PAIKAN TAJU - WordPress.com
PAIKAN TAJU YMPÄRISTÖN, TAITEEN JA TAIDEKASVATUKSEN RISTEYKSESSÄ Tekijä: Heli Mäkinen Ohjaaja: Marja Rastas Opponentti: Maria Coles Taidekasvatusseminaaritutkielma 2011 Kuvataidekasvatuksen muuntokoulutus Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu SISÄLLYS: 1. JOHDANTO 3 2. TAUSTAT 5 2.1. Tutkimusmenetelmä, aineisto ja tutkielman kulku 5 2.2. Paikan fenomenologiaa 7 3. TILASTA PAIKAKSI 8 3.1. Tila, paikka, maisema ja ympäristö 8 3.2. Paikan taju 9 3.3 Genius loci 11 4. IDENTITEETIN PAIKAT 12 4.1 Juureni maisemassa 12 4.2 Paikan taju ja välittävä ympäristösuhde 13 4.3 Topofilia 16 4.4. Kiinnittymisen paikat 18 5. TAITEEN PAIKAT 20 5.1 Taiteen ja paikan yhteyksistä 20 5.2 Paikan taju ja taidekasvatus 21 5.3 Matka ympäristötaiteeseen 24 6. PÄÄTELMÄT 26 LÄHDELUETTELO 29 KUVALUETTELO 30 1. JOHDANTO Löysin uuden kotitalomme ympäristöstä 4-vuotiaan poikani kanssa alueella harvinaiseksi käyneen luonnontilaisen kallion, jota reunusti monimuotoinen haapametsikkö. Seuraavien kuukausien aikana paikasta tuli asettumisemme kiinnekohta ja voimapaikka, jossa näin itseni tulevina kesinä maalaamassa, tarkkailemassa vuoden kiertoa, tutkimassa jääkauden merkkejä ja peilaamassa olotilojani. Paikka ilmensi minulle vahvaa ”paikan tajua”, siihen oli helppo samaistua. Viehätyimme paikan omalaatuisesta hengestä ja ajallisesta syvyydestä: vuodenaikojen rytmissä elävästä kasvillisuudesta, kallioiden rupijäkälistä ja valon vaihtelusta sen mannerjään muodostamilla uurteilla. Paikalla oli meille elämää rikastuttava ja uuteen ympäristöön kiinnittymistä tukeva merkitys. Se oli meidän erityinen paikkamme, josta lapsi totesi: ” äiti ei tämä ole paikka tämä on maailma”. Nyt paikkaa ei enää ole. Paikan arvon olivat huomanneet muutkin kuin siitä elämänlaatua ammentavat naapuruston asukkaat. Haapametsikkö kaadettiin ensin. Talven hiljaisuudessa alkoivat myös lumen peittelemän maaperän räjäytystyöt. Kahdessa viikossa meille merkityksellinen luonnonpaikka muuttui jyriseväksi työmaa-alueeksi. Kirjoittaessani räjähdys seuraa toistaan jättäen pysyvän jäljen mieleeni ja kehomuistiini. Kallion ja kasvillisuuden kadottua, paikan liittyessä osaksi muistiani alue ja tila jatkavat olemassaoloaan, muuttuen työmaa-aitojen takana uudenlaiseksi paikaksi. Syksyllä 2010 aloitin opinnot Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen laitoksella, jota seurasi muutto Tampereelta Helsingin kantakaupunkiin, Kumpulaan. Uuteen asuinpaikkaan 3 ja sen ympäristöön kiinnittyminen tuli elämässäni ajankohtaiseksi teemaksi. Kaupunkiin asettumisen myötä entuudestaan tututkin paikat näyttäytyivät niitä sisältäpäin kokevalle aikaisempaa merkityksellisempinä. Pyrkimykseni löytää identiteettiäni ja emotionaalista hyvinvointiani tukevia kiinnittymisen kohteita suuntasi havaintoani ja tulkintaani uuden elinpiirini paikoista. Havaitsin, miten paikassa asuminen erosi tilapäisestä vierailusta suuremmalla sitoutumisen ja osallistumisen asteellaan. (ks. Relph 2008, 49.) Asettautuessani uuteen kotikaupunkiini aloin pohtia, miten paikallisuuden ja paikan eri merkitykset liittyvät ympäristökysymysten ohella taidekasvatukseen ja omaan taiteeseeni. Osallistuin samaan aikaan Jan van Boeckelin taideperustaisen ympäristökasvatuksen kurssille. Kokemuksellisia ja syväekologisia lähestymistapoja käsitellyt kurssi suuntasi osaltaan tutkielmani aihevalintaa. Pohdintojeni punaiseksi langaksi muotoutui Paikan tajun käsite, joka tuntui muodostavan sillan oman elämäntilanteeni, elämismaailmani, taiteeni sekä taidekasvatuksellisten kiinnostusteni välille. Ihmisen identiteetti ja maailmasuhde rakentuvat vuorovaikutuksessa paikkoihin. Tutkielmassani koetan selvittää paikan tajun (sense of place) merkitystä ihmisen ympäristösuhteen ja taiteellisen toiminnan näkökulmista. Paikan tajua voi kuvata paikkaa kohti suuntautuvan ”tunteen” emotionaalisena laatuna (Tuan 2004,15) ja siten ympäristösuhteelle keskeisenä ominaisuutena. Tarkastelen aihetta omaelämäkerrallisten kokemusten, taiteen, taidekasvatusnäkemysteni sekä fenomenologisen tutkimuksen valossa. Lähestyn tutkielmassani paikkaa ja paikan tajua inhimillisen olemisen perustana, keskeisenä ihmisen identiteettiin, ympäristösuhteeseen ja hyvinvointiin vaikuttavana tekijänä. Tarkastelussani korostuvat omakohtaiset tulkinnat, kokemukset ja arvot. Pyrin tutkielmassani teoreettisen ja empiirisen aineiston valossa vastaamaan kysymyksiin: Mitä on paikan taju, mitkä tekijät vaikuttavat paikan tajun syntyyn sekä mikä on paikan tajun merkitys ympäristösuhteen, taiteen ja taidekasvatuksen konteksteissa? Lähestyn tutkielmassani taidetta ja taidekasvatusta toimintana, joka tukee paikan tajua ja vastuullista ympäristökäyttäytymistä. Aihevalintani taustalla ovat ajastamme nousevat ympäristöestetiikan ja etiikan kysymykset: huoli nyky-ympäristöjen esteettisen monotonisuuden ja epäviihtyisyyden vaikutuksista ihmisen hyvinvoinnille. Aikamme yhdyskuntasuunnittelu ja sen heijastamat arvorakenteet ovat ”kaukana elämän laadun ja arvojen kokonaisvaltaisesta pohdinnasta”, kuten etiikan ja ympäristöestetiikan yhteyksiä korostanut Pauline von Bonsdorff kirjoittaa artikkelissaan 4 ”Tapauksen opetus” (Bonsdorff 1996, 10). Ekologisen kriisin aikakaudella, globalisaation, liikkumisen, virtuaalisen verkostoitumisen ja viestintäteknologioiden kasvaessa paikan tajuun liittyvät kysymykset ovat erityisen ajankohtaisia. Koen tärkeäksi ettei paikan tajun pohtiminen jää ainoastaan tutkijoiden teoreettiseksi pyörittelyksi. Taideperustaisessa ympäristökasvatuksessa voidaan ympäristöestetiikan pohdinnat tuoda käytännön tasolle sekä osaksi laajemman ihmisryhmän tietoisuutta. Olen toiminut kuvataiteilijana taidekasvattajana yli kymmenen vuoden ajan. Taideopettajan moninaiset työtehtäväni ja oma taiteeni ovat käyneet vuoropuhelua ja tukeneet toisiaan. Tutkielmatyöskentelyn ja paikan taju -käsitetyökalun avulla haluan vahvistaa siltaa toiminta-alueideni, ympäristösuhteeni ja elämäntapani välillä sekä siten kehittää taiteellista ja pedagogista ajatteluani kokonaisvaltaisempaan suuntaan. Tutkivan kirjoittamisen kautta pohdintoihini yhdistyy uudenlainen tavoitteellisuus, tiedostaminen sekä aiheen analyyttinen ja kriittinen tarkastelu, jonka toivon jäsentävän, tukevan ja syventävän taidekasvatusnäkemyksiäni. Seminaarityöni toimii pohjatyönä lopputyölleni, jossa tarkoituksenani on jatkaa aiheen käsittelyä käytännön opetustyötä ja taideperustaisen ympäristökasvatuksen näkökulmaa painottaen. Tämän työn rajauksessa painottuvat paikan taju käsitteen teoreettinen selvittely sekä pohdinnat omien paikkakokemusteni ja taidenäkemysteni ympärillä. 