Samsara 1/2013 (pdf)
Va i k u t e l m i a y l i o p i s t o s t a O n valju keskiviikkoaamu, kun kiipeän minulle jo vuosien takaa tuttuja portaita kohti tuttua sisäpihaa. Tällä kertaa en pysähdy katselemaan ympärilleni. Vilkaisen kylttiä portaiden alkupäässä kävellessäni sen ohi, mutta messinkilaatat ohitan määrätietoisesti. Tullessani portaiden ylätasanteelle painan katseeni maahan marssiessani veistoksen ohi sisäpihalle, jossa suihkulähde ejakuloi onnea ja terveyttä symboloiden yötä päivää kesäisin yliopiston kirjaston valtavien ikkunoiden edessä. En pysähdy kurkistelemaan muotokuvia luentosalin ikkunoista kuten niin monesti aiemmin, vaan kävelen suihkulähteen luokse ja käännyn ympäri nähdäkseni metallista muotoillun lauseen päärakennuksen seinässä: "VAPAAN KANSAN LAHJA VAPAALLE TIETEELLE". Vaino ja sorto on nyt poissa, mutta sen synkkä muisto kaikuu raskasmielisesti lauseen sanavalinnoissa.Sellainenkin lause voi olla mittaamattoman surullinen, mutta vain täällä pohjolassa. Olen seissyt niin monesti tällä pihalla, mutta aina vain vierailijan, ulkopuolisen ominaisuudessa. Kenenkään ajattelevan ihmisen ei tietenkään pitäisi olla ulkopuolinen tai edes kokea ulkopuolisuutta suhteessa yliopistoon, mutta akatemia on laitos muiden rinnalla, hyvässä ja pahassa. Viimeksi kun kävin tällä sisäpihalla, hakkasin irti noita sinisiä laattoja suihkualtaan reunasta, ylläni työmiehen vaatteet ja pakettiautoni pysäköitynä tälle samalle sisäpihalle. Silloin heittelin irtonaiset ja hajonneet laatat uusien tieltä laatikkoihin ja ajoin tieheni, mutta matkalla kaatopaikalle kuuntelin äänikirjaa evoluutiobiologiasta ja haaveilin tästä päivästä. Vain harvat tulevista kirjallisuuden, taiteen, musiikin ja kulttuurin tutkijoista supisevat hiljaa toistensa kanssa. Uusia tuttavuuksia solmitaan varovaisesti - valintakokeen tuoma jännitys ja pidättyväisyys sanomasta valintakoekirjasta kenellekään mitään ennen koetta leimaa kesällä mahdollisesti jo solmittuja tuttavuuksia. Monet niiskuttavat ja aivastelevat kun lippalakkipäinen ja parrakas, farkkuihin ja vanhaan t-paitaan pukeutunut mies avaa luentosalin oven. Vakavina ja juhlallisina astelemme suureen luentosaliin, ja ahtaudumme takkeinemme ja laukkuinemme tuolirivien rajaamiin kapeisiin väleihin. Kukaan ei näytä huomaavan kuulakärkikynällä hätäisesti tekstattuja "laukut tähän" -lappuja luentosalin molemmilla seinillä. Kaikki näyttävät ulkoisesta merkeistä päätellen olevan suunnilleen samanlaisten tunteiden vallassa kuin minäkin. Olen onnellinen saavutettuani yhdellä yrittämällä sen mistä olen pitkään haaveillut. Olen jännittynyt siitä millainen tästä päivästä, näistä vuosista ja tästä aivan erilaisesta uudesta elämästä tulee. Puhelen vapautuneesti mutta kunnioittavan hiljaisesti tulevien opiskelijatovereideni kanssa, pummaan nenäliinan edessäistuvalta niiskuttajalta omieni loputtua alkuunsa ja nojaudun eteenpäin loputtoman kiinnostuneena kun pieni hauras nainen valkoisessa jakkupuvussa asettuu luentosalin pöydän taakse ja alkaa lukemaan hiljaisella äänellä tekstiä edessään olevasta paperinipusta. Lippalakkipäinen mies nousee istuimeltaan ja kiirehtii työntämään kalliin näköisen mikrofonin lähemmäs puhujaa, joka perääntyy mikrofonia salin takaseinää kohden ja saa mikrofonin lisäämään juuri ja juuri kuuluvaan ääneensä metallisen, synteettisen värin. Hän on tiedekunnan dekaani (miten jännittävää!) ja pitää hyvin hiljaisella äänellään pitkähkön puheen pysytellen hieman tarpeettomasti pöydän takana koko esiintymisensä ajan. Hän lukee paperista ääneen innottomasti jotakin joka on ilmeisti kasattu jostakin aiemmasta tiedotteesta ja jota on tätä tilaisuutta varten hieman muuteltu. Puhe käsittelee sopeutumista uuteen (ja mielestäni täysin häpeälliseen) yliopistolakiin muutaman vuoden takaa, tiedekunnan rakenneuudistuksia jne jne. Hänen äänensä metallinen kaiku saa intoni hetkeksi laimenemaan kun hän selvin sanoin korostaa opintojen pikaisen valmistumisen tärkeyttä koska yliopisto saa rahaa valmistuvien opiskelijoiden perusteella, ja siirtyy sitten käsittelemään humanistien olemattomia mahdollisuuksia työelämässä. Katselen kun dekaani kääntää uuden lehden puheestaan, mutta ajatukseni ovat jo siirtyneet toisaalle. Olen hämmentynyt. Missä on musiikki? Missä on juhlallisuus? Käsittääkö tämä ihminen että hän on (lippalakkipäistä miestä lukuunottamatta) ensimmäinen virallinen kontaktimme siihen mitä pidän yhtenä ihmiskunnan jaloimmista ja ylevimmistä saavutuksista? Viis siitä että nousu yliopistonmäelle mistä hyvänsä ilmansuunnasta on taiteellisena kokemuksena mieltä alentava ja paikoittain suorastaan rujo. En välitä siitä ettei taiteiden ja tieteiden ylimpiä tutkimuskeskuksia ole jostain syystä nähty tarpeelliseksi koristella asianmukaisella kunnioituksella vaan karsinoitu betonielementein ja päällystetty elementtien värisillä kaakelilaatoilla. Tärkeämpää on se että tämä laitos on yleensäkin olemassa ja että sillä on käytössään tarpeelliset määrät tilaa, olkoonkin että se tila on eriskummallisen rumaa ulkoapäin katsottuna. On pikkuseikka (vaikkakin ajatuksia herättävä) että Hämeenkadulta tulevien portaiden alkupäässä sijaitsevan infokyltin eteen on kenenkään huomaamatta kasvanut puu, joka täydellisesti peittää kyltin. En välitä siitä että messinkiset, jo melkein lukukelvottomiksi hapettuneet, suuret muistolaatat mäelle johtavien portaiden yläpäässä kertovat jostakin 90–luvun surrealistisesta EU-hankkeesta, eikä kirjaston suuria ikkunoita koko matkalta peittävien sälekaihtimien surullinen repsottaminen lannista minua lainkaan. Portaiden yläpäähän on sijoitettu kuitenkin eräs taideteos joka yhteisvaikutuksessa muiden pikkuseikkojen kanssa saattaa kenet tahansa jo hieman epäröiväksi. Se on merkityksetön ja absurdi patsas jota on vaikeaa ohittaa huomaamatta sitä sen luoman äänimaiseman vuoksi. Sitä on myös vaikeaa ohittaa lannistumatta sen rumuudesta, joka on kuitenkin aivan eri tavalla rumaa kuin muu kampusalue jonka suurin synti on loppujen lopuksikin silkka laitosmainen arkipäiväisyys. Patsas näyttää muotonsa puolesta olevan kalliosta irti räjäytetty paasi joka on pystytetty paikoilleen kutakuinkin sellaisenaan lukuunottamatta joitain pieniä kosmeettisia muutostöitä. Kivinen paasi on karkeudessaan ja alkeellisuudessaan suuressa kontrastissa sen takana makaavalle sileistä betoniseinistä ja valkoisesta kaakelista koostuvalle brutalistiselle arkkitehtuurille. Veistos on graniitista nakuteltu monoliitti johon on asennettu sattumanvaraisiin kulmiin muutama kaiutin. Vuosia sitten kaiuttimisista törisi yhtäjaksoisesti korviahuumaavaa ärjyntää sen ohi lampsivien opiskelijoiden iloksi ja virkistykseksi, mutta tämäkin on laiminlyönnin seurauksena hiipunut vaimeaksi kahinaksi. Tämä patsas saa minut epäröimään. Tämän yliopiston lukuisat ulkoiset tunnukset tuntuvat äänekkäästi kertovan minulle ettei sen tarkoitus ole komeasta nimestään huolimatta ylevöittää ajatteluamme vaan kouluttaa lapsista aikuisia - eikä muuta. Odotin että dekaani pukisi sanoillaan yllemme sen akateemisen viitan joka meille nyt kuului ja kertoisi meille että pian, pian, kömpelöihin käsiimme laskettaisiin ihmiskunnan kallein ja herkin aarre joka on tiede sen kaikissa muodoissaan. Myönnän että odotin jousikvartettia, ehkä oboen surullista mutta suloista ääntä soimassa lehteriltä päärakennuksen aulassa dekaanin aidosti ylevän puheen jälkeen. Pitkäveteinen katsaus edes yliopiston historialliseen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen oli vähintä mitä odotin. "No, kaikesta huolimatta.." minä ajattelin katsellessani ympärilleni niinkuin lapsi joka kirkonpenkillä istuessaan koettaa kiinnittää huomionsa vuorotellen virsien numerotaulusta alttariin, ylipäällikön päiväkäskyyn, kolehtihaaveihin ja saarnatuoliin kyetäkseen olemaan kiltisti paikoillaan koko toimituksen ajan - "..kaikesta huolimatta tämä on yliopisto. Tämä on se yliopisto jossa minä opiskelen ja vaikka sen sisäpuoli näyttää olevan yhtä kalsea ja hengetön kuin sen ulkoinen kuorikin, tämä kaikki on nyt käytössäni ja minä osaltani teen siitä niin valoisan ja henkevän kuin vain suinkin kykenen. En tosin käsitä millaiset olosuhteet ovat saaneet aikaan sen että meidät otetaan vastaan kuin taas uusi erä todennäköisesti pahansisuista ja mahoa karjaa. En myöskään osaa kuvitella millaiset tehokkuusvaatimukset ovat kutistaneet tervetuloseremonian (jos sellaista on koskaan ollutkaan) vaimeaksi ja ilottomaksi muminaksi tiedekunnan byrokraattisista rakenteista. Sellainen tämä dekaanin puhe kuitenkin oli ja ainoa tapa suhtautua siihen on korvata se. Siihen täytyy puhaltaa tulevaisuudessa eloa ja voimaa jotta ensi vuoden uudet opiskelijat eivät saisi yhtä kylmää vastaanottoa. Vähintä mitä odottaisin tervetulopuheelta olisi jotakin ilahduttavaa ja elinvoimaista meille Waltarin ja Hugon kasvattamille romanttisille kakaroille. Jotakin tämänsuuntaista: "Maailmankaikkeus, mittaamattomasta kauneudestaan ja monimuotoisuudestaan huolimatta, on rationaalinen. Meidän käytössämme on mitä omintakeisimpia välineitä sen kaikkien ilmiöiden tutkimiseen ja kartoittamiseen. Meitä edeltäneiden ihmisten keräämä ja enemmän tai vähemmän huolellisesti tallettama tieto, sekä heidän kehittämänsä instrumentit, ovat kaikista vastuksista huolimatta vihkineet meidät toinen toistaan jännittävämpiin mysteereihin niin ulkoisen kuin sisäisenkin maailmamme tekijöistä. Kaikista maailmassa koskaan eläneistä ihmisistä juuri meillä (siis kaikilla nyt elävillä ihmisillä) on ilo ja kunnia koettaa ratkaista kvanttitason tuomia, kirjaimellisesti perimmäisiä olemassaolon kysymyksiä, ja sen myötä kenties päästä osalliseksi kokemaan perusteellisin ja radikaalein kulttuurin muutos mitä ihmiskunta on koskaan nähnyt." Tästä kaikesta jokainen nyt aloittava humanisti lienee perillä, mutta olisin mieluusti kuullut kenties jotakin tämänsuuntaista tieteen tämänhetkisiä paradigmoja sivuavaa puhetta tervetuliaispuheessa voidakseni tuntea oloni todella tervetulleeksi tutkimaan kunnollisilla instrumenteilla sitä maailmaa jossa asun. Ylioppilasyhdistys järjesti seuraavaksi päiväksi kuoron laulamaan uusille opiskelijoille, mutta ikävä kyllä molemmat kuoron esittämät kappaleet käsittelivät viinaa, mikä tuskin on jokaista ylioppilasta koskettava tai kiinnostava asia ja jota on esityksen tasokkuudesta huolimatta edelleen lannistavaa kuulla tervetulotoivotuksena paikkaan joka minulle näyttäytyy ihmiskunnan parhaan osaamisen ja tiedon keskuksena. Sanotaan että sivistyksen suurin vaikutus ihmiseen on opettaa häntä sietämään typeryyttä. Toivon todella etten kuulosta pikkusieluiselta tai turhantärkeältä sanoessani näin, mutta todellinen sivistyneisyys - siis sellainen joka ei tärkeile tai mahtaile vaan yksinkertaisesti loistaa silkkaa hyvyyttään ja erinomaisuuttaan - minuun todellinen sivistys vaikuttaa kohottavasti ja synnyttää minussa halun saavuttaa se ja tulla sen kaltaiseksi. Ensimmäisenä päivänäni ylipistossa näin vain ohimeneviä pilkahduksia siitä mitä haluan ja odotan yliopistolta ja olen siitä hämmentynyt. Alkuvaikutelmani Turun yliopistosta sisältäpäin on koko lailla sama kuin sen toimintaa ulkopuolelta seuranneenakin. Raskaat (ja rumat) verhot näyttävät kätkevän sisäänsä ne aarteet joiden ei kuuluisi olla piilossa ensinkään ja joihin jokaisella ihmisella tulisi olla elinikäinen ja kiistämätön, yhteisömme takaama oikeus. Opiskelijana tulen omalta osaltani työskentelemään parhaan taitoni mukaan, jotta