Fiksu 2_2011 - Kempeleen kunta
1 2/11 TE E M A N A A FR IK K A Kempeleen lukiosta 2 2/11 Pääkirjoitus................................................................................ Lunta odotellessa.............................................................................. Kyky kuunnella ja ymmärtää............................................................ Todellisen Afrikan puolestapuhuja..................................................... Minipajojen Afrikkaa...................................................................... Minun Afrikkani................................................................................ Nagadef! – Terve!.................................................................................. Afrikka on kuin Eurooppa...................................................................... Sarjakuva.................................................................................. Aavikoiden suunnannäyttäjät................................................. Uudet ylioppilaat............................................................................. 3 4 5 8 10 13 18 19 23 26 28 Pisara pisaralta ruukku täyttyy. Douala FIKSU Päätoimittaja: Tiina Mustonen Fiksu 2/11:n toimitus: Tiina Hepo-oja, Iina Härö ja Anniina Tuomela Vastaavat opettajat: Pasi Konttinen, Reijo Mustonen, Liisa Pirinen ja Kalevi Pirttikoski Yhteystiedot: opettajan etunimi.sukunimi@kempele.fi; puhelin: 050 3169 593; faksi: 08 520 8088; osoite: Kempeleen lukio / Fiksu, Vihiluodontie 580, 90440 Kempele Kannet: Anniina Tuomela 3 PÄÄKIRJOITUS 20.12.2011 Yhteisiä unelmia Tämän vuoden kansainvälisyysviikot tempaistiin käyntiin lokakuussa afrikkalaisten unelmien merkeissä. Viikolla järjestettiin erilaisia avustuskeräyksiä, kuten kirpputori, kahvila ja pullonkeräys, joiden avulla pyrittiin keräämään rahaa kenialaisen vammaisten koulun Tachasis Schoolin opiskelijoiden hyväksi. Alkuviikosta tarjolla oli myös erilaisia minipajoja, joissa pääsi kokeilemaan djembe-rummun soittoa ja afrotanssia. Vierailevina tähtinä kansainvälisyysviikoillamme oli muun muassa kulttuurilähettiläitä eri puolilta Afrikkaa ja Mama Africa -ryhmän Pape Cisse ja Marianne Leppä, jotka tutustuttivat koulumme opiskelijat ja henkilökunnan afrikkalaisiin rytmeihin. Mukana menossa olivat myös kenialainen kolumnisti ja Helsinki African Film Festival -tapahtuman perustaja Wanjiku wa Ngugi, sekä kansanedustaja Pekka Haavisto – unohtamatta Tommi Kaleniusta ja hänen kansainvälisyysviikot avannutta upeaa konserttiaan. Teeman mukaisesti opiskelijat kirjoittivat kämmenensä muotoiselle paperille omia unelmiaan, jotka koottiin koulumme seinille. Myöhemmin tämä unelmistamme tehty kooste lähetetään kenialaiselle yhteistyökoulullemme. Kuten esimerkiksi wa Ngugin luennolla tuli esiin, meidän unelmamme muistuttavat afrikkalaisten unelmia enemmän kuin osasimme ehkä alun perin kuvitellakaan. Perhe, työ ja koulutus ovat useimpien mielestä avaimia kaikkien unelmoimaan hyvään elämään – niin Suomessa kuin Afrikan mantereellakin. Nämä samat teemat kävivätkin ilmi oppilaiden kirjaamista unelmista; suurin osa unelmoi valoisasta tulevaisuudesta. Kansainvälisyysviikkojen innoittamana voisimmekin kaikki miettiä uudelleen suhtautumistamme afrikkalaiseen kulttuuriin. Kuten monelle on jo varmasti valjennut, ei se ole pelkkää afrotanssia ja villiä rummutusta savimajoissa. Usein pidämme afrikkalaista kulttuuria jollain tapaa alkukantaisena, vaikka todellisuudessa sekin on sivistynyttä ja edistyksellisestä. Loppujen lopuksi kulttuurimme eivät poikkea kovinkaan paljon toisistaan, vaikka ei toki käy kieltäminen, että Afrikassa tarvitaan apua. Voimme kuitenkin osaltamme yrittää ehkäistä uusien ongelmien syntymistä Afrikassa jättämällä ennakkoluulot syrjään ja tarttumalla toimeen kaikille paremman tulevaisuuden puolesta. Emmekö jo nykyaikana voisi alkaa arvostaa Afrikkaa sen rikkauksien tähden sen sijaan, että jättäisimme sen huomiotta sen heikkouksien takia? 