2.1 Tutkimusmenetelmä, aineisto ja tutkielman kulku Olen kirjoittanut tutkielmani fenomenologista lähestymistapaa soveltaen. Fenomenologia on sananmukaisesti suomennettuna ilmiön tai ilmenevän jäsentämistä. Juha Varto kuvaa fenomenologiaa filosofiseksi lähestymistavaksi, ” joka korostaa ihmisen tietämisen kyvyn sitoutumista ihmisen elämismaailmaan ja sen ilmiöihin (kokemiseen)” (Varto 2005, 193). Fenomenologisen lähestymistavan lähtökohtana ovat elämismaailman ilmiöt, joita fenomenologisessa tutkimuksessa pyritään selventämään tarkan kuvailun ja totuttuja ajatusmalleja haastavan tarkastelun kautta. Fenomenologia asettuu subjektin ja objektin väliin pyrkien tarkastelemaan ilmiöitä sellaisena kuin ne meille ilmenevät, tämänhetkisyyttä korostaen. (Roinila 2003,12;23.) Fenomenologia ja taide ovat lähellä toisiaan lähestyessään paikkoja ”epätieteellisesti”, yksilöllisten kokemusten ja merkitysten kautta, paikan välitöntä ilmenemistä ja uusia näkökulmia korostaen (mm. Bachelard 2003). Tutkijan omia kokemuksia ja aistihavaintoja sekä tulkinnallisuutta ja havainnon moniulotteisuutta korostavana lähestymistapana feno5 menologia on kohdallinen tutkielmassani, jossa tarkastelen paikan tajua oman taiteeni sekä kokemus - ja elämismaailmani valossa. Tutkielmani empiirisenä aineistona ovat omaelämäkerralliset paikkakokemukseni, yksi ympäristötaideteokseni ja niihin liittyvä kuvamateriaali. Olen valinnut tarkasteltavakseni sellaisia esimerkkejä, jotka koen paikan tajun näkökulmasta merkityksellisiksi. Empiirisen aineistoni on tarkoitus käydä dialogia valitsemani lähdekirjallisuuden kanssa. Paikan ja paikattomuuden ympärillä käydään eri tieteenalueiden rajapinnoilla vilkasta keskustelua. Humanistisen maantieteen ja arkkitehtuurin tutkimuksesta paikka on noussut suosituksi teemaksi mm. ympäristöestetiikan, ympäristöetiikan, kulttuurintutkimuksen ja kirjallisuuden alueilla. Tärkeimmät kirjalliset lähteeni ovat fenomenologisen humanistisen maantieteen pioneerien Edward Relphin ja Yi -Fu Tuanin pohdinnat paikasta ja paikan tajusta sekä Anne-Mari Forssin tulkinnat paikan estetiikasta ja fenomenologisesta ympäristöestetiikasta. Heidän lisäkseen olen perehtynyt Gaston Bachelardin, Pauline von Bonsdorffin ja Juha Varton näkemyksiin fenomenologisesta tutkimusasenteesta. Tutkielmani taidekasvatuksellisia näkökulmia ovat tukeneet Meri-Helga Mantereen ja Timo Jokelan ajatukset taideperustaisesta ympäristökasvatuksesta sekä David Sobelin kirjoitukset paikkasidonnaisesta luontokasvatuksesta. Tutkielmani seuraavassa alaluvussa avaan fenomenologisen ympäristöestetiikan teoriaa sekä syitä lähestymistapani ja aineistoni valintaan. Kolmannessa luvussa selvitän paikan ja paikan tajun käsitteitä sekä niiden suhdetta ympäristön ja tilan käsitteisiin. Pyrin selvittämään myös paikan tajuun vaikuttavia tekijöitä ja avaamaan genius locin, paikan hengen käsitettä teorian sekä omien kokemusteni valossa. Neljännessä luvussa pohdin paikan merkitystä ihmisen identiteetin rakentumisen näkökulmasta sekä tarkastelen paikan tajun, ympäristöetiikan ja ekologisen tiedostamisen yhteyksiä omien kokemusteni ja sukuhistoriani valossa. Kytken pohdintoihini topofilian käsitteen, jolla kuvataan paikkaan kohdistuvaa kiintymystä ja rakkautta. Viidennessä luvussa lähestyn taidetta ja taideperustaista ympäristökasvatusta keinoina vahvistaa paikan tajua sekä pohdin paikan tajun ilmenemistä ympäristötaiteessa yhden taideteokseni valossa. Loppupäätelmissä palaan vielä paikan tajun merkitykseen perustavanlaatuisena inhimillisenä kokemuksena ja siltana eri elämänalueiden välillä. Pohdin tutkimusprosessin luonnetta ja tuloksia sekä sivuan, miten lopputyössäni tulen jatkamaan aiheen parissa työskentelyä. 6 2.2. Paikan fenomenologiaa Fenomenologisessa mielessä paikkaa ei voi määritellä tai kuvailla universaaliuteen pyrkivien teorioiden avulla, vaan sitä on tarkasteltava yksilöllisenä kokemuksena, tapahtumana tai prosessina, kokijan ja kohteen välissä syntyvänä ilmiönä. Forssin (2007, 78) mukaan paikka näyttäytyy fenomenologisesta näkökulmasta katsottuna elettynä, koettuna, kompleksisena, monimuotoisena, tulkinnallisena ja tilannesidonnaisena kokemuksena. Ympäristöestetiikka pohtii eettisen ja esteettisen välisiä yhteyksiä. Bonsdorff (1996, 16) nostaa elämisen mielekkyyden pohtimisen yhdeksi ajankohtaiseksi ympäristöestetiikan tehtäväksi. Fenomenologinen ympäristöestetiikka lähestyy paikkaa moninaisista merkityksistä ja tulkinnoista rakentuvana kokemuksena. Sen keskeisiä teemoja ovat ”paikan ja asumisen käsitteet […], ympäristön esteettisen havaitsemisen moniaistisuus, havaitsijan – ja ympäristön vastavuoroisuus, sekä ihmisen identiteetin ja paikan välisen suhteen merkityksellisyys”. (Forss 2007, 7-10.) Fenomenologinen ympäristöestetiikka painottaa paikan visuaalisten ominaisuuksien rinnalla sen kinesteettisiä ja auditiivisia ominaisuuksia. Tarkastelun kohteina ovat aistein havaittavien ominaisuuksien rinnalla paikan tulkinnalliset ominaisuudet: historiallinen ulottuvuus, ajallinen syvyys, kollektiivinen muisti, sosiaaliset ulottuvuudet, mielikuvat, tunnelma ja genius loci, jotka yhdessä muodostavat kiinteän ja vuorovaikutteisen kokonaisuuden. (Forss 2007, 78–79.) Tutkielmani varsinainen tarkastelun kohde, paikan taju, on paikan tulkinnallinen ja muuttuva ominaisuus, joka riippuu yksilöllisestä kokemuksesta, asemasta ja tilanteesta. Fenomenologisperäinen humanistinen maantiede on ihmismaantieteen tutkimusala, joka lähestyy paikkaa elämismaailmamme keskeisenä ilmiönä pyrkien valaisemaan päivittäisiin paikkakokemuksiin liittyviä intensiteettieroja ja moninaisuutta (Relph, 1976, johdanto). Tutkimusala keskittyy yksilön paikkakokemuksiin ja käy keskustelua etiikan kysymysten äärellä ympäristöestetiikan tavoin. Fenomenologisperäisen humanistisen maantieteen keskeisiä kysymyksiä ovat tilan ja paikan suhteet: miten ihminen identifioituu sekä luo merkityksiä omaan ympäristöönsä ja kuinka abstrakti tila muotoutuu henkilökohtaiseksi paikaksi. 7 3. TILASTA PAIKAKSI 3.1. Tila, paikka, maisema ja ympäristö Seuraavassa pyrin selventämään paikan ja paikan tajun käsitteitä sekä syitä siihen, miksi olen nostanut juuri paikan tutkielmani avainkäsitteeksi. Miksi juuri paikka on olennainen fenomenologisen ympäristöestetiikan ja ylipäänsä inhimillisen kokemuksen, ihmisen identiteetin ja ympäristösuhteen näkökulmista? Tila, paikka ja maisema ovat kaikki ympäristöön viittaavia käsitteitä. Yi-Fu Tuan, yksi humanistisen maantieteen fenomenologisen koulukunnan pioneereista, määrittelee tilan avoimeksi, vapaaksi ja liikkuvaksi, paikan pysähtyneeksi ja pysyväksi. Paikkaa voidaan lähestyä maantieteellisenä sijaintina, tapahtumana, prosessina sekä identiteetin ja kiinnittymisen kohteena (Kymäläinen 2006, 203 ). Forssin mukaan: ”Fenomenologisesta näkökulmasta paikka ja mielikuvat ovat paikkakokemuksessa erottamattomia toisistaan.” Paikan kolme ilmenemismuotoa ovat fyysinen ympäristö, sen herättämät muistot ja mielikuvat sekä paikan yksilöllinen ja yleinen merkityskonteksti. (Forss 2007,101.) Paikka liittyy elämismaailmaamme konkreettisena ja merkityksellisenä. Paikat syntyvät kokemuksemme kautta antaessamme tilassa, ympäristössä tai maisemassa olevalle kohteelle merkityksen ja arvon pysähtyessämme siihen. Tila mielletään elämismaailman näkökulmasta paikkaa abstraktimmaksi. Koettuna ja elettynä tila muuttuu kokemuksessamme paikaksi. Paikat ”tapahtuvat” yksilöllisesti tilanteesta riippuen. Se, miten sama ihminen kokee paikan tai tilan eri aikoina, voi vaihdella suuresti. Paikan pysyvyys voidaan kokea sekä turvallisena että sitovana, tilan liike ja avoimuus sekä uhkaavana että vapauttavana. (Tuan 2003, 6.) Oleminen tapahtuu paikoissa ja tiloissa. Maisemassa sen sijaan ei viivytä, vaan se on 8 jotakin, joka syntyy kulttuurisen rajauksen ja katsojan silmän kautta. Kokija kokee olevansa yleensä maiseman ulkopuolella. Samoin ympäristö mielletään joksikin meitä ympäröiväksi. Paikan käsite liittyy sekä metafyysisen että konkreettisen luonteensa puolesta keskeisesti ja monitasoisesti inhimilliseen kokemukseen, identiteettiin ja elämismaailmaan. Tämä tekee paikasta fenomenologisen ympäristöestetiikan ja ympäristökasvatuksen keskustelussa keskeisen käsitteen. 