voisin palauttaa yliopiston hallinnollisen autonomian sekä elämänmittaisen opinto-oikeuden, sekä taata yliopiston taloudellinen riippumattomuus ja siten parhaat mahdolliset olosuhteet jokaisen tieteenalan todelliselle akateemiselle vapaudelle, jota ei ohjaa taloudellinen intressi vaan yhteisen hyödyn tavoittelu. Aatu Poutanen ASTANGA-JOOGASTA t Kuinka moni voisi kuvitella heräävänsä miltei joka aamu jumppaamaan pariksi tunniksi? Niinpä, en minäkään. Mutta joogaamaan kyllä. Olen astangajoogaaja. Astanga on juuri se joogatyyli, joka on ehkä kaikkein suosituinta ja kaikkein fyysisintä. Ehkä suosio ja fyysisyys kulkevat käsi kädessä, nykyään on tärkeää näyttää hyvältä ja olla trendikäs. Ehkä. En tiedä, koska joogani ei ole jumppaa tai treeniä eikä minulla ole tarvetta näyttää hyvältä tai olla trendikäs. Itse asiassa olen aina miettinyt, että jos tavoitteena on hyvät vatsalihakset ja pullisteleva haukkari, niin helpommalla pääsee, kun puhkuu kuntosalilla. Minulle jooga on nykyisin elämäntapa. Joskus tuntuu, että koko elämäni pyörii joogan ympärillä, mutta haluan sen niin olevankin. Enhän sitä enää muuten tekisi. Aina ei tietenkään ole näin ollut ja tähän on tultu pitkä matka, josko matka on vielä pahasti kesken. Aloitin astangan puhtaasti liikunnallisista syistä. Juoksin tuolloin paljon ja koin tarvitsevani jonkun lajin tukemaan juoksua, jotain, joka venyttäisi lihaksia ja toisi rauhallista tasapainoa hektiseen arkeeni ja luonteeseeni. Siispä astangaa. Ja pidin siitä! Olen aina ollut melko liikunnallinen ja astangajoogan fyysinen haastavuus oli sopivaa juuri minulle. Muistan kuinka paljon tunneilla piti keskittyä ja pinnistellä, että pysyisi asennossa (asanassa) horjahtamatta. Hengitys tuntui utopialta ja ihmettelin miten ikinä saisin kurkustani tuollaista ääntä. Kävin joogatunneilla kerran viikossa ja joskus yritin tehdä kotona harjoitusta - turhaan. Jooga oli vain harrastus muiden joukossa, ei mitään enempää. En ollut kiinnostunut joogan filosofisesta taustasta, vaikka tiesin sen joogaan läheisesti kuuluvan. En ollut kiinnostunut joogan vaikutuksista tai historiasta, halusin vain venyttää lihaksiani. Kasvissyönnin aloitin, tosin silloin ajattelin sen johtuvan paljon muusta kuin joogasta. Sitten jotain tapahtui. Menin nykyisen joogaopettajani Anne Nuotion kurssille ja suhtautumiseni joogaan muuttui. Annen suhde joogaan oli jotain hyvin erilaista, mihin olin aiemmin tottunut. Kokonaisvaltaista, pehmeää, henkilökohtaista. Ei ollenkaan suorittamista, lihastekniikkaa tai vääntämistä. Yllätyin myös siitä ettei kurssilla puhuttu juuri ollenkaan fyysisestä asanaharjoituksesta, vaan kaikesta muusta sen ympärillä, kuten vaikkapa joogaharjoituksen pinnalle nostamista tunteista. Ihastelin ja kummastelin pitempään jooganneiden kokemuksia ja heidän tekemiään vaikeilta näyttäviä asentoja, joita itse nyt teen. Muistan miettineeni voisiko jooga herättää minussakin jotain lihaskipua syvempää, vaikka ajatus tuntui hiukan kaukaa haetulta ja yksinkertaisesti kummalliselta. Anne korostaa säännöllistä harjoitusta, sillä se on ainut tapa vakiinnuttaa jooga elämässään. Olen samaa mieltä. Perinteen mukaan harjoitusta tehdään kuusi kertaa viikossa, mutta kokemuksesta voin todeta, että aluksi kolmekin kertaa viikossa saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä. Kurssin jälkeen kuitenkin alkoi räpiköimiseni, joka jatkuu edelleen. Tarkalleen en osaa selittää mitä kurssi minussa sai liikkeelle, koska varsinaisesti mitään konkreettista ei tapahtunut, vaan muutos oli nimenomaan kokemustasolla. Tavallaan aistin joogassa olevan jotain erityistä, josta muutkin puhuivat, mutta en vielä kokenut tuota erityisyyttä omakohtaisesti. Uteliaisuuteni heräsi - minäkin haluan kokea noin! Muistan myös, kuinka kurssilla eräs joogaaja kertoi heräävänsä kello viisi tekemään harjoituksen ja sanoi sen olevan hänelle juuri oikea aika. Minua se kiehtoi ja kauhistutti. Kello viisi; miten voi olla mahdollista, että joku herää niin aikaisin tätä varten? Ymmärsin kuitenkin nopeasti, että ainut tapa päästä joogassa syvemmälle on tehdä joogaa käytännössä, koska jooga ON käytäntöä. Aloin siis tehdä enemmän tai vähemmän säännöllistä harjoitusta. Joogaharjoitusta tekevä huomaa nopeasti aamun olevan kaikista otollisin aika harjoitukselle, koska silloin pystyy keskittymään parhaiten. Niinpä niin, mutta yökukkujana ja vuorokausirytmittömänä ajatus aamujoogasta kuulosti aluksi hyvin kaukaiselta ja hullujen hommalta. Nukkuminen yksinkertaisesti kiinnosti vain enemmän kuin ”puuskuttaminen”, joksi veljeni joogaamista kutsuu. En todellakaan ymmärtänyt mikä motivoi ihmistä nousemaan aamuyöllä tekemään ihme liikkeitä?! Sitten huomasin tekeväni sitä itse, toisinaan. Ei muuten ollut helppoa. Silloinen poikaystäväni jäi useasti tyytyväisenä nukkumaan, kun minä kampesin ylös (silloin harvoin kun jaksoin) tekemään joogani. Joskus nousin, usein en. Joskus tein viiden minuutin harjoituksen, toisinaan en sitäkään. Nykyisin nousen aina, vaikka en voi sanoa heräämisen olevan itsestäänselvyys. Tähän on tultu pitkä matka eikä oikotietä ole ollut, mutta juuri kamppailu, ehkä oikeammin jopa taistelu, on ollut tärkeää ja vienyt eteenpäin. Enää en käy Mein Kampfia aamuheräämisen kanssa, vaan kähinät koskevat muita asioita. Enkä usko kilvoittelun loppuvan juuri koskaan, koska joogaharjoitus tuo aina eteen uusia haasteita ratkaistavaksi. Haasteita ei siis todellakaan tarvitse etsiä. Aamuharjoitukseen liittyy myös tietty hyväksyminen, sillä varsinkin aluksi keho on aamuisin melko kankea. Toisaalta jäykkyys on kehon suoja, ei tule ainakaan riuhdottua. Minulle jäykkyyteen tottuminen tai kuten tapasin sanoa, sen sietäminen, oli hyvin vaikeaa, koska iltaisin asanat taittuivat muitta mutkitta. Aamuisin taas piti kohdata jäykkyys, jollaiseksi en ollut kehoani mieltänyt. Kaikesta kuitenkin oppii ja muutosta tapahtuu: nykyisin kehoni on tottunut aamuharjoitukseen, eikä keho ole aamuisin enää jäykkä. Astangaa ”syytetään” toisinaan liiallisesti fyysisyydestä, joka peittäisi alleen joogan perimmäisen tarkoituksen. Toisinaan syytökselle on perustelunsa: kuntokoulut ovat täynnä ”voimajoogaa”, joka muistuttaa enemmänkin aerobiciä kuin minulle tuttua astangaa. Olen kuitenkin omakohtaisten kokemusten kautta tullut johtopäätökseen, että (rankka) fyysinen harjoitus voi yhtälailla viedä syvälle kuin esimerkiksi istumameditaatio. Minulle harjoituksen pointti on keskittymisessä ja ajatusten suuntaamisessa nykyhetkeen. Koen, että on helpompaa keskittyä, kun samalla tekee jotain. Paikallaan istuessa ajatus karkailee helposti, mutta toimiminen, astangan voimakas hengitys ja liikkeet, auttavat keskittymään itseen ja nykyhetkeen. Asanoiden haastavuus vie huomiota olennaiseen, koska vaikeampia asentoja ei yksinkertaisesti vain voi tehdä keskittymättä. Fyysisistä asennoista voi myös ”löytää itsensä” ja omat heikkoutensa, jolloin niiden kanssa joutuu työskentelemään päivittäin. Esimerkiksi päälläseisonta on minulle tällainen asento. Kehon ollessa äärirajoillaan Kun harjoitusta tekee tarpeeksi pitkään, keho alkaa luonnollisesti venyä. Ei kuitenkaan hätää, astangassa on kuusi sarjaa, joista ensimmäistä tehdään keskimäärin kolme tai neljä vuotta. Mittakaavan tavoittamiseksi voin kertoa, että viimeistä sarjaa tekee käsittääkseni koko maailmassa vain yksi henkilö. Joskus kehon fyysiset rajat tulevat vastaan, se on selvä, mutta tällöinkään ei ole valmis. Joogaharjoitus ei lopu tai täydellisty koskaan, se ei tule ikinä valmiiksi. Tämän hyväksyminen on toisinaan ollut äärettömän vaikeaa, mutta eihän elämässäkään tulla koskaan valmiiksi. Muistan joskus miettineeni, että näinkö minun pitää aloittaa elämäni jokainen aamu, kamalaa! Enää en koe aamun aloittamista joogaharjoituksella kamalana, vaan luonnollisena - mitä muutakaan tekisin. Aamuherätyksien lisääntyessä lisääntyi myös kipinä joogan taustaan. Mihin tämä juttu perustuu? Miksi tätä ylipäätään tehdään? Miksi minä? Näitä pohdin edelleen, toisinaan kyseenalaistan koko touhun ja tuomitsen itseni hihhuliksi ja hurahtaneeksi. Silti nousen seuraavana aamuna hengittämään, käyn joogasutraluennoilla, tutkin Gitaa ja lähden Intiaan. Varmuus kasvaa koko ajan, mutta en usko kyseenalaistamisenkaan olevan pahasta, koska se saa tutkimaan asioita entistä enemmän ja laittaa pohtimaan omaa suhtautumistaan. Joogan taustasta kiinnostuneena tajusin myös, että jooga ei ole vain sitä mitä tapahtuu matolla. Asana (asento) on vain yksi joogan kahdeksasta haarasta (ashta anga). Esimerkiksi yama ja niyama ohjaavat miten joogaajan tulisi kohdella itseään ja muita. Yamasta ja niyamasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään, mutta lyhyesti ottaen niihin kuuluu muun muassa väkivallattomuus, rehellisyys, pidättäytyminen, puhtaus ja itsekuri, muutamia esiin nostaakseni. Yaman ja niyaman vaatimukset koskevat toiminnan tason lisäksi myös ajatuksia, mikä tekee niistä äärimmäisen haastavia toteuttaa. Astangajooga kuitenkin lähtee asanasta, harjoituksesta, koska kun keho ja mieli ovat hallinnassa, on voimaa toimia eettisesti oikein koko ajan yaman ja niyaman edellyttämällä tavalla myös ajatusten tasolla. Muuten se on miltei mahdotonta, koska sekä keho että mieli vastustavat. Uskon tähän, sillä yaman ja niyaman noudattaminen, niiden mukaan eläminen, tulee olla pyyteetöntä, ei pakotettua, koska pakotettu ei ikinä ole aitoa. Tämä ei mielestäni kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi yrittää. Harjoitus myös luonnostaan ohjaa joogaajaa elämään yaman ja niyaman mukaisesti. Myös muut astangajoogan haarat, kuten esimerkiksi aistien hallinta, on mahdollista saavuttaa, kun keho on täysin hallinnassa. Jooga on sisäinen kokemus, joka merkitsee jokaiselle joogaajalle hieman eri asiaa. Ei ole olemassa mitään ainoaa oikeaa tapaa kulkea joogan tietä, vaan jokainen joutuu käymään eri asioita läpi eri tahdissa. Minä olen joutunut joogan myötä selkä seinää vasten itseni kanssa. Ajatukseni, tunteeni, arvoni, pelkoni, jopa luonteenpiirteeni ovat joutuneet valokeilaan eikä se aina ole kovin mukavaa. Ei ole kivaa tunnustaa ettei tunne itseään. Toisaalta on hienoa huomata, ettei ole tuomittu olemaan sellainen kuin kuvitteli olevansa. En voi sanoa joogan tietä helpoksi, antoisaksi kyllä. Jooga on muuttanut arkipäivääni ikään kuin automaattisesti. En ole tietoisesti pyrkinyt tekemään muutoksia, vaan ne ovat tapahtuneet. Totta kai muutoksien tekijä olet sinä itse, mutta en usko muutoksien pakottamiseen, koska tällöin ne eivät ole aitoja eivätkä kestäviä. Joogan myötä jätin kahvin ja alkoholin, nyttemmin olen pyrkinyt kohti vegaanista ruokavaliota ja yritän vältellä liikaa kofeiinia. Ravinnon vaikutukset joogaharjoitukseen tuntee: esimerkiksi kofeiinittomana on paljon helpompaa herätä kello viisi. Myös unirytmini on täysin toisenlainen kuin neljä vuotta sitten. Aikaisin herääminen on ehkä hieman vaikea sovittaa perinteiseen opiskelijaelämään, mutta sinnittelen ja toisinaan harjoitan luopumista - opiskelijaelämästä, en joogasta. Aina se ei tunnu kivalta, mutta aamulla tiedän tehneeni oikean valinnan. Nämä ovat tietenkin vain ulkoisia muutoksia, tosin mielestäni tärkeitä nekin, mutta jooga on muuttanut minua myös ihmisenä. Minulla on halu downshiftata. Entinen suorittaja, kontrolloija ja aikataulujen mukaan eläjä on vaihtunut ”go with the flow”-tyypiksi, joka pyrkii tekemään ja suunnittelemaan mahdollisimman vähän, pysähtymään ja hengittämään sen sijaan