TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2015
2015 TIETEESSÄ TAPAHTUU 61 2014 Tietokirjallisuuden tutkimus Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Yksinäisen miehen talvisota Raha Rooman valtakunnassa T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 1 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. 1 2008 1 2015 PÄÄKIRJOITUS: Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä Pirjo Hiidenmaa 1 ARTIKKELIT Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa Briitta Koskiaho 3 Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Kalle Kananoja 12 Yksinäisen miehen talvisota Juhani Suomi 17 Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha Rooman valtakunnassa Pekka T. Heikura 25 TUTKIMUSTA SUOMESSA Laser mallintaa maailmaa Markus Hotakainen TIETEEN KOHTAAMISIA Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä 33 Arto Mustajoki 37 LYHYESTI Ilari Hetemäki 39 KATSAUKSIA Kokemuksia tutkijalähtöisestä verkkokeskustelusta Mikko Salo ja Elina Venesmäki 43 Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Puuttuva tieto ja vilppi Juha Karvanen 46 Painos 6 900 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Janne Pölönen ja Anna-Sofia Ruth 49 KESKUSTELUA Jumalattomat markkinageenit Hannu V. Virtanen 52 Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy maaliskuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 2.3.2015 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) T I E T E E S S(verkkolehti) Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 ISSN21239-6540 Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 Julkaisufoorumin tasovaatimuksia on kiristetty TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjasto Ulf Göran Ahlfors, Ralph Gräsbeck, Olof Lindfors, Eric Ivar Wallgren 55 KIRJALLISUUS Metsäkonduktööristä akateemikoksi Juhani Päivänen Kokemuksia muuttuvasta kutsumusammatista 57 Kirjan nykyisyys ja tulevaisuus Tuija Laine Hallinto uudessa tulokulmassa Vesa Huotari Filosofista tieteenhistoriaa Topi Heikkerö Kirkas tähti Turusta Tapio Markkanen Maupertuis’sta kiehtovasti ranskaksi Johan Stén 60 62 63 66 69 72 HAKEMISTOT 2014 75 Pauliina Raento PÄÄKIRJOITUS Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä Pirjo Hiidenmaa 1960-luvulla alkoi ilmestyä pamflettisarja Huutomerkki. Pamflettikirjasia ilmestyi tässä sarjassa kahdeksan vuoden ajan kaikkiaan yli 90. Samaan aikaan Suomessa ilmestyi yli 20 muutakin pamflettisarjaa. Parikymmentä vuotta myöhemmin mielipidekirjat sarjoineen hiipuivat olemattomiin. Tällä vuosituhannella on alkanut taas ilmestyä kantaa ottavia kirjoja. Uusia pamflettisarjoja on aloitettu lukuisa joukko, ja ilmeisesti lisää on tulossa. Pamfletteja, kantaa ottavia kirjoja – perinteisin ilmauksin kiistakirjoituksia –julkaisevat perinteisten kustantamojen ohella myös erilaiset ajatuspajat ja muut organisaatiot. En ole niinkään ihmeissäni tai ihastuksissani siitä, että pamflettien valtakaudet tulevat ja menevät tai että ne muuttavat muotoaan. Huomiotani kiinnittää se, miten kirjallisuus – ja tässä yhteydessä erityisesti tietokirjallisuus – on aikansa lapsi ja oman aikansa ilmentäjä ja luoja. Sen lisäksi tietokirjallisuus on yhteiskunnallinen väline hoitaa tehtäviä, olipa kyseessä koulutus, yhteiskunnallinen keskustelu, tiedon dokumentointi, vallitsevien käsitysten kyseenalaistaminen tai muuttaminen – unohtamatta lukijoiden viihdyttämistä ja valistamista. Hyvän kuvan tietokirjallisuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä antavat Joel Kuortin ja JukkaPekka Pietiäisen kokoamat kirja ja näyttely Sata merkittävää suomalaista tietokirjaa. Suomessa ilmestyvien kirjojen ylivoimaisesti yleisin aihepiiri ovat historia ja elämäkerrat. Näistä aiheista kirjoja ilmestyy 2–3 jokaista vuoden päivää kohti ja vuodessa on noin 800. Harrastuskirjojen määrä on viime vuosina lisääntynyt tasaisesti, mutta harrastuksen ala on vaihdellut. Vielä viime vuosikymmenellä keittokirjat pitivät kärkipaikkaa; nyt kärjessä ovat käsityö- ja puutarhakirjat. Nykymaailma mahdollistaa kirjan tekemisen myös e-muotoon, mikä helpottaa kuljettamista ja varastoimista sekä luo uusia kirjallisuuden muotoja. E-kirjat synnyttävät myös uusia lukemisen muotoja, kun lukijat voivat saattaa kommenttinsa muun lukijakunnan tietoon lukulaitteillaan. Koulujen e-oppimateriaalit ovat nyt kiivaan kehittämisen kohteena. Kiinnostusta on paljon, ja kaikki alan toimijat ovat sitoutuneet kehittämään, testaamaan ja laatimaan sähköisiä oppimateriaaleja. Toistaiseksi ei vielä ole tarpeeksi yhteistä ymmärrystä siitä, mitä kaikkea e-materiaaleilla tarkoitetaan. Jotkut odottavat, että oppimateriaalikulut pienenisivät. Toiset haaveilevat opetuksen muutoksista, jossa automaattinen palaute ohjaa oppilasta. Haaveet ovat kaukana sekä toisistaan että todellisuudesta, mikä on tyypillistä alkuvaiheelle. Théophile Gautier ilmaisi huolensa kirjan kuolemasta jo kauan ennen digitaalista aikaamme. Romaanissaan Mademoiselle de Maupin (1835) Gautier maalaili kauhukuvaa siitä, että sanomalehti tappaa kirjan. 1900-luvun alussa radion uskottiin tappavan kirjan. Seuraavaksi uhkana oli televisio, joka tappaa sekä sanomalehden, radion, elokuvan että kirjan. Viime aikojen puheissa netti näyttäisi hoitavan sen, mikä jäi aiemmilta välineiltä tekemättä. Ilmeisestikin kirja on ollut uhanalainen jo vuosikymmeniä, ellei -satoja. Kirjan kuolemalla spekuloivia kirjoja on julkaistu lukuisia viime vuosikymmeninä. On osoittautunut, että uusien tiedonvälitysmuotojen tullessa välineiden työnjako järjestyy uudelleen eivätkä aikaisemmat suinkaan häviä uusien tieltä. Kirjoja – e tai p – julkaistaan ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 1 luetaan mutta niiden kirjoittaminen, julkaiseminen, lukeminen, omistaminen, elinkaari, talous ja monet muut seikat muuttuvat. Kirja on hidas ja sen esitystapa on pitkä ja monologimainen, mutta yhä useammat kirjoittajat hyödyntävät kirjoittamisessaan ja teostensa tunnetuksi tekemisessä nopeamman ja lyhyemmän viestinnän välineitä. Monet työstävät aiheitaan blogeissaan lukijakuntansa kanssa ja muokkaavat aikanaan kokonaisuuden kirjaksi. Kirjan esinemuoto on muuttumassa, eikä esimerkiksi moniosaisia ensyklopedioita ole tehty enää pitkään aikaan; vielä viime vuosisadan loppupuolella Suomessa jokaisella kustantamolla oli moniosainen sarja A:sta Ö:hön. Tässä ilman muuta netti on korvannut nopean tiedonhaun välineenä raskaat hakuteokset. Vertailtaessa Wikipedian ja vakiintuneiden hakuteosten luotettavuutta – virheiden määrää – on todettu, ettei teosten välillä ole olennaista eroa. Siitä en ole nähnyt pohdintaa, mitä tekijöiden anonyymiys, tiedon prosessiluonne ja alttius manipulointiin vaikuttavat. Vaikka paperimuotoisia kirjoja ei tehtäisikään enää samaan malliin, tietoa esitetään pitkinä kokonaisuuksina. Kirjoitettu sana saa rinnalleen kenties entistä voimallisemmin liikkuvan kuvan ja puheen, kuten verkko-opetusaineistoissa, vaikkapa uusissa MOOCeissa (avoimissa verkkokursseissa, ks. esim. coursera.org). Rekisterien, esitystapojen ja tyylien kirjo on jo nyt räjähdysmäisessä murroksessa. Tietokirjallisuus sinänsä tuntuisi elävän hyvää ja monimuotoista elämää. Tämä kehitys tarvitsee tutkimuksensa ja opetuksensa. Olipa kirja digitaalinen tai painettu, se tarvitsee tekijänsä. Tieto, sen jäsentäminen ja jalostaminen taustoituksineen ja argumentteineen tarvitsee myös tilaa enemmän kuin yhteen blogiin tai Twitter-viestiin mahtuu. Mutta ilman Twitter-näkyvyyttä kirja ei ehkä löydä lukijaansa. Kiinnostavaa onkin katsoa, millaisen kokonaisuuden ja työnjaon hitaat ja nopeat, monologiset ja dia- tai polylogiset, pitkät ja lyhyet viestin- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 tävälineet muodostavat tietoympäristössämme. Tähän on lisättävä vielä yksi jakolinja: maksullinen – maksuton. Nettimaailma on totuttanut kuluttajat uskomaan, että sisällöt voivat olla maksuttomia, mutta kyllä maksullistenkin sisältöjen tekemiselle ja jakelulle on vielä paikkansa. Vain harvat tietokirjalajit ovat yhden tekijän tuotoksia. Tietoteosten tekijäjoukossa voi olla kirjoittajien ohella sisällön asiantuntijoita, kielenhuoltajia, terminologeja, teknisiä kirjoittajia, toimittajia, toimituskuntia jne. Kirjoittajien koulutus ei voi tähdätä vain luovaan oman tekstin laadintaan vaan tarvitaan harjaannusta monialaiseen ammattilaisten yhteistyöhön. Kaikesta edellä sanotusta on pääteltävissä, että tieto- ja oppikirjallisuuden alalla on paljon tutkittavaa. Norjassa (jossa tietokirjallisuudella on ollut oma yliopistollinen oppituoli jo vuosia) ja Ruotsissa on tietokirjallisuuden historia ja kehitys kuvattu monipuolisesti. Suomessa tekstilajien ja tyylien kehitystä on vasta sivuttu muutamissa hankkeissa. Lukijoiden valinnat ja lukutottumukset ovat muuttumassa – eikä suinkaan pelkästään painetusta digitaaliseen – vaan ne jakautuvat lukijakunnittain, aihepiireittäin ja funktioittain. Kirjoittajien työtavat, kielikäsitykset ja monikielisyys tuovat lisänäkökulmia sekä luovat alalle tarvetta taitaville ammattilaisille, jotka osaavat toimia tiedon maailmassa monipuolisina tietokirjallisuuden ammattilaisina. Helsingin yliopistoon on perustettu tietokirjallisuuden tutkimuksen ja tietokirjoittamisen opetuksen professuuri tammikuussa 2015. Tämä on iso askel niin yksilölle kuin yhteisöllekin. 375 vuotta suomalainen yliopistolaitos piti tietokirjallisuutta itsestäänselvyytenä omassa toiminnassaan niin tutkimuksen, opetuksen kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävissään. Nyt uusi oppituoli tekee alan näkyväksi. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professori. ARTIKKELIT Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa Briitta Koskiaho Sosiaalinen kysymys on käsite, jota alettiin käyttää 1800-luvun lopun Saksassa. Sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisella alettiin tarkoittaa sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalisen kysymyksen hoitaminen hyvinvointivaltiollisin keinoin on perua saksalaisesta filosofiasta ja Hegelin valtiokeskeisestä ajattelusta. Vähitellen siitä muotoutui valtiollinen sosiaalipolitiikka-ajattelu ja bismarckilaisen sosiaalivaltion rakentaminen lainsäädäntöineen. Saksaan perustettiin myös asiantuntijoiden ja tutkijoiden uusi sosiaalipoliittinen yhdistys, Verein für Sozialpolitik, 1870-luvulla. Sosiaalista kysymystä haluttiin tarkastella omasta näkökulmasta eikä enää osana taloustiedettä, kuten siihen asti. Valtiollisen sosiaalipolitiikka-ajattelun jälkeen olemme Pohjoismaissa siirtymässä sosiaalipolitiikassa monituottajuus- ja monitoimijuusvaiheeseen. Kuitenkin esimerkiksi rahoitusrakenteet ja professioiden perusta on luotu valtiollisen sosiaalipolitiikkaidean pohjalta. Tarkastelen tässä sitä, miten olemme tulleet nykytilanteeseen ja mitä ratkaisukeinoja sosiaalisen kysymyksen hoitamiseksi on tarjolla lähitulevaisuutta varten keski- ja pohjoiseurooppalaisessa todellisuudessa. Koska Britannia on ottanut viime vuosina aimo askeleen kohti kansalaisyhteiskuntakeskeistä sosiaalisen kysymyksen hoitamista poispäin valtiollisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, tarkastelen näitä ratkaisuja tarkemmin. Olen tutkinut tätä prosessia Britannian ja Pohjoismaiden kannalta yli kymmenen vuoden ajan (Koskiaho 2008 ja 2014). Hyvinvointivaltiosta uusliberalistiseen eurooppalaiseen sosiaalipolitiikkaan Käytännön valtiollinen sosiaalipolitiikkaidea yhdistyi sulavasti sosiaalidemokraattiseen ideo- logiaan, jossa sosiaalisen kysymyksen hoitamisen paikaksi ymmärrettiin valtio. Se takasi mahdollisuudet tasa-arvoiseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin puhua hyvinvointivaltiosta. Valtiokeskeisen sosiaalipolitiikan kiivainta kehittämisaikaa Keski- ja Pohjois-Euroopassa ovat olleet sodan jälkeiset vuosikymmenet. Kun viime aikoina hyvinvointivaltiota on alettu supistaa, myös eurooppalaisen sosiaalidemokra tian voittokulku on laantunut samaan aikaan. Eurooppalaisen sosiaalidemokratian tämänhetkistä tilaa ja tulevaisuutta on arvioitu varsin kriittisesti sen omassakin piirissä (Hillebrand ja Maaß 2011; Meyer ja Spiegel 2010). Arvioijat ovat joutuneet pohtimaan myös hyvinvointivaltion muutosta, koska hyvinvointivaltio on ollut toisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokratian toiminnan menestyksen mitta. Viime vuosikymmeninä konservatiivinen poliittinen liike on kasvattanut merkitystään näissä maissa. Sen vaikutusta on ollut painon asettaminen uusliberalistiselle talouspolitiikalle myös Euroopan unionissa. Sosiaalipolitiikassa halutaan antaa tilaa entistä enemmän muille toimijoille kuin valtiolle ja julkiselle sektorille. Hyvinvointivaltioajattelun painottaessa yhteistä hyvää ja oikeudenmukaista tulonjakoa konservatiivinen sosiaalipolitiikka on kiinnostunut enemmän yksilön omasta vastuusta itsestään. Valtion nähdään tulevan apuun vasta sitten, kun tarvitaan auktorista taustavoimaa. Käytännössä joudutaan kuitenkin usein tekemään kompromisseja, ja nämä kaksi puoluetyyppiä ovat muodostaneet hallituksia vuoronperään muiden puolueiden kanssa ja jatkaneet sosiaalipolitiikan kannalta samankaltaista politiikka aina omine lisäpainotuksineen. Sosiaali- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 3 politiikan tutkijat eivät ole kovin myötämielisesti seuranneet esimerkiksi Britanniassa konservatiivisen sosiaalipolitiikan ajattelua, päinvastoin. Asenne on ollut kriittinen. Tutkijat ovat pitäytyneet perinteisiin hyvinvointivaltiollisiin arvoihin tasa-arvosta oikeudenmukaisuuteen ja kannattaneet varsin pitkään valtiokeskeistä (julkisyhteisökeskeistä) sosiaalipolitiikkaa. Sen sijaan uudet kansainväliset sosiaalidemokraattisen ajattelun eurooppalaiset tuulet sisältävät itsekritiikkiä siitä, että politiikassa on pitäydytty liiankin tiiviisti julkisyhteisökeskeisyyteen ja huomiota kohdistetaan valtion ulkopuolisiin toimijoihin sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisessa. Britannian Labour puolueen 2010-luvulla kehittelemässä hyvän yhteiskunnan ohjelmassa tämä näkyy selvästi. Se syntyi vastapainoksi konservatiivien vastaavalle suuren yhteiskunnan ohjelmalle (Miliband 2010; Cameron 2009). Keski- ja Pohjois-Euroopassa on vallalla kaksi perussuuntautumista sosiaalisen kysymyksen hoitamiseen sosiaaliturvapoliittisin keinoin: sosiaalivakuutusperusteinen ja budjettiperusteinen etuus- ja rahoitusmalli. Käytännössä nämä menevät lomittain. Sosiaalivakuutusmallin tyypillinen edustaja on Saksa ja budjettiperusteisen Britannia. Saksassa valtio on luovuttanut sosiaaliturvapolitiikan kolmannen sektorin suurille toimijoille. Tällainen malli ei ole niin altis nopeille talouden heilahteluille kuin budjettiperusteinen sosiaalipolitiikka, joka on brittien ja pohjoismaisten järjestelmien suosiossa sosiaalija terveyspalveluissa. Euroopan viimeaikaiset taloudelliset kriisit ovatkin heiluttaneet nimenomaan budjettiperusteisia järjestelmiä aiheuttaen kansalaisten sosiaaliturvan välitöntä heikentymistä. Britannian ratkaisuista otetaan oppia Pohjoismaissa. Sekä Saksassa että Britanniassa niin sosiaalidemokraattiset kuin konservatiiviset puolueetkin noudattavat sosiaalivakuutusperusteista tai budjettiperusteista perusmallia myös hallitusten vaihtuessa, vaikka ne tekevät aina malliin omia muutoksiaan. Saksalainen Herbert Obinger ja britti Peter Starke (2014) näkevät koko Euroopassa tapahtuvan yhdentymistä sosiaalipolitiikassa vedoten 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 lähinnä kahteen kriteeriin, sosiaalipalveluidean leviämiseen maasta toiseen ja EU:n yhdentävän politiikan vaikutuksiin jäsenmaiden ajatteluun. Osittain yhdentymistä voi nähdä tapahtuvankin, mutta maiden omat traditiot sekä niistä johtuvat poliittiset painotukset muuntavat kuitenkin käytäntöjä aina uusiksi maasta toiseen siirryttäessä. Suomi on siitä mielenkiintoinen maa, että se on ottanut ilman ennakolta käytäviä periaatteellisia keskusteluja brittien viime vuosien monet uudistukset suoraan omaan sosiaalipolitiikkaansa (Koskiaho 2008 ja 2014). Britannian poliittinen kehitys on ollut 1980-luvun alusta lähtien konservatiivisten ajatusten voittokulkua, johon välillä hallinnut työväenpuolue Labourkin joutui vuosina 1997–2010 sopeutumaan Kolmannen tien -ohjelmineen. Siinä hallitus yritti kulkea keskitietä. Sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa se kuitenkin myötäili uusliberalistista talouspolitiikkaa, jonka konservatiivit olivat tuoneet Amerikan mantereelta Eurooppaan. Brittitalouden arvioitiin olevan niin alamaissa, että markkinoita oli vauhditettava (new Labour because Britain deserves better, 1997). Sosiaalivakuutusperusteisessa Hollannissa on tehty viime vuosina taloudellisista syistä merkittävä periaatteellinen uudistus, sosiaalipalvelut on siirretty budjettiperusteisiksi (Mot 2010). Sosiaalivakuutuksen avulla rahoitetut ikääntyneiden sosiaalipalvelut on siirretty kuntabudjetoinnin piiriin. Perusteluiden mukaan vakuutuksien rahoittamisen kustannukset ovat kohonneet ikääntyvän väestön sosiaalipalvelutarpeen lisääntyessä. Niinpä poliitikot uskovat pääsevänsä pälkähästä tämän siirron avulla. Ideana on siirtää vastuuta edelleen kansalaisille itselleen ja käyttää palveluissa hyödyksi pieniä yksityisiä palveluyrityksiä, erityisesti yhteiskunnallisia yrityksiä, jotka paneutuvat asiakkaitten ongelmiin paremmin kuin suuret organisaatiot. Toisena perusteluna on palveluiden laadun paraneminen korvaamalla suuret hoivakodit kotihoidolla ja omaishoidolla. Suuret hoivakodit aiotaan purkaa. – Tuntuu tutulta, Suomessahan laitoshoitoa puretaan koko ajan samoin perustein, vaikka kysymys Suomessa on budjet- tiperusteisesta vanhustenhuollosta. Molemmissa on takana julkisten kustannusten vähentäminen. Syyskuussa 2013 eurooppalaisessa lehdistössä herätti kohua Hollannin uuden kuninkaan Willem-Alexanderin pitämä valtiopäivien budjettipuhe, joka oli liberaalipääministeri Mark Rutten käsialaa (Steinglass 2013). Kysyttiinkin, onko Hollanti nyt tekemässä historiaa ja ensimmäisenä lopun sosiaalisesta Euroopasta, kun kuningas julisti, että hyvinvointivaltio on nyt kuollut (Torreblanca 2013). Näyttää siltä, että uusi aika on koittamassa Euroopassa, kommenteissa todetaan. Kuninkaan mukaan klassinen hyvinvointivaltio on hitaasti mutta varmasti muuttumassa osallistuvaksi yhteiskunnaksi. Kansalaisten odotetaan pitävän huolta itsestään ja luovan kansalaisyhteiskunnallisia ratkaisuja ongelmiin, kuten eläkeläisten hyvinvointiratkaisuja, hän jatkoi. Puhetta on tulkittu konservatiiviseksi, yksilön vastuun korostamiseksi. Se voidaan nähdä myös valtion ja yksilön välillä olevien kansalaisyhteiskunnasta päin tulevien yhteenliittymien merkityksen korostamiseksi. Hollannissa ollaan lähellä sitä linjaa, jonka mukaan sosiaalipolitiikkaa on kehitetty uuteen suuntaan 2010-luvun Britanniassa. Kansalaisreaktiot ovat näihin muutoksiin yhdensuuntaiset niin Hollannissa kuin Britanniassakin. Länsieurooppalaiset haluavat edelleen pitää kiinni entisestä hyvinvointivaltiostaan. Vedotaan verojen maksamiseen ja tämän vastineeksi saatavaan turvaan. Pelätään, että sosiaalista vastuuta sysätään – jos ei vapaaehtoisesti, niin pakolla – kansalaisille ja heidän lähipiireilleen. Hollannin kuningas ja pääministeri eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä, jotka ovat tehneet viime vuosien ja vuosikymmenten kehityksestä johtopäätöksen siitä, että vahvaan valtioon tukeutuva hyvinvointivaltio ei enää vastaa vanhoilla keinoilla riittävän hyvin niihin haasteisiin, joita varten se aikoinaan pala palalta rakennettiin. Vauhtia tälle ajattelulle antaa kansainvälisen talouden muuttuminen ja yhdentyminen kohti uusliberalistista talouskäsitystä. Se on tunkeutunut myös julkisen talouden ytimiin ja vaikuttaa siihen, miten julkisessa taloudessa ja hallinnossa nähdään sosiaalisen kysymyksen hoitaminen nyky-yhteiskunnassa. Muutoksen vastarinta kumpuaa ennusteesta, jonka mukaan nimenomaan heikoimmat ryhmät kärsivät julkisen talouden kiristämisestä (Skelenburg ja Klandermans 2013). Tuloerot ovatkin kasvaneet vastoin hyvinvointivaltion perusoletusta tasaisen tulonjaon saavuttamisesta vähittäisten uudistusten avulla. Muutos näkyy samantapaisesti kaikissa vauraimmissa länsieurooppalaisissa maissa. Myös tutkijat Hollannin kuninkaan tapaan puhuvat jopa hyvinvointivaltion kuolemasta (Hall ja Lamont 2013). Toisaalta tutkijat näkevät, että kysymys on väistämättömästä prosessista. Maailma, tässä Eurooppa, on matkalla johonkin uuteen. Julkishallinnon periaatteiden muuttumisen vaikutukset sosiaalipolitiikkaan Brittiyhteiskunnassa alettiin muovata julkishallinnolle uusia periaatteita perinteisen byrokratiamallin sijaan jo 1980-luvulla, kun yhdysvaltalaisperäiset uusliberalistiset talousajatukset vyöryivät julkistaloudelliseen ajatteluun. Uuden julkisjohtamisen oppi (NPM) seurasi perusajatuksia yksilön vastuusta ja markkinoiden hallitsevuudesta sekä julkisen talouden alisteisuudesta muuhun taloudelliseen toimintaan nähden. Taloudesta tuli tärkein momentti, jolle sosiaalinen on vain toissijainen näkökulma. Näin kävi julkisessa hallinnossa, jossa sosiaalipolitiikkaa alettiin tarkastella prosessien ja tulosten avulla (Koskiaho 2008). Alkoi näyttää siltä, että sosiaa lipolitiikankin toteuttaminen on vain väline hallinnon uusliberalistisille talouspyrkimyksille. Valtion toiminnallinen asema muuntui näennäismarkkinoita ylläpitäväksi ja myöhemmin valmentajavaltioksi eli muiden toimijoiden rohkaisijaksi ja kannustajaksi. Näennäismarkkinoilla ostettiin julkisen hallinnon tarvitsemia ja sen aiemmin itse tuottamia palveluita markkinayrityksiltä. Säännöt ja byrokratia vain rajoittivat uusia innovaatioita, tarvittiin vapautta (Mauri ja Muccio 2012). Hallinnon sijaan alettiin puhua hallinnasta, joka on verkottumista ja laaja-alais- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 5 ta asioiden hallintaa sektorikohtaisen hallinnon sijasta. Tämä hallinnan vaihe (engl. governance) ajoittui Euroopassa 1980- ja 1990 -luvulle. 1990ja 2000-luvun vaihteessa alettiin puhua uudesta hallinnasta (new governance), taloudellisista ja sisällöllisistä kumppanuuksista. Uusi hallinta tapahtuu suhteissa julkinen – yksityinen, yksityinen – yksityinen, kolmas sektori – yksityinen sekä kolmas sektori – julkinen. Uuden hallinnan ominaispiirteitä ovat kimmoisuus (resilience) ja keskittyminen erittäin vaikeiden ongelmien (wicked problems) hallintaan sekä suhteiden luominen eri toimintatasojen välille ja erilaisten yhteistoimintasuhteiden kehittäminen. Uusimpana tulokkaana on metahallinta, jolla tarkoitetaan sitä, miten julkinen hallinto pyrkii ottamaan erilaiset kumppanuudet, yhteistyösuhteet, entistä paremmin uudelleen hallintaansa. Tähän voidaan käyttää rohkaisua, suostuttelua tai pakkoa. Se on 2010-luvun uusi tulokas. Kun uusi hallinta -ajattelu jätti uudet kumppanuudet levälleen, havaittiin, että taas on koordinaation ja julkisen hallinnon ohjailun aika. Todellisuudessa eri hallinnan vaiheita toteutetaan yhtä aikaa byrokratiasta metahallintaan asti. Digitaalisen yhteydenpidon välineiden entistä parempi käyttäminen toisi arvioiden mukaan uusia ulottuvuuksia hallintaan (Dunleavy ym. 2005). Kumppanuudessa yhteistyötä tekevillä on käsitys yhteisistä arvoista ja tavoitteista, toistensa hyväksymät toimintatavat ja yksimielisyys myös tulosten tulkinnasta. Kumppanuuksien hallinta onkin työläs prosessi. Kumppanuus vaatii aivan uudenlaista sitoutumista eri osapuolilta, kun julkinen hallinto on aiemmin sanellut muiden toimijoiden toiminnan ehdot. Kumppanuuksien pitäisi toimia myös epävirallisen kansalaisyhteiskunnan ja julkisen hallinnon suhteissa. Perinteisesti kansalainen on ollut palvelujen objekti ja kansalaisyhteiskunnalliset organisaatiot enemmänkin julkishallinnon alamaisia, jotka anovat rahoitusta toiminnalleen joko vuosittain tai projektikohtaisesti. Palvelujen myyjinä nämä organisaatiot on viime vuosina pakotettu näennäismarkkinoille, kun ne tuottavat palveluita julkiselle hallinnolle. Tasaveroisissa kumppanuussuhteissa kansalaiset ja 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat neuvottelevia osapuolia julkisen hallinnon kanssa ja solmivat kumppanuussopimuksia, eivät objekteja tai alamaisia. Metahallinnassa turvaudutaan kansalaisyhteiskuntaan, paikallisuuteen ja yhteisöihin toisella tavoin kuin aiemmissa hallinnon ajattelutavoissa. Jo uudessa hallinnassa alettiin painottaa kansalaisten ja kansalaisryhmien sekä kolmannen sektorin omaa aloitteellisuutta ja panostusta mutta ennen kaikkea vastuuta sosiaalisen kysymyksen ja yleensä yhteiskunnallisten asioiden hoidossa. Vanha byrokratia voi tuntua myös tutulta ja turvalliselta. Saatuaan tuntumaa uuteen julkisjohtamiseen suomalaiset järjestöjohtajat ovatkin kokeneet, että aiempi byrokraattinen kanssakäyminen kunnan virkamiesten kanssa oli tuntunut kumppanuudelta. Uusi julkisjohtaminen muutti suhteita virallisiksi ja kylmiksi (Peltosalmi ym. 2009). Metahallintavaiheen kumppanuudesta ei Suomessa vielä oikein ole kokemuksia, sen sijaan brittien kokemuksista on jo opittavaa. Mitä opimme kumppanuuden toteuttamisesta Britanniassa? Britannia on toiminut sekä teoreettisena kehittelijänä että soveltavana tiennäyttäjänä muulle Euroopalle julkisen hallinnon uudistamisessa. Byrokraattinen julkinen järjestelmä osoitti Britanniassa 1980-luvulla jauhavan monin paikoin tyhjää taloudellisena toimijana mutta myös sosiaalisen perustehtävänsä toteuttajana. Vuoteen 1997 keskityttiin NPM:n perusvaiheen kehittämiseen. Sitten siirryttiin Labourin hallituskauteen ja alettiin soveltaa uutta hallintaa. Konservatiivien ja liberaalidemokraattien yhteishallituksen aloitettua toimintansa vuonna 2010 siirryttiin metahallinnan korostamiseen (Koskiaho 2008 ja 2014). Uuden hallinnan ja varsinkin metahallinnan ajatukset ovat osaltaan synnyttämässä nyt uudenlaista kumppanuuden yhteiskuntapolitiikkaa ja tämän osana kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskuntapolitiikka on traditionaalisesti määritelty yhteisten asioitten hoitamisena, jossa julkinen sektori on primus motor ja toi- minnan arvot ovat yhteisen hyvän mukaisia. Kumppanuuden yhteiskuntapolitiikassa korostetaan sitä, että valtio ei olekaan enää keskeinen toimija. Julkinen sektori toimii yhteistoiminnassa muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, markkinoiden, kolmannen sektorin palvelujen tuottajien, kansalaisyhteiskunnan erilaisten toimijoiden sekä kansalaisryhmien kanssa. Yhteiskuntapolitiikan tulee tällöin olla, ei vain taloudellisia arvoja kunnioittavaa, johon NPM tahtoi johtaa, vaan myös sosiaalisia, kulttuurisia ja ympäristöarvoja kunnioittavaa. Metahallintavaiheessa valtio siirtyy valmentajaksi, joka ohjaa ja rohkaisee kumppanuuksia sekä rahoittaa niitä alkuvaiheessa. Britannian nykyinen koalitiohallitus on ohjelmassaan siirtynyt metahallintapolitiikkaan. Muualla Euroopassa tullaan perässä. Tätä paradigmaattista siirtymää halutaan korostaa, kun brittien poliittinen ohjelma nimettiin suuren yhteiskunnan ohjelmaksi. Uusi hallitus pani heti toimeen lainsäädännön uudistamisen, uudistamishankkeiden rahoituksen muuttamisen ja paikallisiin hankkeisiin kannustamisen. Kumppanuus ei ole individualismin lisäämistä vaan sosiaalisen pääoman kasvattamista siinä arkielämän yhteisössä, jossa ihmiset elävät, näin hallitus haluaa asian ymmärrettävän. Sosiaalisen pääoman voimavaraa käytetään yhteiseksi ja yksityiseksi parhaaksi, jolloin toimintataso on paikallinen ja yhteisötaso (community). Brittihallitus korostaa kansalaisryhmien, kolmannen sektorin ja sosiaalitalouden toimijoiden, kuten yhteiskunnallisten yritysten ja osuustoiminnallisten yksiköiden, merkitystä. Kumppanuuden tärkeä metodi on deliberatiivisuus eli neuvotteleva toimintakulttuuri. Julkinen sektori koordinoi lakien, rahoituksen sekä omien virkamiestoimijoidensa avulla sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kansalaisia on myös koulutettava kumppanuusajatteluun ja -toimintaan. Yhteydenpito tapahtuu oman nettiverkoston avulla. Ajatuspajat toimivat tärkeinä ideoijina. Kumppanuustoiminnan kokeilu on nyt kestänyt yli neljä vuotta. Näin nopeasti ei maailmaa muuteta kovin syvällisesti rauhan oloissa. Tielle onkin jo kasautunut ideologisia ja käytännöllisiä esteitä. Kun samaan aikaan on eletty taloudel- lista kriisiä, julkisten palveluiden purkaminen ja sirottelu kansalaisyhteiskunnallisten toimijoiden varaan on näyttänyt fragmentaariselta ja taloudellisista syistä tapahtuvalta olemassa olevien rakenteiden purkamiselta. Tämä ei kuitenkaan ollut hallituksen tarkoitus lähtötilanteessa. Tarkoitus oli rakentaa uutta yhteiskuntamallia suhteessa julkiseen sektoriin (Cameron 2009). Suuryritykset ovat pystyneet pitämään pintansa näennäismarkkinoinnissa. Ne tuottavat edelleen suurten määrien julkisia palveluja. Kansalaisyhteiskunnalliset uudet organisaatiot eivät ole tähän tehtävään pystyneet kilpailutustilanteessa. Tässä kohdin toteutetaan alkuperäistä NPM-mallia. Vallan jako suuryritysten ja sosiaalitaloudellisten yritysten välillä ei ole toiminut odotetulla tavalla, vaan palveluiden tuottamisessa pienemmät toimijat ovat joutuneet suuryritysten alihankkijoiksi. Julkisia palveluja on haluttu siirtää myös entisille virkamiehille, joita ei enää tarvita entisissä tehtävissään, kun hallintoa on voimakkaasti pienennetty. Sekä virkamiesten irtisanominen että julkisen hallinnon pienentäminen ovat kuitenkin aiheuttaneet monia hankaluuksia, epävarmuutta ja koordinointivaikeuksia. Lisäksi julkisen rahoituksen korvaavia palveluiden ja uuden paikallistoiminnan rahoittajia on ollut tähän asti varsin vaikea saada avaamaan kukkaronsa nyörejä tarpeeksi paljon (Koskiaho 2014). Kansalaisyhteiskunnan valmiudet ottaa uusia suuria vastuita eivät ole olleet parhaimmat mahdolliset, eivät Labourin hallituksen eivätkä uuden hallituksen aikana (Osborne 2007 ja 2013). Kulttuuriset tottumukset ja niihin liittyen innovaatioiden hyväksyntä on ollut paikoin ongelmallista. Halukkuus ja voimavarat uusien innovaatioiden tekemiseen ja niiden eteenpäin viemiseen vaihtelevat suuresti asuinyhteisöittäin. Vähävaraisten alueiden on vaikeampi ottaa riskiä ja vastuuta kuin keskiluokkaisten. Kumppanuuden toteuttamisessa keskiluokkaiset alueet ovat voittaneet ja köyhien asuinalueet hävinneet (Connelly ja Hayward 2012). Sosiaalisen kysymyksen vieminen paikallistason ratkaisuksi on myös asennoitumista ongelmien ennakolta ehkäisemisen tärkeyteen. Hal- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 7 lituksen suosikkiohjelma on Big Local. Siinä korostetaan asukkaitten omaehtoisuutta ja itsemääräämistä, poliitikot tai viranomaiset eivät saa sanella, mitä tehdään. Tarkoitus ei myöskään ole toteuttaa individualistisia ideoita vaan kollektiivisia yhteisön ideoita pitkällä aikavälillä. Kysymys ei ole lyhytaikaisista projekteista vaan pitkäaikaisesta sitouttamisesta 140 paikallisessa hankkeessa (Walsh ja Golden 2014). Asuinyhteisöjen pitäisi tällaisilla ohjelmilla vastata entistä paremmin asukkaiden tarpeisiin. Yhteistoimintaa elvytetään ja tehdään oma alue entistä paremmaksi paikaksi elää. Taustalta kuuluu siis oletus, että alueen asukkailla on yhteisiä tavoitteita ja näkemystä kehityksen suunnasta. Jos alueella asuisi hyvin erilaisia ihmisiä, se olisi vaikeampaa. Juuri tästä syystä nimenomaan keskiluokkaiset alueet ovat tähän asti menestyneet projekteissaan. Jos katsotaan, mitä brittiesimerkistä voidaan oppia Pohjoismaissa, yksi perusongelma on valtakysymyksen ratkaiseminen. On määritettävä uudelleen, mikä on kansalaisyhteiskunnan ja sosiaalitalouden valta suhteessa julkiseen sektoriin. Britanniassa tätä suhdetta on yritetty määrittää uudella palveluja ja paikallisuutta koskevalla lainsäädännöllä. Sen sijaan Suomessa, missä on seurattu brittien jalanjälkiä, vaikkakaan ei ohjelmallisesti ja tietoisesti, näitä suhteita ei ole säädelty kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten uudenlaiseen vastuuttamiseen ja valtaan liittyvällä lainsäädännöllä. Meiltä puuttuu jopa laki sosiaalitaloudellisista yhteiskunnallisista yrityksistä, jotka korvaisivat markkinayrityksiä palveluiden tuottamisessa. Ennen kuin vastuutetaan ylen määrin yhteiskunnan julkisen hallinnon ulkopuolisia toimijatahoja, on kysyttävä, mikä on julkisen yhteiskunnan tehtävä ja vastuu sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisessa (Osborne 2013). Vasta tämän tehtävän ratkaisemisen jälkeen voimme edetä suuntaan tai toiseen. Yksi peruskysymys on rahoitus. Britanniassa pyritään vierittämään kumppanuustoimintaa entistä enemmän yksityisen rahoituksen suuntaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (tulo) verotusaste on korkea ja julkisen hallinnon bud- 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 jettien menoeristä suuri osa suuntautuu sosiaalipolitiikkaan ja terveyspolitiikkaan, kunnissa jopa yli puolet menoista. Jos julkisia tehtäviä jaetaan muille yhteiskunnallisille toimijoille ja kansalaisille itselleen, kuten omaishoidossa, veropolitiikka tulee väistämättä uudelleentarkastelun kohteeksi. Tullaan myös sosiaalipolitiikan peruskysymyksiin: Mikä on sosiaalinen kysymys tänään? Tuetaanko ja autetaanko ihmisiä solidaarisista, oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- vai sosiaalisten oikeuksien vaiko hyväntekeväisyyden tai altruismin syistä? Painotetaanko ennakolta ehkäisemistä vai jo syntyneiden ongelmien paikkaamista? Lähdetäänkö liikkeelle rakenteellisista ongelmista vai ryhmä- tai yksilökohtaisista kysymyksistä? Kaikille kaikkea vaikka vähemmänkin vai täsmäpuuttumista mutta tehokkaasti? Onko oikein, että kansalaisia ei auteta, vaikka nämä itse kokevat olevansa avun tarpeessa? Kumppanuuden käyttäminen julkisen hallinnon metodina ei vielä yksinään ratkaise peruskysymyksiä. Sen sijaan kumppanuuden laventaminen yhteiskunnan eri toimijoiden väliseksi metodiksi on merkittävä avaus. Se vaatii yhteiskunnan toiminnan peruskysymysten uudelleen pohdintaa. Sosiaalipolitiikassa on ollut vanhastaan korporatiivinen perinne, joka nykyään näkyy vielä työmarkkinajärjestöjen toiminnassa. Korporatiivisuus on yksi kumppanuuslajeista. Se on ollut viime aikoina Suomessa jatkuvan kritiikin kohteena. Korporatiivisuus on kansalaisyhteiskunnan osallistumisen yksi metodi, jota pitäisi uudelleen tutkia tarkemmin. Britanniassa se on jo unohtunut, Saksassa sitä on viime vuosikymmeninä käytetty menestyksellisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa sosiaalisten korporaatioiden toimesta. Ammattiyhdistysliikkeen perinne sen sijaan on heikentynyt suhteessa korporatiiviseen toimintaan Saksassa mutta ennen kaikkea Britanniassa. Britanniassa kansalaisyhteiskunta esiintyykin asumisyhteisöinä ja sosiaalitalouden toimijoina. Big Society -ohjelma nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun uusia teemoja monitoimijuudesta ja tähän liittyvästä kumppanuudesta. Kumppanuus ja tulevaisuuden sosiaalinen kysymys Brittiesimerkissä on esillä erilaisia kumppanuussuhteita. Kumppanuutta harjoitetaan puhtaasti taloudellisin perustein, sisällöllisiä tekijöitä ja arvoja painottaen tai kehittämisen näkökulmasta: 1. Julkinen hallinto – markkinat: palvelujen tuottaminen, taloudellinen kumppanuus • Julkinen hallinto – suuryritykset: palvelujen tuottaminen, taloudellinen kumppanuus • Julkinen hallinto – pienet yritykset ja yhteiskunnalliset yritykset: palvelujen tuottaminen, siirtyminen entistä enemmän suuryritysten alihankkijoiksi, jolloin syntyy taloudellinen riippuvuussuhde näiden välille 2. Julkinen hallinto – kansalaisryhmät: paikalliset kehittämishankkeet, taloudellinen kumppanuus, sisällöllinen kumppanuus, taloudelliset riippuvuussuhteet 3. Julkinen hallinto – kansalainen: kansalainen palvelujen saajana, itsevastuullisena ja muista huolen pitäjänä; julkinen hallinto tukijana, rohkaisijana, kontrolloijana tai rahoittajana 4. Paikallisten asukasryhmien väliset hankkeet: sisällöllinen kumppanuus, taloudellinen riippuvuus 5. Paikallinen asukasryhmä tai useita ryhmiä – elinkeinoelämä: kehittämishanke, taloudellinen kumppanuus, joka voi olla riippuvuutta 6. Yritys – yritys: palvelujen tuottaminen, taloudellinen kumppanuus Kumppanuuden yhteydessä on pohdittava kumppanien tasaveroisuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Kumppanuuden kriteereihin kuuluu arvojen kunnioittaminen ja samankaltaiset tavoitteet. Yhteistoimintaan ryhdyttäessä vaaditaan tietoa toimijoiden taustoista. Kumppanuuden avulla toteutettavassa sosi aali politiikassa tulisi olla mukana arvopohja. Perinnäisiä arvoja, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, voidaan kuitenkin tulkita pintapuolisesti, jopa vahingollisesti. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuteen vetoamisessa heikoimpien tukeminen on voinut käytännön hyvinvointival- tiossa saada tylyjäkin merkityksiä. Oikeudenmukaisuus yhdistyneenä tasa-arvoon on ymmärretty tasapäisyydeksi ja kaikkien kohteluksi samalla tavalla, vaikka kohtelun objektit eroavat huomattavasti toisistaan. Tämä menettely voi johtaa umpikujaan. Kulttuurisesti homogeenisessa maassa tasapäistäminen on ollut historiallisesti mahdollista, mutta nyky-yhteiskunnassa erilaiset kulttuuriset ryhmät vaatisivat keskenään erilaista kohtelua, sitä asiakaslähtöisyyttä, joka on kirjattu uusimpaan lainsäädäntöönkin. Voidaan puhua vertailevan oikeudenmukaisuuden toteuttamisen välttämättömyydestä kumppanuuden toteuttamisessa (Sen 2009; Koskiaho 2014). Kolmantena seikkana sosiaalipolitiikan perinteessä puhutaan solidaarisuudesta, toisten ihmisten ja ryhmien toiminnan ymmärtämisestä ja hyväksymisestä sekä arvonannosta. Sitä tarvitaan kumppanuudessakin. Pitäisi myös miettiä, onko julkishallinnon ideoiden uudistaminen ja julkisten toimenpidejärjestelmien löyhentäminen tai purkaminen kumppanuuden nimissä vain tie, jolla sosiaalisen kysymyksen ratkaisua vieritetään kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan harteille. Olemmeko matkalla hyvinvointivaltiollisesta eli universalistisesta sosiaalipolitiikasta kohti residuaalista eli tarveharkintaista julkista sosiaalipolitiikkaa vain käyttäen uusia toimijoita ja toimintatapoja? Euroopassa on katsottu hieman yliolkaisesti yhdysvaltalaisten käsityksiä sosiaalisen kysymyksensä hoitamisesta. Siihenkö suuntaan me kuitenkin olemme matkalla vai syntyykö kumppanuusideasta aivan uudenlainen tapa ymmärtää sosiaalisen kysymyksen hoitamista yhteistoimin ja resursseja yhdistäen? Hallin ja Lamontin (2013) toimittamassa eurooppalaista kehitystä arvioivassa teoksessa nostetaan esille tulevaisuuden uhkana eurooppalaisten maiden sisäisen koheesion ja kulttuurisen yhtenäisyyden vähittäinen mureneminen. Hyvinvointivaltion luomisen perusteet olivat aikanaan sisäisesti suhteellisen homogeenisessa väestössä, jolla oli yhtenäinen arvopohja eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä sekä kristinuskon etiikassa ja moraalisäännöissä, yhteisessä hyvässä. Arvoyhtenäisyys on ollut kuitenkin jo pitkään koetteella. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 9 Kommunitarismin tutkija Will Kymlicka (2013) toteaa monikulttuurisuuden murtavan sisältä päin eurooppalaisten kansallisvaltioiden yhtenäisiä järjestelmiä ja rakenteita. Tämä seikka saattaa osaltaan viedä myös sosiaalipoliittisen kehityksen uusille urille, kohti kumppanuuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja monenlaisten ratkaisujen yhdessä elämistä hyvinvointivaltiollisen yhtenäisajattelun sijasta. Ei voi olettaa, että vieraissa kulttuureissa eläneet maahanmuuttajatulokkaat heti ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavalla kuin kantaväestö. Tarvitaan ”täsmäapua”, uudenlaista yhdyskuntatyötä ja uusien asukkaitten elämisen virvoittamista uudessa ympäristössä (Ziegler 2008). Sosiologian klassikot tarkastelivat yhteiskuntaansa omana aikanaan. Niin teki myös Ferdinand Tönnies tarkatessaan yhteiskunnan muuttumista patriarkaalisista suljetuista maaseutumaisista yhteisöistä (saks. Gemeinschaft) moderneihin kaupunkimaisiin yhdyskuntiin ja teolliseen yhteiskuntaan (Gesellschaft) (Tönnies 2005, alk. 1887). Yhteisö edusti aikanaan homogeenista ja pakotetusti yhdenmukaista elämäntapaa, yhteiskunta taas avointa ja vapaata elämää monine uusine mahdollisuuksineen. Moderni yhteiskunta voitti sitten patriarkaalisen. Nyt pelätään, että Euroopassa vaivutaan taas suljettujen yhdenmukaisten yhteisöjen tasolle, kuten saksalaisissa pikku ruhtinaskunnissa ikään ennen Saksan yhdistymistä tasavaltaiseksi valtioksi. Kumppanuuksia voidaan käyttää kumpaankin tarkoitukseen. Yhteisöihin turvautuminen ei ratkaise sosiaalisen eriarvoisuuden ongelmaa, josta sosiaalipolitiikan kehitys tieteenä ja käytäntönä alkoi saksalaisessa mallissaan 1800-luvun loppupuolella bismarckilaisena sosiaalivaltioajatteluna. Yhteisö voi piilottaa syrjäytyneitä, eikä se ole aiemmissa muodoissaan kyennyt nostamaan syrjäytyneitä yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi, johon tehtävään hyvinvointivaltiolla on ollut sosiaalinen tilauksensa. Niinpä johtopäätöksenä onkin, että sosiaalipolitiikassa pitää voida tehdä aivan uudenlaisia avauksia, yhdistää yleiset kaikkia koskevat ratkaisut ja paikallistason tai eri ryhmien erityisky- 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 symysten huomioon ottaminen toisiinsa. Poliittisesti on otettava huomioon kansalaisten halu ja kyky toimia yksin ja yhdessä paikallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Enää ”punaisen viivan” vetäminen ja edustajan lähettäminen tekemään päätöksiä vallan kammareihin ei riitä, kuten eduskuntalaitoksen syntyaikoina. Tampereen kaupungin tulevaisuutta varten on esitetty hallinnon uudistamisen malli, jossa paikallisuuden vahvistaminen, uudet lähidemokratian muodot, palvelujen yhteistuotanto ja uudet palvelutuotannon kumppanuusmuodot on tuotu esille (Hakari 2014). Siitä puuttuu vain se dynamiikka, millä tämä saadaan toimimaan. Mallin sisältämät tarveperusteinen suunnittelujärjestelmä ja tulosperusteinen hankinta eivät vielä riitä keinoina siihen. Tarvitaan siis kaikkia yhdistävää yleistä ja julkista sosiaalipolitiikkaa, jonka tehtävät määritetään hyvin, mutta tarvitaan myös erilaisuuden huomioon ottavaa täsmäsosiaalipolitiikka, jonka aikaansaattamisessa voidaan käyttää hyväksi kumppanuuksia. Kumppanuuden sosiaalipolitiikka luontuu hyvin yhdistämään kansalaisyhteiskunnallisten ja sosiaalitaloudellisten toimijoiden tavoitteita sosiaalisten yhteisöjen tasolla. Vähän enemmän vaivaa vaaditaan kuitenkin markkinatoimijoiden yhdistämiseen tähän kumppanuuteen. Kun sosiaalinen on nyt ollut pitkään alisteinen taloudelle julkisessa hallinnossa, sen tulisi päästä taas eturintamaan ja myös yhdistämään uutta monikulttuurista yhteiskuntaa. Kirjallisuus Cameron, David (2009) The Big Society. Hugo Young Lecture 2009. http://www.conservatives.com/News/Speeches/2009/11/David_Cameron_The_Big_Society.aspx (10.7.2010) Connelly, James ja Hayward, Jack (toim.) (2012) The Withering of the Welfare State: Regression. Palgrave Macmillan. Basingstoke. Dunleavy, Patrick ym. (2005) New Public Management is Dead – Long live Digital-Era Governance. Journal of Public Administration Research and Theory (16) September 8, 2005, 467–494. Hakari, Kari (2013) Uusi julkinen hallinta – kuntien hallinnonuudistusten kolmas aalto? Tutkimus Tampereen toimintamallista. Acta Universitatis Tamperensis 1871. Tampere. Hall, Peter A, ja Lamont, Michèle (toim.) (2013) Social Resil- ience In The Neoliberal Era. Cambridge University Press. Cambridge. Hillebrand, Ernst ja Maaß, Gero (2011) Zehn Kernfragen zur Zukunft der Sozialdemokratie in Europa. Internationale Politikanalyse. Friedrich-Ebert-Stiftung. Berlin. Koskiaho, Briitta (2008) Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa. Palvelutalous ja sosiaalipolitiikka Englannissa, Ruotsissa ja Suomessa. Vastapaino. Tampere. Koskiaho, Briitta (2014) Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa etsimässä. Setlementtijulkaisuja 32. United Press Global. Tallinna. Kymlicka, Will (2013) Neoliberal multiculturalism? Hall, Peter A, ja Lamont, Michèle (toim.). Social Resilience In The Neoliberal Era. Cambridge University Press. Cambridge. Mauri, Aurelio G. ja Muccio, Simonetta (2012) The Public Management Reform: from Theory to Practice. The Role of Cultural Factors. International Journal of Advances in Management Science Vol. 1 Iss. 3, November 2012. Meyer, Henning ja Spiegel, Karl-Heinz (2010) Die Gute-Gesellschaft-Debatte. Wie weiter mit der Europäischen Sozialdemokratie? Internationale Politikanalyse. Friedrich-Ebert-Stiftung. Berlin Miliband, Ed (2010) Labour leader`s 2010 conference speech in full. 28 September 2010. BBC News UK Politics. http:www.bbc.co.uk/news/uk-politics-11426411 (12.2.2011) Mot, Esther (2010) The Dutch system of long-term care. CPB Document No 204. March 2010. new Labour because Britain deserves better (1997) Manifesto. The Labour Party. www.labour.org.uk (2.1.2010) Obinger, Herbert ja Starke, Peter (2014) Welfare State Transformation: Convergence and the Rise of the Supply Side Model. TranState Working Papers 180. Universität Bremen. Bremen. Osborne, Stephen (2007). Public Services. The Innovative Capacity of Voluntary and Community Organizations: Full Research Report. ESRC End of Award Report, RES153-25-0051-A. Swindon: ESRC. https://www.esrc. ac.uk/.../35b17d3a-d6a9-497f-a25f-5 (3.8.2013) Osborne, Stephen P. (2013) A services-influential approach to public device innovation? Osborne, Stephen P. ja Brown, Louise (toim.) (2013) Handbook of Innovation in Public Services. Edward Elgar. London. Peltosalmi, Juha ym. (2009) Järjestöbarometri 2009. Ajankohtaiskuva sosiaali- ja terveysjärjestöistä. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto. Helsinki. Sen, Amartya (2009) The Idea of Justice. Allen Lane. London. Skelenburg, Jacquellen van ja Klandermans, P.G. (2013). The social psychology of protest. Current Sociology, 61(5– 6), 886–905. Steinglass, Matt (2013) King’s speech to parliament heralds end of Dutch welfare state. Financial Times 17.9.2013. Torreblanca, Jose Igancio (2013) Did The Dutch Start The End Of Social Europe? Social Europe Journal 3.10.2013. Tönnies, Ferdinand (2005, alk. 1887) Gemeinschaft und Gesellschaft. Grundbegriffe der reinen Soziologie. Wissenschaftliche Buchgesellschaft. Darmstadt. Walsh, Kelly ja Golden, Sarah (2014) Influences on the development of Big Local areas. Final research report. Local Trust. Big Local. Community Development Foundation. http://cdf.org.uk/wp-content/uploads/2014/02/ full-report1.pdf (27.10.2014) Ziegler, Stefanie (2008) Capacity development and partnership. Overwiew and Methodology. Handicap International. Munich. Kirjoittaja on Tampereen yliopiston sosiaalipolitii kan professori (emerita). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 11 Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Kalle Kananoja Artikkelissa käsitellään nykypäivän orjuuden ja ihmiskaupan ulottuvuuksia Afrikassa. Vaikka huomioni kohdistuu nykypäivään, yritän asettaa ilmiöt niiden historialliseen ja kulttuuriseen yhteyteen. Tarkastelen aluksi orjuuden erityispiirteitä Afrikassa kiinnittäen huomiota erityisesti orjuudelle alttiimpiin väestöryhmiin eli naisiin ja lapsiin. Tämän jälkeen käsittelen ihmiskaupan syitä ja dynamiikkaa sekä sen maantieteellisiä kerrostumia Afrikan sisällä. Lopuksi kiinnitän huomiota orjuuden ja ihmiskaupan vastaiseen toimintaan. Orjuus ja ihmiskauppa ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana saaneet runsaasti mediahuomiota ja nousseet YK:n alaisten järjestöjen asialistoilla korkealle. Läpi 1900-luvun jatkunut orjuuden ja pakkotyön eri muotojen vastainen kansainvälinen lainsäädäntö ei aina johtanut toimintaan kansallisella tasolla ja muutokset olivat hitaita (Miers 2003). Afrikassa kansalaisjärjestöt alkoivat kohdistaa huomiota ihmiskaupan kasvuun 1990-luvun puolivälissä. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa orjuus on noteerattu yhtenä kylmän sodan päättymisen jälkeen kiihtyneen globalisaation sivutuotteena. Orjuus ja ihmiskauppa ovat aiheita, jotka nostattavat nykypäivän ihmisten moraaliset tuntosarvet pystyyn. Aiheeseen liittyvä voimakas tunnelataus saattaa kuitenkin ajoittain johtaa yksipuoliseen raportointiin asioiden syvällisen ja objektiivisen tarkastelun sijaan. Nykypäivän orjuus nousi kansainvälisessä yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa valokeilaan Kevin Balesin vuonna 1999 julkaiseman teoksen Disposable People: New Slavery in the Global Economy myötä. Nimensä mukaisesti teos luokitteli nykypäivän orjat ”poisheitettäviksi ihmisiksi”. Maailmanlaajuisesti heitä arvioitiin 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 tuolloin olevan 27 miljoonaa, joista suurin osa, 15–20 miljoonaa, Aasiassa. Bales pyrki kartoittamaan eroja menneisyyden ja nykypäivän orjuuden välillä, mutta historioitsijan näkökulmasta malli oli kyseenalainen, sillä Balesille orjuus menneisyydessä tarkoitti lähinnä Pohjois-Amerikan etelävaltioissa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinnutta plantaasiorjuutta, vaikka todellisuudessa orjuus on ollut monimuotoista globaalissa historiassa ja sitä on aina syytä tarkastella erityisissä historiallis-maantieteellisissä konteksteissa, kuten Miller (2012) on hiljattain argumentoinut. Siinä missä nykypäivään keskittyvät yhteiskuntatieteilijät käsittelevät nykypäivän orjuutta uutena ilmiönä, historioitsijat voivat osoittaa jatkuvuuksia ja aikakaudelta toiseen muokkautuvia ihmiskaupan käytäntöjä. Vaikka ihmiskaupan voidaan arvioida lisääntyneen viimeisen parin vuosikymmenen aikana, uusi ilmiö se ei ole. Tärkein ero historialliseen orjakauppaan on, että ihmiskauppa on kaikkien kansainvälisten standardien mukaan nykyään laitonta, kun taas orjakauppa oli laillista osassa maailmaa vielä 1900-luvun alkupuolella. Orjuuden erityispiirteet Afrikassa Orjuuden määritteleminen universaalisti on ollut oppineen keskustelun kohde vähintään antiikin ajoista alkaen (Davis 1966). Yksinkertaistaen moneen suuntaan rönsyilevän akateemisen keskustelun orjuuden voidaan määritellä eroavan palkkatyöstä ja muusta epävapaasta työstä siinä, että orja on tavara ja omistajan valta orjaan on periaatteessa täydellinen (Isaksson ja Jokisalo 2005, 70). Nykyajan orjuudessa oleellisena voidaan kuitenkin pitää sitä, että orjien omistus ei ole laillista ja näin ollen olisikin ehkä osuvampaa puhua orjien isännistä ja emännistä mukaillen englanninkielisiä termejä master ja mistress. Kolmas orjuutta määrittävä piirre on orjien ulkopuolisuus ja erottaminen sukulaisuussuhteista, jonka sosiologi Orlando Patterson (1982, 13) nosti oman orjuuden määritelmänsä keskeiseksi tekijäksi.1 Orjuuden määritelmä afrikkalaisessa kontekstissa on ollut yhtälailla kiisteltyä. 1970-luvun lopulta alkaen antropologit ja historioitsijat ovat käyneet keskustelua siitä, onko olemassa afrikkalaista orjuutta ja millä tavoin se eroaa orjuudesta muualla maailmassa. Monet tutkijat ovat halunneet nähdä afrikkalaisen orjuuden lievänä ja suhteellisen lempeänä, jossa orjien asemaa on voitu verrata nuoriin perheenjäseniin (Kopytoff ja Miers, toim. 1977). Keskustelun ongelmana on, että vertailukohdaksi on taas otettu pääasiassa Pohjois-Amerikassa, Brasiliassa ja Karibianmeren saarilla ilmennyt plantaasiorjuus. Toinen huomiotta jäänyt seikka on se, että Afrikan sisällä on eri aikakausina ilmennyt orjuutta eri muodoissa eikä lempeää ”kotiorjuutta” voi pitää vallitsevana käytäntönä yhteiskunnissa, joissa orjat on selvästi valjastettu tuottamaan taloudellista hyötyä, kuten kävi eri puolilla mannerta 1800-luvulla (Lovejoy 1983; Cooper 1979; Salau 2011). Kuten historiallisissa yhteyksissä, myös nykyAfrikassa orjuus on monimuotoista ja saa alueellisia erityispiirteitä eri maissa. Nykypäivän Afrikassa orjuutus kohdistuu pääasiassa lapsiin ja naisiin, joita voidaan käyttää seksiorjina, kotiapulaisina ja kaupallisen maanviljelyn työvoimana sekä lapsisotilaina (Fitzgibbon 2003). Marginaalisempia ilmiöitä on orjuutus osana perinteistä uskonnollista trokosi-järjestelmää, jota ilmenee edelleen muun muassa Ghanassa, Togossa ja Lounais-Nigeriassa. Trokosi, joka ewen kielessä tarkoittaa sananmukaisesti jumalten vaimoa tai orjaa, on rituaalista orjuutta, jossa 8–15-vuotiaita tyttöjä annetaan fetissipappien temppeleihin hyvitykseksi sukulaisten tai esivanhempien väitetyistä rikkomuksista. (Bales, 1 Pattersonin (1982, 13) mukaan ”orjuus on pysyvää, perheestään erotettujen ja yleisesti kunniansa menettäneiden henkilöiden väkivaltaista hallitsemista”. Tämän määritelmän kritiikistä, ks. Miller 2012, 31–33. Trodd ja Williamson 2009, 96–97). Laajamittaista orjuutta esiintyy Länsi-Afrikassa kaupallisessa kaakaon tuotannossa, erityisesti Norsunluurannikon plantaaseilla. Monimutkaisella tavalla kuluttamiseen ja suuryritysten yhteiskuntavastuuseen kytkeytyvä ”suklaaorjuus” ylitti uutiskynnyksen Suomessakin muutama vuosi sitten, jolloin orjia väitettiin olevan Norsunluurannikolla 250 000 ja koko Länsi-Afrikassa jopa 1 miljoona (Yleisradion tv-uutiset 10.8.2011). Suhtaudun kaikkiin esitettyihin lukuihin kuitenkin suurella varauksella, sillä tiedot plantaasiorjuudesta kaakaoviljelmillä perustuvat tutkivaan journalismiin ja kansalaisjärjestöjen tai YK:n toimielinten esittämiin arvioihin, joiden todenperäisyydestä ja metodologisesta luotettavuudesta kuitenkin käydään hyvin vähän keskustelua. Lisäksi luvut ovat poliittisesti latautuneita. Korkeilla ihmiskaupan uhrien lukumäärillä kansalaisjärjestöt ja viranomaistahot voivat perustella resurssien tarvetta, mutta niitä voidaan myös käyttää sisäpoliittisten uhkakuvien luomiseen Euroopassa. Kansainvälisten yritysten intresseissä puolestaan on pitää luvut mahdollisimman alhaisina ja esittää asiasta kysyttäessä tietämätöntä. Orjuutta esiintyy myös Afrikan konfliktipesäkkeissä, jossa lapsisotilaiden ja alaikäisten tyttöjen orjuuttaminen on yleistä (Fegley 2010). Tuoreimpia esimerkkejä laajamittaisesta orjuutuksesta on huhtikuussa 2014 sattunut laajamittainen kouluikäisten tyttöjen orjuuttaminen Pohjois-Nigeriassa ääri-islamilaisen Boko Haram -liikkeen toimesta. Pohjois-Nigeriassa naisten orjuuttaminen jalkavaimoiksi sai valtavat mittasuhteet Sokoton kalifaatissa 1800-luvulla ja se oli yleistä brittien siirtomaaisännyyden alkuvuosikymmeninä aina 1930-luvulle asti ja jatkui Pohjois-Kamerunin muslimiyhteiskunnissa vielä 1960-luvulla (Lovejoy 1990; Lovejoy ja Hogendorn 1993; Sinderud 2013).2 2 Historiallisten jatkumoiden lisäksi vähemmällä huomiolle on jäänyt se, että Boko Haramin iskut ovat olleet vastaus Nigerian armeijan viime vuosina harjoittamalle taktiikalle vangita Boko Haramin taistelijoiden perheenjäseniä. Joidenkin arvioiden mukaan naisiin ja lapsiin kohdistuva, osittain sukupuolittunut väkivalta, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 13 Ihmiskaupan syyt ja dynamiikka Kattavassa ihmiskaupan globaalissa synteesissä Louise Shelley on luetellut useita syitä Afrikassa esiintyvälle ihmiskaupalle. Köyhyys, väestönkasvu ja talouskasvun hitaus aiheuttavat sen, että kasvavalle työväestölle ei löydy paikkaa monien yksittäisten maiden tai koko mantereen sisällä. Konfliktit ja ilmastonmuutos sekä AIDSin leviämi nen ovat osasyy lasten heikkoon asemaan ja katulapsien suureen määrään. Pahimmissa tapauk sissa useita vuosikymmeniä jatkunut kehitysavun väärinkäyttö ja laajalle levinnyt korruptio puolestaan ovat ihmiskauppaa lisääviä institutionaalisia syitä. (Shelley 2010, 265–266; Agbu 2003). Afrikassa on kylmän sodan päättymisen jälkeen kytenyt monia alueellisia konflikteja, jotka ovat ajaneet ihmisiä liikkeelle pois kodeistaan ja luoneet suuria, ihmiskaupalle alttiita pakolaisjoukkoja (Väyrynen 2003). Monen etelän ihmisen mielissä siintää myös lupaus paremmasta elämästä Euroopassa tai Lähi-idässä, vaikka odotukset ovat yleensä epärealistisia ja puhtaan epätoivon synnyttämiä. Ihmiskauppa kohdistuu pääasiassa naisiin ja lapsiin. Afrikassa jopa lähes 60 % ihmiskaupan kohteeksi joutuneista on arvioitu olevan lapsia (Kangaspunta ym. 2006, 76). Tyypillisesti näille tai näiden perheille luvataan koulutuspaikka tai työtä muualla Afrikassa tai Euroopassa, mutta työ on useimmin jotain muuta kuin on luvattu, useimmiten prostituutiota. Ihmiskaupan uhri tai tämän perhe saatetaan sitouttaa fiktiiviseen, kymmenien tuhansien eurojen suuruiseen lainaan, joka tulee maksaa työllä takaisin. Värväämiseen liittyy usein myös ihmiskaupan kohteeksi joutuvan ihmisen tai tämän perheen uhkailu. Ihmiskauppatapauksia käsitellessään viranomaiset joutuvat kuitenkin usein toteamaan, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Kuten Peano (2013) on syväluotaavan kenttätyön avulla Nigeriassa osoittanut, moni Eurooppaan tulevista naisista on tietoinen, mihin on ryhtymässä lähtiessään Nigeriasta, eivätkä kaikki Eurooppaan onkin nyt yleistä konfliktin molemmilla puolilla (Zenn ja Pearson 2014). 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 päätyneet naiset välttämättä koe joutuneensa hyväksikäytetyiksi. Näin ollen puhe ihmiskaupan uhreista muuttuu ongelmalliseksi. Ihmiskaupan maantiede Afrikan sisällä on monikerroksinen. Useat maat – muun muassa Ghana, Nigeria ja Senegal – ovat ihmiskaupan uhrien lähtö-, kauttakulku- ja kohdemaita. Lapsikauppa maaseudulta kaupunkeihin kukoistaa monien Länsi-Afrikan maiden sisällä ja välillä – Benin, Ghana, Nigeria, Mali, Burkina Faso, Mauritania ja Togo ovat lapsikaupan lähtömaita, kun taas merkittävimpiä kohdemaita ovat Gabon, Päiväntasaajan Guinea, Norsunluurannikko, Kongon demokraattinen tasavalta, Nigeria ja Niger. Suurin osa lapsista pakotetaan työskentelemään esimerkiksi torikauppiaiden apulaisina epävirallisessa taloudessa tai maataloushyödykkeitä maailmanmarkkinoille tuottavilla plantaaseilla. (Adepoju 2005, 77). Ihmiskauppa on rehottava ongelma myös useassa eteläisen Afrikan maassa. Lesothosta, Mosambikista, Malawista ja Sambiasta ihmiskauppa kohdistuu useimmiten Etelä-Afrikkaan, joka on yksi harvoista Afrikan maista, johon kohdistuu myös mantereen ulkopuolista ihmiskauppaa Thaimaasta, Kiinasta ja itäisestä Euroopasta. Etelä-Afrikkaan suuntautuvan ihmiskaupan uhrit päätyvät monesti seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi. Paikalliset miehet eivät ole ainoita kaupallisen seksin hyödyntäjiä, vaan Etelä-Afrikassa on myös seksiturismia monista Euroopan maista. (Adepoju 2005, 79–80). Afrikasta Eurooppaan suuntautuva ihmiskauppa kohdistuu pääasiassa Länsi-Afrikasta, erityisesti Nigeriasta, Italiaan, Saksaan, Hollantiin, Ranskaan, Espanjaan, Sveitsiin, Ruotsiin ja Isoon-Britanniaan. Lähi-idässä kohdemaita puolestaan ovat Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Libanon. Ugandalaiset naisprostituoidut ovat merkittäviä toimijoita nuorten itäafrikkalaisten tyttöjen välittäjinä Lähi-itään. Ihmiskauppa Eurooppaan on vahvasti sukupuolittunutta, sillä suuri osa Eurooppaan kaupatuista afrikkalaisista on naisia, jotka pakotetaan työskentelemään prostituution tai pornografian, toisin sanoen kaupallisen seksin parissa. (Adepoju 2005, 78). Ihmiskauppaverkostoja ylläpitää järjestäytynyt rikollisuus, jolle ihmiskauppa on merkittävin tulonlähde huume- ja asekaupan jälkeen. Afrikka ja Latinalainen Amerikka ovat kuitenkin globaalissa vertailussa vähäpätöisimmät ihmiskaupan markkina-alueet alueiden yleisen köyhyyden vuoksi (Shelley 2010, 7–8). Yksittäisille ihmissalakuljettajille liiketoiminta voi kuitenkin olla erittäin tuottoisaa. The Guardianin kesällä 2014 haastattelema libyalainen ihmissalakuljettaja kertoi veloittavansa 1 000 dollaria per henki Välimeren ylityksestä. Laivaan voidaan ottaa 200–300 henkeä, joten kuukausiansiot voivat olla valtavat, sillä kulut ovat pienet. Ihmissalakuljettajat eivät välttämättä edes menetä laivojaan, sillä Italian laivaston aluksen saapuessa pelastamaan ihmiset, aluksen miehistö ajaa kumiveneellä lähistölle odottelemaan ja ottaa ajelehtimaan jätetyn laivan takaisin haltuunsa armeijan poistuttua. (Porsia 2014). Orjuuden ja ihmiskaupan vastainen toiminta Orjuuden ja ihmiskaupan vastainen työ Afrikassa on vaatimatonta ja pääasiassa kansalaisjärjestöjen kontolla. Monissa Afrikan maissa poliittista tahtoa ja taloudellisia resursseja asiaan puuttumiseksi on liian vähän. Valtioilla ei välttämättä ole kykyä eikä uskottavuutta toimia ihmiskauppaa vastaan. Yhdysvaltain ulkoministeriön vuosittain julkaisema ihmiskaupparaportti on Afrikan maiden osalta huolestuttavaa luettavaa. Yksikään Afrikan maa ei saa raportissa puhtaita papereita ihmiskaupan vastaisten toimien suhteen. Ihmiskaupan kannalta ongelmallisimpia maita ovat Zimbabwe, Kongon demokraattinen tasavalta, Keski-Afrikan tasavalta, Eitrea, Libya, Algeria ja Mauritania (U.S. Department of State 2014). Vuonna 2000 perustetun Afrikan unionin toimet ihmiskaupan kitkemiseksi jatkavat Afrikan yhtenäisyysjärjestön työtä hallitustenvälisenä organisaationa. Tärkeimpiä mantereen valtioita sitovia sopimuksia ovat Lasten oikeuksien ja hyvinvoinnin afrikkalainen peruskirja vuodelta 1990 sekä vuoden 2003 protokolla Afrikan naisten oikeuksien peruskirjaan, jotka molemmat mainitsevat ihmiskauppaa ehkäisevän työn tärkeyden. Euroopan unionin ja Afrikan maiden välinen ”Toimintasuunnitelma ihmiskauppaa vastaan” laadittiin marraskuussa 2006. Tämä Ouagadougoun suunnitelmana tunnettu sopimus on nähty osana EU:n Afrikkaa kohtaan harjoittamasta sanelupolitiikasta. Sitä seuranneita toimenpiteitä on puolestaan kritisoitu niille myönnettyjen vähäisten resurssien johdosta. (Allain 2012). Ihmiskauppaa vastaan toimivat kansalaisjärjestöt sekä hallitustenväliset organisaatiot ovat merkittäviä toimijoita afrikkalaisissa yhteiskunnissa. Niiden toiminta ei kuitenkaan ole ongelmatonta, sillä organisaatioiden välillä ei useinkaan ole tehokasta toiminnan koordinointia. Järjestöt saattavat painottaa hyvin erilaisia käytännön toimia ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden ihmisten suojelemiseksi. Perusasioiden pohtiminen – kuten tulisiko orjiksi joutuneiden asemaa parantaa siellä, minne he ovat päätyneet, vai tulisiko heidät palauttaa kotiseudulleen – jää usein toimintainnon varjoon (Dottridge 2003, 41). Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa järjestöjen varankeruutyö on kuitenkin onnistunutta, sillä emotionaalisella ja moraalisella retoriikallaan ne pystyvät vetoavat länsimaisiin ihmisiin, vaikka niiden esittämät faktat saattavat yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta olla arveluttavia (Lawrance 2012). Orjuus ja ihmiskauppa nykypäivän Afrikassa ovat haastavia ongelmia paitsi niiden parissa työskenteleville järjestöille ja viranomaisille, myös tutkijoille. Aktivistit ja journalistit voivat käsitellä aihetta tunteita herättävällä lähestymistavalla, mutta tutkijoiden tehtävänä tulisi olla tiedon esiin kaivaminen metodologisesti läpinäkyvillä ja kestävillä tavoilla. Yhteiskuntatieteellistä ja lähihistoriaan keskittyvää tutkimusta tarvitaan huomattavasti enemmän ennen kuin Afrikan osuutta globaalissa ihmiskaupassa ja afrikkalaisen orjuuden merkitystä maailmantaloudessa voidaan arvioida kokonaisvaltaisemmin. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 15 Kirjallisuus Adepoju, Aderanti. 2005. Review of Research and Data on Human Trafficking in sub-Saharan Africa. International Migration 43: 1/2, 75–98. Agbu, Osita. 2003. Corruption and Human Trafficking: The Nigerian Case. West Africa Review 4:1, 1–13. Allain, Jean. 2012. Trafficking and Human Exploitation in International Law, with Special Reference to Women and Children in Africa. Teoksessa Benjamin N. Lawrance ja Richard L. Roberts, toim. Trafficking in Slavery’s Wake: Law and the Experience of Women and Children in Africa (Athens: Ohio University Press), 145–162. Bales, Kevin. 1999. Disposable People: New Slavery in the Global Economy. Berkeley & Los Angeles: University of California Press. Bales, Kevin, Trodd, Zoe ja Williamson, Alex Kent. 2009. Modern Slavery: The Secret World of 27 Million People. Oxford: Oneworld. Cooper, Frederick. 1979. The Problem of Slavery in African Studies. Journal of African History 20:1, 103–125. Davis, David Brion. 1966. The Problem of Slavery in Western Culture. Ithaca: Cornell University Press. Dottridge, Mike. 2002. Trafficking in children in West and Central Africa. Gender & Development 10:1, 38–42. Fegley, Randall. 2010. “Bound to Violence: Uganda’s Child Soldiers as Slaves.” Teoksessa Jay Spaulding ja Stephanie Beswick, toim. African Systems of Slavery (Trenton: Africa World Press), 203–228. Fitzgibbon, Kathleen. 2003. Modern-Day Slavery? The scope of trafficking in persons in Africa. African Security Review 12:1, 81–89. Isaksson, Pekka ja Jokisalo, Jouko. 2005. Historian lisälehtiä: Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa. Helsinki: Rauhanpuolustajat & Like. Kangaspunta, Kristiina ym. 2006. Trafficking in Persons: Global Patterns. Wien: United Nations Office on Drugs and Crime (UNODC), <http://www.unodc.org/pdf/ traffickinginpersons_report_2006-04.pdf> [viitattu 20.8.2014]. Kopytoff, Igor ja Miers, Suzanne, toim. 1977. Slavery in Africa: Historical and Anthropological Perspectives. Madison: University of Wisconsin Press. Lawrance, Benjamin N. 2012. Documenting Child Slavery with Personal Testimony: The Origins of Anti trafficking NGOs and Contemporary Neo-Abolitionism. Teoksessa Benjamin N. Lawrance ja Richard L. Roberts, toim. Trafficking in Slavery’s Wake: Law and the Experience of Women and Children in Africa (Athens: Ohio University Press), 163–183. 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Lovejoy, Paul E. 1983. Transformations in Slavery. A History of Slavery in Africa. Cambridge: Cambridge University Press. Lovejoy, Paul E. 1990. Concubinage in the Sokoto caliphate (1804–1903). Slavery & Abolition 11:2, 159–189. Lovejoy, Paul E. ja Hogendorn, Jan S. 1993. Slow Death for Slavery: The Course of Abolition in Northern Nigeria, 1897–1936. Cambridge: Cambridge University Press. Miers, Suzanne. 2003. Slavery in the Twentieth Century: The Evolution of a Global Problem. Walnut Creek: AltaMira Press. Miller, Joseph C. 2012. The Problem of Slavery as History: A Global Approach. New Haven: Yale University Press. Patterson, Orlando. 1982. Slavery and Social Death: A Comparative Study. Cambridge, MA & Lontoo: Harvard University Press. Peano, Irene. 2013. Bondage and Help: Genealogies and Hopes in Trafficking from Nigeria to Italy. Teoksessa Joel Quirk ja Darshan Vigneswaran, toim. Slavery, Migration and Contemporary Bondage in Africa (Trenton: Africa World Press), 225–249. Porsia, Nancy. 2014. Libya’s most successful people smuggler: ‘I provide a service.’ The Guardian, verkkolehti 1.8.2014, <http://www.theguardian.com/world/2014/ aug/01/libya-people-smuggle-provide-service> [viitattu 20.8.2014]. Salau, Mohammed Bashir. 2011. The West African Slave Plantation: A Case Study. Basingstoke: Palgrave Macmillan Shelley, Louise. 2010. Human Trafficking: A Global Perspective. Cambridge: Cambridge University Press. Sinderud, Marte Bogen. 2013. Royal Concubinage in Ngaoundere, Northern Cameroon, ca. 1900–1960. International Journal of African Historical Studies 46:1, 1–25. U.S. Department of State. 2014. Trafficking in Person Report. <http://www.state.gov/j/tip/rls/tiprpt/2014/index. htm> [viitattu 20.8.2014]. Väyrynen, Raimo. 2003. Illegal Immigration, Human Trafficking and Organized Crime. WIDER Discussion Paper 2003/72. Helsinki: UNU World Institute for Development Economics Research. Yleisradion tv-uutiset 10.8.2011, <http://areena.yle.fi/ tv/1293834> [viitattu 20.8.2014]. Zenn, Jacob ja Pearson, Elizabeth. 2014. Women, Gender and the Evolving Tactics of Boko Haram. Journal of Terrorism Research 5:1, 46–57. Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Yksinäisen miehen talvisota Juhani Suomi Urho Kekkonen ajoi lähes vimmaisesti sodan jatkamista ja äänesti vielä eduskunnassakin yhtenä harvoista talvisodan rauhantekoa vastaan. Tällaisen vastauksen yleensä saa, jos pyytää historiaa edes joltisesti hallitsevilta luonnehdintaa siitä, miten Kekkonen asennoitui talvisotaan. Kuvaus esitetään yleensä jonkinlaisena todisteena siitä, että hän jos kuka oli takinkääntäjä. Faktoja eivät tuomioita syvällä rintaäänellä pudottelevat ole muistaneet tarkistaa enää vuosiin. Riittämiin toistettuna median luomasta mielikuvasta on tullut niin sanottu historiallinen totuus. Miten mahtoi Kekkonen todellisuudessa asennoitua sodan uhkaan, itse sotaan ja rauhanpyrkimyksiin? Mitä historialliset lähteet siitä kertovat? Sitä mukaa kuin Saksan laajentumispolitiikka alkoi kärjistää kansainvälistä tilannetta 1930-luvun lopulla, myös Urho Kekkonen joutui pohtimaan, miten se heijastuisi Suomeen. Tässä elämänvaiheessa monipolvinen kansainvälinen politiikka sinällään ei häntä vielä kiinnostanut. Tšekkoslovakian paloittelun sinetöinyt Saksan, Italian, Englannin ja Ranskan 29.9.1938 Münchenissä solmima sopimus kuitenkin pakotti hänetkin puntaroimaan, oliko pienillä valtioilla ylipäätään enää olemassaolon oikeutta. Pienten valtioiden tragiikka Suomen Tukholman-lähettiläs J.K. Paasikivi pohdiskeli samaa kysymystä kuin Kekkonen. Hän lähestyi kysymystä syvällisen historiantuntemuksensa näkökulmasta, kun taas Kekkosen näkemyksiä ohjailivat nuoruusvuosien kansallisvaltiolliset ihanteet ja snellmanilainen ajattelu. Kumpikin päätyi silti samankaltaisiin johtopäätöksiin: kehitys maailmassa oli kulkemassa pienten valtioiden suvereniteettia vastaan. Kan- sainvälisen politiikan väkivaltatendenssi oli muuttunut Münchenissä lihaksi ja vereksi, eikä suurvaltojen ratkaisu ainakaan vahvistanut luottamusta pienten valtioiden itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen. Maailmassa ollaan palaamassa niihin aikoihin, jolloin aseellinen voima oli oikeuden ainut mitta, Kekkonen järkeili. Miten Suomi kykenisi sellaisissa oloissa turvaamaan koskemattomuutensa? Kansainliitosta ei ollut enää turvatakeeksi. Sen pakotejärjestelmä oli osoittautunut katteettomaksi. Yhtä vähän Kekkonen luotti kansainvälisiin sopimuksiin ja sitoumuksiin. Niiden muodostama järjestelmä oli kaatunut kuin korttitalo. Liittoutuminen saattoi käydä takeesta, mutta siihenkin sisältyi uhkatekijöitä. Liittosuhde jonkin suurvallan kanssa voisi johtaa pienemmän osapuolen riippumattomuuden menettämiseen. Jonkin aikaa Kekkonen näyttää elätelleen toivoa, että ratkaisun voisi tarjota Ruotsin sitominen Suomen rinnalle mahdollisessa konfliktissa. Tällaista suunnitelmaa oli kehitelty neutralisoidun ja demilitarisoidun Ahvenanmaan jälleenvarustamisneuvottelujen kulissin suojassa. Ennen pitkää hän menetti uskonsa tähänkin vaihtoehtoon, koska se vaikutti vain ruotsalaisten uudelta askeleelta kielipoliittisessa kädenväännössä. Muutamia kuukausia myöhemmin tämä vaihtoehto kariutuikin Ruotsin haluttomuuteen luopua siitä liittoutumattomuudesta, jonka se oli valinnut turvallisuuspoliittiseksi linjakseen jo vuonna 1812. Kansallishengen merkitys Kun Adolf Hitler rikkoi maaliskuussa 1939 Münchenin sopimuksen ja miehitti koko Tšekkoslovakian, järkyttynyt Kekkonen arvioi, ettei yksikään valtio voinut luottaa enää muuhun kuin omaan voimaansa. Siksi hän peräänkuulutti T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 17 suomalaisilta horjumatonta itsenäisyystahtoa sekä reaalista voimaa puolustaa maan koskemattomuutta. Vieras apu ei Suomen itsenäisyyttä takaisi. Sen tekevät vain kansan oma voima ja uhraukset, Kekkonen korosti. Tältäkin osin hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan samaan suuntaan Paasikiven tuumailujen kanssa. Korostihan tämä samoihin aikoihin Tukholmassa, että ”… ei meillä nähdäkseni ole muuta keinoa kuin olla valmiit puolustamaan itseämme niin paljon kuin kykenemme ja myymään henkemme niin kalliisti kuin mahdollista. Me emme ole mitään tshekkejä”. Omaan voimaan luottaminen edellytti maanpuolustuksen tehostamista. Mutta pelkkä varustautuminen ei riittänyt, vaan ollakseen tehokasta sillä oli oltava vankka perusta: rikkumaton kansallishenki. Tälle kansakunnan sisäisen voimavaran perustalle aseellista voimaa oli rakennettava. Eivät aseet yksin riitä, ellei kansa ole valmis puolustamaan maataan, Kekkonen painotti. Kansallishengen rakentaminen vaati hänen mielestään vielä paljon työtä. Ensin oli kansakunta eheytettävä. ”Meidän tulee luoda tähän maahan kansalaissovinto. Se on tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä”, Kekkonen tähdensi ja muistutti, että kansakunnan sisäinen yhteenkuuluvaisuus oli maanpuolustuksen ehdoton edellytys. Eheyttämistyön hän koki niin tärkeäksi, että kävi vuoden 1939 eduskuntavaalitaistelunsakin sen merkeissä. Punamultayhteistyö, jota Kekkonen oli ollut käynnistämässä, sai nyt hänen kannanotoissaan uutta turvallisuuspoliittista kantavuutta. ”Minä luotan suomalaisen työmiehen sanaan” -hengessä Kekkonen askelsi pitkälle sosiaalidemokraatteja vastaan. Samalla hän pyrki vetämään oman oikeistohenkisen puolueensakin näille linjoille tavalla, josta liberaalina esiintyvä Helsingin Sanomatkin jo huolestui: ”Ei saisi vetää havulla umpeen sosialismin ja porvarillisuuden välistä ohjelmallista rajaviivaa…” Kun Kekkosen vaalitaistelun kritiikki samaan aikaan suuntautui valtaosin oikeistoradikaalista Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) vastaan, asetelma riitti leimaamaan hänet lopullisesti. Kekkonen oli jo marraskuussa 1938 käynnistänyt toimet IKL:n toiminnan lakkauttamiseksi 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 sillä perusteella, että puolue uhkasi demokra tiaa ja ennen muuta hänen tärkeänä pitämäänsä kansakunnan eheyttämistä. Lakkautusyritys oli vienyt hänet avoimeen ristiriitaan lähes kaikkien porvarillisten eduskuntaryhmien ja jopa oman puolueen enemmistön kanssa. Hänen eduskuntavaalikampanjansa hengen katsottiin vain vahvistavan hänestä syntynyttä epäilyttävää kuvaa. Sen jälkeen hänen syrjään siirtämisensä oli enää ajan kysymys. ”Karjalainen maanviljelijä” virolaisia auttamassa Samoihin aikoihin Kekkonen oli ryhtynyt toimiin, joilla tuli olemaan suuri vaikutus hänen suhtautumiseensa syksyn 1939 Moskovanneuvotteluihin sekä talvisotaan ja sen rauhantekoon. Hän oli noudattanut lähiystäviensä neuvoa ja solminut tiiviin siteen omaan vaalipiiriinsä, Viipurin läänin läntiseen vaalipiiriin, sekä sen valtaelinkeinoon. Hän oli ostanut Kannakselta Vahvialasta kaksi tilaa, joiden yhteinen pinta-ala lähenteli 88 hehtaaria. Hänen vakaana tarkoituksenaan oli ryhtyä viljelemään maata. Kesään 1939 mennessä uutta peltoakin oli jo raivattu. Näin Kekkonen kävi kesän vaaleihin ”karjalaisena maanviljelijänä”. Saksan hyökkäys Puolaan 1.9.1939 laajeni muutamassa päivässä suursodaksi, kun Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Ei kestänyt kauan, kun Neuvostoliitto ryhtyi varmistamaan turvallisuuttaan Baltian suunnalla. Se ehdotti Virolle keskinäisen avunantosopimuksen solmimista sekä eräiden laivasto- ja lentotukikohtien luovuttamista. Niitä koskeva sopimus allekirjoitettiin 28.9.1939. Latvia ja Liettua solmivat vastaavankaltaiset sopimukset lokakuun alussa. Suomessa Viron kohtaloon suhtauduttiin säälinsekaisen myötätuntoisesti, mutta kukaan ei noussut vaatimaan toimenpiteitä sen puolesta. Harvoihin poikkeuksiin kuului Kekkonen, jolle Suomalais-virolaisen yhdistyksen puheenjohtajuus antoi tavallaan moraalisen oikeuden puuttua asiaan. Hän ryhtyi yhdessä ystävänsä, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kanssa kaavailemaan keinoja veljeskansan auttamiseksi. Kumppanukset päätyi- vät ehdottamaan pääministerille yhteispohjoismaista diplomaattista esiintymistä Moskovassa. Hallituksessa haluttiin kuitenkin välttää Neuvostoliiton ärsyttämistä, ja lopullisesti ehdotus hautautui, kun myös Suomelle saapui neuvottelukutsu Moskovaan. Tinkimättömyyttä puutteellisin tiedoin Vaikka Kekkonen oli ministerinä jo toista kertaa peräkkäin, hän edusti poliitikkona kuitenkin yhä nuorisosarjaa. Nuoruus yhdessä hänen kantamansa sisäministerin salkun kanssa selitti paljolti sitä, miksi hänet oli pidetty tietämättömänä keskusteluista, joita hallituksen johto oli keväästä 1938 lähtien käynyt Neuvostoliiton lähetystösihteerin Boris Jartsevin kanssa. Vasta joulun alla hän sai tietää Neuvostoliiton pyytäneen takeita siitä, ettei Suomi tulisi sallimaan aluettaan käytettävän Neuvostoliittoa vastaan suuntautuviin toimiin. Kekkosen reaktio Jartsevin esittämään, kuten myös tämän tehtävää keväällä 1939 jatkamaan saapuneen lähettiläs Boris Steinin vaihtoehtona esittämiin alueellisiin ehdotuksiin, oli tiukan puolueettomuusasenteen korostaminen: ”… me olemme niin syrjässä, ettemme ole minkään suurvallan tiellä. Me olemme suurvaltojen välisessä sodassa puolueettomia…” Syksyn 1939 Moskovan-neuvottelujen aikana Kekkonen kuului hallituksen niihin ministereihin, joille kerrottiin vain välttämätön ulkoministeri V.M. Molotovin esittämistä vaatimuksista. Tällöin hän oli valmis taipumaan Neuvostoliiton joihinkin alueellisiin vaateisiin itäisen Suomenlahden saarilla ja neuvottelemaan myös Kalastajasaarennon luovuttamisesta. Mutta Kannaksella hänen kantansa oli ehdottoman torjuva: jo Kuokkalan mutkan oikaisu edusti maksimimyönnytystä. Tinkimättömyyden motiivit olivat ilmeiset. Huhujen hallitsemassa ilmapiirissä Kannaksen väestö oli jyrkästi vähäisimpiäkin kotiseutunsa alueluovutuksia vastaan. Viipurin läänistä valittuna Kekkonen ei voinut olla ottamatta sitä huomioon. Sitä paitsi ”karjalaisena maanviljelijänä” hänellä oli epäilemättä omakohtainenkin peruste asenteelleen. Ilmeisesti ehdottomuuteen vaikutti myös se, ettei Kekkonen – yhtä vähän kuin tuleva ulkoministeri Väinö Tanner – uskonut Neuvostoliiton turvautuvan aseisiin, vaikka Moskovassa ei sopimukseen päästäisikään. Ehdottomuudestaan huolimatta Kekkonen varoitti vakavasti katkaisemasta neuvotteluyh teyttä Moskovaan. Hallituksen enemmistö päätti silti keskeyttää neuvottelut, kun niissä ei päästy eteenpäin. Kekkonen siirretään syrjään Uusi vaihe idänsuhteissa alkoi 26.11.1939, kun Neuvostoliitto esitti Suomelle nootin, jossa sitä syytettiin tulen avaamisesta kohti neuvostojoukkoja Mainilassa. Tilanteen vakavuus sai Kekkosen asettumaan sille kannalle, että Suomen oli lähdettävä yksipuolisten myönnytysten tielle. Ystävänsä Pakaslahden kanssa hän ehdotti, että suomalaiset joukot vedettäisiin välittömästi 50 km:n etäisyydelle Leningradista ja että asiasta ilmoitettaisiin saman tien nootilla Moskovaan. Tämä viimeinen yritys myöhästyi hallituksen vitkastelun takia, ja niin Neuvostoliitto ehti irtisanoa diplomaattisuhteet. Muutamia tunteja myöhemmin se aloitti sotatoimet Suomea vastaan. Talvisodan syttyminen johti Suomessa pikaiseen hallituksen vaihdokseen. Kekkonen jätettiin Risto Rytin uuden ministeristön ulkopuolelle. Syrjäyttämisen sanelivat lähinnä sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim ja Ryti, joiden kantaan vaikutti olennaisesti Kekkosen aiempi aktiivinen toiminta IKL:ää vastaan. Kekkosen hämmästyttävässä nousukiidossa ollut poliittinen ura katkesi. Kun hän 5.12. saapui Kauhajoelle, jonne eduskunta oli evakuoitu, hän oli enää rivikansanedustaja, jota yleisesti pidettiin ”poliittisesti kuolleena miehenä”. Hän koki olevansa Pohjanmaalla turhan panttina ja tunsi 39-vuotiaana häpeää tosiasiallisesta ”käpykaartilaisuudestaan”. Aktiivisesti hän viritteli pyrkimyksiä päästä rintamalle Jussi-veljensä, ammattiupseerin, varoituksista huolimatta. Samaan aikaan hän etsiskeli mahdollisuuksia tehdä siviilinä jotakin, mikä konkreettisesti hyödyttäisi sotaponnistuksia. Uusi mahdollisuus näytti avautuvan, kun Kekkonen melkoisen kädenväännön jälkeen nimi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 19 tettiin hallituksen edustajaksi ja yhdysmieheksi Päämajan propagandaosastolle. Mikkeliin saavuttuaan hän jopa pääsi tapaamaan Mannerheimia. Keskustelu näyttää horjuttaneen vakavasti Kekkosen luottamusta sotamarsalkkaan. Tämä kun suhtautui sodan lopputuloksen hyvin pessimistisesti. Kontrasti optimistiseen päämajoitusmestariin A.F. Airoon ei olisi voinut olla suurempi. Näihin keskusteluihin Kekkosen rooli Mikkelissä oikeastaan supistuikin. Mannerheim halusi pitää hänet mahdollisimman syrjässä kaikesta, ja niin tuore yhdysmies huomasi olevansa jälleen tyhjän panttina. Syystä hän tunsi itsensä petetyksi ja purki mieltään ystävilleen. Heistä pankinjohtaja J.W. Rangell oli uusien tehtävien saamisen kannalta tärkeä. Siirtoväen huollosta vastaamaan Ensimmäiset suomalaiset olivat joutuneet evakkotaipaleelle jo lokakuussa 1939. Sodan sytyttyä evakoiden määrä nousi nopeasti lähes puoleen miljoonaan. Tämän joukon huolto, toisin sanoen majoituksen ja muonituksen järjestäminen, oli valtava haaste, jonka ratkominen uskottiin nyt Kekkoselle. Muutamassa päivässä hän laati suunnitelman toiminnan keskittämisestä kokonaan uudelle elimelle, Siirtoväen Huollon Keskukselle (SHK), ja luonnosteli tarvittavan asetuksen. Se annettiin 17.1.1940, ja jo seuraavana päivänä Kekkonen nimitettiin SHK:n johtajaksi. Uuden elimen keskeisimpänä tehtävänä oli johtaa evakuoidun väestön ja omaisuuden siirtoja sekä vastata evakkojen ja siirrettävän omaisuuden sijoittamisesta ja huollosta. Näille tehtäville Kekkonen omisti sodan aikana koko työtarmonsa, jopa siinä määrin, että siirtoväen toimeentulon aktiiviset turvaamisyritykset veivät hänet ennen pitkää vastakkain Rytin ja tämän hallituksen keskeisten ministerien kanssa. Tulikokeeseen, pahimpaan mahdolliseen, Kekkosen luoma organisaatio joutui välittömästi talvisodan rauhanteon jälkeen. Kymmenen päivän aikana luovutettavalta alueelta oli evakuoitava lähes puoli miljoonaa ihmistä, parisataatuhatta kotieläintä ja miljardien markkojen omaisuus. SHK huolehti kaikkien näiden vastaanottamisesta sekä siirtämisestä ja sijoittami- 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 sesta eri puolille Suomea. Siirto-operaation mittasuhteita kuvaa, että yksinomaan Kannaksen evakuointiin sidottiin rautateillä lähes 900 henkilö- ja noin 6 900 tavaravaunua sekä valtakunnan miltei koko käyttökelpoinen autokanta. Koko talvisodan ajan Kekkosta raastoi kahtaalle toisaalta tietoisuus siviilitehtäviensä merkityksestä isänmaalle, toisaalta voimakas kohtalonyhteys