3.2 Paikan taju Historian kerrostamien kaupunkien, temppeleiden ja katedraalien ulottumattomissa, lumihiutaleet muodostavat hetkellisen yhteyden ihmisen ja taivaan välille. Ensilumi muuttaa odottamatta marraskuisen pimeyden valoksi ja keveydeksi. Tavanomaisesta poikkeavia uusia reittejä alkaa muodostua lumeen. Askeleiden muodostama polku on näkyvä merkki jaetusta tilasta. Astuessani polulle, jonkin toisen elämä liittyy omaani. Huomaan, että jokin minua pidempi ihminen on kulkenut tästä minua ennen. Saappaani eivät yllä askelmille, vaan uppoavat umpihankeen. Vuodenaikojen mukanaan tuomien toistuvien muutosten kautta tutusta arkiympäristöstä avautuu uusia ulottuvuuksia, merkityksiä ja paikkoja. Luonnollinen muutos tutussa ympäristössä voi olla yhteisöllisyyden tunnetta ja paikan tajua lisäävä kollektiivisesti jaettu kokemus. Paikan taju on yksi ympäristöestetiikan ja humanistisen maantieteen peruskäsitteitä. Paikan tajulla on sekä esteettinen että eettinen merkityksensä yksilön minuuden ja arvopohjan rakentajana. Vahva paikan taju on suhteessa empaattiseen paikkasuhteeseen: paikoista välittämiseen ja huolehtimiseen. Paikan tajulla viitataan paikan ominaisuuksiin, jotka tukevat paikassa viihtymistä sekä siihen kiinnittymisen ja kuulumisen tunnetta. Ne ovat ominaisuuksia, joissa tunnistamme jotain inhimillisen olemassaolon kokemuksestamme ja itsestämme. Paikan taju on myös ihmisen emotionaalinen kyky kokea paikan ominaisuuksia ja kiinnittyä paikkoihin. Paikan tajun käsitteellä kuvataan sekä yksilöllistä kiinnittymistä paikkaan että yksilön ja ihmisryhmien käsityksiä ja tulkintoja paikoista. Paikan taju kohdistuu ja kiinnittyy aina tiettyyn paikkaan. Esimerkiksi kaupunkitila tai maaseutuympäristö eivät sinänsä omaa eivätkä herätä paikan tajua. Paikoilla on esteettisen olemuksensa lisäksi hyvin moninaisista tekijöistä kutoutuva dynamiikka, joka vaikuttaa paikan tajuun joko aktivoivasti tai passivoivasti. Tuan korostaa paikkaan liittyvän pysyvyyden, paikan tajun ja eheän minuuden välistä suhdetta. Hänen mukaansa paikkoihin on liityttävä tietynlainen pysyvyys, jotta ne voisivat liittyä osaksi 9 identiteettiämme. Kotiin, yksilöllisen kokemuksen erityispaikkana, liittyy yleensä aina vahva paikan taju. (Tuan 2006, 17 –19.) Tieto, muisti, mielikuvitus, unet, sukutarinat sekä taiteelliset tulkinnat kuten maalausten, elokuvien, valokuvien ja kirjojen välittämät kuvaukset kietoutuvat osaksi paikkakokemustamme ja paikan tajuamme. Tällaista automaattisesti tapahtuvaa yksilöllistä kokemista voi kuvata tulkkiutumiseksi, tavaksi, ”jolla merkitykset muodostuvat ilman tarkoituksellista tulkintaa sen mukaan kuinka ne liittyvät yksilön kokemushorisonttiin” (Varto 2005, 196). Alueiden ja rakennusten erityislaatuisuus tukee ihmisen kiinnittymistä paikkaan ja vahvistaa paikan tajua. Anne-Mari Forss (2007) käsittelee paikan tajun merkitystä arkkitehtuurin, aluesuunnittelun ja rakentamisen näkökulmista. Hän näkee ympäristöjen monimuotoisuuden olevan vahvan paikan tajun edellytys sekä esteettistä ja eettistä kasvua tukeva tekijä. (Forss 2007,169.) Elinympäristöissä tapahtuvat suuret ja luonnottomat muutosprosessit taas heikentävät paikan tajua. Monet ihmisen rakentamista paikoista ovat aikamme teknologisen kehityksen ja globalisaation myötä alkaneet muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Samanaikaisesti vanhojen kulttuuriympäristöjen ja luonnontila-alueiden arvo ja merkitys kasvaa niiden ollessa uhattuina. Paikan taju ei kuitenkaan täysin katoa niin kauan, kun olemme kasvotusten luonnon rytmien kanssa. Luonnossa tapahtuvat, vuoden- ja vuorokauden kiertoon liittyvät tilanteelliset vaihtelut, ovat osa paikan pysyvyyttä. Ne tekevät ajan kulumisen havaittavaksi paikassa ja lisäävät jatkuvuuden tunnetta. (Forss 2007, 82–83.) Moniaistisesti havaittavissa olevat luonnolliset vaihtelut ympäristössämme vahvistavat kiinnittymistämme paikkaan ja syventävät paikkakokemustamme. 10 3.3. Genius loci Genius loci, on muinaisroomalaisten käsite, joka tarkoitti alun perin paikkaa varjelevaa suojelushenkeä. Nykyaikana genius locilla viitataan yleensä ”paikan henkeen”, paikan vallitsevaan tunnelmaan. Genius locilla kuvataan myös paikkojen fyysisiä ominaispiirteitä ja luonnetta. Forss korostaa että genius locia ei voi merkittävässä mielessä pukea sanoiksi, ainoastaan sen osatekijöitä voi kuvailla (Forss 2007, 125). Paikan henkeen ja sen intensiteettiin vaikuttavat lukuiset eri tekijät kuten sijainti, kollektiivinen muisti, ajallinen syvyys ja historiallinen ulottuvuus sekä tilanteelliset muutokset kuten säätilat, vuoden tai vuorokauden aika, toiminnallisuus, yksilöllinen kokemus, yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tilanteet.(mm. Forss 2007,119–126.) Vaikuttavat paikkakokemukset tapahtuvat usein hyvin odottamatta. Vieraillessani sattuman johdattamana Torremolinoksessa joulukuussa vuonna 2007, kokemukseni vanhasta, massaturismin kuluttamasta rantalomakohteesta oli hyvin toisenlainen kuin olisin voinut kuvitella. Koleassa tuulessa huojuvien palmupuiden takana pauhasi Välimeri, mahtavine harmaine aaltoineen, samalla kun hiljaiset hiekkarannat, talviteloilleen käännetyt veneet ja aurinkotuolit toivat paikan tunnelmaan ajattoman ja runollisen sävyn. Kymmenen vuotta aikaisemmin pyöräilin Potsdamin San Soucin palatsin puutarhassa kesäyön pimeydessä. Tilanteen ainutlaatuinen ajankohta paljasti paikasta jotain sellaista, joka päivänvalossa ja ihmispaljoudessa olisi jäänyt kokematta. Paikka ilmeni tunnelmaltaan ajattomana mennen ajan muistomerkkinä. 11 San Soucin tunnelma ilmeni yön hiljaisuudessa, sesonkiajan ulkopuolella ikimuistoisena ja vahvana. Forss huomauttaa kuinka hämärässä yksityiskohdat ja tilallinen syvyys katoavat. Hämärän rajamaa, suden hetki, on tajunnallinen kokemus, joissa paikan tulkinnalliset ulottuvuudet korostuvat tilallisen syvyyden ja visuaalisen monimuotoisuuden sijaan. (Forss 2007,82–83.) 4. IDENTITEETIN PAIKAT 4.1 Juureni maisemassa Rusinkarin saari Längelmävedellä on säilynyt suojassa ihmisen muutosvoimilta läpi vuosikymmenten. Paikan henki on hieman muuttunut kalastajien harventuessa sitä ympäröivällä järvellä, moottoriveneiden korvattua soutuveneet ja uudisasukkaiden, kanadanhanhien, tuotua saareen uusia jännitteitä. Muilta fyysisiltä ominaispiirteiltään paikka ei ole kuitenkaan juuri 50 vuodessa muuttunut. Rusinkarin herättämä paikan taju syntyy aistihavainnoista, muistista sekä tietoon perustuvasta kokemuksesta. Liitän varhaislapsuudesta asti tuntemaani paikkaan vahvoja tunteita arvolatauksia. Fyysinen yhteys saareen ja vuosittain sinne kohdistuvat souturetket ovat tärkeitä identiteetilleni ja paikan tajulleni. Rusinkari edustaa minulle paikkaa, jonka kautta voin olla yhteydessä minua edeltäneiden sukupolvien ja isäni lapsuuden elämismaailmaan ja paikkakokemuksiin. Soutaessani saareen, vetäessäni veneen ylös kalliolle, tehdessäni nuotion ja paistaessani onkimaani kalaa 12 tunnen olevani juurillani, osa jatkumoa ja perinnettä. Saaressa koen olevani kotona, läsnä maailmassa, vaikka en omistakaan paikkaa enkä asu siellä. Hypermodernismin aikakaudellakin on onneksi vielä paikkoja, joita ei ole valjastettu talouskasvun ja kehityksen käyttöön. Kuten edellä totesin, fenomenologisesti tarkasteltuna, sekä paikan säilyminen fyysisesti muuttumattomana että siinä tapahtuvat luonnolliset muutosprosessit lisäävät paikan tajua, jatkuvuuden ja pysyvyyden tunnetta. Paikkaan liittyvien ajallisten kerrosten kautta hahmottuu se, miten paikka ilmenee nyt, omassa lapsuudessani ja isäni 50 vuoden takaisissa muistoissa. Ajantajun ja merkityssuhteiden muututtua paikka ilmenee 4-vuotiaalle pojalleni toisenlaisena, kuin se ilmeni vuosikymmeniä sitten soittokunnan pojille. 