1. No category

◼◼ Valokuvausta
harrastava Ris­
to Hartikainen
Vantaanjoella
Nurmijärven Nu­
karissa, lapsuus­
maisemissaan.
Teksti Ilkka Pernu Kuvat marjo tynkkynen
Näkymättömät
Moni homo tai transseksuaali pelkää vanhuutta:
saako hoitokodissa olla oma itsensä.
K
un Risto Hartikaisen
äiti oli 87-vuotias, lääkäri sanoi pojalle, että
äiti on jo niin vanha, ettei häntä kannata enää
hoitaa.
Hartikainen järkyttyi. Hän puolusti äi­
tiään, eikä hoitoa lopetettu.
Risto Hartikaisen äiti sairasti Alzheimerin tautia. Vanha nainen pelkäsi, että jos hän pyytää hoitajilta ja
46
Suom e n Kuvalehti | 1 6 –1 7 / 2 0 1 4
lääkäreiltä jotain, hän menettää hoitopaikan.
”En mie mittään tarvi”, hänellä oli
tapana sanoa.
Risto uskoo, että sama on edessä itselläkin. Vahvasti periytyvä dementia
tuskin jättää häntä rauhaan.
”Pelkään sitä, kun itse tulen siihen
kuntoon, että tarvitsen apua.”
64-vuotiaan Risto Hartikaisen pelkoa lisää se, että hän on homo ja hivpositiivinen.
Moni sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva pelkää vanhenemista. He uskovat, että joutuessaan vanhuspalveluiden
asiakkaaksi heidän on salattava sukupuoliidentiteettinsä tai kumppaninsa. He muuttuvat näkymättömiksi.
Heitä ei myöskään aina osata hoitaa.
’E
i meillä ole.” ”Ei ole tullut ilmi.” Nämä
vastaukset toistuvat, kun Seta viime
vuonna kysyi vanhustyön ammattilaisilta kokemuksia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvista asiakkaista.
Näiden vähemmistöjen oikeuksia edistävä järjestö Seta teetti kyselyn kaikille Seniorisäätiön hoitokotien 400 työntekijälle.
Kyselyyn vastasi 92 työntekijää.
Lähes joka kolmas kyselyyn vastanneista totesi, ettei näihin vähemmistöihin kuuluvia vanhuksia ole tai ole ollut asiakkaina
lainkaan.
Sama on todettu kansainvälisessä tutkimuksessa: hoitohenkilökunta olettaa, että
hoitolaitoksissa tai muissa vanhustenhuollon palveluissa ei ole lainkaan niin sanottuja
hlbti-vanhuksia.
Hlbti on kattokäsite, joka kattaa kaikki sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin
kuuluvat ryhmät. Heitä on kaikissa ikä- ja
ammattiryhmissä.
Sukupuolivähemmistöistä transsukupuoliset kokevat kuuluvansa eri sukupuoleen kuin mihin heidät on luokiteltu, intersukupuolisilla taas sukupuolta ei voi
yksiselitteisesti määrittää. Seksuaalivähemmistöjä ovat muun muassa homot, lesbot ja biseksuaalit.
Tutkimusten mukaan hoitohenkilökunta ei tunne käsitteitä ja saattaa sekoittaa
trans­ihmiset ja intersukupuoliset seksuaalivähemmistöihin.
Esimerkiksi transvestiittejä voidaan automaattisesti pitää homoina.
Tietämättömyyden lisäksi esiintyy myös
suoraa syrjintää.
Vanhustenhuolto joutuu pian vastaamaan uudenlaisiin kysymyksiin. Yli
65-vuotiaiden määrän ennustetaan lähes
tuplaantuvan nykyisestä vajaasta miljoonasta 1 755 000:een vuoteen 2060 mennes-
◼◼ Birgitta ja Thea
eli Jorma Hako­
korpi merenran­
nassa Helsingin
Kaivopuistossa.
sä. Myös vähemmistöihin kuuluvien määrä kasvaa.
R
isto Hartikainen piti piirtämisestä, kun
hän oli lapsi 1950-luvulla. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta yksi asia
piirroksissa hämmensi Ristoa itseään. Miksi hän piirsi ainoastaan miesten kuvia?
