1. No category

Villa Karon kulttuurilehti / Villa Karos kulturblad
1/2013 14. vuosikerta
1
Hyvät Villa Karon ystävät,
Dear Friends of Villa Karo,
Käsissänne oleva Villa Karon kulttuurilehti Akpé (mina: ”kiitos”)
on uudenlainen, tätä kirjoittava toiminnanjohtaja on roolissaan
uusi ja muitakin uusia tuulia Villa Karossa puhaltaa.
In the life of the Finnish-African Cultural Center the first four
months of the year 2013 were full of collective waves of inspiration associated with a wide spread of great and positive intentions
gathered from a burning desire for creativity. Arrivals and departures of residents started on a very good note in January: Timo Sipola (journalist), Liisa Väisänen (Ph.D) and her husband Marco
Peretto (photographer), Risto Lindstedt (journalist) and his wife
Päivi Lindstedt, Hannu Lindroos (photographer), Antti Sundberg (musician), Tuukka Vuorinen (musician), Aapo Halonen
(musician) and Leena Eilittä (researcher) were those who happily
crossed the boundary from year 2012 into 2013 in the premises of
Villa Karo.
Vanha Jäsenlehti ilmestyi neljä kertaa vuodessa ja uutisoi Villa
Karon tapahtumista Beninissä ja Suomessa. Lehden toimittajat
Kristian Vakkuri ja Jussi Moilanen ovat tehneet kunnioitettavan
pitkäjänteisen ja suuren työn lehteä vapaaehtoisesti toimittaen.
Heille suuri kiitos siitä, että Villa Karon ystävät ovat saaneet lehden kotiinsa säännöllisesti vuosien ajan. Kristian ja Jussi päättivät suoda enemmän aikaa perheilleen ja niin ollen uutta lehteä
toimittaa Villa Karon viestinnästä vastaava Akasia-ryhmä, Anna
Ovaskan johdolla.
Uudessa lehdessä on ajankohtaisten uutisten sijaan kirjoituksia
ja kuvia kulttuurista, uutiset puolestaan löytyvät Akasia-blogista (www.villakaro.org/akasia-news) ja jäsenille kuukausittain
lähetettävästä sähköisestä uutiskirjeestä. Uusi kulttuurilehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, kesä- ja joulukuussa. Luette siis
ensimmäistä vuoden 2013 kahdesta numerosta.
Minulla oli ilo aloittaa Villa Karon ystävien toiminnanjohtajana
tämän vuoden tammikuussa. Villa Karo oli ensimmäinen taho,
joka toivotti minut avosylin tervetulleeksi Afrikkaan, jonne olen
sittemmin solminut ammatillisia ja perhesiteitä enemmänkin.
Siksipä olen riemuissani saadessani työskennellä Villa Karon ystävien toiminnanjohtajana. Akpé kaka, kiitos paljon kaikille!
Myös Beninissä rakennetaan uutta. Entistä pankkirakennusta
kunnostetaan Villa Karoa vastapäätä galleriatilaksi. Katariina
Timonen kirjoittaa Petit muséen uusista tuulista tässä lehdessä.
Uutta on myös yhä vahvistuva yhteistyö afrikkalaisten taiteilijoiden kanssa, heistä Nana Oforiatta-Ayimia on haastateltu sivulla
4. Lehden kuvituksesta vastaavat valokuvaajat Kenneth Bamberg,
Stefan Bremer, Miikka Kiminki, Hannu Lindroos, Marco Peretto sekä taidemaalari Anna Retulainen. Kirjoittajina on joukko
Villa Karossa vierailleita taiteilijoita ja tutkijoita.
Beniniläisen myrskyn keskeltä mielenkiintoisia lukuhetkiä toivottaen,
Linnea Olamo
Kansi ja viereisen sivun kuva: Anna Retulainen, ”Paula” ja ”Ananas” (2013), tussi paperille, kuvaaja Jussi Tiainen
Among the lucky ones who spent the New Year in Grand-Popo was a group of Estonians led by Triin Toompuu who toured
Ghana, Togo and Benin. With arrivals in January through to April, Villa Karo attracted also a lot of external collaborators with
resident artists like Tytti Oittinen (film director), Ilpo Jauhiainen (soundscape artist), Dan Henriksson (play writer), Anna Retulainen (painter), Pirkko Kaartinen (writer) and her husband
Reijo Mälkiä, Eri Shimatsuka (textile designer) and Nana Oforiatta-Ayim (writer, film maker).
Another event that enlivened the house was a two weeks workshop by ten African artists from Togo, Benin and Nigeria led by
Godfrey Okorodus living in Belgium. Grand-Popo’s population is
constantly in contact with Villa Karo through direct collaboration
with local artists either via collective or personal projects like environmental education and arts in general.
Visitors from all walks of life animated Villa Karo’s activities. A surprise visit from a delegation of Finnish Embassy in Abuja, a group
of German tourists, Spanish Architects and Journalist/Correspondent of RFI in Finland, just to mention a few, were welcomed to
the center by three charming ladies, Sylvie (chief of programs),
Georgette (collection manager) and Taru (CIMO-trainee) omnipresent at their respective posts.
To conclude, our beginning of the year has been extremely fruitful
with a new mixture of commitments to the cultural world, thanks to artistic qualities of the residents like Dan Henriksson, Tytti
Oittinen, Ilpo Jauhiainen and many others!
Kwassi D. Akpladokou
2
Tämän numeron kansitaiteilija:
Anna Retulainen Villa Karossa
”Mustia ei näe pimeällä. Olin ihan musta matkan jäljiltä. G. näytti
normaalilta, mustassa ihossa ei näy mikään.”
Annalle kymmenen viikkoa Villa Karossa keväällä 2013 ovat olleet
aktiivista ympäröivän yhteiskunnan havainnointia monilla tasoilla: ymmärtämistä, analysointia, ihmettelyä, jäsentämistä; piirtäen,
keskustelemalla, ajattelemalla.
”Tata somba. Ei ole todellista, en jaksa uskoa tätä todeksi. Olen taas
lavastettu Afrikkaan.”
Yksi eniten huomiota herättänyt piirre afrikkalaisessa, beniniläisessä ja grandpopolaisessa todellisuudessa ovat ihmisten väliset
suhteet. Taloudellinen tilanne ja fyysiset olosuhteet ovat ehkä
jotenkin hahmotettavissa katseen avulla; katsomalla voi saada
käsityksen ulkoisista elinolosuhteista ja esimerkiksi köyhimmissä kylissä vallitsevasta kurjuudesta. Taustalla olevista arvoista,
normeista, perinteistä ja niiden vaikutuksesta tapakulttuuriin sen
sijaan pystymme eurooppalaisina (ulkopuolisina) ehkä parhaassakin tapauksessa saamaan vain valjun impression. Tekemisen tavat
ja syyt, toisinaan jopa itse tekeminen näyttäytyvät välillä käsittämättöminä, ja taustalla vaikuttavien syiden selittäminen on pitkällinen prosessi, joka ei edes takaa ymmärtämistä.
mältä ympäristöön, voi toisinaan olla vaikea yhtälö. Oleskelunsa
loppupuolella Anna teki reilun viikon kestäneen Beninin ympäriajon mopolla. Sellaisen matkan tekeminen täysin yksin, valkoisena, naisena olisi lähes mahdotonta, mutta myös yksinäinen
yovo-nainen paikallisen seurassa aiheuttaa monenlaisia reaktioita,
joista kaikkiin ei ole aina yksiselitteisen helppo suhtautua. Oman
itsemääräämisoikeuden ja vapauden rajat ovat häilyvät ja eroavat siitä, mihin olemme suomalaisessa yhteiskunnassa tottuneet.
Matka oli Annalle kaikesta huolimatta oleskelun kohokohta, jonka aikana pääsi näkemään paljon ja usein käsittämättömiä asioita.
Sitaatit ovat Annan matkakertomuksesta, joka löytyy kokonaisuudessaan Villa Karon Akasia-sivuilta (www.villakaro.org/akasia).
”Todellisuus on täysin toinen kuin omani. En ymmärrä mistään
mitään, mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän kysymyksiä kohtaan.” ”Haluaisin peseytyä, mutta ei ole hajuakaan, miten se tapahtuu. Pakko selvittää. Peseydyin katottomassa savimajassa. Likaista. Hämmentävää, miten lian keskellä voi elää.”
”Jotenkin tuntuu, että olen sisällä epätodellisessa unessa ja herään
pian.” ”Mitään ei tapahdu, ei nyt eikä koskaan. On vain loputon
odotus.” ”On hämmentävää, että tämä on jonkun todellisuus.”
Koulutus lienee ainoa tie parempaan suuntaan kehityksessä;
eteenpäin. Koulutuksen arvostus sen sijaan jää kysymysmerkiksi.
Kalastajan todellisuus on meressä, kalassa. Sodabissa.
”Sain hyvää helmikanaa ja fufua. Siirryin lattialle nukkumaan herättyäni kolmelta siihen, että iso hämähäkki puri minua. Samalla ymmärsin, että tiedän nyt mitä tai miten haluan maalata seuraavaksi”
”Matka, hiljaisuus, mahdollisuus keskittyä on selkeyttänyt ajatukseni, kaipaan jo omalle työhuoneelleni; kotiin.”
”On ihmeellistä, miten matka voi olla niin erilainen eri suuntiin.
Ja on ihmeellistä, miten matka on aina niin paljon lyhyempi kotiin
päin. Minulla ei ole kiire vielä.”
Miesten ja naisten väliset suhteet ovat beniniläisessä yhteiskunnassa suomalaisittain vanhanaikaisella tasolla. Erityisesti pienessä
kylässä; naiset ovat kotona lasten kanssa tai kaduilla myymässä
ruokaa, kaikenlaista pientavaraa... miehet viettävät aikaa kavereiden kanssa ulkona istuen. Karrikoidusti, mutta usein todellisuus
näyttäytyy sellaisena. Tähän todellisuuteen valkoinen, eurooppalainen yovo-nainen, joka haluaa nähdä ja tutustua pintaa syvem-
Taru Itälinna
3
Kirjailija. Öljyn kuvaaja
Maalis-huhtikuun vaihteessa Villa Karo vastaanotti vuoden ensimmäisen afrikkalaisen stipendiaattinsa, Nana Oforiatta-Ayim’n
Ghanasta. Nana on kirjailija ja kulttuurintutkija, joka lisäksi ohjaa,
käsikirjoittaa ja tuottaa elokuvia. Villa Karoon Nana tuli kirjoittamaan kirjaansa, jota hän on tähän asti tehnyt muiden töiden ohella. Nana toteaa, että residenssissä hän on saanut mahdollisuuden
kokonaisvaltaiseen keskittymiseen ihan eri tavalla kuin jokapäiväisessä elämässä kotona.
Toinen syy kirjailijan saapumiselle juuri nyt oli Villa Karon suomalainen stipendiaatti Ilpo Jauhiainen, jonka kanssa hän on
tehnyt yhteistyötä aiemminkin. Nana ja Ilpo työstivät musiikkia
Nanan elokuvaan, ja sen esittelyfilmeihin. Elokuva on dokumentti, jossa on mukana fiktion elementtejä. Teemana on öljy: vuonna
2007 Ghanassa tehtiin ensimmäinen öljylöytö ja jo vuonna 2010
olivat öljyteollisuus ja tuotantokoneistot täydessä käynnissä. Öljyn
löytyminen käynnisti valtaisan rakennusbuumin, ja muutamassa
vuodessa Accraan nousi useita suuria kauppakeskuksia ja
asuinrakennuksia. Kaupunkikuva muuttui nopeaan tahtiin. Idea
elokuvasta syntyi, kun Nana seurasi tätä kehitystä; hänelle tuli
tarve dokumentoida kovaa vauhtia etenevät tapahtumat.
Taustaltaan Nana on kirjallisuuden ja politiikan opiskelija, erityisosaamisenaan venäläinen kirjallisuus, josta hänellä on väitöskirja
tekeillä. Maisterintutkintonsa hän on tehnyt afrikkalaisen taiteen
historiasta, jonka jälkeen hän on työskennellyt tutkijana YK:n
Itä-Euroopan osastolla New Yorkissa. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin tuntenut olevansa kirjoittaja, ja pikkuhiljaa hän on suuntautunut enemmän ja enemmän fiktion kirjoittamiseen. Hän on
tehnyt ajoittain myös käännöstöitä, joiden kautta hän on saanut
kontakteja elokuva-alalta, ja ensimmäisen elokuvan menestymisen jälkeen hän rohkaistui omistautumaan taiteelle kokonaisvaltaisesti. Nanan mukaan hänelle elokuvien tekeminen vastaa kirjoittamista; tarinoiden luomista.
Työn alla Nanalla on tällä hetkellä kirja, elokuva ja väitöskirja, joiden lisäksi hän on perustamassa Ghanaan uutta kulttuurikeskusta,
jossa aloittelevat taiteilijat voivat päästä esittämään omia töitään ja
jossa voitaisiin myös järjestää elokuvailtoja. Tämä auttaisi nuoria
taiteilijoita luomaan uskoa itseensä ja taiteeseensa. Viestin välittäminen on Nanalle tärkeä asia. Hänen omalla kohdallaan uskaltaminen on poikinut uusia mahdollisuuksia ja mahdollistanut taiteen tekemisen täysipäiväisesti.