4.2 Paikan taju ja välittävä ympäristösuhde Isovanhempani asuivat samassa kylässä ja isoäitini samassa pihapiirissä, synnyinkodissaan, koko elämänsä ajan. Millainen mahtoi olla 20 vuotta sitten edesmenneiden isovanhempieni paikan taju. Mielikuvissani he elivät niin sidoksissa ja kiinnittyneinä kotipaikkaansa, että heitä on mahdoton identifioida tai määritellä siitä irrallisina. Isoäitini matkusti vain muutaman kerran yli 50 kilometriä kauemmaksi kodistaan. Isoisäni oli 1940-luvulla Aunuksen Karjalassa sodassa. Rintamalla vietetty aika antoi varmasti perspektiiviä hänen kotipaikkakokemukseensa. Nostalginen kaipaus, koti-ikävä ja pelko eron lopullisuudesta ovat varmasti keskeinen osa rintamalla elävien ihmisten paikkakokemusta. Maaseudun modernisaatio vaikutti isovanhempieni elintottumuksiin, jotka olivat aikaisemmin perustuneet pääosin omavaraisuuteen. He ymmärsivät ekologisen elinpiirinsä toimintaperiaatteet. Kuitenkin harvat 50–60-luvun ihmisistä olivat maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan kohdistuvan murroksen alkuaikoina ekologisesti tiedostavia. Lähimetsiin kerääntyi maitopusseja ja metallijätettä, ennen kun yhdyskuntajätteitä alettiin kerätä ja ensimmäiset maaseudun kaatopaikat perustettiin. 13 Sodanjälkeiseen aikaan ei myöskään kuulunut paikkojen ajallisten kerrosten arvostus. 50luvulla isovanhempanikin toimivat ajan hengen mukaisesti ja hävittivät vanhat talonpoikaishuonekalut ja muut torppariajan tunnuspiirteet korvaten ne uusilla tehdasvalmisteilla kalusteilla. Menneisyyden säilömistä rakennuksina, esineinä tai koskemattomana luonnontilana ei nähty arvokkaana. Menneisyyden säilyttäminen on tullut merkittäväksi osaksi paikan tajua vasta nykyajan ihmisille, fyysisen ympäristön muuttuessa luonnottoman nopeasti ja yhä kiihtyvämmässä tahdissa. Ympäristötietoisuus on myös melko uusi ilmiö, joka alkoi vähitellen levitä 1970-luvulla. Seuraavassa pyrin selvittämään, miten paikan taju voidaan nähdä perustana ympäristöön kiinnittymiselle ja ympäristövastuulliselle elämäntavalle. Edellä totesin, että ympäristön fyysinen ja sosiaalinen monimuotoisuus ovat yksi paikkoja synnyttävä ominaisuus, samalla kun paikat syntyvät kokijan ja ympäristön välissä, kokijan kohteesta muodostamista merkityksistä. Paikat saavat merkityksensä välittömässä kokemuksessa, muistissa, tiedossa ja välillisesti paikan kuvauksen muodossa. Kohtaamme, löydämme, luomme, merkitsemme, paikkoja ympäristössä, tilassa ja maisemassa, omasta yksilöllisestä lähtökohdastamme käsin. Paikkakokemuksissa on kysymys arvottamisesta ja merkitysten antamisesta. Kytkemme paikkoihin eettisiä, esteettisiä sekä toiminnallisia merkityksiä. Ekologisuus ja kestävä kehitys ovat nousseet aikamme ympäristökriisin myötä jokapäiväisiksi puheenaiheiksi. Samanaikaisesti suhteemme paikkoihin on muuttunut aikaisempaa moniulotteisemmaksi ja kompleksisemmaksi. Olemme teknologian välityksellä läsnä useassa paikassa samanaikaisesti, fyysisestä sijainnista riippumatta. Saatamme lentää maailman toiselle laidalle ja kohdata siellä samankaltaisen kauppakeskuksen kuin lähtöpisteessämme. Suhteemme paikkaan on globalisaation, vapaan liikkumisen, erilaisten virtuaaliympäristöjen ja viestintäteknologian myötä dramaattisesti muuttunut, eikä kehityssuuntaukselle näy loppua. Olemme positiivisessa mielessä vapautuneet siteistämme paikkaan ja samaan aikaan kohdanneet uudenlaisen paikattomuuden tunnetta lisäävän uhkan hyvinvoinnillemme. Edward Relph (2008) toteaa Place and Placelessness -teoksensa johdannon saatesanoissa paikan tajun merkityksestä ajassamme: ” Paikan tajulla on potentiaali toimia käytännöllisenä perustana sellaisten paikallisten ja globaalien haasteiden kohtaamiseen, kuten suurkaupungistuminen, ilmastonmuutos ja taloudellinen erilaisuus.” Paikan tajusta ja ympäris- 14 tökysymyksistä kirjoittaessaan Relph painottaa jokapäiväisten kokemusten merkitystä.(Relph 2008.) Nopeassa tahdissa muuttuvat kaupunkiympäristöt ja luonnontilan katoaminen voidaan nähdä uhkana paikan tajulle sekä välittävälle ja vastuulliselle ympäristösuhteelle. Tuan (2006,15.) näkee muutoksen nopeuden ja läpitunkevuuden nykyajan keskeisenä tunnusmerkkinä. Hänen mukaansa ”paikan on lakattava muuttumasta, jotta siitä voisi saada otteen, ja käsitys paikasta, paikan taju, pääsisi muodostumaan”. Ympäristön arvottaminen on vaihdellut eri aikakausina. Harvinaisiksi käyneet koskemattomat ja monimuotoiset luonnontilat koetaan yhä arvokkaammiksi paikoiksi samalla, kun monia ihmisen muokkaamia monotonisia rakennuskomplekseja ja maisemoituja luonnonympäristöjä on alettu pitää paikan tajua heikentävinä epäpaikkoina. Myös asuminen on saanut epäpaikkamaisia piirteitä. Kärjistäen väitänkin, että ihmiset perustarvettaan, paikan tajua, vahvistaakseen panostavat yhä enemmän sisustamiseen, yrittäessään muuttaa homogeenisia pakettitalojaan yksilöllisiksi kodeiksi. Koko elämän ajan rakentuva identiteetti ei voi heijastua sisustustavaratalojen valmiina tarjoamissa ratkaisuissa. Itse tekemisen ja käsityön merkitys on kasvanut ajassamme, jossa ympärillämme olevien esineiden alkuperä ja tuotantoketjut ovat meille pääosin tuntemattomia. Globaalien ympäristöongelmien aikakaudella keskeiset kysymykset ja ratkaisut nousevat paikasta ja paikallisuudesta. Kokemus paikasta kotina, identifikaation ja kiinnittymisen kohteena edellyttää paikan tajua: elinpiiriin eri ulottuvuuksien monitasoista kokemista ja tiedostamista. Paikkaan sitoutuminen ja osallistuminen lisäävät paikkaan kiinnittymistä, viihtymistä ja siitä välittämistä. Tietoinen suuntautuminen ympäristöön ja herkistyminen ympäristön merkityksille vahvistavat jo olemassa olevaa paikan tajuamme. Paikan taju vaikuttaa keskeisesti vuorovaikutukseemme ympäristön kanssa: koemmeko itsemme paikassa sisäpuolisina ja vastuullisina haltijoina vai ulkopuolisina, vastuuttomina hyödyntäjinä? Paikan tajun heikentyminen vaikuttaa ihmisen maailmasuhteeseen monessa mittakaavassa. Yhtäältä se määrittää asumistamme ja suuntautumistamme lähiympäristöömme, toisaalta suhdettamme koko maailmaan. Ilmastonmuutokseen ja ympäristön tilaan kytkeytyvien uhkakuvien painolasti voi aiheuttaa voimattomuutta ja negatiivisia tunteita luontoa ja ympäristöä kohtaan. Ympäristökasvattaja David Sobel kutsuu tällaisia luonnontilaan ja ympäristöongelmiin kytkeytyviä pelkoja ekofobiaksi. (Sobel 2008,146.) Globaali 15 paikattomuus, heikentynyt paikan taju ja vieraantuminen luonnontilaisesta ympäristöstä ovat varmasti osatekijöitä ekofobian taustalla. Syvät luontokokemukset voivat luoda ympäristötietoisuutta kestävämmän perustan yksilön potentiaaliselle toiminnalle ympäristön hyväksi. Mikäli haluamme vaalia vastuullista ympäristökäyttäytymistä, meidän tulisi ensisijaisesti luoda tilaa paikan tajua vahvistaville luontokokemuksille omassa elinympäristössämme. Esteettisesti ja henkisesti miellyttävä ympäristö ja siihen liittyvä toiminnallisuus, osallisuus sekä vastuullisuus lisäävät sisäpuolisuuden tunnetta. Monimuotoisessa ympäristössä pelkkä havaintokokemus voi olla rikas ja lisätä paikan tajua. Paikan tajun katoaminen ajassamme kytketään yleisesti paikallisuuden vähentymiseen ja homogeenisesti tuotettuihin ympäristöihin. Ajallemme tyypillisen informaatiotulvan vastapainoksi suunnitellaan selkeyden tuntua