pro gradu - Joensuun Pelastakaa Lapset ry
Lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemusten merkityksellistyminen nuoren aikuisen elämänkulussa Hanna Ikonen (180588) Sosiologian syventävien opintojen tutkielma Itä-Suomen Yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Joensuun kampus Tammikuu 2013 Sisällysluettelo Tiivistelmä........................................................................................................................... Esipuhe................................................................................................................................ 1.Johdanto..........................................................................................................................1 2. Keskeisimmät käsitteet ja konteksti..............................................................................5 2.1. Yksinäisyys – aiempi tutkimus ja yhteiskunnallinen konteksti.............................5 2.2. Yksinäisyystutkimus Suomessa.............................................................................8 2.3. Lyhyesti yksinäisyydestä tilastollisena ilmiönä.....................................................9 2.4. Käsitteen määrittelyä ja yksinäisyystematiikkaa.................................................11 2.5. Lapsuuden ja nuoruuden kokemusten merkitys elämänkulussa..........................13 3.Merkitykset ja merkityksellistyminen yksinäisyyskokemusten tarkastelun lähtökohtana..................................................................................................................16 3.1. Aineisto ...............................................................................................................16 3.2 Haastatteluista.......................................................................................................19 3.3. Analyysimenetelmä..............................................................................................20 4. Yksinäisyyden kokemusten tarkastelua.......................................................................24 4.1.Sosiaalisten suhteiden määrän ja laadun merkitys yksinäisyyskokemuksille.......24 4.2. Koulu keskeisenä yksinäisyyden kokemisen tilana.............................................27 4.3.Yksinäisyyden konkretisoituminen erilaisuutena ja ulkopuolisuutena suhteessa vertaisryhmään ...........................................................................................................29 4.4. Kiusaamiskokemusten merkitys yksinäisyydelle................................................32 4.5. Harrastaminen – voimavara vai yksinäisyyttä voimistava?.................................36 4.6. Yksinäisyyteen liittyvä häpeä ja yksinäisyydestä puhumisen vaikeus...............37 5. Yksinäisyyden merkityksellistyminen arjessa ja elämänvalinnoissa...........................42 5.1. Erilaisuus ja ulkopuolisuus..................................................................................42 5.2. Koulutukseen liittyvät valinnat ja toiveet............................................................47 5.3. Ammatinvalinta kysymykset ja työelämä – haasteita ja unelmia.......................48 5.4. Yksinäisyyden takia koetut menetykset ..............................................................51 5.5. Yksinäisyyskokemusten merkityksellistyminen aikuisuuden ihmissuhteissa.....55 5.6. Keskustelua hyvästä ystävästä ja ystävyyssuhteista............................................59 5.7. Yksinäisyyden myönteisiä seurauksia.................................................................62 5.8. Yksinäisyydestä ylipääseminen - selviytymistarinoita........................................63 6. Johtopäätökset ja loppupohdintaa................................................................................65 Lähteet.............................................................................................................................69 Kuviot, taulukot ja liitteet Kuvio 1. Ei yhtään läheistä ystävää, peruskoulun 8. ja 9. luokkalaiset tytöt ja pojat yhteensä. (THL:n Kouluterveyskysely 2000/01-2010/11)..............................................13 Kuvio 2. Yksinäisen lapsen ja nuoren sosiaalinen verkosto............................................31 Liite 1. Haastattelukutsu Liite 2. Haastattelurunko Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta Laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä Ikonen, Hanna Katri Maria Työn nimi Lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemusten merkityksellistyminen nuoren aikuisen elämänkulussa Oppiaine Työn laji Sosiologia Pro gradu- tutkielma Aika Sivumäärä Tammikuu 2013 74 s. + liitteet 3s. Tiivistelmä – Abstract Tässä sosiologian pro gradu - tutkielmassa tarkastellaan lapsena ja nuorena koetun yksinäisyyden merkityksellistymistä nuoren aikuisen elämänkulussa. Yksinäisyystutkimusta on tehty toistaiseksi Suomessa melko vähän, vaikka mediassa keskustelua yksinäisyydestä yhteiskunnallisena ongelmana käydäänkin. Tutkielman tavoitteena on tuoda esille yksinäisyyden kokemuksellista ulottuvuutta ja valottaa yksinäisyyden elämänkulullisia merkityksiä. Yksinäisyys käsitteenä viittaa tässä tutkimuksessa kielteisenä koettuun, ei-toivottuun yksinoloon. Yksinäisyyden kokemuksia määrittelevät ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteet. Tutkimus on aineistolähtöinen ja analyysiosuus voidaan jaotella kahteen osaan. Ensimmäinen osuus pitää sisällään yksinäisyyskokemusten ajalliset, tilalliset ja laadulliset ulottuvuudet. Toinen osuus tarkastelee kokemusten merkityksellistymistä yksinäisyyttä kokeneen ihmissuhteissa, elämänvalinnoissa ja identiteettimäärittelyissä. Tutkimus osoittaa, että yksinäisyys merkityksellistyy lähes kaikilla yksilön elämän osaalueilla ja luo haasteita arjen sosiaalisista tilanteista selviämiselle. Tutkimuksessa on hyödynnetty fenomenologista tutkimusotetta. Aineisto koostuu viiden lapsena tai nuorena yksinäisyyttä kokeneen nuoren aikuisen haastatteluista. Haastattelumenetelmänä tutkimuksessa on käytetty teemahaastattelua ja aineiston analyysissä on hyödynnetty dialogista tematisointia. Yksinäisyys on yksilön yhteiskuntasuhdetta heikentävä tekijä, joka eristää yksilön yhteisöstään. Tutkimusaineisto osoittaa, että yhteisön merkitys yksinäisyyskokemusten synnyssä on vähintään yhtä suuri kuin yksilötekijöidenkin. Tutkimus pyrkii herättämään keskustelua siitä, kuinka yksinäiseksi määrittyminen vaikuttaa yksilöön ja miten yksinäisyyteen ilmiönä yhteiskunnassa suhtaudutaan. Tutkielma tarjoaa lisäkysymyksen myös mahdollisen jatkotutkimusten pohjaksi; kuinka suuri rooli yhteisöllä tosiasiallisesti on yksinäisyyden olemassaolossa ja yksinäisyyden määrittymisessä? Asiasanat yksinäisyys, sosiaaliset suhteet, merkitykset, elämänkulku, erilaisuus, ulkopuolisuus Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja Kiitos Joensuun Pelastakaa Lapset ry:lle ja Kaisa Kontkaselle kiinnostavasta ja ajoittain haastavastakin tutkimusaiheesta. Opin tutkimusta tehdessäni valtavasti. Graduohjaajilleni Päivi Hariselle ja Mari Käyhkölle rakentavasta palautteesta ja kehitysideoista. Graduryhmälleni arvokkaasta vertaistuesta. Tiia Tahvanaiselle rehellisistä kommenteista ja kritiikistä, sekä kannustuksesta epätoivon hetkinä. Ja kiitos kotijoukoilleni tuesta ja uskosta minuun, sekä tähän graduun. Erityiskiitos viidelle rohkealle haastateltavalleni, jotka olivat valmiita jakamaan kokemuksensa ja ajatuksensa kanssani, ilman teitä tätä gradua ei olisi. ”Ei sovi yhteen syys ja yksinäisyys Näen sitä kaikkialla, kaukainen läheisyys Näinä pimeinä iltoina ei itsenäisyys tunnu siunaukselta Vaik on yksinäistä ja oon nyt yksinään Ni en mä loppuelämäksein yksin jää Ei saa meistä luovuttaa yksikään Korotan sua huomen jos et korota itseesi tänään” (Raappana (2010) Yksinäistä, Maapallo-albumi, Ylivoima) 1. Johdanto ”Yksinäisyys... No sanotaanko näin, että se on negatiivisempi, kun esimerkiks yksinolo. Se on sellanen, se on niinku tunne. Se ei oo niin kiinni siitä, että onks sulla ihmisiä sun elämässä. Sitä saattaa tavata vaikka joka päivä toisia ihmisiä ja silti olla yksinäinen.”(H5) Pro gradu - tutkimukseni aihe pohjaa Joensuun Pelastakaa Lapset ry:n vuonna 2011 käynnistämään ”Minä Olen Tärkeä”-projektiin. Projektin tavoitteena on ehkäistä lasten ja nuorten yksinäisyyttä ja auttaa heitä kehittämään omia vuorovaikutustaitojaan, sekä mahdollistaa osallisuuden ja Tutkimukseni tavoitteena on hyväksytyksi selvittää, tulemisen millaisia kokemusten kauaskantoisempia syntymistä. seurauksia yksinäisyyttä kokeneet näkevät yksinäisyydellään olevan. Lisäksi pyrin tutkimuksellani tuomaan jotakin uutta lasten ja nuorten yksinäisyydestä käytävään keskusteluun. Yksinäisyys määrittyy tutkimuksessani kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka merkityksellistyy yksilön elämän kaikilla osa-alueilla. Tutkimusaineisto koostuu viiden 1929-vuotiaan yksinäisyyttä kokoneen nuoren aikuisen haastatteluista. Sosiologiassa sosiaaliset suhteet nähdään yhteiskunnan rakennuspalikoina, ja ne ovat merkittävässä roolissa yksilön elämänkulun näkökulmasta (mm. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen, 2006, 14). Sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ovat keskeisiä yksilön identiteetin, itsearvostuksen ja vuorovaikutustaitojen kehittymisessä (emt. 15). Näistä syistä sosiaalisissa suhteissa koetut ongelmat ja puutteet heijastuvat yksilön kaikille elämän osa-alueille sekä yksilön yhteiskuntasuhteeseen. Yksinäisyys näyttäytyy siis yksilön yhteiskuntasuhdetta heikentävänä ja haurastuttavana ilmiönä. Yksinäisyyskokemukset ovat yksilöllisiä; yhdelle yksinäisyys tarkoittaa totaalista sosiaalisten suhteiden puuttumista, kun toinen voi kokea itsensä yksinäiseksi ihmisten ympäröimänäkin. Kysymys on yksilöllisistä tarpeista, siitä miten paljon ja millaisia ihmissuhteita yksilö kaipaa ollakseen tyytyväinen vuorovaikutussuhteisiinsa. Aiempien yksinäisyys tutkimusten perusteella voidaan todeta, että yksinäisyys on lähtökohtaisesti subjektiivinen kokemus, jossa tunteet ovat keskeisessä roolissa (kt. esim. Harinen 2008, 85; Kangasniemi 2010; Rokach 1988, 537). Ami Rokachin mukaan suurin 1 osa ihmisistä tuntee voimakkainta yksinäisyyttä ja erillisyyttä silloin, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa heillä ei ole mitään yhteistä (Rokach 1988, 537). Muiden ihmisten läsnäolo ei siis yksistään estä yksinäisyyskokemusten muodostumista (Rokach 2011, 72). Yksinäisyyskokemukset rakentuvat monitasoisina ja - ulotteisina pitäen sisällään sekä subjektitasolla että yhteisöllisesti muovautuneita rakenteita. Yksinäisyys on nähty suomalaisessa, sosiaalipoliittisessa kontekstissa yhtenä syrjäytymistä aiheuttavista tekijöistä (Rämö & Moisio 2007, 392; myös Karjalainen 7.2.2011, 4). Lisäksi yksinäisyyttä pidetään tärkeänä sosiaalisen huono-osaisuuden osoittimena (Rämö & Moisio 2007, 392). Myös Euroopan unionin tasolla yksinäisyys liitetään osaksi syrjäytymis-keskustelua. (http://europa.eu/legislationsummaries) Yksinäisyys näyttäytyy yhteiskuntaan kiinnittymistä heikentävänä tekijänä, johon yhteiskunnan eri toimijoiden tulisi aktiivisesti puuttua. Yksinäisyyden ympärillä käytävä julkinen keskustelu näyttäytyy varsin ongelmakeskeisenä ja etenkin nuorten yksinäisyydestä ollaan huolissaan (kt. esim. Karjalainen 25.2.2011, 6). Tutkimukseni tärkeimpänä tavoitteena on tuoda esille yksinäisten omia näkemyksiä ja kokemuksia siitä, millainen merkitys yksinäisyydellä heidän elämässään on ollut lapsista nuoriksi aikuisiksi. Tarkastelen paitsi yksinäisyyskokemuksia, myös niiden muutosta ja merkityksellistymistä eri elämänvaiheissa. Pidän elämänkulun käsitettä keskeisenä tutkimuskysymysteni kannalta, koska aineisto koostuu sekä haastateltujen muistelemista lapsuudesta ja nuoruudesta että heidän tämänhetkisestä elämästään. Elämänkulun käsite pitää sisällään paitsi yksilölliset ja kokemukselliset, myös yhteiskunnalliset tekijät, jotka vaikuttavat yksilön mahdollisuuksiin muovata elämänkulkuaan (kt. esim. Marin 2001, 28). Tutkittavilleni yksinäisyys määrittyy perustaltaan kielteisenä kokemuksena, ei itse valittuna tai tavoiteltuna tilana. Tutkimuksellinen kiinnostukseni kohdistuu kielteisenä koettuun yksinäisyyteen, koska vapaavalintaista yksinoloa ja eristäytymistä tarkasteltaessa lähtökohdat kokemuksien merkityksellistymiselle ovat toisenlaiset. Tutkimusaineisto koostuu haastatteluista ja aineiston analyysin lähtökohtana on ollut vastauksien löytäminen seuraaville tutkimuskysymyksille: 2 – Millä tavalla lapsuudessa ja nuoruudessa koettu yksinäisyys merkityksellistyy nuoren aikuisen elämässä? – Miten lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemukset sijoittuvat ajallisesti ja tilallisesti? Mitkä ovat haastateltujen yksinäisyyskokemusten keskeisimmät piirteet ja – yksinäisyyden kokemuksen kannalta merkitykselliset tekijät? Työni toinen luku pitää sisällään yksinäisyyden käsitteellisen määrittelyn sekä keskeisimmän teoreettisen kontekstin. Koska työni on tarkoitus olla aineistolähtöinen, en keskity tarkastelussani mihinkään tiettyyn teoriakehykseen, vaan pikemminkin pyrin luomaan käsitteellisen pohjan ja kontekstin analyysiluvuilleni. Esittelen lyhyesti keskeisinä pitämiäni, aiempia yksinäisyyttä käsitelleitä tutkimuksia ja avaan analyysin kannalta merkitykselliset käsitteet. Lisäksi tarkastelen suomalaisten kokemaa yksinäisyyttä tilastollisena ilmiönä. Kolmas luku pitää sisällään tutkimukseni metodologiset ja menetelmälliset lähtökohdat. Esittelen pääpiirteissään tutkimusaineistoni sekä aineiston keruu- ja analyysimenetelmät. Kolmannessa luvussa pohdin tutkimuseettisiä kysymyksiä suhteessa tutkimusaineistooni, haastateltaviini ja aineistosta tekemiini tulkintoihin. Lisäksi pohdin tutkimusaiheen luonnetta ja sen vaikutuksia tutkimuksen tekemistä koskevaan päätöksentekoon. Luvut neljä ja viisi ovat tutkimukseni varsinaiset analyysiluvut, jotka pitävät sisällään aineiston lähemmän tarkastelun sekä vastausten etsimisen edellä esittämiini tutkimuskysymyksiin. Analyysiluvut olen järjestänyt elämänkulullisen näkökulman huomioiden. Neljäs luku pitää sisällään tutkimukseni kannalta keskeiset lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemukset. Pyrin antamaan vastaukset muunmuassa siihen, millaista haastateltujen kokema yksinäisyys on ollut ja millaisia syitä he itse näkevät yksinäisyytensä takana. Viidennessä luvussa tarkastelen heidän tämänhetkistä elämäntilannettaan ja yksinäisyyden merkityksellistymistä heidän arjessaan, koulutuksessa, työelämässä ja ihmissuhteissa. 3 Kuudes, ja tutkimusraporttini viimeinen luku toimii yhteenvetona, jossa pyrin pohdiskelevalla otteella kokoamaan tutkimustulokseni ja peilaamaan niitä tarkemmin suhteessa muuhun teoreettiseen, tutkimukselliseen ja julkiseen keskusteluun koskien yksinäisyyden kokemuksia ja vaikutuksia. 4 2. Keskeisimmät käsitteet ja konteksti Tässä luvussa esittelen aineiston analyysin kannalta keskeisimmät käsitteet ja tutkimukseni kontekstin. Yksinäisyystutkimus on monialaista tutkimusta ja se korostuu käsitteitä ja keskeisimpiä teorioita tarkasteltaessa. Analyysin tukena olen hyödyntänyt pääasiassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alan käsitteistöä ja tutkimusta. 2.1. Yksinäisyys – aiempi tutkimus ja yhteiskunnallinen konteksti Yksinäisyys määritellään usein subjektiivisesti koetuksi, kielteiseksi tunnetilaksi, jonka syntymisen syynä ovat sosiaalisten suhteiden laatuun ja määrään liittyvät tekijät (kt. esim. Green, Richardson, Lago & Schatten-Jones 2001). Yksinäisyys synnyttää erilaisuuden, erillisyyden ja turvattomuuden tunteita (mm. Kangasniemi 2005, 242). Yksinäisellä ei ole ketään kenen kanssa jakaa kokemuksiaan ja yksityisimpiä ajatuksiaan. Yksinäisyyttä on tutkittu laaja-alaisimmin sosiaalipsykologian alalla, ja sen vaikutukset ovat nähtävissä keskeisimpiä yksinäisyyden teorioita tarkasteltaessa (kt. Saari, 2010). Ensimmäiset yksinäisyyttä koskevat tutkimukset ovat sosiaalipsykologian alalta, ja pääosin kvantitatiivisia (esim. Cacioppo & Patrick 2008). Etenkin sosiaalipsykologisessa yksinäisyystutkimuksessa vaikuttaneen Weissin tekemä jaottelu emotionaaliseen ja sosiaaliseen yksinäisyyteen on toiminut useiden yksinäisyyttä käsittelevien tutkimusten teoreettisena lähtökohtana, vaikka Weissin teorian selityskykyä ja kattavuutta on myös arvosteltu (kt. esim. Cacioppo & Patrick 2008: Cotterel 2007; Saari 2010). Sosiaalinen yksinäisyys vaikuttaisi olevan tyypillisin yksinäisyyden kokemisen muoto nuorilla, vaikka kokemus ei olekaan aina yksiselitteinen, vaan rakentuu pikemminkin useiden eri yksinäisyyden muotojen yhdistelmästä (Cotterel 2007, 113). Sosiaaliselle yksinäisyydelle ominaisia piirteitä ovat ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja kuulumattomuuden kokemukset (emt.). Sosiaalinen yksinäisyys määrittyy ystävyyssuhteiden ja sosiaalisen kanssakäymisen puutteena, kun taas emotionaaliselle yksinäisyydelle tyypillistä on parisuhteen ja tunnetasolla koetun yhteenkuulumisen kaipuu (emt.). 5 Yksinäisyys on kokonaisvaltainen kokemus, joka ulottuu kaikille elämän osa-alueille, esimerkiksi työhön, koulutukseen, ihmissuhteisiin ja terveyteen (kt. esim. Jokinen 2005; Moisio & Rämö 2007, 392; Saari 2009). Yksinäisyyden ilmenemistä yhteiskunnassa on pyritty selittämään monin tavoin, esimerkiksi yhteiskunnallisella rakennemuutoksella sekä muutoksilla sosiaalisissa suhteissa. Myös yhteiskunnan individualisoituminen on nähty yhtenä yksinäisyyttä selittävänä tekijänä (vrt. esim. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 4). Useat tutkijat ja teoreetikot katsovat, ettei individualisaatiokehitys tue sosiaalisten turvaverkkojen muodostamista ja sosiaaliset suhteet ovat muuttuneet luonteeltaan hetkellisemmiksi ja joustavammiksi (mm. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 4; Saari 2009). Yksilöllisyyden korostuminen nähdään yhteisöllisyyttä uhkaavana kehityssuuntana (emt.). Yhteisöllä on merkityksensä yksinäisyyskokemusten syntymisessä etenkin silloin, kun yksilö suljetaan ulos siitä yhteisöstä, johon hän kokee itse kuuluvansa tai toivoisi kuuluvansa. Yksinäisyys ja sosiaalisten verkostojen puuttuminen voivat edesauttaa disintegroitumista suhteessa yhteiskuntaan, koska sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutustaitojen merkitys osallistumisen ja yhteiskunnassa toimimisen kannalta on kasvanut (Hortulanus, Machielse, Meeuwesen 2006, 26). Tästä syystä yksinäisyyttä voidaan pitää yhtenä sosiaalista epätasa-arvoa edistävistä tekijöistä (emt.). Sisäasiaministeriön kesällä 2012 julkaisemassa suomalaisten pelkoja selvittäneessä tutkimuksessa yksinäisyys oli yksi eniten suomalaisia huolestuttaneista ja pelottaneista asioista (kt. Sisäasiainministeriö 19.7.2012). Julkisuudessa yksinäisyydestä käytävää keskustelua leimaavat yksinäisyyden kielteiset seuraukset, jotka voivat osaltaan myös selittää sisäasiainministeriön pelko-selvityksen tulosta. Etenkin vanhusten yksinäisyys on synnyttänyt huolipuhetta koskien yhteisön vastuuta yksilöstä ja yhteisöllisyyden heikentymisestä (kt. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 3 ; Mazzarella 2006, 1332). Lisäksi yksinäisyyttä pidetään yhtenä nuorten syrjäytymisen merkittävimmistä syistä, (kt. esim. YLE uutiset 14.2.2012), ja tutkimustuloksia yksinäisyyttä seuraavista terveyshaitoista on uutisoitu laajalti (kt. esim. Karjalainen 17.11.12). Yksinäisyys ja syrjäytyminen ovat esillä myös monissa rikoksia käsittelevissä uutisissa. Median välityksellä muodostuu kuva yksinäisyydestä laajavaikutteisena yhteiskunnallisena ongelmana. Lasten yksinäisyys on mediassa muiden ikäryhmien kokemaa yksinäisyyttä vähemmän esillä, mutta lasten yksinäisyyttä käsittelevissä artikkeleissa korostuvat 6 vanhempien vastuu ja velvollisuus auttaa ja tukea yksinäistä lasta. Lasten yksinäisyyteen liittyvä uutisointi on vähyydestään huolimatta laaja-alaista pitäen sisällään muunmuassa lasten yksinäiset iltapäivät koulun jälkeen ja koulukiusaamisesta johtuvan yksinäisyyden. Median kautta välittyvä kuva on kuitenkin puutteellinen sillä harvoin äänessä ovat itse yksinäisyyttä kokeneet ihmiset. Sosiologisessa yksinäisyystutkimuksessa yksinäisyyttä on tarkasteltu esimerkiksi sosiaalisen pääoman teorioiden (Bourdieu, Putnam) näkökulmasta (kt. Saari, 2010). Yksinäisyys on nähty sosiaalisen pääoman puuttumisena tai vajeena, jonka seurauksena ihmisellä ei ole riittäviä kytköksiä yhteiskuntaan eikä läheisistä ihmisistä muodostuvaa tukiverkkoa. Yksinäisyys ei välttämättä tarkoita sosiaalisen pääoman puuttumista kokonaan, mutta se on usein seurausta joidenkin tärkeiden sosiaalisten suhteiden puuttumisesta tai päättymisestä (Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006). Yksinäisellä ihmisellä voi olla sosiaalisia suhteita, mutta häneltä puuttuvat läheisimmät ja tärkeimmät ystävyyssuhteet (Saari 2009). Putnamin teorian mukaan sosiaalinen pääoman katsotaan olevan monitasoinen koostuen; sosiaalisista verkostoista, ´luotettavuudesta`, sekä tietotaidosta erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa toimimisesta (esim. Ostrom & Ahn 2003). Emile Durkheimin yhteiskunnan kehitysteoria ja anomian käsite ovat myös olleet tärkeitä teoreettisia lähtökohtia yksinäisyystutkimuksessa. Durkheimin yhteiskunnan kehitysteoria perustuu jaottelulle esimoderniin ja moderniin yhteiskuntaan, joista jälkimmäisessä yksilöllistymiskehityksen myötä kasvokkainen vuorovaikutus yksilöiden välillä on vähentynyt ja yhteisöllisyys heikentynyt (Durkheim 1973; Jokinen 2005, 24-25). Yksinäisyys nähdäänkin Durkheimin teorioiden valossa modernisaation myötä syntyneenä ilmiönä. Vaikka Durkheimin teoria sijoittuu toiseen aikaan ja yhteiskuntaan, yleisemmällä tasolla vuorovaikutuskulttuurien muutokset voidaan nähdä osasyynä yksinäisyyden olemassaolle myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnalliset muutokset; esimerkkinä urbanisaatiota seuranneet työnjaon muutokset, sekä muutokset perheessä ja tavoissa ylläpitää sosiaalisia suhteita on nähty keskeisinä tekijöinä yksinäisyyden lisääntymiselle (kt. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 24). Yksinäisyys voidaan nähdä yhtenä tekijänä anomian syntymiselle, sillä yksinäisyyden myötä yksilö vieraantuu 7 yhteisöstään (vrt. Saari 2009). Yksinäisyyttä on mahdollista tarkastella hyvinvointivajeena, joka näkyy niin yksilön terveydessä kuin koetussa onnellisuudessakin (Saari 2009). Juho Saari pitää epätodennäköisenä sitä, että yksinäisyys olisi satunnaisesti yhteiskuntaan jakautunut ominaisuus. Saaren mukaan yksinäisyydellä on useita yhtymäkohtia “yksilön terveyteen ja yhteiskunnan institutionaalisiin rakenteisiin” (Saari 2009, 126). Aiempi tutkimus on melko kiistattomasti osoittanut, että yksinäisyys vaikuttaa keskeisesti sekä fyysiseen että psyykkiseen terveyteen (Saari 2009, 45). Lisäksi yksinäisyyden kokemusten on osoitettu olevan yhteydessä muunmuassa erilaisiin mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen (kt. esim. Cacioppo & Patrick 2008; Cotterel 2007, 112-115). 2.2. Yksinäisyystutkimus Suomessa Yksinäisyyttä on tutkittu Suomessa verrattain lyhyen aikaa, eikä yksinäisyystutkimuksen saralla ole toistaiseksi saavutettu yhtenäistä tutkimusperinnettä (kt. esim. Kangasniemi 2010, Saari 2009). Suomessa on tehty paljon tutkimusta liittyen sosiaaliseen pääomaan ja sosiaalisiin suhteisiin, mutta vähemmälle ovat jääneet sosiaalisen pääoman puuttumista tarkastelevat tutkimukset (Saari 2009, 30). Lähes kaikki nimenomaisesti yksinäisyyttä käsittelevät tutkimukset on tehty kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana. Sen lisäksi, että yksinäisyystutkimusta on kohtalaisen vähän, se on hajanaista. Kiinnostus yksinäisyystutkimusta kohtaan on kuitenkin viimevuosina lisääntynyt (esim. Kangasniemi 2010). Pääasiallisesti yksinäisyyden tutkimus on Suomessakin keskittynyt psykologiseen ja sosiaalipsykologiseen tutkimukseen ja kvantitatiivisiin tutkimusmetodeihin, empiiristä tutkimusta on tehty eniten iäkkäiden ihmisten yksinäisyydestä (Moisio & Rämö 2007, 392). Erityisesti nuorten ja lasten yksinäisyyttä tarkastelevia tutkimuksia löytyy vain muutamia ja niistä kattavimpia on Jukka Kangasniemen väitöskirja ”Yksinäisyyden kokemisen avainkomponentit Yleisradion tekstitelevision Nuorten palstan kirjoituksissa” (2008). Kangasniemen aineisto koostuu tekstitelevision nuorten palstalle lähetetyistä viesteistä. Hän on tarkastellut tutkimuksessaan sitä, millä tavalla yksinäisyys viesteissä jäsentyy: 8 millaisia tunteita se herättää, millä tavoin se määrittyy nuorten puheessa ja millä tavoin se näkyy nuoren elämässä. Lisäksi lasten ja nuorten kokemaa yksinäisyyttä on tutkittu eri metodein useammassa pro-gradu tutkimuksessa (kt. esim. Mäkelä, Katariina, 2010; AaltoKallio, Mervi, 2004) ja tämä tutkimus asettuu teemoiltaan samaan linjaan edellä mainittujen kanssa. Yleisemmin suomalaisessa kontekstissa yksinäisyyttä tarkastelevia teoksia ovat esimerkiksi Kimmo Jokisen toimittama 'Yksinäisten sanat' (2005), Tarja Heiskasen ja Liisa Saariston toimittama 'Kaiken keskellä yksin: yksinäisyyden syyt, seuraukset ja hallintakeinot' (2011). Sosiaalipsykologian tunnetuimpia teoksia on Kalle Achtén ja Katariina Kuusen “Yksinäisyys” (1984). Koska yksinäisyys liitetään aktiivisesti julkiseen huolipuheeseen nuorten syrjäytymisestä, myös tutkimuksellinen kiinnostus sitä kohtaan on selvästi kasvamassa. 2.3. Lyhyesti yksinäisyydestä tilastollisena ilmiönä Pohjaan yksinäisyyden tilastollisen tarkastelun pääasiallisesti Pasi Rämön ja Tuomas Moision (2007) laatimaan yhteenvetoon yksinäisyyden kokemisesta Suomessa sekä uusimpaan Kouluterveyskyselyn aineistoon. Rämön ja Moision julkaisema yhteenveto Suomen tilastokeskuksen ELO 1994 ja HYPA 06 aineistojen pohjalta antaa kattavan kuvan yksinäisyydestä tilastollisena ilmiönä Suomessa vuosien 1994 ja 2006 välillä. Moision ja Rämön mukaan yksinäisyydestä ilmoittaneiden määrä on tilastollisesti tarkasteltuna pääasiallisesti vähentynyt. Moisio ja Rämö toteavat, että “yksinäisyyden kokeminen liittyy vahvasti ulkoisiin tekijöihin, ennen kaikkea koettuun terveydentilaan, elinvaiheeseen ja pääasialliseen toimintaan” (Rämö & Moisio 2007, 392). Vaikka yksilöllistymis- ja yhteisöjen katoamispuhe luovatkin mielikuvaa siitä, että yksinäisien määrä olisi jatkuvassa kasvussa, raportin tulokset osoittavat ettei yksinäisyys ole väestöllisesti katsottuna merkittävässä kasvussa vaan pikemminkin laskussa (Rämö & Moisio 2007). Suomalaiset nuoret pitävät ystävien puuttumista kaikista merkittävimpänä selittäjänä syrjäytymiselle (Myllyniemi 2008, 46; Myllyniemi, Suurpää & Hoikkala 2012). Nuorten näkökulmasta suurimmassa syrjäytymisvaarassa eivät ole ne, jotka syystä tai toisesta ovat ulkona "koulutusputkesta" ja työelämästä vaan ne, jotka ovat yksinäisiä. Nuoret ovat tilastollisesti tarkasteltuina kaikkein eniten yksinäisyyttä kokeva ikäryhmä (Kangasniemi 9 2005, 229; Kangasniemi 2008, 113). Nuorten yksinäisyyden kokemisen määrästä suhteessa muihin ikäryhmiin on kuitenkin olemassa myös ristiriitaista tietoa (kt. Moisio & Rämö 2007, 393). Kuvio 1. THL:n Kouluterveyskysely: 2000/01-2010/11. Ei yhtään läheistä ystävää, peruskoulun 8. ja 9. luokkalaiset tytöt ja pojat yhteensä 12 10 8 6 4 2 0 2002/2003 2006/2007 2010/2011 2000/2001 2004/2005 2008/2009 Lähde: http://info.stakes.fi/kouluterveys/tulokset/ktkysely_kokomaa_200001_201011_pk.pdf Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen (THL) Kouluterveyskyselyyn koottujen tietojen perusteella peruskoulun 8.- ja 9.-luokkalaisten osalta ilmoitettu yksinäisyys on ollut lievässä laskussa vuodesta 2005 eteenpäin (THL, Kouluterveyskysely 2000/01-2010/11). Vuoden 2004/2005 kyselyssä tytöistä ja pojista yhteensä 12 prosenttia ilmoitti, ettei heillä ole yhtään ystävää, kun vastaava prosenttiosuus vuoden 2010/2011 kyselyssä oli 9 prosenttia. Kouluterveyskyselyn perusteella nuorten kokema yksinäisyys ei tilastollisesti ole ainakaan merkittävässä kasvussa. Pojat ovat tyttöjä useammin ilman läheisiä ystäviä (THL, Kouluterveyskysely 2000/012010/11). Vaikka pojat ovat tilastollisesti useammin ilman läheistä ystävää, se ei yksiselitteisesti merkitse, että pojat olisivat yksinäisempiä kuin tytöt. Erot selittyvät osaltaan laadullisilla eroavaisuuksilla tyttöjen ja poikien ystävyyssuhteissa. Tytöt ja pojat määrittelevät usein ystävyyden erilaisista lähtökohdista (Myllyniemi 2008; Salmivalli 2008). Nuoruuden on ikäkautena todettu voimistavan yksinäisyyden kokemista, koska vertaisryhmään kuuluminen ja ystävät ovat erityisen tärkeitä (mm. Saari 2009; 10 Kangasniemi 2008). Yksinäisyyden tarkasteleminen ainoastaan tilastollisin menetelmin ei kerro koko totuutta yksinäisyydestä ilmiönä. Yksinäisyyden tilastollinen tarkastelu luokittelee kaikenlaisen yksinäisyyden yhteen, eikä ole kiinnostunut yksinäisyyden kokemuksellisesta ulottuvuudesta. Tämä tutkimus pyrkiikin laadullisin menetelmin tarkentamaan tilastojen rakentamaa kuvaa yksinäisyydestä yhteiskunnallisena ilmiönä. 2.4. Käsitteen määrittelyä ja yksinäisyystematiikkaa Tässä luvussa määrittelen yksinäisyyden käsitteenä ja pohdin tunteiden tutkimuksen hyödynnettävyyttä yksinäisyyskokemusten tarkastelussa. Yksinäisyyden kokemuksen taustalla olevia syitä ovat erilaiset ulkopuolelle sulkemisen, torjunnan ja eristämisen tilanteet (kt. esim. Cotterel, 2007, 112). Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena on psyykkisesti koettu yksinäisyys (vrt. Kangasniemi 2005, 232). Jukka Kangasniemi (2005) käyttää yksinäisyyden käsitteellistämisessä jaottelua yksinäisyys ja yksinolo. Kangasniemen mukaan "yksinolo"- ja "yksinäisyys"-käsitteiden välillä on keskeinen ero; "Yksinolo voi kokemuksena olla sekä myönteistä että kielteistä. Yksinäisyyden kokeminen viittaisi mielestäni enemmän kielteiseen kokemukseen. [ - - ] Yksinäisyyden tunne ei ole sama kuin muiden fyysinen poissaolo, vaan yksinäisyyden tunne voi olla suurimmillaan juuri ihmisten keskellä" (Kangasniemi 2005, 231). Kangasniemi korostaa yksinäisyyden kokemuksen subjektiivisuutta. Itsensä voi tuntea yksinäiseksi, vaikka henkilöllä olisi perhe ja sukulaiset ympärillään. Yksinolon Kangasniemi puolestaan näkee henkisen kehittymisen kannalta tarpeellisenakin asiana. Henkisellä kehittymisellä Kangasniemi viittaa lähinnä sosiaalipsykologian kehitysteorioihin, joista useat pitävät yksinoloa tärkeänä lapsen ja nuoren kehitykselle, etenkin oman erillisyyden hahmottamiselle. Tarkastelen nimenomaisesti kielteisenä koettua yksinäisyyttä – yksinäisyyttä, joka ei ole vapaaehtoista tai itse valittua. Siksi Kangasniemen esittämä ero yksinolon ja yksinäisyyden välillä on tutkimukseni näkökulmasta tärkeä. Yksinolo voi määrittyä myönteisenä kokemuksena ja se on omaehtoista, kun taas yksinäisyys koetaan lähtökohtaisesti 11 kielteisenä, ja siitä puuttuu omaehtoisuus. Yksinäisyyden ja yksinolon välisen eronteon tärkeyttä ovat korostettu myös monissa muissa yksinäisyyttä käsittelevissä teksteissä (kt. esim. Uusitalo 2007, Jokinen 2005). Vaikka yksinäisyyskokemusten ainutlaatuisuutta ja subjektiivisuutta korostetaankin tutkimuskirjallisuudessa, yksinäisyydellä on universaali ulottuvuutensa ja kulttuurisilla arvoilla sekä instituutioilla on osuutensa yksinäisyyden syntymisessä (Cacioppo & Patrick 2008, 74; Kangasniemi 2005, 250). Yksinäisyys ei ole ainoastaan yksilön henkilökohtainen kokemus. Kulttuuri ja yhteisö, joissa ihmiset elävät, muovaavat heidän käsityksiään tavoiteltavista sosiaalisista suhteista, niiden määrästä ja laadusta. Ristiriidat yksilön omien toiveiden ja kulttuuristen normien välillä tuovat oman haasteensa ihmissuhteiden riittävyyden tai tyydyttävyyden arviointiin (Kangasniemi 2005). Yhteisö määrittää sen, kuinka yksinäisyyteen suhtaudutaan ja millaisia merkityksiä sille annetaan (Kangasniemi 2005, 250). Myös yhteisön tapa suhtautua yksinäisyyteen vaikuttaviin tekijöihin, esimerkiksi ujouden kaltaisiin ominaisuuksiin, vaikuttaa siihen, millaisiksi yksinäisyyskokemukset muodostuvat (emt. 251). Samalla tavoin yhteisön omaksumat ja hyväksymät vuorovaikutuksen tavat ja sosiaalisiin suhteisiin kohdistetut odotukset muokkaavat yksinäisyyden kokemusten syntyä ja merkityksellistymistä yksilön elämänkulussa. Yksinäisyys on sosiaalinen stigma ja etenkin länsimaisessa kulttuurissa se yhdistyy yksilön heikkouteen (Rokach 2011, 11). Kulttuurisesti arvostettavana näyttäytyy eräänlainen ”sosiaalinen yksilöllisyys”, jossa yhdistyvät yksinpärjäämisen eetos ja laajan sosiaalisen verkoston ideaali.Yksinäisyys nähdään etenkin marginaalisten ryhmien ongelmana, kun yksinäisiksi määrittyvät ”syrjäytyneet nuoret” ja ”yksin asuvat vanhukset” (vrt. Rokach 2011, 11). Tunteilla on keskeinen rooli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ohjaajina. Tunteet ovat myös olennainen osa yksinäisyyden kokemuksen muodostumista, ja ne ovat tärkeitä sosiaalisten suhteiden määrittäjiä (Turner & Stets 2005, 1). Sosiologian näkökulmasta tunteet toimivat ensisijaisesti ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Tunteet voivat toimia myös päinvastaisesti erottaen ihmiset toisistaan haastamalla kulttuuriset ja perinteiset rakenteet (Turner & Stets 2005). Tunteiden nousu osaksi sosiologista teoriaa ja tutkimusta voidaan 12 nähdä siirtymänä kohti postmodernimpaa näkökulmaa (Williams 2009, 139). Tunteisiin perustuva ja kokemuksellinen ovat näyttäytyneet pitkän aikaa tieteellisen tiedon vastakohtana (emt. 140). Tunteiden ja kokemusten tutkimus tuottaa kuitenkin tärkeää tietoa sosiaalisesta todellisuudesta, tietoa jota muulla tavoin ei pystytä saavuttamaan (emt.). Tunteet ovat keskeisessä roolissa valintoja ja päätöksiä tehtäessä, mutta myös sosiaalisen vuorovaikutuksen lähtökohtana (Williams 2009, 150). Sosiologinen tunteiden tutkimus pitää tunteita paitsi sosiaalisen uusintamisen ja vaihdon välineenä, myös linkkinä mikro- ja makrotason ilmiöiden välillä (emt. 142). Yksinäisyyden kokemisessa tunteilla on keskeinen rooli. Siksi yksinäisyyteen liittyvät tunteet ovat tutkimuksellisesti tärkeitä tarkasteltaessa yksinäisyyttä yhteiskunnallisena ilmiönä. Subjektiivisuudesta huolimatta tunteet ovat myös sosiaalisesti rakentuneita ja opittuja (Turner &Stets 2005, 2). Sosiaalistumisprosessin myötä opitaan, kuinka erilaisia tunteita tulee ilmaista, miten tunteita nimetään ja käsitellään hyväksyttävästi. Tunteiden kielelliset ilmaisut, ruumiinkieli, ilmeet ja jaetut merkitykset opitaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa (emt.). Vaikka yksinäisyys syntyy osaksi yksilön sisäisten ja osaksi yhteisöön liittyvien tekijöiden summana, toistaiseksi ei pystytä sanomaan, millainen osuus niillä on suhteessa kokonaisuuteen (kt. Kangasniemi 2008, 236). 2.5. Lapsuuden ja nuoruuden kokemusten merkitys elämänkulussa Sosiologisessa lapsuuden ja nuoruuden tutkimuksessa lapset ja nuoret halutaan nähdä yhteiskuntaan ja ympäristöönsä vaikuttavina, aktiivisina toimijoina (Alanen 2001, 162). Vaikka tutkimukseni ei ole lapsuuden tutkimusta, tutkimuskysymykseni kannalta tärkeitä ovat paitsi haastateltujen aikuisten tämänhetkinen elämä, myös heidän nuoruutensa ja lapsuutensa aikainen kokemusmaailma. Siksi pidän tärkeänä avata lapsuuteen ja nuoruuteen liittyvää sosiologista keskustelua ja esitellä niille ikävaiheina annettuja merkityksiä elämänkulussa. ”Lapsuus on määritelty yksilön kasvun, kehityksen ja yhteiskuntaelämään oppimisen ajaksi [ - - ]” (Alanen 2001, 164). Lapsuus määrittyy paitsi ”yhteiskunnassa toimimiseen” valmistautumisena, myös siihen osallistumisena. Lapsuustutkimuksessa korostetaan lapsilähtöisyyttä ja lapsia osallistuvina ja vuorovaikuttavina yksilöinä, ei pelkästään 13 aikuisuuteen valmisteltavina sosialisaation kohteina (kt. Alanen 2001, 173; Kauranen 2000, 84). ”Lapset rakentavat aktiivisesti omaa elämäänsä ja elinympäristöään ja osallistuvat niin tehdessään myös ympäristönsä muovaamiseen” (Alanen 2001, 175). Lapsuuden ja osittain nuoruudenkin voidaan katsoa institutionaalistuneen kotiin ja kouluun (Alanen 2001, 164). Koti ja koulu näyttäytyvät myös lapsen omasta näkökulmasta keskeisinä toimimisen ja osallistumisen tiloina. Koulu ja koti ovat myös keskeisiä yksinäisyyden kokemisen tiloja. Yksinäisyys heikentää lasten ja nuorten mahdollisuuksia vaikuttaa ja osallistua omassa yhteisössään. Ystävyys- ja kaverisuhteiden puuttuminen paitsi heikentää mahdollisuuksia osallistua oman elinpiirinsä muovaamiseen, myös sulkee lapsen ulos vertaisryhmän kautta tapahtuvasta sosialisaatiosta ja vuorovaikutustaitojen oppimisesta. Nuoruus puolestaan määrittyy lapsuuden ja nuoruuden välissä olevana siirtymävaiheena, jonka alkamista ja päättymistä on vaikea rajata (Raitanen 2001, 187). Nuoruuteen katsotaan kuuluvan oman identiteetin muodostuminen, rajojen kokeilu ja kodin piiristä irtautuminen. Nuoruuteen ikävaiheena sisältyy useampia siirtymävaiheita, jotka tuovat haasteita sekä sosiaalisten suhteiden ylläpitämiselle että uusien muodostamiselle. Nuoruus on voimakkaasti normittunut elämänvaihe, josta onnistuneesti selviäminen aikuisuuteen edellyttää tiettyjen ”kehitystehtävien” täyttämistä. Nuoruudessa tapahtuvat koulusiirtymät, seurustelun aloittaminen ja kotoa muutto toimivat sosiaalisia suhteita uudelleen muovaavina (kt. esim. Kangasniemi 2005, 237). Nuoruuden aikaiset ihmissuhteet ja niiden ylläpitäminen vaativat sosiaalisten taitojen kehittymistä, sillä sosiaaliset suhteet muuttuvat moniulotteisemmiksi (emt. 238). Puutteelliset sosiaaliset taidot ovat yksinäisyyttä edistävä tekijä paitsi nuoruudessa, myös muissa elämänvaiheissa (emt. 239). Syrjäytyminen nähdään erityisenä uhkana suhteessa nuoriin (Raitanen 2001, 188) ja yksinäisyys puolestaan yhtenä syrjäytymistä aiheuttavana tekijänä. ”Nuoren elämänkulku kattaa monikerroksisen tarinan kouluajoista itsenäistymiseen, oman työhistorian aloittamiseen, perheellistymiseen, ylipäätään uuden elämänsuunnan aloittamiseen” (Raitanen 2001, 191). Raitasen mukaan yksilö arvioi oman nuoruutensa ”onnistumista” suhteessa edellä mainituissa ”tehtävissä” onnistumiseen ja tulevaisuuden tavoitteet 14 asetetaan niiden mukaisiksi (emt.). Niin yksinäisyyttä kuin muitakin kokemuksia tarkasteltaessa on huomioitava, että ´nuoret´ eivät ole yhtenäinen tai yhdenmukainen joukko, vaan käsite ´nuoret´ toimii yläkäsitteenä, joka pitää sisällään heterogeenisen joukon omanlaisiaan yksilöitä (kt. myös Kangasniemi 2005, 228). Yksinäisyys vaikeuttaa edellä mainittujen käännekohtien ja kulttuurisesti tavoiteltaviksi arvotettujen asioiden saavuttamista. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetulla yksinäisyydellä on elämänkulullinen merkitys. Sosiaalisilla suhteilla on merkittävä asema yksilön elämänkulun suuntaajina, samoin niiden puuttumisella (Sankari & Jyrkämä (toim.) 2001). Elämänkulun voidaan ajatella muodostuvan yhteenliittyneistä ja limittyneistä elämäntapahtumista (Marin 2001, 34). Elämäntapahtumat ovat merkityksellisiä elämänkulun muovautumisessa (emt. 34), ja niiden myötä syntyneet kokemukset muovaavat yksilön omakuvaa ja toimintapoja. Marinin mukaan elämäntapahtuma ”on sosiaalinen tapahtuma, sillä se on yhteisössä joko sallittu tai kielletty, odotettu tai vältetty. Sitä normitetaan ja säädellään. Se on myös psykologinen ilmiö: se koetaan ja sillä on merkitystä ihmiselle” (Marin 2001, 34). Yksinäisyys toimii elämäntapahtumia määrittävänä ja niihin suhtautumista ohjaavana kokemuksena. Eri elämäntapahtumat sijoittuvat yleensä tiettyihin vaiheisiin elämänkulussa (Marin 2001, 35). Tässä tutkimuksessa elämänvaiheet määrittyvät karkeasti lapsuudeksi, nuoruudeksi ja varhaisaikuisuudeksi. Yhteisön; kulttuurin ja sosiaalisten suhteiden kautta elämäntapahtumilla ajatellaan olevan tietyt ”luonnolliset” paikkansa (Marin 2001, 35). Yksinäisyyden seurauksena keskeisinä tai tärkeinä koetut elämäntapahtumat voivat kuitenkin jäädä kokematta, tai niiden ”luonnollinen” sijoittuminen elämänkulussa sekoittuu. Tärkeinä koettujen elämäntapahtumien ”menettäminen” synnyttää ulkopuolisuuden tunteita. Tarkastelen analyysiluvuissa tarkemmin sitä, millä tavoin yksinäiset itse kokevat yksinäisyyden merkityksellistyneen heidän elämänkulussaan ja keskeisimmissä elämäntapahtumissa. 15 3. Merkitykset ja merkityksellistyminen yksinäisyyskokemusten tarkastelun lähtökohtana Aineistoni ensisijaisena tavoitteena on vastata siihen, millä tavoin lapsuudessa ja nuoruudessa koettu yksinäisyys merkityksellistyy nuoren aikuisen elämänkulussa. Tutkimusaineisto on koottu haastattelemalla ja haastattelut ovat tehty alkuvuodesta 2012. Aineisto koostuu haastateltujen yksinäisyyskokemuksista ja heidän niille antamistaan merkityksistä. Haastateltavat olen saanut Pelastakaa Lapset Ry:n jäsenlehdessä, sekä Nyyti ry:n1 Facebook-profiilissa olleiden ilmoitusten kautta. Teemahaastattelujen tekeminen valikoitui aineistonkeruumenetelmäksi, koska tutkimuksen tavoitteena on tarkastella paitsi yksinäisten kokemuksia, myös heidän kokemuksilleen antamia merkityksiä. Fenomenologisessa tutkimuksessa haastattelut ovat yleisesti käytetty aineistonkeruumenetelmä (Laine, 2007). Aineistolle asettamani tavoitteet edellyttivät informanteilta muistelemista, joten haastattelu aineistonkeruumenetelmänä osoittautui tässä suhteessa toimivimmaksi vaihtoehdoksi. Haastattelut antoivat tilaa muistelemiselle ja mahdollisuuden tarkentaville lisäkysymyksille. Haastattelukysymyksissä erityisesti huomiota ja haastattelumateriaalin yksinäisyyskokemuksiin, teemoittelussa niille annettuihin olen kiinnittänyt merkityksiin ja kokemusten merkityksellistymiseen haastateltavien elämänkulussa. Aineistonkeruun ja analyysin lähtökohtana on ollut tuottaa tietoa yksinäisyyden merkityksellistymisestä yksilön elämänkulussa. Aineistosta olen pyrkinyt nostamaan esille tutkimuskysymysten kannalta relevantin aineksen. Keskeisintä oli kokemuset ja merkitykset haastateltujen puheessa, sekä niiden tuominen käsitteellisemmälle ja tulkinnallisemmalle tasolle. 