Hannu Lindroos, Villa Karon jamit (2013)
Taru Itälinna
4
Uusia kohtaamisia – Villa Karon kevät 2013
numerossa 11, 15.3.2013). Toimittaja Timo Sipola tutki journalistien sananvapautta ranskan- ja englanninkielisissä maissa (Benin, Togo, Ghana, Nigeria). Kirjallisuudentutkija Leena
Eilittä osallistui runofestivaalille Ouidahissa ja ystävystyi paikallisten taiteilijoiden kanssa. Teatteriohjaaja Tytti Oittinen ja
teatterinjohtaja Dan Henriksson elävöittivät Villa Karon parvekekeskusteluja, Grand-Popon paikallisyhteisöä ja hautajaisseuruetta ammattimaisilla tanssimuuveillaan – ja edistivät siinä
Alkuvuoden stipendiaateista Antti Sundberg ja Tuukka Vuorinen sivussa kirjallisia töitään tekniikan sallimissa rajoissa.
sukelsivat vodun-uskonnon ja afrikkalaisten rytmien maailmaan
opinnäytetöitään sekä orkesteriaan varten. Aapo Halonen tutus- Ghanalainen kirjailija, elokuvantekijä ja kulttuurintutkija Nana
tui ko. rytmeihin hyödyntääkseen niitä omassa työssään musiikin Oforiatta-Ayim oli Villa Karon vuoden ensimmäinen afrikopettajana. Yhteistyötä tehtiin paikallisten muusikoiden kanssa kalainen stipendiaatti. Suomalaiset loppukevään stipendiaatit
rumputunneilla ja yhteisiä nauhoituksia tehden. Samaa teemaa kuvataiteilija Anna Retulainen ja tekstiilisuunnittelija Eri Shijatkoi myöhemmin keväällä äänitaiteilija Ilpo Jauhiainen, jonka matsuka hakivat ideoita ja inspiraatiota taiteelliseen työhönsä
äänimaisemat saivat uutta inspiraatiota Länsi-Afrikassa Ouagadou- mm. tutustumalla paikalliseen elämään, ihmisiin, maisemiin
(niin mielen kuin fyysisen ympäristön) ja opetellen konkreetgousta Cotonoun kautta Lagosiin.
tisella tasolla esimerkiksi asioiden pään päällä kantamista sekä
Tammikuussa vodunjuhlien aikaan valokuvaaja Hannu Lindroos beniniläisen keittiön saloja. Pirkko Kaartinen ja Reijo Mälkiä
ja toimittaja Risto Lindstedt vaimonsa Päivi Lindstedtin kanssa keräsivät tietoa yhteiskunnallisista asioista: katolisen kirkon ja
työstivät reportaasia vodunista Suomen Kuvalehteen (ilmestyi SK:n koulun toiminnasta, Grand-Popon paikallishistoriasta, paikalli-
Hannu Lindroos, Villa Karon jamit (2013)
Villa Karon kevät 2013 on pitänyt sisällään kohtaamisia, havahtumisia, havaintoja, ajattelua, ihmettelyä, keskusteluja, ymmärtämistä ja/tai sen yrittämistä, suunnitelmia ja niistä hiukan tai hiukan
enemmän eroavia toteutuksia, elämyksiä, löytämistä ja löytymistä,
näkemistä, kuulemista, ihmisiä – eikä Grand-Popoa ja Afrikkaa
tunteville (tai hyvällä eläytymiskyvyllä ja mielikuvituksella varustetuille) tulle yllätyksenä, että ihmisten lisäksi myös eläimiä.
5
sesta terveydenhuollosta ja trooppisten sairauksien parantamisesta niin perinteisin kuin moderneimmin metodein.
Uusi askel suomalais-afrikkalaisessa yhteistyössä odottaa
toteutumistaan, kun Laurea-ammattikorkeakoulu lähetti opiskelijaedustajansa Terhi Hautasen kartoittamaan yhteistyömahdollisuuksia beniniläisten oppilaitosten ja Laurean välillä. Tapaamisia
saatiin järjestymään molempiin Cotonoussa sijaitseviin
yliopistoihin (Abomey-Calavi ja Houdegbe) ja vastaanotto oli
mitä lämpimin. Toinen merkittävä asia oli kolmen afrikkalaisen
stipendiaatin saapuminen toukokuussa Villa Karoon. Afrikkalaisten stipendiaattien määrän lisääminen on ollut toiveissa suomalais-afrikkalaisen yhteistyön lisäämiseksi ja oikeasti elävien kontaktien luomiseksi.
Jälleen kerran laaja kirjo eri alojen tekijöitä on siis asuttanut Villa
Karon toisen kerroksen viittä huonetta (ja satunnaisesti myös sitä
kuudetta, alakerrassa) ja heidän työnsä seuraaminen, helpottaminen ja mahdollistaminen on ollut mitä mielenkiintoisinta, ainakin
ensikertalaiselle CIMO-harjoittelijalle. Useaan otteeseen on huomattu kuinka yhteisö voi parhaimmillaan toimia ja mahdollistaa
merkittäviä ja muistettavia kokemuksia ja kontakteja. Ihmiset ovat
uskomattomia.
Retkiä ympäri maata on tänäkin keväänä tehty: Pendjarin luonnonpuisto pohjoisessa, Ouidah voduneineen ja orjahistorioineen,
Abomeyn kuninkaalliset asuinsijat, Bohiconin maanalaiset asuinpaikat, Lomé enemmän tai vähemmän helmeilevänä, Possotomé
raikkaine lähdevesineen. Erilaisia lähtöjuhlallisuuksia on myös
ollut: Mono-joen risteily ja piknik, cocktail-tilaisuus Villa Karon
terassilla henkilökunnan ja ystävien kesken, grillausta tähtitaivaan
alla pimeällä rannalla, illallinen Aubergessa tai drinkkejä Leijonabaarissa ja Victor’sissa. Kullakin näköisensä, tärkeintä on henki.
Grand-Popon ulkopuolellakin on elämää, ja helmikuun lopulla
Villa Karo lähti valloittamaan maailmaa! Cotonoussa sijaitsevassa Yes Papa -baarissa ja keikkapaikassa järjestettiin suomalaisafrikkalainen ilta, jossa esiintyivät grandpopolaiset World Music
System ja CLAN Georges Agbazahoun johdolla sekä Villa Karon
stipendiaatti Ilpo Jauhiainen, ja lopuksi Yes Papan residenttinä
soittava Gil Gnonnas ja bändinsä, jonka ajatuksesta tapahtuman
järjestäminen alun perin lähti liikkeelle.
Helmi-maaliskuun vaihteessa valloitusvuorossa oli Burkina Faso
ja afrikkalaisen elokuvan festivaali Fespaco (Festival panafricain
du cinéma et de la télévision de Ouagadougou). Vuorokauden
mittaisilla bussimatkoilla ehti nähdä kaikenlaisia maisemia ja tutustua kolmen maan rajamuodollisuuksiin, kun paluumatka teh6
tiin Togon kautta. Näillä ”ulostuloilla” (=sortie, kielivammaisuus
vaivaa toisinaan vieraassa ympäristössä) on toivottavasti kauaskantoisia seurauksia, jotta suomalais-afrikkalainen yhteistyö kulttuurin saralla kehittyisi ja voisi hyvin.
Maaliskuussa Villa Karon monitoimitilan Lissa Gbassan valtasivat
taiteilijat lähiseuduilta; Beninistä, Togosta ja Nigeriasta tullut kymmenen hengen taiteilijaryhmä järjesti kaksiviikkoisen workshopin
Grand-Popossa. Workshop on heille jo perinne, ja joka kerralla on
oma teemansa, jonka ympärille taiteilijat kokoontuvat. Tällä kertaa he halusivat keskittyä toisenlaisen Afrikka-kuvan viestimiseen
vastapainona länsimaisen median välittämälle kuvalle köyhyydestä ja kurjuudesta. Tällaiset tapahtumat ovat myös mitä parhainta
toimintaa kulttuurikeskuksessa; välillä kontaktit tulevat vuoren
luo eikä niitä tarvitse lähteä merta edemmäs etsimään.
Paikan päällä tapahtuvasta toiminnasta: Villa Karon viikoittaiset
elokuvaillat ja kuukausittaiset konsertit ovat edelleen tärkeä osa
sitä kulttuuritarjontaa, joka on kaikkien ulottuvilla. Tapahtumien
maksuttomuus on tärkeä periaate, josta pidetään kiinni. Näin
kaikkien on mahdollista osallistua, ja molemmat tapahtumat keräävät runsaasti kaikenikäistä yleisöä. Konserttien alussa on tänä
keväänä päästy seuraamaan myös mahdollisia tulevia artisteja,
kun grandpopolaiset lapset ovat esittäneet laulu-, soitto- ja tanssitaitojaan, joita harjoitellaan viikoittaisessa musiikkikerhossa
(jonka yksi vetäjistä on entinen Villa Karon stipendiaatti Camilla
Heidenberg). Teemana näissä esityksissä on ollut kierrätys ja roskaamisen vähentäminen, ja Villa Karon konsertti-illat ovat tuoneet viestille kaivattua yleisöä.
Villa Karon toiminta jatkuu siis aktiivisena ja yhteistyössä paikallisyhteisön kanssa. Stipendiaattien projektit, ja tärkeimpänä kaikesta heidän persoonallisuutensa ja kiinnostuksensa paikalliseen
kulttuuriin ja tapoihin, luovat jatkuvasti uusia kontaktipintoja ja
avaavat ovia uusiin maailmoihin. Ymmärrys on aina hetkittäistä,
kontekstisidonnaista, ja universaalin ymmärryksen vaatiminen tai
odottaminen on lienee utopiaa, mutta välähdykset muista maailmoista voivat toimia palapelin osasina ja auttaa kokonaiskuvan
hahmottumisessa. Koskaan ei tule valmista, aina on mahdollisuus
muutokseen. Onneksi!
Kiitos kaikille! Akpé loo!
Taru Itälinna
7
Marco Peretto, Villa Karo’s Staff (2013)
Valokuva on aina tarina
irrallinen – orpo piru. Jo niukkakin tekstiyhteys kertoo kuvasta
jotain, mutta mitä enemmän kuvasta voidaan jakaa tietoa, sitä
paremmin kuvan ”message” palvelee kuvaa ja sen vastaanottajaa.
Stefan Bremer Stefan Bremeristä:
Parhaimmillaan valokuva on aina tarina.
”Koska olen ennakkoluuloinen ihminen, valokuvaus on
tarjonnut minulle monia mahdollisuuksia romuttaa ennakkokäsityksiäni yhä uudestaan, sillä valokuva on oiva tapa
lähestyä ihmisiä ja ilmiöitä. Valokuva on alibi ja notkeasti taipuva tekemisen muoto. Valokuva on yhden ihmisen
teatteria: voit olla kirjoittaja, dramaturgi, ohjaaja, tekninen
toteuttaja ja lavastaja. Valokuva syleilee maailmoja, mutta
on samalla mahdottoman intiimi. Kaikesta tärkeimpänä on
vapaus syventyä ja toimia, hymyillä ja raivota, tuntea ja reagoida. Valokuva voi olla poliittinen, mutta koskaan se ei ole
demokraattinen. Se on yhden ihmisen näkemys ja tulkinta.”
(Teoksessa Raivo ja haltioituminen, Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 8, Musta Taide, 2000.)
Maaliskuussa 2013 on Vatikaaniin valittu uusi paavi, kevät viivyttelee tuloaan Suomeen, pakkasta on -13 astetta. Pursimiehenkadun kahvilassa Helsingin Punavuoressa Stefan Bremer kertoo
näkemyksiään valokuvasta, Afrikasta ja valokuvaaja Stefan Bremeristä.
Afrikka – ”vihonviimeinen maailmankolkka”
Mediassa valokuvat ja teksti ovat keskinäisessä suhteessa – parhaimmillaan onnellisessa avoliitossa ne täydentävät toisiaan. Joka
tapauksessa Afrikkaa koskevien valokuvien käyttö mediassa on
huomattavasti laajentunut ja ikävä kyllä se on laajentunut yhä
enemmän käsittelemään ikivanhoja kliseitä, sotaa, aidsia korruptiota etc. Toisaalta tämän päivän matkailukuvat tasoittavat tätä
kärjistymistä, mutta syvälle ytimiin tunkeutuva raportointi Afrikasta on heikoissa kantimissa. Omissa valokuvaprojekteissani
olen aina pyrkinyt antamaan ihmisten ja kohteitteni kertoa todellisuuden toisesta puolesta, arjesta ja niistä näkemyksistä, jotka
aidosti elävät, sykkivät, hengittävät.
Afrikka edelleenkin on monille kuvaajille yksi maailman vihonviimeisimmistä kolkista – kehitysmaa. Afrikan raportoijat eivät aina
ymmärrä tai eivät osaa ”lukea” maanosan pursuavaa elinvoimaa
ja dynamiikkaa. Eivät osaa etsiä. Eivät näe. Kun mainitaan käsite
”valokuva Afrikasta”, tulee ihmisille yhä vieläkin ensimmäisenä
mieleen sotilaat ja kärsivät lapset. Vanha mielikuvaa elää sitkeänä.
Valokuva kertoo
Ilman kommentoivaa (selittävää/tarkentavaa) tekstiä valokuva on
8
Keskeistä informaatiota ovat tietenkin kuvauspaikka, päivämäärä
ja tieto kuvan ottajasta. Ja ellei tekstikonteksti avaa kuvaa tarpeeksi, tehdään kuvalle, kuvan vastaanottajalle, lukijalle ja katsojalle
oikeutta, jos kerrotaan, mitä kuvassa tapahtuu. Ei pidä unohtaa
valokuvan dokumentaarista tehtävää. Kuvatietojen dokumentointi on keskeistä, kun ajatellaan valokuvan käyttöä tekstin täydentäjänä. Tai päinvastoin – myös valokuva voi olla se keskeinen objekti,
josta teksti haarautuu ja kasvaa omiin mittoihinsa. On äärettömän
tärkeätä, että kuvaajalla itsellään on tallessa mahdollisimman täydellinen kuvan historia. Jos verrataan vaikkapa maalaustaiteeseen,
niin todistettavasti Picasson tekemäksi merkitty taulu, jonka luomisvaihe tunnetaan, on informaatio-arvoltaan arvokkaampi kuin
taulu, jota ainoastaan epäillään Picasson tekemäksi.
On mentävä kuvan taakse
Kun puhutaan afrikkalaisesta valokuvasta, juututaan liian helposti
siihen eksotiikkaan, jota Afrikka ihan oikeasti tarjoaa. Tottuneellekin länsimaiselle kävijälle Afrikan eksotiikka on totta eikä siinä
kokemuksessa ole mitään tuomittavaa eikä hävettävää.