enemmän. Olen nyttemmin pitkäpinnaisempi, kuuntelen ja rakastan enemmän. Toisaalta olen myös vahvempi ja määrätietoisempi, uskallan sanoa mitä ajattelen enkä anna ihmisten kävellä ylitseni. Jooga on tuonut sekä fyysistä että henkistä voimaa kohdata elämä ja sen vastoinkäymiset. Tiedän, tämä kaikki kuulostaa kummalliselta. Niin minustakin, kun sen nyt tähän kirjoitan, mutta kuten astangajoogan guru Sri K. Pattabhi Jois on sanonut: ”Practice and all is coming”. Minulle tämä toimii ohjenuorana ja motivoi harjoittelemaan. Happy practicing! Lisätietoa Anne Nuotiosta: www.annenuotio.net Elina Rantee SAAGAKIRJALLISUUDEN TAIKAA Aatu Poutanen K ristillisten juhlapyhien kunniaksi lainasin joululomaa varten Fennicumilta Snorri Sturlusonin Norjan kuningassaagojen ensimmäisen osan. Kuningassaaga käsittelee Norjan kuninkaiden vaihtelevaa ja värikästä historiaa hamasta muinaisuudesta 1100-luvulle asti. Snorri on eräs pohjoismaisen kulttuurin merkittävimpiä keskiaikaisia historioitsijoita jonka kokoamia ja eteenpäin välittämiä ovat mm. Eddat ja suuri osa Islannin sukusaagoja, jotka omasta mielestäni vielä nykypäivänäkin edustavat osaa Euroopan parhaasta kirjallisuudesta. Henkilönä Snorri on lähinnä Haisuliin rinnastettava ikävä pyrkyri ja selkäänpuukottaja jonka valtapyrkimykset ja kukkoilu ei ikinä johtanut yhtään mihinkään ja joka sittemmin koki klassisen skandinaavisen kuoleman kirvestappelussa. Martti Haavio summaa johdannossa varsin sarkastiseen sävyyn Snorrin kuoleman näin: "Näin oli elänyt elämänsä muudan rauhattoman saaren rauhaton ylimys. Hän oli ollut Sturlungasuvun egoistisia, kunnianhimoisia, helposti loukkautuvia, rikkautta, valtaa ja loistoa himoinneita ja saaneita jäseniä; tyypillinen aikansa uros." Snorrin kirjallinen työ ja kirjakokoelma on joka tapauksessa vertaansa vailla. Haavio vertaakin esipuheessa Snorria Ciceroon, joka ei hänkään ollut kummoinen poliitikko, mutta sitäkin etevämpi kirjallinen taituri, ja jotka molemmat nitistettiin poliittisen uransa kariuduttua. Kuten tavallista, Snorri Sturlusonin tyyli vei mukanaan ja luin kirjan malttamattomasti puoleenväliin ennenkuin viitsin tehdä muistiinpanoja. Paikoittain Norjan kuningassaagat muistuttavat Raamatun sukuluetteloita, mutta berserkkien melkein pysäyttämätön metallinruttaus, herrasmiesetikettiä noudattavat meritaistelut skotteja vastaan, lappalaisten noitien mahtiloitsut ja yleinen kirveenheiluttelu on sen verran kiinnostavasti kerrottu ja skaldirunoudella maustettu, että ihan tavanomainen sotiminen tuntuu mukavalta suvannolta magialla ja ihmeteoilla silattuun historialliseen kronikkaan. Kuningassaagoissa ei tietenkään aloiteta vähemmästä kuin Odinista ja hänen teoistaan. Se mitä hänestä kerrotaan teoksen alussa on sen verran hämmentävää että olen liittänyt tähän pitkän pätkän katkelmia teoksen ensimmäisistä luvuista. Tämä on varmaan folkloristille arkista perusinformaatiota, mutta minulle tuli täysin uutena informaationa se, että Snorrin mukaan Odin on ollut turkkilainen sotasankari. Asgårdin Snorri sanoo sijainneen Mustanmeren koillisrannalla ja Odinin päätyneen Pohjolaan koska hänen ennustajankykyjensä mukaan roomalaiset eivät kuunaan päätyisi hätyyttelemään häntä siellä. Ohessa muistiin kirjoittamiani katkelmia (suluissa olevat maininnat omia tulkintojani ja/ tai wikipediasta etsimiäni tarkennuksia): "[...]Tästä merestä työntyy koilliseen pitkä lahti jolla on nimenään Mustameri. Se erottaa toisistaan maanosat. Itäistä sanotaan Aasiaksi, läntistä sanovat toiset Euroopaksi, toiset Eneaksi. [...] Svitjodin (Vähä-Aasia, Aasia) pohjoisosa on hallan ja pakkasen takia asumattomana samoin kuin Blaalandin (Afrikan) eteläosa on autiona helteen vuoksi. Svitjodissa on monia suuria asuttuja seutuja, monenlaisia kansoja, ja siellä puhutaan useita kieliä. Siellä on jättiläisiä ja kääpiöitä, on sinisiä ihmisiä ja monelaisia kummallisia luontokappaleita. [...] Etelään päin virtaa tuntureilta, jotka ulottuvat kaiken asutun maan rajojen ulkopuolelle, Svitjodin halki joki jonka oikea nimi on Tanais. Sitä sanottiin muinoin Tanakvisliksi tai Vanakvisliksi. Se laskee Mustaanmereen. Vanakvislin suulla olevaa maata sanottiin aikoinaan Vanalandiksi tai Vanaheimiksi. Tämä joki erottaa toisistaan kaksi maanosaa. Idänpuoleista sanotaan Aasiaksi ja lännenpuoleista Euroopaksi. Tanavislin itäpuolella Aasiassa sijaitsevaa maata sanottiin Aasalandiksi tai Aasaheimiksi ja maan päälinnaa kutsuttiin Asgardiksi. Linnassa oli hallitsija, jonka nimi oli Odin. siellä oli suuri uhripaikka. [...] Odin oli suuri soturi, hän teki laajoja retkiä ja valloitti monia valtakuntia.[...] Koillisesta lounaaseen kulkee suuri tunturiharjanne (Ural), joka erottaa ison Svitjodin muista valtakunnista. Tunturista etelään ei ole pitkä matka Turkinmaahan. Täällä Odinilla oli suuria tiluksia. Siihen aikaan liikkuivat roomalaiset sotapäälliköt laajalti maailmalla pakottaen valtansa alle kaikki kansat, ja monet ruhtinaat pakenivat vainon vuoksi pois maistansa. Näkijänä ja loitsutaitoisena Odin tiesi että hänen jälkeläisensä tulisivat asumaan maanpiirin pohjoislaidalla. Sen tähden hän pani veljensä Ven ja Vilen hallitsemaan Aasgardia, mutta lähti itse matkaan [...] hän meni ensin länteen, Gardarikeen (nyk. Kieviin) ja sitten etelään, Saksinmaahan. [...] Sitten hän meni pohjoiseen, merelle saakka, ja asettui asumaan erääseen saareen. Tämän nimi on nykyisin Odense Fynillä. [...] Odin asettui asumaan Logenin (nyk. Sigtuna Ruotsissa) rannalle ja sinne hän rakensi suuren pyhäkön ja uhrasi siellä aasain tavalla. Hän tarjosi asuinpaikat pyhäkön papeille: Njord asui Noatunissa, Freyr Uppsalassa, Heimdall Himinbergissä, Tor Trudvangissa, Balder Breidablikissä.[...] Sanotaan aivan oikein että Aasa-Odin ja diar (papit) hänen mukanaan toivat pohjoismaihin tullessaan ja opettivat taitoja joita siellä on sitten pitkät ajat harjoitettu. Odin oli kaikista etevin, ja häneltä pohjoismaalaiset oppivat kaikki taidot, sillä hän osasi ensimmäisenä useimmat niistä. [...] Hän lausui kaiken runona, niinkuin nyt esitetään se, mitä sanotaan skaldirunoudeksi koska he toivat tämän taidon pohjoismaihin. Odin kykeni saamaan aikaan että hänen vihollisensa tulivat taistelussa sokeiksi tai kuuroiksi [...] mutta hänen omat miehensä kävivät päin sotisovatta ja olivat hulluja kuin koirat tai sudet, purivat kilpiänsä ja olivat väkeviä kuin karhut tai sonnit. He tappoivat miehiä, mutta heihin ei pystynyt tuli eikä rauta. Tätä mainitaan berserkkiraivon nimellä. [...] Odin vaihtoi hahmoansa. Hänen ruumiinsa makasi silloin kuin nukkuvana tai kuolleena, mutta hän itse oli lintu tai nelijalkainen, kala tai käärme ja siirtyi silmänräpäyksessä kaukaisiin maihin omissa tai toisen asioissa. Hän pystyi myös pelkällä sanalla sammuttamaan tulen, tyynnyttämään meren ja kääntämään tuulen mille taholle halusi. [...] " Kuningassaagoissa edetään jossain määrin kantaaottavan kertojan mukana historian alkuhämäristä muinaiskuninkaisiin ja siitä 1100-luvulle asti melko näppärästi niin, että kukin kuningas pyrkii valtaan, ryöstelee ja surmaa sattumanvaraisesti ylläpitääkseen elintasoaan ja korvautuu toisella rosvokeisarilla melkeinpä säännönmukaisesti niin, että hänet tapetaan kilpailevan valtaanpyrkijän toimesta (useimmiten juottamalla vahvaan humalaan ja polttamalla raukkamaisesti kestitaloon. Ainoana poikkeuksena eräs muinaiskuningas Aun, joka elää yliluonnollisen pitkään suorittamalla ihmisuhreja Odinille ja kuolee vanhuuteen. Vanhuuteen kuolemista nimitetäänkin sen takia kirjassa "Aunin taudiksi". Teksti sisältää kirjoittajalle tyypillistä arkaaista, mutta eloisaa paikkojen, tapojen ja luonteiden kuvausta. Parhaimmillaan teos yltää huikeisiin kaunokirjallisiin saavutuksiin, unohtamatta sitä että Snorrin teokset ovat myös historiantutkimuksen kannalta erittäin merkittäviä teoksia. Johannes Schefferus lainaa Snorria tiuhaan tahtiin teoksessaan ”Lapponia”. Olen poiminut teoksesta joitain kohtauksia joiden toivon kannustavan tutustumaan Euroopan vanhimpaan tunnettuun kaunokirjalliseen perinteeseen ja samalla Skandinavian mystiseen ja monimuotoiseen uskonelämään ja tapakulttuuriin. Tanskan kuningas Harald Gorminpoika tutkii mahdollisuutta hyökätä Islantiin "... Tanskan kuningas aikoi nyt purjehtia sotajoukkoineen Islantiin kostamaan sen häpeän, että islantilaiset olivat sepittäneet hänestä herjauslauluja. Oli näet säädetty laki, että sepitettäisiin Tanskan kuninkaasta niin monta herjauslaulua kuin maassa oli ihmisiä. Aiheen tähän oli se, että eräs islantilaisten omistama laiva oli haaksirikkoutunut Tanskan vesillä ja tanskalaiset olivat anastaneet koko lastin väittäen sen olevan merihylkyä. [...] Kuningas Harald käski erään loitsutaitoisen miehen vaihtaa hahmoa ja lähteä Islantiin tutkimaan mitä tie- toja mies voisi tuoda hänelle sieltä. Mies lähti valaan hahmoon muuttautuneena. Tultuaan saaren luo hän ui länteen päin pitkin pohjoisrannikkoa. Hän näki että kaikki vuonot ja mäet olivat täynnä maahisia; toiset niistä olivat isoja, toiset pieniä. Ehdittyään keskelle Vaapnavuonoa hän ui lahteen ja alkoi nousta maihin. Silloin tuli laaksosta alas suuri lohikäärme ja sen jäljessä iso joukko käärmeitä, rupikonnia ja sisiliskoja, jotka ruiskuttivat mujujansa hänen päällensä. Hän ui sitten sieltä länteen pitkin rannikkoa Eyjavuonoon saakka. Hän ui siihen vuonoon, mutta siellä tuli häntä vastaan lintu, joka oli niin suuri että sen siivet hipoivat tuntureita kummallakin puolella [...] (Velho palaa takaisin Islannista ja raportoi:) "Siellä ei ollut mitään muuta kuin hiekkakenttiä ja erämaita ja ulkopuolella valtavat rantatyrskyt, mutta maiden välillä on niin suuri meri, ettei siellä voi purjehtia sotalaivoilla." Tanskan kuningas kääntyi nyt sotajoukkoineen etelään pitkin rannikkoa ja lähti sitten Tanskaan. Olavi Trygvenpoika, Norjan suurkuningas "Kuningas Olavi oli perehtynyt ruumiinharjoituksiin paremmin kuin kukaan niistä norjalaisista joista meillä on tietoa. Hän oli kaikkia muita väkevämpi ja ketterämpi, ja tästä on kirjoitettu monia kertomuksia. [...] Kuningas Olavi käveli airoja pitkin hänen miestensä soutaessa Ormenia (Olavin legendaarinen sota-alus) ja osasi leikkiä kolmellä lyhyellä säilällä siten, että yksi oli aina ilmassa ja hän tavoitti sen kahvasta. Hän iski yhtä hyvin kummallakin kädellä ja ja heitti kaksi keihästä yhdellä kertaa. Kuningas Olavi oli harvinaisen iloluontoinen ja leikkisä mies, ystävällinen ja alentuvainen, hyvin kiihkeä kaikissa asioissa, hyvin antelias, aina huomiota herättävä, olipa hän missä seurassa tahansa, kaikkia muita urhoollisempi taistelussa, mutta erittäin säälimätön ollessaan vihainen, ja vihollisiaan hän kidutti julmasti, poltti toisia roviolla, jätti toisia villien koirien raadeltavaksi, toisia hän antoi silpoa tai syöstä alas korkeilta kallioilta. Siitä syystä hänen ystävänsä rakastivat häntä ja vihollisensa pelkäsivät. Hän saavutti suurta menestystä, koska toiset noudattivat hänen tahtoaan rakkaudesta, toiset pelosta." Eyvindin kuolema (Eyvind on Norjan väkevin loitsija ja sei- tamies joka pakenee kerta toisensa jälkeen Olavin pakanavainoa ja pitää kristittyä kuningasta ja hänen käännytysyrityksiään pilkkanaan.) "Kuningas käski hänen ottaa kasteen samoin toiset. Eyvind kieltäytyi. Kuningas kehotti häntä ystävällisin sanoin kääntymään kristinuskoon ja hän sekä piispa esittivät hänelle paljon hyviä perusteluita sitä varten, mutta Eyvin kieltäytyi yhä itsepintaisesti. Kuningas tarjosi