Perinteinen pdf - Suomen Kotiseutuliitto
Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu1 KOTISEUTU Jo vuodesta 1909 2013 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu2 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu3 KOTISEUTU 20.5.2013 12:28 Sivu4 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu5 KOTISEUTU Jo vuodesta 1909 2013 Lassi Saressalo toimittaja 20.5.2013 12:28 Sivu6 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL Jo vuodesta 1909 KOTISEUTU 2013 © Suomen Kotiseutuliitto, © Kirjoittajat, © Valokuvaajat Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:25 (painettu), A 26 (nettijulkaisu) Toimittaja Lassi Saressalo Graafinen suunnittelu ja taitto Nalle Ritvola, Osakeyhtiö Nallellaan, Tampere Ritvolan syntymäkunta on Tampere ja asuinpaikka Tampereen Ryydynpohja. Paino Multiprint Oy, Vantaa, 2013. Kotipaikka Turku. ISSN 2323-9271 (painettu) ISSN 2323-928X (verkkojulkaisu) Kalevankatu 13 A, 00100 Helsinki Puhelin (09) 612 6320, faksi (09) 6126 3250 toimisto@kotiseutuliitto.fi www.kotiseutuliitto.fi 6 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:36 Sivu7 2013 Sisällys Pekka Laaksonen: Kotiseudun polkuja 9 Lassi Saressalo: Kotiseutuliike – sekä murrosaikojen että vakauden liike 13 Tarmo Kunnas: Kotiseudun ideaa tavoittamassa 17 Sulevi Riukulehto: Muisto kohtaa maiseman. Kotiseutu syntyy kokemuksista 23 Timo Suutari ja Sulevi Riukulehto: Nurmonjokilaakso sai kotiseutusuunnitelman 29 Pia Puntanen ja Leena Hangasmaa: Astuvan akka ja Mannerheim. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelman aineksia 35 Helena Ruotsala: Kenen kulttuuriperintö? 45 Minna Mäkinen: Kuntaliitos kotikunnassa 51 Nina Koskihaara: Paikallisuus. Kokemuksia, toimintaa ja yhteisesti jaettuja merkityksiä 59 Jenni Väliniemi-Laurson & Hannu Kytö: Arjen palvelut kotiseudun määrittäjinä. Esimerkkejä pääkaupunkiseudun lähiöistä ja kehyskunnista 67 Torsti Hyyryläinen & Sirkku Piispanen: Säätiöity identiteetti 73 Emma Susi: Rakennusaineena paikallisuus. Näkökulmia paikallisuuden tuotteistamiseen 79 Helena Aaltonen: Kotiseutujen aluekehitykseen vaikuttaminen 85 Marjut Paulaharju: Samuli Paulaharju sisutukseen liittyvän kansanperinteen tallentajana 89 Pirjo Uino: Sakari Pälsi arkeologina – Julius Ailion oppipojasta oman tien kulkijaksi 99 Johanna Laakkonen: Juhani Ahon ja Maggie Gripenbergin tanssipantomiimista Metsolan tanhuvilla 109 Jaakko Numminen: Kielimiehet vastaan historiantutkijat. Vähäinen lisä suomalaisen paikannimitutkimuksen oppihistoriaan 115 Janne Vilkuna: Arvotonta arvokasta. Länkiä ja länkipeilejä 121 Aino Nissinaho: Adoptoi monumentti -toimintamalli laajenee rakennusperintöön Pirkanmaalla 125 Risto Piekka: Sammatin Lönnrot – Lönnrotin Sammatti 131 7 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 8 Sivu8 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu9 KOTISEUDUN POLKUJA Pekka Laaksonen professori syntymäkunta Lahti asuinpaikka Lauttasaari, Helsinki K otikielen seuran aikakauslehti Virittäjä alkoi ilmestyä vuonna 1897. Sen tehtävänä oli äidinkielemme viljelyn ja sen ”kaikinpuolisen kypsyttämistyön” edistäminen. Lehden tehtävänä oli myös pitää yhteyttä tutkijoiden ja kansanelämästä ja kielen ongelmista kiinnostuneiden harrastajien välillä. Pian todettiin, että kansanperinteen harrastajille on syytä perustaa oma lehti. Näin syntyi 1908 Virittäjän liitteenä julkaistu Antero Vipunen, kansanrunouden kerääjäin ja tutkijain lehti. Siinä kehotettiin ja opastettiin suomalaisia muistiinpanemaan kuulemaansa kansantietoutta: ”Ken ei itse paperille panemaan kykene, se toisella kirjoituttakoon.” den tutkiminen sekä kerääminen on Kotiseudullakin koko tärkeänä puolena, tulee siitä sellainen Vipunen, että se nielee tuhatmalkoiseen mahaansa tämän pikku Antero Vipusen. Kehotamme kaikkia niitä, jotka ovat tätä lehteä lukeneet, tutustumaan uuteen, monipuoliseen ja monen miehen voimalla toimitettuun lehteen.” Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suojissa toimitettu ensimmäinen Kotiseutu ilmestyi Tuomaan päivänä 21.12.1909. Päivä oli talvipäivän seisaus. Elettiin toisen sortokauden alkuvaiheita. Monet asiat ahdistivat ja juuri Hieman unohduksiin jäänyt Väinö Salmisen hauskasti ja kriittisesti toimittama lehti jäi kuitenkin lyhytikäiseksi. Syksyllä 1909 Salminen kirjoitti neljännen numeron viimeiselle sivulle: ”Ensi vuoden alusta alkaa ilmestyä uusi lehti Kotiseutu, jonka tarkoituksena on virittää harrastusta kotiseutututkimukseen. Kun kansan muistelmat ja kansanrunou9 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu10 Hästesko, tunnettu loitsujen tutkija ja nuorisoseuraliikkeen vaikuttaja. Hänen mukanaan lehti muutti vuosiksi 1912–1915 Jyväskylään. Lehden levikki oli tuolloin 1 100 ja sillä oli useita asiamiehiä eri tahoilla maata. Tämän jälkeen lehti palasi Helsinkiin. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina se muuttui joksikin aikaa vuosikirjaksi, jolla oli aina eri toimittaja. Sen jälkeen seurasi viiden vuoden uinahdus. Kotiseutu lakkasi ilmestymästä. Oli taloudellisia ongelmia. Paperin hinta oli noussut kymmenkertaiseksi. Kotiseutuaatekin oli uusien valintojen edessä. tämän takia järjestötoiminta kotiseutuliikkeen piirissä oli vilkasta. Edellisenä vuonna oli perustettu Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta, jonka tehtävänä oli ohjailla tätä moniaalle versovaa kansalaistoimintaa. Uudesta lehdestä tuli sen äänenkannattaja ja toivottu yhdysside tutkijoiden ja kotiseutuväen välille. Kotiseudun ensimmäinen toimitussihteeri ja myöhempi päätoimittaja, arkeologian professori A. M. Tallgren, muisteli myöhemmin, miten vauhdikas lehden alku oli. Päätoimittaja F. A. Hästesko oli 30vuotias, muu joukko Tallgren, Harry Donner, K. R. Donner, Aarne Europaeus, Väinö Krohn ja K. Soikkeli hieman päälle kahdenkymmenen ikäisiä. Lehti ilmestyi kahdesti kuussa ja ensimmäisessä vuosikerrassa oli sivuja lähes neljäsataa. Kotiseututyön ala ymmärrettiin varsin laajaksi kasvitai ilmatiedettäkään unohtamatta. Meteorologinen keskuslaitos esimerkiksi halusi tietoja, millaisissa oloissa telefonilangat alkoivat soida. Mutta vuonna 1929 oltiin valmiit jatkamaan. Toimituksen osoitteeksi tuli Kansallismuseo. Kotiseudun ympärille alkoi kerääntyä se kansallisten tieteitten tutkijapiiri, joka on keskeisesti ollut vaikuttamassa talonpoikaiskulttuurin tutkimisen ja tallentamisen suureen nousukauteen: Eino Jutikkala, Hannes Teppo, Kustaa Vilkuna ja hieman myöhemmin Esko Aaltonen, Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio, Eino Nikkilä, Aulis Oja ja Toivo Vuorela. Ylioppilasosakunnat alkoivat tehdä tutkimusretkiä maakuntiin, retkien tulokset julkaistiin Kotiseutulehdessä, perustettiin Kansatieteellinen Filmi Oy. Samaan aikaan Kotiseudun kanssa syntyi myös ruotsinkielinen Hembygden. Sen taustavoimana oli Föreningen Brage. Valitettavasti näiden sisarlehtien tiet kuitenkin pian erkanivat. Hembygden lopetettiin 1918 ja se sai nimen Budkavlen. Kotiseudun kantava voima oli päätoimittaja 10 Kustaa Vilkunasta tuli vuonna 1934 päätoimittaja ja lehti alkoi ilmestyä neljästi vuodessa. Se sisälsi nyt yhä enemmän tutkielman luonteisia artikkeleita kansatieteen, kansanrunoudentutkimuksen ja kotiseuduntutkimuksen eri aloilta. Lehti oli edelleen Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunnan äänenkannattaja. Melko toimimaton yhteisorganisaatio päätettiin kuitenkin vuonna 1939 lakkauttaa. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu11 Nyt lehden julkaisuvastuun otti vastaperustettu Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka jäsenet olivat keskeisiä vaikuttajia sekä kulttuurielämässä että politiikassa. Lehti sai uuden kauniin punaisen ulkoasun. Se ilmestyi myös sodan aikana. Vuonna 1944 sisältönä oli tosin vain Vilkunan kirjoittama tutkimus kansanomaisista työjuhlista ja juhlatavoista. Sodan päätyttyä Kotiseudun sisältö hieman muuttui. Tieteellisten kirjoitelmien rinnalle tuli käytännöllistä kotiseututyötä käsittäviä artikkeleita ja uutisia. monikulttuurisiin virtauksiin haluttiin mukaan entistä vahvempi ja laajalevikkisempi kansallisen kulttuurin sanansaattaja. Näin Kotiseudusta, Eliaksesta ja Kielipostista syntyi Hiidenkivi. Kotiseutu-lehden viimeinen päätoimittaja Heikki Ylikangas ryhtyi Esko Koivusalon kanssa uuden lehden päätoimittajiksi. Lehden tavoitteeksi määriteltiin ”ekologisesti kestävän sivistysihanteen kehittäminen”. Vanhan Kotiseudun perinnettä haluttiin pitää elossa tähdentämällä Hiidenkiven kulttuurikäsityksen maanläheisyyttä, perinteitä, kieltä ja elämäntapaa. Menestyksekkäästi lehti on näitä lähtökohtiaan toteuttanut. Toive laajemmasta lukijakunnasta on myös toteutunut. Lehden päätoimittajina ovat toimineet Panu Rajala, Lasse Koskela, Pirkko Leino-Kaukiainen, Pirjo Hiidenmaa ja Outi Lauhakangas. Kustaa Vilkunan jälkeen päätoimittajaksi vuonna 1947 tullut Esko Aaltonen alkoi korostaa, että kotiseututyö ei ole vain taaksepäin katsovaa menneisyyden tutkimista vaan myös luonnonsuojelua, kotiseudun huoltoa ja maalaiskulttuurin edistämistä yleensä. Kotiseudun perinne on sellaista vaalittavaa kulttuuripääomaa, jonka avulla kunnat voivat lisätä kiinnostavuuttaan ja hankkia tulojakin. Haikealta tuntuu todeta, että syksyllä 2012 Hiidenkiven kaupallinen kustantaja päätyi irtisanomaan yhteistyösopimuksen lehden julkaisijajärjestöjen kanssa ja lopetti lehden kustantamisen. Taustajärjestöillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia ottaa kustantajavastuuta lehdestä. Vuonna 1952 Kotiseudun julkaisijaksi tuli toukokuussa 1949 perustettu Suomen Kotiseutuliitto. Esko Aaltosta seurasi päätoimittajana Toivo Vuorela, hänen jälkeensä Kustaa Vilkuna uudelleen ja Vilkunan jälkeen Vuorela puolestaan uudelleen. Lehti ilmestyi 1960-luvulla kahdeksana numerona vuodessa, myöhemmin kuutena ja vuodesta 1981 neljänä numerona vuodessa. Likeiset yhteydet kotiseutuväen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran välillä jatkuivat, kun Pekka Laaksonen ryhtyi päätoimittajaksi vuoden1983 alussa. Lehden levikki oli 1 800–2 000 kappaletta. Mutta Kotiseudun polku jatkuu tässä sadannessa vuosikerrassa. Vuonna 1994 Suomen Kotiseutuliitto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus päättivät yhdistää voimansa ja ryhtyä julkaisemaan yhteistä lehteä. Yhdentyvän Euroopan 11 20.5.2013 12:28 12 Sivu12 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu13 KOTISEUTULIIKE – SEKÄ MURROSAIKOJEN ETTÄ VAKAUDEN LIIKE Lassi Saressalo fil.tri., dosentti syntymäkunta Virolahti asuinpaikka Pispala, Tampere Puolustaja vissä mm. kotiseutumuseoissa, joita Suomessa on käytännössä kaikilla paikkakunnilla. E nsimmäiset kotiseutuyhdistykset perustettiin edellisen vuosisadan vaihteessa, ensimmäinen Lohjalle jo vuonna 1894. Ne palvelivat selkeästi itsenäisyyden asiaa korostamalla paikallisuutta ja isänmaallisuutta – sanan senaikaisessa merkityksessä. Ajatuksena oli, että kun toiminta syntyvän Suomen puolesta tapahtui paikallistasolla, ei valtaapitävien ollut siihen helppo puuttua. Seuraava aktiivikausi sattui vapaussodan jälkeiseen aikaan, jolloin paikallisuus ja kotiseututoiminta loi pohjaa uudelle valtiolle ja sen rakentajille – ryhdyttiin rakentamaan uutta tasavaltaa alhaalta ylöspäin. Sotien jälkeen, kun isänmaalliset valtakunnalliset liikkeet lakkautettiin, kanavoitui työ kotiseutuyhdistyksiin, joita perustettiin kymmenessä vuodessa jopa parisataa. Aktiivisuus vaihteli seuraavina vuosikymmeninä, mutta työn jäljet ovat näky- Kun käytiin keskustelua Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin, oli kotiseutuliike taas aktiivisesti mukana. Nyt pelättiin kansallisen kulttuurin puolesta – onneksi turhaan. Tuolloin konkreettisena tuloksena oli voimakas maakuntien nouseminen esiin ja silloin syntyivätkin nykyiset maakuntarakenteet maakuntaliittoineen ja niille lakisääteiset tehtävät. Hieman taka-alalle maakuntaliittojen työssä jäi kulttuuriperintötyö – mutta ei aivan. Kaikki maakunnat liittyivät Kotiseutuliittoon ja nimesivät yhdyshenkilöt vastaamaan kotiseututyöstä. Toiminta jatkuu edelleen. Ja uusin vaihehan tässä aatteellisessa työssä on paikallisuuden puolustaminen kuntarakenneuudistuksessa. Jo Paras-hankkeen aikana Kotiseutuliitto otti kantaa paikallisuuden ja paikalliskulttuurien puolesta ja nyt rakennemuutoksen tässä vaiheessa 13 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 liitto on antanut laajoja kannanottoja liitosprosessien kulttuurisista vaikutuksista – puuttumatta itse poliittiseen päätöksentekoon. Tuloksena on liitosneuvotteluihin tarjottava paketti siitä, mitä kulttuuriperintökysymyksiä niissä tulisi huomioida. Identiteettien vahvistaja Kaiken takana näissä historian eri vaiheissa on ollut suomalaisen kulttuurin ja erityisesti paikallisten kulttuurimuotojen huomioon ottaminen – ihmisen identiteettipohjan vahvistaminen ja ”meikäläisyyden” symbolien turvaaminen. Tausta kotiseututyölle on perinteisesti ollut agraarinen – sitähän todistavat vaikkapa kotiseutumuseoiden kokoelmat, mutta liike on pystynyt uudistumaan ja tarjoamaan välineitä myös tämän päivän käytännölliseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suurin osa Kotiseutuliiton jäsenyhdistyksistä onkin kaupunginosayhdistyksiä – vaikka kaupungin käsite on viime aikojen myllerryksissä sellaisenaan hämärtynyt. Kotiseutuliitto oli mukana opetus- ja kulttuuriministeriön paikallismuseotyöryhmässä, joka jätti raporttinsa kevättalvella 2012. Liitto painotti voimakkaasti paikallismuseoiden merkitystä paikallisuudesta kertojina, museoiden ja koululaitoksen yhteistyötä ja harrastajaosaamisen lisäämistä museotyössä. Samalla todettiin, että paikallismuseotyö ei voi yksinkertaisesti toimia ilman edes jonkinasteista taloudellista tukea, mikä toteamus toki otettiin raporttiin ja sitä kautta myös kuntauudistajien tiedoksi. Tämä työ jatkuu sillä kuntaliitokset ovat näyttäneet, että päättäjät eivät välttämättä ymmärrä paikallisidentiteettien eri symbolien merkitystä kansalaisille. Paikallismuseotyön rinnalla kulkee myös kotiseutuarkistotyö. Tavoitteena on, että jokaiseen kuntaan, entiseen tai uuteen, perustetaan vihdoinkin kotiseutuarkisto, joka kokoaa paikkakuntakohtaisia arkistoja – niin yhteisöjen ja järjestöjen aineistoja kuin yksityisarkistoaineksia säilytettäväksi ja tulevien mikrohistorioiden materiaaleiksi. On todella surullista, että suuri määrä mm. järjestöjen asiakirja-aineistoja on kadoksissa tai kokonaan hävinnyt. Kotiseutuyhdistyksillä olisikin tässä työsarkaa saada kaikki paikkakuntansa järjestöt laittamaan arkistonsa kuntoon ja tallettamaan ne yhteen kotiseutuarkistoon. Opastusta saa mm. Kotiseutuliitosta, kuntien arkistoista ja maakunta-arkistoista. Sivu14 Aktivisti Vuonna 2010 toteutettu kulttuuriympäristökampanja oli valtakunnanlaajuinen Suomen Kulttuurirahaston tukema hanke, joka nosti esiin jokaisen ihmisen oikeuden ja velvollisuuden ymmärtää ja vaalia kulttuuriympäristöään. Vaaliminen ei ole härkäpäistä säilyttämistä ja kaiken kieltämistä vaan yhteiskunnan ja asuinympäristön uudistamista niin, että menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat toisensa ja antavat mahdollisuuden vakaalle ja kulttuurisesti kestävälle kehitykselle. Kulttuuriperintötyö on laaja sarka. Siihen liittyy myös selkeästi maankäyttö- ja rakennuslaki ja sen sääntelemä kaavoitustyö niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Tämä on työtä, johon myös kotiseutuliikkeen on syytä osallistua. Kansalaisaktivismi, meneminen mukaan nykyisin varsin avoimeksi säädettyyn kaavoitusprosessiin, mielipiteen tarjoaminen kotiseutuympäristön arvokysymyksistä ja tiedon tarjoaminen kulttuuriperinnöstä kaavoittajille on mielenkiintoista – toki kyllä usein työlästä – mutta onnistuessaan takaa kulttuuriympäristön kehittämisen vaalivasti ja perineitä arvostaen. Kotiseutuliike voi hyvin ja on valmis reagoimaan yhteiskunnan haasteisiin. Kasvattaja Kotiseututyökasvatus ja -opetus on noussut esiin monella tapaa viime aikojen keskusteluissa. Takana on se hyväksytty ajatus, että vaikka kasvavat sukupolvet elävätkin kansainvälisessä ja jopa globaalissa tiedonvälityksessä ja sen mukaisessa maailmankuvassa, heidän tulee saada oman minuuden lähtökohtien ymmärtämiseksi tietoa omasta kulttuuritaustastaan ja sen mekanismeista. Vain tuntemalla oman kulttuurin, voi suhtautua erilaisuuteen positiivisesti ja näin kasvaa avarakatseiseksi maailmankansalaiseksi. Kotiseutuopetus onkin Kotiseutuliiton ja sitä kautta koko liikkeen seuraavien vuosien keskeinen kehitystyön kohde. Kun kulttuuriympäristökasvatus on saatu esiin, nostetaan nyt laajemminkin, mutta paikalliselle tasolle sovellettuna kulttuuriperintökasvatus 14 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu15 niin kouluissa kuin aikuiskoulutuksessakin. EteläPohjanmaan Opistohan aloitti jo vuonna 2012 kotiseutuohjaajakoulutuksen ja jos pilottivuosi onnistuu, se tullee laajentumaan koko maahan. Yhdessä Opetushallituksen kanssa Kotiseutuliitto kehittää kotiseutu- ja kulttuuriperintökasvatusosiota peruskoulujen seuraavaan opetussuunnitelmaan. Tavoitteena on tuottaa valmista opetusmateriaalia peruskouluun, niin, että aineistokehyksestä kukin opettaja voi soveltaa juuri omien oppilaiden kannalta ymmärrettävä ja paikallisidentiteettiä valaisevaa opetusaineistoa. On sanottu, että kotiseutuliike on työnsä tehnyt ja joutaa mennä. Näin ei suinkaan ole. Kotiseutuliike voi hyvin ja on valmis reagoimaan yhteiskunnan haasteisiin tarjoamalla vuosisataisen kulttuurikehityksen mukanaan tuomat ajatusmallit, historiatietoisuuden, paikallisidentiteettien henkisen turvan, mutta samalla avartuu ulospäin. Kotiseututyö on työtä tulevaisuutta varten. Kotiseutuliikkeen on yhdessä muiden paikallistoimijoiden kanssa pystyttävä kertomaan niin maassa- kuin maahanmuuttajille, mihin he ovat tulleet, välittämään kulttuurin tuntemusta ja erilaisuuden ymmärtämistä. Vain suhtautumalla erilaisuuteen tasavertaisesti päästään kehittämään yhteiskuntaa, joka ei torju vieraitakaan elementtejä vaan keskustelee niiden kassa ja etsii yhteistä tapaa elää ja toimia. Kotiseututyö tarjoaa tekemistä kaikille. Se katsoo taaksepäin, elää nykypäivää ja ennakoi tulevaisuutta. Nalle Ritvola Kotiseutukirjallisuus on myös ollut voimakkaasti esillä. Tämä usein aliarvostettu kirjallisuuden laji on nostettu tietoisesti esiin tietokirjamaailmassa mm. jakamalla vuosittain vuoden kotiseutukirjapalkintoa ja esittelemällä kirjallisuutta Kotiseutuliiton kotisivuilla Kirjamakasiinissa. Keväällä 2013 valmistunut Kotiseutututkijan käsikirja tarjoaa tietoa kaikille, jota haluavat oppia lisää kotiseutututkimuksesta ja tuottaa eri välineisiin kotiseutujulkaisuja. Tulevaisuuden tekijä 15 20.5.2013 12:28 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 16 Sivu16 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 Sivu17 KOTISEUDUN IDEAA TAVOITTAMASSA Tarmo Kunnas professori syntymäkunta Helsinki asuinpaikka Helsinki Annettu tunne pysyy taa, pettymyksiä, järkytyksiä, tragedioita, ne vievät voimaa kotiseudun rakastamiselta ehkä kuitenkaan tuhoamatta täysin emotionaalista kotiseutua. E i ole vain helppoa sanoa jotain ehdottoman yleispätevää kotiseudusta, koska jokainen kokee oman kotiseutunsa omalla tavallaan ja se on jokaiselle ainutkertainen. Joku on jäänyt asumaan yhden etnisen ryhmän asuttamalle syntymäseudulleen. Jonkun isovanhemmat tulevat neljältä eri mantereelta. Joku hakee kotiseutua vieraasta maasta, ehkä uudesta monikulttuurisesta ympäristöstä. Jonkun lapsuus on ollut traumaattinen, jonkun onnellinen. Tämä kaikki heijastuu tavassa, jolla kotiseutu koetaan. Kotiseudun kokemisessa on suuria voimakkuuseroja. Se riippuu paitsi ihmisen henkilökohtaisista kokemuksista, kielestä, murteesta, perhe- ja sukutaustasta, ihmisen tunne-elämän tasapainosta, syvyydestä tai pinnallisuudesta. Hyvään kotiseututunteeseen riittää kyllä se, että mikä lapsuudessa on koettu, on ollut myönteistä: oma perhe, sen sisäiset suhteet ja elämänkohtalo, leikkitoverit, ystävät ja naapurit. Sen sijaan, jos lapsuudessa on ollut traumaattisia kokemuksia, rii- Kotiseututunne ei ole olemukseltaan aina sama ja yksiselitteinen, mutta se on kuitenkin kaipuuna ja tavoitteena samanlainen ja siinä mielessä universaali ja yleisinhimillinen. Tarve kotiseudun kokemiseen on potentaalisesti muuttumaton, a priorinen, ennen kokemusta syntyvä. Me synnymme maailmaan kotiseudun idean, sen kielellisen merkityskategorian myötä, joka sitten saa tarkempaa sisältöä, kun olemme saaneet erilaisia kokemuksia kotiseudusta ja integroituamme ne omaan elämys- ja ymmärrysmaailmaamme. Vasta lapsuuden myötä ympäristön kokeminen luo tälle tarpeelle konkreettisen sisällön. Ensimmäiset muistot ovat mielestä ja tunne-elämästä lähtemättömiä, koska ne muodostavat koko käsitteellisen maailmamme myyttisen perustan. Ne ovat antaneet ensimmäistä kertaa abstrakteille käsitteille ja sanoille konkreettisen ja elämyksellisen si17 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:28 sällön. Kun synnymme maailmaan, ei kielen, mutta kyllä valmiiden kielellisten kategorioden myötä, termit “äiti”, “isä”, “perhe”, “talo”, “puu”, “koti”, “kylä” saavat merkityssävyä aina sen mukaan, mikä on ollut ensimmäinen emotionaalisesti ja kokemuksellisesti kohdattu äiti, isä, perhe, talo, puu, koti tai kylä. Niiden avulla hahmotetaan ja jäsennetään koko myöhempää maailmaa. Niinpä ensimmäiset syvästi kohdatut ilmiöt ja esineet, ihmiset, kirkot, pappilat, koulut, tehtaat, niityt, metsät, talvimaisemat, työväentalot, nuorisoseurantalot, kaupat, joet ja järvet leimaavat kaikkia myöhempiä mielikuvia ihmisistä, taloista, niityistä, metsästä, talvimaisemasta, järvestä ja joesta jne. Monia myyttejä kotiseudusta Ensimmäisiä vaikutelmiani elämästä on vuoden 1945 alkuvuoden Ruotsista, muistikuva hylätystä sepän pajasta, jossa alle kolmevuotias suomalaispoika ihmetteli pajassa olevaa rautaromua. Vierailtuani siellä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, otin yhden ruotsalaisen rautakappaleen mukaani Suomeen ja asuinpaikalleni Jyväskylään säilyttääkseni sitä kuin fetissiä kotonani ja lopulta tilanpuutteen vuoksi työpaikallani. Se oli kuin yritys vangita kadonnutta Elämää, halu taikoa yhä uudelleen menneisyys esille. Se oli ihmisen kaipuuta pysyvään olemiseen. Tapahtuman dramatiikkaa lisäsi vielä se, että Suomi, josta tulin, oli köyhä ja vaaranalainen maa – vastakohta tuon ajan onnelliselle Ruotsille. Ehkä tämä illusorinen, mutta subjektiivisena myyttinä tosi kokemus “vieraasta maasta” kotiseutuna on edesauttanut minua suhtautumaan myöhemminkin vieraisiin maihin myönteisesti ja uteliaasti. Kokemus kertoo varhaisen kotiseudun suuresta merkityksestä ja vielä siitä, kuinka elämän tietoinen alku koetaan myyttisenä, jopa pyhänä ja kuinka ensimmäiset tietoiset muistot piirtyvät ihmisen tajuntaan poikkeuksellisella voimalla. Ihminen pitää enemmän tutusta ja kokee sen turvalliseksi. Ihmisen ensimmäisissä muistoissa on ikään kuin suuren tarinan juhlava, liikuttava, järisyttävä alku – kuin lapsi olisi tullut jostakin arvoituksellisesta tun- Sivu18 temattomasta, mystisestä ja vielä jatkanut mystistä oloaan, alkanut elää ainutkertaista uutta elämäänsä lapsena ja ihmisenä ikään kuin ihmettä. Ylipäätään lapsuuden kotiseudun kokee herkästi, koska lapsi on ajattelussaan, tunteessaan ja luovuudessaan vielä maagisessa ja myyttisessä maailmassa. Hän on taiteilija, kertoja ja dramaatikko. Lapsen kyky hahmottaa maailmaa ensikertalaisen tuorein silmin ja aistein ulottuu pitkälle myöhempään lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Oikeastaan kaikki ne seudut, joilla olen oleskellut lapsena ja varhaisnuoruudessani pitempään ovat kotiseutuani. Ja tuo paikan miltei yliluonnollinen myyttisyys on ollut mahdollista kokea myöhemmin paikkakunnilla, joissa olen oleskellut aina varhaiseen teini-ikään saakka. Palaan niihin aina uudestaan mukanani tunne siitä, että elämä tiivistyy, että en unohda olemista. Kokemus on sama kun kohdatessani itseäni miellyttävän taideteoksen, saadessani jonkun itseni kannalta “suuren ajatuksen” tai onnistuessani tekemään, jos mahdollista, jotain poikkeuksellista inhimillisessä suhteessa. Kohtaamiset Kotiseudun kaipausta ja mieltämistä voisi pitää osana laajempaa, ihmisessä alati läsnä olevana henkisenä asenteena, jossa hän joka hetki erottaa toisistaan tuttua ja vierasta. Näin tapahtuu liikuttaessa kadulla tai luonnossa, matkustettaessa kotimaassa tai ulkomailla, kohdattaessa ihmisiä tai muita luontokappaleita. Olemassaolomme on jatkuvaa tutun ja vieraan kokemista ja myös niiden uudelleen hahmottamista. Ihminen pitää enemmän tutusta ja kokee sen turvalliseksi. Joka on vaihtanut lapsena koulua, asuinympäristöä tai asevelvollisena kasarmia tai kasarmin tupaa ja on menettänyt hetkeksi tutun ja turvallisen ympäristön ja ystäväpiirin, joutuu tunnustamaan, että tuntemattoman, vieraan, oudon kokeminen on aluksi yksiselitteisen kielteistä, paitsi jos eivät uudet ihmiset, uusi ympäristö, uusi seura, uusi kokemus osoittaudu kerta kaikkiaan valloittavaksi, mikä ei aina pääse todentumaan. Jopa uutta oppiessamme me kuljemme vanhan, tutun ja turvallisen kautta, vaikka se ei ole tie uuden ymmärtämiseen. Me tulkitsemme uusia asioita tuttujen analogioiden kautta. Se saattaa kaavamaistaa ja vääristää käsitystämme uusista ja oudoista ilmiöistä. Me pyrimme ymmärtämään uutta kirjallisuutta, uutta kuvataidetta ja musiikkia jo tuntemamme kautta ta- 18 20.5.2013 12:29 Sivu19 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL juamatta, että todellinen tieto, todellinen uuden oppiminen ja uusi taito löytyy sieltä, mitä pidämme tuntemattomana ja vieraana. Tässä mielessä liiallinen pitäytyminen tuttuun ja turvalliseen on myös vaara. Nurkkapatriotismi on pahasta. Kotiseutu mukana Mutta ihminen voi joskus ottaa vastaan vieraan ilmiön ja ihastua siihen. Näinhän on käynyt monelle, joka on etsinyt asuinpaikakseen jonkun kaukaisen tai tuntemattoman karismaattisen seudun, kylän tai kaupungin. Vieraan kohtaaminen ja ymmärtäminen voi olla luovuutta inspiroiva. Siitä voi antaa vieraiden kielten ja kulttuurien opiskelu hyviä esimerkkejä. kistä matalapaineisuutta, joka kohtaa vieraassa ympäristössä yksin pitkään oleskelevan. Kolme vuotta diplomaattina vieraalla mantereella ei välttämättä ole helppo missio. Tässä hengessä monet suomalaiset etsivät ulkomailta omaa perinnettä ikään kuin omaksi suojakseen ja omaksi terapiakseen. Monet suomalaisten asuttamat lomaseudut ovat tästä hyvä esimerkki. Ne ovat muuttuneet Suomeksi asukkaineen, asumuksineen, ruokineen, sosiaalisine koodeineen, kadunnimineen, kyltteineen. Ja tämähän ei koske vain suomalaisten asuttamia lomaseutuja vaan kaikkia niitä lomaseutuja, joissa eri kansallisuudet hakeutuvat lomalla omiensa pariin, juovat Espanjassa ruotsalaista kahvia, nauttivat siellä aamupalakseen englantilaista breakfastia. Paikkojen henki Mutta vierauden pelko voi mennä pitkälle. On ihmisiä, jotka vihaavat matkustamista, siirtymistä paikasta toiseen tai kotipaikan vaihdosta. Heitä nähtävästi ahdistavat vieraat seudut, vieraat ihmiset, vieras kieli ja vieras ympäristö. Tämäkin on universaali kokemus. Ehkä se vaivaa vähemmän nykymaailman matkustamiseen tottuneita nuoria ihmisiä. Mutta kokenutkin matkustaja saattaa olla herkkä mielialamuutoksille pitkän oleskelun aikana vieraassa ympäristössä. On olemassa matkadepressiota tai hen- On olemassa hyvin erilaisia seutuja ja paikkakuntia. On olemassa korpea, rämettä, suomaata, asumattomia seutuja, kaatopaikkoja, jättömaata, teollisuusalueita, ylikansoitettuja rappeutuvia kaupunkeja, kurjia ja vaarallisiakin esikaupunkeja, epämiellyttäviä, ahdistavia asumalähiöitä, mutta myös luksuskortteleita, historiallisia, idyllisiä vanhoja pikkukaupunkeja, puutalokaupunkeja, ympäristöjä, joista henkii roomalainen antiikki, keskiaika, 1600- tai 19 20.5.2013 12:29 1700-luku. On olemassa paikkakuntia joen, järven tai meren rannalla. On koivumetsää, tammilehtoja, asuttuja seutuja ja asumattomia seutuja. On olemassa kaupunkeja, joissa asuessa mieli pakahtuu riemusta. On olemassa siis paikkakuntia ja seutuja, joilla on charmia, viehätysvoimaa. Ne ovat karismaattisia. Suurin osa seuduista on kuitenkin ihmisen asumisen kannalta suhteellisen neutraalia maastoa. Oman kotiseudunkaan ei tarvitse olla karismaattinen, luonnonkaunis, ylellinen, matkailijoita puoleensa vetävä. Se voi olla maisemaltaan jopa vähemmän kaunis. Lapsuuden kotiseudun kauneudella tai sen kulttuurimonumenteilla ei ole välttämättä paljon tekemistä sen intensiteetin kanssa, millä se myöhemmin koetaan. Onnellinen, karu lapsuudenympäristö, 1940-luvun köyhä Suomi, on onneksi herkistänyt minutkin iloitsemaan suuresta maailmasta ja sen ylenpalttisuudesta. Tosin olen liian vähän miettinyt sitä, että maailmassa on ankeampiakin seutuja kuin Suomi. Sekin voisi vahvistaa kotiseututunnettani kotimaassa. Jos lapsuuden kotiseutu voi olla vähemmän kaunis ja jopa ruma, uusilta kotiseuduilta vaatii enemmän. Niitähän voi itse etsiä, valikoida ja valita toisin kuin syntymäpaikkaa, joka jokaiselle annetaan tämän omasta tahdosta riippumatta. Mutta oleellista on nytkin, että ihmisellä on uudella kotiseudulla myönteisiä kokemuksia, hyvät perhesuhteet, ystäviä, hauskoja naapureita, tunnelmaa, mahdollisuuksia tai mukavia matkatovereita. Myönteiset emotionaaliset kokemukset, sosiaalinen mieli ja kyky käyttää hyvin kieltä ovat tärkeitä avuja uutta kotiseutua etsittäessä ja tavoitettaessa. Uudeksi kotiseuduksi voi helposti tehdä sellaisen paikkakunnan, jonka karisma on aseista riisuva. Kotiseututunnetta, kuten minkä tahansa paikan eksistentiaalista kokemusta, lisää kykymme nähdä se historiallisena seutuna. Ihminen voi matkailijana, turistina tai vierailijana nähdä vavahduttavia yleisinhimillisiä muistoja menneisyydestä tiedostamatta niitä ja nauttimatta niiden eksistentiaalisesta merkityksestä. Hän voi kulkea ohi antiikin amfiteatterin ilman, että kokemus menneisyyden läsnäolosta ja kaikki se, mikä paikalla on tapahtunut, ei häntä häälytä, eivät senaattorit, konsulit, orjat, eläintaistelut, gladiaattorileikit, kauniit naiset, kaunis julmuus. Olla tiedostamatta historiaa on pahimmillaan kiittä- Sivu20 mättömyyttä elämää kohtaan, henkistä laiskuutta, ahtaaksi käyvä portti monotoniseen elämään, ehkä suorastaan tylsyyteen ja henkiseen viljelemättömyyteen. Myös olemisen kokeminen voi olla haaleata ja latteata. On luonnollista hämmästellä kaikkea olemassa olevaa, itse olemista. Olleen historian kokeminen voi olla rikasta, intensiivistä, jännittävää, turvallisuuden tunnetta antavana, maalauksellisena, dramaattisena ja viihteellisenä. Tämä liittyy myös erilaisten paikkakuntien kokemiseen. Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL Rakastunut paikkaan ja sen henkeen Kun katselen kenties jo monennen sadannen kerran Pariisissa eleganttia Place des Voges’ia Le Marais’n kaupunginosassa, jossa Ranskan ylhäisaatelisto asui 1600-luvulla, sen harmonista, ajan hengen mukaista tyylikästä punatiilillä koristeltua yhtenäistä urbanismia ja arkkitehtuuria, kauniisti kaartuvia galleriakäytäviä, ja ranskalaisella geometrisuudella koristeltua pientä puistoa sen keskellä, kardinaali Richelieun taloa, kuninkaan paviljonkia, rinnassani on kuin onnentunne. Se on tietysti esteettistä iloa. Mutta se on enemmän. Ihmisen osa maailmassa näkyy tässä arvokkaana ja myönteisenä. Ihminen on saanut tämän kaiken itse aikaan. Korttelin tyylikkyys on kunnianteko ihmiselle. Se on nerokkaiden ihmisten lahja meille kaikille ja samalla todistus kaikkeen ihmisyyteen liittyvästä luomisvoimasta. Se on kiitollisuutta itse elämää kohtaan. Elämä on noussut hädänalaisuudestaan ja darvinistisesta olemassaolon taistelustaan juuri tässä jo satoja vuosia sitten ihmisen arvokkaaseen yksityissfäärin, sivistyksen ja kult- 20 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu21 tuurin pariin. Ne voivat olla kriittisiä rahaa ja aineellisuutta kohtaan, mutta ne eivät aliarvioi edes rahan ja materiaalisten seikkojen eikä edes ylellisyyden merkitystä, silloin kun se on liittynyt kulttuuriin. Ylipäätään varhaiset Pariisin kokemukseni Latinalaiskorttelista ja Saint Germain dès Prés’ltä olivat samalla tavalla riemukkaita. Vielä kaksi- kolmikymmenvuotiaan rintaa pakahdutti yhä uudestaan, kun hän todella tajusi olevansa Pariisissa. Se oli kuin rakkautta kauniiseen naiseen. Se oli kuin iloa ihastuttavasta olennosta. Charmikkaassa kaupungissa oli myös silloin minulle uutuudenviehätystä, mutta se ole koskaan aivan kokonaan hävinnyt. Suurkaupungin vahva valtti on, että siellä ei koskaan voi pitkästyä. Jo flaneeraus, päämäärätön harhailu Pariisin kaduilla vastaa hyvinkin mielenkiintoisen dokumenttifilmin katselua: urbanismi, arkkitehtuuri, kaupat, ihmiset. Pariisin kokeminen on sukua taiteen kokemiselle. Lukemattomat nähtävyydet, museot, kulttuuritapahtumat tarjoavat joka hetki myös arvaamattomia mahdollisuuksia kehittää omaa minuutta. Rakkaus paikkakuntaan ei voi koskaan väljähtyä yhtä paljon kuin rakkaus toiseen ihmiseen. Vanhan kulttuurikaupungin antama viesti kantautuu meille aina, ei kovin meluisasti, julkilausuttuna vuosisatojen takaa julistaen, että ihminen ei ole vain murhannut, tuhonnut ja hävittänyt vaan myös rakentanut. Koko kaupunki on herättämässä luottamusta ihmisen kykyihin, hänen mahdollisuuksiinsa, elämän arvoon ja siihen kuuluu vielä lupaus onnesta: gastronomisia ravintoloita, iloisia kahviloita, iloisia ihmisiä, hauskaa, ilmeikästä sananvaihtoa, karnevalista huumoria, kaupoissa maailmankuuluja tavaramerkkejä, kuuluisuuksia, mutta myös pieniä kauppapuoteja, perheravintoloita, korttelikahviloita, satunnaisia kohtaamisia. Se on inhimillisen rikkauden maailma, jossa unohtaa katoavaisuuden ja kuoleman. Kokeeksi muistelen Les Vosges-aukion äärellä varhaisempia lapsuuden kokemuksiani Ruotsissa ja Suomessa. Ne eivät tämänkään paikan loisteessa himmene sen paremmin kuin Champs Elyséellä tai Place Vendomella. Tunnesuhde niihin on vain erilainen kuin myöhempiin kotipaikkakuntiin. Tärkeä on myös vanhalla tai uudella kotiseudulla puhuttu kieli tai murre. Se liittyy tietysti aivan oleellisesti van- haan kotiseutuun. Mutta uuttakaan kotiseutua ei saa ilman sen kielen kunnollista hallintaa. Tunnen nykyisin kulttuuri-Pariisia kohtaan arvonantoa ja ihailua kuin vanhaa ja arvokasta sukulaista kohtaan. Mutta rakkaus lapsuuden kotiseutuihin on kuitenkin kuin mystiikkaan vivahtavaa intohimoista rakkautta kaikkein läheisimpään ihmiseen. Kokemus on yksityinen ja miltei salainen. On kuitenkin turha käydä vertailemaan toisiinsa ensimmäistä kotiseutua ja myöhemmin hankittua kotiseutua. Kummallakin on oma suuri arvonsa. Kotiseudun luominen Ihmisen olemassaoloa maailmankaikkeudessa voisi verrata laivaan, joka purjehtii tuntemattomalla merellä vailla koordinaatteja ja maantieteellisiä kiintopisteitä. Sen matkustajilla on tieto vain muista laivoista ja niiden liikkeistä, muista taivaankappaleista ja niiden suhteista maapalloon. Mutta hän ei ymmärrä, mikäli ei ole tieteen popularisoija, sen paremmin järjellisesti kuin emotionaalisesti äärettömyyttä. Ei ole aivan selvää, missä olemme, minne menemme ja mistä tulemme. Tässä mielessä ihmisen eksistentiaalinen kokemus on kodittomuus. Hän on vailla kotiseutua. Onnekseen hän ei useinkaan ymmärrä tätä. Mutta tämä perspektiivi auttaa ymmärtämään, että on onnellista, jos ihmisellä on voimakas tunneside kotiseutuun. Se luo hänelle perusteellisen turvallisuuden tunteen ja monella tavalla rikastaa hänen elämäänsä. Niinpä jopa sen, jolla ei ole hyvää kotiseutua, täytyy sellainen hankkia. On luotava myytti kotiseudusta tai jopa kotiseuduista. Kotiseutu on tunteena ja käsitteenä monella tavalla rakentava ja edustaa yleisinhimillistä tarvetta. Uuttakin kotiseutua voi tietyin edellytyksin rakastaa. Uuttakin kotiseutua voi tietyin edellytyksin rakastaa ja sitä ja sen perinnettä on vaalittava kuin synnyinseudun perinnettä ikään. Kotiseudun myytin laiminlyöminen saattaa olla suorastaan henkinen vaara. Se on elämän ja oman minuuden latteutumista. Kaikissa tapauksissa jokaisella on mahdollisuus kotiseututunteen etsimiseen, harjoittamiseen, kasvattamiseen, kehittämiseen, kotiseutumyyttien luomiseen ja syventämiseen. 21 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu22 Tanelinrannan Norsupuiston (oik. Varsipuiston) liukumäki nykyasussaan. Kuva: Pasi Komulainen. 