Me elämme suomalaisessa maailmassa ja meitä hallitsevat suomalaiset / eurooppalaiset /valkoisen miehen kauneus-käsitteet. On
helpompaa kuvata helppoja kohteita – ja kun periaatteessa kaikki
kuvauskohteet ovat toisenlaisia kuin kotona Suomessa, se riittää
kiireiselle kuvaajalle. Ei osata tai ei uskalleta mennä kuvan taakse,
arkikin on eksotiikkaa, jos tätä kulunutta klishettä halutaan käyttää, mutta arki-eksotiikka on usein informatiivisempaa kuin oudon
kaunis kukka tai kirjava naisen hame vastavalossa. Uskallan väittää, että valta-osa Afrikan eksotiikka-kuvista yhä vielä tunnelmoi
afrikkalaista auringonlaskua.
Valokuvan ottaminen on aggressiivinen tapahtuma
Palataan takasin tuohon eksotiikka-termiin. Afrikan-kävijää kiehtoo yhä edelleen alkukantaisuus, mutta on mentävä syvemmälle,
täytyy voida työskennellä kohteen kanssa kauemmin, jos suinkin
mahdollista. Afrikkalaiset ovat itse oivaltaneet, mitä esimerkiksi
turistikuvaajat haluavat – ja turistit / ammattikuvaajatkin eivät
usein huomaa olevansa muiden vietävänä. Tämä ei koske yksinomaan Afrikkaa, tokihan Suomessakin toispaikkakuntalainen viedään katsomaan seudun nähtävyyksiä, erikoisuuksia ynnä muita.
Se on yleismaailmallista.
yksityiselämään, minä taltioin jotain kohteeni persoonasta ja vien
sen pois toiseen tuntemattomaan paikkaan, kulttuurin ja todellisuuteen. Minä vien / varastan osan toisen ihmisen persoonaa.
Valokuvaajan kannalta Grand-Popon sijainti Beninissä on erinomainen. Elävä animismi on läsnä kaikkialla, aitoihin kyliin on
lyhyt matka, vodun ja Orjarannikon historia nousevat melkein
iholle. Kuvaajalla täytyy kuitenkin olla pelisilmää nähdä ja kyky
kuunnella, mitä hänelle tarjotaan ja mitä muuta on tarjolla. On
tärkeätä, miten ihmistä lähestytään eikä sovi unohtaa sitä tosiseikkaa, että valokuvan ottaminen sittenkin on aggressiivinen
tapahtuma. Kun minä vieraana suomalaisena / eurooppalaisena
astun sisälle minulle tuntemattoman ihmisen omaan tai perheen
Stefan Bremer, Voodoo dans (2002)
Kun puhutaan Euroopan velasta afrikkalaiselle taiteelle, niin esimerkiksi studiovalokuvien monimieliset kertomukset ovat sitä,
jota ei enää löydy meidän länsimaisessa kulttuurissamme, maailmankuvassamme, tavoissamme.
9
Afrikkalaiseen taidevalokuvaan herätään liian myöhään
Parhaimmillaan afrikkalainen taidevalokuva on silloin, kun sitä ei
ole tehty tai yritetty tehdä taiteeksi. Afrikkalaisissa studiovalokuvissa tämä näkyy kiehtovalla tavalla. Perhetapahtumiin pukeudutaan juhlavasti, varsinkin aiemmin studiovalokuvan ottaminen/
otattaminen oli, mutta on edelleen merkittävä hetki ja aikanaan
retki valokuvaamoon oli myös kallista. Nyt kun jonkin verran
on onnistuttu pelastamaan ja säilyttämään afrikkalaisen studiovalokuvan varhaisvaiheita, näyttäytyy koko ketjussa elävästi eri
aikakausien kirjo. Tässä afrikkalaisen valokuvan muodossa elävät
muistot ja eri aikakaudet voimakkaina.
Varsinainen afrikkalainen taidevalokuvaperinne on varsin vaatimatonta ja nuorta, on vaikea löytää Afrikassa pysyvästi asuva taidevalokuvaaja, joka myös tulisi toimeen työstämällä yksinomaan
taidevalokuvia. Kiinnostus afrikkalaista valokuvaa kohtaan on
herännyt niin myöhään, että paljon on tuhoutunut vanhojen valokuvaajien kuollessa, mutta paljon on vielä löytymättä.
Afrikan valtioiden suuren itsenäisyysaallon vanavedessä 1960
-luvulla nousi itsenäinen afrikkalainen valokuva yleiseen tietoon.
Se oli vaativa laji alan afrikkalaisille aloittelijoille, täytyi tuntea
kemikaalit, valokuvalaitteisto saattoi olla valkoisten jäljiltä ja jo
vanhentunutta, uusien välineiden hankkiminen merkitsi suunnatonta investointia alalle, jonka tulevaisuus oli kysymysmerkki.
Kuumuus, kosteus, huonot työskentelyolosuhteet vaativat taidon
lisäksi rohkeutta.
Lapset – Afrikan ”sielu”
Omista valokuvistani yksi merkittävimmistä liittyy Beniniin. Olen
käynyt siellä kolmesti, vuosina 2002, 2006 ja 2011. Olen kuvannut
tuhansia/kymmeniätuhansia ruutuja, niistä nostan esiin yhden
erityisen kuvan ensimmäiseltä Grand-Popon matkaltani vuodelta
2002.
Kuvan neljä nuorta poikaa pursuavat elämäniloa, energiaa. Kundit elävät juuri siinä hetkessä, he tietävät, että heitä kuvataan ja
heistä heijastuu varmuus, että he tuntevat olevansa pirun hyviä,
kylän parhaita tanssijoita ja he luottavat minuun. On kiinnostavaa
pohtia nyt, mitä heistä on tullut? Tanssiryhmä tuskin on pysynyt
kasassa, mutta onko yksi heistä ryhtynyt mopotaksisuhariksi tai
tomaatinviljelijäksi? Onko jostain tullut torikauppias tai tarjoilija
läheiseen ravintolaan? Yksi heistä on mennyt töihin Cotonouhun,
joku muuttanut ulkomaille – ehkä Eurooppaan? Ehkä raivokkaimmin tanssiva poika loistaa kansankynttilänä Grand-Popon
ala-asteen koulussa?
10
Haaveeni olisi saada heidät samaan paikkaan tanssimaan vielä
kerran.
Yksi tärkeä aihepiiri minulle ”Afrikan sielua” (vanhentunut ja
kyseenalainen käsite!) valokuviini etsiessäni ovat juuri lapset.
Heidän kauttaan voi välittyä aito kuva siitä energisestä ja elämää
teeskentelemättömän aidosti heijastavasta Afrikasta, jota on vaikea tavoittaa. Minun on kuvaajana ja heidän reviirilleen tunkeutuneena ansaittava heidän luottamuksensa. Kuvattavien on aistittava
se, että minä en käytä enkä tule käyttämään heitä väärin. Minulle
tilanne tässä nykyisessä elämänvaiheessa on helppo. Minua eivät
sido mitkään rakenteet tai sidonnaisuudet. Minä olen tilivelvollinen vain itselleni ja omalle maailmankuvalleni. Teen sopimuksia
ja ratkaisuja vain itseni kanssa. Työkaluksi minulle riittää kyltymätön uteliaisuuteeni ja haluni irtautua ennakkoluuloistani - uusiutuva luonnonvara.
Omintakeisuus riittää, jos pystyy kaunistelematta taltioimaan
arkipäivää, tavoittaa valokuvaan jotain olennaista, on lähellä sen
keskeistä tehtävää – löytää totuudenmukainen hetki. Tuon näkökulman löytäminen ja kuvaustilanteen hallinta Afrikassa on
länsimainen ongelma – kaiken näkyvän toisenlaisuus / erilaisuus
hämmentää.
Onko valokuva enää totta?
Tiedonvälityksen muuttuessa yhä monimutkaisemmaksi ovat
monet menettäneet uskonsa kuvien aitouteen esimerkiksi suurten
uutisten yhteydessä. Suurten kuvatoimistojen kuvajournalismin
etiikka on kuitenkin luotettavan lahjomaton, se säätelee tarkasti kuvien käyttöä, kuvat sertifikoidaan, kuvien aitous taataan ja
kuvien käytölle on asetettu tiukat säännöt. Kuvien sävyjen tummentaminen tai vaalentaminen on luvallista, mutta kuvia ei saa
muotoilla, niihin ei saa lisätä tai niistä poistaa mitään ja tähän
sitoutuvat myös kuvien vastaanottajat. B-luokan julkaisujen kuvamanipulointi on mitään kaihtamatonta valokuvien Villiä Länttä.
Digitalisointi merkitsee 2000-luvun valokuvan suurinta mullistusta. Kuvaottamisen helppous merkitsee samalla, että ihmiset eivät
katso aiheelliseksi merkitä muistiin keskeisiä kuvatietoja, jolloin
muistitikuilla ja tietokoneissa piileskelevät kuvat menettävät osan
arvoaan. Satoja miljoonia digikuvia on hävinnyt ja häviää yhä
enemmän tekniikan yleistyessä tietymättömiin.
Kun syystäkin itketään paperikuvien katoamista, niin joissakin
muodoissa se säilyy – yhä edelleen esimerkiksi on säilynyt tapa
kehystää muotokuvia ja perhetapahtumia mieluummin seinille ja
kirjahyllyyn kuin muistitikulle kenkälaatikkoon.
Valpuri Kylmänen, Lähtö Tokpa-Aizon kylästä tanssien(2005)
Valokuva historian todistajana
riä on minun Afrikka-tuntemukseni noin millimetrin luokkaa.
On vielä pitkä matka edessä.
Varsinkin Afrikassa valokuvalla on erityisen keskeinen rooli
historian todistuskappaleena. Kun suuri osa afrikkalaista historian perinnettä on kulkeutunut ’suusta suuhun’ - menetelmänä
sukupolvesta toiseen, merkitsi valokuva tullessaan valkoisten
siirtomaaherrojen mukana tärkeää muutosta. Vaikka valokuvat
1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alkupuolelta ovat lähes sataprosenttisesti valkoisten ottamia, ne ovat historian mykkiä todistajia
ja silminnäkijöitä. Vaikka niissä useimmiten kuvastuu valkoisten
ja mustien eriarvoisuus, ne samalla taltioivat rakennuksia, ihmisiä, uskontoa, vaatetusta, työtä, tekniikan tuloa, teollisuutta ja arkea toisella tavalla kuin valkoisilta jääneet kirjalliset dokumentit.
”Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että olen voinut elättää
itseni valokuvaajana. Olen ollut etuoikeutettu suhteessa toimeksiantoihin, koska niiden kautta olen tutustunut kaikenkarvaisiin ihmisiin ja outoihin tilanteisiin.
Olen myös onnellinen opettajakokemuksistani, koska
olen saanut työskennellä niin monien lahjakkaiden ja
hauskojen oppilaiden kanssa. Olen saanut mahdollisuuden tehdä yhteistyötä monien luovien alojen ihmisten kanssa ja syventyä tekemisen problematiikkaan
monesta näkökulmasta.” (Raivo ja haltioituminen)
Olen liikkunut maailmalla ja aika monissa Afrikan maissa. Jos ajatellaan minun Afrikka-osaamistani, niin skaalassa 1000 kilomet-
Matti-Juhani Karila
11
Villa Karoon lähtevät – syksy 2013
Pronssipantteri 2013 Isolle Numerolle
Katukulttuurilehti Iso Numero saa vuoden 2013 Pronssipantterin.
Ennakkoluuloton kulttuurilehti on konseptillaan käynnistänyt
uuden keskustelun monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta
puuttuessaan Suomen romanikerjäläisten asemaan.
1920-luvun legendaariset ”Tulenkantajat” pyrkivät ohjaamaan suomalaista kirjallisuutta uusille urille lähemmäs
eurooppalaisia virtauksia. Ryhmä pyrki eroon ”korpikulttuurista” ja määritteli suomalaisuuden ensisijaisesti teollisuuden, kaupungistumisen ja modernin taiteen kautta.
Tunnuslause oli mahtipontinen: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Villa Karon toiminnan kulmakivi on sen perustamisesta lähtien ollut stipendiaatti/residenssitoiminta, joka
vuosien mittaan on kasvanut monipuoliseksi kulttuurien
vuorovaikutukseksi. Siinä on ollut samaa tulenkantajien
intoa ja uuden etsimisen ja löytämisen intohimoa. Tunnuslause voisi olla: ”Ikkunat auki Afrikkaan ja maailmaan!”
”Äärimmäinen köyhyys on sietämätöntä, ja sille pitää tehdä
jotain, monilla eri tasoilla. Journalistille luontevin tapa on
kirjoittaa epäkohdista ja antaa, kuten nyt, työnsä tulokset
eteenpäin, muille myytäviksi. Kerjäämisen edessä koettu
kollektiivinen kiusaantuneisuus ja lamaannus voidaan kenties voittaa tätä lehteä ostamalla”, tiivisti päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski vuonna 2011 Ison Numeron mission
lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa.
Vuosien 2000–2013 aikana on Villa Karoon tullut reilusti
yli tuhat hakemusta, joista noin 400 stipendiaattia on kutsuttu työskentelemään Grand-Popoon. Hakijoitten kirjo
on laaja. Eniten residenssipaikkoja on myönnetty eri alojen kuvataiteilijoille. Lähes yhtä suuri joukko on koostunut
musiikin ja tanssin edustajista. Kirjailijat ja sanatyöläiset
ovat listassa seuraavina ja tasaisia ryhmiä ovat arkkitehtuuri, teatterin ammattilaiset ja tutkijat. Ilahduttava on sarjakuvan tekijöiden, sirkustaiteilijoiden ja uskontotieteilijöiden hakeutuminen Beniniin. Vuorovaikutusta on lisännyt
viime vuosina afrikkalaisten taiteilijoiden liittyminen Villa
Karon koko ajan vaihtuvaan taiteilijayhteisöön. Stipendilautakunta, jonka kokoonpano ei ole julkinen, kokoontui
toukokuussa 27. kerran. Villa Karon hallitus on päättänyt
syksyn 2013 stipendiaateiksi seuraavat hakijat:
Lehden kustantaja on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto
Kultti ry. Ison Numeron sisältö kootaan pääosin Kultin 200 jäsenlehden piiristä.
Vuonna 2001 perustettu ”Pronssipantteri” on Villa Karon kulttuuripalkinto, joka myönnetään vuosittain henkilölle, yritykselle tai
yhteisölle, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yhteisymmärrystä eri kulttuurien välillä sekä vähentänyt rotujen välisiä ennakkoluuloja.