hänelle lahjoja ja suuria tuloja, mutta Eyvind torjui kaiken. Viimein kuningas uhkasi häntä silvonnalla tai kuolemalla, mutta Eyving oli yhä järkkymätön. Kuningas käski nyt tuoda sisään astian jossa oli hehkuvia hiiliä, ja panna sen Eyvindin vatsalle, ja tämä paloi pian karrelle. Eyvin sanoi nyt: "Ota pois hiiliastia: minä tahdon sanoa muutamia sanoja ennenkuin kuolen." Niin tehtiin. Kuningas kysyi: "Tahdotko nyt uskoa Kristukseen, Eyvind?" "En", vastasi Eyvind, "minä en voi ottaa kastetta; olen henki jonka lappalaiset ovat noituudellaan pakottaneet ihmisen hahmoon, sillä isäni ja äitini eivät voineet saada lasta muulla tavalla." Sitten Eyvind kuoli; hän oli ollut kaikkein loitsutaitoisin mies. " Kuningas Olavi kuoli Tanskan kuninkaan järjestämässä väijytyksessä merellä. Taistelu on kuvattu erittäin tarkasti Kuningassaagassa ja on kirjallisesti kiinnostavimpia ja loistokkaimpia kohtauksia koko teoksessa. Kuningas taisteli viimeiseen asti ja hyppäsi lopulta laidan yli veteen täydessä varustuksessa ja hukutti itsensä jottei joutuisi vihollisen käsiin. Kuninkaan kuolemaan ei tietenkään haluttu uskoa koska hän oli ylivoimaisen hyvä hallitsija, joten meritaistelun jälkeen hänestä on sepitetty kaikenlaisia jännittäviä myyttisiä tarinoita. Olavin kuolemasta on runoiltu mm. näin: (Runon sepittäminen = jonkin asian ehdottomana totena pitäminen) Eräs taistelusta tullut näin kertoi: Trygven poika jalo vilpitön urho, on hengissä vielä. Asemyrskystä Olavi elossa pääsi vaan turhaa tarinoidaan se seikka on toisin. [...] Myös virkkavat muutamat: miekkamyrskyn alla on Olavi saanut haavan ja paennut itään Mutta kuningas on kaatunut, kansa sen tietää, etelän ottelussa. En luota arvailuihin. Monin paikoin teosta lukiessa tulee mieleen Topeliuksen Välskärin kertomuksia, mihin Topelius varmastikin on ottanut vaikutteita Kuningassaagoista. Topelius mainitseekin Kuningassaagan ensimmäisessä osassa kaikkein merkittävimmäksi nousevan Olavi Trygvenpojan omassa mestariteoksessaan ja sivuaa Trygvenpojan kuolemaan liittyvää myyttiä, rinnastaen sen muihin samankaltaisiin sankareihin jonka kuolema on haluttu kieltää tai laittaa jonkin yliluonnollisen toimijan tilille. Tässä lainaus Välskärin kertomuksista: "... Hän halusi kumminkin lisätä että kansat aina kernaasti uskottelevat itselleen että erinomaiset miehet ja sankarit, jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate; Remuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin kun partansa on kasvanut kivipöydän yli. Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolden luona; Kaarle Rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf ammuttiin hopealuodilla jne." Suosittelen aloittamaan saagoihin tutustumisen Poltetun Njallin saagasta. Sekin on kirjoitettu 1200-luvulla, mutta sijoittuu jonnekin 900-luvulle. Kirjoittajista ja heidän motiiveistaan ei tiedetä tarkasti. Poltetun Njallin saaga kertoo Islannin viisaimmasta miehestä Njallista, joka näkee ennakolta Islannin perinteisten arvojen ja uskonnon rappion ja tuhon, mutta on kykenemätön estämään sitä. Saaga kertoo myös Islannin perinteisen yhteiskunnallisen järjestelmän kriisiytymisestä ja rappiosta kristinuskon saapuessa Islantiin. Teoksessa dokumentoidaan hallitsevien sukujen ajautumista rappion kierteeseen heidän menettäessään uskon käräjäjärjestelmään ja osan kääntyessä uuteen uskontoon, mistä seuraa pysäyttämätön koston kierre ja sen seurauksena eeppistä sotimista ja juonittelua. Melko sotapainotteisesta sisällöstään huolimatta saagakirjallisuus on kerronnaltaan ja tyyliltään puhuttelevaa ja kiinnostavaa. Kirjoittajat ovat joutuneet sepittämään dialogia ja pitkiäkin puheita useita satoja vuosia sitten eläneiden ihmisten suuhun historiaa kirjoittaakseen, ja tuloksena on oivallista talvi-iltojen seikkailulukemistoa josta ei puutu taikavoimia eikä mystisiä hirviöitä. Saagakirjallisuuden kenties kiehtovin piirre on sen kerronnassa. Saagoissa esitettyjen henkilöiden motiiveja ja ajatuksia nimittäin aniharvoin kuvaillaan mitenkään. On melkeinpä kokonaan lukijan oman mielikuvituksen varassa koettaa päätellä saagojen henkilöiden motiiveja, jotka useimmiten ovat valta ja maine ja joiden sokea tavoittelu melko systemaattiseti tuhoaa niiden perässä hortoilevat islantilaiset. Saagat eivät kuitenkaan pyri moralisoimaan eivätkä opettamaan. Ne ovat vakava yritys kirjoittaa merkittävistä ihmisistä ja heidän teoistaan, ja johtopäätökset heidän toimistaan saa lukija itse päättää. Va l a i s t u n u t r o h ke u s ”Valkean ruumiin mestari, jota ei tahraa yksikään tahra, päätäsi koristaa täydellinen Buddha, katsot kaikkiin suuntiin myötätunnon silmin, toivon että voin kunnioittaa ja rakastaa kaikkea elävää koko tämän päivän ajan. Valkean ruumiin mestari, turvaudun sinuun” -BOKAR RINPOCHE : Chenrezig, myötätunnon valtias Lukemattomat Buddhan opin seuraajat ympäri maailmaa heräävät ennen auringon nousua, valppain ja rakastavin mielin, harjoittaakseen itseään kohti Buddha-tilaa, heräämisen tilaa, jossa jokainen elävä olento on timantinkaltainen polulla, jokainen yhtä arvokas. Niin minäkin pyrin pienen, pienen muurahaisen lailla heräämään jokaiseen aamuun iloisin ja valppain mielin, harjoittaakseni koko sydämestäni polkua joka on kuin koti ja samalla koko valtava avaruus kaikkialla, turva ja hehkuva ymmärrys siitä, että olen vain pieni hiekanjyvä äärettömässä hiekkameressä. Siksi ei minun kuulu itseäni nostaa korokkeelle, pitää itseäni yhtään enempänä tai vähempänä, viisaampana tai vajavaisempana osana maailmaa kuin sinua tai mitään elävää, hengittävää, tiedostavaa ja tiedostamatonta. Ylpeys, ahneus ja viha ovat yleisimpiä tiloja joihin ihmisluonne niin helposti kompastuu tiedostamattomuutensa vuoksi. Sokea halu, joka on kuin pysäyttämätön myrsky, syntyy mieleen salaman nopeasti ja syö myötätunnon toisia eläviä kohtaan, bodhicitan, valaistuneen rohkeuden, josta aion tässä hetkessä kirjoittaa. Maailmassa ja varsinkin länsimaissa, joissa suoritusyhteiskunta, materialistinen ja kilpaileva tapa elää on osana lähes jokaista kansalaista enemmän tai vähemmän, on hyvin vaikeaa omaksua nöyrää ja vaatimatonta asennetta. Hyvin monen perheen kasvatusmetodeihin kuuluu vastaavia harjoituksia: pitää omat puolensa, voittaa ja olla jotain suurta, menestyä ja olla vahva. Tämänkaltaisilla ohjeilla monet koittavat selvitä ja löytää onnen enemmissä määrin itsekeskeytyneessä yhteiskunnassa. Löytyykö onni noiden ohjeiden alaisuudesta? Onko onnellisuutta se, että on suuri ja arvostettu henkilö, täynnä valtaa ja kunnioitusta? Tämä tapa elää ei ainakaan henkilökohtaisesti luonut minulle muuta kuin ylpeän ja ahneen mielen, joka halusi lisää ja lisää. Matkan varrella kohti halujen ja haaveiden täyttymystä ei mikään riittänyt ja oli saatava aina lisää. Lopulta vuoren huipulla saattoi huomata, ettei onni asunutkaan halussa. Ettei tyytyväisyys elänytkään vuoren huipulla, ylpeän ahneuden vaatteissa, vaan juuri päinvastaisessa suunnassa. On siunaus saada kokea ja nähdä halun pakonomainen tarve kasvaa kasvamistaan, tuo egon ahmiva ja sokea luonne, joka on yhtä pysymätön kuin vihellys. Hetken se on ja yrittää tyydyttää meitä, mutta häviää sykäyksessä ja luo vääjäämätöntä kärsimystä. Olen hyvin onnellinen ja ennen kaikkea kiitollinen kaikesta kärsimyksestä jonka olen saanut itse aiheutettujen virheideni vuoksi kokea. Olen myös kovin pahoillani kärsimyksestä, jonka olen tietämättömyyttäni muille aiheuttanut. Otan tänään ja jokaisena tulevana päivänä kaikki negatiiviset tuntemukset, sairaudet ja ongelmat sinusta, elävästä olennosta itseeni ja annan kaikki vähäiset lahjat ja onnellisuuden sinulle, elävälle olennolle. Tämä harjoitus, elämänasenne ja mielentila on bodhicittan ydinharjoitus. Itsen vaihtamista toisiin, oman onnellisuuden antaminen toisille ja toisten kärsimysten ottaminen itseen. Eikä tämä asenne nojaa vain Buddhan opin seuraajiin. Koen Jeesuksen puheissa ja teoissa täysin vastaavanlaisia asioita, hänen opettaessaan esimerkiksi rakastamaan vihollista kuin itseään ja kääntämään toinenkin poski. Monissa uskonnoissa on hyvin paljon yhteisiä tekijöitä. Monet Profeetat, valaistuneet henkilöt ovat opettaneet uskontokunnasta riippumatta hyvin tärkeää ydinopetusta. Itsen vaihtamista toisiin, pyrkiä rakastamaan kaikkea elävää kuin itseään, auttaa koko sydämestään ja kärsivällisesti pyrkiä puhdistumaan nöyryyden, anteliaisuuden, rakastavan ystävällisyyden tavoin. Itse pyrin elämään Buddhan opin mukaan ja harjoittamaan bodhicittaa joka hetkessä. Jos se lipsahtaa mielestäni, nostan sen huomattuani uudestaan tietoisuuteen. Tämä polku, luopumisen ja vaatimattomuuden tie, jossa itseä tutkitaan ja pyritään käyttämään vastalääkkeitä heti tiedostamattomuuden hetken noustessa, usein syvän rauhoittumisen (meditaation) avulla: viha rakkaudeksi, ylpeys nöyryydeksi, ahneus anteliaisuudeksi ja niin edespäin, on avannut minulle uuden avaran tavan elää joka hetkessä ja arvostaa kaikkea elävää. Se on tuonut onnen ja turvan, jota niin kauan etsin. Suurimmaksi osaksi aikaa olen asunnoton, minulta puuttuu paljon purukalustoa ja sairauksiakin on kerääntynyt menneen , hyvin negatiivispainotteisen alkuelämän ajanjakson saattelemana mukava määrä. Kääntäessä kuitenkin nämä ongelmat, kivut ja vaikeudet opin polulle, en voi kuin kiittää, sillä kärsimyksellä on mestarilliset opin siivet. Ne muistuttavat menneistä sokeista teoista ja johdattavat kohti kirkkaampaa, tietoisempaa huomista ja ennen kaikkea tähän hetkeen, jossa voimme joko kylpeä itsekeskeisyyden vesissä ja negaation soissa tai nöyrtyä, hengittää läsnäolon voimaa ja rakastaa kaikkea ympärillämme kuin itseämme. Voimme olla onnellisia tuhansista asioista, jos pysähdymme ja syvennymme näkemään, kuinka kallisarvoinen onkaan tämä vihellyksen kaltainen ihmiselämä. Kirjoitin hyvin vähäisillä ymmärrykseni nystyröillä suurenmoisesta harjoituksesta omiin kokemusperiini viitaten, bodhicitasta, jonka intialainen mestari Atisa ( 982-1052) on opettanut. Tämä kallisarvoinen egon ja minän rauhoittava harjoitus on tiibetinbuddhalaisuuden harjoittamisen sisin ydin. Sen on tuonut länsimaihin kirjallisena versiona muunmuassa 14th Dalai Laman kunnianarvoisa opettaja Dilgo Khyentse kirjassaan Valaistunut rohkeus. Toivon jokaiselle elämänpolun kulkijalle ja kokijalle valoisia oivalluksia, myötätuntoista, täyttä ja onnellista elämää. Vielä viimeisenä kumarrus ja pieni vaatimaton lausahdus jokaiselle kirjastani, Myötätunnon jalokiviaarre. ” Silmissäni sinä olet Buddhain laulu, sulokukkain sävel, päivien puhdas tuoksu, tuoden toivon ja rauhan sydämeen.” Velimatti Vuorio Neuroteologia N euroteologia tutkii uskonnollisten kokemusten ja aivojen toiminnan korrelaatioita. Tutkimus tapahtuu aivoja kuvantamalla, EEG- ja PET-menetelmin. Nämä tutkimukset ovat osoittaneet, että aivot toimivat uskonnollisen kokemuksen aikana normaalista poikkeavalla tavalla. Neuroteologista tutkimusta on tehnyt kanadalainen kognitiivisen neurotieteen tutkija Michael Persinger, joka on stimuloinut koehenkilöiden ohimolohkoja magneettikentillä ja kehittänyt tätä varten erityisen magneettikypärän. Stimuloinnin ansiosta jotkin ihmiset ovat saaneet ”selittämättömiä” läsnäolokokemuksia. Ruotsalainen psykologian tutkija Pehr Granqvist on kritisoinut Persingerin kokeiden tieteellisyyttä. Amerikkalainen neurotieteilijä Andrew Newberg on kuvantanut buddhalaisten munkkien ja fransiskaaninunnien aivoja PETlaitteella, kun nämä meditoivat ja rukoilivat, nähdäkseen