4 Haastattelu: Iina Härö Kuva: Kalevi Pirttikoski Lunta odotellessa USA:n Idahosta kotoisin oleva Brett Taylor on koulumme uusin vaihto-oppilas. Fiksun haastattelussa hän kertoo hieman itsestään ja ajatuksistaan Suomesta, johon on ehtinyt tutustua jo jonkin verran. Brett Taylor viihtyy Suomessa. Suomessa Brett viihtyy hyvin, ja maassamme on Brettin mukaan ollut oikein hyvä asua. Kaiken aiemmin kuulemansa perusteella Brett oli tänne tullessaan kiinnostunut Suomen luonnosta, metsistä ja talvesta. Vaikka hän halusikin tulla juuri Suomeen, hän ei ollut asettanut mitään suuria odotuksia Suomea kohtaan. Tämän vuoksi hän onkin ollut vain entistä enemmän innoissaan kaikesta. Eniten hän kertoo odottavansa lunta, joka tuntuu kuitenkän viivyttelevän tänä vuonna. Yllättävintä Suomessa ovat Brettin mielestä porot, jotka eivät elä Suomessa villeinä vaan ovat kasvattajien omistamia. Sinänsä yllättävää, kun ottaa huomioon, etteivät kaikki suomalaiset tiedä tai ole tulleet ajatelleeksi koko asiaa ja pitävät stereotyyyppistä amerikkalaista sellaisena, joka luulee jääkarhujen tallustelevan Suomessa pitkin katuja. Brett kertoo koulumme olevan todella erilainen kuin sen, jossa opiskeli Idahossa. Hän sanoo pitävänsä enemmän tästä koulusta, mutta kaipaavansa kuitenkin koulunsa kirjastoa. Haastattelun loppuun on pakko tunkea se tavanomainen kysymys: oletko jo maistanut salmiakkia? Ensiksi Brett nauraa kysymykselle, mutta vastaa sitten hieman vaisummin, vaikkakin huvittuneena, myöntävästi kysymykseen. 5 Haastattelu: Iina Härö Kuvat: Tiina Hepo-oja Kyky kuunnella ja ymmärtää Koulumme tämänvuotiset kansainvälisyysviikot luennollaan avannut Pekka Haavisto toi esille mielenkiintoisia asioita Afrikasta, niin luennollaan kuin antamassaan haatattelussaankin. Siinä missä luennolla saimme tietää Afrikan asioista melko yleisellä tasolla, haastattelu toi esille enemmän Haaviston omia näkemyksiä sekä kokemuksia. Itse asiassa Aasia kiinnosti Pekka Haavistoa aiemmin enemmän kuin Afrikka. Hän ei matkailuinnoistaan huolimatta ollut edes käynyt Afrikassa ennen kuin päätyi sinne töidensä vuoksi. Afrikka oli tuolloin Haavistolle vielä vieras, mutta nyt hän tuntee sen hyvin ja hänellä on paljon hyvää sanottavaa siitä. Hänen mukaan sa Suomella on paljon opittavaa Afrikalta, esimerkiksi afrikkalaisten suhtautuminen aikaan. ”Kaikki tässä ja heti” -asenteen vallitessa muualla maailmassa afrikkalaiset ovat hyvin kärsivällisiä ja heillä on hyvä käsitys siitä, että aika antaa myöten. Afrikkalaisilla onkin sanonta ”You have the watches, we have the time”. Toisaalta myös Afrikkalla olisi jotain opittavaa Suomelta. Haavisto mainitsee Afrikan luokkayhteiskuntajaon selvyyden, joka tulee ilmi selvästi muun muassa tavoissa puhutella muita. Myös sukupuolten välisessä tasa-arvossa olisi hiomista, ja Haavisto sanoo Suomen voivan olla hyvä esimerkki Afrikalle näissä asioissa. Afrikan suhteen Suomi voi olla kokoaan suurempi. Haaviston mukaan Suomella voi olla hyvätkin mahdollisuudet vaikuttaa Afrikkaan tulevaisuudessa, Afrikassa kun on Suomesta hyvä kuva, eikä Suomellakaan ole samanlaisia Afrikkaan kohdustuvia ennakkoluuloja kuin entisillä siirtomaavalloilla. Onpa Afrikassa huomattu myös Suomen huomattava kyky toimia taloudellisten ongelmien kanssa, ja suomalaisille yrityksille voisi löytyä sija Afrikassa. Ongelmana tässä vain on se, että muut kuin afrikkalaiset itse näkevät Afrikan täynnä ongelmia. Afrikkalaiset taas näkevät oman mantereensa täynnä mahdollisuuksia ja suhtautuvat tulevaisuuteensa paljon valoisammin. Tämän vuoksi Afrikka on myös paljon dynaamisempi kuin länsimaissa kuvitellaan, ja ainakin Haavisto näkee Afrikan tulevaisuuden hyvänä. Afrikassa ollessaan Haavisto on saanut tapaamiltaan ihmisiltä kiitosta sekä arvostusta. Hänen mukaansa kyky kuunnella ja ymmärtää muita ovat tärkeitä onnistumisessa. Eikä tämä koske vain paikallisia johtajia, sillä aikaa on vietettävä paljon eri ihmisten kanssa. Haavisto onkin tavannut niin poliittisia johtajia kuin myös sissejä sekä tavallisia kansalaisiakin toimiessaan Afrikassa. Luentonsa aikana hän yllätti meidät kaikki kertomuksillaan Afrikasta. Median luoma kuva Afrikkaa vallitsevasta jatkuvasta epätoivoisuudesta ja 6 Pekka Haaviston mukaan Afrikassa on Suomesta hyvä kuva. 7 avuttomuudesta ei pidäkään täysin paikkaansa. Esimerkiksi moni afrikkalainen ajattelee länsimaiden olevan vain häiriöksi avustusyrityksineen. Afrikkalaiset tahtovat pärjätä itsekseen sekä hoitaa omat ongelmansa itse. Edes kuva sisseistä ja sotilaiksi pakottamisesta ei ole aivan paikkansa pitävä. Pakolaisleireistä jonotetaan sotilaiksi, sisseiksi ryhdytään mielellään. Toiset elättävät itsensä bandiitteina, ja jotkut ryhtyvät merirosvoiksi. Pikkupojatkin haaveilevat tällaisista ammateista tosissaan, ja näiden