SYSTERSONEN 1/2013
SISARENPOIKA SYSTERSONEN 1/2013 Paavalin synodi tiedottaa Paulussynoden meddelar PÄÄKIRJOITUS SÄTKYNUKKE pastori johan helkkula, keminmaa K irkkomme elämästä ei oikein tiedä muistuttaako se enemmän sirkusta vai markkinoita. Viihdykettä tarjotaan ja huutokauppaa käydään. Kuluneen parin vuoden aikana on muodostunut vakiintuneeksi käytännöksi, että media nykäisee jonkun kirkkoon liittyvän kohun esille ja arkkipiispa esikuntineen kiirehtii irtisanoutumaan. Sirkuksessa tai markkinoilla voi narusta vetäisemällä tai korkkipyssyllä ampumalla voittaa vaikka pelleä muistuttava sätkynuken. Sätkynukke ei kykene itsenäiseen toimintaan vaan reagoi aina nykäisyn mukaan. Koska toimintamekanismi on hyvin ennalta arvattavissa, tätä median sätkynukkena toimimista on alettu käyttää tehokkaasti hyväksi. Kirkollinen Stasimaa valvoo 24 tuntia vuorokaudessa tehtaillen ilmiantoja ja ”uutisia” niin maallisemmalle medialle kuin suoraan sätkynuken taloon. Isommat mediat järjestävät sitten kirkolle kalliiksi tulevia jytkyjä. Tunnusomaista sätkyjen junailussa on niiden kohdistuminen kirkon omia jäseniä eli tunnustavia kristittyjä ja Raamatun arvomaailmaa vastaan. Suvaitsevaiston mielestä syrjivät, sortavat, tasa-arvoa polkevat, pimeän keskiajan tai ahdistavan antiikin maailmankuvaan juuttuneet talibani- ja äärikristityt uhkaavat yhteiskunnan rauhaa ja järjestystä. Ainakaan kirkkoon heillä ei ole mitään asiaa. Perustakoot omat lahkonsa. 2 Siarenpoika 1/2013 Kirkon rahoihin nämä käenpojat vain haluavat päästä käsiksi ja ovat siksi soluttautuneet paikallisseurakuntiin. Nyt sille laitetaan stoppi. Kunniallisten kansalaisten verovaroilla on suorastaan rikollista rahoittaa rakenteellisesti syrjivää toimintaa. Mitä oppeja täältä onkaan salakuljetettu valvontakomissioksi itsensä asettaneen porukan tietämättä? Mistä sikiää näitä, jotka uhmaavat kirkon pyhintä totuutta ja jättävät tuoreiden 25-vuotispippaloiden johdosta maljansa nostamatta uuden järjestyksen pappeudelle? Täytyy olla vielä joku katakombi, missä nuo lainsuojattomat piileskelevät levittäen oppejaan. Kunhan tuo piilopaikka löytyy, siitä voidaan sitten porukalla irtisanoutua. Samaa toimintamallia noudattaa myös viimeisin tapaus. Ja jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sekavassa ja heikkotasoisessa tv-ohjelmassa paljastettiin kylläkin todellinen epäkohta, mutta sen varjolla motattiin vähän joka suuntaan yhdistellen asioita mielivaltaisesti. Yksi punainen lanka kuitenkin löytyy. Suurena kirkollisena vaikuttajana ja uuden uljaan ajan airuena ohjelmassa esiintynyt kaikkien alojen asiantuntija sai purkaa patoutumiaan niitä kohtaan, jotka ovat uskaltaneet asettua vastustamaan homosuhteiden täyttä hyväksyntää ja kirkollista siunaamista. Näin homopropagandan painostusryhmien leimaava, yksinkertaistava, suvaitsematon ja asioita vääristelevä tiedotus vetelee narusta ja sätkynukke sätkii. Arvostelijoiden piirtämä kuva seurakuntien ja herätysliikkeiden parissa tehtävästä hengellisestä työstä on valovuosien päässä todellisuudesta. Tässä kahtiajakautumisessa sätkynukkeosasto käyttää valtaa ja hallinnollisia pakkotoimenpiteitä niitä vastaan, jotka vetoavat Raamattuun ja julistavat Jumalan sanaa. Monet uskovat ovat jo niin tympääntyneitä, ettei voisi vähempää kiinnostaa, mistä arkkipiispa kavereineen taas irtisanoutuu. Silti nuo iskut tuntuvat osuessaan kipeiltä ja aiheuttavat inhimillistä kärsimystä. Julkinen häpäisy, työttömyys, perheen jaksaminen ja oma terveys ovat isoja asioita. Turhautumisesta huolimatta vastaamme jatkamalla työntekoa Herramme elopellolla hänen paluuseensa asti. On hyvä nähdä, ettei meidän Jumalan kansana tarvitse jäädä pelon ja masennuksen valtaan. Saamme kohottaa katseemme ristin Herraan. Hän kohtasi häväistykset ja pilkkaamiset, väärien todistajien syytökset ja kansankirkon raivon. Hän pyysi pahantekijöilleen armoa ja sovitti meidänkin syntimme. Armahdettuina syntisinä seuraamme rohkeasti ja iloisesti Herraamme ja hänen sanaansa kaikessa. Pyhä Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme. Mikä on Paavalin synodin tehtävä nykyisessä tilanteessa? Entä suhde lähetyshiippakuntaan? Paavalin synodin julkilausuma vuodelta 1976 on ajan kuluessa osoittautunut perusteiltaan kestäväksi. Se on edelleen ajankohtainen. Muistin virkistämiseksi sen voi lukea kotisivuiltamme. Sen sijaan muutos kirkossa ja yhteiskunnan arvoissa on tuona aikana ollut valtaisa. Synodi on pitänyt esillä tunnustuspykälän mukaista kirkollisuutta, mutta se on korkeintaan hidastanut kirkkomme negatiivista kehitystä. Uutuus toisensa jälkeen on tullut hyväksytyksi. Toimintaympäristö on siis aivan toinen kuin 1976. Pappisviran avaaminen naisille vastoin yksiselitteistä raamattuteologista argumentaatiota on ratkaisevalla tavalla muuttanut kirkkoa. Tästä muutoksesta on jo tutkimustietoakin ja tulokset ovat hälyttäviä. Hieman pessimistisesti voidaan ajatella, että kysymyksissä, joissa synodi on profiloitunut, taistelu on hävitty. Jumala voi kuitenkin uudistaa kuolleeltakin näyttävää kirkkoa. Sääntöjensä mukaan synodi on raamatullistunnustuksellinen yhteistyöelin. Se tukee kirkon, paikallisseurakuntien, koululaitoksen ja kristillisten yhdistysten työntekijöitä, jotka haluavat toimia kirkkolain 1 §:n määrittelemän kirkon tunnustuksen mukaisesti. Tämä joukko on kirkon piirissä ajettu hyvinkin ahtaalle. Siksi on tärkeää vaalia keskinäistä yhteyttä. Tukea, rohkaista ja innostaa toisiamme Herran työssä. Näissä merkeissä olemme kutsuneet kokoon ja osallistuneet neuvotteluihin tunnustusrintamassa. Vuosittaiset paastonajan kirkkopäivät, Sisarenpoika-lehti ja muutamat julkilausumat ovat olleet konkreettisimmin ulospäin näkyvää toimintaa. Joskus kannanotot ovat olleet hyvinkin reippaita ja keskustelua herättäviä. Onpa niihin loukkaannuttukin. Tässä lehdessä on Juhana Pohjolan artikkeli lähetyshiippakunnasta. Paavalin synodi ei ole perustamassa lähetyshiippakuntaa, mutta hiippakunnan perustamisasiakirjassa määritelty tehtävä on täysin synodin sääntöjen ja työnäyn mukainen. Paavalin synodi ei ole seurakunta eikä hiippakunta, vaan yhteistyöelin ja keskustelufoorumi, jonka piirissä monet ovat hiippakuntahankkeessa mukana, mutta on myös monia, jotka toimivat seurakunnissa ja järjestöissä. Tilanteet ja ratkaisumallit ovat osin erilaisia ja silti meillä on yhteinen hengellinen työnäky sekä halu pitäytyä Raamatussa ja tunnustuksessa. Kuljemme samaa tietä. Elämme koko kansamme hengellisen kohtalon kannalta hyvin vakavaa aikaa. Meillä on yhteinen hätä sieluista ja halu opettaa ja toimia kokonaisen Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaan. Voimakkaan kirkkokritiikin sijaan on syytä entistä tarmokkaammin keskittyä rakentamaan. Jeesuksen verellä ostetun lauman ruokkiminen ja kaitseminen on ykkösasia. Uudet rakenteet muodostuvat kirkon sisälle, mutta vapaina sen pakkovallasta. Uusia jumalanpalvelusyhteisöjä on syntynyt kymmeniä. Niiden myötä moni uskosta vieraantunut on löytänyt hengellisen kodin. Herä- tysliikkeillä ja järjestöillä on tässä tehtävää. Synodi tukee sääntöjensä mukaan tätä työtä ja kokoaa tunnustusrintamaa yhteen. Kirkkomme ja sen palvelijat tarvitsevat paljon esirukousta. Erityisesti sitä tarvitsevat kaikki uskonsa ja Jeesuksen nimen tähden vainotut ja ahtaalla olevat. Sielunvihollinen on diabolos, erilleen heittäjä. Kristus itse rukoilee, että me olisimme yhtä. Tätä yhteyttä ja yksimielisyyttä saamme pyytää. Herra itse kokoaa laumansa. Tunnustusrintamassa meillä on erilaisia hengellisiä liikkeitä ja jokaisella rikas hengellinen perintönsä omine korostuksineen. Sama usko Kristukseen, Raamattu Jumalan sanana ja luterilainen tunnustus muodostavat murtumattoman yhteisen pohjan. Johan Helkkula, seurakuntapastori, Paavalin synodin tuki ry:n puheenjohtaja, Siarenpoika 1/2013 3 KIRKON OIKEUS JA USKOVIEN OIKEUS teol. lis. simo kiviranta Tämä esitelmä on pidetty 28.7.1991 rukoilevaisten kesäseuroissa Pyhärannassa. Se on julkaistu 1991 Sanansaattajassa ja 1992 Länsi-Suomen Herännäislehdessä. T älle esitykselle annettu aihe saattaa ensi kuulemalta tuntua keinotekoiselta. Rinnakkain asettelu ’kirkko’ ja ’uskovat’ voidaan helposti mieltää vastakkaisuutena. On oletettavissa, että teemamme saattaa maistua suorastan lahkohenkiseltä. Ei kai vain kirkko ja uskovat ole tässä heti alun alkaen sijoitettu eri laatikoihin? Tämä mahdollisuus onkin olemassa, se myönnettäköön. Mutta kaikki riippuu nyt siitä, miten ymmärretään otsikkomme alku ’kirkon oikeus’. Yritän” valottaa asiaa alustavasti historiallisella esimerkillä. Historiallinen esimerkki Uskonpuhdistusliikkeen eli reformaation alkaessa 1500-luvun alussa asetelmaksi muodostui usein kirkon oikeuden ja uskovien oikeuden välinen ristiriita. Uskonpuhdistusliike levisi ennen kirkollisia ja poliittisia tukahduttamistoimia laajalti Eurooppaan, esim. Italiaan ja Ranskaan. Monet muutkin kuin Martti Luther näkivät kirkon hengellisen, hallinnollisen ja yhteiskunnallisenkin