rintamasotilaiden kanssa. Hän aikoi lähteä rintamalle heti saatuaan SHK:n työn organisoinnin valmiiksi. Mutta siihen mennessä sota oli ehtinyt kääntyä uuteen vaiheeseen. Rauhantunnustelut olivat jo käynnissä, minkä Kekkonen koki uhkaavaksi katastrofiksi. Niitä vastaan ei voinut kamppailla juoksuhaudoissa. Sodan eturintama oli Kekkosen mielestä siirtynyt hallitukseen, eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan ja puolueisiin. Siksi sotatantereelle lähtö jäi, ja Kekkonen aloitti kamppailun näin syntyneellä uudella rintamalla. Yltiöoptimismia toisen käden tietojen varassa Suurimman osan sotakuukausista Kekkonen oli asemansa vuoksi syrjässä tietovirroista. Ystäviensä välityksellä hän sai kuitenkin toisen käden tietoja. Lähinnä Pakaslahdelta, joka oli virkaasemansa vuoksi tapahtumien keskipisteessä. Tietolähteinä toimivat myös Rytin lähipiiriin kuuluva Rangell, Valpon päällikkö Paavo Säippä, sotasensuuriviraston päällikkö Kustaa Vilkuna sekä Päämajassa tiedustelutehtävissä toimiva tohtori Arvi Korhonen. Muodollisesti merkittävistä informaatiokanavista huolimatta Kekkosen tiedot sekä rintamatapahtumista että diplomatian kentältä näyttävät olleen yllättävän ylimalkaiset ja puutteelliset ja kaiken lisäksi tietolähteiden omien toiveiden ja pelkojen värittämät. Siksi hänellä oli vankka luottamus siihen, että Suomen rintama kestää, kunhan ylin sotilasjohto vain pitää hermonsa kurissa. Edes neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen käynnistyminen Kannaksella ei näytä horjuttaneen tätä luottamusta. Yhtä optimistisesti hän suhtautui avunsaantimahdollisuuksiin. Nimenomaan Pakaslahti ruokki Kekkosta tiedoilla ja odotuksilla länsiliittoutuneiden mer- kittävästä sotilaallisesta avusta. Niinpä Kekkonen uskoi apujoukkojen saapumisajankohdan olevan käsillä tuota pikaa. Sen sijaan usko Pohjoismaihin, jotka olivat torjuneet Suomen avunpyynnöt, oli mennyt. Viralliseen Ruotsiin hän suhtautui halveksivan kylmäkiskoisesti, ja Norjaa hän piti suorastaan raukkamaisena. Tämä katteeton ylioptimistisuus sekä rintaman kestämisen että avunsaantimahdollisuuk sien suhteen selitti sittemmin Kekkosen suhtautumista rauhanneuvotteluihin maaliskuussa 1940. Sodan loppunäytökseen hän tempautui mukaan tultuaan helmikuun alussa valituksi ulkoasiainvaliokunnan jäseneksi uusilla valtiopäivillä. Rauhantunnusteluja vastaan Ulkoministeri Tanner selosti tilannetta valiokunnalle 21.2. synkässä sävyssä, ilmeisenä tarkoituksenaan saada valiokunta tukemaan rauhan tunnusteluja, jotka hän oli edellisenä päivänä salaa käynnistänyt. Kekkonen torjui keskustelun rauhanehdoista, joista Tanner paljasti vain vaatimuksen Hankoniemen luovuttamisesta. Kekkosen ylioptimistista mielikuvaa Suomen asemasta kuvasi hänen toteamuksensa, että jo ”Hangon luovuttaminen” olisi ristiriidassa armeijan taistelukentillä saavuttamien voittojen ja kunnian kanssa. Hän kumosi perusteettomina niiden näkemykset, jotka puolsivat rauhanneuvottelujen aloittamista vetoamalla länsivaltain avun epävarmuuteen: ”Syksyllä 1939 Suomella ei ollut senkään vertaa tietoa avusta kuin nyt. Kantamme ei silloin riippunut siitä eikä saa riippua nytkään.” Pari päivää myöhemmin Neuvostoliitto saattoi suomalaisten tietoon uudet, ankarammat rauhanehdot. Tanner kertoi niistä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle 29.2. ja silloin jo totuudenmukaisesti. Hänen selontekonsa oli rakennettu niin, että se päätyi rauhaan ainoana realistisena vaihtoehtona. Ulkoministerin esitys tehosi. Ylioptimistisiin tietoihinsa yhä luottavaa Kekkosta lukuun ottamatta kaikki puheenvuoron käyttäneet kannattivat rauhanneuvottelujen aloittamista. Kekkonen perusteli kielteistä kantaansa näkemyksillä, jotka hän toisti illalla järjestetyssä uudessa kokouksessa. Hän peräänkuulutti Suomen politiikalta johdonmukaisuutta. Kun Neuvostoliiton vaatimukset oli syksyllä 1939 torjuttu, oli valittu toimintalinja, jota oli noudatettava ”kunnialliseen loppuun asti”. Mikäli katsottiin – kuten valiokunnan ja hallituksen enemmistö tekivät – että Neuvostoliiton vaatimuksiin tulisi suostua ja valita toinen tie, olisi se tullut valita jo syksyllä ennen mittavia uhreja. Kekkosen mukaan sotilaalliset syyt eivät vaatineet rauhanneuvottelujen aloittamista. Suomeen oli virrannut materiaali- ja talousapua sekä vapaaehtoisjoukkoja. Lisäksi länsivallat olivat luvanneet apujoukkoja. Kaikki tämä oli enemmän kuin syksyllä sotaan ajauduttaessa oli osattu toivoa. Muutenkin taisteluista oli selviydytty paremmin kuin oli odotettu, minkä Tannerkin joutui tunnustamaan: itärajalla rintama kesti, vaikka tilanne Kannaksella oli Mannerheimin mukaan huolestuttava. Länsiapuun vankasti luottaen Ainoana mahdollisuutena Kekkonen näki länsivaltain sotilaalliseen apuun turvautumisen. Apujoukkojen läpikulkua yhä vastustava Ruotsi ja epäröivät länsivallat oli asetettava pakkorakoon: oli uhattava tehdä rauha, jollei avusta saataisi varmuutta. Kekkonen oli vakuuttunut siitä, että jos länsivaltain joukot vain saataisiin aloittamaan marssi Ruotsin alueen läpi, Ruotsi ei ryhtyisi ase kädessä niitä vastustamaan. Vaihtoehtona Kekkonen näki rauhanteon, jossa Suomi menettäisi osan alueestaan ikuisiksi ajoiksi ja joutuisi poliittiseen riippuvuussuhteeseen Neuvostoliitosta. Profeetallisesti hän ennusti, että jos Molotov–Ribbentrop-sopimuksen yhdistämien Berliinin ja Moskovan tiet maailmansodan myöhemmässä vaiheessa eroaisivat, Saksa tulisi tekemään kaikkensa levittääkseen vaikutusvaltaansa Suomeen, josta muodostuisi näin uusi levoton Balkan. Vaikka hallitus sai eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja ryhmien enemmistöiltä tukea rauhanneuvottelujen käynnistämiselle, se vitkutteli yhä. Se tuskin johtui vastustajien melkoisesta joukosta, vaan pikemminkin siitä, että länsivallat lisäsivät painostustaan. Ne pyrkivät kaikin tavoin hillitsemään Suomea aloittamasta neuvotteluja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 21 Ratkaisu tapahtui vasta 6.3., jolloin Rytin hallitus teki päätöksen valtuuskunnan lähettämisestä Moskovaan. Mutta vielä sen jälkeenkin ministeristö jatkoi kahden raiteen politiikkaa ja tähyili lännen apujoukkojen saamisen mahdollisuuksia. Tanner toi rauhanasian vielä kerran eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan, missä jopa entinen pääministeri A.K. Cajander vastusti hanketta. Kekkonen pysyi tässäkin kokouksessa entisellä kannallaan: itsenäisyys oli turvattavissa vain jatkamalla taistelua länsivaltain tuella, jonka varmistamisessa tuli kiirehtiä. Hän leimasi itsepetokseksi eri tahoilta levitetyt lohduttelut, että Suomelle tarjoutuisi maailmansodan loppuselvittelyissä varmasti mahdollisuus parantaa asemaansa poliittisin keinoin. Yhtä mielettöminä hän piti vaikutusvaltaisissa piireissä esitettyjä kaavailuja, että Suomen tulisi solmia pikainen rauha ja ryhtyä heti sen jälkeen kaikessa hiljaisuudessa varustautumaan revanssiin. Horjuvia Kekkonen varoitti muistuttamalla, että Neuvostoliiton vaatimilta alueilta tulisi siirtää Suomeen lähes 350 000 asukasta, jolloin heidän elinmahdollisuuksiensa turvaaminen tulisi vaatimaan laajan maareformin toteuttamista. Tässä vaiheessa lähiystävät pönkittivät vielä kerran niitä epärealistisia tilannearvioita, joiden varaan Kekkosen tinkimättömyys rakentui. Pakaslahti valoi häneen uutta optimismia länsivalloilta saatavasta avusta. Korhonen puolestaan lähetti Päämajasta vielä 8.3. muistion, jossa todisteltiin Neuvostoliiton ponnistaneen voimansa jo äärimmilleen ja olevan ahdinkotilassa. Siksi se tarvitsi rauhaa pikaisesti. Nämä tiedot saivat Kekkosen kääntämään eduskuntaryhmässä mieliä rauhantekoa vastaan. Hän jopa pyysi tapaamista tasavallan presidentin kanssa ja todisteli tälle neuvostojoukkojen olevan ”äärettömän suurissa vaikeuksissa”. Myöhemmin Kallio asettuikin vastustamaan rauhan solmimista esitetyillä ehdoilla. Selkärangattomuus ja epäjohdonmukaisuus katkeroittavat Hallituksen enemmistö alkoi kuitenkin taipua rauhan kannalle muutamien ministerien vastaan haraamisesta huolimatta. Ratkaisevasti ministe- 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 ristön kantaan vaikutti Mannerheimilta saatu synkkä arvio sotilaallisesta tilanteesta. Istunnossaan 11.3. hallitus päätti hyväksyä rauhanehdot. Välittömästi istunnon jälkeen haluttiin kuulla vielä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kanta. Kun Tanner ajoi valiokunnassa kylmän johdonmukaisesti hallituksen päätöksen hyväksymistä, lopputulos oli odotettu. Äänestyksessä 13 valiokunnan jäsentä asettui hallituksen päätöksen taakse ja vain neljä äänesti vastaan. Vähemmistöön jäivät IKL:n K.R. Kares, maalaisliittolaiset Kekkonen ja Kalle Kämäräinen sekä SDP:n Ville Komu. Seuraavana aamuna hallitus hyväksyi rauhanneuvottelijoille lähetettävät valtuudet solmia rauha. Vaikka Kekkonen oli jo henkisesti valmistautunut lopputulokseen, oli hänen reaktionsa vieläkin tavattoman raju: Valtakunta, jonka johdossa ovat pankkiherrat, teollisuuskapitalistit ja liikemiehet, ei voi käydä kunnialliseen loppuun saakka tiellä, joka näyttää vaativan taloudellisia uhrauksia… Ja eduskunta sitten: siellä on miehiä, joille oma nahka on kalleinta, mitä Suomessa on olemassa, ja sen jälkeen oma omaisuus. Jos ne pelastetaan, henki isänmaalle ja tavara itselle ja omaisille, niin ’ois onni se Suomenmaan’. Erityisesti minua ovat raivostuttaneet sellaiset Tarkkaset, jotka viime syksynä ’ei tuumaakaan’ -ohjelmaansa kuuluttivat ylinnä ja nyt lipeväkielisinä Simeoneina soittelevat alistuvaisuuden kannelta. Ällöttää! Rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa allekirjoitettiin 13.3.1940. Vielä silloinkin Kekkonen purki katkeruuttaan sanelurauhasta. Pari päivää myöhemmin hän näyttää kuitenkin taipuneen väistämättömän edessä. Kun pää- ja ulkoministeri kävivät ulkoasiainvaliokunnassa kuultavina, Kekkonen totesi omassa puheenvuorossaan tilanteen olevan sellainen, ettei keskustelulla rauhansopimuksesta ja siihen johtaneesta kehityksestä ollut enää merkitystä. Ratkaiseva eduskuntakäsittely Rauhansopimuksen eduskuntakäsittely alkoi samana iltana. Sitä vastaan käytettiin useampia puheenvuoroja. Enemmistö niistä tuli IKL:n ryhmästä, mutta myös RKP:n ja maalaisliiton piiristä löytyi vastustajia. Kekkosen puheenvuoro oli mielenkiintoinen yhdistelmä illuusionsa menettäneen isänmaan ystävän tilitystä sekä toisaalta demokratian pelisääntöjen nimeen vannovan ja kansallisen eheyden kaikkivoipaisuuteen uskovan idealistin tunnustusta. Hän myönsi vastustaneensa rauhaa esitetyillä ehdoilla, kannattaneensa taistelun jatkamista ja olevansa edelleen samalla kannalla. Hänen mielestään rauha ei missään tapauksessa vastannut sodan kulkua: ”Päämajan viimeinen tiedonanto (kuului): ’kaikki vihollisen hyök käykset torjuttiin.’ Ja kuitenkin meillä on rauha, joka siirtää valtakunnan itärajan keskelle suomalaista isänmaata.” Kekkonen ei kuitenkaan esittänyt rauhansopimuksen hylkäämistä. Sellaista ei hänen mielestään kukaan edesvastuullinen kansanedustaja voinut ehdottaa. Vaikka kansallista yksimielisyyttä ei Moskovan rauhan taakse saatukaan, oli ratkaisuun kuitenkin alistuttava. Tämän sanelivat Kekkosen näkemyksen mukaan demokratian pelisäännöt: olivathan rauhan tehneet siihen valtuuden saaneet valtioelimet. Vaikka rauha oli synnyttänyt sisäisiä erimielisyyksiä, ne eivät saaneet Kekkosen mielestä estää suomalaisia työskentelemästä rauhanteon jälkeen yksimielisenä, yhtenäisenä kansakuntana itsenäisyyden turvaamiseksi ja sodan seurausten korjaamiseksi. Hänen eduskuntapuheenvuoronsa loppuosa muodostui voimakkaaksi vetoomukseksi tämän yhtenäisyyden puolesta. Äänestyksessä rauhansopimuksen hyväk symisen puolesta annettiin 145 ääntä ja sitä vastaan kolme. Tyhjän äänestyslipun jätti 9 ja poissa äänestyksestä oli 42 edustajaa. Kekkonen ei osallistunut enää äänestykseen. Hän oli lähtenyt heti puheenvuoronsa pidettyään Mikkeliin Päämajan evakuointitoimistoon, jonne hänet oli määrätty välittömästi rauhansopimuksen solmimisen jälkeen. Kekkosen motiivit Kekkosen asennoitumisen motiiveja eriteltäessä päällimmäiseksi nousee hänen vaatimuksensa johdonmukaisen politiikan noudattamisesta. Koska Suomi oli syksyllä torjunut Neuvostoliiton vaatimukset, se ei voinut sotaan jouduttuaan ja suurten menetysten jälkeen suostua olennaisesti huonompiin ehtoihin. Jos taas myönnytysten tietä pidettiin oikeana ratkaisuna, sille olisi tullut lähteä jo syksyllä. Muut Kekkosen kantaan vaikuttaneet tekijät olivat hänen ylioptimistiset arvionsa sotilaallisesta tilanteesta sekä länsivaltain avun realistisuudesta ja kaikkivoipaisuudesta. Nämä arviot perustuivat lähes yksinomaan Pakaslahdelta ja Korhoselta saatuun informaation, jonka vaikutusta näkemyksiinsä Kekkonen itsekin korosti. Merkille pantavaa on, että vaikka Kekkonen oli vastustusasenteessaan johdonmukainen ja kuului eittämättä ehdottomimpiin, hän ei kuitenkaan tappiolle jäätyään turvautunut mielenosoituksellisiin eleisiin. Rauhantekoa vastustaneet ministerit Uuno Hannula ja Juho Niukkanen erosivat hallituksesta, rauhansopimuksen esittelijänä toiminut Pakaslahti merkitytti eriävän mielipiteensä valtioneuvoston pöytäkirjaan, ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa Kares puolestaan merkitytti vastalauseensa pöytäkirjaan. Kekkonen ei antautunut vastaavaan, ei edes äänestänyt eduskunnassa rauhansopimusta vastaan. Talvisota – realismin kova oppitunti Entä opettivatko talvisota sekä siihen johtanut kehitys mitään siihen asti sisäpolitiikkaan lähes yksinomaisesti keskittyneelle Kekkoselle? Jälkiviisaasta näkökulmasta voisi ajatella, että tapahtumat opettivat hänelle turvallisuuspoliittista realismia, ainakin sen, että tunteet ja ulkopolitiikka on syytä pitää visusti erillään toisistaan. Siinä vaiheessa, kun apulupausten karu todellisuus ja taustat valkenivat hänellekin, ne epäilemättä alkoivat muokata maaperää hänen myöhemmälle vakaumukselleen siitä, että vieraan apuun luottaminen on Suomen kannalta itsepetosta. Eniten esillä pitämänsä politiikan johdonmukaisuuden osalta Kekkonen päätyi myöhemmin – viimeistään jatkosodan kokemusten karvaasti opettamana – siihen johtopäätökseen, että maan turvallisuuspolitiikan linja tuli valita niin, että sen takana voitiin seistä johdonmukaisesti ja ad hoc -ratkaisuihin turvautumatta. Talvisota antoi kiistattoman todisteen Kekkosen usein korostamasta yksimielisyyden ja kansakunnan eheyden voimasta. Samalla sitä voitiin T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 23 pitää todisteena hänen vankasti kannattamansa punamultapolitiikan siunauksellisuudesta. Yhteiskuntarauha oli säilynyt ja kansakunnan henkinen selkäranka kestänyt nimenomaan työväestön ja talonpoikain yhteistyön ansiosta. Ehkä juuri nämä kokemukset selittävät sen, miksi Kekkonen vielä viimeisinä presidenttivuosinaankin vannoi painokkaasti punamultayhteistyön nimeen. Epäilemättä informanteilta saatujen tietojen sekä todellisuuden välisen ristiriidan paljastuminen opetti sekin Kekkoselle jotakin. Ainakin sen, että jos tietoja joudutaan hankkimaan välikäsien kautta, niitä on saatava useilta ja eri tavoin ajattelevilta henkilöiltä samaan aikaan, jotta saatua erilaista informaatiota voidaan arvioida vastakkain ja siten ehkä päästä lähemmäs faktatodellisuutta. Tämän opetuksen Kekkonen jalosti myöhempinä päämiesvuosinaan suorastaan taiteeksi. Kirjallisuus Kekkonen, Urho: Tamminiemi. Espoo 1980. Pakaslahti, Aaro: Talvisodan poliittinen näytelmä. UM:n poliittisen osaston päällikön päiviä ja öitä. Porvoo 1970. Polvinen, Tuomo: J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 2. 1918–1939. Muut kirjoittajat Hannu Heikkilä ja Hannu Immonen. WSOY 1992. Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936–1944. Myrrysmies. Keuruu 1986. Suomi, Juhani: Lohen sukua. Urho Kekkonen. Poliitikko ja valtiomies. Keuruu 2010. Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1936–1938. Viimeisin painos 2014. EU. Uino, Ari (toim.): Rakas Häiskä. Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihtoa vuosilta 1924–1945. Keuruu 1997. Uino, Ari (toim.): Sodan ja rauhan mies. Urho Kekkosen sotavuodet 1939–1944. Keuruu 1998. Kirjoittaja on professori ja eläkkeellä oleva ulkoasiainneuvos. Artikkeli perustuu UKK-seurassa 20.11.2014 pidettyyn esitelmään. Kokemuksia tieteellisestä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta Seminaari 15.5.2015, klo 10.15-15.15, Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki, sali 104 Aamupäivän puheenjohtaja: Riitta Koikkalainen 10.15–10.30 Seminaarin avaus 10.30–10.45 Olli Poropudas: Yliopistojen rahoitusmalli 10.45–11.30 Jaakko Suominen: Kysely ihmistieteilijöille: Julkaisutoiminnan muutokset ihmistieteissä ja yliopistojen uusi rahoitusmalli 11.30–11.45 J. Tuomas Harviainen: Kommenttipuheenvuoro tutkijalta 11.45–12.00 Aamupäivän loppukeskustelu 12.00–13.00 Lounas, omakustanteinen Iltapäivän puheenjohtaja: Jaakko Suominen 13.00–13.30 Riitta Koikkalainen ja Johanna Lilja: Tiedekustantajien näkemyksiä lehtiensä taloudesta ja tulevaisuudesta 13.30–14.00 Anna-Sofia Ruth ja Janne Pölönen: Tiedekustantajien vertaisarviointikäytännöt ja näkemyksiä Julkaisufoorumista 14.00–14.15 Tiedekustantajien liiton kommenttipuheenvuoro. Puhuja vahvistetaan myöhemmin. 14.15–14.45Loppukeskustelu 14.45–15.15Kahvitarjoilu Lisätietoja: Johanna Lilja (sähköposti etunimi.sukunimi@tsv.fi). Ilmoittautumislinkki tulee TSV:n sivuille myöhemmin. 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Pronssiharkoista keskiajan dollariin – raha Rooman valtakunnassa Pekka T. Heikura Metalliraha on Vähässä-Aasiassa asuneiden lyydialaisten 600-luvulla eKr. tekemä keksintö. Kreikkalaisten mukana rahan lyönti ja käyttö levisi kaikkialle Välimeren maihin 500- ja 400-luvulla eKr. Antiikin ajan rahatalous sai valtavat mittasuhteet Rooman valtakunnan aikana. Lyöty raha oli korvaamaton Rooman valtion tehokkaan taloudenpidon kannalta. Huippunsa kolikoiden käyttö saavutti valtakunnan elinkaaren loppupuolella, 200- ja 300-luvulla jKr. Länsi-Euroopassa se ylitettiin ehkä vasta 1800-luvulla. Rahan lyönnin astronomisia mittasuhteita osoittaa esimerkiksi keisarillinen budjetti, joka on arvioitu 100-luvun puolimaissa jKr. 225 miljoonaksi hopeadenaariksi. Raha ennen Roomaa Varhaisimmat tunnetut metallirahat ovat vuoden 600 eKr. tienoilta. Arkeologit löysivät ne Artemiin temppelistä Efesoksesta (lähellä nyk. Izmiriä). Nämä soikeat lyydialaiset rahat lyötiin kullan ja hopean lejeeringistä, elektronista. Arkeologiset löydöt näyttävät tukevan kreikkalaista perimätietoa, että raha on lyydialainen keksintö. Herodotoksen (noin 484–425 eKr.) mukaan lyydialaiset olivat ensimmäiset ihmiset, jotka alkoivat lyödä ja käyttää kulta- ja hopearahoja (Herototos, Historiateos 1, 94). Kunnia lyödyn rahan käyttöönotosta kuulunee kuningas (tai tyranni) Gygekselle (noin 680–650 eKr.) (Schell 2011, s. 20, 29; Castrén 2011, s. 92). Jossakin vaiheessa lyydialaiset keksivät valmistaa elektronista standardikokoisia möykkyjä ja leimata niihin symbolin niiden tunnistamiseksi ja arvon takaamiseksi. Toisella puolella kuvana oli leijona tai härkä ja toisella puolella leimaamistyökalun, meistin, jälki. Elektronrahojen lyönti lakkasi 500-luvun eKr. puolimaissa, jolloin rahoja alettiin valmistaa hopeasta ja kullasta. Varhaisimmat hopea- ja kultarahat ovat Kroisoksen (560–546 eKr.) hallitusajalta. Tavaroiden suora vaihtaminen ja vaihdannassa käytettyjen metallien punnitus ja tarkistaminen kaupantekotilanteessa jäivät historiaan. Ateena, Korintti ja Aigina olivat ensimmäisiä Kreikan kaupunkeja, jotka alkoivat lyödä lyydialaisten mallin mukaisesti omaa rahaa. Metallisten kolikoiden käyttö levisi kreikkalaisten mukana kaikkialle Välimeren maihin. Kreikkalaiset löivät rahaa ennen muuta hopeasta mutta myös kultakolikot tunnettiin. Pronssirahaa alettiin käyttää 400-luvun lopulla eKr. Kokonaisuutena kreikkalaisten maailmaa hallitsi hopearaha. Tunnetuin hopearahoista oli Ateenan drakhma, erityisesti tetradrakhma. Antiikin Ateenan hallitsemat Laureionin hopeakaivokset ja niiden hopeasta leimattu raha auttoivat Ateenaa pääsemään hallitsevaan asemaan Kreikassa 400-luvulla eKr. Ateenan rahajärjestelmässä drakhma oli 3,41 gramman painoinen, lähes puhdasta hopeaa ollut kolikko. Drakhman kerrannaisia on lyöty kreikkalaisessa maailmassa seitsemää eri arvoa, joista tunnetuin oli juuri Ateenan tetradrakhma. Ateenan drakhman hopeapitoisuus säilyi koko sen käyttöhistorian ajan lähes muuttumattomana. Ateenan drakhmasta tuli vakaa kaupankäynnin väline paitsi Kreikassa myös Välimeren alueen kreikkalaisissa siirtokunnissa. Sitä lyötiin ja käytettiin vielä sen jälkeenkin, kun roomalaiset valloittivat Kreikan 100-luvulla eKr. Ateenan drakhma oli kansainvälinen valuutta. Teknisesti ajateltuna antiikin ajan raha sananmukaisesti lyötiin (ks. Franke ja Hirmer 1964, s. 27–30). Työ oli käsityötä eikä mekaanisia laitteita tunnettu. Metalli valettiin ensin tarvittavan kokoisiksi ja painoisiksi aihioiksi. Leimasimella T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 25 tai leimasinparilla aihioon lyötiin kuva tai teksti, joka oli leimasimessa negatiivisena peilikuvana ja joka siirtyi kolikkoon positiivisena. Leimasimet olivat antiikin aikana pronssisia tai rautaisia tankoja, joita lyötiin vasaralla. Rahan leimaus edellyttää melkoisen kehittynyttä metallinkäsittelytaitoa. On tunnettava esim. pehmennyshehkutus ja oksidin poisto ennen leimausta. Setelirahaa ei antiikin aikana tunnettu. Ateenan tetradrakhma leimattiin molemmin puolin. Toisella puolella oli Athene-jumalattaren pää ja toisella puolella pöllö. Pöllö liitettiin Atheneen oletetun viisautensa takia. Ateenan drakhmoja alettiin kutsua niissä oleva linnun mukaisesti ”pöllöiksi”. Rahakappale sai jo Kreikan kukoistusaikana saman litteän ja pyöreän muodon, joka sillä on nykyäänkin. Kätevät samankokoiset ja -painoiset rahat olivat valtioiden takaamia. Leimattu raha teki metallien punnitsemisen tarpeettomaksi kaupantekotilanteessa. Tarvitsi vain laskea. Rahanlyönnin aloittamisen syynä kreikkalaisessa maailmassa on voinut olla pelkästään ulkomaan kauppa ja sen käynnin helpottaminen. Kreikassa kaupunkivaltiot olivat kuitenkin aktiivisia ja ottivat rahanlyönnin monopolikseen. Valtio tarvitsi rahaa maksaakseen kansalaisille korvauksia heidän palveluksistaan ja laivaston soutajille ja palkkasotilaille heidän palkkansa. Ei siis ole mikään ihme, että kaupunkivaltiot ottivat rahanlyönnin tehtäväkseen. Rahan lyönti liittyy valtioiden lisääntyneeseen rooliin Kreikan poliittisessa elämässä. Valtiot voivat tehdä myös voittoa lyömällä rahaa: rahalla oli liikkeellelaskualueella korkeampi arvo kuin rahametallilla, josta se tehtiin. Tämä selittää, miksi niin monet kreikkalaiset kaupungit löivät rahaa ja miksi hopearahan käyttö levisi niin nopeasti 500- ja 400-luvulla eKr. Kreikassa ja Välimeren siirtokunnissa (Eagleton ja Williams 2007, s. 27–29). Rooman raha tasavallan aikana Roomalaisten rahametalleiksi valikoituivat kulta, hopea, kupari, pronssi (kuparin ja tinan seos) sekä vähäisessä määrin messinki (kuparin ja sinkin seos). 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Valtakunnan ensimmäisiä kolikoita ei lyöty Roomassa vaan Campaniassa 300-luvun lopulla eKr. Ensimmäisten Rooman rahojen esikuvat olivat Etelä-Italian kreikkalaiset rahat; jotkut rahoista olivat mahdollisesti kreikkalaisten Roomaa varten valmistamia. Muotoilu, paino, hopeamäärä ja jopa valmistustekniikka lainattiin suoraan Etelä-Italian kreikkalaisista kaupunkivaltioista. Ensimmäiset rahat lyötiin ilmeisesti Neapoliksessa (nyk. Napoli) vuonna 326 eKr. Roomalaisiksi ne voidaan tunnistaa vain niihin leimatusta ROMA-tekstistä. Neapoliksessa lyödyillä hopearahoilla on voitu maksaa Via Appian rakennustöitä vuosina 312–308 eKr. (Kajava 2009, s. 122; Castrén 2011, s. 272). Ennen kolikoita rahan virkaa Roomassa toimittivat ilmeisesti painon mukaan arvotetut pronssiharkot. Lampaat ja karja ovat tuskin olleet maksuvälineenä, vaikka latinan rahaa tarkoittava sana pecunia tuleekin karjaa tarkoittavasta pecus-sanasta (Eagleton ja Williams 2007, s. 26). Rahanlyönnin merkitystä Roomalle ei voida aliarvioida. Metallirahaa tarvittiin ennen kaikkea käytännön syistä maksuvälineeksi. Sotilaiden palkat oli maksettava. Sodankäynnin myötä lisääntynyt rakentaminen vaati pääomien siirtelyä. Sotasaaliidenkin jako oli helpompaa, kun voitiin maksaa käteisellä. Rahoilla oli myös kulttuurinen ja ideologinen merkitys. Rahanlyönnin avulla laajenevan Rooman nimi levisi tehokkaasti ympäri Välimeren aluetta (Kajava 2009, s. 122). Rooman rahajärjestelmä uudistettiin vuoden 212 eKr. tienoilla vastauksena odottamattomiin taloudellisiin vaatimuksiin valtiota kohtaan, jotka aiheutti pitkä sota Karthagoa vastaan, toinen puunilaissota (218–201 eKr.). Rahajärjestelmän peruskolikot olivat pronssinen as ja hopeinen denarius, denaari. Denaarin nimi tulee latinan sanasta deni, ”kymmenen (kerrallaan) sisältävä”. Tämä alkuaan 4,5 gramman (myöhemmin 3,9 g) hopearaha vastasi 10 assia. Rahojen suhde muuttui seuraavien 400 vuoden aikana vain kerran, kun noin 130 eKr. denaari tuli olemaan 16 assia. Denaari oli Rooman pitkäikäisimpiä rahoja, järjestelmän perusyksikkö. Denaari jakaantui quinariukseksi (5 assia) ja sestertiukseksi (2 ½ assia). Vuoden 130 eKr. jälkeen quinarius oli 8 assia ja sestertius 4 assia. Sestertiuksen (lat. semis tertius = kaksi ja puoli) merkinnästä IIS tulee muuten dollarin merkki $ (Castrén 2011, s. 273). Merien taakse ulottuva imperiumi tarvitsi moninaista ja vakaata rahajärjestelmää. Lyöty raha oli korvaamaton Rooman valtion tehokkaan taloudenpidon kannalta. Rooma muuttui rahayhteiskunnaksi. Varsinkin alempiarvoisen pronssirahan tuotanto lisääntyi erityisesti siksi, että armeijan palkat oli maksettava. Rahalöydöt viittaavat kierrossa olevan rahamäärän kasvuun kahdella viimeisellä vuosisadalla eKr. Rahanlyönti siirrettiin Rooman Capitoliumille vuonna 347 vihityn Juno Monetan temppelin yhteyteen. Juno Moneta oli muusien, runotarten äidin Mnemosynen latinankielinen vastine. Temppelissä oli rahapaja, josta rahaa alettiin kutsua termillä moneta. Sana siirtyi italiankieleen suoraan muodossa moneta, ranskassa se on monnaie ja englannissa money (Castrén 2011, s. 272). Kultarahaa roomalaiset löivät aluksi vain poikkeustapauksissa. Ensimmäiset kultarahat (aureus) lyötiin vuonna 217 eKr., toisen puunilaissodan alussa. Kultarahaa alettiin lyödä säännöllisemmin, kun Julius Caesar oli rosvonnut Gallian kulta-aarteet 50-luvulla eKr. Aureuksen arvo oli 25 denaaria eli 100 sestertiusta. Rahoihin lyödyt symbolit korostivat aluksi Rooman suuruutta. Noin 100 eKr. rahanlyöjät alkoivat kuitenkin lyödä itseään ja sukuaan kuvaavia symboleja. Julius Caesar, joka oli epäilemättä yksi maailmanhistorian itsekeskeimmistä henkilöistä, lyötätti vuoden 44 eKr. alussa kolikoita, joihin oli leimattu hänen oma kuvansa ja teksti Caesar dict perpetvo, ”Caesar, ikuisesti diktaattori” (ks. Eagleton ja Williams 2007, s. 49). Historioitsija Appianoksen (k. n. 160 jKr.) mukaan Caesar oli velkaa 25 miljoonaa sestertiusta vuonna 61 eKr. (Appianos 2, 8). Hän pääsi kuitenkin Hispania ulterior -provinssin prokonsuliksi Espanjaan ja sai ilmeisesti sieltä saaduilla tuloilla vähintään osan veloistaan maksetuksi. Vieläkin paremmin Caesar hankki valloittamal- la Gallian 50-luvulla eKr. ja putsaamalla alueen kultavaroista. Velkansa hän sai peitetyksi moninkertaisesti. Runsauden sarvi Roomalaisten tärkeimmät hopealähteet olivat Etelä-Espanjassa, jonka kaivokset he saivat haltuunsa toisen puunilaissodan seurauksena karthagolaisilta. Kaivoksista saatiin myös kultaa ja kuparia. Historioitsija Liviuksen (50 eKr.–17 jKr.) mukaan Espanja tuotti jo vuosina 206–197 eKr. Roomalle 58 592 naulaa hopeaa ja 2 480 naulaa kultaa. Myös tämän jälkeen tuotanto oli mittavaa (ks. Carricondo, Gold and Silver). Historioitsija Polybioksen (200–118 eKr.) mukaan yksistään Cartagenan hopeakaivokset tuottivat Roomalle 25 000 drakhmaa päivittäin 100-luvun puolimaissa eKr. Kaivosmiehiä oli töissä alueella 40 000 (Polybios 34, 9, 8; Strabon 3, 2, 10). Hopeamalmeja käsiteltiin lisäämällä niihin lyijyä tai lyijymalmeja. Kreikkalainen historioitsija ja maantieteilijä Strabon (64 eKr.–23 jKr.) on kuvannut Cartagenassa käytettyä menetelmää, tosin varsin epätarkasti (Strabon 3, 2, 10). Sula lyijyn ja hopean seos hapetettiin ensin ilmalla avoimessa uunissa, jolloin syntyi lyijyoksidia PbO, joka kaadettiin sulana päältä pois. Hopea ei sen sijaan hapetu, vaan jää lopulta lyijystä vapaaksi ja puhtaaksi. (Ks. Mäkinen 1933, s. 424–426; Engels ja Nowak 1993, s. 213–214). Rio Tinton alueella sijainnutta Corta Lagon kaivosta tutkineen Lorna Anguilanon mukaan roomalaiset tekivät paikallisilta asukkailta, foinikialaisilta ja karthagolaisilta, perimäänsä lyijy-hopea-sulatusmenetelmään ilmeisesti vain hienosäätöä eivätkä tuoneet mukanaan mitään uutta mullistavaa teknologiaa (Anguilano, Roman Lead Silver Smelting). Rio Tinton alue ja Mons Mariana -vuoristo (nyk. Sierra Morena) olivat Rooman vallan aikana myös merkittäviä rahametallien tuottaja-alueita (Domergue 1990; Carricondo, Gold and Silver). Plinius vanhemman (23–79 jKr.) mukaan Tarraconensis-provinssin luoteisosan kullantuotanto oli niin ikään merkittävää. Plinius oli provinssin prokuraattori vuosina 72–74 jKr. Plinius mainitsee Luonnonhistoriassaan, että pelkästään T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 27 vesivoimaa käyttävällä arrugia-menetelmällä tuotettiin Asturiassa, Callaeciassa ja Lusitaniassa vuosittain 20 000 naulaa eli 6,5 tonnia kultaa (Plinius, NH 33, 78). Iberian niemimaa oli mineraalien osalta Roomalle todellinen ”runsauden sarvi” (cuerno de la abundancia), josta saatiin hopean, kullan ja kuparin lisäksi tinaa, lyijyä, elohopeaa ja rautaa sekä vähäisemmässä määrin myös obsidiaania, alabasteria ja malakiittia (de Cortábazar ja Vegas 2002, s. 108–109). Ranskalainen Claude Domergue on luetteloinut niemimaalta peräti 565 kaivospaikkaa – osoitus niemimaan intensiivisestä hyödyntämisestä (Domergue 1987 ja 1990). Roomalaiset saivat Iberian niemimaan lisäksi kultaa myös Noricumista ja Daakian Apusenivuorilta. Pronssirahoissa tarvittavaa tinaa tuotiin erityisesti Britannian Cornwallista. Keisarikunta: vakaan rahan kausi Augustuksesta (30 eKr.–14 jKr.) lähtien Rooman valtakuntaa johtivat keisarit. Tasavallan rahajärjestelmä periytyi suurimmaksi osaksi muuttumattomana. Järjestelmän perusyksikköä, hopeadenaari lyötiin edelleen samanpainoisena ja -kokoisena kuin aikaisemminkin. Rahoja koristivat nyt keisarin tai hänen perheenjäsentensä kuvat. Keisari oli myös valtakunnan rikkain mies. Valtava omaisuus ja rahavarat olivat yksi keisarin hallinnon kulmakivistä. Pronssiraha, jonka tuotanto oli enemmän tai vähemmän hylätty 1. vuosisadalla eKr., elvytettiin nyt uudessa muodossa. As oli nyt puhdasta kuparia ja aikaisemmin hopeasta lyöty sestertius messinkiä (Eagleton ja Williams 2007, s. 51). Roomalaiset valmistivat messinkiä systemaattisesti pelkistämällä samanaikaisesti sinkin ja kuparin malmeja (Engels ja Nowak 1993, s. 22). Raaka-aineena käytetty malmi, ”messinkimalmi”, sisälsi kumpaakin metallia. Vaikka sinkki on mahdollisesti tunnettu roomalaisaikana, sitä tuskin osattiin erillisesti käyttää. Sen sijaan messinki, kuparin ja sinkin seos, oli yleisesti käytössä ja siitä lyötiin rahaa. Kultaraha tuli nyt myös säännölliseksi osaksi Rooman rahajärjestelmää. Aureus (8,19 g) vastasi edelleen 25 denaaria. Kultarahojen säännöl- 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 linen lyönti voidaan nähdä uuden Augustuksen aloittaman ”kultaisen” rauhan, lain ja vaurauden aikakauden alun, heijastumana, ja ne merkitsivät huomattavaa lisäystä kierrossa olevan rahan määrään. Vesuviuksen purkauksen (79 jKr.) tuhoamasta Pompeiista löytyneet rahat viittaavat siihen, että kultakolikoita oli kierrossa arvoltaan kaksi kertaa enemmän kuin hopearahoja ja muita kolikoita yhteensä. Sestertiuksina arvotettuna kultarahoja oli 54 811, hopearahoja 22 302 ja epäjaloista metalleista tehtyjä rahoja 2 312 sestertiusta (Eagleton ja Williams 2007, s. 51). Luvut osoittavat uuden kultarahan merkitystä ja Rooman rahatalouden ja resurssien laajuutta. On arvioitu, että keisarillinen budjetti 100-luvun puolimaissa jKr. kohosi 225 miljoonaan denaariin eli yhdeksään miljoonaan aureukseen. Kolme neljäsosaa budjetista meni luultavasti armeijalle, jossa oli 300 000–400 000 miestä (Garnsey ja Saller 1987, s. 88). Armeijan lisäksi Rooman kaupungin ylläpito nieli valtakunnan resursseja. Kaupungissa oli ehkä jopa miljoona asukasta. Loput menivät vähäisen hallintokoneiston palkkoihin ja keisarin hovin ylläpitoon (Garnsey ja Saller 1987, s. 196). Armeija oli koko ajan suurin kulukohde. Provinsseista kerätyistä rahaveroista noin puolet eli 400 miljoonaa sestertiusta meni sotilaille palkkoina, lahjoituksina ja erorahoina (Garnsey ja Saller 1987, s. 96). Legioonalaisen vuosipalkka nousi Julius Caesarin ajan 225 denaarista 300 denaariin Domitianuksen (81–96 jKr.) aikana. Sata vuotta myöhemmin Septimius Severus (193–211 jKr.) kohotti sen 450 denaariksi. Maximinuksen (235–238 jKr.) aikana palkka nousi 1 800 denaariin. Viimeinen luku on kuitenkin jo osoitus laukkaavasta inflaatiosta, ei niinkään reaalipalkan noususta. Inflaatiokierteeseen Rahan arvo ja tavaroiden hinnat pysyivät Augustuksen jälkeisinä 30–40 vuotena melko vakaina. Rahan huonontaminen alkoi kuitenkin keisari Neron (54–68 jKr.) aikana. Keisarin harjoittama mieletön tuhlailu ja Rooman kaupungin jälleenrakennuskulut (Roomahan paloi vuonna 64) saivat aikaan kassakriisin. Sitä yritettiin korjata pienentämällä kultaraha aureuksen painoa, joka putosi nyt Plinius vanhemman mukaan tasavallan ajan 1/40 naulasta 1/45 naulaan (Plinius, NH 33, 47). (Naula, lat. libra oli 327 grammaa.) Denaareja lyötiin lisää. Koska hopeaa ei ollut riittävästi, denaarin painoa pudotettiin 1/84 naulasta 1/96 naulaan. Myös denaarin hopeapitoisuutta, joka oli alkuaan 97 prosenttia, vähennettiin lisäämällä kuparia (Griffin 1984, s. 198; Mickwitz 1932, s. 18–19). Raskaat ja kevyet denaarit syntyivät: valtio koetti kerätä veroina ”raskaita” denaareja ja laski liikkeelle ”kevyitä” (Castrén 2011, s. 408). Myös kansalaiset oppivat tämän myöhemmin Sir Thomas Greshamin (1519–79) muotoileman ja Greshamin laiksi (”bad money drives out good”) kutsutun toimintatavan: raskaat, hyvät kolikot pidettiin niiden metalliarvon takia, kun taas kevyet pantiin eteenpäin. Häikäilemättömimmät yksilöt harrastivat myös rahan ”leikkaamista”. He nipistivät hieman metallia jokaisesta käsiensä kautta kulkeneesta kolikosta ja saivat lopulta kokoon tarpeeksi arvometallia, että sen voi myydä pienenä harkkona (Matyszak 2008, s. 59). Kolikoita voitiin pistää myös nahkapussiin, jota sitten ravisteltiin. Lopuksi syntynyt rahapöly kerättiin pussista talteen. Keisari Nero pani alulle Rooman inflaatiokierteen (Goldsworthy 2009, s. 153–166; MacMullen 1976, s. 259–; Mickwitz 1932, s. 18–75). Kuparin osuus hopeakolikoissa lisääntyi. Raha huononi ja hintojen nousu alkoi. Keisari Trajanuksen aikana (98–117 jKr.) denaarissa oli hopeaa hieman yli 90 prosenttia. Marcus Aureliuksen (161–180 jKr.) aikana denaarin hopeapitoisuus laski alle 75 prosentin. Septimius Severus antoi laskea lyöttämiensä denaarien hopeapitoisuuden jo alle 50 prosentin. Keisari Caracalla (211–218 jKr.) korvasi denaarin Antoninianus-hopearahalla, joka oli arvoltaan kaksi denaaria mutta painonsa puolesta vain yksi ja puoli. Tämän rahan, joka tunnettiin myös nimellä radiate, hopeapitoisuus oli 260-luvulla enää vain 2–3 prosenttia. Galliassa ja Britanniassa hallinneen separatistikeisari Tet- ricuksen (271–274 jKr.) radiatessa oli ho peaa vain nimeksi, 0,5 prosenttia (Eagleton ja Williams 2007, s. 54). Muu osuus tuon ajan rahasta oli kuparia eli itse asiassa raha oli kuparirahaa. Kolikoita jouduttiin lyömään valtaisia määriä. Rahat alettiin koota nahkasäkkeihin (folles), jotka varustettiin lyijysinetillä ja joihin arvo leimattiin. Hopearahan dramaattinen huononeminen näyttää johtuneen suureksi osaksi hopeatuotannon heikkenemisestä Etelä-Espanjassa. Jotkut kaivokset hylättiin 100- ja 200-luvun taitteessa. Kiihdyttävä tekijä oli varmasti myös 200-luvulla valtakunnan voimia rasittavat jatkuvat rajaja sisällissodat. Keisarien oli yritettävä selviytyä kasvavista menoista korottamalla veroja ja lyömällä jatkuvasti lisää rahaa. Koska jalometalleja ei enää ollut tarpeeksi, rahaa huononnettiin. Kolikoiden jalometallipitoisuuksien ongelmien taustalla oli oikea puute rahametalleista. Seurauksena oli hopeapitoisuuden jatkuva pienentäminen kolikoissa ja hintojen nousu: lyhyesti sanottuna inflaatio. Sotilaiden palkkoja maksettiin yhä suuremmilla kolikkomäärillä. Hinnat nousivat hirvittävästi. Sotia seurasi tavarapula. Ensimmäiset luontoistalouden, vaihtokaupan merkit alkoivat ilmetä. Inflaatio johti myös siihen, että nimellisarvoltaan alhaisten pronssikolikoiden valmistaminen tuli kasvavassa määrin epätaloudelliseksi ja niiden lyönti lopetettiin Gallienuksen (253–268 jKr.) aikana. Myös paikallisten pronssikolikoiden lyönti itäisen valtakunnan osan kaupungeissa lakkasi. Myös kultarahaa lyötiin eri painoisina ja huononnetusta metallista. Aureus painoi 200-luvun lopulla enää 1,513 grammaa (Castrén 2011, s. 502). Tutkijat ovat kutakuinkin yksimielisiä siitä, kullan tuotanto Iberian niemimaan luoteisosissa heikkeni dramaattisesti 200-luvun puolimaissa (ks. Edmondson 1989, s. 88–90; Domergue 1990). Toiseksi tärkeimmästä kullan tuotantoalueestaan, Daakiasta, Rooma luopui vuonna 271. Ensin keisari Aurelianus (270–275 jKr.) ja myöhemmin Diocletianus (284–305 jKr.) yrittivät uudistaa rahajärjestelmää. Aurelianus mm. vakiinnutti ja takasi huonontuneen Antoninianuksen hopeapitoisuuden viideksi prosentik- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 29 si. Roomalaiset numerot XXI sen takapuolella tarkoittivat 20 osaa kuparia ja yksi osa hopeaa (Eagleton ja Williams 2007, s. 57). Aurelianuksen reformit eivät olleet täysin tehokkaita ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin Diocletianus laski liikkeelle uuden hopea rahan, Argenteuksen, ja uusia pronssirahoja. Diocletianuksen muutokset rahajärjestelmään eivät olleet sen tehokkaampia kuin Aurelianuksenkaan. Myöskään Diocletianuksen hinta edikti inflaation hillitsemiseksi ei ollut menestys. Diocletianus sääti vuonna 301 tavaroille ja palveluille korkeimmat rajahinnat. Tämä oli historian ensimmäinen valtion yritys säädellä talouselämää. Koska valtio ei voinut ottaa tuotantoa haltuunsa, oli seurauksena, että tavarat ja palvelut katosivat markkinoilta eikä niitä saatu takaisin hyvällä eikä pahalla. Diocletianuksen valtiososialismilta vivahtava yritys säädellä talouselämää epäonnistui. Jossakin vaiheessa 200-lukua, mahdollisesti Gallienuksen tai Aurelianuksen aikana, kultarahan kiinteä suhde muihin nimellisarvoihin lakkasi. Kultakolikoiden arvo alkoi nyt riippua siitä, mikä niiden paino kullassa oli, ja kullan markkinahinnasta. Kultarahan ”kellumisella” oli kauaskantoisia seurauksia siten, että kultakolikoita käsiteltiin nyt metallina. Kultakolikoiden arvo ja niiden suhde muihin metallirahoihin voi muuttua kuukausittain. Se, että kultarahan arvo määräytyi yksinomaan niiden oman painon ja kulloisenkin kullan hinnan mukaisesti selittää sen, että 200-luvun puolimaista lähtien arvokkaat kultalevyt ja korut toimittivat lisääntyneessä määrin rahan virkaa (Eagleton ja Williams 2007, s. 56). Inflaatio laukkasi tai oikeastaan kiihtyi edelleen 200-luvun lopussa ja 300-luvun alussa. Kultarahan arvo muihin rahoihin verrattuna kasvoi suunnattomasti. Denaari oli tosin nyt vain laskuyksikkö, ei tosiasiallinen raha. Tuohon aikaan oli kallista elää ja kallista kuolla: ruumisarkku maksoi 50 000 denaaria (Frisch 1962, s. 182– 183). Jotkut tutkijat ovat pitäneet inflaatiota Rooman häviön syynä. Se on varmasti yksi mielenkiintoisimmista selityksistä. Historioitsija 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Alexander Demandt (1984) on tosin laskenut kirjallisuudesta tuholle kolmatta sataa muutakin selitystä, mm. sotilaallinen heikentyminen, verotus, korruptio, orjuus jne. Taloudellisen kriisin seurauksena palattiin osittain takaisin luontoistalouteen. Monet maksut alettiin suorittaa uudelleen tavaroina. Egyptiläisistä papyruksista näkyy, että maksut suoritettiin jälleen vehnänä, hienoimmille henkilöille viininä. Veroja alettiin kantaa tuotteiden muodossa sekä sotilaiden ja viranhaltijoiden palkkoja maksaa hyödykkeinä. Tämä suojeli järjestelmää inflaatiolta (Goldsworthy 2009, s. 181–182). Lisäksi voidaan kysyä, missä määrin rahatalous oli alun perinkään juurtunut valtakunnan eri alueiden maaseudulle. Esimerkiksi Britanniassa, jonne Rooman valta tuli 43 jKr., Rooman rahaa on arkeologisissa kaivauksissa löydetty kahdella ensimmäiseltä vuosisadalta ainoastaan suurista kaupungeista ja sotilasleireistä. Kelttiläisen alkuperäisväestön enemmistö ei näytä käyttäneen lainkaan rahaa. Vasta 200-luvun puolimaissa rahan käyttö näyttää levinneen Britanniassa