22 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu23 MUISTO KOHTAA MAISEMAN KOTISEUTU SYNTYY KOKEMUKSISTA Sulevi Riukulehto FT, YTM, dosentti syntymäkunta Ähtäri asuinpaikka Salmi, Kuortane J oskus tapaa ihmisiä, jotka sanovat, että heillä ei ole kotiseutua. Ajatus puetaan usein leikkisään muotoon: ”En ole mistään kotoisin. Olen muuttanut niin monta kertaa”. Ajatus siitä, että jollakulla ei ole lainkaan kotiseutua, saa minut mietteliääksi. Tarkoittaakohan puhuja kotiseudulla synnyinseutuaan? Onko tarkoitus ilmaista, että synnyinseutu on alkanut tuntua vieraalta? Vai onko oikeasti niin, että puhuja ei koe olevansa kotonaan missään? Täytyykö hänen pinnistellä ja esittää kaikkialla jotain muuta kuin oikeasti on? Eikö missään voi ottaa rennosti? Minusta kotiseutu ei ole sama asia synnyinseutu. Kotiseutu on kotoisaksi tunnettu ympäristö kotoisaksi koettuine asioineen. Tuntuu luontevalta, että jokaisella on tällaisia asioita: paikkoja, jotka ovat hänelle arvokkaampia kuin jotkut muut paikat. Näin koemme myös me, jotka olemme muuttaneet monta kertaa. Jos paikat olisivatkin jollekulle vähämerkityksisiä, luulisi jokaisella kuitenkin olevan omiksi koettuja tapoja tehdä asioita: näin minä tykkään syö- dä, ajatella ja pukeutua. Näin on meillä päin. Eikö tässä olla suorastaan kotiseutukokemusten ytimessä? Tilassa ja ajassa Ihminen elää tilassa ja ajassa. Enpä ole vielä kohdannut ihmistä, joka olisi päässyt kummankaan ulkopuolelle. Mutta tila ja aika ovat täydellisen jäsentymättömiä kehyksiä, kaaoksia. Merkittäviksi ne tulevat vain koettuina. Kun jokin kohta tilassa saa merkityksen, siitä tulee erityinen. Yleensä sitä sanotaan paikaksi. Mitä erityisempi kohta on, sitä tärkeämmäksi paikka koetaan. Se voi olla vaikkapa koti, kapakka tai kalapaikka. Sille voidaan antaa erisnimi: Väärämänty tai Norsupuisto. Myös ajan virrassa on erityisen merkityksen saaneita kohtia. Niitä sanotaan tapahtumiksi: ensisuudelma, talvisodan päättyminen, interrail-matka. Tapahtumat voivat olla henkilökohtaisia, tai ne voivat olla tärkeitä siksi, että niillä on huomattava yleinen 23 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 merkitys. Samalla tavalla paikkakin voi olla tärkeä henkilökohtaisista syistä, tai sillä voi olla yleinen tärkeä merkitys, joka tekee siitä arvokkaan joka yksilölle. Jokainen ihminen osaa nimetä juuri hänelle merkittäviä paikkoja ja tapahtumia. Ne muodostavat hänen oman, kokemuksellisen kotiseutunsa. Tällainen kotiseutu on ainutkertainen. Kenenkään muun kotiseutukokemus ei ole täsmälleen sama. Näin ymmärrettynä jokaisella ihmisellä on kotiseutu: juuri hänelle tärkeät paikat ja tapahtumat, joiden raameissa hän tuntee olevansa kotonaan. Ne kuuluvat hänelle, ja hän kuuluu niihin. Ihminen ei voi kuljettaa kotiseutua mukanaan. Ihminen ei voi kuljettaa kotiseutua mukanaan. Kotiseudun avainkohteita, paikkoja ja tapahtumia, ei voi panna taskuun tai säilöä pulloon. Kotiseutu kulkee mukanamme toisella tavalla: tulkintoina. Paikasta tehty tulkinta on maisema. Se kertoo, millaisena minä paikan koen ja käsitän. Paikka pitää tässä yhteydessä ymmärtää laveasti: kyse ei ole pelkästä luonnonympäristöstä tai ihmisen tekemistä rakennelmista vaan myös paikan sosiaalisista suhteista ja perinteistä: henkisestä ympäristöstä. Tavallisesti nämä kolme ympäristöä yhdistyvät kokemuksissa saumattomasti toisiinsa. Tällaisesta omien tärkeiden paikkojen tulkinnasta on kyse, kun puhumme luonnonmaisemista, rakennetuista maisemista, ääni- ja hajumaisemista tai vaikkapa sielunmaisemista. Sivu24 Sama pätee lähes sellaisenaan myös ajan kokemuksiin. Ajan virrassakin voidaan erottaa erityisiä kohtia. Niitä sanotaan tapahtumiksi, ja niistäkin luodaan tulkintoja, jotka jäävät pysyvästi omaisuudeksemme. Ne kulkevat mukana. Vaikka kaikki ajan tulkinnat (uudet ja ikivanhat) ovat monella tavoin samankaltaisia, ne on selvyyden vuoksi järkevää jakaa kahteen ryhmään: muistoihin ja kertomuksiin. Tulkinta omakohtaisista tapahtumista on muisto. Jos tapahtuma on kuultu muilta, sen tulkintaa kutsutaan yleensä kertomukseksi. Sekin on eräänlainen muisto, kollektiivinen muistijälki menneestä tapahtumasta. Tai toisinpäin: muistokin on tavallaan omaan mieleen piirretty kertomus, jota on jo tulkittu ja monin tavoin käsitelty. Aika, tapahtuma ja kertomus (tai muisto) ovat historiatieteiden peruskäsitteitä, paikka, tila ja maisema maantieteen. Näistä kahdesta käsitekorista on versonut kaksi rehevää tutkimusperinnettä. Usein tuntuu, että nämä perinteet voisivat keskustella enemmän keskenään. On hyvin tavallista, että tutkimuksessa valitaan jompikumpi kehys. Kuitenkin on paljon ilmiöitä, jotka leikkaavat molempia. Esimerkiksi kokemus tapahtuu aina ajan ja tilan rajalla. Jos halutaan avata vaikkapa kotiseudun kokemus, tarvitaan sekä maantiedettä että historiaa. On tarkasteltava sekä maisemia että muistoja. Seuramäntyä ei enää ole Kotiseutukokemuksessa maisemat ja muistot (tai kertomukset) ovat aina toisiinsa sulautuneina. Voimme tarkastella tätä kolmessa tasossa: luonnon, rakennetun ympäristön ja henkisen ympäristön esimerkeillä. Kotiseudun ensimmäinen taso on luonnonympäristö: maa, vesistöt ja ilma sekä niissä elävä lajisto. Luonnonympäristöön kuuluva avainkohde voi olla vaikkapa puu. Eikä puuhun tarvitse välttämättä liittyä erityisiä maisema-arvoja. Puu voi olla elämää suurempi vaikkapa siksi, että juuri sen luona kylän nuoret ovat aina tavanneet toisiaan. Tällaisen puun menettämisen aiheuttama tunnekuohu voi olla raju: ilman puuta paikka ei enää tunnu samalta. Kotiseutukokemuksen kannalta keskeisessä asemassa ovat muistot, kertomukset ja maisemat. Ne ovat tapahtumista ja paikoista tehtyjä tulkintoja. Vuonna 2012 Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti paneutui nykynurmolaisten kotiseutukäsityksiin. (Ks. Suutarin ja Riukulehdon artikkeli sivulta 27) Monissa nurmolaisten kanssa käydyissä kotiseu24 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu25 Nurmon Seuramänty. Kuva: Läntinen 1994, 42. osana on usein unohdus. Ne eivät ole aktiivisesti mielessä eivätkä siksi tule ensimmäisenä esiin kotiseudun avainkohteita kysyttäessä. Yksittäisillä luonnonkohteilla käydään harvoin. Usein ne muistetaan vasta sitten, kun paikalle osuttaessa paljastuu, että kohde onkin kadonnut. Silloin luonnonmuistomerkin menettämisestä koetaan yleisesti mielipahaa, aivan kuten Nurmon Seuramännyn tapauksessa on käynyt. Maisema on mennyt, muisto jäänyt. Kotiseutu ei enää ole sama. Esimerkkejä kotiseutukokemuksen eri kerroksista: puu, leikkipaikka ja ruoka. Norsis tukeskusteluissa yhdeksi kotiseudun tärkeäksi luonnonympäristön kohteeksi tunnistettiin Nurmonjoen vartta Yli-Läntisen kohdalla pitkään hallinnut Seuramänty, jota myös Väärämännyksi nimitettiin. Seuramännyn luokse oli 1800-luvun lopulta alkaen sukupolvien ajan kokoonnuttu körttiseuroihin. Moni tunnelmallinen veneily kulki jokeen voimakkaasti kallistuneen puun ali. Seuramäntyä ei enää ole. Nurmonjoen vesirakentamisen ja ruoppaamisen yhteydessä 1960-luvun lopussa mänty kaadettiin. Luonnonmuistomerkkien Rakennettu ympäristö on kotiseutumme toinen taso. Rakennetun ympäristön kohteet voivat olla paitsi rakennuksia, myös muita rakennelmia ja infrastruktuurin jälkiä. Nurmon lukiolaisten kanssa käydyssä kotiseutukeskustelussa esille nousi Tanelinrannassa sijaitseva Norsupuisto – lyhyemmin ja tuttavallisemmin Norsis. Se ei ole leikkipuiston oikea nimi, mutta kuitenkin nimi, jonka kaikki tuntevat. Nimitys tulee norsuliukumäestä. Sen sisälle, norsun alle, sopi pari lasta kerrallaan piiloon. Liukumäessä oli kärsän muotoa. 25 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 On helppo ymmärtää, että monet hyvät muistot liittyvät lujasti leikkipuiston maisemaan. Leikkipuistokäynti on voinut olla palkinto: ”syö nyt kiltisti, niin mennään sitten Norsupuistoon”. Liukumäkeen on jonotettu. Sen uumenissa on piileskelty. Tällä kohdalla nuorikin lukiolainen voi olla aidosti nostalginen: puistoleikeistä on jo vuosikymmen. Vaikka norsuliukumäki on poissa, lukiolaiselle tulee vieläkin koulumatkallaan hyvä mieli, kun uudet pikkulapset leikkivät tutussa puistossa. Jälleen huomamme, kuinka kotiseudun avainkohteessa muistot ja maisemat sulautuvat yhteen. Pinaattilätyn seuralaiset Luonnon ja rakennetun ympäristön kokonaisuutta emme osaa ajatella ilman kolmatta kotiseutumme tasoa eli henkistä ympäristöä. Paitsi luontoon ja rakennettuun ympäristöön, olemme liittyneet myös monimutkaiseen kansanperinteen kudelmaan. Tavat ja tottumukset imetään ympäristöstä huomaamatta. Omaksumme lähimmäisten puhe- ja käytöstavat; hyväksymme ne ruokalajit, joita kotona tai tut- Sivu26 tavapiirissä syödään; opimme pukeutumaan kuten muutkin meillä päin; omaksumme ihmisten roolit, uskomukset ja periaatteet. Tämä kolmas lähiympäristö on vaikea havaita, mutta se on monesti kaikkein sitovin. Sen todellisuuden huomaa, kun tapaa ihmisiä, jotka eivät puhu, käyttäydy, pukeudu ja ajattele samalla tavalla. Henkisen ympäristön kotiseutuelämys voi olla myös uusi ja yllättävä. Otan esimerkin nykyruokaperinteistä. Nurmolaisissa kotiseutukeskusteluissa otettiin toistuvasti esiin tapa syödä pinaattiohukaiset karviaishillon kera – näin esimerkiksi lukion ruokajärjestyksessä. Kun Nurmon ja Seinäjoen kuntaliitos toteutettiin, nurmolaisopiskelijat saivat ihmeteltäväkseen uuden makuyhdistelmän: pinaattilättyjen kyytipoikana olikin jauhelihakastike. Perinteisen makuyhdistelmän rikkominen herätti lukiolaiset vastarintaan. Protestin ansiosta he saivatkin pitää karviaishillonsa pinaattilättyjen päällä vaihtoehtona jauhelihakastikkeelle, kuntaliitoksesta huolimatta. Kokemus on varmasti vahvistanut nurmolaisopiskelijoiden yhteenkuuluvuutta ja kotiseututunnetta. Pinaattiohukaiset ja karviaishillo. Kuva: Sakari Hatakka. 26 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu27 Päiväkotilapsilta vastaava poliittinen toimeliaisuus ei onnistunut. Heille pinaattiohukaiset toimitetaan nyt jauhelihakastikkeen kanssa, ilman vaihtoehtoja. Vuosien kuluessa se tulee liittymään heidän makumaisemansa osaksi. He saattavat olla vuorollaan valmiita kiivaastikin puolustamaan sitä uusissa, vielä tuntemattomissa muutoksissa. Monipaikkainen kotiseutu Jokaisella ihmisellä on omat seuramäntynsä, norsupuistonsa ja karviaishillonsa. Kokemuksia luonnonympäristöstä sekä rakennetusta ja henkisestä ympäristöstä kertyy koko ajan myös niille, jotka eivät mielestään ole mistään kotoisin. Aina jotkut paikoista ja tapahtumista ovat yksilölle merkittävämpi kuin toiset. Ne ovat eräänlaisia kotiseudun avainkohteita, joista muodostettuja tulkintoja kuljetetaan mukana tietoisesti tai tiedostamattaan itselle arvokkaina maisemina ja muistoina. Niillä on suuri merkitys yksilön identiteetin rakentumisessa. Kotiseudun ei tarvitse olla synnyinpaikka tai asuinpaikka. Muuttajallakin voi olla vahva paikallisidentiteetti. Hänen kotiseutunsa ei ehkä ole yhdessä paikassa. Se voi koostua monesta rinnakkaisesta ja peräkkäisestä saarekkeesta, eräänlaisista kotiseutukeitaista ja niiden välisistä käytävistä, tai se voi olla kokonaan sirpaleinen. Merkityksellinen kotiseutuside muodostuu usein toiminnallisesti, jolloin kotiseutu-määritteen voi saada esimerkiksi mökki tai kakkosasunto. Tärkeitä aineksia ovat myös leikkipaikat, harrastus- ja työpaikat sekä koulu. Sosiaaliset suhteet, ystävät, sukulaiset ja muut tutut ihmiset ovat merkittävässä asemassa kotiseututunteen syntymisessä. Kotiseutu on tiivistetysti ilmaisten paikka tai paikat, joissa on tapahtunut jotain merkittävää. Kirjallisuus Blickle, Peter (2011). Heimat. A Critical Theory of the German Idea of Homeland. Studies in German Literature, Linguistics, and Culture. Camden House. Rochester NY [2002]. Bozkurt, Esin (2009). Conceptualising ”Home”. The Question of Belonging Among Turkish Families in Germany. Frankfurt: Campus Verlag. Fernández Manjón, Desiderio (2010). La identidad humana y los territorios. El caso de Castilla y León. Madrid: Vision Libros. Morley, David (2000). Home Territories. Media, Mobility and Identity. London: Routledge. Mäkinen, Minna (1996). Kuvia kotiseudusta. Lempääläisnuorten kotiseutumielikuvia piirustusten ja kirjoitusten valossa. Jyväskylän yliopisto, Etnologia laitos. Joulukuu 1996. Mäkinen, Minna (2009). Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä. Jyväskylän yliopisto. Historian ja etnologian laitos. Etnologia. Jyväskylän kaupungin raportit 2009. Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Helsingin yliopisto. Ruralia-instituutti. Julkaisuja 28. Suutari, Timo & Riukulehto, Sulevi (2012). Kotiseutua kutomassa. Nurmonjokilaakson kotiseutukeskustelujen dokumentointi. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Raportteja 92. Tuan, Yi-Fu (2011). Space and Place. The Perspective of Experience. Minneapolis: University of Minnesota Press. [1977]. Ihmisellä ei välttämättä tarvitse olla kotia, mutta kokemuksellisen kotiseudun rakentumista on vaikea, jopa mahdoton, yrittämälläkään välttää. Aina ankkuroituu johonkin: luonnonkohteisiin, rakennuksiin, ihmissuhteisiin, ruokiin, äänimaisemiin… Kotiseutua kertyy vähän sinne sun tänne. Kaikkialle, missä muisto kohtaa maiseman. 27 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu28 Näkymä Hipinmäeltä Nurmonjoelle. Kuva: Timo Suutari. 28 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu29 NURMONJOKILAAKSO SAI KOTISEUTUSUUNNITELMAN Timo Suutari & Sulevi Riukulehto Timo Suutari HM syntymäkunta Seinäjoki asuinpaikka Seinäjoki H elsingin yliopiston Ruralia-instituutti aloitti vuoden 2011 lopulla kotiseudun kehittämiseen ja tutkimukseen keskittyvän tutkimusohjelman, jossa yhdistetään erilaisia kotiseutu- ja aluetutkimuksen näkökulmia ja tutkimusperinteitä. Ohjelman ensimmäisenä vaiheena toteutettiin vuoden 2012 aikana Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelma -hanke, jossa tarkasteltiin Nurmon alueen asukkaiden käsityksiä kotiseutunsa avainkohteista ja syvärakenteista. Sysäys kotiseutusuunnitelman pilotoinnille juuri Nurmon alueella tuli välillisesti Seinäjoen kaupungilta. Vuonna 2009 toteutuneen Nurmon, Seinäjoen ja Ylistaron kuntaliitoksen jälkeen kaupungin kasvupaineet ovat kohdistuneet niille Nurmonjokivarren alueille, joita kaupungin suunnittelu- ja kaavoitusprosesseissa kutsutaan nimellä Nurmonjokilaakso. Nurmon halki virtaava joki ja sen rannoille levittyvä nauhamainen kyläasutus muodostavat merkittävän kokonaisuuden nurmolaisuuden rakentumisessa. Historioitsija Aarre Läntinen on kuvannut, kuinka joen merkitys on ollut Nurmon kehityksen kannalta ratkaisevan tärkeä ja luonnehtinut jokea Nurmon äidiksi.1 Tästä myös hankkeemme julkaisu Joki on Nurmon äiti – Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa on saanut nimensä.2 Kun nurmolaisen identiteetin rakentumisen kannalta keskeistä aluetta tarkastellaan kasvavan kaupungin osana, on tärkeää, että alueen kulttuuriarvoja ja sen asukkaiden identiteettiä kohdellaan kunnioittavasti. Tähän tarpeeseen vastaaminen oli Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelma -hankkeen lähtökohta. Kotiseutusuunnitelma ei pyri olemaan suunnitelma siinä merkityksessä, että se määrittelisi, millainen kotiseutu alueen asukkailla tulisi olla tulevaisuudessa. Suunnitelman sijaan osuvampi nimi onkin tekemistä korostava kotiseutusuunnittelu, sillä kyse on ennen muuta prosessista, jossa alueen asukkaat pohtivat, mitä kotiseutu henkilökohtaisesti juuri heille merkitsee, miten kotiseutu on muuttunut, mikä siinä on arvokasta ja mitä tulevaisuudelta odotetaan. 1 29 Läntinen 1994 2 Riukulehto & Suutari 2012 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu30 Sulevi Riukulehto (kuvassa vasemmalla) avaa Nurmoo-Seuran kotiseutukeskustelutilaisuuden Nurmon museolla. Kuva Timo Suutari. Kotiseutusuunnitelman avulla voidaan tuottaa runsaasti tietoa alueen asukkaille arvokkaista kotiseudun kohteista. Kerättyä tietoa voivat käyttää hyväkseen alueen asukkaat ja kansalaisjärjestöt, erityisesti kyläseurat osana omaehtoista toimintaansa, kuten myös viranomaiset omissa kehittämistehtävissään. Erityisenä tavoitteena on edistää kokemuksellisen kotiseudun huomioonottamista alueen kehittämisessä. Kotiseutusuunnitelmaa voidaan hyödyntää myös verkostoitumisen välineenä alueen kyläseurojen, kotiseutuyhdistyksen sekä kaupungin hallinnon välillä. Kotiseutututkimuksen näkökulmasta pyrimme tarjoamaan myös uusia työvälineitä kotiseututyöhön sekä aineistoa akateemiseen kotiseutututkimukseen. Nurmonjokilaakson kotiseutusuunnitelma -hankkeessa pyrimme selvittämään alueen asukkaiden kotiseutukäsityksiä, kotiseudun avainkohteita ja syvärakenteita sekä tulkitsemaan niiden merkityksiä. Hankkeen keskeinen tavoite olikin luoda tulkinta siitä, millainen on nurmolaisten yksittäisistä kotiseutukokemuksista yleisellä tasolla kutoutuva kotiseutu; mitkä ovat alueen asukkaiden mielestä keskeiset luonnonympäristön, rakennetun ympäristön ja toiminnallisen ympäristön kohteet, jotka tulee ottaa huomioon aluetta kehitettäessä. Koska kotiseudun syvärakenteita, avainkohteita ja ydinarvoja ei asiantuntija – eikä tutkijakaan – voi havaita ulkopuolelta, kotiseutukuva koottiin nurmolaisilta itseltään alueella järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa. Kotiseutusuunnitelman perustana on kokemuksellinen kotiseututeoria, jonka ytimenä on ajatus, että jokaisella ihmisellä on oma, kokemuksiin perustuva kotiseutukuvansa . (Ks. Riukulehdon artikkeli sivulta 21) Kotiseudun kokemus liittyy paikkoihin, joissa ihminen elämänsä varrella asuu tai jotka muuten ovat hänelle merkityksellisiä. Kotiseutu on ihmisen koko elämänhistorian ajan rakentuva kokonaisuus, johon kerrostuu eri paikkoihin liitettyjä muistikuvia. Kotiseutu ei rajoitu menneisyyteen ja muistinvaraisiin kokemuksiin vaan se koskettaa meitä tässä hetkessä ja muuttuu jatkuvasti. Kotiseutu kasvaa ja muuttuu elämäntilanteiden mukana. Tilaisuuksien tarkoituksena oli selvittää mahdollisimman kattavasti eri asukasryhmien näkemyksiä ja kokemuksia alueesta kotiseutuna. Aineistonkeruussa pyrimme sekä maantieteelliseen kattavuuteen että eri ammatti-, ikä- ja viiteryhmien tavoittamiseen. Jotta eri puolilla Nurmoa asuvat ihmiset saisivat äänensä kuuluville, päätimme järjestää keskustelutilaisuuksia Nurmon kyläseurojen kanssa. Nurmon alueella toimii kaikkiaan kahdeksan kyläseuraa, joista tilaisuudet järjestettiin viiden kyläyhdistyksentai seuran kanssa. Näiden lisäksi kotiseutuyhdistys Nurmoo-Seuralle kohdennettiin kaksi tilaisuutta. Nuorten sekä lapsiperheiden kotiseutukäsityksiä tavoittelimme Nurmon lukiossa ja Mannerheimin Lasten- 30 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu31 suojeluliiton Nurmon paikallisyhdistyksen perhekahvilassa järjestetyissä tilaisuuksissa. Näiden lisäksi järjestimme tilaisuuden muualla vakituisesti asuville kesänurmolaisille. Kaikkiaan keskustelutilaisuuksia järjestettiin kymmenen ja niihin osallistui yhteensä 128 keskustelijaa. Aineistonkeruumenetelminä tilaisuuksissa käytettiin niin sanottua virikehaastattelumenetelmää ja eläytymismenetelmää, jotka houkuttivat osallistujia tunnistamaan ja tulkitsemaan kotiseutunsa avainkohteita ja niiden merkityksiä. Tilaisuudet tavoittivat kotiseudun senhetkisen kuvan niiden henkilöiden tuottamana, jotka olivat paikalla. Kyseessä ei siis ole kotiseudun koko kuva, eikä sellaista näkemyksemme mukaan voida tavoittaakaan. Kukin tilaisuus antoi meille kuitenkin näytteen alueen asukkaiden kotiseutukäsityksistä. Dokumentoimme tilaisuudet erillisessä julkaisussa, ja tämä dokumentaatio itsessään muodostaa aineiston, jota voidaan edelleen käyttää monin tavoin.3 Ei ole itsestään selvää, että yksilöllisistä kotiseutukuvauksista voidaan muodostaa käsitys kotiseudusta yleisellä tasolla. Se on aivan yhtä ongelmallista kuin pyrkimys rakentaa ymmärrystä kollektiivisesta identiteetistä tutkimalla yksilötason henkilökohtaisia identiteettejä. Aineiston perusteella ilmeni, että yksittäiset kotiseutukäsitykset voivat poiketa toisistaan varsin paljon. Siinä missä joillekin kotiseutu jäsentyi varsin yksipaikkaisena, joidenkin keskustelijoiden kotiseutukuva oli monista kotiseuduista koostuva ja monipaikkainen. Keskustelijoiden erilaiset kotiseutukäsitykset ryhmäytyivät Nurmon tapauksessa viiteen toisistaan erottuvaan kokonaisuuteen, joita nimitimme nurmolaisiksi kotiseuduiksi. Mielenkiintoista on, että nämä viisi kotiseutukokonaisuutta erottuvat toisistaan riippumatta siitä, tarkastelemmeko luonnonympäristöä, suhdetta rakennettuun ympäristöön vai henkistä kotiseutua. Yksittäisiä kyliä tarkasteltaessa löydetään eroja, jotka ilmenevät siten, että joidenkin kylien asukkaat valitsivat kotiseutunsa avainkohteet kovin eri tavalla kuin muut nurmolaiset kaikkien kotiseudun osatekijöiden kohdalla. Asutushistoriallinen ja tuotannollinen syvärakenne on Nurmonjoen ylävesillä varsin erilainen kuin Keski-Nurmossa ja pitäjän pohjoisosissa. Se on 3 vrt. Suutari & Riukulehto 2012 synnyttänyt myös kulttuurisia eroja, jotka välittyvät kyläyhteisössä eteenpäin sukupolvelta toiselle. Myös muualta muuttavat oppivat vähitellen huomaamattaan kylän tavoille. Edellisen vuosisadan käytänteet ulottavat vaikutuksensa tähän päivään. Tärkeät paikat ovat tärkeitä siksi, että ne liittyvät johonkin menneisyyden käytäntöön, toimintaan tai tapahtumaan. Jälkiä jää myös puheeseen ja käyttäytymiseen eli juuri niihin asioihin, jotka ovat ratkaisevia myös kotiseutukokemuksen syntymisessä. Kun alueella on erilainen menneisyys, on jopa odotettavissa, että sen asukkaiden kotiseutu näyttäytyy omanlaisena tänäkin päivänä. Syvärakenteiden perässä ei aina tarvitse mennä vuosisatojen taakse. Tämä ilmeni esimerkiksi Kiikun kylässä, jolle on leimallista sen tuore asutushistoria ja karjalaissiirtolaisten vaikutus. Kiikkulaisille on näin ollen muodostunut varsin itsenäinen kotiseutuprofiili verrattuna muihin kyliin. Kuitenkin erilaisista kotiseutukokemuksista ja -käsityksistä kutoutui yleisellä tasolla myös yhdensuuntaisia piirteitä ja yhdistäviä tekijöitä. Tilaisuuksissa löydettiin lukuisia luonnonympäristön, rakennetun ympäristön ja sosiaalisen ympäristön tekijöitä, jotka muodostivat kokonaiskuvan Nurmosta kotiseutuna. Miltei kaikkia nurmolaisia yhdistävät yhteinen yläaste, kirkko, Prisman kauppakeskus ja Nurmonjoki. Joki onkin kiistaton nurmolaisten kotiseudun osatekijä. Nurmolaiset eivät joesta puhuessaan kuitenkaan tarkoita yhtä ja samaa asiaa: jossain kohdin joki on keskeinen maisemaelementti, joka leveimmillään näyttäytyy jopa ”Nurmoon merenä”. Toisaalla joki häipyy miltei näkymättömiin tai kuuluu lähinnä lapsuuden muistoihin. Yhdistäviä keskustelunaiheita olivat silti jokiluonnon muutos, Nurmonjoen nykytila ja jokivarsien maiseman säilyminen maaseutumaisena. Nurmolaisen kotiseudun yhdistävänä avaintekijänä näyttää olevan myös paini. Nurmolaisen kotiseudun yhdistävänä avaintekijänä näyttää olevan myös esimerkiksi paini. Painista puhuttiin lähes jokaisessa keskustelussa, sitä käsiteltiin monipuolisesti ja siitä puhuivat kaikenikäiset. Puhuttiin painin suurmiehistä ja olympiamenestyksestä. Puhuttiin painista nuorison liikuttajana ja pai- 31 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu32 romusiikki ja kansantanssi eivät näytä olevan leimallisia nurmolaisten kotiseudun muodostumisessa. Kohtasimme monia muita samantapaisia yllätyksiä: Historian tapahtumista ja vaiheista keskusteltaessa kiinnitettiin runsaasti huomiota Karjalan siirtolaisiin, mutta esimerkiksi amerikansiirtolaisuus ei noussut keskusteluun. Ruokakulttuurista ja kropsunteosta puhuttiin paljon, mutta mainituksi ei tullut yhtään alueella toiminutta leipomoa tai näiden valmistamaa omalle kotiseudulle leimallista tuotetta. Seinäjoen ja Nurmon aiempi yhteinen menneisyys ja se, että seinäjokiset ja nurmolaiset kuuluivat pitkään yhteiseen kappeliin, mainittiin niin ikään kuin ohimennen. Elis Räsäsen veistämä Valtakunnallinen painijapatsas Nurmon Valkiavuoren mäellä. Maineikkaan painikämpän Jymylän paikalle sijoitetun patsaan paljasti vuonna 1984 nurmolainen painin olympiavoittaja Jouko Salomäki. Luetteloa voisi jatkaa pitkään. Tämä onkin kuvaavaa kotiseutukeskusteluille. Tiettyjen aiheiden toistuminen ja joidenkin muiden täydellinen puuttuminen ei ole pelkkää sattumaa tai aineiston vinoutta. Pikemminkin on kyse siitä, että keskusteluissa annettiin oikeasti suuntaviivoja sille, mitkä tekijät nurmolaisessa kotiseutukuvassa tänä päivänä korostuvat. Monet sellaiset asiat, joita aiemmin on ikuistettu historiankirjoituksen lehdille, eivät välttämättä nouse nykypäivän ihmisten kokemuspiirissä kotiseudun tunnuspiirteiksi tai avainkohteiksi. Kunta ja nin kasvatuksellisesta merkityksestä. Rakennusten yhteydessä mainittiin painikämpät. Painielokuva ja painijapatsas tulivat niin ikään mainituiksi. Painilla tuskin voisi olla näin painavaa asemaa missään muualla kuin Nurmossa. Kotiseudun tulevaisuutta koskeneet keskustelut voidaan tiivistää muutamaan avainteemaan. Yhteisöllisyys, maaseutumaisuuden ja nurmolaisuuden eri kerrosten säilyminen sekä kehityksen edellytysten luominen ja ohjaaminen olivat aiheita, joita tuotiin esiin tilaisuudesta ja keskustelusta toiseen. Kotiseudun tulevaisuuteen suhtaudutaan Nurmon alueella kokonaisuudessaan varsin myönteisesti. Oma kotiseutu nähdään erilaisten kylien ja asuinalueiden kehittyvänä kokonaisuutena. Nurmolaisten kotiseutuidentiteetin yhtenä osana on maaseutumaisuus, jonka toivotaan säilyvän kehityksestä huolimatta. Nurmolaisten kotiseutuun kuuluu kaupungin läheisyys, mutta he eivät tahdo, että alue muuttuisi liian nopeasti ja hallitsemattomasti kokonaan kaupunkimaiseksi. Keskusteluista välittyi vahva ajatus kehityksen kokonaisvaltaisesta hallinnasta: kotiseututyö on tasapainoilua uudistusten ja säilyttämisen välillä. Keskustelutilaisuuksissa kuvattiin useita satoja kotiseudun avainkohteita. Kotiseudun muodostumisen kannalta kiinnostavaa ei ole pelkästään se, mistä kaikesta tilaisuuksissa puhuttiin, vaan myös se, mistä ei puhuttu: paljon sellaista, mitä kirjallisuuden perusteella olisi voinut olettaa nousevan keskusteluun, jäi mainitsematta. Esimerkiksi kuvataide, kuo- kotiseutu ovat eri asioita. Vuonna 2009 toteutunut kuntaliitos nousi kotiseutukeskusteluihin lähes joka tilaisuudessa. Aihe kirvoitti paljon kommentteja. Etenkin kunnan nimen ja muiden vahvasti kotikuntaan liitettyjen nimien katoaminen tai muuttunut käyttö puhuttivat osallistujia. Kuntarakenteen muutos aiheuttaa aina ihmisissä paineita määritellä itsensä uudelleen suhteessa kotikuntaan. Aiempi ehyt ja vakaa mielikuva kotikunnasta ei uudessa tilanteessa toimi. Tässä on kuitenkin yksilökohtaisia eroja. Osa keskustelijoista ei ollut koskaan kiinnittänyt kunnanrajoihin sanottavaa huomiota. Heille kunnan rajat olivat jo ennen liitosta huokoisia eikä poliittis-hallinnollisen rajan katoaminen aiheuttanut erityistä tarvetta oman kotiseutuidentiteetin korjaamiseen. Oli myös keskustelijoita, jotkatoivoivat, että alueet eivät liiaksi sulautuisi yhteen. Heille kuntien poliittis-hallinnolliset rajat ovat vahvemmin yhteydessä kotiseudun muihin identiteettikerroksiin.4 4 32 Vrt. Zimmerbauer, Suutari & Saartenoja 2012, 1065–1075. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Kirjallisuus Läntinen, Aarre (1994). Nurmon historia II. Aika kunnallishallinnon perustamisesta toisen maailmansodan päättymiseen. Vaasa: Ykkös-Offset Oy. Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Julkaisuja 28. Suutari, Timo &Riukulehto, Sulevi (2012). Kotiseutua kutomassa .Nurmonjokilaakson kotiseutukeskustelujen dokumentointi. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Raportteja 92. Zimmerbauer, Kaj & Suutari, Timo & Saartenoja, Antti (2012). Resistance to the deinstitutionalization of a region: Borders, identity and activism in a municipality merger. Geoforum 43. Nalle Ritvola Kotiseudun käsite on erityisen ajankohtainen tilanteessa, jossa kuntarakenne on muutospaineiden alaisena tai läpikäynyt muutoksen. Kunta ja kotiseutu ovat eri asioita, vaikka puhe kotikunnasta lähentää näitä käsitteitä toisiinsa. Sukelluksemme nurmolaisten kotiseutukäsitysten tähän päivään on ollut silmiä avaava kokemus: kotiseudulla on suuri merkitys ihmisten arjessa. Tutkijoilla on taipumus korostaa poliittis-hallinnollisten rakenteiden merkitystä ihmisten paikkaan kiinnittymistä tarkastellessaan. Näyttää siltä, että esimerkiksi kuntiin liitetään tutkimuksissa helposti myös sellaisia sisältöjä, jotka perusteellisemmin tarkasteltaessa eivät kuulukaan ensisijaisesti kunnan käsitteen piiriin. Kotiseudun käsite voi tuoda selvyyttä tähän keskusteluun. Kotiseutuidentiteetti kannattaa nostaa kuntasamastumisen rinnalle. Ihmisen paikkaan kiinnittymisen ensisijainen muoto on omien henkilökohtaisten kokemuksien varaan rakentuva kotiseutukuva. Sivu33 33 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu34 Mikkelin vanhin kirkko on ollut Kivisakastin vierellä. Hirsikirkon säilynyt sakastiosa restauroitiin 1800-luvun lopussa ajan ihanteita noudattaen muistuttamaan keskiaikaista kivikirkkoa. Kuva Paavo Innanen. 34 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu35 ASTUVAN AKKA JA MANNERHEIM MIKKELIN SEUDUN KULTTUURIPERINTÖOHJELMAN AINEKSIA 1 Pia Puntanen Leena Hangasmaa fil.maist. syntymäkunta Kangasniemi asuinpaikka Mikkeli Suomen ensimmäinen kulttuuriperintöohjelma V uonna 2009 hyväksytyssä Mikkelin kaupungin strategiassa nähtiin ”vetovoimaisen kasvukeskuksen hyödyntävän kulttuuriperintöään”. Välineeksi tuolle visiolle päätettiin laatia kulttuuriperintöohjelma, jossa käsiteltäisiin kulttuuriperinnön sisältöjä sekä niitä tehtäviä, toimintatapoja ja vastuita, joita kulttuuriperinnön hyödyntäminen edellyttää. fil.lis. syntymäkunta Mikkelin mlk asuinpaikka Mikkeli kahdeksan henkilöä teki joko lyhyissä määräaikaisuuksissa tai ostopalveluna hankkeen sisältöön liittyviä töitä. Kaupungin ja kuntien henkilöstöstä oli koottu kaksi projektiryhmää ja hanketta valvoi ja ohjeisti ohjausryhmä puheenjohtajanaan arkkitehti Kirsti Kovanen Etelä-Savon Ely-keskuksesta. Hankkeen budjetti oli 286 000 euroa. Kulttuuriperintöohjelman hankesuunnitelmassa oli kuusi kokonaisuutta, joissa toteutettiin seuraavat toimenpiteet: Kaksivuotinen EU-rahoitteinen hanke alkoi huhtikuun alussa 2011. Hanketta hallinnoi Mikkelin kaupunki/Elinvoima- ja kilpailukykypalvelut ja siihen osallistuivat lisäksi Ristiinan ja Hirvensalmen kunnat. Hankkeessa työskenteli projektipäällikkö, historiantutkija Pia Puntanen ja asiantuntija-assistentti, etnologi Leena Hangasmaa. Lisäksi yhteensä 1 1. Alueen kulttuuriperinnön systemaattinen kartoitus Tähän palataan kulttuuriperinnön teemat luvussa. 2. Kulttuuriperintökasvatus – oppimateriaalit Tavoitteena on saada paikallisuus paremmin Artikkeli pohjautuu aiheesta Mikkelissä elokuussa 2012 Valtakunnallisten kotiseutupäivien Kulttuuriperintö ja identiteetti -seminaarissa Pia Puntasen pitämää esitelmään. Tätä kirjoitettaessa projektin päättymiseen on pari kuukautta, joten mukaan on otettu myös kahden vuoden aikana tehtyjä asioita. 35 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 asiat, joita kulttuuriperinnön hyödyntämiseksi tulee tehdä. Se tarkoittaa valintoja ja nostoja, toimenpide-ehdotuksia ja vastuunkantajia sekä resursointitarpeita. Toimintamallin avulla pyritään jakamaan muiden käytettäväksi hankkeen hyviä käytäntöjä ja välttämään sudenkuoppia. Tietojemme mukaan näin laaja-alaista kulttuuriperintöohjelmaa ei ole Suomessa aiemmin tehty, vaan useimmiten on keskitytty johonkin osa-alueeseen; kulttuuriympäristöön, kulttuuriperintökasvatukseen tai niiden osa-alueisiin. tulevaan opetussuunnitelmaan; alkusyksystä 2012 luokanopettaja Tomi Ukkonen ja lehtori Mikko Siitonen tekivät ala- ja yläkoulujen oppimateriaaleja verkkoon www.seutu.wikimikkeli.fi. Varhaiskasvatukselle tehtiin lorupusseja ja kulttuuriperintöön orientoivia leikkilaatikoita. Kaupungin varhaiskasvatussuunnitelmaan tehtiin painotus paikallisuudesta. Päiväkotien ja koulujen ympäristöjen kulttuuriperintökohteita listattiin. Opetustoimen ja museon yhteistyötä tiivistetään vuoden 2013 alussa aloittavan ”linkin” avulla. (”Linkki” tarkoittaa opettajaa, joka toimii yhdyshenkilönä opetus- ja museotoimen välillä.) 3. Kulttuuriympäristön tarkastelu – rakennusinventointeja Aloitettiin rakennusinventointien sarja Modernin jäljillä. Ei Mikkelin kaupungissa eikä koko Etelä-Savossa ole tehty systemaattisesti laajoja rakennusinventointeja. Tehtiin alueinventoinnit neljässä kaupunginosassa sekä Haukivuoren taajamassa ja Hirvensalmen kuntakeskuksessa. 4. Hyödyntäminen yritystoiminnassa – pilotit ja taustamateriaalit Kolmen pilottiyrityksen kanssa osoitettiin kulttuuriperintötiedon hyödynnettävyyttä; teimme historiatekstejä kaupungin isoimman kauppakeskuksen historiallisista vaiheista, tutkimme matkailuyrityksen tarpeisiin suvun ja tilan historiaa, ja teimme matkailuyrityksen tarpeisiin puutarhainventoinnin. Lisäksi teimme tuotteistamisen taustamateriaaleiksi selvityksiä Mikkelin seudun historiallisista yhteyksistä Venäjään ja kartanoiden ruokakulttuurista 1700–1800-luvuilla. 5. Nettisivut ja/tai julkaisu Hanke tuottaa neljä julkaisua sekä paperi- että sähköisinä versioina sekä avaa yhdessä Mikkelin kaupunginkirjaston/Etelä-Savon maakunta kirjaston ja Mikkelin kaupungin museoiden kanssa nettisivuston www.seutu.wikimikkeli.fi jossa on Mikkelin seudun kulttuuriperintöportaali. 6. Kulttuuriperintöohjelma ja toimintamalli Kulttuuriperintöohjelmassa nostetaan esille ne Sivu36 Kulttuuriperintö käsitteenä – kuka määrittelee? Olemme käsittäneet kulttuuriperinnön hankkeessa laveassa muodossa: kulttuuriperintö on aineellista – kiinteää ja irtainta – sekä aineetonta ihmisen toiminnan tuloksena syntynyttä perintöä. Taustalla on laaja kulttuurikäsitys, jossa kulttuuri nähdään kaikkena toimintana, mitä ihminen yhteisönsä jäsenenä tekee, arjen merkityksinä ja merkityksenantoina. Kulttuuri ei ole selvärajainen, homogeeninen ja staattinen kokonaisuus, vaan muuntuva prosessi. Kulttuuriperintöohjelmassa ei toki voida, eikä ole tarkoituksenmukaistakaan, ottaa haltuun koko inhimillisen kulttuurin kirjoa. Kulttuuriperintöohjelmaan sopii käsitys kulttuurista konstruktiona eli rakennelmana. Kulttuuri on tuotettu ja sitä tuotetaan koko ajan. Esimerkiksi käsityksemme kansakunnasta on luotu tiettyjen näkemysten pohjalta. Ajan mukaan konstruktiosta on tullut ”tosi”, se on alettu mieltää itsestään selväksi. Samalla tavoin voidaan ajatella, että esimerkiksi paikallisuus ja kotiseutu ovat luotuja, tuotettuja, eli konstruoituja. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelmassa kartoitettiin, mistä alueemme kulttuuriperintö on rakentunut. Ohjelmassa tehtävillä valinnoilla ja painotuksilla olemme myös itse konstruoimassa (koti)seudun paikallisuutta ja alueellista kulttuuriperintöä. Kulttuuriperinnön rakennusaineita ovat alueen historia ja perinne. Ne muodostuvat arjesta ja juhlasta, tavanomaisuudesta ja poikkeusajoista. Kulttuuriperintö taas muotoutuu tarkoituksella tästä perinteestä ja historiasta valituista, merkittäviksi katsotuista elementeistä, joita käytetään julkisiin yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin tarkoi36 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu37 tuksiin. Kulttuuriperintö pohjaa tosiasioihin, mutta se on valittua. Systemaattisella kartoituksella käytiin läpi olemassa olevaa tietoa alueen historiasta, perinteestä ja kulttuurista: hanke ei ollut tutkimushanke, mutta tutkimuksen periaatteita noudattaen pyrimme tunnistamaan yleisiä, erityisiä ja tutkimusta kaipaavia asioita ja ilmiöitä. Perimmäisenä tavoitteena on ollut löytää alueelle sekä tyypillisiä ja ominaisia piirteitä että muista erottavia piirteitä. Missä kohden on oltu selkeänä osana valtavirtaa, missä ihan omintakeisia? Millä näistä asioista olisi kiinnostavuutta tämän päivän näkökulmasta? Tarkastelun alla olivat muun muassa esihistoria/muinaisjäänteet, rakennettu ympäristö, elinkeinot, kansanperinne, hallinto ja poliittinen historia, yhdistykset ja vapaa-aika, kirjallisuus, musiikki, kuvataide, urheilu, nykykulttuuri, henkilöt jne. Yhtä tärkeää kuin tutkijan selvitystyö kulttuuriperinnön kartoittamisessa ovat asukkaiden näkemykset. Selvittääksemme mitä seudun asukkaat pitävät kulttuuriperintönään tai arvokkaana ja säilyttämisen arvoisena järjestimme kuusi yleisötilaisuutta ja teimme nettipohjaisen webropol-kyselyn. Ne yhdistettynä asiantuntijaseminaariin ja Mikkelin ammattikorkeakoulun kulttuurituottajille suunnattuun kyselyyn antoivat noin 400 henkilön näkemykset alueen kulttuuriperinnöstä. Mikkelin seudun kulttuuriperinnön teemat Hankkeen aluksi kartoitimme systemaattisesti alueen historiaa ja perinnettä. Halusimme tällä tavoin ottaa kokonaisuuden haltuun, ja pyrkiä huomaamaan mahdollisia aiemmin katveeseen jääneitä kiinnostavia alueita. Oli myös tarpeen jollakin tavalla luokitella tai ryhmitellä kulttuuriperinnön aineksia helpommin käsiteltävään muotoon. Päädyimme kuuteen teemaan, joiden alla kohtaavat aineellinen ja aineeton kulttuuriperintö. Teemoissa kohtaavat ilmiöt eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta, kaupunki ja maaseutu, vaihtelevin painotuksin. Teemojen otsikoinnissa pyrimme kiteyttämään olennaisen seudun kulttuuriperinnöstä. Savon syntyseutu Ihminen ilmaantui Mikkelin seudulle viimeisen jääkauden jälkeen. Kivikauden asutuksen jälkiä löytyy erityisesti Ristiinasta. Merkittävimmät alueen muinaisjäännöksistä ovat Ristiinassa sijaitsevat Astuvansalmen kalliomaalaukset niiden edustalta järviarkeologisissa kaivauksissa löytyneine meripihkariipuksineen. Maalaukset on ajoitettu noin 3000–2000 eaa., ne muodostuvat yli 60 kuvasta ja ovat PohjoisEuroopan suurimpia. Kuvat, meripihkariipukset ja kallion ihmiskasvoinen muoto kertovat merkittävästä paikasta. Pähkinäsaaren rauhassa (1323) Novgorod luovutti Ruotsille Jääsken, Äyräpään ja Savilahden kihlakunnat. Savilahden keskus oli nykyisen Mikkelin paikalla ja antoi nimensä myöhemmälle Savon maakunnalle. Rautakaudella Mikkeliin oli syntynyt paikallaan pysyvää asutusta, joista ovat merkkeinä Kyyhkylän, Visulahden ja Tuukkalan kalmistot sekä viimeisimpänä löydetyt Orijärven muinaispellot (600 jaa.) ja viikinkiaikainen hopearaha-aarre. Alueella kehittyi muun muassa koruihin omintakeinen muotokieli. Karjalaisvaikutus, asema Novgorodin turkishankinta-alueen luoteiskulmana oli alkanut näkyä 1000–1100-luvuilla ja Pähkinäsaaren rauhaa solmittaessa alueella oli vakiintunut hallinto. Alue siirtyi katolisen kirkon piiriin, Savilahden kirkkopitäjän kirkko pyhitettiin ylienkeli Mikaelille, mistä vakiintui seurakunnan ja hallintopitäjän nimi 1600-luvulla. Suomenkielinen Mikkeli-nimitys ilmestyi kirjallisiin lähteisiin 1820-luvulla. Kannamme siis kautta kristillisen, juutalaisen ja islamilaisen maailman tunnetun ylienkelin nimeä, ja se liittää meidät eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Mikkelin päivää vietetään lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Savon syntyseutu -teemassa käsittelemme asutuksen laajenemista ja uusien seurakuntien ja pitäjien syntyä. Muinaisjäänteiden ohella kirkot, hautausmaat ja kirkonkylät ovat tämän teeman keskeistä kulttuuriymKristina Stenbock päristöä. Kuten Mikkeli-nimi liitti alueen eurooppalaiseen kulttuuriperintöön, samoin esimerkiksi Ristiina liittää alueen pitkään yhteiseen historiaamme Ruotsin kanssa – pitäjä perustettiin vuonna 1649 ”kreivin aikaan”, ja sai nimensä Per Brahen puolison Kristina Stenbockin mukaan. 37 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Rajalla Rajalla-teema viittaa alueen maantieteelliseen sijaintiin ja siitä johtuviin tapahtumiin ja ilmiöihin. Olemme Suomen sisäisellä heimo- ja kulttuurirajalla – Hirvensalmen länsipuolella kolkuttelee Häme ja Ristiinan etelärajalla Karjala. Tämä kuuluu esimerkiksi kielessä – eteläsavolaista puheenpartta on sanottu joskus ”kevytsavoksi”, eroaahan se selvästi Pohjois-Savon leveästä ilmaisusta. Kaakkoismurteiden vaikutus näkyy meillä vahvana. Etelä-Savossa joka pitäjässä on (ollut) oma murteensa, joskus jopa saman pitäjän kylissä. Vuonna 1980 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että Mikkelin, Hirvensalmen ja Ristiinan pitäjillä on kaikilla oma kielimurteensa. Etelä-Savon ydinaluetta ovat Aila Mielikäisen mukaan Mikkeli ja Ristiina, osittain Anttolakin.2 Kaikissa muissa pitäjissä kuuluu naapurimurteiden sävy selvemmin. Selitys löytyy sillekin: Mikkelissä ja Ristiinassa on seudun vanhin asutus ja siten myös vanhin kieliperimä. Teema viittaa sotahistoriaan, konflikteihin idän ja lännen välillä, mutta myös sotaväen organisoimisen ja sijoittamisen jälkeensä jättämään kulttuuriperintöön. 1700-luvun sotien seurauksena Ruotsin ja Venäjän raja vedettiin Kymijoelle, se G.M.Sprengporten halkaisi naapuripitäjän Mäntyharjun ja myötäili Ristiinan rajoja. Turun rauhan (1743) rajasta oli seurauksena Mikkelin seudun rooli sotilashallinnollisena keskuksena, joka jatkuu edelleen. Maavoimien esikuntahan sijaitsee Mikkelin Karkialammella, Savon Prikaatin viimeisellä kasarmilla. Savon Prikaati perustettiin 1770-luvulla, kun rajaseudulle koottiin ruotuväkisten joukkojen ja rakuunoiden lisäksi värvätty Savon jääkärijoukko. Göran Magnus Sprengtporten Prikaatin ensimmäisenä komentajana piti omin varoin yllä Suomen ensimmäistä ja Ruotsin toista sotakoulua Ristiinan Brahelinnan everstinpuustellissa. Sotilasasutuksen myötä muodostui myös Savon kartanoalue, kun upseerit alkoivat hankkia omia asuinkartanoita virkatalojensa lisäksi. Anna-Maria Åströmin mukaan Etelä-Savossa oli satakunta ja Pohjois-Savossa kolmisenkymmentä kartanoa ja säätyläistilaa 1700–1800-lukujen vaihteessa. Sääty-yhteis2 Sivu38 kunnassa upseerin ammatti oli aatelin ammatti, ja yli 90 prosenttia aatelin miespuolisista jäsenistä toimi sotilasvirassa.3 Tuo aika on jättänyt alueelle paitsi rakennusperintöä, myös aseman esimerkiksi Suomen kansalliskirjallisuudessa. Vaikka Suomen sodan (1808–1809) taistelut käytiinkin pääasiassa muualla, ovat monet Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit kotoisin Ristiinasta tai Mikkelistä. Rajalla-teeman rakennettua kulttuuriperintöä ovat kartanoiden lisäksi Suomen Vanhaa väkeä (1881–1901) varten rakennettu Vanha kasarmialue Mikkelin keskustassa. Vuoden 1918 sisällissota aloitti Mikkelin päämajahistorian, joka onkin Mikkelin valtakunnallisesti tunnetuinta kulttuuriperintöä. Se erottaa meidät muista Suomen kaupungeista. Suomen itsenäisyyden ajan sodissa puolustusvoimien päämaja on aina sijainnut Mikkelissä. Päämajahistorian kohdalla näkyy kiinnostavasti kuinka kulttuuriperintö muodostuu – kun kaupungissa kirjattiin 1950-luvulla suojeltavia rakennuskohteita, päämajaa ei mainittu lainkaan. 