudelleen. 7.3 Kulttuuritilaisuuksissa käynti ja terveyserot Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa taiteen ”hyvinvointija terveysvaikutuksia” perustellaan korostetusti tutkimustiedolla. Kulttuuriharrastamisen vaikutuksia esitellään luvuissa nimeltä ”Kulttuuriin osallistuminen edistää hyvinvointia” sekä ”Kulttuuri kartuttaa sosiaalista pääomaa ja luottamusta” (ks. Liikanen 2010: 58, 62). Lukujen argumenteissa perustellaan kulttuuriharrastamisen ja peruskulttuurin välistä yhteyttä sekä niiden suhdetta terveyteen. Luvuissa käytettyä väitteiden esittämistapaa Chaïm Perelman (1996: 100) luonnehtii vaiheittain eteneväksi argumentaatioksi, jota käytetään silloin kun yleisön ei odoteta suoralta kädeltä hyväksyvän esitettyä asiaa. Vaiheittaisuus näkyy puheessa niin, että harrastamisen tapaa ja sitä ketä asia koskee, supistetaan vähitellen. Samalla argumentit muodostavat syy- ja seuraussuhteisiin perustuvan ketjupäätelmän. 59 Kulttuuriharrastamista perustelevat argumentit nojaavat implisiittisesti terveyden edistämistyön tärkeimpään päämäärään terveyserojen kaventamiseen. Terveyseroja tarkastellaan yleisesti suhteessa erilaisiin kansanterveyttä määritteleviin muuttujiin, joita ovat elinikä, ruotsinkielisyys, sukupuoli ja sosiaalinen asema (ks. Rahkonen & Lahelma 2010: 135–154). Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa (2007: 18) kansanterveyden tärkein muuttuja on elinikä: ”Tavoitteena on sukupuolten, eri koulutusryhmien ja ammattiryhmien välisten kuolleisuuserojen pienentyminen viidenneksellä.” Eliniän piteneminen perustelee seuraavassa argumentissa harrastuksiin osallistumisen tärkeyttä: – – ihmiset, jotka osallistuvat vapaa-aikanaan aktiivisesti yhdistysten toimintaan, vapaaehtoistyöhön, harrastuksiin, kulttuuritoimintaan ja kansalaisaktiviteetteihin elävät pitempään kuin vähän tai ei ollenkaan osallistuvat. Harrastamisen ”palo” säilyi läpi elämän. Tutkijoiden mukaan kodin ulkopuolinen vapaa-ajan sosiaalinen, kulttuurinen tai uskonnollinen aktiviteetti on itsenäinen tekijä, joka vaikuttaa terveyteen ja elinvuosiin keski-ikäisillä suomalaisilla, erityisesti miehillä (Hyyppä ym. 2007; 2008). Hyypän mukaan kulttuurinharrastaminen sellaisenaan ei liity hyvinvointiin, vaan peruskulttuurin taustalla oleva sosiaalisuus, yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne (2007). (Liikanen 2010: 59.) Argumentissa eliniän pitenemisen edellytykseksi annetaan kaksi ehtoa: aktiivinen osallistuminen mihin tahansa kodin ulkopuoliseen harrastukseen sekä peruskulttuurin yhteisöllisyys. Erityyppisten harrastusmuotojen luetteloinnilla argumentissa osoitetaan jälleen demokraattista suhtautumista kansalaisten omiin osallistumisvalintoihin. Puheen tavoitteena on kuitenkin perustella kulttuuritilaisuuksissa käynnin vaikutusta elämän pituuteen. Siksi heti seuraavaksi todetaan: Kulttuurin aktiivinen harrastaminen, kuten elokuvissa, konserteissa, museoissa ja taidenäyttelyissä käynti vaikuttivat positiivisesti elinajan odotteeseen, kun taas kirkossa ja urheilukilpailuissa käynneillä ei ollut merkitystä elämän pituuteen. Tutkijaryhmän, sekä myöhemmin myös Konlaanin (2001) väitöstutkimukset osoittivat, että kulttuurisen aktiivisuuden ja eliniän odotteen välillä on vahva yhteys (Bygren ym. 1996; Konlaan 2001; Johansson ym. 2001). Myös Hyypän ym. tutkijoiden laajat pitkäaikaista seurantaa vaativat väestötutkimukset osoittavat, että kulttuurin harrastaminen luonteeltaan sosiaalisena toimintana pidentää elinikää (Hyyppä ym. 2006; 2007). (Liikanen 2010: 59.) Yllä jäsennetään uudelleen edellisessä argumentissa käytetyt käsitteet. Nyt kulttuuriaktiivisuus ja kulttuuriharrastusten sosiaalisuus pidentävät elinikää. Perustelukeinona on harrastusten vertailu. Kulttuuritilaisuuksissa käyntiä verrataan ”kirkossa ja urheilukilpailuissa” käymiseen, joilla ”ei ollut merkitystä elämän pituuteen”. Tavoitteena on kertoa, että kulttuuritilaisuuksissa käymisellä on elinajan suhteen myönteisempi vaikutus kuin muilla tilaisuuksilla. Muut tilaisuudet assosioituvat ensimmäisessä argumentissa listattuihin. Seuraavaksi perustellaan sosiaalisten kulttuuriharrastusten ja yhteisöllisyyden välistä yhteyttä. Tätä selvitetään ”Pohjanmaan ruotsinkielisten” tavalla elää: 60 Taide- ja kulttuuritoimintaa on tutkittu myös yhteisöllisestä ja sosiaalisen pääoman näkökulmista. Markku T. Hyypän ja Juhani Mäen tutkimuksissa 1990-luvulla vertailtiin Pohjanmaan rannikon suomen- ja ruotsinkielisen väestön terveyseroja, joissa ruotsinkielisten terveys-statukset olivat selkeästi suomenkielisiä positiivisemmat ja elinikä pitempi. Erot selittyivät ruotsinkielisten vahvemmalla yhteisöllisyydellä, kulttuurin monipuolisella harrastamisella ja sosiaalisen pääoman kasautumisella (Hyyppä ym. 1997–2000). (Liikanen 2010: 62.) Argumentissa kulttuuriharrastamisen yhteisöllisyys assosioidaan ruotsinkielisten sosiaalisen pääoman ”kasautumisen” syyksi. Tästä vastaavasti seuraa, että he ovat terveempiä kuin suomenkieliset. Argumentissa määritellään implisiittisesti peruskulttuurin ala. Peruskulttuuriksi määrittyy dissosiatiivisesti tulkittuna suomenkielisten elämäntapa, joiden yhteisöllisyyttä tulee kehittää sosiaalisilla kulttuuriharrastuksilla. Seuraavaksi suomenkielisten käsitettä supistetaan. Nyt sosiaalisiin kulttuuritilaisuuksiin osallistumista perustellaan sukupuolten välisiin terveyseroihin liittyen. Argumentti tulee tulkita suhteessa edellä, kulttuuriharrastuksia koskevassa teemaluvussa esitettyyn asiaan, että naiset osallistuvat kulttuuritilaisuuksiin enemmän kuin miehet. Olli Nummelan ym. (2008) Ikihyvä Päijät-Häme -tutkimuksessa todettiin, että vilkas sosiaalinen elämä, turvallisuuden tunne sekä osallistuminen kulttuuritilaisuuksiin edistivät erityisesti naisten positiivisia terveyskokemuksia. Miehillä itsensä kehittäminen ja opiskelu vaikuttivat myönteisesti. (Liikanen 2010: 62.) Argumentissa esitetään, että miesten tulisi osallistua kulttuuritilaisuuksiin siksi, että he kehittyisivät. Kulttuuriin osallistumiselle annettu lähtökohtainen itsensä kehittämisen tavoite assosioituu miehiin. Kulttuuriharrastusten terveyttä edistävää luonnetta perustellaan vielä kulttuuripääomaan assosioituvin käsittein. Myös seuraava argumentti on tulkittava edellisessä teemaluvussa esitettyyn seikkaan, että vähän koulutetut eivät osallistu kulttuuriharrastuksiin. Argumentti muotoillaan Pierre Bourdieun väitteeksi toisen tutkijan lausuntoon nojaten. Vesa Heikkisen (2000: 315) mukaan tällainen oman ja vieraan puheen uudelleen kontekstualisoiminen on virkakielessä paljon käytetty vallankäytön muoto. [Kenneth Johansson (2008) – – viittaa mm. Pierre Bourdieun väitteisiin, että ] – – korkeampi koulutus, parempi palkkaus, arvostetumpi ammatti ja asema lisäävät kulttuuriaktiviteetteja ja näiden seurauksena terveyttä ja hyvinvointia. Myös terveystilastojen mukaan korkeampi sosiaalinen asema ja koulutus takaavat paremman terveyden. (Liikanen 2010: 64.) Osallistumista kulttuuriharrastuksiin suositellaan yllä implisiittisesti kulttuuripääomaa vähän omaaville kansalaisille niiden terveysvaikutusten vuoksi. Perustelukeinona ovat koulu- 61 tus- ja ammattiryhmien väliset terveyserot, joiden kaventaminen on Terveyden edistämisen politiikkaohjelman tavoite. Argumentissa väitetään, että paremmassa sosiaalisessa asemassa olevat sekä korkeasti koulutetut ihmiset käyvät kulttuuriaktiviteeteissa enemmän kuin alaluokka, siksi he ovat myös terveempiä kuin alemmassa sosiaalisessa asemassa olevat. Kulttuuriaktiviteetteihin osallistumattomuus assosioidaan toisin sanoen terveyserojen syyksi. Samalla kulttuuripääomaa vähän omaavat ovat miesten tavoin este peruskulttuurin luottamukselle, yhteisöllisyydelle ja sosiaalisen pääoman kasautumiselle. Näiden jäsentelyjen jälkeen tulee ketjupäätelmän loppuosa, jossa annetaan suositus ”kulttuuriaktiviteettien laadusta”. Tämä argumentaatiokokonaisuus jäsentyy kahdesta osasta, joissa puhutaan ensin sosiaalisesta pääomasta ja toiseksi kulttuuripääomasta. Sosiaalisen pääoman osalta todetaan, että kuorolaulu on paras harrastus: Louhivuoren (2009) useassa eri maassa toteutetussa tutkimuksessa todettiin kuorossa laulamisen liittyvän hyvinvoinnin ja terveyden kokemuksiin nimenomaan sosiaalisen pääoman, kuten sosiaalisen tuen ja luottamuksen kautta (Liikanen 2010: 62). Kuorolaulun esille tuominen on ristiriidassa suhteessa siihen, että edellä korostettiin kulttuuritilaisuuksien terveysvaikutuksia. Kuorolaululla on kuitenkin argumentaatiokuvion kokonaisuuden kannalta tärkeä rooli, sillä sen avulla arvotetaan kulttuuritilaisuuksissa käymistä suhteessa kulttuuripääomaan: Aktiivinen osallistuminen kuorotoimintaan vaikuttaa myönteisemmin terveyteen kuin elokuvissa käyminen. Tällöin omakohtainen luomistyö ja osallistumisen aste ovat myönteisiä tekijöitä. – – yhdessä tekeminen vaikuttaa myönteisemmin terveyteen kuin yksin tekeminen. Tällöin kulttuuriin osallistumisen tavoilla on merkitystä terveydellemme. (Liikanen 2010: 64.) Argumentissa elokuvissa käyntiä verrataan kuorossa laulamiseen. Elokuvissa käynti erotetaan terveyttä edistävistä harrastusmuodoista vetoamalla siihen, että se ei ole luovaa. Luovuuteen viitataan argumentissa käsitteellä ”luomistyö”. Oleellista on, että elokuvissa käynti oli edellisessä teemaluvussa ilmaistu suosituimmaksi kulttuuritilaisuuksissa yhdessä käymisen muodoksi. Suosituimpana harrastusmuotona se myös vastaa enemmistön makua. Yllä esitetyn argumentin mukaan kansalaisten makuvalinnat ovat vääriä. Erkki Sevänen (1998: 341–343) sanoo, että elokuvat ovat perinteisesti olleet se kulttuurituotannon alue, joka on jakanut sivistyseliitin käsityksiä, sillä elokuvat asettuvat ennen kaikkea populaarikulttuurin kontekstiin (ks. myös Purhonen ym. 2014: 123). Tässä mielessä elokuvissa 62 käynti voidaan toimintaohjelmaehdotuksessa tulkita siksi ongelmalliseksi ”viihdekulttuuriksi”, johon osallistumista tulisi vähentää. Edellä esitetyn argumentin tavoitteena on rajata kulttuuriin osallistumisen tapaa kulttuuripoliittisesti tärkeisiin ”valtionosuuden piirissä” oleviin korkeakulttuurisiin laitoksiin, niihin, joille kulttuuripääomallinen sivistystehtävä normatiivisesti kuuluu. Tällä tavoin toimintaohjelmaehdotuksessa sosiaalisen pääoman ja yhteisöllisyyden synnyn edellytykseksi määritelty kulttuuripääoma kietoutuu implisiittisesti tärkeäksi terveyttä edistäväksi asiaksi. 63 8. TAIDE OSANA SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLTOA Tutkielmani luku koskee Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksen toisen painopisteen piiriin kuuluvia teemoja. Se on määritelty ”taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa”. Teemaa koskeva puhe assosioituu ohjelmassa mainittuihin terveyden edistämisen päämääriin, joiden tavoitteena on terveyspalveluiden uudelleen suuntaaminen ja terveyttä tukevan ympäristön luominen. Taiteen soveltaminen määritellään taiteen käyttämiseksi ”hoito- ja hoivatyön sekä kuntoutuksen tai työterveydenhuollon osana ja tukena”. (Ks. Liikanen 2010: 28, 37.) Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotus on ensimmäinen poliittinen ohjelmateksti, jossa taidetta sovitetaan osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa alan omien asiantuntijoiden toimesta. Kulttuuripolitiikassa taiteen soveltavasta käytöstä puhuttiin yleisesti jo 2000-luvun alussa sosiaali- ja terveysalan hoitokeinona. Hannele Koivusen ja Leena Marsion (2006: 120) mukaan ongelmana on kuitenkin ollut se, että taidetta ei ole kulttuuripolitiikan ulkopuolella koettu tärkeäksi hoidolliseksi välineeksi. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman loppuraportissa (2015: esim. Tiivistelmä, 15) teema nouseekin keskeisimmäksi puheenaiheeksi. Siinä esitetyt tapausesimerkit keskittyvät lähinnä hoitolaitoksissa tapahtuneeseen taidetoimintaan. Painotus on erityisesti ikääntyneiden hyvinvointia edistävässä taiteessa, jossa on raportin mukaan saavutettu suurimmat ”edistysaskeleet” (mts. 7). Toimintaohjelmaehdotuksessa taiteen merkitystä osana sosiaali- ja terveysalaa perustellaan korostetusti muiden eurooppalaisten maiden käytännöillä. Omassa luvussa kerrotaan, että Ruotsissa, Norjassa, Englannissa ja Ranskassa taidetta hyödynnetään jo yleisesti hoitotyössä ja kuntoutuksessa. Suomea verrataan erityisesti naapurimaahan: ”Ruotsissa taiteen ja kulttuuritoiminnan soveltamista sairaaloissa ja hoitotyössä on kehitetty jo 1970luvulta alkaen” (Liikanen 2010: 55). Lisäksi ohjelmassa argumentoidaan, että Ruotsissa taiteen käytöstä on saatu runsaasti positiivisia kokemuksia. Ruotsalaisten kokemukset ovat myös tärkeä tutkimuksellinen perusta, johon teemaa koskevat argumentit nojataan. Taiteen käyttäminen hoitotyössä tarkoittaa toimintaohjelmaehdotuksessa sitä, että taide ensisijaisesti viedään sinne missä ihmiset ovat, hoitolaitoksiin ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden piiriin. Asiaa kuvataan taiteen ”integroimiseksi” osaksi alalla teh- 64 tävää työtä (ks. Liikanen 2010: esim. 28). Integroiminen ei kuitenkaan ole aivan ongelmatonta. Asiaa heijastelee seuraava toimintaohjelmaehdotuksessa oleva argumentti: Kulttuuritoiminta ja hoito- tai sosiaalityö parhaimmillaan toimivat tasa-arvoisessa yhteistyössä rinnakkain, mikä vaatii asenteiden, toimintatapojen ja toimintakulttuurin muutoksia sekä johtajuuden ja koulutuksen kehittämistä (Liikanen 2010: 25). Toimintakulttuurin muutos assosioituu ohjelmassa ennen kaikkea sosiaali- ja terveysalaa koskevaksi. Alaa koskevassa teemakokouksessa (Muistio 4/25.5.2009/Taiku) problemaattiseksi määrittyvät laitosten henkilökunnan asenteet: ”Henkilökunnan mukaan saanti voi olla joskus vaikeaa, uusien toimintatapojen omaksuminen ja ennakkoluuloista pääseminen vie aikaa.” Johanna Lintusen (2010) selvityksessä taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalvelujen kysynnästä ja tarjonnasta Pohjois-Karjalassa käy ilmi, että ennakkoluulot eivät koske pelkästään sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia. Lintusen (Mts. 69–71) mukaan taidealan toimijat ja taiteilijat eivät ole aidosti kiinnostuneita tekemään yhteistyötä sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa, sillä toimintamuotojen organisointi laitoksille vie aikaa omasta työstä. Lisäksi taiteilijoiden työskenteleminen hoitolaitoksissa edellyttää terveysalalla vaadittavaa ammattipätevyyttä. Toimintaohjelmaehdotuksessa taide ei ole pelkästään hoitokeino, vaan se on myös implisiittinen tapa uudistaa sosiaali- ja terveydenhuollon asenteita ja toimintatapoja. Hankkeen ensimmäisessä kokouksessa ”pyöreän pöydän tilaisuudessa” mainitaan, että sosiaalija terveydenhuollossa on läsnä vääränlainen hyvinvointikäsitys: Sosiaali- ja terveystoimessa ihminen nähdään usein sieluttomana olentona ja kulttuuri ylellisyytenä sille, jolla on ongelmia. Erik Allardt on hyvinvoinnin ulottuvuuksia käsittelevässä tutkimuksessaan (1976) maininnut kolme hyvinvoinnin tukipilaria: "having, loving ja being". Näistä on panostettu vasta ensimmäiseen eli aineelliseen hyvinvointiin. Taide ja kulttuuri stimuloivat kahta jälkimmäistä ja myös ne tulisi ottaa huomioon. (Muistio pyöreän pöydän tilaisuus 18.4.2008/Taiku.) Puhujan mukaan sosiaali- ja terveysala on keskitytty liikaa ”having” eli aineellisen hyvinvoinnin edistämiseen ”loving” ja ”being” ulottuvuuksien sijaan, joita ”taide ja kulttuuri stimuloivat”. Hankkeen tärkeäksi tavoitteeksi ilmaistaan alan käsitysten muuttaminen. Loving ja being liittyvät Erik Allardtin määritelmässä ihmisen sosiaalisiin ja psyykkishenkisiin hyvinvointitarpeisiin. Nämä ovat myös ne hyvinvoinnin piirteet, joihin taide teeman argumenteissa assosioidaan. Materiaalinen hyvinvointi ymmärrettynä rahana on kuitenkin hyvin tärkeä perustelu taiteen käytölle osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Toimintaohjelmaehdotuksessa väite- 65 tään, että taiteen keinoin voidaan säästää sosiaali- ja terveydenhuollon ”alati paisuvista kustannuksista”. Asiasta todetaan seuraavasti: ”Toimenpiteiden kustannusvaikutukset ovat suhteellisen vaatimattomat.” Toteamus tarkoittaa, että taiteen vieminen osaksi alaa ei edellytä lisärahoitusta, sillä toiminta voidaan toteuttaa kuten Ruotsissa apurahoin ”edullisesti subventoituina” tai ”vapaaehtoistyönä”. Argumentti asettaa kyseenalaiseen valoon ohjelman toisen tavoitteen, jossa sosiaali- ja terveydenhuoltoon viedyt taidepalvelut nähdään taiteilijoita työllistävänä yritystoimintana (Ks. Liikanen 2010: 15–16, 60, 74.) 8.1 Kulttuuriin osallistumisen oikeus ja tarve Toimintaohjelmaehdotuksessa osallisuuden käsite on julkilausuttu esisopimus, joka jäsentää sen argumentaatiota erilaisiin näkökulmiin riippuen siitä, mitä sillä tarkoitetaan. Teeman argumenteissa osallisuus jäsentyy kahdesta erilaisesta perspektiivistä. Yhtäältä osallisuuden edistäminen koskee henkilöitä, jotka ovat hoitolaitoksissa pysyvästi tai pitkiä aikoja. Toinen osallisuuden määritelmä assosioituu ”avohoitoon”. Tällöin se määrittyy ”syrjäytymisen ehkäisyksi”. Osallisuuskäsitykset menevät puhunnassa päällekkäin, mutta taiteen viemistä osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa perustellaan lähtökohtaisesti hoitolaitoksissa olevien ihmisten halulla osallistua taide- ja kulttuuritoimintaan: Kiinnostus taide- ja kulttuuritoimintaan säilyy osana ihmisen identiteettiä ja elämää, vaikka elin- ja asuinympäristö muuttuisi kodista palvelutaloksi tai laitokseksi. Tämä koskettaa lastensuojelun lapsia ja nuoria, mielenterveyden ongelmista kärsiviä, fyysisistä vammoista kuntoutujia ja pysyvämmin vammautuneita, kehitysvammaisia sekä kasvavaa ikääntyvää väestönosaa. Monet joutuvat viettämään pitkäaikaissairaina vuosia ja usein viimeisen elinaikansa hoitolaitoksessa. (Liikanen 2010: 25.) Argumentissa muoto ”kiinnostus taide- ja kulttuuritoimintaan” kertoo vielä toteutumattomasta asiasta. Kulttuuriin osallistumista ei perustella identiteetin vahvistamisella, kuten edellisessä kulttuuriharrastamisen merkitystä perustelevassa teemaluvussa, vaan se on jo osa ”ihmisen identiteettiä ja elämää”. Argumentti sisältää myös vahvan paatoksellisen elementin. Siinä vedotaan ihmisten viimeiseen toteutumattomaan toiveeseen saada taide- ja kulttuuritoimintaa laitoksiin: ”Monet joutuvat viettämään pitkäaikaissairaina vuosia ja 66 usein viimeisen elinaikansa hoitolaitoksessa.” Taiteen vieminen laitoksiin assosioituu argumentissa ihmisarvoon liittyväksi kysymykseksi. Osallisuus kulttuuriin määrittyy edellä osattomuudeksi. Kulttuuripoliittisesti kyse on kulttuurin ”tasa-arvoisesta” saatavuudesta. Saatavuutta perustellaan toimintaohjelmaehdotuksessa ihmiselle kuuluvina sivistysoikeuksina, joiden auktoriteetiksi annetaan YK:n ihmisoikeuksien julistus: ”Tämä yksilötason tavoite toteuttaa samalla YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 27 artiklan mukaista oikeutta nauttia ja päästä osalliseksi yhteiskunnan sivistyselämästä” (Liikanen 2010: 10). Oikeudenmukaisuuden vaatimus perustuu dissosiatiivisesti tulkittuna epäoikeudenmukaisuuden osoittamiseen. Argumentti nojaa ohjelmassa ajatukseen, että laitoksissa olevilla ei ole samanlaista mahdollisuutta osallistua kulttuuriin kuin muilla kansalaisilla. Tämä assosioituu peruskulttuurista syrjäytymiseksi: Unescon kulttuurista moninaisuutta koskevan yleismaailmallisen julistuksen (1982) mukaan ”kaikkien yksilöiden tulee voida osallistua haluamaansa kulttuurielämään ja harjoittaa omaan kulttuuriinsa kuuluvia tapoja kunnioittaen samalla ihmisoikeuksia ja perusvapauksia” (Liikanen 2010:10, 30). Toimintaohjelmaehdotuksen hyvää elämää määrittelevä arvokehys, mielekäs ja merkityksellinen elämä, muuntuu tarpeeksi saada laitoksissa oleville ihmisille ”mielekästä sisältöä elämään”. Erottelumuotoisesti laitoksissa olevien ihmisten elämä on sisällötöntä. Asian korjaamiseksi ohjelmassa esitetään ihmisten kulttuuritarpeiden tyydyttämistä: Tavoitteena on, että kulttuuri- ja taideharrastukset sekä toimet kulttuuritarpeiden yksilölliseksi tyydyttämiseksi olisivat osa hoito- ja palvelusuunnitelmaa. Hoitolaitosten usein jäykät päiväohjelmat tarvitsevat uudenlaista sosiokulttuurista toimintaa, joka tuo asiakkaille mielekästä sisältöä elämään. (Liikanen 2010: 25.) Toimintaohjelmaehdotuksessa asiakkaiden tyydyttymättömillä kulttuuritarpeilla kyseenalaistetaan implisiittisesti laitoksissa asuvien elämänlaatu. Asia näkyy yllä olevassa argumentissa retorisena vastakohta-asetteluna. Siinä elämän mielekkyys rinnastetaan hoitolaitosten ”jäykkien päiväohjelmien” kanssa. Jäykkien päiväohjelmien syy assosioituu ohjelmassa väitteeseen, jossa hoitotyön sanotaan olevan liian ”funktionaalista” (ks. Liikanen 2010: 41). Merkittävää yllä argumentissa on kuitenkin se ristiriita, joka syntyy ihmisen omien kulttuuritarpeiden ja asiantuntijapuheeseen viittaavan ”sosiokulttuurisen toiminnan” välillä. Ihmisten halu ja tarve eivät ikään kuin riitä taiteen viemiselle laitoksiin, vaan sen tulee olla asiantuntijoiden ohjaamaa. 67 Kulttuuritarpeiden sisältö määritellään toimintaohjelmaehdotuksessa seuraavasti: ”Hoitolaitoksen arkeen kuuluvat taiteilijavierailut, kirjastopalvelut sekä yhteiset käynnit kulttuuri- ja taidetapahtumissa asiakkaiden ja henkilökunnan toiveiden ja yksikön mahdollisuuksien mukaan” (Liikanen 2010: 17). Ero edelliseen, kulttuurinharrastamista koskevaan teemalukuun nähden on se, että nyt myös kirjojen lukeminen on yksi hyvinvointia edistävä toimintamuoto. Näkemys liittyy ohjelmassa esitettyyn argumenttiin, jossa todetaan, että heikko terveydentila ei ole este osallistumiselle, vaan ”kulttuuriaktiviteetti” voidaan valita terveydentilan mukaan. Mielenkiintoinen kommentti esitetään sosiaali- ja terveysalaa koskevassa kokouksessa, jossa paikallaolija huomauttaa: ”Aina potilaat eivät halua, että heidän maailmaansa tuodaan taidetta” (Muistio 4/25.5.2009/Taiku). Argumenteissa taiteen julkilausutuiksi esisopimuksiksi määrittyvät taide-elämys ja luovuus. Elämys liittyy toimintaohjelmaehdotuksessa taiteen vastaanottoon. Se on ohjelmassa ”kulttuuritarpeen” ohella määritelty ihmisen tarpeeksi. Taide-elämyksen tärkeyttä laitoksissa kuvataan seuraavalla tavalla. Perusteluna argumentissa on Terveyttä kulttuurista -hankkeesta saatu kokemustieto: Terveyttä kulttuurista -toiminta on kiistatta tuonut esille seuraavaa: 1. taiteella ja kulttuuritoiminnalla on esteettisiä tavoitteita, joilla lisätään ihmisten elämys- ja kokemusmaailmaa sekä ympäristön viihtyisyyttä tasa-arvoisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen piirissä oleville – – (Liikanen 2010: 33). Argumentissa mainitut taiteen esteettiset tavoitteet assosioituvat toimintaohjelmaehdotuksessa ”ympäristön viihtyisyyteen”. Se tarkoittaa ennen kaikkea hoitolaitosten sisustusta, johon kuuluvat taideteokset. Toimenpide-ehdotuksissa esitetään, että ”kunnat ja muut rakennuttajatahot varaavat hoito- ja laitosympäristön viihtyisyyden lisäämiseksi prosentin rakentamis- tai peruskorjauskustannuksista taidehankintoihin”. Puheessa taideteokset asettuvat laitosympäristön kontrastiksi, ”kodinomaisuuden” elementiksi. Lisäksi teoksilla ei edistetä pelkästään potilaiden hyvinvointia vaan myös hoitohenkilökunnan työhyvinvointia. (Ks. Liikanen 2010: 18, 25.) Tässä mielessä taideteokset assosioituvat varsin helpoksi ja tehokkaaksi välineeksi edistää kaikkien hyvinvointia laitosympäristössä. Jälleen mielenkiintoinen argumentti esitetään työhyvinvointia koskevassa kokouksessa (Muistio 3/2.4.2009/Taiku), jossa sosiaali- ja terveysministeriön edustaja mainitsee, että ”emme välttämättä edes huomaa ympäristömme estetiikkaa, kuten koristeita vasaran varressa”. Taideteosten merkitys laitoksissa perustuu toimintaohjelmaehdotuksessa siihen edellä mainittuun seikkaan, että ihmiset ovat kiinnostuneita teoksista ja katselevat niitä mielellään. 68 Luovuus poikkeaa taide-elämyksen premissistä siinä, että se edellyttää taiteen itse tekemistä. Luova taiteen itse tekeminen on toimintaohjelmaehdotuksessa määritelty jokaisen ihmisen ”oikeudeksi” (ks. Liikanen 2010: 10). Tämän vuoksi se assosioituu myös potilaiden inhimilliseksi tarpeeksi toteuttaa itseään laitoksissa ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Lisäksi taidetta perustellaan luovan ilmapiirin rakentamisella hoitolaitoksiin: [kulttuuritoimintaan erikoistuneet ammattilaiset] – – voivat tuottaa asiakkaille kulttuurisia hetkiä, elämälle sisältöä sekä rakentaa luovaa ilmapiiriä hoitoyksiköihin. Tämä tukee myös hoito- tai hoivayksiköiden ja laitosten asukasaktiivisuutta, työhyvinvointia, työvoiman rekrytointia ja pysyvyyttä. (Liikanen 2010: 17–18.) Taiteellinen luovuus assosioituu ohjelmassa hoitotyön liiallisen funktionaalisuuden vastapainoksi. Taiteen myötä syntyvä luovuus nähdään yllä myös ratkaisuna laitostumiseen. Se assosioidaan ”asukasaktiivisuuden” tukemiseen. Kulttuuritoimintaan erikoistuneiden ammattilaisten tekemä aktivointi on toistamiseen ristiriidassa sen suhteen, että edellä korostettiin ihmisten omaa halua osallistua taide- ja kulttuuritoimintaan. 8.2 Taide hoitotyön ja kuntoutuksen terapeuttisena menetelmänä Tarpeen retoriikka ei koske toimintaohjelmaehdotuksessa pelkästään ihmisen kulttuuritarpeita ja taide-elämystä, vaan se liittyy myös sosiaali- ja terveydenhuollon hoidollisiin puutteisiin. Ohjelmassa todetaan, että ”tarve löytää uusia sosiaali- ja hoitotyön menetelmiä sekä kulttuurin areenoita on selkeästi tiedostettu”. Argumentille löytyy yksityiskohtaisempikin perustelu. Ohjelmassa lainataan Terveyden edistämisen politiikkaohjelman johtajan Maija Perhon lausuntoa, jossa taiteen käytölle ”tilausta ja tarvetta on niin päivähoidossa, kouluissa, työttömien aktivoinnissa ja osallistamisessa, vanhustenhuollossa ja syrjäytymiskehityksen torjunnassa”. (Ks. Liikanen 2010: 38, 26.) Syrjäytymisen ehkäisyn keinoksi toimintaohjelmassa suositellaan taide- ja kulttuurilähtöisiä menetelmiä, joiden käytöstä on siinä oma luku (ks. mts. 38–40). Terveyden edistämistyön näkökulmasta menetelmissä on kyse preventiivisestä eli riskitekijöiden tunnistamiseen ja ehkäisemiseen keskittyvästä työstä. Taiteen määrittely menetelmäksi on toimintaohjelmaehdotuksessa tärkeä retorinen painotus, sillä ”taidelähtöiset menetelmät” on yksi sen avainsana (ks. Liikanen 2010: 3). 