tavoittelevia tiloja, jotka usein ilmenevät yksitoikkoisuudessaan ja samankaltaisuudessaan enemmän paikattomina kuin seesteisinä ja kokemuksellisina ympäristöinä. Suunnittelussa painottuvat paikan tajua lisäävän moniaistisuuden sijaan visuaalisuus ja yksiulotteisuus. Forss pohtii ympäristöllistä selkeyttä kokonaiskokemuksen kannalta. Forss toteaa kokemuksen selkeästä ympäristöstä perustuvan yksinkertaisuuden sijaan monimuotoisuudelle. Hänen mukaansa monimuotoiseen mutta synesteettisesti harmoniseen ympäristöön on helppo orientoitua ja samaistua, kun taas yksinkertaiset ja latteat ympäristöt lisäävät ulkopuolisuuden tunnetta. Juuri monimuotoisuus saa ihmisen tuntemaan itsensä sisäpuoliseksi ympäristössään. Ympäristö koetaan selkeämpänä myös silloin, kun eri paikat eroavat selkeästi kokemuksellisesti toisistaan. (Forss 2007, 183.) Suomalaisten kaupunkien mukulakivikatujen säilyttäminen on siis muutakin kuin kulttuuriteko ajallisen kerroksellisuuden ja esteettisen monimuotoisuuden nimissä. Kadut vahvistavat paikan tajua ainutlaatuisena, taktiilisena ja kehollisena kokemuksena ja sitä kautta lisäävät osallisuuden ja sisäpuolisuuden kokemusta paikassa. 4.3. Topofilia ”Aavikko ei kuulunut lapsuuden kokemuksiini, mutta kun eräänä varhaisena aamuna aukaisin silmäni ja näin edessäni himmeän auringonvalossa kylpevän Kalifornian kuoleman laakson, se ei yllättänyt minua outoudellaan vaan myös lohdutti tuttuudellaan.[…] aavikossa näin objektiivisen vastineen syvimmille arvoilleni ja vakaumuksilleni: näin yksinkertaisuutta, selkeyttä, puhtautta, avoimuutta, runsautta, joka ulottuu niin pitkälle kuin taivasta riittää, ja räikeistä eloonjäämisdraamoista vapaan tilan.” ( Tuan 2006,19.) 16 Topofilialla tarkoitetaan kotiseuturakkautta, paikkaan kuulumisen ja kiintymyksen tunteita. Topofilia kytkeytyy paikan henkilökohtaisiin, symbolisiin ja identiteetin kannalta tärkeisiin merkityksiin. Topofilia on liitettävissä paikkoihin, jotka pitkän ajan kuluessa tulevat osaksi meitä, kuten lapsuutemme kotipaikat tai lähiympäristömme. On myös nähtävissä, että topofilia ilmenee hetkellisissä ja odottamattomissa paikkakokemuksissa. (Tuan 1990; 2006,15,19.) Muisti kiinnittyy fyysisiin paikkoihin ja objekteihin. Menneistä vuosisadoista muistuttavat rakennukset, monumentit tai artefaktit ovat tärkeitä kollektiivisen muistin kiinnekohtia. Jotta pääsisi osaksi paikan kollektiivista muistia, siinä on asuttava.( Forss 2007, 91–92.) Oma henkinen kotipaikkani on sydänhämäläisessä maisemassa seisova Ketola, iso-äitini isän rakentama torppa ja isäni lapsuuden koti. Ketola edustaa minulle elämäni maantieteellistä kiinnekohtaa, lapsuuden kesäpaikkaa sekä yhteyttä torppariajan suomalaisuuteen ja hämäläisiin juuriini. Ajallisen syvyytensä ja mikrohistoriallisten ulottuvuuksiensa myötä paikka on merkittävästi tukenut identiteettiäni, vahvistanut paikan tajuani ja kykyäni kiinnittyä uusiin paikkoihin Paikan taju, kuten myös ajatus paikasta, liitetään usein jonkinlaiseen ideaaliin kotipaikasta kuulumisen ja turvallisuuden tyyssijana. Isänpuoleisen sukuni maanviljelijäyhteisössä kotipaikka edusti pysyvyyttä ja määritti kiinteästi yksilön ja suvun identiteettiä. Paikka edusti myös ajallista ja tilallista jatkuvuutta, sukupolvien ketjua, siltaa nykyhetken, mennen ja tulevan ajan välissä. Elämäntapa ja tieto kiinnittyivät paikkaan ja välittyivät sukupolvelta toiselle sen kautta. Siirtolaisten kohdalla paikan ja identiteetin välinen suhde on monisyisempi. Äidin puolen sukulaiseni olivat Karjalan evakkoja. He joutuivat jättämään juurensa toistamiseen vuonna 1944 ja muuttamaan elämänsä pysyvästi Sortavalan maalaiskunnasta Keski- Suomeen. En 17 ole itse kyennyt kokemaan karjalaisuutta merkittäväksi osaksi omaa identiteettiäni. Sukuni Karjalamuistot katosivat tavoittamattomiin jo lapsuudessani, isovanhempieni ja heidän sisarustensa kuoltua. Millainen oli siirtokarjalaisten paikan taju ja uusiin kotipaikkoihin liittyvä topofilia? Karjalaisuus on mielletty voimakkaasti luovutettuun alueeseen kytkeytyväksi identiteetiksi, jossa korostuvat kotipaikan menettämisestä aiheutuneet traumat ja irrallisuuden kokemukset. Onnistuneen sijoitussuunnitelman myötä samalta seudulta kotoisin olleet karjalaiset, erityisesti sukulaiset, onnistuttiin sijoittamaan lähelle toisiaan. Paikalliskulttuurin ja suvun mukana myös identiteetti ja jossain muodossa myös koti siirtyivät uusiin asuinpaikkoihin. Siirtolaisten identiteetti, kuten kansallisidentiteettikin, uudistuu ja elää ihmisten välisessä kulttuurissa: tavoissa, lauluissa ja tarinoissa. Pakolaisuus ja siirtolaisuus tuntuvat vahvistavan näitä paikasta riippumattomia ja yhteisöllisiä identiteetin muodostamisen puolia. 4.4. Kiinnittymisen paikat ”Miten meille voisi kehittyä taju paikasta–mistään paikasta – jos mikään ei pysy aloillaan? ” (Tuan 2006, 15). 18 Palaan tutkielmani aloittaneeseen kuvaukseen uuteen kotiseutuuni liittyvästä paikkakokemuksesta. Tutkielmani keskeiset kysymykset tuntuivat kiteytyvän tapahtumassa, jossa tärkeäksi kokemani luonnonympäristö sai väistyä lyhytnäköisen aluesuunnittelun tieltä. Vastaavat kokemukset ovat ajallemme hyvin tyypillisiä. Tärkeisiin paikkoihin liittyvät dramaattiset muutosprosessit tai paikkojen totaalinen katoaminen tekevät kipeää, koska usein identiteettimme, muistomme ja mielikuvamme tulevaisuudesta ovat kiinnittyneet niihin. Paikat syntyvät ja saavat merkityksensä yksilöllisessä vuorovaikutussuhteessamme ympäristön kanssa. Koen yleensä rakennustyömaat esteettisesti ja eksistentiaalisesti kiinnostavina monimuotoisina paikkoina, muutoksen ja väliaikaisuuden prosessien ilmentyminä. Tieto aluetta rikastuttaneen rakennuksen tai luonnonympäristön uhraamisesta uudisrakennusten tai liikenneväylän tieltä, liittää kuitenkin esteettiseen havaintoon eettisiä kysymyksiä. Omaa, ”vuoret räjäyttävää”, kokemustani tarkastellessani huomaan, miten aistikokemuksiemme lisäksi tieto vaikuttaa paikan tajuumme ja ympäristösuhteeseemme. Menneisyyteen ja luonnontieteisiin kytkeytyvä tieto lisää paikkojen ajallista syvyyttä ja monimuotoisuuden arvottamista. Yhdessä moniaististen havaintojen kanssa ne muodostavat paikan hengen. Forss tarjoaa toisen näkökulman tiedon merkitykseen. Hänen mukaansa paikan ajallinen syvyys: ikä ja eletyn elämän merkit ovat fenomenologisen ympäristöestetiikan näkökulmasta merkittävä osa paikkakokemusta sen vuoksi, että ne ovat ”kaikkien havaittavissa suorassa paikkakokemuksessa ilman tarkempaa tietoa”. (Forss 2007, 87.) Tutkielmani kasvatuksellinen näkökulma kiteytyy Edith Cobbin ajatuksessa paikan merkityksestä lapsen identiteetille: Lapset tarvitsevat paikkoja, joiden kautta he voivat löytää itsensä ja rakentaa suhteensa maailmaan. (Cobb 1959,ref. Sobel, 2008,37.) Mistä löydämme lapsille pysyviä kiinnittymisen paikkoja, kun ympäristö muuttuu yhä kiihtyvässä tahdissa ja omat ”maailmat” ja salaiset piilopaikat voidaan pyyhkäistä yhdessä hetkessä tehokkaan yhdyskuntasuunnittelun tieltä. Identiteettimme muodostuu suhteessa paikkoihin. Millainen minuus tai maailmasuhde kehittyy, kun paikkoihin kiinnittyminen elinympäristöjen muutosprosessien myötä vaikeutuu tai tulee mahdottomaksi. Yhä useamman nykylapsen paikan taju kehittyy vuorovaikutuksessa monotonisiin ja epäviihtyisiksi luonnehdittuihin asuinlähiöihin. Tukevatko elinympäristöt, joiden pinta-alasta valtaosa on kaavoitettu autoteiksi tai autojen parkkipaikoiksi vastuullista ympäristösuhdetta? Miten taidekasvatus vastaa näihin kysymyksiin? 