mitä aivoissa tapahtuu ihmisen saadessa uskonnollisen kokemuksen. Newberg havaitsi nunnien otsalohkojen aktivoituvan ja päälakilohkojen toiminnan vaimenevan rukoilun aikana. Sama tapahtui buddhalaisten munkkien meditoidessa. Suomalainen teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen on muun muassa kognitiivisen uskontotieteen, uskonnollisen ajattelun ja uskonnollisten kokemusten tutkija. Hänkin kritisoi Persingerin tutkimuksia, sillä ihmiset eivät kulje ”magneettikypärä” päässään arkielämässä, mutta saavat siitä huolimatta uskonnollisia kokemuksia. Luonnontieteellisesti suuntautuneet tutkijat ajattelevat uskonnollisten kokemusten syyksi aivojen toiminnan tai sen häiriöt. Newbergin mukaan Jumalan olemassaolo pitää kokea aivojen välityksellä, mikäli Jumala on olemassa. Pyysiäinen taas katsoo uskonnon olevan osa arkiajattelua ja ristiriidassa tieteen kanssa muun arkiajattelun tapaan. Satu Heino M U U K A L A I S E NA Å B O A K A D E M I S S A E nnen joulua tsekkailimme yhdessä muiden fuksien kanssa Abo akademin englanninkielistä kurssitarjontaa, jota olikin tarjolla melkoiset määrät suhteessa Turun yliopiston vastaavaan, jota on kokonaisuudessaan nolla kurssia. Kaikkein kiinnostavimmaksi kevään kurssitarjonnassa nousi "Uskonnollinen fundamentalismi", jonne hain hyvissä anoin JOO-oikeutta ja jonka sainkin muutaman päivän kuluttua sitä haettuani. Luennolla Arkenin Bifrostissa (Bifrostissa!) oli ehkä 15 oppilasta joista minä ja Jouni olimme ainoat TY:stä. Ensisijaisesti suomenkielisiksi identifioituvia oli lisäksemme ehkä neljä opiskelijaa ja paikalla oli kolme vaihtariakin joista ainakin yhdellä oli UT pääaineena. Ensimmäinen itsestäänselvä huomio Arkenin sisäpihalle kävellessä oli, että ÅAssa ei ainakaan ole rahasta pulaa. Vaikutelma syveni entuudestaan kun käsitin että 15 oppilasta varten kurssilla on todellakin 2 luennoitsijaa. Tällaista ei varmaan ole ikupäivänä tapahtunut TY:n historiassa. Ylipäätään tunnilla oli rento meininki ja mitään kiireen tuntua ei tosiaankaan ollut ilmassa, mikä oli ihan totaalisen uniikki kokemus verrattuna suomenkieliseen opetukseen jostsa kellon vilkuilu ja turboahdetut, ultimaattisen funktionalistiset aikataulut ovat näköjään normi. TÄTÄ sen opetuksen pitäisi ollakin! Luennoitsijat olivat persoonallisia ja aidosti henkilökohtaisesti motivoituneita omista aiheistaan ja antoivat oman persoonansa ja omien intressiensa näkyä ja kuulua. Oli lisäksi erittäin sympaattista että tuntiopettajalla oli luennolla mukanaan "apulaisprofessori", nimittäin hänen lapsensa joka tsekkaili jotain leffaa luennon ajan opettajan pöydän takana. En tiedä teistä, mutta minua ainakin nakertaa huomattavasti se, että jokainen tuntiopettaja TY:ssä systemaattisesti valittaa ajanpuutetta ja kurssia varten varattujen tuntien vähyyttä. Ihan kuin ei voitaisi jättää yksi tankki tai jotain muuta ääreistärkeää tappovärkkiä ostamatta jos se on siitä kiinni että maan korkeimmassa oppilaitoksessakaan ei löydy rahaa eikä aikaa tämänkaltaisten erikoiskurssien järjestämiseen. Jos yliopistossakaan ei ole aikaa paneutua asioihin kunnolla niin missä sitten? No, onneksi on JOO-oikeus jonka ansiosta meillä köyhilläkin on mahdollisuus nauttia kunnollisesta opetuksesta ja tällaisista erikoiskursseista. On jotenkin sydäntäsärkevää että Minna Opas totesi ensimmäisellä "alkuperäiskansojen uskonto" - luennollaan että sitäkään kurssia ei rahan puutteesta ole järjestetty edellisvuotena ollenkaan ja tänäkin vuonna puitteet on kavennettu kolmeen luentoon. Toinen luennoitsijoista oli käsittääkseni titteliltään tuntiopettaja ja nimeltään Nina Björkman. Toinen luennoitsija on olemukseltaan varsin militantti tohtori Iida "Leppis" Leppäkari joka erikoistuu uskonnolliseen väkivaltaan ja opettaa lisäksi (kyllä, todellakin) Krav Magaa, israelilaista raskaan sarjan itsepuolustuslajia jonka jokainen onnistunut liikesarja tappaa tai vammauttaa vastustajan. Lisäksi kurssilla on yksi vieraileva luennoitsija (Thomas Lindgren) joka on kirjoittanut "Uskonto ja pyhä terrori"-nimisen teoksen. Luennolla tehtaillaan yksi 8 minuutin mittainen esittely vapaavalintaisesta aiheesta, tehdään luentopäiväkirja ja luetaan muutama kirja. Kurssi suoritetaan luentopäiväkirjalla ja siitä nettoaa 5 opintopistettä. Luennon jälkeen bondailtiin Jounin kanssa yhden Akademin opiskelijan kanssa joka osoittautui erittäin mukavaksi tyypiksi. Ehdin jo vähän elätellä mielessäni jotain Nirvana+Gnosis - yhteisbileitä Faustissa joka on "salakapakka" (suomenruotsalainen salakapakka on tosiaankin "salakapakka" ISOISSA lainausmerkeissä) Arkenissa, mutta en nyt 5 minuutin tuttavuuden perusteella ottanut vielä tämmöistä puheeksi. Annikaksi esittäytynyt rastapäinen tyyppi kertoi että Akademin uskontotieteen henkilökunta osallistuu mielellään opiskelijatapahtumiin ja on muutenkin aktiivisesti kiinnostunut ja läsnä, mikä kuulosti sekin aika skifiltä näin TY:n näkökulmasta. Kokonaisvaikutelma: erittäin positiivinen. Aatu Poutanen Visuaalisesta antropologiasta If we knew what it was we were doing, it would not be called research, would it? -Albert Einstein T utkimus on aina uuden etsimistä. Tutkimusmatkailu tuntemattomaan vaatii kuitenkin väistämättä vision ja suunnannäyttäjiä, sekä matkalla innostajia. Meidän pitää osata lukea ympäristöä, jossa liikumme ja havainnoida tarkasti, jotta selviämme. Tässä, tiedon valtameressä, meillä on apuna akateeminen traditio - se on meidän kompassimme, tärkeä suunnan näyttäjä. Me emme voi valmiiksi varmasti tietää, mitä löydämme. Kuitenkin ne välineet, joita tiedon analysointiin käytämme vaikuttavat tuloksiin ja ne ovat näin ollen oleellisessa osassa. Luomme karttaa uusista alueista ja teemme visuaalisesti nähtäväksi löydöksemme - tavalla tai toisella - jotta voimme välittää tietoa. Metodit ovat se tapa, jolla suuntaamme kohti visiotamme. Ne auttavat löytämään oleellisia asioita ja jäsentämään niitä, sekä pyrkimään päämäärää kohti. Teoria määrää sen, mitä pidämme oleellisena ja yliopisto on se media, jonka kautta haluamme tuoda esille uutta tietoa maailmasta. Tässä tekstissä esittelen muutamia ajatuksia, jotka ovat pyörineet aloittelevan tutkijan mielessä turhankin paljon. Kaikki oli kovin helppoa, ennen kuin aloin epäillä asiain tilan yksinkertaisuutta. Alkoi epäilys ja täysi ajatuksellinen kaaos metodeja ajatellessa. Pyrin hiljalleen takaisin akateemiseen kosmokseen ja koetan tässä avata hieman mieltäni vaivanneita kysymyksiä. Kun tutkimuksenteossa tulee aika selkeästi esittää käyttämänsä metodit, olen edelleen kohtuullisen hukassa. Hämmennystä ei helpottanut lainkaan iltalukemiseni Paul Feyerabendin Against method. Sivulla 223 lukee näin: ”Neither science nor rationality are universal measures of excellence. They are particular traditions,unaware of their historical grounding. ” Tämä tieteenteon anarkisti tekee kirjassaan varsin poleemisia väitteitä, johon suhtaudun epäilevästi, mutta teos on auttanut hieman hahmottamaan, mistä tässä loputtomassa teorioiden ja metodien taistossa on kyse. Hänen teksteissään tiukka tieteellinen säännöstö, joka ei hyväksy vastakkaisia näkökulmia, näyttäytyy lähinnä väkivaltana tietoa kohtaan. Asia tuskin on koskaan näin musta-valkoinen ja pitkältä tarkoitus onkin herättää lähinnä soljuvaa keskustelua, mutta väitteet ovat äärimmäisen vakavia. Tieteessä tarvitaan kopernikaanisia kumouksia - siitä liene olemme yhtä mieltä. Tarvitsemme kuitenkin myös traditiota ja teorioita, johon johdonmukaisesti heijastaa tapaamme tehdä tiedettä. Synteesi ei synny taisteluitta. Vaikka olen toiminut sekä journalistina, että taiteilijana olen silti tutkija. Taide ja media ovat metodeja, tapoja, joilla saa uutta tietoa ja toisaalta ne ovat keinoja tuoda sitä julki, mutta tiede on tarjonnut minulle välineet ja päämäärän, sekä vision siitä, miten tutkimusta tehdään. Eri metodit, erityisesti visuaaliset, ovat auttaneet minua löytämään tutkimuskohteestani oleellista informaatiota. Kuvat ovat olleet johtolankani uuteen kulttuuriseen maailmaan. Kuva ja kuvaus ovat menetelmäni ja apuni tutkia. Kuten David Morgan on kirjoittanut Visual Piety teoksessaan: Visual images help concretize or fix the mental imaginery and sensation of memory. Mutta milloin tätä voi väittää metodiksi? Järjestelmällinen menetelmä se on kyllä. Etnografia Teen etnografista tutkimusta, jossa pyrin tuomaan esille tutkimuskohteen kulttuurisia prosesseja sisältäpäin, sekä heidän maailmalleen antamia merkityksiä valokuvien avulla. Etnografia on minulle tapa nähdä toisin, se on ikään kuin lähikuva, jossa erilainen tarkastelutapa tuo uutta tietoa. Elämällä yhteisössä opin näkemään kulttuurimme perustavanlaatuisia tekijöitä, uudella tavalla. Lukemani tai kuulemani perusteella, saattaisin saada täysin väärää tietoa. Osallistumalla pystyn itse todistamaan informaation, jonka saan. Todistamiseen taakka kuuluu tieteeseen – en voi luottaa vain kuulopuheisiin. Etnografia voi olla ihan tavallista elämää yhteisön keskellä, mutta samaan aikaan tutkija prosessoi sitä, mitä ilmiön poikkeavuus tai tiettyjen asioiden toistuvuus, kertoo kulttuuristamme. Etnografista tutkimusta voidaan tehdä monilla tieteenaloilla ja monesta näkökulmasta. Eettisyys ja reflektio ovat oleellisia. Etnografia on minulle läsnäoloa tutkittavan yhteisön parissa ja pyrkimystä heidän tapojensa ja ajatustensa kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen. Jotta voisin olla Miladan häätö. Tästä kuvasta ja varsinkin savupiippuun itsensä kahlinneesta valtaajasta tuli varsin kuuluisa Tsekeissä. Kuva: Katja Lappalainen autenttinen ja siispä läsnä siinä yhteisössä jossa elän, tulee minun olla osa sitä. En ole muuten uskottava. En voi vain havainnoida vieressä lehtiöni kanssa ja esittää kriittisiä kysymyksiä tutkittavieni toiminnan luonteesta. Sen sijaan voin etsiä sopivia tilanteita löytää oleellisia asioita, mutta tämä vaatii aikaa ja vaivaa. Minun tapauksessani se vei vuosia. Vasta lopullista työtä kirjoittaessani olen alkanut hahmottamaan suurempia merkityksiä. Kulttuurien tutkija on koulutettu näkemään eroja ja toistuvuutta inhimillisessä toiminnassa. Hänen tehtävänsä on lukea ja tulkita inhimillisen toiminnan syitä, jotta kykenemme ymmärtämään ihmistä paremmin. Minulle helpoin tapa lukea sitä, ovat kuvat. Toiselle on teksti ja kolmannelle diagrammit tai toiminnan havainnointi. Joku haastattelee ja tekee johtopäätöksiä, jopa vain ilmeistä ja äänestä. Nämä kaikki ovat tärkeitä osoittajia. Etnografia on täten tutkimuksen tekoni tausta, mutta toisaalta myös tiedonintresseihini liittyvä perimmäinen asenne. Kiinnostukseni kohteena on se visuaalinen prosessi, jolla tutkimani liike voimistaa näkemyksiään maailmasta ja aktivoi toimimaan ja ajattelemaan. Tästä aiheesta voisin tuoda esimerkkejä, mistä tahansa tutkimastani uskonnollisesta tai ideologisesta liikkeestä, mutta koska minulla on laajin materiaali squat-liikkeestä, on johdonmukaista valita se opinnäytetyöni kohteeksi. Toisaalta se, että aihetta ei ole tutkittu kovinkaan paljon ja valitsemani tutkimuksentekotapa tuo mahdollisesti uutta tietoa, tekee tutkimuksestani merkityksellisen. Aineistoani olen kerännyt usein metodein, mutta oleellisin niistä on järjestelmällinen seinäkuvien dokumentointi valokuvaamalla ja tilan visuaalisen ilmeen kehittymisen havainnointi. Olen lisäksi osana taustoittamista haastatellut, seurannut internet- keskusteluja, tutkinut lehtisiä, osallistunut ja toisaalta laskenut jopa visuaalisten