69 Myös toimintaohjelman loppuraportti (ks. 2015: esim. 2) keskittyy puhumaan taiteesta menetelmänä. Huomionarvoista on se, että kulttuurin harrastaminen ei ole toimintaohjelmaehdotuksen avainkäsitteitä, vaikka se on kulttuuripoliittisesti erittäin merkittävä edistämisalue. Toisaalta taiteen harrastaminen assosioituu luvussa yhdeksi menetelmälliseksi keinoksi. Puheessa erityisesti taiteen itse tekemiseen liittyvät harrastusmuodot aktivoituvat. Taiteen kuvaaminen menetelmänä perustuu Chaïm Perelmanin teoriassa todellisuutta rakentavaan argumentaatioon. Termillä ohjelmassa taide assosioidaan sosiaali- ja hoitotyön menetelmäksi. Lisäksi käsitteellä taiteesta luodaan mielikuva systemaattisena menettelytapana, jonka tulokset voidaan ikään kuin räätälöidä hoito- ja kuntoutustarpeen mukaan. Menetelmät assosioituvat ohjelmassa myös intervention käsitteeseen. Niitä käyttäen voidaan tehdä ”interventiotutkimuksia”. Tutkimukset kohdentuvat niihin ihmisryhmiin, joita menetelmien käyttö koskee. (Ks. Liikanen 2010: 18.) Taidelähtöisten menetelmien kohteita sekä niiden tarvetta sosiaali- ja terveydenhuollossa perustellaan seuraavasti: Kulttuuritoiminnan ja taidelähtöisten menetelmien tarve lisääntyy yhteiskunnan muutoksessa sekä erilaisten ongelmatilanteiden monimutkaistuessa ja hoito- sekä kuntoutuskäytäntöjen kehittyessä. Työterveyshuollon, oppilashuollon sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden joukossa on ihmisiä, joiden auttaminen psykososiaalisten ongelmien kierteestä ei onnistu kaikilta osin perinteisin keinoin. (Liikanen 2010: 19, 40.) Menetelmien välttämättömyyttä perustellaan yllä sellaisten monimutkaisten ongelmien ratkaisulla, joihin ei sosiaali- ja terveystyössä pystytä ”perinteisin keinoin” vastaamaan. Niitä määritellään metaforisesti ”psykososiaalisten ongelmien kierteeksi”. Lisäksi toimintaohjelmaehdotuksessa todetaan, että kulttuurierot ovat sosiaalisia riskitekijöitä: ”Kulttuuri- ja kielierot sekä maahanmuuttajien alkutaival suomalaisessa yhteiskunnassa voivat tuoda haasteita kouluihin, työpaikoille ja yhteisöihin.” Ohjelmassa maahanmuuttajia ja syrjäytyneitä ”integroidaan” peruskulttuuriin taiteen menetelmällisin keinoin. (Ks. Liikanen 2010: 19, 40.) Taidelähtöisten menetelmien yhteydessä ihmisen oma halu tai tarve taiteeseen osallistumiseen dissosioituu. Osallistettavat valitsevat sosiaali- ja terveydenhuollon asiantuntijat, jotka tuntevat asiakkaidensa ongelmat. Osallistamista perustellaan ihmisten ”auttamisella”. Menetelmien auttavaa luonnetta selitään puolestaan luovuuden ja terapian julkilausutuilla esisopimuksilla. Terapian merkitys taiteen premissinä perustuu toimintaohjelmaehdotuksessa siihen esille tuotuun faktaan, että taidetta käytetään jo terapiamuotona sosiaa- 70 li- ja terveydenhuollossa. Taiteen terapiakäytöstä muistutetaankin menetelmiä koskevassa luvussa: Taideterapiaa käytetään sosiaali- ja terveydenhuollon tukena ja erityisopetuksen piirissä sekä toisaalta oma-aloitteisesti yksittäisten ihmisten auttamiseen. – – Tässä raportissa ei esitellä eri terapioita, vaikka niiden toiminta nähdään tärkeänä osana hoitotyötä ja kuntoutumista. (Liikanen 2010: 40.) Menetelmien yhteydessä taiteesta puhutaan terapian sijaan ”terapeuttisena” välineenä. Käsitteellä taiteen käyttö erotetaan psykiatrin tekemästä terapiatyöstä ja tuodaan esille, että menetelmien osaajat ovat taiteilijoita. Tätä kuvataan epämääräisesti sanomalla, että ” taiteilijan työ eroaa ja sen pitääkin erota selkeästi terapeutin työstä”. Toisaalta menetelmiä voidaan myös opettaa muille. Tällaisia koulutettavia ovat erityisesti ”hoitajat”. Hoitajien taiteellinen kouluttaminen on toimintaohjelmaehdotuksessa myös se implisiittinen keino, jolla sosiaali- ja terveysalaa muutetaan taiteelle suopeammaksi. Ohjelmassa annetaan ymmärtää, että tällä tavoin sosiaali- ja terveysalaa voidaan muuttaa humaanimmaksi. (Ks. Liikanen 2010: 39, 40, 55–56.) Luovuus on toimintaohjelmaehdotuksessa määritelty laitoksissa asuvien itsensä toteuttamisoikeuden lisäksi ihmistä ”uudistavaksi voimavaraksi”, jonka avulla hän ”etsii oman tapansa elää”. Nämä piirteet perustelevat menetelmien tavoitteita: ”Taidelähtöiset menetelmät ovat uusi tapa tavoittaa ihmisiä ja löytää piileviä voimavaroja, joilla päästään uuden ja itsenäisen elämän alkuun” (Liikanen 2010: 19, 40). Kokoavasti menetelmistä todetaan, että taiteen luovan terapeuttisuuden keinoin pyritään yksilön voimaatumiseen, joka vahvistaa ”elämänhallintaa”. Tästä taas hyötyy koko peruskulttuuri: Empowerment (voimaantuminen, oman voiman kasvu) voi tapahtua osallistumalla kulttuuritoimintaan, jolla on sosiaalisia tavoitteita. Epäsuorasti se voi vahvistaa elämänhallintaa, kykyä selviytyä ongelmista sekä nopeuttaa kulttuurista ja sosiaalista muutosta. (Liikanen 2010: 39.) Argumentissa mainitut sosiaaliset tavoitteet tarkoittavat sitä, että peruskulttuurista syrjäytyneitä yhteisöllistetään taiteen keinoin. Tavoite assosioi taidelähtöisten menetelmien käytön läheisesti sosiaalisen pääoman edistämiseen. Niillä luodaan sellaisia toimintakonteksteja, joissa pääoma voi syntyä. Siksi sosiaalinen pääoma assosioituu edellisestä kulttuuriharrastamista koskevasta teemaluvusta poiketen yhteiskunnan jäseniä sitovaan määritelmään. Sitovuutta kuvataan menetelmien yhteydessä yläkäsitteellä yhteisötaide, jolla pyritään eriarvoisuuden poistamiseen: ”Yhteisötaiteen tavoitteena on vahvistaa yhteisöjä ja yksilöitä tasa-arvoisessa ja luovassa taiteellisessa toimintaprosessissa taiteilijoiden ja osallistujien 71 kesken” (Liikanen 2010: 39). Toinen käsite, joka argumenteissa assosioituu sosiaalisen pääoman edistämiseen, on kommunikaatio. Petri Ruuskasen (2001: esim. 45–49) mukaan kommunikaatio ymmärretään sosiaalista pääomaa välittäväksi vuorovaikutukseksi, jossa kyse on ihmisten kyvyistä ymmärtää toisiaan sekä vallitsevia kulttuurisia käytäntöjä. Taidelähtöisten menetelmien käyttöä havainnollistetaan toimintaohjelmaehdotuksessa usealla yksittäisellä tapausesimerkillä. Terveyden edistämisen politiikkaohjelman (2007: esim. 1, 17) ensisijainen tavoite on ”lasten ja nuorten syrjäytymisen ja pahoinvoinnin vähentäminen”. Menetelmien käyttöä koskevat esimerkit painottuvat juuri näihin ikäryhmiin. Argumentit eivät näin ollen koske enää ihmisen viimeistä elinaikaa, vaan perustelujen kontekstiksi assosioituu lasten myötä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin tulevaisuus. Tapausesimerkeissä kerrotaan, että lastensuojelutyössä taidelähtöisiä menetelmiä käyttäen ”asiakkaita on autettu ilmaisemaan ja tavoittamaan tunteensa sekä kokemuksensa”. Taiteen terapeuttista roolia perustellaan asiayhteydessä seuraavasti: ”Taiteellisessa työskentelyssä tunteet ovat keskeisellä sijalla, omien tunteiden käsittely edistää liittymistä toisiin ja yhteisöön.” Lisäksi sanotaan, että menetelmillä ”tuotetaan iloa”. Esimerkeissä lastenkodin nuoret olivat myös käyttäneet kommunikointimenetelmänä ja ”tienä omaan itseen” valokuvausta ”voimauttavan valokuvahankkeen yhteydessä”. Voimauttava kertoo itsessään mitä valokuvamenetelmän käytöstä seuraa. Muita samanlaisia menetelmien luonteesta kertovia käsitteitä ovat ”keskustelutaide”, jonka yhteydessä kommunikoidaan ja ”osallistuva taide”, joka osallistaa: ”Yhteisöllinen draama, teatteri ja tanssi pyrkivät osallistamaan katsojia esitystilanteessa.” (Ks. Liikanen 2010: 39–40, 77.) Kommunikaation edistäminen eli dissosiatiivisesti tulkittuna vuorovaikutuksen puute assosioituu toimintaohjelmaehdotuksessa laitoksissa työskenteleviin hoitajiin. Ohjelmassa taidelähtöisten menetelmin avulla hoitoalan ammattilaisia voidaan kouluttaa ”aistien maailmaan ja ei-verbaaliseen kommunikaatioon”. Tässä puheessa taidetta verrataan toistuvasti metaforisesti siltaan: ”Taide toimii siltana henkilökunnan ja asiakkaiden välillä erityisesti, kun kommunikaation vaikeudet estävät suoran dialogin.” (Ks. Liikanen 2010: 39, 55, 71.) Edellä taidelähtöisten menetelmien käyttöä osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa perusteltiin myös psykososiaalisten ongelmien ratkaisulla. Toimintaohjelmaehdotuksessa tällaiset ongelmat koskevat erityisesti työelämää. Argumentti selittyy seuraavalla Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa (2007: 12) olevalla lausunnolla: ”Psyykkiset syyt ovat suurin syy ennenaikaiseen eläköitymiseen ja myös suuri sairauspoissaolojen syy.” Samassa yhteydessä politiikkaohjelmassa mainitaan vielä, että ”tarvitaan entistä parempia 72 keinoja työilmapiirin parantamiseen sekä parempaan stressinhallintaan”. Toimintaohjelmaehdotuksessa taidelähtöisillä menetelmillä vastataan suoraan näihin tarpeisiin: ”Taide- ja kulttuuritoiminnan keinoin on voitu vaikuttaa mm. psyykkiseen ja sosiaaliseen työkykyyn, työpaikan ilmapiiriin sekä viihtyisämmän työympäristön luomiseen.” Tapausesimerkeissä työilmapiirin parantamiseen oli käytetty ”mm. psyko-sosiodraamaa ja soveltavan teatterin eri menetelmiä”. (Ks. Liikanen 2010: 26, 72.) Taidelähtöisiä menetelmiä suositellaan myös keinoksi ikääntyvien hoito- ja kuntoutustyöhön. Toimintaohjelmaehdotuksessa taidetta ehdotetaan ikääntyneiden päivätoiminnan osaksi: ”Ryhmät voivat kokoontua taiteenkaltaisten menetelmien, tanssin, laulun, maalaamisen jne. puitteissa säännöllisesti yhteen, jolloin torjutaan myös yksinäisyyttä ja turvattomuutta” (Liikanen 2010: 40). Argumenteissa taide torjuu yksinäisyyttä ja turvattomuutta siksi, että sitä tehdään yhdessä. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman loppuraportissa (2015: esim. 35) vanhusten hoivapalveluihin kuuluvaa taidetta kuvataan toistuvasti ”hoivataiteeksi”. Toimintaohjelmaehdotuksessa kerrotaan vielä, että laitoksissa tapahtuvan hoitotyön menetelmäksi on ikääntyneille kehitetty WAS-menetelmä (Work of Art Stimulation): Britt-Maj Wikström (2003) on vuosien mittaan kehittänyt hoitotyöhön ns. WAS-menetelmää (Work of Art Stimulation), jossa taidekuvien katselemisen myötä johdatellaan ihmisiä muistojen ja mielikuvien maailmaan. Wikström näkee menetelmän soveltuvan hoitotyön välineeksi erityisesti geriatrisessa hoitotyössä sekä muistisairaiden kanssa työskennellessä. (Liikanen 2010:40.) Stimuloivien taidekuvien katselu tarkoittaa taiteesta keskustelun lisäksi sen vastaanottoa. Seuraava teemaluku kertoo, miten se vaikuttaa terveyteen. 8.3 Taiteen vastaanotto ja sen itse tekeminen – psykofysiologiset ja psykososiaaliset taideinterventiot Taiteen ”hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia” sosiaali- ja terveydenhuollossa perustellaan toimintaohjelmaehdotuksessa sekä tutkimustietoon että hankekokemuksiin nojaten. Ohjelman luvussa ”Hyviä käytäntöjä ja toimintamalleja” on runsaasti esimerkkejä hankkeista, joissa taidetta on käytetty osana hoitotyötä ja kuntoutusta. Luvussa esitetyt argumentit as- 73 sosioituvat taidelähtöisten menetelmien seurauksiksi. Menetelmien osalta tutkimustiedon puutetta selittää ohjelmassa lausuma, jossa todetaan, että taidelähtöisten menetelmien käyttö edellyttää vielä lisätutkimusta. (Ks. Liikanen 2010: 13, 18, 68–72.) Taiteen hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista puhuttaessa argumenteissa käytetään yläkäsitettä ”taideinterventio”. Intervention käsite kuuluu sosiaali- ja terveystyön terminologiaan. Vuonna 2007 ilmestyneessä Kansanterveyslaitoksen julkaisemassa Kansanterveys-lehdessä Kristiina Patja ja Pilvikki Absetz (mts. 4) sanovat, että interventiolla tarkoitetaan terveyden edistämistyössä tapahtuvaa väliintuloa, jolla pyritään vaikuttamaan joko ihmisten terveydentilaan tai käytökseen. Terveydentila ja käytös ovat myös ne kaksi erilaista kontekstia, joihin taiteen vaikutukset argumenteissa jakautuvat. Toimintaohjelmaehdotuksessa mainitaan vielä, että käynnissä on tutkimusohjelma, jossa ”evaluoidaan taideinterventioiden tuottamaa taloudellista kustannustehokkuutta” (ks. Liikanen 2010: 56). Väite taiteen kustannustehokkuudesta näkyy seuraavissa argumenteissa niin, että taide vaikuttaa esimerkiksi sairaalassaoloaikojen lyhentymiseen sekä lääkkeiden tarpeen vähenemiseen. Retorisena keinona puheessa on se, että samaan argumentatiiviseen yhteyteen listataan paljon erityyppisiä taiteen vaikutuksia. Tällä tavoin kaikkia seurauksia ei tarvitse erikseen perustella, vaan ne tuodaan pelkästään läsnä oleviksi yleisölle. Eksplisiittisesti taiteen vaikutuksia perustellaan tutkimustuloksien määrällä. Tällä pyritään osoittamaan, että niistä on jo runsaasti näyttöä. Rosalie Staricoff on laatinut Englannin taideneuvostolle (Arts Council England) raportin, johon on koottu taiteen terveysvaikutuksia kuvaava lääketieteellinen kirjallisuus sekä sairaalaympäristöissä suoritettujen systemaattisesti kontrolloitujen taideinterventioiden tulokset. 