3.1. Aineisto Sain ennen vuodenvaihdetta 2011-2012 16 yhteydenottoa henkilöiltä, jotka olivat kiinnostuneet tutkimuksesta. Lopullinen tutkimusaineisto koostuu yhteensä 5 teemahaastattelusta. Haastateltavien karsiutumiseen vaikuttivat useat eri tekijät. Osa tiedusteli haastatteluista lähinnä mielenkiinnostaan tutkimusaiheeseen, osa sopivista 1 Nyyti ry on rekisteröity yhdistys, joka tukee ja edistää opiskelijoiden elämänhallintataitoja ja hyvinvointia. (lisätietoa: www.nyyti.fi) 16 haastateltavista perui haastatteluun osallistumisen ennen haastatteluajankohdan sopimista, koska kokivat yksinäisyydestä puhumisen liian vaikeana ja ahdistavana. Tutkimuseettisistä syistä en halunnut velvoittaa ihmisiä osallistumaan tutkimukseen heidän alkuperäisen suostumuksensa perusteella, varsinkin kun tutkimuksen aihe on henkilökohtainen. Tutkimuseettisessä kirjallisuudessa korostetaan, että tutkimukseen osallistuvilla on oltava oikeus perua osallistumisensa tutkimukseen. Ron Iphoven toteaa, että tutkijan velvollisuus on mahdollistaa aina tutkimuksesta vetäytyminen, jos tutkittava itse sitä haluaa (esim. Iphoven 2011, 63). Haastateltavien saamisen vaikeus haastoi kyseenalaistamaan omia taitojani tutkijana: olinko itse toiminnallani aiheuttanut haastattelujen peruuntumisen? Tammikuussa 2012 saamani sähköposti koskien haastattelun peruuntumista kuitenkin osoitti, että yksinäisyyskokemusten henkilökohtaisuus ja niistä puhumisen vaikeus olivat iso haaste tutkimukseen osallistumiselle. Sähköpostissa aiemmin haastateltavaksi ilmoittautunut kertoi, ettei halunnutkaan osallistua tutkimukseen, koska koki itsensä edelleen yksinäiseksi ja yksinäisyyteen liittyvien kokemusten muistelemisen liian ahdistavaksi ja vaikeaksi. Muissakin yksinäisyyttä käsittelevissä laadullisisssa tutkimuksissa on törmätty haastateltavien saamisen vaikeudesta aiheutuviin ongelmiin (kt. esim. Mikkola, 2005). Yksinäisyyttä tutkinut Henna Mikkola toteaa, että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet yksinäisyyden vaikeaksi muisteltavaksi, koska yksinäisyyteen liittyviä kokemuksia ja muistoja pyritään torjumaan (Mikkola 2005, 148). Fromm-Reichmaniin (1984) viitaten Mikkola toteaa, että vakavaa yksinäisyyttä kokeneiden on osoitettu välttävän asiasta puhumista (Mikkola 2005,149). Haastateltavalta saamani sähköpostin ja Mikkolan esittämien tutkimustulosten valossa haastateltavien saamisen vaikeus kertoo paitsi yksinäisyyskokemusten kokonaisvaltaisuudesta, myös niiden kauaskantoisista seurauksista. Ihmiset, joihin yksinäisyys on vaikuttanut voimakkaimmin ja joiden yksinäisyys on johtanut yhteisöstä eristäytymiseen, eivät todennäköisesti hakeudu vapaaehtoisesti haastateltaviksi. Henkilökohtaisesta, häpeälliseksi koetusta ja arastakin aiheesta puhuminen vieraalle on vaikeaa. Tämän tutkimuksen tuloksia muihin tutkimuksiin suhteutettaessa onkin tarpeellista huomioida se, että tutkimukseen osallistuneet ovat 17 pääosin päässeet eroon yksinäisyydestä. Siksi pidin tärkeänä nostaa jälkimmäisessä analyysiluvussa esille haastateltujen kokemukset yksinäisyydestä selviämisestä ja yksinäisyydelle annetuista myönteisistä merkityksistä. Tutkimukseen osallistuneet, viisi nuorta aikuista, ovat iältään 20-29-vuotiaita ja kokeneet lapsuudessaan ja nuoruudessaan yksinäisyyttä. Haastateltavien kokeman yksinäisyyden intensiteettiä on mahdollista havainnollistaa tarkastelemalla niiden ajallista kestoa. Haastateltavien yksinäisyys on tai on ollut luonteeltaan joko kroonista tai syklistä yksinäisyyttä (kt. esim. Kangasniemi 2005, 259). He ovat olleet useita vuosia ilman ystäviä tai ajoittaisista ystävyyssuhteiden muodostusyrityksistä huolimatta ajautuneet aina yksinäisyyteen. kokemuksena, Koska en tarkastelen määritellyt tutkimuksessani kriteereitä yksinäisyyttä yksinäisyyden laadulle yksilöllisena haastatteltavien etsintäilmoitukseen. Edellytyksenä oli, että haastateltavaksi ilmoittautuva on kokenut yksinäisyyttä lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Aiempi yksinäisyystutkimus on tuottanut jonkinverran ristiriitaista tietoa sukupuolten välisistä eroista yksinäisyyden kokemisessa (kt. Moisio & Rämö 2007, 393; Kangasniemi 2008). Sukupuoli ei ole keskeisessä roolissa tarkastelussani, mutta tuon esille joitakin sukupuolten välisiä eroja esimerkiksi ystävyyssuhteisiin liittyvien odotusten ja vaatimusten osalta. Taustoiltaan haastateltavat poikkeavat melko paljon toisistaan. Haastatelluissa on sekä maaseudulta, että kaupungeista kotoisin olevia. Yksi haastatelluista on muuttanut useita kertoja lapsuutensa ja nuoruutensa aikana paikkakunnalta toiselle, muut ovat muuttaneet ensimmäisen kerran peruskoulun loputtua tai myöhemmin. Kolme haastateltavista on elänyt lapsuutensa yksinhuoltajavanhemman perheessä ja kaksi ydinperheessä. Myös haastateltavien koulutustaustat ja elämäntilanteet ovat erilaisia; kaksi haastateltavista on parasta aikaa suorittamassa yliopistotutkintoa, yksi on työssäkäyvä, yksi haastateltavista oli haastatteluhetkellä työtön ja ilman opiskelupaikkaa ja yksi ammattiopistoon valmentavassa koulutuksessa. Kaksi haastateltavista eli haastattelujen tekohetkellä parisuhteessa ja kolme yksin. 18 3.2 Haastatteluista ”The interview, then is a particular case of being towards the other, recognizing the otherness of the other and in so doing not reducing this otherness to sense of ´the same`.” (Schostack 2006, 11) Haastattelupaikat valikoituivat haastateltavien ehdoilla, ja haastattelut tehtiin kolmessa eri kaupungissa, eripuolilla Suomea. Haastattelutilat löytyivät Pelastakaa Lapset ry:n paikallisyhdistyksiltä ja haastattelukaupunkien yliopistoilta. Lähtökohtana haastattelutilojen valinnalle oli rauhallinen ja luotettava ympäristö, mitä korostetaan haastattelutilanteen ja haastattelujen nauhoittamisen laadun kannalta tärkeänä asiana (kt. esim. Hirsjärvi & Hurme 1979; Ruusuvuori & Tiittula (toim.) 2009; Schostack, 2006). Esimerkkinä mainitaan yleensä haastateltavan koti. Tähän tutkimukseen haastatellut henkilöt kuitenkin toivoivat pääsääntöisesti, että haastattelu voitaisiin tehdä muualla kuin heidän kotonaan. Haastatteluissa pyrin antamaan mahdollisimman paljon tilaa haastateltaville vastata kysymyksiini ja kertoa kokemuksistaan. Haastatteluja varten valmistelin kysymysrungon, johon liitin avoimia kysymyksiä koskien esimerkiksi haastateltavien kokemaa yksinäisyyttä, heidän arkeaan ja ihmissuhteitaan (kts. Liite 1.). Etukäteen laatimieni kysymysten lisäksi esitin lisäkysymyksiä kunkin haastatellun kertomusten pohjalta. Haastattelut muodostuivat keskustelunomaisiksi ja luonteviksi tilanteiksi alkujännityksen häivyttyä. Uskon keskustelevan ja haastateltavalle tilaa antavan haastattelutavan olevan toimiva tapa koota aineistoa henkilökohtaisesta ja arastakin aiheesta. Puolistukturoitua haastattelua pidetään usein hyvänä vaihtoehtona silloin, kun haastattelussa on tarkoitus käsitellä haastateltavalle tunnepitoisia tai muistamista vaativia asioita (ks. esim. Hirsjärvi & Hurme 1979, 49). Tutkimuseettisenä lähtökohtanani oli tuottaa tutkimuksella mahdollisimman myönteisiä seurauksia ja pyrkiä minimoimaan mahdolliset negatiiviset seuraukset (kt. esim. Iphofen 2011, 55-57; myös Renzetti & Lee 1993). Tähän tavoitteeseen liittyy olennaisesti tutkijan vastuu tutkittavista. Koska tutkimukseni aihe on monella tapaa arka ja henkilökohtainen, olen pitänyt tärkeänä haastateltavien riittävää informoimista tutkimuksen keskeisistä 19 lähtökohdista ja pyrkinyt luottamukselliseen vuorovaikutukseen heidän kanssaan. Pidin tärkeänä huolehtia siitä, että jokainen haastateltava ymmärtää, miten haastatteluja tullaan käyttämään ja millä tavoin heidän anonymiteettinsä tullaan suojaamaan. Haastattelut ovat nauhoitettu Ipod-laitteen nauhurilla, sekä kannettavan tietokoneen ääninauhurilla. Koska molempien nauhureiden nauhoitustarkkuus oli hyvä, pystyin sijoittamaan ne haastattelutiloissa niin, etteivät ne häirinneet haastattelun tekoa. Anonyymiteetin suojaamisen olen toteuttanut poistamalla aineistolainauksista kaikki sellaiset tiedot: nimi, asuinpaikka, perheenjäsenten nimet; koulujen nimet, ym., jotka tekisivät haastateltavien tunnistamisen aineistosta mahdolliseksi. Henkilön yksilöimisen mahdollistavien tietojen karsiminen aineistosta on yleisin tapa turvata haastateltavien anonyymiteetti (kts. esim. Ruusuvuori & Tiittula (toim.) 2009). Aineistolainauksissa olen käyttänyt haastattelun järjestysnumeroa (esim. H1 ja H2) erottelemaan haastateltujen kommentit toisistaan. 3.3. Analyysimenetelmä Keskeisin analyysivaiheen tavoite oli yksilöidä haastateltavien puheesta ne kohdat, jotka olivat nimettävissä yksinäisyyden kokemuksiksi. Analyysin lähtökohtana oli tarkastella informanttien yksinäisyyskokemuksilleen antamia merkityksiä ja sitä miten kokemukset heidän elämänkulussaan merkityksellistyvät. Timo Laineen (2007, 39) mukaan ”ilmiön ymmärtäminen on sen olennaisten puolien ja niiden välisten suhteiden ymmärtämistä”. Laineen esittämä määritelmä ilmiön ymmärtämisestä on ollut aineistoni analyysin päämäärä. Olen hyödyntänyt analyysimenetelmänä dialogista tematisointia, jossa analyysi ja teemoittelu perustuvat tutkimuskysymyksille ja ”tutkijan teoreettiselle ajattelulle” (Koski 2011,126). Kosken mukaan tutkittavasta ilmiöstä koottu kontekstuaalinen tieto ja alustava tutkimuskysymys ovat tutkijan teoreettisen ajattelun perusta (emt.128). Analyysini on aineistolähtöistä, mutta kuten Ruusuvuori, Nikander ja Hyvärinen (2010, 19) toteavat, analyysi ei koskaan ole ”puhtaasti” aineistolähtöistä, vaan siihen ovat aina osaltaan vaikuttamassa myös aineiston ulkopuoliset tekijät. 20 Analyysin ensimmäisessä vaiheessa koostin suurpiirteisesti kategorioita litteroidusta aineistosta, jonka jälkeen työstin aineistoa selkeämmiksi teemakokonaisuuksiksi. (Koski 2011, 136-138). Ensimmäiset kategoriat mielestäni kiinnostavimmista ja tutkimuskysymysten kannalta keskeisimmistä asioista tein heti aineiston litteroinnin jälkeen. Laajempien teemakokonaisuuksien muodostaminen oli monivaiheinen prosessi, ja teemakokonaisuudet muovautuivat vielä tutkielman kirjoitusvaiheessa. Kosken (2011) mukaan aineiston ja teoreettisen ajattelun vuoropuhelu on olennainen analyysin kaikissa vaiheissa, ja pyrin tuomaan esille aineiston ja teoreettisen ajattelun välistä vuoropuhelua myös analyysiluvuissani. Oman haasteensa analyysiin toi se, että en tutkijana omakohtaisesti jakanut yksinäisyyttä kokeneen arkea ja kokemusmaailmaa. Fenomenologinen lähestymistapa ohjaa aineistoni analyysia ja tutkimuksellista otettani. Timo Laineen (2007) mukaan ”fenomenologiassa tutkitaan siis ihmisen suhdetta omaan elämäntodellisuuteensa. Ihmistä ei voi ymmärtää irrallaan tuosta suhteesta.” Ihmisen suhdetta hänen omaan elämäntodellisuuteensa tarkastellaan merkitysten ja kokemusten kautta. Merkitykset, joista kokemukset muotoutuvat, ovat fenomenologian varsinainen kiinnostuksen kohde (kt. Laine 2007, 27; Kangasniemi 2008, 54). Tutkimuskysymykseni näkökulmasta kokemukset, merkitykset ja merkityksellistyminen ovat tärkein tarkastelun kohde ja siitä syystä fenomenologinen tutkimusote on perusteltu valinta. Fenomenologia ei metodina ole selkeä tai ennaltamäärätty tapa käsitellä aineistoa vaan pikemminkin ajattelua ja tutkimustapaa ohjaava näkökulma (Laine 2010, 31). Fenomenologisen tutkimuksen näkökulmasta keskeisiä käsitteitä ovat kokemus, merkitys, yhteisöllisyys, ymmärtäminen ja tulkinta. (Laine 2007, 26). Yhteisöllisyys on osa fenomenologista ihmiskäsitystä, joka perustuu näkemykselle siitä, että merkitykset, joiden avulla todellisuutta jäsennämme, ovat yhteisöllisesti muovaantuneita. (emt.) Fenomenologinen ihmiskäsityksen läpi tarkasteltuna yksinäisyys on paitsi yksilöllisesti, myös yhteisöllisesti rakentunut. Yksinäisyys on nimenomaisesti kokemus, joka muotoutuu yksinäisten sille antamien merkitysten kautta. Koska tutkimuskysymykseni koskevat yksinäisyyttä kokemuksena, sille annettuja merkityksiä ja sen merkityksellistymistä yksinäisyyttä kokeneiden elämässä, fenomenologinen näkökulma aineiston analyysiin on 21 mielestäni perusteltu. Haastattelusta muodostuu vain harvoin ehjä kertomus, ja tutkijan on siksi hallittava useiden eri tekstityyppien analyysitapoja (Hyvärinen 2010, 90; Ruusuvuori & Nikander & Hyvärinen 2010). Tässä suhteessa dialoginen tematisointi on toimiva analyysimenetelmä. Aineistoni koostuu haastatteluista, jotka ovat isoksi osaksi kertomuksia, pidempiä ja lyhyempiä, osa yhden päivän käsittävällä aikajänteellä, osa useiden vuosien. Matti Hyvärisen mukaan kertomuksen yleisin määritelmä tutkimuskontekstissa on ”esitys vähintään kahdesta, toisiaan seuraavasta tapahtumasta” (emt. 91). Kertomukset ovat olennainen osa aineistoani, ja olen pitänyt niiden erityispiirteiden huomioimista analyysini kannalta merkityksellisenä. Aineiston analyysi on edennyt vaiheittain, ja muistiinpanoja informanttien kertomuksista olen kirjannut ylös heti haastattelujen teon jälkeen. Ensimmäisiä alustavia tulkintoja aineistosta tein aineiston litterointivaiheessa. Systemaattisemmin kävin aineistot läpi litteroinnin jäljeen pyrkien löytämään aineistosta myös sen, joka ei ole suoraan nähtävissä (Ruusuvuori & Nikander & Hyvärinen 2010, 19). Ennen aineiston litterointia en ollut juurikaan pohtinut tutkimuskysymykseni lisäksi alakysymyksiä, vaan ne alkoivat muovautua vasta litterointivaiheen jälkeen. Ruusuvuori, Nikander ja Hyvärinen (2010,13) toteavatkin, että alakysymysten tarkentaminen on yleensä mahdollista vasta sitten, kun tutkijalla on jonkinlainen käsitys aineiston sisällöstä. Aineisto on litteroitu mahdollisimman sanatarkasti. Hiljaisuuksien kestoa en kuitenkaan ole merkinnyt ylös, vaan ne näkyvät aineistossa ainoastaan (hiljaisuus)-kommenttina. Luettavuuden parantamiseksi ja kokonaisuuden sujuvuuden takaamiseksi olen poistanut analyysiosiossa olevista aineistolainauksista turhat sanojen toistot, esim. ”että, että” tai ”niinku”. Lauseen osien poistamisen olen merkinnut lainauksiin [- -] merkinnällä. Litterointitarkkuuden olen pyrkinyt suhteuttamaan tutkimuskysymykseeni. Johanna Ruusuvuori toteaa, että ”litteroinnin tarkkuus määritetään tutkimusongelman ja metodisen lähestymistavan perusteella” (2010, 427). Ruusuvuoren mukaan ensimmäinen tulkinta tutkittavasta haastatteluaineistosta (2010, 427). 22 litterointi on ”Analyyttinen läpinäkyvyys ja tulkintojen ankkuroiminen aineistoon ovat kurinalaisen laadullisen tutkimuksen validiteettiä parantava piirre” (Nikander 2010, 433). Nikander korostaa artikkelissaan, että litteroitu aineisto on aina tutkijan taustaoletuksille ja -odotuksille altis, ja tutkijan on tärkeää reflektoida omaa tapaansa esittää litteroitu teksti (emt.). Olen pyrkinyt reflektoimaan aineistosta tekemiäni tulkintoja ja niihin vaikuttaneita ennakko-oletuksiani ja teoria- ja tutkimustiedon vaikutusta. Olen tehnyt näkyviksi tulkintani perusteet ja korostanut aineiston merkitystä tulkintojen lähtökohtana liittämällä monipuolisesti aineistolainauksia tulkintojeni tueksi. 23 4. Yksinäisyyden kokemusten tarkastelua Tässä luvussa tarkastelen haastateltavien yksinäisyyskokemusten ajallista ulottuvuutta, yksinäisyyden kokemisen tiloja sekä yksinäisyyskokemusten ”laatua”. Haastateltujen yksinäisyyskokemukset sijoittuvat ajallisesti haastateltavien lapsuuteen ja nuoruuteen, 1980-luvulta 2000-luvun alkuun. Lisäksi tarkastelun kohteena ovat haastateltavien tämänhetkinen elämäntilanne ja yksinäisyyden merkityksellistyminen heidän arjessaan haastatteluiden tekohetkellä, vuoden 2012 alussa. 4.1. Sosiaalisten suhteiden määrän ja laadun merkitys yksinäisyyskokemuksille Yksinäisyys on kokemuksena aina subjektiivinen ja kokemuksen syntymisen syyt ovat yksilöllisiä (esim. Rokach 1988, 542; Mikkola 2005, 178). Juho Saari painottaa että ”yksinäisyys ei ole ainoastaan koettu asia, vaan se on useimmilla kytköksissä myös sosiaalisten suhteiden konkretisoimaan määrään” (Saari haastateltujen 2009, sosiaalista 127). Tässä verkostoa alaluvussa pyrin havainnollistaakseni yksinäisyyskokemusten suhdetta haastateltujen sosiaalisten suhteiden määrään. Aineiston perusteella voimakkain ja pitkäkestoisin yksinäisyyden jakso sijoittuu kaikilla haastatelluilla nuoruuteen, käsittelevissä tutkimuksissa erityisesti on yläkouluikään. huomattu Myös yksinäisyyden muissa yksinäisyyttä kokemisen olevan voimakkaampaa ja yleisempää nuorilla kuin muissa ikäryhmissä (Mikkola 2005, 153). Haastateltujen yksinäisyyskokemukset ovat syntyneet pääasiassa ulkopuolisuudesta suhteessa vertaisryhmään. Toinen merkittävä yksinäisyyden piirre on läheisen aikuissuhteen puuttuminen (kt. myös Uusitalo 2007, 24). Haastateltavien kokema yksinäisyys on aineistossa sosiaalista ja fyysistä yksinäisyyttä (kt. esim. Kangasniemi 2008). Läheisen aikuissuhteen puuttuminen ilmenee kuitenkin myös emotionaalisena yksinäisyytenä. Turvattomuuden tunteet ovat voimakkaasti läsnä läheisen aikuissuhteen puuttumisen takia syntyneissä yksinäisyyskokemuksissa.Vanhempien saavuttamattomuus tuo yksinäisyyden 24 kokemukset myös kotiin. Kun lapselta tai nuorelta puuttuu turvallisten aikuissuhteiden lisäksi myös kaverit, tilanne voi tuntua ahdistavalta ja pelottavaltakin. Haastatellut kertovat kaivanneensa vanhemmiltaan aikaa jutella ja tehdä asioita yhdessä. ”Ja lapsena se oli sitä, just muistoja siitä, että äiti ja isä riitelee illalla, kun sä oot käymässä nukkumaan, ja tuntuu, ettei voi mennä sinne pyytämään apua, eikä saa sitä tukea ja ihan sitä fyysistäkin läheisyyttä, mitä olis tarvinnu. Ja ihan sitä, että joku olis selittäny sen tilanteen. Että se mun yksinäisyys, tai ne mun yksinäisyyden tunteet alko nimenomaan siitä, ettei asioista puhuttu. Että kun mistään ei puhuttu mitään, niin lapselle tuli sellanen olo, etten mäkään voi puhua, enkä mä uskalla puhua mitään, koska kaikki varmaan särkyis jos mä sanosin jotain. Niin sitten tulee hirmu yksinäinen olo, kun ei voi jakaa asioita kenenkään kanssa.”(H2) Lapsena ja nuorena koettua yksinäisyyttä tarkasteltaessa on erityisen tärkeää ottaa huomioon sen erityislaatuisuus suhteessa aikuisena koettuun yksinäisyyteen (kt. esim. Kangasniemi 2008,114). Tällaisia lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyteen liittyviä erityispiirteitä ovat esimerkiksi vertaisryhmään hyväksytyksi tulemisen tärkeys, kehittymässä olevat sosiaaliset ja tunteiden käsittelyyn liittyvät taidot ja tarve turvalliseen aikuissuhteeseen. Hyödynnän ´sosiaalisten suhteiden verkosto` -ajattelua haastateltujen sosiaalisten suhteiden laadun ja määrän havainnollistamisessa. Sosiaalisten verkostojen tutkimuksesta on muodostunut sosiologiaan oma tutkimusalansa (Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 30). Sosiaalisten verkostojen tarkastelu on yksilölähtöistä ja sen tarkoituksena on kartoittaa millaisia vuorovaikutussuhteita ja jäsenyyksiä eri yhteisöihin yksilöllä on (kt. esim. Cotterel 2007, 51- 117; myös Granovetter 2003, 85-105; Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006). Kuvio 2. pyrkii havainnollistamaan yksinäiseksi itsensä kokevan lapsen tai nuoren sosiaalista verkostoa. Sosiaalisten suhteiden tarkastelu verkostona perustuu yksilöiden välisille suhteille ja niiden pohjalta syntyville verkostoille (Cotterel 2007, 52-53; Hortulanus, Machielse & Meeuwesen, 2006). Kuvaaja pyrkii havainnollistamaan yksinäisen lapsen ja nuoren sosiaalista verkostoa yleisemmällä tasolla, joten kuvioon ei ole merkitty yksittäisiä ihmissuhteita. Käsittelen sosiaalisia suhteita yleisemmällä tasolla, koska en pidä jokaisen haastateltavan sosiaalisten suhteiden erillistä tarkastelua 25 tutkimuksen laajuuden huomioonottaen tarkoituksenmukaisena. Kuvio 2. Yksinäisen lapsen ja nuoren sosiaalinen verkosto. Keskeisimpänä sosiaalisena vuorovaikutussuhteena haastateltujen puheessa näyttäytyy suhde perheenjäseniin, vanhempiin ja mahdollisiin sisaruksiin. Perheen merkitys korostuu, koska muiden sosiaalisten suhteiden määrä on vähäinen tai niitä ei ole ollenkaan. Suhde perheenjäseniin näyttäytyy haastateltujen kertomuksissa kohtuullisen kestävänä ja vakaana. Perhesuhteet voivat toisaalta olla myös yksinäisyyskokemusta vahvistavia, jos suhdetta perheenjäseniin ei koeta läheiseksi. Haastatelluille sisarukset ovat olleet tärkeitä vertaisuhteita yksinäisyyden aikana. Sisarusten läsnäolo ei ole kuitenkaan loputtomiin korvannut perheen ulkopuolisten suhteiden puuttumista, mikä korostaa sosiaalisten suhteiden laatuun liittyviä puolia. ”Nii... Kotona oli sisko, niin sen kanssa pysty silleen leikkimään. Ehkä jos ei olis ollu isosiskoo, niin olis ollut sitten vielä tosi paljon yksinäisempää. Mutta sitten kun sisko tuli murrosikään, se on mua kaks vuotta vanhempi, nii se ei sitten enää halunnu leikkii mun kanssa. Että sitä ei enää kiinnostanu pikkusiskon seura.”( H3) Vertaisryhmä, joka koostuu käytännössä samanikäisistä koulutovereista, on yksinäisyyden kokemuksen muodostumisessa keskeisessä roolissa. Suhde vertaisryhmään näyttäytyy ristiriitaisena, sen hyväksyntää tavoitellaan ja sieltä toivotaan saavutettavan ystävyyssuhteita. Vertaisryhmän suhtautuminen on kuitenkin yksinäistä kohtaan torjuva. Muut koulun kautta lapselle/nuorelle tutut ihmiset, kuten opettajat muodostavat kuvion kolmannen ryhmän. Opettajat ovat osa lasten ja nuorten arkea kouluympäristössä, ja haastatellut ovat kokeneet heidät tavalla tai toisella keskeisiksi ihmissuhteiksi lapsuudessa ja nuoruudessa. Sosiaaliset suhteet koulun ja harrastusten kautta rakentuvaan 26 vertaisryhmään ja muihin perheen ulkopuolisiin ihmisiin ja yhteisöihin ovat epävakaita ja heikkoja. Kaiken kaikkiaan sosiaalisten suhteiden verkoston kautta saatava tuen määrä on yksinäisellä vähäinen. Sosiaalisten suhteiden verkosto ei ole riittävä väline yksinäisyyden kokemuksellisen ulottuvuuden tarkasteluun, mutta tässä yhteydessä se toimii havainnollistavana apuvälineenä. Lähes kaikkien tutkimukseen haastateltujen yksinäisyyskokemusten taustalla on tosiasiallinen sosiaalisten suhteiden vähyys. Yksinäisyyttä voi kuitenkin kokea myös henkilö, jolla sosiaalinen verkosto on suhteellisen suuri, mutta läheisiä ja merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita on vain vähän (Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 39-40). 4.2. Koulu keskeisenä yksinäisyyden kokemisen tilana Koulu sosiaalisena ympäristönä on haastateltujen yksinäisyyskokemusten kannalta keskeinen. Koulun keskeinen rooli yksinäisyyden kokemisen tilana selittyy osaksi sillä, että lapset ja nuoret viettävät suuren osan ajastaan koulussa ja kontaktit omanikäisiin muodostuvat pääasiallisesti koulussa. Sosiaaliset suhteet ovat merkittävä osa nuorten koulupäivää ja ne koetaan tärkeiksi (Ollikainen 2011, 468). Myös lapsille kavereiden kanssa oleminen on tärkeä osa koulupäivää. Lisäksi koulun välityksellä muodostuva vertaisryhmä pysyy kohtuullisen pitkän ajanjakson samana, ja luokkakaverit voivat säilyä samoina koko peruskoulun ajan (emt.). Lapsen kasvaessa ja itsenäistyessä vanhemmistaan vertaissuhteiden merkitys kasvaa (Salmivalli 2008, 15). Haastateltujen kertomuksissa kouluun meneminen ja koulussa oleminen ovat ahdistavia. Yksin jääminen väli- ja oppitunneilla on tehnyt koulunkäymisestä haastavaa, eikä kouluun ole aina haluttu edes mennä. ”En ollu varsinaisesti kiusattu, mutta oli monta vuotta silleen kaiken muun porukan ulkopuolelle jätettynä. Se oli sellasta tosi piinallista, että kouluun meneminen tuntu aina aika kauheelta. ”(H5) Välitunnit, jolloin lapsilla on mahdollista viettää vapaammin aikaansa ilman aikuisten ohjausta, korostavat kaveriporukoiden ulkopuolelle jääneen sosiaalista asemaa. Kankkunen, Harinen, Nivala ja Tapio (2010, 26) toteavat nuorten syrjintäkokemuksia selvittäneessä tutkimusraportissaan, että samanlaisuuden ja tavallisuuden vertaispaine 27 synnyttävät tarpeen eristää ja erottaa ne, jotka jollakin tavalla poikkeavat ryhmän määrittelemästä ´normaalista´. Lisäksi koulu instituutiona määrittyy jo lähtökohtaisesti vertailujen ja erotekojen tilana (emt.14). Erityisen vaikeaksi tilanteen ulkopuolelle jääneen, lapsen tai nuoren, kannalta tekee se, että seuraansa ei kouluympäristössä pysty itse valitsemaan (emt.). Tilanne näyttäytyy hyvin samankaltaisena myös yksinäisyyttä kokeneiden lasten ja nuorten näkökulmasta. Yksin vietetyt välitunnit ja erilaiseksi määrittyminen tekevät koulussa olemisesta vaikeaa. ”No joskus ala-asteella ehkä ekan kerran.... että ei ollu oikeen ketään kenen kanssa olis leikkiny ja sitten vaan jäi sinne oven viereen yksin seisomaan... [hermostunutta naurua] Että ootti, että millos tää välitunti loppuu..