1970-luvun alun politisoituneessa ilmapiirissä perustettiin Päämajamuseo, joka oli tuolloin Mannerheimin työhuone. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuosina 1991–1993 tutkittiin Mikkelin seudun päämajahistoriaa, ja sen jälkeen rakennettiin Viestikeskus Lokki sekä tehtiin Päämajamuseoon suuri laajennus. Mannerheimin moniulotteinen persoona antaa mahdollisuuksia päämajahistorian laaja-alaiseen tarkasteluun. Mutta teema viittaa myös rauhanomaisiin kulttuuri- ja taloussuhteisiin idän ja lännen välillä. Pietarin taloudellisen merkityksen ja venäläismatkailijoiden lisääntymisen myötä myös tämä näkökulma on tullut kiinnostavaksi. Autonomian aikana Pietari oli suuri mahdollisuus, ja monet käyttivät sitä hyväksi. Eräs menestyneimpiä oli ristiinalainen Hiskias Pöntinen, joka lähetettiin 10-vuotiaana Pietariin käsityöoppiin. 1840-luvulla hän perusti Gustav Fabergén kanssa kultasepänliikkeen, jonka tarina on kaikille tuttu. Pietarin imu vaikutti erityisesti Saimaan kanavan (1856) avaamisen jälkeen. Halot ja voi olivat työvoiman ohella seudun tärkeimpiä vientituotteita. Rajalla-teemaan voi vielä liittää Mikkelin merkittävimmän kulttuuriperintöön liittyvän toiminnon, Mielikäinen 2008, 85–86. 3 Åström 1993, 420–422. 38 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu39 Ylipäällikkö Mannerheim ja Ruotsin prinssi Gustaf Adolf (oik.) Mikkelin rautatieasemalla. SA-kuva, Mikkelin kaupungin museot. nimittäin arkistolaitoksen. Toisen maailmansodan seurauksena Viipurin maakunta-arkisto etsi uutta sijoituspaikkaa, ja lopulta 1950-luvulla perustettiin Savo-Karjalan, nykyinen Mikkelin maakunta-arkisto. Mikkelissä on maan toiseksi suurin arkistoalan keskittymä, jossa maakunta-arkiston lisäksi toimii Elinkeinoelämän keskusarkisto, Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskus, ja Mikkelin ammattikorkeakoulu kouluttaa sähköisen arkistoinnin osaajia. Periaatepäätös arkistolaitoksen uuden keskusarkiston sijoittamisesta on tehty, ja se valmistunee Mikkeliin vuonna 2017. Säilytämme ja hoidamme sekä saatamme kansallista kulttuuriperintöämme sähköiseen muotoon. Kaskikansan perilliset Yleisökyselyssämme selkeästi tärkeimmäksi teemaksi nousi vesistöisyys, rannat ja maisemat. Mikkelin seudulla eletään edelleen tiiviissä luontosuhteessa: metsät ja järvet ovat äärellä, mökki löytyy isolta joukolta ihmisiä, marjamaat ja liikkuminen luonnossa ovat meikäläistä arkea. Arvostamme sitä, että niin moni käyttää vapaa-aikaansa ja varallisuuttaan tullakseen nauttimaan arjestamme. Kaskikansan perilliset -teemassa käsittelemme ih- misen suhdetta luontoon – elinkeinojen, kulttuurin ja vapaa-ajan näkökulmista. Kaskiviljely oli pitkään Itä-Suomen tärkein maanviljelyn muoto. Sen avulla toteutettiin 1500-luvulla savolaisekspansio, asutettiin Pohjois-Savo, Kainuu ja Oulujärven seutu. Metsästys ja kalastus olivat tärkeä osa elantoa. Kaskenkaatajilla oli oma henkinen kulttuurinsa, jossa tietäjillä oli keskeinen rooli. Tietäjä tiesi oikean vaikutustaian ja osasi lukea vaikuttavat sanat eli loitsun. Matti Sarmelan mukaan loitsuja onkin kerätty Savosta enemmän kuin mistään muualta maailmasta.4 Kaskenkaatajien henkinen perintö on säilynyt arkistoissa. Metsä kaadettiin pelloksi, ja kun metsäteollisuus alkoi kehittyä, olivat Savon metsät rintamailla olemattomia. Kaskikansan perillisten osa ei ollut modernisaation alkaessa hyvä. Myöhästyimme kehityksestä vesivoiman ja raaka-aineen puutteen vuoksi, mutta nykypäivänä olemme maan parhaimman metsänkasvun alueella ja metsätalous kohentaa monen eteläsavolaisen taloutta merkittävästi. Sahat olivat Mikkelin seudun elinkeinoelämän keskeisiä toimijoita 1900-luvun alussa. Sahat synnyttivät ja elättivät taajamia, jotka näivettyivät toi4 39 Sarmela 2007. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 minnan loputtua. Ennen toista maailmansotaa alueella toimi 11 sahaa. Ne olivat useimmiten paikallisten perustamia. Savon radan ja vesitien yhtymäkohdat olivat luontevia sahojen perustamispaikkoja muun muassa Mikkelissä, Otavassa ja Haukivuorella. Otavan saha/Versowood on ainoana jäljellä 1900luvun alun voimakkaasta sahateollisuuden aallosta. Vesistö, vesillä liikkuminen ja saaristolaisasutus ovat luonteva osa Järvi-Suomen kulttuuriperintöä. Veskansaa, saarissa asujia ja vesitse liikkujia on ollut erityisesti Hirvensalmella runsaasti. Vesillä liikkumisen ja rannoilla asumisen muodot ovat muuttuneet ajan mukana: arkisen kovan työn näyttämöstä on tullut yhä enemmän vapaa-ajan ympäristöä. Herraskainen huvila-asutus alkoi syntyä 1800-luvun lopulla ja koko kansan mökkeily 1960-luvulta lähtien. Vuoden 2013 alusta Mikkelin, Ristiinan ja Suomenniemen muodostama kunta on maan suurin kesämökkikunta. Järvestä saatiin särvintä. Vesillä liikuttiin kesällä soutaen ja talvella talviteitä pitkin jäitse. Laivaliikenteen kehitys vaurastutti kauppiaita ja venäjänkaupan tuotoilla rakennettiin mm. Mikkelin keskustaan kivitaloja. Kansanomainen lotjanrakennus oli 1900-luvun alkupuoliskolla Anttolassa Saimaan alueen toiseksi suurinta. Taitavia anttolalaisia kirvesmiehiä kiertää edelleen pitkin maata. Kaupunki ja kaupunkilaiset Mikkeli on perustettu hallinto- ja kauppakaupungiksi ja siitä kehittyi myös koulukaupunki. Kaupun- 12:29 Sivu40 gin perustaminen juontaa juurensa Suomen suuriruhtinaskunnan muodostamiseen, Vanhan Suomen liittämiseen siihen vuonna 1812 ja sitä seuranneeseen lääniuudistukseen. Mikkelin lääni perustettiin vuonna 1831 ja Mikkelin kaupunki 1838, nimenomaan uuden läänin pääkaupungiksi, mutta myös takapajuisen seutukunnan kaupankäynnin ja elinkeinoelämän edistäjäksi. Asemasta läänin pääkaupunkina seurasi tiettyjä asioita: kaupunkirakenne, jossa näkyy tietynlainen monumentaalisuus aukioineen ja hierarkkisine alueineen sekä rakennuksia, jotka ovat edelleen vanhinta rakennusperintöämme: lääninhallitus, lääninvankila, lääninsairaala. 1800-luvun lopulla kaupunkiin perustettiin lyseo ja tyttökoulu, myöhemmin myös yhteiskoulu. Vanhan väen 6. Tarkk’ampujapataljoona sijoitettiin kaupunkiin 1880-luvun vaihteessa. Vallan kamarit ovat siis kulttuuriperintöämme. Hallintokaupungin mukana tulivat lääninhallituksen ja muiden virastojen virkamiehet, syntyi byrokratian kulttuuri, jossa keisarin valta ikään kuin heijastui virkamiesten kautta. Vanhan väen upseerikunnan ja lähiseutujen kartanoiden väen kanssa virkamiehet loivat 1800-luvulla eliitin, joka oli ruotsinkielinen ja erottui selvästi ympäröivästä suomenkielisestä väestöstä. Usein säätyläiset olivat perustamassa yhdistyksiä ja aloittamassa kansalaistoimintaa. Esimerkiksi Mikkelin Rouvasväen-yhdistys perustettiin vuonna 1855, kun esimerkiksi Hämeenlinnaan se perustettiin vuotta myöhemmin ja Kuo- Yleisötilaisuuksissa ja nettikyselyssä seudun asukkaat arvostivat vesistöä ja siihen liittyvää kulttuuriperintöä. David Pulkkisen rakennuttama huvila Porrassalmen taistelupaikan kupeessa edustaa vanhinta vapaa-ajan asuntokerrostumaa. Yksityisomistuksessa. Kuva Harri Heinonen. 40 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu41 C. L. Engelin suunnittelema Mikkelin lääninhallitus. Kuva Harri Heinonen. pioon 1860. Mikkelin pursiseura (1905) oli sisävesien toinen ja Vuoksen alueen ensimmäinen veneilyyhdistys. Olemme tarkastelleet kriittisesti Mikkelin hallintokaupunki-imagoa ja yrittäneet löytää siihen lisää vivahteita. Kaupunkilaisuuden kulttuuriperintö odottaa meillä vielä jossain määrin tunnistamistaan; esimerkiksi rannikon kaupunkien kauppapurjehdus loi ikään kuin selvemmin nähtävän kaupunkilaisuuden muodon. Mikkeliin ei ole myöskään perinteisesti liitetty teollisuutta. Kuitenkin kaupungin välittömään läheisyyteen syntyi puuteollisuutta, ja 1900-luvun alussa Mikkelin maalaiskunta oli maakunnan teollisen tuotannon kärjessä. Kaupunginlahden toisella rannalla sijaitsivat Saksalan ja Tuppuralan sahat, jotka työllistivät 1890-luvulta lähtien vuosikymmenien ajan satoja henkilöitä. Emolan ja Lähemäen esikaupungit syntyivät paljolti näiden sahojen työväestön sekä varattoman väestön asuinsijoiksi. Emolan kaupunginosa on yksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista ympäristöistä. Kaupunkilaisissa oli paitsi virkamiehiä ja liikkeenharjoittajia, myös teollisuustyöväestöä. Maaseudun väestöllä oli näkyvä sija kaupungissa: keskustan kauppojen pihat olivat täynnä kaupunkiasioilla olleiden maalaisten hevosia ajopeleineen. Torilla ja kaupanteossa Mikkelin tori on yksi Suomen tunnetuimpia kesätoreja. Kulttuuriympäristönä alue on monikerroksinen. Ennen kaupungin perustamista Savon Prikaati harjoitteli Mikkelin malmiksi kutsutulla aukiolla. Kaupungin perustamisen myötä siitä tuli Hallitustori, monumentaaliaukio, jonka varrelle rakennet- tiin kaupungin tärkeimmät rakennukset: Engelin suunnittelema lääninhallitus ja Selim A. Lindqvistin kaupungintalo, kauppiastalot ja tukkipuodit, joiden tilalla ovat nykyisin Aarre Ekmanin vuonna 1929 suunnittelemat porttirakennukset ja niiden kumminkin puolin funkkistyyliset Suur-Savon Osuuskaupan ja Säästöpankin talot. Mikkelin Hallitustori ympäristöineen on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu ympäristö. Mikkelin torikaupan perinteet juontavat 1700-luvulle, kun Turun rauhan (1743) jälkeen rajan taakse jääneen Lappeenrannan markkinaoikeudet siirrettiin Mikkelin kirkonkylälle. Mikkelin syys- ja kevätmarkkinoilla paikalle kokoontui tuhansittain ihmisiä, ympäröivän maakunnan ja kauempaakin tulleita talonpoikia kauppaamaan tuotteitaan ja kaupunkien porvareita niitä ostamaan. Syysmarkkinoilla – Mikko-markkinoilla – kaupattiin karjaa ja kevätmarkkinoilla erityisesti hevosia. Edelleen järjestettävät maalis- ja Mikko-markkinat ovat harvinaisen elävää perinnettä alueellamme – vaikka sisältö on muuttunut, perinne säilyy. Mikkeli perustettiin myös kauppakaupungiksi. 1800–1900-lukujen kolme suurkauppiasta Aatu Pylkkänen, C. F. Pöndinen ja David Pulkkinen harjoittivat tukkukauppaa ja omistivat laivoja, sekä rakensivat edelleen olemassa olevia kivitaloja kaupunkiin. 1900-luvun kauppiaista Aatu Toivakka perillisineen ja Suur-Savon Osuuskauppa ovat jättäneet jälkensä paitsi rakennettuun ympäristöömme, myös kaupungin kehittymisen tarinaan. Kaksi viimeistä ovat osallisina myös Mikkelin nykypäivässä – Vuoden kaupunkikeskusta 2012 palkinnon voittajaksi 41 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Mikkeli pääsi keskustauudistuksella, jossa syntyi matkakeskus, kolme kauppakeskusta ja toriparkki sekä kävelykatu-uudistus. Modernin Mikkelin merkit Viimeiseksi teemaksi valitsimme Modernin Mikkelin merkit. Kulttuuriperintö mielletään helposti kaukaisen menneisyyden jättämiksi jäljiksi. Kuten alkuluvussa todettiin, on kulttuuri kuitenkin prosessi, joka uudistuu jatkuvasti. Kulttuuriperintöä syntyy ja sitä myös katoaa koko ajan. On tarpeen arvioida, mikä ei tänään vielä arvokkaaksi mielletty voisi olla tulevaisuuden kulttuuriperintöä. Suomessa on ollut kaksi modernisaatiokautta, joista ensimmäinen ajoittui 1800–1900-lukujen vaihteeseen ja siihen kuului muun muassa teollistuminen, kaupungistuminen, yhteiskunnan toimialojen eriytyminen, tieteen ja tekniikan arvostuksen nousu, koulutustason kohoaminen sekä kansalaisyhteiskunnan synty. Toinen modernisaatiokausi oli yhteiskunnan rakennemuutos 1960–1970-luvuilla, jolloin luotiin nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet. Näiden väliin asettuu jälleenrakennuskausi, jonka kulttuuriympäristöihin on viime vuosina erityisesti kiinnitetty huomiota. Ensimmäisen modernisaation merkkejä Mikkelin seudulla olivat jo muun muassa aiemmin mainitut sahat ja Kissakosken paperitehdas Hirvensalmella, Emolan ja Lähemäen esikaupunkien synty sekä alkavan kunnallistekniikan rakenteet, muun muassa Naisvuoren vesitorni. Hirvensalmen Apajalahdelle perustettiin maan kahdeksas kansakoulu vuon- Sivu42 na 1863, ja vuosisadan loppupuolella kansakoulut ja oppikoulut kaupunkiin. Otavaan, jossa toimi maatalousoppilaitos ja kansanopisto, syntyi sivistyskeskus. Se näkyi muun muassa varhaisena yhdistys- ja osuustoimintana. Jälleenrakennuskaudella Mikkeliin alkoi syntyä useita omakotiasuinalueita, jotka 2000-luvulla ovat vetovoimaisia; muun muassa Nuijamiehen, Kirjalan ja Lehmuskylän alueet. Toinen modernisaatio muutti kaupungin ulkonäön – matala puutalokaupunki korvaantui viisi- ja kolmekerroksisilla kerrostaloilla. Ensimmäiset metsälähiöt syntyivät. Kaupungin väkiluku alkoi kasvaa, kun kaupan ja palvelujen lisäksi aktiivisen elinkeinopolitiikan avulla saatiin seudulle teollisuutta; esimerkiksi Oy Mölnlycke Ab, Pellos Oy ja Helprint Oy. Tulevaisuuden kulttuuriperintö? Nykyistä elämäntapaamme on nimitetty tutkimuksissa jo pitkään jälkimoderniksi. Jälkimodernia yhteiskuntaa leimaavat moninaiset ja vaihtuvat osakulttuurit, yksilöllisyys ja pirstaloituneisuus. Kulutuksella ja viestintävälineillä on suuri merkitys, ja ainekset eri suunnista sekoittuvat. Mikkelinkin seudun nykyarkea leimaa tässä ajassa moninaisuus. Seutu sisältää monenlaisia asuinympäristöjä: kaupunkikeskustaa, taajamia, pikkukyliä ja harvaanasuttua maaseutua. Mikkeli on riittävän suuri tarjoamaan toimivan kaupunkikeskustan palvelut, mutta samalla ihmisläheisen pieni, välimatkat ovat lyhyitä ja luonto lähellä. Mikkeliläinen arki on varttiarkea vesistöluonnon keskellä: 15 minuutissa Valtakunnallisesti merkittävä rakennettu ympäristö elämää täynnä. Kuva Harri Heinonen. 42 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu43 Mikkelin arkipäivää – taustalla kaupungin ensimmäisen metsälähiön kerrostalot, edessä kerrostalokoti Saimaan rannalla ja harrasteena vuosisataisen kirkkoveneen soutu. Kuva Harri Heinonen. taittuu matka töihin, kouluun, kauppaan, luontoon ja mökille. Palvelut ovat tärkein elinkeinoala, ja hallinto- ja koulukaupunki olemme edelleenkin. Juhlamme syntyvät kesästä ja tapahtumista: vapaa-ajanasukkaista, musiikkijuhlista, raveista ja rockista. Metsä ja vesistöt ovat olleet aina lähtökohtia seudun elinvoimalle, ja ovat sitä edelleenkin. Järvenranta on suomalaisen arjen ja mielen maisemaa, tärkeä virkistyksen ja vapaa-ajan näyttämö. Mikkelissä on eniten vapaa-ajan asuntoja Suomessa. Luontosuhteemme on elävää ja pysyvää kulttuuriperintöä ja sen uusia muotoja tulemme todennäköisesti näkemään myös tulevaisuudessa. Lyhyt matka luontoon näyttäytyy myös ruokakulttuurissa. Lähiruoasta ja luomusta on tullut viime aikoina trendejä – meillä niitä tarjoavat tori ja kauppahalli ovat olleet tavallisten mikkeliläisten aktiivikäytössä aina. Marjastus ja sienestys houkuttavat nuoriakin sukupolvia. Mikkelissä panostetaan luomuun myös tutkimuksen alalla – valtakunnallinen luomuinstituutti on juuri aloittanut toimintansa Mikkelissä. Mikkeli on käynnistänyt Lupaus 2016 -ohjelman, jonka mukaan kaupunki tähtää ensimmäiseksi digitaalisten palveluiden kaupungiksi Suomessa. Sähköinen asiointi ja palvelut luovat tulevaisuuden kulttuuriperintöä. Ohjelma ja toimintamallia Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen tavoitteena on ollut toisaalta tehdä kulttuuriperintöämme tutuksi, toisaalta osoittaa sen hyödyntämismahdollisuuksia. Kahden vuoden aikana läpi vedetty projekti on ollut laaja – samalla kun on tehty sisältötyötä, on kokeiltu ja tuotettu materiaaleja sekä tehty rakennusinventointeja. Hankkeen ollessa loppusuoralla jäljellä on tiivistäminen: julkaisuja, ohjelma, joka linjaa tulevaisuuden toimia ja toimintamalli, josta toivottavasti muut paikkakunnat voisivat ottaa vinkkejä sovellettavaksi. Kirjallisuus Mielikäinen, Aila (2008). Savon murteet ja savolaismurteet, vääntämistä ja retoriikkaa. Teoksessa Matti ja Riitta Räsänen (toim.): Savo ja sen kansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Savon säätiö. Sarmela, Matti (2007). Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. 3. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://www.kolumbus.fi/matti. sarmela/Suomen%20perinneatlas.pdf, s. 39. Noudettu 24.1.2013. Åström, Anna-Maria (1993). ”Sockenboarne”. Herrgårdskultur i Savolax 1790–1850. Folklivsstudier XIX... 43 20.5.2013 12:29 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 44 Sivu44 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu45 KENEN KULTTUURIPERINTÖ? 1 Helena Ruotsala fil.tri., professori syntymäkunta Kittilä asuinpaikka Turku Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa. K ulttuuriperintö on suhteellisen uusi ja nopeasti suosituksi tullut käsite viime aikoina. Kulttuuritieteissä käytävän keskustelun lisäksi kulttuuriperintö on tullut tutuksi myös virallisluontoisista tai kulttuurin hyödyntämiseen liittyvistä yhteyksistä. Mutta mitä tarkoitetaan kulttuuriperinnöllä? Puhuvatko tutkijat, muistiorganisaatioiden edustajat ja kotiseututyössä mukana olevat samasta kulttuuriperinnöstä kuin esimerkiksi matkailuyrittäjät tai poliitikot? Onko tuo alaotsikossa Matti Jurvan ja Esa Pakarisen esittämä kysymys ”Onko Mikkeliin mänijöitä? Juna män justiinsa” osa mikkeliläisten aineetonta kulttuuriperintöä? Ainakin meille ulkopuolisille tämä vanhasta populaariviihteestä tuttu lausahdus merkitsee positiivista kuvaa Savosta ja mikkeliläisistä, mutta merkitseekö se samaa myös mikkeliläisille? Kulttuuriperinnöstä puhutaan ja sitä käytetään, mut- ta usein se otetaan annettuna eikä sen sisältöön juuri puututa. Sen sijaan vastuu kulttuuriperinnöstä on määritetty myös Suomen perustuslaissa (731/ 1999/20 §), jossa todetaan vastuun kulttuuriperinnöstä, kuten myös luonnosta ja sen monimuotoisuudesta sekä ympäristöstä kuuluvan kaikille. Tämän vastuun lisäksi meillä jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus nauttia yhteisestä kulttuuriperinnöstämme sukupuolesta, iästä, asuinpaikasta tai varallisuudesta riippumatta. 1 Esa Pakarinen Suomen Filmiteollisuus Tämä artikkeli perustuu Mikkelin kotiseutupäivillä 2012 pidettyyn kommenttiesitelmään Pia Puntasen Mikkelin kulttuuriperintöä käsitelleeseen pääesitelmään. 45 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Mutta onko kulttuuriperintö aina yhteistä meille kaikille, ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Esimerkiksi Euroopan neuvoston Kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä koskevassa puitesopimuksessa (Framework Convention on the Role of Heritage in Society) vuodelta 2005 kulttuuriperintö määritellään seuraavasti: ”Kulttuuriperintö on joukko menneisyydestä periytyneitä resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietonsa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta. Siihen kuuluu kaikki ne ympäristön ominaisuudet, jotka johtuvat ihmisten ja paikkojen historiallisesta vuorovaikutuksesta.”2 Näin myös ihmisten ja paikkojen historiallisesta vuorovaikutuksesta kehittynyt ympäristö on osa tätä kulttuuriperintöä. Tärkeä kysymys tässä Euroopan neuvoston määritelmässä on, keitä ovat nämä ihmiset ja keiden kulttuuriperinnöstä on kyse. Kulttuuri ja kulttuuriperintö eivät ole sama asia. Kaikki mikä on kulttuuria, ei automaattisesti ole kulttuuriperintöä. Kulttuuritieteissä kulttuuri ymmärretään nykyään siten, että kulttuuri ei ole selkeärajaista, homogeenista ja staattista vaan muuttuva, globaali ja vuorovaikutteinen prosessi. Kulttuuri ei ole yhteen yhteiskuntaan tai valtioon sidottua, sillä maantieteellisten rajojen merkitys vaikutteiden siirtymisessä vähenee. Sen sijaan kulttuuri on luovia käytänteitä, erilaisten ja eripuolilta omaksuttujen elementtien yhdistelemistä. Kulttuuriperintöä ei sellaisenaan ole, vaan se valitaan, luodaan, tehdään ja konstruoidaan. Tätä prosessia voidaan kutsua – melko kömpelösti – kulttuuriperinnöllistämisprosessiksi. Tätä professori Regina Bendix kuvaa kolmiona, jonka kärkinä toimivat yhteisö, politiikka ja talous. Yhteisö koostuu sellaisista ihmisistä, jotka arvostavat määrättyjä kulttuuriperinnön piirteitä, joita he haluavat ylläpitää ja välittää tuleville sukupolville julkisen toiminnan puitteissa.3 Näitä ovat esimerkiksi erilaiset muistiorganisaatiot. Mikkeliläinen kulttuuriperintö on erilaista kuin lappilainen tai turkulainen. 2 Lainaus: Ks. Vilkuna 2008, 54. 3 Bendix 2007, 347. 4 Sivu46 Kulttuuriperintöä voidaan tarkastella myös erilaisten jaottelujen avulla. Näistä yleisemmin erotetaan juuri jako aineelliseen ja aineettomaan sekä näkyvään ja näkymättömään. Voidaan puhua myös esimerkiksi tuotteistetusta, etnisestä ja poliittisesta kulttuuriperinnöstä. Kulttuuriperinnön luominen Kulttuuriperinnöksi valikoituu laajasta kulttuurin kirjosta eri alueilla ja paikoissa eri asiat. Ihan pyyteetöntä ja viatonta kulttuuriperinnön luominen ei ole, vaikka keskeistä siinä kuitenkin on oman kulttuurin, historian ja menneisyyden tunteminen. Näin ollen mikkeliläinen kulttuuriperintö on erilaista kuin lappilainen tai turkulainen. Kun tarkastellaan kulttuuriperintökäsitteen historiaa, Suomen kaltaisessa teollistuneessa ja kaupungistuneessa yhteiskunnassa kulttuuriperintö käsitti aluksi viranomaisten tai virallisten tahon määrittelemät aineellisen kulttuurin merkittävät ja näyttävät saavutukset, kuten arvokkaiksi tulkitut kiinteät muistomerkit, monumentit, kirkot ja kartanot sekä taideteokset. Myöhemmin mukaan on otettu esimerkiksi luontokohteet, kuten Unescon maailmanperintölistalle valittu Merenkurkun saaristo. Vaikka kulttuuriperinnön käsite on laajentunut ja jopa lähentynyt käsitettä perinne, se ymmärretään usein edelleen ”virallisemmaksi”, ehkä jopa tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi kuin perinne. Kulttuuriperinnöstä on tullut kulttuuripolitiikan keskeinen käsite, jota ei kyseenalaisteta. Käsitteeseen liittyy myös paljon institutionaalista valtaa, jota ei välttämättä huomioida tai tunnisteta. Esimerkiksi aluekehitystyössä siihen osallistuvat organisaatiot näkevät alueen usein nostalgisena paikkana, joka halutaan säilyttää sellaisenaan, ilman muutoksia tai uudistamista, eksoottisena ja erilaisena, jotta sitä voidaan markkinoida matkailijoille.4 Näin aluekehitystyön sinänsä hyvät lähtökohdat voivat aiheuttaa jännitteitä suhteessa ihmisten arkielämän kulttuuriin, sillä paikalliset asukkaat eivät haluaisi asua kulttuuriperinnössä, joka on auki esimerkiksi loma-aikaan klo 9–20. Miten Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvan Suomenlinnan asukkaat viihtyvät tuhansien turistien ja piknikvieraiden katseiden ja kameroiden kohteena? Ks. esim. Siivonen 2008. 46 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Sivu47 Hangasmaan tässä julkaisussa olevassa artikkelissa (sivulta 33) tulee esille, miten Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma on toteutettu ja miten paikalliset ihmiset ovat olleet mukana konstruoimassa kulttuuriperintöä. He ovat miettineet ja ehdottaneet, mitkä asiat erottavat Mikkelin seudun kulttuuriperinnön muista läheisten alueiden kulttuuriperinnöistä. Nalle Ritvola Miten niitä symboleja käytetään yhdistämään ja erottamaan? Miten uusista Mikkelin seudun asukkaista – tai vaikkapa sen lukuisista kesäasukkaista – tulee näiden symbolien käyttäjiä? Niiden on oltava sellaisia, että mahdollisimman monet tunnistavat ne omakseen ja voivat niitä tarvittaessa muokata ja luoda uusia, sillä pysyäkseen elinvoimaisena kulttuurin ja myös kulttuuriperinnön tulee uudistua ja sopeutua uusiin tilanteisiin. Näin se takaa jatkuvuuden, menneestä tämän päivän kautta tulevaisuuteen. Kulttuuriperinnön osa-alueet valikoituvat, nousevat esiin merkityksellisinä ja muokkautuvat yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevien ideologioiden, arvojen ja trendien mukaisesti.5 Toki ne pohjautuvat – tai niiden tulee pohjautua – alueen historiaan, perinteeseen ja kulttuuriin, jotta yhteisön jäsenet tunnistavat ne omakseen. Kun tarkastelemme jonkin alueen tai paikan kulttuuriperintöä, tarkastelussa apuvälineinä ovat kysymykset, jotka kohdistuvat tämän kulttuuriperintöprosessin osallisiin: • Kuka/mikä taho tekee, luo, konstruoi kulttuuriperinnön? • Kuka/mikä taho käyttää kulttuuriperintöä? • Mihin tarkoitukseen ja mahdollisesti kenen hyväksi sitä käytetään? • Kenen kulttuuriperintö? Tekijänä voi näissä kaikissa olla sama taho, mutta kyseessä voi olla myös tilanne, jolloin kulttuuriperinnön luoneen tahon tulosta, kulttuuriperintöä, eivät tunnistakaan omaksi he, joiden kulttuuriperinnöstä tulisi olla kyse. Olennaista ja tärkeää on, että ihmiset itse ovat olleet mukana määrittämässä ja luomassa oman kotiseutunsa kulttuuriperintöä. Näin he myös voivat tunnistaa sen omakseen ja käyttää paikallisen tai alueellisen kulttuurin symboleja vahvistamaan ja luomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Samalla nämä symbolit myös mahdollistavat erottumisen muista ryhmistä. Pia Puntasen ja Leena 5 Kenen kulttuuriperintö? Kulttuuriperintö siis osaltaan kertoo, keitä me olemme, mistä olemme tulossa, missä me olemme ja minne me mahdollisesti jatkamme matkaa. Sen avulla me positioimme itsemme osaksi menneiden sukupolvien ketjua ja muodostamme myös sillan tuleville sukupolville. Kulttuuriperintö antaa meille mahdollisuuden paikantaa itsemme ajallisesti, paikallisesti ja sosiaalisesti. Sen tarkoitus on kertoa alueen historiasta, perinteestä ja kulttuurista, luoda näin jatkumo kaukaa historiasta tämän päivän kautta tulevaisuuteen. Kulttuuriperinnön avulla ihmisten tulee pystyä kertomaan se, mihin yhteisöön hän haluaa kuulua. Tätä identiteetti yksinkertaisimmillaan on; se kertoo mihin me kuulumme ja keitä ovat meikäläiset ja muukalaiset? Miten me tunnistamme meikäläiset, minkälaisten symbolien avulla se tapahtuu? Yksi helppo – ja viime vuosina suosittu – tunnistettava symboli on tietysti puhe, murre, joka on osa aineetonta tai henkistä kulttuuriperintöä. Savon murre kuuluu helposti tunnistettaviin murteisiin. Onko niitä Mikkeliin mänijöitä? On olemassa myös murteita, joiden käyttöä on vältelty ja niihin on liitetty negatiivisia piirteitä ja niiden on pelätty leimaavan puhujan. Ks. Ronström 2008, 26–28. 47 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:29 Mikä sopii kulttuuriperinnöksi? Muun muassa Ruotsissa on keskusteltu siitä, saako kulttuuriperintö olla vain positiivista, siloteltua ja arvostettua vai pitääkö vai saako siihen sisällyttää myös toisenlaisia näkemyksiä? Tällä tarkoitan asioita, jotka osa haluaisi mieluummin unohtaa tai joista ainakin osalla on raskaita ja negatiivisia kokemuksia tai muistoja. Miten tällaisten ristiriistaisten kohteiden hyväksyminen kulttuuriperinnöksi käy?6 Sotahistoria ja sotamuistomerkit ovat tästä selkeitä esimerkkejä, kuten Unescon maailmanperintökohteeksi valittu Auschwitzin keskistysleirimuseo. Sen tehtävänä on muistuttaa, että emme unohda niitä kauheuksia, joita lähimenneisyydessä on tapahtunut, jotta niin ei tapahtuisi enää koskaan. Kesällä 2012 Puolassa pelattuihin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin osallistunut Saksan maajoukkue vieraili siellä ja vierailua todistivat jälkeenpäin tiedostusvälineissä julkaistut valokuvat. Kulttuuriperintöohjelma onnistuu, mikäli sen osalliset, tärkeimpänä juuri asukkaat tuntevat tässä kartoitetun kulttuuriperinnön omakseen ja mikäli se on sellaista, jonka avulla ihmiset pystyvät tunnistamaan kuuluvansa yhteisöön. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelma -hankkeen taustalla on ollut kaupungin strategia, jonka mukaan vetovoimainen kaupunki hyödyntää kulttuuriperintöään. Kulttuuriperinnön avulla pyritään näin luomaan positiivista kuvaa seudusta ja näin kulttuuriperintö on osaltaan rakentamassa Mikkelin ja Mikkelin seudun brändiä. Arvokeskustelu kulttuuriperinnön ja kulttuuriperinnöllistämisprosessin ympärillä on tärkeää. Huonossa tapauksessa kulttuuriperintö voi yhdistämisen sijasta sulkea ulkopuolelle. Kun jokin asia on valikoitunut kulttuuriperinnöksi, siitä on pidettävä huolta ja sitä on vaalittava kulttuurisesti kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Vastuu kulttuuriperinnön säilymisestä ja hoitamisesta on muistiorganisaatioiden ammattilaisten lisäksi myös kaikilla ihmisillä. Yhteisön jäsenille täytyy taata tietoisuus kulttuuriperinnöstä, sillä se on osa ihmisoikeuksia. Kulttuuriperintö ei saa olla vain tuote, jonka avulla markkinoidaan ja jota myydään. Sen on tarjottava identiteetin rakennuspuita. 6 Sivu48 Kulttuuriperinnön kohdalla vaarana on, että se institutionalisoituessaan – kun jokin on valittu kulttuuriperinnöksi – jähmettyy ja muuttuu staattiseksi, kadottaa kulttuurille luonteenomaisen muuttuvan ja heterogeenisen prosessin luonteen. Tässä nimenomaan myös eri muistiorganisaatioilla ja viranomaisilla on vastuunsa. Ei riitä, että ne patistavat yhteisön jäseniä osallistumaan kulttuuriperintöprosessiin, vaan niiden on myös reagoitava epätoivottaviin muutoksiin, toimittava ikään kuin herättäjinä, aktiivisina keskustelijoina ja ikään kuin yhteiskunnan omanatuntona. Esimerkiksi viime aikojen kuntarakenneuudistuksesta paikallistasolla käyty keskustelu osoittaa myös sen, miten ihmisillä on huoli paikallisesta kulttuuriperinnöstä. Siinä on kyse ihmisten minuudesta, siitä mihin voidaan samastua ja kuulua. Samoin on kysymys siitä, mitkä ovat ne symbolit, joiden avulla voimme tuntea kuuluvamme jonnekin, jotta emme tuntisi itseämme epävarmoiksi tai juurettomiksi tässä monien muutosprosessien alaisessa maailmassa. Kirjallisuus Bendix, Regina (2007). Kulturelles Erbe zwischen Wirtschaft und Politik: Ein Ausblick. Teoksessa: Dorothee Hemme, Markus Tauschek & Regina Bendix (Hg.): Prädikat “Heritage”. Wertschöfungen aus kulturellen Ressourschen. Berlin: LIT, 337–356. Council of Europe Framework Convention on the Value of Cultural Heritage for Society. Viitattu 1.8.2012. Saatavissa: http://www.sycultour.eu/frameworks/zakonodaja_Council_ of_Europe_Framework_Convention_on_the_Value_of_ Cultural_Heritage_for_Society. Jönssön, Lars-Eric & Svensson, Birgitta (2005). I industrisamhällets slagskugga: om problematiska kulturarv. Stockholm: Carlsson. Puntanen, Pia & Hangasmaa, Leena (2013). Astuvan akka ja Mannerheim. Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelman aineksia. Kotiseutu 2013. Ronström, Owe (2008). Kulturarvspolitik. Visby. Från sliten småstad till medeltidsikon. Stockholm: Carlssons. Siivonen, Katriina (2008). Saaristoidentiteetit merkkien virtoina: varsinaissuomalainen arki ja aluekehitystyö globalisaation murroksessa. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys. Vilkuna, Janne 2008: Uusi museologia ja kulttuuriperinnön tulkinnat. Teoksessa: Päivi Venäläinen (toim.), Kulttuuriperintö ja oppiminen. Helsinki: Suomen Museoliitto, 49–57. Ks. Jönsson & Svensson 2005. 48 20.5.2013 12:30 Sivu49 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 49 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Korpilahtelaisten Kotiseutukivi. Kuva: Minna Mäkinen. 50 Sivu50 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu51 KUNTALIITOS KOTIKUNNASSA Minna Mäkinen fil.lis. syntymäkunta Lempäälä asuinpaikka Keltinmäki, Jyväskylä Johdannoksi V iime aikoina on ollut paljon puhetta kuntauudistuksesta – niin mediassa kuin ”turuilla ja toreillakin”. Uudistuksen sisältämät kuntaliitossuunnitelmat ovat keskusteluttaneet kuntalaisten ja päättäjien ohella myös tutkijoita, erityisesti kunta- ja hallintotutkijoita1. Kuntaliitostutkimuksen kentälle on tullut myös kulttuurintutkijoita, muun muassa kansatieteilijöitä, jotka ovat kiinnittäneet huomiota kuntaliitosten kulttuurisiin kysymyksiin kuten, millaisena kuntaliitos näyttäytyy ja miten se tuntuu yksittäisten kuntalaisten arjessa tai miten käy paikallisuuden kuntaliitoksen jälkeen2. Nämä kysymykset ovat erityisen ajankohtaisia silloin, kun pienempi kunta on liittynyt osaksi suurempaa kuntaa. Ovathan liitoksen mukanaan tuomat muutokset näkyvämpiä ja tuntuvampia kunnissa, jotka ovat menettäneet entisen kunnallisen asemansa. Tämä artikkeli perustuu tekeillä olevaan etnologian alan väitöskirjaan, jossa tarkastelen kahta keskisuomalaista kuntaliitostapausta: Säynätsalon ja Jyväskylän liitosta vuodelta 1993 ja Korpilahden ja Jyväskylän vuonna 2009 toteutettua liitosta. Molemmissa tapauksissa pieni kunta on liittynyt osaksi suurempaa kaupunkia ja entinen kotikunta on muuttunut kaupunginosaksi. Tutkimuksen kysymykset liittyvät paikallisuuteen: millainen merkitys kuntalaisten paikkaan kiinnittymisellä ja kuulumisen tunteilla on kuntaliitostilanteessa sekä millaisia merkityksiä kuntalaiset antavat kotikunnalleen koettuna ja elettynä asuinpaikkana? 1 Esim. Haveri et al. 2003; Leinamo 2004; Laamanen 2007; Leinamo 2010. Esim. Mäkinen 2009. Vuoden 2013 alusta käynnistyi Turun yliopiston kansatieteen professori Helena Ruotsalan johtama tutkimushanke, jossa Turun yliopiston kansatieteilijät Niina Koskihaara ja Lauri Katiskoski sekä etnologi Minna Mäkinen Jyväskylän yliopistosta tarkastelevat kulttuurisia prosesseja, joiden avulla ihminen jäsentää ja paikantaa itsensä uudelleen ympäristöönsä yhteiskunnallisten alueuudistusten kehyksessä. Hankkeen rahoittajana on Koneen säätiö. 2 51 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Keskityn artikkelissa pohtimaan kotikunnan kulttuurista merkitystä kuntaliitostilanteessa. Tarkastelen kotikuntaa liitoksen hetkellä ja liitoksen toteuduttua, kun kotikunta on muuttunut entiseksi kotikunnaksi. Mitä entisestä kotikunnasta halutaan säilyttää kuntaliitoksen jälkeen? Artikkelin sitaatit ovat otteita haastatteluista, joissa säynätsalolaiset kertovat muistojaan ja kokemuksiaan vuonna 1993 toteutetusta liitoksesta Jyväskylän kanssa. Korpilahden vaakuna. Kuntaliitos – kotikunta murroksessa Kotikunta voidaan määritellä paikaksi, jossa kuntalaisten omakohtaisten kokemusten, tunteiden ja arkisen elämän kautta muovautuneet mielikuvat omasta asuinpaikastaan yhdistyvät tiettyyn maantieteellisesti ja hallinnollisesti rajattuun alueeseen, jota kunnaksi nimitetään. Kirjoitettaessa kunta-sanan eteen “koti”, antaa se kunnalle aivan uudenlaisen ulottuvuuden. “Koti” ikään kuin merkityksellistää kunnan. Kunta saattaa olla hallinnollinen alue, mutta kotikunta on koettu ja eletty paikka.3 Merkityksellisyydestään huolimatta kotikunta “sijaitsee” tavallisesti jossain kuntalaisten jokapäiväisen elämän taustalla ja osaltaan rytmittää asukkaidensa elämää. Arjen tuttuudessa ja totunnaisuudessa kotikunta ei nouse ihmisten ajatuksissa tai toimissa useinkaan etusijalle, vaan se jää huomaamattomaksi osaksi arjen rutiineja. Kotikunnasta tulee huomattavasti näkyvämpi kuntaliitoksen kaltaisen, arvaamattomuutta ja epätietoisuutta sisältävän, muutoksen myötä. Kuntaliitos ei välttämättä muuta tai mullista kuntalaisten elämää kokonaisvaltaisesti, mutta se saa ihmiset Sivu52 kohdistamaan huomion kotikuntaansa tavanomaista tarkemmin. Kuntaliitostilanteessa kuntalaisten mielikuvat ja käsitykset kotikunnastaan joutuvat uudelleenmäärittelyn alaisiksi ja esimerkiksi kysymys siitä, ”mistä olenkaan kotoisin”, saattaa nousta esiin.4 Huolimatta siitä, että maailmamme on muuttunut verkostomaiseksi ja rajat ylittävää yhteistyötä korostavaksi, erilaisten rajattujen paikkojen muodostaminen ja niiden paikallisuutta korostavien piirteiden puolustaminen on kuitenkin edelleen osa ihmisen tapaa olla olemassa. Ihmisillä on edelleen pyrkimys vetää rajoja ”meidän” ja ”muiden” välille.5 Kuntaliitoksessa totutut rajat muuttuvat ja ”meistä” tulee ”niitä toisia” tai ”toisista” tulee ”meitä”. Kuntarajojen raivauksen ja sen myötä paikallisen toimintakulttuurin muuttuminen saatetaan kokea epävarmuutta aiheuttavana ja jopa uhkaavana tilanteena, joka synnyttää paikallista kuohuntaa, keskustelua ja kirjoittelua oman kunnan tulevaisuudesta. Yhtenä merkittävänä keskustelu- ja ajoittain jopa kiistelyfoorumina ovat paikalliset lehdet, joiden mielipidesivuilla kuntalaiset esittävät omia kantojaan sekä liitoksen puolesta että sitä vastaan, kuten nämä alla olevat otsikkoesimerkit osoittavat. Itsenäisen Korpilahden puolesta (Korpilahti-lehti 14.12.2005) Luopuvatko saarelaiset sananvallasta kunnassaan? (Säynätsalon sanomat 26.9.1991) Kuntaliitos ajankohtainen! (Säynätsalon sanomat 31.7.1991) Tarvitsemme palveluja, emme kuntarajoja (Korpilahti-lehti 26.10.2005) Kuntaliitosta puoltavien ja sitä vastustavien mielipiteiden taustalla on erilaisten asiaperusteiden ohella myös tunteita, esimerkiksi menettämisen pelkoa tai toiveikkuutta paremmasta. Kuntaliitos on prosessi, jossa säilyttävät ja muutokseen pyrkivät tah- 3 Ks. esim. Paasi 1998. Kotikuntaan identifioitumisesta ks. esim. Riukulehto & Suutari 2012. Paikan muuttuvista asemista ks. Karjalainen 2006. 5 Kymäläinen 2006. 4 52 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 totilat kamppailevat. Liitoskeskusteluissa otetaan kantaa siihen, turvaudutaanko vanhaan tuttuun vai lähdetäänkö etsimään uutta ja muutosta sellaisesta, josta ei ehkä aiemmin ole kokemusta. Tällaisessa tilanteessa yksi vaihtoehtoinen strategia on etsiä tuttuuden ja turvallisuuden tunteita tutusta menneestä. Sivu53 Muistoja kotikunnasta Suhde erilaiseen ja vieraaseen muodostuukin usein, joskin huomaamatta, aikaisemmin tiedetyn ja tunnetun pohjalta. Vanhastaan tutun järjestyksen näkeminen erilaisessa ja uudessa auttaa ihmistä sopeutumaan muuttuvaan tilanteeseen tai uuteen paikkaan.6 Kuntaliitostilanteessa vanha ja uusi järjestys ovat alituisen vertailun kohteena. Saattaa käydä jopa niin, että kotikunta nostetaan jalustalle ja se saa tavallista värittyneemmän ja virittyneemmän sijan kuntalaisten mielikuvissa aiheuttaen haikeutta ja kaipuuta menetettyyn itsenäisyyden aikaan. Kotikuntaan kohdistetaan nostalgisia muistoja, jolloin epämiellyttävätkin asiat muistetaan parhain päin. Kotikunta on asuinpaikan ohella myös kulttuurinen kehys, johon osa kuntalaisista tuntee kuuluvansa ja johon he viittaavat kuvaillessaan millaisia ihmisiä he ovat. Kuntalaiset saattavat mieltää ”kotikuntalaisuuden” osaksi identiteettiään ja kotikunnan yhteisöksi, jolla on omat, muista kunnista eroavat erityispiirteensä.8 Kuntaliitoksen toteuttamisen yhteydessä entinen kotikunta deinstitutionalisoidaan eli sen yhteiskunnalliset rakenteet katoavat tai muuttuvat selkeästi.9 Samalla se riisutaan ja puetaan uudelleen myös symbolisella tasolla. Vaatteiden sijaan kyseessä ovat kunnalliset symbolit, kuten kunnan nimi, vaakuna, viirit ja vaikkapa kunnantalo. Arkisen elämän keskellä kunnalliset muistomerkit eivät saa juurikaan kuntalaisten huomiota osakseen, mutta kuntaliitoksen myötä tämä entisen kotikunnan symbolisto, jota kutsun kunnalliseksi kulttuuriperinnöksi10, saa enemmän huomiota ja se halutaan säilyttää. Kyllä kai se [kuntaliitos] on tämmönen tunnekysymys. Että ei se ole loppujen lopuksi niin hirveesti negatiivisia puolia sitten tuonukkaan, mutta kuitenkin jotenkin haikailee semmosta idylliä.7 Entisen kotikunnan nimi on yksi tärkeimmistä muistomerkeistä, jonka tulevaisuudesta kuntalaiset ovat huolissaan. Ei nimittäin ole aivan yhdentekevää, minkä nimisestä paikasta kertoo olevansa ko- Jyväskylä Seuran jäsenet kevätretkellä Korpilahdella 17.5.2011. Retkellä tutustuttiin uuden jyväskyläläisen kaupunginosan kulttuurikohteisiin, kuten kirkkoon ja kotiseutumuseoon. Kuva: Minna Mäkinen. 6 Lehtinen 2006. 7 KSMA-JYEL 02/433:35. 8 Sihvola 2000. 9 Kunnan deinstitutionalisoitumisesta ks. esim. Zimmerbauer 2006 Kulttuuriperinnön käsitteestä ks. esim. Aarnipuu 2009 [online] ja Anttonen 2009 [online]. 