385 tieteellistä artikkelia sisältävän kirjallisuuskatsauksen aiheina olivat taiteen vaikutukset terveyteen, mielenterveyteen ja henkilökunnan viihtyvyyteen, taide- ja humanistiset aineet henkilökunnan koulutuksessa sekä eri taiteenalojen vaikutukset ja taiteen vastaanottamisen mekanismit aivotutkimukseen liittyen. Kirjallisuuskatsaus osoitti useita lääketieteellisiä alueita, joissa tutkimukset ovat tuoneet luotettavaa näyttöä taideinterventioiden myönteisistä vaikutuksista, esimerkkeinä verenpaineen lasku, stressin ja kivun ja psyykkisten oireiden väheneminen. Taideinterventioiden myönteinen vaikutus muistihäiriöisten ihmisten hoitoon sekä kommunikaatiokyvyn paranemiseen voitiin myös todentaa. (Staricoff 2004). [!](Liikanen 2010: 60.) Yllä tuodaan esille kaikki ne osa-alueet, joihin taiteen myönteiset vaikutukset argumenteissa assosioidaan ja joista edellä taidelähtöisten menetelmien yhteydessä puhuttiin. Tärkeä asia luettelossa on jälleen taiteen terapiakäytöstä muistuttava mielenterveys. Taiteen positiivinen vaikutus psyykkiseen terveyteen on seuraavissa argumenteissa toistuvasti läsnä. Yleisesti asiasta todetaan, että ”taide ja luova toiminta vähentävät masentuneisuutta ja eristäytymistä sekä antavat toivoa” (Liikanen 2010: 62). 74 Terveydentilaa koskevien taideinterventioiden luonnetta kuvataan toimintaohjelmaehdotuksessa käsitteillä evaluointi-, kliininen- ja neuropsykologinen tutkimus. Käsitteet kertovat tutkimusten lääketieteellisestä luonteesta. Luvun ”Kulttuuri osana hoitoa ja kuntoutusta” (ks. Liikanen 2010: 59–60) tärkein argumentti koskee sairaalassa tehdyn hoitotoimenpiteen jälkihoitoa, johon vaikutetaan taiteen vastaanotolla. Julkilausutuksi esisopimukseksi assosioituu taide-elämys. Käsitettä ei argumentissa kuitenkaan käytetä, sillä se ei vastaa puheen lääketieteellistä tyyliä. Elämyksen sijaan puhutaan kuten edellä ”taiteen vastaanottamisen mekanismeista aivotutkimukseen liittyen”. Toimintaohjelmaehdotuksessa taide-elämyksen vaikutusta terveyteen perustellaan lähtökohtaisesti ketjupäätelmällä, jossa se määritellään ensin ”psykofysiologisesti kiihdyttäväksi”. Tästä syntyy puolestaan ”elimistössä tasapainoa ja rauhoittumista rakentava tilanne, joka lisää hyvinvointia ja terveyttä”. Aivot ovat seuraavissa argumenteissa sekä fyysinen elin että psyykeen paikka, johon taiteen vastaanotto vaikuttaa. Taide-elämyksen terveysseurauksia perustellaan toistuvasti ”toipumisen” ja ”parantumisen” nopeutumisella. Toipumista koskien taiteen kiihdyttävä sekä tasapainottava ja rauhoittava vaikutus erotetaan toisistaan. Musiikin tehoa perustellaan aivotoimintaa aktivoivana: Suomessa julkaistiin vuonna 2008 laaja monitieteinen tutkimus musiikin vaikutuksesta aivotoimintaan. Tulosten mukaan musiikin kuuntelu aktivoi aivoissa laajaa ja molemmille puoliskoille levittyvää hermoverkkoa, joka säätelee vireystilaa, tarkkaavaisuutta, muistia sekä emootioita. Musiikkia päivittäin kuunnelleiden aivoinfarktipotilaiden kognitiivinen toipuminen sujui nopeammin kuin ryhmillä, jotka kuuntelivat äänikirjoja tai eivät kuunnelleet mitään. Neuropsykologinen tutkimus osoitti, että mitä nopeammin aivoinfarktin jälkeen aloittaa musiikin kuuntelun, sen paremmin toipuminen alkaa (Särkämö ym. 2008). (Liikanen 2010: 60.) Argumentissa sanotaan, että musiikki nopeuttaa aivoinfarktista toipumista, koska se vaikuttaa ”hermoverkkoihin”. Vaikutusta perustellaan vertailemalla parantumisaikoja: potilaat, jotka kuuntelivat musiikkia, toipuivat nopeammin kuin ryhmät, ”jotka kuuntelivat äänikirjoja tai eivät kuunnelleet mitään”. Vertailuasetelmaa ei toimintaohjelmaehdotuksessa selitetä, mutta taideteosten ja musiikin vastaanottoa perustellaan myös niiden psyykettä ja kehon toimintoja rauhoittavilla vaikutuksilla. Tästä seuraa erilaisten negatiivisten oireiden vähenemistä: Rosalie Staricoffin ym. (2003) tutkimuksen mukaan musiikin ja taideteosten esittämisellä sairaalassa (Chelsea and Westminster Hospital) oli selkeä vaikutus potilaiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sekä henkilökunnan hyvinvointiin. Seurauksena oli mm. lyhyempi sairaalassaoloaika leikkausten jälkeen, lääkkeiden vähäisempi tarve, hermostuneisuuden vähentyminen ennen hoitoja tai leikkauksia, synnytysten parempi sujuminen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen väheneminen. Elävä musiikki laski verenpainetta ja hormonaalista stressiä sairaalamiljöössä. Henkilökunta ilmaisi, että sairaalan 75 miellyttävällä arkkitehtuurilla, sisustuksella ja taiteella on ollut vaikutusta hakeuduttaessa töihin sekä työssä viihtyvyyteen. (Liikanen 2010: 60.) Miellyttävää sisustusta ja kuvataiteen yhteyttä perustellaan toimintaohjelmaehdotuksessa uudestaan luvussa ”Ympäristön ja tilan merkitys hyvinvoinnille”. Luvussa argumentoidaan, että teokset ovat hoitolaitoksissa tärkeitä siksi, että hoitoympäristö vaikuttaa potilaiden kokemukselliseen hyvinvointiin. Kyse on tällöin taideteosten tuottamista positiivisista tunnekokemuksista. (Ks. Liikanen 2010: 63.) Tutkimusartikkeliin nimeltä ”The effects of viewing art in medical outcomes” nojaten määritellään sairaaloihin soveltuvien taideteosten aihe: Roger Ulrich (1999) on tutkinut luonnon ja luontokuvien vaikutuksia leikkauksien jälkeen toipuviin ja kuntoutuviin potilaisiin. Hänen mukaansa yhteys luontoon ja virikkeellisyys nopeutti toipumista vähemmällä lääkityksellä. (Liikanen 2010: 63.) Luontoaiheisilla teoksilla ohjelmassa ennakoidaan ihmisten taidemakua. Semi Purhosen ym. (2014: 99–102, 225) tutkimus osoittaa, että suurin osa suomalaisista pitää realistisista luonto- ja maisema-aiheisista taideteoksista. Tällaiset teokset ovat suosituimpia ihmisten kulttuuripääomasta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta. Taideinterventioiden seuraukset assosioituvat psykofyysisten vaikutusten lisäksi psykososiaalisiksi eli ihmisten käytökseen vaikuttaviksi interventioiksi. Näiden taideinterventioiden perusteluna ovat pääsääntöisesti samat tutkimus- ja hanke-esimerkit, jotka edellä selittivät menetelmien käyttökeinoja. Menetelmien yhteydessä julkilausuttuina premisseinä olivat luovuus ja terapia, joilla pyrittiin torjumaan syrjäytymistä lisäämällä voimaantumista ja elämänhallintaa. Taiteen vaikuttavuuden evaluointitutkimukseen nojaten perustellaan, miksi taide vahvistaa ihmistä tällä tavoin: Manchester Metropolitan -yliopiston johdolla toteutettiin laaja Arts and Health -projektien ja taiteen vaikuttavuuden evaluointitutkimus (Kilroy ym. 2007). Tutkimuksessa selvitettiin sekä koetut että kliinisesti mitatut terveys- ja hyvinvointivaikutukset. Tavoitteena oli myös selvittää taiteen välittävä (transformative) voima ja voimauttava (empowerment) vaikutus. Tulokset osoittivat, että kulttuuri- ja taidetoimintaan osallistuminen vahvisti autonomisuuden ja oman elämän hallinnan tunnetta, hyvinvointia, terveellisiä elämäntapoja ja työtyytyväisyyttä. Taiteen tekemisen prosessinomaisuus, aikaisempi työskentely alalla, sitoutuminen ja luovuus aukaisevat uusia näkökulmia ja selittävät taiteen välittävää voimaa. (Liikanen 2010: 60.) Taiteen vaikutuksia selitetään yllä voima-metaforilla. Taiteen ”välittävä (transformative) voima” kertoo sekä taiteen ihmistä muuttavasta että sen kommunikaatiota välittävästä 76 luonteesta. Taiteen elämänhallintaa lisäävää luonnetta perustellaan puolestaan luovuudella ja taiteen tekemisen säännöllisyydellä. Argumentissa perusteluna käytetty muoto ”aikaisempi työskentely alalla” viittaa konnotatiivisesti taiteilijoihin. Se selittäisi luovan taiteen tekemisen ja terapian suhdetta. Laura Karttusen ym. (2007: 85–87) mukaan luovuuden terapeuttisuus perustuu psykiatriassa käsitykseen siitä, että taiteilijat hoitavat taiteen teon avulla erilaisia elämissään kokemia traumoja. Siksi taiteella ajatellaan olevan kyky palauttaa rikkinäinen elämä takaisin normaaliuden tilaan. Seuraavissa argumenteissa käytökseen vaikuttavien taideinterventioiden seurauksia perustellaan korostetusti taiteeseen osallistuneiden omilla kokemuksilla. Ne ovat todiste interventioiden vaikuttavuudesta. Alla olevaa argumenttia pohjustetaan sanomalla, että kyseessä olevan tutkimuksen ”tavoitteena oli identifioida positiivisia, negatiivisia tai yhdentekeviä kokemuksia taiteen tekemiseen”. Pelkästään positiiviset kokemukset argumentoidaan: Selkeänä tuloksena taidekokeiluihin osallistuneille aikuisille ja lapsille tehdystä kyselytutkimuksesta oli, että osallistuminen taiteen tekemiseen sai ihmiset voimaan paremmin ja tuntemaan itsensä onnellisemmaksi ja terveemmäksi. Sen myötä löytyi ystäviä ja opittiin uutta myös muista kulttuureista. Monet aktivoituivat etsimään itsenäisesti uusia kokemuksia ja tavoitteita elämälleen sekä osallistuivat yhteisön toimintaan. (Liikanen 2010: 59.) Argumentissa taiteen tekemisestä seuraa monenlaisia suotuisia vaikutuksia. Sen tekeminen sai ihmiset ”tuntemaan itsensä onnellisemmaksi ja terveemmäksi”. Lisäksi sosiaalisia verkostoja muodostui ystävien löytymisen myötä. Taiteen tekeminen myös aktivoi ihmisiä, sillä he alkoivat etsiä ”tavoitteita elämälleen”. Muoto ”opittiin uutta myös muista kulttuureista” assosioituu vastaavasti maahanmuuttajien integroitumiseen suomalaiseen peruskulttuuriin. Edellisessä teemaluvussa taidelähtöisten menetelmien käytöllä lapsia autettiin tavoittamaan tunteensa sekä kokemuksensa. Taideinterventioiden seurauksena tunteet tavoitettiin ja ilon tuottaminenkin onnistui: Kuntouttavaa lastensuojelua on kehitetty tarinallisuuden ja taideilmaisujen kautta, jossa kuvallinen ilmaisu, liike, musiikki, valokuva ja draama toimivat välineinä. Monipuolisen tiedonkeruun avulla etsittiin taideinterventioiden vaikuttavuutta. Tuloksena oli, että puheenaiheet lasten kanssa muuttuivat ja syvenivät lasten omiin kokemuksiin ja työntekijät kokivat ilon, rohkeuden ja kriittisyyden lisääntyneen. (Liikanen 2010: 61.) Merkittävää argumentissa on, että lasten osalta myös kommunikaatiokyky parantui. Sitä selitetään puheenaiheiden muuttumisella ja syvenemisellä. Nuorten osalta todetaan vuoros- 77 taan, että ”yhteisöllisyys kehittyi keskustelutaiteen menetelmällä” (ks. Liikanen 2010: 61). Muiden osalta kommunikaation parantumista perustellaan hankekokemuksella, joka on saatu ”kymmenen vuoden aikana”: Monet potilas- ja vammaisjärjestöt ovat toteuttaneet taideprojekteja, joiden avulla on löytynyt yhteinen kieli ja kommunikaatioväylä sanojen puuttuessa. Nuorisojärjestöt, eläkeläisjärjestöt sekä työttömienyhdistykset ovat taiteen avulla löytäneet uusia voimavaroja itsestään ja tien eteenpäin tulevaisuuteen. (Liikanen 2010: 54.) Argumentissa taide ei enää toimi siltana kuten menetelmien yhteydessä, vaan yhteys on jo muodostettu. Taide on metaforisesti ”kommunikaatioväylä”. Tästä seuraa vastaavasti, että voimavarat lisääntyivät ja ihmiset ovat löytäneet ”tien eteenpäin tulevaisuuteen”. Hoitolaitoksissa taidetta kuvataan myös uutena kielenä: ”Musiikki, tuttujen vanhojen kappaleiden esittäminen ja yhdessä laulaminen on muodostunut yhteiseksi kieleksi, jolla tavoitetaan ihminen hyvin laitosarjen keskellä” (Liikanen 2010: 62). Toimintaohjelman loppuraportissa (2015: esim. 9) sanotaan, että taide paransi laitoksissa myös hoidon ”laatua”. Ikääntyneiden suhteen taiteen vaikutuksia perustellaan vielä erikseen tutkimuksella, jossa on verrattu ”aktiivisia ja passiivisia taideryhmäläisiä”. Aktiivisten ja passiivisten ryhmäläisten vertailu tarkoittaa taiteen itse tekemiseen ja sen vastaanottoon liittyvien terveysvaikutusten vertailua. Asiasta todetaan, että ”ikäihmisille ei riitä vain vastaanottajan rooli, sillä vajaakuntoisuus ei estä taiteellisesti kunnianhimoistakaan toimintaa (HohenthalAntin 2007)” (Liikanen 2010: 62). Argumentin taustalla on Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa (ks. 2007: esim. 1, 13) esitetty päämäärä, jonka tavoitteena on ikääntyneiden ”toimintakyvyn ylläpito” ja ”osallistuminen”. Molemmat tavoitteet toteutuivat aktiivisten taideryhmäläisten osalta: Aktiiviset kulttuuriryhmäläiset olivat terveempiä, kävivät harvemmin lääkärissä, käyttivät vähemmän lääkkeitä, olivat psyykkisesti vireämpiä ja osallistuivat kaiken kaikkiaan aktiivisemmin sosiaaliseen elämään. Ikääntyneet mainitsivat oman elämän hallitsemisen ja voimaantumisen lisääntyneen. Tämä selittyi sosiaalisen osallistumisen, aivojen plastisuuden säilymisen sekä psykoimmunologisella (PNI) käyttäytymisen ja terveyden selitysmallilla, jonka mukaan elämän hallinnan tunne johtaa parempaan terveyteen (Cohen 2006). (Liikanen 2010: 61.) Taiteen vaikutuksia perustellaan argumentissa ensin ikääntyneiden omilla kokemuksilla. Heidän mukaan elämän hallitseminen ja voimaantuminen lisääntyivät. Asiaa selitetään vielä asiantuntijapuheella: ”Tämä selittyi sosiaaliseen osallistumiseen, aivojen plastisuuden säilymiseen sekä psykoimmunologiseen (PNI) käyttäytymisen ja terveyden selitysmallilla, 78 jonka mukaan elämän hallinnan tunne johtaa parempaan terveyteen.” Selitysmallia ei toimintaohjelmaehdotuksessa avata, mutta aivojen plastisuus assosioituu väitteeseen, jossa sanotaan, että taideinterventiot voivat vähentää ”dementoitumisriskiä” (ks. Liikanen 2010: 62). Yllä argumentissa esitetään myös tärkeä terveyspoliittinen väite: ikääntyneet taiteen myötä aktivoiduttuaan tarvitsevat vähemmän sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Ikääntyneet ovat myös se suurin väestöryhmä, joka pääsääntöisesti tarvitsee pitkäaikaista hoitoa laitoksissa. ”Raskaaseen pitkäaikaishoitoon siirtymisen myöhentäminen” oli toimintaohjelmaehdotuksessa mainittu yhdeksi tärkeäksi terveyden edistämistyön tavoitteeksi. 