vallankäytön ”Baabelin vankeutena”. Luther oli 1519 kuuluisassa Leipzigin keskustelussa, jossa puheena oli juuri kirkon oikeutus ja sen toiminnan perusteet. Lutherin rinnalla, uskonpuhdistusliikkeen toisena edustajana, oli hänen työtoverinsa, Wittenbergin teologisen tiedekunnan 4 Siarenpoika 1/2013 opettaja Andreas Karlstadt. Heidän näkynsä Rooman kuurian edustajaa Johannes Eckiä vastaan oli yhteinen. Ei hylätty kirkon oikeutusta, mutta hylättiin kirkon rappiotila. Kristillinen kirkko Rooman valtakeskuksen alaisena oli joutunut ihmissääntöjen ja myöhäisperinteiden orjuuteen. Kirkko oli irrotettava maallisesta vallastaan. Kirkko oli uudistettava eli palautettava alkuperäiseen tehtäväänsä julistamaan Jumalan sanaa ja Kristuksen evankeliumia, hoitamaan omiatuntoja, sitomaan ja päästämään yksin Jumalan sanalla eikä kirkon itsensä keksimillä hallintasäännöilla sekä opettamaan kristillistä elämää kodissa ja yhteiskunnassa. Mutta vaikeudet kasvoivat ja kirkon keskusvalta oli taipumaton. Silloin osa uskonpuhdistusliikettä kehittyi toiseen suuntaan. Kiellettiin kirkon oikeutus eli ulkonainen seurakunta kokonaan. Oli traagista, että myös Lutherin taistelutoveri Leipzigin väittelyssä, Andreas Karlstadt, meni tämän virran mukana. Raamatun ja ulkonaisen sanan tilalle tuli sisäinen sana eli uskonnolliset tuntemukset. Sakramentit, kaste ja alttarin sakramentti pelastuksen välineinä kiellettiin ja rippiä eli syntien sideja päästöavainta halveksittiin. Teoksessaan ”Taivaallisia profeettoja vastaan” Martti Luther joutui tekemään kipeän ja suorastaan kuolemanvakavan leikkauksen uskonpuhdistuksen pysymiseksi Simo Kiviranta Kuva: Kai Lindqvist apostolisen kirkon uudistusliikkeenä. Sama asetelma on eri historiallisissa muodoissa toistunut herätysliikkeiden historiassa uskonpuhdistuskirkkojen sisällä. Kirkon oikeus ja uskovien oikeus on ollut käytännössä ristiriidassa. Kirkko on kietoutunut maalliseen valtaan ja käyttänyt hallinnollisia kuristusotteita, jotka ovat tuntuneet herätysliikkeiden elämässä, milloin ahdistavina toiminnan rajoituksina, milloin syytetoimina. Dramaattisin ja kuuluisin toimenpide lienee Ruotsi-Suomessa jo herätysliikkeiden varhaisvaiheessa säädetty konventikkeliplakaatti, jolla vapaa kokoontuminen Jumalan sanan kuulemiseen ja tutkimiseen kiellettiin. Ei ollut ihme, että kriisit kärjistyivät kysymykseen kirkon oikeudesta suhteessa uskovien oikeuteen. Toistuvasti liikkeiden sisäiseksi seulojaksi muodostui kysymys kirkon periaatteellisesta oikeutuksesta. Syntyi ryhmiä, joiden side luterilaisen kirkon oppitunnustukseen murtui. Kirkko ja sen sakramentit kiellettiin periaatteellisessa, opillistunnustuksellisessa mielessä. Kirkkoa saatettiin pitää korkeintaan maallisen esivallan jatkeena. Tällaiset liikkeet ajautuivat ja tulevat ajautumaan uskonpuhdistuksen tarkoittaman kirkon uudistuksen ulkopuolelle. Kirkon tunnustuksen pohjalla pysyvien herätysliikkeiden osaksi on tullut kokea ja kestää, miten historiallisissa tunnustustilanteissa ja yksittäisissä periaatteellisissa ratkaisuissa toteutuu kirkon oikeus ja uskovien oikeus. Näiden liikkeiden keskuudessa on koettu toistuvasti todeksi eräs tarkka sisäinen erottelu, joka lahkoliikkeissä on tuiki tuntematon. Luther ilmaisee tämän erottelun teoksessaan ”Von Konziliis und Kirchen” (”Kirkosta ja kirkolliskokouksista”, 1539) seuraavasti: ”Kirkolliskokouksen kirous ei minua kauhistuta, mutta pyhän kirkon (eli pyhän yhteisen kristikunnan) kirous tuhoaisi minut silmänräpäyksessä sen miehen tähden, joka sanoo : ’Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti’. Mutta siinä tapauksessa, että kirkolliskokoukset pukevat yllensä pyhän kristillisen kirkon, niin ne tällä tavoin todistavat, etteivät ne saa tuomita mielensä mukaan, vaan tuomitsijana on kirkko, joka saarnaa, uskoo ja tunnustaa Pyhää Raamattua. Kirkolliskokoukset eivät siis saa tuomita omien päähänpistojensa, vaan (hengellisen, Jumalan) valtakunnan, se on Pyhän Raamatun mukaan, koska ne kerran tunnustavat Raamatun Pyhän kirkon oikeudeksi” Kirkon oikeus ja moderni valtiokirkollisuus Usein ajatellaan, että kirkon hen- gellisen elämän ja herätysliikkeiden ongelmat aiheutuvat siitä, että kirkko muinoin sidottiin Konstantinopolissa Rooman keisarikuntaan. Todellisuudessa paljon vaikeammaksi siteeksi on meillä osoittautunut eurooppalainen, vajaa 200 vuotta vanha, ns. moderni valtiokirkollisuus. Saksalaisen filosofin Fr. Hegelin korkeaidealismin mukaan hengen korkein ilmentymä on kansallisuus ja valtio. Samoin kuin hän opetti, ettei ole mitään muuta Henkeä kuin ihmisen henki, samoin jouduttiin siihen, että valtiolla kansallishengen ilmentymänä oli absoluuttinen valtamonopoli, eikä näin ollen myöskään kristillisellä kirkolla voinut olla mitään muuta oikeutta kuin se, minkä valtio sille omasta vallantäyteydestään soi. Kirkko ei periaatteessa voinut asettaa omaksi oikeuslähteekseen Pyhää Raamattua, puhtaasti julistettua Jumalan sanaa ja oikein toimitettuja sakramentteja eikä nojata näiden varassa omaan oppitunnustukseensa. Jos tämä idealistinen valtamonopoliajatus olisi toteutunut esim. meillä Suomessa sellaisenaan emme viime vuosisadalla olisi saaneet kirkkolakiin edes sitä tunnustuspykälää, mikä siinä nyt on. Mutta herätysliikkeitten, niiden teologien ja maallikkoedustajien taistelun tuloksena Suomen ev. lut. kirkolle saatiin sen ensimmäinen ja perustava tunnustuspykälä, jonka valtiovalta tunnusti kirkkoa koskevaksi yleisen lainsäädännön osaksi. Kirkon tunnustus pysyi omana oikeusperustana. Nyt olemme kirkossamme uudessa tilanteessa. Kun kirkkolain kokonaisuudistus tulee ratkaisuun tänä talvena, näyttää siltä, että kirkon tunnustus ei tule sisällöltään ilmaistuksi kirkkolaissa. Tämä oppitunnustuksen statuksen eli aseman siirtäminen kirkkolaista kirkkojärjestykseen voi osoittautua kirkon tunnustuksen kannalta kohtalokkaaksi. Vaikka on selvää, että valtio ei voi lausua uskon-tunnustusta, on toisaalta yhtä ilmeistä, että kirkon ja yhteiskunnan välillä tarvitaan tietty lainsäädännöllinen yksimielisyys, jossa todetaan yksiselitteisesti, mitkä ovat ne tunnustusdokumentit, joiden pohjalta kirkko toimii oikein. Kirkko ja laillisuuden valvonta On luonnollista, että kirkolla, jolla on oma oikeutensa, tulisi olla myös kyky toteuttaa tunnustusperusteitaan käytännössä. Valtiolle jäisi vain yleinen laillisuuden valvonta. Kirkkomme lähimenneisyydessä on kuitenkin esimerkkejä siitä, että kirkon omat elimet ovat tulkinneet kirkkolakia sen omia palvelijoita vastaan ja sekulaareja virtauksia myötäillen, kun taas maallinen oikeus on joutunut oikaisemaan kirkon väärää tulkintaa. Näin on käynyt ns. kummikiistassa, joka alkoi jo 1970-luvulla. Kun eräät papit eivät hyväksyneet ns. avosuhteessa eläviä kasteen kummeiksi vedoten kirkkolain selkeisiin kohtiin avioliiton pyhittämisestä ja kummin tehtävistä seurakunnan ja sen uskon edustajina, silloin Turun hiippakunnan tuomiokapituli ja silloinen arkkipiispa kielsivät papeilta tällaisen sielunhoitoon ja sakramentin toimittamiseen liittyvän tehtävän selittäen, että koko asia kuluu seurakuntaneuvostolle. Samaan tulkintaan yhtyi myöhemmin Mikkelin tuomiokapituli ja langetti hiippakunnan papille oikeudellisen tuomion. Vasta, kun maallinen oikeusistuin (Korkein oikeus) julisti tuomiokapitulien tulkinnan vääräksi ja purki tuomion, ovat nämä papit saaneet mahdollisuuden noudattaa kirkkolakia. Tämä tapahtumasarja ei anna kovin luotettavaa kuvaa kirkon omien elinten kyvystä tehdä Siarenpoika 1/2013 5 kirkon pyhiin toimituksiin liittyviä lain mukaisia ratkaisuja. Tässä yhteydessä on viitattu myös siihen, että koko tuomiokapituli oikeusistuimena olisi yleisen oikeuskäytännön vastainen ja ristiriidassa kansainvälisten säännösten kanssa. Näin voi ollakin, mutta tuskin on kohtuullista tässä asiassa syyttää vain järjestelmää. Kyllä nykyisenkin järjestelmän puitteissa oikeudenmukaisuus ja kirkkolain oikea soveltaminen on mahdollista Kirkon tunnustus ja yhteiskunnallinen suvaitsevaisuus Olemme kulkeneet pitkän tien idealismin totaalisesta valtiokäsityksestä kohti nykyistä kansalaisvaltiota, mikä on merkinnyt yhteiskunnallisesti positiivista ihmisten oikeuksien ja mahdollisuuksien kasvua. Mutta kirkossa tämä vapaus ei ole merkinnyt lisääntyvää vapautta toimia omien perusteidensa mukaan. Tunnettu kirkko-oikeuden tutkija Hans Dombois (Reht der Gnade 1, 23) toteaa: ”Liberaali valtio on järeästi vaikuttanut erään kirkkokäsityksen hyväksi ja ajanut voimakkaasti tiettyä spiritualistista kirkko-oikeusteoriaa. Se ei suinkaan ole ollut puolueeton eikä salliva. Kaikessa ovat absolutismi ja liberalismi olleet läheistä sukua. Kysymyksessä on sekulaari vaatimus ja sekulaari suvaitsemattomuus. Yhtenäistä kokonaisuutta tavoittelevalle valtiolle tämä teoria on sopiva. Se purkaa kirkko-oikeuden vain kansalaisen yksilölliseksi mielipiteen vapaudeksi.” Lähihistorian esimerkki Kun Ruotsissa 1958 pystytettiin uustraditio ns. naispappeus, joka oli yhteiskunnallisen paineen synnyttämä harha-askel ja siirtymä 6 Siarenpoika 1/2013 pois kristikunnan apostoliselta pohjalta, silloinen kirkollisministeri ilmoitti, että niitä varten, jotka eivät voi ratkaisua hyväksyä, luodaan ns. omantunnonklausuuli. Yhteiskunnan kannalta katsoen asia voikin näyttää yksilöllisen mielipiteen ja poikkeuksen sallimisen ongelmalta, mutta kirkon oikeusperustan pohjalta ei ole lainkaan kyse yksittäisten henkilöiden erivapaudesta. Myös meillä tämä virkakysymys on haluttu eristää vain yksittäisen erilaisuuden sietämiseksi. Mutta tosiasiassa ne, jotka tunnustavat tässä asiassa kristikunnan perinteisen kannan oikeaksi, eivät ole poikenneet mistään eivätkä ryhtyneet erilaisiksi. Päinvastoin he ovat pysyneet samoina yhden ja saman tunnustuksen pohjalla. On merkkejä siitä, että myös tässä asiassa kirkon hallinto- ja johtoelimet ovat kääntämässä tämän todellisen asiantilan ylösalaisin ilmaisemalla, että kristikunnan perinteisen kannan tunnustajat rikkovat kirkon tunnustusta vastaan. Yhteiskunnallisesti tämä ongelma voi olla suvaitsevuus- ja sallivuuskysymys, mutta kirkossa se on uskoa, oppia ja tunnustusta koskeva eli raamattukysymys. tai vaatimuksista käsin. Miksi ei voida? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnassa kaikilla on tietyt perusoikeudet siksi, että he ovat syntyneet ihmisiksi ja tulleet tietyn valtion kansalaisiksi. Yksinkertaisesti ja katekismusteologian pohjalta todettuna nämä oikeudet perustuvat luomiseen ja Jumalan luonnolliseen lakiin. Ne ovat kalliita ja arvokkaita oikeuksia ja elämänarvoja, joita meidän tulee Jumalan luomistyön pohjalta lujasti puolustaa, mutta kristillinen seurakunta eli kirkko ei perustu vain luomiseen, vaan erityisesti Kristuksen lunastustyöhön, ei Jumalan lakiin, vaan Jumalan evankeliumiin. Jos kysytään, mikä viime kädessä kannattelee kirkkoa, niin on sanottava: ei ihmisen oikeus, vaan Jumalan armo. Kirkko-oikeuden tutkija Hans Dombois nimittääkin kirkon oikeutta armon oikeudeksi. Kaikki, mikä kirkossa on ”iure divino” eli jumalallisen oikeuden perustalla, on syvimmältään ja olemukseltaan lahjaa. Sen ainoa vaatimus on vastaanotetuksi tuleminen. Domboisin mukaan jumalallinen oikeus tapahtuu, kun annamme Jumalan toimia keskuudessamme niin kuin hän itse haluaa toimia. Kirkon oikeus on ar- Ajankohtainen esimerkki mon oikeutta Kirkon koko oikeusperustaa ei voida ymmärtää, jos sitä katsotaan vain yhteiskunnallisten oikeuksien pohjalta. Yhteiskunnassa ovat luovuttamattomia tietyt kansalaisen perusoikeudet, kuten ilmaisuvapaus, kokoontumisen vapaus ja tietenkin juuri uskonnonvapaus. Mutta kirkon oikeutta ja uskovien oikeutta tunnustukseen ei voida tämän tunnustuksen omista lähtökohdista käsin perustella ihmisten oikeuksista käsin, puhumattakaan, että tunnustus voitaisiin perustella joidenkin erityisesti uskonnollisten ihmisten tarpeista Myös Suomen kirkossa on alettu keskustella kasteesta kirkon jäsenyyden ehtona ja perustana. On väitetty, että kaste kirkon jäsenyyden ehtona olisi vastoin sen lahjaluonnetta ja sellaisena vaatimus, jota ei saa asettaa. Kasteen irrottaminen kirkon jäsenyydestä tuhoaa kuitenkin kirkon oikeuden koko raamatullisen pohjan. Jos kirkon jäsenyyden pohjaksi tulee jokin pelkkä jäsenyyden aktiivinen tai passiivinen tahdon ilmaus, siitä tulee lakia ja kirkosta tulee uskontojärjestö. Vain siinä tapauksessa, että kirkon jäseneksi tullaan kasteessa, tällä jäsenyydellä on lah- jaluonne ja kirkko on kristillinen kirkko. Armon oikeuden kolme peruskäsitettä: lapseus, perintö ja säätämys Uskonpuhdistuksen aikana Rooman kirkon perustelu kirkon oikeudesta ”jämähti” ajatukseen Pietarille annetusta perinnöstä ja vallasta. Tämän opin mukaan Kristus olisi antanut Pietarille perinnöksi kaiken vallan kirkossa ja sen oli perinyt Rooman paavi. Kaikki oikeudet olivat paavin sydämen lippaassa ja sieltä hän niitä jakoi piispoille, kirkolliskokoukselle ja Rooman kirkon papeille. Luther joutui Leipzigin keskustelussa seinää vasten, kun hän avoimesti myönsi, että paavi voi erehtyä ja kirkolliskokoukset voivat erehtyä. Silloin hän kokousmuistiinpanojen mukaan huudahti: ”Raamattu on meidän jumalallinen oikeutemme”. Miten kirkon oikeus tällöin perusteltiin? Voimme sanoa, että tässä kirkko palasi siihen, mistä se kerran oli lähtenyt: evankeliumiin, apostoliseen sanaan. Sekin on perintö, mutta ei mikään erillinen kirkon johtajissa kulkeva oikeusperintö, vaan kaikille uskoville eli Kristuksen koko kirkolle annettu perintö, jonka olennainen oikeuslähtökohta on: Jumalan lapseus. ”Sillä te olette kaikki Jumalan lapset uskon kautta Jeesuksen Kristuksen päälle. Sillä niin monta kuin te Kristukseen kastetut olette, niin te olette Kristuksen päällenne pukeneet ... Mutta jos te olette Kristuksen, niin te olette myös Aabrahamin siemen ja lupauksen jälkeen perillisiä ”, Gal 3:26,27,29. Tähän lapsen oikeuteen ei tulla luonnollisen syntymän perusteella, vaan uudestisyntymän perusteella kasteen ja uskon tietä. Jumalan lapseuteen kuuluu myös perintö, jonka Pyhä Henki kirkastaa ja usko ottaa vastaan . ”Se Henki to- distaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapset. Jos me olemme lapset, niin me olemme myös perilliset, nimittäin Jumalan perilliset ja Kristuksen kanssaperilliset. .. ”, Room 8:16, 17. Jumalan lasten perintö on taivaallinen, mutta se peritään jo maan päällä. Perinnön kaikki aarteet on lueteltu testamentin sanoissa. Siksi apostolinen perintö on nimeltään meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Uusi Testamentti. Testamentin sanoissa ovat ne säätämykset, jotka Kristus itse on kirkossa noudatettavaksi asettanut: pyhä kaste, jossa maailman loppuun asti tullaan opetuslapsiksi, synninpäästö ja aivan erityisenä keskuksena Herran Ehtoollinen, josta sanotaan: Tämä kalkki on Uusi testamentti minun veressäni. Testamentin jumalallisissa sanoissa on asetettu myös kirkon saarnavirka eli paimenvirka, joka Kristuksen nimessä hoitaa ja jakaa, mitä hän itse on meille jättänyt. Ei Kristuksen perintö ja testamentti ole maan päällä heitteillä eikä tuhoudu. Kristuksen perivät yhä hänen kanssaperillisensä eli kaikki, jotka uskovat häneen. Tämän perusteella voimme sanoa: Raamattu on kirkon jumalallinen oikeus. Samasta syystä kirkon oikeus ja uskovien oikeus eivät ole kirkossa syvimmältään eri asioita. Uskovien oikeus ei kirkossa ole jokin erityisoikeus eikä enemmistön tai vähemmistön erivapaus. Uskovien oikeus on yksinkertaisesti ja tasan sama kuin oikeus tunnustaa sitä uskoa, jota kirkko tunnustaa ja oikeus elää konkreettisessa elämässä todeksi sitä perintöä, mikä pyhille on annettu. Se ei ole oikeutta jäsenistön puolesta puhtaaseen ja seulottuun uskovien seurakuntaan, mutta se on oikeutta kirkon puhtaisiin tuntomerkkeihin: puhtaasti ju- listettuun Jumalan sanaan ja Kristuksen säätämyksen mukaisesti toimitettuihin sakramentteihin. Kirkollinen keskustelu virallisella taholla työntää esiin ajatusta, että kirkko olemuksensa mukaan on sama kuin sen jäsentilasto. Siihen saa kuulua uskoviakin, vaikka tosin heistä on tulossa kirkon ongelma. Siksi uskovat on pidettävä mahdollisimman hiljaisena ja huomaamattomana joukkona temppelin sivulaivassa, pylväskäytävän varjossa. Herätysliikkeistä voi puhua ulkomailla kirkon erikoisena mausteena, mutta kotona heitä on pidettävä ikään kuin skismaattisena joukkona, joka vaatii erityistä hallintaa, että kirkko pysyisi pystyssä. Näyttää siltä, että kirkko totuttelee – niin kuin reformaatioajan Rooman kirkko - hyppäämään yli kirkon olemusmäärityksen, jonka uskonpuhdistajan tunnustus on kirkastanut: ”Kirkko varsinaisesti on pyhien ja todella uskovien yhteisö... ” (CA 8) Uskovien yhteinen pappeus: uskomisen vapaus ja arvostelemisen oikeus Kun olemme käyttäneet ilmaisua uskovien oikeus ja todenneet, että se ei ole minkään erityisen ryhmän erityinen oikeus, vaan syvimmältään kirkon oikeutta olla kirkko, on syytä vielä puhua siitä, miten tämä oikeus kirkossa toimii ja voi vaikuttaa. Luther käsittelee tätä havainnollisesti ja suorasukaisesti eräässä helluntaisaarnassa (Kirkkopost. 