”Aina vaan miehii miehii miehii”, hän
muistelee.
Teini-iässä hänellä oli yksi hyvä ystävä, Teuvo, jonka kanssa hän vietti kaiken
vapaa-ajan. Ystävyys oli niin tiivistä, että
muut pojat eivät katsoneet sitä hyvällä. He
saivat päällensä aidanseipäitä ja ”saatanan
homot” -huutoja. Erityisesti viimeksi mainitut sattuivat. Risto toivoi, että pojat olisivat
haukkuneet joksikin muuksi.
”Tuntui pahalta, että he tiesivät, mitä minä olen.”
Risto ja Teuvo alkoivat samoilla metsissä,
että saisivat olla rauhassa.
Hartikainen ei vieläkään tiedä, oliko
Teuvo silloin ihastunut häneen. Asiasta ei
koskaan keskusteltu. Ei silloin 1960-luvun
alussa sellaisesta voinut puhua. Homoseksuaalisuus oli rikos, josta saattoi saada jopa kahden vuoden vankeusrangaistuksen.
Hartikainen kuitenkin tiesi, mikä hän on
ja että sille ei voinut mitään. Ja juuri se oli
pelottavaa.
”Itsekin tunsin, että se, mitä olen, on jotain sairasta, sellaista, jota kukaan ei voi
sietää.”
Hän piilotti homoutensa pitkään – edes
hänen lähimmät sukulaisensa eivät tienneet asiasta.
K
aksi asiaa muutti 1990-luvulla Risto
Hartikaisen elämää: hän tapasi elämänsä rakkauden ja sai hivin.
Hän kävi testeissä kolmen kuukauden välein niin kuin suositeltiin. Eräänä päivänä
alkuvuodesta 1997 hän soitti Kontulan terveysasemalle kysyäkseen, ovatko testitulokset saapuneet. Olivathan ne.
Puhelimen toisesta päästä sanottiin, että sinulla on hiv, että menepäs välittömästi
Auroran sairaalaan.
Jos Hartikainen olisi ollut synkemmissä aatoksissa, hän olisi puhelun päätteeksi
saattanut tappaa itsensä, mutta tavallaan
hän oli jo valmistautunut tietoon.
Hiv oli siihen aikaan kuolemantuomio.
Tauti oli tappanut monia Hartikaisen ystäviä 1980-luvulta lähtien. Kuitenkin jo vuoden päästä puhelusta kaikki muuttui: hiviä
vastaan kehitettiin yhdistelmälääke, jonka
ansiosta kuolemat loppuivat.
”Jos
henkilökunta
ei välitä
tai sillä ei
ole tietoa
lääkityksen
tärkeydestä…
Mistä niillä
olisi se tieto?”
”Kuin seinään”, Hartikainen sanoo.
Hiv muuttui krooniseksi taudiksi.
Suomessa virus on todettu 3 200 ihmisellä, joista runsaat 120 on yli 60-vuotiaita.
Hartikainen elää nyt tavallista 64-vuotiaan eläkeläisen elämää.
Hänen hivinsä ”pysyy unessa”. Se ei näy
veressä eikä hän voi levittää tautia eteenpäin.
Mutta tulevaisuus pelottaa. Etenkin äidin
kohtalo, Alzheimer.
Pahimmassa tapauksessa dementoitunut hiv-potilas unohtaa ottaa lääkkeensä.
Nykyisessä hiv-lääkityksessä on oleellista,
että kaikki kolme lääkettä otetaan tiukan
säännöllisesti. Jos jonkin unohtaa, virus kehittää vastustuskyvyn koko yhdistelmään.
”Jos henkilökunta ei välitä tai sillä ei ole
tietoa lääkityksen tärkeydestä… Mistä niillä olisi se tieto?”
Hartikainen on ensimmäisiä hiv-positiivisia, jotka ovat eläneet vanhaksi asti.