79 9. PÄÄTELMÄT JA REFLEKTIO Tutkielmani tehtävänä oli selvittää, kuinka Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoissa kulttuuria, taidetta ja hyvinvointia määritellään ja mikä on käsitteiden suhde toisiinsa. Keskeisenä tutkimuskysymyksenäni oli, miten taiteen ja hyvinvoinnin yhteys perustellaan. Tarkastelin asiakirjoja Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Primaarisaineistona oli hankkeen toteuttamiseksi kirjoitettu toimintaohjelma Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014, jota analysoin suhteessa Terveyden edistämisen politiikkaohjelmaan sekä muihin toimintaohjelmaehdotuksessa mainittuihin terveyden edistämiseen liittyviin tavoitteisiin. Analyysini lähtökohdaksi poimin Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksesta kuusi julkilausuttua esisopimusta, jotka argumenteissa perustelivat taiteen hyvinvointia edistävää luonnetta. Tällaisia premissejä olivat osallisuus, terapia, luovuus, sosiaalinen pääoma ja siihen metonyymisesti assosioituva yhteisöllisyys, kulttuuripääoma sekä sitä representoiva maku ja taide-elämys. Nämä julkilausutut esisopimukset perustelivat ohjelman teemoissa taiteen hyvinvointivaikutuksia erilaisista näkökulmista käsin. Teemojen välillä jäsentyi kaksi vastakkaista retorista näkökulmaa siihen, miten taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteyttä argumenteissa perusteltiin. Ennen kun siirryn näkökulmiin, käsittelen toimintaohjelmaehdotuksen retoriikka yleisesti. 9.1 Perustelujen ja argumentaatiostrategioiden yleiset piirteet Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksen tärkeimmät taiteen merkitystä perustelevat argumentit nojasivat implisiittisesti erilaisiin Terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa määriteltyihin terveysvajeisiin sekä muihin esille tuotuihin sosiaali- ja terveysalan kehittämistarpeisiin. Tässä mielessä argumentit perustuivat sosiaali- ja terveyspoliittisesti tiedettyihin tosiseikkoihin. Tavoitteiden yhdenmukaisuus johtuu osaltaan Terveyden edistämisen politiikkaohjelman sekä Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hank- 80 keen hierarkkisesta ohjelmapoliittisesta rakenteesta. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia hanke oli yksi Terveyden edistämisen politiikkaohjelman alaisuuteen kuuluneista osahankkeista. Olennaista oli myös se, että argumenteissa toistuvasti nojattiin terveyspoliittisesti tärkeisiin auktoriteetteihin. Perustelutapa kertoo siitä, mille yleisölle toimintaohjelmaehdotuksen puhe on suunnattu. Chaïm Perelmanin termein ilmaistuna ohjelman tavoitteena on suostutella sosiaali- ja terveyspoliittista asiantuntijayleisöä näkemään taide tärkeänä hyvinvointia ja terveyttä edistävänä asiana. Kokonaisuutena sen retorista luonnetta voi kuvata yhteisien intressien luomiseksi kulttuuripolitiikan sekä sosiaali- ja terveyspolitiikan välille. Samaan tulokseen ovat päätyneet myös Anita Kangas ja Esa Pirnes. He (2015: 39) sanovat, että Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelmaehdotuksessa kulttuurisektorin ja sosiaali- ja terveysalojen välinen yhteistyön tarve tulee voimakkaasti perustelluksi. Kulttuuripolitiikan näkökulmasta ohjelmassa nojattiin taas sellaisiin perustelutapoihin, jotka ovat jo politiikka-alan käytössä. Tässä mielessä argumenteille ei tarvinnut hakea kulttuuripoliittisen asiantuntijayleisön hyväksyntää. Argumentit itsessään esitettiin toimintaohjelmaehdotuksessa kolmiosaisen perustelurakenteen mukaan, jonka osat täydensivät toisiaan. Ensiksi taiteen tehtävää perusteltiin ainutlaatuisuuteen nojaavalla arvopäämäärällä, elämän arvolla. Taiteella ihmisten elämää muutetaan merkityksellisemmäksi ja mielekkäämmäksi eli siitä tehdään parempaa. Erkki Seväsen (1998: 56–57) mukaan käsitys taiteesta elämään merkitystä antavana asiana syntyi esteettisten taideteorioiden yhteydessä 1800-luvulla. Elämän merkityksellisyys ja mielekkyys on myös yksi hyvinvointitutkimuksen käyttämistä käsitteistä. Se liittyy subjektiivisen hyvinvoinnin tutkimiseen. (Ks. Vaarama ym. 2010: esim. 16, 141.) Argumentaatiostrategioiden kannalta taidetta perusteltiin ensin tavoitteeseen ja keinoon perustuvilla argumenteilla. Tämän jälkeen siirryttiin syy- ja seurausperusteiseen kuvioon. Hilkka Summa (1989: 110) kirjoittaa, että tällainen tavoite ja keino- asetelman sekä syy- ja seuraussuhteiden vaihteleva käyttö on poliittis-hallinnollisen retoriikan perusväline. Sen teho perustuu positiiviseen arvomuutokseen, jossa aikaisemmin keinona ollut asia muuttuu periaatteeksi, johon suhteutetaan seurauksia. Taiteelle argumentoitujen perustelujen kannalta rakennekuvio tarkoittaa sitä, että taide on ensin keino edistää terveyttä ja seuraavaksi syy sille, että terveys edistyy. Syy- ja seuraussuhteisiin perustuvan argumentaation kannalta toimintaohjelmaehdotuksen pääargumentit koskivat taiteen vaikutuksia ihmisen fyysiseen terveyteen. 81 Huomionarvoista oli kuitenkin, että assosiatiivisista argumentaatiostrategioista huolimatta todelliset syyt sille, miksi ja miten taide edistää hyvinvointia ja terveyttä näkyivät implisiittisissä käsite-erotteluissa. Väitteiden perusteluissa käytettiin toisin sanoen positiivisia käsitteitä negatiivisten sijaan. Argumenteissa taidetta perusteltiin esimerkiksi yhteisöllisyyden, aktiivisuuden, kommunikaation sekä oikeudenmukaisuuden edistämisen keinona epäsolidaarisuuden, passiivisuuden, vuorovaikutuspuutteiden ja epäoikeudenmukaisuuden sijaan. Pirjo Hiidenmaan (2000: 23–24) mukaan tämä on suostutteluretoriikalle tyypillinen piirre. Se liittyy oleellisesti puhujakuvaan; positiivisilla käsitteillä halutaan pitää yllä suotuisaa imagoa. Positiivisen imagon ylläpitämisestä on tulosjohtamisen myötä tullut tärkeä kulttuuripolitiikan retorinen piirre, sillä alan on vaikea perustella merkitystään pelkästään taloudellisilla tai muilla hallinnossa käytössä olevilla standardeilla (Ahponen 2010: 257). Taiteen fyysisiä terveysvaikutuksia koskevat argumentit nojasivatkin toimintaohjelmaehdotuksessa pääsääntöisesti erilaisiin mitattaviin suureisiin, kuten elämän pituuteen, toipumisen nopeutumiseen ja verenpaineen mittaamiseen. Mittaaminen on Chaïm Perelmanin (1996: 86–87) teoriassa kvasilooginen argumentti erityisesti silloin, kun sen lähtökohtia ei eksplikoida. Tällaisen argumentin perusteluna on, että asia on aina käytännössä tarkistettavissa. Koska kvasiloogiset argumentit eivät itsessään ole vakuuttavia, mitattavuuteen perustuvia argumentteja tuettiin tutkimustiedolla. Mitattavuus perustuu myös julkilausumattomaan kvantitatiivisuuden arvoon, jonka rationaalisuus vetoaa sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoihin. Kolmas toimintaohjelmaehdotuksen argumentaatiostrategioihin liittyvä piirre oli ketjupäätelmien runsaus. Kuten tutkielmassani jo mainitsin, Simo Häyrysen (2006: 120– 121) mukaan asiantuntijoiden esittämät perustelut taiteen vaikutuksista nojaavat suotuisiin kausaalipäätelmiin. Ohjelmassa taiteen julkilausutut esisopimukset, kuten luovuus, sosiaalinen pääoma ja taide-elämys, perustuivat itsessään kolme- tai neljäosaiseen vaikutusketjuun. Taiteen julkilausutut premissit olivat argumenteissa myös perusteluja toisilleen. Tällaisia olivat esimerkiksi sosiaalinen pääoma ja kulttuuripääoma sekä luovuus ja terapia. Premissien sisältämillä ketjuilla vaikutettiin puolestaan erilaisiin hyvinvointia ja terveyttä edistäviin piirteisiin, joista lopuksi seurasi terveyttä. Jos esitettyjen väitteiden ja perustelujen sarjoja verrataan ihmisten todelliseen toimintaan, päätelmien vaikutusketjut on helppo kyseenalaistaa. Riikka Kuusista (1996: 280) lainaten niitä voidaan kutsua laboratorioolosuhteisiin vetoaviksi näennäisloogisiksi argumenteiksi, joista puuttuu inhimilliseen toimintaan liittyvä monimuotoisuus tai muu olosuhteiden vaikutus. Esimerkiksi kulttuuritilai- 82 suuksissa käyntiä ja taidetta syrjäytymisen ehkäisyn keinona perustelevat argumentaatiokuviot nojasivat pintapuolisesti tarkasteltuna kulttuuripolitiikan retoriseen konventioon, jossa osallistuminen taiteeseen tarkoittaa automaattisesti sitä, että yhteisöllisyys ja ilo lisääntyvät (ks. Kangas 2003: esim. 70). Yksittäinen tärkeä asia oli myös se, että sosiaalisen pääoman esisopimusta käytettiin argumenteissa ristiriitaisesti, sekä sen ihmisiä erottelevassa että heidän välistä kanssakäymistä edistävässä merkityksessä. 9.2 Teemakohtaiset perustelut Toimintaohjelmaehdotuksen retorinen kehys on kulttuurinen elämäntapa, joka määriteltiin siinä käsitteellä peruskulttuuri. Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen näkökulmasta se jäsentyy ohjelman teemoissa joko ongelmallisena tai hyvänä kulttuurisena elämäntapana josta syrjäydytään. Vastakkaisuutta jäsentää argumenteissa se, kuinka osallisuuden premissi eli osallisuus kulttuurin niissä ymmärretään. Käsitteen ristiriitaisia merkityksiä käytetään argumenteissa hyväksi. Osallisuuden paradoksaalisuus näkyi teemoissa niin, että osallistumista perustellaan sekä kulttuurisen vähemmistön että enemmistön elämäntavalla. Tarkastelen seuraavaksi teemojen retoriikkaa omina kokonaisuuksina. 9.2.1 Kansanterveys ja maku Ensimmäisessä teemassa perusteltiin kulttuuriharrastusten merkitystä kansanterveyden edistämisen keinona. Kansanterveyden edistäminen on koko yhteiskunnan etuun vetoava arvotavoite toimintaohjelmaehdotuksen puhunnassa. Teemassa kulttuuriin osallistuminen määrittyi osallistumattomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset eivät vielä edistä hyvinvointiaan taideharrastusten parissa. Argumenteissa julkilausuttuina esisopimuksina olivat sosiaalinen pääoma ja kulttuuripääoma. Harrastuksia perusteltiin eksplisiittisenä keinona tuottaa yhteisöllisyyttä ja peruskulttuurin sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys ovat toimintaohjelmaehdotuksessa julkilausuttuja esisopimuksia, jotka ovat sosiaali- ja terveyspoliittisesti ennestään hyväksyttyjä perus- 83 teluja taideharrastusten hyvinvointia edistäväksi luonteeksi. Kulttuuripääoma on vastaavasti kulttuuripoliittisesti tärkeä premissi hyvinvoinnin edistämisen suhteen, sillä se liittyy ihmisen lähtökohtaiseen kykyyn arvostaa taidetta. Kulttuuripääomallista sivistystä pidetään kulttuuripolitiikassa edellytyksenä osallisuuden, yhteisöllisyyden ja sosiaalisen pääoman syntymiselle taiteen parissa (Ahponen 2010: 257–258). Sosiaali- ja terveysalan asiantuntijayleisöllä ei luultavasti kuitenkaan ole tällaista taiteen tuntemukseen liittyvää kulttuuripääomaa, joten sitä ei kannata argumenteissa eksplisiittisesti painottaa. Kulttuuripääoma on myös kulttuuripoliittisesti ongelmallinen julkilausuttu esisopimus, sillä sen edistämistä pidetään politiikan elitistisenä ja paternalistisena päämääränä (ks. Alasuutari 1999: 141–142). Tämän vuoksi argumenteissa käytettiin erilaisia kiertoilmaisuja. Taideharrastuksiin osallistumista perusteltiin elämän merkityksellistämisellä, kulttuurisen sensitiivisyyden lisäämisellä, itsensä kehittämisellä ja luovuudella. Pertti Alasuutarin ja Petri Ruuskasen (1999: 227) mukaan kiertoilmaukset ovat kulttuuripolitiikan retorinen keino peittää alleen politiikkaan liittyvä holhoava elitismi. Toimintaohjelmaehdotuksessa eufemismeilla on myös tärkeä eetoksellinen ulottuvuus. Niillä pidetään yllä demokraattista puhujakuvaa. Erityisesti luovuus on ohjelmassa tällainen taiteelle argumentoitu esisopimus, joka epäpoliittiseksi määriteltynä sekä hegemonisesti positiivisena premissinä ei positioi puhujaa elitistiseksi. Siksi puhuja käyttää kansan omaan luovuuteen perustuvaa taidetta mahdollisten elitismisyytösten kohdentamiseen pois itsestään. ITE-taiteen yhteydessä korkeataide määritellään elitistiseksi. Samalla vähemmistökulttuurin halu merkityksellistää elämänsä taiteen parissa on perusteluna osallistumattomien kulttuuripääoman lisäämiselle harrastusten keinoin. Harrastamisen muotona teeman argumenteissa korostettiin kulttuuritilaisuuksissa käyntiä. Sosiaali- ja terveyspoliittiselle asiantuntijayleisölle käyntiä perusteltiin yhdessä tekemisen muotona, jolla voidaan tuottaa yhteisöllisyyttä. Tilaisuuksissa yksin käyminen ei näin ollen olisi hyvinvointia edistävää. Merkittävää oli myös se, että taiteen vastaanotto ei ollut tilaisuuksien hyvinvointia edistävä piirre. Tämä johtuu kulttuuritilaisuuksiin liittyvästä paradoksaalisesta osallisuuskäsityksestä. Jutta Virolainen (2015: 14–15, 40) toteaa, että taiteen vastaanotto eli taideyleisönä olo on kulttuuripoliittisesti määritelty passiiviseksi osallistumisen muodoksi, kun taas kulttuuritilaisuuksissa käyminen voidaan tulkita aktiiviseksi osallistumiseksi. Toimintaohjelmaehdotuksessa tilaisuuksissa käymistä halutaan korostaa tällaisena aktiivisena sosiaalisen osallistumisen muotona. 