maaseutupaikkakunnille; alempiarvoisia kolikoita on löytynyt vuoden 260 jälkeiseltä ajalta valtaisia määriä (Eagleton ja Williams 2007, s. 53). Myöhäisantiikin rahajärjestelmän epävakaus oli jyrkässä ristiriidassa tasavallan ja keisarikauden alun pysyvyydelle. Paradoksaalisesti aikaisempien aikojen rahojen ulkonäön vaihtelu korvautui nyt rahojen visuaalisella ja fyysisellä yhdenmukaisuudella. Diocletianuksesta lähtien Rooman valtakunnan rahat lyötiin tusinassa rahapajassa eri puolilla valtakuntaa. Rahat tehtiin samankokoisiksi, samasta metallilaadusta ja samanmuotoisiksi. Keisarin kuvat kolikoissa tulivat myös yhtenäisemmiksi ja vähemmän yksilöllisiksi. Keisarin kuva oli nyt keisarillisen vallan ikoni, ei enää muotokuva (Eagleton ja Williams 2007, s. 60). Vahva kultaraha Rooman historiassa 200- ja 300-luku merkitsivät rahakäytön huipentumaa. Laajuudessa ja intensiivisyydessä se ylittyi Länsi-Euroopassa kenties vasta 1800-luvulla. Rooman rahajärjestelmä oli kuitenkin nyt syvästi polarisoitunut. Hallitus ei pystynyt pitämään yllä korkealle arvostetun kultarahan ja epäjaloista metalleista lyödyn rahan suhdetta. Kultaraha vakiintui nyt rikkaimpien luokkien rahaksi. Koheesio tällä keisarikunnan ratkaisevan elintärkeällä alueella katosi. Koheesion puute rikkaiden ja köyhien välillä on voinut osaltaan vaikuttaa keisarillisen vallan romahtamiseen ja Rooman valtakunnan häviöön valtakunnan länsiosassa, joka poistui historian näyttämöltä kokonaan vuonna 476 jKr. Länsi-Rooman hävittyä kuihtui myös hulppea raha-talous läntisessä Euroopassa. Vallanperijöiden, germaanihallitsijoiden, ylläpitämät rahajärjestelmät olivat vain varjo entisestä (Eagleton ja Williams 2007, s. 62–76). Valtakunnan itäinen puolisko, Itä-Rooma, oli sosiaa lisesti ja taloudellisesti vakaampi. Se onnistui säilymään ja muuttui keskiajalla Bysantin valtakunnaksi. Sen rahatalouden kulmakivenä oli Konstantinus I:n vuonna 309 Trierissä luoma kultasolidus, joka pääasiallinen kaupankäyntiraha Välimeren maailmassa toisen vuosituhannen alkuun saakka. Konstantinuksen uudistus oli suuri menestys. Solidus säilyi muuttumattomana läpi myöhäis antiikin ja varhaiskeskiajan, kaikkiaan yli 800 vuotta. Solidus, alkuaan aureus (solidus), ”vahva kultaraha”, painoi 4,54 grammaa. Siinä rahan arvo ja metallin paino olivat suorassa suhteessa toisiinsa (Eagleton ja Williams 2007, s. 74–76; Castrén 2011, s. 519). Merkityksensä vuoksi solidusta voidaan kutsua keski-ajan dollariksi (Eagleton ja Williams 2007, s. 74–76). Roomalaisten rahojen nimiä omittiin myöhempien valtakuntien rahojen nimiksi. Keskiajan yleisin rahayksikkö denier on ranskankielinen muunnos denariuksesta. Myös arabien kultaraha dinaari sai nimensä denaarista. Penninkin taustalla on denaari. Englannissa alettiiin 700-luvulla lyödä ranskalaisen esikuvan mukaan denaaria, jota alettiin kutsua Englannissa nimellä penny. Denaarin alkuperä näkyy yhä pennyn lyhennyksessä d. Vaikka nykyajan dollari hieman vivahtaa denaariin, sen nimi tulee kuitenkin Tšekin alueella olevasta Joachimsthalista (Jachymov), josta löydettiin vuonna 1512 valtaisa hopeaesiintymä. Kaivoksen hopeasta lyötyä rahaa alettiin kutsua loppuosan mukaisesti thaler-nimellä, taalari, taaleri. Nimi siirtyi englantiin muodossa dollar. Kirjallisuus Alston, R. (1994): Roman Military Pay from Caesar to Diocletian, JRS 84, 93–104. Anguilano, L., The case study of Corta Lago: Roman lead silver smelting at Rio Tinto. UCL Discovery, www.discovery-ucl.ac.uk/1348305/1/1348305.pdf Burnett, A. M: (1987): Coinage in the Roman World. Seaby. London. Camp, J. ja Fisher, E. (2004),: Antiikin Kreikan maailma. Suom. Iso-Markku, Jaana. Otava. Slovenia. Carricondo, J., Gold and Silver Mining in the Iberic Peninsula: www.academia.edu/.../GOLD_AND_SILVER_MININ Castrén, P. (2011): Uusi antiikin historia. Otava. Keuruu. Castrén, P. ja Pietilä-Castrén, L. (2000): Antiikin käsikirja. Otava. Keuruu. Carradice, I. ja Price, M. (1988): Coinage in the Greek World. Seaby. London. Cortábazar, F. de ja Vesga, J. (2002): Breve historia de España. Historia Alianza Editorial. Novorint S.A. Demandt, A. (1984): Der Fall Roms. Die Auflösung des rö mischen Reiches im Urteil der Nachwelt. München. Domergue, C. (1987): Catalogue des mines et des fonderies antiques de la Péninsule Ibérique, 2 vol. et une pochette de cartes, Publications de la Casa de Velázques, Série Archéologie VIII, XI . Madrid. Domergue, C. (1990): Les mines de la Péninsule Ibérique dans l´antiquité romaine. Collection de l´Ecole Francaise de Rome, 127, Roma. Duncan-Jones, R. (1998): Money and the Government in the Roman Empire 1–3, Cambridge University Press. Cambridge. Eagleton, C. ja Williams, J. (2007): Money. A History. The British Museum Press. Second Edition. China. Edmondson, J.C., Mining in the Later Roman Empire and beyond: Continuity or Disruption? JRS 79 (1989), 84–102. Engels, S. ja Nowak, A. (1993): Kemian keksintöjä. Alkuaineiden löytöhistoria. Suom. Koskikallio, Jouko. Helsinki 1992. Jyväskylä. Franke, P.R. ja Hirmer, M. (1964): Die Griechische Münze. Hirmer Verlag München. Painettu Saksassa. Frisch, H. (1962): Euroopan kulttuurihistoria II. Suom. Gersov, Anja Samooja. WSOY. Porvoo. Garnsey, R. ja Saller, Peter (1987): The Roman Empire. Economy, Society and Culture. University of California Press. Painettu Yhdysvalloissa. Goldsworthy, A. (2009): Rooman valtakunnan tuho. Suom. Liikanen, Simo. Ajatuskirjat. Jyväskylä. Goldsworthy, A. (2007): Caesar. Suom. Tiilikainen, Heikki. Ajatuskirjat. Jyväskylä. Goldsworthy, A. (2005): Rooman sotilasmahti. Suom. Tuo misto, Pekka. Karisto. Hong Kong. Griffin, M. (1984): Nero. The End of a Dynasty. Routledge, Great Britain. Helen, Tapio (1981): Talous- ja sosiaalihistoria. Kirjassa: Lilius Henrik ym. (toim.): Antiikin kulttuurihistoria, s. 13–49. WSOY. Porvoo. Kajava, M. (2009): Kreikan merkitys Roomalle – ja päinvas- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 31 toin. Kirjassa: Kulttuuri antiikin maailmassa, s. 118– 139. Kustannusosakeyhtiö Teos. Jyväskylä. Lindqvist, Sven E. (1996): Numismaattinen sanakirja. Otava. Keuruu. MacMullen (1976): Roman Government´s Response to Crisis, A.D. 235–337. New Haven MacMullen, R. (1988): Corruption and the Decline of Rome. Yale University Press. New York. Matyszak, P. (2008): Keisarien Rooma viidellä denaarilla päivässä. Suom. Tuomisto, Pekka. Otava. Keuruu. Mickwitz, G. (1932): Geld und Wirtschaft im Römischen Reich des vierten Jahrhunderts n. Chr., Commenta tiones humanarum litterarum 4, 2 (s. 1–248). Societas scientarum Fennica. Helsingfors. Mäkinen, E. (1933): Keksintöjen kirja III: Vuoriteollisuus ja metallien valmistus. WSOY. Porvoo. Pasanen, J. (1968): Rahakirja. Tammi. Helsinki. Schell, M. (2011): Gygeen sormus. Suom. Kivistö, S. ja Käkelä-Puumala, T. Kirjassa: Kivistö, S. ja Käkelä-Puumala, T.: Kirjallisuus ja talous, s. 19–76. Hansaprint Vantaa. Tuomisto, P. (2003): Rooman diktaattorit. Karisto Oy. Hämeenlinna. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, vapaa tutkija ja toimittaja. PALKITTUJA Suomen Akatemia on myöntänyt vuoden 2014 akatemiapalkinnot. Akatemiatutkija Irmeli Mustalahti (Itä-Suomen yliopisto) on kansainväliseen ympäristöhallintoon ja -politiikkaan erikoistunut kehitystutkija. Hän on edistänyt ansiokkaasti ympäristöpoliittista tutkimusta ja lisännyt kehitystutkimuksen yleistä kiinnostavuutta. Hän sai palkinnon yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Akatemiatutkija Petri AlaLaurila (Helsingin yliopisto) on biofyysikko, joka tutkii näön herkkyyttä ja näköön liittyvän tiedon prosessointia pienissä hermoverkoissa. Hän sai palkinnon tieteellisestä rohkeudesta. Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt Väisälän palkinnot Jyväskylän yliopiston matematiikan professori Mikko Salolle ja fysiikan professori Paul Greenleesille. Salon tutkimukset kohdistuvat osittaisdifferentiaaliyhtälöiden inversio-ongelmiin ja näiden sovelluksiin. Greenleesin tutkimus on keskittynyt raskaiden ja superraskaiden alkuaineiden ominaisuuksiin ja niiden stabiilisuuteen. Molemmat tutkijat ovat 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 saaneet urallaan Euroopan tutkimusneuvoston myöntämän ERC-rahoituksen. Ruotsin Akatemia on myöntänyt Kellgrenpalkinnon professori Matti Klingelle, ensimmäisenä ulkomaalaisena, ”merkittävästä toiminnasta Akatemian koko vaikutusalueella”. Klinge on historian emeritusprofessori, jonka muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin: Tiedettä ja politiikkaa 1960–1972 (Siltala 2014) on juuri ilmestynyt. JUHLIVAT TIETEELLISET SEURAT VUONNA 2015 Finska Läkaresällskapet (180 vuotta) Suomen Historiallinen Seura – Finska Historiska Samfundet (140) Svenska litteratursällskapet i Finland (130) Historiallinen Yhdistys (125) Oulun Luonnonystäväin Yhdistys (90) Suomen Betoniyhdistys (90) Suomen Kirurgiyhdistys (90) Tampereen Historiallinen Seura (90) Pohjoismaiden tie- ja liikennefoorumi (PTL), Suomen osasto (80) Suomen Hyönteistieteellinen Seura (80) Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura (80) Valtiotieteellinen yhdistys – Statsvetenskapliga föreningen (80) Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura (75) Luther-Agricola-Seura (75) Westermarck Society (75) Societas biochemica, biophysica et microbiolo gica Fenniae (70) Suomen Patologiyhdistys (70) Rakennustaiteen seura – Samfundet för byggnadskonst (60) Suomen Perhostutkijain Seura (60) Saksalainen kirjastoyhdistys – Tyska biblioteksföreningen (60) Hoitotyön tutkimussäätiö (50) TUTKIMUSTA SUOMESSA Laser mallintaa maailmaa Markus Hotakainen Laserkeilaus on tulevaisuuden tekniikkaa jo tänään. Melko nuorena tutkimus- ja sovellusalana se kasvaa nopeasti, mutta jo nyt sitä käytetään monilla yhteiskunnan ja elämän alueilla – jopa pelikonsoleissa. Laserkeilaustutkimuksen huippuyksikössä yhdistyy perustutkimus ja soveltava tutkimus, jonka avulla käytännön hyötyä saadaan saman tien eikä vasta vuosien kuluttua. Mitä laserkeilaus oikein on ja miten sitä huippuyksikössä tutkitaan? Laserkeilauksen periaate on hyvin yksinkertainen: tarkasteltavan kohteen ja laserin välinen etäisyys mitataan valon nopeudella tunnetulla nopeudella etenevän laserpulssin edestakaisen kulkuajan perusteella. Jotta tieto etäisyydestä voidaan muuttaa kohteen sijainniksi, on tiedettävä tarkasti laserkeilaimen asento ja paikka. – Laserkeilauksessa yhdistyy laserin etäisyysmittaus, inertia- eli kallistusmittaus ja satelliittipaikannus. Ala on aika nuori, sillä käytännössä sen alku ajoittuu siihen, kun avaruustekniikka teki satelliittipaikannuksen mahdolliseksi, kertoo professori Juha Hyyppä Geodeettiselta laitokselta. Ensimmäiset laserkeilauksen sovellukset olivat sotilaallisia, joten sen tarkkaa syntymävuotta on mahdoton sanoa, mutta 1980- ja 1990-luvun vaihteessa tekniikka oli jo käytössä. Ensimmäinen kaupallinen laserkeilain tuli markkinoille vuonna 1994. Edelläkävijöiden joukossa olivat ruotsalaiset – ja syykin on selvä. – Tällä tekniikalla etsittiin sukellusveneitä – ja etsitään edelleen. Vihreä laser mahdollistaa mittaukset sameassa Itämeressä paljon tavallista valoa syvemmälle. Jos vertailukohtana on valkolevyn avulla määritetty näkösyvyys, laserkeilaimella päästään 2,5 kertaa syvemmälle. Uuden tekniikan ensimmäiset kaupalliset sovellukset olivat lentolaserkeilaimia, joita käytettiin lentokoneissa. Pian niiden jälkeen otettiin käyttöön maastolaserkeilaimet, joissa siirrettävä laite on kolmijalan päällä. Niissä ei vielä ollut gps-vastaanotinta eikä inertiamittareita, mutta käyttökohteiden määrä oli paljon suurempi kuin hankintahinnaltaan ja käyttökustannuksiltaan kalliimmilla lentävillä laitteilla. Vuoden 2005 tienoilla tulivat liikkuvat laserkeilaimet ja sen jälkeen kehitys on ollut sekä laitteistojen että sovelluskohteiden määrän osalta nopeaa. Laserkeilaustutkimuksen huippuyksikössä tehdään sekä laitetekniikan tutkimusta että kehitystä. Oleellisessa osassa on myös paikannusteknologioiden kehittäminen sekä niihin pohjautuvien uusien innovaatioiden, datankäsittelymenetelmien, esitystekniikoiden ja käytännön sovellusten tutkimus. Huippuyksikköä johtava Hyyppä on ollut mukana laserkeilauksen kehittämisessä melkein alusta lähtien. Hän oli 1990-luvun puolivälissä silloisen TKK:n radiolaboratoriossa tekemässä väitöskirjaa tutkaetäisyysmittauksesta, kun maailmalta kantautui tietoja uudesta tekniikasta, joka laajensi Hyypän tutkimuskohteen käyttöaluetta huomattavasti. – Laitteet olivat alkuun niin kalliita, ettei niihin ollut varaa, mutta kun tekniikka tuli tutuksi, aloimme tehdä niitä itse. Laserkeilausta on kehitetty Geodeettisella laitoksella vuodesta 2000 lähtien. Tällä hetkellä pystymme tekemään muiden huippuyksikössä mukana olevien kanssa kaiken tarvittavan itse. Kahdessa vuosikymmenessä kehitys on ollut huimaa. Hyypän mukaan ala kasvaa ”kuin pullataikina” ja se on tunkeutumassa vauhdilla tutkimuksen lisäksi myös ihmisten arkeen. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 33 Alan kasvu pohjaa moneen seikkaan, jotka ovat osuneet sopivasti yksiin. Elektroniikan kehitys on tehnyt mahdolliseksi laitteistojen keventymisen ja halpenemisen, laskentatehon kasvu saadun datan entistä monipuolisemman käsittelyn ja uusien sovellusten kehittäminen tekniikan yhä laajemman hyödyntämisen. – Esimerkiksi parhaillaan kehiteltävät itseohjautuvat autot käyttävät pääsensorinaan nimenomaan laserkeilainta. Vaikka niissä on paljon muitakin sensoreita, laserkeilain muodostaa periaatteessa auton ”silmät”. Ja kun Googlen Street View -autot kiertävät kuvaamassa maailmaa, niissä olevat laserkeilaimet tuottavat samalla kolmiulotteista tietoa ympäristöstään. Laserkeilaimia on jo kodeissakin. Uusimmat sovellukset ovat käytössämme jo ennen kuin välttämättä tiedämme edes niiden olemassaolosta, toimintaperiaatteesta puhumattakaan. Monille on tuttu Xboxin Kinect-liikeohjain; sen toimintaperiaate on hyvin lähellä laserkeilausta. Milloin sitten saadaan ensimmäiset laserkeilaimella varustetut älypuhelimet? – Niitä tehdään jo, Hyyppä naurahtaa. Lentolaserkeilauksessa mittaus tuottaa muutamia satojatuhansia pisteitä sekunnissa, mobiililaitteissa luku on parin miljoonan paikkeilla. Jos esimerkiksi kone on ilmassa muutaman tunnin, keilauksen avulla saadun aineiston koko on joitakin miljardeja pisteitä. Sellaisen datamäärän käsittely ei vielä vaadi supertietokonetta. – Laserkeilain tuottaa geometrisen pistepilven – eli x-, y- ja z-koordinaatit – jota sitten lähdetään käsittelemään. Homma hoituu tavallisella tietokoneella. Perinteisissä ilmakuvissa on itse asiassa paljon enemmän dataa. Tämä onkin yksi laserkeilauksen eduista, se tuottaa periaatteessa pelkistettyjä kuvia, joiden käsittely on yksinkertaisempaa kuin valokuvien prosessointi. Kun ensimmäiset lentolaserkeilaimet olivat satojen kilojen painoisia paketteja, voidaan laitteisto nykyisin ympätä pieneen lennokkiin tai oktokopteriin. Kameran ja tietokoneen yhteenlaskettu paino jää alle kahden kilon. – Muutama vuosi sitten teimme maailman ensimmäisen minilennokkilaserkeilaimen. Kun se esiteltiin alan tapahtumassa, isot yritykset oli- 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 vat ensin ymmällään, mutta alkoivat sitten apinoida meitä ja tehdä samanlaisia. Mutta sen jälkeen kehitimme vielä pienemmän laserkeilauslaitteiston, joka on edelleen maailman pienin. Laitteiden koon kutistumisen myötä myös niiden hinta on pudonnut. Kun lentolaserkeilaimet maksoivat kehityksen alkuvaiheessa 1,5 miljoonaa euroa, Hyypän johtamassa ryhmässä kehitetyn laitteen komponenttien hinta on noin 20 000 euroa. Ja se tuottaa käytännössä ammattitasoista dataa. – Kilpailijoilla vastaavat laitteet maksavat liki satatuhatta euroa eikä siinä ole vielä mukana gps- ja inertiayksiköiden hintaa. Jos laitteistolla on painoa 4–5 kiloa, ihan pienellä lennokilla sitä ei saa edes ilmaan. Tällä hetkellä laserkeilauksen käytännön sovellusten puolella ollaan tilanteessa, jossa on mahdollista keksiä melkein mitä tahansa uutta. Hyyppä ei äkkiseltään keksi mitään käyttökohdetta, johon laserkeilaus olisi todettu sopimattomaksi. Periaatteeltaan yksinkertaisen tekniikan avulla tuotettua aineistoa on mahdollista hyödyntää yhtä lailla yksinkertaisilla menetelmillä. – Testasimme muutama vuosi sitten tuottamaamme dataa. Lähetimme kaupunkiympäristöstä koottua laserkeilausaineistoa eri puolille maailmaa yliopistoihin, joissa oli tehty pistepilvimallinnuksia. Eräässä tanskalaisessa yliopistossa graduvaiheessa olevien opiskelijoiden ryhmä kehitti oman tulkintamenetelmän, jolla saatiin samaa tasoa olevia tuloksia kuin huippuhankkeissakin. Data on niin hyvälaatuista, että ihan järkeä käyttämällä pystyy tekemään suhteellisen yksinkertaisen prosessin ja saamaan sillä suhteellisen hyviä tuloksia. Yksi laserkeilauksen eduista on, että menetelmä on aktiivinen. Siinä ei vastaanoteta kohteesta tulevaa säteilyä, vaan lähetetään tunnetulla aallonpituudella lasersäde, joka sirottuaan päätyy laitteen vastaanottimeen. Siksi laserkeilauslaitteistoa voidaan käyttää myös yöllä, siis samaan tapaan kuin esimerkiksi mikroaaltotutkaa. Itse asiassa perinteisen ilmakuvauksen kannalta otollisimmat olosuhteet aurinkoisina kesäpäivinä eivät laserkeilaukseen olekaan ideaalit: lasersäteen heijastus tai käytännössä sironta aurin- gon valaisemalta pinnalta voi olla liian vähäinen. – Toisaalta ilmakuvauksessa tehokasta aikaa on kesällä vain noin puolitoista tuntia päivässä. Laserkeilauksessa aika on 3–5-kertainen ja sitä on hyvä tehdä muutenkin erityisesti yöllä, sillä silloin häiriötekijöitä on vähemmän. Tekniikalla on kuitenkin rajoituksensa. Yksi niistä on säätila. Esimerkiksi sumuisella tai sateisella säällä lasersäde ei pääse etenemään riittävällä teholla. Siihen liittyy myös silmäturvallisuus, sillä laserissa ei voi olla tehoa niin paljon, että se voisi tehdä vahinkoa. – Joskus voi rajoituksena olla myös gps-tekniikka. Jos taivaalla ei ole riittävän monta satelliittia tai mittauspaikka on sellainen, että osa taivaasta jää katveeseen, vastaanottimella ei saada riittävän tarkkaa paikkatietoa. Uutena piirteenä on hyperspektrin käyttö. Siinä lähetetään ”superkontinuumilaserilla” valkoista valoa, mutta sironneesta säteilystä otetaan vastaan vain tietyt aallonpituudet muutaman nanometrin välein. Näin saadaan kerralla dataa pariltasadalta kanavalta. – Ongelmana on silloin, että kokonaistehon on oltava melko suuri, jotta jokaisella erillisellä aallonpituudella saadaan riittävän voimakas signaali. Niin suuritehoista laseria ei voi käyttää kaupungeissa, joten hyperspektritekniikan käyttö rajoittuu esimerkiksi metsiin ja teollisuusympäristöihin. Asutuilla alueilla käytetään multispektritekniikkaa eli laitteessa on useampi laser, joista jokainen lähettää säteilyä vain tietyllä aallonpituudella. Silmäturvallisuuteen liittyy myös monissa laserkeilauslaitteissa käytetty aallonpituus eli 1,5 mikronia. Säteily on infrapuna-alueella eikä niin haitallista silmille kuin lyhyempiaaltoinen näkyvä valo. Toisaalta se aiheuttaa omat ongelmansa esimerkiksi liikennesovelluksissa. – Itseohjautuvissa autoissa laserkeilaus ei oikein toimi talvella, sillä 1,5 mikronin säteily ei heijastu kunnolla lumesta. Fotogrammetriastakaan eli käytännössä ympäristön kuvaamisesta ei ole apua, koska se ei ole toimiva ratkaisu ajettaessa pimeään aikaan. Hyypän johtamassa huippututkimusyksikössä tämä ei kuitenkaan ole keskeinen tutkimusalue. Yksikön ytimenä on Geodeettinen laitos (vuodesta 2015 Paikkatietokeskus), jolla on jo vanhastaan yhteistyötä Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston kanssa. Oulun yliopisto saatiin mukaan, kun Hyypälle selvisi, että siellä saman aihepiirin ympärillä toiminut tutkimusryhmä ei ollut tehnyt huippuyksikköhakemusta. – Tällä hetkellä yksi keskeinen tutkimuskohteemme on intensiteetin kalibrointi eli miten erilaiset pinnat sirottavat laserkeilaimen lähettämää säteilyä. Toinen tärkeä alue on edelleen lennokkilaserkeilaus. Silloin kun rakensimme ensimmäisen keilauslennokin, emme itsekään tajunneet, millaisen maailman tulimme avanneeksi. Sittemmin se on kopioitu Tasmaniaa myöten. Mobiilikeilauksen puolella on kehitetty maastokelpoista selkäreppuversiota. Laite tuottaa miljoonan pisteen sekuntivauhdilla huippuluokan aineistoa, jonka tarkkuus on sentin luokkaa. Sillä voidaan tehdä laserkeilausta käytännössä millaisessa ympäristössä ja maastossa tahansa. Erityisen hyvin se soveltuu puuston arviointiin metsätaloudessa. – Maailmalla tällaisia laitteita ei juuri ole. Ensimmäiset ovat tulossa, mutta meillä se on ollut käytössä jo viitisen vuotta. Kun samaa laitetta voidaan käyttää sekä auton katolla että selkärepussa, on mahdollista saada saumatonta dataa. Meidän tutkimuksemme painopiste on tällaisissa laitteissa, joita muilla ei vielä ole. Laserkeilauksen avulla pystytään tekemään myös mittatarkkaa virtuaalimaailmaa. Kun pistepilveen yhdistetään kuvat, saadaan esimerkiksi kaupunkiympäristössä rakennusten mitat ja muodot kohdalleen ja näkyville muutaman sentin tarkkuudella. – Meidän toimintamme on tekniikan tutkimusta tyypillisimmillään. Me julkaisemme huippujulkaisuissa ja saamme huippumäärän viittauksia, mikä on tutkimuksessa tärkeää. Toisaalta samaan aikaan tutkimustuloksia voidaan siirtää erilaisina sovelluksina käytäntöön ja kehittää jopa vientituotteiksi. Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoimittaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 35 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 TIETEEN KOHTAAMISIA Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä Arto Mustajoki Humboldt-säätiö rahoittaa tutkijoiden liikkuvuutta Saksaan. Joka vuosi stipendin saa 2 000 tutkijaa eri puolilta maailmaa. Valintaseulan tehosta kertoo se, että 48 stipendiaattia on myöhemmin saanut Nobel-palkinnon. Säätiö ottaa osaa myös tiedepoliittiseen keskusteluun järjestämällä seminaareja tärkeiden teemojen ympärille. Tällä kertaa aiheena oli tieteen mittaamisen vaarat. Tilaisuus järjestettiin Berliinin hienossa Juutalaismuseossa. Sen sisäpihalle tehty konferenssitila seinän kokoisine ikkunoineen antoi keskustelulle paljon ilmatilaa. Tunnelma oli jotenkin epätodellinen. Sitä lisäsi monien paikalle saapuneiden tutkijoiden ja tieteen administraattoreiden tiukat mielipiteet. Tällaista kritiikkiä tieteen mittareita kohtaan meillä harvoin enää kuulee. Saksalaisessa akateemisessa traditiossa Humboldtin henki elää vielä voimakkaana. Sen mukaisesti tieteen saavutusten mekaanisella mittaamisella on paljon vastustajia. Jo tilaisuuden nimi Beyond Bibliometrics – Identifying the Best viittasi tähän. Lehdistötiedotteen otsikko sanoi asian vielä suoremmin Bibliometrics: instrument with limited informative value. Ei ole kovin vaikea osoittaa bibliometristen mittareiden liiallisen käytön riskejä. Yksi seuraus pisteiden tavoittelusta on saanut nimekseen salamimetodi: tutkimus pirstotaan pieniin siivuihin, minkä avulla maksimoidaan julkaisujen ja viittausten määrä. Tämä tutkijoiden suosima taktiikka sopii myös heidän artikkeleitaan julkaiseville lehdille, jotka nekin hamuavat omia pisteitään ja haluavat olla nopeita uusien löydösten julkaisemisessa. On hyvin ymmärrettävää, että tulospaineet pistävät tutkijat pelaamaan varman päälle. Sen vuoksi on taktisesti turvallista käyttää valtavirtaa myötäileviä metodeja ja lähestymistapoja. Tämä nopeuttaa ja helpottaa julkaisemista. Jos kaikki toimivat näin, riskinä on tieteen tärkeimmän voimavaran, tutkijoiden rajattoman luomisvoiman, alikäyttö. Kaikki haluavat olla samalla tavalla hyviä. Mutaatioita ei synny. Pelkkien bibliometristen mittareiden käyttö voi ruokkia sisäänpäin kääntyneiden tutkijayhteisöjen syntymistä. Samaa aihetta samalla tavalla tutkivat voivat muodostaa oman hermeettisen ympäristönsä, jolla on selvä tutkimusagenda ja vakiintuneet metodit. Jos joukkoon saadaan houkuteltua riittävästi tutkijoita, tuloksellisuusmittarit heilahtavat korkealle, koska piiriin kuuluvat viittaavat innokkaasti toisiinsa. Tiede näyttää kehittyvät suotuisasti – ainakin mittareiden valossa. Kuitenkin jos tilanne jatkuu pitkään tällaisena, vaarana on isoloituminen. Tutkijoille kehittyy oma kieli, jota muut eivät ymmärrä, eivät edes lähialojen tutkijat. Tutkijat toimivat umpiossa, jolla ei ole vaikutusta tieteen yleiseen kehittymiseen. Mekaanisten mittareiden yksinomainen käyttö voi vinouttaa tutkimustoimintaa myös tieteenalojen sisällä. Lääketiede on tästä hyvä esimerkki. Se on laaja kovaan kilpailuun perustuva tieteenala. Sen sisällä genetiikka on nykyään suosikkiala, jonka lehdillä on korkeimmat vaikuttavuusindeksit ja joka vetää puoleensa kaikkein lahjakkaimmat tohtoriopiskelijat. Tutkimusrahoituksen hankkimisessakin alan tutkijat ovat tehokkaita. Genetiikka on ollut nopeasti kehittyvä tieteenala, mikä selittää osittain sen laajaa suosiota. Mutta korkeaa statusta ruokkivat myös bibliometriset tunnusluvut. Tilanteesta kärsivät muut lääketieteen alat. Kiintoi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 37 san vertailukohdan muodostaa psykiatria, joka poikkeaa metodeiltaan monista muista lääketieteen aloista ja jonka alan lehdillä ei ole korkeita impaktilukuja. Jos lääketieteen tutkimusmeriittejä mitataan yhtenä kokonaisuutena, psykiatrian alan parhaimmatkaan tutkijat eivät voi koskaan pärjätä muiden alojen tutkijoille. Tämä on vahinko, koska psykiatria on yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lääketieteen lohko. Julkaisu- ja viittaustietojen luoma maine voi heijastua myös alakohtaiseen vertaisarviointiin. Tehdään seuraavanlainen ajatuskoe. Lääketieteellistä tutkimusta arvioidaan eri maissa ja yliopistoissa siten että kutakin osa-aluetta käsitellään omana yksikkönään. Asiantuntijoiden tehtävänä on verrata tutkimuksen laatua maailman keskiarvoon. Kun sama tehdään kaikkialla maailmassa, keskiarvon ylityksiä tulisi olla jokaisella lääketieteen alalla yhtä paljon kuin alituksia. Uskon, että bibliometriikan antama mielikuva saattaa vääristää arvioita niin, että genetiikassa annettujen arvioiden keskiarvo on korkeampi kuin psykiatriassa. Liika keskittyminen tieteen sisäiseen paremmuuskisaan voi johtaa myös siihen, että käytännön sovellukset ja tutkimuksen hyödynnettävyys kärsivät. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikessa tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon hyödynnettävyysaspekti, mutta on tärkeää, että tutkijat näkevät tutkimuksen jatkojalostamisen mahdollisuudet eivätkä keskity pelkästään tieteen sisäisten pisteiden keruuseen. Mikä sitten voisi olla mekaanisen mittaamisen vaihtoehto, kun kukaan ei kuitenkaan voi tosissaan ajatella, että tieteellisen toiminnan tuloksellisuuden arvioinnista luovutaan kokonaan. Yksi yritys lieventää bibliometrisiä ongelmia on julkaisufoorumi, jossa lehtien ja kustantajien arvostus riippuu siitä, miten korkealle asiantuntijaraati ne arvostaa. Sen etuna on tieteenalojen tasavertainen kohtelu tai ainakin pyrkimys siihen. Kaikilla aloilla lähdetään siitä, että niillä on sama suhteellinen määrä huippulehtiä 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 ja kustantajia. Kun lehtien hyvyyden määrittelevät alan tutkijat eivätkä mekaanisesti laskettavat tunnusluvut, tieteenalan sisälläkin voidaan ottaa tasavertaisesti huomioon eri tutkimusalueet. Kun tarjosin tutkijafoorumi-ideaa Berliiniin kokoontuneelle kuulijakunnalle, reaktio oli tyly. ”Kaikenlainen lehtien luokittelu on vaarallista.” Äänessä ei ollut humanistisen alan tutkija, kuten voisi olettaa, vaan kuuluisa englantilainen matemaatikko. Häntä säesti sveitsiläinen biologi. Jos lehdille annetaan laatusertifikaatti, se vääristää julkaisutoimintaa, he sanoivat painokkaasti. Ei julkaisufoorumikaan ongelmaton ole. Mutta onko mitään muuta tarjolla tilalle? Näillä kaiken mittaamisen vastustajilla on tuttu vastaus: kollegojen suorittama vertaisarviointi. Monien mielestä se on ainoa luotettava tapa arvioida tutkimuksen laatua. Kaikki tiedämme, että vertaisarviointiinkin liittyy ongelmia, mutta ei välttämättä niin systemaattisia kuin bibliometrisiin mittareihin. Mitä suuremmasta joukosta arvioitavia on kyse, sitä pintapuolisemmaksi vertaisarviointikin tulee. On vaikea kuvitella, että muutaman paneelin avulla voitaisiin verrata Suomen ja Ruotsin tiedettä kokonaisuudessaan. Tämä tieto kuitenkin kiinnostaa kovasti niitä, jotka päättävät valtion varojen käytöstä. Yliopistojen rahanjaon pohjana vertaisarviointia voitaisiin harkita. Yksi metodi olisi Australian käyttämä. Siinä arviointipaneelit saavat käyttöönsä laajan bibliometrisen aineiston, mutta siitä ei suoraan johdeta lopullisia arviointeja, vaan asiantuntijat käyttävät omaa harkintaansa vertaisarvioinnin tavoin. Mitä sitten Berliini opetti? Sen että bibliometriikan käytöllä on edelleen paljon vastustajia myös luonnontieteissä. Heihin verrattuna tunsin olevan innokas bibliometriikan kannattaja. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaani. LYHYESTI DIGITAALINEN HUMANISMI Timo Honkela toteaa Tieteen kohtaamisia -kolumnissaan (Tieteessä tapahtuu 5/2014), että lähitulevaisuudessa tietokone voi toimia sivistyksen apuvälineenä. Vaikka muistiorganisaatioiden rooli on yhä keskeinen uudessa muodossa olevien aineistojen kerääjinä ja saatavuuden varmistajina, aineistojen digitalisoinnista seuraa aivan uusia mahdollisuuksia. ”Tilastollisen koneoppimisen ja tekstilouhinnan keinoin kone voidaan laittaa käymään läpi suuria tekstimääriä ja selvittämään asioita, joita yksittäinen ihminen tai pieni ryhmä ei voi tehdä.” Suomen Akatemia on valmistelemassa digitaalisen humanismin ohjelmaa. Se tuo eri tieteenaloja yhteen. Digitaaliset ihmistieteet on käsite, jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. On syntymässä liittoutuma toisaalta humanististen ja sosiaalitieteiden sekä toisaalta tietojenkäsittelytieteiden välillä. Näitä toisiaan tukevia aloja ovat mm. kielitiede ja -teknologia, filosofia, semiotiikka ja historia. Digitoinnin kautta on syntynyt humanististen tieteiden aineistoja ja korpuksia. Näitä ovat laajat historian aineistot (Kansalliskirjaston sanomalehdet) ja visuaaliset aineistot. Myös tieteellisiä lehtiä ja sarjoja digitoidaan. FIN-CLARINin Kielipankin kautta on tarjolla monia kieliaineistoja ja tulevaisuudessa muitakin digitaalisia aineistoja, kuten eduskunnan täysistunnot vuosina 2008–14 (myös Tieteessä tapahtuu -lehti). Tietojenkäsittelytieteen edustajat ja historioitsijat ovat jo tehneet yhteistyötä. Teemu Roos ja Tuomas Heikkilä ovat vertailleet Pyhän Henrikin legendan eri versioita. Myös saduista on tehty sukupuita. Tällainen esimerkki on Punahilkka-tarinan leviäminen maanosasta toiseen. Tietokoneiden avulla on pystytty luomaan myös uusia käsitejärjestelmiä ja ontologioita. Isojen aineistojen kautta pystytään hahmot- tamaan myös ”isoja teemoja”. Tiedon louhinnan avulla ollaan vähitellen siirtymässä digitaalisessa humanismissa vaiheesta 1.0 vaiheeseen 2.0. Voidaan katsoa esimerkiksi kielen muutosta. Tiedolle tulee yhteiskunnallista tilausta. Taloustieteessä voidaan havaita sanojen merkityksen muutoksia ja nähdä siten talouskehityksen suunta. Helsingin yliopiston 375-juhlavuoden yhtenä kilpailuhankkeena on ”Kansakunnan mielentila – Citizen Mindscapes” (http://challenge.helsinki.fi/). Siinä aineistona on Suomi24-keskusteluaineistot. Jättimäisestä datamäärästä voidaan kaivaa esiin kansallisia kiistanaiheita ja niiden käsittelytapoja. Aineisto on ikään kuin ”sosiaalinen lämpömittari”. Digitaalisen humanismiin sisältyy tieteenalojen yhteistyötä, riskitutkimusta ja pitkänajan yhteistyötä. Siinä voi Honkelan mielestä toteutua aidosti tieteen tasolla ryhmävalintaa ja -evoluutiota. Voidaan puhua analogisen tutkimuksen ja digitaalisen tutkimuksen yhteistyöstä, jolloin aikaisempaa tutkimusta täydennetään digitaalisin keinoin. Tästä on hyvänä esimerkkinä bioinformatiikka. TIETEEN PÄIVIÄ SEURASI YLI 20 000 IHMISTÄ Tieteen päivät järjestettiin Helsingin yliopistolla 7.–11.1.2015. Viiden päivän aikana tapahtuma keräsi yhteensä yli 15 000 kävijää. Lisäksi suoria videolähetyksiä Tieteen päiviltä seurasi noin 7 400 katsojaa. Tieteen päivistä käytiin vilkasta keskustelua myös Twitterissä ja Facebookissa. Tieteen päivien teema oli tänä vuonna ”Sattuma – Slumpen”. Sessiot, paneelit ja väittelyt käsittelivät sattuman merkitystä mm. tieteessä, luonnossa, ihmiselämässä ja historiassa. Tieteen päivien ohjelman perusrunko koostui Helsingin yliopiston päärakennuksessa järjestetyistä luentokokonaisuuksista ja paneeleista. Päärakennuksen ohjelma keräsi 11 000 kiinnostunutta kuulijaa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 39 Lisäksi Tieteen päivillä oli erilaisia oheistapahtumia. Kruununhaassa järjestetyn Tieteiden yön ohjelmaan tutustui noin 2 000 kaupunkilaista. Yläaste- ja lukioikäisille suunnattu Nuorten päivä puolestaan keräsi 620 ja Sibelius-lukio 350 kävijää. Esiintyjiä Tieteen päivillä oli kaiken kaikkiaan yli 350. Muutamille Tieteen päivien luennoista ei tahtonut mahtua sisään. Eniten kävijöitä keräsivät suurimmat salit. Päivien viisi suosituinta sessiota olivat: 1. Tietoisuus, tajunta, unet – ratkaisemattomia arvoituksia tieteelle? 2. Päivän paini: Ovatko tuloerot hyvästä vai pahasta? 3. ”Entäs jos…” Sattumasta ja toteutumattomista vaihtoehdoista Suomen historiassa 4. Elämänvalinnat ja sattuma 5. Parinvalinta ja lisääntyminen Kaikkien yllämainittujen luentojen tallenteet ja myös muita suurten salien esityksiä löytyy YouTubesta Tiedetv:n kanavalta. Tieteen päivien kirja Kaikkea sattuu (Gaudeamus 2015) julkaistiin päivien aikana. Kaksipäiväisessä ”Tiesitkö tämän? Tiedettä Kampissa” -tapahtumassa kahdeksaa arjen esinettä lähestyttiin eri tieteenalojen näkökulmista. Kävijöitä tapahtumassa oli yli 1 500 ja ohikul kijoita tuhansittain. Yliopistonlehtori Hanna Lappalaisen johtama Miten puhutella? -hanke esittäytyi myös Kampissa. Tempauksessa esiteltiin kielitieteellistä tutkimusta suurelle yleisölle ja kerättiin tutkimusaineistoa. Tutkimusryhmää kiinnostaa, miten ihmiset puhuttelevat erityyppisiä henkilöitä. Virikkeenä palvelivat pahviset hahmot, kuten linnanjuhlien tähti, sotaveteraani Hannes Hynönen, Tarja Halonen, Teemu Selänne, Alexander Stubb sekä muusikot Musta Barbaari ja Paula Vesala. Tieteen päivien järjestäjätahot ovat Tieteellisten seurain valtuuskunta, Suomen Kulttuurirahasto, Suomalainen Tiedeakatemia, Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura, Teknillisten Tieteiden Akatemia ja Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland. Päiviä tukivat mm. Helsingin yliopisto, Koneen säätiö, Tieteen tiedotus ry ja Tiede-lehti. 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Tieteen päivät järjestetään 21.–22.4. Jyväs kylässä, 7.–8.5. Turussa, 28.8. Joensuussa ja 29.8. Kuopiossa Itä-Suomen yliopistossa, 1.–2.9. Oulussa sekä 11.–12.9. Rovaniemellä Lapin yliopistossa. Järjestäjinä ovat paikalliset yliopistot. PALKINTOJA TIETEEN PÄIVILLÄ Vuoden tiedekirja -palkinto on myönnetty Mirkka Lappalaiselle teoksesta Pohjolan leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611–1632 (Siltala). Kunniamaininnan saivat Kai Myrberg ja Matti Leppäranta teoksesta Meret, maapallon siniset kasvot (Ursa). Palkinnon jakavat Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto. Professoriliitto on valinnut Vuoden professoriksi Maria Lähteenmäen. Hän on historian professori Itä-Suomen yliopistosta. Hän on tutkinut laajasti sekä Suomen ja Venäjän että Suomen, Norjan ja Ruotsin rajaseutujen, Itämeren piirin ja arktisten alueiden historiaa, politiikkaa ja kulttuuria. Björn Kurtén -palkinto on jaettu hyönteistieteilijöille, Jukka Salmelalle ja Jere Kahanpäälle. He ovat julkaisseet luettelon Suomen kaksisiipisistä, eli kärpäsistä ja sääksistä. Palkinnon myöntää Nordenskiöld-samfundet. AVOIMEN TIETEEN JA TUTKIMUKSEN TIEKARTTA Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi joulukuussa 2014 avoimen tieteen ja tutkimuksen tiekartan (Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:20). Asiakirjan tehtävänä on viitoittaa tie entistä avoimempaan tieteen ja tutkimuksen tekemisen kulttuuriin Suomessa. Avoimuudella tarkoitetaan julkisin varoin tuotettujen tutkimustulosten, tutkimusaineistojen ja tutkimuksessa käytettyjen menetelmien julkaisemista niin, että ne ovat kaikkien halukkaiden tarkasteltavissa ja käytettävissä, tutkimusetiikan ja lainsäädännön mahdollistamissa puitteissa. Tiekartta koostuu neljästä tavoitteesta ja niihin liittyvistä toimenpiteistä. Tavoitteet koskevat sisältöjen laatua, tutkijoiden osaamista, tutkimuksen käytänteitä ja infrastruktuureja sekä tieteen suhdetta yhteiskuntaan. Asiakirjassa huomioidaan myös uhkia, jotka voivat estää avoimen tieteen ja tutkimuksen vision toteutumisen, sekä hahmotellaan keinoja niiden ehkäisemiseksi. Tiekartta on syntynyt osana nelivuotista Avoin tiede ja tutkimus (ATT) -hanketta. Vuoteen 2017 jatkuva hanke pyrkii tekemään Suomesta maailman johtajan tieteen avoimuudessa ja vahvistamaan tutkimuksen yhteiskunnallista hyödynnettävyyttä. Hanketta toteutetaan ministeriöiden, korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoittajien yhteistyönä. Tiekartta on ladattavissa opetus- ja kulttuuriministeriön verkkosivuilta, osoitteesta www. minedu.fi/OPM/Julkaisut. ATT-hankkeesta on lisätietoja osoitteessa http://avointiede.fi. KESTÄVÄN KEHITYKSEN ASIANTUNTIJAPANEELIT Suomessa toimii useita tieteellisiä asiantuntijapaneeleita ja muita toimijoita, jotka edistävät tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelua kestävän kehityksen kysymyksissä. Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomitea ja Ympäristötiedon foorumi kutsuivat nämä toimijat joulukuussa Tieteiden talolle Helsinkiin keskustelemaan siitä, miten kestävän kehityksen tavoitteita voitaisiin edistää entistä paremmin yhteistyön keinoin. Tapaamisessa kartoitettiin eri paneelien ja välittäjäorganisaatioiden toimintaa sekä etsittiin resurssitehokkaita yhteistyön ja vuorovaikutuksen keinoja. Tapaamiseen osallistui edustajia Ilmastopaneelista, Kestävän kehityksen asiantuntijapaneelista, valtioneuvoston kanslian TEA-työryhmästä, Strategisen tutkimuksen neuvostosta, Talouspolitiikan arviointineuvostosta, Future Earth Suomi – globaalimuutostutkimuksen kansalliskomiteasta ja Ympäristötiedon foorumista sekä valmisteilla olevista Suomen IPBES-paneelista ja biotalouspaneelista. Keskusteluissa todettiin, että paneelien yhteinen nimittäjä on huoli globaalin ympäristömuutoksen vaikutuksista luontoon ja yhteiskuntaan. Paneelien tärkeimmäksi tehtäväksi nähtiin muutokseen liittyvän yhteiskunnallisen arvopunninnan tieteellisen tietopohjan vahvistaminen. Suomessa ja kestävän kehityksen alalla asiantuntijapaneelit ovat vielä melko uusi toimintamuoto, ja yhteistyö paneelien välillä toisi lisää vaikuttavuutta ja painoarvoa. Lisäksi korostettiin, että paneeleihin olisi hyödyllistä kutsua soveltuvin osin jäseniä myös tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimusten mukaan paneelien yhteiskunnallista vaikuttavuutta edistää se, että jäseninä on toimijoita tiedemaailmasta sekä siitä maailmasta, johon pyritään vaikuttamaan. YHTEISKUNTATIETEIDEN NÄKÖKULMA Nature-lehden vuoden ensimmäisen lehden pääkirjoituksen (1.1.2015, vol 517) otsikko on ”Yhteiskuntatieteiden aika”. Fysiikka, kemia, biologia ja ympäristötieteet voivat tarjota hienoja ratkaisuja yksilöitä ja yhteiskuntia kohtaaviin haasteisiin, mutta kysymys, saavuttavatko nämä ratkaisut vetovoimaa, riippuu tekijöistä, jotka ovat keksijöidensä näköpiirin ulkopuolella. Kysymysten asettamisessa tarvitaan yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuuristen tekijöiden ottamista huomioon. Viesti ei ole uusi ja siihen on törmätty monesti Isossa-Britanniassa. Joissakin poikkitieteellisissä projekteissa, jotka käsittelevät esimerkiksi ruoka-, vesi- ja ilmastokysymyksiä, onnistutaan voittamaan näitä käsitteellisiä ongelmia jo alussa. Media ja viestintä -lehden vuosikirjassa 2014 on hyvä Suomeen liittyvä esimerkki yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta ilmastokeskusteluun. Ville Kummun artikkelissa ”Kaikki yhdessä yhteisen ilmaston puolesta?” analysoitiin ilmastokokousten uutisointia Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa. Artikkelin tarkoitus on tutkia sen itsestäänselvyyden merkitystä, että ”ilmastokokouksissa todella on kysymys ilmasto-ongelman ratkaisemisesta”. Sen sijaan kokousten uutisoinnissa voisi olla kyse monesta muustakin asiasta, kuten kotimaan politiikasta, globaalista tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, energiaratkaisuista, tuloeroista tai suomalaisten oikeudekseen katsomasta elintasosta. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 41 Artikkeli haastaa vallitsevaa tapaa keskustella ilmastonmuutoksesta asettumatta ilmastoskeptikoiden puolelle. IRTIOTTOJA JA RAHOITUSTA Eduskuntavaalien alla on noussut keskustelua erilaisista ”yliopistovisioista”: korkeakoulusektorin uudistamisesta, yliopistojen määrästä ja profiloitumisesta. Ehdotusta niin sanotun duaalimallin – omiin tehtäviinsä erikoistuneet tutkimusyliopistot ja ammattikorkeakoulut erillisine tutkintoineen – purkamisesta on pidetty kannanotoissa lyhytnäköisenä. Samaan aikaan on jatkunut tutkimuslaitosuudistus ja strategisen tutkimuksen neuvosto on linjannut strategisen tutkimuksen rahoituksen periaatteet. Strategisen tutkimuksen rahoitus tulee tänä vuonna ensimmäistä kertaa haettavaksi osana Suomen Akatemian huhtikuun hakua. Strategisen tutkimuksen rahoitus suunnataan yhteiskunnan kannalta merkittävien ja suurien haasteiden (ns. grand challenges) ratkaisukeskeiseen tutkimukseen. Rahoitettavaksi hyväksyttävän tutkimuksen on oltava yhteiskunnallisesti merkittäväksi arvioitua ja tieteelliseltä laadultaan korkeatasoista. Joulukuussa 2014 valtioneuvosto päätti kolmesta teemasta: Teknologiamurrosten hyödyntäminen ja muuttuvat instituutiot, Ilmastoneutraali ja resurssiniukka yhteiskunta sekä Tasa-arvo ja sen edistäminen. Kuhunkin teemaan strategisen tutkimuksen neuvosto päätti käynnistää yhden kuusivuotisen ohjelman, jossa rahoitetaan laajoja tutkimuskonsortioita. Suomen Akatemia on päättänyt rahoittaa myös 48 tutkimusinfrastruktuurihanketta. PUHEENJOHTAJA VAIHTUI Keijo Hämäläinen on valittu Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi vuodelle 2015. Ilkka Niiniluodon puheenjohtajuuskausi päättyi vuoden 2014 lopussa ja samalla hän jäi pois TSV:n hallituksesta, johon hän tuli Suomalaisen Tiedeakatemian nimeämänä keväällä 2000. Niiniluodon puheenjohtajakausi kesti 15 vuotta. Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen puheenjohtajaksi on valittu Keijo Hämäläinen Suomalaisesta Tiedeakatemiasta. Kuva: Linda Tammisto. Keijo Hämäläinen on TSV:n hallituksessa Suomalaisen Tiedeakatemian edustaja. Hän on Helsingin yliopiston fysiikan professori toimenkuvanaan kokeellinen kiinteän olomuodon fysiikka. Hän on ollut Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani kaudella 2010–13 ja vuoden 2014 alusta Helsingin yliopiston vararehtori. Hämäläisen vastuulle vararehtorina kuuluvat tutkimusasiat, opetus- ja opintoasiat, infrastruktuurit, tietotekniikka, innovaatiotoiminta sekä suhteet sektoritutkimuslaitoksiin. Filosofian tohtori Cecilia af Forselles on valittu hallituksen varapuheenjohtajaksi vuodelle 2015. Hän on hallituksessa Suomen Oppihistoriallisen Seuran edustaja. Forselles on toiminut vuodesta 2005 lähtien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastonjohtajana. Hänellä on useita luottamustehtäviä eri seuroissa, säätiöissä ja organisaatioissa. Ilari Hetemäki , 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 KATSAUKSIA Kokemuksia tutkijalähtöisestä verkkokeskustelusta Mikko Salo ja Elina Venesmäki Miten tutkitun tiedon saisi nykyistä tehokkaammin julkiseen keskusteluun? Tätä testasimme vuodenvaihteessa Debattibaarin energia- ja ilmastoaiheisessa tiedepilotissa, jota lupasimme jo edellisessä lehdessä (6/2014) vetää hieman yhteen. Pilotti toteutettiin yhteistyössä Tieteen päivien ja Tieteessä tapahtuu -lehden kanssa. Debattibaarin (www.debattibaari.fi) keskustelua pohjustettiin lehdessä (6/2014) julkaistujen ilmastopaneelin puheenjohtajan Markku Ollikaisen ja uutta energiapolitiikkaa ajavan energiaprofessoriryhmän edustajan Matti Liskin artikkeleilla. Lisäksi Tieteen päivillä tammikuun alussa käytiin Ollikaisen ja Raimo Lovion tiedepaini. Tulokset olivat rohkaisevia. Keskustelu haastavasta ja intohimojakin herättävästä aiheesta pysyi asiallisena ja korkeatasoisena. Tutkittua tietoa saatiin levitettyä äärimmäistä tiivistämistä vaativaan sosiaaliseen mediaan – tutkijalähtöi sesti. Sisällöstä laaditaan joukkorahoituksen turvin kansanedustajille yhteenveto, joka on luettavissa myös Debattibaarissa. Ajatuksemme Debattibaarista ja yleisemmin internetin ja sosiaalisen median mahdollisuuksista tutkitun tiedon levityskanavana lähti Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1/2014 julkaistusta katsauksesta kansallisen ilmastopaneelin roolista riippumattomana tiedeviestijänä ja keskustelijana. Katsauksessa esitettiin, että tiedemaailman olisi selvitettävä internetin tarjoamat mahdollisuudet tutkitun tiedon viestinnässä ja väärien tietojen korjaamisessa myös Suomessa – maailmalla ne jo toimivat. Idea sai tuekseen tiedeviestinnän ammattilaisista koostuvan ohjausryhmän ja jopa hieman siemenrahoitusta Tiedonjulkistamisen neuvot telukunnalta ja Tieteen tiedotus ry:ltä. Syntyi kaksi suosittua verkkokeskustelufooru- mia: Faktabaari ja Debattibaari – tosiasioihin pohjautuvan julkisen keskustelun puolesta. Tässä katsauksessa keskitymme Debattibaarissa läpi viedyn tiedepilotin kokemuksiin. Faktabaarin energia- ja ilmastoaiheinen faktantarkistus alkaa pian yhteistyötahomme kanssa osana eduskuntavaalihankettamme. Luotamme tiedeyhteisön tukeen ja avoimeen joukkoistamiseen. Debattibaari.fi on uusi keskustelualusta, jossa osallistujat tuovat nimellään oman argumenttinsa keskusteluun napakasti. Tilaa on sadan merkin otsikolle, johon jokainen tiivistää väitteensä. Moderaattori voi jakaa keskustelun sosiaalisessa mediassa. Myös väitteen perustelut halutaan pitää niin lyhyinä, että kiireinen ihminen jaksaa seurata keskustelua vaikka bussimatkalla töihin. Energia- ja ilmastokeskustelu alkoi Tieteen päivillä tammikuussa. Yhteistyössä valmistele mamme Päivän paini käsitteli pääasiassa energiantuotantoa. Otsikkona oli: ”Kohtaavatko energiapolitiikan ja ilmastonmuutoksen aikaikkunat?” Keskustelua kävivät professorit Markku Ollikainen (Helsingin yliopisto) ja Raimo Lovio (Aalto-yliopisto). Ollikainen ja Lovio olivat samoilla linjoilla energiapolitiikasta, eli kumpikin haluaa, että siirrymme vähähiiliseen tuotantoon viimeistään nyt. Keinoista he olivat kuitenkin eri mieltä. Ollikaisen mukaan tarvitsemme hiilelle kunnon hinnan ja talouden syvällisen rakennemuutoksen, hiilivapaita energia- ja tuotantojärjestelmiä. Ollikaisesta Euroopan unionin päästöoikeuskaupan perusidea on hyvä, mutta päästöoikeuskattoa ei ole osattu – tai haluttu – mitoittaa oikein. Lisäksi EU:n uusiutuvan energian tavoite vuodelle 2020 on osoittautunut ongelmalliseksi, koska päästöoikeuksien jaossa ei otettu huomioon sitä, että uusiutuvan ener- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 43 gian käyttöönotto syrjäyttää hiiltä. Hiilen syrjäytyminen laskee päästöoikeuden hintaa ja sitä kautta tukee kivihiilen käyttöä. Lovion mielestä päästöoikeuskauppa on huono idea, koska se ei toimi. Hänestä mikään politiikka ei tässä taloudellisessa tilanteessa toimi, jos se ei edistä kansalaisten taloustilannetta. Emme tarvitse päästöjen laskuun Pariisia ja Brysseliä vaan kansallisista lähtökohdista lähtevää teollisuuspolitiikkaa, joka luo työpaikkoja Suomeen. Päästökauppa ja hiilen hinnoittelu ovat ”pahojen” rankaisemista ja Lovio kannustaisi mieluummin ”hyviä”. Maail massa fossiilienergiaa tuetaan 500 miljardilla dollarilla vuodessa ja uusiutuvia energianlähteitä 100 miljardilla. Lovio siirtäisi fossiilienergian tuet uusiutuville energialähteille. Painia seurasi tutkijoiden ja poliitikkojen paneeli: ”Energia ja ilmastopolitiikan valinnat – tutkimustietoon pohjautuva vaalikamppailu”. Halusimme keskusteluun mukaan poliitikkoja, koska he lopulta päättävät energiakysymyksistä. Tällä debatilla on tarkoitus tuoda tutkittua tietoa poliitikkojen päätösten ja äänestäjien valintojen tueksi. Paneelikeskusteluun osallistuivat Ollikaisen ja Lovion lisäksi myös keskustan eduskuntavaaliehdokas Matti Vanhanen ja SDP:n Päivi Lipponen, joka toimii muun muassa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajana. Keskustelulle lisää tilaa Debattibaarissa Tilaisuuden jälkeen keskustelu jatkui Debattibaarissa (debattibaari.fi/ilmasto). Keskustelu avattiin tiedepainin aikana ja ensimmäiset kommentit saatiin saman tien. Parin viikon kuluttua saman ”pöydän” ääressä oli yli 20 asiantuntijaa. Keskustelijoita on kiitettävästi eri puolilta Suomea: tutkijoita Lappeenrannan, Itä-Suomen, Turun ja Tampereen yliopistoista ja Aalto-yliopistosta, yrittäjä Kainuusta jne. Debattibaarissa on keskusteltu esimerkiksi siitä, onko energiakäänne jo meneillään, mihin uusiutuvat energialähteet riittävät ja tarvitaanko hiilidioksidin talteenottoa (CCS). Energiaprofessoriryhmän Lovio osallistui myös Debattibaarin keskusteluun ja sanoo siel- 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 lä, että Suomessa moni toimija on ymmärtänyt, että energiamurroksessa kannattaa kulkea kärjessä. Tätä valtionkin kannattaisi tukea, koska edistyksellisiltä kotimarkkinoilta voimme ponnistaa vientiin. Nettikeskustelussa tartuttiin myös painissa esitettyihin väitteisiin. Muun muassa tietokirjailija Rauli Partanen vastasi Loviolle, että fossiilisen polttoaineiden tuet eivät ole ihan sitä miltä näyttävät, vaan tavallaan osa valtioiden sosiaaliturvaa. Ne koostuvat suurelta osin öljyn ja kaasun tuottajamaiden omille kansalaisilleen tarjoamasta halvasta polttoaineesta (Iran, SaudiArabia, Venezuela, Venäjä). Energiatehokkuuden professori Jero Ahola Lappeenrannan yliopistosta huomauttaa, että jos tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä globaalisti 80 prosenttia, päästöistä vapaaksi pitää saada sähköenergian ja lämmön tuotanto, liikenne sekä kemikaalien ja lannoitteiden tuotanto. Lisäksi metsäpinta-alan pienentämisen on loputtava. Debattibaarissa on keskusteltu myös, voivatko päästöt laskea, jos talous kasvaa ja kuinka tärkeää BKT:n kasvu ylipäätään on. Matematiikan professori Jukka Tuomela Itä-Suomen yliopistosta huomautti, että energiakysymyksissä ei ole oikeita ratkaisuja, jotka poliitikot voivat valita, kunhan saavat tarpeeksi teknistä tietoa. Päätökset ovat poliittisia. Debattibaarin keskustelu ei toki ole edes yrittänyt löytää parasta teknistä ratkaisua vaan tarjota keskustelun seuraajille uusia ajatuksia. Asiantuntijoille halusimme tarjota näppärän, turvallisen ja tehokkaan keinon saada omaa tutkimustietoa esiin ja julkiseen keskusteluun sekä jopa usein tutkijapiireissä pelättyyn sosiaaliseen mediaan. Keskustelun seuraajien analyysi paljasti, että tiedepilotti herätti myös päättäjien huomiota. Seuraavalla vaalikaudella edessä onkin tärkeitä energia- ja ilmastopoliittisia päätöksiä kansallisella ja EU-tasolla. Harva poliitikko rohkeni vaalien alla avoimeen verkkokeskusteluun tutkijoiden kanssa. Seuraajiksi lähti kuitenkin merkittäviä poliitikkoja. Lisäksi keskustelusta joukkorahoituksen turvin laadittava yhteen- veto kansanedustajaehdokkaille vie tutkijoiden viestejä eteenpäin monikanavaisesti. Yhteenveto tuodaan kaikkien avoimesti arvioitavaksi. Tiedepilotin analyysia ja jatkosuunnitelmia Energiakeskustelu oli Debattibaarin tiedepilotti. Kokeilimme, miten tieteellinen tieto parhaiten solahtaisi sosiaaliseen mediaan. Lähtisivätkö tutkijat mukaan? Käsittääksemme pilotti on jo tuonut osallistujien asialle lisää näkyvyyttä ja vetänyt mukaan uusia keskustelijoita. Debattibaari.fi:n rinnalla argumentit ovat sosiaaliseen mediaan linkitettyinä levinneet myös muihin aihetta sivuaviin keskusteluihin ja käyttäjäpalaute on ollut rohkaisevaa. Teemana ilmasto- ja energiapolitiikka on hyvin räjähdysherkkä. Mielipiteitä on paljon, eikä osa asiantuntijoista tahtonut ollenkaan lähteä julkiseen keskusteluun. Yleisimmäksi syyksi esitettiin pelko, että keskustelu päätyy paikallaan jankkaavaksi väittelyksi. Debattibaarissa tämä vältettiin kuitenkin aktiivisella moderoinnilla. Säännöllisillä yhteenvedoilla haettiin ja saatiin aina uutta virtaa. Vain paria nimellään kirjautunutta asiantuntija piti ohjeistaa etukäteen esitettyjen sääntöjen kunnioittamisesta. Energia- ja ilmastopolitiikka on tärkeä ja ajankohtainen aihe: hiilivoimalat pitänee sulkea lähivuosikymmeninä, fossiilisista polttoaineista suuri osa pitää jättää maan alle, ydinvoimasta ja uusiutuvista energianlähteistä ollaan montaa mieltä. Kun poliitikot tekevät tärkeitä päätöksiään, toivomme, että he perustavat päätöksensä tutkittuun tietoon ja myös keskustelussa esitettyihin argumentteihin. Seuraavaksi tutkimuspohjaista, avointa ja sosiaaliseen mediaan liitettyä asiantuntijakeskustelua kannattaisi mielestämme kokeilla esimerkiksi jonkin poikkitieteellisen seminaarin tai raportin julkaisemisen yhteydessä. Olemme avoimia yhteistyö- ja kehitysehdotuksille. Liian usein julkinen keskustelunavaus kuivuu lehdistötiedotteeseen, uusi näkökulma vaietaan kuoliaaksi tai se jää muiden uutisten varjoon. Sattumaa päästä julkiseen keskusteluun voi jatkossa edesauttaa altistamalla ajatuksensa foorumeillamme julkisesti ja avoimesti pohdittavaksi. Tällä tavalla ajatuksia voi myös levittää itse tilaisuuden osallistujakuntaa huomattavasti laajemmalle yleisölle. Kirjoittajat toteuttivat Debattibaarin tiedepilotin (toimitus@debattibaari.fi). T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 45 Puuttuva tieto ja vilppi Juha Karvanen Saako tutkija analyysivaiheessa lisätä tai poistaa havaintoja aineistostaan? Jokaisen eettisesti valveutuneen tutkijan tulisi ensi reaktionaan huudahtaa ”Ei tietenkään saa!”. Asiaa tarkemmin pohdit taessa vastaus ei enää olekaan yksiselitteinen. Aineiston tietoisen rajaamisen lisäksi havaintoja voi lähes huomaamattomasti jäädä pois käytettäessä tilastollisia ohjelmistoja. Aineiston tekaiseminen on selkeästi tuomittavaa, mutta toisaalta imputointimenetelmät luovat havaintoja silloin, kun niitä ei ole olemassa. Mikä siis on sallittua ja mikä ei? Tämän kirjoituksen tavoitteena on kertoa puuttuvan tiedon oikeasta ja virheellisestä käsittelystä tilastotieteen ja hyvän tieteellisen käytännön näkökulmasta. Keskeisenä päämääränä on lisätä lukijan ymmärrystä puuttuvan tiedon vaikutuksesta tieteelliseen päättelyyn. Puuttuvan tiedon ongelma on läsnä kaikkialla, missä aineistoja kerätään. Kyselytutkimuksissa suuri joukko otokseen valituista ei halua osallistua ja osallistujistakin moni jättää vastaamatta joihinkin kysymyksiin. Kokeellisessakin tutkimuksessa puuttuvaa tietoa voi syntyä esimerkiksi mittalaitteiden toimintahäiriöiden, teknisten rajoitusten tai mittaajan huolimattomuuden takia. Puuttuvaksi tiedoksi voidaan ymmärtää myös tiedon osittainen puuttuminen. Havaitusta arvosta voidaan tietää esimerkiksi vain, että se on suurempi kuin tietty tunnettu arvo. Tämä on tyypillistä seurantatutkimuksissa, joissa henkilöiden iät tunnetaan, mutta elinikää ei voida määrittää elossa oleville. Tässä kirjoituksessa puuttuvuudella tarkoitetaan kuitenkin tiedon puuttumista kokonaan. Tutkijan tulisi ensisijaisesti aina pyrkiä siihen, että kaikki kerättäväksi suunniteltu tieto 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 saadaan kerättyä. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeen (Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2013) mukaan tulosten ja tutkimusaineistojen puutteellinen kirjaaminen ja säilyttäminen katsotaan piittaamattomuudeksi hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Jos jotakin tietoa ei ole saatu kerättyä, tulisi pohtia keinoja, joilla tietoa kuitenkin voitaisiin saada. Käytännössä kysymykseen tulevat esimerkiksi mittauksen suorittaminen uudelleen, vastaamatta jättäneiden tavoittelu toistamiseen ja vaihtoehtoisten tietolähteiden käyttö. On hyödyllistä, että tiedonkeruuprosessiin liittyvä tieto tallennetaan yksityiskohtaisesti. Tällaista tietoa kutsutaan joskus paradataksi (Couper 1998; Kreuter, Couper ja Lyberg 2010), ja sitä voidaan käyttää tutkittaessa tiedonkeruumenetelmän vaikutusta tiedon kattavuuteen ja laatuun. Puuttuvan tiedon syntymistä ei kuitenkaan yleensä voi estää ja tiedonkeruuvaiheen korjaustoimenpiteiden vaikutukset ovat rajalliset. Tällöin tutkijan tulee ottaa kantaa siihen, kuinka puuttuvaa tietoa käsitellään aineistoa analysoitaessa. Usein käytetty näennäisen yksinkertainen vaihtoehto on rajata puutteellisesti havaitut tilastoyksiköt analyysin ulkopuolelle. Tätä menettelyä kutsutaan täydellisten havaintorivien analyysiksi ja englanniksi siihen viitataan esimerkiksi termeillä complete-case analysis tai listwise deletion (Little ja Rubin 2002). Yksinkertaisuudestaan huolimatta täydellisten havaintorivien analyysi ei ole yleispätevä ratkaisu puuttuvan tiedon ongelmaan. Vaikka otos alunperin edustaisikin kiinnostuksen kohteena olevaa populaatiota, voi tiedon puuttuminen muuttaa tilannetta. Esimerkiksi, jos miehet ovat vastanneet tiettyyn kysymykseen naisia harvemmin, naisten vastaukset ylikorostuvat täydellis- ten havaintorivien analyysissa, jota ei ole painotettu sukupuolten vastausosuuksien mukaan. Painottamaton täydellisten havaintorivien analyysi antaa oikeita tuloksia vain mikäli puuttuvuus on täysin satunnaista (missing completely at random) eli ei riipu mistään mitatuista tai mittaamattomista tekijöistä (Little ja Rubin 2002). Vaikka aineisto olisikin edustava ja puuttuvuus täysin satunnaista, voi täydellisten havaintorivien analyysi johtaa datan tehottomaan käyttöön. Jos aineistossa on vaikkapa 20 muuttujaa ja kustakin muuttujasta puuttuu 10 % havainnoista riippumattomasti muista muuttujista, analyysiaineistoon jää jäljelle vain 12 % alkuperäisen aineiston havaintoriveistä. Tässä vaiheessa tutkimuseettisten hälytyskellojen tulisi soida. Suurella vaivalla kerättyä tutkimusaineistoa käytetään hyvin tehottomasti, mikä tarkoittaa tutkimusmäärärahojen tuhlaamista. Tätä voidaan pitää hyvän tieteellisen käytännön loukkauksena, koska Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeen mukaan vääristelyksi (falsification) luetaan myös johtopäätösten kannalta olennaisten tulosten tai tietojen esittämättä jättäminen. Imputointi eli puuttuvien tietojen korvaaminen keinotekoisesti luoduilla havainnoilla on yksi mahdollinen tapa parantaa aineiston käytön tehokkuutta. On kuitenkin ilmeistä, että mielivaltaisella tavalla toteutettu imputointi ei ole hyvän tieteellisen käytännön mukaista, vaan kyseessä on tietojen tekaiseminen (fabrication). Lukija saattaa perustellusti kysyä, voiko imputointi koskaan olla muuta kuin tietojen tekaisemista. Tilastotiede antaa vastauksen, että tiettyjen ehtojen täyttyessä moni-imputointi (multiple imputation, Rubin 1987; van Buuren 2012) on luvallinen ja tieteellisesti pätevä lähestymistapa puuttuvan tiedon käsittelyyn. Moni-imputoinnissa puuttuva tieto korvataan usealla mahdollisella havainnolla, jolloin puuttuvaan havaintoon liittyvä epävarmuus tulee otettua huomioon. Tarvittavien imputointien määrä on yllättävän pieni (Rubin 1987). Esimerkiksi kymmenen imputointia riittää monessa tapauksessa. Moniimputointi tuottaa tällöin kymmenen aineistoa, jotka ovat samanlaisia todellisten havaintojen osalta, mutta poikkeavat imputoitujen havain- tojen osalta. Tilastollinen analyysi toistetaan jokaiselle imputoidulle aineistolle ja tulokset yhdistetään tavalla, joka ottaa huomioon sekä puuttuvaan tietoon että imputointiprosessiin liittyvän epävarmuuden (Rubin 1987; van Buuren 2012). Moni-imputointi on nykyään teknisesti suoritettavissa useilla tilastollisilla ohjelmistoilla. Valitettavasti ohjelmistojen käyttö ei takaa moni-imputoinnin onnistumista vaan voi johtaa tuloksiin, jotka ovat täysin virheellisiä. Tutkijan tulee huolellisesti tarkastella moni-imputoinnissa vaadittavien oletusten voimassaoloa ja tutkia imputoitujen arvojen yhteensopivuutta havaittuihin arvoihin. Keskeinen oletus tunnetaan hieman harhaanjohtavasti nimellä satunnainen puuttuvuus (missing at random, Rubin 1976) ja konseptin täsmällinen määritelmä herättää edelleen keskustelua (Seaman, Galati, Jackson ja Carlin 2013). Perusajatus on, että puuttuvuus voi riippua kaikesta havaitusta datasta, mutta ei itse arvosta, jota ei ole havaittu. Esimerkiksi pitkittäistutkimuksessa oletus tarkoittaa, että puuttuvuus voi riippua kaikista aiemmista mittauksista, mutta oletuksen voimassaoloa ei voi päätellä aineistosta, vaan siihen vaaditaan tutkittavan ilmiön ja tiedonkeruumenetelmän tuntemusta. Lisäksi moni-imputoinnissa edellytetään, että imputointimallin tuottamat imputoinnit uskottavasti kuvaavat puuttuvia arvoja. Useiden ohjelmistojen vakioasetuksena käyttämä lineaarinen malli ei läheskään aina ole sopiva imputointimalliksi. Kaikkein vaikeimmin hallittavia ovat tilanteet, jossa oletus satunnaisesta puuttuvuudesta ei ole voimassa. Esimerkiksi kysyttäessä henkilön vuosituloista on mahdollista, että kaikkein suurituloisimmat ja kaikkein pienituloisimmat jättävät vastaamatta muita herkemmin. Tällöin puuttuvuusmekanismia pitää mallintaa eksplisiittisesti substanssitietämyksen perusteella. Tämä on usein vaikea tehtävä, ja tulosten herkkyyttä tehdyille mallioletuksille onkin syytä tutkia systemaattisesti. Malliparametrien estimointi edellyttää yleensä kehittyneiden tilastotieteellisten menetelmien, kuten Bayespäättelyn (Gelman, Carlin, Stern, Dunson, Veh- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 47 tari ja Rubin 2013) tai EM-algoritmin (Dempster, Laird ja Rubin 1977; McLachlan ja Krishnan 1997) käyttöä. Moni-imputointi, sen paremmin kuin täydellisten havaintorivien analyysikaan, ei siis takaa tulosten luotettavuutta puuttuvan tiedon tapauk sessa. Hyvään tieteelliseen käytäntöön ei ole olemassa oikopolkuja, vaan tutkijan tulee syvällisesti pohtia tiedon puuttuvuuteen johtavia syitä ja mekanismeja. Tämän tietämyksen pohjalta on mahdollista valita sopivat mallit ja menetelmät puuttuvan tiedon käsittelyyn. Helppoa tämä ei kuitenkaan ole. Usein analyysi vie aikaa vähintään kymmenkertaisesti verrattuna tilanteeseen, jossa puuttuvaa tietoa ei olisi. Jos vaihtoehtona on se, että aineistoa ei voi puuttuvan tiedon takia käyttää lainkaan, investointi puuttuvan tiedon käsittelyyn kannattaa. Kokemukseni mukaan puutteet epätäydellisesti havaittujen aineistojen analysoinnissa johtuvat yleensä tietämättömyydestä ja vain harvoin piittaamattomuudesta. Varsinainen vilppi on nähdäkseni kyseessä, jos tutkija tietoisesti pyrkii esittämään todellista parempia tuloksia esimerkiksi käyttämällä täydellisten havaintorivien analyysia ilman mainintaa puuttuvan tiedon osuudesta tai käyttämällä yksinkertaista imputointia ja esittämällä aineiston ikään kuin se ei sisältäisi lainkaan puuttuvia havaintoja. Puuttuvan tiedon kanssa kamppailevaa tutkijaa saattaa lohduttaa se, että puuttuvaan tietoon liittyvät kysymykset ovat usein erittäin haastavia tilastotieteilijällekin. Tätä ei kuitenkaan saa käyttää tekosyynä sopimattomien menetelmi- 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 en käytölle. Hyvä tieteellinen käytäntö ei salli kompromisseja puuttuvan tiedon käsittelyssä. Kirjallisuus Couper, Mick P. 1998. Measuring survey quality in a CASIC environment. Proceedings of the Section on Survey Research Methods of the American Statistical Association, 41–49. Dempster, Arthur P., Laird, Nan M., ja Rubin, Donald B. 1977. Maximum likelihood from incomplete data via the EM algorithm. Journal of the Royal Statistical Society. Series B (Methodological), 1–38. Gelman, Andrew, Carlin, John B., Stern, Hal S., Dunson, David B., Vehtari, Aki ja Rubin, Donald B. 2013. Bayesian data analysis, Kolmas painos. Boca Raton, FL: Chapman & Hall/CRC Press. Kreuter, Frauke, Couper, Mick ja Lyberg, Lars 2010. The use of paradata to monitor and manage survey data collection. Proceedings of the Section on Survey Research Methods of the American Statistical Association, 282–296. Little, Roderick J.A. ja Rubin, Donald B. 2002. Statistical Analysis with Missing Data, Toinen painos, New York: John Wile & Sons. McLachlan, Geoffrey J. ja Krishnan, Thriyambakam 1997. The EM algorithm and extensions. New York: John Wiley & Sons. Rubin, Donald B. 1976. Inference and missing data. Biometrika, 63: 581–592. Rubin, Donald B. 1987. Multiple imputation for nonresponse in surveys. New York: John Wiley & Sons. Seaman, Shaun, Galati, John, Jackson, Dan ja Carlin, John 2013. What is meant by “missing at random”? Statistical Science, 28(2): 257–268. Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2013. Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje 2012. Helsinki: Tutkimuseettinen neuvottelukunta. Van Buuren, Stef 2012. Flexible imputation of missing data. Boca Raton, FL: CRC Press. Kirjoittaja on tilastotieteen professori Jyväskylän yliopistossa. Julkaisufoorumin tasovaatimuksia on kiristetty Janne Pölönen ja Anna-Sofia Ruth Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) Julkaisufoorumi-luokitusta on uusittu vuoden 2015 alusta. Julkaisufoorumi-luokitusta on täydennetty vuosittain lisäämällä julkaisukanavia tasoluokkaan 1, mutta nyt paneelit ovat arvioineet ensimmäistä kertaa uudelleen myös tasoluokat 2 ja 3. Luokitus on kiristynyt ja se kohtelee eri tieteenaloja entistä tasapuolisemmin. Tasoluokkien kiintiöt määriteltiin julkaisuvolyymin eikä lehti- ja sarjanimekkeiden määrän mukaan. Julkaisuvolyymilla tarkoitetaan julkaisusarjassa vuosittain ilmestyvien suomalaisten ja ulkomaisten tieteellisten artikkelien lukumäärää. Tasoluokkaan 1 kuuluu valtaosa ulkomaisista ja kotimaisista tieteellisten tutkimustulosten julkaisemiseen erikoistuneista julkaisusarjoista, konferensseista ja kirjakustantajista. Vähimmäisvaatimuksena tasolle 1 on tieteenalan asiantuntijoista koostuva toimituskunta ja säännöllinen vertaisarviointimenettely. Rajoitettu joukko tieteenaloittaisten asiantuntijapaneelien korkeatasoisimmiksi ja vaikuttavimmiksi arvostamia foorumeita on sijoitettu tasoille 2 ja 3. Paneelien arvioimat foorumit, jotka eivät täytä tasoluokan 1 kriteereitä, merkitään tasolle 0. Paneelien arviointityötä on ohjeistanut ja valvonut TSV:n hallituksen nimittämä ohjausryhmä. Uudelleenarvioinnissa oli tavoitteena nostaa luokituksen vaatimustasoa ja edistää tieteenalojen välistä tasapuolisuutta. Luokituksen kehittämisessä käytettiin hyväksi yliopistojen opetus- ja kulttuuriministeriölle raportoimaa julkaisuaineistoa, joka käsittää yli 70 000 vuosina 2011–13 julkaistua vertaisarvioitua artikkelia ja erillisteosta. Näistä 39 % on julkaistu vuoden 2012 luokituksessa tasoille 2 ja 3 luoki- telluissa kanavissa. Osuus on 48 %, jos tarkastelu rajataan vähintään tasoluokkaan 1 hyväksytyillä foorumeilla ilmestyneisiin julkaisuihin, joita on yhteensä 60 000 kpl, kun pois luetaan tasolle 0 merkityt foorumit. Tason 2 ja 3 julkaisujen osuus on luonnon- ja lääketieteissä huomattavasti muita tieteenaloja suurempi, koska näillä aloilla korkeimpiin tasoluokkiin luokitellut foorumit ovat julkaisuvolyymiltään keskimääräistä kookkaampia.. Vuoden 2012 luokituksessa kaikki paneelit saivat luokitella 20 % lehti- ja sarjanimekkeistään vähintään tasoluokkaan 2, johon sijoitettiin yli 4 000 julkaisusarjaa. Tanskan vastaavassa luokituksessa tämän tason julkaisusarjoja on noin 3 000 ja Norjassa 2 000. Vaatimustaso korkeamman tasoluokan julkaisujen osalta on asetettu muissa Pohjoismaissa huomattavasti Suomea korkeammalle. Tämä koskee erityisesti luonnon- ja lääketiedettä, koska julkaisutoiminnan kansainvälisen keskittymisen vuoksi viidesosa alan lehdistä julkaisee valtaosan kaikista näillä tieteenaloilla tuotetuista suomalaisista ja ulkomaisista artikkeleista. Norjan ja Tanskan luokituksissa julkaisusarjojen koon tieteenaloittainen vaihtelu on huomioitu kiintiöimällä tasoluokat paneeleittain nimekkeiden lukumäärän sijasta niiden vuotuiseen julkaisuvolyymiin. Vuoden 2015 luokituksessa otettiin käyttöön julkaisuvolyymipohjaiset kiintiöt. Tasoluokan 2 lehtien ja sarjojen yhteenlaskettu julkaisuvolyymi sai olla enintään 20 % paneelin luetteloon kuuluvien julkaisusarjojen yhteenlasketusta artikkelimäärästä. Vastaavasti tasoluokan 3 lehdet ja sarjat saivat kattaa 25 % toisen tasoluokan lehtien ja sarjojen julkaisuvolyymistä. Kun vuonna 2011 tehdyssä arvioinnissa 1 000 artikkelia julkaiseva lehti vei paneelin toisen tason T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 49 kiintiöstä yhtä suuren osan kuin 100 artikkelia julkaiseva lehti, vuoden 2014 arvioinnissa 1 000 artikkelia julkaiseva lehti vei kiintiöstä kymmenen kertaa suuremman osan. Uusitussa vuoden 2015 luokituksessa tason 2 tai 3 on saanut 2 876 julkaisusarjaa, eli 13 % vähintään tasolle 1 hyväksytystä 21 632 julkaisusarjasta, siis suunnilleen Tanskan luokitusta vastaava määrä. Paneelit ovat joutuneet tekemään vaikeita valintoja, eikä tasoluokan nostoihin ole juurikaan ollut varaa. Ainoastaan tietojenkäsittelytieteen ja sähkötekniikan paneelien aloilla tasolle 2 voitiin luokitella enemmän julkaisukanavia (mukaan lukien konferenssit) kuin aiemmin. Muissa paneeleissa julkaisusarjojen määrää korkeammissa tasoluokissa jouduttiin vähentämään. Muutos oli suurin luonnon- ja lääketieteen paneeleissa, joissa tasoluokkiin 2 ja 3 voitiin sijoittaa 7–9 % julkaisusarjoista. Tason 3 julkaisusarjojen osuus vaihtelee paneeleittain 1–3 %:n välillä. Myös kirjakustantajien luokitus kiristyi. Vertaisarviointikäytäntöjen osalta kyseenalaisia ulkomaisia ja kotimaisia kustantajia sijoitettiin tasolle 0. Tasolle 2 oli sallittua luokitella noin 10 % tasoluokkaan 1 hyväksytyistä kirjakustantajista, joita on yhteensä 1 235. Uudessa arvioinnissa korkeamman tasoluokan sai 105 kirjakustantajaa (9 %), kun vuoden 2012 luokituksessa tason 2 kustantajia oli 129. Vastaavissa pohjoismaisissa luokituksissa tasolle 1 on hyväksytty yli 1 400 kirjakustantajaa, joista tasolle 2 sijoitettiin Norjassa 89 ja Tanskassa 98 kustantajaa. Aiemmasta poiketen arvioinnissa tasoluokkaan 3 voitiin sijoittaa noin 10 % tason 2 kirjakustantajista. Tasoluokkaan 3 hyväksyttiin 15 kansainvälistä kirjakustantajaa (14 % tasoluokan 2 kustantajista). Muutosten vaikutusta voidaan alustavasti arvioida soveltamalla samaan joukkoon yliopistojen vuosilta 2011–13 raportoimia vertaisarvioituja julkaisuja sekä vuoden 2012 että vuoden 2015 tasoluokkia. Uuden luokituksen perusteella luokituksen vaatimustaso on noussut, tasoille 2 ja 3 sijoittuvien julkaisujen osuus on 28 % kaikista vertaisarvioiduista julkaisuista, eli 11 % vähemmän kuin käytettäessä vuoden 2012 luo- 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 kitusta. Vähintään tasoluokkaan 1 hyväksytyillä foorumeilla ilmestyneistä julkaisuista tasojen 2 ja 3 julkaisujen osuus on 34 %, eli 14 % vähemmän verrattuna aiempaan luokitukseen (Tanskassa vastaava osuus yliopistojen vuoden 2012 julkaisuista oli 35 %). Myös tieteenalojen väliset erot muodostuvat aiempaa pienemmiksi. Käytettäessä vuoden 2012 luokitusta tasolle 2 ja 3 sijoittuu noin puolet yliopistojen tiedonkeruussa luonnon- ja lääketieteiden sekä maatalous- ja metsätieteiden alaan merkityistä vertaisarvioiduista julkaisuista (kuvio 1). Vuoden 2015 luokituksen perusteella osuus on noin 30 %, eli kutakuinkin yhtä suuri kuin humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Tilanne on tasoittunut myös tasoluokkaan 3 sijoittuvien julkaisujen osalta (kuvio 2). Tekniikassa korkeimpiin tasoluokkiin sijoittuvien julkaisujen osuus jää hieman muita tieteenaloja pienemmäksi. Teknisten alojen, tietojenkäsittelytieteen sekä liiketaloustieteen julkaisuista huomattava osa on konferenssiartikkeleita, joiden julkaisufoorumit eivät täytä vertaisarvionnin osalta tason 1 kriteerejä. Myös ihmistieteissä 0-luokkaan sijottuvien julkaisujen osuus on keskimääräistä suurempi. Korkeimmille tasoille (luokat 2 ja 3) on luokiteltu pääasiassa kansainvälisiä tieteellisiä foorumeita, joiden yleisin julkaisukieli on englanti. Ihmistieteissä tasolle 2 on kuitenkin hyväksytty 22 kotimaista suomen- tai ruotsinkielistä julkaisusarjaa ja kolme kirjakustantajaa, jotka kattavat tieteenalansa suomalaisen yhteiskunnan, kulttuurin tai historian erityispiirteitä käsittelevää tutkimusta mahdollisimman laajasti. Suomenkielisten osuus kaikista vertaisarvioiduista vuosien 2011–13 julkaisuista on yhteiskuntatieteissä 23 % ja humanistisissa tieteissä 35 %. Vastaavasti kaikista tasoille 2 ja 3 sijoittuvista julkaisuista suomenkielisten julkaisujen osuus on yhteiskuntatieteissä 21 % ja humanistisissa tieteissä 33 %, eli liki suomenkielisten julkaisujen osuutta ihmistieteiden tieteellisessä julkaisutoiminnassa vastaava osuus. Avoimesti saatavia julkaisukanavia luokitellaan Julkaisufoorumissa samoilla kriteereillä kuin perinteisiä foorumeita, mutta niiden Kuvio 2: Julkaisufoorumi-tason 3 julkaisujen osuus päätieteenaloittain Kuvio 1: Julkaisufoorumi-tason 2 ja 3 julkaisujen osuus päätieteenaloittain 2012-luokitus 2012-luokitus 2015-luokitus 60 % 25 % 50 % 20 % 40 % 2015-luokitus 15 % 30 % 10 % 20 % 5% 10 % 0% 0% 1 LUO 2 TEK 3 LÄÄ 4 MAA 5 YHT 6 HUM osuus on suhteellisen pieni. Julkaisufoorumissa on arvioitu yli 23 000 lehteä ja sarjaa, joista vain 10 % sisältyy kansainväliseen Directory of Open Access Journals -hakemistoon. Jonkinasteisen rinnakkaistallennuksen avoimiin julkaisuarkistoihin kuitenkin sallii 56 % lehdistä. Määrä voi olla suurempikin, koska rinnakkaistallennuksen ehtoja kuvaava Sherpa/Romeo-koodisto kattaa nykyisellään vain 60 % luokitelluista julkaisusarjoista. Rinnakkaistallennuksen sallivien lehtien osuus on suurin korkeammissa tasoluokissa: 92 % tasolla 3 ja 83 % tasolla 2. Tieteellisten erillis- ja kokoomateosten osalta avoimen saatavuuden tilanne on epäselvä. On tärkeätä muistaa, että Julkaisufoorumiluokitus ei sovellu yksittäisten tutkijoiden julkaisujen ja ansioiden arviointiin tai vertailuun. Julkaisufoorumin tarkoitus on edistää laatua kannustamalla tutkijoita suuntaamaan vertaisarvioi tuja julkaisujaan korkeatasoisille foorumeille, jotka ovat saaneet luokituksessa tason 1–3. Jossain tapauksissa uuden tutkimustiedon välittäminen kohderyhmälle edellyttää tasoluokkaan 0 merkityn tai luokittelemattoman julkaisukanavan valintaa. Julkaisufoorumi-luokitusta käytetään vuodesta 2015 lähtien opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa laadun osoittimena tieteellisille julkaisuille, joiden perusteella yliopistot saavat 13 % perusrahoituksesta. Rahoitusmallissa tarkastelun kohteena on kerrallaan yli 70 000 yliopistojen kolmen vuoden aikana tuottamaa 1 LUO 2 TEK 3 LÄÄ 4 MAA 5 YHT 6 HUM vertaisarvioitua artikkelia ja kirjaa. Luokitus onkin tarkoitettu suurten julkaisumäärien arviointiin. Uutta päivitettyä luokitusta käytetään ensimmäisen kerran julkaisuihin, joiden julkaisuvuosi on 2015. Lisätietoja saa Julkaisufoorumin verkkosivuilta (www.tsv.fi/julkaisufoorumi), mistä löytyy myös uudistettu julkaisukanavien hakusivu sekä luokituksen päivitetty käyttöohje. Julkaisufoorumi-luokitusta täydennetään ja päivitetään edelleen säännöllisesti. Vuosittain tehtävissä täydennysarvioinneissa paneelit voivat hyväksyä tasoluokkaan 1 luokittamattomia tai aiemmin tasoluokkaan 0 sijoitettuja foorumeita. Lisäys- ja nostoehdotuksia voidaan tehdä Julkaisufoorumin ehdotussivulla olevalla sähköisellä lomakkeella. Kaikki tasojen 1–3 luokitukset päivitetään neljän vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2018. Nykyiset asiantuntijapaneelit jatkavat toimintaansa vuoden 2017 loppuun, jolloin ohjausryhmä nimittää paneelit kaudelle 2018–21. Nykyisen ohjausryhmän toimikausi päättyy vuoden 2015 lopussa. Syksyllä tieteellisille seuroille ja tiedeakatemioille lähetetään pyyntö ehdottaa jäseniä Julkaisufoorumin ohjausryhmään kaudelle 2016–19. Janne Pölönen on filosofian lisensiaatti ja AnnaSofia Ruth filosofian maisteri. He ovat Julkaisufoorumin suunnittelijoita Tieteellisten seurain valtuuskunnassa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 51 KESKUSTELUA Jumalattomat markkinageenit Hannu V. Virtanen Ilkka Pyysiäinen sivusi artikkelissaan ”Markkinat, Jumala vai ihminen?” (Tieteessä tapahtuu 6/2014) lukuisia tieteenaloja ja inhimillisen käyttäytymisen osa-alueita samoin kuin historiallisia ajanjaksoja ja maantieteellisiä alueita. Kirjoitus sisälsi sekä eräitä perusteettomia väitteitä että selviä virheitä. Siksi muutama kommentti on paikallaan. Ensinnäkin Pyysiäinen näyttää olevan uskontodeterministi olettaessaan islamilaisen maailman heikon taloudellisen kehityksen johtuneen juuri islamin uskonnosta (s. 13). Mitenköhän sitten oli mahdollista, että islamilainen kalifaatti edusti syntymänsä jälkeisinä vuosisatoina tieteen ja teknologian huippua koko maailmassa? Syitä islamilaisen kulttuurialueen myöhäisempään alennustilaan voisikin etsiä muualta kuin uskonnosta, esimerkiksi kolonialismista. Kalifikunnan ydinalueet joutuivat jo 1200-luvulla ensin mongolien ryöstöretkien kohteeksi ja pian sen jälkeen Turkin alusmaiksi. 1800-luvulta lähtien Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueita valloittivat Englanti ja Ranska, jotka piirtelivät mielivaltaisia rajoja paikallisten heimojen tai kansojen asuinalueista piittaamatta. Maiden ”itsenäistyminen” taas tarkoitti sitä, että siirtomaavaltiaat nostivat paikallisia heimopäälliköitä yksinvaltiaiksi sen sijaan, että olisivat perustaneet parlamentit ja järjestäneet vapaat vaalit. Perusteeton on myös väite: ”…vapaata pääsyä kirjallisuuteen ja monipuoliseen koulutukseen ei ole ja naiset on suljettu julkisen elämän ulkopuolelle.” Miten tähän väitteeseen sopii se tosiasia, että Turkissa lähes puolet korkeakouluopiskelijoista on naisia ja Iranissa peräti 60 %? Naisia 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 oli korkeissa asemissa myös Irakissa ja Libyassa ennen länsimaiden suorittamaa ”vapautusoperaatiota”. Irlannin väestökatastrofia (s. 15) taas selittää Malthusia paremmin maan asema Englannin alusmaana sekä perunarutto. Lisää kummallisuuksia: ”Neuvostoliitossa asunnon lämmityskustannukset sisältyivät yleensä vuokraan.” (s. 16) Näin oli tuohon aikaan, kuten nykyäänkin, sekä Suomessa että useimmissa markkinatalousmaissa. ”Protestantismi, markkinat ja demokratia kuuluvat yhteen”, väittää Pyysiäinen (s. 16). Demokratia on valistuksen ajan hedelmä, jota aikanaan vastustivat katolisten lisäksi myös protestanttiset kruunupäät, aatelisto ja papisto. Pyysiäisen mukaan ”katolinen kirkko oli Yhdysvaltain päävihollinen 1980-luvulla, koska se suosi latinalaisessa Amerikassa köyhien oikeuksia” (s. 16). Köyhien asiaa ajoivat pääasiassa niin sanotut vapautuksen teologit, jotka edustivat katolisuudessa pientä vähemmistöä, joita kirkon virallinen organisaatio karsasti, jopa vainosi. Mainittujen virheiden lisäksi Pyysiäisen kirjoitus sisältää myös perusteettomia olettamuksia. Tällainen on esimerkiksi se, että markkinatalous, erityisesti sen nykyinen uusliberalistinen versio, olisi ihmiselle jotenkin luontainen, siis geneettinen ominaisuus. Ihmisen geneettinen arkkitehtuuri on evolutiivisen ihmiskuvan mukaan syntynyt ihmistä edeltävien lajien sopeutuessa ympäristöönsä metsästäjäkeräilijöinä Afrikan savanneilla. Siinä ympäristössä ei tunnettu pääomia, ei pörssiä, ei johdannaisia, ei futuureja, ei rahaa eikä juuri yksityisomaisuuttakaan. Sillä faktalla, että markkinatalous on osoit- tautunut tehokkaammaksi tavaksi tuottaa ja välittää kulutushyödykkeitä kuin keskusjohtoinen suunnitelmatalous, on hyvin vähän tekemistä ihmisluonnon kanssa. Lisäksi kyseisen ”kilpailun” voittaja oli varsin säännelty markkinatalous. Kun yhteiskunnan sääntelystä luovuttiin, seurauksena oli nykyinen talouskriisi. Tosin valtiovalta (=veronmaksajat) sekaantuu yhä vapaisiin markkinoihin esimerkiksi pankkitukien muodossa. Pyysiäinen toteaa kirjoituksessaan myös aivan oikein, että ihmisen taloudellista toimintaa ei ohjaa pelkästään itsekkyys. Hän ei kuitenkaan esitä, miten tätä tietoa voisi soveltaa talous tieteessä. Kokonaisuutena Pyysiäisen kirjoituksesta – mikäli oikein ymmärsin – välittyy olettamus, että ihmisen geneettinen perimä, markkinat ja moraaliset jumalat edustaisivat jollain tavalla samaa ilmiökenttää. Ainakaan minulle tämä sanoma ei auennut. Uskonto ja jumalat – adaptaatio vai sivuvaikutukset? Evoluutioteoreettisesti suuntautuneet uskontotutkijat voidaan karkeasti jakaa kahteen koulukuntaan. Toisen mukaan uskonto on biologinen adaptaatio ja toisen mielestä kyse on sivuvaikutuksista. Biologiassa sivuvaikutuksella tarkoitetaan esimerkiksi eräillä linnuilla tavattua sii pien käyttämistä ”päivänvarjona” kalastuksessa tai pariutumisrituaaleissa. Varsinainen adaptaatiohan on lentäminen. Uskontotutkimuksessa tähän kategoriaan voidaan lukea kaikki tietoisen minän maailmasta tekemät virhetulkinnat. Erään adaptaatiokoulukunnan mukaan uskonto olisi syntynyt sitomaan suurehkoja – siis tuhansia tai sitä suurempia – ihmisryhmiä yhteen. Tämä lähtökohta on kuitenkin kestämätön. Jos ihmisen geneettisten adaptaatioiden oletetaan syntyneen aikana, jolloin esivanhempamme olivat metsästäjäkeräilijöitä, ja jotka siis elivät pienryhmissä, olisi uskontoadaptaatio syntynyt ikään kuin ennakoimaan tulevaa kulttuurievoluutiota. Tämä on jo lähtökohtaisesti mahdoton ajatus. Lisäksi kyseisestä adaptaatiosta ei näy merkkejä sen paremmin historiallisen ajan metsästäjäkeräilijöiden kuin muidenkaan pienyhteisöjen tavoissa, joissa sen nimenomaan tulisi näkyä. Näin ollen olettamus uskonnosta ainakin ryhmän jäseniä sitovana adaptaationa on väärä. Muut adaptiiviset selitykset ovat vieläkin heikommalla pohjalla. Sen sijaan sivuvaikutuksien avulla voidaan selittää useimmat uskontoon liittyvät ilmiöt. Evoluutioteoreettista uskonnontutkimusta harrastaneilla tutkijoilla, erityisesti adaptaatiokoulukunnan edustajilla, on yleensä yksi merkittävä heikkous: he tuntevat oman tieteenalansa, joka usein on biologia, psykologia, kognitiotiede, teologia tai joskus harvoin antropologia, lisäksi vain yhden uskonnon: omansa, eli kristinuskon. Sitä vasten he peilaavat myös muita uskontoja. Se ei riitä. Jotta uskontojen olemusta voisi todella ymmärtää, tarvitaan sekä vertailevan uskontotieteen tuntemusta että ymmärtämystä kulttuurievoluution olemuksesta. Eduksi on myös historian, erityisesti poliittisen histo rian, tuntemus. Uskonnoilla ja niiden jumalilla on eri kulttuurivaiheessa ollut hyvin erilaisia funktioita. Niinpä mitään uskontoon liitettyä ilmiötä, kuten esimerkiksi terrorismia, ei voi selittää esimerkiksi pelkkien geenien tai hypoteettisten moduulien avulla, vaan tulee tuntea myös kulttuurinen ja historiallinen konteksti. Uskonnot ja kulttuurievoluutio Kulttuurievolutiivisesti tarkastellen ensimmäisiä uskonnollisiksi määriteltäviä käytänteitä ovat harjoittaneet metsästäjäkeräilijät. Tämän suhteellisen tasa-arvoisen kulttuurimuodon voidaan sanoa edustavan ihmisen ensimmäistä kulttuurievoluutiovaihetta. Uskonnollisen toiminnan voidaan olettaa olleen vuorovaikutusta luonnon- ja eräiden muiden ilmiöiden taustalla vaikuttaviksi uskottujen ihmisen kaltaisen psyyken omaavien olentojen kanssa. Nämä olennot huomioitiin ja niihin pyrittiin tarvittaessa vaikuttamaan, mutta niitä ei varsinaisesti palvottu. Seuraavissa kulttuurivaiheissa, aluksi päällikkökunta- ja sittemmin valtiovaiheessa, syntyi yhä monikerroksisemmiksi muotoutuvia valtarakenteita, jotka aluksi perustuivat pakkoon ja väkivaltaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kestä- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 53 vä ratkaisu, niinpä hallitsijat keksivät käyttää hyväkseen yliluonnollisia olioita valta-asemansa oikeuttamiseen. Näistä käytänteistä lienee syntynyt eräiden tutkijoiden käsitys uskonnoista yhteisöjen koheesiota lisäävänä biologisena adaptaationa. Itse asiassa vasta niin sanotulla akseliajalla noin 500 eaa. ja sen jälkeen alkoi syntyä ideologioita, joita voisi varsinaisesti kutsua uskonnoiksi. Ne syntyivät spontaanisti kansan keskuudessa kapinaliikkeinä valtaapitäviä vastaan. Vasta tässä vaiheessa uskontoihin liitettiin myös moraalinen aspekti. Varsin pian vallanpitäjät muunsivat syntyneet uskonnot jälleen valtarakenteidensa tukipilareiksi. Lähteet Virtanen, Hannu V. 2014. Jumalien synty - Dna:n, kulttuurievoluution ja uskonnon kolmiyhteinen historianselitys. VS-Kustannus. Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja vapaa tutkija. AJANKOHTAISTA JULKAISEMISESSA, TEEMANA TIEDEKIRJOJEN MARKKINOINTI 6.3.2015, klo 10.15–16.15 Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki, sali 104 Järjestäjä: Tieteellisten seurain valtuuskunta 10.15–10.30 Lea Ryynänen-Karjalainen: Hyvää Kirjan Vuotta! 10.30–11.00 Johanna Lilja: Tieteelliset seurat ja monografiajulkaisemisen rahoitus + Ilmoitusasioita 11.00–11.15 Ari Juntunen: Tiedekirjan uusi verkkokauppa 11.15–11.30 Johanna Lilja: Amazon-pilotin kokemuksia ja Amazon-myynnin jatko 11.30–11.55 Niklas Alén: Avoimet kirjat – menevätkö kaupaksi? Kommenttipuheenvuoro: Raimo Parikka (Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura) 11.55-12.05 Johdatus työpajoihin Omakustanteinen lounas. 13.00–14.45 Työpajat I. Tiedekirjojen markkinointi sosiaalisessa mediassa. Vetäjänä Tiedekirjan myynti- ja markkinointisihteeri Mandi Vermilä. II. Miten kirjoitan myyvän takakansitekstin? Ulkopuolinen kouluttaja, nimi ilmoitetaan myöhemmin. III. Tiedekirjan ja julkaisijoiden yhteistyön kehittäminen. Vetäjänä Tiedekirjan myymälänhoitaja Ari Juntunen. IV. Vaihtotoiminnan tulevaisuus. Vetäjänä johtava kirjastonhoitaja Georg Strien. 14.45–15.15 Kahvi 15.15–16.15 Työpajojen purku ja loppukeskustelu Ilmoittautuminen: http://survey.tsv.fi/index.php/survey/index/ sid/896293/lang/en Lisätietoja: Johanna Lilja (sähköposti etunimi.sukunimi@tsv.fi). 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjasto Ulf Göran Ahlfors, Ralph Gräsbeck, Olof Lindfors, Eric Ivar Wallgren Lääketieteellisen kirjallisuuden puute innosti Turun Akatemian opiskelijat vuonna 1820 perustamaan Medicinska Sällskapetin, jonka tehtävä oli kirjojen hankkiminen opiskelijoille. Vuoden 1827 tulipalon jälkeen jo valmistuneet lääkärit perustivat vuonna 1835 Helsingissä Finska Läkaresällskapetin, jonka päätehtävänä oli myös hankkia kirjallisuutta. Seura täyttää tänä vuonna 180 vuotta. Kirjallisuutta kierrätettiin tarkan kaavan mukaan jäsenten välillä. Finska Läkaresällskapet oli noin vuoteen 1920 kaikkien lääkäreitten seura, mutta kieliriitojen aikana osa erosi liittyäkseen Duodecimiin. Lääkaresällskapet jäi ruotsinkielisten seuraksi, mutta tänään molemmissa seuroissa on jäseniä kummastakin kieliryhmästä. Antiikki-kirjasto (Antika biblioteket) käsittää tänään 1 171 nidettä. Se syntyi vuonna 1966, kun seuran ajankohtainen kirjallisuus siirtyi Lääketieteelliseen keskuskirjastoon (nyk. Terkko), johon myös talletettiin noin 500 historiallista väitöskirjaa vanhasta Turun Akatemiasta sekä Helsingin ja Uppsalan yliopistoista. Loput kirjoista, osa Turun palosta pelastettuja ja osa myöhemmin ostettuja tai lahjoituksina saatuja, vanhin vuodelta 1578, säilytetään Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjastossa Meilahdessa Helsingissä. Kirjasto kuvaa hyvin lääketieteen kehityksen uskosta, magiasta ja taikauskosta kokemukseen pohjautuvaan tieteeseen, jossa päätöksien pitäisi nojautua kliinisiin kokemuksiin ja toistettaviin kokeisiin. Vielä 1700-luvulla kirjat oli usein julkaistu latinaksi. 1700-luvun lopulla saksa voittaa alaa ja on täysin dominoiva lääketieteen kieli 1900-luvun alusta toiseen maailmansotaan. Ranskankielen rooli oli myös merkittävä. Englannin ylivoimaista rolia lääketieteen kielenä ei voida aavistaakaan. Englantilaiset tekijät ovat kokoelmassa harvoja ja heidän kirjansa ovat usein käännetty saksaksi. Englanniksi painetut kirjat taas ovat usein käännöksiä saksasta. Vanhemman ajan sivistystasoa kuvaa se, että muun kieliset kuin teoksen varsinaisen kielen sitaatit, on jätetty ilman käänöstä. Jopa kreikan kielen ymmärtämistä pidettiin akateemisissa piireissä selviönä. Monet ruotsalaiset (ja tanskalaiset) kirjat on selvästi tarkoitettu maallikkolukijoille, kuten merimiehille, sotilaille ja virkamiehille. Aniharvat suomenkieliset teokset on suunnattu talonpojille. Monet kirjat, etenkin vanhat ruotsalaiset ja saksalaiset, on painettu fraktuuralla, mikä voi tuottaa vaikeuksia tottumattomalle lukijalle. Osoitteella ”http://www.fls.fi/sällskapet/biblioteket/” voi hakea kirjoja tekijän, teeman tai esimerkiksi kielen perusteella. Jotkut mielenkiintoiset sivut tai kuvat on skannattu. Joistakin teoksista on myös seuran kirjastotoimikunnan jäsenten kirjoittamia selostuksia. Kirjoja ei lainata, mutta niitä voi lukea kirjastossa, kunhan sopii asiasta Läkaresällskapetin kansliasihteerin Gerd Haglundin kanssa (puh. 09-477 680 90). Kirjoittajat ovat Fiska Läkaresällskapetin kirjastokomitean jäseniä. Tiedekirjasto-sarja päättyy. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 55 KEVÄÄN KAUNEIMMAT TAKIT FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 56 T I E.AINO.NET T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 WWW KIRJALLISUUS Metsäkonduktööristä akateemikoksi ta 2010-luvun alkupuolella. Hankkeen varsinaisena puuJuhani Päivänen hamiehenä oli Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori MatYrjö Ilvessalo: Erään metsämiehen ti Palo, joka ei ehtinyt nähdä työmuistelmia. Toimittaneet Jaakko tä valmiina, koska hän menehtyi Ilvessalo ja Yrjö Sevola. Helsingin traagisessa auto-onnettomuudessa yliopiston metsätieteiden helmikuussa 2014. Konekirjoitlaitoksen julkaisuja 6/2014. teeksi puretun sanelun työstämisen julkaistavaksi käsikirjoitukseksi teKeskeiset suomalaiset biografiat kivät tutkija Yrjö Sevola ja valtioantavat tavanomaiseen kaavaan tieteiden tohtori Jaakko Ilvessalo. puserretun kuvan Yrjö IlvessaLukijaa hämmästyttää kertojan losta (1892–1983), yhdestä Suoitsestään käyttämä yksikön kolmas men merkittävimmistä metsänpersoona, joka tekstin edetessä ja tutkijoista. Hänen tiedemiesurankerronnan kohteena olevan hensa huipentui Suomen Akatemian kilön ajallisen varttumisen mukajäsenyyteen heti akatemian pena vielä koko ajan muuntuu. Alukrustamisvuonna 1948. Tieteellisilsi kerrotaan henkilöstä ”pikkupoilä alkuperäisjulkaisuilla mitattukana, mikä saattaa olla paikallaan na Ilvessalon tutkijauran pituus oli kouluikään ehtimiseen saakka”. peräti 59 vuotta (ks. esim. Leikola Alakansakoulun aloittaminen oi2004, 2014). keuttaa nimitykseen koululainen. Ajatus muistelmien laatimisesOppikoulussa poika nousee lukion ta – tässä tapauksessa ei kirjoittaensimmäisellä luokalla lyseolaispomisesta – näyttäisi konkretisoitujaksi ja viimeisellä luokalla abituneen Ilvessalon mielessä hänen jo rientiksi. Ajan tavan mukaan abituylitettyään kahdeksankymmenen rientistä tulee ylioppilas vasta Helvuoden iän 1970-luvulla. Samoisingin yliopistossa frakkiin sonnushin aikoihin hänen näkökykynsä tautuneena suoritettujen tenttien alkoi kuitenkin heiketä ja prosessi jälkeen. Tämän jälkeen tuntuukin johti pian täyteen sokeuteen. Muisjo ihan luonnolliselta, että kerrontelmien ensimmäisen kolmanneknan kohdetta nimitetään myöhemsen onkin kerrottu syntyneen simin metsänhoitajaksi, metsäkonten, että muistelijan ääni muunduktööriksi, maisteriksi, tohtoriksi, tui konekirjoitteeksi hänen puoliprofessoriksi, osastopäälliköksi ja losonsa Lyyli Ilvessalon siirtämänä. pulta akatemian jäseneksi. TutkinKaksi kolmannesta nyt julkaistutoihin ja virkanimikkeisiin liittyvijen muistelmien laajuudesta löyen puhuttelumuotojen lisäksi tekstyi Yrjö Ilvessalon kuoleman jälti käyttää ulkomaanmatkojen kukeen äänikaseteilta, mutta niiden vausten yhteydessä myös muotoja purkuun ryhdyttiin kuitenkin vasmatkamies, suomalainen tutkija tai tarinan henkilö. Valittuun tyyliin ehtii 350 sivun luennan aikana tottua – vaikka siitä ei pitäisikään. Lapsuus ja kouluvuodet Yrjö Ilvesalo (vuoteen 1911 saakka Sarén) oli syntynyt Karl ja Amanda Sarénin seitsenlapsisen perheen keskimmäiseksi 1.12.1892. Yrjö kertoo isänsä olleen Tampereen kaupungin vankilanhoitaja. Tässä näkyy kertojan tyylin matala profiili – olihan ruotsinkielisessä nimityskirjassa kuitenkin nimikkeenä fängelsedirektör. Virkaan kuului asunto vankilan kyljessä kaupungintalon Hämeenkadun puoleisen siipirakennuksen toisessa kerroksessa poliisikamarin yläpuolella. Kaupungintalo ja itse raatihuone ovat kertojan muistamina kuvattu hämmästyttävän tarkasti. Lukijan on helppo kokea kulkevansa kertojan mukana kauppatorin puolelta leveitä portaita ja suurten ovienkautta raatihuoneen vestibyyliin sekä sieltä edelleen juhlasaliin ja sen lehterille, johon kaupungintalon asukkaatkin pääsivät seuraamaan konsertteja, näytelmiä ja naamiohuveja. Pihanpuolelta katsellen sekä raatihuoneen rakennus että kaupungintalon siipirakennukset olivatkin paljon arkisempia kuin sisäpuolelta tai kadunpuolelta nähtyinä. Neljä luokkaa kansakoulua käytyään koululainen selviytyy sisäänpääsykokeiden kautta Tam pereen lyseon oppilaaksi. Lyseon tuonaikaisten opettajien kuvaus – sekä ulkonäön että luonteenpiirtei- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 57 den osalta – on herkullista luettavaa. Opettajien joukossa oli luontaista arvostusta nauttivia, mutta myös äksyjä, itsekeskeisiä ja ivallisia tyyppejä. Keskinäistä toveruutta tuntevat koulupojat eivät viimeksi mainituista pitäneet. Muistelusten todenperäisyys vahvistuu, kun lukija oppii, että jo sata vuotta sitten koululaiset syyllistyivät lunttaukseen tai tällaisen avunantoon. Lunttaaja sai kuusi tuntia karsseria ja kerronnan poika rikollisesta avunannosta kaksi tuntia jälki-istuntoa. Karsseri oli rautaoven takainen pimeä koppi, jossa oli istuttava tai maattava lattialla määrätty aika. Sortokautena eniten viikkotunteja oli venäjän kielessä, jota kohtaan tunnettiin vastahakoisuutta. Katukilvetkin oli pakko muuttaa sellaisiksi, että nimi oli ylinnä venäjäksi ja vasta alempana suomeksi tai ruotsiksi tai molempina. Vankilanjohtaja oli virkatoimissaan huomannut ruotsin kielen osaamisen tärkeyden, joten hän lähetti kunkin poikansa vuorollaan pariksi kesäkuukaudeksi kalastajaperheeseen Ahvenanmaan Kumlingeen ruotsia oppimaan. Muut kesät vietettiin kaukaisten sukulaisten maalaistaloissa, jotta kaupunkilaispojat oppisivat tekemään ruumiillista työtä. Viimeisen lyseolaiskesänsä kertoja vietti Lapissa Metsähallituksen laajoilla valtionmailla tukkipuiden luvussa. Työ pännämiehenä tiettömien taipaleiden takana oli mitä ilmeisimmin raskasta kaupunkilaisnuorukaiselle raavaiden jätkien toimiessa puiden lukumiehinä. Kesä oli rahallisesti antoisa, mutta ei millään tavalla vielä tukenut ajatusta metsäalalle antautumisesta. 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Sittenkin metsäalalle On ilmeistä, että vanhemmalla veljellä, Lauri Ilvessalolla (1887– 1928), oli merkittävä osuus siihen, että Yrjö päätyi kuitenkin metsäalalle. Hän kirjoittautui keväällä 1911 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofisen tiedekunnan maanviljelystaloudelliseen osastoon, joka oli perustettu Tammelan Mustialasta vuonna 1907 siirretyn maatalousopetuksen ja Lammin Evolta vuonna 1908 siirretyn metsäopetuksen korkeimmaksi ”opinahjoksi”. Muistelukset sisältävät seikkaperäisen selvityksen yliopiston metsätieteille tarjoamista vaatimattomista opetustiloista 1900-luvun alun Kruununhaassa, opiskelijoiden asumisolosuhteista ja ruokailumahdollisuuksista uuden ylioppilastalon piharakennuksessa sijainneessa Koskisen kansankeittiössä tai vanhalla ylioppilastalolla rouva Putkosen ruokalassa. Valveutuneisuutta osoittaa, että myös Kansallisteatterin kulttuuritarjontaa käytettiin hyväksi. Ilvessalon kuvaus metsäylioppilaiden opiskelusta ja vaadituista harjoitteluista täydentää oleellisesti sitä kuvaa, minkä metsäylioppi laiden satavuotishisto riikki lyhy käisyydessään antoi muutama vuosi sitten (Havimo 2009). Metsätutkinnon tultua keväällä 1914 suoritetuksi oli etsittävä töitä. Metsähallitus oli tuohon aikaan alan merkittävin työnantaja. Nuoret vastavalmistuneet metsänhoitajat joutuivat frakkiin pukeutuneina ylitirehtööri, valtioneuvos P. W. Hannikaisen johtaman Metsähallituksen kollegion eteen vannomaan asessorin sanelun mukaisesti ”virkavalan, jossa he ihmeekseen mm. lupasivat ilmiantaa kaikki mahdolliset tie- toonsa tulevat salahankkeet Hänen Majesteettiansa Keisaria vastaan”. Herrat olivat tämän jälkeen kelpoisia Metsähallituksen metsäkonduktööreiksi, mikäli onnistuivat määräaikaisen työmääräyksen saamaan – vakinaisen viran saamiseen tulisi asessorin selityksen mukaan kulumaan vielä pitkä tovi. Metsää on tutkittava metsässä A. K. Cajanderin myötävaikutuksella Ilvessalo onnistui saamaan useita määräyksiä metsäkonduktöörinä avustamaan metsänhoidon tarkastuksissa Metsähallituksen eri hoitoalueilla. Varsinaisen työn ohessa hän keräsi koeala-aineiston, jolla selvitettiin mäntymetsiköiden valtapuitten kasvua tietyillä metsätyypeillä. Kerätyn aineiston pohjalta valmistui pro gradu -työ filosofian kandidaatin tutkintoa varten. Samasta asiakokonaisuudesta, mutta laajempaan aineistoon perustuva väitöstutkimus Tutkimuksia metsätyyppien taksatoorisesta merkityksestä valmistui vuonna 1920. Työllä tuli empiirisesti todennettua metsätyyppien soveltuvuus kasvupaikan puuntuotospotentiaalin arviointiin. Apurahatutkijanuran epävarmuus tuli Ilvessalollekin tutuksi, joten määräaikainen toimi metsänarvioimisen opettajana Helsingin yliopistossa oli tervetullut, vaikkakin se hidasti tutkimushankkeita. Näyttää siltä, että Hirvensalmen Lahnaniemen kylän kansakoululla pidetty vihkiäisjuhla, ”jossa tämän kansakoulun opettajien tytär ja kerrontamme yliopiston opettaja vihittiin avioliittoon”, sovitettiin opetus- ja tutkimustöiden lomaan hyvin rationaalisesti. Ilvessalo toimi myös sivutoimisena metsätalouden opettajana Teknillisessä korkeakoulussa yli 26 vuoden ajan. Opetus oli tarkoitettu lähinnä maanmittausinsinööreiksi aikoneille. Kertoja itse mainitsee, että ”kun opetuksen alalta ei ollut oppikirjaa, seurasivat oppilaat yleisesti tarkoin opetusta ja tekivät muistiinpanoja, joiden perusteella lopputentin saattoi läpäistä”. Hallussani ovat oman isäni luentomuistiinpanot 1930-luvun alkuvuosilta, jotka osoittavat metsätalouden opetuksen olleen sisällöllisesti varsin kattavaa. Niitä silmäillessä on lähes kuulevinaan ja näkevinään luennoitsijan hillityn ja verkkaisen puhetyylin, joka on siirtynyt kirjalliseen muotoon vahakantiseen vihkoon. Valtakunnan metsien inventoinnit Kun kertoja vasta äskettäin 29 vuotta täytettyään oli nimitetty vastaperustetun Metsätieteellisen koelaitoksen (nykyisin Metsätutkimuslaitos) professoriksi, hän sai tehtäväkseen suunnitella ja organisoida ensimmäisen valtakunnallisen metsävarojen inventoinnin. Työ tehtiin linjoittaisena koealaarviointina, jossa inventointilinjat kulkivat maan poikki lounaasta koilliseen. Tämä 1920-luvun alussa toteutettu valtakunnan metsien inventointi oli lajissaan ensimmäinen koko maailmassa. Toinen inventointi tehtiin 1930-luvun lopulla. Ilvessalon johdolla perustettiin Metsätutkimuslaitoksen kokeilualueisiin monipuolinen pysyvien kasvu- ja tuotoskoealojen verkosto, jota ylläpidetään yhä toistuvin mittauksin. Ilvessalo ehti johtaa vielä valtakunnan metsien kolmannen (1951–53) ja neljännen (1960–62) inventoinnin. Nyttemmin inventoinnit ovat muuttuneet ajantasai- seksi metsien ja niiden tilan seurantajärjestelmäksi. Kaksi akatemiaa Muistelijalle ominaiseen vaatimattomaan tyyliin kerrotaan Ilvessalon tehtävistä kahdessa akatemiassa: hän toimi Suomalaisen Tiedeakatemian esimiehenä ja Suomen Akatemian jäsenenä. Muistelmien sanelun jälkeen näistä molemmista organisaatioista on ehtinyt valmistua perusteelliset historiateokset (ks. Tiitta 2004; Paaskoski 2008), joissa hänen ansioitaan arvioidaan ja arvostetaan ulkopuolisin silmin. Kun Suomen Akatemia perustettiin vuonna 1948, Ilvessalo nimitettiin sen jäseneksi luonnontieteiden edustajana. Suomelle tärkeäntieteen alan keskeisenä edustajana ja osaltaan A. K. Cajanderin työn jatkajana hänen valintansa oli selvä, akatemialautakunta asetti hänet ehdolle virkaan toisena heti A. I. Virtasen jälkeen. Ilvessalo jatkoi akateemikkona työskentelyään Metsäntutkimuslaitoksessa. Metsäntutkimus kansainvälistyy Muistelmat sisältävät perusteelliset kuvaukset kertojan ulkomaanmatkoista Pohjoismaihin ja muualle Eurooppaan sekä Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Tarkkuudessaan ja kohteliaissa sanakäänteissään nämä osat ovat suhteellisen uuvuttavaa luettavaa. Toisaalta kertoja tekee aikalaistodistajan silmin havaintoja, joihin nykysuomalainen ei laisinkaan kiinnittäisi huomiota: Missisipin valtion metsissä ”haukkuutyössä oli miltei yksinomaan neekereitä, mutta puun kuljetuksen autolla suoraan hakkuupaikalta selluloosatehtaalle toimittivat valkoiset työmiehet”. Kirjaan liite- tyn henkilöhakemiston perusteella lukija voi havaita kertojan matkoillaan tavanneen monia maailman metsäntutkimuksen huippuja. Osoituksena suomalaisen metsäntutkimuksen arvostuksesta Yhdysvalloissa oli Valkoiseen taloon järjestynyt käynti, jonka yhteydessä kerrontamme tutkijalla oli tilaisuus keskustella saamistaan vaikutelmista Yhdysvaltain metsistä ja niiden tilasta tuolloisen presidentin (Calvin Coolidge 1923–29) kanssa. Tutkija pyrki vastaileman presidentin kysymyksiin mahdollisimman positiivisesti, ”mutta kuitenkin mieleensä jääneen myös kovin raskaat hakkuut ja yleiset metsäpalot erityisesti Lännellä”. Muistelmista selviää myös miten tärkeitä vierailu- ja demonst raatiokohteita olivat Metsäntutkimuslaitoksen omat kokeilualueet monenlaisine metsikkökokeineen. Mitähän muistelmien kertoja nykytilanteesta tuumaisi? Kokeilualueista ja useista tutkimusasemista on viime vuosikymmenen aikana jouduttu luopumaan. Lopullinen kuolinisku tälle kansainvälistä arvostusta nauttineelle sektoritutkimuslaitokselle tuli 1.1.2015, jolloin Luonnonvarakeskus aloitti toimintansa. Aikalaistodistajan sanakääntein Lukukokemus on samanaikaisesti sekä uuvuttava että antava. Toimittajat ovat halunneet säilyttää kirjan rakenteen ja laajuuden kertojan ääntä kunnioittaen: Koulupojat suksistelivat Pyynikin rinteillä, Teisko-laivaa mentiin vastaan Viitapohjan pulvärkille ja maitokannulla haettiin jästiä eli hiivaa Pyynikin prykiltä. Ymmärtämyksemme metsäntutkimuksen määrätietoisesta käyn T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 59 nistymisestä on oleellisesti lisääntynyt Ilvessalon muistelmien myötä. On hienoa, että sanelukasetit löytyivät, ääni siirrettiin kirjoitettuun muotoon ja käsikirjoitus saatettiin painotuotteeksi. Jälkipolvilla on nyt käytettävissään mielenkiintoinen aikalaisdokumentti. Ilvessalo näyttää halunneen muistiin merkittäväksi, mitä tamperelaispojalle oli tapahtunut hänen sekä ajallisesti että maantieteellisesti pitkällä matkallaan. Keskeisimmän osan esityksessä saa elämänuraksi valikoitunut metsäntutkimus sekä kotimaassa että kansainvälisellä areenalla. Itse asias sa perhe, vaimo Lyyli, s. Metsäpelto, pojat Mikko, s. 1922, ja Jaakko, s. 1929, sekä kasvattitytär Iiri, s. 1939, jäävät selvästi takaalalle. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että Jaakko Ilvessalo on kirjoittanut kirjaan lämminhenkiset jälkisanat, jotka päättyvät kuvaavasti: ”Isäni oli oman aikansa tiedemiesisä. Hänelle ponnistelu tutkimisen, opettamisen ja kirjoittamisen parissa oli luonnostaan lankeava tehtävä, joka kasvoi ajan myötä elämäntyöksi. Tämän rinnalle asettuivat yhtä luonnostaan ja omin muodoin perhe ja siitä huolehtiminen.” Lähteet Havimo, M. 2009. Metsäylioppilaiden taival 1909–2009. Teoksessa: Korpien hurjassa humussa. Metsäylioppilaat 1909–2009. Metsäylioppilaat ry 2009. Leikola, M. 2004. Ilvessalo, Yrjö (1892– 1983), Metsäntutkimuslaitoksen professori, Suomen Akatemian jäsen. Suomen Kansallisbiografia 4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004. Leikola, M. 2014. Metsätyypit Ilvessalon mukaan. Yrjö Ilvessalo (1892–1983). Teoksessa: Markkanen, T., Tiitta, A. ja Havaste, P. 2014. Suomalaisia tieteen huipul- 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 la. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus, s.106–107. Paaskoski, J. 2008. Oppineiden yhteisö. Suomalainen Tiedeakatemia 1908–2008. Kustannusosakeyhtiö Otava. Tiitta, A. 2004. Suomen Akatemian historia I 1948–1969. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 981:1. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suometsätieteen emeritusprofessori. Kokemuksia muuttuvasta kutsumusammatista Pauliina Raento Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.): Lehmästä leopardiin. Eläinlääkärityön muistoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Muistitietoaineistot koostuvat omasanaisista kertomuksista, jotka käsittelevät ihmisten kokemuksia tutkijoita tai organisaatioita kiinnostavista aiheista. Näiden aineistojen historia Suomessa ulottuu kansallisen heräämisen aikaan 1800-luvulle, ja maan erikoisuus on kirjallisen materiaalin suuri määrä. Sen kerääminen on ollut luontevaa kansalaisten varhaisen luku- ja kirjoitustaidon ja maan vahvan arkistoperinteen ansiosta. Muistitietoa kerää erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto, usein yhteistyössä ulkopuolisen rahoittajan kanssa. Näin edettiin, kun Suomen Eläinlääkäriliitto halusi koota muistoja alaltaan. Kiinnostusta motivoivat alan suuret rakenteelliset muutokset. Eläinlääketieteellinen korkeakoulu menetti itsenäisen asemansa ja muuttui Helsingin yliopiston tiedekunnaksi 1990-lu- vun puolivälissä. Sittemmin toiminta muutti Viikkiin ja tilat Sörnäisissä purettiin. Suureläinyksikkö siirtyi Hautjärven kartanosta Saaren kartanoon. Keruu tuotti tuhatsivuisen aineiston, josta koottiin kirja ulkopuolisten rahoitta jien tuella. Vanhimmat kirjoitukset ovat 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Vuoteen 1945 saakka suomalaiset eläinlääkärit koulutettiin ulkomailla, varsinkin Saksassa. Opinnot esimerkiksi Hannoverissa olivat vaativia, sillä asiasisällön lisäksi oli omaksuttava vieras kieli ja kulttuuri. Kotiin lähetetyissä kirjeissä kuvataan kiinnostavasti elämää 1920-luvun Saksassa, ja toisinaan ruinattiin rahaa. Asunnon lämmittämistä valiteltiin kalliiksi, koska hiilialueita miehitettiin ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Suomalaiset kuitenkin pärjäsivät, sillä markka kelpasi kansainväliseksi valuutaksi dollarin rinnalla. Samaan aikaan ”Saksan paperiraha” paransi ”laskuaan kuin sika juoksuaan”, kuten eräs opiskelija kirjoitti perheelleen. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset eläinlääkäriopiskelijat lähtivät klinikkaopintoihin Tukholmaan tai Osloon, kun kotimaassa oli ensin opiskeltu kolme vuotta teoriaa. Tuon ajan yhteiskunnallista ja liikenneteknologista kehitystä kuvaa se, että matkoista selvittiin parissa päivässä sen sijaan, että laivassa oli vietettävä jopa viikko jäisellä Itämerellä, kuten vielä pari vuosikymmentä aikaisemmin. Maa- ja metsätalousministeriö tuki opiskelijoita suojaamalla heidät markan devalvaatioiden kustannuksilta. Kliininen opetus Eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa saatiin viimein käyntiin 1960-luvulla ja ensimmäiset vain kotimaassa opiskelleet eläinlääkärit valmistuivat vuosikymmenen lopulla. Monet lopputenteistä olivat suullisia kuulusteluja, joihin pukeuduttiin arvokkaasti. Muistelijat kirjoittavat, kuinka tentteihin menemistä jännitettiin, koska arvostelu oli toisinaan mielivaltaista. Menestys tentissä ei vastannut osaamisen määrää vaan riippui tentaattorin senhetkisestä mielialasta. Tarinoiden perusteella entisajan professorit olivat suuria arvonsa tuntevia persoonia, jotka osoittivat asemansa epäröimättä. Toisaalta kirja antaa ammattikunnasta vahvasti yhteisöllisen, iloisen ja huumorintajuisen vaikutelman. Suomalaiset eläinlääkärit ovat myös selvästi välittäneet sekä potilaistaan että niiden omistajista. He myös todistivat ja lievensivät yhteiskunnallista eriarvoisuutta työskennellessään korkeakoulutettuina maaseudun vaatimattomissa oloissa. Toimenkuvan monipuolistuminen ja työmahdollisuuksien parantuminen muuttivat opintojen sisältöä ja toivat alalle lisää naisia. Vielä 1920- ja 1930-luvulla työtä oli vaikea löytää, koska lehmät olivat verrattain terveitä. Sairastuneiden yksilöiden hoidosta ei myöskään kannattanut maksaa eläinlääkärin kallista taksaa, koska lehmät tuottivat vähän. Pieneläimiä hoidettiin harvoin, ja lemmikkejä oli vähemmän kuin nykyisin. Siksi potilaat olivat lähinnä hevosia, jotka työskentelivät maa- ja metsätaloudessa sekä edustivat aikansa kuljetus- ja sotilasteknologiaa. Kastrointi, hampaiden raspaus ja loishäädöt olivat hevostyön rutiinia. Varsinkin maaseudulla näitä tehtäviä hoiti- vat isännät itse tai heidän luottopuoskarinsa, ja eläinlääkäri kutsuttiin paikalle vasta kun toimenpide oli mennyt pieleen. Valtaosa eläinlääkäreistä oli miehiä, eikä harvoja naisia aina otettu vakavasti. Suomessa oli kolmisensataa eläinlääkäriä 1950-luvun taitteessa, ja lisää tarvittiin. Maassa oli yli 400 000 hevosta, maataloustuotteiden kysyntä kasvoi kaupungeissa ja tuotanto tehostui samalla kun hygieniavaatimukset kiristyivät. Monilta alueilta kuitenkin puuttui eläinlääkäri. Vastavalmistuneet saattoivat siis valita halua mansa kunnan työkentäkseen, ja yksityispraktiikka muuttui pian kunnan viraksi, mikäli osapuolet olivat toisiinsa tyytyväisiä. Eläintenhoitajia ei ollut, mutta vastaanottoapulaisena työskentelevä vaimo oikeutti verovähennykseen. Pula eläinlääkäreistä avasi ovia naisille. 1970-luvun lopulla heitä oli jo puolet eläinlääkärin opinnot aloittavista. Kertojat muistelevat, että työ varsinkin maaseudulla oli raskasta, nykyistä työaika- tai lomakäytäntöä ei ollut, ja lastenhoidon järjestäminen vaati kekseliäisyyttä. Sukupuolesta riippumatta moni oli kutsumusammatissaan. Liittyminen Euroopan unioniin siirsi painopistettä yksilöiden lääkitsemisestä suurten tuotantoyksiköiden ehkäisevään terveydenhuoltoon. Hyötyeläinten arvo romahti, eikä sairastuneen naudan liha-arvoa kannattanut enää yrittää säilyttää eläinlääkärin avustuksella. Sairaseläinkuljetukset loppuivat. Sen sijaan elintarvikkeiden turvallisuuden valvonta ja eläintautien ehkäiseminen kasvattivat merkitystään. 1980-luvulla suur eläinlääketieteessä erikoistuttiin esimerkiksi lisääntymistieteeseen. Lemmikkien määrä nousi, ja niitä varten perustettiin uusia eläinlääkäriasemia ja sairaaloita. Pieneläinpraktiikan arvostuksen muutosta havainnollistaa se, että vielä 1960- ja 1970-luvulla sen koulutukselta haluttiin evätä julkinen rahoitus. 1990-luvun lopulla pieneläimet tulivat osaksi eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutusta. Pieneläinpraktiikka ei enää tarkoittanut metsästyskoirien rokottamista vaan mitä moninaisimpien lemmikkien kokonaisvaltaista ja talou dellisesti tuottavaa hoitoa. Yhteiskunnan rakennemuutoksen ja eläinlääkäreiden työn muutoksen suhdetta havainnollistavat myös hevoset. Kun traktori valtasi maatalouden, hevosten määrä romahti ja käyttö muuttui. Vielä 1940- ja 1950-luvulla hoidettiin sota- ja savottahevosten rasitus- ja muita vammoja, ja hevosia koottiin joukkoruunauksiin ja -madotuksiin. Hevosmiestaidot olivat välttämättömiä, joten niitä opetettiin pakollisilla ajo-, ratsastus- ja valjastuskursseilla Ypäjällä ja Niinisalossa. Nyt historiaan jäänyt pakollinen kengityskurssi kesti pisimmillään kolme viikkoa. 1980-luvulla Suomessa oli enää 35 000 hevosta, enimmäkseen urheilu- ja virkistyskäytössä. Niitä hoidettiin yksilöllisesti ja yhä monipuolisemmin, kun kilpailu ravi- ja ratsastusurheilussa koveni. Noista ajoista hevosten määrä on yli kaksinkertaistunut ja toiminta on kansainvälistynyt. Määrän kasvua – ja hevosten suurta tunnearvoa – kuvastaa uusien hevosklinikoiden ja -sairaaloiden perustaminen. Ennallaan on varsinkin kilpa- ja jalostushevosten omistajien tuntema syvä arvostus taitavaa hevospraktikkoa kohtaan. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 61 Eläinlääkärien muistelukset ovat sympaattista ja viihdyttävää luettavaa. Alkuperäistekstejä on kunnioitettu, kuten muistitietoaineistojen kohdalla asiaan kuuluu, ja kirjoittajien persoonallisuus pääsee hyvin esille, kuten kokoelman toimittaja on halunnut. Toistoa sekä nimeltä mainittujen kollegojen avioeroista, alkoholismista ja mielenterveysongelmista juoruamista olisi kuitenkin voinut karsia. Lukija voi eläytyä värikkääseen tarinointiin tai lähestyä sitä suomalaisen koulutusjärjestelmän, tuotantorakenteen ja yksittäisen tieteenalan muuttuvana kuvana. Kirjoittaja on tutkimusvapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa. Kirjan nykyisyys ja tulevaisuus Tuija Laine Kirja muuttuvassa tietoympäristössä. Toimittaneet Tommi Inkinen, Markku Löytönen, Anne Rutanen. Suomen tietokirjailijat 2014. Suomen tietokirjailijat ry. on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen julkaistessaan teoksen kirjan asemasta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Internet-maailma on vaikuttanut merkittävässä määrin moniin yhteiskunnan toimintoihin ja osansa siitä on saanut myös kirja-ala. Painetulla kirjalla on hieno menneisyys, mutta sen tulevaisuus sähköisten medioiden vallatessa alaa on herättänyt paljon kysymyksiä, jopa huolta – ei vain Suomessa, vaan eri puolilla maailmaa. Tietokirjailijoiden yhteistyönä syntynyt 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Kirja muuttuvassa tietoympäristössä pyrkii omalta osaltaan vastaamaan näihin kysymyksiin ja herättämään uusia. Kirjassa tarkastellaan kirjaalaa varsin monipuolisesti. Mukana on näkökulmia kustannustoimintaan, kirjakauppaan, kirjastolaitokseen ja kun kyse on tietokirjailijoiden laatimasta teoksesta, luonnollisesti myös tietokirjaan ja oppikirjaan. Huomiota kiinnitetään myös lukemiseen sekä kielen merkityksiin ja muutoksiin. Digitaalista kenttää käsitellään useissa artikkeleissa. Kirja lähtee liikkeelle kirjan varhaisvaiheista, savitauluista ja Gutenbergista sekä niistä muutoksista, joita kirja on elinkaarensa aikana kohdannut jo ennen nykyistä digitaalisuuden aikakautta. Muutoksia on tapahtunut ja tapahtuu emmekä pysty ennustamaan, millaisia muutoksia on vielä tulossa meidän elinaikanamme saati sen jälkeen. Rakenteellisesti suurimmat muutokset sijoittuvat tällä hetkellä kustannus- ja kirjakauppa-alalle. Samoin kuin muualla yhteiskunnassa, kustannusalan pienet toimijat joutuvat usein väistymään suurempien tieltä resurssipulan vuoksi tai ainakin muuttamaan toimintatapojaan radikaalisti. Kaikkein selvimmin tämä näkyy antikvariaattialalla, jota kirjassa ei, kumma kyllä, käsitellä lainkaan. Kustannussyistä monet antikvaariset kirjakauppiaat Suomessa, muusta Euroopasta puhumattakaan, ovat joko lopettaneet toimintansa tai siirtyneet kokonaan tai osittain nettikauppaan. Sähköisen kirjan myynti Suomessa on vielä suhteellisen vähäistä eri syistä, mutta niiden lisääntyessä kirjojen levitys siirtynee väistämättä yhä enemmän internetiin. Voimakkaimmin muutokset näkyvät jo nyt sanomalehdistössä, jonka tilaajamäärät ovat eri puolilla romahtaneet. Lehtien lukeminen ei ole kuitenkaan vähentynyt ja moni lukija arvostaa edelleen näköislehden lukemista tablettitietokoneelta tai lukulaitteelta. Saksan kansalliskirjasto kertoi Frankfurtin kirjamessuilla, että viime vuonna sähköisen kirjallisuuden kartunta ohitti ensimmäisen kerran painetun kirjallisuuden kartunnan heidän kirjastossaan Frankfurtissa. Aika näyttää, milloin Suomessa ollaan kansalliskirjallisuuden osalta yhtä pitkällä. Lukemisen ja kirjan lukijan kannalta muutokset eivät huolestuta. Useat kirjan artikkeleista käsittelevätkin lukemista digitaalisessa maailmassa. Niissä, kuten muissakin aiheesta kirjoitetuissa teksteissä ja tutkimuksissa, vakuutetaan, että kirjojen siirtyminen digitaaliseen muotoon ei ole vähentänyt lukemista eikä edes painetun kirjan asemaa. Lukijat ovat vain oppineet valikoimaan, mikä kirjallisuus ja missä tilanteessa on kätevintä lukea painettuna, mikä ruudun välityksellä. Näin e-kirja pikemminkin monipuolistaa lukemisen tapaa, ei suinkaan kavenna sitä. Lasten ja nuorison kohdalla se saattaa jopa lisätä innostusta lukemista ja kirjoittamista kohtaan, kun sosiaalinen media ja internet avaavat digisukupolvelle uusia mahdollisuuksia toteuttaa itseään kirjallisesti. Myös tutkijoille digitaalisen aineiston kasvu merkitsee useissa tapauksissa parantuneita tutkimusedellytyksiä, kun aiemmin mikrofilmeiltä luettava aineisto on saatavissa selkeämmässä muodossa kotikoneelle ja esimerkiksi vaikeasti tavoitettavat opinnäytteet voi lukea kätevästi verkon välityksellä. Tekijänoikeudet pitävät kuitenkin huolta siitä, että kirjastot eivät tyhjene, sillä tekijänoikeudenalainen aineisto, olkoon kuinka digitaalisessa muodossa hyvänsä, on edelleen luettava kirjaston seinien sisäpuolella. Teoksen monipuolisuudesta huolimatta vielä joitakin näkökulmia jää puuttumaan. Koska lyhyessä esipuheessa viitataan myös tiedemaailmaan ja toimituskunnassa on kaksi professoria, olisi myös kirjan ja kirjallisuuden tutkimus ollut syytä nostaa esiin. Sekä kirjallisuustiede että kirjahistoria on nyt jätetty teoksessa tarkastelun ulkopuolelle. Kuitenkin molempien kannalta kirja-alalla tapahtuneet muutokset ovat jatkuvasti esillä – ne näkyvät tutkimuksessa, opetuksessa ja näiden tieteenalojen popularisoinnissa. Jo vuosien ajan kirjahistorian suurimman, kansainvälisen kattojärjestön vuosikonferenssissa, SHARPissa (Society for the History of Authorship, Reading and Publishing), on esimerkiksi esitelty eri puolilla maailmaa valmiita ja tekeillä olevia kirjahistorian tietokantoja ja erilaisia verkkoaineistoja. Verkoston sähköpostilistalla käydään jatkuvasti vilkasta keskustelua juuri niistä kysymyksistä, joita tässäkin kirjassa on nostettu esiin. Tämän vuotisen SHARPin jakaman DeLong -kirjapalkinnonkin voitti David McKitterickin Old Books, New Technologies, joka tarkastelee kirjan ja sen historian muutosta juuri digiaikakauden taustaa vasten. Helka-tietokannassa kirja näkyy olevan luettavissa myös elektronisena, tosin vain Museoviraston tunnuksilla. Tämä osoittaa, kuinka e-kirja voi yhtaikaa olla käyttäjän kannalta lähellä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Kirja muuttuvassa tietoympäristössä on kirjan tämänhetkiseen tilanteeseen pureutuva julkaisu, joka tarjoaa tietoa kirja-alan nykytilasta ja antaa ajattelemisen sekä keskustelun aihetta kaikille kirjan tilasta kiinnostuneille. Muodoltaan se on läpileikkaus, jossa jokainen kirjoittaja on lähestynyt teemaa omalta kannaltaan eikä kirjassa ole pyritty yhtenäiseen kokonaisuuteen. Tämän vuoksi siitä syntyy hieman hajanainen vaikutelma. Lopullista totuutta kirja ei pysty tarjoamaan eikä se liene ollut kirjan tekijöiden tarkoituskaan. Siinä nostetaan kuitenkin hyvin esiin muutosten tuomia etuja ja haittoja ja vakuutellaan huolestuneille, ettei kirja esineenä ole vielä aikansa elänyt, vaikka se onkin osittain muuttanut muotoaan. Kirjoittaja on kirjahistorian professori Helsingin yliopistossa. Hallinto uudessa tulokulmassa Vesa Huotari Petri Virtanen ja Jari Stenvall: Älykäs julkinen organisaatio. Tietosanoma 2014. Perinteiset ajattelumallit, teoriat ja käsitteet ovat tulossa tiensä päähän julkisten organisaatioiden uudistumisen myötä, väittävät professorit Petri Virtanen ja Jari Stenvall. Uudistamisen pohjaksi he tarjoavat aikaisempaa positiivisempaa lähestymistapaa julkisen sektorin toimijoille: muutu, koska olet osaava tai vähintäänkin oppimiskykyinen, mahdollisesti jopa älykäs. Älykäs julkinen organisaatio -teos sekä jatkaa että laajentaa tekijöiden aikaisempien teosten tematiikkaa. Teos on myös vasta-argumentti näkemykselle, jonka mukaan ”tyhmää julkista hallintoa johtavat hallinnon ulkopuoliset älykkäät toimijat” (s. 13) eli julkinen hallinto olisi ulkoistanut älykkyyttä vaativat tehtävät yksityisen sektorin konsulteille. Teoksen on tarkoitus herättää keskustelua, kehittää teoriaa, luoda uutta ja palvella mahdollisesti myös konsultointia. Aluksi Virtanen ja Stenvall luonnehtivat julkisen hallinnon kehitystä 1980-luvun jälkeen. Tarkastelua leimaa henkilökeskeisyys. Pääpaino olisi voinut olla asioilla, ei niiden esittäjillä, olisi esimerkiksi voitu käsitellä, miten käyttää organisaation käsitettä mielekkäällä tavalla puhuttaessa julkisesta hallinnosta. Kirjoittajien analyysi näyttääkin käynnistyvän kunnolla vasta, kun huomio kiinnittyy julkisen hallinnon piirteiden ja julkisten organisaatioiden älykkyyden luonteeseen. Tuloksena voi sanoa olevan ”normiälykkyyttä”, ”professioälykkyyttä”, ”kollegiaalista älykkyyttä”, ”praktista älykkyyttä”, ”vastuuälykkyyttä”, ”valmisteluälykkyyttä” ja ”muutosälykkyyttä”. Tätä älykkyyttä käytetään julkisessa hallinnossa hyvinvointiyhteiskunnan puolustamiseen. Samalla puolustetaan luonnollisestikin kaikkia niitä ammattiasemia, joiden varaan julkinen palvelutuotanto on rakennettu. Tämä luku jää kuitenkin pelkäksi asian ja lukijan lämmittelyksi. Hämmästyttävintä siinä on tekijöiden väite, että Margaret Thatcher olisi tokaissut julkisuudessa, ettei ole olemassa mitään valtiota tai julkisia palveluita vaan T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 63 yksinomaan perheitä (s. 59). Lähdeviite olisi tässä auttanut sekä lukijaa että tekijöitä itseään.1 Luku kolme, älykkään julkisen organisaation muoto, ei keskustele muotokysymyksistä. Virtanen ja Stenvall väittävät, että uudistaminen, jossa on keskitytty hallinnon rakenteisiin, on tavalla tai toisella unohtanut itse organisaa tiot ja niiden kehittämisen. Sitä, millaisia organisaatioita julkisessa hallinnossa on, ei ole heidän mukaansa huomioitu riittävästi. Kirjoittajat käyvät lyhyesti läpi organisaatioteorian huimaksi luonnehtimaansa kehityskulkua 1900-luvulla – sama kuin väittäisi runouden kehittyneen merkittävästi vastaavalla ajan jaksolla. Koska heillä ei ole käytössään selkeää organisaation käsitettä, jonka kautta jäsentää keskusteluja, he käsittävät organisaation aina kunkin keskustelun kautta. Tarkastelu ei lisää ymmärrystä eikä edes informoi asiasta, vaan tuottaa lähinnä sivun täytettä. Tekijät väittävät, että ”julkiset organisaatiot ovat 2010-luvulla tar 1 Thatcher ei uskonut ”yhteiskuntaolioon”. Yhteiskunta ei ollut jotakin, joka kykeni konkreettisesti tarjoamaan esimerkiksi asunnon asunnottomalle tai jonka syytä jonkin lapsen ongelma saattoi olla. Hän liitti toimijuuden yksilöihin. Kaikki, mitä esimerkiksi hallitus saattoi tehdä, todentui yksinomaan ihmisten tekemisten kautta: ”There is no such thing as society. There is living tapestry of men and women and people and the beauty of that tapestry and the quality of our lives will depend upon how much each of us is prepared to take responsibility for ourselves and each of us prepared to turn round and help by our own efforts those who are unfortunate.”