merkkien määrää varmistaakseni väittämieni oikeudenmukaisuutta. Olen hyödyntänyt niin sosiologisia, uskontotieteellisiä, filosofisia kuin taiteen ja mainonnan tutkimuksen teorioita inhimillisestä kulttuurista ja visuaalisesta aineistosta. Näitä yhdistää kuitenkin etnografia sekä visuaalinen antropologia. Teoriat auttavat minua ymmärtämään monipuolisesti tutkimaani kohdetta ja käyttämään valitsemiani metodeja monipuolisesti. Tutkin kuvia, valokuvien avulla ja toisaalta raportoin työskentelyprosessistani kuvien kautta. Kuvat ovat myös oleellisin kenttämuistiinpanoni. Aineiston ja tiedon hankintakeinoja on ollut lukuisia. Suurin osa informaatiota tulee jäämään vain osaksi tutkimukseni kontekstointia. Mitään tieteellistä tutkimusta ei voi tehdä yksipuolisella metodologialla, tutustumatta kohteen taustoihin. Tällöin tutkimus ei ole tieteellisesti mielestäni validia, vaan se on pinnallisesti muodostettu näkemys asiasta. Ei syvällisen tutkimustyön tulos. Muinaiskreikan kielessä on tietämiselle ollut monia sanoja, viitaten käytännölliseen tai teoreettiseen tietoon, joista sanaan gnosis englanninkielen knowledge juurtuu. Gnosis sanalla on viitattu pelastavaan tietoon, jolloin voisimme puhua enemmänkin totuudesta. Törmäsin näitä ajatellessani myös väitteeseen siitä, että filosofia olisi metodologinen järjestelmä ymmärryksen saavuttamiseen. Eli onko se metodi? Mikä on metodi? Missä vaiheessa voi erottaa käyttävänsä jotain tiettyä metodia ja milloin siirtyy toiseen? Milloin voi tietää luoneensa uuden metodin? Tehdessäni lopputyötä olen usein päätynyt tutkimaan metodeja. Kenttätyöni on ollut jopa tietyn metodin käytön testaamista. Monesti minun tekisi mieli kirjoittaa enemmän itse metodeista kun tutkimuskohteesta. En siltikään tiedä mikä metodini on oikeastaan ollut. Tiedän, mitkä ovat tutkimuksen teon lähtökohdat, vaan ei metodi ole jokin selvärajainen olento, jonka olen valinnut tieni näyttäjäksi. Metodit opettavat minua kyllä suuntaamaan katsettani. Se on tuntemani tradition vahvuus, jota tiede minulle edustaa. Kvalitatiivista pohdintaa Kvalitatiivinen tutkimus ei ole vain yhdenlainen hanke, toisin kuin usein ajatellaan, vaan joukko hyvin moninaisia tutkimuksia. Etnografia edustaa tyypillisesti kvalitatiivista tutkimusta. Etnografinen tutkimus on vaatinut laajaa ja monipuolista tutkittavan kohteen tuntemusta ja keskittymistä taustoittamiseen, jotta ymmärtäisi, minkä havainnointi ja dokumentointi on kentällä oleellista. Se on perinteinen ihmistutkimuksen laji, joka vaatii tutkijalta oma-aloitteisuutta ja jopa rohkeutta sekä sosiaalisuutta. Suuntausten kirjo on hyvin laaja, näistä mainitakseni esimerkiksi kokemuksellisen, tulkinnallisen ja naturalistisen suuntauksen. Koulukuntien metodologisten ajattelun kokonaisuudet ja raja-aidat tuntuvat joskus hyvinkin sekavalta, vaikka tietoa olisikin paljon. Akateeminen rajanveto tuntuu joskus jopa täysin teennäiseltä tavalta kategorisoida kokonaisuutta. Tämä on hankaloittanut työtäni suuresti. Kesti pitkään hahmottaa sitä, mistä oikeastaan kvalitatiivisessa tutkimuksessa on tarkalleen edes kyse. Olen aina ymmärtänyt tekeväni laadullista tutkimusta, mutta sen rajanveto tuntuu usein teennäiseltä. Klassikkolehti. Vallankumouksellisia naisia esittelevää lehteä ja siinä kuvattuja, graffitisapluunoiksi muokattuja kasvoja näkee vallatuissa taloissa joka puolella Eurooppaa. Termien epäselvyys esimerkiksi aineistoa koskien, tuottaa suuria hankaluuksia määrittelyyn. Mikä on dokumentti tai mikä voidaan oikeastaan laskea osallistuvaksi havainnoinniksi? Termit ikään kuin sijaitsevat eri käsitteellisillä tasoilla. Tämä on tuottanut minulle valtavaa hämmennystä tutkimustyössäni. Kaikki pitää määritellä hyvin tarkkaan, mutta akateemisten termien päällekkäisyydet ja ristiriitaisuudet tekevät tehtävästä haasteellisen. Ehkä ongelma korostuu monitieteellisessä tutkimuksessa. Olen opiskellut hyvin erilaisia tutkimustraditioita, joissa samoista asioista puhutaan eri tavalla akateemisessa ympäristössä. Eri kirjoissa metodeista, lähestymistavoista ja tieteen filosofisista otteista, puhutaan hyvinkin poikkeavasti. Tämän selittää termien sijoittuminen eri tasoille. Tämä sekaannus on jopa aiheuttanut tällaisten jaotteluiden epäuskottavuuden. Epistemologisten lähtökohtien hahmottaminen on tuskallista käsitteiden meressä. Tuntuu että olen usein aloittanut koko työn alusta, kun olen saanut uutta tietoa siitä, miten tieto ja sen hankinta akateemisessa maailmassa määritellään. Käsitteiden, suuntauksien ja teorioiden laajuus ja suuntauksiin viittaavien termien sekavuus asettaa kysymyksen tämän kaiken ytimestä. Mikä oikeastaan siis on kvalitatiivista tutkimusta? Onko olemassa perheyhtäläisyyttä johon tähän tutkimussuunnan kokonaisuuden osat voitaisiin sitoa millään tavalla koherentiksi kokonaisuudeksi? Toisaalta onko tämä edes tarpeellista? Etsin tutkimuksessani uutta ja odottamatonta, joten en ole valmiiksi asettanut sitä, mitä tavoittelen. Kohteeni määrittää sen mikä on tärkeää, en minä. Keskityn tiettyyn otokseen, jota havainnoin niin tarkkaan kuin kykenen, tutkien kaikkea mahdollista materiaalia, joka vaikuttaa työhöni liikkeen parissa. Tutkimussuunnitelmaa ei ole ollut valmiina, vaan se on muodostunut prosessissa. Niin kuin lainaus alussa sanoo: Eihän työni ole tutkimus, jos jo valmiiksi tietää mitä etsii. Silloin se on vain vakuuttelua ennalta määrätyin metodein. Tutkimustapaukseni ovat ainutlaatuisia, eivätkä tilanteet ole toistettavissa. En voi tehdä täysin samanlaista havainnointia kohteistani koskaan, joka tekee tutkimusprosessista haastavan. Kuinka pystyn näyttämään toteen väitteeni? Tai tarvitseeko minun? Todistamisen taakka liittyy metodien käyttöön ja tieteen filosofisiin perusteisiin. Etsimmekö tietoa vai totuutta. Tieto keventää taakkaa – totuus on raskaampi kantaa. Pyrin kuvien kautta todentamaan analyysiani tilan ja kuvan dynamiikasta vallatussa talossa. Visuaalinen ja esteettinen on ollut läsnä jokaisessa tutkimuksenteon vaiheessa. Mutta ne eivät ole metodeja? Feyerabend esittää kirjansa loppupuolella joukon tärkeitä kysymyksiä, joita flunssaisena jäin punkan pohjalla miettimään. 1. What is science? How do scientist proceed, how do their standads differ from the standards of other enterprises? 2. What’s so great about science? What are the reasons that might compel us to prefer the sciences to other forms of life and ways of gathering knowledge? 3. How are we to use the sciences and who decides the matter? Kysymys metodista on pohdiskelujeni aikana muuttunut kysymykseksi totuudesta ja sen etsinnän menetelmistä. Luulen että Feyerabendin esittämiä kysymyksiä avoimesti pohtimalla jokainen kirkasotsainen tutkijan alku löytää lujemman alustan, miltä ponnistaa tiedon valtamerelle - hukkumatta. Katja Lappalainen Mennyt ja tuleva yliopisto Vuonna 1840 J.V.Snellman kirjoitti radikaalin pamflettinsa Akateemisesta opiskelusta. Siinä hän arvosteli kovin sanoin silloista akatemian alennustilaa, sättien sitä mm. liian koulumaiseksi, sen opettajia urautuneiksi ja mielenkiinnottomiksi ja sen opiskelijoita liian alentuviksi ja opportunistisiksi kiipijöiksi joita kiinnostaa vain tutkinnon takaama valta ja raha. Snellmanin mukaan opetuksen ensisijainen tarkoitus ei ollut siirtää vain tietoa vaan myös halu ja kyky etsiä ja tutkia omatoimisesti. S nellman ottaa pamfletissaan kantaa oman aikansa yliopistollisiin ilmiöihin kuten pitäisikö ylioppilailla olla oma tuomioistuimensa ja tulisiko heidät vapauttaa ”poliisilaista”*, sekä esittelee omia tietämisen eri tapoja, tietoisuutta ja totuutta käsitteleviä teorioitaan. Keskeisin teema Snellmanin pamfletissä on kuitenkin vakaumus. Hänen mukaansa juuri se on yliopiston ehdottomasti tärkein lahja opiskelijoilleen. Se tarjoaa elämälle suunnan ja asettaa oppilaan ymmärtämään myös omaksutun tiedon merkityksen sekä osoittaa opiskelijalle hänen asemansa yhteiskunnassa ja historiassa. Snellman esittää, että vakaumuksellinen ihminen on jopa lain ja moraalin yläpuolella, koska vakaumuksellisuus tekee ihmisestä niin hyveellisen ettei hänen tarvitse tietää laista mitään noudattaakseen sitä. Nykylukija löytää tekstistä ja sen lähtökohdista sieltä täältä kohtia jotka muistuttavat pamfletin korkeasta iästä ja sen vuoksi tekstistä löytyy paljon kritisoitavaakin. Suurelta osaltaan Snellmanin teksti on edelleen puhuttelevaa, vaikkei aivan ajatonta viisautta käsittelekään. Snellmanin sanankäyttö ja kritiikki on sattuvaa, joskin tekstiä leimaa suomalaiselle mentaliteetille tyypillinen asioiden tilan voivottelu ja tuskailu. Snellman kirjoittaa mm. näin: ”Tieteellisellä teologilla ei ole edes sitä etua, joka joskus vielä voi olla uskonnon opettajan osa, että hän nimittäin olisi voinut säilyttää lapsenuskonsa. hän on jo puraissut liian syvälle tiedonpuun hedelmää, ja hänen täytyy kamppailla vakaumukseen päästäkseen. Mutta tämä kamppailu on jotakin muuta kuin dogmaattisen teologian lukua. Samoin käytännöllisellä lakimiehellä voi olla uskonsa oikeuden pyhyyteen, mitä mikään epäily ei ole horjuttanut, ja hän voi epäröidä ainoastaan sen soveltamisessa. Sitä vastoin tietorikkaamman, joka on oppinut tuntemaan useampia lainsäädäntöjä ja alastomuudessaan nähnyt kutakin tapausta varten esiinastuvat lainsäätäjät, täytyy jo epäillä perusteita. Kuitenkin tuo epäily olisi ensimmäinen askel vakaumusta, mutta kuka siihen pyrkii? Ei, epäily karkoitetaan välinpitämättömyydellä ja ajatuksettomuudella, asetetaan uskontoja ja kirkkoja, järjestelmiä ja lainsäädäntöjä toistensa rinnalle ja korkeintaan seurataan käytäntöä tunnustamalla kristillisen uskonnon ja luterilaisen kirkon etusija sekä väitetään mahdottomaksi säätää nykyisissä olosuhteissa toisenlaisia lakeja kuin voimassaolevat. Näin ollaan oppinut mies, vaietaan kuin muuri kaikista valtiota kirkkoa koskevista ongelmista, asetuttaan oppituoliin ja päntätään uuden sukupolven päähän ne läksyt, jotka on itse luettu, opittu ja unohdettu. Ei kuitenkaan tarvitse kuolla ilman vakaumusta, sillä se saadaan vanhoilla päivillä edullisesti siten, että tullaan yhteiskunnassa ehdottoman oikeuden ja uskonnossa ylilonnollisen ilmoituksen kannattajiksi - se kaikki on niin mukavaa ja varmaa.” Sama kritiikki toistuu vielä yli 150 vuoden jälkeen, mutta lähtökohdiltaan aivan erilaisena Tere Vadénin, Juha Suorannan ja Antti Salmisen radikaalissa pamfletissa Tuleva yliopisto vuodelta 2009. Pamfletti on kirjoitettu innoittavana kannanottona silloin työn alla olleeseen yliopistolakiuudistukseen. Kirjoittajat edustavat harvinaisen suorapuheista ja kirkasotsaista suomalaista älymystöä jota ei ole juuri nähty sitten Jyrki Lehtolan ja Markku Eskelisen Sianhoitooppaan ilmestymisen jälkeen. Heidän lisäkseen vain Antti Nylénin voisi katsoa kuuluvan yhtä raikkaaseen ja innoittavaan modernien suomalaisten kulttuurivaikuttajien ryhmään. Tuleva yliopisto on kaikin puolin poikkeuksellista suomalaista yhteiskuntakritiikkiä. Se ei surkuttele nykytilannetta kuten Snellman, eikä siinä myöskään ole ylimielistä halveksuntaa vallitsevia oloja kohtaan. Vadénin ja kumppaneiden pamfletti on positiivinen, kannustava ja energinen iloittelu siitä, mitä kaikkea yliopisto voisi olla. Se tarjoaa lukijalleen paitsi hauskaa ja älykästä kielellistä iloittelua, myös käytännön ideoita ja esimerkkejä yliopisto-opiskelun luonteesta ja olemuksesta. Pamfletissa osoitetaan lukuisia epäkohtia ja niiden syitä ja esitetään roppakaupalla mitä erikoisempia ideoita epäkohtien