19 5. TAITEEN PAIKAT 5.1 Taiteen ja paikan yhteyksistä Kalliomaalaus on portti paikan menneisyyteen. Maalauksesta välittyy ihmisen ja paikan ikiaikainen vuoropuhelu, joka liittyy osaksi paikan henkeä. Mitä rautaoksidiläiskät kertovat meille tuhansia vuosia sitten eletystä elämästä? Kertovatko ne ihmisen perustavanlaatuisesta suhteesta paikkoihin? Ajallisen syvyyden kokemus on vahva yrittäessäni tavoittaa tuhansia vuosia sitten eläneen lajitoverini kokemusta kiveä ympäröivästä paikasta. Kalliomaalaus kutsuu viipymään ja herkistymään paikan tajulle. Annan katseeni kulkea kiven rosoisella pinnalla ja etsin tunnistamattomiksi haalistuneista jäljistä heijastuksia itsestäni ja ajan verhoamasta tiedosta. Kivi tuntuu hengittävän elämää valon liikkuessa ja kuiskaustemme resonoidessa sen pinnalla. Ilman tätä vuoropuhelua paikkaa ei olisi, olisi vain merkityksistä vapaa maantieteellinen kohde maastossa. Paikan ja taiteen yhteys on nähtävissä jo primitiivisissä kalliomaalauksissa. Taiteenomainen tarve luoda, merkitä ja muokata paikkoja on hyvin perustavanlaatuinen osa ihmisen ja ympäristön vuorovaikutussuhdetta, ihmisenä olemista ja identiteetin rakentamista. Näkemisen ja kokemisen tapamme ovat kulttuurin normittamia ja ohjaamia. Taide rikkoo rajoittuneita ja pinttyneitä tapoja sekä luo mahdollisuuksia tuoreille näkökulmille ja kokonaisvaltaisemmalle suuntautumiselle ympäristöön. (ks. Mantere 1995 ja Jokela 1995.) Paikan hahmottamisessa näkökyvyllä on ylivoimainen asema. Fenomenologian ja taiteen kaltaiset lähestymistavat korostavat kokemisen moniaistisuutta ja tulkinnan kerroksellisuutta. Visuaalisesti painottuvassa ajassamme lähestymistavoilla on tärkeä kokemusmaailmaamme 20 rikastuttava tehtävä. Mieleeni nousee alaston Ilkka-Juhani möyrimässä suon keskellä. Monen suomalaisen esteettinen kokemus suosta paikkana on saanut varmasti uutta syvyyttä TakaloEskolan valokuvaperformanssien myötä. Voisiko suon erityislaatuisuutta kokea syvemmin kuin siihen sukeltaen ja koko kehon voimalla aistien? 5.2 Paikan taju ja taidekasvatus Suljen silmäni pulkkamäessä. Jyrkkä mäki leikkipuiston ja mäntymetsän rajalla muuttuu rajattomaksi tilaksi. Kun näköaistini ei kahlitse tai hallitse paikkakokemustani, syntyy tilallinen vapauden tunne. Kehollinen kokemukseni ja suhteeni paikan fyysiseen todellisuuteen syvenee. Maanmuotojen ja painovoiman luoma liike tulee osaksi paikan tajuani. Heittäytyessäni välittömän kokemuksen vietäväksi, itseni unohtaen, tulen osaksi paikkaa ja paikka tulee osaksi minua. Koen paikan uudella tavalla: syvemmin ja henkilökohtaisemmin. Onko tässä taidekasvatustehtäväni ydin? Seuraavassa yritän tarkastella paikan tajua taidekasvatuksen näkökulmasta. Miten lapsen paikan taju ja identiteetti rakentuvat suhteessa ympäröivään maailmaan? Miksi taidekasvatus voidaan nähdä tärkeänä paikan tajun ja vastuullisen ympäristösuhteen kehittäjänä? Ympäristön esteettinen ja sosiaalinen monimuotoisuus ovat paikan tajun edellytyksiä (Forss 2007). Ne ovat myös ekologisesti tärkeitä arvoja. Paikan tajun ja ekologisesti kestävän elämäntavan tukemisen näkökulmista taidekasvatuksen tulisi tapahtua välittömässä yhteydessä ympäristöön, paikan monimuotoisuutta sekä toiminnan moniaistisia, kehollisia ja osallistavia puolia painottaen. Paikkojen herättämät impulssit ovat merkittävä osa lapsen oppimis- ja kasvuprosessia. Lapsilla on synnynnäinen kyky suuntautua ympäristöönsä ennakkoluulottomasti, luovasti ja spontaanisti, eri aisteja kokonaisvaltaisesti hyödyntäen. Lapsi ei pysy sivistyneesti jalkakäytävällä, vaan rakentaa suhdettaan maailmaan puissa kiipeillen, ojissa ja lumikasoissa möyrien, milloin takaperin, milloin silmät kiinni mutkitellen. Lapsi tuo ulkoa kotiin luonnonaarteita: keppejä, kiviä, lehtiä ja kadulta löytämiään esineitä, jolloin ulkoinen maailma liittyy osaksi hänen omaa sisäistä maailmaansa. Kohteista ympäristössä tulee merkityksellisiä paikkoja välittömän kontaktin ja toiminnan kautta. Jos haluamme tukea lapsen luontaista ympäristökäyttäytymistä, meidän tulisi suunnitella ympäristöjä, jotka mahdollistavat turvallisen ja spontaanin tutkimisen ja heittäytymisen. Taidekasvatus voi osaltaan luoda mahdollisuuksia ympäristön välittömälle kokemiselle sekä henkilökohtaisen ympäristösuhteen vahvistamiselle. 21 Jotta luonnonympäristöistä tulisi lapselle merkityksellisiä, on niiden liityttävä osaksi lapsen kokemusmaailmaa. David Sobel on kirjoittanut huolehtivan ja kunnioittavan ympäristösuhteen sekä syvien luontokokemusten yhteyksistä. Ympäristöllinen jatkuvuus on tila, jossa ihminen kokee olevansa erottamaton osa ympäristöä. Sulautumisen kokemukset, joissa ”paikan taju pääsee ihon alle” liittyvät yleensä tilanteisiin, joissa lapsi on yksin kosketuksissa luonnonympäristön kanssa. Lapsilla on vahvin kyky kokea tällaisia initiaation hetkiä varhais - ja keskilapsuudessa. Sobel painottaa, että jos todella haluamme lastemme kasvavan ympäristövastuullisuuteen, meidän on annettava heille tilaa luonnossa leikkimiselle. (Sobel 2008, 11–12.) Ympäristökasvatus lisää tietoisuuttamme paikan merkityssuhteista ja ekologisista prosesseista. Ympäristökasvatuksessa on kysymys maailmasuhteesta ja erityisesti suhteestamme luonnontilaan. Uskon, että tässä vuorovaikutteisessa ilmiössä paikan tajulla on keskeinen merkitys. Uskon myös, että taiteellisella toiminnalla voimme vahvistaa paikan tajua ja kehittää ympäristöidentiteettiä. Pohtiessani paikan tajun ja taidekasvatuksen yhteyksiä, avainasemassa ovat paikkalähtöinen ja kokemuksellisuutta korostava taideperustainen ympäristökasvatus. Henkilökohtaista ympäristösuhdetta ja paikan tajua syventävä taiteellinen toiminta voi vaihdella perinteisestä maisemamaalauksesta fyysiseen luonnon prosesseihin sukeltamiseen, kuten Takalo-Eskolan tapauksessa oli kysymys. Olennaista on luonnon kokonaisvaltainen tiedostaminen ja havainnointi. Taiteellinen toiminta herkistää havainnoimaan paikan aistittavia ominaisuuksia ja tiedostamaan paikan tulkinnallisia merkityksiä. Taiteellisen toiminnan kautta voimme kokea ja tarkastella paikkoja eri aisteja ja näkökulmia hyödyntäen. Miltä 22 saniainen tai maahan heitetty muovipussi näyttää muurahaisperspektiivistä tai miltä kallio tuntuu, tuoksuu tai kuulostaa? Timo Jokelan mukaan taiteen keskeinen merkitys ympäristökasvatukselle on uusien havaintotapojen luominen ja omaksuminen. Taiteellisten lähestymistapojen kautta opimme näkemään arkiympäristömme aikaisempaa kokemustamme, tietämystämme ja ymmärrystämme rikastuttavalla tavalla (Jokela 1995,26.) Millainen toimintaympäristö sitten tukee taideperustaista ympäristökasvatusta? Totuus on, että luonnontilaiset oppimisympäristöt sijaitsevat vain harvojen koulujen lähettyvillä. Taideperustaisen ympäristökasvatuksen tärkeä tehtävä onkin jollain tapaa kytkeä opetus lasten todelliseen elinpiiriin, joka muodostuu useimmiten rakennetusta kaupunkiympäristöstä. Paikallisuuteen, aineidenvälisyyteen ja eri paikallisyhteisöjen yhteistyöhön perustuvalla kokemuksellisella ja paikkasidonnaisella opetuksella voidaan kehittää lasten ja nuorten ympäristösuhdetta sekä lisätä heidän kiinnostustaan opetusta kohtaan. (Sobel 2008, 68-69.) Rakennetussa ympäristössä sijaitsevien paikkojen erityislaatuisuuden tunnistaminen ja arvostaminen voidaan nähdä askeleena kohti luonnon monimuotoisuuden arvostamista. Kasvatuksen olisi kuitenkin pyrittävä ensisijaisesti turvaamaan lasten välitön ja kokemuksellinen kontakti luonnontilojen kanssa. Sobelin (2008) mukaan, vastuullinen ja syvä luontosuhde voi syntyä ainoastaan syvien luontokokemusten kautta. Taideperustainen ympäristökasvatus voi auttaa hahmottamaan ympäristön kokonaisuutena, jossa luonnontila ja kulttuuriympäristö vaihtelevat. Orgaanisten ja epäorgaanisten paikkojen, sekä luonnontilaisen ja muokatun luonnon tunnistaminen on yksi osa paikan tajua. Jos ihminen ei ole kokenut ihmisen muokkaaman ja luonnontilaisen ympäristön eroa, hän tuskin pystyy ymmärtämään niiden ekoloisia erojakaan. 