Pronssipantterin historia juontaa kauas 1500-luvun Beninin kuningaskuntaan nykyisen Nigerian alueelle. Pantteri tai leopardi
oli hallitsijan symboli, kuningasta itseään kutsuttiin ”Leopardin
pojaksi” ja ylistettiin ”Leopardiksi – Maailman kuninkaaksi”. Villa
Karon Pronssipantteri on näyte Beninin kuningaskunnan kuuluisasta pronssi- ja norsunluukäsityötaidosta.
Ala-Harja, Riikka kirjailija, dramaturgi
Ilvesheimo, Gerry kirjailija, toimittaja
Kangasluoma, Sanna kääntäjä
Kannosto, Sakari kuvanveistäjä
Koski, Kuutti
kirjailija, toimittaja
Lassila, Maija
antropologi, taidemaalari
Metso, Juha
valokuvaaja
Nummi, Markus
kirjailija
Ojanperä, Essi
taiteen maisteri
Orenius, Melanie kuvataiteilija
Sorjanen, Axa
toimittaja, ohjaaja
Smolander, Marjo muusikko
Söderholm, Linda taiteen maisteri
Timonen, Vilma
muusikko
Pronssipantterin saajat 2001–2012
2001 Heikki Salojärvi, kirjankustantaja ja suomentaja
2002 Kaisu Isto, Ylen filmiostaja
2003 Aune Laaksonen, Keravan taidemuseon johtaja
2004 Antonia Ringbom, animaatio-filmiohjaaja
2005 Hasse Walli, säveltäjä, muusikko
2006 Ritva Siikala, teatteriohjaaja, kulttuurikeskus
Kassandran perustaja
2007 Marjo Kaartinen, kulttuurihistorian dosentti
2008 Olli Löytty, tietokirjailija
2009 Wilson Kirwa, juoksija, satukirjailija
2010 Miia Jonkka, dokumenttiohjaaja
2011 Tiina Lindfors, tanssija, koreografi
2012 Li-Lo Söderholm, Norsenin yläasteen rehtori
12
13
Marco Peretto, Villa Karo’s Staff (2013)
14
Marco Peretto, Villa Karo’s Staff (2013)
Nya vänner – Centre Académique des Arts
Africains et d’Écoutes de Grand-Popo
I januari år 2011 grundade det gifta paret Georges Agbazahou
(Benin) och Camilla Heidenberg Agbazahou (Finland) ”Centre
Academique des Arts Africains et d’Écoutes de Grand-Popo”
i Grand Popo, Benin. Camilla var stipendiat vid Villa Karo år
2010 och har sedan dess pendlat mellan Benin och Finland tillsammans med Georges för att jobba för barnen och kulturlivet
i Grand-Popo. Centrets främsta mål är att arbeta ideellt och erbjuda aktiviteter och stöd för lokala barn. Paret erbjuder gratis
undervisning, verkstäder och uppträdande inför publik. Aktiviteter i musik, marionetter, dans, ”storytelling”, batikfärgning,
konst och målning, sportevenemang, miljömedvetenhet med
städaktioner och återvinning, firande av högtider exempelvis
jul och Lucia. Här berättar Camilla Heidenberg Agbazahou om
Centret.
Vårt center ligger i centrala Grand-Popo, Anangocomé, precis
några hundra meter upp från gravgården. Vi hyr ett hus av Mr
André Etienne som jobbar med att återuppbygga sin fars gamla
trädgård med medicinväxter, så huset är omgivet av läkande örter, vilket gör vår vän och partner Adja (Adjanohoun Toussaint)
glad. Han har ärvt medicinkunskaper av sin mormor, så centret
har numera sin alldeles egen medicinman.
Den främsta aktiviteten i Centret är undervisning i olika konstformer. Vi vill ge hopp åt barnen, en alternativ språngbräda inför
framtiden. Vi har daglig kontakt med barnen, de vet att porten
står öppen vare sig det är för att låna en fotboll eller trumma eller
delta i undervisning. Vi erbjuder ett socialt center för dem där vi
exempelvis organiserar fotbollsmatcher och firar högtider. Undervisningen sker regelbundet i form av verkstäder där barnen är
aktiva och kan lära sig exempelvis miljömedvetenhet genom att
måla, dansa och sjunga om ämnet. Vi går ut i naturen och plockar
upp plast som skräpar ner och använder det till att tillverka marionetter. Barnen har vid flera tillfällen uppträtt på Villa Karos scen
och förmedlat miljömedvetenhet genom sång och dans.
Eftersom barnen är väldigt upptagna i skolan eller med sysslor i
hemmen så har vi gått hem till varje förälder och informerat dem
om vår verksamhet och fått deras tillåtelse att barnen kommer
till oss. Föräldrarna säger att dom uppskattar mycket det vi gör.
Vi upplever att det har varit bra för lokalbefolkningen att se att
vi börjat från noll och också kämpar ekonomiskt och materialistiskt. Vi vill inte komma med buller och brak utan sakta bygga
upp något tillsammans med omgivningen. Vi har inte ännu någon
bidragsgivare som hjälper oss ekonomiskt men vi har nära vänner
15
i Finland och Benin som ger oss ovärderlig hjälp exempelvis Adjanohoun Toussaint, Abdoullaye Boubé, Gabin Ayonhannon och
Ibrahim Dicko och vi knyter kontinuerligt vänskapliga och professionella kontakter med finländska konstnärer och kulturarbetare som besöker Villa Karo. Dörren står alltid öppen exempelvis
för att komma och dricka lite ataï-te. Förutom att vara en social
stund som inbjuder till musicerande och filosoferande brukar teet
effektivt rensa upp magbesvär och andra åkommor.
Vi samarbetar och uppmuntrar lokala artister i olika projekt. Vi
organiserar evenemang så som festivalen FESTIMARCH och
MIABA*. Vi välkomnar också volontärer att arbeta med oss, vi
kan erbjuda boende och har just haft en ungdom från Helsingfors,
Hampus Wallén en 20-årig student hos oss under en månads tid.
Han arbetade tillsammans med barnen och lokala musiker. Vår
framtidsönskan är att välkomna och ge flera finländska ungdomar
chansen att arbeta ideellt och uppleva Afrika genom volontärarbete. Vi har också haft besök av våra vänner i gruppen Teater Venus som sökte inspiration för sin föreställning ”A Good Sign” som
hade premiär i Helsingfors i mars 2013.
Centrets hus stod tomt från början och vi har sakta men säkert
jobbat för att fylla det med konst och musik. Vi har byggt ett terrasstak anpassat för de verkstäder och undervisning vi har för barnen. Nu bygger vi en uteplats för marionettverkstäder. Vårt mål är
att utveckla Centret så vi kan bygga upp ett område för vår verksamhet där både barn och vuxna kan erbjudas professionella kurser och verkstäder. Vi vill kunna erbjuda mera platser för boende
och ta emot donationer och utbyte.
Hemma i Europa jobbar vi för anti-rasism och kulturell mångfald
genom konserter och undervisning för alla åldrar med vår grupp
World Music System.
För mig tog mitt liv en helt annorlunda vändning än jag någonsin
kunnat ana när jag besökte Benin första gången som stipendiat.
Stort tack, Villa Karo!
Wendo mabu!
Camilla Heidenberg Agbazahou
www.worldmusicsystem.com, www.facebook.com/centre.artsafricains
*FESTIMARCH: Féstival International de Marionnettes Contes et
Humours (2006, 2011, 2012) MIABA: Marché International des
Arts Benin et d’ailleurs (2010, 2011, 2012, 2013)
Kenneth Bamberg (2012), sittandes: Georges Agbazahou, Camilla Heidenberg Agbazahou och Abdoullaye Boubé, stående Riikka Theresa Innanen
och Adjanohoun Toussaint
Anti-plast konst och ekologiska frågor
Efter en söndag morgons strand städning, ett initiativ från Montgeron för att rensa stranden från plast skräp, snackar vi med arrangören Adrian ”Adribaba” om hur vi kunde arbeta vidare med att
sprida medvetande om avfalls problemet i Grand-Popo. Jag berättar om mina erfarenheter i Finland både med social koreografiska
projekt med barn och ungdomar och om den ekologiska koreografin Anima som just visades på Kiasma före jag åkte till Benin.
naturfrågor för Villa Karos första lördagens evenemang men som
en icke konstnär inte hittat sätt eller metod att komma fram med
det. Till slut har vi en plan färdig för ett konst projekt för barnen
med temat ”vad händer med djuren som hamnar i kontakt med
plast”. Under två veckor och fyra möten med en flexibel ensemble av Grand-Popos barn vi diskuterar, målar, dansar, sjunger och
gör berättelser om hur plasten dödar och handikappar både på
land och i havet – och vad vi skulle kunna själv hitta på att lösa
problemet.
Den unge tysken har fått fart på Grand-Popos ekoprojekter med
att arrangera strand städningens talkon och många andra fina
projekter. Adrian har länge hoppats på en barn föreställning med
Till sist samlades all material ihop till en föreställning med dans,
text och målningar. Kostymerna hade de själv byggt up av de tusentals små svarta plast påsar från stranden. Riikka Theresa Innanen besökte Villa Karo på hösten 2012
16
Utan samarbete kommer man inte långt
Tilläggs till Adrian och Montgeron fick jag äran att samarbeta med
den lokala konst centret ”Centre Académique des Arts Africains et
d’Écoutes” där George Agbazahou och hans team drar workshopper för barnen allt från musik till marionetter. Utan deras kunskaper om den lokala kulturen barnen lever i skulle det ha varit svårt,
kanske omöjligt att samarbeta lika smidigt. De kände alla barnen,
deras familjer och vardags rutiner och kunde konsultera vad som
vad möjligt eller klyftigt att göra. Genom lokala konstnärer kunde
barnen också arbeta på sitt eget språk. Jag är helt övertygad att
när barnen kunde använda mina i sina texter, kunde de utrycka
sig friare, leka med tankar och ord istället för bara de existerande,
importerade slogans. Genom sina ”rap monologer” fick de en fin
kontakt med publiken som är inte den lättaste att vinna över, men
till sist både lyssnade och hejade på dem.
TIA: This is Africa
Miikka Kiminki (2013), strand städning och ”Turtle Protection”
I Grand-Popo och Africa ingenting går till slut så som planerat,
men oftast blir verkligheten mycket mera spännande! Vårt första
möte med barnen blev just en sådan upplevelse: efter att ha set
bilder om fiskar, fåglar, hundar och köldpaddor som hade antigen
blivit deformerade eller dött av plast, blev fiction fakta: vi fick veta
om en befriad sköldpadda. Nu fick vi lägga ner våra pennor och
penslar och rusa till stranden och vittna hur en stor fin sköldpadda
kröp sakta mot havet. När den äntligen kom in i vågorna kunde vi
se den ”vinka” adjö. Helt fantastiskt. Lite annat än TV eller Nintendo. Efter detta fick diskussionen en helt annan tyngd och till
sammans med en sköldpadda som hittades död veckan efter tack
vare att den hade ätit plast blev barnen ännu mera motiverade att
få vuxna att lyssna på vad de hade att säga.
Sache sache sache
Personligen mest hjärtssmälttande var det att helt plötsligt börja
höra ”Riikka” istället för yovo (vit främling). Då ler man som en
Hangös kex, för att det säger ju så tydligt: ”jag ser dig, jag känner dig, vi är vänner”. Strandstädnings slogan ”sache” hörs också,
vilket är ju fint. Vi får hoppas att via den starka konstnärliga sektorn i Grand Popo kan den unge generationen växa med kunskaper i att tolka och ta itu med de sociala frågorna också via konsten.
Via dem finns det också hop för en ekologisk framtid med gyllene
sandstränder fria från plast!
Riikka Theresa Innanen
http://www.riikkainnanen.com/
17
”Kertomilleni tarinoille on ominaista että hahmojen toiminta vaikuttaa usein hiukan hullulta.”
Marko Turunen Afrikassa
Marko Turunen oli residenssissä Villa Karossa syksyllä 2011
Minun nimeni on Marko Turunen. Marko Turusia on tällä
hetkellä elossa 200–250 kappaletta, mikä on kohtuullisen suuri luku suhteutettuna Suomen väestön määrään. Jopa serkullani
on sama nimi kuin minulla. Jossain vaiheessa kiinnostuin tästä
nimiasiasta ja aloin keräämään eri Marko Turusia. Jotkut heistä toimivat minua paljonkin kiinnostavissa ammateissa, kuten
safarinjohtajana, lentäjänä ja rikostutkijana. Syntyi idea tehdä
fiktiivinen tarina löytämistäni Marko Turusista sillä ajatuksella,
että kyseessä olisikin yksi ja sama henkilö. Vähän samaan tapaan
kuin Mustanaamiossa. Mustanaamion uskotaan olevan 400-vuotias, yksi ja sama henkilö, vaikka oikeasti poika on ottanut isänsä paikan Mustanaamiona parinkymmenen sukupolven ajan.
Suunnittelemassani tarinassa Afrikalla oli suuri osuus, joten katsoin tarpeelliseksi päästä mantereelle ja nähdä millaista elämä
siellä todellisuudessa on. Tutkimusmatka (?) afrikkalaiseen elämään tuli mahdolliseksi Villa Karon residenssin myötä syksyllä
2011. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kaksi kuukautta
Beninissä on varsin lyhyt aika ja kokemusta voi pitää loppujen
lopuksi vain pintaraapaisuna. Osittain tuohon vaikutti ranskankielen taitamattomuus ja omat hiukan huonot sosiaaliset
taidot. Joka tapauksessa katsoin kuitenkin saaneeni tarpeeksi
tietoa sanoakseni ymmärtäneeni jotain mitä Afrikassa tai ainakin Benin seudulla tapahtuu, ja miltä siellä näyttää, jotta pystyin kirjoittamaan ja piirtämään tarinan, joka sijoittuu sinne.