3. helluntaipäivä) selittäessään Johanneksen evankeliumin jakeita hyvästä paimenesta: ” ... lampaat seuraavat häntä, sillä ne tuntevat hänen äänensä. Mutta ei he muukalaista seuraa, vaan pakenevat häntä, sillä ei he tunne muukalaisen ääntä”, Joh. 10:4,5. ”Tämä raamatunkohta sisältää kaksi tarkoin huomioitavaa seikkaa, nimittäin Siarenpoika 1/2013 7 uskomisen vapauden ja arvostelemisen vapauden. Te tiedätte, että meidän sielujemme ryövärit ovat esittäneet meille, että meidän on omaksuttava se, minkä kirkolliskokoukset ja korkea-arvoiset opettajat määräävät ja päättävät, arvostelematta, onko se oikeaa vai väärää. Tartu siis tuohon peitseen ja puhkaise aukko tuohon kilpeen. Riistä vuorostasi heiltä peitsi, jota he tähän saakka ovat pitäneet hallussaan. Pankaa siis tarkasti mieleenne: lampaiden on arvosteltava sitä, mitä heille esitetään, ja heidän on sanottava, että Kristus ja hänen sanansa on ennen kaikkia perkeleen ja ihmisten sanoja. Häneen tahdomme tarttua, sillä hän (Kristus) sanoo tässä lampaiden arvostelevan ja tuntevan, mikä on oikeaa ja mikä ei. Eikä tämä valta ole mikään inhimillinen, vaan jumalallinen. He ovat riistäneet meiltä peitsen, niin että emme ole voineet torjua yhtäkään (väärää) oppia: väkisin he ovat päästäneet ne käytäntöön. Miekka täytyy ottaa heiltä, ei kuitenkaan väkivaltaisesti, vaan sanalla, ja sen tähden panna alttiiksi kaikki, mitä meillä on, ja sanoa: Minä olen Jumalan lammas, minä tahdon kuulla ja omakseni ottaa hänen sanansa; jos te sen minulle annatte, pidän teitä paimenina, mutta jos velvoitatte minua väärään oppiin antamatta minulle evankeliumia puhtaana, niin en pidä teitä paimenina enkä omaksu teidän ääntänne, sillä se virka, josta te kerskaatte, ei ulotu sanaa pitemmälle. Toinen seikka on se, että ketään ei saa pakottaa uskoon, sillä lampaat seuraavat sitä, jonka ne tuntevat ja pakenevat vierasta. Kristus siis tahtoo, ettei ketään pakoteta, vaan että kaikkien on sallittava seurata haluisalla sydämellä ja mielellä, ei pelon, häpeän eikä rangaistuksen tähden: Sana on lähetettävä toimittamaan kaiken. Huomatkaa tarkasti: on pantava käytäntöön yksinomaan Jumalan sana. Kyllä sitten seuraavat ne, jotka se vangitsi.” Uskovien oikeus on siis olemukseltaan kaikkien uskovien yhteisen pappeuden ilmaus. Se ei ole oikeus, jota uskovat käyttävät itsensä tähden, vaan kirkon hengellisen olemuksen tähden. Luovuttamatonta siinä on uskomisen vapaus luottamalla yksin Jumalan sanaan eli siihen, mitä hän lupaa ja lahjoittaa. Se on vapautta olla seuraamatta ihmiskäskyjä, vaikka niitä vaadittaisiin kirkon auktoriteetin nimissä. Uskovien yhteinen pappeus tarkoittaa vapaas- een pääsyyn Jumalan yhteyteen Jeesuksen kautta ja Pyhässä Hengessä. Näihin uskovan perusoikeuksiin kuuluu esirukous toisten ihmisten puolesta ja rukousvastausten saaminen. Siihen kuuluu hengellinen arvostelukyky, uskon taju ja elävä todistus Kristuksesta hänen testamenttinsa selvien sanojen mukaan. Näin elää ja hengittää keskuudessamme kätketysti ja julkisesti Kristuksen hengellinen ruumis, ”Corpus Christi mysticum”. Simo Kivirannan hautaristi Lavian kirkkomaalla Kuva: Kai Lindqvist RAAMATTU - JUMALAN SANAA ILMAN JUMALAA? pastori, tt, huk, timo laato, nakkila A ina valistuksen ajoista saakka 1700-luvulta yhä etäämmälle ja kauemmas Jumalasta irtautunut akateeminen teologia on kulkemassa hiljalleen tiensä päähän. Kieltämättä 8 Siarenpoika 1/2013 paljon uutta ja tarpeellista on kyllä näiden kuluneiden vuosisatojen saatossa opittu yliopistoissa. Vanhojen kielten uuttera opiskelu on avannut monien muinaisten kirjoitusten saloja. Lisääntynyt tietämys on auttanut valtavasti ymmärtämään myös Raamatun vaikeita kohtia. Harvinaiset teks tilöydöt ovat vahvistaneet Raamatun alkutekstin luotettavuutta. Arkeologiset kaivaukset ovat tuo neet päivänvaloon Raamatun ajan arkielämää. Ahkera kirjallinen tutkimustyö on (parhaimmillaan) onnistunut välittämään Raamatun opetuksia uskottavasti nousevalle sukupolvelle. Raamatun eri osien ja jakeiden välillä on löytynyt hämmästyttäviä ja syvällisiä yhteyksiä jne. jne. jne. Luetteloa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Mutta kaikesta hyvästä huolimatta nykyiseen akateemiseen teologiaan soveltuu usein harvinaisen osuvasti seppä Jaakko Högmanin sielunhoidollinen opastus hätääntyneelle Paavo Ruotsalaiselle: “Yksi sinulta puuttuu ja sen myötä kaikki - Kristuksen sisällinen tunteminen.” Tuo neuvo paljastaa kiusallisen terävästi, mistä viime kädessä autuuden asia aina kiikastaa niin yksityisen tiedemiehen kuin koko tiedeyhteisön kohdalla. Tiede ohittaa tahallaan Raamatun jumalallisen puolen ja päätyy näin väistämättä Raamatun keskuksen eli Kristuksen persoonan vääristämiseen. Nykyään tiede valjastetaan nimittäin tukemaan sellaista maailmankuvaa, jossa Jumalaa ei lainkaan oteta huomioon tai hänestä ei ainakaan saa sanoa mitään varmaa. Teologiassa (eli jumaluusopissa) ajaudutaan siten räikeään ristiriitaan: Jumalan sa naa tutkitaan ilman Jumalaa tai ilman, että oletettaisiin hänen edes olevan olemassa. Tässä ylen vaikeassa tilanteessa monet kristityt tiedemiehet ovat halunneet pelastaa, mitä pelastettavissa on. He ovat pyrkineet varjelemaan teologian omaleimaisuutta ajattelemalla, että tieteen saralla pelataan tieteen säännöillä, mutta kirkon piirissä kirkon ehdoilla. Niinpä yliopistoissa tutkitaan Raamattua ilman uskon antamaa esiymmärrystä ottamatta huomioon Jumalan puuttumista historian kulkuun. Kirkossa (tai tunnustusrintaman sisällä) tutkimusta sitten tavallaan vain jatketaan tai venytetään tieteen ylä- ja ulkopuolelle lisäämällä tuloksiin (olivatpa ne melkein mitä tahansa) usko Jumalan mahdollisuuksiin. Näin Jumala julistetaan ikään kuin jääviksi joka kerta, kun häntä itseänsä koskeva asia (eli hänen oma sanansa) on käsiteltävänä tiedemiesten kokouksessa. Monesti varsin kohtalokkaiden ratkaisujen jälkeen hänet kyllä saatetaan ystävällisesti kutsua takaisin täysistuntoon ja pyytää häntä lausumaan niistä henkilökohtainen mielipiteensä, mutta varsinaista päätöstä tehtäessä hänelle ei suoda mitään puheoikeutta. Vaikka joku ei syvällä sisim mässään mahdollisesti yhtään kannattaisi tehtyjä päätöksiä, niin hänen julkista esiintymistänsä akateemisella tasolla määräävät hyvin ratkaisevasti etukäteen sovitut linjaukset, joista tuonpuoleinen todellisuus puuttuu tyystin. Ennemmin tai myöhemmin ristiriita tieteen ja uskon välillä käy kuitenkin kestämättömäksi. Sielunelämä näivettyy. Sitä seuraa yhä paheneva hengellinen skitsofrenia (jakomielitauti) ja viimein mukautuminen liberaaliteologian (vapaamielisen raamatuntulkinnan) periaatteisiin. Nykyinen tilanne muistuttaa paljossa juutalaisten ymmärtämättömyyttä Jeesuksen aikana. Hän pyytää heitä (vielä ahkerammin) tutkimaan pyhiä kirjoituksia (eli vanhaa testamenttia) löytääksensä niistä iankaikkisen elämän, ja juuri ne todistavat hänestä. Mutta silti he eivät tulleet hänen tykönsä saadaksensa iankaikkisen elämän (Joh. 5:39-40). Vastaavasti Paavali opettaa 2. Korinttolaiskirjeen 3. luvussa, että juutalaisilla on Mooseksen peite sydämiensä päällä heidän lukiessansa vanhaa testamenttia, eivätkä he näkevin silmin näe siinä Kristusta (jakeet 14-16). Roomalaiskirjeen 16. luvun lopussa evankeliumia kuvataan vaikeatajuisesti “salaisuuden ilmestykseksi”, joka “iäisiin aikoihin (menneisyydessä) on salassa ollut, mutta nyt ilmoitettu ja tiettäväksi tehty (nimenomaan) profeetallisten kirjoitusten kautta” (jakeet 25-26). Toisin sanoen evankeliumi on ollut ja on koko ajan luettavissa vanhasta testamentista, mutta piilotettuna salaisuutena, jonka vasta aposto linen julistus paljastaa! Tällainen ajattelu on tietysti täysin mahdotonta sovittaa yhteen nykyisten teologisten muotivirtausten kanssa. Raamattukriisin syvyys on paljastunut vielä pahemmaksi kuin aikaisemmin luultiin tai edes osattiin uumoilla. Kysymys ei ole pel kästään Raamatun sitovuudesta tietyissä yksittäisissä kysymyksissä kuten esim. naispappeudessa tai homoseksualismissa, vaan koko Raamatun itseymmärryksestä. Se teologinen tutkimus, jota tavallisesti harjoitetaan yliopistoissam me, kirkossamme ja muualla ei tee oikeutta pyhien kirjoitusten ainutlaatuisuudelle. Edessämme on siksi ehkä jo lähitulevaisuudessa raju välienselvittely. Sillä me tarvitsemme välttämättä Jumalan sanan kokonaisuuden. Timo Laato Siarenpoika 1/2013 9 BIBELVETENSKAP PÅ VÄGEN TILL NÅGOT NYTT pastori, tt, huk, timo laato, nakkila I denna artikel granskas kritiskt de rådande tolkningsprinciperna i modern bibelvetenskap och presenteras kort ett alternativ. Författaren fungerar som lärare i nytestamentlig exegetik på FFG och har arbetat med en bok som mera ingående behandlar samma tematik. Se författarens bok Romarbrevets hermeneutik: En lärobok för teologer om vetenskaplig metod. Församlingsfakultetens skriftserie nr 7. Församlingsförlaget i samverkan med Lutherstiftelsens förlag. Göteborg 2006. Dagens kyrkor lever uppenbarligen i en svår kris. Denna gång heter krisen “bibelkritik” som ut övas av de teologiska fakulteterna överallt i världen med hjälp av den s.k. historisk-kritiska metoden. Även modern exegetik lever i ett visst brytningsskede. Nya metoder utvecklas ständigt. Gamla metoder har visserligen inte övergetts men de betraktas i allmänhet som “otillräckliga”. Bredvid de konventionella text- och redaktionskritiska samt form- och traditionshistoriska analyser gör sig nu gällande också retoriska, semiotiska och narrativa, därtill t.o.m. sociologiska, kulturantropologiska och psykologiska metoder. Mångfalden i det exegetiska forskningsfältet utmanar verkligen alla som sysselsätter sig med de bibliska källorna. Hur skall vi orientera oss i en oländig terräng? Dessutom brukar den moderna forskningen råka i en återvändsgränd där man tolkar religiösa 10 Siarenpoika 1/2013 texter men utan att direkt våga göra anspråk på att tala om en levande Gud. Vissa filosofiska