10 53 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu54 Kunnantalo on ehkäpä näkyvin symboli tai maamerkki, joka liitetään kunnallisuuteen. Kunnantalossa tehdään päivittäin kunnallisia toimia. Kuntaliitoksen myötä lakkautetun kunnan kunnantalot jäävät vaille käyttöä, koska kunnanvaltuusto, -hallitus ja -virasto lopettavat toimintansa. Kunnallisina muistomerkkeinä kunnantalot toimivat parhaiten silloin, kun niitä käytetään edelleen paikallisten kunnallisten palvelujen paikkoina: kirjastoina, yhteispalvelupisteinä tai muina kuntalaisten kokoontumispaikkoina.12 Säynätsalon vaakuna. toisin. Paikannimet ovat sekä kielen ja kulttuurin säilyttäjiä että rajojen piirtäjiä. Suunniteltaessa liitosta useampien tai tasavertaisten kuntien kesken, keskustelua ja jopa kiistelyäkin vaatii hallinnollisten ja taloudellisten järjestelyjen keskellä uuden kuntakombinaation nimeäminen; valitaanko jokin olemassa olevista nimistä vai keksitäänkö kokonaan uusi nimi. Pienen kunnan liittyessä suurempaan kuntaan nimikysymys koskee enemmänkin sitä, millä tavoin entisen kotikunnan nimi on mahdollista säilyttää uuden kotikunnan ohella. Nimen säilyttäjinä voivat toimia esimerkiksi ilmestymistään jatkava paikallislehti, paikallinen juhlaperinne ja vaikkapa entisen kotikunnan nimi postitoimipaikkojen niminä. Edellä mainittujen lisäksi muun muassa urheilu- ja muut paikalliset seurat voivat kannatella kotikunnan nimiperinnettä. Kotikunnan nimi saattaa säilyä myös joko liitoksen jälkeenkin itsenäisen seurakunnan tai seurakuntien yhdistymisen jälkeen alueseurakunnan nimenä. Useimmiten entisen kotikunnan nimi jatkaa eloaan kaupunginosan tai taajaman nimenä. Lakkautetun kotikunnan menneisyyttä voidaan tallentaa myös erilaisin kertomuksin ja tarinoin, jotka kirjataan kunnasta kirjoitettavaan historiaan. Kuntahistoriat tekevät näkyväksi sitä kunnallisuutta ja paikkakunnan menneisyyttä, jonka kautta toisilleen tuntemattomat kuntalaiset voivat mieltää oman menneisyytensä ainakin osittain yhteiseksi. Kunnalliset historiaprojektit ovat saaneet tukijoita ja tekijöitä kuntaliitosten toteutuessa. Tässä työssä aktiivisia ovat olleet paikalliset kotiseutuyhdistykset, joista monet ovat tallentaneet tarinoiden ohella myös kotikunnan vaakunan saamalla sen kunnanvaltuuston päätöksellä kotiseutuvaakunaksi.11 11 14 Edellä kuvatut esimerkit kunnallisesta kulttuuriperinnöstä edustavat sen kollektiivisia muotoja. Kotikunnan muistoa on mahdollista vaalia myös henkilökohtaisemmalla tasolla, jolloin muistomerkit saattavat olla pieniä arkisia valintoja, joilla kuntalainen kannattelee jotain omaa tapaansa muistella entistä kotikuntaa. Nauravat mulle töissäkin, kun jotain lausuntoja tehdään, niin mää aina päivään, että Säynätsalossa, että ”etkö sinä maalainen ole oppinut, että me ollaan Jyväskylässä”. En ole ja niin kauan kun näin saan kirjottaa, niin niin kauan kirjotan. Se, kun on selkäytimessä ja oon tyhmä enkä opi sitä uutta kotikaupunkia.13 Kulttuurinen kuntalaisuus Olen käsitellyt tässä artikkelissa entiseen kotikuntaan liittyvien muistojen vaalimista. Kollektiivinen ja henkilökohtainen muistelu ovat esimerkkejä sellaisesta toiminnasta tai ilmiöstä, jota kutsun kulttuuriseksi kuntalaisuudeksi. Kuntalaisuus sinällään on kunnan jäsenyyttä, jota ohjaavat lainsäädännölliset oikeudet ja velvollisuudet. Kulttuurisella kuntalaisuudella viittaan niihin merkityksiin ja käsityksiin, joita asukkaat ovat asuinkunnastaan muodostaneet ja miten ne ilmenevät toiminnan tasolla. Kulttuurisen kuntalaisuuden rakentumisen ja ylläpitämisen aineksia ovat sekä kollektiivisen tason paikalliset kertomukset että erilaisten asukkaiden erilaiset henkilökohtaiset tulkinnat niistä. Entisen kotikunnan kulttuurinen kannattelu vaikkapa nostalgisten muistojen14 ja kertomusten muodossa tulee olemaan ajankohtaista varmasti niin kauan, kuin on kunnallisen itsenäisyyden aikana Suomen kotiseutuliitto, kuntavaakunat ja kotiseutuviirit [online]. Korkiakangas 1999. 54 12 Putkonen 2009. 13 KSMA-JYEL 02/433:24. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu55 Alvar Aallon piirtämä Säynätsalon kunnantalo. 55 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 eläneitä ja itsenäisyyden aikaa muistavia kuntalaisiakin. Kuntaliitoksen luonnollistuminen, toisin sanoen uuden kotikunnan asettuminen täysin kyseenalaistamattomaksi osaksi elämää, on pitkäkestoinen prosessi, johon kuluva aika on paremminkin sukupolvien kuin vuosien määrällä arvioitavissa. SÄYNÄTSALO: Kuntaliitoksesta on kulunut 13 vuotta, mutta mielipiteet jakautuvat yhä. Periaatteesta edelleen vastaan. Sivu56 suutensa kulttuurisia, esimerkiksi kuulumisen tunteita vahvistavia piirteitä – niin halutessaan ja tietysti oman kulttuurisuutensa puitteissa. Tässä yhteydessä olen tarkastellut kulttuurista kuntalaisuutta erityisesti menneisyyden säilyttämisen näkökulmasta. On kuitenkin hyvä muistaa, että kulttuurinen kuntalaisuus sisältää myös merkitysrakenteita ja toimintaa, joiden päämääränä on aktiivinen identifioituminen liitoksen jälkeiseen uuteen kotikuntaan. (Keskisuomalainen 29.1.2006) Tulee kuitenkin muistaa, että kaikille kotikunta ei ole samanlainen elämän jäsentäjä. Asukkaiden kotikuntaansa liittämät merkitykset, heidän kulttuurinen kuntalaisuutensa, riippuu paljon siitä, miten he osallistuvat kotikuntansa elämään ja arkeen. Toiset viettävät enemmän aikaansa kotikunnassaan, käyttävät laajemmin kunnallisia palveluita ja ovat siten kiinnittyneempiä kotikuntaan kuin toiset. Samoin suhtautuminen kuntaliitokseen riippuu jokaisen kuntalaisen kokemuksista ja mielikuvista. Osalle kuntalaisista liitos saattaa avata tummanpuhuvia kuvia tulevaisuudesta vaikkapa itsenäisyyden menettäneessä kaupunginosassa. Toiset taas ovat sopeutuneet hyvin kuntaliitoksen jälkeiseen elämään, liitos on jopa parantanut heidän arkisen elämänsä laatua. Entisestä kotikunnasta on tullut houkuttelevampi asuinpaikka osana suurempaa kaupunkia. Kun mä muutin sen takia, kun tää oli osa Jyväskylän kaupunkia. Mää oon taas ylpee siitä, että olen Jyväskylän kaupunkilainen, vaikka mä oon säykkiläinen, mutta silti tiedän olevani osa suurempaa kokonaisuutta.15 Haastattelut Keski-Suomen Muistiarkisto, Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto Diaarionumero KSMA-JYEL 02/433:24 KSMA-JYEL 02/433:30 KSMA-JYEL 02/433:35 Sanomalehtilähteet Tarkasteltaessa kuntaliitosta kulttuurisesta näkökulmasta voidaan ajatella, että liitos on aina jonkinasteinen paikallinen ja paikallisuuteen vaikuttava murros. Se haastaa kuntalaiset pohtimaan omaa paikallisuuttaan – ”mistä olen kotoisin”. Paikallisuuden tutkimuksessa korostetaankin sitä, että ihminen ottaa paikan haltuunsa muokkaamalla sitä, puhumalla siitä ja jopa taistelemalla sen puolesta. Ihmisen suhde paikkaan rakentuu aktiivisen paikallisuustyön kautta. Kuntaliitos tarjoaa siten asukkaille hedelmällisen perustan vahvistaa oman kuntalai15 Lähteet ja kirjallisuus Keskisuomalainen 29.1.2006: Säynätsalo: Kuntaliitoksesta kulunut 13 vuotta, mutta mielipiteet jakautuvat yhä. Periaatteesta edelleen vastaan. Korpilahti-lehti 26.10.2005: Tarvitsemme palveluja, emme kuntarajoja 14.12.2005: Itsenäisen Korpilahden puolesta Säynätsalon sanomat 31.7.1991: Kuntaliitos ajankohtainen 26.9.1991: Luopuvatko saarelaiset sananvallasta kunnassaan Kirjallisuus Aarnipuu, Petja (2009). Olemme kulttuurin perikuntaa! Elore 1/2009. Folkloristiikan ja perinteentutkimuksen aika- KSMA-JYEL 02/433:30. 56 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 kausjulkaisu. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Viitattu 28.2.2013. Saatavissa: http://www.elore.fi/arkisto/ 1_09/art_saatteeksi_1_09.pdf Anttonen, Pertti 2009. Kulttuurin, perinteen ja perinnön kysymyksiä. – Elore 1/2009. Folkloristiikan ja perinteentutkimuksen aikakausjulkaisu. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Viitattu 28.2.2013. Saatavissa: http://www.elore.fi/ arkisto/1_09/art_anttonen_09.pdf Haveri, Arto, Laamanen, Elina & Majoinen, Kaija (2003). Kuntarakenne muutoksessa? Tutkimus kuntajaon muutostarpeista tulevaisuudessa. Acta-sarjan julkaisuja nro 155. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Karjalainen, Pauli, Tapani (2006). Topobiografinen paikan tulkinta. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 83–92. Korkiakangas, Pirjo (1999). Muisti, muistelu, perinne. Teoksessa Bo Lönnqvist et al. (toim.) Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Tietolipas 155. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 155–175. Kymäläinen, Päivi (2006). Paikan ajattelun haasteita. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 201–217. Laamanen, Elina (2007). Vapaaehtoiset pakkoliitokset? Diskurssianalyyttinen tutkimus kuntarakennetta koskevasta julkisesta keskustelusta. Acta nro 194. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Lehtinen, Ari (2006). Osallisuuden ja kieltäytymisen paikat. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 44–63. Sivu57 Leinamo, Kari (2004). Kuntaliitoksen jälkeen. Kuntien yhdistymisen vaikutukset liitosalueiden näkökulmasta. Levón-instituutin julkaisuja 111. Vaasa: Vaasan yliopisto. Leinamo, Kari (2010). Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Vuosina 2001–2009 toteutettujen maaseutu–kaupunki -kuntaliitosten tarkastelua. Levón-instituutin julkaisuja 131. Vaasa: Vaasan yliopisto. Mäkinen, Minna (2009): Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki. Paasi, Anssi (1998). Alueiden renessanssi ja identiteettipuhe. Teoksessa Sakari Hänninen (toim.) Missä on tässä. Jyväskylä: SoPhi, 170–190. Putkonen, Lauri (toim.) (2009). Päätöksen paikka. Kunnantalot ja kaupungintalot. Helsinki: Euroopan rakennusperintöpäivät. Riukulehto, Sulevi & Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Seinäjoki: Helsingin yliopiston Ruralia instituutti. Sihvola, Juha (2000). Yksilönä yhteisössä. Näkökulmia paikallisuuteen, globalisaatioon ja hyvään elämään. Helsinki: Pole-Kuntatieto. Suomen Kotiseutuliitto, kuntavaakunat ja kotiseutuviirit. Viitattu 4.3.2013. Saatavissa: http://www.kotiseutuliitto.fi/tietopankki/kuntavaakunat-ja-kotiseutuviirit. Zimmerbauer, Kaj (2006). Kunnan deinstitutionalisoituminen. Alueellinen identiteetti kuntaliitoksessa: esimerkkinä Peräseinäjoen ja Seinäjoen liitos. Kunnallistieteellinen aikakuskirja 34(2) 2006, 109–121. 57 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu58 Kotiseutumuseot pitävät yllä paikallisuuden historiallisia piirteitä, kuten rakennuksia. Kuva: Niina Koskihaara. 58 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu59 PAIKALLISUUS KOKEMUKSIA, TOIMINTAA JA YHTEISESTI JAETTUJA MERKITYKSIÄ Niina Koskihaara FM, tutkija syntymäkunta Vehmaa asuinpaikka Raisio A jelen syyspäivän auringossa Paraisilta kohti Nauvoa, tai nyt kuntaliitoksen jälkeen pitäisi kai sanoa Nauvon kaupunginosaa. Mieleeni nousee kuitenkin hämmennys. Miten sijaintini ja matkani määränpää tulisi ilmaista oikein? Olen menossa Nauvoon, Paraisille Nauvoon, Nauvon kaupunginosaan… Näitä miettiessäni näen tammien reunustaman tien reunassa kyltin, jossa lukee: ”Livet är lokalt”. Tekstin viesti tuntuu vastakohtaiselta äskeisille mietteilleni, jossa paikan sijoittaminen ja määrittely tuntui ongelmalliselta. Miten elämän paikallisuus määrittyy, jos paikkaa ei pysty määrittelemään suhteessa muihin paikkoihin? Kunnat ovat muodostaneet kehyksen paikallisuudelle, johon on identifioiduttu ja jonka avulla on paikallistettu oma sijainti ja asukasidentiteetti sekä rajattu muita pois toisiin kuntiin kuuluviksi. Kuntaliitokset rikkovat paikkojen välisiä suhteita, ne liittävät uudella tavalla yhteen mutta samalla myös hajottavat ja pakottavat järjestämään suhteet uudelleen. Ei siis ihme, että kuntaliitoskeskustelut ovat nostaneet pintaan suu- ret tunteet. Paikat nousevat ihmisten puheisiin ja niitä aletaan tehdä tiettäviksi yleensä tilanteissa, joissa niihin kohdistuu muutoksia.1 Kuntaliitostilanne on mitä ilmeisimmin tällainen muutos, joka nostaa paikan ja paikallisuuden ihmisten puhuntaan. Paikallisuus rajautuu alueeksi, josta puhutaan, jonka puolesta pelätään ja halutaan toimia. Näissä keskusteluissa kulloisenkin puhujan oma asuinpaikka nousee määrittelyn lähtökohdaksi. Vielä reilut sata vuotta sitten kodin, työn ja vapaaajan piirit rajautuivat pitkälti samalle alueelle, pääsääntöisesti oman kotikunnan rajojen sisäpuolelle. Teknologia ja ihmisten lisääntynyt liikkuminen ovat laajentaneet elämänpiiriä ja ihmisten arkitodellisuus on muuttunut monipaikkaiseksi. Onko nykyinen arkitodellisuus kuitenkaan muuttanut käsityksiämme ja mielikuviamme paikallisuudesta? Miten määrittelemme paikallisuuden, kun sitä meiltä kysytään? 1 59 Lappi 2007, 145. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 paikallisuuden määritelmää useimmiten juuri asumisen kautta. Määritelmissä on mukana abstrakti läheisyyden-käsite, jonka avulla paikallisuus rajataan omaksi mielletylle ja lähellä sijaitsevalle alueelle. Henkilöt, jotka ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä samassa paikassa ja joiden ystävyyssuhteet ovat muodostuneet toisten samalla alueella pitkään asuneiden kanssa, määrittelevät paikallisuuden pitkälti asumisen pitkäkestoisuuden sekä pitkien ystävyys- ja naapuruussuhteiden kautta. No, kyllä paikallisuus on niin kun tämmönen kotikunnan mukaan määrityvä asia aika pitkälle. Tässä mielessä, niin on varmaan jossain määrin tapahtunu muutosta ajattelussa ja niin.2 Paikallisuus. Se on kyllä mun mielestä semmonen niin kun semmonen, siis elämisen mitta. – paikkallisuus on tota semmonen, mikä kuvaa sitä elinpiiriä, jota minä niin kun lihallisena olentona voin niin kun hanskata päivittäin.3 Nämä määritelmät paikallisuudesta ovat tavallisten kuntalaisten esittämiä. Määritelmät käyvät järkeen, mutta tarkemmin mietittäessä voi huomata, että ne sisältävät paljon asioita, jotka voivat olla eri yksilöille merkitykseltään hyvinkin erilaisia. Arkijärjellä ajateltuna elämä on paikallista, arkisten toimintojen mittakaavan sisällä tapahtuvaa kanssakäymistä ja liikkumista. Paikallisuus määrittyy kulloisenkin määrittelijän oman elämän kannalta keskeisten asioiden ja toimien kautta. Mielikuvat paikallisuudesta liittyvät yhä nykyään ihmisten monipaikkaisesta arkielämästä huolimatta oman kodin ja lähielämänpiirin käsittävälle fyysiselle alueelle. Monipaikkainen arkitodellisuus ei siis tarkoita sitä, ettei elämää elettäisi nykyäänkin paikallisesti.4 Se, että tää on mun koti ja juuret täällä. ---Ja sitten justiin nämä kaverit, että kun polvenkorkusesta asti yhdessä, niin se siinä on.5 Arkijärjellä ajateltuna elämä on paikallista. Arkielämän paikallisuutta tuotetaan ja toteutetaan myös paikallisyhdistysten toiminnassa. Erityisesti kotiseutu- ja kyläyhdistykset säilyttävät ja pitävät yllä paikallisuutta sekä edistävät omaksi koetun alueen elinvoimaisuutta ja viihtyvyyttä. Minkälaisia määritelmiä yhdistyksissä toimivat henkilöt antavat paikallisuudelle omalla paikkakunnalla toteutuneen kuntaliitoksen jälkeen? Tähän kysymykseen tulen keskittymään seuraavassa tekstissä, joka perustuu kylä- ja kotiseutuyhdistystoimijoiden kanssa tekemiini haastatteluihin, joissa he pohtivat ja määrittelivät paikallisuutta. Asumisen pitkäkestoisuus on luonnollinen määrittäjä paikallisuuskokemusten ja -määritelmien taustalla. Asumisen kautta korostuu yksilöiden oma näkökulma paikallisuuden kokemisessa. Haastatteluissa nousi esille myös ihmisten muuttuvien asuinpaikkojen ja elämäntilanteiden merkitys. Näissä määritelmissä on rivien välistä tulkittavissa ajatus yksilöiden oman toiminnan vaikutuksesta paikallisuuden kokemiseen ja siihen, mistä asioista kokemus kulloinkin koostuu. Mut mul tulee mieleen paikallisuudesta semmonen oma elinpiiri. Et se voi olla niin kun suppea tai laaja. Et riippuu vähän elämäntilanteesta ja kokemuksesta ja muustakin. Ja se voi tietysti olla vähän eri tilantees hiuka eriki. Et sitä itsestä se lähtee se paikallisuus kuitenkin. Et siin on se oma elinpiiri ja sit ne ihmiset, mitkä siinä on lähistöllä ja kuuluu siihen. Siit kai sit se paikallisuus syntyy.6 Aivan kuten kotiin liittyy emotionaalisia sidoksia, jotka rakentuvat paitsi läheisten ihmissuhteiden ja toiminnan kautta,7 myös paikallisuus voi rakentua näiden tekijöiden pohjalta. Luottamus naapureihin voidaan saavuttaa molemminpuolisen pitkään jatkuneen asumisen ja yhteisen kanssakäymisen kautta. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa elämän ilojen ja surujen jakamista naapuruston ja ehkä jopa koko kylän kesken sekä tarvittaessa avun vastaanottamista ja tarjoamista. Asuminen, sosiaaliset suhteet ja yksilö Ja sitten myöskin se, että ahdinkotilojen syntyessä niin kyllä sitä apua löytyy lähinaapureilta juuri sillä tavalla että, silloin kun ollaan paikallisessa verkostossa kiinni vaikkei sen tarvitsisi olla muuta Asuminen, läheisyys ja paikallisuus liittyvät kiinteästi yhteen. Kylä- ja kotiseutuyhdistystoimijat lähestyvät 2 TYKL/aud/802. 3 TYKL/aud/790. 4 Ruotsala 2011, 203. Sivu60 5 TYKL/aud/805. 60 6 TYKL/aud/784. 7 Tuomi-Nikula 2004, 9. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu61 Lumpeenkukka symbolisoi paikallisuutta linja-autopysäkin katoksen koristeena. Kuva: Niina Koskihaara. kuin naapuriverkosto, johon on hyvät suhteet, niin löytyy niin uskomattomalta tasolta erilaista apua.8 Kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden antamien paikallisuusmääritelmien pohjalta voidaan sanoa, että asumisen pitkäkestoisuus liitettynä tuttuihin ihmisiin sekä luottamuksellisiin ja toiminnallisiin suhteisiin naapurustossa luovat erityistä pohjaa paikallisuuden kokemuksille ja paikkaan kuulumiselle.9 Asumisen kautta voidaan siis määritellä paikallisuutta, mutta sitä voidaan käyttää myös paikallisuuden rakentajana. Kylässä tai omaksi mielletyllä alueella asuvaa tunnettua henkilöä voidaan käyttää yhteisen paikallisuuden ja kylän identiteetin rakentajana. Tällöin on kyse yhteisössä yhteisesti muodostetusta paikallisuuden osatekijästä, ei enää oman asuinpaikan ja omien naapuruussuhteiden pohjalta muodostetusta määritelmästä. Ajan kuluessa merkittävän yksilön asuminen paikassa vakiintuu tärkeäksi asiaksi, josta halutaan pitää kiinni. 8 TYKL/aud /801 9 Vrt. Kauppinen Heidi 2009, 26—41. 10 H1: Ja sit me omitaan täällä semmoset paikallisuudet, kun sanotaan nyt tää meidän taiteilija tää N.N., joka tekee kaikkee. Niin kyl me hyvin sanotaan sillä tavalla, et hän on paikallinen taiteilija, et se kuuluu meile. Ette te sitä. H2: Se on meiän N.N. 10 Tunnetun henkilön maineen avulla rakennetaan ja kohotetaan yhteistä paikallisuutta ja sen merkitystä sekä tehdään ero meidän paikallisuuden ja muiden kylien tai kuntien välille. Paikallisuus toimintana Oman alueen elinvoimaisuuteen ja viihtyvyyteen liittyvät tekijät muodostuvat paikallisen yrittäjyyden, elinkeinonharjoittamisen ja yhdistystoiminnan kautta. Alueella toimivat yritykset edustavat paikallista toimintaa ja niissä asioiminen koetaan tärkeänä alueen elinvoimaisuutta tukevana käyttäytymisenä. Alueelle leimaa-antavien elinkeinojen harjoittaminen luo myös osaltaan paikallista identiteettiä. TYKL/aud/807 61 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Tääl on paikallistuotantoa kuitenki, kukkien kasvatus ja puutarhatuotteita tulee paikallisesti, mut ei oikeestaan paikallisuutta sillai muuta.11 Sivu62 niä esimerkiks, niin ne on meille paikallisia, kun me saadaan ne täältä itse. Taikka otetaan puut metsästä. Ja se on paikallista, että me saadaan puut metsästä ja meil on tulipesä tossa ja me lämmitetään niillä. Ei me tarvita siihen ulkopuolisia.13 No, sit tämä on ollu, nii tämä on ollu hyvä semmone juurikaspitäjä.12 Toiminnan kautta määriteltyyn paikallisuuteen liittyy kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden määrittelyissä myös yhdistystoiminta. Paikallisyhdistyksissä tapahtuva toiminta ja siihen osallistuminen ovat paikallisuutta erityisesti, koska toiminta tapahtuu meidän toteuttamana ja meidän alueella. Toisaalta paikallisuutta saatetaan kokea olevan välillä liiankin paljon. Yhdistysten välinen laajemmalla alueella toteutettava yhteistyö ei onnistu, koska oman yhdistyksen toiminta halutaan rajata ainoastaan omalle alueelle ja tuttujen toimintojen saralle. On semmonen, että mitä täällä pystytään itse tekee ja itse hoitaan ja se on meidän määräysvallassa, meidän ohjailtavissa, niin se on sitä paikallisuutta. Sitten se, kun päätäntävalta on jossain muualla, niin se menee sen paikallisuuden ulkopuolelle. —Ja vielä se, että jos me saadaan se täältä niin kuin itseltä, että ei me tarvita mistään. Se on hyvin paikallista , että jos me mennään tonne ja haetaan sie- Ja kyllä nääkin on hyvin paikallisia meillä täällä nää tilaisuudet sit kuitenkin, koska ne on meidän tällälailla. Ja kyllä se paikallisuus korostuu täällä meidän yhdistyksen toiminnassakin.14 Sit on nää paikalliset toimijat tietyst. Maatalousnaiset, MLL:n ja urheiluseurat ja VPK ja ketä näitä nyt on sit. Ne toimii täs paikallisesti omaksi ilokseen ja vähän toistenkin tietysti.15 Nalle Ritvola Paikallisuutta on myös toiminta, josta voidaan itse päättää ja joka tuottaa omavaraisuutta ja riippumattomuutta esimerkiksi kaupallisista elintarvikkeista, ostohyödykkeistä tai muiden alueiden tarjoamista luonnonresursseista. Oman asuinalueen metsistä saatavien marjojen ja sienien kerääminen sekä polttopuiden kokoaminen edustavat toiminnan kautta määriteltyä paikallisuutta. Oman alueen luonnonantimien käyttö edustaa myös omaa päätäntävaltaa. 11 TYKL/aud/788. 12 TYKL/aud/776. 13 TYKL/aud/807. 14 TYKL/aud/807. 62 15 TYKL/aud/788. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu63 Siis semmosilla henkilöillä, jokka ei oo ollu täältä pois, niin he ovat erittäin, kuinka mää sanosin, vaikeita saada tähän yhteistyöhön. —- että kaikki pidettäis vaan paikallisesti tällälailla. Että kyllä täällä on sitä sisäänlämpiivyyttä, paikallisuutta ehkä liiankin paljo. Sehän on tietysti hyvästä niin kauan, kun se ei mee yli.16 Kylä- ja kotiseutuyhdistykset toimivat paikallisuuden puolesta ja pitävät sitä yllä toimintojensa kautta. Määritelmissä toiminta näyttäytyy erityisesti meidän toimintana, joka tuottaa ikään kuin sivutuotteena paikallisuutta, johon ihmiset voivat kiinnittyä esimerkiksi tapahtumien kautta. Niin tääl on toi kotiseutuyhdistys on yks, mikä on semmonen aika semmonen. Vaik mää sanoin, et ei siel enää niin pal käy, mut se on kuitenkin semmonen, et se on niin ko se koko pitäjän kokko väe. Ne tulee siihen. Ja ne on aina ollu ne juhlat. Ja siäl on pitäjäläisten nämät ne esineet ja ne kaikki. Ja ne on hyvin, et siel on aika hyvä se on. Et se on, et varmaan moni täst lähelt tiätää — museon.17 Vaikka paikallisuus saattaa aiemman lainauksen mukaisesti näyttäytyä myös sisäänpäin kääntyneisyytenä, ovat paikalliset tapahtumat kuitenkin usein niitä, joihin myös ulkopuolisten on helppo tulla ja kokea ainakin hetkellisesti kuulumista paikalliseen yhteisöön. Luopioisten vaakuna. Nii paikallisuus. Kyl mar se jonku näköne murreki on jonku näköst paikallisuutta. Et se on aika piänl alueel kumminki, kun sit se muuttu jo taas, et toi noin nii se puhetyyli taik ne sanat hiuka aina muuttuu. Et ei kovin pitkäl tartte mennä kumpaankaan suuntaan, ko sen huomaa sit jo, et.19 Haastateltavien määrittelyt paikallisuudesta sen erityispiirteiden kautta sisältävät omaksi koetun paikan rajojen sisäpuolella olevia asioita. Merkitykselliset erityispiirteet saattavat liittyä historiallisiin paikkoihin tai maantieteellisiin erityispiirteisiin, joita on käytetty myös symbolisina paikallisuutta esittävinä ja korostavina kuvina, kuten vaakunoissa käytetyt kuvaaiheet, jotka esittävät tai symboloivat paikkakunnan suurmiehiä tai luonnonympäristön fyysisiä piirteitä. No, tämä nyt ainakin niin kun alueena, kun se on tätä meren lahtee, et ehkä tämä just on semmone, koska se on niin vahvasti tosa kuitenki. —— nii nää vanhat kartanot, nii onhan ne nyt tiätyste sitte ja kaike maelma suurmiähet, minkä sulat on nyt sitte vaakunassaki. —— nii tääl o näit, ne o vanhoi kauppapaikkoi, kun meri on tullu nii lähel siinä. Nii siin on semmone vanha joku hautajuttu siin on kiviröykkiö viäl. —— nii siäl on tiätyste niit just siält o löyretty vanhoi kasvillisuut ja just niin ko.20 Mää luulen, että noi mökkiläisetkin niin kun just silloin tuntevat olevansa paikallisia, kun ne tulee tänne, paikalliseen tapahtumaan (kirjoittajan lisäys), ja ovat sitten niin kun tuntevat ittensä tervetulleeks tänne.18 Erityispiirteet Paikallisuuteen liitetyt erityispiirteet ovat alueen ja yhteisön ulkopuolisille helpoiten havaittavissa olevia paikallisuutta muodostavia ja edustavia asioita. Erityispiirteiden avulla myös muut saattavat kuvailla ja määritellä paikkaa, koska piirteet ovat yleisemmin tunnettuja. Näitä ovat lähinnä maantieteellisesti ja historiallisesti merkittävät paikat tai alueella käytettävä murre, joka poikkeaa naapurikuntien murteesta. Erityispiirteiden avulla luodaan siis omaa mutta määritellään myös muita. 16 TYKL/aud/807. 17 TYKL/aud/776. 18 Lainauksessa mainittu kasvillisuus edustaa osaltaan paikallisuutta ja toimii sen merkityksellisyyttä rakentavana ja korostavana tekijänä, jota voi verrata muiden alueiden ominaiseen kasvillisuuteen. Paikallisuuteen liitetyt historialliset, maantieteelliset tai luonnontieteelliset erityispiirteet ovat usein kirjalli- TYKL/aud/807.19 TYKL/aud/779. 63 20 TYKL/aud/776. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 suudesta luettuja tai ympäristöstä opittuja paikallisuuteen liitettyjä tietoja, eivätkä niinkään yksilöiden kokemuksellisuuteen perustuvia paikallisuusmääritelmiä. Arjen mitassa Edellä esitetyt kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden antamat määritelmät paikallisuudelle voidaan nähdä ”perinteisinä” paikkaan identifioitumisen tai paikan identiteettiin liittyvinä määritelminä.21 Määritelmät voidaan jakaa myös kahteen paikan erilaisiin tuntemisen ja vaalimisen tapoihin, jotka perustuvat toisaalta paikan kokemuksellisuuteen, kirjoittamattomaan ja tiedostamattomaan, ja toisaalta opittuun, kirjoitettuun ja tiedostettuun.22 Kolmas paikan tuntemisen tapa voi olla yksilöiden ja yhteisöjen kommunikaatio ja toiminta, joiden kautta jaetaan ja sovitaan paikan merkitykset.23 Nämä kolme paikan määrittämisen tapaa korostuvat myös kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden paikallisuuden määritelmissä. Asuminen, yhteisöllisyys ja toiminta liittyvät paikan ja paikallisuuden kokemukselliseen puoleen sekä yhteisöjen ja yhdistysten toiminnan kautta yhteisesti jaettuun ja tuotettuun paikallisuuteen. Paikan erityispiirteiden perusteella määritelty paikallisuus liittyy puolestaan opittuun ja kirjoitettuun historiaan sekä paikan fyysisiin ominaisuuksiin. Kuntaliitokset eivät näytä muuttaneen paikallisyhdistystoimijoiden ajatuksia ja mielikuvia paikallisuudesta ja sen rakentumisesta. Paikallisuus liitetään oman asuinalueen ja lähiympäristöksi koetun alueen sosiaalisiin, toiminnallisiin ja maantieteellisiin erityispiirteisiin, joissa muuttuneet kuntarajat eivät näy. Kuntaliitoskuntien paikallisuus ei noudattele kuntarajoja, vaan paikallisuus ymmärretään kokemuksellisten ja aiemmin opittujen ja yhteisössä muodostettujen rajausten kautta, joissa merkittävänä tekijänä saattavat vaikuttaa oman kylän tai vanhan kunnan rajat. Myöskään nykyinen liikkuva ja monipaikkainen elämä ei ole muuttanut sitä tosiasiaa, että ihmiset kokevat paikallisuutta, ja tietty omaksi koettu ympäristö sisältää heille merkittäviä asioita. Kotiseutu- ja kyläyhdistystoimijoiden antamat määritelmät paikallisuudelle pitävät yhtä saaristotien varrella näkemäni kyltin iskulauseen kanssa. Monipaikkaisen arkielämän ja kunnallisten rakenteiden muutoksista huolimatta, elämä on paikallista. 21 23 Sivu64 Lähteet Arkistoaineisto Turun yliopisto, kansatiede, TYKL-arkisto: TYKL/aud/776; TYKL/aud/779; TYKL/aud/784; TYKL/aud/ 788; TYKL/aud/790; TYKL/aud /801; TYKL/aud/802; TYKL/aud/805; TYKL/aud/807 Opinnäytteet Mäkinen, Minna (2007). Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä. Lisensiaatintyö, Etnologia, Jyväskylän yliopisto. Kirjallisuus Heaney, Seamus (1996). Paikan tuntu. Suomentanut Jyrki Vainioinen. Parnasso, kolmas kirja, 246—257. Kauppinen, Heidi (2009). Kotipaikka. Muuttajan kotiseutusuhteen rakentuminen. Sosiologian tutkimuksia 10. Sosiologian ja yhteiskuntapolitiikan oppiaineryhmä, Joensuun yliopisto. Knuuttila, Seppo; Rannikko, Pertti (2008). Sivakka ja Rasimäki tutkimuksina. Teoksessa Knuuttila et al. (toim.): Kylän paikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä, 9—22. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Lappi, Tiina-Riitta (2007). Neuvottelu tilan tulkinnoista: etnologinen tutkimus sosiaalisen ja materiaalisen ympäristön vuorovaikutuksesta jyväskyläläisissä kaupunkipuhunnoissa. Jyväskylä Studies in Humanities 80, Jyväskylä. Ruotsala, Helena (2011). Kaksi kukkaroa ja kaksi kelloa. Ylirajallisuutta ja monipaikkaisuutta Tornio-Haaparannan kaksoiskaupungissa. Sananjalka, Suomen Kielen Seuran vuosikirja 53, 196—217. Turku. Tuomi-Nikula, Outi; Granö, Päivi; Suominen, Jaakko (2004). ”Oma koti kullan kallis” -johdannoksi. Teoksessa Granö, Suominen, Tuomi-Nikula (toim.): Koti. Kaiho, paikka, muutos, 7—12. Kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen laitoksen julkaisuja IV, Pori Vrt. Mäkinen 2007, 20–21. 22 Heaney 1996, 246. Knuuttila & Rannikko 2008, 15 64 20.5.2013 12:30 Sivu65 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 65 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu66 Kirjasto on asuinalueiden tärkeimpiä palveluja. 66 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu67 ARJEN PALVELUT KOTISEUDUN MÄÄRITTÄJINÄ – ESIMERKKEJÄ PÄÄKAUPUNKISEUDUN LÄHIÖISTÄ JA KEHYSKUNNISTA Jenni Väliniemi-Laurson Hannu Kytö FM syntymäkunta Helsinki asuinpaikka Helsinki Kotiseudun käsite – mitä kotiseutu voi olla ja miten se muodostuu palveluja käyttämällä K otiseudun voidaan ajatella olevan siellä, missä arkielämämme pyörii. Tutkijat, jotka ovat pohtineet maantieteellisistä ja sosiaalisista lähtökohdista sijaintejamme, ovat lähteneet siitä, että tilat ja alueet ovat kylmiä faktoja ja geometrioita. Paikat taas sisältävät merkityksiä ihmisille. Aina kun tiloihin on siis latautunut erilaisia tunteita, toimintaa ja vuorovaikutusta, on kyse paikoista. Lisäksi niille on muodostunut ajan myötä tunnistettava menneisyys sekä tuttuus. Kiinalais-yhdysvaltalainen maantieteilijä Yi-Fu Tuan (1995) on todennut, että paikoissa oleskellaan ja eletään, kun taas tiloissa liikutaan pysähtymättä. Arjen ympäristöissämme julkiset ja yksityiset palvelut luovatkin juuri tällaisia arjen elinympäristön ja py1 1 FT syntymäkunta Mäntyharju asuinpaikka Etelä-Haaga, Helsinki sähdyksen paikkoja. Matkalla palveluihin voidaan ohittaa sellaisia alueita, joihin liikkujalla ei välttämättä ole omakohtaista kiinnittymistä, pysähdyksen syitä tai arkista elämänpiiriä sosiaalisine suhteineen. Mitä useammin palvelua käytetään, sitä enemmän palvelupaikka liittyy osaksi arjen kotipiiriä ja oman asuinalueen rajojen kokemusta. Toiminnallisen elämänpiirimme laajuus vaikuttaa keskeisesti kotiseutumme ja oman asuinalueemme hahmottumiseen. Eri elämänvaiheissa toiminnallinen ympäristömme laajenee tai kutistuu. Pienellä lapsella tai toiselle paikkakunnalle opiskelemaan lähtevällä nuorella toimintaympäristö laajenee, kun taas ikääntyneellä se useimmiten kaventuu toimintakyvyn heiketessä. Myös joissain elämänvaiheissa, kuten pikkulapsiperhevaiheessa, perheen arki kääntyy helposti kotikeskeiseksi ja kiinnittyy lähiympäristöönsä. Eri elämänvaiheissa samana pysyvästäkin kotiseudusta tai omaksi koetusta asuinalueesta tulee kokijalleen aina hieman erilainen. Tuan 1995 67 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu68 Lähiöitä arvostetaan luonnonläheisinä asuinpaikkoina. Toiminnalliseen arjen ympäristöön liittyviä toimintoja on paljon, mutta keskitymme seuraavassatässä artikkelissa käsittelemään erityisesti joitain keskeisimpiä oman asuinalueen kokemiseen vaikuttavia julkisia ja yksityisiä palveluja sekä niiden käyttöä. Pohdimme erityisesti sitä, miten palvelujen käyttö vaikuttaa pääkaupunkiseudun kuntien ja asuinalueiden toiminnallisiin rajoihin ja kotiseudun muotoutumiseen. Liikumme tarkasteluissamme pääkaupunkiseudun alueella kahdessa lähiössä sekä kehyskunnissa kahden tutkimuksemme tulosten pohjalta. Paikkaan kiinnittyminen ja muuttoalttius Jokaisella asuinalueella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, jotka vaikuttavat ratkaisevasti asukkaiden paikkaan kiintymiseen. Esimerkiksi tutkiessamme Vantaalla sijaitsevaa Koivukylän lähiötä sekä Espooseen sijoittuvaa Soukan lähiöitä huomasimme, että asumisviihtyvyyden tärkeimmät syyt jakautuivat alueilla eri tavoin. Soukan asukkaille tärkeimpiä viihtyvyyden tekijöitä olivat alueen luonto ja meri, Koivukylässä puolestaan tärkeimmäksi koettiin hyvät liikenneyhteydet. Molemmilla asuinalueilla noin neljäsosan mielestä palveluilla oli suuri merkitys asumisviihtyvyyteen. Soukan ja Koivukylän lähiöt eroavat väestörakenteeltaan niin, että Soukan asukkaissa on enemmän 2 Korkiasaari & Söderling 2007. ikääntyneitä ja Koivukylässä taas enemmän nuoria. Näin ollen myös asumisaikojen pituudet alueilla vaihtelivat. Tutkimuksista tiedetään, että vanhemmiten ihmiset kiinnittyvät useammin paikkaan ja asumisajat alueilla muodostuvat pitkiksi. Vanhemmiten tapahtuvat muutot suuntautuvatkin lähiseudulle. Jos pitää muuttaa, muutetaan mieluummin naapuriin tai saman asuinalueen sisällä, mikäli muualle muuttoon ei ole sen suurempia kannusteita tai pakkoja. Myös perheiden muuttoalttius pienenee, etenkin silloin, kun perheen sosiaaliset suhteet kiinnittävät lapset kaveripiirinsä ja/tai vanhemmat suvun lähelle. Muuttoalttius on suurinta 18–30-vuoden iässä, jolloin muutto liittyy yleensä opiskeluun tai itsenäistymiseen.2 Peruspalvelujen ja kulutuksen merkitys arjessa ja kotiseudun kokemisessa – esimerkkinä kaksi lähiötä Koti on paikka, joka toimii arjen keskuksena. Suomalaisten liikkumista ja matkoja käsittelevän henkilöliikennetutkimuksen mukaan suurin osa suomalaisten tekemistä matkoista alkaa kotoa ja päättyy kotiin.3 Asiointimatkoista suurin osa tehdään kotoa käsin, vaikka ostoksille ja palvelupaikoille voitaisiin lähteä yhtä hyvin myös vaikkapa työpaikalta tai harrastusten ääreltä. Päivittäistavarakauppa on yksi eniten käytetyistä palveluista. Mitä useammin palvelupaikoissa asioidaan, sitä todennäköisemmin siellä 3 HLT 2012, 27. 68 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 tavataan asuinalueella asuvia tuttuja tai ainakin palvelupaikkojen tutuksi käyvää henkilökuntaa. Soukan ja Koivukylän lähiöissä peruspalvelut kuten terveysasema, kirjasto ja lenkkipolku tai sellaisiksi luettavat palvelut kuten päivittäistavarakauppa, apteekki ja posti sijaitsivat vielä melko lähellä. Soukassa tosin terveyskeskus oli yhdistetty palveluiden keskittämisen myötä jo isompaan Espoonlahden aluekeskukseen. Pyysimme asukkaita nimeämään kolme sellaista palvelupaikkaa, jotka luovat heidän omalla asuinalueellaan miellyttäviä kohtaamisia. Emme määrittäneet tai rajanneet aluetta etukäteen, vaan jätimme asukkaiden itsensä määriteltäväksi missä he kokivat asuinalueensa rajojen olevan. Tulos oli mielenkiintoinen monellakin tapaa. Ensinnäkin miellyttävimmiksi palvelupaikoiksi mainittiin molemmilla alueilla sama kaksikko, kauppa ja kirjasto. Myös ulkoilureitistö ja ulkoliikuntapaikat saivat molemmilla alueilla lukuisia mainintoja. Palvelupaikkojen maininnat erosivat toisistaan siltä osin, kuin alueen ominaispiirteissä ja palveluissa oli eroja. Miellyttäviksi kohtaamispaikoiksi mainittiin useimmiten kuitenkin kuluttamisen ympäristöt kuten kaupat ja kauppakeskukset, kioskit, posti tai apteekki. Sivu69 Toinen mielenkiintoinen havainto liittyi siihen, miten asukkaat määrittelivät oman asuinalueensa. Niin Sen enempää hallinnolliset rajat kuin maantieteelliset esteet, kuten Koivukylässä aluetta halkova junarata ja Soukan ”pussinperä”-sijainti, eivät näyttäneet vaikuttavan asuinalueen kokemiseen. Toiminnallinen alue eli asuinalueen lähimmät ja käytetyimmät palvelut laajensivat oman asuinalueen kokemusta yli hallinnollisten rajojen ja esteiden. Soukassa oman asuinalueen koettiin useimmissa vastauksissa ulottuvan lähimpään isompaan aluekeskukseen. Molemmissa lähiöissä oli myös asukkaita, jotka kokivat oman asuinalueensa laajentuvan palvelujen kautta jopa koko kaupungin isompiin keskuksiin. Kotiseudun muodostuminen muuton jälkeen ja palvelujen käyttöpaikat – esimerkkinä pääkaupunkiseudun kehyskunnat Muuttaminen toiseen paikkaan, uudelle asuinalueelle, rikkoo useita erilaisia muuttajan arjen kuvioita ja repii kotiutumisen tunteen lähtötilanteeseen. Mitä pidempään asuinalueella on asuttu, sitä syvemmiksi ovat rutiinit esimerkiksi kaupassa käynnissä tai kirjastossa asioinnissa muodostuneet. Tutut reitit ja ajankohdat ovat mahdollistaneet samojen Palvelut ovat myös miellyttäviä kohtaamispaikkoja. 69 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:30 Sivu70 Hyvät liikenneyhteydet, riittävät palvelut ja luonto ovat lähiöiden vetovoimatekijöitä. asuinalueella asuvien kohtaamisen. Nämä kohtaamiset ovat voineet synnyttää sosiaalisia suhteita, joiden tiedetään vahvistavan paikkaan kuulumisen tunnetta. Uudella asuinalueella kaikki muuttuu, kun reitit ja sosiaaliset suhteet pitää rakentaa uudelleen. Tavat ja tottumukset sekä reitit ja asiointipaikat voivat kuitenkin jäädä elämään, mikälijos uusi asuinalue ei sijaitse kaukana edellisestä. Muuttoliiketutkimuksessa, jossa kyselimme pääkaupunkiseudulta kehyskuntiin muuttaneiden elämästä muuton jälkeen, huomasimme, että vanhat palvelupaikat voivat jäädä osaksi muuttajien arkea myös silloin, kun on muutettu kauemmaksi. Etenkin ne kehyskuntiin muuttaneet, jotka kokivat uuden kotikunnan palvelutarjonnan huonoksi, käyttivät palveluja useammin jossain muualla kuin kotikunnassaan. Esimerkiksi ravintola- ja kulttuuripalveluja käytettiin ja kestokulutustavaroita sekä vaatteita ostettiin naapurikunnista tai kauempaa. Myös jopa 10–15 prosenttia kehyskuntiin muuttaneista teki päivittäiset ruokaostoksensa muualla kuin asuinkunnassaan. Tärkeä kysymys onkin, miten hyvin kotikuntansa ulkopuolella palveluja käyttävät muuttajat kotiutuvat ja millaiseksi heidän kotiseutunsa muodostuu. Pääkaupunkiseudun kehyskuntiin muuttaneiden kotiutumisesta saimme vihjeitä kysymällä viihtymisestä uudella asuinalueella. Suurin osa muuttaneista sanoi vajaan vuoden asuttuaan viihtyvänsä erinomaisesti tai viihtyvänsä, mutta tarvitsevansa vielä vähän sopeutumisaikaa. Kuitenkin 4–10 prosenttia muuttaneista kunnasta riippuen, sanoi kotiutumisen tuntuvan vaikealta tai jopa mahdottomalta. Ehkä pieni yllätys oli, että kehyskuntiin muuttaneista joka viides arvioi asuvansa seuraavan viiden vuoden kuluttua jälleen pääkaupunkiseudulla. Puolet paluumuuttoa harkitsevista viihtyi uudella asuinalueellaan erinomaisesti ja toinen puoli koki sopeutumisen uuteen asuinpaikkaan vaikeaksi. Tämä viittaa siihen, että osa kehyskuntiin muuttaneista oli kohdannut sellaisia ongelmia, mitkä pakottivat heidät harkitsemaan paluumuuttoa. Sopeutumisvaikeudet voivat johtua esimerkiksi puutteellisista palveluista, asunnon epäkohdista tai hankalista työmatkoista. Muuttajat viihtyivät uudessa asuinpaikassaan myös sitä paremmin, mitä paremmin he katsoivat elämänarvonsa ja ihanteellisena pitämänsä elämäntavan toteutuneen. Eräs muuttaja kuvasi arkeaan ja kotiutumiseen vaikuttaneita tekijöitä näin: 70 Tässäpä meidän esimerkki muutosta: Espoosta Mäntsälään (maaseudun rauhaan, pieneen ky- Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu71 Artikkeli perustuu tutkimuksiin: lään). ”Viihdyimme” kaksi vuotta. Palvelut liian kaukana. Terveyskeskuksessa kamalat jonot, kuntalisää ei ollut, vaikka mainostavat kuntaa perheystävällisenä! Tarhapaikkoja ei ollut ja lapset jopa parakeissa hoidossa. Ostimme kyllä edullisesti suuren talon pellon reunalta, mutta sekin alkoi lahoamaan käsiimme. Olimme TODELLA onnellisia, kun päätimme muuttaa takaisin Espooseen! Täällä kunta hoitaa hyvin. On lastenhoito järjestetty, terveyskeskukseen saa ajan kun soittaa, on kuntalisä, joten voin jäädä kotiin hoitamaan lasta, on kaupat ja palvelut kohdallaan. Ei enää Mäntsälään! (34 v. lapsiperheen äiti) Kytö, Hannu & Väliniemi, Jenni (2009). Pääkaupunkiseudun muuttovirrat muutoksessa. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 3/2009. Kytö, Hannu, Väliniemi-Laurson, Jenni & Tuorila, Helena (2011). Hyvillä palveluilla laadukkaaseen lähiöasumiseen. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 2/2011. Muut lähteet: Tuan Yi-Fu (1995). Space and place. The perspective of experience. 6th p. Minneapolis: University of Minnesota Press, Minneapolis. HLT (2012). Henkilöliikennetutkimus 2010–2011. Suomalaisten liikkuminen. Liikennevirasto, liikennesuunnitteluosasto. Helsinki 2012. Korkiasaari, Jouni & Söderling, Ismo (2007). Muuttoliike 2006. <http://users.utu.fi/joukork/tiedostot/Muuttoliike_2007.pdf> Arjen palveluilla on tärkeä rooli kotiseudun kokemisessa ja kotiutumisessa Asuinalueilla tai niiden läheisyydessä olevien lähipalvelujen säilyminen on erityisen tärkeää, jos kaupunkialueilla tavoitellaan asukkaiden kiintymystä paikkaan ja paikallaan pysymistä. Kaupungeille ja kunnille asukkaiden pysyvyys kuntarajojen sisällä on tärkeää paitsi verotulojen myös myönteisen imagon vuoksi. Viihtyvät asukkaat ovat kuntansa paras käyntikortti. Tiiviit pysyvät yhteisöt, joissa tuttuus ja rutiineiksi muodostuneet reitit palvelupaikoille toimivat, luovat monia hyviä kerrannaisvaikutuksia. Turvallisuuden ja yhteisöön kuulumisen tunteet luovat hyvinvointia, jota ei voi rahassa mitata. Kun muuttoja ja vaihtuvuutta asuinalueilla kuitenkin tapahtuu, on tärkeää, että alueilta löytyy sellaisia päivittäin käytettyjä palveluja, joiden parissa tulokkaat voivat tutustua paitsi asuinympäristöönsä myös sen asukkaisiin. Lähipalvelujen sekä samalla kotiseudun merkitys tulee jatkossa korostumaan entisestään, sillä maamme väestö ikääntyy vauhdilla. Tilastokeskuksen voimassa olevan väestöennusten mukaan väestö keskittyy etenkin suuriin yli 100 000 asukkaan kaupunkeihin. Koska ikääntyneet suosivat asumista palvelujen äärellä, on lähipalvelujen saannin turvaaminen sekä kasvukeskuksissa että taantuvilla alueilla entistä tärkeämpää. Kuntien kannattaisikin panostaa usein tarvittavien lähipalvelujen, kuten kaupan, kirjaston ja terveyskeskuksen säilymiseen asukkaiden monitahoista hyvinvointia ja viihtyvyyttä edistävinä aitoina kohtaamispaikkoina. 71 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu72 Osa paikallisidentiteettiä voi olla ainutlaatuinen kyläkauppa. Kuva: Torsti Hyyryläinen. 72 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu73 SÄÄTIÖITY IDENTITEETTI Torsti Hyyryläinen Sirkku Piispanen hallintotiet.tri. syntymäkunta Helsingin mlk asuinpaikka Silvasti, Mikkeli K äynnissä oleva kuntauudistus on nostanut laajasti esille keskustelun paikallisista identiteeteistä. Monet instituutiot, kunnat mukaan lukien, ovat keskellä muutosta. Myös valtio on aktiivinen ja keskusteluttaa erityisesti kuntien päättäjiä. Syksyllä 2012 laajalle kommentointikierrokselle lähti lakiehdotus kuntarakenteen muuttamisesta. Siihen sisältyy selvitysvelvoite. Vuosi 2013 on kuntajakoselvitysten ja kuntien yhdistymispäätösten tekemisen aikaa. Jokainen kunta on erityistapaus, mutta monissa kunnissa kuntaliitos koetaan uhkana. On paljon vastustusta, mutta myös realismia siitä, ettei kuntaliitoksilta voida tässä tilanteessa välttyä. Paikallisesti kuntaliitoksiin reagoidaan omalla tavalla. Kysymys voi nostattaa tunteikastakin keskustelua ja kiistoja. Toisaalta hallinnollisiin muutoksiin on totuttu ja kuntarakenteet tiedetään jo historian perusteella muuttuviksi. On realismia myös varautua siihen, ettei omaa kuntaa enää tulevaisuudessa ole olemassa. Vaakuna voidaan poistaa kunnantalon sei- fil.tri. syntymäkunta Mikkelin mlk asuinpaikka Lehmuskylä, Mikkeli nältä, mutta ihmisten mielestä kunnan merkityksen poistaminen ei onnistu hallinnollisin päätöksin. Tutkimme tässä artikkelissa yhden esimerkin kautta sitä, miten kuntaliitosuhkaan reagoidaan paikallisesti. Tarkastelemamme kunnan poliittiset päättäjät ovat tehneet päätöksen omaisuuden säätiöimisestä. Tulkitsemme säätiön perustamisen ilmentävän pyrkimystä luoda väline paikallisen identiteetin käyttämiseksi kehittämisen resurssina myös tulevaisuudessa. Artikkeli perustuu vuosina 2011–2012 tekemäämme tutkimukseen, jonka kohteena oli pieni, noin 7000 asukkaan maaseutukunta kahden kaupunkiseudun välissä. Tälle kunnalle on kautta historian ollut ominaista sijaitseminen erilaisten vaikutteiden ja vyöhykkeiden risteysalueella, jota myös hallinnolliset rajat ovat vaihtelevasti sivunneet. Kunta on syntynyt Etelä-Suomen ja Sisä-Suomen maatalousalueiden rajalle ja väestö on alun perin alueelle tullut Hämeestä ja Karjalasta. 73 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Kuntaliitos uutena uhkana yhtenäisyydelle Historiansa ja sijaintinsa vuoksi kunnalla on aina ollut vahvaa pyrkimystä yhtenäisyyteen. Tämä on ilmennyt mm. omillaan toimeen tulemisen korostamisena sekä hajanaisuuden ja erilaisuuden karttamisena. Omillaan olemisen tavoite näkyy mm. paikkakunnan sanonnassa ”olla röhötetään omillamme”. Uudistuksiin ei ole lähdetty helposti mukaan, erilaisuutta on jopa vierastettu. Aikoinaan isännät vastustivat niin maatalouden uudistuksia kuin kunnan perustamista. Kunnallishallinnon tuomia kustannuksia pelättiin, varsinkin, kun elettiin juuri nälkävuosien aikaa. Kulttuurisella vaihtumisvyöhykkeellä olevan tutkimuskuntamme yhtenäisyyttä uhkaamaan nousi 2010-luvun lopulla näkymä kuntaliitoksesta naapurikaupungin kanssa. Tätä uhkaa onkin alusta lähtien päättäväisesti torjuttu kaikin mahdollisin keinoin. Kunnan kehittämispuheet ja kuntastrategia kääntyivät uhan tunnistamisen myötä nopeasti puolustuskannalle, yhtenäisyyden puolesta hajautumista vastaan. Yhtenäisyyspyrkimys ilmenee kunnan kehittämispuheissa siis korostettuna itsenäisyyden säilyttämisen tavoitteena. Julkisessa keskustelussa on korostettu tavoitetta säilyä itsenäisenä niin kauan kuin suinkin. Tätä keskustelua ovat käyneet eri medioissa erityisesti kuntapoliitikot, mutta siihen ovat ottaneet aktiivisesti osaa myös kuntalaiset. Aiheina on pohdittu mm. kuntaliitoksen suuntia, joko itään tai länteen. Näissä keskusteluissa on usein vedottu paikallisidentiteettiin. Yhtenäisyyttä uhkaamaan nousi näkymä kuntaliitoksesta naapurikaupungin kanssa. Identiteettiargumentaatiota on käytetty joko osana itsenäisyyden puolustamista tai toisaalta jonkin liitossuunnan vastustamista. On esitetty arvioita siitä, miten oma identiteetti sopii tai ei sovi yhteen lähialueiden tai niiden asukkaiden identiteettien kanssa. Osana itsenäisyyden säilyttämisen tavoitetta voi- Sivu74 daan pitää myös kunnan nimeä kantavan säätiön perustamista. Kysymys on yhdestä yhtenäisyyspyrkimyksen vaiheesta tutkimuskuntamme pitkässä historiassa. Kiista identiteetin säätiöimisestä Aloitteen kunnan nimeä kantavan säätiön perustamisesta teki kaksi kunnanvaltuutettua tammikuussa 2012. Aloitteentekijöiden mukaan epävarmaksi muodostunut kuntapoliittinen tilanne edellytti varautumista ja välineiden luomista erilaisia vaihtoehtoja varten kuntalaisten etujen turvaamiseksi. Säätiön tarkoitus muotoiltiin seuraavasti: ”31.12.2011 voimassa olevan kuntajaon mukaisella [nimi] kunnan alueella vahvistaa ja kehittää sen elinvoimaisuutta, edistää sen nuorten ja opiskelijoiden edistymistä, kylien, yritysten, järjestöjen ja yhteenliittymien menestystä ja hyvinvointia sekä vaalia [paikallista] kulttuuriperintöä ja taideharrastusta, sekä tukea vanhusten avopalvelujen toimintaa esim. apuvälinehankinnoilla.” Säätiön toiminta-alue on siis rajattu nykyisen kunnan hallinnollisten rajojen perusteella. Säätiön avulla pyrittiin tukemaan alueen yhtenäisyyttä. Muotoilu on vahvasti tulevaisuuspainotteinen ja nuoriin luotetaan paikallisen identiteetin kantajina. Säätiö perustettiin enemmistön päätöksellä, mutta perustaminen herätti myös kriittistä keskustelua. Keskustelu virittyi kiistaksi, kun eräs päätöksenteossa mukana ollut kunnanvaltuutettu esitti säätiön perustamisesta kriittisen kannanottonsa paikallisen sanomalehden yleisönosastossa. Hän kertoi vastustaneensa varojen säätiöittämistä. Hän perusteli kantaansa kuulumisella sukupolveen, joka vaatii avoimuutta, oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta sekä kyseenalaistaa nykypoliitikot ja poliittisen päätöksenteon. Kirjoittaja arvioi, että säätiötä ei tulla muistelemaan lämmöllä 20 vuoden kuluttua. Perusteina epäilylle oli, että säätiöt eivät maksa veroa ja hyvinvointivaltio perustuu verotuloihin. ”Ei ole oikein, että työssäkäyvä kansanosa maksaa korotettua veroa sen takia, että kaikki lakkautettavat kunnat ovat säätiöittäneet varallisuutensa”, hän kritisoi. 74 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu75 Kesäkahvilat ja kesäasukkaat ovat nykyisin osa maaseutukuntien paikallisuutta. Kuva: Torsti Hyyryläinen. Toisena ongelmallisena seikkana tämä kriittinen valtuutettu otti esille päätöksenteon säätiössä. Säätiö voi muuttaa sääntöjä, jos 4/5 sen hallituksesta, jonka kunnanhallitus on nimennyt, sitä kannattaa. Näin ollen mahdollisen kuntaliitoksen tapahduttua jokin muu kunta kuin nykyinen voi valita hallitukseen haluamansa henkilöt, jotka voivat sitten muuttaa sääntöjä haluamallaan tavalla. Valtuutetun mukaan kuntalaiset menettivät jo nyt päätäntävallan säätiön sijoitustoimintaan, joka voi myös sisältää kiinteää omaisuutta. Lisäksi hän piti selvänä, että paikallista ”isänmaallisuutta on kiinteistöomaisuuden ostaminen, näin ne muutkin ovat perustelleet toimintaansa”, paikallista ”isänmaallisuutta voi olla myös vaikkapa vaaliavustuksen antaminen kunnan puolustajalle, mahdollisuudet ovat rajattomat”. Hän jatkoi ennustamalla, että pian aletaan kansanperinteen säilyttämisen nimissä siirtää kunnan kiinteistöja metsävarallisuutta turvaan säätiöön. ”Tällöin muutamalle kylänmiehelle annetaan liikaa valtaa, sellaista valtaa, jota he eivät ole itse ansainneet”. Kyseinen valtuutettu olisi säätiöittämisen sijasta halunnut käyttää varat kunnan elinvoimaisuuden kehittämiseen tällä hetkellä. tekemiään päätöksiä kenellekään tai millekään taholle. Toisaalta, jos on kyse kunnan varallisuuden käyttämisestä, kuntalaisilla on lupa edellyttää säätiöltä avoimuutta ja päätösten perustelua.” Esimerkkiä säätiölle oli haettu muista kunnista. Entisessä naapurikunnassa, joka koki kuntaliitoksen muutamia vuosia sitten, säätiön hallinto oli järjestetty lehden mukaan moniportaisemmalla tavalla ja ruohonjuuritasolta lähtevällä valintamenettelyllä. Siinä entisen kunnan alueella toimivat kyläyhdistykset ja muut yhdistykset nimeävät edustajansa säätiön valtuuskuntaan, joka puolestaan valitsee hallituksen. Myös paikallislehti pohti säätiön etuja ja haittoja: ”Tiukasti ottaen säätiön ei tarvitse perustella mitään Edellä referoituun valtuutetun kriittiseen mielipidekirjoitukseen säätiön perustamisesta tuli useita Naapurikunnassa melko tuoreella kuntaliitosalueella asuva kirjoittaja puolusti maakuntalehdessä säätiön perustamista toteamalla, että hänen entisen kotikuntansa perustama kotiseutusäätiö oli parasta, mitä alueen asukkaille oli tapahtunut pitkiin aikoihin. Se on uuden kunnan päättäjistä riippumaton ja pystyy vuosittain avustamaan sikäläisiä yhteisöjä enemmänkuin entinen kunta aikoinaan. Kirjoittajan mukaan säätiöt ovat oikein hoidettuna entisten liitoskuntien maaseutualueiden pelastus täysimittaiselta katastrofilta. 75 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 vastauksia. Eräs toinen kunnanvaltuutettu kuvasi, kuinka hän haluaa tällä ”säätiöittämisellä turvata tulevaisuudessakin kunnan tulevaisuuden”. ”Miksi antaa meidän omia varoja muiden kuntien hyväksi, jos valtiovalta päättää pakkoliittää [kunnan] vastoin omaa tahtoa”, hän kysyi. Valtuutetulle, joka olisi mieluummin käyttänyt rahat nyt, tämä vastaaja kirjoitti, että se ”ei todennäköisesti vastaisi perinnön jättäjien tahtoa” eikä olisi kunnan etua ajava teko. Lisäksi vastaaja kommentoi kriitikon mainintaa kylänmiehistä ja puolusti kylänmiehillä ja -naisilla olevan ns. maalaisjärkeä, joita tämä ei hänen mielestään ”maailmanmiehenä” tuntunut arvostavan eikä ymmärtävän. Kolmas paikallinen kunnanvaltuutettu paheksui vastauskirjoituksessaan kritiikkiä esittäneen valtuutetun maalailevan ”lähes vainoharhaisella tavalla” perusteilla olevan säätiön tulevia rötöksiä vaalirahoitusta myöten. Pelkoa siitä, että säätiön hallitus voisi määräenemmistöllä muuttaa sääntöjä, tämä kirjoittaja torjui säädekirjan ehtojen muuttamattomuudella ja niiden noudattamisvaatimuksella. Tilannetta, jossa säätiö olisi viisasta irrottaa kuntakonsernista, hän turvaisi lisäämällä säätiön hallintorakenteeseen valtuuskunnan. Valtuuskunta muodostuisi paikallisten järjestöjen edustajista ja se valitsisi hallituksen ja valvoisi sitä. Kirjoittaja nuhteli säätiön perustamista arvostellutta valtuutettua mm. kielteisestä suhtautumisesta oman kuntansa asioihin sekä halveksivasta hyökkäävyydestä toisia luottamushenkilöitä kohtaan. Sivu76 Mielipidepalstalla säätiöimistä kritisoinut valtuutettu vastasi omasta puolestaan näihin kirjoituksiin. Tässä kirjoituksessa kritiikki kohdistui valtuustossa vallitsevaan ryhmäkuriin, joka hänen mukaansa estää keskustelun ja kriittiset puheenvuorot. Hän puolustautui saamiaan ylimieliseksi ja maalaisia vähätteleväksi syyttäviä moitteita vastaan ja kielsi haluavansa ”tälle pitäjälle pahaa”, vaan pyrkineensä suojaamaan kuntalaisten yhteisiä varoja. Hänen mielestään säätiöpäätöksellä ei olisi ollut niin kiire. Kirjoittaja korosti yhtä pitämisen tärkeyttä, mutta katsoi sen tarkoittavan myös eriävien mielipiteiden ottamista vakavasti. Opiskelijaksi esittäytyvä kirjoittaja antoi tukea säätiötä kritisoineelle ja totesi, että säätiön vastustamiskirjoitus näytti ”nostavan kunnanvaltuutetuille oikean talvisodan hengen ilmaan”. ”Ajatusmalli ’säätiö meidät pelastaa’ näyttää kuuluvan vain tosi [kuntalaiselle], ja jos joku on eri mieltä, niin hänet leimataan kiittämättömäksi kaupunkilaiseksi”, kuului tämän kirjoittajan kuvaus tilanteesta. Lisäksi hän hämmästeli keskustelijoiden menemistä liikaa henkilökohtaisuuksiin. Esimerkkejä vallan väärinkäyttämisistä on hänen mukaansa luettavissa lehdistä harva se päivä, ja salailukin on yleistä. Kirjoittaja uskoi, että onnistuessaan säätiö toisi turvaa oman kunnan varallisuudelle, mutta kritisoi kuntien lopettamisen helppoutta ja totesi sen saavan ”kuntalaiset ympäri Suomea taistelemaan verisesti siitä, kuka meidän rahamme lopulta saa”. Maaseutukunnan maiseman uuskäyttöä. Kuva: Torsti Hyyryläinen. 76 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu77 Edellä kuvattu keskustelu tuo hyvin esiin sen, miten identiteetti kietoutuu, tai oikeammin ilmaistuna: miten identiteetti tarkoituksellisesti kiedotaan osaksi kuntaliitoksia koskevaa keskustelua. Esimerkit kuvaavat, että kiistely voi olla hyvin tunteikasta ja kiivastakin, jopa henkilökohtaisuuksiin asti menevää. Identiteetti voidaan tapauksen perusteella nähdä myös resurssina, jota käytetään suojauduttaessa mahdollisen kuntaliitoksen aiheuttamilta muutosvaikutuksilta. Realisteina ihmiset eivät varmasti usko säätiön toimivan vanhan kunnan tavoin turvana, mutta jotain myönteistä vaikutusta säätiöllä uskotaan olevan. Tulkitsemme tätä niin, että säätiön avulla pyritään turvaamaan myös tulevaisuudessa jotakin olennaista paikallisten asukkaiden omakseen tuntemasta paikallisidentiteetistä. Realismia on ajatella, että identiteetin säilyttämiseen tarvitaan myös taloudellisia resursseja. Tutkimuskuntamme säätiön pääoma ja käyttövarat, noin 500 000 euroa, koostuvat kunnan omasta alkupääomasta sekä sen saamista perintö- ja testamentti- sekä lahjoitusrahastojen varoista. Säätiö aloitti toimintansa ja julisti ensimmäiset avustuksensa ja stipendinsä haettaviksi joulukuussa 2012. Niukkojen varojen hallinta on parasta pitää luotetuiksi tiedettyjen henkilöiden hallussa. He tuntevat ja tietävät paikallisen historian ja perinteen eli oman paikallisidentiteetin keskeiset osatekijät sekä ymmärtävät niiden ylläpitämisen ja jatkamisen merkityksen ”oikein”. Säätiöityinä varat ovat suojassa paikallista identiteettiä ymmärtämättömiltä ulkopuolisilta intresseiltä. Perustamalla säätiö vahvistamaan, edistämään ja vaalimaan tärkeitä asioita uusinnetaan käsityksiä omasta historiasta ja paikallisidentiteetistä. set ratkaisut nousivat näyttävästi säätiöstä käydyn julkisen kiistelyn kohteiksi. Kuntamuutostilanteessa tapahtuvassa kunnan varojen säätiöimisessä on nähtävissä niin identiteetin säilyttämisen, suojelemisen kuin siirtämisenkin funktiot. Laajemmassa kuvassa säätiöiminen voidaan tulkita osaksi paikallisten ihmisten reaktiota yhä kiihtyvään ulkoiseen muutokseen, joka tunkeutuu väistämättä paikallisiin instituutioihin ja koskettaa myös henkilökohtaista. Säätiötä koskevassa keskustelussa tämä henkilökohtaisuus näkyy väkevän keskustelun jopa henkilökohtaisuuksiin menevässä argumentaatiossa. Tarkastelemamme tapaus on erityinen ja omassa kontekstissaan ainutkertainen. Toisaalta se edustaa kuvausta siitä, miten ylipaikallinen muutos synnyttää vastavoimia ja pyrkimyksen säilyttää ja suojata paikallista identiteettiä sekä siirtää sen ydinkäsityksiä eteenpäin. Identiteettiä koskevat muutokset ja identiteettiresurssin tarkoituksellinen käyttö näyttäytyvät siis reaktioina ulkoiseen muutokseen. Näin ajateltuna identiteettiresurssin käyttö on osa paikallisen muutoskestävyyden luomista. Sen tarkoituksena on suodattaa ulkoisia muutoksia niin, että kestävän sopeutumisen prosessi tulee mahdolliseksi. Keskustelusitaatit on poimittu ja -referaatit tehty tutkimusalueen sanomalehdistä. Kirjallisuus Falk, Ian &Kilpatrick, Sue (2000).What is Social Capital? A Study of Interaction in a RuralCommunity .SociologiaRuralis 40, 87–110. Wilson, Geoff A. (2012). CommunityResilience and EnvironmentalTransitions. London: Routledge. Paikallisen vahvistuminen ylipaikallisesta Säätiön perustamisprosessi ilmentää identiteettiresurssin tarkoituksellista käyttöä. Säätiön perustaminen on määrätietoinen osa muutokseen varautumista. Tutkitussa tapauksessa identiteettiargumentteja käytettiin säätiöimisen keskeisissä perusteluissa. Säätiön tarkoituksen muotoilu on kuitenkin melko yleisellä tasolla. Käytännön päätökset jäävät säätiössä toimivien henkilöiden tulkinnan varaan. Tämä lieneekin ollut syynä siihen, että säätiön hallinnolli77 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Koivunrunko käyttötekstiileissä merkitsee tekijälle kauniita kesäisiä muistoja. Annamari Salmen KOIVU-sarjan tuotteita. Kuva Heidi Valtonen. 78 Sivu78 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu79 RAKENNUSAINEENA PAIKALLISUUS NÄKÖKULMIA PAIKALLISUUDEN TUOTTEISTAMISEEN Emma Susi FM syntymäkunta Mynämäki asuinpaikka Pori P aikallisuuden moninaiset tulkinnat taiteen ja kulttuurin keinoin ovat seuranneet minua viimeisen kymmenen vuoden ajan. Työssäni tuottajana ja akateemisessa maailmassa tutkijana olen harmillisen kiinnostunut paikallisuuden käsitteestä. Myös henkilökohtainen suhteeni paikallisuuteen on ristiaallokossa. Mistä olen ja missä ovat juureni? Mihin kuulun ja mistä identiteettini muodostuu? Porissa asuessani olen yrittänyt löytää näihin kysymyksiin vastausta. Sekä jatko-opinnoissani että taiteellisessa tuotantotyössä minua kiinnostaa miten, miksi ja minkälaisista lähtökohdista taiteilijat tuovat esille tuotannossaan omaa arkeaan ja paikallisuuttaan. Miten paikallisuutta tuotteistetaan ja tuodaan kulttuurituotteissa -ja tuotannoissa esiin, on väitöstutkimukseni keskeisin kysymys. Ajatuksia paikallisuuden käsitteestä Nykyisessä työssäni Porin kaupungin tapahtumatuottajana paikallisuus on vahvasti läsnä. Tehtävänäni on tuottaa elämyksiä porilaisille veronmaksajille. Pori Folk -kaupunkifestivaalia johtaessani olen yhä enemmän kiinnostunut paikallisen tapahtumatuotannon ja paikallisten festivaalin intresseistä tuoda esille omaa alueellista identiteettiään niin markkinoinnissa, ohjelmasisällössä kuin myös oheistuotteissa. Useat tapahtumista suunnataan nimenomaan porilaiselle, paikalliselle yleisölle. Markkinointi kohdistetaan korkeintaan maakunnan alueelle ja tapahtumia tehdään paikallisuuden pilke silmäkulmassa. Lisäksi useimmissa tapahtumissa halutaan tuoda esille paikallisia kulttuurin ja taiteen osaajia, niin esiintyjien kuin myös tuotantohenki- 79 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 lökunnan puolelta. Tapahtumatuotannon kytkennät paikallisuuteen on kulttuurituotannon uudessa tutkimuskentässä aihe, jota olisi syytä penkoa. Hannu Katajamäki, Vaasan yliopiston aluetieteen professori on antanut tälle ihmisten omassa lähiympäristössä, paikallisesti toteutuvalle arjelle nimen uusi paikallisuus. Uuden paikallisuuden ajatus on, että ihmisten arki toteutuu myös tämän päivän maailmassa paikallisesti, omassa lähiympäristössä. Vaikka palvelut siirtyvät muualle ja kuntarakenne muuttuu, on ihmiselle tärkeää yhteisöllisyys ja tunne, että omaan lähiympäristöön voi vaikuttaa. Uusi paikallisuus tuo takaisin osittain jo kadotetun, paikallisyhteisöjen tärkeän merkityksen ihmisen hyvän arjen toteutumisessa. Omassa paikallisyhteisössä ihminen voi kokea yhteisöllisyyttä ja tuntea kuuluvansa johonkin. Toimiva paikallisyhteisö luo sosiaalista pääomaa ja ehkäisee syrjäytymistä (Katajamäki 2011). Paikallisuuden rajat ovat häilyviä, tai niitä on jopa mahdotonta eritellä. Suomalaiset maakunnat elävät parhaillaan suurta muutoksen aikaa. Kuntaliitokset saavat ihmiset hämilleen ja omista paikallisidentiteeteistä taistellaan, vaikka kotikunta häviää kartalta tai oma kunta siirtyy yhdessä yössä toiseen maakuntaan. Tässä muutoksen vauhdissa Yyteri iholla Sivu80 paikallisuuden määritteleminen on yhä hankalampaa vaikka siitä puhutaan julkisesti yhä enemmän ja oma paikallisuus tiedostetaan jatkuvasti vahvemmin. Yhteiskuntamme globalisoituminen ja yhtenäisen Euroopan rakentaminen ei pessimistien uhkakuvista huolimatta ole johtanut paikallisuuden ja paikallisen kulttuurin tuhoon tai häviämiseen. Sen sijaan globalisaation vastapainoksi on syntynyt paikallista ulottuvuutta ja erityisyyttä korostava ilmiö, lokalisaatio, sekä globalisaation ja lokalisaation välimaastoon sijoittuva glokalisaatio. On puhuttu myös alueja paikalliskulttuurien paluusta. Tosin suomalainen kansatieteilijä Kustaa Vilkuna otti paikallisuuden elvyttämiseen kantaa jo vuoden 1958 artikkelissaan Kansatieteellisten alueiden muodostumisesta (Vilkuna 1958, 95). Paikallisuus / paikallinen sisältää käsitteenä jonkun tietyn alueen tai yhteisön erityispiirteet. Nämä erityispiirteet rakentuvat alueen perinteestä ja historiasta. Alue jakaa myös yhteiset arvot (Manzini 2004, 20–21; Lakso & Kainulainen 2001, 35). Paikallisuuden (engl. locality) rinnalla puhutaan myös yhteisöllisyydestä (engl. community). Jan Verwijnen (2004) määrittelee paikallisuuden käsitettä kirjoittamalla, että paikallisuudessa on kyse jossakin tietyssä paikassa toimivasta systeemistä, jossa sekä taloudelliset että sosiaaliset elementit ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tällä paikalla on juuri tietynlaiset fyysiset ja maantieteelliset erityispiirteensä. Näistä tekijöistä syntyy paikan identiteetti (Verwijnen 2004, 28–29). Tästä lähtökohdasta voimme ajatella paikallisperinteen koostuvan jonkin tietyn maatieteellisesti rajatun paikan omista erityispiirteistä, historiasta ja perinteestä. Maantieteellisestä paikasta puhutaan usein myös alueena (ks. Susi 2006; Paasi 1986). Muotoiltu paikallisuus Mikkelissä kesällä 2012 pidettyjen kotiseutupäivien kulttuuriperintöä käsittelevässä seminaarissa aiheenani oli Muotoiltu paikallisuus. Mikkelissä esittelin, Korumuotoilija Mari Syrénin Yyteri-korusarjassa herätellään ajatuksia koko Suomen mittakaavassa tunnetusta hiekkarantaalueesta. Yyterin sannat ja dyynit ovat erityisesti porilaisille merkittävä paikka . Syrén on ottanut käyttöön ikivanhan hopeavalutekniikan, jossa seepiankuoreen valetaan sulaa hopeaa. Näin hopean pintaan syntyy dyynimäinen tai meren pohjaa jäljittelevä aaltomainen, uniikki muoto. Koru saa kuvionsa kuoren kalkkiosan muodostamasta rakenteesta. Kuva: Heidi Valtonen 2008. 80 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu81 JUUREVA-konseptin synty kaaviona. Piirros: Emma Susi 2010, toteutus Roope Sandberg, Vida Design 2010. miten Satakunnan alueella kulttuuriperintöä ja paikallisuutta on käytetty tuotteistamisen välineenä muotoilussa. JUUREVA – satakuntalaista muotoilua on Porissa 2008 lanseerattu maakunnallinen taidekäsityömallisto ja muotoilijoiden yhteisö. Esityksessäni kysyin, mitä satakuntalaiset taidekäsityön ammattilaiset haluavat kertoa juuristaan yhteisen malliston ja siinä mukana olevien itsenäisten tuotesarjojen kautta? Entä miten tuottajana ja malliston konseptin rakentajana olen yhdessä muun tiimin kanssa visualisoinut ja tuotteistanut paikallisuutta ja yhteistä alueellista kulttuuriperintöämme? dän suhtautumisestaan omaan työskentelyyn sekä suhteestaan paikallisuuteen, kulttuuriperintöön ja käsillä tekemisen tietotaitoon. Tuotantopäiväkirjan merkinnöistä, haastatteluista, keskusteluista ja tuotantoprosessin läpiviemisestä syntyi 2010 kirja JUUREVAA! Hanke, mallisto, yhteisö (Susi 2010). Satakuntalaisten taidekäsityöläisten ryhmän JUUREVAn kantavina voimina ovat paikallisuus ja alueellinen kulttuuriperintö. Toiminnan perusta nojaa vahvalle käsityöosaamiselle ja yhteisiin arvoihin. JUUREVA taidekäsityömallisto on ainutlaatuinen kokonaisuus, joka esiteltiin Satakunnassa vuosina 2008–2009 taidekäsityön tuotekehityshankkeessa. Malliston tuottajana perehdyin ryhmän dynamiikkaan keskustelemalla yhteisön kanssa hei81 Paikallisuus tuotteistamisen lähtökohtana Jos tietoisesti pyrkii välttämään sitä, ettei paikallisuus ilmenny sun töissä, niin silloin sitä ei oo. Mut aina jos vaan tekee, että se tulee susta ittsestäs mitä sä teet, niin silloin siellä ihan varmasti on näkyvissä satakuntalaista. Kyl mäkin oon ihan satakuntalainen. Mä oon henkeen ja vereen satakuntalainen. Jan Torstensson, lasinpuhaltaja, 2010 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 Paikallisuuteen pohjautuvaa kymmenen tekijän yhteistä taidekäsityömallistoa kohtaan on osoitettu kansallisella tasolla runsaasti kiinnostusta. Yksi tekijä liittynee yhteiskunnalliseen ilmiöön, jossa tulevaisuuden kulutustottumukset kohdistuvat yhä enemmän persoonallisuuden korostamiseen. Käsin tehty, paikallisuudesta ja perinteestä kumpuavat teemat sekä omat juuret tuntuvat kiinnostavan nykyajan kuluttajaa. Alueellisen identiteetin ainutlaatuisuutta halutaan painottaa. Perinteinen äidiltä tyttärelle tai isältä pojalle siirtynyt käsin tekemisen taito on katoavaa perinnettä, jota on herätty vaalimaan. Kädentaitajia on alettu arvostaa uudella tavalla ja käsin tehtyjä tuotteita pidetään laadukkaina ja suunnittelua kiinnostavana. Näistä ollaan myös valmiita maksamaan. JUUREVAn rinnalla useat paikalliset käsityöyhteisöt voisivat korostaa entisestään käsin tekemisen ainutlaatuisuutta, omia juuriaan ja paikallisperinteestä nousevaa tematiikkaa. JUUREVAn tavoitteena ja tarkoituksena on herätellä asiakkaita tulkitsemaan tuotteiden paikallisuuden eli satakuntalaisuuden omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Tästä syystä mallistossa ei ole leimallisesti maakuntaa symboloivia tunnuksia, kuten karhua, tyrnimarjoja tai nahkiaista. Joissakin sarjoissa ja tuotteissa paikallisuuden esiintuominen on helpompaa ja osoittelevampaa. Osassa tuotteista satakuntalaisuus kumpuaa siihen vaikuttaneista taustatekijöistä. Satakuntalaisuutta on myös se, että jokainen JUUREVAn tekijä työskentelee ja asuu maakunnassa. He ammentavat tuotteisiin ideoita omasta lähiympäristöstään, sen historiasta ja perinteistä. Asiakkaalle ja tuotteen loppukäyttäjälle tuote merkitsee usein muuta kuin sen tekijälle. Satakuntalaisuus saattaa muuttua suomalaisuudeksi, paikallisuus koko Suomea koskevaksi teemaksi. Tulkintojen monialaisuus ei tee yksittäisestä tuotteesta tai mallistosta yhtään merkityksettömämpää, päinvastoin. Kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna on etu, että paikallisuuden merkit tunnistetaan suomalaiseksi käsityöosaamiseksi. Se on juuri sitä, josta tekijät haluavat tulla tunnetuksi. 82 12:31 Sivu82 Markkinoinnissa asiakkaan tulkintaa ohjaillaan markkinointiviestinnällä. Markkinointiviestinnän työkaluja käytetään, kun tuotetta, tuotekokonaisuutta tai palvelua paketoidaan ja konseptoidaan ostettavaan muotoon. Kotimaan markkinoilla tekijän ja tuotteen kotia voi nostaa esille monin tavoin esimerkiksi tuotemerkin, identiteettikuvaston ja tuotteisiin liitettyjen tarinoiden avulla. Tuotteet tarinallistetaan eli niiden ympärille luodaan tiettyjä, toivottuja mielikuvia herättäviä tarinoita. Tuotteelle tai palvelulle luodaan sielu ja identiteetti (ks. Karvonen 1997, 1999; Lindroos et al. 2005). JUUREVAN kohdalla satakuntalaisuutta ja Satakuntaa nostettiin esille myös malliston visuaalisessa ilmeessä. Se oli myös malliston kokonaiskonseptin rakentamisen peruslähtökohta. Satakunnasta haluttiin herätellä vahvan käsityöosaamisen maakuntaa. JUUREVAsta tehtiin brändi, joka perustuu käsityöosaamiseen, yhteisiin arvoihin, paikallisuuteen sekä satakuntalaiseen kulttuuriperintöön. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Lähteet ja kirjallisuus JUUREVAn kotisivut: www.juureva.fi Karvonen, Erkki (1997): Imagologia. Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä. Väitöskirja, Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos, Tampere. Karvonen, Erkki (1999): Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Gaudeamus, Helsinki. Katajamäki, Hannu (2011): Uuden paikallisuuden aika. Viitattu 11.2.2013. http://www.setlementti.fi/@Bin/26863/ uudenpaikallisuudenaika.pdf Lakso, Timo & Kainulainen, Kimmo (2001): Sivusta aluekehitystyön ytimeen. Kulttuuriala strategisen ohjelmatyön osa-alueena s. 32–51. Riukulehto, Sulevi (toim.): Perinnettä vai bisnestä? Kulttuurin paikalliset ulottuvuudet. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä. Lindroos, Satu; Nyman, Göte & Lindroos, Katja (2005): Kirkas brandi. Miten suomalainen tuote erottuu, lisää arvoaan ja perustelee hintansa. Bookwell Oy, Helsinki. Manzini, Ezio (2004): Towards a cosmopolitan localism. Local development as social construction. Verwijnen, Ja& Karkku, Hanna (eds.): Spark! Design and locality. Sivu83 With contributions by John Thackara and Ezio Manzini. Publication series of the University of Art and Design Helsinki. B ; 75, University of Art and Design, Helsinki. Paasi, Anssi (1986): Neljä maakuntaa. Maantieteellinen tutkimus aluetietoisuuden kehittymisestä. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja n:o 8, Joensuu. Pori Folk -kaupunkifestivaalin kotisivut: www.pori.fi/porifolk Susi, Emma (2006): Muotoiltu Satakunta. Paikallisperinne maakunnan taidekäsityöläisten työkaluna. Kulttuurien tutkimuksen pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma. Susi, Emma (2010): JUUREVAA. Hanke, mallisto, yhteisö. Satakunnan taidetoimikunnan julkaisuja. Verwijnen, Jan (2004): The notion of community pp. 27–29. Verwijnen, Ja& Karkku, Hanna (eds.): Spark! Design and locality. With contributions by John Thackara and Ezio Manzini. Publication series of the University of Art and Design Helsinki. B ; 75, University of Art and Design, Helsinki. Vilkuna, Kustaa (1958): Kansatieteellisten alueiden muodostumisesta s. 85–96. Vuorela, Toivo (toim.) 1958: Kansatieteen ongelmia. Tutkielmia kansatieteen alalta. SKS, tietolipas N:o 12, Helsinki. Kesän tuoksu Keramiikka-artesaani Sirpa Luukkonen halusi korostaa Heinäkeramiikkaesineissään omia lapsuuden muistojaan. Suunnittelu lähti vapaasti, käsin maalatuista viivoista. Viivat sai varteensa marjamaisia palloja, joista tulikin metsämansikoita. Käsityöläinen on halunnut tuoda maalatulla kuviolla yksinkertaiseen muotoon sisältöä. Heinä-sarjaa suunnitellessaan hänen mieleen tuli leppeässä kesätuulessa huojuvat heinän korret, joihin lapsena keräsi mansikat – ne vähät, jotka eivät menneet parempiin suihin. Kuva: Heidi Valtonen 2008. 83 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu84 Musiikkikurssilainen Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin aikaan 2012. Kuva Stefan Bremer. 84 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu85 KUNTAUUDISTUS JA KOTISEUDUN ALUEKEHITYKSEEN VAIKUTTAMINEN Helena Aaltonen aluekehitysasiantuntija syntymäkunta Puolanka asuinpaikka Sotkamo N uori sellisti Seppo Kimanen otti yli 40 vuotta sitten yhteyttä kirjeellä Kuhmon musiikkiyhdistykseen ja ehdotti kamarimusiikkifestivaalin järjestämistä hiljaisen luonnon keskellä. Yhdistys vastasi myöntävästi luottaen osaavaan ja innokkaaseen muusikkoon, itseensä, muihin paikallisiin toimijoihin ja Kuhmon kuntaan. Kuhmon kamarimusiikkifestivaali on nyt alansa huipulla maailmassa ja jatkaa kehittymistään. Kainuussa olemme kyselleet toisiltamme, olisiko tätä Kuhmon ihmettä tapahtunut, jos kunnan hallinto ei olisi ollut paikan päällä ja toiminut tiiviissä vuorovaikutuksessa musiikkiyhdistyksen kanssa? Vastaamme, että festivaali olisi saattanut jäädä haaveeksi. Aluekehittäminen Aluekehittämisessä on kyse olemassa olevien vahvuuksien hyväksi käyttämisestä. Vahvuudet voivat olla esim. hyviä raaka-ainevaroja, hyvä liikenteellinen sijainti, vaikeasti jäljiteltäviä erikoisuuksia, erityistä osaamista, lujaa tahtoa, mitä missäkin. Kuhmossa oli konserttivierailuja järjestämään tottunut porukka, jolla oli rohkeutta tarttua uuteen ideaan ja luottamusta, että yhdessä menestytään. Aluekehittämisellä halutaan parantaa asukkaiden elämisen ja hyvinvoinnin edellytyksiä sekä yritysten ja muiden organisaatioiden toimintamahdollisuuksia. Henkilöiden, yhteisöjen ja yritysten aloitteet ovat pääasiallinen lähtökohta aluekehityshankkeille, joiden toteuttamisessa taas oppilaitokset ja kehitysyhtiöt tarjoavat hankeosaamistaan. Kunta Kunnalla on pääsääntöisesti kaksi merkitystä. Ensiksikin kunnalla viitataan itsehallintoperiaatteella toimivaan poliittis-hallinnolliseen paikallishallintoyksikköön, joka muodostuu kunnan hallinto- ja palvelutuotanto-organisaatiosta. Toiseksi kunta ym- 85 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL Kotiseututunteen valtaamat ihmiset ovat yleisesti 20.5.2013 12:31 märretään hallinnollisen alueen rajaamana paikallisena yhteisönä.1 Arto Haveri ym. viittaavat myös siihen, kuinka kunnilla on palvelujen tuottamisen roolin lisäksi merkitystä ihmisten paikallisyhteisöinä ja poliittisen vaikuttamisen kenttänä.2 toimijoina Aluekehittäjän kokemuksellani voin sanoa, että kotikunta- ja kotiseututunteen valtaamat ihmiset ovat yleisesti toimijoina aluekehitystyössä. Kotikuntani Sotkamon menestystä selitetään yhtäältä sillä, että Luoja on ollut antelias Sotkamolle, mutta myös sillä, että Sotkamon Jymyn pesäpallojoukkueen kannustamisesta vuosi vuodelta Suomen mestaruuksiin on tullut kuntalaisia yhteen niittaava, kotiseutuhenkeä nostattava yhteisöllinen kokemus. Sotkamo yrittää, Sotkamo pärjää -ajatusrakennelma on sotkamolaisen toiminnan pohjavireenä. Kuntalaisuus liitetään vastaavasti alueellisesti rajatun poliittis-hallinnollisen instituution jäsenyyteen sekä yhteisöllisyyteen. Jokainen ihminen on juridisesti kuntalainen jossain kunnassa. Samalla hän yleensä tuntee olevansa kuntalainen, kun yhteisöllisiä kokemuksia on riittävästi. Kuntauudistus aluekehitystyössä. Riukulehto ja Suutari ovat käsitelleet kuntalaisuutta yhteisönmuodostuksen näkökulmasta. Kuntalaisuus muodostuu kokemusten tuloksena. Toisin sanoen yhteisö muuttuu omiksi kokemuksiksi, kun asukas käyttää ja tuottaa palveluja, hankkii asunnon tai muuta omaisuutta, perustaa yrityksen tai osallistuu seurojen ja yhdistysten toimintaan. Henkilökohtaisten kokemusten varaan rakentuu kotiseutukuva eli se tunne, joka on muuta kuin lakiin perustuva paikallishallintoyksikkö.3 Kotiseutu Kotiseutu ja kotikunta mielletään usein samaksi maantieteelliseksi alueeksi. Kotikuntaa ja kotiseutua ajatellaan sosiaalisen, toiminnallisen ja kulttuurisen verkoston kokonaisuutena. Kotikunta tuottaa suuren osan niistä palveluista, joihin ihmiset kiinnittyvät ja joista heidän sosiaaliset kokemuksensa kertyvät. Asukkaat alkavat määritellä kotiseutunsa vahvasti kotikunnan perusteella. Kotikunta-ajattelu merkitsee ihmisessä jonkinlaista samastumista kuntaan. Kuntasamaistumisessa on kyse yhteenkuuluvuuden tunteesta, jonka perusta on paikallisyhteisöllisyydessä. 1 Anttiroiko 1992 Haveri 2003 3 Riukuklehto & Suutari 2012 2 Sivu86 Kuntauudistus pitää sisällään 1) sosiaali- ja terveyspalvelujen uuden järjestämistavan, 2) kuntarakenteen uudistamisen, jotta kunnat olisivat suurikokoisina nykyistä elinvoimaisempia, 3) valtionosuusjärjestelmän uudistamisen ja 4) uuden kuntalain. Kuntarakenteen uudistamisessa vähintään 20 000 asukkaan kunniksi tapahtuisi paljon kuntaliitoksia. Suomen kunnista lakkaisi noin kolmasosa. Kunnat joutuvat syksyllä 2013 ilmoittamaan, minkä kuntien kanssa ne selvittävät mahdolliset kuntaliitokset. Mikä tässä hyvejää? Kainuussa olen nähnyt ja kokenut, että kunnan aluekehittämisessä on kyse lujasta tahdosta käyttää hyväksi omia vahvuuksia. Väkisinkin epäilyttää, miten isossa kunnassa, johon on liitetty pienempiä kuntia, tunnistetaan ja tunnustetaan reuna-alueiden vahvuudet ja hyväksytään kunnan resurssien käyttäminen kehityksen luomiseksi reuna-alueilla. Jos yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kotiseutuylpeyttä lisäävää toimintaa ei voida jatkaa nykyiseen malliin, kuihtuvat henkiset voimavarat aluekehittämisessä. Jos ei ole tekijöitä, mahdollisuudet jäävät käyttämättä. Kotiseutujen ja koko Suomen kehitys kärsii. “Joki on Nurmon äiti” -kirjassa kuvataan Seinäjokeen liitetyn Nurmon kotiseutusuunnitelman tekoa. Talkootyölle toivottiin kädenojennusta kaupungin suunnasta. “Sitä vähän tarjottiinkin kau- 86 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu87 Kuhmon kamarimusiikkifestivaali 2012. Eric Ericsonin kamarikuoro esiintyy Kuhmo-talossa. Kuva Stefan Bremer. pungille, että kökkätyönä voitais tehdä (seurantalon korjaus). Miehillä oli jo vähän suunnitelmaa siitä, mutta ei siihen oikein tullut vastakaikua.” Aluekehittämisen kulttuurinen kestävyys kärsii, jos liitetyn alueen kulttuuriarvoja ja sen asukkaiden identiteettiä ei kohdella kunnioittavasti ja kannustavasti. Kuntaliitosten jälkeen on usein petytty siihen, että uuden kunnan kehittämistyössä liitosalue on jäänyt reuna-alueeksi ja sen kulttuurinen ja taloudellinen elinvoima on alkanut hiipua. Tämä todellinen kuva ei käy yksiin sen kanssa, että kuntarakenneuudistuksella tavoitellaan Suomeen elinvoimaisia kuntia. Ennen kuntauudistusta koskevien lakien hyväksymistä on syytä kysyä vastauksia seuraaviin huolenaiheisiin: Johtaako kuntarakenneuudistus aluekehitystyön keskittymiseen keskuksiin? Jääkö reuna-alueiden kehityspotentiaali käyttämättä? Miten käy yrittäjyydelle Suomen luonnonvarojen uudenlaisessa käyttöönotossa? Tiedämme, että elämä Suomessa on perustunut ja perustuu luonnonvarojen kestävälle käytölle. Suuruuden ekonomia ei ole patenttiratkaisu henkistä luovuutta ja yhteisöllistä voimaa vaativassa alueiden kehittämisessä. Suomessa tulee antaa arvo kotiseutuhenkeen, kotikuntatunteeseen ja kunnalliseen paikallisdemokratiaan pohjaavalle alueiden kehittämiselle, johon kunnan oma budjetti ja päätösvalta antavat lähtökohdan. Kansalaisten kasvavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarpeet tulee järjestää kuntien yhteistoiminnalla maakunnissa. Kirjallisuus Johtaako kuntarakenneuudistus liitoskuntien kotiseutuhengen ja siitä kumpuavan kehitysvoiman hiipumiseen? Johtaako kuntarakenneuudistus demokratian kaventumiseen, jos yhteen liitettyjen kuntien uudessa valtuustossa istuisi eniten keskuskaupungista valittuja valtuutettuja? Johtaako se ihmisten vaikutusvallan heikentymiseen heitä koskevissa oman elinympäristönsä asioissa? Anttiroiko, Ari-Vekko (1992). Kunnallistieteellinen tutkimus, I osa. Kunnallistieteen erityispiirteet. Tampereen yliopisto, Kunnallistieteiden laitos. Raporttisarja 20/1992. Haveri, Arto, Laamanen, Elina & Majoinen, Kaija (2003). Kuntarakenne muutoksessa? Tutkimus kuntajaon muutostarpeista tulevaisuudessa. Suomen Kuntaliitto. Riukulehto, Sulevi, Suutari, Timo (2012). Joki on Nurmon äiti. Nurmonjokilaakso kotiseutukuvassa. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, julkaisuja 28. 87 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu88 Samuli Paulaharju kotiportailla Oulussa. 88 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu89 SAMULI PAULAHARJU SISUSTUKSEEN LIITTYVÄN KANSANPERINTEEN TALLENTAJANA Marjut Paulaharju lehtori, tietokirjailija syntymäkunta Kuopio asuinpaikka Hattula, Vantaa T unnettu kansantiedon kerääjä Samuli Paulaharju kulki Karjalasta Kainuun kautta Kuolan Lappiin, Suomen Lappiin, Ruijaan ja Länsipohjaan sekä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalle ja tallensi ennätysmäärän kansanperinnettä. Hän myös piirsi ja valokuvasi esineistöä ja rakennuksia, ihmisiä ja heidän ympäristöään sekä keräsi esineistöä. Kärrymestarien jälkeläisenä ja puusepän koulutuksen saaneena Paulaharju oli kiinnostunut myös kansanomaisesta sisustuksesta ja huonekaluista. Samuli Paulaharjun (1875–1944) tietämys rakentamisesta, asunnoista ja sisustuksesta pohjautui suvun miesten taitoihin ajopelien rakentajana. Samuli Paulaharjun isoisän isä Kisko-Sameli aloitti Kampin kylän kärryseppien sukupolvien ketjun rakentamalla välitöikseen kirkkorekiä; vanhin poika Juha Siltala jatkoi veljineen ammattimaisena ajokalujen valmistajana ja Siltala mainitaan ensimmäiseksi kurikkalaiseksi kärrymestariksi. Hänen poikansa, kirjailijan isä Jaakko Harju, jatkoi kärry-, rauta- ja puu- seppänä sekä maalarina. Vanhemmat pojat vuorostaan seurasivat isänsä jälkiä, mutta Samulia ei kiinnostanut kärryjen teko, sillä hänen mielenkiintonsa kohdistui kansanperinteeseen, suomensukuisiin kansoihin ja etenkin Karjalaan sekä Lappiin. Jo nuoruudessaan Samuli Paulaharju oli tiennyt, että joskus keräisi kansanperinnettä. Sen vuoksi hän suunnitteli lähtöä Jyväskylän seminaariin opiskelemaan ja sitä kautta toteuttamaan haaveitaan. Valmistuttuaan opettajaksi 1901 hän hakeutui lähelle runonlauluseutuja Viipurin läänin Uudellekirkolle. Siellä hän toimi opettajana kolme vuotta. Vuonna 1904 Paulaharjua pyydettiin Oulun kuuromykkäinkouluun ”käsitöiden ja piirustuksen opettajaksi”. Hänen tuli pätevöityä virkaan; ensin hän oli harjoittelijana Oulun Puuseppäverstaalla ja suoritti puusepän tutkinnon Helsingin Walmistawassa Ammattikoulussa vuonna 1906. Valtakirja virkaan myönnettiin 22.12.1909. 89 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten rakennustutkimusmatkat Puuseppäverstaalla Paulaharju valmisti osan kotinsa huonekaluista, osan myöhemmin työnsä ohella. Itse tehdyt huonekalut olivat hänen työhuoneessaan. Todistus Helsingin Walmistawasta Ammattikoulusta poikia warten. 27.7.1906. Vasemmanpuoleinen kaappi on Paulaharjun kisällityö; siinä on käytetty useita puulajeja, mm. pahkaista mäntyä ja loimukoivua. Alimmassa laatikossa on tuohesta tehty ristikkokudos. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museo. Sivu90 Ensimmäiset ohjeet kansatieteen tallentamisesta Paulaharju sai seminaariopettajaltaan Yrjö Blomstedtilta, jonka kehotuksesta hän lähti 1900 ensimmäiselle keräysmatkalleen Aunukseen opiskelutoverinsa Matti Tuokon kanssa. Mukana hänellä oli Blomstedtin kamera, mutta keruutuloksissa ei mainita valokuvista, sillä ne oli tarkoitettu Blomstedtin omaan käyttöön. Uudellakirkolla Paulaharju aloitti koulutyönsä ohella rakennustutkimuksen. Vapaa-aikoinaan hän kiersi kaikki rakennukset ja ”talojen räystäät ja akkunakehyskoristeet”, unohtamatta asuinhuoneiden sisustusta. Kyläläiset salavihkaa vähän naureskelivat hänen touhujaan. Paulaharju tallensi piirtämällä pitäjän rakennusperinnettä. Uudenkirkon keräystuloksista Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) julkaisi kerääjän yllätykseksi vuonna 1906 teoksen Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla. Mielessä kerääjällä oli kangastellut esimerkkeinä Julius Ailion teokset Kansatieteellinen kuvaus ulkohuonerakennuksista Lopella (1896) sekä Lopen asunnot eri kehitysasteissaan (1902). Veistotunti kuuromykkäinkoulussa Oulussa. ”Siellä veistä möykättiin, vuoltiin ja höylätä nuljattiin sekä lopuksi kihnutettiin teosta klasipaperilla.” 90 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu91 Pirteissä oli tavallisesti vain muutama nelijalkainen ”istuinpölikkä jakku”, joilla naiset ja lapset istuivat, penkit olivat miehiä varten. Pöydän edessä oli pöydän mittainen pöytäjakku, jolla istuttiin aterioidessa. Pirtissä oli yksi ”vuue”, joka oli yleensä uuninpuoleisessa peränurkassa oleva nelijalkainen lautasänky, jossa nukkui joku talon vanhemmista miehistä, joskus emäntä- ”Istuinpölikkä jakku”. kin. Talon muu väki nukkui sillalla tai penkeillä. Karjalaistuvan pohjapiirros. Teoksessa kaikki kuvat ovat piirroksia, jotka on taiten tehty ja vastaavat hyvinkin valokuvia yksityiskohtaisuudessaan. Puusepän taidon osaajana Paulaharju ymmärsi tavallista paremmin rakennustekniikan pieniä detaljeja myöten. Karjalaistalon elotupa oli talonpojan varsinainen asuinhuone, väentupa. Pirtin paras paikka oli ”pöyäpäänurkka”, päätyseinän ja sivuseinän välinen nurkka, vastapäätä uunia. Nurkassa oli pöytä, ”väenpöytä l. suurpöytä”, pää sivuseinään päin. Tuvan ympäri kiersivät penkit, jotka olivat paksua lautaa tai lankkua, ”pölkkyjen tai muunlaisten jalkojen ja seinän varassa”. Tuvan muita huonekaluja olivat leveä sänky, astiakaappi ovipuolessa, peräseinällä kurkiaisten alla hyllylauta. Nurkassa oli jumalankuva.1 Karjalainen tupa. 1 Paulaharju 1906, 118–120. Peränurkassa oleva lautasänky ”vuue”. Oulusta käsin Paulaharju palasi vielä muutamana kesänä Karjalaan. Matkat oli yhä tiukasti sidottu rakennustutkimukseen. Tuloksena syntyi vuonna 1909 lähes 600-sivuinen piirrosten ja kuvien elävöittämä käsikirjoitus ”Kansatieteellinen kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista”. Sitä ei kuitenkaan voitu “esityksen liiallisen laveuden” vuoksi julkaista. Vasta 2003 käsikirjoitus ilmestyi kokonaisuudessaan nimellä Karjalaista rakennustaitoa. Kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista. Teoksessa annetaan seikkaperäinen kuvaus mm. karjalaistuvan sisustuksesta. Tällä matkalla Paulaharjulla oli jo oma kamera mukana. Paulaharju teki vuonna 1911 vajaan kolmen kuukauden mittaisen rakennustutkimusmatkan Inkeriin. Hän pyöräili 1300 venäjän virstaa. Valokuvia tallentui 250 ja piirroksia yli tuhat. Polkupyörällään hän kuljetti matkatavaransa sekä kaikki lasinegatiivilevyt. Kamera oli hänelle melko uusi työkalu. Erityisen vaikeata kuvaaminen oli suhteellisen pimeis- 91 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu92 Vas. ”Pöytä on nelijalkainen, jalkojen välille peilit sovitettu ja jalkojen tyvi koristellulla, pyöreällä pikku palasella vahvistettu. Monesti on pöytä saanut laatikonkin kantensa alle.” Kesk. ”Huvittavannäköinen pöytä […]joka muistuttaa tšeremissiläispöytää. Kummassakin samanlaiset sivupeilit, niiden alla ulkoneva koristereunus ja alapäistä jalat orsilla yhdistetyt.” Oik. ”Rajakarjalaiset pöydät ovat ’muhkeine, valkeaksi hangattuine yksipuisine hongantyvikansineen nokilakisen savupirtin mitä juhlallisin esine.” (Paulaharju 2003, 159–162) sä sisätiloissa, koska salamavalon kaltaista lisävaloa ei ollut käytettävissä, vaan oli tyydyttävä siihen valoon jota tuli ikkunoista ja avonaisesta ovesta. Rakennustutkimus päättyy – itsenäinen perinteenkeruu alkaa Samuli Paulaharjun kiinnostus alkoi 1910-luvulla kääntyä esineellisestä kansanperinteestä enemmän ihmisten työntouhuun, uskomuksiin, henkiseen perinteeseen. Hän ei enää mittaillut taloja, ei kulkenut A-kirjaimen muotoinen mitta- eli sarkakeppi kainalossa laskemassa tupien mittoja eikä kuvaillut enää yksityiskohtaisesti tupien kalusteita. Aineellisen kulttuurin kerääminen ja muistiinmerkitseminen jäi vähemmälle huomiolle mutta ei jäänyt kuitenkaan pois. Kun Paulaharju valokuvasi ihmisiä sisätiloissa, niin kuvissa oli usein taustalla kalusteita: tuoleja, pöytiä, raheja, uuneja, sänkyjä. Erikoiskohteita olivat ikkunat, ovet, kaapit, kirstut, joiden koristeleikkaukset ja kauniit muodot puhuttivat puutyön opettajaa, joka osasi antaa arvon kädentyölle. Kainuuseen Paulaharju teki ensimmäisen matkansa vuonna 1915. Siellä kulkija jututti karhumiehiä ja vanhoja tietäjiä, tutki tervahaudat ja lämpiävät savupirtit. Kainuulaisen pirtin sisustus oli vaatimaton, se oli tupa jossa suoritetaan kaikki kotoiset toimet: ”syödään ja maataan, sairastetaan ja kuollaan sekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat ja kengät kuivaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat, kalakukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään ja tehdään miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan, eläimet teurastetaan ja talvisin hevoset ovipuolessa käytetään appeella ja tarpeen tullen kengitetään.”2 Leveät penkit kiersivät seinänvieriä ja peränurkassa oli pitkä pöytä, joka oli usein vanhaa mallia: 2 jalkapari veistetty kuusenjuurakosta ja kansi tukevasta hongantyvestä. Istuimina oli pitkä pöytärahi, nelijalkajakkaroita, pyöreitä hongan pölkkyjä ja puunjuurista koverrettuja palleja, joskus selkänojallisia tuoleja. Lapsille laitettiin ruoat leveälle jakkaralle, rahipöydälle, jonka ympärille lapset asettuivat polvilleen. Karsinassa, ovinurkassa tai uunin kupeella oli laudoista naulattu sänky vanhuksen taikka sairaan makuupaikkana. Pöytä Hyrynsalmelta. Kainuulaisen asumuksen kuvaus oli aika niukkaa. Todennäköisesti Paulaharju halusi karjalaisten ja inkeriläisten kurinalaisten rakennustutkimusten ja kuvausten jälkeen hellittää otettaan ja paneutua kansanihmisen elämiseen ja ympäristöön. Tämä selviää jo tarkastelemalla Kainuun mailta -teoksen sisällysluetteloa. Kuolan Lappiin Paulaharju lähti mukanaan U. T. Sireliuksen antamat kehotukset tutkia kohteita tarkkaan, ”sekä ulko- että sisäkuvin, pitkin- ja poikkileikkauksin”. Koska Sirelius arvosti Paulaharjua kerääjänä ja tallentajana sekä tarvitsi valmisteilla olevaan kirjaansa uusia aineksia, hän hankki Paulaharjulle Suomalais-ugrilaiselta seuralta rahat pohjoista matkaa varten. Vielä kerran Paulaharju hyväksyi Sireliuksen määrittelemät ohjeet päästäkseen uudestaan kaipaamaansa Lappiin. Paulaharju 1922a, 25–26. 92 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Kolttien pirttiä Paulaharju kuvasi yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi: alla musta silta, yllä karkea kaksitaitteinen laki. Kolttien mustan pirtin merkillisyyksiä olivat seinänviereiset makuulavat ja oviloukossa avonainen tulisija, lapintakka. Takkaseinällä oli kaukalohylly, jossa säilytettiin ruoka-astioita, laseja ja kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää, sokeria. Peränurkassa oli jumalhylly, toisessa parilautainen hylly. Lautasten kulmauksessa lattialla oli juurakkojalkainen pieni pöytä ja muutamia pölkkypäitä istuimina. Makuulavat olivat kuin saunanlauteet, jotka soveltuivat hyvin istumasijoiksikin. Paremmanpuoleisissa kolttapirteissä saattoi olla seinään salvetut sängyt, kroavatit, nurkissa, kaksittain, toinen ovi-, toinen peränurkassa. Sivu93 mahtavin. […] Koko nurkan täyteisenä se juroo ovipielessä sekä pitää silloin tällöin piisissä iloiset praasut ja pystyvalkeat”, kertoo kirjoittaja. Olga-emäntä, ”Mukkavuoman keisarinna”, istuu piisin edessä. Pirtti Lounjaurilta. 1920-luvun Lappia käsittelevissä teoksissa Paulaharju kuvasi jonkin verran taloja ja pieniä kyliä mutta keskittyi lähinnä lapin kotiin. Kota oli ”varsin ahdas, kotipermantona on vain kolmi-, nelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan päämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan pingotettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman, eristäen sen ulkoilmasta.”3 Paulaharju kirjoitti lapsilleen: ”Kodassa on syöty, kodassa on juotu ja maattu vieri vieressä sen kun sopii”. Paulaharjun saapuessa Ruotsin Lapin Mukkavuoman pirttiin kolme emäntää istui ahkeroimassa takan lämmössä. ”Iso valkoinen muuri oli pirtin Seinillä oli hyllyjä, astia- ja työkalutelineitä sekä vaatenaulakoita, oviseinällä hevosneuvojen naula ja kirvesvärkkilö sekä uunin edessä korkealla kenkänaulikko. ”Oli vielä orsipiittaan isketty jäneksenkänsä, johon saa keihästää neuloja, äimiä ja naskaleita.” Pirtissä oli monet orret: päreorret, villaorret, lautaorret ja tynnyrinlautaorret. Kaikilla orsilla oli oma virkansa: ”päreorsilla oli tulen alku, villaorsilla parseelien, lautaorsilta lähtivät talon tarvekalut, tynnyrinlautaorsilta puristettiin tervatynnyrit.”4 Kulkija ihastelee korein kukkasin maalattuja ja koristeltuja pöytäkaappeja, kirjoraanuin peitettyjä korkeaselkäisiä sänkyjä, vanhoja astiakaappeja ja komeita arkkutooleja, ”yliperien kenkäheinien hoitajia”, jotka kertoivat taitavista mestareista. Lapin-vuosien jälkeen Paulaharju palasi Pohjanmaalle, ensin Perhoon, seuraavaksi Härmään, viimeiseksi kotikylilleen Kurikkaan. Kuvaajan ote alkoi muuttua pehmeämmäksi, henkilökohtaisemmaksi, oltiinhan jo synnyinmaisemissa. Perhosta hän löysi ”vanhan talon”, joka sai yksityiskohtaisen, ammattimiehen tiedoin laaditun esityksen sekä ulkoa että sisältä. Vanhankansan savupirtissä huokui oma tunnelmallinen henki, joka oli iskeytynyt koko sisukseen, sen tavaroihin ja työkaluihin. Pirtin laipio3 4 93 Paulaharju 1922b, 94. Paulaharju 1937, 224–226. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu94 kumu hirsineen ja orsineen oli ”itse pimeys”, ja seinienkin kattopuoli oli nokimusta. Uudempi tupa oli jo valkoisempi: ”Kun nurkkapuolen pienestä porstuasta pyörähti oikealle tupaan, niin siellä seinät puhtaina punoittivat vastaan, ja laaja lattia paistoi niin valkoisena, että tupaan tulijan pikku tyttäret siinä oikein ilosta hyppivät ja tanssasivat. Kattokumu kohosi komeana ja korkeana laipiona sileiksi veistettyine kuusisine haljispuolikkaineen.”5 Pohjanmaalta löytyi pirteissä kaksi-, joskus jopa kolmikerroksisia sänkyjä, joiden edessä olivat verhot. ”Kaikkein merkillisimpiä Härmän tuvan tavaroista ovat sänkyrarit, komeat, kaksikertaiset makuusijat. Niitä on isossa huoneessa kaksittainkin, uuninpuoleisessa peränurkassa, astiakaapin takana toinen, ja toinen ovinurkassa, pääty ovea kohden.”6 5 Paulaharju 1930, 33. 6 Paulaharju 1932, 53. 94 ”Valkeat tai ristirantuiset verhot ovat sänkyradin edessä, mutta ennen oli leveänä erustana kaunis, värikäs raanu ja päänpuolessa kapeana piälehittenä valkoinen, solmetuilla reunatupsuilla koristeltu liinakaistale.” Sänkyradin edessä pohjalaisia tuoleja. (Paulaharju 1932, 53) Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Pirteissä oli komeita mestareiden rakentamia ”koukerokylkisiä karmikaappeja” tai kulmakaappeja: ”Iso nurkkakaappi kulmahyllyineen on patapenkin päässä, toinen kylki sivuseinää, toinen sänkyratia vasten, ja hyllyt ovat täynnä tavaraa.” Pitkä pöytälavitsa on pöydän edessä, ympäri seiniä ja pöydän takaakin kiertävät penkit, jotka ovat laatikollisia istumasijoja. Paapankamareissa oli yleen- Sivu95 sä isoja seinäkaappeja, joissa säilytettiin kirjoja sekä tärkeitä papereita, joskus rahaakin. Vanhemmat mestarit olivat rakennelleet vanhojen mallien mukaan myös kauniita arkkuja, pöytäkaappeja, nurkkaja seinäkaappeja. Kun puuseppä oli saanut oman osuutensa tehtyä, työ siirtyi maalareille, jotka ”aina värien ääressä krumppasivat ja paklasivat, hieroivat ja hinkkasivat, panivat pohjamaalihin, sutisivat taas toisikertahan, raitoovat, kruusasivat ja krimpsuuttelivat ja ootrasivat, vielä viimeiseksi pyyhkäisivät lakeerin”.7 Paapankamarin seinäkaappi. Pirtin arvokkain kaluste oli vanha kaappikello tai seinäkello, joka oli tärkeä komistus pirtissä. Se löytyi niin Ruotsin-Lapin kuin Pohjanmaan pirteistä. ”Pe7 Paulaharju 1943, 197. Pirtin komea kaappi ja emännän morsiusarkku. 95 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu96 Könnin kello Samuli Paulaharjun kodissa Oulussa. räseinällä ikkunapielessä seisoo totisena kellokaappi, komea kruunupäinen perintökalu, joka heiluttaa ja hakkaa ja laskee aikaa koko talolle.”8 Ja ”niinkuin iänikuinen syytinkipaappa taikka talon haltiavaari se seisoa kojottaa ikkunapielessä ja mittaa lakeuksien loppumatonta aikaa”.9 Paulaharju sai oman könnin kellonsa syksyllä 1943, kun kurikkalaiset kävivät onnittelemassa professorin arvonimestä. Paulaharju valokuvasi, piirsi ja muistiinmerkitsi tarkasti rakennusperinnettä kaikkialla missä kulki. Omalla työllään ja tavallaan hän osoitti jatkavansa ja arvostavansa isiensä sepäntöitä. Lukuisat kirjat ja arkistoissa olevat julkaisemattomat muistiinpanot ovat tästä työstä esimerkkinä. Tällä tavalla hän siirsi esiisien tiedon tuleville sukupolville. Samuli Paulaharju on todennut, että historiassa on kansan tulevaisuus, kulttuuriperintö elää käden taidoissa ja vanhoissa käsityötavoissa. Samuli Paulaharju arvosti mestareiden ja tekijöiden kädenjälkeä oli kyseessä puulusikka, pöytäjakku, kaappi tai pirtti. Hän ihailee eteläpohjalaista nikkaria, joka nikkaroi ”soffaa, pöytää ja piirronkia sekä puoli tusinaa vääräsarijaasia lavittoota – suorakarmiset lavittat sorvattuine jalkoineen kelpasivat hyvin torpan tyttärelle ja piikaflikalle”.10 8 Paulaharju 1937, 226. 9 Paulaharju 1932, 54. 10 Paulaharju 1943, 195. 96 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu97 Kirjallisuus Paulaharju, Samuli (1906). Asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 81. osa. Kansatieteellisiä kertomuksia. VI. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Paulaharju, Samuli (1921). Kolttain mailta. Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja. Paulaharju, Samuli (1922a). Kainuun mailta. Kansantietoutta Kajaanin kulmilta. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö. Paulaharju, Samuli (1922b). Lapin muisteluksia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja. Paulaharju, Samuli (1930). Suomenselän vieriltä. Helsinki: WSOY. Paulaharju, Samuli (1932). Härmän aukeilta. Helsinki: WSOY. Paulaharju, Samuli (1937). Kiveliöitten kansaa. Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta. Helsinki: WSOY. Paulaharju, Samuli (1943). Rintakyliä ja larvamaita. Kurikan vanhaa elämää. Helsinki: WSOY. Paulaharju, Samuli (2003. Karjalaista rakennustaitoa. Kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 97 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu98 Nuori Sakari Pälsi mietteliäänä. Pöydällä oleva kirja on avoinna kohdasta ”Naisvalta ja avioitumisen eri muodot”. Lieneekö kuva otettu avioliiton alkuaikoina, viimeistään 1910-luvun alussa? Kuva Museovirasto. 98 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu99 SAKARI PÄLSI ARKEOLOGINA – JULIUS AILION OPPIPOJASTA OMAN TIEN KULKIJAKSI Pirjo Uino fil.tri., dosentti, yli-intendentti syntymäkunta Helsinki asuinpaikka Meilahti, Helsinki K aunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai syksyllä 2011 Rosa Liksomin teos Hytti Nro 6. Romaanin päähenkilö on Moskovaan 1980-luvulla jatko-opiskelijaksi hakeutunut suomalaistyttö. Tytöllä on unelma: matkustaa Pälsin, Ramstedtin ja Donnerin jalanjäljissä Siperiaan ja Mongoliaan ja etsiä samat pyhät paikat, joilla suomalaiset tutkijat ovat käyneet. Pääkohde on Ramstedtin löytämä ja Pälsin valokuvaama kirjakivi Ulan-Batorin, muinaisen Urgan lähellä. Kun tyttö lopuksi pääsee kivelle, hän painaa siihen poskensa ja suutelee kiveä kyynelten valuessa. Liksomin junakuvauksessa on paljon tuttua Neuvostoliitossa matkustaneelle – olkoonkin, että omat kokemukseni Siperian raiteilla ovat huomattavasti miellyttävämpiä. Sakari Pälsin (1882–1965) syntymästä tuli vuonna 2012 heinäkuun 9. päivänä kuluneeksi 130 vuotta. Tuona päivänä Pälsin syntymäkunnassa Lopella pe- rustettiin hänen nimeään kantava seura.1 Pälsiä muistetaan milloin kirjailijana tai tutkimusmatkailijana, milloin kansatieteilijänä tai valokuvaajana. Alun alkaen Pälsi oli nimenomaan arkeologi, ja arkeologian parissa hän teki Muinaistieteellisessä toimikunnassa (nykyisin Museovirasto) koko virkauransa, kunnes jäi esihistoriallisen osaston johtajan tehtävästä eläkkeelle vuonna 1946. Mikään tyypillinen virkamies hän ei toki ollut; tästä todistavat jo yksistään Pälsiin liittyvät mehevät kaskut. Lopen ”suuret pojat” Päästyään ylioppilaaksi vuonna 1903 Sakari Pälsi alkoi opiskella Helsingin yliopistossa arkeologiaa. Oppialan valinta tapahtui ilmeisesti luontevasti, ja siihen vaikutti toinen loppilainen, arkeologi Julius Ailio (1872–1933, vuoteen 1897 Ax). Hänestä tuli sittemmin Pälsille tärkeä opettaja, joka ohjasi tämän kivikauden tutkimuksen ja kenttätöiden pariin. Ailio 1 http://sakaripalsi.wordpress.com/. Kiitän Jukka Relasta, Arja Ahlqvistia, Tarja Toivosta ja muita seuran piirissä toimivia henkilöitä neuvoista, joita sain etsiessäni valokuvia tätä artikkelia varten. Artikkelini pohjautuu Loppi-Seuran kesäjuhlassa 5.8.2012 pitämääni esitelmään. 99 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:31 Sivu100 Pälsin kotitalon pihapiirissä on matala kuppikivi, jonka Pälsi löysi miltei kompastuessaan siihen. Pälsin jalanjäljillä arkeologit Christian Carpelan ja Pirjo Uino, jotka ovat kyyristyneet tarkastelemaan kiveä. Muut retkeläiset vasemmalta oikealle Erkki Oila, Tauno Lähteenkorva, Ahti Gåpå, Eija Kalliala ja Pertti Järvenpää. Taustalla näkyy vanha kestikievari, joka toimi väentupana ja pakarina. Kuva Jukka Relas 2008. oli tasan 10 vuotta Pälsiä vanhempi, joten hänen syntymästään tuli kuluneeksi 140 vuotta. Aikanaan Ailio oli tunnettu sosiaalidemokraattinen poliitikko, pitkäaikainen kansanedustaja ja Väinö Tannerin hallituksen opetusministeri 1920-luvulla. Ailion väitöskirja Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finland [sic!] vuodelta 1909 oli suurteos ja aikansa Suomen kivikauden käsikirja. Ailio yhdisti ansiokkaasti arkeologian ja geologian; erityisen ansiokas oli hänen tutkimuksensa Laatokan kehitysvaiheista ja Karjalankannaksen vesistöhistoriasta (Die geographische Entwicklung des Ladogasees, 1915). sen kaivamistekniikan menettelytapoihin”, kuten Pälsi myöhemmin luonnehti väitöskirjassaan. Ailion väitöskirjan jälkeen kivikauden löydöt karttuivat vauhdilla; varsinkin Vuoksen suuseudulla uusien rikkaiden asuinpaikkojen joukko lisääntyi tuntuvasti. Ailion aloitteesta tutkimuksen painopistealueeksi otettiin Kaukolan Riukjärvi ja Piiskunsalmi, maamme kenties tihein kivikautinen asutuskeskus. Pälsi toimi lähes yksinomaan Ailion apulaisena, mikä merkitsi työskentelyä kivikauden esineistön parissa. Kaukolan maisemissa Pälsi sai ensimmäisen kerran tuntuman arkeologisiin kenttätöihin kesällä 1908 ja Ailion johdatuksella ”tutustua uudenaikai- Ailion aloitteesta nuori Pälsi kokeili Lopella itsenäistäkin arkeologista keruutyötä, laihoin tuloksin. Sittemmin Pälsi harmitteli, ettei hän harjaantumattomana saanut mitään irti ”historiallisesti karusta” ympäristöstä, joka ”ei kiihottanut mielikuvitusta eikä elätellyt tutkimusintoa, vaan nuorta miestä saattoi syntymäseudun köyhyys kiukustuttaa”. Kotitalonsa pihapiirissä olevan matalan kuppikivenkin hän hoksasi vasta paljon myöhemmin ollessaan vähällä kompastua siihen.2 Ailio ja Pälsi tutkivat vain niukasti oman kotipitäjänsä esihistoriaa. Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa Pälsi seurasi Ailiota tämän ”alokasoppilaana” etsien Sajaniemestä kivikautisen asutuksen merkkejä. Kun niitä ei löytynyt, miehet luopuivat puuhasta pettyneinä. Kylänrannassa he tosin olivat todenneet miekanhiontauurteilla ja uhrikupeilla varustetun kiven, jonka arvoa Ailio ei ymmärtänyt, ja Pälsikin tajusi sen vasta kun kivi oli jo hävitetty. 2 Pälsi 1949, 150–152. Lopen arkeologinen tutkimus käynnistyi vasta 1950 Aarni Erä-Eskon suorittamalla Lopen pitäjän inventoinnilla. Lopen kansankulttuurin tallennuksesta ks. Relas 2007. 100 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Ramstedtin matkassa Kesällä 1909 kohtalo johdatti 27-vuotiaan Pälsin toiseen maan ääreen, turkkilaisten kielten ja piirtokirjoitusten tutkijan G. J. Ramstedtin kuudennelle Mongolian matkalle. Suomalais-Ugrilaisen Seuran esimies Otto Donner yritti ensin saada Ramstedtin kumppaniksi Ailion. Tämä kuitenkin ehdotti tilalle ”erästä nuorta kandidaattia Sakari Pälsiä”, joka on ”havaintokyvyltään terävä, ja muuten perin tervejärkinen, käytännöllinen ja reilu”, vaikkakaan ”ei osaa vielä tarpeeksi valokuvausta”.3 Aika yllättävä toteamus näin jälkikäteen ajatellen, mutta Ailio itse oli tuohon aikaan jo tottunut valokuvaaja. Matkan tarkoitus oli muinaisjäännösten etsintä ja ”saada mahdollisimman paljon arkeologisia saaliita”.4 Ramstedtin ja Pälsin matkaohjelman toteutus jäi arkeologian osalta puolitiehen, kaivauslupia ei herunut ja paikallinen väki asennoitui muukalaisiin vihamielisesti. Oli siis tyydyttävä vain paikantamaan ja dokumentoimaan turkkilais- ja mongolilaiskielisiä kirjoituksia sisältäviä muistomerkkejä. Pälsi teki kansatieteellisiä havaintoja, keräsi esineistöä ja valokuvasi, niin että Ramstedt myöhemmin kehui nuoren Pälsin olleen ”etevä valokuvaaja ja erinomaisen reipas ja käytännöllinen mies kaikissa otteissaan”.5 Matka oli nuorelle miehelle eräänlainen väli- Sivu101 vuosi, jonka jälkeen oli aika palata kotimaisen arkeologian pariin. Kun G. J. Ramstedt kuoli vuonna 1950, Pälsi kirjoitti Suomen Kuvalehteen hänestä arvostavan muistokirjoituksen ”Tutkija ja ihminen”. Hän kertoo ihailleensa Ramstedtin kansanomaisuutta, ymmärtävää ja hienostunutta inhimillisyyttä, vaatimatonta ja kohteliasta käytöstä oloissa kuin oloissa, suunnatonta tietovarastoa sekä yksinkertaista ja käytännöllistä matkustustekniikkaa. Juuri samankaltaista otetta elämään Pälsi itsekin tavoitteli. Ramstedt oli kaikesta päätellen nuorelle Pälsille Ailion ohella tärkeä esikuva: Ramstedtilta hän omaksui kotimaan arkeologiaa laajemman kulttuurintutkimuksen, kansatieteellis-antropologisen näkökulman, joka lopulta vei voiton Ailion antamasta arkeologis-luonnontieteellisestä ja metodisesta perinnöstä. Karjalankannaksen työvainioilla Mongolian poliittiset tapahtumat estivät matkat kahtena seuraavana vuonna, ja Pälsi syventyi taas kotimaiseen arkeologiaan. Vuosina 1911–1912 Pälsi sai Muinaistieteelliseltä toimikunnalta tehtävän suorittaa laajempia kaivauksia Kaukolan Riukjärven ja Piiskunsalmen kivikautisilla asuinpaikoilla.6 Paikalliset viljelijät olivat luotettavia asiamiehiä toimittaen Kansallismuseoon ahkerasti pelloiltaan löytyneitä kivikauden esineitä ja kampakeraamisten saviastioiden paloja. Kaukolan asuinpaikat olivat siihen asti löydetyistä rikkaimpia löytöaineistonsa suhteen, ja se taas edellytti entistä järjestelmällisempää tutkimustapaa. Pälsi kehitti Ailiolta omaksumiaan kaivausmenetelmiä, ja näin huolellisen dokumentoinnin vaatimus vaikutti seuraaviin tutkijapolviin. Antrean muinaisen kalaverkon tutkimus toi Pälsille kuuluisuutta, ja verkko kuuluu edelleen Suomen esihistorian merkittävimpiin löytöihin. Verkon ja kalastajan työkalujen esiintulo Antrean (myöh. Vuoksenranta) Korpilahdelta Karjalankannakselta oli onnekkaiden sattumusten summa. Kun talollinen Antti Virolainen oli syksyllä 1913 syventämässä kosteikkoa kuivattavaa ojaa, hänen lapionsa osui paikkaan, jossa pohjasaven päällä oli yhdessä koossa parikymmentä kivi- ja luuesinettä ja niiden kappa- G. J. Ramstedt. Kuva Atelier Strindberg / Museovirasto. 3 5 Salminen 2008, 59. 4 Ramstedt 1953, 177. Memoria Saecularis Sakari Pälsi, 1982. Ramstedt 1953, 165. 6 Huurre 2003b, 202–203. 101 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 leita. Kapistuksia ihmeteltiin, mutta ei heitetty poiskaan vaan varmuuden pantiin kuivumaan uunin taakse. Hirvenluusta valmistettu tikari sai palvella ruukkuun työnnettynä kukkakeppinä. Arkeologi Theodor Schvindt sattui kulkemaan Korpilahden kautta alkukesästä 1914 ja sai tietää esineistä. Kokoelma ymmärrettiin ainutlaatuiseksi, ja nuori Pälsi, joka oli jo profiloitunut eteväksi kivikauden tutkijaksi, lähetettiin Korpilahdelle tekemään kaivaus. Pälsi toimeenpani kaivauksen 25.–30. heinäkuuta 1914; tuona aikana syttyi 1. maailmansota. Tutkimuksissa saatiin talteen loputkin kalastajan esineet ja verkon osat, ja ihmeellistä kyllä, jopa itse verkkoa. Löytökokonaisuus oli Suomen oloissa poikkeuksellinen ja sen monitieteinen tutkimus ensimmäinen laatuaan: suosta otettiin sedimenttinäytesarja löydön ajoittamiseksi oikeaan Itämeren vaiheeseen. Antrean verkon ikä nostatti välittömästi kiivaan oppiriidan, johon myös Ailio sotkeutui. Pälsi taas ei millään tavoin ottanut kantaa ajoituskysymykseen eikä maininnut siitä edes julkaistessaan löydön 1920. Oliko taustalla kunnioitus Ailiota kohtaan? Vai oliko kiistely muutamasta vuosituhannesta Pälsistä turhaa saivartelua? Joka tapauksessa jo 1930-luvulla Ailion edustama kanta löydön iästä osoittautui vääräksi. Sittemmin radiohiili-ikäykset ovat vahvistaneet verkkolöydön noin 10 000 vuotta vanhaksi. Tuorein ajoi- Sivu102 tus on tehty itse verkon kuidusta ja on kalenterivuosiksi muutettuna 8390 ± 154 eKr.7 Antrean verkko on vaikuttanut paljon Suomen ensiasutusta koskeviin pohdintoihin, ja keskustelu löydön merkityksestä jatkuu edelleen. Kivikauden tutkija Ailio oli Pälsin oppi-isä monessa suhteessa, ja Ailio oli myös Pälsin opponentti tämän väitellessä Kaukolan Riukjärven ja Piiskunsalmen kivikautisista asuinpaikoista vuonna 1915. Pälsin väitöskirja oli ensimmäinen tietyn kivikautisen asuinpaikka-alueen yksityiskohtainen tutkimus. Rajatun aiheensa vuoksi se oli omassa lajissaan vahva, mutta sisälsi enimmäkseen kuvailua. Vaikka kirja jätti metodisesti toivomisen varaa ja poikkesi rakenteeltaan Ailion omasta suurteoksesta, tämä antoi sille tunnustusta, varsinkin kivikautisten kalastusvälineiden ja tekniikan esitykselle. Opettajan ja oppilaan tutkimukset täydensivät hyvin toinen toistaan. Väitösvuonna ilmestynyt Ailion julkaisu Laatokan vaiheista antoi Pälsin työlle vankan vesistöhistoriallisen taustan, ja vastaavasti Pälsin tutkimus toi arvokasta arkeologista sisältöä Ailion luomaan geologiseen kehykseen. Vasta 1990-luvulla suomalais-venäläisenä yhteistyönä vauhdittunut luovutetun Karjalan kivikauden tutkimus on mullistanut Kannaksen kivikautisen asutuskuvan.8 Räisälän Pitkäjärven kivikautista asuinpaikkaa tutkitaan Pälsin kehittämällä kaivaustekniikalla, jossa maata viilletään ohuesti lapion reunalla. Oikealla selin kameraan oleva mies viskaa lapioon tulleen hiekan hajalle tarkkaillen siitä vielä mahdollisesti löytyviä esineitä. Kuva Sakari Pälsi 1915. Museovirasto. 7 Antrean verkkolöydöstä, sen tutkimushistoriasta ja verkon iästä ks. Miettinen & al. 2008 sekä Carpelan 2008 ja mainitut lähteet. Verkon kuidusta tehty C14-ajoitus (Hela-404) antoi tulokseksi 9140 ± 135 BP. Tekstissä mainittu ajoitus on kalibroitu CalPal-ohjelmalla. 8 Helsingin yliopiston arkeologisista tutkimuksista Kannaksella ks. Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003. Myös Lahden museon Hannu Takalan tutkimushankkeet luovutetussa Karjalassa ovat olleet tuloksellisia, ks. Äyräpään esihistoria II. 102 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 LOPPI Teoksessa Kulttuurikuvia kivikaudelta (1916) Pälsin kirjoittajataidotkin pääsivät oikeuksiinsa. Kivikauden tekniikka, asumukset, kulkuneuvot, pyyntilaitteet, elinkeinot ja ravinto, taiteelliset saavutukset sekä henkinen kulttuuri ovat kirjan keskeisiä aiheita. Edellisenä kesänä Räisälän Pitkäjärven asuinpaikan kaivauksissa Pälsi oli löytänyt asumuksen tukipaalujen jälkiä, joiden perusteella hän rekonstruoi kivikautisen kodan.9 Tämä säilyi kivikauden asunnon malliesimerkkinä pitkälle 1900-luvun jälkipuolelle, jolloin uusi tutkimus muutti tietomme kivikauden asumuksista. Huurre 2003b, 206–207. 10 Salminen 2003. 11 Siperiasta kotimaan kamaralle Pälsi oli suorittanut väitöskirjaa edeltävät opintonsa kokonaan kotimaassa. Hänen edeltäjänsä olivat käyneet opintomatkoilla ulkomaiden museoissa, ja vanhempi sukupolvi oli tehnyt kaivauksia Venäjällä Siperiaa myöten.10 Pälsin legendaarisin tutkimusmatka suuntautui Itä-Siperiaan vuosina 1917–1919. Tämänkin matkan aiheena, ainakin nimellisesti, oli kivikausi: tarkoituksena oli kerätä Koillis-Siperian luonnonkansain keskuudesta kansatieteellistä vertailuaineistoa Suomen esihistoriallisten olojen selvittämiseksi. Matkan rahoitus oli pääasiassa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen vastuulla. Pälsin asettama tavoite oli oikeastaan etno-arkeologinen ohjelmanjulistus, kauan ennen kuin tätä nykyään muodikasta käsitettä edes oli. Pälsi sanoutui irti perinteisistä kysymyksistä kuten suomalaisten alkukodin sijainnista ja otti tehtäväkseen aukoa uusia uria. Loppujen lopuksi hän kuitenkin hyödynsi keräämäänsä aineistoa arkeologiassa hyvin vähän. Kaukoidän seikkailun jälkeen Pälsi alkoi suuntautua kansatieteeseen ja tieteen popularisointiin, ennen pitkää myös journalismiin. Esihistoriallisen osaston viranhaltijana Pälsi suoritti kuitenkin vuosittain arkeologisia kenttätöitä; Museoviraston arkistossa häneltä on kaikkiaan 95 kenttäraporttia, niistä kaivauksia koskevia 52. Kaivausten maantieteellinen kirjokin on laaja ulottuen Suomenlahden Lavansaaresta (1930) Petsamon Maattivuonoon (1929) ja Pohjanmaalta Laatokan rannikolle. Sakari Pälsi Sajaniemenvuorella, taustalla Loppijärvi. Kuva lienee otettu 1920-luvulla. Museovirasto. 9 Sivu103 Pälsin varhaiset kenttäpäiväkirjat sisältävät täsmällisiä muistiinpanoja virkamatkojen aikatauluista, kaivausten kulusta, löydöistä, työntekijöiden palkoista ja paikallisille viljelijöille maksetuista muinaisesineiden löytöpalkkioista. Vuosien saatossa arkeologisten havaintojen määrä vähenee, ja muistikirjoihin ilmaantuu myös luonnostelmia tulevista julkaisuista, mikä kertoo mielenkiinnon kohteiden muuttuneen.11 1930-luvun kaivausraportit ovat hyvin suppeita ja karttadokumentointi niukkaa. Sitä vastoin tutkimuskertomuksiin on päätynyt valokuvia naapurin lehmistä, Hämeenlinnan linja-autoasemalta, Kuolemajärven Muurilan ilmatorjuntaleirin nuorukaisten uimaleikeistä tai muista vähemmän arkeologisista aiheista. Seitsonen & Nordqvist 2008. 103 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Sivu104 Sakari Pälsi johtaa kaivausta Keuruun Suolahden Suojoella. Pälsi ja Auvo Hirsjärvi tutkivat paikalla 1300–1500-luvun soistunutta venevalkamaa 1935. Kuva Museovirasto. Vaikka Pälsin omien raporttien valossa hänen innostuksensa kenttätyömenetelmien kehittelyyn näyttäisi vähin erin laantuneen, hän kuitenkin työsti aihetta ja julkaisi vuonna 1939 kirjasen Esihistorian tutkimuskentiltä, ensimmäisen suomalaisen arkeologian kenttätyöoppaan. Teoksen yhtenä esikuvana saattaa olla pietarilaisen arkeologi Aleksandr Spitsynin (1910) kenttätyöopas, jossa esimerkillisiä kaivauskarttoja havainnollistetaan Julius Ailion, Hjalmar Appelgren-Kivalon ja H. J. Heikelin piirroksilla.12 Pälsin julkaisu ohjaa optimaalisten kaivaus- ja dokumentointimenetelmien valintaan sekä antaa neuvoja ”valöörikuvauksen”13 suhteen, ts. miten eriväristen suotimien käytöllä voi saada mustavalkofilmilläkin erottumaan maaperässä näkyviä värisävyjä. Kaivajien pestaamisessa Pälsi neuvoo: ”Nuoret pojat ovat hätäisiä, jahtaavat irtaimia löytöjä ja kaivavat kuoppia. Vanhat lapiomiehet ovat jäykkiä. Käsityö- läiset, puusepät, muurarit, suutarit, räätälitkin, tajuavat kaivamismenettelyt ja ovat käteviä. Taiteilijoissa on aika hyviä kaivajia, ylioppilaissa nykyään kelvollisia, sanomalehtimiehiä ei voi suosittaa.” Työssä jaksamiseenkin Pälsillä on ohje: ”Liian ahne töiden järjestely ei ole hyväksi, vaan rehellinen tupakkatunti on myös paikallaan.” Sodassa ja rauhassa Jatkosotaan Pälsi osallistui vapaaehtoisena sotamiehenä toimien muutaman kuukauden tiedotuskomppaniassa yhdessä Olavi Paavolaisen ja Yrjö Jylhän kanssa. Viimeisen kaivauksensa tuolloin 62-vuotias Pälsi teki Karjalankannaksella jatkosodan loppupäivinä elokuussa 1944. Vuoksenrannan Sintolan hienohiekkaiselta harjulta oli ampumahautaa 12 Spitsyn 1910. Teos on luetteloitu Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kirjastoon 28.10.1910. Arvatenkin sen ilmestymisestä alkaen vastaavan teoksen laatimista on suunniteltu myös meillä. 13 Pälsin itsensä keksimä nimitys. 104 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Sivu105 Nuorukaisten rantaelämää Kuolemajärven Muurilan ilmatorjuntaleirillä. Sakari Pälsi ja Jouko Voionmaa tekivät pienen kaivauksen Kipinolanjärven rannalla telttasaunan takana. Alueella sijaitsevalla kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla on suoritettu tutkimuksia myös 2000-luvulla. Kuva Sakari Pälsi 1936. Museovirasto. 105 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 kaivettaessa löytynyt saviastianpaloja ja kivitaltta. Löydöt toimitettiin Kansallismuseoon, ja Pälsi lähti kolmeksi päiväksi etulinjaan tutkimaan kohdetta. Kaivaus jäi poikkeusoloissa ylimalkaiseksi. Pälsi tarkasti ampumahautojen reunoja ja kaivoikin suuren siirtolohkareen suojassa, samalla kun vihollisen piiskatykki viuhutteli panoksiaan ja tiedustelukoneet pörräsivät yläpuolella. Suomen Kuvalehden artikkeliin Pälsi ujutti tapansa mukaan huumoriakin: ”[Piiskatykin] ääni oli sama kuin ennen vanhaan Kurkijoen markkinamiesten viinakrouviin poiketessa ja honkapöytään piiskaniskulla ryypyntilausta tehostaessa.”14 Eläkkeellä ollessaan Pälsi palasi arkeologiaan, mutta nyt yhdistellen faktaa ja fiktiota. Näin syntyi ensimmäinen – ja vieläkin kai ainoa – Suomen kivikauteen sijoittuva romaani Kova mies ja nimetön (1950). Tapahtumien sanotaan sijoittuvan Kangasalan Sarsaan, jossa Pälsi itse oli 1920-luvun alussa tehnyt kaivauksia Pohtiolammen asuinpaikalla. Pälsin työpöytä – ja jossain vaiheessa asuntokin – oli Kansallismuseon kellarissa. Tätä soppea alettiin nimittää ”Pälsin kuopaksi”, ja vielä 1960-luvulla se oli arkeologian opiskelijoiden valtakuntaa. Siellä silloinen nuori arkeologipolvi teki kaivausten jälkitöitä, puhdisti ja luetteloi kaivauslöytäjä, kirjoitti esi14 Pälsi 1944; Huurre 2003a, 136. 