Kirjassa olen käyttänyt surutta hyväkseni kaikkea toisilta kuulemaani sekä tietysti myös omakohtaisia kokemuksia. Tämän kaiken
olen sekoittanut mielikuviin sekä puhtaaseen fantasiaan. Yhden
episodin kirjasta on käsikirjoittanut samaan aikaan Villa Karossa
ollut kirjailija Helmi Kekkonen. Kirjan tarina ei kerro absoluuttista totuutta mistään vaan on yhden ihmisen pelkistetty näkemys
ympäröivästä maailmasta. Kertomilleni tarinoille on ominaista se,
että hahmojen toiminta vaikuttaa usein hiukan hullulta, mikä johtunee siitä, että koen itse monesti ihmisten toiminnan järjettömänä.
Ennen matkaa olin nähnyt Afrikasta kuvareportaaseja, uutispätkiä, elokuvia ja dokumenttielokuvia, lukenut kirjoja ja sar18
jakuvia. Minulla oli omasta mielestäni Afrikasta realistinen,
mutta hiukan romantisoitu mielikuva. Olin siis tietoinen, että
romantisoin Afrikkaa ja, että elämä siellä olisi varmasti erilaista
kuin kuvitelmissani. Valmistin itseäni matkaan kuvittelemalla olevani lähdössä vieraalle planeetalle. Minua odottaisi perillä
jokin, mitä en osaisi etukäteen arvata. Siltikin todellisuus paikan päällä tuli täydellisenä yllätyksenä. Oli kuin olisin saapunut nurinkuriseen maailmaan maapallon toiselle puolen. Kulttuurishokki oli valtava ja siitä toipuminen kesti 2-4 viikkoa.
Näin jälkeenpäin on huvittavaa muistella kuinka merkittäväksi
asiaksi esimerkiksi internetyhteys muodostui. Paluu Suomeen
oli sitten toinen shokki ja siitä selviäminen kestikin kauemmin.
Kieltämättä olin lähtenyt matkaan sillä mielellä, että saattaisin
jopa jäädä Afrikan mantereelle. Kävi kuitenkin varsin nopeasti
selväksi, ettei se olisi mahdollista. Ainakaan sillä maantieteellisellä alueella missä vierailin. Pitkäkestoisella malarialääkityksellä on kovat haittavaikutukset ja ilmasto oli sittenkin aivan
liian kuuma, jotta pystyisin elämään normaalia elämää. Lisäksi
Grand-Popon kostea ilmasto ei soveltunut ollenkaan piirtämiseen.
Paperi ei kestänyt siellä kuten ei elektroniikkakaan. Ilmasto selittänee ainakin osittain afrikkalaisen taiteen veistopainotteisuuden.
Afrikan manner näyttäytyy silmissäni edelleen jännittävänä ja
myyttisenä paikkana. Salaperäisyyden verhoa on hiukan raotettu
eikä Afrikka ole enää vain villieläimiä ja koskematonta luontoa.
Siellä on myös ihmisiä. Oikeita ihmisiä, jotka yrittävät selvitä arjesta samaan tapaan kuin me täällä Suomessa. Olosuhteet ovat
vain toisella tapaa haastavat. Afrikasta jäin kaipaamaan erityisesti
elämisen vapautta. Paikallisilla tuo vapaus oli tietenkin rajallinen
taloudellisista syistä. Tuntui, että Beninissä saattoi tapahtua mitä
vain. Kaikki oli mahdollista. Ihminen oli vapaa elämään ja toteuttamaan omia visioitaan, niin hyvässä kuin pahassa, ilman suuria
rajoituksia. Suomessa ei tulisi esimerkiksi mieleenkään kuljettaa
lehmää niin, että sekä kuski että eläin istuisivat saman mopon kyydissä. Se ei olisi laillista ja jo pelkkänä ajatuksena täysin absurdi.
Afrikassa siinä ei ollut mitään kummallista. Joku henkilö oli vain
ratkaissut logistisen ongelman sellaisella tavalla kuin se oli hänelle
sopivaa ja mahdollista.
Marko Turunen
Sarjakuva on kirjasta Marko Turusen elämä (Daada, 2013). Marko Turusen elämä on trilogian ensimmäinen osa. Sarjan toinen osa Siirtomaan Aave on Tea Tauriaisen piirtämä ja Marko Turusen käsikirjoittama pieni sarjakuvalehti. Lehti tulee Marko
Turusen elämä -kirjan mukana. Trilogian kolmas osa Siirtomaan Aave – Tappelun taikaa ilmestyy loppuvuodesta 2013 ja on
Marko Turusen kirjoittamaa kioskikirjallisuutta.
19
Mitä paremmin näyttelyiden teemat onnistutaan kytkemään ihmisten päivittäiseen, arjen
taidetta täynnä olevaan elämään, sitä paremmin heidät saavutetaan.
Kokoelmia kaikille
– Villa Karon pienoismuseon laajennuksesta
Kansainvälinen museoneuvosto ICOM määrittelee museon seuraavasti:
Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja
joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää
näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen
ympäristöstään. (ICOM Statutes, Article 2: definitions.)
Villa Karon pienoismuseon toimintaperiaatteet osuvat yksiin määritelmän kanssa, vaikka sillä onkin vielä matkaa viralliseksi museoksi. Meneillään oleva uusien näyttelytilojen rakennusurakka
tarjoaa tilaisuuden muokata pienoismuseosta elävä kohtaamis- ja
oleskelupaikka, johon on kenen tahansa helppo tulla. Tienvierustan rapistuneesta pankkirakennuksesta Villa Karon esinekokoelmille kunnostettava tila on myös nykyistä pienoismuseota otollisemmalla paikalla niin lähestyttävyys- kuin mainontamielessäkin.
Tulevaisuuden haasteisiin sisältyvät museoiden tärkeimpiin tehtäviin kuuluva kulttuuriperinnön säilyttäminen tuleville sukupolville ja ennen kaikkea tämän kulttuuriperinnön välittäminen yleisölle. Togon kansallismuseon avaria, kävijöistä tyhjiä saleja vuosi
sitten kiertäessäni yleisökysymys leijui raskaana ilmassa. Miten
ihmiset saadaan museoihin?
Pienoismuseon kävijäkunta on tähän mennessä koostunut
lähinnä ulkomaisista turisteista, residenssin asukkaista, paikallisista vaikuttajista sekä 5-10 kertaa vuodessa saapuvista jättimäisistä koululaisryhmistä. Suurin osa grandpopolaisista ei ole löytänyt tietään omasta kulttuuristaan kertovien näyttelyiden pariin.
Sama ongelma pohdituttaa toki kaikkialla: Helsingissä järjestettiin vastikään valtakunnallisen ”Museot hyvinvoinnin edistäjinä”
-hankkeen päätösseminaari ”Altistutaan asiakkaille! Museoiden
johtamis- ja toimintamallit muutoksessa”, jossa pyrittiin löytämään tapoja kehittää entistä asiakaslähtöisempiä museopalveluja. Kävijöiden huomioonotto ja museoiden saavutettavuus ovat
olleet jo kauan tapetilla ja esimerkiksi Kiasmassa nykytaiteen
imagoa on järjestelmällisesti muokattu arkisemmaksi ja lähestyttävämmäksi.
Nimenomaan arkiaspekti tulisi huomioida Villa Karon pienoismuseonkin toiminnassa. Mitä paremmin näyttelyiden teemat onnistutaan kytkemään ihmisten päivittäiseen, arjen taidetta täynnä
olevaan elämään, sitä paremmin heidät saavutetaan. Näin ollen
konkreettinen yleisötyö, kuten paikallisyhteisön näkemysten sisällyttäminen pienoismuseon toiminnan suunnitteluun, opastukset, tapahtumat, työpajat, avoimet ovet ja keskusteluyhteys museohenkilökunnan kanssa mahdollistaisivat ICOM:in määritelmän
mukaisen yhteiskuntaa palvelevan asenteen ja tiedonvälityksen
toteutumisen. Villa Karon uuden pienoismuseon loistava tulevaisuus on joka tapauksessa ihan nurkan takana ja meidän kaikkien
käsissä, asuimmepa sitten Suomessa tai Beninissä.
Katariina Timonen
20
Hannu Lindroos, Grand-Popon rantaa (2013)
21
Marco Peretto (2013), hengen valtaama taikaesine voi olla vaikkapa patsaan kaltainen.
22
Voudou ja sen kuvat
Ei ole olemassa sellaista ihmiskulttuuria, jossa ei olisi kuvataidetta sekä uskontoa. Useimmissa kulttuureissa nämä kaksi
näyttävät kuuluvan erottamattomasti yhteen. Suhtautuminen
kuvaan sen sijaan vaihtelee eri uskonnoissa ja uskontokunnissa. Kuvat ovat niin vaikutusvaltaisia, että jokainen uskonto on
kuitenkin pitänyt tärkeänä määrittää suhteensa siihen. Kristinuskon eri suuntauksissa on jopa luotu oma tutkimuksenalansa,
jota kutsutaan kuvateologiaksi. Sen todetaan olevan tärkeää,
sillä se tähtää pelastukseen.
Tarkemmin analysoituna ei ajatus niin järin kaukana kristinuskon
maailmastakaan ole. Ortodoksisessa kulttuurissa kuvia pidetään
ikkunoina toisenpuoleiseen. Katolisen kirkon puolella pyhimyspatsailla ja kuvilla on merkittävä osa paitsi kansanhurskaudessa
kuin myös virallisessa dogmatiikassa. Protestanttikirkoissakaan ei
kavahdeta ajatusta Sinun kuvasi eteen polvistumisesta. Kristillisen teologian mukaan Kristuksen syntymä selittyy juuri sillä, että
hänen kauttaan Jumala tuli lihaksi. Johanneksen evankeliumin sisältö ja kristinuskon keskeinen sanoma on nimenomaan hengen
eli Jumalan lihaksitulossa. Henki esineellistyy, siitä näyttää ihmiskulttuureissa niin kovin usein olevan kyse: katselimme sitten opin
henkistä sisältöä voudoun tai kristinuskon kannalta.
Maaginen kuvakäsitys tuntuu nopeasti ajateltuna länsimaalaisesta
kovin primitiiviseltä, ei nyky-yhteiskuntiin kuuluvalta. Silti saadessamme käsiimme kuvan, joka esittää jotakuta rakastamaamme
ihmistä – lastamme, puolisoamme tai vaikkapa vanhempiamme
vanhempia – me kieltäydymme jyrkästi esimerkiksi puhkomasta
kuvassa olevia silmiä, jos meiltä sitä pyydettäisiin. Kaikki on yksinkertaista kun kyse on meille kaukaisesta asiasta. Islaminuskoiset ovat tosikkoja, kun ottavat tosissaan Muhammadia koskevat
pilapiirrokset. Me tosin suutumme, kun Pohjois-Korean hallitsija
Kim antoi videossa koirien repiä palasiksi länsimaisia johtajiamme.
Omat, taiteentutkijan ajatukseni kulkivat Beninissä vielä pidemmälle. Ihmisen perustarpeisiin kuuluu turvallisuuden tunne. Me
saamme turvallisuuden tunnetta konkreettisista asioista. Pelkkä
henki, ajateltavissa oleva, vaan ei kosketeltava ja nähtävissä oleva,
on kaukainen. Abstrakti on vaikea asia. Ihmisillä on taipumusta
sen konkretisointiin, olipa konkretisoinnin tulos matemaattinen
kaava tai kuva. Pelko valtaa meidät sellaisten asioiden edessä, joita
meidän on vaikea hahmottaa ja käsittää. Sanan ”käsittää” etymologia ei ole sattumoisin sama kuin sanan käsi. Käsittäminen on
käsinkosketeltavaksi muuttamista. Koemme turvallisuuden tunneta, kun abstrakti muuttuu konkreettiseksi ja käsittämätön käsitettäväksi. Haluamme tuoda henkisen maailman nähtäväksi jakosketeltavaksi. Silloin sitä on jopa helpompi lähestyä ja käsitellä.
Voudou-patsas, jonka henki on vallannut, on konkreettinen. Me
voimme katsella sitä ja me voimme jopa kosketella sitä. Se on osa
omaa maailmamme. Turvallisuus on läsnä maanpäällä, fyysisten
silmiemme näkemänä henkenä.
Suhtaudumme voudoun tapaan suhtautua kuvaan jopa ylimielisesti. Sanomme sen olevan pelkkää taikauskoa ja alkukantaisuutta. Nauramme puisille voudou-nukeille ja kieriskelemme omassa
erinomaisuudessamme ja korkeassa kulttuurissamme. Meidän
omassa suhtautumisessamme kuvaan on kuitenkin ihan samoja
piirteitä. Me liitämme kuvaan sen ulkopuolisia asioita. Me emme
suhtaudu ainakaan läheistä ihmistä esittävään kuvaan pelkkänä
värinä paperilla. Se on meille enemmän.
Tässä voisi olla hedelmällinen lähestymisen avain katsellessamme
Beniniläisten voudou-uskon edustajien suhtautumista patsaisiin
ja kuviin. Heille kuvat eivät tarkkaan ottaen edes esitä mitään. Ne
eivät esitä, sillä ne ovat enemmän kuin esitys. Kuva on asia itsessään. Voudou-kulttuurin keskeinen osa ovat juuri taikaesineet.
Taikaesineiden valvojilla Kpohintoilla on valvomiensa esineiden
antamaa taikavoimaa. Henki voi vallata. Taikavoima voi siirtyä
konkreettisesti hengestä esineeseen ja esineestä vaikkapa ihmiseen ja sitten taas takaisin henkeen.
Samoin voudou-rituaaleissa transsiin vaipuminen on konkreettista, todennettavissa ja kaikille nähtävissä olevaa. Hengen valtaama ihminen kuuluu meidän maailmaamme ja jokapäiväiseen
elämäämme. Se on elävä muistutus ja todistus jumalien ja henkien
olemassaolosta.
Kristuksen ja pyhien kuvaaminen länsimaisessa kristillisessä kulttuurissa ei poikkea tästä. Ne tuovat abstraktin, vaikeasti käsitettävän kolmiyhteisen Jumalan helpommin järjellä lähestyttäväksi.
23
Ne tuovat turvallisuuden tunnetta. Toiset ihmiset vannovat tieteen nimiin. He vaativat nähtäväkseen kaavoja ja tilastoja. Numerotkin tuovat turvallisuutta. Matemaattinen yhtälö näyttää
hyvältä. Kaava mahtuu paperille ja on nähtävissä. Harva haluaa
pohtia äärettömyyttä tai lukua nolla. Nolla on erityisen kiusallinen, sehän on jotain, mikä ei ole mitään. Nolla on kuin Jumala tai
voudou-henki, se on ja ei ole yhtäaikaa. Parempi jättää sellainen
sivuun ja keskittyä konkreettiseen.