ammattien harjoittavat ovat ylpeitä työstään. Lisäksi esimerkiksi sisseille ykseys sekä keskinäinen yhteys ovat tärkeitä. Johtajat pitävät yllä toimivaa verkostoa ja ovat poliittisesti ajan tasalla sekä keskustelevat politiikasta keskenään, eivätkä muiden erilaiset mielipiteet haittaa. Länsimaalaisen korvissa puheet sisseistä ja merirosvoista sekä afrikkalaisten nuorten innostus tällaista toimintaa kohtaan eivät tietenkään kuulosta kovin miellyttäviltä, mutta Haavisto kertoo heikon turvallisuustilanteen kuitenkin vaikuutaneen siihen, että afrikkalaisetkin ovat perustaneet monenlaisia vapaaehtoisjärjestöjä. Esimerkiksi Hanad-rauhanjärjestö tarjoaa nuorille sotilaille heidän aseistaan 200 dollaria sekä tähän suostuville koulutuksen. Afrikkalaiset ovat nopeita toimimaan, sekä hyvässä että pahassa. Pienempiä ja hieman suurempiakin vallankumouksia sekä vallankumousyrityksiä tehdään usein. Haavisto mainitsee erityisesti nettikahvilan vallankumoukselliset, jotka onnistuivat yrityksissään ja saivat kuin saivatkin asioita muutettua. Vaikka Afrikka näyttää tässäkin valossa hyvin etäiseltä ja vieraalta, sillä on paljon yhteistä Suomen kanssa. Haavisto pääsi todistamaan tätä itse kuullessaan Sagawa-heimon puheet raudan syntysanoista – ensin itse kerrottuaan, mitä Kalevalassa sanotaan. Sagawien tarina muistuttaakin suuresti Kalevalan tarinoita sekä suomalaista seppäperinnettä. Afrikkalaisten ja suomalaisten väliltä löytyy paljon yhteisiä seikkoja, erityisesti muinaisuskonnosta sekä kulttuurista. Afrikkalaiset vain muistavat juurensa tarkemmin kuin suomalaiset ja vaalivat kulttuuriaan paremmin. Ehkäpä suomalaiset voisivat tämän suhteen ottaa mallia afrikkalaisista. 8 Haastattelu: Tiina Mustonen Kuva: Tiina Mustonen Todellisen Afrikan puolestapuhuja Yksi tämän syksyn kansainvälisyysviikkojen vieraistamme oli kenialainen Wanjiku wa Ngugi. Hän piti luennon afrikkalaisista unelmista, jotka muistuttavat paljon meidän suomalaistenkin unelmia. Hänen mukaansa afrikkalaiset unelmoivat nimittäin hyvästä työstä ja koulutuksesta sekä turvallisesta elinympäristöstä. Luennollaan wa Ngugi nosti esiin myös Afrikkaan kohdistuvia negatiivisia ennakkoluuloja. Hänen mukaansa näitä ennakkoluuloja voitaisiin murtaa parantamalla Afrikan kielten ja kulttuurin asemaa. Wa Ngugi kuvaa omaa lapsuuttaan Keniassa suhteellisen normaaliksi. Hän muistaa erityisesti, miten lapsena hänen oli tapana uida kotiseutunsa järvissä ja leikkiä muiden lasten kanssa. Hänen isänsä, kuuluisa kirjailija Ngugi wa Thiong’o, joutui poliittisten syiden takia lähtemään Keniasta, joten wa Ngugi muutti perheensä perässä New Yorkiin opiskelemaan sosiologiaa ja valtiotiedettä. New Yorkissa hänet yllätti köyhyys, sillä median välittämä kuva Amerikasta on hänen mukaansa aivan erilainen kuin todellisuus – amerikkalaiset televisiosarjat ja elokuvat eivät näytä maan nurjaa puolta. Wa Ngugi valmistui yliopistosta ja teki töitä kustannustoimittajana New Yorkissa ennen muuttoaan Eritreaan, jossa hän jatkoi kustannustoimittajan työtään. Eritreassa hän myös tapasi nykyisen suomalaisen aviomiehensä. Hän ehti tehdä töitä myös Zimbabwessa ennen Suomeen tuloaan vuonna 2007. Työkseen wa Ngugi julkaisee kirjoja ja kirjoittaa kolumneja. Näiden lisäksi hän on perustanut Helsinkiin elokuvatapahtuman, joka tunnetaan nimellä Helsinki African Film Festival. Festivaali on otettu hyvin vastaan täysin katsomoin, ja wa Ngugi uskoo filmifestivaalin tehneen osaltaan tehtävänsä afrikkalaiseen kulttuuriin kohdistuvien stereotypioiden rikkomisessa. Festivaalin avulla on pystytty tuomaan esille monipuolisempaa ja realistisempaa kuvaa Afrikasta, minkä vuoksi ihmiset ovat oppineet paremmin tuntemaan paikallista kulttuuria ja ennakkoluulot sitä kohtaan ovat vähentyneet. Nykyään wa Ngugi asuu Helsingissä aviomiehensä ja lapsensa kanssa. Suunnitelmiin kuuluu kuitenkin muutto hänen alkuperäiselle kotiseudulleen joidenkin vuosien kuluttua, mutta tällä hetkellä hän on onnellinen elämästään Suomessa. Hänen mukaansa Suomen ja Afrikan väliset erot eivät ole kovin suuria, lukuun ottamatta säätä ja kulttuuria, mutta Suomeen 9 Wanjiku wa Ngugi korostaa Afrikan olevan monipuolinen manner. sopeutuminen ei silti ole ollut helppoa. Vaikka wa Ngugi pitääkin rauhasta, hän on kokenut suomalaisten hiljaisuuden ja yksinolon välillä hieman vaikeaksi. Eroja Suomen ja Afrikan välillä on myös