1. No category

LAIVAN KANNELLE
Taisto
Maanantai aamuna otin bussin no.8 Tukholman
vapaasatamaan, jossa uljas valkoinen neitoni
”Selma Thorden” makasi Kaijassa. Epävarmana
ja jännittyneenä astelin lankonkia ylös täkille ja
sanoin ensimmäiselle merimiehelle tulevani
”säkäksi” laivaan, jolloin mies viittasi minut
keittiöön. Gösta Nilsson oli ”esakokki” eli Chief
Cook. Tämä tuleva oppi-isäni, nelikymppinen
laivakokki, toivotti minut tervetulleeksi ja vei
minut ylös ”Tujun” toimistoon. Stuertti, Chief
Steward eli ”tuju” oli punatukkainen Uddevallan
mies. Totinen ja arvonsa tunteva upseeri. Hän
kertoi, mitä minun töihini kuuluu, kuinka
käyttäytyä laivassa, ja antoi muutenkin
arvokkaita neuvoja merellä elämisestä. Esakokki
Gösta oli ymmärtäväinen ja opasti minua
isällisesti aloittamaan työt. Ensin piti kuitenkin
mennä ”mönsträämään laivan päälle” ja
kirjoittamaan nimi ”rullaan”. Taisto Inervo
pestautui laivan toiseksi kokiksi 8.6. 1960. Rulla
on virallinen dokumentti, joka kertoo aseman
laivassa, sekä henkilötiedot. Tämä miehistöluettelo esitetään viranomaisille jokaisessa ulkomaan satamassa laivan sisään tullessa. Rullasta
pitää huolta ”Kipinä” eli radiosähköttäjä.
Samainen herra piti huolta myös laivan
palkkakirjanpidosta ja satamissa rahan jaosta.
Näitä laivan yksinäisiä ei enää ole, sillä satelliitit
ovat korvanneet heidät. Kipinät olivat
merimiesten itsemurhatilastoissa ensimmäisenä.
Yksinäiset vahtivuorot ja liika viina veivät useat
mennessään.
Toisen kokin työ oli esakokin auttamista.
Perunan ja vihannesten kuorintaa, lihan
leikkuuta, tiskausta, leivontaa ja siivousta sekä
varastojen eli proviantin huoltoa. Muutaman
päivän opettelun jälkeen sain alkaa myös
valmistaa aamiaisen omassa vuorossani.
Ty ö a j a t k e i t t i ö s s ä o l i v a t s e u r a a v a t .
Ensimmäinen vuoro alkoi aamulla 06-13
päivävapaa alkoi vahtien ruokailun jälkeen klo
13-16 ja jatkui merellä aina kello seitsemään
1
illalla. Toinen vuoro alkoi klo 09–13 ja
päivävapaa loppui klo 15 ja päättyi kello 19.
Satamassa työt päättyivät klo 18. Lauantaisin ja
sunnuntaisin satamassa oltaessa työpäivä
päättyi klo 14. Tämä jatkui viikosta viikkoon 7
päivää viikossa.
alkunsa. Laiva oli aina samassa paikassa, ”koli”
kaijassa Tuborgin panimon vieressä. Olin
tutustunut pariin puolalaiseen pakolaismerimieheen, jonka kanssa lähdettiin kohti
lihallisia iloja, nimittäin tutustumaan merimieskapakoihin Nyhavnissa. Nyhavn ei ollut siihen
aikaan mikään siisti turistikohde, vaan
todellinen merimiesten oleskelupaikka, jossa
auliit merimiesten enkelit odottivat meitä. Hong
Kong-baari ja Nyhavn 17 baarit tulivat pian
tutuiksi. Kaljaa hörppiessä tuli väkisinkin
katsottua maailmaa aivan uusin silmin ja
kokeneet seilauskaverit opastivat minua, kuinka
pitää toimia, jotta pärjää tässä uudessa
ammatissa myös maissa. Ensimmäinen oppi oli,
kun kaljoja maksaessani otin lompakon käteen.