[- - ] just siellä koulussa, kun oli se aika raskasta olla aina kaikki välitunnit yksin ” (H3) Paitsi välitunnit, myös ryhmätyöt ja esiintymistilanteet näyttäytyvät ahdistavina ja kaverittomuutta korostavina tilanteina. Ryhmätyötilanteet tekevät vertaisryhmän torjunnan eristyisen näkyväksi. Etenkin vapaaseen valintaan perustuvat ryhmäjaot luovat tilanteita, joissa toiseus ja yksinäisyys korostuvat paitsi lapsen tai nuoren omassa mielessä myös yhteisöllisellä tasolla. Kiusatuksi ja torjutuksi tulemisen pelko konkretisoituu niiden paikkojen, ihmisten ja tilanteiden välttelemisellä, joihin kielteiset kokemukset yhdistyvät. Esimerkkeinä ovat koulupoissaolot ja yksin kaupungilla liikkumisen vältteleminen. Tilanteiden, ihmisten ja paikkojen välttely ruokkii yksinäisyyden tunteita entisestään. No siis, ei mua kiinnostanu sinne mennä, koska mitä mä oisin siellä tehny. Sit ryhmä ja parityöt oli ihan hirveitä, että mulla niinku, koska oli valmiit nää ryhmät, niin mihinkäs mä sit meen?.. Sit vaikee olla muutenkin. Et mä niinku lintsasin tosi monelta tunnilta... (H1) Koska koulu näyttäytyy keskeisenä tilana yksinäisyyden kokemusten muodostumiselle, koulussa läsnäolevien aikuisten rooli koetaan yksinäisyyskokemusten syntymisen ja niiden estämisen kannalta merkittävänä. Kaikki haastatellut kertovat toivoneensa lapsena, että opettaja tai joku muu aikuinen koulussa puuttuisi kiusaamiseen tai yksin jäämiseen jollakin tavalla. Toisaalta se, että joku olisi huomannut heidän yksinäisyytensä, koettiin nolona ja jopa tilannetta pahentavana asiana. Aikuisten väliintuloon suhtaudutaan kaksijakoisesti, aikuisten apua sekä toivotaan että pelätään. Haastateltujen oli vaikea nimetä omasta mielestään toimivia auttamisen keinoja. 28 ”No ehkä, enimmäkseen se koulukiusaamiseen puuttuminen olis auttanu siihen, että olis sitten parempi itsetunto. Sitä jos ei olis ollu, niin olis ehkä ollu enemmän rohkeutta tutustua muihin ihmisiin. En sitten osaa sanoa, mikä siihen olis auttanut.” (H3) Etenkin oma opettaja näyttäytyy aineistossa merkittävässä roolissa. Opettajan koetaan voivan toiminnallaan sekä estää että edistää ulkopuolelle jäämistä. Esimerkkitilanteena haastatelluista lähes kaikki mainitsivat ryhmätyöt, joissa opettajat olivat antaneet lasten valita itse ryhmänsä. H1 kertoo toivoneensa opettajan estävän hänen ”heittopussiksi” joutumisensa ryhmienmuodostustilanteessa. Nostamalla esiin hypoteettisen tilanteen, jossa opettaja olisi toiminut ”oikein”, hän korostaa tilanteen merkityksellisyyttä ja mahdollisuutta toisin tekemiselle (kt. Hyvärinen 2010, 98). Toisaalta vaikka opettajan apua odotetaan ja sitä pidetään tärkeänä, myös opettajan keinojen ja toimivallan rajallisuutta halutaan ymmärtää. ”No sillä tavalla olis tietysti voinu vaikuttaa, että kun muodostettiin ryhmät, niin ne olis niinku vaikka arvottu, tai opettaja olis vaan määränny ryhmät, että nyt sai ite valita, yleensä siinä on sit se valitseminen...[ - - ]Oishan se ollu ihan mukava, että jos joku opettaja olis tullu juttelee ja muuta, mutta ei niillä oikeesti oo aikaa, se ei kuulu niitten työhön. Eikä ketään voi pakottaa olemaan sosiaalisempi tai sen rohkeempi kun on. Eikä ne voi pakottaa ketään ihmistä olemaan jonkun kaveri. Että ne keinot on aika vähissä.” (H1) 4.3. Yksinäisyyden konkretisoituminen erilaisuutena ja ulkopuolisuutena suhteessa vertaisryhmään Tarkastelen tässä alaluvussa yksinäisyyden näkyväksi tulemista eli aktualisoitumista vertaisryhmän kautta, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksina (kt. esim. Kangasniemi 2008). Haastateltavat korostavat puheessaan, ettei yksinäisyys ole ollut riippuvainen ympärillä olevien ihmisten määrästä vaan nimenomaisesti yhteenkuuluvuuden tunteen puuttumisesta. John Cotterelin mukaan tällainen sosiaalinen yksinäisyys pitää sisällään anomian ytimen, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden kokemuksen, joka syntyy kun yksilö ei löydä yhteyttä ympärillään oleviin ihmisiin (Cotterel 2007, 113). Aineiston perusteella ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemukset voimistuvat ja lisääntyvät 29 kun yksinäisyys pitkittyy. Yhteisten kiinnostustenkohteiden ja yhteyden löytäminen muiden ihmisten kanssa vaikeutuu entisestään. Haastatellut kokevat, että pitkään jatkunut yksinäisyys vähentää rohkeutta lähestyä muita ja pelko torjutuksi tulemisesta on läsnä vuorovaikutustilanteissa. ”Vaikee kuvitella, että se ei ois vaikuttanu. Kun on ollu monia vuosia silleen, ettei oo ollu yhtään kaveria. Eikä just niinkun perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Kyllä se silleen on vaikuttanu. Enimmäkseen negatiivisella tavalla, että näkee ittensä jotenkin erilaisena ja kummallisena verrattuna muihin. Vaikuttaa siihen rohkeuteen, että ei oikein uskalla ystävystyy kun ajattelee, että ei ne mun seuraa kumminkaan kaipaa.” (H3) Aineistossa yksinäisyys määrittyy kokonaisvaltaisena, arjessa jatkuvasti läsnäolevana kokemuksena. Yksinäisyys on voimakkainta toisten ihmisten keskellä. Vertaisryhmän rooli on keskeinen yksinäisyyskokemusten synnyssä ja yksinäiseksi määrittymisessä, sekä yksinäisyyden hyväksytyksi määrittelemisessä. tuleminen ovat Haastatelluille olleet erityisen vertaisryhmään tärkeitä kuuluminen nuoruudessa, ja etenkin yläkouluikäisenä. Kaverien tärkeys nuoruudessa korostuu entisestään, kun niitä ei ole. Myös aiempi tutkimus on osoittanut vertaisryhmään kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen kokemisen tärkeiksi lapsille ja nuorille (kt. esim. Perho 2010, 70). Vertaissuhteiden merkityksen kasvaa sitä mukaa kun lapsi itsenäistyy vanhemmistaan. Vertaissuhteiden kautta ”omaksutaan asenteita, arvoja ja normeja, harjoitellaan vuorovaikutustaitoja, saadaan palautetta omasta käyttäytymisestä ja kehitytään kognitiivisesti” (Pörhölä 2008, 94). Vertaisryhmän merkitys korostuu etenkin silloin, kun yksilöltä suljetaan mahdollisuus kuulua siihen. Ystävyys- ja kaverisuhteiden puuttuminen tekee vuorovaikutustaitojen harjoittelemisesta hankalaa, ja haastatellut ovat kokeneet joutuneensa ”opettelemaan uudelleen” vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa päästäkseen yli yksinäisyydestään. H2:n mukaan toisten läheiset ystävyyssuhteet ja yhdessäolo herättävät helposti kateutta. Kateus kohdistuu paitsi ystävyyssuhteisiin myös toisten ihmisten ominaisuuksiin, kuten sosiaalisiin taitoihin. ” [- -] sillon kun mä olin ihan fyysisestikin yksin, niin sillon se ei ollu niin paha, koska mä elin siinä ihan mun omassa maailmassa, missä oli ihan omat säännöt, ja siellä mulla oli hyvä olla. Sitten kun mä menin muiden ihmisten kanssa,niin mä olin kateellinen, suoraansanottuna. Ja sillon mä tunsin itteni tosi yksinäiseksi.” (H2) 30 Oma vertaisryhmä on normi, johon itseä verrataan. Erilaisuus suhteessa ”normaaliin nuoreen” on haastateltujen yksinäisyyskokemuksia määrittävä teema. Henna Mikkolan mukaan ”läsnäoleva toinen on ”normaalin” nuoren malli” (Mikkola 2005, 154). Etenkin vapaa-ajan viettoon liittyy mielikuvia siitä, mitä kuuluisi tehdä ja mitä ”kaikki muut” tekevät (emt.). Haastatellut ovat rakentaneet mielikuvaansa erilaisuudestaan suhteessa ”läsnäoleviin toisiin”, jotka toimivat tavallisuuden ja normaaliuden mittapuuna. Erojen etsimisen tavoitteena ei kuitenkaan ole vertaisryhmästä erottautuminen, sillä tärkein asia on vertaisryhmän hyväksynnän saavuttaminen ja mahdollisuus olla ´tavallinen´. Erojen ja erilaisuuden korostaminen näyttäytyy pikemminkin keinona tehdä torjunnasta ja ulkopuolelle jäämisestä jollakin tavalla perusteltua paitsi itselle, myös muille. ”No periaatteessa, pahimmillaan se oli koko ajan. Et se oli ihan sama oonks mä kymmenen ihmisen ympäröimänä vai yksin kotona. - - mutta siinä vaiheessa varsinkin, kun sä tuut jostain koulusta perjantai-iltana kotiin, ja mietit, että ”joo viikonloppu taas eessä, mitähän mä tekisin?”. Et niinku, mitä mä teen lauantaina vaikka, tai nii... [hiljaisuus]” (H1) ”Normaali” määrittyy hyväksytyksi tulemisena: ´tavalliset´ lapset kutsutaan kylään ja syntymäpäiville, heitä ei valita viimeisenä jalkapallojoukkueeseen eikä heidän tarvitse viettää välitunteja yksin. Mielenkiintoista erilaisuuden ja erojen korostamisessa suhteessa ”tavallisiin lapsiin tai nuoriin” on se, että erilaisuuden perusteita ei siitä puhuttaessa erikseen nimetä. Erikseen kysyttäessä keskeisimmiksi erilaisuuden perusteiksi nimettiin ujous tai erilainen pukeutumistapa tai ”lapsellisemmat” kiinnostuksenkohteet. Nuoruudessa omaksutun erilaisuuteen pohjaavan identiteetin koetaan määrittävän valintoja ja toimintatapoja vielä aikuisuudessakin. Haastateltujen puheessa vapaa-aika ja viikonloput korostuvat yksinäisyyden kokemusten kannalta merkityksellisinä konkretisoituu myös aikoina. tilastollisesti Jukka Kangasniemen tarkasteltuna iltaisin, mukaan öisin, yksinäisyys vapaa-ajalla ja viikonloppuina (Kangasniemi 2008, 123). Aineiston perusteella lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemukset sijoittuvat keskeisesti myös päiväaikaan, jonka he viettävät koulussa. Yksin kotona vietetty vapaa-aika koetaan vaikeaksi etenkin nuoruudessa, jolloin muut nuoret viettävät paljon aikaa yhdessä kaupungilla. 31 ”[- -]mä muistan just ne viikonloppuillat. [viikonloput korostivat yksinäisyyttä.]” (H4) ”Se vaikutti ihan jokaseen hetkeen ja siihen, että koulun jälkeen ja viikonloppusin oli aina kauheesti vapaa-aikaa eikä ketään kenen kanssa olis ollu, tai ketään kenen kanssa olis pelannu vaikka pihalla jalista. Et sitten pelasin isän kanssa pihalla jalista. Et tavallaan... että aikaa oli ihan liikaa ja koulussa se oli ihan tosi ahdistavaa. ” (H5) Yksin vietetty vapaa-aika ja esimerkiksi syntymäpäiväjuhlat, jonne muut luokkatoverit on kutsuttu, korostavat myös kavereiden puuttumista ja torjutuksi tulemista vertaisryhmässä. Muiden yhdessäolo korostaa yksinäisen eristettyä asemaa yhteisössään. 4.4. Kiusaamiskokemusten merkitys yksinäisyydelle Kiusaamistilanteelle on tyypillistä valtasuhteiden epätasa-arvoisuus - kiusaajalla on tavalla tai toisella saavutettu valta-asema suhteessa kiusattuun (Kankkunen, Harinen, Nivala ja Tapio 2010, 12). Tyypillisimmät yksinäisten kokemat kiusaamisen muodot ovat aineiston perusteella vertaisryhmän ulkopuolelle sulkeminen ja syrjintä. Vaikka liitetään usein johonkin vähemmistöryhmään kuulumiseen, tähän syrjinnän syyt tutkimukseen haastateltujen kohdalla se ei ole syrjinnän kohteeksi joutumista selittävä tekijä. Kuten Kankkunen, Harinen, Nivala ja Tapio (2010, 18) tutkimusraportissaan toteavat, ”syrjinnän kaltainen kiusaaminen on lasten ja nuorten keskuudessa varsin yleistä, eikä se välttämättä tarvitse perusteekseen uhrin kuulumista johonkin identifioitavissa olevaan vähemmistöryhmään”. Vertaisryhmän ulkopuolelle sulkemisen ja syrjinnän kohdalla kiusaajan valta-asema perustuu lukumäärälliseen ylivoimaan ja kollektiivina toimimiseen. Yksinäinen lapsi tai nuori on konkreettisesti ”minä” vastaan ”muut”-tilanteessa, koska hänellä ei ole kavereita, jotka puolustaisivat tai jotka suojaisivat kiusatuksi joutumiselta. Kiusaajien toiminta saatetaan kokea jopa perusteltuna ja kiusaamisen syyt nähdään itse aiheutettuina. ”-- lapsena mä just aattelin, että mussa itessäni on jotain vikaa kun mua kiusataan, eikä niissä kiusaajissa. Jotain mikä niitä ärsyttää. Jotenkin mä vaan koin, että ne vihaa mua.” (H3) Koulukiusaaminen on läsnä kaikkien haastateltavien kertomuksissa. Osa haastatelluista on 32 kokenut koulukiusaamisen suurimpana syynä yksinäisyydelle, kaikki eivät kuitenkaan katso kiusaamisen olleen kovinkaan merkittävä syy yksinäisyydelle. Niillä haastatelluista, jotka eivät kokeneet kiusaamisen vaikuttaneen heidän yksinäisyyteensä, kiusaaminen on ollut pääasiassa epäsuoraa. Epäsuoralla kiusaamisella tarkoitetaan tässä syrjimistä, ulkopuolelle jättämistä tai vastaavaa torjuvaa suhtautumista (kt. esim. Pörhölä 2008). Koulukiusaamisen on yleisesti todettu vaikuttavan kielteisesti kiusatun hyvinvointiin, mielenterveyteen sekä sosiaalisten taitojen kehittymiseen. Lisäksi koulukiusatut lapset kokevat muita lapsia enemmän sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja yksinäisyyttä (emt. 97). Koulukiusaamisen vaikutukset yksinäisyyteen näkyvät myös haastateltujen kertomuksissa. No yläasteella kiusattiin, mutta mä en koe, että se olis liittyny siihen [yksinäisyyteen]. Että mä koin itteni jo ennen sitä yksinäiseksi. Että mä en koe, että se olis mitenkään pahentanu sitä mun kokemusta, se ehkä vahvisti, mutta ei silleen, että mä kokisin traumatisoituneeni siitä, että mua kiusattiin. Että mä kyllä kestin sen. (H2) H2 kertoo tulleensa kiusatuksi, mutta samalla korostaa, ettei ole ”traumatisoitunut” kiusaamisen takia. Hän katsoo tarpeelliseksi erottaa itsensä niistä, jotka ovat antaneet koulukiusaamisen vaikuttaa elämäänsä. Koska kiusaaminen on alkanut vasta yksinäisyyskokemusten muodostumisen jälkeen, H2 ei koe sen olevan merkittävässä roolissa suhteessa yksinäisyyteensä. Yksin pärjäämisen, tai ”kestämisen”, eetos korostuu kiusaamiseen suhtautumisen tapana. Taru Ollikainen on tarkastellut yläkouluikäisten tyttöjen välisiä kaveruussuhteita ja suosiosta käytävää peliä (2011, 468). Yläkouluikäisten kaveriporukat muodostuvat pääasiallisesti samaa sukupuolta olevista, ja suosituimpiin kaveriporukoihin kuuluminen ja niiden ulkopuolelle jääminen rakentavat suosituimmuushierarkiaa koulussa (emt. 469). Vertaisryhmään kuulumisen tärkeys korostuu myös tähän tutkimukseen haastateltujen puheessa. Haastateltujen kertomuksista saa sellaisen kuvan, että samaa sukupuolta olevien tekemä kiusaaminen ei ole niin vakavaa kuin vastakkaisen sukupuolen, tai on jopa ajateltu, että kiusaajat eivät ole tarkoittaneet kiusata. ”Että ne jotka kiusas, oli poikia. Että en mä niitten kanssa halunnukaan kaveri olla. Sitten yläasteella kiusas tytötkin, tai ei se ehkä ollu kiusaamista, enemmän sellasta syrjimistä. Muistan kun joskun seiskaluokalla menin ruokalassa niitten 33 mun luokkalaisten tyttöjen pöytään istumaan, niin yks niistä sitten sano, että ”Pitiks tuonkin tuohon nyt ängetä?”.” (H3) Kiusaamiseen liittyy sekä fyysistä että sanallista väkivaltaa. Yleisin kiusaamisen muoto haastateltujen kertomuksissa on syrjiminen ja ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Mielenkiintoista haastateltujen kertomuksissa on kuitenkin se, että syrjimistä ei pidetty kiusaamisena, tai ainakaan kovin vakavana sellaisena. Christina Salmivallin määritelmän mukaan kiusaaminen on tarkoituksellista toisen satuttamista, joko ”fyysisesti, sanallisesti tai epäsuorasti” (Salmivalli 2005, 43). Hänen mukaansa kiusaamista määrittävät usein toistuvuus ja systemaattisuus (emt. 1998, 2005). Haastateltavien kiusaamiskokemukset täyttävät Salmivallin esittämät kiusaamisen tunnuspiirteet, mutta siitäkin huolimatta osa heistä koki, ettei kiusaaminen ollut pääasiallisin syy heidän yksinäisyydelleen, tai että se ei ollut ainakaan pahentanut yksinäisyyden tunnetta. ”No pääosin sanallista, että eka ja toka luokalla siellä oli ne... et se oli paljon sanallista, että haukuttiin tyhmäks, ja imbesilliks ynnä muuta. Ja kyllä välillä jotkut tökki tyyliin jollain terävillä kynillä, ja kyllä mua kerran lyötiin, [- - ] niin turpaan suoraan. Ja sitten se oli vähän sellasta ulkopuolelle jättämistä. Että kun piti valita parit, niin mä olin aina ulkopuolinen...” (H1) Ulkopuolisuus ja erilaisuus linkittyvät haastateltavien kertomuksissa sekä kiusatuksi tulemiseen että yksinäisyyteen. Tämä aineisto on tässä suhteessa riittämätön, eikä sen puitteissa ole mahdollista tarkastella tarkemmin millä tavoin ne suhteutuvat toisiinsa. ”Virallisesti luokan oppilasyhteisöön kuuluvat kaikki oppilaat, mutta informaalilla sosiaalisella tasolla se ei ole yhtä avoin kaikille, koska yhteisöllisyyden ja kuulumisen ehdot määritellään informaalilla tasolla siten, etteivät kaikki täytä niitä” (Ollikainen 2012, 147-148). Haastateltujen kertomuksissa koulun informaalin sosiaalisen tason erottuminen koulun virallisesta korostuu nimenomaisesti syrjimistilanteissa. ” [- - ]istuin sellasen pitkän pöydän reunassa, ja pari mun luokkalaista sitten sen saman pöydän toisessa reunassa ja ne ootti sitten meiän rinnakkaisluokkalaisia siihen pöytään istumaan. Nii ne sano kovaan ääneen, että mä en mahdu istumaan siinä, kun niitten kavereita on tulossa niin paljon, että mun pitäs siirtyä. Sitten ne meni toiseen pöytää, kun mä en lähteny siitä. Että huomas, että ei ne mun seurassa viihtyny. Että tuollaset asiat on jääny mieleen. Ala-asteella se oli sitten juoruumista ja yläasteellakin vielä. Kuulin sitten jotain sellasta, kun yks meiän luokkalainen kerto, että mä en haluu olla 34 kenenkään kanssa, enkä pitää yhteyttä kehenkään. Nii sitten mä en taas uskaltanu mennä niitten luo juttelemaan tai mitään. Ei se tuntunu kivalta. Kaikkee sellasta vaatteitten haukkumista ja muuta... jostain talvitakista. ” (H3) ”Samanlaisuuden paine näkyy koulussa erityisesti sen informaalissa oppilaskulttuurissa” (Kankkunen, Harinen, Nivala ja Tapio 2010, 26). Koulun informaali, eli lasten ja nuorten sosiaalisiin suhteisiin perustuva kulttuuri määrittelee varsin tarkasti koulun sisäiset, oppilaiden väliset suosituimmuushierarkiat, (kt. esim. Ollikainen 2010), mutta sen perusteella rakentuvat myös ”normaalin ja tavallisen” perusteet vertaisryhmän sisällä. Haastateltujen koulukertomuksien pohjalta voi sanoa koulun informaalin oppilaskulttuurin yltävän myös koulun pihan fyysisten rajojen ulkopuolelle. Myöhemmässä analyysiluvussa tarkastelen yksinäisyyden vaikutuksia informanttien harrastamiseen, haastateltujen harrastamiseen liittyvät kertomukset ovat esimerkikki koulun informaalin kulttuurin vaikutusalueen laajuudesta. Koulussa olevat sosiaaliset järjestykset ja rajoitukset ovat läsnä vertaisryhmän keskinäisissä suhteissa myös kouluajan ulkopuolella. Aineisto osoittaa kuinka pitkälle koulun informaalikulttuuri määrittelee jopa sen ketkä voivat olla kavereita keskenään. ”Että ei olla niinku samassa seurassa, että tietyt ihmiset ei missään nimessä voinu olla jonkun toisen seurassa.” (H4) Vertaisryhmässä kiusatuksi ja syrjityksi tulemisen kokemukset lisäävät eristäytymistä. Kynnys pyrkiä luomaan uusia kaveruussuhteita nousee sitä mukaa, kun torjutuksi tulemisen kokemukset lisääntyvät. Kiusatuksi tulleiden lasten kohdalla on osoitettu ilmenevän torjutuksi tulemisen pelkoa sosiaalisissa suhteissa (Pörhölä 2008, 97). Kiusatuksi joutuminen ei siis ainakaan paranna yksinäisen lapsen tilannetta vertaisryhmässä. No se oli varmaan lapsena, kun oli sellanen ujompi, eikä osannu oikein mennä sitten muitten mukaan. Että niitten ystävyyssuhteiden luominen oli tosi vaikeeta. Sitten kun vielä kiusattiin, niin tuntu, että kukaan ei ees haluu olla mun kanssa, vaikka mä kysysin. (H3) Omat ”huonot” ominaisuudet, kuten ujous, näyttäytyvät yksinäisyyden perusteina ja yksinäisyys sitä kautta itseaiheutettuna. Kiusaamisen seurauksena rohkeus muiden lähestymiseen vähenee entisestään. 35 4.5. Harrastaminen – voimavara vai yksinäisyyttä voimistava? Harrastukset eivät olleet keskeisessä roolissa haastatteluja varten laatimassani haastattelurungossa, mutta analyysivaiheessa huomasin niiden olevan melko tärkeitä yksinäisyyskokemusten määrittäjinä. Harrastukset näyttäytyvät haastateltujen puheessa voimavarana ja tilana, jossa yksinäisyys on mahdollista unohtaa hetkeksi. Harrastuksien merkityksellistymisessä haastateltujen kertomuksissa on kuitenkin kaksi puolta; toisaalta harrastuksien koetaan olevan merkittävä voimavara ja eräänlainen pakopaikka, toisaalta harrastukset tekevät kaverien puuttumisen erityisen näkyväksi ja alleviivaavat yksinäisyyttä. Harrasteryhmissä samanlaisuuden ja tavallisuuden paineet ovat yhtälailla läsnä kuin koulussakin, sillä koulun informaalikulttuuri on läsnä harrastuksissakin. ”No oikeestaan enimmät harrastukset oikeestaan siinä vaiheessa jäi. Että oli ollu ratsastuskuvioita ja muuta semmosta niitten kavereitten kanssa, joita koulussa oli. Et ne putos kyllä siinä vaiheessa aikalailla kokonaan pois” (H4) Etenkin pieniltä paikkakunnilta kotoisin olevat kokivat, että joukkueharrastukset tai kerhot eivät tuoneet helpotusta yksinäisyyteen, sillä harrasteryhmät koostuivat samoista lapsista ja nuorista, joiden kanssa he viettivät koulupäivänsäkin. Koulun informaalikulttuuri kaveriporukoineen ja ulossulkemisineen seuraa yksinäistä lasta harrastuksiin. Tärkeän harrastuksen lopettaminen kiusaamisen tai yksinäisyyden takia on synnyttänyt katkeruuden tunteita ja lopettaminen voi harmittaa vielä aikuisenakin. ”Siis mähän oon harrastanu oikeesti vaikka mitä, mutta mä en oo oikeestaan viihtyny niissä harrastuksissa ikinä, koska ei ollu niit kavereita. Että mä olin siellä harrastuksissakin yksin.” (H1) ”[- - ]no ei varmaan oo ollu kauheesti rohkeutta mennä mihinkään sosiaalisiin juttuihin mukaan, mihinkään liikuntakerhoihin tai muihin. Jossain kuvataidekerhossa oon joskus käyny, sielläkin mulla oli aika vaivautunu olo, kun en mä saanu sielläkään oikein ystäviä.” (H3) Pakopaikoiksi ja voimavaroiksi koettiin pääasiassa harrastukset, joita pystyi harrastamaan yksin. Esimerkiksi lemmikin kouluttaminen, kirjoittaminen, piirtäminen ja pienoismallit koettiin mukavina harrastuksina, jotka siirsivät ajatukset pois yksinäisyydestä ja kaverien puuttumisesta. Yksinäisyyden unohtamiseksi oltiin yksin. Sosiaalipsykologiset tutkimukset 36 ovat osoittaneet yksinäisten ihmisten hyödyntävän usein epäsosiaalisia selviytymiskeinoja (kt. Cotterel 2007, 114). Tähän tutkimukseen kootun aineiston perusteella ei kuitenkaan voi sanoa, että ”epäsosiaaliset” harrastukset ja tekeminen olisi ollut kaikilla haastatelluilla ensisijainen keino pyrkiä eroon yksinäisyyden tunteista, sillä suurin osa oli aluksi pyrkinyt mukaan erilaisiin harrastusryhmiin. Osa haastatelluista kertoo kuitenkin joutuneensa valitsemaan yksin tekemisen harrastusryhmien sijaan, koska harrastusryhmässä oleminen muodostui ahdistavaksi kiusaamisen tai ulkopuolelle jättämisen takia. ”Mä harrastin, tai siis ihan ekaluokasta asti mä oon harrastanu huilun soittoa. Et mä itseasiassa soitin sitä huilua siihen mun yksinäisyyteen.”