5.3. Matka ympäristötaiteeseen 23 Seuraavassa pyrin selvittämään ympäristötaiteen ja paikan tajun yhteyksiä erään paikkasidonnaisen teokseni valossa. Lähestyn ympäristötaidetta esteettisestä ja eettisestä näkökulmasta. MATKA–teokseni sijaitsee Toijalassa, Nahkialanjärven rannalla. Itselläni ei ollut aikaisempaa yhteyttä Toijalaan. Olin tietoinen, että paikkakunnalle rakennettiin aikoinaan Suomen ensimmäinen risteysasema ja että Toijala oli rautatiehistoriansa lisäksi yksi Suomen sisällissodan taistelupaikoista. Matka-teokseni yhtenä tausta-ajatuksena oli luoda maisemaan eräänlainen muistin paikka 1918. Toisena lähtökohtana oli rautatie, eurooppalaisen historian ja kollektiivisen paikkakokemuksen merkittävä symbolina. Rautatie on sekä itsessään paikka että paikkoja yhdistävä maisemallinen elementti, joka voidaan kokea myös paikattomana tai epäpaikkana. VR:n kanssa yhteistyössä siirsimme työparini, Marianne Laitin kanssa kaksi 9-metristä rautatiekiskoa ratapölkkyineen Toijalan hylätystä, 200 vuotta vanhasta satamaradasta. Sijoitimme pölkyt ja kiskot Nahkialanjärven rantaan, osaksi Näkymä- ympäristötaidenäyttelyä. Painavien ratapölkkyjen nostaminen ja kiskojen siirtäminen oli vaikuttava kokemus. Upotimme pölkyt maahan, järven vastakkaisille rannoille siten, että kiskot näyttivät kulkevan järven yli, laskien toisella puolella veteen ja nousten vastarannalla ylös. 24 Vaikka vanhan, jo mäntyjä kasvavan radan repiminen tuntui jälkikäteen väkivaltaiselta, olin teosta tehdessäni niin sisällä taiteellisessa prosessissa, etten pohtinut historialliseen rautatiehen kajoamista ympäristöeettisestä näkökulmasta lainkaan. Jälkeenpäin olen pohtinut Matkateoksen kohdalla ympäristötietoisuuden, paikan tajun, sitoutumisen sekä sisäisen ja ulkopuolisen kokemuksen huomioimisen tärkeyttä ympäristötaiteessa. Koin tuolloin Nahkialanjärven hyvin merkitysvapaaksi tilaksi, johon omasta näkökulmastani teokseni sijoittaminen oli perusteltua, ongelmatonta ja jopa arvokasta. Monille toijalalaisille paikkaan kytkeytyi kuitenkin yksilöllisiä ja kollektiivisia merkityksiä, joista olin ulkopuolinen ja tietämätön. En tiedä, kokivatko paikalliset ihmiset veden ja rautatien rinnastuksessa tai järven alittavassa rautatiessä jotain itselleen merkityksellistä. Muistan monien ohikulkijoiden olleen positiivisesti kiinnostuneita työskentelystämme ja teoksesta. Koin työskentelyn hyvin yhteisöllisenä. Tiedän toisaalta, että ainakin yksi henkilö koki teoksen ympäristölle vahingollisena. Olen kiitollinen ympäristölautakunnalle tehdystä valituksesta. Valitus on sittemmin saanut minut ajattelemaan paikan ja ympäristötaiteen eettistä suhdetta syvemmin. Taiteilija näkee ympäristön usein vain teokselleen potentiaalisena tilana jättäen huomioimatta, että jollekin toiselle tila on jo sellaisenaan merkityksellinen paikka. Ympäristötaiteilijan olisi aina asettua paikkaan ja herkistyä paikan olemassa oleville merkityksille, ennen kuin lähtee tekemään paikkaan pysyviä muutoksia. Matka-teos herättää minussa yhtäältä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta teoksen paikan tajuun kytkeytyvät kysymykset sekä sen herättämät ajalliset, historialliset ja eksistentiaaliset merkitysyhteydet puhuttelevat minua edelleen. Näen ympäristötaiteen potentiaalisena paikan tajua lisäävänä toimintana, jossa parhaimmillaan kiteytyvät taiteen ympäristökasvatukselliset mahdollisuudet. Toisaalta ympäristötaiteella on arvo sinänsä paikkojen merkitysten antajana ja näkyväksi tekijänä. Kaikki ihmisen toiminta luo ja muuttaa paikkoja. Parhaimmillaan ympäristötaide lisää paikkojen erityislaatuisuutta ja monimuotoisuutta sekä tekee näkyväksi paikkaan liittyviä merkitysyhteyksiä, jotka jäisivät muutoin yleisen huomion ulkopuolelle. Kaupunkitilaan ilmestyneet virkkaukset ovat esimerkki siitä miten vaatimattomia taiteen luomat ”maamerkit” voivat olla ja miten voimakkaan muutoksen ne voivat synnyttää paikkakokemuksessamme. Virkkaus kaiteessa tai ovenkahvassa ei ehkä muodosta paikkaa sinänsä, mutta lisää olemassa olevan ympäristön moninaisuutta ja sitä kautta paikan tajua. 25 Ympäristötaiteen tulisi varoa keinotekoisuutta, latteuksia ja irrallisuutta, mikäli tarkoituksena on luoda yksitoikkoisiin ympäristöihin kokemuksellisia, yksilöllisiä ja monimuotoisia paikkoja. Paikkasidonnainen taide luo uusia merkityksiä ja tekee näkyväksi paikan olemassa olevia merkityksiä. Pelkkä kuorrutus ei tue paikan henkeä tai herkistä paikan tajulle, vaan taiteen tulisi vaalia ja tuoda esiin paikan ekologisia, sosiaalisia ja ajallisia kerroksia, jotka ovat jossain vaiheessa ajan tai ympäristösuunnittelun myötä kadonneet. 6. PÄÄTELMÄT Tutkielmassani esitin, että identiteettimme muodostuu vuorovaikutussuhteessa paikkoihin. Tutkielmassani korostui paikan käsitteen erityinen merkitys elämismaailmaan kohdistuvan fenomenologisen tarkastelun näkökulmasta. Lähestyin paikan tajua keskeisenä ympäristösuhteeseen, elämän laatuun ja ympäristövastuullisuuteen vaikuttavana tekijänä. Esitin, että paikan taju on keskeinen käsite taideperustaisen ympäristökasvatuksen näkökulmasta, kun kasvatuksen tavoitteena on välittävän ympäristösuhteen tukeminen ja ympäristön monimuotoisuudelle herkistyminen. Tutkielmassani sivusin myös paikan kysymysten ajankohtaisuutta mediavälitteisen todellisuuskuvan ja nopeasti muuttuvan aineellisen ja sosiaalisen ympäristön näkökulmista. Totesin että on tärkeää, että taide ympäristökasvatuksen muotona kommunikoi myös sen todellisuuden kanssa, jossa lapset ja nuoret elävät. Pohtiessani seminaarityössäni paikan tajun, taiteen, taidekasvatuksen sekä ympäristösuhteen yhteyksiä, totesin, että taiteellisella toiminnalla voidaan lisätä paikkojen monimuotoisuutta 26 sekä luoda tilaa pysähtymiselle ja ympäristön merkitysten kuuntelulle. Tutkimusprosessini myötä pidän selvänä, että taiteellisen toiminnan avulla voimme harjaannuttaa havaitsemiskykyämme sekä herkistää paikan tajuamme. Taiteen keinoin voimme syventää fyysisen ympäristön kokemuksellisia ja tulkinnallisia ulottuvuuksia sekä kokea ympäristöämme tietoon tukeutuvia lähestymistapoja henkilökohtaisemmin ja merkityksellisemmin. Paikkojen kokeminen ei ole pelkästään esteettistä, vaan ympäristöestetiikassa eettiset kysymykset liittyvät keskeisesti estetiikan pohdintoihin. On tärkeää, että aisteihin perustuviin havaintokokemuksiimme liitetään jonkin verran myös tietoon perustuvia ekologisia arvoja. Luonnontieteellinen ja kulttuurinen tiedostaminen sekä monipuolistaa että syventää paikkakokemusta vahvistaen paikan tajua. Taideperustaisessa ympäristökasvatuksessa taiteellisen toiminnan tehtävänä on kuitenkin turvata, että omakohtaiselle ja välittömälle havaitsemiselle sekä emotionaaliselle kokemiselle jätetään riittävästi tilaa. Tutkimusprosessin aikana aloin hahmottaa, kuinka merkittävästi paikan kokemukset suuntaavat jokapäiväistä toimintaani, vaikuttavat identiteettiini ja maailmankuvaani sekä antavat impulsseja taiteelliselle työskentelylleni ja