korjaamiseksi. Sen keskeisimpiä *Tämä käytäntö vallitsee nykyäänkin esimerkiksi Kreikassa, jossa poliisi ei saa tulla kampusalueelle. Laki säädettiin reaktiona opiskelijaradikalismin yhteydessä ilmenneseen äärimmäiseen (ja useisiin kuolemiin johtaneeseen) poliisiväkivaltaan 60-luvulla. Vertailun vuoksi: USA:ssa perustettiin samaan aikaan asta syystä yliopistollinen poliisi valvomaan erityisesti yliopistoja ja estämään radikalisoituminen totaalisesti. teesejä on, että tieto ja sen luova käyttäminen on paennut yliopistolta näkymättömiin ja bisnesyliopistot kitkuttelevat kapitalistisella logiikallaan minkä voivat. Todetaan että se on ajan henki eikä sitä pidä surkutella, mutta keskitytään tutkimaan missä luovuus liikkuu, tuetaan sitä ja liikutaan sen mukana, samalla muuttaen yliopistoa siksi mikä sen tulee olla. Tuleva yliopisto puhuu voimakkaasti perustulon puolesta, kritisoi yliopistoa laitokseksi joka tuottaa tietoa toisille laitoksille, sättii sitä tiedon monopolisoimisesta ja kaikkia hyödyttävän tutkimuksen jarruttamisesta voitontavoittelun vuoksi. Työrauha on korvattu tulosvastuulla ja pätkätöillä, hallinnollinen rakenne on suunniteltu haittaamaan tutkimusta entisestään ja tietoa estetisoidaan ja brändätään. Myös Snellmanilainen vakaumus saa osansa iloisesta verbaalisesta taiteilusta joka värittää erinomaisella tavalla pienillä manifesteilla maustettua pamflettia. Pamfletin lopussa kirjoittajat iskevät todelliset tavoitteensa pöytään teesimuotoisina väittäminä, eikä kellään ajattelevalla ihmisellä varmastikaan ole mitään näitä romanttisia ideaaleja vastaan ja johon uskon tietoyhteiskunnan ajautuvan luonnollista polkua pitkin joka tapauksessa: Yliopiston ja yhteiskunnan on tavalla tai toisella muututtava sellaiseksi että jokaiselle sitä haluavalle jää aikaa opiskella. Opiskelu sellaisena käsitteenä kuin se esitetään on lakkautettava ja korvattava elämänmittaisena yhteiskunnallisena ja poliittisena prosessina. Yliopistot on muutettava kaikille avoimiksi oppimiskeskuksiksi. Tieto on vapautettava kaikkien käyttöön ja jo saavutettu tieto on oltava kaikkien tavoitettavissa eikä se saa maksaa kenellekään mitään. Kovaa tekstiä! Suomessa vain noin prosentti kaikista opiskelijoista osallistui Bologna-prosessin mielenosoituksiin ja Vanhan ylioppilastalon täysin hyödytön uudelleenvaltaus ”symbolisena eleensä” kuivahti mediakiinnostuksen myötä. Ehkä järjestelmä on jo tehnyt tehtävänsä ja aloittavat opiskelijat on jo lannistettu ja huijattu omaksumaan identiteettinsä koneen osana jonka he odottavat yliopiston hiovan monimutkaisemman koneen monimutkaisemmaksi osaksi. Pamfletin voi ladata pdf-tiedostona ja äänikirjana Tere Vadenin sivuilta. Aatu Poutanen tuleva! Muttei niin kuin Valtio halusi, , sinä ja me tahdomme. Uutena markssa ja laissa poikkeustila on hallinnan uvaa, auditoi, arvioi, muuta! Sori vaan, istot luodaan toisin kuin valtionhalhdään yhdessä, keskenämme, hyppääiantuntijakulttuurista yhdessä oppin kulttuuriin. ja resistanssia, vaan aktiivisuutta ja Tulevat yliopistot asettavat ehdot ministeriöille. Tämä on merkitys, onomialle, yliopistolle, meille, maail- n tiedon voimasta tarvitsee vain katsoa maisemaa: kehitysvattaa omia siemeniään, koska ne on patentoitu. Kymmeniä enoista käytetään sotaan ja aseisiin. Me tiedämme, miten "alaivettua taltaania tai kultaa halvalla, mutta me emme tiedä, a vettä juotavaksi sen jälkeen. Me osaamme laittaa sademetsän , mutta me emme tiedä, kuinka monta eläinlajia sademetsissä monta euroa asuntolainan maksussa säästyy, kun keskuspankki mme tiedä, onko taloustiede tiedettä. Varsinkaan emme tiedä, a voi elää esimerkiksi keskimääräisellä suomalaisella vuoden tiedä tietävämme. Tere Vaden, Antti Salonen & Juha Suoranta: Tuleva yliopisto Kvanttifysiikkaa humanisteille Tässä artikkelissa esittelen joitain ideoita joiden tarkoitus on auttaa lukijaa saamaan käsitys kvanttifysiikan jännittävistä vaikutuksista todellisuuskäsitykseemme. Olen pyrkinyt parhaan taitoni mukaan kuvaamaan käsitteitä ja ilmiöitä niin kuin itse ne ymmärrän. n valitettavaa miten suuri ja leveä kuilu perusteella näyttää_ tapahtuneen tuntuu nykyään tuntuu erottavan luonnontie- uskomattoman kiinnostavalta. Tätä tarinaa dettä ja muita tieteen lajeja. Suomalaiset tietysti mutkistaa se, että meidän pitää ensin tiedettä popularisoivat aikakausjulkaisut ovat opetella kävelemään ja puhumaan kyetäkkymmenen vuoden sisällä nekin taantuneet semme aistimaan mysteerin ympärillämme viihteelliseksi hömpäksi niiden alunperinkin ja ennenkuin ehdimme huomatakaan, sodat, vaatimattomasta tasosta. Kimmo Pietiläisen nälkä ja tietämättömyys saattavat pitää meidät sankarillisen käännöstyön ja kustannustoi- niin kiireisinä tai yksinkertaisina ettemme minnan ansiosta Suomessa julkaistaan edes koskaan ehdi edes huomata mitään johtolanne tärkeimmät teokset mistä maailmalla kul- koja tai tarinoita. Lisäksi monet muut ovat loinkin puhutaan. Eräs Pietilän kääntämistä jo keksineet kaikenlaisia tarinoita, jotka ovat teoksista sisälsi jo liki vuosikymmen sitten niin mieltäkiinnittäviä ettemme ehkä viitsi esipuheen, jossa kääntäjä peräänkuulutti tai halua enää ajatella mitään muuta. kirjailijoiden ja tieteilijöiden käännösvastuuta Uskonnonfilosofiassa puhutaan usein suomalaisessa kulttuurissa, viittasi samalla ’ihmeestä’ tai ’yliluonnollisesta’ silloin kun vaatimattomasti omaan täysin ylimitoitettuun ajatellaan jonkin asian rikkovan luonnonlaketja esitti toivomuksen kansallisesta ryhdis- ja. Mielestäni on paljon suurempi ihme että tymisestä, mitä tulee tieteellisten teosten luonnonlait todella ovat rikkomattomia ja käännöstyöhön. Katsaus Terra Cognitan universaaleja ja että maailmassa ylipäätään uusimpiin julkaisuihin ja pikainen vilkaisu on jotakin muuttumatonta ja ikuista kuten kirjakaupan muuhun tiedettä popularisoivaan esimerkiksi painovoima. Tieteiskirjailija suomenkieliseen tarjontaan paljastaa että ja tiedemies Arthur C. Clarke on todennut Pietiläinen suomentaa edelleen käytännössä ihmeistä osuvasti: ”Tarpeeksi kehittynyttä yksin suurimman osan suomeksi julkaistavis- teknologiaa on mahdotonta erottaa magiasta”. ta, tiedettä popularisoivista teoksista. Meidän on samalla logiikalla helppoa selittää Luonnontieteellinen tutkimus on paras yliluonnolliseksi ilmiöt joiden takana vaikutkuviteltavissa oleva jännityskertomus. Se tavia lainalaisuuksia emme ymmärrä. on mysteeritarina joka avautuu meille juuri Kun joku valistunut ihminen sitten osoitniin nopeasti kuin me kykenemme yhdessä taa meille teorian ja sitä tukevat todisteet tutkimaan ja selittämään luontoa kaikessa jonkin entuudestaan tuntemattoman ilmiön monimuotoisuudessaan. Se on suuri kerto- selittämiseksi, se näyttääkin yhtäkkiä täysin mus, joka muuttaa meitä tarinan edetessä ja selvältä. Se mikä selitettiin taikuutena tai jonka kertomiseen tarvitaan jokaisen siihen ihmeenä muuttuukin arkiseksi osaksi takykenevän ihmisen taitoja ja älyä. Jänni- vallista elämäämme. Monet kokevat tämän tyskertomuksen kohteena on universumi. prosessin ikävänä ja suorastaan hyökkäävät Universumi on rationaalinen paikka. Jos sen tällaista lumouksen särkemistä vastaan. toiminta ei perustuisi tiettyihin sääntöihin ja Tämä on ymmärrettävää: ihmeen tuntu on lainalaisuuksiin, se ei olisi koskaan syntynyt. meille tärkeää. Tuntuu nololta ja suorastaan Se on monimutkainen, mutta sen tutkiminen pyhäinhäväistykseltä jos meille rakkaaksi ei ole mahdotonta. muodostunut mysteeri ja siihen liittyvät peTästä tarinasta tekee myös erikoisen se, rinteiset uskomukset selitetään tyhjentävästi. että sillä ei ole kertojaa. Se on monella Evoluutioteoria on vielä tänäkin päivänä tapaa niinkuin salapoliisitarina, jossa he- mainio esimerkki tästä. Se selittää täydellisesti räämme meille tuntemattomassa paikassa elämän synnyn ja kehityksen, mutta monet muistimme menettäneenä, ympärillämme kieltäytyvät kuulemasta selitystä ja katsokaikenlaisia johtolankoja ja todisteita siitä masta kiistämättömiä todisteita säilyttääkseen mitä on tapahtunut. Ja se mitä johtolankojen ennemmin perinteiset uskomuksensa. Tästä O varsin sardoninen esimerkki on Conservopedia, Wikipedian tahaton irvikuva jonka artikkelit on tavalla tai toisella taivuteltu raamatulliseen muottiin. Minulle taas tuo sama ihmeen tuntu on voimakkaasti läsnä juuri luonnontieteessä. Luonnontieteen mysteerit ovat paljon laajempia, suurempia ja haastavampia kuin uskonnolliset mysteerit. Sitä paitsi uskonnollisten mysteerien on usein myös tarkoitus jäädä mysteereiksi. Richard Dawkins luonnehtii uskonnollista mysteeriä hieman sarkastisesti teoksessaan Jumalharha: ”Emmekö tiedä miksi aurinko nousee ja laskee? Mainiota! Emmekö tiedä mitä tähdet ovat? Loistavaa! Emmekö tiedä miten kauan ihmisiä on ollut olemassa? Ihmeellistä!” Olisi umpimielistä ja vahingollista jättää tutkimatta jotakin asiaa josta emme tiedä mitään. Minulle yksi vastaus synnyttää kymmenen uutta kysymystä ja vain lisää mysteerin tuntua. Luonnontieteen ”suuri tarina” paljastuu edessämme pikkuhiljaa ja mitä suurempia mysteerejä se selittää, sitä suurempia niiden takaa paljastuu. Tällä hetkellä olemme varsin tarkasti perillä siitä miten ja koska maailmankaikkeus on syntynyt ja miksi se on muodostunut sellaiseksi kuin se on, kiitos erittäin tarkkojen mittalaitteiden ja edistyneen teknisen osaamisemme. Osaamme myös selittää miten tähdet ja planeetat ovat syntyneet ja mikä pitää ne koossa ja liikkeessä. Mittalaitteiden valtavasta teknisestä kehittymisestä huolimatta emme ole silti vieläkään aivan varmoja mikä pitää atomin osat koossa. Osaamme kuvailla elämän kehitystä nykyisiin muotoihinsa ja eliöiden fyysisiä rakenteita äärimäisen tarkasti, mutta emme pysty selittämään mikä synnyttää tietoisuuden tai miten elämä on alunperin saanut alkunsa. Olemme kulkeneet niin monesta tiedon portista, ratkaisseet niin monia mysteerejä ja muuttuneet sanomattomalla tavalla saamamme tiedon myötä. Ne ovet joita nyt kolkuttelemme tulevat avautuessaan paljastamaan elämän suurimmat mysteerit ja universumin kaikkein perustavanlaatuisimmat koossapitävät voimat. Tämä tieto tulee muuttamaan kaikkea meissä tavoilla joita emme kykene edes kuvittelemaan. Portit ovat jo raollaan, mutta jokaisen nyt elävän ihmisen kaikkea tietoa ja taitoa tarvitaan jotta nuo portit voidaan todella kammeta auki voidaksemme kulkea niiden välitse tutustumaan jälleen uusiin mysteereihin. Mitä kvanttifysiikka tutkii? Kvantti tarkoittaa fysiikassa pienintä mahdollista yksikköä. Kvanttifysiikka siis tutkii kaikkein pienimpinä pidettyjä atomin osia joita ei voi jakaa enää pienempiin hiukkasiin. Esimerkiksi fotonihiukkanen on valon pienin mahdollinen osa, joten se on valon kvanttitekijä. Mikä kvanttifysiikasta tekee niin erityislaatuista? Kvanttitasolla fysiikan lait lakkaavat vaikuttamasta. Tai oikeammin voisi sanoa että aivan erilaiset fysiikan lait vaikuttavat atomeja koossa pitäviin hiukkasiin. Lainalaisuudet jotka vaikuttavat kvanttitasolla ovat itse asiassa niin eriskummallisia, että meidän on liki mahdotonta koettaa kuvitella niitä. Albert Einstein havainnollisti hahmottamiskykymme rajallisuutta paljon käytetyllä esimerkillä kaksiulotteisesta maailmasta koettaessaan kuvailla aikaa neljäntenä ulottuvuutena: Jos eläisimme kaksiulotteisessa maailmassa, vaatisi erityistä lahjakkuutta kuvitella kolmiulotteisia esineitä. Voisimme koettaa kuvitella mielessämme kuutioita tai palloja ympyröiden ja neliöiden sijaan, mutta aivomme eivät täysin