-Älä hyvä poika pidä rahojasi yhdessä paikassa.
Pistä rahoja useampaan taskuun ja vähän
sukan varteen varoiksi. Lompsa varastetaan
tuota pikaa minulle supatettiin.
Niin tein, ja tungin kruunut jemmoihin. Illan
mittaan melu kävi kovemmaksi ja tytöt
kauniimmiksi. Pöytään ilmestyi tyttö kullekin, ja
tarjoilimme kaljaa ja snapseja tyttärille, jotka
auliisti tanssivat kanssamme. Tytöt tuntuivat
tietävän laivat, jotka tulivat satamaan tai olivat
tulossa. Nämä enkelimme olivat laivatyttöjä,
jotka elättivät itseään tarjoamalla merimiehille
hetkellistä onnen tunnetta ja läheisyyttä. He
nukkuivat yöt laivoissa, pesivät itsensä ja
MERIMATKA ALKAA
Uusi kotini tarvitsee hieman esittelyä ennen
reissulle lähtöä. ”Selma” oli rakennettu
Suomessa Crichton-Vulganin telakalla Turussa
vuonna 1942. Pituus 114.5 m, kantavuus 6000
dwt ja moottorina 3600 hk 7-sylinterinen
Vulganin Krup- dieselmoottori. Selman omistaja
oli laivanvarustaja Gustav Thorden Brändöstä.
Laivasto siirrettiin Ruotsiin sodan lopussa, sillä
venäläiset olisivat ottaneet laivan sotakorvauksena. Selma seilasi kuuliaisesti PohjoisAmerikan liikenteessä aina vuoteen 1969, jolloin
neito myytiin Panaman lipun alle ja koki
kohtalonsa ajettuaan karille 1971 Bourgasin
edustalla ja lopulta paloiteltiin romuksi vuonna
1975. Laivan miehistönä oli 38 henkeä. Meitä
talouspuolen porukkaa oli Stuju- ja 2 kokkia, 2
salonkivilleä, ahterissa kone- ja kansipuolen
messikallet. Salongissa söivät kippari- ja
konepäällikkö eli ”chiiffi”, ja matkustajat, joille
oli 12 matkustajapaikkaa. Siihen aikaan
matkustajia oli paljon rahtilaivoissa, koska
lentoliikenne yli Atlantin oli vähäistä. Koneessa
oli konepäällikkö, 3 konemestaria, sorvari,
tunkki, rasvari, sähkömies, koneoppilas ja 3
vahtia ajavaa konemiestä. Täkillä oli seuraavia
ammattilaisia; kapteeni eli ”kippari” yliperämies
”försti”, toinen perämies ”täkkikakkonen”,
kolmas perämies ”täkkikolmonen”, pursimies eli
”poosu”, joka on työnjohtaja. Matruuseja,
timmermanni eli ”timppa”, puolimatruuseja
”puolikkaat” ja kansioppilas eli ”jungmanni”.
Nykyisin näin pienessä laivassa olisi noin 17
hengen miehistö. Ensiaskeleet merillä alkoivat
hyvällä säällä kohti pohjoista. Menimme
lastaamaan Luulajaan rautalastia ja sieltä
edelleen hakemaan sellu-ja vanerilastia
Iggesundista, josta matka jatkui Köpikseen,
missä ensi kosketus suureen maailmaan sai
Pohjanmeri opettaa keinumaan
2
pyykkinsä, ja saivat syödä ja juoda luonamme,
sekä tietysti matkarahaa palveluksistaan.
Minäkin tapasin jo ensi reissulla Lisin, joka oli
siskonsa Stinan kanssa tullut Jyllannista
lomamatkalle viisi vuotta aiemmin, ja jääneet
Nyhamniin tekemään merimiehet onnellisiksi.
Siunattuja olkoon nämä armiaat hyväntekijät.