Lähes kaikessa inhimillisessä toiminnassa näyttää olevan kyse turvallisuuden tunteesta. Kaikki sellainen minkä ymmärrämme tai
voimme kuvitella ymmärtävämme ja mikä tulee konkreettisesti
käsiteltäväksemme: käsin kosketeltavaksi tähän meidän aistien
maailmaamme on hyväksyttävää ja turvallista.
Minun silmiini kuitenkin kaikessa näyttää olevan kyse täsmälleen
samasta inhimillisestä tarpeesta. Ihmisen halusta turvallisuuteen.
Turvallisuutta luo varma tieto maailmankaikkeudesta ja universumin järjestyksestä. Toiset meistä hakevat sitä kristinuskosta, toiset
voudousta ja eräät tieteestä. Kaikkia meitä yhdistää ihmisyys ja
inhimilliset tarpeemme.
Liisa Väisänen
Liisa Väisänen oli residenssissä Villa Karossa vuodenvaihteessa
2012–2013.
Marco Peretto (2013), transsi on tila, joksi kutsutaan hengen valtaaman
ihmisen muuttunutta tilaa.
Voudou-kulttuuri saattaa erilaisuudessaan pelottaa länsimaista
ihmistä, kun hän lähestyy sitä ensimmäistä kertaa. Toisia se voi
viehättää erilaisuudellaan ja vakuuttaa siitä, että siihen kätkeytyy
salainen, mystinen tieto, jonka me länsimaissa olemme hävittäneet tai ainakin kadottaneet.
24
”Kokemus Afrikasta puuttui ja sen mukana kaikki”
Siksi olin yllättynyt, että Beninissä taide ei ole ollenkaan turhan
puolella. Itse asiassa sitä tunnutaan pitävän hyvinkin perustavanlaatuisena tarpeena ja tarpeellisena silloinkin, kun jotkin perusedellytykset puuttuvat. Olin Beninissä tulvien aikaan ja vaikka en
vähättele sitä, että hädän hetkellä ihmiset tarvitsevat enemmän
huopaa ja malarialääkkeitä kuin rumpusooloa, olin jotenkin oudon vaikuttunut siitä, ettei tanssiminen, rummuttaminen, maalaaminen ja laulaminen suinkaan lopu, kun avustusjärjestöt kurvaavat paikalle.
Ennen Beninin matkaani olin kirjoittanut kaksi Afrikkaan sijoittuvaa näytelmää, joissa oli yksityiskohtaisia makuja ja tuoksuja,
sellaisena kuin kuvittelin ne. Olin treenannut afrikkalaista tanssia
ja sullonut treenikamani afrikkalaiseen kassiin. Kokemus Afrikasta minulta puuttui ja sen mukana kaikki.
Ensimmäisenä päivänämme tervetuliaismaljoja nostaessamme
Kwassi sanoi: ”Afrikka muuttaa ihmistä”. Se kuulosti vähän joogafilosofialta – teet vaan harjoituksesi ja asiat tapahtuvat. Ongelmani joogafilosofiankin kanssa on, että haluaisin mennä tilanteisiin
vähän otsa edellä. Tietää etukäteen, mitkä asiat tapahtuvat, jotta
tietäisin, pidänkö niistä sitten kun ne tapahtuvat.
Ei myöskään Suomessa, jos yrittää elättää itsensä edes osin taidealan hommilla, pääse helposti viettämään sellaista länsimaista
elämäntapaa, että siirtyminen Afrikan puolelle olisi suuri kulttuurishokki. Jyväskyläläiset rastapäätuttavani maalaavat kahvilla, kun
ei ole varaa väreihin, ja hyvin maalaavatkin. Samalla tavoin Benissä näkee paljon sellaista luovuutta, joka osittain kumpuaa köyhyydestä, mutta osittain myös ylittää köyhyyden rajoitteet. Lapset
tanssivat kadulla, jäsenet niin irtonaisina kuin heidän sisällään ei
olisi luurankoa ollenkaan – tietysti ne ovat ne samat lapset, jotka
mahdollisesti ovat vailla rokotuksia ja ainakin tytöt myös koulunkäyntimahdollisuuksia, mutta hämmästyttävän voimakkaita pieniä ihmisenalkuja he ovat.
Muutamaa viikkoa myöhemmin ajamme pimeää tietä mopolla,
jossa ei ole valoja. En näe itseänikään, saati sitten vastaan tulevat
autot, joiden lamput ovat yhtä rikki. Keskustelemme kuskini kanssa uskonnosta. Kuskini, joka on muslimi, toteaa tyynesti, että jos
en ehkä yleensä olekaan taipuvainen uskomaan mihinkään, niin
varmaan ainakin sitä rukoilen, että selviäisimme elävinä perille.
Olen erittäin valmis neuvottelemaan tästä minkä tahansa uskontokunnan jumalan kanssa joka kerran kun pimeydestä erottuu äkkiä auto, joka suhahtaa niin läheltä, että säärikarvat lakoavat kuin
ruohikko.
Elokuvassa Night on Earth turkiksiin sonnustautunut tuottaja kiipeää taksiin ja kohtaa siellä sanavalmiin taksikuskitytön,
jonka aitouteen ihastuu. Tuottaja tarjoaa hänelle välittömästi
pääroolia elokuvassa. Hänen yllätyksekseen tyttö sanoo ei. Hän
on perheestä, jossa kaikki ovat taksikuskeja. Hän on juuri ajanut
taksikortin. Asiat ovat juuri nyt alkaneet sujua taksikuskina. Elämä on juuri nyt niin hyvää kuin se vain voi olla. Hän ei tarvitse
pääroolia Hollywood-elokuvasta.
Siitä muutaman viikon kuluttua olen täyteen ahdetussa puskataksissa, jossa haisee voimakkaasti hieltä ja torkun. On jälleen iltayö.
Yhtäkkiä rengas töyssähtää ja kaikki muut taksissa olevat ihmiset
alkavat tehdä ristinmerkkejä ja selittää kiivaasti toisilleen jotakin
minaksi. Minä raotan toista silmääni uneliaasti kuin laiska, vanha
koira – taasko nyt on jokin kuolemanvaara, joka vaatisi valpastumista? Kukaan ei varmaan pysty laskemaan todennäköistä eliniän
ennustetta suomalaiselle, joka on väärässä paikassa tyhmänrohkea
ja väärässä paikassa tyhmänpelokas, mutta olettaisin, että juuri
tällaisten hetkien kautta Afrikka muuttaa ihmistä, jos on muuttaakseen.
Usein ajattelen tuota elokuvaa, kun ajattelen suomalaisten ja beniniläisten kohtaamista. Toivon, että emme edusta tuollaista
kiiltävää mahdollisuutta aivan toisesta maailmasta. Toivon, ettei
se kehitysyhteistyö, jota tällä hetkellä harrastan esimerkiksi Suomi-Benin ystävyysseurassa sisällä tällaisia valintoja. Toivon, etteivät ne beniniläiset kaverit, jotka päättävät tulla Suomeen, pety
valintaansa. Toivon, että pystymme välittämään rehellistä kuvaa
Suomesta ilman, että päällystämme sen ylimääräisellä glitterillä. Ja
että pystymme kertomaan myös sen, minkä jokainen benininkävijä varmasti myös tunnistaa: niin kuin Hollywood-tuottaja pohjimmiltaan tahtoisi vain ajaa taksia, niin talviset päivät Suomessa
harvoin sisältävät niin tiheitä hetkiä kuin ne, jolloin rintakehä sopeutuu rummun rytmiin rantahiekalla tai kun on jälleen kerran
selvinnyt hengissä.
Suomesta käsin, varsinkin järjestökentän sisällä Afrikka kehitysmaana tuntuu usein loputtomalta projektilta, jossa ollaan vain
välttämättömien perustarpeiden, kuten puhtaan veden, ruoan ja
perusterveydenhuollon äärellä. Monta kertaa ennen oleskeluani
Villa Karossa unelmoin lähteväni mukaan johonkin kehitysyhteistyöprojektiin ja yhtä usein törmäsin siihen ongelmaan, että
sitä varten minun olisi varmasti kannattanut käydä läpi sairaanhoitajan tai lääkärin opinnot Teatterikorkeakoulun sijaan. Sillä
kenttäsairaalaan tuskin lähetetään kirjailijaa, joka osaisi poistaa
muutaman ylimääräisen, löysän repliikin.
Riikka Takala (residenssissä Villa Karossa syksyllä 2010)
25
Guineanlahden kevät 2013
Vuonna 2012 Beninin Grand-Popoon rakentunut laivastotukikohta Base Naval de Grand-Popo on herättänyt paikkakunnalla
tärkeää keskustelua aseman tarpeellisuudesta ja myös sen tehtävästä kontrolloida merirosvoutta ja rosvokalastusta.
Toimittaja Hannu Pesosen mukaan (Suomen Kuvalehti 5/2013)
ovat viime vuosien pahimpana kauppamerenkulun uhkana olleet Somalian rannikon tukikohdista toimivat merirosvot. Kansainvälisen merenkulkujärjestön IBM:n (International Maritime
Bureau) laskelmien mukaan ne ovat tehneet yli puolet kaikista
rahtialuksiin kohdistuneista iskuista koko maailmassa ja aiheuttivat esimerkiksi vuonna 2011 vajaan kuuden miljardin euron vahingot. Tehostunut valvonta on merkinnyt tilanteen huomattavaa
paranemista Afrikan sarven tuntumassa. Vuonna 2012 somalimerirosvot tekivät ”vain” 75 hyökkäystä, kun niitä vuotta aiemmin oli
237. Kuitenkin on hyvä muistaa, että maailman merillä purjehtii
jatkuvasti 50 000 suurta kauppa-alusta, jotka kuljettavat neljää viidesosaa maailmankaupasta, tähdentää Hannu Pesonen.
”Rosvorannikko”
Ajankohtainen kysymys kuuluu: ovatko aiemmat Orjarannikko
ja Kultarannikko muuttumassa Merirosvorannikoksi? Lontoossa
ilmestyvä New African on koonnut maaliskuun 2013 numeroonsa päivitetyn paketin Guineanlahden ajankohtaisesta tilanteesta.
Maantieteellisesti lehti määrittää Guineanlahden Liberian Cape
Palmasin ja Gabonin Cap Lopezin väliseksi alueeksi. Kasvava
uhka alueella on lehden mukaan noussut esiin YK:n turvallisuusneuvostossa ja joukko Länsi- ja Keski-Afrikan ministereitä
kokoontui tämän vuoden maaliskuussa Cotonouhun valmistelemaan merirosvoutta käsittelevää huippukokousta, joka on
tarkoitus pitää vielä kuluvan kevään (2013) aikana Kamerunin
Yaoundéssa. Eskaloituvaan ongelmaan suhtaudutaan vakavasti,
maaliskuun kokoukseen osallistui 25 valtion edustajaa eri merenkulkua ja meriturvallisuutta tutkivien järjestöjen kautta.
Kun puhutaan Afrikan merirosvoudesta, nousee ensimmäisenä
mieleen yhä Somalia ja Adenin lahti. Kansainvälisten toimenpiteiden ansiosta tilanne Afrikan sarven tuntumassa on jossakin
26
määrin rauhoittunut, mutta Länsi-Afrikan kainalossa muhii uusi,
systemaattisesti johdettu merirosvous.
New African -lehden mukaan Beninin presidentti Yayi Boni oli
aktiivinen jo vuonna 2011 kirjoittaessaan YK:n pääsihteerille
tästä Beniniä ja koko läntistä Afrikkaa uhkaavasta vaarasta. Juuri Beninin presidentin aloite johti merirosvoutta koskevan Päätöslauselma 2039:n muodostumiseen. Helmikuussa 2012 YK:n
turvallisuusneuvosto ilmaisi ”syvän huolensa” Guineanlahden
lisääntyneestä aseellisesta merirosvouksesta ja pyysi, että YK:n
pääsihteeri Ban Ki-moon tukisi aiheesta järjestettävän huippukokouksen valmistelua. Asialla on kääntöpuolensa vaikka YK:n
turvallisuusneuvosto on huolestunut, ei Liberian ja Gabonin välisen pitkän rantavyöhykkeen valtioilla ole ollut aseellista eikä sotilaallista valmiutta taistella uhkaa vastaan. Kansainvälistä apua ei
ainakaan tähän mennessä vielä ole saatu ja lisääntynyt uhka on
jäänyt Guineanlahden valtioiden itse hoidettavaksi.
Merirosvo-hautomo
Washingtonilaisen CSIS -järjestön (Center for Strategic and International Studies) johtaja Risk Nelson ja hänen kollegansa Aaron
Ware kirjoittivat vuoden 2012 elokuussa, että ”Guineanlahti on
monella tavoin täydellinen hautomo (incubator) merirosvouteen
tarjoten sekä toimintaresurssit että rosvojen kannalta helpon meren.” Lahtea reunustavat Afrikan johtavat öljyntuottajamaat Nigeria, Angola, Gabon, Ghana ja Päiväntasaajan Guinea ja öljytankkereiden keskeinen kulkureitti Guineanlahdelta kansainvälisille
markkinoille on houkutteleva pyyntialue merirosvoille. Nelsonin
mukaan ero Somalinlahden merirosvoukseen on se, että kun somalialaiset ovat keskittyneet miehistöjen kaappauksiin ja niistä
vaadittaviin lunnasrahoihin, kohdistuu Guineanlahden merirosvous öljytankkereihin, joiden öljy siirretään toiseen alukseen ja
myydään uudelleen paikallisilla mustilla markkinoilla. Erään laskelman mukaan esimerkiksi Nigerian öljystä 7 % valuu rikollisten
käsiin.