förut sättningar har förorsakat att det transcendenta (översinnliga) inte tillhör vetenskap. I överensstämmelse med detta har man då och då lagt någon (resp. några) av de ovan uppräknade moderna exegetiska metoderna till last att de i själva verket inte främjar den teologiska disciplinen så mycket. Mot bak grunden av ett sådant “jäsningstillstånd” i dagens forskningsläge tycks kyrkan med sitt ständiga tal om Gud vara illa ute. Hon måste s.a.s. operera utanför kunskapens gränser vilket ganska ofta innebär en stark marginalisering av hennes budskap. Därmed blir kristenhetens kris ännu allvarligare. I och med den historisk-kritiska metoden har de protestantiska kyrkorna i stor utsträckning tappat bort synen på Bibeln som Guds ord. Det handlar om Guds ord utan Gud! Därigenom gör sig mänskliga traditioner på nytt gällande. De får igen ett klart övertag över Bibeln. Det är denna gång emellertid närmast fråga om professorernas forskningsresultat eller biskoparnas senaste utlåtanden som väger mest. Kanske har i synnerhet lutherdomen drabbats värst av en sådan utveckling. Inte ens de konservativa kretsarna i de protestantiska trossamfunden tycks ha något annat alternativ än att i kyrkan betona Bibelns auktoritet samtidigt som de inte håller fast vid dess gudomliga ursprung inom vetenskapen. De saknar en klar identitet, vilket förlamar deras arbete för kyrkans förnyelse och resulterar i en fördold motsägel se på vetenskapens område. Den som enligt vetenskapens spelregler räknar bort Gud för att sedan med stöd av kyrkans budskap försöka få någon tro på honom, hamnar lätt i en andlig schizofreni som av allt att döma inte kan övertyga den moderna människan i nämnvärd grad. Teologen har som sin uppgift att tala om Gud resp. att förkunna Guds ord. Teologin som en veten skaplig disciplin gäller läran om Gud (gr. theos + logos). En veten skap som utgår från att det inte finns någon Gud (eller åtminstone att det inte finns någon Gud att räkna med) kan djupast sett inte bedriva teologisk forskning. Bedriver vi en “äkta” teologisk forskning, kan och får Guds existens och hans handlande i histo rien inte uteslutas. Teologen som arbetar med ateistiska metoder hamnar i en motsägelse: han sys selsätter sig med bibliska texter som berättar om Guds ingripande under historiens förlopp men an vänder sådana metoder som inte ens tillåter Gud att existera. Med lika stor framgång skulle någon mäta en tvåliters kärl metervis eller väga tre kilo potatisar med en linjal. Man måste äntligen fråga sig om det är legitimt att definiera begreppet ‘vetenskap’ på ett ateistiskt sätt, nämligen utan att räkna med “den översinnliga verk ligheten”. Vetenskapen har ju alltid vissa självklara premisser eller axiom lite beroende på forskningsfältet. Det är sålunda inte godtyckligt att dra den slutsatsen att som en grundförutsättning (åtminstone) för den vetenskapliga teologin måste en faktisk öppenhet till Guds suveräna handlande gälla. Annars har vi ingen teologi i egentlig bemärkelse. Det är därför just utifrån ett vetenskapligt perspektiv som vi skall inta en reserverad hållning till den s.k. historisk-kritiska metoden inom den teologiska disciplinen. En sådan metod som inte gör rättvisa åt källornas egenart och huvudintention kan knappast rekommenderas. Det är emel lertid inte i främsta rummet olika metodologiska hjälpmedel eller småsaker som leder till en ödesdiger förvrängning av forskningen utan snarare den bakomliggan de förförståelsen i sin helhet. Det föregående riktar sig alltså inte mot betydelsen av grammatiken, lingvistiska, semantiska eller retoriska analyser, formhistoriska iakttagelser och text-, käll- eller redaktionskritiska redogörelser osv. även om jag härmed förvisso inte vill ansluta mig till alla uppnådda resultat. Vi får och vi kan använda samtliga hjälpmedel för att förstå bibeltexten, bara utgå ende från ett sådant perspektiv som gör rättvisa åt Bibelns eget budskap. På FFG jobbar vi med att låta Guds ord tala till oss. I allmänhet har teologer och präster länge an vänt ett eget fackspråk som skall tillfredsställa vetenskapens krav på objektivitet - men som på sam ma gång innebär ett starkt ifrågasättande av Bibelns enastående budskap. Deras åhörare fattar eventuellt inte alls att det som förkunnas egentligen härstammar från otro och tvivel. För att nämna bara ett par exempel: 1) Det kristna påskevangeliet går ut på att Jesus sannerligen är uppstånden. Han har övervunnit dödens makt. Däremot utropas från predikostolen i dag inte så sällan att “lärjungarna upplevde saken så”, “de menade att Jesus är uppstånden”, “de påstår ha sett honom levande”, “det var deras gemensamma erfarenhet att han lever” osv. Det handlar i sådana utsagor närmast om omskrivningar som uppenbarligen försöker undvika en enkel och tillförlitlig förkunnelse: “Jesus är sannerli gen uppstånden!” Däremot hänvisas till olika mänskliga reaktioner, övertygelser eller åsikter, aldrig till en absolut sanning. Naturligtvis ligger det då i åhörarens makt att avgöra om han resp. hon vill ta emot en sådan världsåskådning eller inte, med andra ord, om han resp. hon sympatiserar ett visst intressant alternativ bland alla andra alternativen. Inför lyssnandet saknas ett fullt allvar och ansvar. Det är sist och slutligen inte Gud som i sitt ord talar till människan utan människan som med egna ord talar om Gud. Men väckelsen uppstår inte på det här viset. Tron kommer endast “av predikan och predikan i kraft av Kristi ord” (Rom. 10:17). Alltså bort med okonstlat fackspråk! 2) Det räcker vidare inte att framställa Jesu uppståndelse enbart som ett historiskt faktum. Den har i själva verket en ännu större relevans. Genom påskdagens glädjebudskap förändrades helt och hållet den traditionella nedärvda skriftförståelsen. Därefter uppfattades så gott som allt i Gamla testamentet i relation till Kristus. Han finns verkligen i dess texter. Profetiorna fullbordas genom honom och i honom kulminerar deras budskap. Urförsamlingens budskap lydde att “allt måste uppfyllas som är skrivet om mig (Kristus) i Mose lag, hos profeterna och i psalmerna” (Luk. 24:44). En ren historisk utläggning av Gamla testamentet utan ett direkt och nära samband med evangelium blottar inte sanningen som sådan, inte ens det centralaste i sanningen. Kanske bedriver en god predikant därut över en konservativ gammaltestamentlig och nytestamentlig teologi genom att presentera pålitligheten i flera av Bibelns historiska fakta. Jätte bra – skulle jag säga - men dock inte tillfyllest! Huvudprob lemet ligger mycket djupare. Det är inte så mycket fråga om motsatsen mellan konservativa och libe rala detaljer eller finesser. Det rör sig hellre om Gamla testamentet antingen som en kristologisk bok eller som ett religionshistoriskt dokument. I det förra fallet blir Kristi korsdöd och uppståndelse, hans ord och under medelpunkten. I det senare fallet står något annat - vare sig nu alltså konservativt el ler liberalt – i fokus. Evangelium som Guds kraft (Rom. 1:16) gäller endast när evangelium förkunnas i enlighet med de heliga Skrifterna (Rom. 1:17). Den apostoliska tidens väldiga framgång med evangelisationen på missionsfälten går säkert tillbaka till en skriftförståelse som låter evangelium vara “levande och verksamt” (Hebr. 4:12), inte en tom akademisk sysselsättning på en religionsvetenskaplig institution. Facit av det hela blir att i den teologiska forskningen borde alltid den teologiska dimensionen be varas. Därför har ateistiska metoder ingen plats inom teologin: Lä ran om Gud aldrig kan behandlas som om Gud inte existerar. Teologin skall förbli teologisk! Efter som de texter som bibelvetenskap mest sysslar med härstammar uttryckligen från kyrkobibeln, vore det ohållbart om kyrkans tro med dess kristologiska skriftutläggning ignoreras. Tar man någon annan utgångspunkt i “vetenskapens” namn så bedriver man inte mera teologisk forskning i begreppets djupaste mening. Siarenpoika 1/2013 11 SUOMEN EVANKELISLUTERILAINEN LÄHETYSHIIPPAKUNTA SYNTYMÄSSÄ pastori juhana pohjola, helsinki Suomessa on tunnetusti syntynyt viimeisten vuosien aikana Suomen ev.lut. kirkon paikallisseurakuntarakenteen rinnalle jumalanpalvelusyhteisöjä. Auran kärkenä tässä kehityksessä on ollut Suomen Luther-säätiön työ, mutta ilmiö on paljon laajempi. Perinteiset herätysliikkeet ja muut toimijat yhä tietoisemmin muodostavat messuyhteisöjä. Tämä nousee sekä hengellis-teologisista että sosiologisista syistä. Tarve suurten seurakuntayksiköiden sisällä Jumalan sanalla hoitavaan ja yhteisölliseen seurakunnalliseen elämään on ilmeinen. Yhtenä suurena taustakuvana on Suomen ev.lut. kirkon radikaali muuttuminen piispa Olavi Rimpiläisen kauden jälkeen. Se on johtanut ordinaatiosulkuun sekä virkakieltoihin niiden pastorien kohdalla, jotka eivät hyväksy pappisviran avaamista naisille vaan näkevät sen olevan vastoin Herran käskyä. Tämä kirkollisen johdon tekemä pato evankeliumin työlle on mahdoton