Ke r i t t i i n s i t ä n ä h d ä m y ö s k a u p u n k i a .
Kööpenhaminan tivoli ja pääkatu Strögen tulivat
tutuiksi, vaikka Nyhavn oli paikkojen paikka.
Lastasimme Köpiksessä lihaa, kaljaa ja kalaa
Usa:n markkinoille ja matkamme jatkui kohti
uutta mannerta. Kun olimme tulleet Tanskan
salmien kautta Pohjanmerelle alkoi tuntua, että
olen tullut merelle. Aallot kävivät korkeimmiksi
ja pidemmiksi. Olo tuntui heikottavalta, mutta
vältyin merisairaudelta. Totuin varsin nopeasti
merenkäynnin saloihin, kuinka kävellä ja
liikuttaa ennakoiden ruumistaan merenkäynnin
mukaisesti. Puukengät jalassa vaativat
tottumista niin ”byssassa” kuin täkillä. Oikeaaikainen askellus ja laivan kallistelun tuntemus
piti todella opetella, sillä meri on armoton, jos
menettää tasapainonsa tai kompastuu. Olimme
matkalla New Yorkiin. Laivamme jyskytti
eteenpäin jyrkässä aallokossa ja eräänä päivänä
näkyivät edessämme jyrkät kalliot kummallakin
puolel la. Olimme saapuneet surul lisen
kuuluisalle ja vaaralliselle väylälle, tielle
Atlantille Pentlandin salmeen, Skaba Flow´n
eteläpuolella. Sen vaaralliset ja tyrskyiset kallion
seinämät ja voimakkaat virtaukset ovat
heittäneet laivoja kuolemaan rannoilleen.
Näiden laivan hylkyjen yli jylisivät tyrskyt
hitaasti niitä hajottaen. Selman sisaralus
'Johanna Thorden' kärsi haaksirikon saatuaan
moottorivian paikalla haaksirikkoutuen kallion
kielekkeisiin, ja useat merimiehet saivat kokea
julman kohtalon. Atlantilta vellovat aallot
salmeen muodostavat noidankehän myrskyisellä
säällä. Ensimmäinen merireissu on jokaiselle
skönelle jäänyt mieleen, koska kaikki on uutta
ja ennen kokematonta. Oli onneksi kesäkuu,
kun tein ensi purjehdukseni, ja ilma oli koko
ylityksen ajan tyven ja aurinkoinen. Pahempaa
oli kyllä tulossa, kun jouduimme talvimyrskyssä
ylittämään Pohjois-Atlantin.
Kerronpa lisää ensi reissun kokemuksistani. Jo
lähes heti tultuamme Atlantille ilmestyivät
pyöriäiset ja delfiinit seuraksemme. Pyöriäiset
ovat delfiinejä pienempiä valaita ja niitä
uiskenteli tuhansien eläinten parvissa. Delfiinit
sen sijaan olivat muutaman kymmenen eläimen
parvissa leikitellen laivan kylkiä hipoen ja
iloisesti hyppien. Valaita näkyi joka päivä
varsinkin, kun aloimme tulla New Foundland'in
edustalle Labrador virralle. Virta tulee
pohjoiselta jäämereltä asti tuoden kesä aikaan
runsaasti Grönlannin jäätiköstä irtautuneita
jäävuoria tullessaan. Ajoimme muutaman sadan
metrin päästä erittäin suuren jäävuoren ohitse
ja konehuoneen meriveden lämpömittari osoitti
-2.5 C-astetta. Laivan föörissä oli yötä päivää
täkkimies 'ut-sikissa' pitämässä silmällä
jäävuoria, sillä metrinkin korkuiset jääpalat
pitävät allaan 9 metriä jäätä, joka olisi
kohtalokasta siihen törmätessä. Tanskalainen
Grönlannin liikenteen punainen Lauretzenyhtiön alus hävisi jokin vuosi myöhemmin
merkkejä jättämättä. Todennäköisesti suuri
jäävuori oli kaatunut laivan päälle. Näissä
vesissä valaat viihtyivät ja suihkuttelivat pahan
hajuista hengitys höyryä päällemme, kun
sattuivat olemaan lähettyvillä. Täkille tuli joskus
parvi pikkulintuja aivan keskellä Atlanttia
lepäämään. Merimiehet antoivat linnuille
raikasta vettä ja minä kauraryynejä, joita ne
innokkaasti nokkivat ja lepotauon jälkeen
jatkoivat matkaansa. Minne? Sitä emme tiedä.