15 Huurre 2001. 16 Sivu106 telmiä ja graduja ja muuten vain seurusteli. Pälsi oli eläessäänkin heille kuitenkin jo legendaarinen henkilö, jonka vain harva oli ehtinyt tavata henkilökohtaisesti. Pälsin aikalaiskollegat ovat luonnehtineet tämän työskentelyä pikemmin impulsiiviseksi kuin järjestelmälliseksi.15 ”Tasavallan huonoin virkamies” ei viihtynyt virkahuoneessaan Kansallismuseossa vaan oli vapaalla milloin mistäkin syystä.16 Ei liene vaikea ymmärtää, että Pälsin kaltaiselle maailmanmatkaajalle, joka oli toiminut henkensä pitimiksi Kaukoidässä jopa turkiskauppiaana, kotoinen Kansallismuseomme saattoi tuntua ummehtuneelta ja hallintohommat puuduttavilta. Luonnehtiessaan arktikkoja Pohjankävijän päiväkirjassaan (1919) Pälsi tuntuu puhuvan itsestään: ”Pohjankävijät ovat oma rotunsa, rauhatonta väkeä, joka ei saa lepoa kotinurkissa, vaan haluavat avaraan maailmaan. Heidän suurin ilonsa on lähteä, ja heidän mielipaikkansa on tie.” Tutkijana Pälsi ei ollut teoreetikko vaan funktionalisti ja etno-arkeologi ja oli kiinnostunut siitä, miten ennen elettiin, tehtiin työvälineitä, miten ja mihin esineitä käytettiin. Kronologiaa koskevat pohdinnat hän jätti kernaasti muille. Haastattelut Mirja Metsolan ohjaamassa TV-dokumentissa 1995. Pälsin talon pihapiiri Lopella. Kuva Jalmari Tikka. Museovirasto. 106 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Maaseudun kasvateille Ailiolle ja Pälsille perinteiset työtavat olivat tuttuja jo lapsuudesta asti. Kaupunkilaisen herrasväen jälkikasvua he eivät olleet, mikä antoi yhteistä kaikupohjaa. Heillä oli ilmeisesti luontevat välit päätellen siitä, mitä F. E. Sillanpää on kertonut Pälsin väitöstilaisuudesta, jossa Ailio oli vastaväittäjänä.17 Pälsi oli railakkaasti sinutellut opponenttiaan ja jossain vaiheessa puuskahtanut: ”No ekkös ny’ muista – kun silloon kerran siittä asiasta jankattiin ja sinäkin lopulta myönsit, että – niin se oli kuin mä sanoin!” 17 Sillanpää 1956, 41 Lähteet Carpelan, Christian (2008). On the history and recent studies of the ’Antrea Net Find’. Teoksessa Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003. Iskos 16. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society, 88–127. Dokumenttielokuva Jukopliut! Sakari Pälsin monta elämää. Ohjaus Mirja Metsola, tuotanto YLE TV 1. Dokumenttiohjelmat 1995. Huurre, Matti (2001). Sakari Pälsi (1882–1965). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/4835/. Luettu 31.5.2008. Sakari Pälsin seuran verkkosivut, http://sakaripalsi.wordpress.com/. Luettu 9.2.2013. Huurre, Matti (2003a). – Sakari Pälsin viimeinen kaivaus ja muita sotamuistoja. Teoksessa Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1. Toim. Matti Saarnisto. [Sine loco]: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö/Karjalan Kirjapaino, 136. Huurre, Matti (2003b). Viipurin läänin kivikausi. Teoksessa Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1. Toim. Matti Saarnisto. [Sine loco]: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö/Karjalan Kirjapaino, 151–244. Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003. Iskos 16. Helsinki 2008: The Finnish Antiquarian Society. Memoria Saecularis Sakari Pälsi. Aufzeichnungen von einer Forschungsreise nach der nördlichen Mongolei im Jahre 1909 nebst Bibliographien. Bearbeitet und herausgegeben von Harry Halén. Suomalais-Ugrilainen Seura – Société Finno-Ougrienne. Kansatieteellisiä julkaisuja X – Travaux ethnographiques X. Helsinki 1982. Sivu107 Miettinen, Arto & Sarmaja-Korjonen, Kaarina & Sonninen, Eloni & Jungner, Högne & Lempiäinen, Terttu & Ylikoski, Kirsi & Mäkiaho, Jari-Pekka & Carpelan, Christian (2008). The palaeoenvironment of the ’Antrea Net Find’. Teoksessa Karelian Isthmus – Stone Age Studies in 1998–2003. Iskos 16. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society, 71–87. Pälsi, Sakari (1944). Tulilinjoilla rauhan töissä. Suomen kuvalehti No 37. Pälsi, Sakari (1949). Erään uhrikiven löytö. Kotiseutu, 150– 152. Ramstedt, G. J. (1953). Seitsemän retkeä itään. Porvoo – Helsinki. WSOY. Relas, Jukka (2007). Sakari Pälsi tallensi tarkasti hämäläistä kotiseutuaan. Kotiseutu 5, 39–41. Salminen, Timo (2003). Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 110. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys. Salminen, Timo (2008). Aatteen tiede. Suomalais-Ugrilainen Seura 1883–2008. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1172. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Seitsonen, Oula & Nordqvist, Kerkko (2008). Seitsemän vuosikymmenen takaisia kenttätyökiireitä – Sakari Pälsin kesämatka 1936. Muinaistutkija 3, 13–29. Sillanpää, F. E. (1956). Päivä korkeimmillaan. Helsinki. Otava. Spitsyn, A. (1910). Arheologitšeskija raskopki. S.-Petersburg. Imperatorskaja arheologitšeskaja kommissija. Äyräpään kihlakunnan esihistoria II. Jään reunalta historialliselle ajalle. Toim. Hannu Takala. Lahden historiallisen museon julkaisuja. Lahden kaupunginmuseo, 2012. Audiovisuaaliset ja internetlähteet Dokumenttielokuva Jukopliut! Sakari Pälsin monta elämää. Ohjaus Mirja Metsola, tuotanto YLE TV 1. Dokumenttiohjelmat 1995. Huurre, Matti (2001). Sakari Pälsi (1882–1965). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/4835/. Luettu 31.5.2008. Sakari Pälsin seuran verkkosivut, http://sakaripalsi.wordpress.com/. Luettu 9.2.2013. 107 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Maggie Gripenberg sinipiikojen johtajattarena tanssipantomiimissa Metsolan tanhuvilla. Kuva: Teatterimuseo. 108 Sivu108 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Sivu109 METSOLAN TANHUVILLA JUHANI AHON TANSSILIBRETTO NÄYTTÄMÖLLÄ Johanna Laakkonen FT syntymäkunta Nurmijärvi asuinpaikka Nurmijärvi J uhani Ahon tuotantoon kuuluu myös tanssilibretto, tanssirunoelma Metsolan tanhuvilla. Maggie Gripenberg loi Ahon kansalliseen mytologiaan pohjautuvasta tarinasta näyttämöteoksen, jossa hän yhdisteli rytmillis-plastilliseen tanssiin kansantanssin elementtejä ja pantomiimia. Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1924 esitetyllä teoksella hän otti askeleen kohti uutta tyylisuuntaa, tanssiteatteria. Kuten useimmat varhaisten modernistien tanssiteokset, myös Metsolan tanhuvilla on kadonnut, eikä tutkija voi palata teoksen äärelle samalla tavoin kuin jos tutkimuskohteena olisi vaikkapa maalaus tai kirja. Teoksesta on kuitenkin jäänyt enemmän jälkiä kuin aikakauden tanssiesityksistä yleensä: lehtikritiikkien ja Ahon käsikirjoituksen lisäksi käsiohjelma, muutama valokuva ja Gripenbergin muistelmien kuvaus teoksen syntyvaiheista. Olen valinnut tarkasteluni kohteeksi näyttämöteoksen yhteydet 1900-luvun alun eurooppalaiseen tanssiin ja muuhun esit- tävään taiteeseen, joita Gripenberg tunsi hyvin ulkomailla hankitun koulutuksensa ja myöhempien opintomatkojensa ansiosta. Maggie Gripenberg on suomalaisen modernin tanssin uranuurtaja, joka maalaustaiteen opinnoista luovuttuaan opiskeli eurytmiikkaa 1910–1911 tunnetun musiikkipedagogin Émile Jaques-Dalcrozen luona Helleraun puutarhakaupungissa lähellä Dresdeniä. Jaques-Dalcroze teki jo tuolloin tiivistä yhteistyötä Adolphe Appian kanssa, jonka ajatukset kolmiulotteisesta, abstraktista lavastuksesta sekä valosuunnittelusta näyttelijäntyön tukijana ja korostajana sekä esityksen tunnelmaa luovana tekijänä loivat perustan modernille lavastustaiteelle. Päätettyään opintonsa Gripenberg palasi Helsinkiin. 1910-luvulla hän esiintyi sommittelemistaan lyhyistä tanssinumeroista koostuvissa tanssi-illoissa ja aloitti uransa teatterikoreografina. Vähitellen hän ryhtyi tekemään myös ryhmäteoksia. 109 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Metsolan tanhuvilla esitettiin kahden Georges Bizet’n L’Arlesienne-teoksen musiikkiin tehdyn tanssinumeron kanssa, jotka oli nimetty yksinkertaisesti nimillä Tanssi I ja Tanssi II. Myös niiden koreografia oli Gripenbergin ja hän esiintyi jälkimmäisessä teoksessa yhdessä oppilaidensa kanssa. Metsolan tanhuvilla -teoksen musiikin sävelsi Otto Ehrström, joka otti työn suorittaakseen Jean Sibeliuksen kieltäydyttyä tehtävästä.1 Kansallisesta mytologiasta ja kansanperinteestä nousevat aiheet olivat yleisiä 1920-luvun eurooppalaisilla tanssinäyttämöillä. Tanssintutkija Ramsay Burt toteaa, että vaikka tanssin modernismi oli kansainvälistä, sekä eurooppalaisessa että yhdysvaltalaisessa tanssissa yksi vastaus yhteiskunnan modernisaatioon oli huomion siirtäminen kansalliseen identiteettiin. Eurooppalaisia esimerkkejä tässä ovat esimerkiksi ruotsalaisen Rolf de Marén perustaman, Pariisissa toimineen ryhmän Ballet Suédoisin (1920– 1925) folkloristiset teokset tai venäläisen Bronislava Ni inskan teos Les Noces (1923).2 Suomessa sisällissodan jälkeisessä kulttuurielämässä tartuttiin herkästi kansallisiin aiheisiin ja suhtauduttiin ihannoivasti kansaan ja luontoon. Perinteisten näkemysten hallitsemalle kulttuurin kentälle nousi kuitenkin vähitellen myös modernistisia äänenpainoja.3 Perinteeseen nojaavassa, mutta liikeilmaisussaan modernissa Metsolan tanhuvilla -teoksessa kulttuurielämämme kansalliset ja modernistiset pyrkimykset risteytyivät. Satusarja kaukaisista metsistä Gripenberg ja Aho olivat perhetuttuja, olihan Gripenberg Ahon vaimon Venny Soldan-Brofeldtin hyvä ystävä.4 Gripenberg kirjoittaa muistelmissaan vierailuistaan Ahojen kesäpaikassa Tvärminnen Toskassa ja siitä, kuinka Aho iltaisin takan äärellä ja aamuisella souturetkellä sommitteli tulevan teoksen librettoa. Myös Gripenberg osallistui aluksi nimellä Karhun kaato kulkeneen käsikirjoituksen suunnitteluun. ”Keskustelimme eri näytöksistä ja tansseista, siitä, miten soolo-osat muodostaisivat tarpeeksi tehokkaan vastavaikutuksen ryhmäkohtauksille, pantomiimillisten ja varsinaisten tanssikohtausten pituudesta - - .” 5 1 5 Sivu110 Libreton valmistumisajankohdasta on eri lähteissä toisistaan poikkeavia tietoja. Suomen Kuvalehden mukaan Aho olisi kirjoittanut libreton kymmenen vuotta ennen ensi-iltaa, eli jo samana vuonna, jolloin hänen vaimonsa ja Gripenberg ystävystyivät. Ahon arkistossa on libretosta kaksi sisällöltään samanlaista versiota, joista toisen reunaan on kirjoitettu käsin vuosi 1918, mutta vuosiluvun perässä on kysymysmerkki.6 Gripenberg ei tarkenna muistelmissaan syntyajankohtaa. Hän kirjoittaa tehneensä harjoitusvaiheessa tarinaan joitakin muutoksia. Näyttämöteoksesta jäivät pois Tapion ja Mielikin hahmot, ja vanhusten ryhmän sijaan näyttämöllä nähtiin yksi vanha tietäjä. ”Tanssi yksinkertaistui täten: lavalle jäi vain kolme ryhmää, tytöt, nuoret miehet ja sinipiiat, kullakin ryhmällä ensitanssijansa.”7 Tämän alaluvun otsikko on poimittu Uuden Suomen arviosta ja kuvaa osuvasti Ahon libreton sisältöä.8 Kaksinäytöksinen teos sijoittuu muinaissuomalaiseen luontoon, jossa joukko nuoria ajautuu vastakkain metsän asukkaiden kanssa. Ahon libretossa on elementtejä kansanperinteestä, mutta myös tanssitaiteen sisäisiä viittauksia. Tiina Suhonen on nostanut esiin teoksen yhteydet vuonna 1913 Pariisissa kantaesitettyyn Kevätuhriin: Molemmat teokset sijoittuvat muinaiseen aikaan, niissä juhlitaan kevään tuloa, kummassakin on nuorten naisten ja miesten ryhmät ja vanha tietäjä. Aholla karhu on tapahtumia hallitseva, näyttämöllä näkymätön hahmo, ja Kevätuhrin lopussa Valittu neito joutuu karhunnahkoihin naamioituneiden tietäjien ympäröimäksi.9 Ahon libretossa on elementtejä kansan- perinteestä. Metsolan tanhuvien ensimmäisen näytöksen alussa ryhmä nuoria juhlii kevättä tanssien, mutta tanssi keskeytyy, kun paimen varoittaa heitä karjaa lähestyvästä karhusta. Vastahakoiset nuorukaiset lähtevät tyttöjen vaatimuksesta häätämään karhua. Toisessa näytöksessä metsän asukkaat, sinipiiat, yrittävät estää karhun kaadon viettelemällä nuoret miehet. Paikalle ilmestyy myös tyttöjen ryhmä, ja sinipiikojen ja Gripenberg 1950, 184–185; Suhonen 1997, 24. 2 Burt 1998, 10. Gripenberg 1950, 175–177. 6 Aho, M. 7 Gripenberg 1950, 184. 110 3 8 Meinander 2010, 196–198. 4 Konttinen 1996, 293–296. US 4.11.1924. 9 Suhonen 1997, 24. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Sivu111 Juhani Aho. Kuva Museovirasto. neitojen välille syttyy taistelu pojista. Heidän metsästysintonsa on kuitenkin sinipiikojen vetovoimaa vahvempi, ja nuorukaiset lähtevät jahtaamaan karhua ja surmaavat sen. Sinipiioilla on vastineensa kansanperinteestä ammentaneiden balettien naiskuvastossa. Wilit, najadit ja muut yliluonnolliset naishahmot lumosivat tanssillaan pahaa aavistamattomia miehiä vietelläkseen tai tuhotakseen heidät. Aho asetti vastakkain metsänneidot ja nuoret naiset, joita hän luonnehtii perhetytöiksi ja tuleviksi vaimoiksi. Sinipiiat ovat sen sijaan rakastajattaria, jotka ovat ”kylmiä pohjaltaan, eivät rakasta vaan viettelevät”.10 Neitojen piti tavoitella tanssissaan ”hienoa, raffineerattua keikailua, aistillisuutta, sireenimäisyyttä (sic), salaperäisyyden viehätystä”.11 Karhua puolustaessaan sinipiikojen raivostunut johtajatar käy käsiksi metsästäjään, mutta menettää kosketuksesta voimansa ja vaipuu voitettuna maahan. Teoksen lopussa sekä metsänneidot että nuoret osoittavat kunnioitusta kuolleelle karhulle. Aho on kirjoittanut librettoon kahden vastakkaisen ryhmän yrityksen lähentyä toisiaan heidän siinä kuitenkaan onnistumatta. ”On niin kuin he jalostuisivat, on niin kuin sovinto olisi tulossa. He koettavat lähestyä toisiaan, mutta eivät voi yhtyä yhteiseen tanssiin.”12 Jos Aho kirjoitti tai viimeisteli libreton vasta 1918, 10 Aho, M., alleviivaus alkuperäinen. 11 Aho, M. 12 Aho, M. 13 voi miettiä, kirjoittiko hän lopun mielessään sisällissodan kahtia jakama kansa, joka ei ollut vielä valmis sovintoon. Tarinankerrontaa liikkein ja elein Metsolan tanhuviin liitettiin määre tanssipantomiimi, jolla tarkoitettiin juonellista teosta, jossa tanssi- ja miimijaksot vuorottelivat, joskus mukana oli myös puhetta. Tanssipantomiimit olivat 1920-luvulla suosittuja eri puolilla Eurooppaa, ja niitä esitettiin sekä puhe- että tanssinäyttämöillä. Varhaiset modernistit kokeilivat pantomiimeissa perinteisesti balettiin liitetyn juonellisen ilmaisun mahdollisuuksia, ja teatteriohjaajia kiinnosti eleen ja liikeilmaisun tutkiminen puheen rinnalla tai sen sijaan. Lajityyppinä pantomiimi oli itse asiassa synonyymi tanssiteatterille, sana, joka alkoi yleistyä saksalaisessa tanssikeskustelussa 1920-luvulla ja korvasi vähitellen pantomiimin juonellisista teoksista puhuttaessa.13 Kerronnallisen pantomiimin vastapooli oli absoluuttinen tanssi, jossa teoksen muotoutumiseen vaikuttivat tanssikomposition omat lainalaisuudet, eivät tarinankerronnan vaatimukset. Absoluuttiselle tanssille ominaista oli musiikin hylkääminen kokonaan tai pelkkien lyömäsoittimien käyttö. Puvut ja lavasteet olivat pelkistettyjä ja yksinkertaisia. Stöckemann 2001, 71. 111 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Metsolan tanhuvilla oli läpikoreografioitu ja kerronta eteni liikkein ja elein. Teoksen liikeilmaisu pohjautui eurytmiikkaan, jonka perustana on näkemys, että musiikin rytmit kumpuavat kehon rytmeistä ja ovat ilmaistavissa kehollisesti. Oppilaan tehtävänä on tulkita kuulemansa musiikin rakenne liikkeiden avulla, ja liike on alisteinen musiikille. Kehittämäänsä menetelmään pohjautuvia ilmaisevia tanssisommitelmia Jaques-Dalcroze kutsui nimellä plastique animée eli elävä plastiikka vastakohtana maalaustaiteen ja kuvanveiston paikoilleen jähmettyneille kehoille. Keski-Euroopassa Jaques-Dalcrozen työ nostatti tanssijoissa myös vastustusta. Kriitikot korostivat liikkeen, ei musiikin, merkitystä tanssikomposition lähtökohtana. Osa tanssijoista, kuten Maggie Gripenberg, alkoi kuitenkin työstää järjestelmän pohjalta omaa taiteellista ilmaisuaan. Kansantanssin askeleet muuttuivat Metsolan tanhuvissa hän sovelsi saamiaan oppeja kerronnalliseen tanssiin. Tässä prosessissa myös kansantanssin askeleet muuttuivat raakamateriaaliksi, jonka hän muokkasi tyyliinsä sopivaksi. raaka- Koska tarjolla ei ollut miestanssijoita, hän kouli ryhmän nuoria miehiä Bragen kansantanssiryhmän harrastajista, heidän joukossaan oli muun muassa myöhemmin oopperalaulajana tunnettu Ture Ara (Ture Åberg). Bragen nuoret miehet harjoittelivat koreografin ohjauksessa vuoden ajan omaksuakseen hänen tyylinsä.14 materiaaliksi. Kansantanssivaikutteisten kohtausten ja pantomiimijaksojen – ensimmäisen näytöksen aseiden pyhityksen ja karjapaimenen ilmoituksen lähestyvästä karhusta – väliin Gripenberg sommitteli tansseja. Teosta hallitsivat ryhmäkohtaukset: tanssijat liikkuivat yhtenä ryhmänä, hajaantuivat ja ryhmittyivät jälleen uuteen muodostelmaan. Ryhmäkohtausten välissä ”vain siellä täällä pulpahtaa esiin soolosävel”15 koreografin oma, lyhyt tanssisoolo. 14 Gripenberg 1950, 185. 15 T. W., HS 4.11.1924. 4.11.1924. 19 Beacham 1989, 4. 20 Emt., 57. 16 Sivu112 Kriitikko kuvaili näkemäänsä ohiliukuvaksi sarjaksi ryhmiä, liikkeitä ja värejä, jotka reliefinomaisesti piirtyivät taustaa vasten.16 Gripenbergin musikaalisuus ja rytmiikkaan pohjautuva koreografia näyttäytyivät aikalaiskatsojalle liikkeiden ja liikesarjojen johdonmukaisena kehittymisenä ja toisaalta liikkeen dynamiikan yllättävinä muutoksina.17 Tanssin ei koettu vain mekaanisesti seuraavan musiikin rytmiä vaan se tavoitti ”tunne-elämän koko asteikon”, kuten Helsingin Sanomien T. W. kuvaili kokemaansa. Lavastuksen uudet tuulet Gripenberg suunnitteli puvut ja ilmeisesti myös teoksen valot. Sen sijaan, että hän olisi sijoittanut tanssijansa suomalaista metsämaisemaa yksityiskohtaisesti jäljitteleviin kulisseihin, lavastus oli pelkistetty ja moderni ja irrotti Ahon tarinan spesifistä historiallisesta ajasta ja paikasta. Gripenberg sommitteli silmää hiveleviä värimaailmoja ja ohjaili valaistuksella tunnelmia ja siirtymisiä tilanteesta toiseen. Näyttämön takana oli sinivihreä fondi, jota vasten heijastuivat katosta lattiaan ulottuvat kapeat, pilarimaiset ja puunrunkoja muistuttavat verhot. Sinivihreää taustaa vasten liikkuivat sinipiiat vihreänä säihkyen, sekä valkoiseen, keltaiseen ja punaiseen pukeutuneiden nuorten naisten ja miesten ryhmät.18 Taustaverhojen käyttö ja pelkistetty näyttämökuva olivat ominaisia varhaiselle modernille tanssille, mutta Metsolan tanhuvien lavastuksella ja Gripenbergin tavalla käyttää valaistusta dramaturgisena elementtinä on yhteys myös 1900-luvun alkupuolella Keski-Euroopassa käynnistyneisiin lavastustaiteen uudistamispyrkimyksiin. Gripenberg oli jo opiskeluaikanaan Helleraussa tutustunut Jaques-Dalcrozen välityksellä Adolphe Appian näkemyksiin. ”Emme enää yritä luoda metsän illuusiota vaan illuusion ihmisestä metsän ilmapiirissä”, Appia kuvaili uutta suuntaa.19 Vaikka Jaques-Dalcrozen oppilaitos Gripenbergin opintojen ajan sijaitsi väliaikaisissa tiloissa, oppilaat pääsivät tekemään kokeiluja Appian suunnittelemilla portailla ja tasoilla. Koska Appian visioimien valaistusideoiden toteuttaminen ei vielä ollut mahdollista näyttämötilassa, Jaques-Dalcroze rohkaisi oppilaitaan kuvittelemaan valaistuksen vaikutuksia.20 G.H.A., SP 4.11.1924. 112 17 Emt. 18 G. H. A., SP, 4.11.1924; Hj. L., HBL Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Gripenberg oli varmasti saanut virikkeitä myös edellisenä vuonna tekemältään matkalta. Hän näki Hampurissa Kesäyön unelman, jonka keijujen tanssin esitti Rudolf Labanin tanssiryhmä, jossa olivat mukana Gripenbergin aiemmat oppilaat Mary Hougberg ja Annsi Bergh.21 Esityksen valaistus ja värimaailma sekä modernit, ei-naturalistiset kulissit tekivät Gripenbergiin vaikutuksen.22 Metsolan tanhuvien puvustuksessa annettiin periksi suomalaiskansalliselle tyylittelylle. Säilyneessä valokuvassa miestanssija on pukeutuneena löyhään, lantiolle ulottuvaan vaaleaan paitaan ja shortseihin, päässään hänellä on mukaelma Väinämöisen lakista. Naistanssijalla puolestaan on päällään väljä mekko ja päähän on kiedottu vaalea huivi. Sen sijaan sinipiikojen johtajattaren (Maggie Gripenberg) paljaat sääret ja jalkaterät, lyhyt, vartaloa myötäilevä asu sekä vartalon asento ovat tyypillisiä varhaiselle modernille tanssille. Kohti tanssiteatteria Aihepiiriltään Metsolan tanhuvilla sulautui suomalaisessa taidemaailmassa 1920-luvulla vallinneeseen, kansallisia aiheita suosineeseen ilmapiiriin. Teoksen liikemateriaali oli modernia, mutta siinä ei ollut sovinnaiset esteettiset normit haastavia säröjä. JaquesDalcrozen järjestelmää on arvosteltu siitä, että siinä musiikin ja liikeilmaisun välille ei synny todellista yhteyttä, minkä on nähty johtavan helposti steriiliyteen tai yksipuolisen valoisaan, tunneasteikoltaan rajoittuneeseen ilmaisuun. Metsolan tanhuvissa Gripenbergin piti valitsemansa metodin puitteissa antaa muoto myös Ahon libreton tummemmille sävyille ja ylittää rytmiikan mekaanisen soveltamisen ja näyttämöteoksen vaatiman kokonaisvaltaisen ilmaisun välinen kuilu. Sivu113 Lähteet Arkistot Ein Sommernachtstraum. Ohjelmistojuliste, Deutsches Schauspielhaus in Hamburg, 23.3.1923. Kopio kirjoittajan hallussa. Metsolan tanhuvilla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto (SKS KIA), Juhani Ahon arkisto, kotelo 20. Käsikirjoitukseen viitataan tekstissä lyhenteellä M. Kirjallisuus ja lehtikritiikit Beacham, Richard C. (1989/1987). Adolphe Appia. Theatre Artist. Cambridge University Press. Burt, Ramsay (1998). Alien Bodies. Representations of modernity, ’race’ and nation in early modern dance. London: Routledge. G. H. A. Maggie Gripenbergs dansföreställning. Svenska Pressen 4.11.1924. Gripenberg, Maggie (1950). Rytmin lumoissa. Muistelmia. Ruotsin kielestä suomentanut Sirkka Rapola. Helsinki: Otava. Hj. L. Maggie Gripenbergs föreställning på Kansallisteatteri. Hufvudstadsbladet 4.11.1924. Konttinen, Riitta (1996). Boheemielämää. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Helsinki: Otava. Meinander, Henrik (2010). Suomen historia. Linjat, rakenteet ja käännekohdat. Helsinki: WSOY. Metsolan tanhuvilla. Juhani Aho – Maggie Gripenberg -ilta Kansallisteatterissa 3. XI. 24. Suomen Kuvalehti 44/1924, 1423. Stöckemann, Patricia (2001). Etwas ganz neues muss nun entstehen. Kurt Jooss und das Tanztheater. München: Klaus-Kieser Verlag. Suhonen, Tiina (1997). Kaunoliiketaiteesta tanssirealismiin. Suomalaisen tanssin historiaa. Teoksessa Hanna-Leena Helavuori et al. (toim.): Valokuvan tanssi. Dance in Finnish Photography. Oulu: Kustannus Pohjoinen. –tto. Maggie Gripenberg -ilta. ”Metsolan tanhuvilla”. Uusi Suomi 4.11.1924. T. W. Maggie Gripenberg -ilta. Helsingin Sanomat 4.11.1924. Vastakohtana ”ultramodernille” absoluuttiselle tanssille teokseen liitettiin meillä sellaisia määreitä kuin tanssiteatteri ja kokonaistaideteos, jossa eri elementit, Ahon teksti, tanssi, musiikki ja visuaalisuus, yhdistyivät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Tanssiteatteri-sanan käyttäminen kertoo, että kriitikot liittivät teoksen osaksi uutta, Keski-Euroopassa kehittymässä ollutta tyylisuuntaa. 21 Ein Sommernachtstraum, ohjelmistojuliste. Gripenberg 1950, 171. 22 113 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 114 Sivu114 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Sivu115 KIELIMIEHET VASTAAN HISTORIANTUTKIJAT VÄHÄINEN LISÄ SUOMALAISEN PAIKANNIMITUTKIMUKSEN OPPIHISTORIAAN Jaakko Numminen ministeri syntymäkunta Vaasa asuinpaikka Helsinki / Sipoo 1 940-luvun lopulla käytiin Suomessa periaatteellista ja metodiopillista keskustelua historiantutkijoiden ja kielitieteilijöiden kesken paikannimitutkimuksen mahdollisuuksista maan asutushistoriaa selvitettäessä. Asia oli erityisesti esillä Armas Luukon väitöstilaisuudessa keväällä 1949 sekä sittemmin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kokouksessa syksyllä 1949. Ylioppilas Jaakko Numminen oli läsnä molemmissa tilaisuuksissa ja kirjoitti niistä tarkat muistiinpanot. Helsingin ylipistossa tarkastettiin huhtikuun 13. päivänä 1949 filosofian maisteri Armas Luukon väitöskirja Etelä-Pohjanmaan keskiaika. Olin toisen vuoden ylioppilaana ja historian opiskelijana paikalla. Kirjoitin väitöstilaisuudesta selostuksen jo seuraavan päivän Vaasa-lehteen. Kerroin aluksi, että vastaväittäjänä oli professori Jalmari Jaakkola ja kustoksena professori Arvi Kor- honen. Yleisön joukossa nähtiin Suomen Akatemian jäsen Y. H. Toivonen, professorit Jutikkala, Kivikoski, Maliniemi ja Äyräpää, dosentit Halila, Hautala ja Vilkuna, tohtori Aulis J. Alanen sekä runsaasti pääkaupungin eteläpohjalaisia ynnä muuta väkeä. Jatkoin selostustani: ”Maisteri Luukon laajat aikaisemmat tutkimukset Etelä-Pohjanmaan historiasta 1600-luvulla ovat herättäneet huomiota ja sentähden hänen keskiaikaan saakka porautuvia tutkimuksiaan odotettiin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla. Suoranaisen kirjallisen lähdeaineiston ollessa tältä kaudelta varsinkin Etelä-Pohjanmaan osalta tavattoman vähäisen, on tutkija joutunut turvautumaan laajoihin paikannimiryhmiin, erikoisesti eränimistöön ja niitä vertailemalla voinut osoittaa asutuskehityksen. Toisaalta on taas 1500-luvun runsaampia lähteitä käytetty retrospektiivisesti, t.s. niiden antamia tietoja on käytetty heijastamaan varhaisempaa kehitystä. 115 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Tavanomaisessa alkajaisluennossaan maisteri Luukko kiinnitti huomiota aikaisempiin suomalaisiin eräretkeilyn ja erätalouden historiantutkimuksiin. Hän palautti mieliin K. J. Jalkasen vanhat tutkimukset hämäläisten eräretkeilyistä ja esitti Väinö Voionmaan ja Jalmari Jaakkolan merkityksen tämän tutkimuksen kehitykselle. Näistä Jaakkola on tutkimuksessaan osoittanut, miten Etelä-Pohjanmaa asutettiin lähinnä Satakunnasta käsin. Omassa tutkimuksessaan maisteri Luukko esittää tämän kehityksen Etelä-Pohjanmaan kannalta, katsoen ensin Satakunnan eräalueena ja sitten vähitellen sen omana levenemisenä. Kun painovirheet, lähdeluettelot ja väitöskirjan nimi oli tarkastettu, lähti vastaväittäjä yksityiskohtaisesti tarkastamaan teosta. Lukuisia pienempiä huomautuksia tehden hän yleensä yhtyi väittelijän laajan materiaalin perusteella tekemiin päätöksiin. Hän huomautti, että teoksessa esitetty kulkunimistö on laajimpia mitä meillä on käytetty. Myöskin elinkeinot on esitetty värikkäästi. Väitös- tilaisuus kesti yli neljä tuntia. Lopuksi prof. Jaakkola totesi, että maisteri Luukolla on ollut hyvät edellytykset työhönsä ja hänen teoksensa on aiheeltaan vaikeimpia, mitä meillä on yleensä tutkittu. Kirjallisten lähteitten ollessa niukat ’on jokainen tiedon muru vietävä metoodista tietä eteenpäin ja yhdistettävä ne kokonaisuudeksi’. Ylimääräisenä vastaväittäjänä esiintyi dosentti Kustaa Vilkuna. Hänen ja väittelijän välille kehittyi mielenkiintoinen, metoodinen keskustelu, jossa tohtori Vilkuna huomautti, että väittelijä oli paikannimitutkimuksissaan käyttänyt vanhentunutta menetelmää ottaen huomioon vain valikoituja paikannimiä. Tohtori Vilkunan mielestä olisi otettava kaikki nimet järjestään, eikä muualla maassa tunnettuja henkilönimiä saisi käyttää todisteena. Hän ei myöskään voinut olla yhtä mieltä lappalais- ja kainulaispaikannimistöön liittyvistä kysymyksistä maisteri Luukon kanssa. Ei ole myöskään pakko olettaa, että asutusta olisi tullut vain yhdeltä suunnalta, Satakunnasta, vaan voitaisiin ajatella, että hyvä riistamaa on saattanut houkutella heitä muualtakin. Tällöin Sivu116 puhuja kiinnitti huomiota Varsinais-Suomen rannikkoon ja sen mahdollisiin merellisiin yhteyksiin Pohjanmaan kanssa. Maisteri Luukko totesi tähän, että eräät asutuksen valtareitit ovat tähän mennessä monien todistuksien avulla varmasti selvitettyjä ja niitä tukemaan voidaan käyttää tämänkaltaista nimitystutkimusta. Muualta Suomesta voitaisiin tuskin löytää eteläpohjalaiselle nimistölle niin verrannollista nimistöä, henkilönimet mukaan luettuna, kuin Satakunnasta. On vaikeata ajatella, että asutusta olisi voinut tapahtua muuta tietä kuin Kyrösjärven reittiä pitkin Satakunnasta käsin, sillä asutukseen tarvitaan ennen kaikkea maantieteellisiä edellytyksiä ja ne ovat siellä, missä erätiet yhtyvät. Varsinais-Suomen rannikon vilkas talonpoikaispurjehdus 1500-luvulla ei todista mistään perinteellisistä yhteyksistä Pohjanmaan rannikolle. Ainoastaan Turun ja Pohjanmaan välillä on ollut huomattavampaa kanssakäymistä.” Lopuksi kerroin, että väitöstilaisuus kesti yli neljä tuntia ja että sen päätyttyä tohtori Luukko sai ottaa vastaa lukuisia onnitteluja. Keskustelu paikannimien käytöstä ei kuitenkaan päättynyt tähän. Suomen Muinaismuistoyhdistys, jonka esimies Kustaa Vilkuna oli, järjesti torstaina marraskuun 3. päivänä 1949 kello 19 keskustelun asiasta Kansallismuseossa. Keskustelukysymyksen ”Paikannimet ja asutushistorian tutkimus” alustajiksi ilmoitettiin tohtorit Viljo Nissilä ja C. E. Thors. Sanomalehti-ilmoituksen mukaan yleisöllä oli tilaisuuteen vapaa pääsy. Kiiruhdin nyt jo kolmannen vuoden ylioppilaana Muinaismuistoyhdistyksen kokoukseen. Tein muistiinpanoja ja kirjoitin sen jälkeen samana iltana perhekronikkaan pitkän kuvauksen keskustelun kulusta. Tuoreeltaan tehdyt muistiinpanot kuvastavat keskustelun kiihkeätä luonnetta. (Suomen Muinaismuistoyhdistyksen nykyiset toimimiehet ovat minulle kertoneet, että yhdistyksen asiakirjoista ei löydy keskustelua tilaisuudesta.) ”Tilaisuus oli koonnut todellisen valioyleisön, jossa olivat melkein kaikki keskiajan tutkimuksen ja suomen kielen tutkimuksen eturivin miehet ja naiset, yht. 50–60 henkeä. Vain suuri taustatekijä Jalmari Jaakkola puuttui. 116 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Yhdistyksen esimies Kustaa Vilkuna piti ensinnä muistopuheen Albert Hämäläisestä, miehestä, joka yksistään oman kykynsä ja lukuhalunsa ansiosta kohosi ’koulupakottomasta Keski-Suomen kylästä Euroopan suuriin tieteellisiin keskuksiin Wieniin, Pietariin y.m., mutta joka kuitenkin aina säilyttäen aitoperäisen erämiehen luonteensa kammosi liikoja ystäviä ja hälinää ympärillään, eikä siten milloinkaan voinut kohota sellaiseksi keskushenkilöksi, jollaista hänen seurustelutaitonsa, kertomalahjansa, jopa huumorintajunsakin olisi edellyttänyt. (Huomaan, että Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjassa Suomen Museossa varsinaisen muistokirjoituksen Albert Hämäläisestä on julkaissut T. I. Itkonen. Vilkuna ja Hämäläinen olivat tieteellisiä antagonisteja, mutta kerrotaan miesten tehneen sovinnon Hämäläisen sairasvuoteen äärellä, mistä selittynevät Vilkunan arvostavat sanat.) Sivu117 Ja tämän jälkeen alustaja keskittyikin hyökkäykseen Luukkoa vastaan. Nissilän mielestä Luukko on tutkimuksessaan lähtenyt sellaisesta aksioomasta, että Etelä-Pohjanmaan asutus on peräisin Ylä-Satakunnasta käsin. Siksi hänen todistelullaan on vain deduktiivista arvoa. Sen jälkeen Nissilä lähti yksityiskohtaisesti osoittamaan metodin kehnoutta. Murretutkimukset on otettava huomioon. On esim. huomattava, että kontio on itäsuomalainen sana, jota esiintyy lännessä vain harvassa eikä sitä niin ollen voi käyttää todisteluperusteena. Jonka jälkeen päästiin varsinaiseen asiaan. Tilaisuudesta muodostuikin Armas Luukon tohtoriväittäjäisten toinen näytös. Kustaa Vilkuna oli marssittanut järeän tykistön elikkä kielimiehet esiin. Paikannimitutkimuksen dosentti Viljo Nissilä aloitti kertomalla paikannimillä suoritetun asutushistoriallisen päättelyn historiasta Suomessa, ensin Hannes Gebhard, sitten K. J. Jalkanen ja J. W. Ruuth. Massana marssitti paikannimet todisteluunsa Väinö Voionmaa. Mutta hänen metodinsa oli alustajan mielestä epätieteellistä, koskapa hän ei ymmärrä mitään kielen laeista ja murretutkimuksesta. Paikannimiä ovat sitten käyttäneet myös eräät paikallishistorian tutkijat kuten Einar W. Juvelius Sysmän pitäjän ja Aimo Halila Iitin pitäjän suhteen, sekä tietysti Heikki Klemetti Kuortaneen suhteen. (Toinen alustaja, tri C. E. Thors muuten nimitti Klemettiä suomalaisen paikannimitutkimuksen ’enfant terrible’ksi.) Aulis Oja on Maariassa ja Kaarinassa selvittänyt paikannimien avulla kylien ikäsuhteita. Jalmari Jaakkola rakentaa suuren synteesinsä osittain paikannimien pohjalle, ja viimeksi on Armas Luukko Etelä-Pohjanmaan keskiajassa käyttänyt laajaa paikannimimateriaalia. Kustaa Vilkuna. Sukunimistön käyttö on hyvin arveluttava asia. Sen syntymistä on voinut tapahtua sekä rannikkoruotsalaisesta vaikutuksesta että papiston antamana. Satakunnan Andialaa ja Etelä-Pohjanmaan Antilaa ei voi verrata, koska molemmat ovat varmasti peräisin Anders, Antte -nimestä. Runsaasti sukunimistöä on peräisin skandinaavisesta tai saksalaisesta henkilönimistöstä. Alustaja esitti lukuisia esimerkkejä. Sen syntyminen on voinut olla täysin itsenäistä kummallakin taholla. Samalla perusteella on vähän todistusvoimaa myöskään keskiaikaisista ammattinimityksistä saaduilla aineksella. Jälleen lukuisia esimerkkejä, m.m. teikari. Appellatiivisia paikannimiä voidaan käyttää, jos sillä on samat sanastomaantieteelliset edellytykset. Esim. sellaiset sanat kuin luoma, moisio, vainio, 117 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Sivu118 Jouko Hautala Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirja-arkistossa. Kuva SKS. pyörtänö, vare. Sanoja, jotka samassa merkityksessä tunnetaan sekä Ylä-Satakunnassa että Pohjois-Pohjanmaalla. Pitkän todistelun jälkeen alustaja päätyi periaatteisiin, että asutushistoriallisiin päätelmiin paikannimien avulla voidaan ryhtyä vain seuraavalla tavalla: 1. Alkuperäissuomalaiset nimet kelpaavat todistuskappaleiksi. 2. Äännehistorialliset seikat samoin. 3. Appellatiiviset nimet, jos sanastomaantieteelliset edellytykset ovat olemassa. Toinen alustaja, toht. C. E. Thors esitteli sitten ruotsalaisen paikannimitutkimuksen tuloksia kertoen, miten on määritelty eri-ikäiset nimityypit kuten -stat, -böle, -by y.m. Tämä saikin sitten erään toisen ruotsinkielisen, maist. Meinanderin tiedustelemaan, onko suomalaisessa tutkimuksessa todettu mitään vastaavanlaisia ikäryhmiä. Vastausta tähän ei kuitenkaan keskustelun kuluessa kuulunut. Keskustelussa käytti ensimmäisen puheenvuoron altavastaaja Armas Luukko, joka esitti, että jokaiselle historiantutkijalle on selvää, että yksistään paikannimillä ei voida operoida. Täytyy olla muitakin todisteita. Tällaisia on kolmenlaatuisia: 1. Maantieteelliset edellytykset täytyy olla olemassa. Sellaiset on Ylä-Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan välillä. 2. On kiinnitettävä huomiota siihen, mitä historialliset lähteet sanovat asiasta. Harvassa maassa on niin hyvät erähistorialliset lähteet kuin Suomen 1400- ja 1500-luvuilta. 3. Perimätiedon todisteet. 118 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:32 Kun kaikki nämä seikat viittaavat Satakuntaan käsin ja lisäksi paikannimistö sopii tähän erikoisen hyvin, on todennäköisyys suuri. Nissilä oli esittänyt, että nimistöä on verrattava kaikkien alueitten nimistöön. Luukko piti tätä kuitenkin mahdottomana jo yksistään käytännöllisistä syistä. Nissilä oli myös esittänyt eräitä karjalaisnimiä Etelä-Pohjanmaalla. Luukko huomautti tähän, että maantieteellisiä edellytyksiä ei ole Karjalasta ja Savosta suuntautuneelle asutusvirtaukselle. Tämä alkoi vasta 1500-luvulla. Vilkuna kertoi – saaden puheenvuoroonsa eräänlaista romantiikan hohdetta – pulkkamatkoistaan lumisen talven keskellä Lapissa ja venematkoistaan pitkin Tornionjokea, jolloin oli ollut erinomaista aikaa kysellä oppailta matkan varrella olevien seutujen nimiä. Jokaisella paikalla oli oma nimensä, vaikka seudut olivat täysin asumattomia. Tämä osoittaa, että kaikkialla paikannimet ovat vanhempia kuin itse asutus. Myöskin eräät esimerkit myöhäisemmän asutuksen synnystä todistavat tätä seikkaa. Asukkaat eivät suinkaan ole tuoneet nimiä tullessaan. Paikannimet eivät ole verrannollisia asutukseen. Käyttämässään puheenvuorossa prof. Aarne Äyräpää kiinnitti m.m. huomiota siihen seikkaan, että on aivan väärin vedota aina siihen, että asutus leviää vain vesireittejä myöten. Esim. kivikaudelta tiedetään, että asutus on silloin levinnyt Etelä-Pohjanmaalle Pohjois-Karjalasta Savon kautta. Myös Pohjois-Hämeen asutus on syntynyt poikkipäin Savosta käsin. Sivu119 hoihin lähdejulkaisuihin ei ole luottamista. Aina on huomattava, että jäljentäjä on muuttanut monesti paikannimet aikansa kieliasuun. On huomattava, että kymmenysluettelon tiedot ovat arvokkaampia kuin maakirjan. Ei myöskään saa ottaa sitä muotoa, joka esiintyy kahdessa paikassa ja jättää ottamatta sitä muotoa, joka esiintyy kahdessakymmenessä paikassa. Loppuponnessaan Kustaa totesi, että paikannimitutkimus on Suomessakin kehittymässä tieteeksi.” Muistiinpanoissani kerron vielä vähäisestä episodista. ”Ja jotta keskustelu olisi ollut täydellinen esiintyi kansanmies Luopioisista, joka kysyi koossa olevalta arvokkaalta tutkijajoukolta, mistä tulee Vekuna-nimi. Kun siellä Luopioisissa on Iso-Vekuna ja Vähä-Vekuna.” Eiväthän tutkijat tähän osanneet vastata, mutta huomasin, että Kustaa Vilkuna oli jo ala-aulassa tiedustelemassa ”mihin se ukko hävisi, että Sanakirjasäätiöstä olisi saatu toimitettua hänelle vastaus asiaan”. Selostuksen loppuun huomaan kirjoittaneeni vielä oman arvioni keskustelusta: ”Itse asiassa kielimiesten hyökkäys ei ollut hyökkäys ainoastaan Armas Luukkoa vastaan, vaan myös Jalmari Jaakkolaa ja koko suomalaista asutushistoriallista tutkimusta vastaan. Näyttäisi siltä, että vanhaa tutkimusmetodia ei ole hyvä enää käyttää: toisaalta taas kielimiesten suositteleman metodin käyttö on tämän hetken historiantutkijoille käytännöllinen mahdottomuus. On intresanttia nähdä, mihin kehitys johtaa”, päätän toivorikkaana historian opiskelijana kuvaukseni. Tohtorit Hakulinen, Åkerblom, Ahlbäck ja Thors käyttivät sitten puheenvuoroja. Prof. Martti Rapola kiinnitti huomiota siihen, että ruotsalainen paikannimitutkimus on vanhempaa kuin suomalainen ja siellä on myös päästy varmempiin tuloksiin. Tällä hetkellä ei vielä tiedetä, tuleeko suomalainen tutkimus tässä suhteessa jäämään aina toisenlaiseksi. – Rapola viittasi siihen, että murremaantieteelliset edellytykset ovat myös sangen suhteellisia. Murteiden kokoonpano ja keskinäinen asema on muutamia vuosisatoja sitten ollut aivan toisenlainen kuin nykyään. Kauko Pirinen huomautti, että sekä kielimiehet että historiantutkijat ovat tehneet paljon syntiä paleografian ja huolellisen lähdekritiikin suhteen. Van119 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu120 Vertti Oittinen auran kurjessa ja Erkki Hyvönen ohjaksissa Konneveden kirkonkylän Hakkaraisen Mäenaluspellolla syksyllä 1948. Kuvan omistaa Erkki Harlin. 