Su o m en Ku va l ehti | 1 6 –1 7 / 2 0 1 4
49
Hartikaisella on tuoreessa muistissa
1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku, jolloin
hän sairasti vuodessa useita kertoja keuhkokuumeen. Silloin hän joutui joka kerta
karanteeniin. Kotkassa jopa tyhjennettiin
kokonainen sairaalahuone hänen takiaan.
Hoitajat ja lääkärit olivat hysteerisiä.
Hartikainen pelkää, että hän joutuu vanhainkodissakin eristykseen ja syrjityksi.
”Miten he suhtautuvat, kun kuulevat, että olen lisäksi homo? Minulla on kaksi stigmaa.”
Hänen mielessään kummittelee hiv-positiivisen tuttavansa kokemus. Tämä pääsi
muutama vuosi sitten vanhainkotiin, mutta kun tieto hivistä tuli julki, ystävä ajettiin pois.
Hiv-positiivisten etuja ajavan Positiiviset
ry:n toiminnanjohtajan Sini Pasasen mukaan viruksen kantajia todella syrjitään
vanhuspalveluissa.
”Asenteet ovat vanhoillisia, eikä tietoja
ole päivitetty. On koettu, että ei ole tarvetta sille. Reaktiot ovat syrjiviä, asiattomia.
Esimerkiksi hiv-positiivista ei oteta mukaan saunaan. Oletetaan, että tauti tarttuu siellä”, Pasanen kertoo.
”On totta, että me kuulemme ikävimmät
tapaukset, mutta en toistaiseksi ole kuullut
yhtään tapausta, että menipä tosi kivasti.”
”Kun on
kerran
päässyt
vapautumaan
kaapista,
on haave,
että ei enää
koppiin
joutuisi.”
A
rviolta kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu johonkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön. Sama suhde pätee myös ikäihmisten joukossa.
Yksi syy näiden vähemmistöjen näkymättömyyteen löytyy historiasta.
Homoseksuaaliset teot kriminalisoinut laki kumottiin Suomessa vasta vuonna 1971. Kymmenen vuotta myöhemmin,
vuonna 1981, tautiluokituksesta poistettiin
kohta, jonka mukaan homoseksuaalisuus
on sairaus.
Transvestisuus luokiteltiin sairaudeksi
aina vuoteen 2011 saakka.
Nyt eläkeikäiset eli 1950-luvulla tai aiemmin syntyneet homo- ja transseksuaalit
ovat eläneet suuren osan elämästään aikana, jolloin heidän identiteettinsä oli rangaistava ja yhteiskunnan silmissä sairaus.
Ja vaikka henkilö olisi elänyt avoimesti,
tilanne voi muuttua, kun hän tulee vanhuspalveluihin. Jouduttuaan pois omasta, tutusta elämänpiiristään ihminen voikin piilottaa itsensä.
Setan mukaan jopa 30 prosenttia yli
50-vuotiaista hlbti-ihmisistä on jättänyt sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja käyttämättä epäasiallisen kohtelun pelossa.
50
Suom e n Kuvalehti | 1 6 –1 7 / 2 0 1 4
J
orma ja Birgitta Hakokorpi päättivät kaksi vuotta sitten järjestää yhteiset 130-vuotissyntymäpäivät. Jorma
täytti 70 vuotta, Birgitta 60. Juhlapaikalle
Pakinkylän vapaapalokunnan taloon Helsinkiin kutsuttiin satakunta vierasta. Kahden pannun Moccamaster ruplatti keittiös­
sä iloisesti.
Kun juhlat alkoivat, palokuntapukuun
sonnustautuneen Birgitan rinnalla seisoi
pitsimekkoinen nainen.
Puolet vieraista ei ollut nähnyt aiemmin
Theaa, Jorman kauniimpaa puolta. Aviopari päätti yhdellä kertaa näyttää ja kertoa
kaikille ystävilleen ja sukulaisilleen, että
mies on transvestiitti.
Ne olivat hauskat juhlat. He tanssivat
kahdeksan tuntia.
Aiemmin Thea ei voinut tanssia julkisesti. Nuorena 1950-luvulla hän varasti naapurin pyykkinarulta rintaliivejä ja neuloi
hameita vanhoista ikkunaverhoista. Kenellekään, edes lääkärille, ei voinut asiasta puhua.