(H2) ”[ - - ] kirjotin jonkinverran jotain, päiväkirjaa ja sellasta moskaa. [nauraa] Et se helpotti jollain tavalla. (H4) Taiteelliset harrastukset koetaan keinona käsitellä yksinäisyyden ja kiusaamisen aiheuttamia tunteita, ja kävelylenkit sekä käsillä askarteleminen saavat ajatukset siirtymään muuhun kuin yksinäisyyteen. Yksin oleminen ja tekeminen näyttäytyy aikana, jolloin ei tarvitse pohtia muita ihmisiä tai odottaa heidän hyväksyntäänsä. 4.6. Yksinäisyyteen liittyvä häpeä ja yksinäisyydestä puhumisen vaikeus Yksinäisyyteen liittyy häpeää ja yksinäiseksi paljastumista pelätään, koska se koetaan sosiaalisena epäonnistumisena (vrt. Rokach 2011, 71; Mattila 2004,173). Siitäkin huolimatta, että lähes jokainen ihminen on yksinäinen jossakin vaiheessa elämäänsä ja yksinäisyyden katsotaan olevan osa jokaisen elämänkulkua (mm. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 8; Rokach 1988, 531). Haastatellut nostavat esille yksinpärjäämisen velvoitteen: yksinäisyys on yksilön ei yhteisön ongelma. ”On siinä varmaan osaks sitä häpeää, että on sellanen, että pitää pärjätä yksin ja että ei... Ei ylipäänsä niinku toisten ihmisten elämiin kauheesti puututa. Että sitä on ehkä molemmin puolin vaikee lähtee ylittämään sitä kynnystä, sekä sen yksinäisen ihmisen, että sitten muitten jotka sen huomaa. (H5) Häpeän tunteet ovat läsnä kaikkien haastateltujen kertomuksissa. Yksinäisyyteen liittyvästä häpeästä muodostuu este yksinäisyydestä puhumiselle ja avun pyytämiselle. Haastatellut 37 kertovat jo lapsena kokeneensa yksinäisyyden epäonnistumisena ja siihen liittyvä häpeä on ollut osa yksinäisyyden kokemusta alusta lähtien. Häpeä eristää ja erillistää yksilön ja sitä voidaan pitää yksilön ´rankaisuna´ itselleen (Biddle 2009, 115). Kuten kaikki sosiaaliset responssit, myös häpeä on sosiaalisesti opittu (emt.). Yksinäisyyteen keskeisesti liittyvät häpeän tunteet kertovat siis osaltaan myös yhteisön tavasta suhtautua yksinäisyyteen; häpeä toimii vastareaktiona kohdattuun torjuntaan tai tuomitsemiseen (emt.). Yksinäisyys näyttäytyy poikkeavuutena tavallisuudesta, eroavaisuutena, joka koetaan häpeällisenä. Häpeä osoittaa sosiaalisesti virheellisen tai ei-halutun ja muokkaa yksilön käytöstä yhteisön odotusten ja normin mukaiseksi (Biddle 2009, 121). Yksinäisyyttä kokeneiden kertomuksissa tavallinen ihminen ei ole yksinäinen. Koska yksinäisyys määrittyy poikkeavuutena ja epäonnistumisena, joissakin tilanteissa se mieluummin esitetään itse valittuna yksinolona, jonka koetaan olevan yhteisön näkökulmasta helpommin hyväksyttävä. Haastatellut kertovat peitelleensä yksinäisyyttään jo lapsena. Yksinäisyyden piilottamispyrkimykset voivat jopa lisätä yksinäisyyttä, kun kulissin ylläpitämiseksi muiden lähestymisyritykset saatetaan torjua. ”Ei se ikinä ollut kumminkaan niin, että mä olisin halunnu olla yksin, mä vaan pidin sellasta kulissia yllä. Se oli jotenkin vähemmän hävettävää esittää, että mä haluan olla yksin. [- - ]Ehkä mä yritin peittää sitä, että musta tuntu olla pahalta yksin. Esitin, että mä haluun olla yksin. Se tuntu jotenkin paremmalta, kun ajatteli, että mä oon siks yksin kun mä haluun, enkä siks, että mulla ei oo kavereita.” (H3) Yksin olemisen esittäminen omana valintana tai yksinäisyyden peitteleminen valehtelemalla kavereiden olemassaolosta tuovat esille yksinäisyyden takia koettua häpeää. H1 kertoo valehdelleensa luokkatovereilleen viettäneensä vapaa-aikaa, lomia ja viikonloppuja kavereidensa kanssa. Hänen mukaansa valehtelemalla koulun ulkopuolisista kavereista hän koki olevansa muiden silmissä vähemmän erilainen. Erwing Goffmanin teatterimetafora havainnollistaa hyvin yksinäisten lasten ja nuorten tapaa rakentaa ”koulurooleja”. Haastateltujen kehittämät ´kouluroolit´ on mahdollista jakaa kahteen vaihtoehtoiseen rooliin. Toinen rooleista luo mielikuvaa siitä, että haluaakin olla yksin ja toinen mielikuvaa laajasta sosiaalisesta verkosta koulun ulkopuolella (Goffman, 1971). 38 ”[- -]niin sit ku kysytään, että mitä sä teit lomalla, niin sä voit ihan hyvin valehella. ”Et joo, olin kavereiden kaa siellä ja täällä”, että ei kukaan tuu kysyy sulta, että ketä ne kaverit on.” (H1) Kaikki haastatellut kertoivat yksinäisyyden aiheuttaneen heille ahdistusta, vihantunteita, surua ja masennusta. Yksinäisyyden peitteleminen tai sen esittäminen omaehtoisena valintana toimivat keinoina vähentää yksinäisyyden kokemusten aiheuttamia epämieluisia tunteita ja toisaalta keinoina tavoitella tavallisuutta suhteessa vertaisryhmään. Roolit toimivat yksityisen ja julkisen välisenä suojamuurina, ne ovat selviytymiskeino, joiden avulla on helpompi selvitä esimerkiksi kouluympäristössä. Ne haastatellut, jotka olivat esittäneet koulussa olevansa yksinäisiä omasta tahdostaan, kokivat sen tuoneen heille enemmän valtaa suhteessa kiusaajiin ja vieneen kiusaajilta ulkopuolelle sulkemisen ilon. Käsittelen tässä luvussa nimenomaisesti kouluympäristössä tapahtuvaa yksinäisyyden peittelemistä, koska aineiston perusteella yksinäisyyttä piilotellaan nimenomaisesti vertaisryhmässä. Yksinäisyyttä ja kaverittomuutta saatetaan peitellä myös kotona, koska pelätään vanhempien pettymystä. Koettu häpeä syntyy epäonnistumisen ja huonommuuden kokemusten kautta. Epäonnistuminen sosiaalisten suhteiden rakentamisessa ja joissain tapauksissa kiusatuksi tuleminen synnyttävät kokemukset kyvyttömyydestä olla tavallinen, samanlainen kuin kaikki muut lapset. Häpeän tunteiden torjumiseksi tilanteita, joissa yksinäisyys korostuisi, vältellään. Vuorovaikutustilanteiden vältteleminen synnyttää ”noidankehän” yksinäisyyden syventymiseen. ”Että meillä se koulu oli ala-asteella ihan tosi iso ja se piha oli vaan sellanen valtava asfalttikenttä, missä ei ollu niinku mitään. Että sitten kun sinne meni, niin tuntu, että kaikki ne sata muuta lasta, jotka oli siinä pihalla, huomas sen että mä oon yksin. Se oli jotenkin tosi noloo. Et sitten niinku yritti löytää jonkun piilopaikan sieltä ja toivo, että välkkä menis nopeesti.” (H5) Yksinäisenä olemiseen liittyvä häpeä välittyy myös yksinäisyydestä puhumisessa muille. Yksinäisyyteen liittyvät sosiaaliset ja yhteisölliset merkitykset tulevat näkyviksi yksinäisten kokemassa häpeässä. Jopa omille vanhemmille yksinäisyydestä puhuminen on koettu vaikeaksi ja suurin haastatelluista ei ollut puhunut yksinäisyyden kokemuksistaan muille ennen tätä tutkimusta varten tehtyjä tutkimushaastatteluita. 39 ”Ei, en kertonu. Se oli niin kauhee häpeä. Et ei sitä pystyny kertomaan.” (H4) ”Se oli aika vaikee kertoo siitä vanhemmille, kun jostain syystä mä häpesin sitä, että mua kiusataan. Emmä tiiä miks mä sitä häpesin, kun eihän se silleen mun syy ollu. Mutta en mä joka tapauksessa hirveesti muista, että mä olisin siitä yksinäisyydestä silleen kenellekään puhunu.”(H3) Kaikkien haastateltujen kohdalla häpeän tai epäonnistumisen kokemukset eivät kuitenkaan olleet merkittävin syy kertomatta jättämiselle. Yksinäisyyden syitä tai yksin jäämistä ylipäätään ei välttämättä ole osattu kyseenalaistaa, eikä kertomista tai avun pyytämistä ole osattu pitää tarpeellisena. Kiusaaminenkin on saatettu nähdä lasten keskinäisenä asiana, johon aikuiset eivät edes halua puuttua. ”No jotenki, vitsi se on tuntunu jotenkin sellaselta, että niin vaan kuuluu olla. Että vaikka se oli silleen itelle järkyttävää, että oli yht´äkkiä vaan jätetty silleen yksin,niin kuitenkaan sitä ei sitten kyseenalastanu, et olis sanonu jollekin aikuiselle tai jotain. Oli vaan silleen, että näin tää nyt vaan menee.”(H5) Sen lisäksi, että haastatellut ovat kokeneet yksinäisyydestä kertomisen vaikeaksi, myös muiden ihmisten kyky huomata lapsen tai nuoren yksinäisyyttä näyttäytyy puutteellisena. Toisaalta lähes kaikki haastatellut olivat sitä mieltä, että etenkin nuoruudessa ulkoapäin tuleva apu tai kysymykset yksinäisyyttä koskien olisi koettu loukkaaviksi ja ne olisi ainakin aluksi torjuttu. Opettajien ja vanhempien, samoin kuin muiden aikuisten mahdollisuuksia huomata lapsen ja nuoren yksinäisyyttä rajoittaa häpeän myötä syntyvä tarve peitellä tai piilottaa yksinäisyys muilta. ”Vanhemmat ei siis, en osaa sanoa huomasko, mutta ei ne ainakaan sanonu siitä mitään. Sen mä tiedän, että lukiossa varmasti, en mä siellä ollu ihan totaalisen yksin, mutta siellä mä tiedän, että opettajat huomas, ettei kaikki oo ihan kunnossa. Mutta sillon aiemmin mä luulen, ettei kukaan huomannu.[ - - ]Sillon mä aattelin, että se olis ihan hirveetä, jos joku tulis kysymään. Et siinä tilanteessa mä olisin varmaan ensin väittäny, että kaikki on ihan loistavasti, että ei tässä mitään. Mutta sitten ehkä vähän ajan päästä, jos se ihminen olis vaikuttanu siltä, että sille vois jotain sanoa, niin olisin varmaan sanonukkin jotakin.” (H4) Vaikka aikuisten väliintuloa on pelätty pahimpana mahdollisena tilanteena, aikuisten puuttuminen tilanteeseen on käännekohta useamman haastatellun kertomuksissa. Etenkin he, joiden yksinäisyyskokemuksiin liittyi paitsi ystävyyssuhteiden puuttuminen, myös läsnäolevan aikuisen poissaolo, kokivat aikuisen väliintulon myönteisenä ja tärkeänä 40 yksinäisyydestä ulospääsylle. ”Mut sitten tavallaan hauska juttu onkin se, että se terveydenhoitaja oli aikuinen. Että tavallaan se oli eka, joka huomas sen, että mulla ei ollu kaikki ok ja se otti mut tosissaan. Se oli mulle kauheen tärkeetä. Jos joku muu olis mulle ehdottanu, että ehkä sun kannattas mennä juttelemaan jollekin tai jotain, niin mä olisin varmaan kattonu sitä silleen, että mitä sä horiset? Mutta jotenkin, ehkä se vaan tuntu jotenkin niin hyvältä sillon, että kerrankin toi aikuinen huomaa mut.”(H2) Aikuisten kyvyttömyyttä huomata tai puuttua yksinäisyyteen lapsuudessa ja nuoruudessa halutaan myös ymmärtää. Aikuisten omat huolet ja kiireet nähdään perusteltuina syinä sille, ettei apua ole yrityksistä huolimatta välttämättä saatu. ”Ja sitten ne [vanhemmat] oli jotenkin ittekin sekasin sen eronsa jälkeen, että musta tuntuu, että ne ei sitten senkään takia tajunnu. Ne on ollu aika väsyneitä, että ne ei oo sitten oo jaksanu silleen huomioida sitä.” (H5) 41 5. Yksinäisyyden merkityksellistyminen arjessa ja elämänvalinnoissa Koska yksinäisyys on niin suuressa roolissa sitä kokevien ihmisten elämässä on selvää, ettei se voi olla vaikuttamatta arkeen ja elämässä vastaantuleviin valintatilanteisiin. Tässä luvussa on tarkoitus käsitellä lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyden merkityksellistymistä aikuisuudessa. Tarkastelen yksinäisyyskokemuksia suhteessa koulutukseen ja työelämään liittyviin kysymyksiin, aikuisuuden sosiaalisiin suhteisiin, koettuihin menetyksiin, sekä arkeen yleisemmällä tasolla. Syy näiden elämänosa-alueiden valikoitumiselle tarkempaan tarkasteluun on se, että haastateltujen kertomusten perusteella niissä yksinäisyyskokemukset merkityksellistyvät kaikkein selkeimmin. ”Kyllähän sitä tekis paljon asioita toisella tavalla jos sais käännettyä aikaa taaksepäin. Se kun ala- tai yläasteella ajatteli, että kyllä mä jaksan tän kiusaamisen, että kyllä tää parin vuoden päästä loppuu, ja yritti olla kamalan vahva ja silleen. Sitten kun tulee aikuiseksi, niin kaikki on hyvin. Että ei sitä silleen lapsena aatellu, että se vaikuttaa kumminkin vielä aikuisena ja myöhemmin elämässä. Että sitten jotenkin ajatteli, että se loppuu kun koulu loppuu. Että jos sais tehä asiat uudelleen toisin, niin olis ehkä enemmän yrittäny ite auttaa itteesä siinä. Eikä vaan väkisin yrittäny jaksaa. Kun ei tajunnu sitä, että ne asiat vaikuttaa myöhemminkin.”(H3) Haastateltujen puheesta välittyy harmitus paitsi muiden toiminnan myös oman toiminnan suhteen. Toive mahdollisuudesta toisin tekemiseen on esillä lähes jokaisessa haastattelussa. Yksin jaksaminen ja pärjääminen on koettu lapsuudessa ja nuoruudessa niin tärkeiksi, että aikuisille tilanteesta kertominen on ollut liian vaikeaa. Yksin pärjääminen on tärkeää vielä aikuisenakin ja se konkretisoituu muunmuassa ystävien keskusteluavun sivuuttamisena päätöksiä tehtäessä. Sosiaalisen tuen puuttuminen voimistaa yksinpärjäämisen ja selviämisen pakkoa myös aikuisuudessa (vrt. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 16). 5.1. Erilaisuus ja ulkopuolisuus Erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset ovat keskeinen osa yksinäisyyttä ja ne ovat koko aineistoa läpäisevä teema. Erilaisuuden kokemisen syyt ovat lähtökohtaisesti 42 yksilösidonnaisia, vaikka niille on nimettävissä myös yhteisiä piirteitä. Erilaisuuden tematiikka on keskeinen yksinäisyyden kokemusten määrittymisessä. Lapsuudessa erilaisuuden kokemukset rakentuvat paitsi ystävien puuttumiselle, myös kiusaamisen perusteina oleville ominaisuuksille ja piirteille. Aikuisuuden erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset syntyvät sosiaalisten suhteiden puuttumisesta ja vaikeuksista niiden luomisessa sekä mielenterveyteen liittyvistä ongelmista ja hankaluuksista opiskeluissa tai työelämässä. Erilaisuuden kokemukset peilautuvat lasten ja nuorten sosiaalisessa ympäristössä vallitsevaan samanlaisuuden ja tavallisuuden normille (kt. esim. Kankkunen, Harinen, Nivala ja Tapio 2010, 13). Erilaisuus näyttäytyy haastateltujen arjessa jatkuvana rajankäyntinä tavallisuuden ja erilaisuuden määritelmistä ja perusteista. Tärkein ero tavallisuuden ja erilaisuuden välillä tehdään sosiaalisten suhteiden määrän ja laadun perusteella. Erilaisuus ja ´epänormaalius` koetaan ensisijaisesti kielteisinä. Erilaisuuden määrittymisen lähtökohtana on yksinäisyys sekä siihen liitettävissä olevat yksilölliset ominaisuudet, kuten ujous tai sosiaalistentilanteiden aiheuttama pelko. Nuorten kokemaa syrjintää tutkineet Kankkunen, Harinen, Nivala ja Tapio (2010) toteavat, että erilaisuus on nuorten syrjintäkokemuksia keskeisesti määrittävä teema. Vaikka tutkimus käsitteleekin erityisesti syrjintä kokemuksia, sen avulla on mahdollista peilata yksinäisten ja yksinäisyyttä kokeneiden puhetta erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta. Porukan ulkopuolelle jättämisenä konkretisoituvaa syrjintää kokeneet nuoret raportoivat erilaisuuden ja kuulumattomuuden kokemuksia, jotka ovat keskeinen teema myös yksinäisyyttä kokeneiden puheessa (emt. 21). Samoin ulkonäön ja luonteenpiirteiden käyttö ulossulkemisen ja eristämisen syynä korostuvat aineistossani, kuten myös Kankkusen, Harisen, Nivalan ja Tapion tutkimustuloksissa. ”Siis mä aattelin vaan, siis mä oon aina aika ujo ja hiljanen ollu. Et se johtuu niinku siitä. Et mä oon vaan jotenkin erilainen.”(H1) ”No tietenkin se tuntu pahalta, että en mä tiedä miten sitä oikein kuvailis. Sillon tunti ittesä jotenkin kummalliseksi ja omituiseksi. Että se on outoo, että kaikilla muilla on ystäviä, paitsi mulla, että mä oon jotenkin outo.” (H3) Erilaisuus koetaan syynä sekä yksin jäämiselle että kiusatuksi joutumiselle. Vaikka erilaisuuden kokemukset ovatkin olleet kaikilla haastatelluilla lähtökohtaisesti kielteisiä, osa haastatelluista kertoo kääntäneensä erilaisuuden myönteiseksi ja alkaneensa pitää 43 itseään parempana suhteessa vertaisryhmään, joka on torjunut heidät. Erilaisuuden esittäminen itselle positiivisena asiana liittyy samantyyppisiin tekijöihin kuin aiemmin käsittelemäni yksinäisyyden esittäminen vapaavalintaisena ja toivottuna tilanteena. Sekä yksinäisyyden esittäminen omana valintana että erilaisuuden korostaminen myönteisenä asiana toimivat keinoina hallita yksinäisyyttä ja kiusatuksi joutumista. ”Että aluks mä ajattelin, että se tilanne oli vaan väliaikane, ja menee sit ohi ja ne ottaa mut taas mukaan. Mutta sitten just silleen myöhemmin sitä selitti sillä omalla erilaisuudella, et on jotenki älykkäämpi tai jotenkin erikoinen. Että erikoisuus oli just yks. Sitten mä rupesin oleekkin erikoinen. Että sitten mä rupesin olemaan sellanen koulun erilainen. Että se synty jotenkin vastareaktiona siihen ulkopuolelle jäämiseen.” (H5) Erilaisuuden muoto määrittyi haastatteluissa yksilökohtaisesti, mutta tunteena se oli tuttu kaikille haastatelluille. Erilaisuuden tarkastelu on haastattelujen pohjalta mielenkiintoista juuri sen kaksisuuntaisen luonteen vuoksi. Yksinäisyyden ja kaveriporukoiden ulkopuolelle jäämisen alkuvaiheessa jokainen haastateltu kertoi erilaisuuden liittyneen huonommuuteen suhteessa muihin. Huonommuuden tunteisiin haastateltavat liittävät voimakkaita tunnetiloja, kuten vihaa, inhoa ja epätoivoa. ”No sitähän piti itteesä ihan täysin säälittävänä ja inhos itteesä ja vihas itteesä. Niinku ”mitä vikaa mussa on?” ja tälleen... Et se oli silleen, aika epätoivonen olo. Sit niinku syytti ihan täysin itteesä. Et mussa on jotain vikaa ja muuta.”(H1) Huonommuuden kokeminen linkittyy aineistossa sekä yksilön ominaisuuksiin että taitoihin, etenkin kyvyttömyyteen ystävystyä toisten kanssa. Haastatellut kertovat verranneensa itseään jatkuvasti muihin ja kokemus omien sosiaalisten taitojen heikkoudesta tekee muiden ihmisten lähestymisestä entistä vaikeampaa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyy pelkoa omien kykyjen puutteellisuudesta ja toisaalta pelkoa torjutuksi tulemisesta. ”Et mä en ikinä pysty siihen [saamaan ystäviä.],mihin kaikki muut pystyy ja sellanen ääretön epävarmuus aivan kaikesta.” (H2) ”Kun ei vaan tiedä miten selviää kaikista sosiaalisista tilanteista. Ja kyllä sitä koki jotenkin sellasta huonommuutta ja sellasta, ettei jotenkin kelpaa ihmisille.” (H4) 44 Osalla haastatelluista huonommuuteen liittyvät erilaisuuden kokemukset ovat kääntyneet paremmuudeksi suhteessa syrjivään vertaisryhmään. Erilaiseksi määrittymistä on hyödynnetty positiivisen identiteetin perustana. Kielteisesti määrittyvän erilaisuuden kääntyminen myönteisesti määrittyväksi erilaisuudeksi toimii suojautumiskeinona koetulta torjunnalta ja vähentää vertaisryhmältä odotetun hyväksynnän tarvetta. ”No siis, mä siis pidin itteäni ihan huonona ja muuta. Mutta sitten mä en tiiä mistä se johtu, mutta mä nostin itteni muitten yläpuolelle, siis mä nostin itteni ihan täysin; ”et joo, mä oon noita parempi, että mä en tarvii niitä”, että mä nostin itteni yläpuolelle. Sit mä olin vähän aikaa ihan sellanen niinku kuningas, ihan tuolla pilvilinnoissa.”Et joo mä oon parempi”. (H1) Erilaisuuden määrittyminen myönteiseksi erilaisuudeksi antaa itsetuntoa takaisin ja auttaa jättämään loukkaukset ja torjunnan omaan arvoonsa tai pitämään niitä osoituksena kateellisuudesta. Tilanteesta tekee kuitenkin ongelmallisen se, että itsen määrittyminen muita paremmaksi vaikeuttaa vuorovaikutussuhteiden muodostamista entisestään. Haastatellut kertovat pyrkineensa antamaan jopa ylimielisen kuvan itsestään muille. ”--sellanen jotenkin, muka hirveen itsevarma ja semmonen. Vaikka en oikeesti ollukaan.”(H2) ”-Sitten kun tottu siihen, että näin tää vaan nyt on, niin sitten tuli sellanen, ehkä se on vähän meiän perheessä [- -]Sellanen, että on jotenki parempi kun kaikki muut, että siitä teki sellasen suojamuurin. Että mä oon niin paljon fiksumpi ja kypsempi ja jotenkin asetin itteni kaikkien yläpuolelle.”