naisten asemassa yhteiskunnassa. Wa Ngugi kertoo, että Suomessa naiset ovat sinänsä niin hyvässä asemassa, että he pääsevät vaikuttamaan asioihin esimerkiksi hallituksessa. Keniassakin naiset saavat toki asioita aikaan ja haastavat hallituksen, mutta naisten äänen kuuluminen ei ole itsestäänselvyys. Wa Ngugin mukaan afrikkalaisia, erityisesti naisia, pidetään helposti passiivisina, vaikka tämä ei pidä paikkaansa. Afrikka ei myöskään ole toivoton maanosa, joka turvautuu länsimaihin aina ongelmia kohdatessaan. Wa Ngugi korostaa, että Afrikka on monipuolinen eivätkä kaikki Afrikan maat ole samasta muotista tehtyjä – eiväthän kaikki Euroopan maatkaan ole samanlaisia. ”Afrikkalaiset eivät myöskään vain tanssi ja soita rumpuja”, hän naurahtaa. 10 Kuvat: Tiina Hepo-oja ja Kalevi Pirttikoski Minipajojen Afrikkaa TIINA HEPO-OJA Rumpupajoja varten djembejä lainattiin lähes kaikista Kempeleen kouluista. 11 Opiskelijat kirjoittivat omat unelmansa kämmenensä muotoisille papereille. Unelmat värittävät nyt koulun käytäviä. TIINA HEPO-OJA 12 Amadu Kamaru-Deen esittelee ghanalaista kultturiia. Alakuvassa Saara Haavisto vetää afrotanssipajaa, djemberummuttajana Teemu Kallio. 13 Haastattelu: Liisa Pirinen Kuva: Saara Haavisto Minun Afrikkani Kv-viikkojen minityöpajoissa harjoiteltiin djembe-rummutusta, tavattiin afrikkalainen kulttuurilähettiläs, kirjattiin oma unelma ja tutustuttiin afrotanssin alkeisiin. Fiksu sai tilaisuuden haastatella yhtä afrotanssipajan vetäjistä, energistä Saara Haavistoa. Kuka olet ja mistä tulet? Olen Haaviston Saara ja kotoisin Oulusta, jossa olen asunut lähes koko ikäni. Viime vuosina tosin vieraat kulttuurit ja maat ovat vetäneet puoleensa pidemmiksikin ajoiksi. Mitä teet työksesi? Opiskelen päätoimisesti musiikkikasvatusta Oulun yliopistossa, mutta sen lisäksi opetan pianonsoittoa, teen luokanopettajan sijaisuuksia Oulun ala-asteilla, ja joinakin iltoina viikosta minut voi tavata myös Oulun keskustassa Strada Coffeen tiskin takaa. Mistä juontuu kiinnostuksesi afrotanssiin? Ensimmäinen kosketukseni afrotanssiin tuli Senegalissa, jossa näin vauhdikasta sabar-tanssia. Jo silloin ajattelin, että ”vitsit, tuota hurjaa viuhdontaa tahdon oppia”. Sittemmin huomasin, että kyseinen tanssilaji ei ole todellakaan helpoimmasta päästä afrikkalaisten tanssien joukossa. Kun palasin Senegalista Ouluun, sattumoisin oli järjestetty afrotanssin viikonloppukurssi, jonne saapuivat opettajat Jyväskylän Mama Africa -ryhmästä. Osallistuin kurssille ja innostuin aina vain enemmän afrotanssista ja afrikkalaisista rytmeistä. Kurssista seuraavana talvena matkustin taas Senegaliin, ja samaan aikaan sinne oli tulossa myös tanssi- ja soittomatkalle samainen Mama Africa -ryhmä. Seurasin ryhmäläisiä ja osallistuin heidän tunneilleen Senegalin pääkaupungissa Dakarissa. Tanssimme letkeästi rannalla auringonpaisteessa, ja paikalle saapui Dakarin parhaimpia tanssinopettajia. Taustalla oli aina iso perkussioryhmä. Kun sitten viime kesänä lähdin useammaksi kuukaudeksi Länsi-Afrikkaan, minulla oli selvä missio oppia lisää afrotanssista. Malissa hakeuduin paikallisen opettajan seuraan ja sain loistavaa opetusta. Myös monissa kylissä, joissa matkustin, minut tempaistiin keskelle tanssirinkiä. siirrettiin parhaillaan perintöä jälkipolville ja minäkin onnekkaana pääsin siitä osalliseksi. Kokemukseni mukaan häät ovat haastavimpia tanssijuhlia. Valitettavasti Oulussa ei voi harrastaa afrotanssia, joten odotan joko seuraavaa Afrikan reissua tai Ouluun rantautuvaa opettajaa. Se, mikä eniten sytyttää afrotanssissa, on sen kiinteä liittyminen paikallisiin kulttuureihin, arkeen ja erityisesti luontoon! 14 Afrikka viidellä sanalla Musiikki, värit, yhteisöllisyys, tanssi, vastakohdat. Olet matkustellut Afrikassa. Kerro mieliinpainuvin, hauskin ja surullisin muistosi. Matkoilta on jäänyt niin monia muistoja, että harkitsen joskus kirjoittavani niistä kirjan ihan vain itselleni, etten koskaan unohtaisi! Viimeisimmältä matkaltani mieleen on erityisesti painunut kokemus Afrikan maagisuudesta. Siltä ei nimittäin voi välttyä epäileväinen länsimaalainenkaan. Matkustimme Malissa keskellä viidakkoa sijaitsevan vesiputouksen luo. 75 kilometrin matka putoukselle kesti 5 tuntia, mikä kertoo jotain tien kunnosta. Yövyimme paikallisessa pienessä kylässä savimajassa nukkuen. Meillä ei ollut paikallisten kanssa yhteistä kieltä, mutta