1. No category

Krista Wedmanin saarna Keravan kirkossa Laskiaisena 2017
Lukukappale Gal. 2: 19-21
Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää
minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan
Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani. Minä en tee tyhjäksi
Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus
on kuollut turhaan.
Evankeliumi - Joh. 12: 25-33
Jeesus sanoi:
”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee
alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun
palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja
Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri
tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.”
Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä
sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun
tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman
ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki
luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen
kuolemansa.
SAARNA
Elämä. Kuolema. Rakkaus.
Siinä tämän sunnuntain, koko paastonajan, oikeastaan koko uskomme ydin.
On elämä, jokaisella oma, ainutkertainen. Samalla kertaa niin hauras ja kuitenkin niin
sitkeä ja voimakas. Se on täynnä ihania, ihmeellisiä asioita: iloa, yhteyttä, ymmärrystä.
Helposti täytämme sen turhuudella: kiireellä ja kilpailulla, moitteilla ja murehtimisella.
Elämään kuuluu myös kipua: surua, sairautta, menetyksiä.
On elämä, kuukauden mittainen, 66 vuoden pituinen. (On 48 vuotta, joiden aikana ei vielä
ehtinyt kyllästyä, on viikko, jonka aikana koti ehti hädintuskin tulla tutuksi.)/ On aika, joka ei
koskaan riittänyt. On suru, ikävä ja kaipaus, joita ei voi mitata eikä verrata. On rakkaus.
Kuolema pakottaa elämän mittasuhteisiin. Se laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Mitäpä
noista, arjen murheista, pikkuruisista asioista, turhuuksista. Mutta miten mittaamattoman
arvokas onkaan kohtaamisen hetki: ihon kosketus, nauravat silmät, ohimennen huikattu
sana. Kasteveden kostuttama tukka, hikinen otsa sairasvuoteella.
On rakkaus, suurempi kuin kuolema.
Jumala ei kavahtanut kärsimystä eikä väistänyt kuolemaa, hän oli valmis siihen.
Jeesuksen kärsimys ei ollut vain näennäistä, vaan todellista. Samaa kärsimystä, mitä
ihmisenä koemme.
Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa on kyse rakkaudesta. Ylimaallisesta
rakkaudesta, rakkaudesta joka on suurempi kuin kuolema. Rakkaudesta, joka ei ole vain
sanoja, vaan myös tekoja. Rakkaudesta joka ei helise ja kilise, vaan joka soi kuin
sävelmän kantava teema, elämän polyfonian pohjasävel. Rakkaudesta, joka ei pelkää
kärsimystä, vaan antaa itsensä.
Rakkaus haluaisi säästää kärsimykseltä. Rakkaus haluaisi lahjoittaa elämän, joka on täyttä
ja todellista. Jumala ei halua pakottaa meitä luopumaan, Hän haluaa antaa meille kaiken.
Hän haluaa antaa elämän, joka ei ole vain ajallinen, vaan ikuinen. Ihminen itse on se, joka
ei kykene ottamaan vastaan, vaan jää kiinni oman elämänsä turhuuksiin, rakentaa
itselleen vankilan, josta ei edes halua vapautua.
Kun kuljemme kohti pääsiäistä, kuljemme kohti kuolemaa, mutta myös elämää.
Paastonaika on mahdollisuus laittaa asiat tärkeysjärjestykseen, hahmottaa oman elämän
mittasuhteet. Elämä. Kuolema. Rakkaus. Mitä ne minulle merkitsevät?
Osaanko elää? Osaanko rakastaa?
Minä en osaa rakastaa. En kykene, vaikka haluaisinkin. Usein en osaa oikein elääkään.
Elämästä nauttiminen ja iloitseminen on eri asia kuin evankeliumissa mainittu elämän
rakastaminen. Ajallisiin, rajallisiin asioihin takertuminen, menettämisen pelko, halu omistaa
sellaista, mitä ei voi, ne estävät minua elämästä täydesti ja todesti.
Vaikka minä en osaa elää, enkä osaa rakastaa, Kristus minussa osaa ja kykenee. En voi
ottaa omaksi ansioksi sellaista, mitä minussa ei ole tai mihin en pysty. Se on kaikki
Jumalan lahjaa. Tänäkin paastonaikana voin vain rukoilla ja toivoa, että tulisi todeksi se,
mistä Paavali kirjoittaa: "Enää en elä minä, vaan Kristus minussa."