Myöhemmin Jorma säilytti Thean tavaroita työpaikkansa pukukaapissa. Aina kun
hän halusi ”tyttöillä” eli pukeutua naistenvaatteisiin, hän kertoi silloiselle vaimolleen
olevansa ylitöissä.
Kaksoiselämän viettäminen oli ahdistavaa.
Jorma ja Birgitta tutustuivat toisiinsa 17
vuotta sitten yhteisen vapaapalokuntaharrastuksen kautta, kesäleirillä. He alkoivat
seurustella ja muuttivat pian yhteen.
Eräänä päivänä Birgitta löysi vaatekaapista rinnankohottajat. Hän luuli, että ne
olivat unohtuneet edelliseltä asukkaalta.
Birgitta päätti palauttaa ne rouvalle.
Ennen kuin hän ehti ulos, Jorma pysäytti
hänet ja sanoi, että eivät ne ole unohtuneet
keltään. Ne ovat Jorman.
Birgitta palautti rinnankohottajat kaappiin vähin äänin, mutta otti asian pian puheeksi. Mikä juttu tämä oikein on? Jorma
selitti olevansa transvestiitti.
”Ei se minua enempää järkyttänyt. Sanoin vain, että mitään humputuksia ei sitten lähdetä tekemään. Minihameessa et
kaupungille lähde”, Birgitta sanoo.
Ystävilleen ja sukulaisilleen Thea päätti kertoa tansvestisuudestaan vasta
70-vuotiaa­na. Se oli vapauttavaa; ystävien
mukaan hän alkoi oikein säteillä.
Moni tuleekin ulos kaapista vasta elämän
ehtoopuolella, kun on siirtynyt työelämästä pois tai kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kun ei enää tarvitse ajatella ketään
muuta kuin itseään.
Hoivan piiriin joutuminen jännittää.
”Totta kai se on takaraivossa”, Jorma sanoo. ”Kun on kerran päässyt vapautumaan
kaapissa olosta, on haave, että ei enää koppiin joutuisi.”
L
eena, 62-vuotias eläkeläinen, on jo alkanut hahmotella hänen ja puolisonsa
Jaanan, 61, yhteistä hoitotahtoa. Siinä
hän muun muassa toivoo, että heitä kohdeltaisiin pariskuntana ja toistensa lähimpinä
omaisina. He toivovat myös omaa huonetta.
Hoitotahdossa luetellaan tarkasti myös
Jaanan lääkitys sekä kehon terveys. Se on
tärkeää, sillä Jaana on transsukupuolinen.
Hänen sukupuolensa korjattiin miehestä
naiseksi 1990-luvun loppupuolella.
”Pitkään toivoin, että transvestisuus olisi
riittänyt minulle”, hän kertoo.
Keväällä pariskunta muuttaa Helsingistä Jaanan kotitaloon Hämeenlinnaan. He
Su o m en Ku va l ehti | 1 6 -1 7 / 2 0 1 4
51
◼◼ Jaana ja Leena
huvilakahvila
Villa Angelicassa
Helsingin Meilah­
dessa.
miettivät myös aikaa, jolloin eivät enää selviä kahdestaan vaan tarvitsevat palveluja.
Leena uskoo, että vanhainkodissa muut
asukkaat hämmentyisivät, kun joukkoon
liittyisi transsukupuolinen ihminen.
”Hoitohenkilökunnan pitäisi tukea meitä.
Kun he näkyvästi hyväksyvät asian, myös
muut asiakkaat hyväksyvät.”
Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ikäihmisten kohtaamisesta
ja hoidosta ei kerrota hoitohenkilökunnan
koulutuksessa juuri mitään. Lähihoitajan
tutkinnon perusteissa puhutaan yleisemmin monikulttuurisuudesta.
Seksuaalista suuntautumista on terveydenhuollossa pidetty samanlaisena henkilökohtaisena asiana kuin uskonnollista vakaumusta: hoitohenkilökunta olettaa, että
ihminen ottaa sen itse puheeksi, jos haluaa.