piirtämällä ja viittomalla selvittiin. Kävin kylän naisten kanssa pesemässä ruokailuastiat ja riisit purossa, ja illalla istuimme lasten kanssa nuotiolla tekemässä paikallista ruokaa, kunnes kylän johtohahmo halusi välttämättä tarjota meille vieraille kunniaruokaa: keitettyä spagettia! Kylän tunnelma oli ystävällinen, mutta selittämättömästä syystä hieman kummallinen. Vesiputouksella vietimme kokonaisen päivän rauhassa auringosta ja viileästä vedestä nauttien ja jälkeenpäin saimme kuulla, että siellä asusti henki, joka vei kaikkien vesiputouksen lammessa uivien kultakorut ja samalla koko henkilön mukanaan veden syvyyksiin. Naapurimme kertoi hänen ystävänsä kadonneen lampeen viisi kuukautta aiemmin. Tuhahdimme tarinoille, mutta sitten saimme itse kokea jotain merkillistä. Olimme kiivenneet samassa viidakossa vuoren päälle ihailemaan luonnon muodostamaa isoa kalliokaarta. Minä, joka olin lukenut jonkin verran luonnonuskonnoista, aavistelin paikan olevan animistien palvontapaikka. Alapuolellamme oli useita pimeitä luolia, ja jälkeenpäin kuulimme kyläläisiltä, että lähistöllä oli myös uhrauksiin pyhitetty kalliopöytä. Hetken päästä ääneen lausutusta aavistuksestani seurueen kameroista loppuivat yhtä aikaa akut, lähistöltä kuului valtava karjahdus, joka ei ollut eläimen eikä ihmisenkään. Puhelimissa ei ollut kuuluvuutta, ja olimme yli puolen tunnin matkan päässä sivistyksestä. Silloin ei paljon naurattanut, mutta siitä selvittiin juoksemalla, ja jälkeenpäin on saanut mietiskellä, mitä siellä oikein tapahtui! Surullisina muistoina Afrikasta ovat monen orpolapsen tarinat. Senegalissakin katulapsia on joka kulmassa, ja he työskentelevät arvostettujen ”pyhien” miesten marabujen alaisuudessa, joilta he yleensä saavat Koraanin opetusta. Vanhemmat lähettävät lapset marabuille siinä toivossa, että lapset saisivat paremman elämän, jota heille ei ole kotona varaa tarjota. Lasten todellisuus on kuitenkin jotain ihan muuta. He joutuvat kadulle kerjäämään, saavat juuri ja juuri syödäkseen, ja jos ei illalla marabun luo palatessa ole peltipurkkiin kertynyt vaadittavaa summaa, on edessä todennäköisesti selkäsauna. Myös kilpailu ja hierarkia lasten keskuudessa on kova. Työskentelimme sekä Senegalissa että Malissa katulasten 15 kanssa, jotka kokemastaan kurjuudesta huolimatta olivat todella myönteisiä ja eläväisiä! Hauskinta muistoa on vaikea valita, niitä on hyvin monta. Mieleen tulee kerta, kun olin Malissa ja olin ollut jo monta kuukautta puhumatta suomea, kun yhtäkkiä paljasjalkainen malilainen istui lähelleni ja totesi selkeällä suomen kielellä: ”Tule. Istu! Rakastan sinua.” Tapaan tottumattomalle on hassua myös afrikkalaisten tyyli tervehtiä kaikki vastaantulijat. Itse opin kyseisen tavan, mutta joskus pieniä lipsahduksia sattui. Kerran kävelin kadulla ja puhuin puhelimeen, kun kuulin takaani vihaisia huudahduksia. Lopetin puhelun säikähtäneenä ja menin selvittämään, mistä oli kyse. Minulle täysin tuntemattomat ihmiset läksyttivät minut perinpohjaisesti siitä, etten ollut vastannut heidän tervehdyksiinsä. Turhia olivat selitykset, etten puhelimessa puhuessani ollut kuullut heitä. Afrikkalainen ihminen ilmeisesti voi jättää montakin asiaa tekemättä, mutta tervehtimättä jättäminen on suuri synti! Siitä lähtien olen varmasti huomannut sanoa kaikille ”Salam aleikum!” Valitse yksi Afrikan maa ja kerro, mitä toivot sille ja miksi. Norsunluurannikolle toivon sitkeyttä ja voimia ankarasta sisällissodasta toipumiseen. Sota on vienyt toivon ihmisiltä, ja edelleen moni kulkee kadulla peläten satunnaista ammuskelua. Maassa on valtavasti energiaa ja toivon, että se auttaisi ihmisiä eteenpäin maan uudelleenrakentamisessa! Jos voisit nyt saman tien lähteä johonkin Afrikan maahan, minne lähtisit ja miksi? Lähtisin Ghanaan, koska haluaisin opiskella siellä afrikkalaista musiikkia pääkaupunki Accran yliopistossa. Valitettavasti Oulun yliopistolta ei ole sinne opiskelijavaihtomahdollisuutta, mutta yritän kovasti ajaa asiaa läpi. Lisäksi poikaystäväni on Ghanasta kotoisin, ja yhteinen haaveemme on muuttaa sinne pidemmäksi aikaa asumaan, jotta hän saisi myös olla perheensä lähellä. 