(http://www. margaretthatcher.org/document/106689) 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 peeksi samankaltaisia, jotta voidaan esittää ajatus uudentyyppisestä julkisesta organisaatiosta – sen teoreettisista ja käsitteellisistä rajoista” (s. 79). Tässä väite julkisten organisaatioiden samankaltaisuudesta ja tuon samankaltaisuuden riittävyydestä (so. empiirinen väite) yhdistetään laatua koskevaan päätelmään (uutta tyyppiä oleva) ja kyseistä kategoriaa kuvaavaan käsitteeseen (ajatus) hölynpölyllä höystettynä (sen teoreettiset ja käsitteelliset rajat). Vaikka kirjoittavat toteavat esipuheessaan, että teos on kirjoitettu ainakin viiteen kertaan, ei lopputulos vakuuta ajatuksen kaikinpuolisessa kirkkaudessaan. Julkisen organisaation älykkyyden tarkastelussa tarvitaan Virtasen ja Stenvallin mielestä seitsemää ”käsitettä” (systeemisyys, asiakaslähtöisyys, dynaamisuus, kokonaisvaltainen tila, avoimuus, kumppanuus, päätöksenteko). Valitettavasti tästä lupaavasta alusta huolimatta asian tarkastelu polkee edelleen pitkälti paikallaan. Vaikka tarkastelu ei asiallisesti etene mihinkään, onnistuvat tekijät tästä huolimatta kompastelemaan: ”Organisaation ajatteleminen systeeminä on seurausta organisaatiorakenteiden ja organisaatiossa vallitsevien vuorovaikutus- ja valtasuhteiden kompleksisuudesta” (s. 80); ”Dynaamisuus näkyy ajan käyttämisessä: organisaatiossa toteutuakseen jotkin asiat vaativat tietyn ajan, toiset asiat taas toisen. Toisaalta dynaamisuuden voi aistia kokemuksellisesti: riippumatta muutosprosessien vaatimasta absoluuttisesta ajasta muutoskokemukset voivat olla dynaamisia tai eivät” (s. 82); ”Kumppanuus on yhteistyötä sanan varsinaisessa merkityksessä. Siksi onkin syytä kysyä, mistä yhteistyössä oi- keastaan on kysymys.” (s. 84.) He päätyvät määritelmään älykkäästä julkisesta organisaatiosta dynaa misena, avoimena ja systeemisenä kokonaisuutena, joka ponnistaa asiakaslähtöisestä toimintamal lista, kumppanuuksista sekä organisaatiokulttuurinsa kokonaisvaltaisuudesta ja huomioi päätöksenteossaan ennakoivasti toimintaympäristönsä (s. 95). Mikä edellä mainitussa määritelmässä osoittaa, että kysymys on nimenomaisesti julkisesta organisaatiosta? Organisaatioiden kohdalla tie älykkyyteen on Virtasen ja Stenvallin mielestä tieto ja sen hyödyntäminen. Jos älykkyyden ymmärtää ongelmanratkaisukyvyksi, voi asian kääntää toisinpäin ja todeta, että organisaatioiden älykkyys on tie tietoon ja sen hyödyntämiseen. Virtasen ja Stenvallin kaavassa älykkyys kasvaa tiedon lisääntymisen myötä. Jälkimmäisessä tulkinnassa tieto kasvaa älykkyyden myötä. Tietoa tuottaville yliopistotutkijoille tietovetoinen järjestys näyttää ilmeisesti luonnolliselta: ”… tieto luo perustan organisaation menestymiselle” (s. 101), ei siis, että organisaation menestys luo perustaa tiedolle. Kun tekijät viittaavat samalla termillä (t-i-e-t-o) tietoon luotuna aikaansaannoksena, päätöksenteon perusteena, toimintana ja havainnoinnin pohjana, kadottavat he käsitteen näköpiiristään. Vaikka termi säilyy, niin asia muuttuu. Virtanen ja Stenvall yksinkertaisesti sekoittavat eri asiat toisiinsa. Käsitteellisestä ylimalkaisuudesta ei valitettavasti ole tässäkään tietämystä lisäävän keskustelun ja teoriaa kehittelevän analyysin lähtökohdaksi. Vaikka tämä ote voikin olla praktisesti riittävä konsultoinnissa, pitäisi analyyttiselta puheenvuorolta edellyttää enemmän tieteessä. Vuorovaikutuksen ja rajapintojen tarkastelu lähtee liikkeelle lupaavasti. Vaikka älykkyyden käsittäminen tuottaakin tekijöille hankaluuksia – ”organisaatiossa toimivien on tunnettava toistensa älykkyys” (s. 122) – on tässä luvussa myös merkittävää sisältöä. Sosiaalinen pääoma, erilaisuuksien suojelu ja niiden keskinäisen kanssakäymisen edistäminen, rajapintojen ylittäminen jne. ovat jotakin olennaisesti organisoituun älykkyyteen kuuluvaa. Tekijät eivät kuitenkaan onnistu pitämään yllä tarkastelunsa tasoa: ”On paljon järkevämpää, että ’parhaat faktat’ voittavat sen sijaan, että ’paras retoriikka’ voittaisi. Siksi organisaatioympäristössä olisi pyrittävä luomaan olosuhteet, joissa toisiin reagoidaan nimenomaan älykkyydellä…” (s. 125). Älykkyyden käsitteen käyttö ei ole tässä teoksessa erityisen älykästä vaan pikemminkin naiivia tai lapsenomaista. Rajapinnan käsite on kuitenkin arvokas. Tuo arvo ei vain ole realisoitavissa siten, että osoitetaan sormella moninaisia rajapintoja julkisessa palvelutuotannossa. Kysymys on teoreettisesta ideasta, jonka paikantuminen ja sisällöllinen luonne ovat empiirisiä ongelmia. Tekijöiden olisikin kannattanut keskittyä käsitteen kehittelyyn ja sen merkityksen täsmentämiseen tiedon lisäämisen, ongelmanratkaisukapasiteetin kasvun sekä organisaatioiden praktisen pätevyyden kannalta. Vaikuttaakin siltä, että tekijöiltä puuttuu eksplisiittinen tai intuitiivinen ymmärrys käsitteen käsitteestä. Ryhtyminen teorian kehittelyyn ilman tällaista ymmärrystä ei lupaa kehittyneempää teoriaa tai edes aikaisempaa jä- sentyneempää käsitystä asiasta. Teos tarjoaa aidosti uutta ja tuoretta, kun tekijät siirtävät huomionsa palveluälykkyyteen eli siihen, miten palvelu syntyy tuottajan ja asiakkaan rajapinnassa keskinäisen kanssakäymisen ja mahdollisesti vastavuoroisen aikaansaamisen tuloksena. Älykäs palvelu edellyttää aitoa kohtaamista. Virtanen ja Stenvall paneutuvat tähän teemaan monipuolisesti ja näkevät, että julkiseen hallintoon on syntymässä uusi palveluparadigma yhteiskehittelyyn nojaavana asiakaslähtöisyytenä. Julkishyödykkeiden erityisluonteelle, byrokraattisuuden hyville puolille, julkisten palveluiden oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteille sekä edustuksellisen ohjausmekanismin ongelmille olisi kuitenkin ollut syytä osoittaa enemmän aikaa ja ajatusta ennen pohdintaa siitä, miten muutos on aikaansaatavissa, miten lisätä riskinottoa julkisessa palvelutuotannossa tai mitä johtamiselta vaaditaan. Millä tavalla perinteiset käsitteet ja totunnaiset ymmärtämisen tavat ovat muuttuneessa maailmassa menettäneet analyyttisen purevuutensa ja miten tulisi arvioida käsitteitä, joita tarjotaan korjaamaan niiden puutteita? Lopuksi tekijät avaavat organisatorisen älykkyyden tutkimista ja valottavat älykkäiden organisaa tioiden aikaa. Tekijöiden metodologiset huomiot ja menetelmäohjeet ovat teoksen maallikkomaisinta antia, mutta erilaisten tutkimustehtävien listaamisesta on varmasti hyötyä tutkimusaihetta hakeville. Jos tutkimusta on vaikeuttanut, kuten kirjoittajat toteavat, tiedon puute siitä ”missä organisaation älykkyys on” (s. 226), osoittaa tämä teoskonkreettisesti, ettei arkikäsitys älykkyydestä auta kertomaan, mitä se on organisoidun toiminnan kohdalla. ”Kun tietoisuus julkisten organisaatioiden älykkyyden olemuksesta lisääntyy, se muuttaa myös tavanomaisia julkisten organisaatioiden tutkimukseen liittyviä uskomuksia ja tottumuksia” (s. 226), on tyhjää konsulttiretoriikkaa. Tekijät olettavat kovin paljon kyseessä olevan olemuksen olemassaolosta ja luonteesta sekä kovin vähän tieteellisen tutkimuksen perusteista ja tavoista. Teoksen loppu herättääkin pohtimaan, paljonko kyky mitata älykkyyttä on lisännyt älykkyyttä maailmassa. Voidaanko älykkyyttä lisätä – ”Organisaation älykkyys lisääntyy systemaattisella kehitystyöllä” (s. 214) – vai ainoastaan parantaa testimenestystä ja onko todella tarpeen todeta, että menestyminen on jotakin muuta kuin menestymistä, esimerkiksi merkki älykkyydestä – ”älykkäät organisaatiot pärjäävät muita paremmin eli saavat aikaan hyviä tuloksia” (s. 240)? Miten siis teoksen heikkoudet ja vahvuudet jakautuvat? Ensimmäinen ongelma on siinä, että teos on kirjoitettu ikään kuin ilman näkökulmaa. Kenen tahansa perspektiivin tavoittelu kääntyy tässäkin tapauksessa mitäänsanomattomuudeksi. Ajatus on yksinkertaisesti hukassa ja teorian kehittely jää lapsenkenkiinsä. Teoksen täyttävät pintapuoliset rajanvedot ja määrittelyt, jotka on vain tehty ja laitettu esille, mutta jotka eivät johda mihinkään. Käsitteet, jotka pitäisi erottaa toisistaan, sekoitetaan ja samalla tehdään huomattava joukko erotteluita sekä rajanvetoja, joilla ei näytä olevan mitään merkitystä tässä tai mahdollisesti missään T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 65 muussakaan yhteydessä. Oppihistorian hallintakaan ei vakuuta. Se, että hallintotieteen professorit ovat kirjoittaneet tekstin, joka on julkaistu tuotemerkillä ”BusinessBooks”, on mahdollisesti uutta ja ennennäkemätöntä Suomessa, mutta onko tämä todella tehty sillä ammattiylpeydellä, joka tekijöiden mukaan on julkisen tekemisen haaste tulevaisuudessa? Teoksen ansiot ovat puolestaan sen teemassa yleensä, sisältörikkaudessa ja huomion kohdistamisessa palveluihin. Tekijöiden lähdekirjallisuus on tuoretta. He johdattavat lukijan moniin kiinnostaviin keskusteluihin ja tutkimushavaintoihin. Virtasella ja Stenvallilla onkin oma arvonsa tienraivaajina. Teos avaa uutta uraa, vaikkei siitä ole varsinaiseksi tieksi. Se, kasvaako älykkäiden julkisten organisaatioiden tutkimus koskaan todelliseksi tiedon ja toiminnan väyläksi, selviää vasta tulevaisuudessa. Idea on kuitenkin sangen myyvä ja tekijät sen takana ovat epäilemättä varsin idearikkaita, energisiä ja aikaansaavia. Kaikki on vielä mahdollista. Kirjoittaja on Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija. 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Filosofista tieteenhistoriaa Topi Heikkerö Tuukka Perhoniemi: Mitan muunnelmat: Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa. Vastapaino 2014. Lenkillä seuraan sydämeni sykettä suomalaisvalmisteisen sykemittarin avulla. Sykkeen tulee pysyä valitun harjoituksen mukaisesti tiettyjen rajojen sisällä. Lenkin jälkeen tutkailen tilastotietoja lenkistä, muun muassa kalorimäärää, maksimisykettä ja keskisykettä. Suhteuttamalla nämä lenkin pituuteen ja käyttämääni vauhtiin voin tehdä päätelmiä kunnostani ja sen kehityksestä. Ollessani töissä Helsingin yliopistossa viime vuosikymmenellä käyttöön tuli uusi palkkajärjestelmä (UPJ). Se nojasi ajatukseen, että työtehtävien vaatimustasolle määritellään numeroarvo ja esimiehen kanssa arvioidaan työntekijän työstä suoriutumisen taso, mistä on johtopäätöksenä toinen luonnollinen luku. Sijoittamalla nämä kaksi lukua palkan määrittävään funktioon saadaan selville, mitä palkkaa yliopiston tulee työntekijälle maksaa. Ja sitä palkkaa hän myös saa, jos budjetti sen sallii. Jos ei salli, täytyy kahta numeroa, funktion muuttujia, korjata, jotta voidaan oikeuttaa johtopäätös eli maksettu palkka. Periaatteessa palkkafunktioon voi lisätä rajattomasti muuttujia, vaikkapa opiskelija-arviointien tuloksia – numeroarvoksi käännettynä. Mittausesimerkkien listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tuukka Perhoniemi tiivistää asian: ”Nykyisin lähes kaikkea mitataan” (s. 7). Perhoniemi esittää kirjassaan käsitteellis-historiallisen kuvauksen mittaamisesta ja mitasta. Hän pyrkii selvittämään, miten mitat, mittauskäytännöt ja mitan tulkinnat yhtäältä ”jäsentävät kokemuksiamme ja käsityksiämme todellisuudesta” ja toisaalta ”tekevät asiat hallittaviksi, asettavat ne luokkiin ja erilaisten käytäntöjen alaisiksi” (s. 14). Tästä lähtökohdasta johtuenPerhoniemen tutkimus on monitieteinen eikä asetu selvästi minkään tyypillisen oppialan piiriin. Hänen kysymyksensä on filosofinen, mutta siihen vastataan historiallisten temaattisten tutkimusten avulla. Historiallisten tarkastelujen kautta päädytään mitan erilaisiin paradigmaattisiin tyyppeihin, ”muunnelmiin”. Muunnelmalla Perhoniemi tarkoittaa mitan ja mittaamisen historiassa esiintyviä erilaisia merkitysjuonteita. Lukemalla historiaa filosofisesti Perhoniemi artikuloi näiden merkitysjuonteiden käsitteelliset luonnehdinnat. Esikuvina tälle metodille Perhoniemi mainitsee G. H. Von Wrightin Hyvän muunnelmat (1963/2001) ja William Jamesin The Varieties of Religious Experience (1902) -teokset. Kyse on siis mitan erilaisten historiassamme esiintyneiden hahmojen tai paradigmojen esiin piirtämisestä. Tässä työssä historiaa luetaan sen nyanssit ja yksityiskohdat huomioiden mutta siten, että lopulta päädytään yleisluonteiseen kuvaukseen historiassa esiintyneestä tyypistä. Tietyllä tapaa Perhoniemen ”muunnelma” on siis sukua myös Max Weberin ”ideaalityypille”. Mitan muunnelmat koostuu kolmesta laajasta historiallis-filosofisesta tarkastelusta: mitan aja- tus antiikissa, mitta ja mittaaminen Galileo Galilein (1564—1642) uudessa tieteessä sekä metrijärjestelmän synty inhimillisten järjestelyjen voimin. Luvuissa piirtyvät esiin mitan kolme keskeistä muunnelmaa: ontologinen, representatiivinen sekä toiminnallinen. Näitä kolmea lukua kehystävät johdanto, joka avaa tutkimuksen mielen ja metodiikan, sekä loppukatsaus, joka vetää yhteen kirjan tarkastelujen filosofisia tuloksia ja näyttää, miten ne täsmentävät kuvaamme inhimillisestä tiedosta. Kirjan rakenne on sikäli erikoinen, että Perhoniemi lähestyy teemaansa vielä kahden liitteen kautta: ”Historian merkitys nykyajalle” -essee ja 1500-luvun lopulta peräisin olevan Mittaajat-maalauksen analyysi päättävät kirjan. Ensinmainittu on laajahko katsaus erilaisin tapoihin ymmärtää ajattelun ja käytäntöjen historiantutkimuksen luonne. Esitellessään erilaisia lähestymistapoja Perhoniemi arvioi niitä kriittisesti ja vähitelleen veistää esiin paikan, joka hänen omalla tutkimuksellaan on niiden joukossa. Liite kuvaa erinomaisesti suuren joukon ”tutkimusohjelmia” sekä niiden mielekkyyden perusteita, vahvuuksia ja rajoituksia. Luku on kehystetty Mitan muunnelmien metodiluvuksi mutta se toimii myös oivaltavana vertailuna tavoista, joilla rationaalinen rekonstruktio, historiallinen rekonstruktio, aatehistoria, Husserlin intentionaalinen historia, hermeneutiikka, dekonstruktio, 1900-luvun ranskalainen tieteenhistoria, Thomas Kuhn sekä (sosiaalinen) konstruktionismi lukevat ja ymmärtävät historiaa. Omaa lähestymistapaansa Perhoniemi kuvaa seuraavasti: ”Tut- kimukseni motivaatio on nykyisyyden ontologian mukainen: pyrin tarjoamaan käsitteellisiä erotteluja ja jäsennyksiä nykyhetken mittaustoimien ja ennen kaikkea mittaamalla tuotetun tiedon merkityksen ymmärtämiseen” (s. 230). Metodinen ote tiivistyy näin: ”Tutkin teoreettisia ja käsitteellisiä merkityksiä suhteessa laajempiin käytännöllisiin ja kulttuurisiin aikalaiskonteksteihin, muun muuassa erilaisiin käytäntöihin ja institutionaalisiin rakenteisiin” (s. 229). Mitan ontologinen muunnelma (luku 2) esiintyy hallitsevana antiikin filosofiassa, matematiikassa ja tähtitieteessä. Platon, Aristoteles, Eukleides ja Ptolemaios etsivät mittaa, joka perustuisi todellisuuden perimmäiseen rakenteeseen. Inhimillinen mittaaminen on aina suhteellista, sillä ihmisen perspektiivi jäsentää mittaamista. Antiikin ajattelijat pyrkivät tämän suhteellisuuden yli apodiktisella geometrisella metodilla ja dialektiikalla. ”Ideat”, taivaankappaleiden liike ja luonnossa ilmenevä järjestys toimivat epäsuhteellisen mitan lähtökohtina. Toisaalta absoluuttisen mitan tavoittaminen on vaikeaa, miltei mahdotonta: ideoiden tuominen kieleen ja taivaanliikkeiden tavoittaminen matemaattisilla malleilla kohtaa perustavanlaatuisia ongelmia. Representatiivisessa muunnelmassa (luku 3) korostuu todellisuuden kuvaus. Mittaamalla saadut tulokset ovat todellisuuden representaatioita, joista pyritään muotoilemaan ”maailmankuva”. Oleellista tässä on tasa-arvoisuus: aika ja tila aletaan ymmärtää täysin homogeenisina. Kaukoputki murtaa erottelun kuunylisen ja -alisen todellisuuden väliltä. Myös ihmis- ten kesken vallitsee tasa-arvo: periaatteessa kuka tahansa voi ymmärtää luontoa representoivia mittoja ja tehdä kokeita, sitä ei ole varattu yksin suurille ajattelijoille ja tiedemiehille. Tasa-arvosta seuraa, että tiedemies on tavallaan ”kenen tahansa” edustaja tehdessään mittauksia. Mitan toiminnallisessa muunnelmassa (luku 4) representatiivisuus alkaa korvautua verkostoituneella toiminnalla. Metrijärjestelmä ei sinänsä nojaa mihinkään ”luonnolliseen” vaan pikemminkin toimiviin teknisiin ja sosiaalisiin järjestelyihin, joiden avulla mittanormaaleihin kiinnitetyt standardit saadaan ulotettua yhä uusille alueille. Käsitejärjestelmän puitteissa mittayksiköt valitaan ja määritellään siten, että ne ovat täsmällisessä ja yksiselitteisessä suhteessa toisiinsa. Eksaktiuden ihanne korvautuu tilastollisuudella ja todennäköisyyksien arvioinnilla. Käytännöt ja institutionaaliset puitteet varmistavat mittojen ja mittausten yhteismitallisuuden. Tässä mielessä yksiköt ja mittaustulokset ovat olemassa vain käsitteellis-käytännöllisen verkoston puitteissa: jouleista (kg·m2/s2) voidaan puhua vain välitetyssä yhteydessä mittanormaaleihin, jotka antavat meille metrin, sekunnin ja kilogramman. Luvussa 5 Perhoniemi vetää yhteen hienovaraisia inhimillistä tietoa koskevia huomioita ja johtopäätöksiä, jotka nousevat teoksen analyyseistä. Ennen kaikkea määrällisen eksaktin tiedon ihanne asettuu oikeaan kontekstiin, kun se nähdään mittaamista koskevan ihmisen intellektuaalisen ja käytännöllisen toiminnan ja sen historian valossa. Mitään mittaa ei ole olemassa mittaajasta ja mittausjärjestelyistä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 67 riippumatta. Mittaustulosten tulkinnassa ja käytännöllisessä soveltamissa on aina kiusauksena jättää huomiotta mittaamisen konteksti ja ajatella, että on mitattu yksiselitteisesti todellisuutta itseään. Myös siirtymät mitan muunnelmien välillä sekä tulosten vieminen laboratoriosta elettyyn elämään sisältävät usein tulkinnallisia katkoksia ja hyppyjä. Perhoniemen kirjan erityinen ansio on itsenäisen tutkimusotteen saavuttaminen. Vaikka Perhoniemen lähestymistapa lopulta tulee ehkä lähimmäksi Bruno Latourin filosofis-sosiologista näkökulmaa tieteeseen ja siihen liittyviin tekniikoihin, Perhoniemi avaa myös monesta muusta näkökulmasta tutkimiaan mitan historian käänteitä. Tämä onnistuu häneltä jouhevasti ilman pakotetun eklektismin vaikutelmaa. Esimerkiksi Perhoniemen Galileo-luenta on hedelmällisessä dialogissa Husserlin Kriisi-teoksessa galileisesta käänteestä esittämän kuvauksen kanssa. Siinä missä Husserlin Galileo on pitkälti tyyppi, jonka luonnehdintaa ei sidota lähteisiin, Perhoniemi lukee lähteitään tarkasti ja erottaa tyypin, ”representatiivisen” mitan muunnelman, tekstien ja historian nyansseista, joista tyyppi kuitenkin on abstrahoitavisssa. Husserlia huomattavasti tarkemmassa lähteiden luennassa Perhoniemi seuraa Jacob Kleinin (1899– 1978) tutkimusotetta tämän Die griechische Logistik und die Entstehung der Algebra (1934, 1936) -teoksessa. Perhoniemen kuvaukset Kleinin tutkimuksista ovat teräviä ja tervetulleita suomalaiseen keskusteluun, jossa Klein on melko tuntematon hahmo. Perhoniemen kirja myös osoit- 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 taa, millä tavalla luonnontieteen alkuperäisteosten lukeminen on hedelmällistä filosofialle. Tieteenhistorioitsijat tietysti lukevat lähteitään tarkasti. Heidän näkökulmansa kuitenkin on usein tarkasti rajattu. Perhoniemi näyttää, mitä tiedettä ajatteleva voi oppia lukemalla tarkasti Eukleiden Alkeita, Ptolemaioksen Almagestia tai Galileon Dialogoa. Perhoniemen tulkinnat alkuperäisteksteistä ovat osuvia. Jossain kohdin hänen parafraasinsa tosin voisivat olla vielä tarkempia ja havainnollisempia — erityisesti, koska suomenkielinen kirja on perustellusti suunnattu laajalle yleisölle. Esimerkiksi, Alkeiden V kirjan viidennen määritelmän1 suomennos on hieman vaikeatulkintainen, varsinkin kun Perhoniemi esittää pelkän lainauksen ilman sitä selvittävää omaa tekstiä. Selitys sekä määritelmän ansioiden ja mahdollisten ongelmien kuvaaminen lyhyesti olisi ehkä ollut paikallaan, koska tämä määritelmä on keskeinen sekä antiikin mittaamista koskevalle ajattelulle että Galilein liikeopille. Huolimatta vuoropuhelusta Husserlin ja Kleinin kanssa Perhoniemen valitsema tutkimusteema ja sen käsittelytapa kuitenkin seurailee 1900-luvun jälkipuoliskon ”käytäntökäännettä” filosofiassa. Tällä käänteellä on monia lähtökohtia ja juuria, esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin myöhäisfi1 Algebrallisesti tiivistettynä: A:B::C:D, jos ja vain jos aina kun mA>nB, mC>nD ja aina kun mA=nB, mC=nD ja aina kun mA<nB, mC<nD. Isot kirjaimet viittaavat suureisiin (megethos), pienet luonnollisiin lukuihin (arithmos). Ks. myös Alkeet VI.1, joka havainnollistaa määritelmän käyttöä ehkä parhaiten. losofia, Michel Foucault’n historiallis-filosofiset tutkmukset ja Pierre Hadot’n tapa ymmärtää antiikin filosofia. Husserlin ja Kleinin fenomenologisen, tietoisuuskeskeisen, lähestymistavan tuominen yhteen käytäntöpohjaisen tutkimuksen kanssa on epätavallista, mutta se toimii Perhoniemen kirjassa hyvin. Alun esimerkeissä mittaamiseen liittyvät katkokset ja tulkintojen painotukset tulevat selvästi ilmi. Sykemittarin käyttö siirtää huomion sykkeen numeerisesti ilmaistuun frekvenssiin. Mitatun asian painottuessa liikkuja ei ehkä enää kiinnitä yhtä paljon huomiota omaan subjektiiviseen ja ruumiilliseen kokemukseensa harjoituksessa. Tavallinen sykemittari ei myöskään kiinnitä huomiota sykkeen laatuun, joka oli keskeinen indikaattori monissa klassisissa lääketieteen perinteissä. Esimerkiksi arabifilosofi Avicenna oli tunnettu terävistä sydämen rytmin laatuun pohjanneista diagnooseistaan. Toisaalta monien kokemus näyttää olevan, että sykemittari auttaa juoksemaan riittävän hitaasti, olemaan rääkkäämättä itseään väärällä tavalla, mikä on varmasti hyvä seuraus niin harjoittelun kuin yleisen hyvinvoinninkin kannalta. UPJ:n numeeriset johtopäätökset pyrkivät muuttamaan esimiehen laadullisen, väistämättä jossain määrin subjektiivisen, arvostelman työtehtävistä ja työntekijän suoriutumisesta yksiselitteiseksi, objektiiviseksi lukuarvoksi. Tällainen siirtymä on aina jonkinlainen hyppy. Pyrkimys läpinäkyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja kannustavuuteen palkan määrittelyssä on monella tapaa oikea päämäärä. Ilmiselvät tiedolliset ja tulkinnalliset kysymykset siihen sisältyvässä mittaamisen käytännössä kuitenkin syövät järjestelmän legitimiteettiä. Esimerkiksi moni humanisti kyllä ymmärtää, että hänen alallaan maksetaan pienempiä palkkoja kuin vaikkapa tietojärjestelmien tutkimuksessa; humanisti ehkä lukee iltalukemisikseen kiinalaisia runoja köyhistä oppineista ja tuntee kuuluvansa ikiaikaiseen perinteeseen. Palkkojen oikeuttaminen jäykällä objektiivisella järjestelmällä näyttää silloin todellisuuden pakottamiselta sille ulkoiseen muottiin. Kirjoittaja on tuutori (professori) St. John’s Collegessa, Santa Fessa, Uudessa Meksikossa. Kirkas tähti Turusta Tapio Markkanen Johan C.-E. Stén: A Comet of the Enlightenment. Anders Johan Lexell’s Life and Discoveries. Birkhäuser 2014. Kuninkaallinen Turun akatemia oli vuodesta 1713 lähes vuosikymmenen suljettuna suuren Pohjan sodan venäläismiehityksen takia. Kun yliopiston toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1722, akateeminen ilmapiiri oli muuttunut. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa, ja tulevaisuuden rakentamisen perustaksi etsittiin uusia lähtökohtia. Valinnat tehtiin ilmeisesti oikein, sillä niiden seurauksena yhden sukupolven aikana Turussa kasvoi tieteen eturintamaan hämmästyttävän monta loistavaa tähkäpäätä, jollaisia karulta kasvumaalta ei hevin olisi odottanut. Tähtien runsaan puolen tusinan joukon kirkkaimpiin kuului Turussa syntynyt ja opiskellut Anders Johan Lexell (1740–84). Aiemmin Lexellin elämästä ja työstä on julkaistu vain lyhyitä katsauksia. Hänen perusteelliseen tutkimukseen perustuvaa elämäkertaansa on saatu odottaa näihin päiviin saakka, mutta nyt maamme eturivin valistusajan tieteen historioitsija Johan Stén on täyttänyt aukon vakuuttavalla työllään. Lexell syntyi jouluaattona 1740 esikoiseksi hyvin toimeen tulevaan turkulaisperheeseen. Varhaislapsuutta varjosti uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, ja jo kymmenvuotiaana Anders Johan menetti äitinsä. Hän kävi koulunsa ja aloitti yliopisto-opintonsa Turussa. Hänen tärkeimpiä opettajiaan olivat matematiikan professori Martin Johan Wallenius ja matemaatikko, fyysikko, tähtitieteilijä ja geodeetti Jakob Gadolin. Tämä oli viimeinen Turun akatemian luonnontieteilijä, joka vanhaan tapaan siirtyi ensin teologian professoriksi ja sitten piispaksi. Wallenius ja Gadolin opettivat jo vakavasti matemaattista analyysia, eli differentiaali- ja integraalilaskentaa, joka mullisti fysiikan ja tähtitieteen. Lexellin ensimmäinen painosta ilmestynyt tutkimus vuodelta 1759 käsitteli optiikan perusteita. Siinä oli kysymys Fermat’n periaattesta, jonka mukaan valo etenee nopeinta tietä. Pierre Louis Moreau de Maupertuis ja Leonhard Euler olivat sitten yleistäneet sen pienimmän vaikutuksen periaatteeksi. Lexell tarttui ensimmäisessä työssään siis tieteen keskeiseen ja ajankohtaiseen ongelmaan. Tie avautui itään Lexellin maisterinväitöskirja vuonna 1760 käsitteli matemaattista fy- siikkaa. Samana keväänä maisteriksi promovoitiin myös hänen opiskelutoverinsa ja ystävänsä Henrik Gabriel Porthan. Lexellin akateemiset mahdollisuudet Ruotsissa eivät näyttäneet ruusuisilta. Tavalliseen tapaan hän toimi hengenpitimikseen kotiopettajana varakkaissa porvarisperheissä. Hän esittäytyi myös Upsalan ja Tukholman akateemisille piireille talvella 1763 tehdyllä vierailulla ja variaatiolaskentaa koskevalla matemaattisella väitöskirjalla. Kontakteja oppineisiin ilmeisesti syntyi, mutta Lexell palasi pian Turkuun, jossa hänestä tuli matematiikan dosentti syyskuussa 1763. Hän haki vuonna 1766 Karlskronan merisotakoulun matematiikan opettajaksi, muttei saanut virkaa. Samana vuonna Euroopan tieteen kartta kuitenkin muuttui merkittävästi ja Lexellille avautui uusi mahdollisuus. 1600-luvulla tieteen edistymisen kannalta keskeisiksi yhteisöiksi yliopistojen rinnalle tulivat tiedeakatemiat. Jotkut niistä olivat vapaita ja riippumattomia seuroja, kuten Lontoossa vuonna 1660 perustettu kuninkaallinen seura (Royal Society), osa hallituksen rahoittamia virka-akatemioita, kuten Ludvig XIV:n vuonna 1666 perustama Ranskan tiedeakatemia (Académie des sciences). Yhteisöjen perustamismotivaatiot ja tavoitteet olivat monenlaisia, kuten sivistystahto, valtakunnan menestyminen kilpailussa tai vain kruunun kiillottaminen. Usein lopullisen sysäyk sen päätökseen antoi yksilö, kuten Gottfried Leibniz, jonka kehotuksesta Preussin Fredrik II perusti tiedeakatemian Berliiniin. Wienin tiedeakatemia perustettiin Leib nizin aloitteesta vuonna 1713. Venäjän keisari Pietari I perus- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 69 ti tiedeakatemian Pietariin vuonna 1724. Akatemian tehtävänä oli tieteenharjoituksen ohella myös johtaa eliittilukiota ja antaa korkeinta opetusta pienelle valikoidulle opiskelijajoukolle. Tästä opetuksesta voidaan varmaankin puhua nykymielessä tutkijakoulutuksena. Lexellin aikana Pietarin akatemia henkilöityi sveitsiläissyntyiseen Leonhard Euleriin. Hän oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista ja vaikuttavimmista tutkijoista matematiikan, astronomian ja fysiikan aloilla. Euler oli ollut Pietarin akatemian tähti sen ensimmäisenä kukoistuskautena vuosina 1727–41, jonka jälkeen hän siirtyi Berliinin akatemiaan. Riitaannuttuaan Fredrik II:n kanssa Eurler palasi vuonna 1766 Pietariin, jossa hänestä tuli jälleen akatemian johtava tutkija. Venus-planeetta kiertää Maata lähempänä Aurinkoa ja kulkee silloin tällöin Maasta katsottuna Auringon kiekon editse. Ilmiö on harvinainen. Se sattuu neljästi 243 vuoden aikana, niin että välit ovat 8 vuotta, sitten 121,5 vuotta, jälleen 8 vuotta ja 105,5 vuotta. Viimeksi sellaiset tapahtuivat 2004 ja 2012. Ilmiön avulla yritettiin vuosina 1761 ja 1769 mitata Maan ja Auringon välimatkaa, joka on maailmankaikkeuden mittasuhteinen perusyksikkö. Yrityksen myötä syntyi kenties ensimmäinen laaja kansainvälinen tieteen yhteistyöhanke, johon osallistui puolitoista sataa tutkijaa maapallon eri puolilla. Havaintoja varten matkattiin yleisesti läntiselle pallonpuoliskolle, koska ilmiö näkyi siellä. Euraasian pohjoisimmissa osissa saattoi kuitenkin käyttää hyväksi kesän yötöntä yötä, jolloin Aurinko ei laskenut tai käväisi vain hetken taivaanrannan takana. Euler halu- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 si avukseen kyvykkään astronomin. Lexell osasi verkottua. Hän käynnisti laajan kirjeenvaihdon aikakauden tieteen avainhenkilöiden kanssa. Tärkein kumppani ja tukija oli Ruotsin tiedeakatemian (perustettu vuonna 1739) aikaansaapa ja arvostettu pysyvä sihteeri Pehr Wargentin. Lexell teki tarmokkaasti itseään tykö tutkimuksellaan, joka koski erään differentiaaliyhtälötyypin integrointia. Wargentinin ohella yhteyttä Pietarin akatemiaan rakensi göttingeniläinen historioitsija August Schlözer, joka oli työskennellyt sekä Ruotsissa että Venäjällä ja tullut Ruotsin ja Pietarin tiedeakatemioiden jäseneksi. Schlözerillä oli hyvät yhteydet Ruotsiin, hän tutki muun muassa Pohjolan historiaa. Porthan kävi myöhemmin häntä tapaamassa Göttingenissä ja kirjoitti Schlözerin aikakauskirjaan. Porthan sai Sclözeriltä voimakkaita menetelmällisiä vaikutteita. Lexellin tutkimus esiteltiin Pietarin akatemian istunnossa, ja niin Lexell sai vuonna 1768 paikan Eulerin apulaisena kesän 1769 Venustutkimusta varten. Voi hyvin kysyä, kuinka Lexell valittiin sellaiseen tehtävään. Hän ei liene ennen Pietariin lähtöään tehnyt havaintotöitä. Eulerin odotukset kohdistuivatkin runsaan havaintoaineiston käsittelyn menetelmien kehittämiseen. Venuksen kulku Auringon editse vuonna 1761 oli tuottanut paljon havaintoja, joiden hyödyntäminen vaati uusia matematiikan sovelluksia. Stén kertoo kirjassaan täsmällisesti ensinnäkin, miten maapallon eri paikoista tehtyjen Venuksen ja Auringon reunan kosketushetkien havainnoista saadaan Auringon ja Maan välinen etäisyys. Toiseksi hän kuvaa, kuinka vuoden 1761 havaintoja käsiteltiin tavallisesti ottamalla tarkasteltavaksi aina kaksi havaintoa kerrallaan. Useampien havaintojen käyttäminen yhdessä oli vielä tuolloin ratkaisematta. Esimerkiksi pienimmän neliösumman keinona tunnettu vahva työkalu syntyi vasta 1800-luvun ensimmäisinä vuosina Adrien-Marie Legendren ja Carl Friedrich Gaussin esittämänä. Euler ja Lexell ottivat Venus-havaintoja käsitellessään tärkeitä askelia aiempaa tehokkaampien menetelmien suuntaan. Tieteen keskuksessa ja yhteyksissä Tutkimuksillaan Lexell saavutti nopeasti hyvän maineen ja arvostusta Pietarin akatemiassa, johon hänet pian kiinnitettiin pysyvästi, vuonna 1771 peräti akateemikkona ja Leonhard Eulerin kuoleman jälkeen 1783 hänen seuraajanaan. Kuun mutkikas liike oli Eulerin kiinnostuksen kohde oikeastaan jatkuvasti. Ongelmalla oli 1700-luvulla suuri käytännöllinen merkitys merenkulussa. Jos Kuun liike tunnettaisiin kyllin tarkasti, se voitaisiin ilmoittaa merenkulun almanakassa ennalta. Kun valtamerimatkalla mitattaisiin Kuun kulmaetäisyys vieressä näkyvistä tähdistä, saataisiin laskutoimituksella vertausmeridiaanin aika ja maantieteellinen pituus aluksen paikallisajan ja vertausmeridiaanin ajan erotuksena. Kuuetäisyyskeinoksi sanottua menetelmää on käytetty kronometrillä mukana kuljetettavan vertausajan rinnalla merenkulun paikanmäärityksessä meidän aikoihimme saakka. Kuun liikkeen teorian Euler oli julkaissut vuonna 1753. Vuonna 1772 ilmestyi Theoriamotuum lunae, jonka nimilehdellä Lexellin keskeinen osuus työssä sai tunnustuksensa. Myös komeetat ja niiden ratojen määritys olivat 1700-luvulla tähtitieteen keskeistä työsarkaa. Kesäkuussa 1770 ahkera komeetanetsijä Charles Messier haravoi kaukoputkellaan taivasta ja löysi Jousimiehen tähdistöstä uuden komeetan. Se ohitti heinäkuun 1. päivänä Maan lähempää kuin yksikään toinen pyrstötähti, vain 2,3 miljoonan kilometrin etäisyydellä. Pyrstötähti näkyi tavattoman kirkkaana ja siitä kertyi havaintoja lokakuun alkuun saakka. Lexell selvitti komeetan historian ja ennusti osuvasti sen tulevaisuuden. Hän käsitteli aihetta useissa julkaisuissaan. Vihdoin vuonna 1778 hän saattoi tutkimuksissaan antaa kokonaiskuvan. Kävi ilmi, että komeetta oli tullut kaukaa avaruudesta ja joutunut vuonna 1767 lähelle jättiläisplaneetta Jupiteria, joka oli heittänyt pyrstötähden ellipsiradalle, jolla sen kiertoaika oli 5,58 vuotta, siis noin puolet Jupiterin kiertoajasta Auringon ympäri. Lexell kertoi myös, että vuonna 1779 komeetta joutuu jälleen Jupiterin lähelle, jolloin planeetta linkoaa sen vetovoimallaan niin laajalle radalle, että se joutuu käytännössä ulos aurinkokunnasta. Niin todella tapahtui. Tapauksesta kirjoitettiin sanomalehdissä, ja Lexellin komeetasta tuli kuuluisa. Jo vuoden 1763 tutkimuksessaan Lexell osoitti erinomaiset matemaatikon kykynsä differentiaali geometrian kysymyksissä. Matematiikan piirissä Lexell käsitteli myöhemmissä tutkimuksissaan noina aikoina nopeasti kehittyvää analyysia, funktioiden integrointia, variaatiolaskentaa ja differentiaaliyhtälöiden integroituvuutta sekä elliptisiä funktioita ja niiden luokittelua. Tähtitieteen ja geodesian sovelluksissa tärkeässä pallotrigonometriassa Lexell löysi ominaisuuksia ja yleistyksiä, jotka tasoittivat tietä epäeuklidista geometriaa kohti. Lexelliä voidaan Sténin mukaan pitää myös yleisen monikulmio-opin perustajana. Eulerin inspiroimana hän tutki myös taikaneliöitä, jotka nykymuodossaan kukoistavat sudoku-ongelmina lehdessä kuin lehdessä. Taivaanmekaniikassa Lexellin kehitelmät herättivät aikakauden etevimpien tutkijoiden, kuten J. H. Lambertin, P. S. de Laplacen, J. L. Lagrangen ja J. d’Alembertin myönteisen huomion. Tutkimustaan varten Stén on jäljittänyt Lexellin käymän kirjeenvaihdon Euroopan johtavien tutkijoiden kanssa Pietarin, Helsingin, Tukholman, Upsalan, Berliinin, Baselin, Pariisin ja Lontoon arkistoista ja kokoelmista. Siten on syntynyt kattava kuva, paitsi Lexellin tieteellisen työn etenemisestä, myös eturivin eurooppalaisten tieteenharjoittajien keskustelusta ja arjesta. Stén osoittaa myös vakuuttavasti, kuinka Lexell kasvoi itsenäiseksi tutkijaksi ehtymättömän idealähteen, Leonhard Eulerin, lähipiirissä. Suuren mestarin heittämästä varjosta tulee mieleen vastaava pari, Isaac Newton ja Edmond Halley. ”Mihin menenkin, on siellä komeetta minua odottamassa” Lexellille avautui matematiikan professuuri Turussa. Hänet nimitettiin siihen vuonna 1771, mutta hän haki virkavapauden saattaakseen työnsä Pietarissa valmiiksi – ilmeisesti lykätäkseen vaikean päätöksen tekemistä. Vihdoin vuonna 1780 hän pyysi eron Turun oppi- tuolista, vaikka olikin vakavasti harkinnut Pietarista lähtöä. Vahvistaakseen eurooppalaisia verkostojaan Lexell haaveili laajasta kiertomatkasta. Siihen hänelle järjestyi mahdollisuus Pietarin akatemian virkavapaudella ja taloudellisella tuella. Ruotsissa 1600-luvun jälkipuolella vallinnut luterilaisen ortodoksian kauden eristyneisyys ja vieraan pelko vaikutti Turun akatemiassa pitkään erityisen voimakkaana. Esimerkiksi varhaisista matematiikan professoreista vain Simon Kexlerus ja Lars Tammelin olivat olleet ulkomailla. Aateilmaston muutos tuntui siellä selvästi valistuksen tuulien alkaessa puhaltaa. Lexellin suuri matka Eurooppaan näyttäytyy tämän liikkeen keskeisenä osana. Vaikka kirjeenvaihto oli laajaa ja vilkasta, ei Pietarikaan ollut Lexellin aikaan liikkuvuuden paratiisi. Jatkuvan aherruksen lomassa Lexell sai kahdentoista vuoden aikana vain kerran – alkuvuodesta 1773 – tilaisuuden käydä tapaamassa sukulaisiaan Turussa. Lexellin matka alkoi elokuussa 1781 kahdeksan päivän laivamatkalla Pietarista Preussin Stettiniin. Lähes puolitoista vuotta kestäneen retken antoisimpia pysähdyspaikkoja olivat Berliini, Leipzig, Göttingen, Kassel ja Mannheim, Strasbourg, Pariisi, Lontoo ja Oxford. Paluumatka Pietariin kävi Alankomaiden ja Tanskan kautta Tukholmaan. Tukholmassa Lexell tapasi luotetun kollegansa Wargentinin ja Turussa sisarensa perheen viimeisen kerran ennen paluutaan Pietariin joulukuussa 1781. Kirjeenvaihdossa tutuiksi tulleiden ja uusien kollegoiden tapaamisen ohessa Lexell toimitti virallisia matkaraportteja Pietarin akatemialle sekä hankki ohjeiden mu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 71 kaan kojeita ja kirjoja Pietariin, Turkuun ja Tukholmaan. Hän havainnoi myös valppaasti elämää, kävi taidelaitoksissa ja tarkkaili tapoja. Berliinissä hän näki teatterissa irlantilaisen Richard Sheridanin uuden näytelmän, joka on tähän päivään saakka ollut myös suomalaisten teatterien kantaohjelmistoa nimellä Juorukoulu. Aikalaisensa savonlinnalaisen Erik Laxmanin tehtävänimikettä (keisarillisen kabinetin mineraloginen matkailija) mukaillen Lexelliä voi hyvällä syyllä kutsua tieteelliseksi matkailijaksi. Lexell otettiin kaikkialla hyvin vastaan (paitsi Fredrik II, joka ei myöntänyt hänelle audienssia). Lexell ei ollut tuntematon Ultima Thulesta tullut keltanokka, vaan arvostettu mestari, joka toi lisäksi muassaan uusimmat uutiset Leonhard Eulerista. Stén valaisee osuvasti, kuinka Lexell kertoo tapaamistaan henkilöistä kirjeissään ja pyrkii esittelemään heidät lukijalle aikakauden muotitieteen, fysiognomian, avulla. Siinä ihmisen luonnetta ja temperamenttia luettiin ulkonäöstä. Lexell saapui Lontooseen toukokuussa 1881. Siellä odotti uutinen, joka jälleen sysäsi aktiivitutkijan hänessä liikkeelle. Muusikosta tähtitieteilijäksi muuttunut William Herschel oli runsas kuukausi aiemmin tarkastellut taivasta itse rakentamallaan teleskoopilla tutustuakseen tähtiin. Hän oli löytänyt kohteen, jota ei ollut luetteloissa. Muutamaa iltaa myöhemmin kohde oli selvästi siirtynyt. Herschel totesi, ettei kohde ollut tähtien lailla pistemäinen, vaan ”outo sumumainen tähti tai ehkä komeetta”. (Pyrstöä ei ainakaan löytöhetkellä vielä näkynyt.) Lexell löysi myös vanhempia havaintoja koh- 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 teesta, jota oli pidetty tavallisena tähtenä. Laskelmillaan hän ensimmäisenä osoitti, että kohteen rata ei ollut komeetalle tyypillinen. Kohde liikkui ellipsiradalla kauempana Auringosta kuin yksikään tunnettu planeetta. Lexell arvioi uuden planeetan keskietäisyyden Auringosta 18,9-kertaiseksi Maahan verrattuna. Taivaankappale tunnetaan nykyisin Uranuksena. Sen keskietäisyys on 19,2 kertaa Maan keskietäisyys. Lexell oli matkalta palattuaan tyytyväinen sen antiin, mutta Pietarissa häntä odottivat murheelliset ajat. Tiedeakatemia oli kriisissä. Leonhard Euler kuoli syyskuussa 1783, joulukuussa saapui tieto Pehr Wargentinin kuolemasta. Joulukuussa 1784 Lexellin oma elämä päättyi odottamatta. Stén on tutkinut perusteellisesti kohteensa ja sijoittanut hänet monipuolisesti aikakautensa virtausten kenttään. Elämäkerta antaa oivallisen kuvan Anders Johan Lexellistä, hänen ajastaan ja sen tieteistä. Nimenomaan kirjeenvaihdosta paljastuvat Lexellin henkilökohtaisimmat ajatukset ja tuntemukset. Niistä paljastuu harvinaisen luova henki, kompleksinen, välistä hermoherkkä luonne, josta ei puutu purevuutta, kun kyseessä on inhimillisten heikkouksien havainnointi. Lexell on niitä harvoja varhaisia suomalaisia, jotka kuuluvat tieteen maailmanhistoriaan. Kirjoittaja on tähtitieteilijä ja tieteen historioitsija. Maupertuis’sta kiehtovasti ranskaksi Johan Stén Osmo Pekonen ja Anouchka Vasak: Maupertuis en Laponie. À la recherche de la figure de la Terre. Hermann 2014. Ranskalaisen tiedemiehen PierreLouis Moreau de Maupertuis’n johtama astemittausretkikunta vuosina 1736–37 Tornionlaaksoon on Suomen ja Ruotsin tieteenhistorian merkittävimpiä tapauksia. Tuolloinhan ratkaistiin lopullisesti kysymys maapallon tarkasta muodosta, josta tiedemiehet olivat kauan kiistelleet. Samalla tiedemiesretkikunta dokumentoi sekä teki maailmalle tunnetuksi Pohjolan kulttuuria ja luonnonolosuhteita perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Retkikunnan saavutukset olivat kauaskantoisia, mutta nyt jo jossain määrin unhoon jääneitä erityisesti Ranskassa, jonka historia vilisee suurmiehiä. Maupertuis’n rehabilitaatioon, jos näin voidaan sanoa, on kuitenkin hyvät perusteet, kuten aiheeseen perusteellisesti syventynyt tieteenhistorioitsija Osmo Pekonen on moneen otteeseen osoittanut. Nyt hän on julkaissut yhdessä ranskalaisen Anouchka Vasakin kanssa kirjan, joka sisältää Maupertuis’n alkuperäistekstejä retkikunnasta sekä ainutlaatuista ilmastotieteellistä materiaalia. Kirjassa on kolme itsenäistä osaa: ensiksi Pekosen katsaus itse retkikunnan jäseniin, sen tieteellisiin tavoitteisiin ja aikaansaannoksiin, toiseksi Vasakin analyysi Maupertuis’n kirjoituksista, ja viimein Maupertuis’n neljä Lapinmat- kaan liittyvää tekstiä kommentaareineen. Kirjan aloittaa filosofian professorin ja Ranskan intellektuelli numero yhdeksikin tituleeratun Élisabeth Badinterin johdatus aiheeseen. Päätteeksi on Jean-Pierre Martinin jälkikirjoitus ranskalaisista pohjoiseen suuntautuneista retkikunnista Maupertuis’n jälkeen. Kirja ilmestyi perinteikkään Hermann-kustantamon ”Météos”sarjassa, joka on omistettu ilmastotieteen historialle. Kirjan toinen tekijä, Anouchka Vasak, on ilmastohistorian alkuunpanijana pidetyn Emmanuel Le Roy Ladurien läheinen kollega. Kirjassa nostetaan erityisen huomion kohteeksi retkikunnan tekemät lämpötilamit taukset Tornionlaaksossa. Maupertuis’n astemittausretkikunnan perimmäinen tavoitehan oli mitata yhden asteen kulmaa vastaavan pituuspiirin kaaren pituus mahdollisimman kaukana pohjoisessa. Jos tuo pituus osoittautuisi pidemmäksi kuin vastaava etelämpänä mitattu yhden asteen kaari, olisi tämä todiste sille, että maapallo on litistynyt navoiltaan. Tieto oli luonnollisesti ensiarvoisen tärkeä kartografiassa, mutta kyse oli myös syvällisemmästä periaatteellisesta asiasta. Pohtiessaan painovoiman vaikutuksia Newton oli ajatellut maapalloa pyörivänä nestepallona, jonka jokainen osa on painovoiman alainen. Koska keskipakoisvoiman vaikutuksesta painovoima efektiivisesti heikkenee päiväntasaajalla, maapallo pullistuu keskeltä ja vastaavasti litistyy navoilta. Ranskan kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Newtonin painovoimateoria ei kuitenkaan vakuuttanut. Tiedeakatemiassa vallitsi tuohon aikaan syvä epäluulo englantilaista tiedettä koh- taan, ja Newtonia kannattivat lähinnä vain nuoret matemaatikot. Asia täytyi ratkaista kokeellisesti lähettämällä mittausretkikuntia maailmalle. Newtonin oppien tukijana tunnettu Maupertuis ilmoittautui lähtijäksi ja kokosi retkikuntaansa neljä akateemikkokollegaa: Charles-Étienne-Louis Camus, Alexis-Claude Clairaut, Pierre-Charles Le Monnier ja Réginald Outhier. Lisäksi Anders Celsius, Pariisissa tuolloin vieraileva Upsalan yliopiston astronomian professori, värvättiin mukaan. Mitä ilmeisimmin Celsius oli suositellut Maupertuis’lle Pohjanlahden rannikkoa mittauksen tekopaikaksi. Lisäksi Celsiuksen ajateltiin olevan hyödyllinen paikallisoppaana ja tulkkina, joskin tässä jouduttiin hieman pettymään, sillä hän ei ymmärtänyt paikallisten asukkaiden puhumaa suomen kieltä. Retkikunnan työn monet vaiheet, toisin sanoen kolmioverkon luonnin, paikanmäärityksen, kolmion kannan pituuden mittauksen ja Torniosta Pelloon kulkevan meridiaanin kaarenpituuden tarkan määrityksen Pekonen selostaa asiantuntevasti. Kaikkiaan vuoden kestänyt työ oli uskomaton ponnistus niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta siitä selvittiin loistavasti kruunun, kirkon ja paikallisväestön suosiollisella avustuksella. Tuloshan on tunnettu, maa on todellakin hieman litistynyt navoiltaan. Tehtävät eivät kuitenkaan päättyneet geodesiaan. Pohjola oli tuolloin Euroopan tuntemattomimpia osia, josta kaikki tiedot olivat kiinnostavia, siksi alueen kulttuuri, uskonnot, elinkeinot sekä luonnonolot, revontulet ja ilmasto olivat myös huomion kohteena. Retkikunnan kahden jäsenen, Celsiuk- sen ja Outhierin, tekemät lämpötilahavainnot lienevät varhaisimmat Suomessa ja Ruotsissa koskaan tehdyt. Tosin niiden tarkkuus on kyseenalainen. Olihan elohopealämpömittarin keksimisestä tuolloin vain parikymmentä vuotta, elohopean jäätymispisteestä ei ollut vielä tietoakaan ja käytössä oli lukuisia asteikoita. Retkikunnan mittarit olivat Réaumurin valmistamia. Celsius julkisti oman asteikkonsa ja siihen liittyvät tutkimukset vasta vuonna 1742 Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian ”Handlingar”sarjassa. Anouchka Vasak analysoi Maupertuis’n kirjoituksia otsikolla L’Épopée Lapone eeppisenä kertomuksena. Ne osoittavat kuinka taitavasti Maupertuis hallitsi kerronnan taidon eri lukijakunnille akatemiasta ylhäisten salonkeihin. Vastaavanlainen julkisuushakuisuus oli tiedepiireissä ennennäkemätöntä, mutta Maupertuis’lla oli suuret ambitiot, hän halusi olla kaiken selittävä filosofi. Hänen profiilinsa erosi suuresti retkikunnan kronikoijasta, pappi Outhierista, joka oli tarkkanäköinen ja huolellinen dokumentoija, mutta vaatimaton persoona. Outhier oli miltei unohdettu ennen Pekosen vuonna 2010 julkaistua tutkimusta La rencontre des religions autour du voyage de l’abbé Réginald Outhier en Suède en 1736–1737, joka palkittiin Ranskassa vuonna 2012. Maupertuis’n Lapin-matkaa koskevat neljä alkuperäistä kirjoitusta ovat (otsikko tässä lyhennettynä) ”Relation de la Laponie par quelques habiles mathématiciens français qui sont allés dans le Nord pour y faire des observations” (1737), ”Lettre à Mme de Verteillac” (1820), ”Discours sur la mesure du méridien au Cercle T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 73 Polaire” (1738) ja ”Relation d’un voyage fait dans la Laponie septentrionale, pour trouver un ancien monument” (1749). Maupertuis’n tunnetuin teos on kuitenkin La figure de la Terre (1738), joka saman tien ilmestyi ruotsiksi nimellä Jordens figur Anders Hellantin käännöksenä. Mainituista neljästä teoksesta kirjoituksista ainakin ”Kirje Verteillacin kreivittärelle” on ilmestynyt Pekosen suomentamana (Kaltio 2/2008), mutta Ranskassa nämä kiehtovat tekstit ovat lukijoiden tavoitettavissa nyt ensi kertaa vuosisatoihin. Kirjoittaja on tekniikan tohtori. ETIIKAN PÄIVÄ 2015: HYVÄ JA PAHA TIETO 12.3.2015 Aika: 12.3.2015 Paikka: Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki Ilmoittautuminen: www.etiikanpaiva.fi/2015 OHJELMA 9.30 Aamukahvit 10.00 Tervetuloa! Kansleri Krista Varantola, Tutkimuseettinen neuvottelukunta 10.10–11.30 Tiede ja tutkimus myyttejä rakentamassa ja purkamassa Keskustelu toimittaja Anna-Liisa Haavikon johdolla. Professori Tiina Kinnunen, Oulun yliopisto, professori Heikki Hiilamo, Helsingin yliopisto ja tutkija Vienna Setälä. 