Kun öljytankkereiden kaappaukset vuonna 2012 kaksinkertaistuivat, merkitsi se kahdeksaa kaappausta kuukaudessa, tästä on
helppo arvioida kaappausten merkitys koko maailmantaloudellekin. Kauppalehden mukaan (16.7.2012) Oceans Beyond Piracy
Hannu Lindroos, Grand-Popon rantaa (2013)
kalustoa merialueittensa suojeluun. Ongelma on kansainvälinen
ja New African oudoksuu, mikseivät puolustusvoimiltaan heikommat Afrikan maat saa riittävää kansainvälistä apua. The Wall Street
Journal arvioi (14.9.2012), että 41 % maailmankaupasta tavalla tai
toisella koskettaa myöskin Afrikkaa.
-järjestö raportoi, että vuonna 2011 merirosvous aiheutti teollisuudelle noin 4.5 miljardin euron tappiot ja valtioille vastaavasti
noin yhden miljardin. Suurin osa merirosvouksen aiheuttamista
kuluista tulee merirosvojen välttelystä. Yksin laivojen nopeuksien
kasvattaminen ahmaisee 40 prosenttia kuluista. Myös reittisuunnittelu, vakuutukset ja turvavarustelu tulevat kalliiksi. Lunnaiden
maksaminen on vain kaksi prosenttia kuluista.
Wienissä sijaitsevan meriturvallisuutta tutkivan laitoksen asiantuntija James Bridger tähdentää, että on oltava tarkka merirosvoustilastoja raportoidessa. IMB on laskenut Nigerian
kaappausten nousseen vuonna 2012 kymmenestä (10) kahteenkymmeneenseitsemään (27). Kun koko Guineanlahden aluetta
tarkastellaan, oli merirosvohyökkäyksiä 116 vuonna 2011, mutta
vain 89 kaappausta vuonna 2012. Vähennystä on tapahtunut, mutta tilannetta ei ole ratkaistu, painottaa James Bridger. Lukuja tarkasteltaessa täytyy muistaa, että 50–80 % merirosvous-tapausta tai
yritystä arvioidaan jäävän raportoimatta. Esimerkiksi kaikkia kalastusalusten kaappauksia ei ilmoiteta, koska kalastajat eivät luota
paikallisiin viranomaisiin ja koska kaappauksissa toimivat laivat
saattavat olla itse sekaantuneita merirosvouteen, painottaa John
Beattie New Africanin raportissaan toukokuussa 2012.
Brysselissä sijaitseva ICG (International Crisis Group) arvioi, että
Guineanlahden öljyntuottajamaat toimittavat 40 % Euroopan ja
29 % USA:n öljyn tarpeesta. EU:n ilmoituksen mukaan EU-maihin tulee 13 % öljystä ja 6 % kaasusta Guineanlahden öljy- ja
kaasuvarannoista. Puhutaan suurista määristä ja suuren luokan
rikollisuudesta, jota ei tarpeeksi tunneta. Vai tunnetaanko?
New Africanin artikkelin mukaan ICG vaatii ECCASin (Economic Community of Central Africa) ja ECOWASin (Economic
Community of West African States) toimenpiteitä huomattavan
turvallisuuden lisäämiseksi, mutta se on helpommin sanottu kuin
tehty. Guineanlahden mailla, Nigeriaa ja mahdollisesti Ghanaa
ja Norsunluurannikkoa lukuun ottamatta ei ole tarpeeksi vahvaa
27
Laiva ”katoaa”
Kun laiva kaapataan, se yksinkertaisesti ”katoaa”, kuten tapahtui
esimerkiksi Togon edustalla 25.01.2013 Panaman lipun alla purjehtineen MT Anuket Emeraldin tapauksessa. Laiva kuljetettiin
kauas avomerelle, sen kommunikaatiovälineet tuhottiin, alus
maalattiin uudestaan, nimi muutettiin ja sille luotiin uusi IMO
(International Maritime Organization) -numero. Laivan öljylasti
joko pumpattiin merellä toiseen laivaan tai tuotiin rantaan tyhjennettäväksi. Organisoitu rikollisuus välitti kaapatun öljyn pimeille
markkinoille.
IMO’n varajohtaja Chris Trelawy kertoo, että kymmenen vuoden
tilastojen mukaan on Länsi-Afrikan vesillä tapahtunut 554 erilaisiin aluksiin kohdistunut hyökkäystä ja niistä 80% on tehty valtioiden omilla aluevesillä. Tämä puolestaan korostaa Länsi-Afrikan
maiden voimattomuutta taistella omilla alueillaan tapahtuvaa merirosvousta vastaan. Vaikka merirosvous tapahtuu merellä, on se
maasta käsin johdettua rikollisuutta. Kysymys kuuluukin – miten
kaapattuja tankkereita ei voida paikallistaa tai puuttua laittoman
lastin purkuun satamissa?
Victor Amoussou, Qui est l’homme (2013)
sekatekniikka kankaalle, kuva Leea Pienimäki
Myös EU on nyt herännyt. Crimgo (The Critical Maritime Routes
in the Gulf of Guinea Programme) on päättänyt avustaa Länsija Keski-Afrikan valtioita tarjoamalla merivalvojien koulutusta ja
luomalla merenkulkua seuraavan nettiverkoston alueen valtioiden
käyttöön. Hanke on käynnistynyt tämän vuoden (2013) tammikuussa ja sen piiriin kuuluvat Benin, Kamerun, Päiväntasaajan
Guinea, Gabon, Nigeria, Sao Tomé & Principe ja Togo. EU on
myöntänyt hankkeeseen 4,5 miljoonaa euroa.
Kun YK:n tilastojen mukaan vuonna 2009 oli tapahtunut vain yksi
hyökkäys Beninin aluevesillä eikä yhtään vuonna 2010, oli niitä
vuonna 2011 jo 21. Kasvavalla merirosvoudella on myös vakavia
kansantaloudellisia vaikutuksia. Esimerkiksi Cotonoun satamatulot Beninissä ovat vähentyneet huomattavasti. Sataman merkitys
on elintärkeä Beninin kansantalouden kannalta, sen kautta tapahtuu merkittävä osuus rajanaapureiden Burkina Fason, Malin ja
Nigerin tavarakuljetuksista. Cotonoun sataman tuotto merkitsee
normaalisti 70 % maan bruttokansantuotteesta Beninin puolustusministeriön ja merenkulkulaitoksen johtajan Maxime Ahoyon
laskelmien mukaan (African Business 15.5.2012). Kun 90 % sataman toiminnasta liittyy kaupankäyntiin ja tavarakuljetuksiin naapurimaiden kanssa (Burkina Faso, Mali, Niger), ovat merirosvoudesta johtuvat heilahdukset sataman kannattavuudessa Beninin
valtiolle mittavat.
Beninin presidentin vuonna 2011 käynnistämän prosessin jälkeen
osoitti YK:n pääsihteeri 18.01.2012 YK:n turvallisuusneuvostolle
seikkaperäisen kirjeen, jossa todetaan Beninin olevan yksi Guinealahden merirosvouksen haavoittuvimmista valtiosta. Base Naval de Grand-Popo Villa Karon naapurissa on osa tätä jatkumoa
ja kansainvälisen turvallisuuden rakentamista, jossa Suomikin
EU:n kautta on mukana. Presidentti Yayi Bonin aloitteellisuus on
tänä keväänä Kamerunissa järjestettävän tärkeän kansainvälisen
kokouksen pohjana. Vaikka Beninillä on rantaviivaa vain 121 kilometriä (muuta rajaa 1989 km), on Benin kasvavan ongelman
keskiössä. Merirosvouksen taltuttaminen kansainvälisin toimenpitein on myös turvallisen kehityksen elinehto.
Matti-Juhani Karila
LEEA PIENIMÄKI-AMOUSSOU &
VICTOR AMOUSSOU
Monille Grand-Popon kävijöille tutut taiteilijat Leea Pienimäki
-Amoussou ja Victor Amoussou esittelevät heinäkuussa uusia
teoksiaan, tällä kertaa kahdessa näyttelyssä Helsingissä. Lasipalatsissa nähdään kuvataidetta ja Rööperin Taidesalongissa riemunkirjava basaari. Luvassa on hehkuvaa väriloistoa, linjakkaita
muotoja, arvoituksellisia kuvia ja kiehtovia tarinoita!
www.amoussou-art.com
KUNINKAAN LAHJAT
10.-28.7.2013
avajaiset 9.7. klo 17-19
Rööperin Taidesalonki
Iso Roobertinkatu 48-50D,
Helsinki
ARVOITUKSIA
4.-28.7.2013
avajaiset 3.7. klo 17-19
Lasipalatsin Näyttelytila
Mannerheimintie 22-24, Helsinki
TERVETULOA!
28
Yhdeksän väitettä
orjuudesta
Afrikan orjakaupan (1450–1888) uhrien lukumäärästä ei koskaan tulla pääsemään yksimielisyyteen, esitetyt arviot vaihtelevat vajaasta 100 miljoonasta vajaaseen 10 miljoonaan. Helsingin
yliopiston yleisen historian dosentti Risto Marjomaa arvioi, että
säilyneiden lastiluetteloiden, vakuutuskirjojen ja muiden asiakirjojen mukaan Afrikasta rahdattiin noin 11 miljoonaa ihmistä yli
Atlantin länteen. Tässä laskelmassa ovat myös matkan aikana menehtyneet eli kaupallista termistöä käyttäen ”hävikki”. Kun huomioidaan kaikki orjasotien ja orjametsästysten aikana kuolleet,
voidaan varovaisena arviona laskea yksi kuollut jokaista myytyä
orjaa kohden. Trans-atlanttisen orjakaupan uhreiksi saadaan näin
karkeasti 20 miljoonaa ihmistä.
Holger Weiss: Orjia todellakin myös tuotiin Afrikkaan. Portugalilaiset toivat orjia Beninistä ja Kongon kuningaskunnasta Sao
Tomén kautta Kultarannikolle 1500 ja 1600-luvuilla, kun orjia tarvittiin Akanin kultakentillä. 1600-luvulla kauppaa hoitivat ruotsalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset. 1700-luvulla englantilaiset,
hollantilaiset ja tanskalaiset ostivat orjia Orjarannikolta ja kuljettivat heidät Kultarannikolle lähinnä orjatyövoimaksi linnoituksiinsa. Mm. Madagaskarilla sijainnut Merinan kuningaskunta välitti
orjia Itä-Afrikasta Etelä-Afrikkaan.
2. Afrikan rannikko oli täynnä orjakauppiaiden linnoituksia.
Risto Marjomaa: En ole nähnyt kenenkään laskeneen kokonaislukua, mutta yksistään Kultarannikolla (Ghana) niitä oli lukuisia ja
se oli vain pieni osa orjakaupan rannikkopituudesta. Linnoituksia
rakennettiin koko matka Senegalista (Goree nykyisessä Senegalissa) aina Mosambikiin asti. Siinä on matkaa tuhansia kilometrejä.
Tämän lisäksi on laskettava vuosien 1600–1900 välillä Saharan,
Punaisenmeren ja Intian valtameren yli kuljetetut orjat. Heitä oli
noin 5,5 miljoonaa ja tämä jälleen kerrottuna kahdella nostaa kokonaismäärään 10 miljoonaan. Näissä luvuissa on mukana myös
usein unohdettu muslimien harjoittama orjakauppa. Kun otetaan
huomioon ”tuntemattomat tekijät”, voidaan Afrikan orjakaupan
kokonaisarvioksi arvioida noin 30 miljoonaa ihmistä.
Holger Weiss: Olisi määriteltävä, mitä tarkoitat linnoituksella.
Pääosa satamista ja linnoituksista (kolme suurinta olivat Elmina,
Cape Coast Castle ja Christiansborg) olivat keskittyneet Kultarannikon tuntumaan, josta Hollannin orjakauppaa tutkinut hollantilainen tutkija Albert van Dantzig on paikallistanut yli 50 satamaa,
linnoitusta ja kauppa-asemaa.. Osa kauppa-asemista tuhottiin,
kun orjuus lakkautettiin 1800-luvulla (esimerkiksi Arguin ja brandenburgilainen merkittävin kauppa-asema Gross Friedrichsburg
nykyisen Ghanan alueella). Suurimmat syyt niiden katoamiseen
ovat ilmastollisia, kun niissä ei ollut enää toimintaa, ne rapistuivat
ankarissa ilmasto-olosuhteissa.
Orjakaupasta ja orjuudesta on liikkeellä miljoonia kysymyksiä,
väittämiä, mielipiteitä, huhuja ja kaikkea näiden väliltä. Esitän
yhdeksän väitettä Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti
Risto Marjomaalle ja Åbo Akademin yleisen historian professorille, Holger Weissille.
1. Afrikkaan myös tuotiin orjia. Oliko niin, että omat ”orjavarannot” eivät riittäneet?
3. Orjuus ei loppunut yksistään humanistisista syistä. Merkittävä syy oli se, että koneellistuva maailma ei tarvinnut enää ihmistyövoimaa.
Risto Marjomaa: Hollantilaiset toivat orjia vuosien 1658 (Kapkaupungin perustaminen) ja 1807 (orjakaupan päättyminen) välillä Etelä-Afrikkaan arviolta noin 60 000. Vain pieni osa tuli Afrikan mantereelta ja suurempi Madagaskarin saarelta. Loput tulivat
pääosin Intiasta ja nykyisestä Indonesiasta hollantilaisten siirtokunnista ja kauppa-asemilta. Miehiä tuotiin neljä kertaa enemmän kuin naisia, joten orjaväestö ei uusinut itseään ja siksi orjia
oli itse asiassa paikan päällä vähemmän kuin tuo 60 000 antaisi
ymmärtää. Orjuuden päättyessä 1838 vapautettiin 38 000 orjaa.
Risto Marjomaa: En olisi aivan noin armoton. Orjanvastainen liike, jonka johtotähtenä toimi englantilainen Abolitionary Society,
oli ensimmäisiä nykyisiä kansalaisjärjestöjä muistuttavia liikkeitä,
jotka nojautuivat vahvasti valistuksen humanistiseen ajatteluun.
Liikkeen näkyvin vetäjä oli englantilainen William Wilberforce
29
(1759–1833). Orjatyön merkityksen lasku manufaktuurien ja teollisuuslaitoksien noustessa auttoi kuitenkin liikettä voittamaan orjakauppiaiden ja Amerikan sokeriparonien sekä muiden plantaasiviljelijöiden vastarinnan, jolle ei enää riittänyt entiseen tapaan
puhtia kansantaloudellisen merkityksen laskiessa.
kallis orjakaupassa.