84 Kulttuuritilaisuuksissa käymisen osalta terveyttä koskeva pääväite perustuu seuraavanlaiseen ketjupäätelmään: Toimintaohjelmaehdotuksessa väitetään, että kulttuuritilaisuuksissa yhdessä käyminen on keino lisätä yhteisöllisyyttä ja peruskulttuurin sosiaalista pääomaa. Näiden piirteiden kohentumisen myötä ihmisten elinikä pitenee. Terveyspoliittisena väitteenä on, että kollektiivisella sosiaalisella hyvinvoinnilla eli yhteisöllisyydellä voidaan vaikuttaa kansalaisten elämän pituuteen. Siksi implisiittisesti esitetään, että tilaisuuksiin osallistumisaktiivisuutta on lisättävä. Julkilausumattomana esisopimuksena eliniän piteneminen nojaa hengissä pysymiseen, joka on ihmisen henkis-biologinen perustarve. Se on myös paatokseltaan tärkeä, sillä kulttuuritilaisuuksissa käynnistä tulee ikään kuin elämän ja kuoleman kysymys. Kulttuuritilaisuuksien yhteisöllisyyttä edistävää luonnetta perustellaan toimintaohjelmaehdotuksessa niihin osallistuvia ja ei-osallistuvia ihmisiä arvottamalla. Argumenteissa sosiaaliseen pääomaan sekä kulttuuripääomaan assosioituvat käsitteet määrittelivät ne ihmiset, joiden tilaisuuksiin tulisi osallistua. Osallistumisen puolesta esitetyt argumentit nojasivat kulttuuripolitiikan retoriseen perinteeseen, jossa sivistyseliitti määrittelee ihmisiä kyvyiltään puutteellisena ja elämäntavoiltaan vääränlaisina. Ne noudattivat toisin sanoen vanhoja suomalaiseen kansankuvaan liitettyjä käsityksiä. Tässä retoriikassa ruotsinkielisen kulttuurivähemmistön, naisten ja yläluokan elämäntapa on parempi kuin suomenkielisten, miesten ja alaluokan, koska he käyvät aktiivisesti taideharrastuksissa. Suomenkieliset, miehet ja alaluokka määrittyivät argumenteissa puolestaan siksi ongelmalliseksi peruskulttuuriksi, joiden taiteeseen osallistumista tulee aktivoida yhteisöllisyyden edistämisen vuoksi. Nämä ihmisryhmät ovat myös perinteisesti olleet kulttuuripolitiikassa implisiittisinä perusteluina sivistävien ja kasvattavien kulttuuripalveluiden ylläpidolle yhteiskunnassa. (Ks. Alasuutari 1996: 244, 228–234.) Toimintaohjelmaehdotuksessa perusteluna olivat kuitenkin terveyserot sivistyserojen sijaan. Terveyspoliittisesti terveyserot vastaavat sivistyseroja. Kulttuuripääoman lisääminen tarkoittaa toimintaohjelmaehdotuksessa ihmisen taidemaun kehittämistä, joka lähtökohtaisesti edellyttää ihmisten osallistumisvalintoihin vaikuttamista. Ohjelmassa terveyttä edistäviksi kulttuuritilaisuuksiksi määritellään korkeakulttuuriset ja sivistystä edistävät tilaisuudet, jotka ovat valtion rahoituksen piirissä. Niihin ei kuulu elokuvissa käynti, joka oli ohjelmassa enemmistön suosima harrastustapa. Tärkein lopputulema on se, että ihmisten osallistumisvalinnat eli taidemaku määrittyy terveyttä edistäväksi asiaksi. Sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys eivät toisin sanoen ole riittäviä 85 ehtoja kulttuuritilaisuuksien terveyttä edistäväksi ja elinikää pidentäväksi luonteeksi. Chaïm Perelmanin teorian näkökulmasta kulttuuritilaisuuksissa käyntiä perustelevat julkilausutut premissit vaihtavat paikkaa. Tämä on ilmiöiden väliseen dissosiatiiviseen kuvioon perustuva argumentti, jolla pyritään muuttamaan vallitsevia käsityksiä. Kulttuuripääoman ja taidemaun kehittäminen ovat todellisia syitä tilaisuuksiin osallistumiselle. Lopullisen ketjupäätelmän mukaan taide edistää osallisuutta lisäämällä ihmisten kulttuuripääomaa, osallistuminen taas lisää yhteisöllisyyttä, josta seuraa terveyttä. Argumentti on kulttuuripoliittisesti järkevä, sillä se sulkee harrastuksista pois minkä tahansa yhdessä tekemisen yhteisöllisyyden ja sosiaalisen pääoman edistämisen keinona ja korostaa juuri korkeataidetta terveyteen vaikuttavana toimintana. Tällöin taiteen käytöstä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen keinona hyötyvät valtion rahoittamat julkiset taide- ja kulttuurilaitokset lisääntyvien asiakkaiden myötä. 9.2.2 Taide sosiaali- ja terveystyössä – terapia ja parantavat taide-elämykset Toimintaohjelmaehdotuksen toinen teema koski taidetta osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Perustelut eivät teeman yhteydessä muodostaneet edellisen kaltaista ketjupäätelmää, vaan rakentuivat kahdesta erilaisesta näkökulmasta. Näkökulmamuutoksia jäsensi argumenteissa se, puhuttiinko niissä taiteesta sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä olevien ihmisten vai järjestelmän kannalta. Edellä kulttuuritilaisuuksissa käymistä koskeva puhe liittyi ihmisiin, jotka voivat osallistua harrastuksiin omaehtoisesti. Taidetta osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa perusteltiin lähtökohtaisesti sellaisten ihmisten perspektiivistä, jotka eivät itse pääse toiminnan äärelle. Universaalina arvoperusteluna taiteen viemiselle osaksi alaa oli oikeudenmukaisuus. Erottelumuotoisesti epäoikeudenmukaisuuden syynä oli sosiaali- ja terveydenhuolto, jonka toimintakulttuuri ja suppeat hyvinvointikäsitykset vaativat uudistumista. Tämä on toimintaohjelmaehdotuksessa tulkittavissa vain implisiittisesti, mutta hankkeen kokouksissa asia on avoimesti esillä. Sosiaali- ja terveysalan positioiminen avoimesti epäoikeudenmukaiseksi olisi ohjelman tavoiteyleisön kannalta haitallista, sillä se voisi tehdä alan asiantuntijoista hanketta vastustavan yleisön. Oikeudenmukaisuuteen nojaaminen on Chaïm Perelmanin (1996: 76) teoriassa kvasilooginen argumentti, sillä tasa-arvoisuuden vaatimus on aina suhteellinen asia. Vaatimuk- 86 sen näennäisloogisuus käy toimintaohjelmaehdotuksessa ilmi siinä, että oikeudenmukaisuutta perusteltiin hoitolaitoksissa olevien ihmisten halulla osallistua taideharrastuksiin. Osallistuminen määriteltiin heidän sivistysoikeudeksi. Taiteeseen osallistuminen ei teeman argumenteissa edellytä kulttuuripääoman lisäämistä, vaan ihmisillä on jo ennestään kyky arvostaa taidetta. Lisäksi osallistumisoikeutta perusteltiin peruskulttuurista syrjäytymisellä. Peruskulttuuri määrittyi teemassa enemmistön hyväksi elämäntavaksi. Konkreettisena perusteluna taiteen viemiselle osaksi sosiaali- ja terveysalaa oli tarve, joka jäsentyi sekä ihmisen että sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmän näkökulmista. Taiteen viemistä osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa perusteltiin sivistysoikeuksien lisäksi ihmisten kulttuuritarpeilla. Tarpeiden tyydyttymättömyydellä kyseenalaistettiin laitoksissa olevien elämänlaatu, siksi kulttuuritarpeet assosioituvat toimintaohjelmaehdotuksessa ihmisten hyvinvointitarpeiksi. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmän kannalta taiteelle oli puolestaan tarvetta syrjäytymisen torjunnassa. Tällöin kyse oli taiteen keinoin tapahtuvasta peruskulttuuriin integroitumisesta. Taidetta perusteltiin myös sosiaali- ja terveydenhuoltoa koskevalla uhkatilanteella. Paatoksena oli alan asiantuntijoiden varoittaminen. Taiteen tarvetta perusteltiin sellaisten syrjäytymisongelmien ratkaisulla, joihin ei muulla tavoin pystytä vastaamaan. Tällöin taiteen käytöstä hyötyy sosiaali- ja terveydenhuolto. Argumenteissa julkilausuttuina esisopimuksina olivat luovuus, taide-elämys ja terapia. Luovuuden ja elämyksen merkitystä perusteltiin ohjelmassa ristiriitaisesti. Yhtäältä luovuutta korostettiin jokaisen ihmisen oikeutena tehdä itse taidetta, jolloin kyse oli ihmisen itsensä toteuttamistarpeesta. Taide-elämys oli toimintaohjelmaehdotuksessa taas määritelty ihmisen esteettiseksi hyvinvointitarpeeksi. Premisseihin liittyvät oikeus ja tarve perustelivat taideharrastusten tärkeyttä laitoksissa. Harrastaminen ei kuitenkaan ole oikeanlainen käsite kuvaamaan taidetta syrjäytymisen ehkäisyn keinona. Järjestelmän kannalta taidetta kuvattiin käsitteellä taidelähtöinen menetelmä. Taidelähtöisten menetelmien yhteydessä ihmisiä osallistettiin taiteeseen. Sitä perusteltiin sosiaali- ja terveyspalveluiden piirissä olevien ihmisten auttamisella. Auttaminen on argumentaation lähtökohtana eettisesti oikeutettu teko, joten sitä ei tarvitse perustella ihmisten osallistumishalulla. Toisaalta taiteen vaikutuksia selitettiin osallistettujen positiivisilla kokemuksilla. Ne oikeuttivat asiantuntijoiden tekemän osallistamisen. Taidelähtöisiä menetelmiä koskevassa puheessa taidetta perusteltiin edelliseen teemaan nähden täysin vastakkaisesta perspektiivistä. Tärkein ero oli se, että ihmistä ei muuteta tai kehitetä taidetta varten, vaan taide muuttaa ihmistä. Menetelmien yhteydessä käy- 87 tettiin myös runsaasti todellisuutta rakentavia argumentaatiostrategioita, kuten tutkimusesimerkkejä ja metaforia. Menetelmän käsite on itsessään analogiaan perustuva tapa kuvata taidetta. Toinen samanlainen käsite oli interventio. Molemmat käsitteet ovat sosiaali- ja terveydenhuollon yleistä terminologiaa. Taidelähtöisen menetelmän ja taideintervention käsitteillä taide samaistettiin osaksi sosiaali- ja terveysalalla tehtävää työtä. Terapian premissillä toimintaohjelmaehdotuksessa vastaavasti selitetään sosiaali- ja terveysalan asiantuntijayleisölle, kuinka taide voi olla hoitomenetelmä. Terapia on ohjelmassa ainoa taiteen julkilausuttu esisopimus, joka on universaalisti hyväksytty lähtökohta taiteen käytölle. Vaikka se erotetaan ohjelman toimintatavoista, taiteen terapiakäyttö antaa legitimiteetin luovuudelle ihmisen hyvinvointia edistävänä asiana. Luovuus ymmärretään psykiatriassa taiteen hoidollisena piirteenä. Siksi taiteen terapiakäytöstä voitiin ohjelmassa johtaa yleistyksiin perustuvia argumentteja perustelematta niitä sen enempää. Taide vaikuttaa positiivisesti ihmisen psyykkiseen terveyteen, mieleen, tunteisiin ja auttaa masennukseen. Oleellista oli myös se, että taidelähtöisten menetelmien ja taideinterventioiden yhteydessä käytetty argumentaatiostrategia noudatti sitä tapaa, jolla Chaïm Perelman kuvaa assosiatiivisten argumenttien luonnetta yleensä: niissä argumenttien lähtökohdille annettu hyväksyntä siirretään johtopäätöksiin. Menetelmien yhteydessä väitettiin, että taiteen keinoin voidaan kohentaa ihmisen psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia edistämällä voimavaroja, osallisuutta, elämänlaatua, sosiaalisia suhteita ja onnellisuutta. Lisäksi menetelmillä voitiin tuottaa yhteisöllisyyttä, auttaa ihmisiä kommunikoimaan sekä lisätä elämänhallintaa. Kaikki nämä toteutuivat taideinterventioiden seurauksina. Lisäksi metaforia käytettiin argumenteissa selittämään monimutkaisia asioita, joita on vaikea sanallistaa. Tällainen oli esimerkiksi se, kuinka taide voi olla kommunikaatiota välittävä. Tällöin taidetta verrattiin ihmisen liikkumista helpottaviin rakenteisiin, kuten siltaan, tiehen ja väylään. Myös taide-elämys oli toimintaohjelmaehdotuksessa tärkeäksi hoidolliseksi menetelmäksi määritelty asia. Sitä perusteltiin kuitenkin ristiriitaisesti. Yhtäältä taide-elämystä perusteltiin laitoksissa olevien ihmisten tarpeella hyvinvointikokemuksiin, mutta ikääntyneiden suhteen luovuus oli elämystä tärkeämpi premissi. Luovuus on toimintaohjelmaehdotuksessa ihmiselle ominainen piirre, joka aktivoituu taiteen itse tekemisen myötä. Luovuuden herättäminen ihmisessä aktivoi taas osallistumaan ja tekemään, siksi taiteen itse tekeminen edistää ohjelmassa toimintakykyä ja osallisuutta. Elämys liittyi puolestaan valmiiden taideteosten vastaanottamiseen. Taiteen vastaanotto jää toimintaohjelmaehdotuk- 88 sessa lähinnä sellaisten ihmisten käyttöön, jotka eivät terveydentilan vuoksi voi itse tehdä taidetta. Tällaisia vastaanottoon sopivia paikkoja olivat erityisesti sairaalat. Taide-elämyksen merkitystä perustellaan toimintaohjelmaehdotuksessa kuitenkin varsin vakuuttavilla argumenteilla. Musiikin myötä syntyvät elämykset nopeuttivat ihmisten parantumista sairaalassa, tämä koski erityisesti ihmisen aivofysiologiaa. Parantuminen eli terveeksi tuleminen on universaaliyleisöön vetoava arvolähtökohta taide-elämyksen vaikutuksille, sillä terveys on jokaisen ihmisen elämään kuuluva itseisarvo. Terveeksi tulemisen dissosiatiivinen käsitepari on sairaana oleminen. Taide-elämyksen parantavia vaikutuksia perusteltiin myös mitattavilla asioilla, kuten verenpaineen laskulla, sairaalassaoloaikojen lyhentymisellä, hormonitasoilla, oireiden lieventymisellä ja lääkkeiden tarpeen vähenemisellä. Kokemuksellisen hyvinvoinnin suhteen elämyksen vaikutuksia selitettiin vastaavasti laatuargumentilla. Kokemuksen suhteen taidemaulla oli jälleen merkitystä. Taideteosten vastaanoton tulisi toimintaohjelmaehdotuksessa esitettyjen argumenttien mukaan olla positiivinen elämys, jotta se tuottaisi hyvinvointia. Tämän vuoksi ohjelmassa annetaan myös suosituksia siitä, millainen kuvataide on laitoksiin sopivaa. Edellistä teemaasta poiketen enemmistön taidemaku määritteli hoitolaitoksiin sopivan ja parantumista edistävän taiteen laatua. Teoksien tulisi laitoksissa olla luontoaiheisia, sillä valtaosa kansalaisista pitää sen tyyppisestä taiteesta. 