16 17 18 Kirje: Heli Kaarre-Kela ja Pape Cisse Kuva: Pasi Konttinen Nagadef! – Terve! Kansainvälisyysviikkojen toimintapäivä huipentui Pape Cissen ja Marianne Lepän energiseen musiikki- ja tanssiesitykseen. Nyt Pape Cisse esittäytyy Fiksun lukijoille. My name is Pape Cisse (32), I’m from Dakar Senegal. Senegal is in West Africa, 13 million people live there. My home town Dakar is a town of music and culture, people are friendly there. The most famous place tourists want to visit is Goree Island from where slaves were taken to America by boat. Another special place is Lac Rose – Pink Lake. Salt is taken from there. 95% of people are Muslims in Senegal and they speak Wolof, at school kids learn French. I came to Jyväskylä Finland in 2004 with my ex-wife. I set up a group called Mama Africa JKL. It is a dancing and drumming center (www. mamaafricajkl.tk). I teach adults and children at schools and kindergartens and also Mama Africa JKL groups to play the Djembe drum. I also prepare choreographies for afro-dance and organize concerts and workshops. Every year I organize a trip to Senegal between December and January. There people can get to know Senegalese culture, dance African dances and play the Djembe or just relax and enjoy the sun. It makes me happy when I can make people happy – for example when I gave the concert with Marianne at your school in Kempele. You people were happy so I was happy too. Stay happy. Babeneen yon! – Nähdään! Pape Cisse 19 Haastattelu: Kalevi Pirttikoski Kuva: Kustantamo Avain Afrikka on kuin Eurooppa Helsinkiläinen kirjailija Elina Hirvonen vieraili Oulussa syyskuussa kaupunginkirjaston Afrikka-teeman vieraana. Hirvosella on monipuolista kokemusta afrikkalaisesta kulttuurista Kauimpana kuolemasta (Avain, 2010) on hänen toinen romaaninsa, ja se syntyi Sambian Lusakassa. Olet viettänyt Sambiassa useita vuosia. Onko Sambiassa suuria eroja kaupunkilaisten ja maaseudulla asuvien elämänmenossa? Onko mahdollinen ero samantyyppinen kuin meillä täällä Suomessa? Ero on valtava, samoin kuin ero vauraiden ja köyhien kaupunkilaisten välillä. Rikkaat kaupunkilaiset asuvat muurien takana ja ajavat isoilla autoilla. Köyhät asuvat viemärittömissä slummeissa, hankkivat ruokansa halvoilta toreilta, eivät saa hoitoa sairauksiin ja kävelevät usein tuntien matkan töihin. Pieni keskiluokka elää siinä välissä. Sambia on yksi urbanisoituneimmista Afrikan maista, ja maaseudulla elämä on perinteisempää, vanhat uskomukset tiukassa ja esimerkiksi avioliittoa, sukupuolirooleja ja tyttöjen koulutusta koskevat ajatukset paljon perinteisempiä kuin kaupungissa. Toisaalta suurin osa myös kaupungissa asuvista sambialaisista kokee voimakasta yhteenkuuluvuutta kylään, josta suku on alun perin kotoisin. ja keskenään ristiriitaisista asioista kuin suomalaisetkin. Varmasti yksi unelma, joka oli hyvin köyhille ihmisille yhteinen, oli toive siitä, että heidän lapsillaan menisi joskus paremmin kuin heillä. Siksi köyhätkin yrittivät usein saada edes yhden lapsen kouluun, ja talouskriisin aikana juttelin monen murtuneen isän ja äidin kanssa, joilla ei ollut enää varaa kouluttaa lapsiaan ja pitää tästä unelmasta kiinni. Yksi asia, joka tuntui antavan ihmisille paljon voimia – ja toisaalta myös hidastavan muutoksia – oli uskonto. Sambia on kristitty maa, jossa uskonnolla on valtava rooli. Tuntui, että monia ihmisiä kantoi vahva usko siihen, että tämän elämän jälkeen on toinen, onnellisempi elämä ja jossain joku, joka pitää huolta silloinkin, kun ei siltä vaikuta. Toisaalta uskontoon liittyi vahva kohtalonusko, monet ihmiset saattoivat esimerkiksi jättää menemättä lääkäriin tai vaatimatta parempaa hoitoa, koska uskoivat niin voimakkaasti siihen, että ”God gives and God takes”, niin kuin paikalliset sanoivat aina kun joku kuoli. Millainen käsitys sinulle on syntynyt siitä, mistä sambialaiset unelmoivat? Mikä antaa sambialaisille voimia? Hmmm, sambialaiset unelmoivat varmasti yhtä erilaisista ja monipuolisista Miksi olet kiinnostunut juuri Afrikasta? Kiinnostuin Afrikasta ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä lapsena, kun näin televisiosta dokumentin Etiopian näländädästä. Nälkää näkevien etiopialaislasten 20 Elina Hirvonen (kuva: Juha Salminen) 21 katsominen oli vavahduttava eksistentiaalinen kokemus: tajusin, että voisin olla yksi heistä. Siitä jäi kiinnostus Afrikkaan ja vähän naiivi ajatus siitä, että haluaisin joskus auttaa noita lapsia. Myöhemmin, aloitettuani työt toimittajana, kiinnitin huomiota siihen, miten yksipuolinen oli suomalaisten ja eurooppalaisten tiedotusvälineiden kuva