Transsukupuolisuudessa näkymättömyydestä seuraa todellisia riskejä. Lääkärin pitäisi esimerkiksi tietää asiakkaan
hormonilääkityksestä, kun tälle määrätään
muita lääkkeitä.
Jaanan ja Leenan mukaan on oleellista
kertoa jo hoitotahdossa Jaanan kehon terveydestä. Se voi vaikuttaa esimerkiksi urologisiin toimenpiteisiin. Intersukupuolisen
henkilön keho voi myös olla hyvin erilainen kuin vaikkapa peseytymisessä avustava henkilökunta olettaa.
Jaana ja Leena ovat päättäneet olla avoimia, koska vain siten he voivat saada asianmukaista hoitoa.
S
etan kyselyssä vain kaksi työntekijää
totesi, että heidän asukkainaan on ollut tai on sukupuolivähemmistöön kuuluvia asukkaita.
”Se oli hämmentävä asia itselleni”, sanoo Seniorisäätiön hoitotyön johtaja Maarit Eriksson.
”Se laittoi miettimään, onko meillä riittävästi osaamista tunnistaa ja kohdata
ikäihmisten sukupuolen ilmaisun, sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.”
Kyselyn tulosten jälkeen Seniorisäätiön
hoitokotien sisäänottolomakkeita muutettiin: nyt parisuhdemuodoksi on mahdollista
valita naimaton- ja naimisissa-vaihtoehtojen lisäksi rekisteröity parisuhde. Henkilökuntaa on myös koulutettu tunnistamaan
ikäihmisten sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.
Samanlaisia kysymyksiä on pyöritelty
muuallakin, ja niistä on syntynyt Raha-automaattiyhdistyksen ja Vanhustyön keskusliiton yhdessä koordinoima Eloisa ikä
-ohjelma. Mukana on myös Setan Yhdenvertainen vanhuus -hanke, jonka tavoitteena on lisätä tietoisuutta sukupuolen ja
seksuaalisuuden monimuotoisuudesta vanhuspalveluissa.
”Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöissä korostuu yksinäisyys. Heillä ei usein ole
lapsia tai perhettä tukena. Me tarvitsemme tietoa heidän tuen tarpeistaan”, sanoo
Reija Heinola Vanhustyön keskusliitosta.
Hlbti-ihmisillä on myös muita korkeampi
riski sairastua masennukseen.
Vähemmistön jättämistä huomiotta voi
pitää rakenteellisena syrjintänä. Ruotsissa
sosiaalihallitus aikoo rahoittaa koulutusta
sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta vanhustyön kentällä.
Suomessa Seta, järjestö, on ainoa taho, joka jakaa eri sosiaali- ja terveyspalveluiden
toimijoille hlbti-tietoa.
Sisäasiainministeriö julkaisee toukokuussa tutkimuksen vähemmistöjen syrjinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Yhtenä tutkittavana ryhmänä on sateenkaarivanhukset. Tutkimus on osa syrjinnän seurantajärjestelmää, josta sisäasiain­
ministeriö vastaa.
Setakin on kiinnittänyt huomionsa ikäihmisiin vasta viime aikoina. Aiemmin järjestö on profiloitunut nuoriin. 2000-luvulla
Seta on ajanut sateenkaariperheiden asiaa. Yhdenvertainen vanhuus -projekti on
lähtenyt alun perin liikkeelle Setan jäsenjärjestöjen aloitteesta.
Keskustelu hlbti-vanhusten kohtelusta
on alkanut samaan aikaan, kun on ylipäätään alettu puhua vanhusten seksuaalisuudesta. Vanhuspalveluissa on havahduttu siihen, että seksuaaliset tarpeet eivät
suinkaan lopu 60-vuotiaana.
”Ikäihmisten seksuaalisuus on vaiettu aihe riippumatta siitä, onko hetero tai vähemmistöön kuuluva”, Maarit Eriksson sanoo.
Hlbti-vanhuksista puhutaan nyt muuallakin kuin Suomessa. Washington Post -lehti
kertoi lokakuussa yhdysvaltalaisista homoja lesbovanhuksista, joita vanhustenhuolto syrjii. Heidän on vaikea saada asiallista
kohtelua.