ja epäonnistumiseen tuomittu yritys. Ruotsissa vastaavanlainen ke- 12 Siarenpoika 1/2013 Identiteetti ”Lähetyshiippakunta on seurakuntien muodostama itsenäinen kirkollinen rakenne piispallisessa kaitsennassa.” Tämä hiippakuntajärjestyksen määritelmä alleviivaa sitä, että seurakunnat ovat toiminnan keskiössä. Yksittäiset kristityt eivät liity suoraan hiippakuntaan vaan seurakuntaan. Kaikki lähtee alttarin ja saarnatuolin ympärille kokoontuvasta seurakunnasta. Se on hengellinen koti, jossa tulee ravituksi ja lämmitetyksi. Siksi siitä pidetään myös huolta niin vapaaehtoisin voimin kuin lahjotuksin. Samalla siellä toteutuu myös lähetys. Se on paikka, jonne voi kutsua etsiviä ja viluisia. Nämä henkilöseurakunnat ei IVINUM MD CR RU SA Taustaa hitys johti 2003 Missionsprovinsenin perustamiseen, lähetyspiispan vihkimiseen sekä ordinaatioiden aloittamiseen. Vuonna 2005 Suomen Luther-säätiö liittyi sen tukijäseneksi ja Ruotsissa vihittiinkin seuraavien vuosien aikana 8 pappia Suomen jumalanpalvelusseurakuntien palvelukseen. Uusi vaihe koitti, kun Matti Väisäinen vihittiin 2010 Missionsprovinsenin piispan virkaan Suomessa. Hän on vihkinyt sen jälkeen 12 pappia jatkuvasti kasvavaa jumalanpalvelusverkostoa varten. Tarve suomalaiseen itsenäiseen hiippakunnalliseen rakenteeseen niin seurakuntien kuin niiden paimenten kaitsemiseen on syntynyt siis sekä ulkoisen kirkollisen paineen että sisäisen työnäyn tähden. SCRIPT U R A Lahdessa 16.3.2013 perustetaan Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. Sen perustavat 25 henkilöseurakuntaa valtuuttamiensa maallikkoedustajien ja paimenten kautta. Samalla vahvistetaan hiippakuntajärjestys sekä valitaan piispa ja muut henkilöt toimielimiin. A NO ST IUS Lähetyshiippakunnan vaakuna. ”Raamattu on jumalallinen oikeutemme” vät kuitenkaan elä hengellisesti omavaraisesti ja eristyksissä. Hiippakunta tarjoaakin yliseurakunnallisen rakenteen, jota niin seurakunnat kuin papit tarvitsevat kirkon olemuksen, yhteisen työn ja ykseyden säilymisen tähden. Lähetyshiippakunta noudattaa piispallista rakennetta, joka on vallinnut maassamme pitkään. Piispa toimii paimenien paimenena, ykseyden vaalijana ja seurakuntien kaitsijana. Lähetyshiippakunta on itsenäinen kirkollinen rakenne. Se ei väitä olevansa osa Suomen ev.lut. kirkon hallintorakennetta. Se ei ole liioin oma uskonnollinen yhdyskuntansa. Se on kuitenkin taloudellisesti, toiminnallisesti ja teologisestikin itsenäinen. Jatkuvuus ja uudistus Lähetyshiippakunta yhtäältä vaalii jatkuvuutta. Se haluaa rakentaa ehyesti tunnustukselliselle oppipohjalle, jonka uskonpuhdistus on maahamme välittänyt. Samalla se vaalii hengellistä yhteyttä niihin ev.lut. kirkon jäseniin ja työntekijöihin, jotka haluavat edelleen kilvoitella raamatullis-tunnustuksellisella pohjalla. Se seurakunnissaan huolehtii myös niistä ev.lut. kirkon jäsenistä, jotka on jätetty paikallisseurakunnissaan orvoiksi. Toisaalta hiippakunta kirkollisessa hätätilanteessa rakentaa reformatorisesti uutta. Se poikkeaa perinteisestä herätysliikemallista. Lähetyshiippakunta ja sen seurakunnat tarjoavat kokonaisvaltaisen seurakuntayhteyden oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Hiippakunnan seurakunnat kutsuvat pastorinsa, piispa puolestaan vihkii ja kaitsee pappeja, Seurakuntien yhteyteen voidaan kastaa ja niiden jäseneksi liittyä. Hiippakunnan seurakuntien jäseninä voivat näin olla sekä Suomen ev.lut. kirkon jäsenet että jäsenyy- destä eronneet. Se myös itsenäisesti solmii yhteydet kansainväliseen luterilaiseen verkostoon. Samalla se on kuitenkin avoin rakenne. Hiippakunnan oppipohjan ja työnäyn jakavat messuyhteisöt voivat liittyä siihen säilyttäen samalla oman historiallisen profiilinsa ja taustayhteisönsä. Piispan hengelliseen ohjaukseen voi hakeutua, vaikka ei olisikaan hiippakunnan konsistorin hyväksymän pappiskollegion jäsen. ”Hiippakunnan päämääränä on toteuttaa kirkon Herraltaan saamaa lähetystehtävää tukemalla seurakuntia, niiden pastoreita ja kaikkia kristittyjä oikean uskon levittämiseksi, säilymiseksi ja uudistumiseksi, kristillisen elämän elpymiseksi ja vahvistumiseksi ja kristillisen rakkaudenpalvelun ja diakonian toteutumiseksi, jotta mahdollisimman moni saisi uskon kautta Jeesukseen Kristukseen omistaa syntien anteeksianta- muksen ja iankaikkisen elämän. Lähetyshiippakunta kutsuu mukaan tätä tehtävää toteuttamaan kaikkia luterilaista kirkollista uudistusta etsiviä” (Perustamisasiakirja). Juhana Pohjola, Suomen Luther säätion dekaani Vuosikokouskutsu Paavalin Synodin tuki ry:n vuosikokous pidetään pe 22.3.2013 klo 15.00 Paikka: Suomen Raamattuopisto, Helsingintie 10, Kauniainen Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat (§9). Hallitus Siarenpoika 1/2013 13 KRISTINUSKON TILAN KATOAMINEN rovasti lasse marjokorpi, kemijärvi V iime keväänä julkaistun uskonnollisuustutkimuksen mukaan suomalaisista vähän yli neljäsosa uskoo Jumalaan. Loput ovat epäilijöitä, jumalankieltäjiä tai henkilöitä, jotka ovat kyllä uskonnollisia, mutta eivät kirkon opetuksen mukaan. Nuo kolme neljäsosaa näyttävät saaneen sellaisen otteen kirkon hallinnosta, että vaikuttavat päätökset tehdään silmällä pitäen heidän pysymistään kirkon jäseninä ja veronmaksajina. Kirkon päätöksenteossa ei sen vuoksi paina mitään Raamatun sana, kirkon tunnustus, Vähä katekismus tai kirkkolaki. Yleisen mielipiteen ja median suosion puuskia seurattaessa kristinuskosta ei sovi puhua. Toinen tuoreempi tutkimus toi julki erikoisen seikan. Nykyinen rippikoulu nauttii suurta suosiota nuorten keskuudessa, mutta jo parin vuoden päästä sen käyneistä pojista suurin osa kieltää kristinuskon totuudet. Syyksi voi epäillä kristinopin opetuksen minimointia ja nuorisokulttuurien ihannointia. Tunnelman luomiseen keskittyvä rippikoulu on kadottanut sen sisällön, jossa synti esitetään kadottavana ja evankeliumi Kristuksesta ainoana pelastukseen vievänä tienä. Uskonnonopetusta kouluissa ollaan muuttamassa uskontotiedon opettamiseksi. Systeemihän tarkoittaisi, että uskonnonopetus järjestetään tavalla, joka loukkaa kaikkien uskontojen pyrkimyksiä, kun mitään uskontoa ei pidetä totena. Se merkitsisi poikkeamista länsimaisen kulttuurin perinteestä, jonka mukaan maallinen valtio on yleensä jättänyt uskonnon yksilöiden ja kirkkojen omaksi asiaksi eikä ole yrittänyt sekoittaa siihen omia ”vakaumuksiaan”. Uskonnollisen opin sisältöön ei ole puututtu, ellei lakia ja hyviä tapoja ole rikottu. Valtion ”maailmankatsomuksen” levittäytymistä kaikkialle voi pitää käänteisenä länsimaiselle uskonnonvapaudelle. Totalitaariset valtiot ovat katsoneet eri aikoina oikeudekseen määrätä ja rajoittaa ihmisten uskonnollisen elämän sisältöä. Kristinuskon opettaminen ja sen perusteiden esiintulo mediassa ja julkisissa tiloissa käy harvinaiseksi kirkon itsesensuurin ja toimittajien arvomaailman yksipuolisuuden johdosta. Sen johdosta mediassa yleistyy kristinuskon esittäminen vain vääristelevin Kun ”epänormaali” on saanut vallan kirkon elämässä, niin ”normaalista” on tehty sallittua tai vainottua konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta riippuen. 14 Siarenpoika 1/2013 tai vähättelevin kommentein. Kristinuskon poissaolo julkisuudesta luo merkillisen ilmiön. Ylen määrin kulttuurin tyhjyys tuottaa kristinuskon sisältöä, historiaa ja merkitystä väärentäviä tai parodioivia ohjelmia, näytelmiä ja propagandaa. Myös kirkossa on alettu seurata yhteiskunnan ”maailmankatsomusta”. Tällä hetkellä se sattuu olemaan totalitaarinen moniarvoisuus. Ei riitä, että maailma on moniarvoinen, myös kirkon on oltava sitä. Se tarkoittaa vähemmistöjen, homojen ja pakanoiden oikeuksien kunnioittamista tavalla, jossa muunlaisia käsityksiä ei saa tuoda julki. Näitä oikeuksia ajettaessa ei määräenemmistösäännöksiä kunnioiteta, joten niiden kumoaminen näyttää olevan myös kirkolliskokouksen esityslistalla. Etiikasta on tullut vain ”ylimääräisten” hyveiden harjoittamista ja vaikenemista alkeellisista paheista. Raamattuargumentti ei sovi puheisiin muodollisesti eikä sisällöllisesti. Vapaaehtoinen kristillinen elämä, hartaudet, rukous, jumalanpalveluselämä kuihtuu. Kirkon muisti, traditio, katoaa. Kirkolliskokouksen esityslistat ovat tyhjentyneet teologiasta. Kuntaliitokset ovat nykyisen palvelu-uskonnon johtotähtenä. Lähetystyötä ajetaan alas ja korvataan toiminnalla ihmisoikeuksien puolesta ja kannanotoilla eriarvoisuutta vastaan. Maailman pahuutta torjutaan yhtymällä maailmallisiin boikotteihin. Arkkipiispa Vikström keksi ai- kanaan kaksi iskulausetta. Niiden mukaan kirkolla on sosiaalinen tilaus. Kansankirkon etiikka ei voi olla erilaista kuin ympäröivän yhteiskunnan etiikka. ”Tilausta” on noudatettu kohta kolmekymmentä vuotta. Toimintaan osallistumattomat on pyritty kokoamaan sen hallintoon. Tilaa on annettu kaikille, jotka sitä tahtovat - välinpitämättömille, epäilijöille, jotka eivät yhdy kirkon uskon tunnustukseen - aina pappeja ja piispoja myöten. Tilaa on niille, jotka eivät usko