Holger Weiss: Nyt yksinkertaistat. Tekniikan kehittyminen ei
korvannut ihmistyövoimaa 1700- lopussa ja 1800-luvun alussa.
Trans-atlanttisen orjakaupan kielto oli ensisijaisesti ja ennen kaikkea moraalinen ja poliittinen kysymys. Eikä orjuutta kovin helposti lakkautettu, kesti 25 vuotta Englannissa ja vielä kauemmin
ennen kuin tanskalaiset, hollantilaiset, ruotsalaiset ja ranskalaiset
lakkauttivat orjuuden siirtokunnissaan.
Risto Marjomaa: Kukaan ei kykene tuollaisia lukuja rehellisesti
esittämään. Afrikan väkiluvusta on vain erittäin karkeita arvioita (25 miljoonaa menee minusta melkoisen alakanttiin) eikä sen
kehityksestä tiedetä juuri mitään. Orjakaupan vaikutusta väestönkasvuun voi siis vain arvioida ja tällaisten arvioiden tekeminen
jopa nykypäivän oloissa suursotien tai kansanmurhien oloissa on
osoittautunut erityisen hankalaksi. Ainoa mitä voi sanoa on, että
sillä on täytynyt olla jokin merkitys, koska se poisti paljon nuorta
väestöä, tappoi ehkäpä toisen mokoman ja aiheutti välillisesti sotaa, väkivaltaisuutta ja heikensi talouden tuotantoa.
4. Niilin varrella asuvien kristittyjen harjoittama orjakauppa
poikkesi muusta orjakaupasta.
Risto Marjomaa: No, ei se oikeastaan juuri poikennut. Pikemminkin on niin, että Niilinlaaksoa pitkin on harjoitettu katkeamatonta
orjakauppaa pohjoiseen ainakin 2000-luvulta eaa. lähtien. Kaikki
joen varteen syntyneet valtiot ovat osallistuneet siihen täysin riippumatta siitä ovatko ne olleet faraoiden perillisiä (kuten Meroë
700 eaa.–300 jaa.) tai kristillisiä (Nubian kuningaskunnat 500–
1300 jaa.) tai islamilaisia (Funjin sulttaanikunta 1500–1800 jaa.).
Uskonnolla ei ole tässä ollut yhtään mitään merkitystä ja kyse on
ollut vallanpitäjien kannalta keskeisestä (vaan ei suinkaan ainoasta!) taloudellisesti kannattavasta toimesta. Orjakaupan lopettivat
vasta brittiläiset valloittaessaan ylävirran (nykyinen Sudan) aivan
1800-luvun lopussa.
Holger Weiss: Sinun tulisi tarkentaa, mitä aikakautta tarkoitat.
5. Islamilaisten ostamat orjat kastroitiin.
Risto Marjomaa: Olet joko lukenut väärin, ymmärtänyt väärin tai
halunnut ymmärtää väärin. Suuri osa Lähi-idän muslimimaihin
viedyistä orjista käytettiin palvelijoina. Soveltuvimmista naisista
tehtiin jalkavaimoja ja miespuoliset kotitalousorjat saatettiin kastroida syistä, jotka varmaan ymmärrät. Haaremeita siis todellakin
vartioivat eunukit. Orjia käytettiin myös muuhun, aina suolakaivoksista ammattisotilaisiin asti. Sotilaita nyt ei ainakaan leikattu,
sillä heidän piti olla miehekkäitä! Huomaa, että tässäkään ei ole
kyse uskonnosta. Rooman valtakunnan aikoihin toimittiin aivan
samoin. Tämä on silkkaa kysynnän ja tarjonnan lakia.
Holger Weiss: Jotkut kastroitiin, mutta he olivat vähemmistö. Suurin osa orjista joutui sotapalvelukseen tai työtehtäviin ja heitä ei
kastroitu. Merkittävä sivuseikka on, että kastroitu orja oli erityisen
30
6. BBC väitti tv-ohjelmassaan, että Afrikan väkiluku 1800-luvun puolivälissä oli 25 miljoonaa, mutta ilman orjakauppaa se
olisi ollut 50 miljoonaa.
Holger Weiss: Tällaiset luvut ovat erityisen ongelmallisia, koska yksinkertaisesti luotettavia lukuja ei ole olemassa 1900-lukua
edeltävältä ajalta. Afrikan orjakaupan väestötilastolliset arviot
ovat kiistelty alue erityisesti sen takia, että sen vaikutukset ovat
erilaiset eri puolilla Afrikkaa. Esimerkiksi on kyseenalaista, oliko
orjakaupalla mitään merkitystä väestökehitykseen Sudanin savanni-alueella, vaikka alue kärsi sekä sisäisestä että Saharan kautta
kulkeneesta orjakaupasta. Täytyy muistaa, että orjakauppa loppui
aikaisemmin läntisessä Afrikassa kuin Keski- ja Itä-Afrikassa.
7. Islamilaiset valtiot hankkivat orjia myös Euroopasta. Esimerkiksi vuonna 1627 turkkilaiset ottivat 400 orjaa Islannista.
Tapaus tunnetaan nimellä Tyrkjanaridh.
Risto Marjomaa: Mitä ovat islamilaiset maat? Turkkilaisten Osmanivaltakunta oli itse asiassa melkoisen maallistunut suurvalta,
joka kyllä harjoitti laajaa orjakauppaa joka suuntaan. Suuren osan
orjistaan se tosin sai ostamalla, muun muassa venäläisiltä, jotka
myivät muun muassa suomalaisia vielä 1700-luvulla sotasaaliinaan Krimin orjamarkkinoilla. Olivatko nämä suomalaiset siis
muslimiorjakaupan uhreja? Nuo Islannissa käyneet (näitä retkiä
tehtiin muuten Pohjois-Amerikkaa ja muistaakseni Grönlantia
myöten) olivat nykyisen Marokon ja Algerian alueelta lähteneitä
merirosvoja, erityisesti englantilaisia ja hollantilaisia protestantteja, jotka ryöstivät mielellään katolisia laivoja, mutta kyllä muutkin
kävivät. Balkanilla serbit ryöstivät kroaatteja myydäkseen Osmanivaltakunnan orjamarkkinoille ja kroaatit serbejä, joita pidettiin
kristittyjen orjina muun muassa Itävallassa.
Holger Weiss: Tällaista tapahtui, mutta on huomattava, että eurooppalaisia otettiin aluksi vangeiksi ja ne, joita ei lunastettu va-
tiot ja kuningaskunnat Aasiassa tunnettiin orjuuden harjoittajina.
paiksi, saattoivat päätyä sitten orjiksi. Joka tapauksessa 10-13 miljoonaa orjaa vietiin Afrikasta muslimimaihin Pohjois –Afrikkaan
ja Lähi-Itään vuosien 800-1900 välisenä aikana.
9. Holger Weiss, olet tällä hetkellä ainoa professori Suomessa,
jonka yhtenä erityisalueena on orjuus ja orjuuden tutkiminen.
Ruotsi ja Tanska olivat mukana orjakaupassa, mutteivät suomalaiset.
8. Maailman uskonnoista vain buddhalaisuus ja zarathustralaisuus kieltävät ehdottomasti orjuuden.
Holger Weiss: Kysymyksesi suomalaisista orjakauppiaina on kinkkinen. Vuoteen 1780 mennessä oli Ruotsilla vain muutamia – jos
niitäkään – mahdollisuuksia osallistua orjakauppaan, vaikka otetaan mukaan myös Swedish African Companyn lyhyt 12 vuoden
toimintajakso 1600-luvulla. On tiedossa, että muutamat alukset
Ruotsista ja Gustaviasta (St Barthélemy Länsi-Intian saaristossa))
olivat kytköksissä orjakauppaan, mutta aiheesta käynnistämäni
tutkimus on vielä kesken. Niinpä Ruotsin osuus orjakauppaan
(sekä Gustaviaan että Gustavian kautta) sijoittuu 1790-luvun lopulta noin vuoteen 1815, mutta luotettavia tietoja orjia kuljettaneiden laivojen kansallisuudesta ja orjien alkuperästä ei ole olemassa
tai niitä ei ole löydetty. Suomalaisten mahdollinen osuus on teoriassa mahdollista ainakin vuoteen 1805 mennessä. Kolme laivaa
Turusta on matkannut St Barthélemyyn tai Länsi-Intiaan emmekä
tiedä, onko niiden lastina ollut orjia. Tähän mennessä parhaiten
tunnetaan vuoden 1786 matka, mutta aluksella ei ollut mitään
tekemistä orjakaupan kanssa. Laiva toi länsi-intialaisia tuotteita,
kuten kahvia ja tupakkaa. Kuitenkin epäsuorasti voidaan sanoa,
että suomalaiset ja eurooppalaiset, jotka käyttivät sokeria teessään
ja kahvissaan, polttivat tupakkaa ja käyttivät puuvillavaatteita, olivat tavallaan tekemisissä orjuuden kanssa, koska nämä tuotteet
oli valmistettu orjatyövoimalla 1800-luvun loppupuolelle saakka
Yhdysvaltain eteläosissa, Brasiliassa ja Kuubassa.
Risto Marjomaa: Koko kysymys on hieman vinoutunut. Voi kuulostaa oudolta näin nykypäivänä, mutta orjuutta on historiassa
pidetty yleensä pikemminkin taloudellisena ja laillisuuteen liittyvänä ilmiönä, kuin moraalisena. Uskonnot ovat harvoin kyseenalaistaneet sitä sen enempää kuin esimerkiksi ihmisten välistä
taloudellista eriarvoisuutta. Periaatteessa on voitu saarnata, että
rikkaus on pahasta, mutta ei asialle ole oikeastaan yritettykään
tehdä mitään. Sama juttu orjuuden kohdalla. En ymmärrä miksi
zarathustralaisuus ei muka olisi orjuutta hyväksynyt. Silloin kun
se oli suuri uskonto, sen ydinalueilla sassanidien Persiassa taatusti harjoitettiin orjuutta, emmekä sitä paitsi edes tiedä paljoa sen
muinaisesta sisällöstä. Moderni zarathustralaisuus on vain hiipuva jäänne siitä mitä joskus oli. Buddhalaisuudella ei myöskään
ole koskaan ollut ongelmia sopeutua yhteen orjuuden, tai monen
muunkaan periaatteessa hieman kielteiseltä haiskahtavan yhteiskunnallisen piirteen kanssa. Buddhalaiset ovat itse asiassa olleet
tässä suhteessa niin joustavia, että nyky-uskovaisten ja Buddhan
alkuperäisten opetusten välillä on usein vain varsin rajallinen yhteys. Buddha saattoi kyllä hyvinkin pitää orjuutta vääränä, mutta
ei hänkään sitä kieltänyt.
Holger Weiss: Mielenkiintoinen väite, mutta en ole sen paremmin
buddhismin kuin zarathustralaisuudenkaan asiantuntija. Joka tapauksessa suhtaudun väitteeseesi skeptisesti, koska muinaiset val-
Matti-Juhani Karila
Hannu Lindroos, Kalastajien kotiinlähtö (2013)
31
Numeron kirjoittajat / författare:
Kwassi Akpladokou, kulttuurikeskus Villa Karon johtaja
Grand-Popossa
Camilla Heidenberg Agbazahou, muusikko, musiikkipedagogi
Riikka Theresa Innanen, tanssija-koreografi
Taru Itälinna, CIMO-harjoittelija Villa Karossa keväällä 2013
Matti-Juhani Karila, toimittaja
Linnea Olamo, toiminnanjohtaja,
Riikka Takala, dramaturgi–kirjailija
Katariina Timonen, taiteentutkija, museotyöntekijä
Marko Turunen, sarjakuvataiteilija
Liisa Väisänen, taidefilosofi
Valokuvat / photon:
Kenneth Bamberg
Stefan Bremer
Miikka Kiminki
Hannu Lindroos
Marco Peretto
Tässä numerossa / i detta nummer:
Linnea Olamo & Kwassi Akpladokou:
Pääkirjoitukset 2
Taru Itälinna:
Anna Retulainen haastattelussa 3
Taru Itälinna:
Nana Oforiatta Ayim haastattelussa 4
Taru Itälinna:
Toimituskunta / redaktion:
Anna Ovaska, päätoimittaja
Matti-Juhani Karila
Niina Lääperi
Linnea Olamo
Maikki Salmivaara, taittaja
Villa Karon kevät 5
Matti-Juhani Karila:
Stefan Bremer ja valokuva 8
Toimitukselta:
Uutisia 12
Camilla Heidenberg Agbazahou:
Nya vänner 15
Villa Karon ystävät Ry / Villa Karos vänner Rf
Riikka Theresa Innanen:
Ekologiska frågor 16
Annankatu / Annegatan 31-33 E 67
00100 Helsinki / Helsingfors
09-2783 898 / toimisto@villakaro.org
www.villakaro.org
Marko Turunen:
Marko Turusen elämä 18
Katariina Timonen:
Toiminnanjohtaja / verksamhetsledare:
Linnea Olamo (linnea.olamo@villakaro.org)
Villa Karon pienoismuseossa 20
Liisa Väisänen:
Voudou ja sen kuvat 23
Hallitus / styrelse:
Maria Björnberg-Enckell (maria.bjornberg@dlc.fi)
Haubeto Douhevyx (dhaubeto@yahoo.fr)
Matti-Juhani Karila (matti-juhani.karila@luukku.com)
Jouko Koskinen (jouko.koskinen@heureka.fi)
Kirsti Lintonen (kirsti.lintonen@hotmail.com)
Maria Romantschuk (maria@romantschuk.fi)
Katariina Timonen (katariina.timonen@gmail.com)
Juha Vakkuri (juha.vakkuri@gmail.com)
Riikka Takala:
Afrikassa 25
Matti-Juhani Karila:
Guineanlahden kevät 26
Matti Juhani Karila:
Haastattelussa Risto Marjomaa ja Holger Weiss 29
Tukitili / Stödkonto
Nordea 101930-209578
Jäsenmaksu / medlemsavgift 170 euroa/euro vuosi/år
Painopaikka Unigrafia Oy
ISSN 2341-5509
32