kykenisi hahmottamaan niitä koska ne olisivat kaiken arkikokemuksemme ulkopuolella. Sama pätee kolmiulotteiseen maailmaamme ajan hahmottamisen suhteen. Suhteellisuusteorian mukaan on olemassa useita muita ulottuvuuksia, mutta jokapäiväiseen hengissäpysymisen kilpajuoksuun virittyneet aivomme eivät ole lainkaan kehittyneet havaitsemaan niitä. Pystymme havaitsemaan neljännen ulottuvuuden, ajan, mutta vain siinä määrin kuin se hyödyttää hengissäpysymistämme. Meidän on mahdotonta yrittää kuvitella aikaa biologisen olemuksemme ulkopuolelta sellaisena kuin se todella vaikuttaa todellisuuteemme. Voimme todistaa luotettavasti ja toistuvasti että aika voi taipua, poimuttua ja venyä kuin kumimatto, mutta emme voi silti todella käsittää sen merkitystä. Kun katselemme jotakin arkipäiväistä esinettä, vaikkapa teepannua, voimme käännellä sitä käsissämme ympäri ja tarkkailla sitä kaikista kulmista. Läheltä, kaukaa, alta ja päältä, sisältä ja ulkoa ja niin edelleen. Jos nyt kykenisimme tarkkailemaan teepannua neliulotteisena esineenä, meidän täytyisi kyetä liikkumaan myös ajassa eteenpäin ja taaksepäin, niinkuin nyt liikumme tilassa. Silloin voisimme nähdä tuon pannun muotoilemisen, vanhenemisen, Kvanttiteknologialla noosfääriin tummumisen ja rikkoutumisen kokonaisena prosessina. Arkinen havainnointimme olisi Global Consciousness Project (GCP) on perustavanlaatuisesti erilaista jos nykyhetken sijaan voisimme jatkuvasti tarkkailla kaikkia tohtori Roger Nelsonin, Princetonin yliopistosta eläköityneen akateemikon perustama, ajallisia prosesseja tällä tavoin. Ajan hahmottaminen ulottuvuutena on monitieteinen tutkimusohjelma. Ohjelman yksinkertainen ongelma verrattuna kvanttify- tutkimuskohde ja metodit ovat pintapuolisiikan paradokseihin. Kvanttitason hiukkaset sesti katsottuna vähintäänkin erikoisia, mutta ovat nimittäin olemassa ’superpositioksi’ tarkempi perehtyminen osoittaa projektin tutustumisen arvoikutsutussa tilassa, seksi. jossa niiden sijainti Nelson toimi ylija olemus voidaan opistossa psykologian määrittää vain tohtorina ja toimi yli todennäköisyyden perusteella. ArkitoYksinkertainen tapa havainnollistaa kaksi vuosikymdellisuudessamme kvanttifysiikan keskeisintä paradoksia on mentä Princetonin tietoisuutta tutkivassuperpositiota voisi h a v a i n n o l l i s t a a kuvitella tilanne jossa heitetään kolikkoa. sa monitieteisessä esimerkiksi niin, Sen laskeuduttua se peitetään katsomatta tutkimusohjelmassa että heittäessäsi tulosta. Meidän todellisuudessamme tu- (Princeton Engineering Anomalies kolikon ilmaan ja nappaamalla sen los on jo olemassa. Kolikon laskeuduttua Research, PEAR). kämmeneesi, se se on peruuttamattomasti joko kruuna tai Hän on kehittänyt onkin sekä kruuna klaava. Kvanttitodellisuudessa (siis ato- PEARissa tekemiensä havaintojen pohjalta että klaava, kunnes avaat kätesi ja katsot mia pienemmässä mittakaavassa) kolik- laitteen joka on hänen kolikkoa, jolloin se ko on sekä kruuna että klaava, yhtäaikaa. nykyisen tutkimustyönsä keskeisin ikäänkuin päättää Vasta sitten kun katsomme työväline. Laite on olla jompikumpi. kvanttitekniikkaan Näin kvanttitodelli- kolikkoa, se ikäänkuin perustuva sattumansuus todella toimii. päättää onko se kruuna vai varaisuusgeneraattori K v a n t t i t o d e l - klaava. Sitä ennen kolikko ja Nelsonin mukaan lisuuden outous teknisesti niin herkkä, ei pääty siihen. on eräänlaisessa välitilassa, että se rekisteröi tietoiEräs superposition superpositiossa, kunnes katsen mielen läsnäolon muoto on nimeltään soja havainnoi sitä. sen läheisyydessä. lomittuminen (engl. Melko hulppea väite, entanglement). On varsinkin kun ottaa nimittäin havaittu huomioon ettei tietoiettä toisistaan erotetut hiukkaset, jopa molekyylit ja pienet suuden luonteesta tai olemassaolostakaan ole timantit, ovat toistaiseksi selittämättömällä juuri muuta todistetta kuin subjektiivinen kotavalla yhteydessä toisiinsa. Välimatkasta kemuksemme omasta tietoisuudestamme. Nelson kollegoineen on toimittanut näitä huolimatta toiselle lomittuneista hiukkasista tehty toimenpide vaikuttaa myös toiseen. laitteita joka puolelle maailmaa noin 70 Arkitodellisuudessa tämä tarkoittaisi samaa kappaleen verran. Ne kehittävät 200 bittiä kuin jos samassa taskussa joskus olleet sattumanvaraista dataa kerran sekunnissa kolikot naarmuntuisivat yhtäaikaa vaikka ja raportoivat tuloksensa internetin välivain toista niistä naarmutettaisiin. Etäisyys ei tyksellä kohdistetusti yhdelle palvelimelle, vaikuta lomittuneiden hiukkasten reaktioon jossa niiden tulokset tallentuvat tietokaneikä reaktionopeuteen. Vaikutus on välitön taan. Tyypillisesti niiden arpoma tieto on täysin sattumanvaraista, mutta globaalisti välimatkasta huolimatta. Tällaiset ilmiöt antavat paljon ajatelta- merkittävien, useita ihmisiä koskettavan tapahtuman yhteydessä tapahtumaa lähinvaa. nä olevien laitteiden satunnaisesti arpoma data häiriintyy. Kolmentoista vuoden ajalta Kruuna vai klaava? kerätty data näyttää osoittavan että laitteet todella rekisteröivät globaalisti merkittäviä, tietoisuuteemme ja tunteisiimme vaikuttavia tapahtumia (esimerkkeinä Nelson mainitsee World Trade Center-tornien tuhoutumisen ja paavi Johannes Paavali II:sen hautajaiset). On myös huomionarvoista että merkittävä n tapahtuman näkyminen mittalaitteissa alkaa jo hieman ennen itse tapahtumaa ja kestää useimmiten 3-4 tuntia. Nelsonin mukaan tämä on osoitus siitä että tietoisuus on luonteeltaan kollektiivista. Projektin lähtöasetelmiin ja teknisiin yksityiskohtiin on tietysti syytä suhtautua tietyllä varauksella, mutta Nelson itse on perehtynyt tilastotieteisiin ja täydentänyt omaa psykologista koulutustaan merkittävästi fysiikan ja tekniikan aloilla ja on ainakin itse melko vakuuttunut metodien uskottavuudesta. Samankaltaiseen, joskin elävästä elämästä ammentavaan sattumanvaraisen prosessin analyysiin perustuu Web Bot, internetin oraakkeli. Web Bot analysoi internetin tietoliikennettä ja tuottaa (salaisen) algoritmin avulla johtopäätöksiä joita Web Botin kehittäjät myyvät firmoille ja valtioille. Web botin ennustukset ovat mittakaavaltaan maailmanlaajuisia ja osuvat silloin tällöin oikeaan, mutta useimmiten ennustukset ovat yhtä tarkkoja kuin juorulehden horoskooppi. Tällaiset projektit ovat varmastikin omiaan tuskastuttamaan vakavia fyysikkoja ja matemaatikkoja, mutta minusta tällaiset monitieteelliset projektit ovat erittäin kiinnostavia ja tarjoavat rutkasti inspiraatiota myös alaan perehtymättömälle. Nelsonin projektin mukaan näyttäisi alustavasti siltä että me tarkkailijoina määrittelemme myös välitöntä kokemustamme todellisuudesta. Emme siis vain alkeishiukkasten käyttäytymistä vaan myös aikaa ja siinä tapahtuvia ilmiöitä. Uskonnonfilosofiset sovellutukset Mielestäni kvanttifysiikan tutkimus on omiaan herättämään nimenomaan uskonnonfilosofisia ajatuksia todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Jollain tasolla kaikki atomit jakavat saman alkuperän ja ovat siis kaikki ’lomittuneet’ keskenään. Jos tietoisen mielen läsnäolo määrittelee todellisuutta kuten Nelsonin tutkimusohjelma näyttää todistavan, mitä se kertoo tietoisuudesta itsestään? Miten rukous, meditaatio tai sattumanvaraiseen prosessiin perustuva ennustusmenetelmä näyttäytyvät Nelsonin kvanttimittarissa? Tällaista todellisuuskäsitystä, jossa kaikki atomitason yläpuolellakin on olemassa vasta kun siitä tehdään havainto, kutsutaan kööpenhaminalaiseksi argumentiksi. Einstein vastusti tätä ajatusta, mutta ei kyennyt osoittamaan sitä epätodeksi. Paneudun näihin ajatuksiin syvemmin ensi numeron kaaosta käsittelevässä artikelissa. Aatu Poutanen Vellum Hal Duncan Rinnakkaistodellisuudet, vääristyneet aikajatkumot ja vaihtoehtohistoriat ovat olleet spekulatiivisen fiktion kestoteemoja viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Skotlantilainen Hal Duncan puristaa näistä teemoista kuitenkin irti kaiken mitä niistä irtoaa ja avaa pelottomalle lukijalle runollisen ja huuruisen ikkunan arkkityyppien ja jumalten maailmaan. Vellum venyttää lukijansa käsityskyvyn äärimmilleen. Duncanin kuumeinen, monin pakoin Burroughsia muistuttava, mutta moderni kerronta on miellyttävällä tavalla haastavaa luettavaa jo sellaisenaan. Erittäin riehakkaalla sanakikkailulla ja huumaavalla intertekstuaalisuudella höystetty kerronta uiskentelee kuitenkin jo kirjan alkuvaiheissa poimuttuneen ajan ja monikerroksisten rinnakkaismaailmojen pauhuun ja lukijalla onkin sen jälkeen täysi työ seurailla vääristyneiden todellisuuksien seasta tarinan irrallaan repsottavia juonenpätkiä jotka tuntuvat kaikki liittyvän toisiinsa mitä hämärimmillä tavoilla. Tarinaa koossa pitävät teematkin ovat erittäin monitasoisia. Kerronnallinen moniselitteisyys voi tuntua kuvaukseni perusteella itsetarkoitukselliselta snobbailulta jolla kirjoittaja alleviivaa omaa näppäryyttään ja erinomaisuuttaan. Tällainen neppailu tuntuu välillä leimaavan muita "new weird"-genren kirjoittajia kuten esimerkiksi China Mievilleä, jonka pelkkä kielellinen erinomaisuus oikeuttaa muuten melko sisällöttömät ja poikamaiset fantasioinnit. Duncan sen sijaan käsittelee paljon syvällisempiä ja vaikeampia teemoja kuin kukaan muu "uuskumman" kirjoittaja, mikä Duncanin tapauksessa oikeuttaa estottoman rakenteellisen ja kielellisen hourailun. Duncan nimittäin kirjoittaa alitajuntamme kaikkein perimmäisistä arkkityypeistä ja pyrkii tekstissään sinne minne on kaikkein vaikeinta päästä: kaikkien tarinoiden alkulähteelle. Duncan onnistuukin jollain ihmeen keinolla tykittämään sivukaupalla yhtä ja toista perinpohjaisen tyhjentävää ihmisten luomien Prometheus Sommen taistelussa 1916. myyttien ja jumalten alkulähteestä. Duncanin kirjallisia metodeja voi vain arvailla. Vellum rakentuu muutaman klassisen arkkityypin ympärille joista kertoja esittelee monitahoisia variaatioita lukijalle ja osoittaa lukuisin esimerkein miten tietyt arkkityypit pysyvät vaikka kulttuurit, nimet ja uskomukset vaihtuvat. Kreikkalainen Prometheus ja sumerilainen Inanna nousevat teoksen suurimmiksi hahmoiksi jotka vaikuttavat kaikissa kirjan rinnakkaistodellisuuksissa ja kaikkina aikoina, eri nimisinä ja hahmoisina. Tekstissä vuoroin rymistellään ja vuoroin madellaan edestakaisin ajassa ja paikassa, eri todellisuusjatkumoissa ja rinnakkaistodellisuuksissa. Pienissä pätkissä luettuna teoksen lukemisesta ei tule yhtään mitään kerronnan totaalisen intensiivisyyden vuoksi, mutta suuremmissa jaksoissa luettuna teksti pistää aivot porisemaan. Päähenkilöina ajassa ja paikassa seilaavat arkkityyppiset hahmot muuttavat muotoaan ja nimeään tiheään ja heidän yhteenottonsa milloin missäkin rakentuvat meidän tuntemiksemme historiallisiksi tapahtumiksi. Samalla arkkityyppisillä hahmoilla on myös omia hämäriä intressejä joiden pohdiskelu käy tavallisen kuolevaisen voimille. Mitä Prometheus ajattelee varastaessaan jumalilta tulen? Miksi Inanna laskeutuu tuonelaan ja miksi hän on myös Pyhä Jumalanäiti Anna? Kuka on Yahwe joka luo maailman puhumalla? Vellumin jatko-osa Muste on toistaiseksi lukematta. Aatu Poutanen Mythoksen 40-vuotisjuhlat Agroksenmäellä talvella 2012 Nirvanaa edusti varapuheenjohtajan ominaisuudessa Olli Niemi. Helsingin ylioppilasyhdistyksen edustaja Aino Jones (vas.) ja Mythoksen puheenjohtaja Mai Joutselainen (oik.) Mythoksen hallitus ja nykyinen Nirvanan puheenjohtaja Olli Niemi. (oikealla.) Professori René Gothóni piti puheen oppiaineen ja ainejärjestön historiasta.
© Copyright 2024