Kristuksen ylösnousemukseen eikä jumaluuteen. Myös erilaiset kristillisen etiikan vastaiset ilmiöt ja elämäntavat ovat saaneet tilaa kirkossa, ensiksi jäsenten ja sitten sen palvelijoiden elämässä. Kirkon ovet ovat nyt avautuneet kaikille, jotka eivät yhdy sen perusteisiin. Samalla ne ovat sulkeutuneet niiltä, jotka ovat halunneet uskoa ja toimia sen tunnustuksen mukaan. Siitä kenelle on tilaa, on tullut normi, joka heittää ulos sen, jolla ennen oli tilaa. Kun ”epänormaali” on saanut vallan kirkon elämässä, niin ”normaalista” on tehty sallittua tai vainottua konservatiivisuudesta tai liberaalisuudesta riippuen. Pakanuuteen kääntyvä kansa siirtyy kristinuskon korvikkeisiin, nimiäisiin, Prometheus-kursseille ja elvismessuihin. Se ei tarvitse kirkkoa tullakseen kristityiksi, mutta se kaipaa kirkon hyväksymistä ja läsnäoloa tunteakseen olonsa turvatuksi epäuskossaan. Jossakin teoksessaan Erno Paasilinna kertoi valaisevan esimerkin vallan kahvasta. Niihin aikoihin, jolloin sähköt vasta yleistyivät maaseudulla, kunnan sähkölaitos Suomussalmella toimi rajavartioasemalla. Vartion päällikkönä toimineen ylikersantin tapana oli esitellä vieraille voimalaitoksen toimintaa seuraavalla tavalla. Hän pyysi heidät takahuoneeseen, näytti sen seinässä sijaitsevaa kytkintaulua ja väänsi sen kahvasta sanoen: ”Nyt on Suomussalmi pimeänä!” Hetken kuluttua hän käänsi sen takaisin sanoen: ”Nyt on Suomussalmella valot!” Näin toimii vallan kahva myös kirkossa. Yleiseen mielipiteeseen kytkeytynyt keskinkertaisuus nykii nyt kirkon kammesta sammuttaen todellisen seurakuntaelämän siellä missä sitä esiintyy. Kirkon tunnustukselle uskollisia se karsii, mutta ei löydy sellaista harhaoppia, jonka edustajat eivät pääsisi papinvirkoihin. Suhdetoiminta kansanjoukkojen ja maallisten mahtien kanssa on sen sisältönä. Tuomiokapitulien suruton vallankäyttö nojaa kahteen lainkäy- tön oljenkorteen, joiden mukaan piispainkokouksen päätökset ylittäisivät perustuslain suomat oikeudet ja papin toimittama jumalanpalvelus ei olisi uskonnonharjoitusta. Kirkon nykyisissä toimissa ei kuulu Kristuksen ääni, vaan todellisuudesta vallan kahvasta vetää juuri tuo vieraantunut enemmistö. Siionin kanteleesta löytyy laulu, jossa on sanat: ”Herran sana on se kahva, johon tartun uskoen...” Niin kauan kuin kirkko piti kiinni siitä, se sai opettaa kaikkia ja kaikkialla, kenenkään estämättä. Jumalan sana raivasi kirkolle myös tilan yhteiskunnassa, niin että se saattoi ylläpitää toimintaansa. Maailma, jossa kristinuskolla ei ole tilaa, vaipuu yhä syvempään epätoivoon synnin ja kuoleman mahtien edessä. Sitä ei voiteta suhdetoiminnalla, laskelmoivilla ohjelmilla tai kysymällä siltä neuvoa mitä tehdä. Kirkolla on sen vuoksi todellisuudessa vain yksi vallan käyttämisen muoto. Se on Jumalan sanan julistaminen tälle maailmalle. Siitä on ensin itse elettävä ja sen jälkeen julistettava se maailmalle. Julkaistu aiemmin seurakuntailainen.fi -sivustolla. Tue Paavalin synodin työtä. Tilisiirto lehden välissä. Tilinumero takakannessa. Sinun tukesi on tärkeä. Siarenpoika 1/2013 15 KANSANKIRKKO JA LUTERILAISUUS teol. yo. tero tulkki, helsinki N äinä aikoina monien mielessä elää kysymys, kuinka kauan on mahdollista vielä jatkaa kansankirkon puitteissa. Tämä on iso kysymys, eikä sitä ole helppo aina kohdata. Omalta kohdaltani olen sitä mieltä, että ollaan tultu siihen tilanteeseen, jossa uuden kirkollisen hierarkian saaminen ei ratkaise sinänsä asioita. Todellinen ongelma, mikä minua huolestuttaa ja painaa on eräänlainen itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun. Tällöin kaikki hyvät pyrkimykset kantavat jo mukanaan ”rikkaviljaa”. Ongelma on itsesensuuri, joka estää tunnustuksellisen luterilaisen ajattelun. Tätä vaaraa voisi valottaa esimerkin avulla, joka saattaa auttaa ymmärtämään, minkä tyyppisestä ilmiöstä on kyse. Sukulaisissani ja lähipiirissäni olen nähnyt monilla suuriin ikäluokkiin kuuluvilla laajasti ymmärrettynä sen ilmiön, mitä poliittisessa historiassa on kutsuttu ”suomettumiseksi”. Käytännössä tarkoitan, että heille on syöpynyt syvälle pelko silloista Neuvostoliittoa ja edelleen nykyistä Venäjää kohtaan. Varsinainen 16 Siarenpoika 1/2013 ongelmana tätä voi pitää, jos se ulottuu pään sisälle asti ja kahlitsee pelolla ja siihen liittyvällä ennakkoluulolla ja vihalla oman ajattelun ja ymmärryksen vapaaksi ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Tällainen itsesensuuri kirkko-oppia kohtaan on minusta havaittavissa herätysliikkeiden parissa vaihtelevassa määrin. Viidesläisyydessä, jossa kirkko-oppi on kaikkein ohuin tai joskus jopa olematon, se on kaikkein voimakkainta. Mitä sitten on tämä itsesensuuri joka estää vapaan tunnustuksellisen luterilaisen teologisen ajattelun? Nykyluterilaisuudessa on valtavasti historiallista painolastia kuten jo uskonpuhdistusajalta juontuva valtiokirkkosysteemi, joka romutti suuren osan keskiajalla vielä lähtökohtaisesti säilyneestä kirkon vapaudesta. Tätä on seurannut kirkon tunnustuksen merkityksen romuttanut valistuksen ja pietismin teologinen minimalismi, Kantin tämänpuoleista metafysiikkaa seuraava 1800-luvun uusprotestantismi, barthilaisuus, eksistentialismi, lundilaisuus jne. Ironisesti Helsingin Luther-koulukunta, jonka tarkoitus oli nimen omaan vapautua näistä uusprotestantismin rajoitteista, lankesi niihin täydellisesti juuri esim. teorioissa ”uskon ja rakkauden koreista”, jne. Jos uuspietismin ainoa ”kirkko-oppi” on usein riippuvainen kansankirkollisuudesta, voidaan ajatella, että uuspietismi itsessään ei ole elinkelpoista kuin tietyissä historiallisissa oloissa. Jos kuitenkin halutaan vapautua edellä luetellusta painolastista, täytyy ymmärtääkseni itse uuspietismikin hylätä osana sitä. Tämä kysyy valtavasti rohkeutta ja uskon luottamusta Jumalan sanaan, että siihen ollaan valmiita samanaikaisessa pelossa ja henkisessä epävarmuudessa, mikä seuraa siitä paineesta, joka valtiokirkkoinstituution sisällä yhä voimakkaammin on eri tavoin kodistunut herätysliikkeitä kohtaan. Samalla pelon aiheita on muitakin, kuten tuntematon ja epävarma tulevaisuus. Evankelisessa herätysliikkeessä on tietyllä tapaa samat ongelmat. Niihin on paljon paremmat edellytykset vastata evankelisen liikkeen oman teologisen ja hengellisen perinnön pohjalta, mutta ne on usein lyöty laimin. Vielä surullisempaa on kuitenkin, että tunnustuksellisesta luterilaisuudesta on usein parhaimmillaankin tullut vain pinnallinen, ideologisoitu malli, josta on puuttunut valmius itsekriittisyyteen. Tällaisen luterilaisuuden parissa liberalismin siemenet ovat aina mukana, ja jo idulla. Ainoa - ja sitä paitsi vain väliaikainen - keino torjua niitä on silloin väistämättä lakihenkisyys. Toisin sanoen tunnustuksellisesta luterilaisuudesta tulee pelkkä identiteettikysymys. Nikean uskontunnustuksessa kuitenkin tunnustamme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja aposto- lisen kirkon”. Yhteistä näissä molemmissa kai on ainakin se, että ollaan valmiita hyväksymään vain sellaista, mikä voidaan subjektiivisesti tunnistaa menneisyydestä osana omaa identiteettiä. Tämä on kuitenkin väärää turvallisuutta, jos kirkko jotenkin hahmotetaan syntyneeksi vasta uskonpuhdistuksen myötä tai jopa myöhemmin. Tässä on minusta perusvirhe, mikä usein herätysliikkeitä vaivaa. Se juontaa juurensa näkemykseen, että luterilaisuutta ei olisi olemassa ilman vastakkainasettelua roomalaiskatolisuuteen. Tämä on aivan analogista sen kanssa, mikä edellä oli mielestäni uuspietismin ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhde. Toisin sanoen ”luterilaisuus” ei ole tällöin enää ratkaisu, vaan osa ongelmaa. Historiasta tunnetaan sanonta ”vallankumous syö omat lapsensa”. Liberaaliteologia on aina pyrkinyt muuttamaan uskonpuhdistuksen merkityksen tällaiseksi vallankumoukseksi ja sen hedelmä tiedetään. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys ja sen hedelmät kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Viime kesän NELA:n symposiumi oli itselleni rohkaiseva vahvistus, että näin voi olla. Jumalan ilmoitus Raamatussa ei ole sellaista, että totuus olisi riippuvaista harhasta, ja että ilman toista ei toistakaan olisi olemassa. Johanneksen evankeliumin alussa tämä sanotaan selvästi: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pi- Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. meys ei ole saanut sitä valtaansa” (Joh. 1:4-5). Jumalan totuus loistaa kirkkaana, eikä tarvitse apua ihmisiltä. Pappien ja teologien ei tarvitse puolustella Jumalaa, eikä hänen ilmoitettua tahtoaan, sillä ”Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus” (1. Tim. 2:5) Tämä välimies on myös itse Jumalan Sana (Joh. 1:1; Ilm. 19:13) ja tuomari viimeisellä tuomiolla ja jo nyt Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18; 1.Kor.15:2526; Ilm. 1:5; 12:5; 17:14) Edellä olevan ei ole tarkoitus valottaa meidän yhteisiä puutteitamme sinänsä, vaan erityisesti sitä, kuinka paljon näissä asioissa on tapahtunut muutosta 20 vuodessa. Vuodesta toiseen meillä on valinta edessä: jäämmekö alttiiksi sille vaikutukselle, joka muuttaa kirkkoa meidän keskellämme, vai pyrimmekö oppimaan ja kasvamaan Kristuksessa ja Jumalan sanan sekä kirkon tunnustuksen tuntemisessa ilman pelkoa. Joissain asioissa on tapahtunut niin merkittävää muutosta, että emme voi jättää sitä huomiotta. Apostolisesta virasta luopumisen vuoksi olen sitä mieltä, että olisi väärien toiveiden herättämisen vuoksi yksinkertaisesti epärehellistä ja myös julmaa enää kehottaa ketään alle 50-vuotiasta rakentamaan tulevaisuutta kansankirkossa. Itse kunnioitan kovasti Suomessa olevia useita itsenäisiä tunnustuksellisia luterilaisia kirkkokuntia, joiden tie ei ole ollut helppo, mutta minusta niiden, jotka tosissaan pohtivat asiaa, olisi hyvä syvällisesti miettiä, miksi nämä kirkkokunnat ovat jääneet niin pieniksi ja tässä maassa poikkeuksellisen skismaattisiksi. Tähän ei ole mitään patenttivastausta vaan se edellyttää pitkää dogmihistoriallista, aatehistoriallista ja kirkkohistoriallista analyysiä. Uskonpuhdistuksen oikea merkitys kyetään säilyttämään ainoastaan jatkumossa sitä edeltäneeseen kirkkoon. Tässä voi olla teologeille suureksi avuksi Seppo A. Teinosen kirja ”Kriisin kirkko”, jossa tarkastellaan kirkon tulevaisuutta asettamalla vertailuun kaksi törmäyskurssilla olevaa kehityslinjaa: ensinnä vanhaan, erityisesti nationalistiseen ideologiaan pohjaava, kansankirkkoajatteluun perustuva kristillistäminen ja toisaalla alkuaan kristinuskon parista lähtöisin oleva länsimainen sekularismi; näiden kahden ajattelumaailma, filosofiset ja teologiset juuret sekä sidonnaisuudet, seuraukset mm. evankelioinnille, lähetystyölle jne. Teinosen synteesi kirjan lopussa ei sinänsä enää ole riittävästi ajan tasalla, eikä sellaista voisi enää edellyttääkään. Kirjan sisältämät ainekset sen sijaan riittävät valtaisien näköalojen hahmottamiseen. Tarjolla on useita langanpäitä, joista käsin hahmottuu, ettei kansankirkkomalli ole tarkoitettu ikuiseksi. Tässä mielessä kirja on edelleen hyvin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, vieläpä ajankohtaisempi kuin julkaistaessa. Teinosen suurien linjojen hahmottaminen voi edelleen vuosikymmenten jälkeen opettaa meitä tiellä eteenpäin, vaikka vastaukset sitten riippuisivatkin meidän omasta nöyrästä rohkeudestamme vastatessamme Jumalalle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaissa”. Siarenpoika 1/2013 17 ELÄMÄN KEVÄT johan helkkula ”Että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista.” Apt. 3:20 K irkkopäivät pidetään, jos Jumala suo, Karjalohjan kirkossa palmusunnuntain viikonvaihteessa 23.24.3.2013. Kirkkopäivien aikaan iloitsemme taas alkavan kevään ihmeestä runsaslumisen ja kylmän talven jälkeen. Samaa elämän ihmettä toivomme ja rukoilemme myös hengellisessä mielessä. Kirkkomme ja kansamme todella tarvitsee hengellistä herätystä. Onko tämä kansa paaduttanut sydämensä Jumalan kutsulle? Millaista ravistelua me tarvitsemme? Mitä olisimme ansainneet – ei uskalla edes kysyä. Voi elämän kevät! Kuinka monta voi-huutoa meistä pitäisi huutaa? Kirkkopäivien raamattuopetuksessa paneudumme hengellisen herätyksen kysymyksiin. Kuinka armollinen Jumala meillä onkaan! Vielä on aika tehdä työtä. Jumalalle on kaikki mahdollista. Tulkoon todellinen elämän kevät virvoittamaan kaiken kylmenneen ja kuolleen. Hengen tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Pyhä Henki on sitoutunut toimimaan sanan ja sakramenttien kautta. Herätys voikin olla ikään kuin huomaamatta jo käynnissä kirkkomme piirissä syntyneiden kymmenien uusien jumalanpalvelusyhteisöjen myötä. Esitelmä tästä aiheesta on aivan luterilaisuuden ytimessä. Teemamme kannalta hyvin 18 Siarenpoika 1/2013 puhutteleva on myös se historia ja puitteet, jossa olemme koolla. Karjalohjan kirkko paloi salamaniskun seurauksena 21. syyskuuta 1970, niin että jäljelle jäivät pelkät seinät. Rauniot jäivät paikoilleen kahdeksikymmeneksi vuodeksi, jona aikana sisälle ehti kasvaa koivua, pajua ja heinää. Sortumiskunnossa ollut kivikirkko katettiin 1990 ja kunnostettiin vähitellen keräysvaroin ja talkootyönä. Seurakuntalaisille rakas Herran huone on saanut uuden elämän. Hitaasti ja vaivalla rakennamme uutta hengellisesti raunioina olevan kirkkomme pajujen ja heinien tilalle. Emme kokoonnu synkistelemään aikamme rappiota, vaan iloitsemaan Jumalan hyvistä lahjoista ja uskon yhteydestä. Toinen esitelmä liittyy elämän kunnioittamiseen ja elämän pyhyyteen. Julkisessa keskustelussa suhtautuminen kristillisiin arvoihin ja omantunnon vakaumukseen tuntuvat olevan kuin entisessä Neuvostoliitossa. Pään sisällä saa ajatella mitä lystää, kunhan abortoitavat lapset surmataan ja jos käsky käy elämää lyhennellään myös toisesta päästä. Samalla kun puolustamme tasaarvoista oikeutta elämään, meillä kristittyinä on myös toisenlainen lähestymiskulma itse kuolemaan. Inkerin kirkko on saanut vaikeiden vuosien jälkeen oman elämän keväänsä. Se on ollut suureksi siunaukseksi meidänkin kirkossamme. Kiitollisina sanan ja tunnustuksen yhteydestä saamme piispa Aarre Kuukaupin vieraaksemme kirkkopäiville. Syksyllä kun ohjelma on suunniteltu, lähetyshiippakunnan perustamisesta ja siihen liittyvistä asetelmista ei ollut vielä tietoa. Paavalin synodi kokoaa kirkkomme tunnustuksellisia yhteen. On arvokasta, että voimme kohdata toisemme uskovana kirkkokansana paikallisseurakuntien, herätysliikkeiden ja lähetyshiippakunnan toimijoiden kesken. Kaikki ovat sydämellisesti tervetulleita. Paastonajan kirkkopäiville kokoonnumme virkistymään yhteisestä uskostamme ja rukoillen etsimään virvoitusta Herran kasvoista. Hyvän Paimen johtaa omansa yltäkylläisen elämän lähteille. Johan Helkkula Paavalin synodin puheenjohtaja Tervetuloa paaston a jan kirkkopäiville K arjalohjalle ! Kirkkopäivien tapahtumapaikkana on Karjalohjan kirkko, Keskustie 30. Liikenneyhteydet: Majoitus: Äänitteet: Omalla autolla Helsingistä 85 km, Turusta 104 km . Poistuminen E18-moottorien rampista no 21 Helsingistä tultaessa, ja rampista no 20 Turusta tultaessa. Hotellimajoitus kylpylähotelli Päiväkummussa. 1 vrk 54 €/hlö/2 hh:ssa, 1 vrk 86 €/hlö 1 hengen huoneessa, sis. aamiaisen, kylpylän ja kuntosalin vapaa käyttö. Mainitse varaustunnus ”kirkkopäivät”. Puheet äänitetään. CD á 6 €, kaikki 6 kpl 30 €. Saa myös heti mukaan. Karjalohjalle on bussiyhteys Lohjan kautta. Lähtö Helsingistä lauantaina klo 10.00. Paluu sunnuntaina klo 17.40 Karjalohjalta. Paavalin synodin tuki ry:n tilinro 143230-206334 Paavalin synodin tuki ry, PL 127, 00100 Helsinki Kylpylähotelli Päiväkumpu, Keskustie 121, Karjalohja, p. 030 60840, myynti@paivakumpu.fi. Päiväkummusta on kirkolle matkaa n. 2 km. Jouni Kontulainen, jouni@puheet.fi Puheenjohtaja pastori Johan Helkkula, 040 547 3895 johan.helkkula@evl.fi Varapuheenjohtaja pastori Timo Keskitalo 0400 647 429 pastor@church.fi www.paavalinsynodi.net Siarenpoika 1/2013 19 Hyvä paimen pitää huolta laumastaan. Lampaat kuulevat hänen äänensä ja seuraavat häntä, mutta vierasta ne eivät seuraa. Sisarenpoika on Paavalin synodin jäsenlehti. Lehti ottaa mielellään vastaan kaikenlaista postia: keskustelupuheenvuoroja, esirukouspyyntöjä, tapahtumaselostuksia, osoitteenmuutoksia jne. Lähetetyt kirjoitukset julkaistaan tilan ja tarpeen mukaan. Toimituksen osoite: Sisarenpoika - Systersonen Vesa Kiertokari Vehmaantie 164 23600 Kalanti Puh.050-3635 430 / 0400-921921 vesa.kiertokari@uusikaupunki.fi Kun tiedotuskanavat olivat tukossa Paavalin sisarenpoika paljasti salahankkeen ja toimi viestinviejänä. Apt. 23:12- (16-17) 30 Tämä lehti lähetetään kirkkoherranvirastoihin, tuomiokapituleihin, kristillisiin yhdistyksiin ja opistoihin. Toimitus: Päätoimittaja: Pastori, Johan Helkkula Toimitussihteeri: Pastori, Vesa Kiertokari Taitto: Liisa Pitkäranta Painopaikka: Skyprint Oy Paavalin synodi - Paulussynoden on käytännön tarpeista syntynyt keskustelu ja yhteistyöelin kaikille, jotka tahtovat toimia Suomen evankelis-luterialisessa kirkossa Raamatun ja tunnustuksen mukaisen uskon ja elämän edistämiseksi. Synodi toimii yhteistyössä samaa tavoitetta edistävien koti- ja ulkomaisten järjestöjen kanssa. Paavalin synodin jäseneksi pääsee allekirjoittamalla kirkon virkaa koskevan julkilausuman vuodelta 1976. Paavalin synodin tuki ry hoitaa synodin taloutta ja muita juoksevia asioita. Hallitus hyväksyy anomuksesta tuki ry:n jäseneksi. Pankkiyhteys: Nordea 143230-206334 Internetosoite: www.paavalinsynodi.net Paavalin synodi on myös Facebookissa sisällys Pääkirjoitus 2 Kirkon oikeus ja uskovien oikeus 4 Johan Helkkula Simo Kiviranta Raamattu - Jumalan sanaa ilman Jumalaa? 8 Timo Laato Bibelvetenskap på vägen till något nytt 10 Timo Laato Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta syntymässä 12 Juhana Pohjola Kristinuskon tilan katoaminen 14 16 18 19 Lasse Marjokorpi Kansankirkko ja luterilaisuus Tero Tulkki Elämän kevät Johan Helkkula Kirkkopäivien ohjelma
© Copyright 2024