Afrikasta. Aloin miettiä tapoja kertoa maanosasta jotain muuta kuin katastrofi-, sota- ja nälänhätäuutisia ja kehitin Ylelle The Voice – Urbaanin Afrikan ääni -sarjan, johon teimme henkilökuvia aktiivisista, fiksuista afrikkalaisista kaupunkilaisista Sambiassa, Tansaniassa ja Eritreassa sekä koulu-tv-reportaaseja kaupunkien elämästä. Suhtautuvatko afrikkalaiset omaan kulttuuriin eri tavalla kuin länsimaalaiset? Tässäkin erot yksilöiden välillä ovat varmasti suuremmat kuin kansallisuuksien välillä. Minä esimerkiksi suhtaudun suomalaiseen kulttuuriin täysin eri tavalla kuin Perussuomalaiset, ja afrikkalaisten välillä erot ovat takuulla yhtä huikeita. Mitä sinun kokemuksesi perusteella suomalaiset eivät tiedä (tai tiedot ovat vääristyneet taikka yksipuoliset) Afrikasta? Mitä me suomalaiset voisimme oppia afrikkalaisilta? Ei ole mitään yksittäistä asiaa, joka meidän pitäisi tai jonka voisimme oppia. Mutta jos alkaisimme suhtautua Afrikkaan samalla tavalla kuin Eurooppaan, monipuolisena, ristiriitaisena maanosana, joka ei ole mikään ”yksi Afrikka”, vaan jonka eri osissa tapahtuu jatkuvasti mo- nia rinnakkaisia, keskenään ristiriitaisia kehityspolkuja, jossa ihmiset väittelevät, elävät, rakastavat, unelmoivat ja ovat keskenään erimielisiä samalla tavalla kuin missä tahansa muualla, ymmärtäisimme ympäröivää maailmaa paljon nykyistä paremmin. Jos sinun pitää nostaa esille muutamia merkittäviä afrikkalaisia (menneitä tai nykyisiä), ketkä pääsevät joukkoon? Miksi? Tätä pitäisi kysyä afrikkalaisilta itseltään. Mutta minulle merkittäviä ihmisiä, ei pelkästään afrikkalaisina, vaan yleisesti ovat huikea johtaja on Nelson Mandela ja uskonnollisena johtajana ihmisoikeuksia tinkimättömästi puolustava Desmond Tutu. Millaista on sinun mielestäsi tarkoituksenmukainen kehitysapu? Tämä on todella monimutkainen kysymys, johon en ole millään tavalla paras vastaaja. Yksi iso kysymys on, että kehitysavulla pitäisi aina olla selkeä tavoite – maiden auttaminen apuriippuvuudesta eroon. Onko sinun mielestäsi taiteen tekemisessä hahmotettavissa kehitysyhteistyötä? Vai onko taidetta järkevää yhdistää yhteiskunnan toimiin? Taiteen ja kehitysyhteistyön voi yhdistää esimerkiksi koulutusprojekteissa. Me teimme Sambiassa paikallisten kanssa Suwi-nimisen pitkän elokuvan, jossa myös koulutettiin nuoria elokuvantekijöitä maassa, jossa ei muuten ole elokuvakoulutusta. Elokuvaprojektin ja siitä seuran- 22 neen, sambialaisille nuorille Suomessa järjestetyn työharjottelun seurauksena kaikki elokuvan alkuvaiheessa työttöminä olleet nuoret ovat nyt työllistyneet Sambiassa kasvavalle elokuva-alalle. Mutta yksittäiset taideteokset eivät ole kehitysyhteistyötä tai yhteiskunnallisia pamfletteja – toki taiteen kautta voi ymmärtää, millaista elämä on aivan toisenlaisessa ympäristössä, ja saada sitä kautta kipinän yhteiskunnalliseen toimintaan. Onko jokin afrikkalainen taideteos tullut sinulle erityisen läheiseksi? Chimamanda Adichien romaanit ja novellikokoelma ja Sembene Ousmanen elokuvat. Onko sinusta helpompi vai vaikeampi kirjoittaa fiktiota suomalaisesta elämänmenosta verrattuna vaikkapa Afrikkaan sijoittuvaan tarinaan? Kirjoittamisen helppous tai vaikeus ei liity siihen ympäristöön, mistä kirjoittaa, vaan ihan muihin juttuihin. Toki, kun kirjoittaa vieraasta kulttuurista, on taustatyön kanssa oltava erityisen huolellinen, jotta henkilöistä ja maailmasta tulisi kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, kompleksinen ja syvä, ei ohutta ja stereotyyppisiä. Millainen muisto/mielikuva/tuntuma sinulla on tällä hetkellä Kauimpana kuolemasta -romaanin kirjoittamisesta? Se oli raskasta ja vaikeaa, mutta myös ihanaa aikaa. Onko sinulla jo uusi romaani tekeillä? Vai kenties elokuva? Tällä hetkellä kirjoitan käsikirjoitusta pitkään lasten animaatioelokuvaan. Uusi romaani ja ehkä myös dokumenttielokuva pyörivät mielessä samaan aikaan. Mistä sinä unelmoit? Ajasta. Ja mahdollisuudesta tehdä jotain konkreettista sellaisten asioiden muuttamiseksi, jotka minua maailmassa ahdistavat. Mitä muuta haluaisit sanoa Fiksun lukijoille? Lukekaa paljon, etsikää tietoa, jota on vaikea saada, kuunnelkaa ihmisiä, joiden mielipiteitä on vaikea kuulla, matkustakaa paikkoihin, joihin on vaikea päästä – jos se tuntuu teistä hyvältä. Maailma on ihmeellinen ja loputtoman kiinnostava, etsikää oma tapanne tutustua siihen. 