Berliinissä perustettiin kaksi vuotta sit-
”Vähemmistöissä
korostuu
yksinäisyys.
Heillä ei usein
ole lapsia
tai perhettä
tukena.”
ten ainutlaatuinen hoitokoti dementoituneille homomiehille. Tukholmassa taas
avattiin viime syksynä ainoastaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluville tarkoitettu hoitokoti. Toista on suunniteltu Göteborgiin.
Myös Suomen sateenkaarivanhukset
ovat haikailleet samaa, idyllistä omaa paikkaa, jossa voisi olla vapaasti oma itsensä.
Toisaalta oma palvelutalo kuulostaa jopa
eristämiseltä.
”Eikö meillä ole jo valmiiksi hyviä rakenteita?” Reija Heinola kysyy. ”Tarvitsee
vain ymmärtää ihmisten moninaisuus, se,
miten ihmiset voivat ilmentää omaa sukupuoltaan. Kysymys voi olla erittäin pienistä asioista.”
1980-luvulla suomalainen homokulttuuri keskittyi pääkaupunkiseudulle, sillä moni hakeutui sinne, missä saattoi olla omien
parissa. Tästä seurasi myös se, että syrjäseutujen homot jäivät todella yksin.
Su o m en Ku va l ehti | 1 6 –1 7 / 2 0 1 4
53
Samoin voi käydä vanhustenhoidossa, jos
hlbti-vanhukset suosivat vain tiettyjä hoitopaikkoja.
E
nsio luotti siihen, että kun ajaa kotikylältä Hyrynsalmelta viitostietä sata
kilometriä pohjoiseen, ei enää törmää
tuttuihin. Sopiva pysähdyspaikka löytyi
Suomussalmen ja Taivalkosken rajalta.
Oli syyskuun loppu vuonna 2012. Ensiolla oli tapana ajaa lähes joka vuosi Lappiin,
mutta tällaista reissua hän ei ollut koskaan
aiemmin tehnyt.
Hän käänsi farmari-Chevroletinsa levähdyspaikalle ja kipusi perässä olevaan asuntovaunuun.
Siellä hän riisui omat vaatteensa ja puki
ylleen mustan ja fuksianpunaisen jakkupuvun. Vielä poski- ja huulipunaa, sitten nopeasti takaisin autonrattiin. Matka kohti pohjoista saattoi jatkua.
Nyt ratissa ei ollut Ensio, vaan Eveliina.
Hän oli 68-vuotias ja ensimmäistä kertaa
pukeutunut julkisesti naiseksi.
Hän oli kiinnostunut naisten vaatteista
55 vuotta aiemmin, kansakoulun neljännellä luokalla. Erityisesti hän oli ihaillut naisten siroja kenkiä. Näyteikkunoita oli helppo katsella, kun kukaan ei tiennyt, että hän
tuijottaa naisten vaatteita.
Halu täytyi pitää piilossa läpi elämän.
Kerran hän kertoi asiasta seurustelukumppanilleen 1970-luvun lopulla. Pian tämä
soitti ja ilmoitti löytäneensä toisen.
Yksi kysymys vaivasi mieltä: Mikä minä olen? Tietoa transvestisuudesta ei ollut
saatavilla.
”Ajattelin, että ei ole normaalia, että pitää
pukeutua naiseksi. Mietin, olenko terve ihminen. En halunnut loukata ketään, mutta
ajattelin että nauttisin, jos saisin pukeutua
välillä naiseksi. Ympäristö ei kuitenkaan hyväksynyt sitä. Se tuntui todella raskaalta”,
Eveliina kertoo.
”Itsemurhakin kävi mielessä. En tiedä,
miksi en tehnyt sitä. Ehkä kyse oli rohkeuden puutteesta.”
Sille, miksi hän lopulta tuli kaapista vasta 68-vuotiaana, on hyvä syy: hän kunnioitti
◼◼ Eveliina eli Ensio
Nyman rivitaloko­
dissaan Hyrynsal­
melmella Kainuus­
sa. Seinällä oma
nuoruudenkuva.
äitinsä tahtoa, sitä, että poika ei kulkisi julkisesti naisena.