9.3 Reflektio Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti tutkielmassani on analysoitu sitä, kuinka Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hankkeen asiakirjoissa tuotetaan tietynlaista haluttua ja rajattua todellisuutta. Haluan muistuttaa, että myös tutkija valintojen ja tulkintojen tekijänä on yksi sosiaalisen todellisuuden tuottamiseen osallistuvista tahoista ja argumenttien esittäjä. Lähestymistapani aineiston analyysiin oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että määrittelin ensin primaariaineistosta ne keskeiset käsitteet, jotka argumenteissa perustelivat taiteen vaikutuksia. Eksplikoin jo tutkimukseni alussa argumenteissa käytetyt esisopimukset. Usein argumentaatioanalyysissä premissit tuodaan esille vasta tutkimuksen päätelmis- 89 sä. Jos tekstiaineisto olisi teemoiteltu premissikäsitteiden mukaan, tutkimustulokset olisivat voineet näyttäytyä erilaisina. Julkilausuttujen esisopimusten mukaan analysoiminen oli kuitenkin onnistunut tapa lähestyä argumentteja. Analyysitapa toi esille argumenttien ristiriitaiset ja kiistanalaiset piirteet. Tutkimuksestani käy selkeästi ilmi, kuinka historian aikana muodostuneet käsitykset taiteesta voivat siirtyä aikalaiskeskusteluun. Teemoissa jäsentyvä paradoksaalinen näkemys, jossa taiteen avulla pidetään yllä vanhoja arvoja ja toisaalta se nähdään uudistumisen välineenä, syntyi jo 1900-luvun alussa, modernistisen taidekäsityksen muotoutumisen yhteydessä (ks. Turunen 2003: 345–348; Pirnes 2008: 104). Sosiaali- ja terveysalaa koskenut uudistumisen retoriikka on ajankohtaisempi, sillä kulttuuripolitiikka on 1990-luvulta lähtien ymmärretty uutuuden tuottamisen alana ja positiivisena yhteiskuntakehityksen välineenä (ks. Pirnes 2008: 245). Kulttuuritilaisuuksissa käymistä koskevat argumentit perustuivat taas vanhaan, sosiaalista järjestystä ylläpitävään retoriikkaan, jolla historian valossa ei ole kaikkien kannalta ollut hyvinvointia edistäviä seurauksia. Taiteeseen osallistumisesta tulee moraalis-eettinen kysymys silloin, kun se määrittelee ihmistä. Se, että taiteen hyvinvointia ja terveyttä edistävää luonnetta koskevat argumentit kulminoituivat aineistossa ristiriitaisesti juuri kulttuuripääomaan, ei ole yllättävä tutkimustulos. Kuten edellä jo todettiin, taiteen keinoin tapahtuva hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen edellyttää lähtökohtaisesti kykyä arvostaa taidetta ja ymmärtää siihen liittyviä kulttuurisia merkityksiä. Tämän vuoksi jatkotutkimus voisi kohdentua taiteelliseen kulttuuripääomaan ja siihen kytkeytyvien käsitysten analysoimiseen. Tutkimusaineistona voisi olla se runsas tutkimus- ja hanketekstimassa, jota taiteen, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhteydestä on jo julkaistu. Oman huomioni mukaan kulttuuripääomaan ja taidemaun merkitykseen ei ole tutkimuksissa avoimesti kiinnitetty huomiota. Se jää niissä vain implisiittisesti tulkittavaksi asiaksi. Siksi tutkimuksessa voisi perehtyä siihen, kuinka taiteen käsite tutkimusteksteissä rajautuu ja mitkä ovat siihen liittyvät arvokäsitykset. Missä mielessä juuri taiteen laadulla tai taiteellisella kulttuuripääomalla koetaan olevan vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen? Näitä rajauksia ja käsityksiä voisi vertailla esimerkiksi eri tieteenaloilta tehtyjen tutkimuksien välillä. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -hanke osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun kulttuuripolitiikan ja sen edistämän taiteen merkityksestä yhteiskunnassa. Taiteen arvoluonne sekä käsitteeseen liittyvät arvoarvostelmat ovat jo 1960–70-luvulta lähtien olleet kulttuuripolitiikan legitimiteetin kannalta ongelmallisia asioita. Taide on ollut lähinnä kor- 90 keasti koulutetun keskiluokan harrastus, jonka rahoittamista verotuloin on yleisesti arvosteltu. Kulttuuripääomaan kasvattaminen eli kansalaisten taiteeseen sivistäminen on vastaavasti taiteen arvoluonteen vahvistamista. (Ks. Ahponen 1991: 94–99.) Tämä palautuu jälleen keskusteluun siitä, onko kulttuuripolitiikalla ja suppeaksi koetulla korkeataiteen edistämispolitiikalla enää sijaa hallinnon harjoittamassa yhteiskuntapolitiikassa ja mikä olisi mahdollisesti politiikan uusi suunta. Toiset kannattavat kulttuuripolitiikan sitoutumista taiteeseen ja toiset puhuvat sitä laajempien merkitysten puolesta. (Ks. keskustelusta Pirnes 2008: 241–249.) Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010– 2014 nosti jälleen taiteen käyttö- ja vaihtoarvon tärkeäksi kulttuuripolitiikan tarvetta perustelevaksi asiaksi. Paula Tuomikoski-Leskelän (1977: 139) mukaan taiteen käyttöarvoa korostava näkemys tulee esille aina silloin, kun politiikassa vallitsee yhteiskuntarakenteita ja valtaa koskeva uudelleenarviointi. 91 LÄHTEET Tutkimusaineisto Primaariaineisto: LIIKANEN, HANNA-LIISA 2010: Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014. Opetusministeriö: Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osasto. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2010/liitteet/OPM1.pdf?la ng=fi) tarkistettu 14.8.2015. TERVEYDEN EDISTÄMISEN POLITIIKKAOHJELMA(TEPO) 2007: Hallituksen politiikkaohjelma Terveyden edistäminen. Valtioneuvoston tietoarkisto: Politiikkaohjelmat. (http://xn--statsrdet-b3a.fi/tietoarkisto/politiikkaohjelmat20072011/terveys/ohjelmansisaeltoe/fi.pdf) tarkistettu 11.4.2015. Sekundaariaineisto: ARJEN KULTTUURISUUS -TIIMI 9.6.2009: Kulttuuri ja hyvinvointi -hanke. Kehittämisehdotuksia. Kokous 5/ Liite 3/pdf/Taiku/ Opetus- ja kulttuuriministeriö: Kulttuuripolitiikka. Kehittämisohjelmat ja -hankkeet. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjauk set_ohjelmat_ja_hankkeet/hyvinvointi/liitteet/9.6.09_muistio_LIITE_3.pdf) tarkistettu 30.4.2015. MUISTIO PYÖREÄN PÖYDÄN TILAISUUS 18.4.2008: Keskustelutilaisuus. Kulttuurin terveys- ja hyvinvointivaikutusten edistämisen mahdollisuudet. Muistio keskustelutilaisuus/pdf/Taiku/Opetus- ja kulttuuriministeriö: Kulttuuripolitiikka. Kehittämisohjelmat ja -hankkeet. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjauk set_ohjelmat_ja_hankkeet/hyvinvointi/liitteet/muistio18042008.pdf) tarkistettu 1.8.2015. MUISTIO 3/2.4.2009: Kulttuurin hyvinvointivaikutusten toimintaohjelman asiantuntijaryhmä. Kulttuurin yhteys työhyvinvointiin. Kokous 3/ doc/Taiku/Opetus- ja kulttuuriministeriö: Kulttuuripolitiikka. Kehittämisohjelmat ja -hankkeet. (http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjaukset_ohjelmat_ja_ha nkkeet/hyvinvointi/Kulttuurista_hyvinvointia.html?lang=fi) tarkistettu 1.8.2015. MUISTIO 4/25.5.2009: Kulttuurin hyvinvointivaikutusten toimintaohjelman asiantuntijaryhmä. Taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Kokous 4/doc/Taiku/Opetus- ja kulttuuriministeriö: Kulttuuripolitiikka. Kehittämisohjelmat ja -hankkeet. (http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjaukset_ohjelmat_ja_ha nkkeet/hyvinvointi/Kulttuurista_hyvinvointia.html?lang=fi) tarkistettu 30.8.2015. 92 PERHO, MAIJA 3.12.2008: Terveyden edistämisen politiikkaohjelma. Kulttuurin hyvinvointivaikutusten toimintaohjelman asiantuntijaryhmä 3.12.2008. Kokous 1/Liite1/ppt/Taiku/Opetus- ja kulttuuriministeriö: Kulttuuripolitiikka. Kehittämisohjelmat ja -hankkeet. (http://www.minedu.fi/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjaukset_ohjelmat_ja_ha nkkeet/hyvinvointi/Kulttuurista_hyvinvointia.html?lang=fi) tarkistettu 30.8.2015. SUKSI, ISMO 2.9.2009: Työhyvinvointi ja taide – näkökulmia työsuojelun ja – terveyden puolelta. Kokous 3/Liite 2/pdf/Taiku/Opetus- ja kulttuuriministeriö: Kulttuuripolitiikka. Kehittämisohjelmat ja -hankkeet. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Kulttuuri/kulttuuripolitiikka/linjauk set_ohjelmat_ja_hankkeet/hyvinvointi/liitteet/Ismo_Suksi.pdf) tarkistettu 2.2.2015. TAITEESTA JA KULTTUURISTA HYVINVOINTIA. TOIMINTAOHJELMAN 2010– 2014 LOPPURAPORTTI 2015: Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2015: 17. Tekijät: Työryhmä. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. (https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125920/URN_ISBN_978-952-003578-5.pdf?sequence=1) tarkistettu 5.7.2015. Tutkimuskirjallisuus AHPONEN, PIRKKOLIISA 1991: Kulttuuripolitiikka ja sen representaatiot. Tutkimus ylevän maallistumisesta. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. N:o 13. AHPONEN, PIRKKOLIISA 2010: Hyvinvoinnin henkis-inhimilliset edellytykset. Teoksessa Hyvinvointipolitiikka. Toim. Pauli Niemelä. Helsinki: WSOY, 249–267. ALASUUTARI, PERTTI 1996: Toinen tasa-valta. Suomi 1946–1994. Tampere: Vastapaino. ALASUUTARI, PERTTI 1999: Taide, viihde, kulttuuri ja kansakunta. Teoksessa PostPatria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Kirj. Pertti Alasuutari & Petri Ruuskanen. Tampere: Vastapaino, 132–162. ALASUUTARI, PERTTI & RUUSKANEN, PETRI 1999: Patriat ja auktoriteetit murroksessa. Teoksessa Post-Patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Tampere: Vastapaino, 215–243. ALLARDT, ERIK; JARTTI, PERTTI, JYRKKÄLÄ; FAINA & LINTUNEN, YRJÖ 1958: Nuorison harrastukset ja yhteisön rakenne. Helsinki: WSOY. BARDY, MARJATTA; SAVA, INKERI & KUORTTI, KATJA 2004: Arts and Narratives as Ways of Affiliation and Diversity. Teoksessa New Challenges for the Wellfare Society. Toim. Vesa Puuronen, Antti Häkkinen, Anu Pylkkänen, Tom Sandlund ja Reetta Toivanen. Joensuun yliopisto: Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja, 361– 383. BONSDORFF VON, PAULINE & SEPPÄ, ANITA 2002: Johdanto. Teoksessa Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 7–24. 93 BOURDIEU, PIERRE 1984: Distinction: a social critique of the judgement of taste. (Dictinction: critique sociale du judegement.) Käänt. Richard Nice. Cambridge, MA: Harvard University Press. BRANDENBURG, VON CECILIA 2008: Kulttuurin ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä Näköaloja taiteen soveltavaan käyttöön. Opetusministeriön julkaisuja 2008:12. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm12.pdf?la ng=fi) tarkistettu 4.7.2015. BRUUN, OTTO; ESKELINEN, TEPPO; KAUPPINEN, ILKKA & KUUSELA, HANNA 2009: Immateriaalitalous. Kapitalismin uusi muoto. Helsinki: Gaudeamus. DIALOGI 1997: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen lehti. 1997/5. Helsinki : Stakes. Sosiaali- ja terveyshallitus. HALLITUSOHJELMA 2015: Ratkaisujen Suomi. Neuvottelutulos strategisesta hallitusohjelmasta. 27.5.2015. Valtioneuvosto: Pääministeri Sipilän hallituksen ohjelma. (http://dynamic.hs.fi/arkku/tiedostot/23878780Hallitusohjelma_27052015.pdf) tarkistettu 6.6.2015. HEIKKINEN, VESA 2000: Konvention kentillä – kertomuksia kielitöistä. Teoksessa Teksti työnä, virka kielenä. Toim. Vesa Heikkinen, Ulla Tiililä ja Pirjo Hiidenmaa. Helsinki: Gaudeamus, 267–296. HEISKANEN, ILKKA; MITCHELL, RITVA & KANGAS, ANITA 2002: Muutokset, seurannat, haasteet ja mahdollisuudet. Teoksessa Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta, lainsäädäntö ja uudet haasteet. Toim. Ilkka Heiskanen, Ritva Mitchell ja Anita Kangas. Helsinki: Tietosanomat, 327–340. HIIDENMAA, PIRJO 2000: Työ ja kieli. Teoksessa Teksti työnä, virka kielenä. Toim. Vesa Heikkinen, Ulla Tiililä ja Pirjo Hiidenmaa. Helsinki: Gaudeamus, 19–34. HONOUR, HUGH & FLEMING, JOHN 2001: Maailman taiteen historia. (A World History of Art) Käänt. Marja Itkonen-Kaila, Jüri Kokkonen, Raija Mattila, Tutta Palin & Seppo Sauri. Helsinki: Otava. HUOVILA, ANNA 2006: Kulttuurienvälinen kompetenssi – koulutukset. Helsingin yliopisto: Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia. (http://www.palmenia.helsinki.fi/competence/kompetenssi.asp) tarkistettu 25.5.2014. HYYPPÄ T. MARKKU 2002: Kuorossa elämä pitenee. Sosiaalinen pääoma ja terveys. Teoksessa Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Toim. Petri Ruuskanen. Jyväskylä: PS-kustannus, 28–59. HYYPPÄ T. MARKKU 2007: Kulttuuri- ja taidevaikutusten muuttuminen terveydeksi. Teoksessa Kulttuuri ja terveys. Kirj. Markku T. Hyyppä & Hanna-Liisa Liikanen. Helsinki: Edita Prima Oy, 50–70. HÄYRYNEN, SIMO 2002: Kansakunnan ja maakunnan välissä. Pohjois-Karjalan alueyhteisön rakentuminen kulttuuripoliittisen edunvalvonnan keskus/periferia – suhteessa. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. N:o 57. HÄYRYNEN, SIMO 2006: Suomalaisen yhteiskunnan kulttuuripolitiikka. Jyväskylän yliopisto yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Jyväskylä: Sophi 99. JOKINEN, ARJA 1999a: Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä. Toim. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. Tampere: Vastapaino, 37–53. JOKINEN, ARJA 1999b: Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä. Toim. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. Tampere: Vastapaino, 126–159. JOKINEN ARJA; JUHILA, KIRSI & SUONINEN, EERO. 2008/1993: Diskursiivinen maailma: teoreettiset lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet. Teoksessa Diskurssiana- 94 lyysin aakkoset. (Diskurssianalyysin aakkoset 1993.) Toim. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. Tampere: Vastapaino 17–41. JOKINEN, ARJA 2008/1993: Politiikkojen puheet puntarissa: Kaupunginvaltuutettujen asunnottomuuspuheiden retoriikka. Teoksessa Diskurssianalyysin aakkoset. (Diskurssianalyysin aakkoset 1993.) Toim. Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen. Tampere: Vastapaino 189–226. JOKINEN, KIMMO & SAARISTO, KIMMO 2002: Suomalainen yhteiskunta. Porvoo: WSOY. JUUSOLA, MERVI 2015: Vahvaksi rakennettu itsetunto ja elämä. Jämäkkyystaitojen valmennus : 16-25 -vuotiaat. Helsinki: Voimakirja. KAINULAINEN , SAKARI 2011: Hyvinvointitutkimuksen kehityslinjat. Teoksessa Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Toim. Juho Saari. Helsinki: Gaudeamus, 140–168. KAKKURI-KNUUTTILA, MARJA-LIISA 1998: Retoriikka. Teoksessa Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Toim. Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 233–270. KAKKURI-KNUUTTILA, MARJA-LIISA & HALONEN, ILPO 1998: Argumentaatioanalyysi ja hyvän argumentin ehdot. Teoksessa Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Toim. Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 30–113. KALMALEHTO, JOHAN 2013: Taiteen yhteisöllisyys olemisen rajallisuuden jakamisena. Jean-Luc Nancyn ajattelu sovellettuna Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman yhteisöllisyyskäsitykseen. Jyväskylän yliopisto: Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. (https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/42699/URN%3ANBN%3Afi %3Ajyu-201312182839.pdf?sequence=1) tarkistettu 17.8.2015. KANGAS, ANITA 1988: Keski-Suomen kulttuuritoimintakokeilu tutkimuksena ja politiikkana. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä Studies in Educations, Psychology and Social Research 63. KANGAS, ANITA 1999: Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. Teoksessa Kulttuuripolitiikan uudet vaatteet. Toim. Anita Kangas & Juha Virkki. Jyväskylän yliopisto: SoPhi, 156–178. KANGAS, ANITA 2003: Sosiokulttuurisesta animaatiosta sosiokulttuuriseen innostamiseen. Teoksessa Notkea liike – Pirkkoliisa Ahposen juhlakirja. Toim. Antero Puhakka, Minna Suutari ja Silva Tedre. Joensuun yliopisto: Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia no 11. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitos, 63–73. KANGAS, ANITA & PIRNES, ESA 2015: Kulttuuripoliittinen päätöksenteko, lainsäädäntö, hallinto ja rahoitus. Teoksessa Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteen, hallinta ja lainsäädäntö. Helsinki: Tietosanomat, 23–108. KARTTUNEN, LAURA; NIEMI, JUHANI & PASTERNACK, AMOS (Toim.) 2007: Taide ja taudit. Tutkimusretkiä sairauden ja kulttuurin kosketuspinnoilla. Tampere: Tampere University Press. KOIVUNEN, HANNELE & MARSIO, LEENA: 2006: Reilu kulttuuri? Kulttuuripolitiikan eettinen ulottuvuus ja kulttuuriset oikeudet. Opetusministeriön julkaisuja 2006:50. (http://www.okm.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2006/liitteet/opm50.pdf?lang =fi) tarkistettu 18.5.2014. KONLAAN, BOIKUM BENSON 2001: Cultural Experience and Health. The Coherence of Health and Leisure Time Activities.Umeå University Medical Disserations. 95 KUISMA, OIVA & RIIKONEN, H. K. 2005: Johdanto. Teoksessa Estetiikan syntysanat. Suomalaisen estetiikan avainkirjoituksia valistusajalta 1970-luvun alkuun. Toim. Oiva Kuisma & H. K. Riikonen. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura. KUUSISTO, RIIKKA 1996: Sodan retoriikasta. Persialahden ja Bosnian konfliktit läntisen suurvaltajohtajien lausunnoissa. Teoksessa Pelkää Retoriikkaa. Toim. Kari Palonen & Hilkka Summa. Tampere: Vastapaino, 267–292. LAUKKANEN, ANU & RANTALA, PÄIVI 2013: Kulttuuri, hyvinvointi ja sisäistetty raha. Kulttuurintutkimus, numero 30 (2013): 3. Jyväskylä: Kulttuurintutkimuksen seura ry, 29–32. LIIKANEN, HANNA-LIISA 2003: Taide kohtaa elämän. Arts in Hospital -hanke ja kulttuuritoiminta itäsuomalaisten hoitoyksiköiden arjessa ja juhlassa. Helsinki: Suomen Mielenterveysseuran julkaisut. LINDGREN, LIISA 2000: Monumentum. Muistomerkkien aatteita ja aikaa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. LINKO, MAARIA 1998: Aitojen elämysten kaipuu. Yleisön kuvataiteelle, kirjallisuudelle ja museoille antamat merkitykset. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 57. LINTUNEN, JOHANNA 2010: Taide ja hoiva rajapinnoille. Selvitys taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalvelujen kysynnästä, tarjonnasta ja yhteistyöverkostoista Pohjois-Karjalassa. Itä-Suomen yliopisto: Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Education, Humanities, and Theology 3. (http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-0518-5/urn_isbn_978-952-610518-5.pdf) tarkistettu 17.8.2015. LOGRÉN, ANNA 2015: Taiteilijapuheen moniäänisyys. Tutkimus mediavälitteisen ja (kuva)taiteilijalähtöisen taiteilijapuheen muotoutumisesta. Itä-Suomen yliopisto: Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities and Theology, No 65. LUOVUUSSTRATEGIA 2005: Kolme puheenvuoroa luovuuden edistämisestä. Luovuusstrategian osatyöryhmien raportit. Opetusministeriön julkaisuja 2005:35. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2005/liitteet/opm_300_op m35.pdf?lang=fi) tarkistettu 3.6.2015. MATARASSO, FRANÇOIS 1997: Use or Ornament? The social impact of participation in the arts. Stroud - Gloucestershire: Comedia. McGUIGAN, JIM 2004: Rethinking Cultural Policy. Glasgow: Oxford University Press. MERLI, PAOLA 2002: Evaluating the Social Impact of Participation in Arts Activities. A Critical review of Francois Matarasso’s Use and Ornament. International Journal of Cultural Policy 8:1/2002, 107–118. (http://www.variant.org.uk/19texts/socinc19.html) tarkastettu 15.11.2014. MYKRÄ, PEKKA 2014: Osallisuutta raha-automaattiavustuksilla. Teoksessa Osallisuuden jäljillä. Toim. Arja Jämsén & Anne Pyykkönen. Joensuu: Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys, 86–95. (http://www.jelli.fi/lataukset/2014/05/oSallisuuden-j%C3%A4ljill%C3%A4verkkoversio-pakattuna-16052014.pdf) tarkistettu 25.5.2015 PATJA, KRISTIINA & ABSETZ, PILVIKKI 2007: Miten saisin tämänkin muuttumaan? Interventiomenetelmien kehittäminen osana strategista osaamista. Kansanterveyslehti. Interventiot terveyden edistämisessä. 7/2007. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja. (http://thl32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/102109/kansanterveyslehti707.pdf?sequence=1) tarkistettu 21.5.2015. 96 PALONEN, KARI 1997: Kootut Retoriikat. Jyväskylän yliopisto: Yhteiskuntatieteiden, valtio-opin ja filosofian julkaisuja 11. PALONEN, KARI & SUMMA, HILKKA 1996: Johdanto: Retorinen käänne? Teoksessa Pelkää Retoriikkaa. Toim. Kari Palonen & Hilkka Summa. Tampere: Vastapaino. PEKONEN, KYÖSTI 1995: Kohti uutta hallinta-ajattelua julkisessa hallinnossa. Helsinki: Hallinnon kehittämiskeskus. PEKONEN, KYÖSTI 2011: Puhe eduskunnassa. Vastapaino: Tampere. PERELMAN, CHAÏM 1996: Retoriikan valtakunta. (L´empire rhétorique. Rhétorique et argumentation, 1977.) Käänt. Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino. PERELMAN CHAÏM & OLBRECHTS-TYTECA L. 2010/1958: The New Rhetoric. A Treatise on Argumentation. (La Nouvelle Rhétorique: Traité de lʼArgumentation, 1958.) Käänt. John Wilkinson & Purcell Weaver. Notre Dame, Indiana: University of Notre Dame. PERNAA, VILLE &, TIITTA, ALLAN 2007: Taiteen valtiollistuminen – kulttuurin suurjärjestelmä. Teoksessa Sivistyksen ja tiedon Suomi. Suomen eduskunta 100 vuotta -sarja, 122–134. PIRNES, ESA 2008: Merkityksellinen kulttuuri ja kulttuuripolitiikka. Laaja kulttuurin käsite kulttuuripolitiikan perusteluna. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä Studies In Education, Psychology And Social Reach 327. (https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/18544/9789513930851.pdf?se quence=1) tarkistettu 17.7.2015. PURHONEN, SEMI; GRONOW, JUKKA; HEIKKILÄ, RIIE; KAHMA, NINA; RAHKONEN, KEIJO & TOIKKA, ARHO. 2014: Suomalainen maku: kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus. RAHKONEN, OSMO & LAHELMA, EERO 2010: Hyvinvoinnin aineellis-fyysiset edellytykset. Teoksessa Hyvinvointipolitiikka. Toim. Pauli Niemelä. Helsinki: WSOY, 135–145. RAUTIAINEN, PAULI 2007: Taiteen vapaus perusoikeutena. Helsinki: Taiteen keskustoimikunnan tutkimusyksikön julkaisuja N:o 33. RUUSKANEN, PETRI 2001: Sosiaalinen pääoma- käsitteet, suuntaukset ja mekanismit. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus 2001. VATT -tutkimuksia 81. (http://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/t81.pdf) tarkistettu 20.5.2015. RUUSKANEN, PETRI 2002: Sosiaalinen pääoma hyvinvointia koskevassa keskustelussa. Teoksessa Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Toim. Petri Ruuskanen. Jyväskylä: PS-kustannus, 5–27. SAARI, JUHO 2011a: Johdanto. Teoksessa Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Toim. Juho Saari. Helsinki: Gaudeamus, 9–29. SAARI, JUHO 2011b: Hyvinvoinnin tulevaisuus. Teoksessa Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Toim. Juho Saari. Helsinki: Gaudeamus, 337–361. SAARINEN, JUSSI 2012: Teoreettisia lähtökohtia psykoanalyysiin ja taiteentutkimukseen. Teoksessa Taidetta tutkimaan. Menetelmiä ja näkökulmia. Jyväskylä: JYY julkaisusarja 86, 259–297. SAUKKONEN, PASI 2014: Vankka linnake, joustava sopeutuja vai seisova vesi? Suomalaisen kulttuuripolitiikan viimeaikainen kehitys. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen verkkojulkaisuja 23/2014. (http://www.cupore.fi/documents/Kulttuuripolitiikankehitys.pdf) tarkistettu 25.5.2015. 97 SEPPÄ, ANITA 2012: Kuvien tulkinta: menetelmäopas kuvataiteen ja visuaalisen kulttuurin tulkitsijalle. Helsinki: Gaudeamus. SEVÄNEN, ERKKI 1998: Taide instituutiona ja järjestelmänä. Modernin taide-elämän historiallis-sosiologiset mallit. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 709. SEVÄNEN, ERKKI & TURUNEN, RISTO 1994: ”Culture Into Literary Studies.” Kulttuurin käsite ja kirjallisuuden tutkimuksen metodologia. Teoksessa Kulttuurista rajankäyntiä. Toim. Päivi Lappalainen ja Lea Rojola. Helsinki: Kirjallisuuden tutkijain Seuran vuosikirja 48, 14–31. SIHVONEN, ALEKSIS; LEO, VERA; SÄRKÄMÖ, TEPPO & SOINILA, SEPPO 2014: Musiikin vaikuttavuus aivojen kuntoutuksessa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2014;130(18), 1852–1860. (http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo11845.pdf) tarkistettu 17.7.2015. SIISIÄINEN, MARTTI 2002: Yhdistyslaitos vuosituhannen vaihteessa. Teoksessa Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Toim. Petri Ruuskanen. Jyväskylä: PS-kustannus, 94–111. STENVALL, JARI & SYVÄJÄRVI, ANTTI 2006: Onks tietoo? Valtion informaatioohjaus kuntien hyvinvointitehtävissä. Valtiovarainministeriö hallinnon kehittämisosasto, tutkimukset ja selvitykset 3/2006. (http://ministryoffinance.fi/vm/fi/03_tiedotteet_ja_puheet/01_tiedotteet/20060308Hy vaein/100663.pdf) tarkistettu 17.7.2015. SUMMA, HILKKA 1989: Hyvinvointipolitiikka ja suunnitteluretoriikka: Tapaus asuntopolitiikka. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A 17. SYRJÄSTÄ ESIIN 1998/1996: Puheenvuoro kulttuurista ja kehityksestä Euroopassa.( In from the margins 1996.) Käänt. Susan Heiskanen. Eurooppatyöryhmän raportti Euroopan Neuvostolle 1998. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta, tutkimus- ja tiedotusyksikkö. TAIDE ON MAHDOLLISUUKSIA (TAO) 2002: Ehdotus valtioneuvostolle taide- ja taidepoliittiseksi ohjelmaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö: Taide- ja taiteilijapoliittinen toimikunta. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2002/liitteet/opm_41_TA O.pdf?lang=fi) tarkistettu 2.6.2015. TILASTOKESKUS 2011: Ajankäyttötutkimus 2009: 3. Kulttuuri- ja liikuntaharrastukset 1981–2009. Kulttuuriharrastukset. Tilasto 25.5.2011. (http://www.stat.fi/til/akay/2009/03/akay_2009_03_2011-05-17_kat_003_fi.html) tarkistettu 25.5.2015. TULEVAISUUSKATSAUS 2014: Osaamisella ja luovuudella hyvinvointia. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:18. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/okm18.pdf?la ng=fi) tarkistettu 29.7.2015. TUOMISKOSKI-LESKELÄ, PAULA 1977: Taide ja politiikka. Kansanedustuslaitoksen suhtautuminen taiteen edistämiseen Suomessa. Historiallisia tutkimuksia no 103. Helsinki: Suomen historiallinen seura. TURUNEN, RISTO 1995: Musta lammas ja hyvät paimenet. Populaari- ja massakulttuurin institutionaalisesta asemasta. Teoksessa Musta lammas. Kirjoituksia populaari- ja massakulttuurista. Toim. Tero Koistinen, Erkki Sevänen ja Risto Turunen. Joensuun yliopisto: Joensuu University Press, 18–46. 98 TURUNEN, RISTO 2003: Uhon ja Armon aika. Suomalainen kulttuurijärjestelmä, sen yhteiskuntasuhteet ja rakenteistuminen vuosina 1944–1952. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja. TURUNEN, RISTO & HÄYRYNEN, SIMO 2011: Esipuhe. Taide rajapinnoilla. Teoksessa Taide ja hoiva rajapinnoille. Selvitys taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalvelujen kysynnästä, tarjonnasta ja yhteistyöverkostoista Pohjois-Karjalassa. Kirj. Johanna Lintunen. Itä-Suomen yliopisto: Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Education, Humanities, and Theology 3. (http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-0518-5/urn_isbn_978-952-610518-5.pdf) tarkistettu 17.8.2015. UUSITALO, SUSANNE 2011: Tahdonheikkous ja hyvinvointi. Teoksessa Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Toim. Juho Saari. Helsinki: Gaudeamus, 264– 287. VAARAMA , MARJA; MOISIO, PASI & KARVONEN, SAKARI (Toim.) 2010: Suomalaisten hyvinvointi 2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (http://www.julkari.fi/handle/10024/80297) tarkistettu 5.4.2015. VALTIONTALOUDEN TARKASTUSVIRASTON TULOKSELLISUUSTARKASTUSKERTOMUS (VTV) 2010: Politiikkaohjelmat ohjauskeinona. Esimerkkinä Terveyden edistämisen ohjelma. Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomukset 212/2010. Helsinki: Edita Prima Oy. (https://www.vtv.fi/files/2360/Netti_212_2010.pdf) tarkistettu 27.6.2015. VIROLAINEN, JUTTA 2015: Osallistuminen, osallisuus ja osallistumattomuus taiteen ja kulttuurin kentällä. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen verkkojulkaisuja 26. (http://www.cupore.fi/documents/Kulttuuriosallistumisenmuuttuvatmerkitykset_000. pdf) tarkistettu 25.5.2015.
© Copyright 2024