23 Sarjakuva: Juho Leinonen (Kuvataiteen lukiodiplomi) 24 25 26 Essee: Essi Anttila Piirrokset: Anniina Tuomela Aavikoiden suunnannäyttäjät Afrikassa on liian vähän puhdasta juomavettä, on nälänhätä ja suuri osa väestöstä on lukutaidotonta. Mitä me täällä teollistuneessa hyvinvointivaltiossamme muka voisimme tuolla kurjissa oloissa eläviltä kouluttamattomilta ihmisiltä oppia? Kun kouluruokalassa on tarjolla jotain ei niin mieluisaa ruokaa, kuinka moni nuori ruoan biojäteastiaan kaatamisen sijasta ajattelee: ”En pidä tästä ruoasta, mutta olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus lämpimään ateriaan joka päivä, joten syön sen mukisematta”? Monen afrikkalaisnuoren päällimmäinen ajatus tässä tilanteessa olisi luultavasti kiitollisuus. Meidän suomalaisten kiitollisuuden aiheet taas liittyvät usein enemmän materialistisiin asioihin. Esimerkiksi uusi auto saattaa antaa meille kiitollisuuden aihetta enemmän kuin elämän tärkeät asiat, kuten perhe. Afrikkalaiset arvostavat mielestäni enemmän elämän pieniä asioita. Meidän suomalaisten pitäisi pitää elämänlahjaa itsestäänselvyytenä. Kiitollisuus ei ole ainoa asia, josta saisimme ottaa mallia afrikkalaisista. Afrikkalaiset ovat suomalaisten tavoin urheilukansaa. Esimerkiksi suuri osa kestävyysjuoksun kirkkaimmista tähdistä tulee Afrikasta, eikä se ole ihme, sillä afrikkalaiset ovat todella kunnianhimoisia. Daegun yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa 10 000 metrin kisassa etiopialainen Ibrahim Jeilan ohitti viimeisillä metreillä kilpailua johtaneen Isoa-Britanniaa edustaneen Mohammed Farahin. Kilpailu toi afrikkalaisille kaksin verroin ylpeydenaihetta, sillä myös Mohammed Farah on alun perin afrikkalainen. Isäni kävi Afrikassa työmatkalla ja toi minulle tuliaisiksi kauneimman kaulakorun, minkä olen koskaan nähnyt. Korun oli tehnyt käsin 18-vuotias tyttö, jolla oli kaksi lasta. Nuorempana en ymmärtänyt, kuinka lahjakas tämän tytön täytyi olla. Hänellä oli kaksi pientä lasta hoidettavanaan, ja hän onnistui valmistamaan jotain niin kaunista. Afrikkalaiset ovat todella taitavia käsistään, ja haluaisin, että Suomessakin myytäisiin enemmän käsin tehtyjä tuotteita, sillä myös me osaamme tehdä käsitöitä. Vaikka koulua pidetään Suomessa tylsänä ja inhottavana paikkana, minä olen sitä mieltä, että koulunkäynti on hienoa. Pidän koulunkäyntiä enemmän oikeutena kuin velvollisuutena. Ajan myötä olen huomannut, että ilmainen peruskouluopetus on mahtava etuoikeus. Vain harvoissa valtioissa on mahdollisuus opiskella niin laadukkaassa opetuksessa ja vielä ilmaiseksi. Afrikassa vain osa lapsista pääsee käymään koulua. Monilla perheillä ei ole varaa maksaa lastensa koulunkäyntiä, ja yleensä tytöt eivät pääse kouluun vaan jäävät kotiin auttamaan kotitöissä. Se on surullista: kaikilla pitäisi olla mahdollisuus oppia. Minusta olisi epäreilua, jos 27 kaverini saisivat käydä koulua ja minun täytyisi jäädä kotiin. Afrikkalaisille lapsille ja nuorille suomalainen koulujärjestelmä olisi varmasti unelmien täyttymys. Meidän suomalaisten pitäisi arvostaa koulua enemmän. Afrikan köyhiä alueita koettelee nälän ja köyhyyden lisäksi huono terveydenhuolto. Aidsin ja hivin leviäminen piinaa afrikkalaisia. Köyhyyden takia sairauksia ei hoideta yhtä hyvin kuin meillä täällä Suomessa. Suomalaisten tulisi olla tyytyväisiä suomalaiseen terveydenhoitoon. Osa miljoonista euroista, joita Suomi antaa Kreikalle ja muille talousvaikeuksissa oleville valtioille, tulisi antaa Afrikan köyhille valtioille. Ihmisiä kuolee nälkään ja sairauksiin päivittäin – eikö ihmisten terveys ja auttaminen ole tärkeämpää kuin talousvaikeudet? Afrikka on antanut meille niin paljon, kuten sen kauniit eläimet ja upeat sademetsät, eikö olisi meidän vuoromme antaa jotain takaisin? Afrikkalaiset ovat kiitollisempia, nöyrempiä ja parempia kestävyysjuoksussa kuin me suomalaiset. Meidän pitäisi oppia arvostamaan elämää, eikä pitää sitä itsestäänselvyytenä. Haluaisin suomalaisten ajattelevan afrikkalaisia seuraavan kerran, kun he aikovat arvostella jotain. Suomalaisten tulisi ymmärtää, kuinka hyvin asiat meillä täällä Suomessa ovat. Meidän tulisi ottaa mallia afrikkalaisilta ja iloita elämän pienistäkin hyvistä asioista. 28 Hietikko, Hilla Laurila, Riina Martikkala, Niinamari Meriläinen, Ossi Ohukainen, Ville Rautio, Ville Rutanen, Anna Torpakko, Ville Väyrynen, Heikki Fiksu onnittelee!
© Copyright 2024