Äiti kuoli vuonna 2011. Puolitoista vuotta
myöhemmin Ensio käynnisti auton ja lähti reissuun.
Neljän tunnin ajon jälkeen tapahtui vääjäämätön, kojelautaan syttyi valo: bensa
oli loppumassa. Ennen Kemijärveä Eveliina käänsi kylmäasemalle, joka oli etäällä
valtatiestä.
Hän istui autossa useita minuutteja ennen kuin uskalsi tehdä elettäkään. Sitten
hän nousi ja laittoi vapisevin käsin kaksikymppisen automaattiin. Tankatessa sekunnit tuntuivat pitkiltä. Kuskin paikalla
hän pyyhki hikeä otsalta.
Matkan edetessä Eveliinan rohkeus kasvoi. Parin automaattitankkauksen jälkeen
hän uskaltautui myymälään maksamaan ja
hakemaan asuntovaunuun vettä.
Hän viipyi reissussa viikon, ajeli hiljeneviä Utsjoen teitä, katsoi, miten luonto valmistautui ruskanjälkeiseen elämään. Paluumatkalla Taivalkoskella kaupassa hän
osti ruokaa ja uuden luomiväripaletin. Se
kuitenkin unohtui kassalle.
Kun Eveliina oli jo ovella, hän kuuli takaansa kassan äänen:
”Rouva, luomiväri jäi.”
Se tuntui hyvältä.
”En ilmeisesti ollut ihan rosvonnäköinen.”
Pakomatka ei vielä ratkaissut tärkeintä asiaa. Mitä hänestä ajateltaisiin kotona,
2 600 asukkaan Hyrynsalmella? Aiemmin
hän oli uskaltanut pukeutua vain kotona
verhojen takana.
Vasta huhtikuussa 2013 hän uskalsi lähteä Eveliinana kylille.
Muutaman päivän päästä kaupassa kassa kysyi Ensiolta, onko hän jossain näytelmässä mukana, kun hän viimeksi oli niin
viehättävän näköinen.
”Ei tämä ole näytelmää. Tämä on totta.”
”Miten totta”, myyjä kysyi.
”Olen transvestiitti. Ei kaapissa jaksa
enää olla.”
”Ihanaa”, myyjä vastasi.
E
veliina on halunnut jakaa oman kokemuksensa muille. Hän aloitti vuosi sitten Setan kokemuskouluttajana ja käy
kertomassa omaa tarinaansa muun muassa
lähihoitajaopiskelijoille ja vanhainkodeissa.
”Toivon, että saisin toisten polun tasoitettua ja että ihmiset rupeaisivat ymmärtämään, että en ole käännyttämässä toisia.
Tämä on minun juttuni. Toivon, että saisin
olla oma itseni.”
”Minulle
riittää pieni
huomioiminen.
Aamulla voi
kysyä, onko
tänään herännyt
Ensio vai
Eveliina.”
Aiemmin hän pelkäsi, miten hänen käy
vanhainkodissa, mutta enää hän ei pelkää.
”En aio mennä takaisin kaappiin. En edes
pääsisi. Kaappi on rikottu säpäleiksi.”
Hän on yksi yhdeksästä ikäihmisestä,
joka on mukana Yhdenvertainen vanhuus
-kampanjan videossa Haluaisin pystyä kertomaan. Se on tarkoitettu vanhustyön ammattilaisten ja alan opettajien käyttöön.
Myös muut tässä jutussa esiintyvät ikäihmiset ovat videolla.
Eveliinan mukaan hänen tarpeensa eivät
ole sen kummempia kuin muillakaan vanhuksilla.
”Ei hoitajien tarvitse joka päivä olla meikkaamassa tai pynttäämässä minua. Minulle
riittää pieni huomioiminen. Aamulla voi kysyä, onko tänään herännyt Ensio vai Eveliina.”
Jos vastaus on Ensio, laitetaan suorat
housut. Jos Eveliina, hoitaja voi kaivaa kaapista hänen punaisen lempihameensa. SK
Su o m en Ku va l ehti | 1 6 –1 7 / 2 0 1 4
55