(H5) Kuten edellä jo totesin, haastatellut ovat tarkoituksella peitelleet yksinäisyyttään vanhemmiltaan ja koulussa. Yksinäisyys on määrittynyt epänormaaliutena, siksi siitä puhuminen muille on tuntunut haastateltujen kertomusten mukaan hävettävänä ja nolona asiana, ikään kuin asiasta kertominen ja puhuminen olisi tehnyt ”epänormaaliuden” näkyväksi myös niille ihmisille, jotka eivät ole sitä vielä itse huomanneet. ”Joo, ehkä silleen välitunnit oli silleen tosi piinallisia. Että meillä se koulu oli ala-asteella ihan tosi iso ja se piha oli vaan sellanen valtava asfalttikenttä, missä ei ollu niinku mitään. Että sitten kun sinne meni, niin tuntu, että kaikki ne sata muuta lasta, jotka oli siinä pihalla, huomas sen että mä oon yksin. Se oli jotenkin tosi noloo. Et sitten niinku yritti löytää jonkun piilopaikan sieltä ja toivo että välkkä menis nopeesti.” (H5) 45 Nuoruudessa erilaisuuden kokemukset voivat aineistoni perusteella voimistua psyykkisen kehityksen eritahtisuuden seurauksena. Etenkin alakouluikäisistä saakka yksinäisiä olleet kokivat ”murrosiän” etäännyttäneen vertaisryhmästä, yhteisiä kiinnostuksenkohteita oli entistä vaikeampi löytää. Varsinkin päihdekokeilut ja seurustelusuhteet ovat olleet osalle haastatelluista entistä enemmän vertaisryhmästä eristäviä asioita, koska heillä ei ole ollut halua toimia vertaisryhmän normin mukaisesti. ”No yläasteella mulla ei ollu kavereita, että kun mun luokalla ei oikein ollu sellasia samanhenkisiä ihmisiä. Sillon oli kaikilla murrosikä ja kaikki oli kiinnostuneita niin erilaisista asioista kun minä.” (H3) Oman tilanteen vaikeutuminen ja yksinäisyyskokemusten voimistuminen saatetaan nähdä itseaiheutettuna, jos päihdekokeiluista kieltäytyminen voimistaa ulossulkemista vertaisryhmästä. Yksinäisyys koetaan itseaiheutettuna, jos ei ole valmis toimimaan yhteisön normien mukaisesti, esimerkiksi juomaan alkoholia tai polttamaan tupakkaa. Kun yksinäisyys muuttuu yksinäisen mielessä itseaiheutetuksi ja omaksi ”valinnaksi”, sen perusteita ei enää kyseenalaisteta. Jukka Kangasniemen mukaan kroonista yksinäisyyttä kokeville on tyypillisempää etsiä yksinäisyyden syitä itsestään kuin ulkopuolisista tekijöistä, mikä voi osaksi selittää yksinäisyyden muuttumista kyseenalaistamattomaksi (Kangasniemi 2008, 237 ja 239). ”Mutta, kyllähän se oli vähän, semmonen huonommuuden tunteminen. Ja jotenkin siitä jäi sellanen tyhjä tunne. Sit toisaalta siinä oli se, että kun jollain tavalla koki jättäytyneensä ehkä melkein tietoisesti siitä porukasta, niin siitä sitten ainakin jollain lailla syytti itteesä. Et tää on nyt mun oma vika tai valinta tai mitä hyvänsä. (H4) Erilaisuuden kokemukset näyttäytyvät aineistossa paitsi omasta erilaisuudesta puhumisena, myös toiveina olla tavallinen ja ”normaali”. Vaikka jonkinlaisia kavereita olisikin lähellä, tavallisuuden tavoite ei toteudu, jos yksinäinen kokee, ettei kaverisuhteiden laatu tai määrä täytä yhteisöllisesti asetettuja vaatimuksia. Vaatimuksissa ei ole kysymys niinkään siitä, mitkä ne todellisuudessa ovat, vaan pikemminkin siitä, millaisiksi yksinäinen kokee ne. 46 5.2. Koulutukseen liittyvät valinnat ja toiveet Yksinäisyyden on aiemmissa tutkimuksissa huomattu olevan yhteydessä koulutuksen keskeytyksiin (kt. esim. Moisio & Rämö 2007, 392). Myös tämän tutkimuksen aineiston pohjalta voi todeta, että yksinäisyydellä on merkitys koulutukseen liittyvissä haasteissa ja se merkityksellistyy koulutuksen suhteen tehtävissä valinnoissa. Haastatelluista neljä oli hakeutunut peruskoulun jälkeen toiselle paikkakunnalle jatkamaan opintojaan. Poismuutto kotipaikkakunnalta heti peruskoulun jälkeen näyttäytyy paitsi tietoisena erontekona vertaisryhmään myös toiveena uudesta mahdollisuudesta saada ystäviä ja rakentaa omaa sosiaalista verkostoa. ”Nii, että sit se on vaikuttanu niin paljon kaikkeen, että kun mä oon pieneltä paikkakunnalt kotosin, ja olin sielä koulussa, niin sit mä halusin jo lukioon [Kaupungin nimi]. Erikoislukioon, silleen, että ”mä en jää tänne teiän kaa pyörii”.” (H5) ”[- -] ja sitten naapurikaupunkiin lukioon. ”(H4) Kaikkien kohdalla poismuuttaminen kotoa täysin vieraitten ihmisten keskelle ei kuitenkaan onnistunut ongelmitta. Yksinäisyys ei katoa uudessa ympäristössäkään, jos itse ei aktiivisesti pyri muodostamaan uusia sosiaalisia suhteita. Tunteilla on keskeinen rooli päätöksiä tehtäessä, ja valinnoilla pyritään saamaan aikaiseksi itsen kannalta mahdollisimman myönteisiä seurauksia (Turner & Stets 2005, 22). Kotoa muuttaminen ja uuteen sosiaaliseen ympäristöön siirtyminen on näyttäytynyt lähes jokaiselle haastatellulle myönteisempänä vaihtoehtona suhteessa siihen, mitä kotipaikkakunnalla oli. Kaikkien kohdalla valinta ei kuitenkaan tuottanut sillä tavoiteltuja seurauksia, vaan yksinäisyys on voimistunut entisestään. ”Joo siis, lukion jälkeenhän mä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Että mä halusin muuttaa pois kotoa, mutta se yksinäisyys vaan vahvistu siellä vieraalla paikkakunnalla. Mä menin niin huonoon kuntoon, että mä jouduin puolen vuoden jälkeen palaa takas kotiin.” (H2) Yksinäisyyskokemusten vaikutukset koulutusvalintoihin ovat aineistossa kaksisuuntaiset. Yksinäisyys koettiin yhtäältä sekä esteenä opiskella vuorovaikutustaitoja vaativia aloja että toisaalta sosiaali- ja terveysalalle tai opetusalle suuntautumisen kannalta ammattitaitoa 47 parantavana asiana. Epäilykset omasta sopivuudesta vuorovaikutustaitoja vaativille aloille ovat syntyneet pääsääntöisesti muiden kommenttien ja arvioiden pohjalta, ei niinkään omien kokemusten pohjalta. ”Vähitellen on kumminkin saanu sitä rohkeutta opiskella sitä alaa, mitä haluaa työkseen tehä. On niin kova halu auttaa muita ihmisiä, että sitten haluaa opiskella sellaselle alalle.” (H2) Haastatelluille opetus-, sosiaali-, ja terveysalan- koulutukseen suuntautumisen tärkeimpänä tavoitteena on auttaa lapsia ja nuoria, joita kiusataan ja jotka ovat yksinäisiä. Haastateltujen kertomuksista välittyy tahto toimia itse aikuisena niin kuin olisi omassa lapsuudessa ja nuoruudessa tahtonut aikuisten toimivan. Yksinäisyys näyttäytyy tässä suhteessa motivoivana ja hyödyttävänä kokemuksena. ”--siinä sit [tulevassa ammatissa] se tosi tärkee motivaattori on tavallaan se että voi tehä nuorten elämästä helpompaa. Että aikuisena voi vaikuttaa siihen, että ei syntys tuollasia tilanteita.” (H5) Yksinäisyyden koetaan vaikuttaneen keskeisesti paitsi koulutusvalinnoissa myös varsinaiseen koulunkäyntiin ja opiskeluun. Ulkopuolisuuden ja kiusaamisen takia kouluun meno on ollut osalle haastatelluista aika ajoin vaikeaa. Lisäksi masennus ja muut mielenterveyteen liittyvät haasteet ovat aiheuttaneet pitkiäkin taukoja opiskeluun. Kolme viidestä haastatellusta on lopettanut opiskelunsa kesken tutkinnon suorittamisen yhden tai useamman kerran. 5.3. Ammatinvalinta kysymykset ja työelämä – haasteita ja unelmia Sosiaalisten kontaktien merkitys korostuu työelämään siirryttäessä paitsi työpaikan etsimisvaiheessa, myös työssä pärjäämisessä (Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 21). Toisaalta työ vie aikaa muilta ihmissuhteilta ja voi tehdä niiden ylläpitämisestä haastavaa (emt. 2006, 5). Niiden kohdalla, joilta sosiaalinen turvaverkko puuttuu tai se on heikko, työelämään siirtyminen näyttäytyy haasteellisena. Kaikki haastatellut ovat kokeneet yksinäisyyttä myös jossain vaiheessa aikuisuuttaan tai olivat olleet koko tähänastisen aikuisikänsä yksinäisiä. Haastatellut kokevat sosiaalisen verkostonsa puutteiden muodostavan haasteita työelämään siirtymiselle ja työyhteisössä toimimiselle. 48 Yksinäisyys aikuisena koetaan vielä lapsuuden yksinäisyyttäkin vaikeampana asiana puhua. Haastateltujen puheessa korostuu yksinäisyyden luokittuminen yksityiseksi ja henkilökohtaiseksi asiaksi josta ei puhuta, etenkään puolituntemattomien ihmisten kanssa. ”Se ei oo, tai elämän vaikeudet yleensäkään, sellasia, että niistä kuulus puhua. Samalla tavalla kun henkisenpuolen vaikeudetkin. Että jos sanoo vaikka työpaikalla, että on yksinäinen, niin mä luulen, että sitä ei ensinnäkään olis kovin helppo sanoa ja toisekseen sitä ei ehkä kovin hyvin otettas vastaan tai otettas vakavasti... Sille tuskin kauheesti tehtäs mitään.” (H5) Neljä haastateltavista oli haastattelujen tekohetkellä opiskelemassa tai hakemassa opiskelupaikkaa, yksi haastatelluista on ollut jo muutaman vuoden töissä. Haastateltujen puheessa ovat keskeisesti esillä opiskelemiseen, ammatinvalintaan ja työelämään siirtymiseen liittyvät ongelmat ja huolet. Yksinäisyyden koettiin hankaloittavan paitsi työnetsintää, myös työyhteisössä toimimista. Yksinäisyyden kokemukset ohjaavat aineiston perusteella ammatinvalintaan ja työhön liittyviä valintoja ja odotuksia. Osalla yksinäisenä oleminen on synnyttänyt voimakkaan halun auttaa muita yksinäisiä ja kiusattuja, osa haastatelluista taas kokee, ettei yksinäisyyden kokemusten ja sosiaalisten tilanteiden kohtaamiseen liittyvien pelkojen takia halua työskennellä muiden ihmisten kanssa olemista vaativissa töissä. ”[- -]Todennäkösesti en hakeudu millekään kovin sosiaaliselle alalle. Vaikka asiakaspalveluhommissa pystynkin toimimaan, ainakin oon toiminu harjottelujaksoilla. Mutta todennäkösesti musta tulee [nauraa] joku rekkakuski.” (H1) ”Pidin sitten välivuoden ja kävin talouskoulun. Nyt sitten haluisin mennä opiskelemaan sosiaalialaa, vaikka jotkut varmaan ajattelee, että hullua valita sellanen ala, kun itekkin oon tämmönen vähän syrjäytyny. Mutta jotenkin silleen haluis auttaa muita ihmisiä.” (H3) Niinkuin lähes kaikkea tekemistä ja olemista, myös ammatinvalinta ja koulutuskysymyksiä pohdittaessa päätöksiä ja vaihtoehtoja määrittää yksinäisten mielessä se, mitä muut ajattelevat heistä ja heidän valinnoistaan. Se, mitä muiden kuvitellaan ajattelevan, saattaa ohittaa jopa omat toiveet ja halut isojakin päätöksiä tehtäessä. Muiden hyväksyntää haetaan vielä aikuisenakin eikä siksi välttämättä uskalleta tehdä omia valintoja. Tunteilla on keskeinen rooli päätöksenteossa elämän valintatilanteissa (Williams, 2009). 49 Yksinäisyys näyttäytyy haastatelluille myös mahdollisena asiantuntijuutta parantavana ominaisuutena työelämässä. Lähes kaikki haastatellut kertoivat haluavansa tai sitten jo tekevänsä jonkinlaista auttamistyötä. Etenkin toisten ihmisten yksinäisyyden ehkäiseminen tai yksinäisen auttaminen koettiin asioiksi, joihin heillä olisi hyödyllistä kokemustietoa ja sitä kautta yksinäisyyttä kokemattomiin verrattuna parempi tietotaito. Vaikka lähes kaikki haastatelluista halusivat työskennellä sosiaalialalla ja kokivat omaavansa työssä hyödyllistä kokemustietoa, he myös kokivat, että heidän kykyihinsä työskennellä hoito– tai sosiaalialalla kohdistui epäilyksiä siksi, että he itse olivat olleet tai ovat yksinäisiä. ” [- -]että mä käyn koulussa tosiaan ja mun luokkakavereista suurin osa on poikia, viistoista-kuustoista-vuotiaita, niin kyllä jotenkin tulee välillä silleen ulkopuolinen olo, että oikeesti nuo on niinku tuon ikäsiä. Ja rupee ite miettimään, että en mä nyt todellakaan ollu tommonen. --Sit välillä tuntee ittesä niinku ulkopuoliseksi, mutta ei se mua niinku häiritse. Kun mä oon oppinu jotenkin suhtautumaan siihen, että ”joo ne on nyt ton ikäsiä.” Siis eri elämänvaiheessa.” (H1) Haastatellut kokivat työelämään siirtymisen haasteiden liittyvän nimenomaisesti heidän suhteellisen pieneen tuttavapiiriinsä. Sosiaalisten verkostojen merkityksestä vastavalmistuneiden työnhaussa on kirjoittanut esimerkiksi Markku Jokisaari (Helve & Bynner 2007, 178-179). Jokisaaren mukaan työelämään siirtyminen on yksi varhaisaikuisuuden merkittävimpiä siirtymävaiheita, ja siirtymän onnistuminen voi vaikuttaa yksilön elämänkulkuun ja hyvinvointiin myöhemmissä elämänvaihessa (emt. 178). Jokisaaren mukaan sosiaalisten verkostojen merkityksellisyys työpaikan haussa voi tulla esiin esimerkiksi suosittelijoiden saamisessa tai jopa tiedonsaannissa vapaana olevista työpaikoista (emt. 178). Ne haastatelluista, jotka olivat jo töissä tai pohtineet työpaikan saamiseen liittyviä kysymyksiä, olivat huolissaan sosiaalisten suhteidensa ja tuttavapiirinsä rajoittuneisuuden vaikeuttavan heidän etenemistään työuralla tai ylipäätään työpaikan saamista. Osa haastatelluista koki itsensä selvästi altavastaajiksi suhteessa `sosiaalisempiin ´ työnhakijoihin. ”Sitten tietenkin työelämässäkin... että jotain 70 % työpaikoista menee suhteilla, että sitten jos ei tunne ketään tai ei oo niitä suhteita, niin on vaikeeta työllistyy. [- -]Että sosiaalisen ihmisen on helpompi itteesä sitten myydäkin siinä työhaastattelussa.” (H3) 50 Työnhakeminen ja työskenteleminen vieraassa yhteisössä koetaan jännittävänä ja omista taidoista pärjäämisen suhteen ollaan epävarmoja. Työelämään liittyvä epävarmuus pohjaa yksinäisten aiempiin kokemuksiin, kiusaamista ja työyhteisön ulkopuolelle joutumista pelätään. Työyhteisö määrittyy haastateltujen puheessa yhteisönä, josta he lähtökohtaisesti ovat ulkopuolella ennen kuin heidät joko hyväksytään siihen tai jätetään kokonaan ulkopuolelle. Työyhteisön saatetaan olettaa suhtautuvan lähtökohtaisesti torjuvasti uuteen työntekijään. ”[ - - ] Ei silleen oo vielä työyhteisöö silleen ollu, kun on opiskellu, mutta tuntuu, jos menis töihin, nii sielläkään ei olis kovin helppo tutustua kehenkään tai olla niitten seurassa. Että ajattelis, että se on samanlaista kun aiemminkin.” (H3) Työelämään siirtymiseen liittyvät epävarmuus ja pelot johtuvat tuttujen ja turvallisten ihmisten puuttumiseen uudelta työpaikalta. Esimerkiksi opiskelujen kautta syntyneen tuttavapiirin menettäminen ja vaihtuminen vieraiseen ympäristöön ja ihmisiin koetaan pelottavana. Työnhakua saatetaan viivytellä tahallisesti, koska kynnys työelämään ja uuteen sosiaaliseen ympäristöön siirtymiseen tuntuu yksin liian suurelta. ”Että työelämään siirtyminen jännittää mua tosi paljon, koska sieltä puuttuu sitten taas se läheisten ihmisten turvaverkko.”(H5) 5.4. Yksinäisyyden takia koetut menetykset Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemukset merkityksellistyvät haastateltujen elämänkulussa paitsi elämänvalinnoissa ja ihmissuhteissa, myös koettuina menetyksinä. Pääasiallisesti haastateltujen yksinäisyyden takia kokemat menetykset liittyvät johonkin ikävaiheeseen ”olennaisesti” kuuluvana pidettyihin asioihin. Lapsuudessa harmitukset liittyvät syntymäpäiväjuhliin ja vapaa-aikaan ilman leikkikavereita. Kutsuja syntymäpäiville tai mäenlaskuun koulun jälkeen oli haastateltujen mukaan saatettu jakaa koulussa näkyvästi ja tehty selväksi se, ketkä eivät kelpaa mukaan. Eronteot hyväksyttyihin ja ulkopuolisiin näyttäytyvät haastateltujen kokemuksissa varsin konkreettisinakin tekoina. Nuoruudessa menetyksinä koettiin nuoruuteen elämänvaiheena liittyvät asiat, kuten ajan vietto kaupungilla, diskot ja muut tapahtumat. 51 ”No kyllä ainakin kaikki sellaset, että ketä kutsutaan jonnekin bileisiin tai synttäreille jonkun luo. Ne aina sit harmitti, että ei päässy mukaan. Ihan se luokassa oleminenkin, että kun sielä ei ollu silleen mitään järkevää järjestystä, että kaikki mitä siellä tehtiin, niin ne joilla oli ne omat kaveriporukat, niin teki kaikki jutut aina yhessä. Ja sit mä tein siellä jotain yksinäni. (H5) Kuten jo aikaisemmin totesin, ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat haastateltujen kohdalla tulleet erityisen näkyviksi koulussa. Välitunneilla leikkien ja keskustelujen ulkopuolelle jääminen on harmittanut ja vaikuttanut rohkeuteen osallistua sosiaalisissa tilanteissa myöhemminkin. Lapsuudessa koettu säännöllinen ulossulkeminen ja torjutuksi tuleminen merkityksellistyvät aikuisuudessa epävarmuutena ja pelkona sosiaalisten suhteiden luomisessa ja niiden kestävyyteen luottamisessa. ”Kyllä mua harmitti monesti. Kuunteli välitunnilla toisten keskusteluja ja olis ollu kiva osallistua niihin. Tietenkin se harmitti.” (H3) Menetykset koostuvat asioista, joita ”ei voi tehdä yksin”, kuten diskoon menosta, elokuvissa käynnistä, kaupungilla pyörimisestä, jotka he kokivat menettäneensä tai joista he kokivat jääneensä ulkopuolle. ”Ei voi tehdä yksin” -määritelmä on sosiaalisesti rakentunut, sillä esteet yksin tekemiselle tai yllä mainittuihin paikkoihin menemiselle ovat kulttuurin välityksellä syntyneitä. Nuorilla kaupungilla oloon liittyy keskeisesti kavereiden tapaaminen ja ”hengailu” (Myllyniemi, 2009). Koska kaupungilla olo näyttäytyy sosiaalisena tapahtumana, yksinäiselle se näyttäytyy lähtökohtaisesti mahdottomana. Haastatteluissa on myös esillä asioita, jotka eivät varsinaisesti kiinnostaneet haastateltuja itseään, mutta joiden osalta he kokivat menettäneensä valinnan mahdollisuuden tekemisen tai tekemättä jättämisen osalta yksinäisyyden takia. H1 kertoo haastattellussaan kokeneensa menetyksenä mahdollisuuden mennä diskoihin, vaikkei pidäkään itseään ”diskoihmisenä”. Menetyksessä ei ole kysymys niinkään siitä, että hän olisi halunnut mennä, vaan siitä, ettei hänelle ole yksinäiseksi määrittymisen takia jäänyt valinnan mahdollisuutta. ”Mutta kyllä mä varmaan oon jääny joistain konserteista ja.... no en mä mikään diskoihminen oo koskaan ollukkaan, mutta silleen diskoista ja tällasista. ” (H1) 52 ”No kyllä ainakin kaikki sellaset, että ketä kutsutaan jonnekin bileisiin tai synttäreille jonkun luo. Ne aina sit harmitti, että ei päässy mukaan. Ihan se luokassa oleminenkin, että kun sielä ei ollu silleen mitään järkevää järjestystä, että kaikki mitä siellä tehtiin, niin ne joilla oli ne omat kaveriporukat, niin teki kaikki jutut aina yhessä. Ja sit mä tein siellä jotain yksinäni.”(H5) Osa haastatelluista kertoi menettäneensä kokonaisen elämänvaiheen yksinäisyyden takia. Erityisesti yläkouluikäisenä koettu yksinäisyys vaikuttaa liittyvän tämän tyyppisiin kokemuksiin. Kokemuksiin nuoruuden menettämisestä liittyy osalla haastatelluista katkeruutta, pettymys liittyy paitsi muilta saatuun kohteluun myös omaan toimintaan. Nuoruudessa vertaisryhmää pidetään erityisen merkittävänä nuoren identiteetin rakentumisen kannalta (esim. Helve & Bynner, 2007). Nuorille vertaisryhmä toimii tilana, jossa on mahdollista kokeilla ”kaikkee pöllöö”, kuten H4 asiaa kuvaa. ”Kaikkee pöllöö” kuvastaa asioita, joiden ajatellaan kuuluvan keskeisesti ”normaaliin” teini-ikään. ”Erityisesti varhaisaikuiset vertailevat elämäntilannettaan muiden samanikäisten tilanteeseen ja asettavat itselleen tavoitteita näiden vertailujen pohjalta” (Raitanen 2001, 196). ”No siis kyllähän se siis tuntu, että jää tosi tosi monesta asiasta paitsi. Siis kaikesta. Kaikkee pöllöö, mitä siinä iässä pitää tehä, tai pitää ja pitää. [nauraa] Mutta siis joo, kyllä tuntu, että kaikesta mitä tapahtuu on ihan ulkopuolella. Että jälkeenpäinkin on ajatellu, että se elämänvaihe meni jotenkin ohi. Että hassua, että pitää jälkikäteen tehä jotain juttuja, jotka olis kuulunu jollain tavalla sinne nuoruuteen. (H4) Vertaisryhmän puuttuminen on kasvattanut ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemuksia suhteessa muihin. Vertaisryhmän ulkopuolelle jääminen sulkee ulos koko elämänvaiheesta. Etenkin nuoruuteen kulttuurisesti liitettyjen asioiden tekemättä ja kokematta jääminen kuuluu harmituksena haastateltujen puheessa. ”No mä muistan kadehtineeni, varsinkin sillon nuorempana, muista sitä jotain sellasta nuoruuden intoa, että kaikki on jotenkin hirmu uutta ja ihmeellistä. Että just sellasia, ”voi vitsi miten hyvännäkönen poika tuon on!”. Et mulla ei oo ollu sellasta.” (H2) Tavalliset pihaleikitkin aiheuttivat informanteissa ahdistusta ja pahaa mieltä, koska pelikavereita ei ollut. Yksi haastatelluista kertoo pyytäneensä isäänsä pelaamaan kanssaan, 53 toisaalta hän myös kertoi sen tuntuneen välillä nololta ja isän kanssa pelaaminen oli harmittanut. Myös muut haastatellut korostavat, että perhe ei kaikissa tilanteissa korvaa oman ikäisiä ystäviä, eikä poista yksinäisyyttäkään. Myös Jukka Kangasniemi korostaa artikkelissaan "Mitä on yksinäisyys?” yksinäisyyden kokemuksen subjektiivisuutta. Perheen ja sukulaisten läsnäolo ei estä yksinäisyyden kokemusten syntymistä (Kangasniemi 2005). ”Sit mä muistan, mikä oli tosi ahistavaa kans, että piti pyytää isää leikkimään pihalle, kun ei ollu ketään muuta kenen kanssa olis ollu tai tehny jotain viikonloppuna tai kesälomalla. Että aina kun halus pelata jotain pihalla, niin aina piti ottaa isä siihen kaveriks, kun ei voinu yksin.”(H5) Yksinäisyyden takia koetut menetykset eivät määrity ainoastaan tekemisen mahdollisuuksien menetyksinä. Mielenterveys, hyvinvointi ja onnellisuus koetaan myös yksinäisyyden takia menetettyinä tai vähintäänkin vaurioituneina. Ludwien Meeuwesenin (2006, 108-109) mukaan henkinen epätasapaino ja masennus korreloivat tilastollisesti voimakkaasti yksinäisyyden kanssa. Samansuuntaisia tuloksia on saatu myös monissa psykologian alan tutkimuksissa (kt. esim. Cacioppo & Patrick 2008; Cotterel 2007, 112115). Tähän tutkimukseen haastatellut kokivat että yksinäisyys on ollut merkittävä tekijä mielenterveydenongelmien, kuten masennuksen syntymisessä. ”Että kyllä mä koen sen ihan isoks osaks siinä, että mä oon ollu ihan tosi vakavasti masentunu vielä nyt aikuisenakin ja mä oon ollu sairaslomalla ja kaikkee. Että mulla on vieläkin mielialalääkitys. Ja kyllä se on musta yksi iso tekijä siinä, että on muodostunu sellanen sisäinen epävarmuus itelle.”(H5) Tutkimukseen osallistuneista kaikki ovat sairastaneet tai sairastavat edelleen masennusta ja suurin osa heistä myös koki masennuksen olevan yhteydessä yksinäisyyden kokemiseen. Mielenterveyden ongelmat koetaan yksinäisyydestä eroon pääsemisen kannalta erityisen vaikeiksi, sillä masennuksen takia mahdollisuudet sosiaalisten suhteiden muodostamiseen ja ylläpitämiseen ovat entistä vähäisemmät. "Mutta toisaalta taas yksinäisyyteen liittyy sitä masentuneisuutta. Se voi ruveta ahdistamaan. [ - - ] Just sellanen sulkeutuneisuus, kun vaan ajattelee itseään. Yksinäisyys on tavallaan aika hyvä syy olla kauheen egosentrinen. Että ajatellaan vaan itseään ja miten mulla menee. Mä olin yksinkertasesti tosi ahdistunu ja tosi masentunu monta vuotta. Sellanen todella itseeni käpertyvä, että mä en puhunu 54 paljoo, mutta jos mä jotain sanoin, niin mä sanoin asiaa [nauraa] mutta hyvin vähän.”(H2) Aikuisuudessa mielenterveyteen liittyvät ongelmat merkityksellistyvät haastateltujen puheessa hieman toisenlaisista lähtökohdista kuin lapsuudessa. Ratkaisevana erona lapsuudessa koetun ja aikuisuudessa koetun yksinäisyyden välillä haastateltavat näkevät sen, että he tunnistavat yksinäisyyden kokemiseen liittyvät tunnetilat ja kykenevät käsittelemään yksinäisyyden kokemuksia paremmin. Avuntarve osataan tunnistaa paremmin ja kynnys avun hakemiseen on matalampi. ”Oon ollu aikuisiälläkin yksinäinen. Mutta mä oon tienny olevani yksinäinen. Että ylipäänsä ne tunteet, jotka siihen liittyy, masennus ja ahdistus, niin mä tiedän, että mulla on niitä. Lapsena se vaan oli jotenkin sellanen perusolotila. Paska olo.”(H5) Tähän tutkimukseen koottu aineisto ei mahdollista syy-seuraussuhteiden objektiivista tarkastelua yksinäisyyden kokemusten ja mielenterveyden ongelmien välillä. Mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin keskeisesti esillä haastateltujen puheessa, mikä osoittaa niiden olevan tärkeässä osassa heidän arjessaan. Lisäksi he kokevat, että yksinäisyydellä ja joissakin määrin myös koulukiusaamisella on ollut iso merkitys mielenterveyden ongelmien, kuten masennuksen syntymisessä. 5.5. Yksinäisyyskokemusten merkityksellistyminen aikuisuuden ihmissuhteissa Sosiaalisilla suhteilla on keskeinen rooli yksilön mahdollisuuksissa toimia ja sopeutua yhteiskuntaan, ja ne ovat keskeisessä asemassa yhteiskuntaan integroitumisen näkökulmasta (Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006). Läheisillä ihmissuhteilla on myös tärkeä rooli vaikeista elämänvaiheista tai -tapahtumista selviämisessä (emt. 79). Lisäksi ystävyys- ja perhesuhteiden kautta saatavalla sosiaalinen tuella on merkityksensä yksilön hyvinvointiin ja valintoihin. Sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä sosiaalisen pääoman kertymisen suhteen. Sosiaalisen pääoman katsotaan sosiaalisten verkostojen lisäksi koostuvan sosialisaatiossa sisäistetyistä arvoista, normeista ja asenteista (Salmi 2006, 193; myös Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 84-85). 55 Haastatelluille sosiaaliset suhteet, niiden määrä ja laatu, ovat keskeisin tavallisuutta määrittävä tekijä. Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaaliset suhteet nähdään tärkeinä hyvinvoinnin ja onnellisuuden lähteinä (mm. Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 14). ´Tavallisuus´ näyttäytyy haastateltaville hyvinä sosiaalisina taitoina ja useina läheisinä ystävinä. Koska haastatellut ovat olleet lapsia ja nuoria pääasiassa 1980luvulta 2000-luvun alkuun, internet ja sen välityksellä muodostuneet sosiaaliset suhteet eivät heidän lapsuuden ja nuoruuden kokemusmaailmassaan ole niin suuressa roolissa kuin mitä ne ehkä tämän päivän lasten ja nuorten elämässä ovat. Internetin merkitys sosiaalisten suhteiden muodostamisessa on kasvanut vasta aikuisiällä. Tässä suhteessa aineistoa ei voi suoraan suhteuttaa tämänhetkisessä maailmassa elävien lasten ja nuorten kokemusmaailmaan. ”No tietenkin se tuntu pahalta, että en mä tiedä miten sitä oikein kuvailis. Että sillon tunti ittesä jotenkin kummalliseksi ja omituiseksi. Että se on outoo, että kaikilla muilla on ystäviä, paitsi mulla, että mä oon jotenkin outo.” (H3) Kimmo Jokinen toteaa toimittamansa teoksen ”Yksinäisten sanat” (2005) johdannossa, että kulttuurinen käsikirjoituksemme luo mielikuvaa siitä, että yhdessä on normaalimpaa kuin yksin. Tämä kulttuurinen käsikirjoitus ja sen sisäistäminen näkyvät haastateltujen puheessa: tavassa määrittää normaaliutta. Facebook ja muut sosiaalisen median yhteisöt ovat nostaneet sosiaalisten suhteiden määrällisen vertailun entistä näkyvämpään rooliin, mikä puolestaan on tehnyt entistä näkyvämmäksi ne ihmiset, joilla ihmissuhteita on vähän tai ei ollenkaan perhepiirin ulkopuolella. Ihmissuhteiden merkitys on yksinäisten mielessä erityisen korostunut, ja vertailu ”kaikkiin muihin” tuottaa erilaisuuden sekä epänormaaliuden kokemuksia. ”Että eniten just se, kun ei oo niitä kavereita, niin sitten tuntu kauheesti, että ei oo normaali. Tuntu, että pitäs olla edes yks hyvä ystävä, että olis yhteiskuntakelponen yksilö. Se tunne on vieläkin aina, vaikka mulla oli se yks ystävä. Tuntuu, että niitten ystävien pitäis olla tietynlaisia, että vois lukee ittensä normaaliksi. [- - ] Mutta sitten en tiiä, jos on ollu yksinäinen, nii sitten kelpaa vähän huonommatkin ystävät, kuhan ei vaan yksin tarttee olla.” (H3) Pitkään jatkunut yksinäisyys voi haastateltavien mukaan heikentää sosiaalisia kykyjä ja voi tuntua, että ihmisten kanssa olemista ja keskustelemista on opeteltava uudelleen. Pitkään 56 jatkunut yksinäisyys myös nostaa kynnystä lähestyä muita ihmisiä. Etenkin oman vertaisryhmän, tässä tapauksessa koulukavereiden, syrjintää kohdanneet kertoivat, että torjutuksi tulemisen pelko vaikeuttaa uusien ihmisten lähestymistä. ”Kiusatuille muodostuu kielteinen käsitys vertaistensa luotettavuudesta, hyväntahtoisuudesta ja tuesta. Ja ollessaan nuoria aikuisia he kokevat luottamuksen puutetta ihmissuhteissaan sekä tyytymättömyyttä vuorovaikutussuhteidensa laatuun” (Pörhölä 2008, 97). ”Mutta se on tosi jännä juttu, kun sillon alkuun musta tuntu, että mä en tiedä miten ihmisten kanssa puhutaan. Että meni ihan lukkoon siitä, että mitä nyt sanon ja mistä näitten ihmisten kanssa puhutaan? Että olin jotenkin niin pudonnu siitä maailmasta, että se on sitten tosi jännä, että sitten piti opetella olemaan ihmisten kanssa.” (H4) Saari (2010, 160) toteaa yksinäisyyttä kokeneista, että ”omien sosiaalisten taitojen puute tunnistetaan ja tunnustetaan. Samalla mahdollisilta ystäviltä toivotaan empatiaa, siis kestämistä ja kärsivällisyyttä näiden sosiaalisten taitojen vajeiden edessä.” Ystävyyssuhteiden luomisen ja niiden ylläpitämisen haastavuus ilmenee kaikkien haastateltavien kertomuksista. Puheessa on voimakkaasti läsnä hyväksynnän odottaminen vertaisryhmältä, mikä mahdollistaisi mukaan pääsyn. Epävarmuus itsestä ei haastateltujen kokemusten perusteella katoa itsestään vielä aikuisuudessakaan, vaikka läheisiä sosiaalisia suhteita onnistuisikin muodostamaan. Hyväksytyksi tulemisen tarve on yksinäisillä suuri (Achté & Kuusi 1984, 12). Torjutuksi tulemisen pelko näkyy haastateltujen kertomuksissa rohkeudessa lähestyä muita ihmisiä, mutta myös ihmissuhteiden ylläpitämisessä. Itseä halutaan suojella uusilta torjunnan kokemuksilta. ”Sitten se jäi just siihen, että mä ootin jotain merkkiä, että haluuko ne oikeesti olla mun kanssa, mä ootan sitä aina vieläkin. [- -] Että vaikuttaa siihen rohkeuteen, että ei oikein uskalla ystävystyy kun ajattelee, että ei ne mun seuraa kumminkaan kaipaa.” (H3) Yksinäisille ihmisille luottamuksen rakentaminen muihin ihmisiin on haastavaa, yksinäisyyskokemuksena rakentuu sille, ettei voi luottaa toisiin ihmisiin (Ojala & Kontula 2002; Jokinen (toim.) 2005). Mahdolliset kiusaamiskokemukset vaikeuttavat luottamuksen rakentamista muihin ihmisiin entisestään (Pörhölä, 2008). Kaikki haastatellut kertovat, että toisiin ihmisiin luottaminen on vaikeaa ja luottamuksen rakentaminen vaatii toiselta ihmiseltä paljon. H1 kertoo suojelevansa itseään torjutuksi tulemiselta ja pettymyksiltä 57 itseensä. John Cotterelin mukaan yksinäisyyttä kokeneille voi pikkuhiljaa muodostua kielteinen suhtauminen muita ihmisiä kohtaan, mikä puolestaan ruokkii yksinäisyyttä entisestään. Yksinäisen on entistä vaikeampaa lähestyä muita tai luottaa muihin ihmisiin (Cotterel 2007, 13). ”--Joo, voi se olla, koska yksinäisyys on tuonu mulle tavallaan, miten sen nyt osais sanoa... no en mä tiiä, ”ihmisvihaa”, en tiiä onks se vähän vahva? (hiljaisuus) Ehkä oon vähän varautunut ihmisten suhteen, että en mä luota ihmisiin.” (H1) Ystävyyssuhteita pidetään lapsen kehityksen näkökulmasta erityisen tärkeinä (kt. esim. Salmivalli 2008). Ystävyyssuhteet ovat edellytys luottamuksen ja vuorovaikutuksen oppimiselle ja luovat perustan tuleville ihmissuhteille (emt.). Haastateltujen kokemusten pohjalta voi todeta, että läheisten ystävyyssuhteiden puuttuminen on heikentänyt luottamusta muihin ihmisiin niin yleisellä kuin yksilöiden väliselläkin tasolla. Luottamuksen rakentamisen vaikeus voi näkyä esimerkiksi torjuvassa suhtautumisessa muiden ystävystymisyrityksiin; torjunta on keino suojautua torjutuksi tulemiselta. ”Mä arvioin ihmisiä aika tarkkaan ensin, ennen kun mä päästän. Kyllä mä myös luotan ihmisiin, että on mulla sellanen positiivinen käsitys ihmisestä, ja mä haluun uskoo enemmän hyvään ku pahaan ihmisissä. En sitten tiiä onko se seurausta näistä, vai onko se ollu aina mulla niin, mutta näin mä ajattelen.”(H2) Ystävien puuttuminen lapsuudessa merkityksellistyy myöhemmin esimerkiksi ystävyyssuhteille asetetuissa vaatimuksissa. Osa haastatelluista koki, että huonompikin ystävyys on parempi kuin ei ystäviä ollenkaan, mutta osa kertoi hylätyksi tulemisen pelon ja pettymyksien johtaneen varsin tiukkoihin vaatimuksiin ystävyyden suhteen. Vastavuoroisuus ja luotettavuus olivat ystävyyssuhteen kestämisen kannalta tärkeimpiä edellytyksiä, eikä niistä oltu aikuisuuden ihmissuhteissa valmiita joustamaan. ”Mutta sitten en tiiä, jos on ollu yksinäinen, nii sitten kelpaa vähän huonommatkin ystävät, kuhan ei vaan yksin tarttee olla.” (H3) Hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelko on läsnä haastateltavien ihmissuhteissa aikuisuudessakin. Itseä suojellaan katkaisemalla välit toiseen, jos jokin asia viestii mahdollisesta hylkäämisestä tai torjutuksi tulemisesta (vrt. Achté & Kuusi 1984, 11). 58 ”No mä löysin mun aviomiehen netin kautta sillon joskus 22-vuotiaana. Jotenkin se tuntu helpommalta ettiä sen kautta. Ja tosiaan ei mulla ollu oikeen ketään kenen kanssa olis voinu mennä jonnekkin ulos, nii ei silleen tavannu ketään. Ja sitten kun ei käyny tuolla baarielämässäkään, nii mitäs vaihtoehtoja siinä sitten olis ollu. Kun ei ollu ketään ystäviä, joitten kautta olis voinu tutustua. Että suomi24 treffipalstan kautta sitten... [nauraa] (H3) Läheisten ihmissuhteiden, erityisesti seurustelusuhteiden, merkitys kasvaa aikuistumisen myötä (Raitanen 2001, 193). Vaikka parisuhde näyttäytyy haastateltujen puheessa pääasiassa tavoiteltavana ja toivottuna, kaikki eivät ole kokeneet parisuhteen korvaavan muita puuttuvia ystävyyssuhteita. Kaikki eivät myöskään koe perhesuhteiden korvaavan ystäviä, vaikka välit omiin perheenjäseniin olisivatkin läheiset. Ystävyyssuhteen ”sopivuuden” arvioinnissa ystävän sukupuolella näyttäisi olevan keskeinen merkitys paitsi haastateltujen lapsuudessa ja nuoruudessa, myös vielä aikuisuudessa. Sosiaalisesti hyväksyttävimpänä ystävyyssuhteena yksinäisten puheessa määrittyy kahden samaa sukupuolta olevan välinen ystävyys. Siksi esimerkiksi omaa puolisoa pidetään kyllä ystävänä, mutta ystävyyssuhteen ei välttämättä koeta olevan laadultaan ”oikeanlaista” ystävyyttä. ”Emmä tiiä. Onhan se ystävä se mun mieskin. Jotenkin tuntuu, että pitäs olla naispuolinen ystävä. Ja vaikka mulla tavallaan onkin, niin sitten ajattelee että sen pitäs olla sellanen, joka näkis mua useemmin... Kun se ei hirmu usein ehdi näkemään mua, kun sillä on muitakin ystäviä ja.. [naurahtaa]. Ehkä mä ajattelen, että pitäs olla yks tosi läheinen ystävä, tai monta sellasta vähemmän läheistä, niin se korvais sen tosi läheisen.[- - ]Mulla on jotenkin niin omituiset kriteerit, kun perhettä ei voi lukee ystäviks, vaikka mä käyn mun siskon luona aina välillä. Että mussa on jotain vikaa vieläkin, että pitää olla perheenulkopuolisia ystäviä. Että on jotenkin jääny sellasia kummallisia päähän pinttymiä sieltä lapsuudesta.”(H3) 5.6. Keskustelua hyvästä ystävästä ja ystävyyssuhteista Hyvä ystävä on todiste kyvystä solmia kestäviä ihmissuhteita ja ihminen, johon voi luottaa. Juho Saaren mukaan ystävyyssuhteiden merkitys on korostunut hyvinvoinnin lähteenä (2010, 139). Myös haastateltujen kertomuksissa ystävyyttä arvostetaan ja pidetään onnellisuuden ja hyvinvoinnin kannalta tärkeänä. Hyvä ystävä määrittyy läsnäolevana, ymmärtäväisenä, ystävyyteen sitoutuneena ja luotettavana. 59 ””Mä en niinkun kestä kauheesti sellasta, että toinen tekee mulle ohareita, tai toinen ei jotenkin priorisoi mua tärkeeks. Jos puhutaan siis läheisestä ystävyydestä. Niin sitten mä niinkun annan olla, että en pistä välttämättä välejä poikki, mutta että en sitten panosta siihen ite. Mulle tulee tosi herkästi sellanen vähän loukattu fiilis. Että myös sitten sillee, mä saatan joissain tilanteissa tosi herkästi tuntee itteni ulkopuoliseksi, esim jossain porukassa kun ollaan. Ehkä se, että mulla on vaihtunu aikuisiällä parhaat ystävät moneen kertaan, että tavallaan mä tarviin tosi sellasta sitoutuvaa ystävyyttä. Jos mulla on huono fiilis, niin mä saatan tosi helposti tulkita ihmisiä silleen, että tuo ei halua olla mun kanssa. [- -] Mulle se [ystävyys]on sellasta, että kiinnostaa mitä toiselle oikeesti kuuluu ja jaksaa toista sillonkin kun toinen on allapäin. Voi viettää aikaa silleekin toisen kanssa, että ei kauheesti puhuta.”(H5) Ystävyyssuhteet ovat keskeinen osa kaikkien ihmisten elämää ja ystävillä onkin iso merkitys yksilön hyvinvoinnissa (kt. esim. Saari 2010; Cotterel 2007). Yksinäisyyttä kokeneelle ystävyyssuhteiden merkitys korostuu entisestään. Ystävien olemassaolo näyttäytyy paitsi mahdollisuutena määrittyä tavalliseksi ja samanlaiseksi, myös pelastuksena yksinäisyydestä. Ystävyys- ja kaverisuhteet toimivat sekä yksilön tukena ja sosialisaation kontekstina että yhteyksinä laajeempiin sosiaalisiin verkostoihin (kt. Cotterel 2007, 74) Ystävyyssuhteille ei ole olemassa yhtä ainoata olemisen tapaa, vaan ystävyyksiä on erilaisia (emt. 75). Acté ja Kuusi (1984, 10-11) toteavat, että ”ystävyys merkitsee suhteen molemmille osapuolille sitä, että he tuntevat tarvitsevansa toisiaan jossakin suhteessa, kokevat yhdessäolon tärkeäksi ja mielihyvää tuottavaksi. [- -] Ystävyys ei vaadi liikoja, vaan molemmat osapuolet tuntevat vastuunsa siitä, että suhde pysyy tasapainoisena ja vastavuoroisena”. Achtén ja Kuusen määritelmä korostaa vastavuoroisuutta ja molempien osapuolien yhtäläistä panostamista ystävyyden ylläpitämiseen. Haastatteluissa korostuu läsnöoleva ja sitoutuva ystävyy. Jos ystävän ei koeta sitoutuvan ystävyyssuhteeseen riittävästi epäilykset ystävyyden kestämisestä heräävät ja ystävyyteen ei enää haluta panostaa. ”Se läsnäolo, että kun ollaan yhessä, niin se oikeesti on siinä sun kanssa eikä esim. tekstaile jonkun muun kanssa, tai vastaile puhelimeen tai mieti, että mitä seuraavaks tapahtuu. Että sellasesta mulle tuli tosi usein sellanen jännittyny ja huono olo. Vähän sellanen, että ”eiks toi nyt haluukkaan olla mun kanssa?”. Että kyllä se niinku sellanen tavallinen läsnäolo ja semmonen.” (H3) Vastavuoroisuus on olennaista sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen näkökulmasta (Saari 60 2010, 77-82). Vastavuoroisuus korostuu hyvän ystävän määritelmissä (emt.). Vastavuoroisuus ja toisen osapuolen sitoutumisen aste ystävyyssuhteeseen näyttäytyvät haastateltujen kertomuksissa ratkaisevina ystävyyssuhteen kestävyydelle. Ystävän hajamielisyys tai omia yhteydenottoja harvemmat puhelut tai vierailut tulkitaan helposti torjunnaksi tai kiinnostuksen puutteeksi ystävyyttä kohtaan. Vähäisetkin merkit vastavuoroisuuden heikentymisestä voivat johtaa ystävyyssuhteen päättymiseen. Toisten ilmeitä, eleitä ja sanomisia pyritään havainnoimaan mahdollisimman tarkasti, ja ne tulkitaan helposti kielteisiksi ja torjuviksi (Cotterel 2007, 113). Omavalintainen ystävyyden päättäminen näyttäytyy helpompana vaihtoehtona kuin torjutuksi tuleminen. Osa ystävyyssuhteille asetetuista edellytyksistä ja rajoista näyttäytyy ehdottomina, eikä niistä olla valmiita joustamaan. Lisäksi ystävyyssuhteille saatetaan asettaa odotuksia, joita ne eivät välttämättä pysty täyttämään (Achté & Kuusi 1984, 16). ”--Et on sellanen ihminen jonka kanssa tulee toimeen, että on hauska ja muuta. Nii tottakai. Sit se vaikuttaa, että miten se toinen ihminen pitää yhteyttä. Jos se oon minä joka pidän aina yhteyttä, niin en mä rupee semmoseen. Et mun mielestä se on liian ykspuoleista, tai jos se menee siihen että mä otan vaikka viikoittain yhteyttä ja tää ottaa vaikka joka toinen kuukausi, niin en mä sillon rupee kattelee. Tai jos toinen on jostain syystä valehellu jotain, en mä valehtelua hyväksy ollenkaan. [- - ]Mä oon tosi tarkka sen suhteen, ketä mä huolin ystävikseni. Mä suostun kyllä tutustumaan ihan kaikenlaisiin ihmisiin, mutta jos mä huomaan, että se ystävyyssuhde ei jostain syystä tuu toimimaan, tai mä en oo jotenkin tyytyväinen siihen, niin mä saatan joskus yrittää korjata sitä ystävyyssuhdetta, mutta aika usein mä vaan katkasen välit. Eikä se periaatteessa vaikuta muhun millään tavalla. Mä niinku vaan oon, et se oli sitten siinä. Että mä en jää roikkumaan sosiaalisissa suhteissa.” (H1) Vaikka ystävyyssuhteilta odotetaan vastavuoroisuutta ja sitoutumista, oma suhtautuminen ystävyyssuhteisiin on pidättyväinen. Päätöksiä tehtäessä tai omaa kantaa pohdittaessa itsenäisyys ja riippumattomuus ystävistä koetaan tärkeäksi. Omaa itsellisyyttä halutaan suojella. Ystävyyssuhteiden kestävyyteen ei myöskään olla valmiita luottamaan varauksettomasti, ja vaikka ystävältä odotetaan luottamusta ja sitoutumista, sitä ei välttämättä olla valmiita antamaan heti takaisin. ”Että jos mä mietin jotakin asiaa, niin mä en yleensä soita ensimmäiseks jollekin mun ystävälle ja kysy mitä se on siitä mieltä, niinkun mun ystävät tekevät mulle, vaan mä pohdin ne asiat ensin itse läpi ja sitten saatan kysyä joltakin mielipidettä. Että jotenkin se, että eka miettii ne asiat ite ja sitten vasta kääntyy toisten puoleen. Että tiettyä varauksellisuutta se on tuonu, mutta en mä 61 tiiä onks se paha asia, se on vaan mun tapa toimia.” (H2) 5.7. Yksinäisyyden myönteisiä seurauksia Tässä luvussa esittelen lyhyesti yksinäisyyden yleisempää merkityksellistymistä haastateltujen arjessa. Haastateltavat kokivat itse tärkeäksi korostaa myös yksinäisyyden myötä opittuja tai omaksuttuja tapoja ajatella ja toimia, yksinäisyyden kokemisen myönteisiä puolia. Vaikka yksinäisyys määrittyykin yksinäisten puheessa lähtökohtaisesti kielteisenä ja myös sen seuraukset koetaan pääasiallisesti negatiivisina, myös hyviä puolia halutaan tuoda esille. ”No just sosiaaliset suhteet, itsetunto, periaatteessa empatiakyky, että mä pystyn ymmärtämään ihmisiä jos ne on yksinäisiä. Pystyn ymmärtämään sen...[- -] Luulen, että se olis vaan sellasta ”voivoi, sä oot yksin”, mutta nyt on silleen, että oikeesti. Ei välttämättä osaa silleen auttaa, mutta ymmärtää.” (H1) ”[ - - ] Nii, mä ainakin ite koen, että kun oon ollu koulukiusattu ja yksinäinen, niin on jotenkin empaattisempi ja ymmärtää enemmän sellasia ihmisiä joilla on vaikeeta.”(H3) Ymmärrys muita yksinäisyyttä kokeneita kohtaan ja empaattisuus ovat kaikkien haastateltujen mainitsemia yksinäisyyden myönteisiä seurauksia. Yksinäisyyden koetaan myös tehneen mahdolliseksi asioiden tarkastelun ulkopuolisen näkökulmasta. Asioista osataan nähdä useampia puolia ja huomataan paljon sellaista, joka muutoin saattaisi jäädä huomaamatta. Tarkkailijan rooli nähdään joissakin tilanteissa hyödyllisenä ja sitä osataan hyödyntää. ”Että hyvässä ja pahassa. Et saattaa jättäytyä ulos, mut hyvä puoli on se, että osaa myös kattoa niitä asioita monella tavalla. Myös sieltä ulkopuolelta ja osaa asettua toisen ihmisen asemaan. ”(H4) Yksinäisyyden myönteisenä seurauksena koetaan myös itsenäisyys ja riippumattomuus muista. Haastateltujen kertomuksissa itsenäisyyden ja riippumattomuuden arvostus asettuu ristiriitaiseen suhteeseen sitoutuvan ja läheisen ystävyyssuhteen kaipuun kanssa. Vaikka ystävyyssuhteilta toivotaan sitoutuneisuutta, luottamuksellisuutta ja vastavuoroisuutta, silti omat päätökset halutaan tehdä itsenäisesti ja oma kanta halutaan miettiä rauhassa yksin 62 ennen ystävälle kertomista. Toisaalta itsenäisyys ja rippumattomuus ovat kulttuurisesti tärkeitä aikuisuuden määritteitä (Raitanen 2001,192). Nuoret aikuiset korostavat yksilöllisiä tekijöitä aikuistumisen edellytyksinä, ja vastuunkantamista itsestä pidetään aikuiseksi määrittymisen edellytyksenä (Raitanen, 2001, 204). Yksinäisyydestä ylitsepääsemisen jälkeen elämäntapaan liittyviä valintoja tehdään niin, että myös yksinololle saadaan sosiaalisten suhteiden olemassaolosta huolimatta aikaa ja tilaa. ”[- -]en tiiä, no ainakin mä tiedän, että jos mä teen jonkun valinnan, niin mä teen sen omasta tahdosta, että kukaan ei tuu siihen silleen vaikuttamaan.” (H1) Se, että tutkimukseeni haastatellut nuoret aikuiset ovat pääasiallisesti päässeet yli yksinäisyydestään on erittäin tärkeä tekijä tutkimustuloksia tarkasteltaessa. Yksinäisyyden tunteiden hyväksyminen ja niiden käsitteleminen muovaavat keskeisellä tavalla suhtautumista yksinäisyyskokemuksiin. 5.8. Yksinäisyydestä ylipääseminen - selviytymistarinoita Jotta tutkimukseni pystyisi valottamaan yksinäisyyden kokemuskaarta alusta loppuun, on olennaista tarkastella myös yksinäisyyden päättymistä ja siihen liittyviä kokemuksia. Pidän yksinäisyydestä selviämisen käsittelemistä tässä yhteydessä myös metodologisena valintana. Suurin osa tutkimukseen haastatelluista kokee päässeensä pahimman yksinäisyysvaiheen yli, vaikka he ovatkin olleet yksinäisiä myös aikuisiässä. Haastateltujen puheessa yksinäisyyden päättyminen tai sen kanssa ”sinuiksi” tuleminen määrittyy selviytymisenä, Yksinäisyyden päättyminen omien ponnistelujen merkityksellistyy ja pärjäämisen mahdollisuutena lopputuloksena. tarkastella myös yksinäisyyden myönteisiä seurauksia, sillä edelleen itsensä yksinäisiksi kokevat eivät halunneet nähdä tai nähneet yksinäisyydellä myönteisiä seurauksia. ”No mä uskon, että sillä voi olla joitain hyviä asioitakin, ihan samalla tavalla kun niitä huonojakin. Ehkä hyviä se, että jos siitä yksinäisyydestä, tai jos sitä pääsee prosessoimaan ja siitä pääsee silleen yli, että tavallaan okei, mulla on näitä yksinäisyyden kokemuksia, mutta näkee, että siitä on selvinny ja siitä jää sellanen kokemus, että jos joskus vielä kokee olevansa yksin, niin tietää selviävänsä siitä. Sellanen tietynlainen itsevarmuus, jos pääsee niistä yli. Se on sitten eri asia, jos jää yksinäiseksi. Mutta mä uskon, että se voi olla myös sellanen rohkaiseva kokemus.”(H2) 63 ”Että sellasia hyviä ystäviä, niin ei niitä vieläkään kauheen montaa oo. Että, kyllä sitä joskus kokee olevansa yksinäinen. Mutta toisaalta siinä yksinolemisessa ja yksinelämisessä tiettyjä puolia arvostaakin tosi paljon. Että se ei ehkä oo niin kovin kokonaisvaltainen kokemus, että se ei enää elämää haittaa.” (H4) Yksinäisyydestä eroon pääseminen nähdään omakuvan ja itsetunnon myönteisen määrittymisen kannalta tärkeänä ja sen koettiin antavan uskoa siihen, että myös tulevaisuudessa mahdollisista yksinäisyyden vaiheista on mahdollista päästä eteenpäin. Kuitenkin myös ne haastatelluista, jotka kokivat päässeensä yli yksinäisyydestään, kertovat epävarmuuden ja kelpaamattomuuden tunteista, joiden he kokivat syntyneen yksinäisyyden seurauksena. ”Se on ehkä sitä, kun sillon lapsena tuli ulkopuolelta sitä kiusaamista, nii tuntu ettei kelpaa, niin aikuisena se on siirtyny oman pään sisälle, että sitten ite tavallaan ihteesä mollaa...[hiljaisuus]” (H3) Aikuisuuden yksinäisyyskokemuksissa korostuu yksilön vastuu itsestään. Aikuisuuden yksinäisyys poikkeaa tässä suhteessa lapsuuden aikaisesta yksinäisyydestä. Aikuisuuden yksinäisyys näyttäytyy haastateltujen määritelmissä useammin itseaiheutettuna kuin lapsuuden yksinäisyys. Lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemuksissa korostuu yksilön ulkopuolisten tahojen merkitys: vertaisryhmä, vanhemmat ja opettajat näyttäytyvät keskeisissä rooleissa yksinäisyyden syitä arvioitaessa. Aikuisuuden yksinäisyyden kohdalla yksinäinen on itse vastuussa itsestään ja yksinäisyydestä pois pyrkiminen nähdään myös yksilön omana tehtävänä. Kulttuurinen aikuisuus määrittyy itsenäisyytenä ja vastuun kantamisena itsestä ja muista, (kt. esim. Raitanen 2001, 192), mikä voi osaltaan selittää yksinäisyyteen suhtautumisen erilaisuutta aikuisuudessa. Vastuun kantaminen korostuu haastateltujen suhteessa tulevaisuuteen, vaikka yksinäisyys ei ole aina yksinäisestä itsestään riippuvainen haastatellut kokevat tärkeäksi korostaa myös omia vaikuttamismahdollisuuksiaan. ”En, mä koen, että se on musta ittestäni kiinni tällä hetkellä. Että nyt mulla on tavallaan kaikki avaimet siihen, miten mä voin estää sen. Se on sitten mun omaa syytä, jos mä en käytä niitä. Että en koe. Mulla on nyt hyviä ystävyyssuhteita, mulla on poikaystävä ja mä oon tavallaan päässy siihen, että mä olen muitten kanssa.”(H2) 64 6. Johtopäätökset ja loppupohdintaa Tässä luvussa pyrin kokoavasti pohtimaan tutkimukseni tuloksia ja käsittelemään niiden pohjalta yksinäisyyttä yleisemmällä tasolla. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää lapsena ja nuorena koetun yksinäisyyden merkityksellistymistä nuoren aikuisen elämänkulussa. Aineiston keruun ja analyysin lähtökohtana olivat yksinäisyyskokemukset ja niille annetut merkitykset. Tavoitteenani oli tuoda uusia näkökulmia keskusteluun lasten ja nuorten yksinäisyydestä, sekä valottaa yksinäisyyden kokemuksellista ulottuvuutta. Tutkimuksen tuloksia tarkasteltaessa on tärkeää huomioida, että tutkimukseen osallistuneet henkilöt ovat päässeet käsittelemään yksinäisyyden kokemuksiaan ja löytäneet keinoja yksinäisyydestä ylipääsemiseksi ja ihmissuhteiden luomiseksi. Aineisto olisi todennäköisesti ollut toisenlainen, jos haastateltavat olisivat olleet yhtäjaksoisesti yksinäisiä lapsuudesta aikuisuuteen. Tutkimukseni pohjalta voi kuitenkin todeta, että lapsuudessa ja nuoruudessa koettu yksinäisyys vaikuttaa yksilön elämänkulkuun vielä pitkään yksinäisyyden päättymisen jälkeenkin. Vaikka tutkimukseni ei pysty tarjoamaan tyhjentävää selvitystä yksinäisyydestä yhteiskunnallisena ilmiönä, se valottaa yksinäisyyden kokemuksellista ulottuvuutta ja tuo esille yksinäisyyden yhteisöllistä puolta. Yksinäisyyskokemukset merkityksellistyvät haastateltujen kokemusten elämänkulussa moniulotteisuus pääasiallisesti korostuu kielteisiksi haastateltujen koetuilla puheessa, tavoilla. Myös yksinäisyys on kokonaisvaltaisesti kokijansa elämään vaikuttava kokemus. Yksinäisyyskokemukset ja yksinäiseksi määrittyminen muovaavat yksilön omakuvaa, toimintapoja ja valintoja. Selviytyminen edellyttää paljon sekä yksinäiseltä itseltään että yhteisöltä, jonka ulkopuolelle hän on jäänyt. Etenkin lasten ja nuorten yksinäisyydestä puhuttaessa yhteisön merkitys yksinäisyyden kokemusten syntymisessä ja niiden ehkäisemisessä on suuri. Siksi olisikin tärkeää, että kouluilla ja harrasteryhmillä olisi käytössään resursseja, joiden avulla lasten ja nuorten keskinäisiä suhteita voitaisiin edistää 65 ja vähentää tilanteita, jotka mahdollistavat yksittäisten lasten ulossulkemisen ryhmästä. Yksinäisyyskokemukset synnyttävät erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, jotka merkityksellistyvät yksinäisyyttä kokeneen elämän eri osa-alueilla. Tavallisuuden ja samanlaisuuden paine, sekä pelko omasta erilaisuudesta on läsnä kaikkien tutkimukseen haastateltujen puheessa. Puhe yksinäisyydestä erilaisuutena tai epänormaaliutena korostaa yhteisön sosiaalista normia: ”normaalilla” ihmisellä on paljon sosiaalisia suhteita ja hän pärjää hyvin erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Yksilöiden vuorovaikutussuhteet ja sosiaalisuus ovat yhteisön olemassaolon edellytys. Sosiaalisen median ilmiöt, kuten Facebook, tekevät laajojen sosiaalisten verkostojen ideaalin ja niistä kilpailemisen entistä näkyvämmäksi. Sosiaalinen media tekee näkyviksi myös ne, joiden sosiaalinen verkosto on pieni. Yksinäisyydestä tehdään yksilön omien valintojen seuraus, silloinkin kun yhteisö sulkee yksilön ulkopuolelle. Keskustelua voitaisiin käydä yleisemmin siitä, millä tavalla yksinäisiin ja yksinäisyyteen ilmiönä suhtaudutaan ja millaisen leiman yksinäiseksi määrittyminen antaa yksilölle. Yksinäisyyden rakentumisen taustalla keskeisiksi nousivat vertaisryhmän ja etenkin koulun informaalinkulttuurin valta-asema lasten ja nuorten sosiaalisten suhteiden määrittelijöinä. Koska vertaisryhmän merkitys on lapsille ja nuorille suuri, torjutuksi tuleminen ja ulossulkeminen ryhmästä koetaan erityisen satuttavana. Vertaisryhmän ulkopuolelle jääminen merkityksellistyy luottamusvaikeuksina ja sosiaalisten tilanteiden välttelynä. Torjutuksi tulemisen pelko rajoittaa vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa ja eristää yksinäistä lasta tai nuorta entisestään. Lapset ja nuoret viettävät suuren osan ajastaan koulussa, jossa myös vertaissuhteet pääasiassa rakentuvat. Olisikin tärkeää, että kouluilla olisi käytössään riittävät resurssit oppilashyvinvoinnin edistämiseksi. Tutkimus vahvisti kokemuksellisesta käsitystäni erosta. yksinäisyyden Yksinäisyyden ja yksinolon käsitteellisestä merkityksellistyminen ja tutkimukseen haastateltujen elämänkulussa antaa viitteitä niistä haasteista ja ongelmista, joita yksinäisyyden seuraukset synnyttävät yksilöllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla. Haastateltujen yksinäisyyskokemuksiin liittyy paljon voimakkaita tunteita: katkeruutta, 66 ahdistusta ja pettymystä. Lapsena ja nuorena itselle merkityksellisen yhteisön ulkopuolelle jäämisellä voi olla laaja-alaiset ja pitkälle tulevaisuuteen yltävät seuraukset. Konkreettisimmin lapsena ja nuorena koettu yksinäisyys merkityksellistyy aikuisuuden sosiaalisissa suhteissa, psyykkisessä hyvinvoinnissa ja arjen valintatilanteissa. Yksinäisyys on isossa roolissa identiteetin määrittelijänä. Yksin tekemisestä ja olemisesta muodostuu tapa toimia ja elää. Itsellisyyteen ja riippumattomuuteen perustuva toiminta on tärkeää vielä yksinäisyydestä yli päässeillekin, ja luottamuksen rakentaminen muihin ihmisiin on vaikeaa. Yksinäisyyden kautta rakentunut kielteinen käsitys itsestä voi vielä aikuisuudessakin estää tekemästä haluamiaan valintoja ja muodostamasta läheisiä ihmissuhteita. Torjutuksi tulemisen pelko on läsnä uusissa sosiaalisissa tilanteissa, esimerkiksi uudessa koulussa tai työpaikassa. Vaikka julkisessa keskustelussa yksinäisyys määrittyykin ”marginaalisten ihmisryhmien” ongelmaksi, yksinäisyyden kokeminen ei ole yksiselitteisesti sidoksissa yhteiskunnalliseen asemaan tai ikään. Yksinäisyys on mitä suuremmassa määrin paitsi yksilöllinen myös yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen kysymys. Kuka tahansa voi kokea itsensä yksinäiseksi. Tutkimukseen haastatellut kokevat, että yhteisön merkitys yksinäisyyden olemassaololle on suuri.Yhteisö voi olla joko aktiivisessa tai passiivisessa roolissa yksinäisyyskokemusten synnyssä. Siksi yhteisöllä on vastuunsa yksinäisyyden ennaltaehkäisemisessä. Vaikka haastatellut kokevatkin yhteisön roolin merkittävänä yksinäisyyskokemusten syntymiselle, yksinäisyyden pitkittyessä syitä haetaan yhä enemmän yksilöllisistä tekijöistä. Kun yksinäisyyden syyt siirtyvät kokonaan yksilöön, omaa yksinäisyyttä ei enää kyseenalaisteta vaan sitä aletaan pitämään ”luonnollisena seurauksena” omasta toiminnasta tai olemisen tavasta. Tärkeää olisi myös pohtia, kuinka yksinäisyyden kokemiseen liittyvää sosiaalista häpeää voitaisiin vähentään. Olisiko yksinäisyyttä mahdollista tarkastella muutoin kuin yksilön epäonnistumisena? Yksinäisyyteen kokeminen vaikeuttaa paitsi liittyvä häpeän yksinäisyydestä ja epäonnistumisen puhumista myös avun tunteiden saamista. Haastateltujen kertomuksissa häpeä ja epäonnistumisen tunteet ovat voimakkaasti läsnä jo lapsuudessa ja ne voimistuvat yksinäisyyden pitkittyessä. Jos lapsi ei epäonnistujaksi 67 leimautumisen pelossa uskalla kertoa kiusaamisesta tai kaverittomuudesta, ei aikuisillakaan välttämättä ole keinoja huomata lapsen yksinäisyyttä. Sosiologisesta näkökulmasta yksinäisyydessä ei ole kysymys ainoastaan yksilön sisäisistä tekijöistä, vaan yksinäisyys näyttäytyy yhteisöille ominaisena ja sisäsyntyisenä, sosiaalisten prosessien muovaamana ilmiönä (Hortulanus, Machielse & Meeuwesen 2006, 32). Tämän tutkimusprosessin myötä myös oma käsitykseni yksinäisyyden taustalla olevista syistä on entistä vahvemmin interaktionistinen. Johtopäätökseni tukevat aiempien tutkimusten käsitystä siitä, että yksinäisyyden kokemuksen syntymiseen vaikuttavat sekä yksilölliset että yhteisölliset tekijät (kt. esim. Kangasniemi, 2008). Siihen, kumman merkitys on suurempi, on tämän tutkimuksen pohjalta vaikea ottaa kantaa. Syvällisemmässä teoreettis-empiirisessä jatkotutkimuksessa voisikin pyrkiä selvittämään tarkemmin yhteisön roolia yksinäisyyden synnyssä. Millainen merkitys yhteisöllä tosiasiallisesti on yksinäisyyden olemassaololle ja yksinäisyyden määrittymiselle? Vaikka pitkään yksinäisyyttä kokeneiden ihmisten saaminen tutkimukseen on vaikeaa, olisi mielenkiintoista tarkastella yksinäisyyden pidemmällä ajanjaksolla. 68 merkityksellistymistä elämänkulussa Lähteet Achté, Kalle ja Kuusi, Katariina (toim.)(1984)Yksinäisyys. Otava. Helsinki. Alanen, Leena (2001) Lapsuus yhteiskunnallisena ilmiönä. Sosiologia ja sukupolvijärjestys. Teoksessa Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino, Tampere. 161-186. Autio, Minna, Eräranta, Kirsi & Myllyniemi, Sami (toim.) (2008) Polarisoituva Nuoruus. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Helsinki. Bauman, Zygmunt (2001) Community. Seeking safety in an insecure world. Polity Press, Cambridge. Biddle, Jennifer (2009) Shame. Teoksessa Harding, Jennifer & Pribram, E. Deidre (edit.) Emotions. A Cultural study reader. Routledge. New York. 113-125. Cassidy, Jude & Asher Steven R. (1992) Loneliness and Peer Relations in Young Children. Child Development, Vol. 63, Issue 2. 350-365. Cotterel, John (2007) Social networks in youth and adolescence. Routledge, New York Durkheim, Émile (1973) On morality and society. The University of Chicago, Chicago, United States of America. Green, Laura R., Richardson, Deborah S., Lago, Tania, Schatten-Jones, Elizabeth C. (2001) Network Correlates of Social and Emotional Loneliness in Young and Older Adults. In: Personality and Social Psychology Bulletin, SAGE. Goffman, Erwing (1971) Arkielämän roolit. (The presentation of self in everyday life.) WSOY. Porvoo. Harinen, Päivi (2008) Hyvä, Paha Yksinäisyys - Itsellisyys, yksinäisyys ja ystävyys myöhäisnuoruudessa. Teoksessa Autio Minna, Eräranta Kirsi & Myllyniemi Sami (toim.) (2008) Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot vuosikirja. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 84, Helsinki. 84-93. Helve, Helena & John, Bynner (toim.)(2007) Youth and social capital. Tuffnel Press, London. Heiskanen, Tarja & Saaristo, Liisa (toim.) (2011) Kaiken keskellä yksin: yksinäisyyden syyt, seuraukset ja hallintakeinot. PS-kustannus, Jyväskylä. Hirsjärvi Irma & Hurme Helena (1979) Teemahaastattelu. Oy Gaudeamus Ab, Tampere. Hortulanus, Roelof, Anja, Machielse and Ludwien, Meeuwesen (2006) Sosial isolation in 69 modern Society. Routledge, New York. Hyvärinen, Matti ja Löyttyniemi, Varpu (2009) Kerronnallinen haastattelu. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna ja Tiittula, Liisa (toim.) (2009) Haastattelu. Tutkimus, ilanteet ja vuorovaikutus, Vastapaino, Jyväskylä. Iphofen, Ron (2011) Ethical Decision- Making in Social Research, A Practical Guide. Palgrave Macmillan, Great Britain. Jokinen, Kimmo (toim.) (2005) Yksinäisten sanat. Kirjoituksia omasta tilasta erillisyydestä ja yksinolosta. Nykykulttuurin tutkimuskeskus, Saarijärvi. Kangasniemi, Jukka (2005) Mitä on yksinäisyys? Teoksessa Jokinen, Kimmo (toim.) (2005) Yksinäisten sanat. Kirjoituksia omasta tilasta erillisyydestä ja yksinolosta. Nykykulttuurin tutkimuskeskus, Saarijärvi. 227-307. Kangasniemi, Jukka (2008) Yksinäisyyden kokemisen avainkomponentit Yleisradion tekstitelevision Nuorten palstan kirjoituksissa. Jyväskylän yliopiston kirjasto/Julkaisuyksikkö, Jyväskylä. Kankkunen Paula, Harinen Päivi, Nivala Elina ja Tapio Mari (2010) Kuka ei kuulu joukkoon? Lasten ja nuorten kokema syrjintä Suomessa. Sisäasiainministeriön julkaisuja 36/2010, Porvoo. Karlsson, Maria & Rider, Sharon (toim.) (2006) Den moderna ensamheten. Brutus Östlings Bokförlag Symposium, Stockholm/Stehag Kauranen, Ralf (2000) Lapsuus ja sosiologia. Sosiologia, Westermarck seura. 37: 1, 17. artikkeli. Tampere. Koski, Leena (2011) Teksteistä teemoiksi – dialoginen tematisointi. teoksessa; Puusa Anu & Juuti Pauli (toim.)(2011) Menetelmäviidakon raivaajat – perusteita laadullisen tutkimuslähestymistavan valintaan. Johtamistaidon opisto, JTO, Hansabook, Helsinki. Laine, Timo (2007) Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma. Teoksessa Juhani Aaltola Tutkimusmetodeihin II. & Raine Näkökulmia Valli (toim.) aloittelevalle (2007) tutkijalle Ikkunoita tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin. PS-Kustannus, Jyväskylä. 26– 43. Mattila, Juhani (2004) Ujoudesta, yksinäisyydestä. WSOY, Helsinki. Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Sankari, 70 Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino, Tampere. 17-48. Myllyniemi, Sami (2008) Tilasto-Osio. Teoksessa Autio Minna, Eräranta Kirsi & Myllyniemi Sami (toim.) (2008) Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot vuosikirja. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 84, Helsinki. Ollikainen Taru (2011) Suosiopeli yläkoulun informaalin kulttuurin kentällä – tyttöjen kamppailua mukaan pääsystä. Kasvatus 5/2011, 468-479. Ollikainen Taru (2012) Tyttöjen kaverisuosio ja luokkahenki yläkoulussa. Teoksessa Myllyniemi, S., E. Pekkarinen & K. Vehkalahti (toim.) Kasvun paikat ja toiminnan rajat – lapsuus ja nuoruus instituutioiden kehyksissä. Nuorten Elinolot –vuosikirja 2012. Helsinki: Yliopistopaino. 137-149. Puusa, Anu & Juuti, Pauli (toim.) (2011) Menetelmäviidakon raivaajat. Perusteita laadullisen tutkimuslähestymistavan valintaan. HansaBook, Helsinki. Pörhölä, Maili (2008) Koulukiusaaminen nuoren hyvinvointia uhkaavana tekijänä Miten käy kiusatun ja kiusaajan vertaisuhteille? Teoksessa Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot- vuosikirja, Autio Minna, Eräranta Kirsi & Myllyniemi Sami (toim.), (2008) Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 84, Helsinki. 94-103. Raitanen, Marko (2001)Aikuistuminen. Uusi vaihe elämässä vai uusi elämä vaiheessa? Teoksessa Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino, Tampere.187-224. Raappana (2010) Yksinäistä, Maapallo-albumi, Ylivoima. Renzetti, Claire M., Lee, Raymond M. (edit.) (1993) Researching sensitive topics. Sage Publications, United States of America. Ruusuvuori, Johanna ja Tiittula, Liisa (toim.) (2009) Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus.Vastapaino, Jyväskylä. Ruusuvuori, Johanna &Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti (toim.) (2010) Haastattelun analyysi. Vastapaino, Tampere. Rokach, Ami (1988) The Experiense of Loneliness: A Tri-level Model. Journal of Psychology, Vol 122 Issue 6. 531-. Rokach, Ami (2011) From loneliness to Belonging: A Review. Psychology Journal, Vol. 8 Issue 2. 70-81. 71 Saari, Juho (2009) Yksinäisten Yhteiskunta. WSOYpro Oy, Helsinki. Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) (2001) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Vastapaino, Tampere. 187-224. Salmi, Venla (2006) Sosiaalinen pääoma ja nuorisorikollisuus. Teoksessa Honkatukia, Päivi & Kivivuori Janne (toim.) (2006) Nuorisorikollisuus; määrä, syyt ja kontrolli, Hakapaino Oy, Helsinki. Salmivalli, Christina (2008) Kaverien kanssa – Vertaisuhteet ja sosiaalinen kehitys. PSkustannus, Opetus 2000, Juva. Schostak, John (2006) Interviewing and representation in Qualitative research. Open University Press, Maidenhead. Turner, Jonathan H., Stets, Jan E. (2005) The Sociology of Emotions. Cambridge University Press, New York. Uusitalo, Tuula (2007) Nuoruusajan yksinäisyys. Teoksessa Määttä Kaarina (toim.) Helposti särkyvää. Nuoren kasvun turvaaminen. Kirjapaja, Helsinki. 23-37. Watson John and Nesdale Drew (2012) Rejection Sensitivity, Social Withdrawal, and Loneliness in Young Adults. Journal of Applied Social Psychology, Vol.42 Issue 8. Williams, Simon J. (2009) Modernity and the emotions: Corporeal reflections on the (ir)rational. Teoksessa Harding, Jennifer & Pribram, E. Deidre (edit.) Emotions. A Cultural study reader. Routledge. New York. 139- 156. Internet lähteet: Europa, Summaries of EU legislation, Social inclusion of young people, (Luettu 5.1.2012) http://europa.eu/legislation_summaries/employment_and_social_policy/social_inclusion_fi ght_against_poverty/c11605_en.htm Ilmola Leena, Suomalaiset pelkäävät eriarvoistumista, työn riittämistä, yksinäisyyttä ja irrallisuutta, Sisäasiainministeriö, 19.07.2012. (Luettu: 12.10.12) http://www.intermin.fi/fi/ajankohtaista/uutiset/muut/1/0/suomalaiset_pelkaavat_eriarvoistu mista_tyon_riittamista_yksinaisyytta_ja_irrallisuutta 72 Mervi Aalto, Nuorten kokema yksinäisyys ja sen yhteys tulevaisuusorientaatioon, Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Kasvatustieteen laitos, 2003, (Luettu, 2.3.2012) https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/4011/nuortenk.pdf?sequence=1 Moisio, Pasi ja Rämö, Tuomas. (2007) Koettu yksinäisyys demografisten ja sosioekonomisten taustatekijöiden mukaan Suomessa vuosina 1994 ja 2006, Yhteiskuntapolitiikka 72 (2007):4. (392-401.) (Luettu 15.12.2011) http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/DA3AF5D4-32CE-4811-AAC1042D729CECFA/0/074moisio.pdf Myllyniemi Sami, Aika vapaalla. Nuorten vapaa-aika tutkimus 2009, Nuorisotutkimusverkosto, Opetusministeriö, Nuorisoasiainneuvottelukunta,julkaisuja 92, Yliopistopaino Oy, Helsinki 2009. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Nuoriso/nuorisoasiain_neuvottelukunta/jul kaisut/muut_tutkimukset/Aika_vapaalla_-_Nuorten_vapaa-aikatutkimus_2009.pdf Myllyniemi Sami, Suurpää, Leena & Hoikkala Tommi, Nuorten äänen on kuuluttava tilastojen alta, Nuorisotutkimusverkosto, Helsingin Sanomat, 10.2.2012, (Luettu 1.11.12) http://www.hs.fi/artikkeli/Nuorten+ %C3%A4%C3%A4nen+on+kuuluttava+tilastojen+alta/1135270370057 Myrskylä Pekka, Hukassa – Keitä ovat syrjäytyneet nuoret?, Elinkeinoelämän valtuuskunta, EVA Analyysi, nro.19., 1.2.2012, (Luettu: 12.8.12) http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2012/02/Syrjaytyminen.pdf STAKES, HYPA 06 aineiston keruu, (Luettu 5.1.2012) http://www.stakes.fi/verkkojulkaisut/tyopaperit/T33-2007 -VERKKO.pdf Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos, (THL), Kouluterveyskysely, tulokset 2000-2011. (Luettu, 2.7.2012) http://info.stakes.fi/kouluterveyskysely/FI/tulokset/index.htm 73 YLE Kymenlaakso, Ojala Pyry, Yksinäisyyden kokemus on merkittävin tekijä syrjäytymisessä, 14.2.2012, (Luettu 4.11.2012) http://yle.fi/uutiset/yksinaisyyden_kokemus_on_merkittavin_tekija_syrjaytymisessa/50640 74 74 LIITE 1. HAASTATTELUKUTSU Yksinäisyys puhuttaa mediassa ja yksinäisyydestä puhutaan netin keskustelupalstoilla; mitä yksinäisyys on ja millä tavoin se vaikuttaa ihmisiin? Mistä yksinäisyys johtuu? Etsin haastateltavia pro-gradu tutkielmaani. Tutkielmani liittyy Joensuun Pelastakaa Lapset Ry:n "Minä olen tärkeä projektiin", joka toteutetaan vuosien 2011-2015 välisenä aikana. Projektista voi lukea tarkemmin Joensuun Pelastakaa Lapset Ry:n kotisivuilta. (http://joensuu.pelastakaalapset.fi) Toiveenani olisi saada haastateltavaksi 20-30-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka ovat kokeneet yksinäisyyttä ala-ja/ tai yläkoulu ikäisenä (n. 7-16-v) ja jotka olisivat valmiita kertomaan kokemuksistaan ja ajatuksistaan yksinäisyydestä. Haastattelut ovat ehdottoman luottamuksellisia. Haastatteluaineisto käsitellään niin, etteivät haastateltavaksi suostuneet ole tunnistettavissa aineistosta. Mikäli juuri Sinä olisit kiinnostunut osallistumaan tutkimukseeni, voit ottaa minuun yhteyttä sähköpostitse. Vastaan mielelläni kysymyksiin ja kerron haastatteluista tarkemmin. Kokemuksesi ja ajatuksesi yksinäisyyteen liittyen ovat tärkeitä, sillä niiden avulla on mahdollista saada aiempaa parempi käsitys siitä, millä tavoin yksinäisyys vaikuttaa yksinäisyyttä kokeneiden lasten ja nuorten elämään. Hanna Ikonen, Itä-Suomen Yliopisto sähköposti: hanikone@student.uef.fi LIITE 2. HAASTATTELURUNKO TAUSTATIEDOT Ikä? Sukupuoli? YKSINÄISYYDEN MÄÄRITTELYÄ Miten määrittelisit yksinäisyyden, mitä yksinäisyys sinulle tarkoittaa? Määritteletkö yksinäisyyden nyt eri tavalla kuin aiemmin? Millä tavalla käsityksesi yksinäisyydestä on muuttunut? Mitkä tekijät vaikuttavat mielestäsi siihen, että ihmisestä tulee yksinäinen? Millä tavalla yhteiskunta mielestäsi suhtautuu yksinäisyyteen? Millaisia vaikutuksia uskot yksinäisyydellä olevan? Yleisellä tasolla? Yksilö tasolla? Onko yksinäisyydellä jotakin myönteisiä puolia? Mitä? YKSINÄISYYS KOKEMUKSENA Millaista kokemasi yksinäisyys on ollut? YKSINÄISYYDEN KOKEMINEN Oliko sinulla kavereita ylä/alakoulu ikäisenä ? Millaisia kavereita sinulla oli? Liittyikö yksinäisyyteesi kiusaamista? Millaista? Milloin yksinäisyys alkoi? Millaista yksinäisyys oli? Miltä yksinäisyys tuntui? Miksi? - Millaisia ajatuksia yksinäisyys herätti? Millä tavalla itse suhtauduit yksinäisyyteesi? Minkä uskot olevan syynä yksinäisyyteesi? Miten yksinäisyys vaikutti minä kuvaasi? Millä tavoin yksinäisyys vaikutti silloin elämääsi? (koulun käyntiin, harrastuksiin tms.) Millaisissa tilanteissa yksinäisyys tuli erityisen näkyväksi? Oliko tilanteita/paikkoja joissa yksinäisyys unohtui tai katosi hetkellisesti? Mistä se johtui? Minkälaisilla syillä perustelit itsellesi sitä, ettei sinulla ollut kavereita? Kerroitko kenellekään, että olit yksinäinen? Huomasiko kukaan, että olet yksinäinen? (esim. opettajat, vanhemmat, sisarukset) Jos kerroit jollekkin tai joku huomasi sinun olevan yksinäinen, yrittivätkö he jotenkin auttaa sinua? Jos keskustelit jonkun kanssa yksinäisyydestä, millaisista asioista keskustelitte? (esim. millä tavalla vanhemmat keskustelivat asiasta, tai millä tavalla opettaja/kuraattori tms.?) Muuttuiko tilanne jossakin vaiheessa elämääsi? Vaikuttivatko esimerkiksi koulusta toiseen siirtymiset yksinäisyyteen? Jos tilanne muuttui jossakin vaiheessa, mitkä tekijät mielestäsi vaikuttivat siihen? Koitko jääväsi jostakin tärkeistä asioista paitsi, sen takia, ettei sinulla ollut ystäviä? YKSINÄISYYS AIKUISENA Koetko olevasi tällä hetkellä yksinäinen? Poikkeaako aikuisuuden yksinäisyys lapsuudessa/nuoruudessa koetusta yksinäisyydestä? Millä tavoin? Onko lapsuudessa/nuoruudessa koettu yksinäisyys vaikuttanut mielestäsi myöhemmin elämässäsi tekemiisi valintoihin? (koulutuksen, asuinpaikan tms. suhteen) Ovatko yksinäisyyskokemukset vaikuttaneet aikuisuuden ystävyyssuhteisiin? Onko yksinäisyys vaikuttanut siihen millä tavalla määrittelet itsesi? Millaisiin asioihin itse uskot yksinäisyyden kokemisen vaikuttaneen? Millä tavalla lasten ja nuorten yksinäisyyteen tulisi puuttua? Millä tavalla määrittelet ystävyyden, millainen on hyvä ystävä? Millaisista asioista tulet iloiseksi nyt ja mitkä ovat sinulle tärkeitä?
© Copyright 2024