120 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu121 ARVOKASTA ARVOTONTA – MAATALOUSESINEISTÖÄ UUSIOKÄYTÖSSÄ MUSEOLÄNGISTÄ HAVAITTUA Janne Vilkuna FT, museologian professori syntymäkunta Helsinki asuinpaikka Orimattila S uomen kansakulttuurista kertovien museokokoelmien yleisimmät esineet ovat taitavin koristeleikkauksin varustetut ja värikkäiksi maalatut rukinlavat ja länget. Jos niiden oheistiedot on kirjattu museoluetteloihin monipuolisen asiallisesti, ne välittävät näennäisestä samankaltaisuudestaan huolimatta kukin oman paikallisesti merkittävän tarinansa. Syntymässä saadun käsivamman vuoksi isoisäni Kustaa Vilkuna (1902–1980) ei esikoisuudestaan huolimatta päätynyt Nivalan Vilkunan talon isännäksi, vaan nuorukainen pantiin kansakoulun jälkeen Lapualle oppikouluun ja edelleen Helsinkiin yliopistoon. Yliopistosta hän löysi yllättäen ja suvun toiveista poiketen oppiaineen, jonka hän hallitsi kodin suomin tiedoin paremmin kuin herrasväen lapset. Kyseessä oli suomalais-ugrilainen kansatiede, johon oli juuri näihin aikoihin saatu ensimmäinen vakituinen professorin virka. Oppituoli sijaitsi muutama vuosi aiemmin perustetun Suomen ja Skandinavian arkeologian oppituolin tavoin Suomen kansallismuseossa. Viran sai kansallismuseon kansatieteellisen osaston johtaja Uuno Taavi Sirelius (1872– 1929), joka hoiti sekä museovirkaansa että professuuriaan kuolemaansa asti. Vuonna 1925 Vilkuna pääsi mukaan Hauhon kylätutkimusretkikuntaan, ja tuolla retkellä hän sai seminaariaiheekseen länget, jotka ovat kiistatta yksi ihmiskunnan merkittävimmistä keksinnöistä. Aihe laajeni sittemmin sivulaudaturtyöksi, jonka myötä hän järjesti ja tutki kansallismuseon länkikokoelman. Aherrus palkittiin vuonna 1926 museon ylimääräisen amanuenssin toimella. Kustaa Vilkuna piti myös esimiehensä Sireliuksen toivomuksesta aiheesta esitelmän Suomen muinaismuistoyhdistyksen kuukausikokouksessa. Hevosia paljon käsitellyt Vilkuna oli länkikokoelmaa järjestäessään oitis nähnyt ”länkien läpi” niiden kantajat. Useat länget olivat nimittäin tavattoman pieniä, mistä saattoi päätellä myös hevostemme olleen aiemmin huomattavasti silloista pienempiä. Näin länkitutkimus eteni kotimaisen hevosemme tutkimukseksi. Esitelmästä sukeutui vuonna 1928 lehtikirjoitus, joka laajeni kolmekymmentä vuotta myöhemmin kotimaiseksi tieteelliseksi artikkeliksi 121 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu122 ja vuonna 1967 tiedot tarjoiltiin kansainväliselle tutkijakunnalle saksaksi. oli itse kaupungistunut maalainen. Mutta usein lähelle on vaikea nähdä. Kun suomenhevosen säkäkorkeus on nykyään yleensä 150–160 cm, eivätkä isommatkaan hevoset ole mitenkään harvinaisia, Vilkuna saattoi osoittaa miten hevosemme olivat kasvaneet vuosisata vuosisadalta. Maatiaishevostemme säkäkorkeudet olivat nimittäin länkien perusteella 1700-luvulla yleensä vajaat 130 cm. Längistä nähty havainto vahvistui sotilasasiakirjoja tutkien. Niihin 1600-luvulla kirjattujen komppanioiden hevosten säkäkorkeuksien keskiarvot vaihtelivat 110–135 cm! Anttila ei suinkaan ollut mielipiteineen yksin. Lähes klassikoksi muodostuneen Suomen museoliiton pääsihteeri Jorma Heinosen (1918–1988) ja Suomen kansallismuseon johtaja Osmo Vuoriston (1929–2011) kirjoittaman Antiikkikirjan vuonna 1979 päivitetyssä neljännessä painoksessa todetaan seuraavasti (s. 270): Suomenhevosen alkuperää ei vielä varmuudella tunneta. Kun asia selviää, vastaus liene sama kuin meidän suomalaisten perimämme eli olemme ”syntyneet” täällä Suomessa eri aikoina eri suunnilta tulleista väestöaineksista. Laukaalainen länkipeili kesäasunnon seinällä Kuusvedellä. Kehyslänget ovat kuuluneet belgialaiselle kuormahevoselle, joka oli ajohevosena Lievestuoreen Pönttövuoren tervatehtaalla 1940-luvulla. Länget päätyivät tervatehtailija Eino Leinosen ullakolle, josta vävy Veli Aromaa toimitti ne vaimonsa Sirkun kanssa Jyväskylään Nokipiin peililiikkeeseen 1950-luvulla. Valokuva: Elise Kalari, 2007. ”Joskus näkee, että esinettä pyritään taivuttamaan sille vieraaseen tehtävään. Tällöin päädytään helposti sangen outoihin yhdistelmiin. Klassisena esimerkkinä mainittakoon villitys tehdä rukinlavoista kynttilälampetteja. Rukinlapa sellaisenaan on seinäkoristeena paikallaan, mutta kynttilänpidikkeenä se on menettänyt arvonsa. Käyttämättömänä seisova rukki on tyylikäs dekoraatio – sitähän pidettiin kirnun ohella rouvasväen huoneessa jo rokokooaikana, hovien rouvien työteliäisyyttä vai luonnonläheisyyttäkö osoittamassa – mutta kattokruunuksi pakotettu rukinpyörä ei. Miellyttävältä ei myöskään vaikuta kirnun uusi funktio sateenvarjotelineenä tai paperikorina. Televisiossakin on saatu ihailla hevosen längistä tehtyjä peilin kehyksiä: luulisi kaikille olevan selvää, että länkien välistä näkyvä pää kuuluu luonnollisesti vain hevoselle.” Etnologian luennolla Opiskellessani Jyväskylän yliopistossa etnologiaa eli kansatiedettä 1970-luvulla, olin kerran apulaisprofessori Veikko Anttilan (1929–1990) luennolla, jolla hän käsitteli muun muassa kansankulttuurin esineiden primäärisiä ja sekundäärisiä funktioita eli ensi- ja toissijaisia tehtäviä. Toisin sanoen sitä miten esine, joka alun perin oli valmistettu johonkin tarkoitukseen saa ajan kuluessa uuden käyttötarkoituksen. Anttila, joka oli syntyjään sieviläisen maatalon poika, mainitsi kielteisinä esimerkkeinä kirnut, joista oli tullut sateenvarjotelineitä ja länget, joista oli tehty länkipeilejä. Hänestä ne olivat kamalimpia esineitä mitä oli olemassa, suorastaan henkisen rappion huippuja! Olin arvostamani Anttilan kanssa ääneti täydellisesti eri mieltä ja ihmettelin hänen jyrkkyyttään kahdesta syystä. Ensiksi siksi, että hän ei ollut rajoittunut vain vanhan talonpoikaiskulttuurin tutkijaksi, vaan yksi hänen pääteoksiaan oli vuonna 1974 ilmestynyt Talonpojasta tuottajaksi, jossa hän käsitteli nimenomaan sekä esineellisten että tuotannollisten innovaatioiden eli uutuuksien avulla maataloutemme uudenaikaistumista. Toiseksi Anttilan olisi pitänyt nähdä länkipeilin arvo juuri siksi, että hän Syynä nyreyteen oli muun muassa aikakauden käsitys esineiden arvosta. Tuolloin korostettiin etenkin esineen aitoutta, mutta aitous on erittäin haasteellinen käsite sillä se on suhteellinen, relatiivinen. Ymmärrämme kaikki mitä tarkoitetaan kun puhutaan aidosta rahasta, mutta yhtä selvää pitäisi olla kun puhutaan aidosta väärennetystä rahasta! Samoin on olemassa aitoja länkiä ja aitoja länkipeilejä jne. Kulttuurihistoriallisten museoidemme painopiste oli tähän aikaan vasta siirtymässä säätyläisten ja maaseudun talonpoikien kulttuurista teollistuneen ja kaupungistuneen ajan kulttuuriin. Nykyajan ja lähimenneisyyden tallennus ja dokumentointi oli sekin vasta alkanut Ruotsissa. Antiikkiliikkeissä oli tuolloin ja on edelleen kosolti hintavia esineitä, joilla on aikoinaan ollut jokin arkinen tehtävä. Esineen myyjä ei myy sitä alkuperäiseen tehtävään käytettäväksi eikä ostaja suinkaan aio käyttää sitä niin, vaan haluaa asettaa sen ”kau- 122 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu123 nistamaan” kotiaan. Eikä esineitä käytetä museoissakaan alkuperäisessä tehtävässään, vaan ne ovat todisteita siitä mitä ne aiemmin olivat, mihin niitä käytettiin jne. Länget kuuluivat myös vanhan kansankulttuurin taikavälineistöön. Niiden muodostaman kehän läpi voitiin laittaa jokin esine tai jopa lapsi, joka näin tehden sai esimerkiksi loitsusanojen kera itseensä parantavaa voimaa. Näin kertoi Kontiolahden Selkien kylässä Matti Mylläri vuonna 1895: ”Jos lapsee tulloo yön itkettäjä, niin länget ja luokki pannaa pystyy ja niihin läpi pujotettaa laps ja luvetaa: Riesa, riesa, yön valavottaja!1” Mainittakoon vielä, että Kustaa Vilkuna siirrätti 1950-luvulla Lappajärven Kärnänsaaren huvilalleen Vetelistä yli 200 vuotta vanhan Alipollarin kaksitupaisen päärakennuksen, joka sai sittemmin nimen Kustaantupa. Sen päätuvassa riippui Jos eläin katosi eli ”joutui metsänison pöydän päällä katosta rukinpyörästä Konnevetinen länkipeili, jonka mummo teetti tyttärentyttärelpeittoon”, voitiin sitäkin etsiä länkien tehty siro kynttiläkruunu! Oli tuvassa toileen Sari Hänniselle vuonna nenkin uusioesine, nimittäin upean väri- 1974. Sarin Sirkka-äidin muistin avulla. Vihtori Virtanen kertoi vuonna käs pitkittäisjalaksinen pohjalaiskehto, jo- mukaan länget on tehty hänen 1900 Säkylän Pyhäjoella yhden keinon ka sai pääasiassa palvella sanomalehtisäi- Sirkkamäessä olleen kotitalonsa, ”Jos hevonen tai lehmä on hukkunut tai lönä. Naapurihuvilan seinäjokinen poika Hiekka-ahon, Aro-ruunalle. varastettu, niin pitää heittää länget tai vastasi tarkkojen havaintojensa perus- Valokuva: Reijo Rantanen, lehmän kauloin uuniin palamaan, sano2007. en: ’En minä tarvitse näitä länkiä, kun teella koulussa kehdon kuvaa näytettäessä ja sen tarkoitusta kysyttäessä, että sehän on lehti- en hevostakaan saa’, niin eläin tulee takaisin kahden tai kolmen vuorokauden perästä, tai tulee tieto, teline! missä se on.”2 Moniarvoisuutta Kulttuurihistoriallisten museoiden esineiden museoarvo ei määräydy pääsääntöisesti itse esineestä, vaan siihen liittyvistä oheistiedoista. Näin esine kertoo jostain menneisyyden tapahtumasta tai ilmiöstä ja olemassaolollaan todistaa kertomuksen todeksi. Siksi mikä tahansa esine, näennäisesti vaatimatonkin, saattaa olla arvokas. Jos minun pitäisi rakentaa näyttely viime sotien jälkeisestä yhteiskunnallisesti tavattoman merkittävästä murrosajasta, jota luonnehtii muun muassa teollistuminen, maasta- ja maaltamuutto, kaupungistuminen ja kirkonkyläistyminen, työ pitäisi aloittaa sekä näyttelysanoman kiteyttämisellä että siihen liittyvien esineiden valinnalla. Yksi esine, jonka empimättä valitsisin näyttelyyni, olisi länkipeili. Miksi! Siksi, että se kertoo niin kirkkaan selvästi juuriltaan lähteneiden ihmisten kaipuusta menneeseen aikaan ja paikkaan, kotiseudulle, maalle. Hevonen oli kiistatta yksi maaseudun elämän keskeinen osa. Koska länget olivat yksilöllisiä, ne kantoivat mukaan uuteen kotiin otettuina juuri tietyn hevosen muistoa. Tällaisten muistoesineiden avulla me kaikki rakennamme, säilytämme, päivitämme ja tuomme julki identiteettiämme. Ja länkipeiliin katsoessamme näemme – niin, loppujen lopuksi – tutun hevosen lisäksi itsemme! Länkipeilien kehykset eivät aina ole alkuperäisiä länkiä. Kysyntä nimittäin ylitti tarjonnan ja siksi peilejä varten valmistettiin länkien muotoisia kehyksiä. Lisäksi nämä aidot maalaisesineet tai niiden jäljennökset kelpasivat heillekin, joiden suvun maalta lähtö oli useamman sukupolven takainen. Tällöin maalaisesineet edustivat kaupunkikodeissa jotain yleisempää kaipuuta nykyaikaa rauhallisempaan entiseen aikaan. On selvää, ettei kaikkea voida museoida. Vain hyvin pieni osa kunkin ajan esineistä päätyy tarinoineen muistoina ja todistuskappaleina museoiden kokoelmiin. Paljon käytöstä syystä tai toisesta pois jääneitä esineitä jää siis museoiden ulkopuolelle katoamaan ja unohtumaan. Pieni osa säilyy myös päädyttyään muisto- tai koriste-esineiksi ihmisten koteihin. Mitä siis menetetään, jos jotkut muutoin häviävät esineet säilyvät kodeissa uudenlaisiksi käyttöesineiksi muuntuneina? Vastaan: Ei mitään! Lähde Kirjoitus perustuu kirjoittajan Konneveden Joulussa 2007 julkaisemaan artikkeliin. 1 2 SKVR VII4. Rytkönen, A. n. 1180. SKVR X2 4090. Säkylä. Viitanen n. 111. 123 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu124 Hoidon neuvontaa Pispalan Moreeni ry:n adoptoimassa kohteessa Rajaportin aidalla Tampereen Pispalassa. Vasemmalla Museoviraston tutkija Olli Soininen. Kuva Aino Nissinaho/Pirkanmaan maakuntamuseo. 124 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu125 ADOPTOI MONUMENTTI - TOIMINTAMALLI LAAJENEE RAKENNUSPERINTÖÖN PIRKANMAALLA Aino Nissinaho FK, arkeologi, tutkija, Pirkanmaan maakuntamuseo syntymäkunta Sodankylä asuinpaikka Tarttila, Valkeakoski P irkanmaan maakuntamuseo käynnisti vuonna 2009 Adoptoi monumentti -hankkeen, joka suuntautuu arkeologiseen kulttuuriperintöön. Museon suunnittelema ja hallinnoima toimintamuoto on kulttuuriperinnön adoptoinnin uranuurtaja Suomessa ja se on vakiinnuttanut asemansa maakuntamuseon tehtäväkentässä. Adoptoi monumentti -toiminta osuu museon tehtävän ytimeen: se välittää tietoa kulttuuriperinnöstä, antaa elämyksiä ja tukee kulttuuriperinnön suojelua. Pitkäkestoinen ja kansalaislähtöinen toiminta parantaa kulttuuriperinnön saavutettavuutta. Adoptointi tarkoittaa kohteen konkreettista hoitoa, käyttöä sopivalla tavalla ja sen arvon välittämistä muille. Kokemusta on kerääntynyt kymmenkunnasta arkeologisen kohteen adoptoinnista. Toimintamallille saatiin esimerkki Skotlannista ja sitä kehitettiin yhteistyössä Museoviraston kanssa, erityisesti adop- 1 tointikohteiden luvanvaraisuutta ja adoptointisopimuksen oikeudellista valmistelua koskevissa kysymyksissä. Toimintamuoto kuuluu yhteisöarkeologian teemaan, joka on kansainvälisesti ajankohtainen ja nouseva kehityssuunta. Suomalainen adoptointiohjelma on saanut huomiota myös kansainvälisillä foorumeilla.1 Adoptoi monumentti -ohjelman merkitys on nähty maakunnallisellakin tasolla. Se on kirjattu Pirkanmaan ympäristöohjelmassa 2011–2016 niihin toimenpiteisiin, joilla turvataan kulttuuriympäristön arvojen säilyminen. Kulttuuriympäristöjen vaaliminen kuuluu ympäristöohjelman kärkiteemaan eli kestävään yhdyskuntarakenteeseen, jossa muutoshaasteena on elinympäristöjen laadullinen kehittäminen. Pirkanmaan maakuntamuseo laajentaa adoptointitoiminnan koskemaan myös rakennettua ym- European Association of Archaeologists konferenssit v. 2010 ja 2012; Soininen & Nissinaho 2008; Nissinaho & Soininen (painossa). 125 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 päristöä. Vuosina 2013–2014 käynnistettävän Adoptoi monumentti. Rakennusperintö omaksi -hankkeen2 tarkoituksena on innostaa pirkanmaalaisia kansalaisia ja yhteisöjä osallistumaan paikallisen rakennetun ympäristön vaalimiseen. Hanke on saanut tukea opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Yhteistyökumppaneina ovat Metsähallitus sekä Kangasalan ja Kihniön kunnat. Toiminta koskee koko Pirkanmaata, ja uusia kuntakumppaneita toivotaankin lisää. Sivu126 Pohjoismaissa kulttuuriperintökohteiden adoptointi on kohteiltaan monipuolista ja painottuu kansalaisvaikuttamiseen ja pedagogisiin sisältöihin. Ruotsissa Riksantikvarieämbetet ja Västernorrlandin museo toteuttivat yhteistyönä muinaisjäännöksiin keskittyvän koululaishankkeen Adoptera ett framtidsminne vuosina 2000–2002. Tuloksina todettiin, että kokemusperäinen ja toiminnallinen lähestymistapa edisti oppimista ja lisäsi osallistujien yhteiskuntataidollista pääomaa. Projektin nimi kuvaa adoptointitoiminnan keskeistä näkökulmaa: kulttuuriperintökohteiden hoito tähtää tulevaisuuden säilymiseen. Jämtlandin museon maakunnallisessa hankkeessa vuonna 2002 koululaiset adoptoivat kulttuuriympäristökohteita paikallisten yritysten tuella ja maakuntamuseon ohjauksessa. Hankkeen onnistumisiksi todettiin pedagogisten sisältöjen lisäksi toimivan vuorovaikutuksen syntyminen koulumaailman, museoviranomaisen ja elinkeinoelämän välille. Vastaavaa toimintaa on ollut myös aikuisten vapaaehtoisten parissa jo 1990-luvun puolivälistä lähtien, jolloin muinaisjäännösten kummitoiminta lanseerattiin. Yksityishenkilöt ja yhteisöt ovat saaneet esimerkiksi riimukiviä hoitaakseen.4 Nalle Ritvola Norjassa on toteutettu vuodesta 2000 lähtien Rørosin vanhaan kaivosyhdyskuntaan kohdistunut adoptointihanke, jossa jokainen koululainen adoptoi yhden talon. Paikallisen maakuntamuseon ja Rørosin peruskoulun yhteistyössä koulun opetussuunnitelma ja museon oma pedagogiikka nivottiin tiivisti yhteen.5 Kulttuuriperinnön adoptoinnilla on jo historiaa Kulttuuriperinnön adoptointiajatuksen esikuvana on skotlantilaisen kansalaislähtöisen Archaeology Scotland -järjestön organisoima Adopt a monument toiminta, joka on ollut käynnissä 1990-luvulta lähtien. Pirkanmaan maakuntamuseo on luonut aktiiviset suhteet kyseiseen järjestöön. Koko Skotlannin kattavan toiminnan tavoitteina on paikallisen kulttuuriperinnön saavutettavuuden ja ymmärrettävyyden parantaminen, kohteiden kunnosta huolehtimisen lisäksi.3 Ranskassa kulttuuriperinnön omaehtoisella hoitamisella on pitkät perinteet. Kulttuuri- ja opetusministeriön hallinnoima Adopter son patrimoine -ohjelma on ollut käynnissä 2000-luvun alusta lähtien. Ranskalaisessa mallissa painotetaan henkisen ja aineellisen adoptoinnin rinnakkaisuutta sekä adoptoijien ja viranomaisten yhteistä asiantuntijuutta. Tärkeää on, että adoptoijista tulee oikeita, todellisia toimijoita omassa ympäristössään.6 Eurooppalaisessa yhteistyössä tietoisuus kulttuuriperinnöstä on yhä tärkeämpi näkökulma. Euroopan neuvoston strategiassa painotetaan ihmisten oikeutta kulttuuriperintöön sekä kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Euroopan komission tasolla on toteutettu kansalaisten ja kulttuuriperinnön kohtaa- 2 Lyyra-Seppä 2012. 3Adopt-a-Monument/ Archaeology Scotland. Lidén 2005. 6Adopter son Patrimoine 2002. 5 126 4 Bergwall 2002; Andersson 2003; http://www.raa.se. Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 mista edistäviä projekteja, kuten vuosina 2007–2009 Volunteers for Cultural Heritage (VoCH), joka kuuluu Euroopan Unionin elinikäisen oppimisen ohjelmaan. Vapaaehtoisten kansalaisten tekemä kulttuuriperintötyö on kasvussa. EU:n alueella on toteutettu vapaaehtoisuuteen perustuvia kulttuuriperintöohjelmia 1980-luvulta lähtien. 2000-luvun alussa Euroopan komissio vahvisti mietinnöissään vapaaehtoistyön merkityksen kansalaisyhteiskunnan toteutumisessa. Vapaaehtoisten ja viranomaisten välisen vuoropuhelun on todettu edistävän demokratiaa. Vapaaehtoisten verkostoilla on aikaansaatu myönteistä kehitystä niin konkreettisessa rakennetussa ympäristössä kuin sosiaalisessa ympäristössä.7 oita adoptoijille. Monella on ennestään luonto- tai historiaharrastuksia, joten muinaisjäännösten adoptointi sopii hyvin jatkoksi. Osa adoptoijista on vasta alueelle muuttaneita, ja heidän motiivinsa liittyvät uuden kotiseudun ”haltuunottoon” ja naapuriyhteisöön sitoutumiseen. Filosofisemmalla tasolla kuuluminen elämän kiertokulkuun konkretisoituu esihistoriallisten hautojen äärellä. Eräiden adoptoijien sanoin: ”Siellä kuolemanajatuskin tuntuu normaalimmalta”. ”Tunnen etäistä yhteenkuuluvuutta tänne 1300 vuotta sitten haudattujen ihmisten kanssa”. ”Voisivatko tänne haudatut ihmiset olla minuun esi-isiäni suoraan ylenevässä polvessa? Mitä lopulta tapahtui? Miksi he muuttivat pois täältä? En panisi pahakseni, jos minutkin haudattaisiin tällaiseen paikkaan.” ”Adoptointi on käytännön tapa pitää huolta siitä, että historialliset paikat säilyvät tuleville sukupolville. Samalla se on tapa osoittaa kunnioitusta meitä ennen eläneille ihmisille”. Adoptointi on henkistä omistamista ja omistautumista. Adoptointi Kuka adoptoi? Adoptoinnin käsite kulttuuri-ja luonnonperintökohteiden yhteydessä on kansainvälisesti vakiintunut. Adoptointi tarkoittaa kulttuuriympäristökohteen ottamista osaksi omaa elämänpiiriä ja paikallista, elävää elinympäristöä. Adoptoijien odotetaan omaksuvan ja kartuttavan tietoa adoptoimastaan kohteesta ja välittävän sitä omissa yhteisöissään ja sidosryhmissään. Adoptoijaksi sopiva taho voi olla valmis yhdistys tai yhteisö tai ryhmä yksityishenkilöitä, jotka perustavat yhdistyksen tätä tarkoitusta varten. Adoptointi tarjoaa ihmisille mahdollisuuden verkostoitua ja organisoitua läheisiksi koettujen kulttuuriympäristöarvojen perusteella. Arkeologisten kohteiden yhteydessä havaittiin kuitenkin, että yksityishenkilöt eivät välttämättä ole valmiita liittymään yhdistyksiin. Yksittäisen kansalaisen osallistumismahdollisuuden parantaminen on tärkeä kehityskohde. Adoptoijaksi ryhtyminen ja kohteen hoitoon osallistuminen perustuvat vapaaehtoisuuteen. Tiedollisten ja kokemuksellisten sisältöjen lisäksi adoptoijat saavat käyttöönsä adoptointikohteen sovitulla tavalla, esimerkiksi tapahtumien ja kokoontumisten järjestämiseen. Adoptoijille tarjotaan myös museon erityispalveluja, kuten ilmaisia sisäänpääsyjä näyttelyihin, esitelmätilaisuuksiin ja retkille. Koulutus kulttuuriperinnön hoitoon jatkuu koko toiminnan ajan. Arkeologisten kohteiden adoptoijien haastattelujen perusteella yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja oman asuinympäristön hoitaminen ovat tärkeitä asi7 Sivu127 on henkistä omistamista ja omistautumista. Arkeologisten kohteiden adoptoijien joukossa on myös kaksi koulua ja niitä toivotaan mukaan lisää. Erään opettajan mukaan adoptointi mahdollistaa muuten historianopetuksessa etäiseksi jäävän esihistorian konkretisoinnin. Vähimmillään koululle adoptointi tarkoittaa vuosittaisia retkiä kohteille, mutta toimintaa voi kehittää laajemmiksi ja pitkäkestoisimmiksikin opetusprojekteiksi, joissa eri oppiaineet ja luokka-asteet ovat mukana. Myös museo järjestää kouluille erilaisia tapahtumia kuten esihistorian elämäntapaan liittyviä työpajoja ym. Kulttuuriympäristön yleinen saavutettavuus ja osallisuus ovat valtakunnallisesti ja kansainvälisesti nousevia teemoja kulttuuriympäristön tutkimuksessa ja hoidossa. Käytännön museotyössä on havaittu kansalaisten usein kokevan ulkopuolisuutta ja voimattomuutta kulttuuriympäristön kysymyksissä. Samalla tunnetaan kasvavaa huolta läheisen kulttuuriympäristön tulevaisuudesta. www.amitie.it/voch; Da Milano et al. 2009. 127 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Adoptointitoiminnassa tietoisuus ja ymmärrys omasta kulttuuriympäristöstä lisääntyvät. Adoptoidut kohteet toimivat oppimisen ja verkostoitumisen lähteinä paikallisessa yhteisössä. Sitoutumisen myötä toiminnalla on laaja-alaiset ja pitkäaikaiset vaikutukset. Adoptointi avaa myönteisen ja konkreettisen vaikuttamisen kanavan paikallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen vaalimiseen. Toiminta toteutetaan yhteistyössä paikallisten yhteisöjen kanssa. Hankkeessa jaetaan vastuuta kulttuuriympäristön huolehtimisesta viranomaisten ja kansalaisten kesken. Luottamus paikallisyhteisöjä kohtaan tuottaa uudenlaista, jaettua tietopääomaa. Adoptoijien suhde omaan kulttuuriympäristöön syvenee toiminnallisuuden ja aloitteellisuuden kautta. Vaikuttavuus omassa elinympäristössä toteuttaa aktiivista kansalaisuutta. Museon roolina on huolehtia adoptoinnin edellytyksistä, tuottaa ja jakaa tutkimustietoa ja tukea adoptoijia kohteen hoidossa. Adoptointitoiminnassa mukana olevista syntyy yhteisö, joka jakaa tietoa ja kokemuksia ja parhaimmillaan kohentaa elämänlaatua.8 Mitä adoptoidaan? Monumentti tarkoittaa kulttuuriympäristössä sijaitsevaa kohdetta, johon sisältyy historiallisia, rakennushistoriallisia tai maisemallisia arvoja. Adoptoitavaksi sopiva monumentti voi olla kiinteä muinaisjäännös, rakennus, muistomerkki tai näiden yhdessä muodostama kulttuuriympäristökokonaisuus. Sivu128 Hyviä arkeologisia kohteita ovat muinaisjäännökset, jotka ovat ymmärrettäviä ja kertovia. Parhaissa kohteissa on maanpinnalle havaittavia rakenteita ja niistä on tehty tutkimuksia. Tällaisia ovat mm. muinaislinnat, röykkiöhaudat ja jotkut rautakauden kalmistot, uhrikivet ja monet historiallisen ajan kohteet kuten puolustusvarustukset. Tutkimustiedon avulla myös huonommin havaittava kohde tulee ymmärrettäväksi. Hyvä kohde on myös saavutettava ja sopiva retki- ja turistikohteeksi. Tosin yksi adoptointityön tavoitteistakin on parantaa saavutettavuutta mm. muinaisjäännösten konkreettisen hoitotyön (niitto, vesakonraivaus ym.), opastaulujen ja kulkureittien parantamisen muodossa. Pirkanmaalla rakennettu ympäristö on monipuolista niin ajallisesti kuin laadullisesti. Maakunnan kehitykseen vaikuttavat keskeiset ilmiöt näkyvät rakennuskannassa. Rakennukset kohteina ovat voimakkaan paikallisia. Adoptoitaviksi sopivien kohteiden valinnassa tulee painottaa kohteiden merkittävyyttä paikallisessa rakennusperinnössä ja näkyvyyttä kulttuurimaisemassa. Alaltaan pienikokoisetkin ja käyttötarkoitukseltaan rajatut adoptointikohteet voivat olla merkittäviä kulttuuriperinnön ilmentymiä, joihin tiivistyy paikallisia arvoja. Adoptointimallissa toteutettava kulttuuriympäristön suojelu- ja hoitotyö on luonteeltaan ennaltaehkäisevää ja toimii esimerkkinä paikallisessa rakennetussa ympäristössä. Onnistuneella hoidolla voidaan parantaa merkittävästikin kohteen säilymistä tulevaisuuteen. Painopisteitä Yksi maakuntamuseon pysyvistä tehtävistä on kulttuuriympäristötietoisuuden nostaminen maakunnassa. Tähän kuuluu keskustelun synnyttäminen kulttuurisuojelun arvoista. Adoptoi monumentti -toiminta mahdollistaa tämän keskustelun käymisen entistä voimakkaammin paikallistasolla. Kansalaisia aktivoivan adoptointitoiminnan myötä kulttuuriympäristön suojelukysymykset koskettavat paikallisesti laajempiakin kokonaisuuksia kuin yksittäistä kohdetta. Laululavan ja kioskien kaltaiset pienet rakennukset ovat hyviä adoptointikohteita. Laululava Osmonpuistossa ja kioski Takahuhdissa Tampereella (eivät ole vielä adoptoituja). Kuvat Antti Sompinmäki ja Ulla Rohunen/ Vapriikin kuva-arkisto. Tulevaisuuden haaste on varmistaa, että volyymi kasvaa ja toiminta jatkuu. Muutaman vuoden kokemus on osoittanut, että vaikka adoptoinnin sisäänrakennettuna ajatuksena onkin, että kansalaiset itse 8 Soininen 2011. 128 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu129 Joissakin tapauksissa myös suurempien rakennusten adoptointi on mahdollista. Raholan kartanorakennus Tampereella (ei ole adoptoitu kohde). Kuva Anna Lyyra-Seppänen/ Pirkanmaan maakuntamuseo. hoitavat ja vaalivat omaa kulttuuriperintöään, myös yhteiskunnan jatkuvaa panostusta tarvitaan. Erityisesti adoptoinnin käynnistäminen vaatii suhteellisen paljon työtä, jonka lisäksi tulevat neuvonta, tapahtumien järjestäminen, adoptoijien koulutukset ja kohteiden kunnon ajoittaiset tarkastukset. Yhteistyö Metsähallituksen kanssa ja tiivis konsultointi Museoviraston kanssa antaa näkymiä kokemusten kartuttamiseen ja laajempikantoiseen kehittämistyöhön kestävään kansalaislähtöiseen kulttuuriympäristön vaalimiseen. On tärkeää saada nuoria mukaan. Varsinaisten adoptointiryhmien lisäksi ryhdytään luomaan verkostoa tai yhteisöä, johon kuka hyvänsä voi liittyä. Yhdistystoiminta ei välttämättä ole ominaisin toimintamalli nuorille ihmisille. Verkoston avulla tiedon välitys ja keskustelu laajempien ryhmien kesken mahdollistuu. Se mahdollistaa myös osallistumisen itse kulttuuriympäristön hoitoon vähemmän sitovalla tavalla. Pop up -adoptoijat voivat tulla varsinaisten adoptoijayhdistysten avuksi tarvittaessa. Lähteet Adopt-a-Monument/ Archaeology Scotland; saatavilla http://www.archaeologyscotland.org.uk/index.php?q=node/43 [15.10.2012] Andersson, Karin (2003). Kulturarvsadoption – pilotprojektets arbete våren 2003 samt resultat. Slutrapport September 2003. Jämtlands läns museum. Bergvall, Margareta (toim.) (2002). Adoptera ett framtidsminne. 6000-åriga hällristningar I Näsåker. Barn vårdar, värnar värden. Länsmuseet Västernorrland/Riksantikvarieämbetet 2002. Lidén, Hilde (2005). Husadopsjon Røros. Evaluering av et samarbeidsprosjekt mellom Røros Museum og Røros grunnskole. Institutt for sammfunnsforskning. Institute for Social Research. Rapport 2005:2; saatavilla http://www.socialresearch.no/Publications/Reports/2005/2005-002 [15.10.2012] Lyyra-Seppä, Anna (2012). Adoptoi monumentti – Rakennusperintö omaksi. Hankesuunnitelma. Pirkanmaan maakuntamuseo. Da Milano, Christina, Gibbs, Kirsten & Sani, Margherita (toim.) (2009). Volunteers in Museums and Cultural Heritage - A European Handbook. VOCH, Volunteers for Cultural Heritage; saatavilla http://www.amitie.it/voch/index.html [15.10.2012] Adopter son patrimoine. Ministere de l´education nationale, France (2002). Mise en œuvre du plan pour l’éducation artistisque et l’action culturelle à l’école - Chartes pour une éducation au patrimoine “Adopter son patrimoine”; saatavilla http://www. education.gouv.fr/botexte/bo020502/MENE0200882C.htm [15.10.2012] Metsähallitus (2012). Kummiksi niitylle tai adoptoitavaksi pala esihistoriaa?; saatavilla http://www.luontoon.fi/harrastukset/ Vapaaehtoistoiminta/Yhteisoille/Kummikohteet/Sivut/Default.aspx [15.10.2012] Nissinaho, Aino (2009). Ensimmäiset muinaisjäännösten adoptointisopimukset on allekirjoitettu. Museokello, Pirkanmaan museouutiset 2009; saatavilla http://issuu.com/vapriikki/docs/museokello_2009/1 [15.10.2012] Nissinaho, Aino ja Soininen, Tuija-Liisa (painossa). Adopt a Monument – social meaning from community archaeology. Public Participation in Archaeology (eds. J. Lea and S. Thomas), The Boydell Press, Woodbridge. Pirkanmaan maakuntamuseo Adopt a Monument; saatavilla http://vapriikki.net/adoptmonument/ [15.10.2012] Soininen, Tuija-Liisa (2011). Voiko arkeologialla pelastaa maailmaa? Museokello, Pirkanmaan museouutiset 2011; saatavilla http://issuu.com/vapriikki/docs/museokello_2011/1 [15.10.2012] Soininen, Tuija-Liisa ja Nissinaho, Aino (2008). Adoptoisinko monumentin? Museokello, Pirkanmaan museouutiset 2008; saatavilla http://issuu.com/vapriikki/docs/museokello_ 2008/1 [15.10.2012] 129 20.5.2013 12:33 Sivu130 i, Sammatti, Haarjärv Paikkarin torppa. 1900-luvun alku. Kuva Museovirasto. 130 Nalle Ritvola Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu131 SAMMATIN LÖNNROT – LÖNNROTIN SAMMATTI Risto Piekka VTM, emerituspuheenjohtaja/AKAVA syntymäkunta Sammatti asuinpaikka Helsinki S ammatin kunnan historia ilmestyi Elias Lönnrotin syntymän 200-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2002. Kirjan päätoimitti FM Veikko Kallio nimellä Sammatti, Elias Lönnrotin kotipitäjä. Nimi on sattuva; lieneehän Lönnrot Suomen merkkihenkilöistä ainoa, jonka syntymä- ja kuolinpaikkakunta on sama. Kotiseutu ja isänmaa Lönnrot määritteli elämänsä alkuvuosikymmeninä sanan isänmaa sisällön paljolti kotiseutuun ja luontoon liittyväksi. Vähitellen sanan merkitys syveni. Tämä liittyi Suomen suuriruhtinaskunnan sisäiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen itsenäistyneemmässä päätöksenteossa mutta myös Lönnrotin työhön kansan kaikkinaisten elinolosuhteiden parantamiseksi. Elämänsä viimeisimpinä vuosikymmeninä hän merkittävimmissä puheenvuoroissaan puhui Suomi-kokonaisuudesta isänmaana. Elias Lönnrot kirjoitti kotiväelleen eräässä kirjeessään vuonna 1828 seuraavasti: ”Kuinka tyhjä onkaan maailma verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet. Jokainen kotiseudun kivi on kuin tyhjentämätön kultakaivos, kun sitä vastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta.” Aavistamattaan Lönnrot rakensi kotiseutuliikkeen arvomaailman yhden keskeisistä pilareista. Lönnrotin merkitys on ilmeinen sellaisen ilmapiirin ja elämänolosuhteiden luojana, mikä mahdollisti Suomen valtiollisen itsenäisyyden. Hän oli suomen kielen toinen isä mm. laatimallaan suomiruotsi-sanakirjallaan, Kalevalan luoja, jolla aikaansaatiin Suomelle eurooppalaisen kansallisuusaatteen edellyttämä muinaishistoria ja kansanvalistaja niin taloudellisessa, henkisessä kuin terveellisissä elämäntavoissa. 131 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Kotiseudun ja samalla Sammatin merkitys korostuu, kun Lönnrot eläkkeelle siirryttyään muutti Sammattiin. Muuton perusteena on nähty kotiseudun lisäksi mm. Lönnrotin halu päästä rauhaan siitä vilinästä, jossa hän jo silloin nimettynä suurmiehenä oli elänyt. Eläkkeellä ollessaan hän sai keskittyä sanakirja- ja virsikirjatyöhön sekä viimeistelemään laajaa kasvioppia. Sammattilaisille Lönnrotista tuli ”uskottu mies” ja hyväntekijä. Hän oli ”Lenruuti” taikka ”rohvessori” kaikille sammattilaisille. Sanotaan, että muistot elävät. Tuo näkyy tämän päivän Sammatissa toteamuksissa ”toi on Lönnruutin kansakoulu” tai ”toi on Lönnruutin kirjasto”. Sivu132 Syksyllä 2011 Museovirasto ilmoitti lopettavansa torpan museotoiminnan virastolle määrättyjen valtion säästötoimien johdosta. Saman kohtalon koki itsenäisyysjulistuksemme ensimmäisen allekirjoittajan ja silloisen pääministerin P. E. Svinhufvudin kotitalo Kotkaniemi.1 Ratkaisut olivat perin merkillisiä Suomen historian tapahtumia tarkasteltaessa. Paikkarin torpan museotoiminnan jatkamisessa Lohjan kaupunki tunsi vastuunsa – Sammatti oli liittynyt vapaaehtoisesti ja ilman mekkaloita siihen vapaaehtoisesti vuoden 2009 alusta lukien. Lohjan kaupunki huolehti kesällä 2012 vajaan kolmen kuukauden ajan torpan opastustoiminnasta. Tässä työssä vapaaehtoisvoimilla oli keskeinen merkitys, erityisesti Sammattiseuralla. Itsekin olin siellä kymmenkunta kertaa, koska vapaehtoiset hoitivat sen toiminnan, mikä tapahtui virka-ajan ulkopuolella. Paikkarin torpan kohtalo synnytti kansalaisliikkeen. Ei kaduille, ei toreille, ei yllättävää kyllä juurikaan valtakunnallisiin medioihin. Mutta kansalaisten ja monien kulttuuri- ja kotiseutujärjestöjen keskuudessa ”fundeerattiin” pelastustoimia. Keskeinen johtopäätös oli seuraava: on helppo tapa päästä ongelmasta irti ilmoittamalla: ”Emme hyväksy”, koska silloin itse asia jää hoitamatta. Paljon vaikeampaa on kaikesta tapahtuneesta huomatta lähteä yhteistoiminnan tielle kysymällä: ”Mitä voimme yhdessä tehdä?” Taustakeskusteluissa päätettiin toimia jälkimmäisen vaihtoehdon mukaisella tavalla. Päätettiin perustaa Paikkarin torpan tuki -niminen yhdistys. Paikkarin torppa ja sen tuki ry Elias Lönnrot syntyi vuonna 1802 Kyrönahon torpassa. Paikkarin torpaksi nimi muuttui Sakari Topeliuksen Maamme-kirjassa. Torpan aluetta Topelius kuvaa mm seuraavasti: ”Katso tätä yksinäistä järvimaisemaa. Eikö se ole lempeä ja ihana kuin herttainen suomalainen kansanlaulu, mutta toisaalta yhtä vakava, niin että sen hymyilevässä kauneudessa on aavistus kaihimieltä.” Nimi yleistyi koko Suomessa ja välittömästi myös Sammatissa, koska vieressä oli Paikkarin sotilasvirkatalo. Torppa tuli valtion omistukseen 1889 ”ikuisena muistona suurmiehestä”. Torppa on siitä lähtien toiminut aluksi pyhiinvaelluskohteena ja myöhemmin museona ja kokenut jyrkkiä nousu- ja laskukausia. Perustamiseen vaikuttivat paljon myös lukemattomien ihmisten yhteydenotot kadun ja tien kulkijoista yhteiskunnan huipulle asti. Paikallinen tuki oli erityisen voimakasta Sammatissa ja myös Lohjalla. Tuki ry:llä on kaksi keskeistä tavoitetta: Elias Lönnrotin käsittämättömän mittavan kansallisen ja kansainvälisen työn arvostuksen ylläpitäminen ja lisääminen sekä torpan museotoiminnan jatkaminen ja kehittäminen. Toimintatavat päätettiin rakentaa yhteistoiminnan pohjalle niin sisäisessä kuin ulkoisessa toiminnassa. Sisäisessä työssä tämä tarkoittaa, että kukin jäsenjärjestö hoitaa oman vakiintuneen reviirinsä ja Tuki ry ne asiat, jotka yhteisesti sovitaan. 1 P. E. Svinhufvudin kotimuseon ylläpitäjäksi on perustettu erillinen Kotkanniemi-säätiö. Perustajina ovat mm. Luumäen kunta ja P. E, Svinhufvudin muistosäätiö. 132 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu133 erinomaisena esimerkkinä Lönnrotin elämisestä nykypäivän Sammatissa. Muutaman kilometrin ajettuamme tulemme risteykseen. Oikealle ohjaa kyltti Lammin taloon, vasemmalle kyltti Paikkarin torppaan ja Miinan mökille. Lammin talo on Suomen Kulttuuriperinnön Säätiön omistuksessa, torpasta olen jo kirjoittanut ja Miinan mökin omistaa Sammattiseura. Miinahan oli Eliaksen vanhimman veljen tytär ja toimi 30 vuotta Eliaksen taloudenhoitajana. Miinan mökki täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Paikkarin torpan tuen perustamiskokous 20.10.2012. Perustamiskokous pidettiin lokakuun lopulla 2012 Lohjan Sammatissa. Paikalla oli toistakymmentä kotiseutu-, kulttuuri- ja sivistysjärjestöä. Tukiyhdistys perustettiin ja käytännön toimiin ryhdyttiin: alkoi jäsenhankinta, toiminnan suunnittelu, sääntöjen rekisteröinti ja neuvottelutoiminta. Jo joulukuussa voitiin pitää yhdistyksen ensimmäinen sääntömääräinen syyskokous, koska säännöt oli rekisteröity. Tuki ry oli tullut oikeustoimikelpoiseksi. Tuossa kokouksessa myös annettiin kannanotto, jossa ilmoitettiin halu yhteistyöhön. Esimerkkinä tästä toimintatavasta on mm. se, että tällä hetkellä mietimme Museoviraston kanssa käytännön toimia torpan museotoiminnan ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Tuki ry:n perustamisen jälkeen käydyissä keskusteluissa mm. kulttuuriministerin, monen muunministerin, valtioneuvoston kanslian, lukuisten kansanedustajien ja Museoviraston kanssa olen vakuuttunut, että järkevät ja toimivat ratkaisut löydetään. Tätä osoittaa mm se, että kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki teki päätöksen, että ministeriö avustaa Tuki ry:tä 5000 eurolla toiminnan käynnistämisen varmistamiseksi. Lisäksi yhteistyö torpan toiminnan osalta Lohjan kaupungin kanssa alkoi jo vuotta ennen perustamista. Yhteistyö on jatkuvasti tiivistynyt. Tämä on siksikin tärkeätä, että on mahdollista koko torpan museotoiminnan siirtäminen Lohjan vastuulle. Lönnrot elää Sammatissa Kuvaus automatkasta Helsingin–Turun moottoritien pohjoisesta rampista Sammatin kirkolle toimii Matkamme jatkuu ja lähestytään kirkonkylää. Juuri kun kirkko alkaa näkyä on vasemmalla valkoinen rakennus. Se on Lönnrotin aloitteesta syntynyt kansakoulu, joka aloitti toimintansa 1868. Sen laajennuksesta Lönnrot maksoi kaiketi puolet, jotta se voitiin toteuttaa. Talossa toimii nykyisin kirjasto. Kansankirjastoksi se Lönnrotin vaatimuksesta ja aloitteesta aikanaan perustettiin. Kirjasto täyttää tänä keväänä 150 vuotta. Kirjastosta on lyhyt matka kirkkoon. Se on vuodelta 1755 ja yksi Suomen vanhimmista puukirkoista. Kirkossa on myös Lönnrotin lahjoittama alttaritaulu, jonka valmistumisesta tulee kuluneeksi tänä vuonna 130 vuotta. Alttaritaulun Lönnrot lahjoitti nuorena kuolleen tyttärensä muistoksi. Kirkkomaalla on Lönnrotin perhehauta ja upea muistopaasi. Kirkon edessä olevassa kellotapulissa säilytetään Lönnrotin haudan muistotilaisuuksista säilyneitä seppeleitä. Matka jatkuu kohti Lohjaa, Lönnrotintie muuttuu Werlanderintieksi. Werlander oli Lönnrotin ystävä ja koulukaveri Tammisaaren opiskeluajoilta. Pari kilometriä eteenpäin ja jyrkässä alamäessä vasemmalle jää Työtehoseuran opisto. Aikanaan siinä toimi Emännyskoulu, joka oli perustettu Lönnrotin edellyttämänä testamentissa ja sen varoilla. Lyhyt kierroksemme on päättynyt; monta asiaa ja tarinaa jäänyt sanomatta. Halusin kertoa, miten Lönnrot ”elää” edelleen Lohjan Sammatissa. Tämä kierros myös vääjäämättä osoittaa – puhumattakaan Elias Lönnrotin kansallisesta ja kansainvälisestä suurtyöstä – Paikkarin torpan tuki ry:n perustamisen olleen yhteiskunta- ja kulttuuripoliittisesti välttämättömän. Se on yhteistoimintaorganisaatio myös sisäisessä toiminnassaan niille lukuisille sammatti- 133 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu134 G.O. Waseniuksen painokuva Johan Knutsonin 1841 tekemästä kivipiirroksesta. Kuva Museovirasto. laisille, lohjalaisille, kajaanilaisille, valtakunnallisille ja muille jäsenilleen, joista monet ovat toimineet Eliaksen jalanjäljillä vuosikymmeniä, eräät yli sata vuotta ja yksi tukijäsenistä on Eliaksen perustama. Epilogi Suomen historian kannalta pidän Elias Lönnrotin käsittämättömän monipuolisessa työssään keskeisimpinä aikaansaannoksina kansallisuusaatteen herättämistä, kansakunnan hengen löytämistä, ymmärryksen luomista omasta historiasta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista, toimia kansalaisten elinolosuhteiden parantamisessa sekä suomen kielen kehittämistä. Ne yhdessä muodostivat vahvan, kestävän ja pysyvän säikeen Suomen tielle valtiolliseen itsenäisyyteen. Kirjallisuus Anttila, Aarne (1931). Elias Lönnrot- Elämä ja toiminta I-II. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kallio, Veikko (2002). Sammatti – Elias Lönnrotin kotipitäjä. Helsinki: Otava. Karkama, Pentti (2001). Elias Lönnrot ja ajan haasteet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Klinge, Matti (1997). Keisarin Suomi. Schildts. Laaksonen, Pekka–Piela, Ulla (2002). Lönnrotin hengessä. Kalevalaseura. Meinander, Henrik (2006). Suomen historia. WSBookwell. Silvanto, Reino (1939). Sammatti. Helsinki: Otava. Virrankoski, Pentti (2012). Suomen historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Muu lähdeaineisto 134 Paikkarin torpan tuki ry:n arkisto Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:33 Sivu135 Kotiseutukirja 2013 ORIG:KOTISEUTUKIRJA FINAL 20.5.2013 12:34 Sivu136
© Copyright 2024