12.30–14.00 Kun olisi puhuttava… mutta vaiennetaan Perustuslaki turvaa tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden. Mikä saa vaikenemaan? Pääsihteeri Reetta Kettusen johdolla keskustellaan, millaista on olla julkinen toimija, silloin kun se aiheuttaa henkilökohtaisen uhan. Valokuvataiteilija, taiteen tohtori Harri Pälviranta, professori Marjo Kaartinen, toimittaja Johanna Korhonen ja historiantutkija Oula Silvennoinen. 14.20–15.20 Kun olisi puhuttava... mutta vaietaan Tiedetoimittaja Satu Lipposen johdolla tarkastellaan tutkijayhteisön sisäistä keskustelua tutkimuksen negatiivisista seurauksista. Itsesensuuri voi olla perusteltu ratkaisu esimerkiksi tilanteissa, joissa tutkimustulosten julkaiseminen voisi edesauttaa pahojen sovellusten toteuttamista. Professori Matti Häyry, Aalto-yliopisto, professori Veikko Launis, Turun yliopisto, erityisasiantuntija Susanna Sissonen, THL/Biologisten uhkien osaamiskeskus. 15.30–17.00 Lääketieteen edistyminen – yhteiskunnan vai yksilön etu? Keskustelua yhdestä lääketieteellisen tutkimuksen keskeisestä periaatteesta, joka on tutkimuslain (488/1999) 4 §:ssa ilmaistu seuraavasti: ”Lääketieteellisessä tutkimuksessa tutkittavan etu ja hyvinvointi on aina asetettava tieteen ja yhteiskunnan etujen edelle.” Avaus, ylilääkäri Tapani Keränen, THL/TUKIJA. Lääketieteellisen tutkimuksen ominaispiirteet - henkilökohtainen riski vs. yhteisön etu? Esimerkkinä terveillä vapaaehtoisilla tehtävät tutkimukset. Professori Mika Scheinin, Turun yliopisto. Potilastietojen käyttö tutkimuksessa – hoitojen kehittämistä vai arkaluontoisten tietojen urkkimista? Esimerkkinä potilasturvallisuus. Professori Risto P. Roine, Itä-Suomen yliopisto. Yksilön ja yhteisön etu/hyvinvointi vastakkain? Filosofin näkökulma. Professori Veikko Launis, Turun yliopisto. Etiikan päivän järjestävät: Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK), Biotekniikan neuvottelukunta (BTNK), Geenitekniikan lautakunta (GTLK), Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK), Tiedeakatemiain neuvottelukunta (TANK), Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE, Valtakunnallinen lääketieteellinen tutkimuseettinen toimikunta TUKIJA. Lisätietoja: www.etiikanpaiva.fi, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan pääsihteeri Iina Kohonen, puh. 050 594 1909, tenk@tsv.fi 74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 HAKEMISTOT 2014 SISÄLLÖN MUKAAN PÄÄKIRJOITUKSET Maijala, Riitta: Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille, 6/2014, 1–2 Mannila, Heikki: Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat, 4/2014, 1–2 Niiniluoto, Ilkka: Ihminen avoimena ongelmana, 5/2014, 1–2 Raivio, Kari: Tutkimustietoa päättäjille, 3/2014, 1–2 Rosenberg, Tiina: Vuosi Taideyliopistoa, 1/2014, 1–2 Vesala, Timo: IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi, 2/2014, 1–2 ARTIKKELIT Annila, Arto: Luonnonlain luonne, 1/2014, 20–22 Elo, Kimmo ja Nyyssönen, Heino: Vaalijärjestelmällä on väliä, 6/2014, 20–24 Heikkurinen, Pasi: Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet, 4/2014, 10–16 Heikura, Pekka T.: Guanon ja calichen aika, 1/2014, 25–31 Heikura, Pekka T.: Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa, 4/2014, 24–28 Houtbeckers, Eeva: Yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoiden kirjo Suomessa, 3/2014, 7–11 Hyvönen, Eero: FinnONTO-hanke loi ontologisen perustan kansalliselle webin tietoinfrastruktuurille, 3/2014, 12–18 Itkonen, Hannu: Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö, 3/2014, 3–6 Kerkkänen, Ari: Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita, 2/2014, 3–8 Komonen, Atte ja Halme, Panu: Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt, 5/2014, 3–9 Lampinen, Ahti: ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta, 5/2014, 16–21 Lauronen, Juha-Pekka ja Hiilamo, Heikki, Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?, 6/2014, 25–30 Lidman, Satu: Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä, 2/2014, 9–14 Mutanen, Marja, Saine, Lauriina ja Korhonen, Katja: Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, 4/2014, 3–9 Peiponen, Valto: Miksi linnut ovat niin värikkäitä?, 2/2014, 15–20 Portin, Petter: Peter Forsskål – luonnontutkija ja valistuksen sanansaattaja, 1/2014, 16–19 Pyysiäinen, Ilkka: Markkinat, Jumala vai ihminen? 6/2014, 12–19 Raevaara, Liisa: Suulliset viranomaisasioinnit tutkimuksen ja kehittämisen kohteena, 1/2014, 9–15 Rentola, Kimmo: Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa, 6/2014, 3–10 Saarti, Jarmo: Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla – kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti, 5/2014, 10–15 Sinnemäki, Anssi: Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel, 3/2014, 19–23 Sundström, Liselotte: Muurahaisia ja ihmisiä – sota, rauha ja avunanto, 1/2014, 3–8 Tirronen, Jarkko: Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat, 4/2014, 17–23 Toivanen, Hannes ja Suominen, Arho: Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka, 2/2014, 21–26 KATSAUKSET Bioetiikan asemaa tulisi vahvistaa, 1/2014, 40–41 Holopainen, Mika, Koskinen, Kimmo ja Piipponen, Jussi: Kotimaiset kustantajat ja rinnakkaistallennus, 1/2014, 40–41 Häyry, Matti ja Takala, Tuija: Tutkijat pitävät synteettistä biologiaa hallittavissa olevana toivona ihmiskunnalle, 3/2014, 25–29 Koivukoski, Joonas: Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään, 2/2014, 34–38 Koskinen, Iina ja Suni, Tanja: Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan globaalimuutostutkimukseen, 4/2014, 33–36 Laaksonen, Seppo: Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa, 2/2014, 31–33 Laine, Jermu: Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten, 5/2014, 33–34 Lavery, Jason: Suomen tulevaisuus tieteen kielenä, 3/2014, 30–33 Lehtinen, Uolevi: Monitieteisyyden haaste, 6/2014, 39–40 Lilja, Johanna: Julkaisualan kansainvälisiä kuulumisia, 1/2014, 42–44 Nevanlinna, Olavi: Tiedeakatemiat ja talkoohenki, 2/2014, 27–29 Paloheimo, Eero: Todellisuus ja havaitsija, 5/2014, 27–32 Rikama, Juha: Todellisuus ja tieto – erilaisten käsitysten kirjo, 2/2014, 39–42 Salo, Mikko: Kansallisen ilmastopaneelin kirkastettava rooliaan riippumattomana tiedeviestijänä ja keskustelijana, 1/2014, 33–37 Vehkalahti, Kimmo: Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla, 6/2014, 36–38 TIETEENALAT DIALOGISSA Adrian Walsh: Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus, 3/2014, 37–39 Knuuttila,Simo: Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus, 5/2014, 35–36 Mäki, Uskali: Tieteenalat dialogissa, 2/2014, 43 Mönkkönen, Mikko: Taloustiede ja kestävä kehitys – ekologin näkökulma, 2/2014, 47–49 Pyysiäinen, Ilkka: Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnon filosofia, 5/2014, 37–38 Tahvonen, Olli: Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista, 2/2014, 44–46 Vartiainen, Juhana: Kestävyysvaje on eettinen dilemma, 3/2014, 34–36 TUTKIMUSTA SUOMESSA Hotakainen, Markus: Taide + tutkimus = taiteellinen tutkimus, 4/2014, 42–44 Turunen, Ari: Kun televisio vakoilee ja jääkaappiin tehdään tietomurto, 2/2014, 50–52 Turunen, Ari: Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden luomiseen, 6/2014, 46–48 TIETEEN KOHTAAMISIA Brunila, Anne: Teknologian uudet vallankumoukset muuttavat maailmaa vauhdilla, 1/2014, 56–57 Honkela, Timo: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 75 tukena, 5/2014, 39–40 Raento, Pauliina: Loppuun palamisen käryä, 3/2014, 43–44 KESKUSTELUA Annila, Arto: Ennustamisen vaikeus, 6/2014, 51–52 Dahl, Justiina: Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta, 5/2014, 52–53 Estola, Matti ja Dannenberg, Alia: Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää, 6/2014, 53–54 Hanski, Ilkka: Suomen tiedeakatemia, 5/2014, 43–44 Himanka, Juha: Suhteellisuusteoria on filosofiaa, 3/2014, 46–53 Kanniainen, Vesa : Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?, 5/2014, 44–46 Kurtakko, Janne: Arkielämästä irti kammetut yliopistot, 6/2014 59–60 Lampinen, Timo: Paras analyysi viittaa utopian suuntaan, 6/2014, 55–58 Launis, Veikko ja Portin, Petter: Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen, 2/2014, 54–55 Lehtonen, Tommi: Poisvalinta, 6/2014, 61 Leppäkorpi, Mervi: Akateemisen keveyden etiikka, 5/2014, 49–50 Leppänen, Ville ja Mäkilähde, Aleksi: Melko yleistä kielitiedettä, 5/2014, 51 Mäntylä, Heikki: Dynaamisen universumin malli, 3/2014, 54 Norkola, Tero: Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi?, 6/2014, 62 Pietiläinen, Kimmo: Onko tiedonjulkistajilla aihetta tyytyväisyyteen?, 1/2014, 55 Räsänen, Syksy ja Enqvist, Kari: Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko? 3/2014, 55–57 Räsänen, Syksy: Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu, 6/2014, 49–51 Slavov, Matias: Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa, 4/2014, 49–55 Suntola, Tuomo: Suhteellisuusteoria ei ole uskon asia, 4/2014, 46–48 Suntola, Tuomo: Ääri-ilmiöistä rakentavaan vuorovaikutukseen, 1/2014, 49–54 Vuorisalo, Timo ja Arjamaa, Olli : Tutkimuksen arkivaikuttavuus, 5/2014, 47–48 Ylinen, Raimo: Suppean suhteellisuusteorian oikea käyttö poistaa paradoksit, 1/2014, 46–48 76 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Alanko, Pentti: Puiden ystäväin ja tutkijain kirjasto, 1/2014, 63 Hakulinen, Päivi: Amerikka on lähempänä kuin arvaisitkaan, 6/2014, 63 Rausmaa, Heikki: Baltia-kirjasto, 3/2014, 45 Schrey-Vasara, Gabriele: Saksalainen kirjasto, 4/2014, 61 Turunen, Vappu: Tietoa nuorisosta, 5/2014, 54 Väkevä, Alpo: Työväenliikkeen kirjasto – Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto, 2/2014, 53 MUUTA Hakemistot 2013, 1/2014, 84–88 Hetemäki, Ilari ja Wide, Elisabeth: TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä, 5/2014, 41–42 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 1/2014, 58–62 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 2/2014, 56–60 Hetemäki, Ilari:Lyhyesti, 3/2014, 41–42 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 4/2014, 29–32 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 5/2014, 23–26 Hetemäki, Ilari: Lyhyesti, 6/2014, 31–34 KIRJALLISUUS Alanko, Aki: Aate, joka viehättää edelleen, 5/2014, 64–66 Heinonen, Visa: Lapsuus kulutusyhteiskunnassa, 4/2014, 62–64 Hiilamo, Heikki: Maailmanhistorian parhaat äidit, 6/2014, 66–68 Hongisto, Pekka: Pääsy kielletty jumalalta!, 1/2014, 74–76 Hotakainen, Markus: Kolmen sortin historiaa, 5/2014, 71–72 Huotari, Teemu S.: Taloutta filosofian näkökulmasta, 3/2014, 67–69 Huotari, Vesa: Terroristiorganisaation strateginen johtaminen, 2/2014, 67–68 Hyvärinen, Veli: Hyvää puhetta yli murrerajojen, 1/2014, 77 Janhunen, Juha: Indoeuropeistiikan uusi avaus Helsingin yliopistossa, 2/2014, 69–71 Kailo, Kaarina: Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja vallankäytön rajapinnoilla, 5/2014, 74–79 Kalleinen, Kristiina: Valtavirrassa mutta poikkiteloin, 5/2014, 68–71 Kekkonen, Jukka: Syvää ja kirkasta, 6/2014, 74–76 Kelomäki, Tapani: Kielen ja kirjalli- suuden palveluksessa, 4/2014, 71–72 Kleemola, Olli: Ryssä on aina ryssä – vai onko?, 2/2014, 66–67 Korhonen, Kimmo: Kansallinen ja kansainvälinen Uuno Klami, 3/2014, 64–66 Korkiakangas, Pirjo: Kuoleman kasvot, 4/2014, 65–67 Kosonen, Päivi, Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen ajan ihmisille, 2/2014, 63–64 Kotonen, Tommi: Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalienbrittiläisestä suosikista, 6/2014, 78–80, Koukkunen, Kalevi: Yö kun tummuu yllä itämaan, 1/2014, 67–71 Laine, Jermu: Ympäristöetiikkaa 2000-luvun maapallolla, 3/2014, 69–72 Laitinen, Tiera: Suomalaisen geofysiikan ensiaskeleita, 1/2014, 64–65 Leppälahti, Merja: Kirjoittamisen konstilla kansalaiseksi, 3/2014, 60–62 Leppälahti, Merja: Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan, 6/2014, 68–69 Lipponen, Satu: Yhteiskunnan, talouden ja tiedon kolmiossa, 5/2014, 72–73 Lukin, Karina: Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista, 3/2014, 58–59 Löppönen, Paavo, Tiedepolitiikan regiimit ja tiedon markkinat, 6/2014, 76–78 Mikkonen, Kai: Kertomuksen tutkimuksen liikkuvat käsitteet, 1/2014, 80–83 Nevala, Maria-Liisa: Ikonia kaatamassa, 5/2014, 66–68 Norri, Matti: Neuvostokommunismin olemus ymmärretty, 1/2014, 78–80 Nuolijärvi, Pirkko: Muutosten tekijää ja ymmärtäjää muistaen, 6/2014, 65–66 Nuorteva, Jussi: Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija?, 5/2014, 57–60 Pyysiäinen, Ilkka: Lapset yhteisön uhreina, 4/2014, 64–65 Pöyhönen, Aulis: Kuntatietoa päättäjillekin, 6/2014, 73–74 Rahkonen, Keijo: Klingen päiväkirjat – viimeiset lajissaan?, 3/2014, 59–60 Riikonen, H. K.: Suomi-kuvaa 1800-luvun alusta, 3/2014, 62–64 Riikonen, H. K.: Oivaltavia näkökulmia suomalaiseen historialliseen kirjallisuuteen, 2/2014, 61–63 Ruonakoski, Erika: Argumentteja eläinten hyväksikäyttöä vastaan, 1/2014, 71–73 Saarinen, Hannes: Sotaa rauhan oloissa, 5/2014, 62–64 Seppälä, Niko: Hulluuden turhan synkkä historia, 6/2014, 69–71 Seppälä, Niko: Psykiatrian historiasta laajasti, 3/2014, 66–67 Suominen, Annakaisa: Käsiasioista käsitettävästi, 5/2014, 60–62 Suoranta, Anu, Kun työnvälityksestä ei saa työtä, 5/2014, 74 Söderling, Ismo: Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä, 4/2014, 67–69 Tahkokallio, Jaakko: Hajanainen keskiaikakirja, 6/2014, 71–72 Tolvanen, Mattias: Villinä sutena Suomessa, 1/2014, 65–67 Tolvanen, Mattias: Virtaavan veden värikkäät korennot, 2/2014, 71–72 Unkuri, Juhani: Teknologian tulevaisuuden näkymiä, 4/2014, 69–70 Wahlstedt, Pekka: Hegel puhuttelee nykyaikaa, 2/2014, 65–66 Wahlstedt, Pekka: Mystinen kuolema, 6/2014, 72–73 Wahlstedt, Pekka: Tarinoiden kaipuu, 4/2014, 70–71 KIRJOITTAJAN MUKAAN LYHENTEET: A= artikkeli, K = katsaus KES = Keskustelua KIR = Kirjallisuutta TD= Tieteenalat dialogissa TK= Tieteen kohtaamisia TKT = Tiedekirjasto tänään TOIM = muuta TS = Tutkimusta Suomessa Alanko, Aki: Aate, joka viehättää edelleen, KIR 5/2014, 64–66 Alanko, Pentti: Puiden ystäväin ja tutkijain kirjasto, TKT 1/2014, 63 Annila, Arto: Ennustamisen vaikeus, KES 6/2014, 51–52; Luonnonlain luonne, A 1/2014, 20–22 Brunila, Anne: Teknologian uudet vallankumoukset muuttavat maailmaa vauhdilla, TK 1/2014, 56–57 Dahl, Justiina: Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta, KES 5/2014, 52–53 Elo, Kimmo ja Nyyssönen, Heino: Vaalijärjestelmällä on väliä, A 6/2014, 20–24 Enqvist, Kari ja Räsänen, Syksy: Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko? KES 3/2014, 55–57; Estola, Matti ja Dannenberg, Alia: Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää, KES 6/2014, 53–54 Hakulinen, Päivi: Amerikka on lähempänä kuin arvaisitkaan, TKT 6/2014, 63 Hanski, Ilkka: Suomen tiedeakatemia, KES 5/2014, 43–44 Heikkurinen, Pasi: Kestävyyden käsitteen ulottuvuudet, A 4/2014, 10–16 Heikura, Pekka T.: Guanon ja calichen aika, A 1/2014, 25–31; Keltit – suolamiesten ja metalliseppien kansa, A 4/2014, 24–28 Heinonen, Visa: Lapsuus kulutusyhteiskunnassa, KIR 4/2014, 62–64 Hetemäki, Ilari (Elisabeth Widen kanssa): TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä, TOIM 5/2014, 41–42; Lyhyesti, TOIM 1/2014, 58–62; Lyhyesti, TOIM 2/2014, 56–60; Lyhyesti, TOIM 3/2014, 41–42; Lyhyesti, TOIM. 4/2014, 29–32; Lyhyesti, TOIM 5/2014, 23_26; Lyhyesti, TOIM 6/2014, 31–34 Hiilamo, Heikki: Maailmanhistorian parhaat äidit, KIR 6/2014, 66–68; (Juha-Pekka Laurosen kanssa:) Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?, A 6/2014, 25–30 Himanka, Juha: Suhteellisuusteoria on filosofiaa, KES 3/2014, 46–53 Holopainen, Mika, Koskinen, Kimmo ja Piipponen, Jussi: Kotimaiset kustantajat ja rinnakkaistallennus, K 1/2014, 40–41 Hongisto, Pekka: Pääsy kielletty jumalalta!, KIR 1/2014, 74–76 Honkela , Timo: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen tukena, TK 5/2014, 39–40 Hotakainen, Markus: Kolmen sortin historiaa, KIR 5/2014, 71–72; Taide + tutkimus = taiteellinen tutkimus, TS 4/2014, 42–44 Houtbeckers, Eeva: Yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoiden kirjo Suomessa, A3/2014, 7–11 Huotari, Teemu S.: Taloutta filosofian näkökulmasta, KIR 3/2014, 67–69 Huotari, Vesa: Terroristiorganisaation strateginen johtaminen, KIR 2/2014, 67–68 Hyvärinen, Veli: Hyvää puhetta yli murrerajojen, KIR 1/2014, 77 Hyvönen, Eero: FinnONTO-hanke loi ontologisen perustan kansalliselle webin tietoinfrastruktuurille, A 3/2014, 12–18 Häyry, Matti ja Takala, Tuija: Tutkijat pitävät synteettistä biologiaa hallittavissa olevana toivona ihmiskunnalle, K 3/2014, 25–29 Itkonen, Hannu: Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö, A3/2014, 3–6 Janhunen, Juha: Indoeuropeistiikan uusi avaus Helsingin yliopistossa, KIR 2/2014, 69–71 Kailo, Kaarina: Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja vallankäytön rajapinnoilla, KIR 5/2014, 74–79 Kalleinen, Kristiina: Valtavirrassa mutta poikkiteloin, KIR 5/2014, 68–71 Kanniainen, Vesa : Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?, KES 5/2014, 44–46 Kekkonen, Jukka: Syvää ja kirkasta, KIR 6/2014, 74–76 Kelomäki, Tapani: Kielen ja kirjallisuuden palveluksessa, KIR 4/2014, 71–72 Kerkkänen, Ari: Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita, A 2/2014, 3–8 Kleemola, Olli: Ryssä on aina ryssä – vai onko?, KIR 2/2014, 66–67 Knuuttila,Simo: Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus, TD 5/2014, 35–36 Koivukoski, Joonas: Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään, K 2/2014, 34–38 Komonen, Atte ja Halme, Panu: Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt, A 5/2014, 3–9 Korhonen, Katja, Saine, Lauriina ja Mutanen, Marja: Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, A 4/2014, 3–9 Korhonen, Kimmo: Kansallinen ja kansainvälinen Uuno Klami, KIR 3/2014, 64–66 Korkiakangas, Pirjo: Kuoleman kasvot, KIR 4/2014, 65–67 Koskinen, Iina ja Suni, Tanja: Yhteiskunnallisesti vaikuttavaan globaalimuutostutkimukseen, K 4/2014, 33–36 Kosonen, Päivi, Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen ajan ihmisille, KIR 2/2014, 63–64 Kotonen, Tommi: Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalien brittiläisestä suosikista, KIR 6/2014, 78–80 Koukkunen, Kalevi: Yö kun tummuu yllä itämaan, KIR 1/2014, 67–71 Kurtakko, Janne: Arkielämästä irti kammetut yliopistot, KES 6/2014 59–60 Laaksonen, Seppo: Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa, K 2/2014, 31–33 Laine, Jermu: Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten, K 5/2014, 33–34; Ympäristöetiikkaa 2000-luvun maapallolla, KIR 3/2014, 69–72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 77 Laitinen, Tiera: Suomalaisen geofysiikan ensiaskeleita, KIR 1/2014, 64–65 Lampinen, Ahti: ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta, A 5/2014, 16–21 Lampinen, Timo: Paras analyysi viittaa utopian suuntaan, KES6/2014, 55–58 Launis, Veikko ja Portin, Petter: Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen, KES 2/2014, 54–55 Lauronen, Juha-Pekka ja Hiilamo, Heikki, Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?, A 6/2014, 25–30 Lavery, Jason: Suomen tulevaisuus tieteen kielenä, K 3/2014, 30–33 Lehtinen, Uolevi: Monitieteisyyden haaste, K 6/2014, 39–40 Lehtonen, Tommi: Poisvalinta, KES 6/2014, 61 Leppäkorpi, Mervi: Akateemisen keveyden etiikka, KES 5/2014, 49–50 Leppälahti, Merja: Kirjoittamisen konstilla kansalaiseksi, KIR 3/2014, 60–62; Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan, KIR 6/2014, 68–69 Leppänen, Ville ja Mäkilähde, Aleksi: Melko yleistä kielitiedettä, KES 5/2014, 51 Lidman, Satu: Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä, A 2/2014, 9–14 Lilja, Johanna: Julkaisualan kansainvälisiä kuulumisia, K 1/2014, 42–44 Lipponen, Satu: Yhteiskunnan, talouden ja tiedon kolmiossa, KIR 5/2014, 72–73 Lukin, Karina: Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista, KIR 3/2014, 58–59 Löppönen, Paavo, Tiedepolitiikan regiimit ja tiedon markkinat, KIR 6/2014, 76–78 Maijala, Riitta: Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille, PK 6/2014, 1–2 Mannila, Heikki: Tutkimusrahoitus ja temaattiset valinnat, PK 4/2014, 1–2 Mikkonen, Kai: Kertomuksen tutkimuksen liikkuvat käsitteet, KIR 1/2014, 80–83 Mutanen, Marja, Saine, Lauriina ja Korhonen, Katja: Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, A 4/2014, 3–9 Mäki, Uskali: Tieteenalat dialogissa, TD 2/2014, 43 78 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Mäkilähde, Aleksi ja Leppänen, Ville Melko yleistä kielitiedettä, KES 5/2014, 51 Mäntylä, Heikki: Dynaamisen universumin malli, KES 3/2014, 54 Mönkkönen, Mikko: Taloustiede ja kestävä kehitys – ekologin näkökulma, TD 2/2014, 47–49 Nevala, Maria-Liisa: Ikonia kaatamassa, KIR 5/2014, 66–68 Nevanlinna, Olavi: Tiedeakatemiat ja talkoohenki, K 2/2014, 27–29 Niiniluoto, Ilkka: Ihminen avoimena ongelmana, PK 5/2014, 1–2 Norkola, Tero: Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi?, KES 6/2014, 62 Norri, Matti: Neuvostokommunismin olemus ymmärretty, 1/2014, 78–80 Nuolijärvi, Pirkko: Muutosten tekijää ja ymmärtäjää muistaen, KIR 6/2014, 65–66 Nuorteva, Jussi: Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija?, KIR 5/2014, 57–60 Paloheimo, Eero: Todellisuus ja havaitsija, K 5/2014, 27–32 Peiponen, Valto: Miksi linnut ovat niin värikkäitä?, A 2/2014, 15–20 Pietiläinen, Kimmo: Onko tiedonjulkistajilla aihetta tyytyväisyyteen?, KES 1/2014, 55 Portin, Petter: Peter Forsskål – luonnontutkija ja valistuksen sanansaattaja, A 1/2014, 16–19; (Veikko Launiksen kanssa:) Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen, KES 2/2014, 54–55 Pyysiäinen, Ilkka: Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnon filosofia, TD 5/2014, 37–38; Lapset yhteisön uhreina, KIR4/2014, 64–65; Markkinat, Jumala vai ihminen?, A 6/2014, 12–19 Pöyhönen, Aulis: Kuntatietoa päättäjillekin, KIR 6/2014, 73–74 Raento, Pauliina: Loppuun palamisen käryä, TK 3/2014, 43–44 Raevaara, Liisa: Suulliset viranomaisasioinnit tutkimuksen ja kehittämisen kohteena, A 1/2014, 9–15 Rahkonen, Keijo: Klingen päiväkirjat – viimeiset lajissaan?, KIR 3/2014, 59–60 Raivio, Kari: Tutkimustietoa päättäjille, PK 3/2014, 1–2 Rausmaa, Heikki: Baltia-kirjasto, TKT 3/2014, 45 Rentola, Kimmo: Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa, A 6/2014, 3–10 Riikonen, H. K.: Suomi-kuvaa 1800-luvun alusta, KIR 3/2014, 62–64; Oivaltavia näkökulmia suomalaiseen historialliseen kirjallisuuteen, KIR 2/2014, 61–63 Rikama, Juha: Todellisuus ja tieto – erilaisten käsitysten kirjo, K 2/2014, 39–42 Rosenberg, Tiina: Vuosi Taideyliopistoa, PK 1/2014, 1–2 Ruonakoski, Erika: Argumentteja eläinten hyväksikäyttöä vastaan, KIR1/2014, 71–73 Räsänen, Syksy ja Enqvist, Kari: Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko? KES 3/2014, 55–57; Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu, KES 6/2014, 49–51 Saarinen, Hannes: Sotaa rauhan oloissa, KIR 5/2014, 62–64 Saarti, Jarmo: Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla – kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti, A 5/2014, 10–15 Saine, Lauriina, Korhonen, Katja ja Mutanen, Marja: Äidit ja pienet lapset ravitsemusinterventioiden kohteena kehitysmaissa, A 4/2014, 3–9 Salo, Mikko: Kansallisen ilmastopaneelin kirkastettava rooliaan riippumattomana tiedeviestijänä ja keskustelijana, K 1/2014, 33–37 Saxén, Heikki, Bioetiikan asemaa tulisi vahvistaa, K 1/2014, 40–41 Schrey-Vasara, Gabriele: Saksalainen kirjasto, TKT 4/2014, 61 Seppälä, Niko: Hulluuden turhan synkkä historia, KIR 6/2014, 69–71; Psykiatrian historiasta laajasti, KIR 3/2014, 66–67 Sinnemäki, Anssi: Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel, A 3/2014, 19–23 Slavov, Matias: Ajan ja avaruuden käsitteet ovat sekä filosofiaa että fysiikkaa, KES 4/2014, 49–55 Sundström, Liselotte: Muurahaisia ja ihmisiä – sota, rauha ja avunanto, A 1/2014, 3–8 Suntola, Tuomo: Suhteellisuusteoria ei ole uskon asia, KES 4/2014, 46–48; Ääri-ilmiöistä rakentavaan vuorovaikutukseen, KES1/2014, 49–54 Suominen, Annakaisa: Käsiasioista käsitettävästi, KIR 5/2014, 60–62 Suominen, Arho ja Toivanen, Hannes: Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka, A 2/2014, 21–26 Suoranta, Anu, Kun työnvälityksestä ei saa työtä, KIR 5/2014, 74 Söderling, Ismo: Tärkeä johdantoteos muuttoliikkeistä, KIR 4/2014, 67–69 Tahkokallio, Jaakko: Hajanainen keskiaikakirja, KIR 6/2014, 71–72 Tahvonen, Olli: Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista, TD 2/2014, 44–46 Takala, Tuija ja Häyry, Matti: Tutkijat pitävät synteettistä biologiaa hallittavissa olevana toivona ihmiskunnalle, K 3/2014, 25–29 Tirronen, Jarkko: Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat, A 4/2014, 17–23 Toivanen, Hannes ja Suominen, Arho: Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka, A 2/2014, 21–26 Tolvanen, Mattias: Villinä sutena Suomessa, KIR 1/2014, 65–67; Virtaavan veden värikkäät korennot, KIR 2/2014, 71–72 Turunen, Ari: Kun televisio vakoilee ja jääkaappiin tehdään tietomurto, TS 2/2014, 50–52; Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden luomiseen, TS 6/2014, 46–48 Turunen, Vappu: Tietoa nuorisosta, KES 5/2014, 54 Unkuri, Juhani: Teknologian tulevaisuuden näkymiä, KIR 4/2014, 69–70 Vartiainen, Juhana: Kestävyysvaje on eettinen dilemma, TD 3/2014, 34–36 Vehkalahti, Kimmo: Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla, K 6/2014, 36–38 Vesala, Timo: IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi, PK 2/2014, 1–2 Vuorisalo, Timo ja Arjamaa, Olli: Tutkimuksen arkivaikuttavuus, KES 5/2014, 47–48 Väkevä, Alpo: Työväenliikkeen kirjasto – Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto, TKT 2/2014, 53 Wahlstedt, Pekka: Hegel puhuttelee nykyaikaa, KIR 2/2014, 65–66; Mystinen kuolema, KIR 6/2014, 72–73; Tarinoiden kaipuu, KIR 4/2014, 70–71 Walsh, Adrian: Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus, TD 3/2014, 37–39 Wide, Elisabeth (ja Hetemäki, Ilari): TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä, TOIM 5/2014, 41–42; Ylinen, Raimo: Suppean suhteellisuusteorian oikea käyttö poistaa paradoksit, KES1/2014, 46–48 ARVOSTELLUT KIRJAT Aarnio, Aulis: Oikeutta etsimässä. Erään matkan kuvaus. Talentum 2014. 6/2014, 74–76 Aunio, Lotta ja Janhunen, Juha (toim.): Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. SIS:n suomenkielisiä julkaisuja 40. SIS 2012. 1/2014, 67–71 Baberowski, Jörg: Verbrannte Erde, Stalins Herrschaft der Gewalt. Verlag C. H. Beck 2012. 1/2014, 78–80 Ford, Robert ja Goodwin, Matthew J.: Revolt on the Right – Explaining Support for the Radical Right in Britain (Extremism and Democracy). Routledge 2014. 6/2014, 78–80 Gerwarth, Robert ja Horne, Johan (toim.): Sodasta rauhaan. Väkivallan vuodet Euroopassa 1918–1923. Vastapaino 2013. 5/2014, 62–64 Hakola, Outi, Kivistö, Sari ja Määttänen, Virpi (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus 2014. 6/2014, 72–73 Hakulinen, Auli ja Jaakkola, Risto (toim.): Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimuksia 65. 2014. 6/2014, 65–66 Hegel, G. W. F.: Taiteenfilosofia. Johdanto estetiikan luentoihin. Gaudeamus 2013. 2/2014, 65–66 Hiltunen, Elina ja Kari: Teknoelämää 2035. Miten teknologia muuttaa tulevaisuuttamme? Talentum 2014. 4/2014, 69 Hurtig, Johanna: Taivaan taimet: Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino 2013. 4/2014, 64–65 Johdatus eläinfilosofiaan. Toim. Elisa Aaltola. Suom. Johanna Koskinen. Gaudeamus 2013. 1/2014, 71–73 Kanerva, Kirsi ja Lamberg, Marko (toim.): Hyvä elämä keskiajalla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014. 6/2014, 71–72 Karjalainen, Sami ja Hämäläinen, Matti: Neidonkorennot, Solisevien vetten lentävät jalokivet / Demoiselle Damselflies, Winged Jewels of Silvery Streams. Caloptera Publishing 2013. 2/2014, 71–72 Karttunen, Klaus: Mooseksen kirjoista kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundralle. Aasian-tutkimuksen vaiheet Suomessa. Suomen Itämaisen Seuran (SIS) suomenkielisiä julkaisuja 38. SIS 2011. 1/2014, 67–71 Karvonen, Erkki, Kortelainen, Terttu ja Saarti, Jarmo: Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään. Vastapaino 2014. 5/2014, 72–74 Kirjoitettu kansakunta. Sukupuoli, uskonto ja kansallinen historia 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa tietokirjallisuudessa. Toimittaneet Marja Jalava, Tiina Kinnunen ja Irma Sulkunen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 2/2014, 61–63 Klinge, Matti: Tuhoutuiko Rooma? Päiväkirjastani 2012–2013. Siltala 2013. 3/2014, 59–60 Koistinen, Pertti: Työ, työvoima, politiikka. Vastapaino 2014. 5/2014, 74 Krogerus, Tellervo: Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998. Siltala 2014. 5/2014, 68–71 Kunnas, Tarmo: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena 2013.5/2014, 64–66 Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 3/2014, 60–62 Laaksonen, Mervi: Susi. Maahenki 2013. 1/2014, 65–67 Lönnqvist, Bo: Dödens ansikte – Tro och sed bland herre och folk. Scriptum 2013. 4/2014, 65–67 Maijala, Minna: Minna Canth, herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava 2014. 5/2014, 66–68 Markkanen, Tapio, Tiitta, Allan ja Havaste, Paula (toim.): Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus 2014. 5/2014, 57–60 ja 6/2014, 74–76 Mirowski, Philip: Science-Mart: Privatizing American Science. Harvard University Press 2011. 6/2014, 76–78 Nevanlinna, Heikki ja Holmberg, Peter: Geomagnetismia, meteorologiaa ja revontulitutkimusta Suomessa 1700-luvulta 1900-luvun alkuun. Suomen Tiedeseura 2013. 1/2014, 64–65 Niiniluoto, Ilkka, Vilkko, Risto ja Kuorikoski, Jaakko: Talous ja filosofia. Gaudeamus 2013. 3/2014, 67–69 Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman ja Marko Lamberg. Vastapaino 2014. 6/2014, 68–69 Panelius, Martin, Santti, Risto ja Tuusvuori, Jarkko S.: Käsikirja. Teos 2013. 5/2014, 60–62 Parpola, Antti: Toivo / Häpeä – psykiatria modernissa Suomessa. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 79 Suomen Psykiatriyhdistys 2013. 3/2014, 66–67 Pietikäinen, Petteri: Hulluuden historia. Gaudeamus 2013. 6/2014, 69–71 Pyyhtinen, Olli: The Gift and its Paradoxes – Beyond Mauss. Ashgate 2014. 5/2014, 74–79 Pyysalo, Jouna: System PIE: The Primary Phoneme Inventory and Sound Law System for ProtoIndo-European. Institute for Asian and African Studies 2013. Elektroninen verkkoversio: http:// hdl.handle.net/10138/41760. 2/2014, 69–71 Riikonen, H. K. : Im Dienste von Sprache und Litteratur. Mémoires de Société Néophilologue de Helsinki. TOME LXXXVIII. La Société Néophilolique 2013. 4/2014, 71–72 Rolston, Holmes III: A New Environmental Ethics: The Next Millennium for Life on Earth. Routledge 2012. 3/2014, 69–72 Rotkirch, Anna: Yhdessä – lapsen kasvatus ei ole yksilölaji. WSOY 2014. 6/2014, 66–68 Ruckenstein, Minna: Lapsuus ja talous. Gaudeamus 2013. 4/2014, 62–64 Ryynänen:, Aimo: Kuntakapina – esimerkki kansalaisliikkeen toimintamahdollisuuksista Suomessa. United Press Global 2013. 6/2014, 73–74 Shapiro, Jacob: The Terrorist’s Dilemma. Managing Violent Covert Organizations. Princeton University Press 2013. 2/2014, 67–68 Shubin, Neil: Universumi sisällämme – Kivien, planeettojen ja ihmisten yhteinen historia. Ursa 2013. 5/2014, 71 Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 3/2014, 58–59 Siltaoja, Jarmo: Kyllä voe tokkiisa ei! Johdatus savolaiseen puhetaitoon. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 1/2014, 77 Thieme, August: Finnland. Faksimile der Ausgabe Wiborg 1808 sowie der Zugabe zu dem Wiburgschen Schulprogramm: Finnland. Mit Übersetzungen und Kommentaren herausgegeben von Robert Schweitzer. Aue-Stiftung 2012. 3/2014, 62–64 Torkki, Juhana: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014. 4/2014, 70 The Travelling Concepts of Narrative. Toimittaneet Mari Hatavara, 80 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 Lars-Christer Hydén ja Matti Hyvärinen. John Benjamins 2013. 1/2014, 80–83 Tyrväinen, Helena: Kohti Kalevalasarjaa – Identiteetti, eklektisyys ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa. Suomen musiikkitieteellinen seura ja Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013. 3/2014, 64–66 Vartiainen, Pekka: Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000. Avain 2012. 2/2014, 63–64 Vihavainen, Timo: Ryssäviha – Venäjän-pelon historia. Minerva 2013. 2/2014, 66–67 Voltaire: Filosofinen sanakirja eli Järki aakkosissa. Suom. Erkki Salo. Vastapaino.Tampere 2013. 1/2014, 73–76 159 kirjoittajaa, joista 36 naisia (23 %). TIEDEKIRJASTA KEVÄÄN FIKSUIMMAT KIRJAT Tiedekirja on auki ma klo 10–17 ti–pe klo 10–16.30 Tervetuloa myymäläämme Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki. Verkkokauppamme palvelee aina www.tiedekirja.fi en Kevään verkkokauppaa mme gaudeamus .pikakirjak auppa.fi uutuuskirjat Gaudeamukselta Tutustu uute Johannes Remy Riitta Hari ym. Risto Saarinen Plutarkhos Ukrainasta on sanottu, ettei se kuulu sen enempää itään kuin länteenkään. Historian kautta maan nykyinen konflikti ja sen taustat aukeavat uudessa valossa. Tieteiden välinen kokonaiskuva mielestä aivotutkimuksen, psykiatrian, psykologian, filosofian, uskontoja yhteiskuntatieteen sekä kulttuurintutkimuksen näkökulmista. Rakkaudella on monta muotoa lapsuuden hyväksynnän etsinnästä aikuisuuden tasavertaiseen rakkauteen ja vanhuusiän arvostuksen kaipuuseen. Viinin siivittäminä nuoret ja vanhat keskustelijat pohtivat pieniä ja suuria kysymyksiä. Miltä tuntuu elämä sikana? Onko älykkyys yhteistä kaikille sielullisille olennoille? Ukrainan historia Pekka Valtonen Puolen maailman valtias Kaarle V:n elämänkaaren kautta avautuu 1500-luvun Euroopan nousu poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten tapahtumien myötä. Ihmisen mieli Ilari Hetemäki ym. (toim.) Kaikkea sattuu Suomalaiset tieteentekijät pohtivat sattuman osuutta mm. parinvalinnassa, addiktoitumisessa, viikonlopun säässä, kirjailijan inspiraatiossa ja unissa. Tieteen päivien 2015 virallinen kirja. Oppi rakkaudesta Pyykkönen & Kauppinen (toim.) 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria Filosofiaa, sosiologiaa ja antropologiaa - strukturalismia, psykoanalyysia, eksistentialismia, sitiationismia, poststrukturalismia! Eläinten älykkyydestä Kai Eriksson (toim.) Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa Kokoaa yhteen verkostoajattelun kaksi pääperinnettä, eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen, sekä esittelee tärkeimmät verkostoteoriat ja tulkinnat. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 81 1 ■ 2015 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U X120 URSAN UUTUUKSIA Sean Carroll MAAILMANLOPUN HIUKKANEN Fyysikoiden toiveuni toteutui, kun Cernin LHChiukkaskiihdyttimen avulla havaittiin ns. Higgsin hiukkanen vuonna 2012. Higgsin bosoni kumpuaa kaikkialla avaruudessa vallitsevasta Higgsin kentästä. Ilman tätä kenttää ei olisi atomeja, ei ainetta eikä elämää, vain irrallisia hiukkasia poukkoilemassa pitkin maailmankaikkeutta. UUTUUS! Kirja on kertomus ihmisistä löydön takana ja maailman suurimmasta ja monimutkaisimmasta koskaan rakennetusta laitteesta, LHC:stä. Carroll avaa alkeishiukkasten maailmaa sujuvasti ja havainnollisesti maallikoille. Royal Society Winton Prize for Science Books 2013. LHC käynnistyy jälleen tänä keväänä, entistä tehokkaampana ja valmiina uusiin löytöihin. Sean Carroll on teoreettinen fyysikko ja tietokirjailija, joka työskentelee Caltechissa. Sid. 39 €. Ilmestyy maaliskuun puolivälissä. Suomentanut Tuukka Perhoniemi. VUODEN TIEDEKIRJA MERET – maapallon siniset kasvot Sid. 39 € 82 Tapio Markkanen SUOMEN TÄHTITIETEEN HISTORIA Sid. 39 € Ursan kirjat Kolmen sepän kirjakaupasta, Ursan myymälästä Helsingin observatoriolla, Tiedekirjasta, lähimmästä kirjakaupastasi ja W W W. U R S A . F I / K I R J A K A U P PA T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 – Adam Frank, National Public Radio UUTUUS! -KUNNIAMAININTA Kai Myrberg ja Matti Leppäranta ”Maailmanlopun hiukkanen on täynnä oivalluksia ja hienoa tarinankerrontaa" 3_sepan_Logo_5cm_rgb.pdf 17.11.2010 14:20:15
© Copyright 2024