opetustyölleni. Meri-Helga Mantere on kirjoittanut henkilökohtaisen otteen tärkeydestä taideopetuksessa (1996, 12). Koen omien paikkakokemusteni ympärillä tapahtuneiden pohdintojeni tukevan konkreettisesti tulevaa opetustyötäni ja näen itseni ympäristöasioita painottavana taidekasvattajana aikaisempaa holistisemmin. Omien juurieni syvä kokeminen ja kotiseutuun liittyvä topofilia, ovat osaltaan vahvistaneet kiinnostustani paikan merkityksiä ja paikan tajua kohtaan. Olen kuitenkin tietoinen, että tämä nostalgisviritteinen lähestymistapani ei välttämättä tuo vastauksia kaikkiin ajastamme nouseviin paikan ja paikattomuuden kysymyksiin. Tutkimusprosessin aikana sain havaita miten helposti paikan taju, tunne paikkaan kuulumisesta, voi häiriintyä ympäristössä tapahtuvan muutoksen seurauksena. Kiintymykseni uutta kotiani kohtaan alkoi rakoilla, kun lähiympäristössäni tapahtui epäviihtyisyyttä luovia muutoksia, joihin en itse kyennyt millään tavoin vaikuttamaan. Ei niinkään elinympäristöjen monimuotoisuus, vaan latteus ja epäviihtyisyys tuntuvat olevan lisääntyneen paikkakeskustelun taustaimpulsseja ja tämänkin seminaarityön alkuunpanija. Fenomenologiseen tutkimusasenteeseen ja paikka-kirjallisuuteen perehtyminen on tukenut pohdintojani, vaikuttanut paikan kokemiseeni ja muistikuvieni heräämiseen. Tutkimusprosessin aikana muistikirjani on täyttynyt lukuisista paikkakokemuksistani. Olen saanut toista27 miseen todeta, kuinka konkreettisesti Bachelardin (2003) ajatus muistojen ankkuroitumisesta paikkoihin, todella pitää paikkansa.(Viita1995,52). Olen käyttänyt tutkimuksessani pääosin 70-luvulta peräisin olevaa lähdekirjallisuutta, jonka ilmestymisen jälkeen, todellisuutemme on radikaalisti muuttunut samalla, kun paikan pysyvyyteen liittyvät vastakkainasettelut paikan ja epäpaikan välillä ovat saaneet uusia tulkintoja. Kuten edellä totesin, nykyinen paikka-tutkimus lähestyy paikkaa identiteetiltään jatkuvasti muuttuvana prosessina tai tapahtumana (Kymäläinen 2006. 203–215 ). Globalisaation, tietoliikenteen ja materiaalisen liikkumisen kasvaessa, myös paikkasuhteemme kriteerit ovat muutostilassa. Virtuaaliset rinnakkaistodellisuudet asettavat uudenlaisia haasteita paikan tajullemme ja paikkasuhteellemme. Paikan tajun monitasoisuus ja aineiston runsaus teki tutkielman rajaamisesta ja kokoamisesta haastavaa. Aiheen omakohtaisuus ja fenomenologinen lähestymistapa on tehnyt tutkimusprosessista syvällisen, intensiivisen ja hyvin kokonaisvaltaisen matkan. Taideperustainen ympäristökasvatus, paikan taju ja fenomenologinen lähestymistapa tulevat varmasti olemaan keskeisessä roolissa myös lopputyössäni. Tutkielmani yhtenä merkittävänä saavutuksena pidän sen antamaa suuntaa omille taidekasvatuksen ja ympäristöestetiikan poluilleni. Tutkimustyön myötä paikkakokemuksistani ja ympäristösuhteestani on tullut aikaisempaa monisyisempää. Koen herkistyneeni paikkojen positiivisten merkitysten lisäksi myös paikkojen epämiellyttäville puolille. Olen huomannut, että paikan tajuumme vaikuttaa se mihin havaintoihin keskistymme. On kysymys jonkinasteisesta tasapainon löytämisestä viihtyisyyttä lisäävien ympäristötekijöiden ja häiriötekijöiden välillä. Huomio on tärkeä pohtiessani, mitä asioita tulen taidekasvatustyössäni painottamaan. Jos haluan taidekasvatuksen tukevan ympäristössä viihtymistä sekä ekologisesti vastuullista ja aidosti välittävää ympäristösuhdetta, on opetuksessa oltava ennen kaikkea positiivinen ja innostava sävy. Aktiivinen osallistuminen, tunne omista vaikutusmahdollisuuksista ja sisäpuolisuudesta omassa elinympäristössä ovat syvän paikan tajun ja viihtyvyyden edellytys. Kasvatuksen on pyrittävä luomaan tilaa positiivisille paikkakokemuksille, joiden myötä lapsi, nuori tai aikuinen kokee viihtyvänsä ja olevansa ”kotona” elinympäristössään. Toisin sanoen, välttääkseen maapallosta ihmisen on koettava se omakseen merkityksellisten paikkojen kautta. Tätä kokemusta kutsun paikan tajuksi. 28 LÄHDELUETTELO: Bachelard, Gaston (2003/1957).Tilan poetiikka. Helsinki: Nemo. von Bonsdorff, Pauline (1996). Teoksessa von Bonsdorff, Pauline (toim.). Ympäristöestetiikan polkuja, Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino oy. Forss, Anne-Mari (2007).Paikan estetiikka, eletyn ja koetun ympristön fenomenologiaa.Helsinki: Yliopistopaino. Jokela, Timo (1995). ”Ympäristötaiteesta ympäristökasvatukseen”.Teoksessa. Mantere, Meri- Helga (toim.).Maan kuva. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto. Kymäläinen, Päivi (2006).”Paikan ajattelun haasteita”. Teoksessa. Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.). Paikka, eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura. Mantere, Meri-Helga (1995). ” Suunnan valintaa ympäristökasvatuksen maisemissa”.Teoksessa Mantere, Meri-Helga (toim.) Maan kuva.Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto. Relph, Edward (2008/1976). Place and Placeness. London: Pion Limited. Roinila, Tarja (2003).Esipuhe. Teoksessa: Bachelard, Gaston. Tilan poetiikka. Helsinki: Nemo. Sobel, David (2008). Childhood and Nature, Design Principles for Educators. Maine: Stenhouse Publishers. Tuan Yi-Fy (1990 / 1974).Topophilia. New York: Columbia University Press. Tuan Yi-Fu (2003/1977). Space and place: the perspective of experience. Minneapolis: University of Minnesota Press. Tuan Yi .Fu (2006). “Paikan taju: aika, paikka ja minuus”. Teoksessa.Knuuttila, Seppo & Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.) Paikka, eletty, kuviteltu, kerrottu. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura. Varto, Juha (2005). Laadullisen tutkimuksen metodologia.Verkkolehti Synnyt.Saatavissa:<http://arted.uiah.fi/synnyt/kirjat/varto_laadullisen_tutkimuksen_me todologia.pdf Viita, Aija,(1995). ”Majani metsässä”.Mantere, Meri-Helga (toim.).Maan kuva. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto. KIRJALLISUUS: Casey, Edward. S. (1993).Getting Back into Place. Bloomington&Indianapolis: Indiana University Press. Cresswell Tim (2004).Place: a short introduction. Bodmin,Cornwall :United Kindom.MPG Books Limited. Sepänmaa, Yrjö & Heikkilä-Palo, Liisa & Kaukio, Virpi (toim.) (2007). Maiseman kanssa kasvokkain. Helsinki: Maahenki Oy. 29 KUVALUETTELO: Kansikuva Torremolinos joulukuussa 2007. kuva: Heli Mäkinen Kuva s. 3 Nelivuotias Miiko Mäkinen tutkii jääkauden merkkejä Kumpulassa syksyllä 2010. kuva: Heli Mäkinen kuva s. 8 5-vuotiaan Miikon tussipiirustus Tärkeät paikat ja reitit vuodelta 2011. kuva Heli Mäkinen kuva s. 11 Torremolinos joulukuussa 2007. kuva: Heli Mäkinen kuva s. 12 Miiko Mäkinen Rusinkarin kalliolla vuonna 2010.kuva:Heli Mäkinen / Kuhmalahden puhallinorkesterin poikia Rusinkarissa vuonna 1956. kuva: Unto Kahilakoski kuva s. 13 Nelivuotias Heli perkaa kaloja iso-vanhempien kanssa Kuhmalahdella vuonna 1981. kuva: Matti Mäkinen kuva s. 17 Kuhmalahden Ketolan torppa 1970-luvulla. kuva:Matti Mäkinen / Sukulaisia Sortavalan maalaiskunnassa 1930luvulla. kuvaaja tuntematon kuva s. 18 Kumpulan kalliot räjäytyksen jäljiltä tammikuussa 2011. kuva:Heli Mäkinen kuva s. 20 Muodonmuutoksia ry:n tutkijat ja taiteilijat retkellä Salminkalliolla Luopioisissa kesäkuussa 2010.kuvat:Heli Mäkinen kuva s. 22 Maataideteoksia lasten ja nuorten taideleiriltä Kuhmalah delta vuonna 2008. kuva: Heli Mäkinen kuva s. 24 Matka, ympäristötaideteos. Toijala. 2003. kuva: Marika Turtiainen kuvat s. 23 Helsingin Yrjönkatu ja Kuhmalahden metsä syksyllä 2010. kuvat: Heli Mäkinen 30
© Copyright 2024