Sing-Sing passi
3
Ajoimme samaa reittiä, jossa Titanic törmäsi
jäävuoreen vuonna 1912.
vapaata ja etsin käsiini suomalaisen perheen,
Tyyne ja Väinö Niemen. Tyyne oli Elsa-serkun
täti, joka oli lähtenyt valtoihin kultaa vuolemaan
miehensä kanssa 1920 luvulla ja muuttaneet
sosialismia rakentamaan Neuvostoliittoon. He
pääsivät karkaamaan sieltä Suomeen risaisina
ja pennittöminä ja asuivat hetken Viipurissa
Elsa tädin hoivissa.. Sain käsiini ”Subway”metron ja ”Nykin” kartan, jolla tulinkin sitten
vuosikaudet toimeen. Tyyne Niemen osoitteen
mukaan he asuivat Central Parkin kohdalla 86
East kadulla ja minä etsin metroaseman, josta
sitten menin junaan, joka kuljetti minut
kuitenkin 'Westin' puolelle ja kävelin pimeässä
puiston läpi. Löysin osoitteen. Talossa oli
portsari, jolle näytin kielitaidottomana nimeä ja
osoitetta.
-Yes, missis and mister Niemi, okay
He ihmettelivät, kun kerroin, kuka olin ja mistä
tulin. Tunsivathan he meidän sukumme ja olin
tervetullut kylään. Heillä oli kaksi poikaa;
Reymond, ikäiseni ja Henry, pari vuotta
vanhempi. Tyyne oli miljonäärien 'housekiiperi'
ja Väinö 'hauseholderi' asuintalossaan. Kun
kerroin, mitä reittiä tulin heille, he voivottelivat,
että ei pimeällä saa mennä Central Parkin läpi,
siellä viedään rahat ja henki. No, eipä viety.
Myöhemmin he olisivat taanneet minulle
Amerikan Green Cardin, jolla olisin voinut
emigroitua Yhdysvaltoihin. Minun olisi pitänyt
ensin värväytyä 9:n kuukauden palvelukseen
armeijaan Pohjois-Carolinaan. Olin innostunut
sellaisesta mahdollisuudesta, mutta oma asevelvollisuus esti hankkeeni. Tällaisia Nykin
reissuja on kertynyt minulle parisen kymmentä
ja kylä tuli tutuksi vuosien mittaan.
Ajoimme seuraavaa reittiä Jenkeissä;. New
York, New Jersey, Portland Main, Maryland
Philadelphia, Virginia Newport News, Norfolk ja
takaisin Nykiin.
Virginia kuuluu etelävaltoihin, jossa 60 luvulla
oli rotuerottelu. Erimerkiksi busseissa mustille
oli varattu auton takapenkit. Etupenkeille ei
ollut asiaa. Samoin uimarannalla oli kyltit ”Only
for White people” ja vesiposteissa samoin; ne
oli sallittu joko mustille tai valkoisille. Me
NEW YORK, NEW YORK, HERE I COME
New York oli kokkipojalle elämän täyttymys.
Manhattanin pilvenpiirtäjät, vapauden patsas
toivottivat Taten tervetulleeksi uuteen maahan.
Ankkuri laskettiin Elvis Islandin redille. Aluksen
piti kirjautua sisään, kuten miljoonat siirtolaiset
o l i va t t e h n e e t v u o s i k y m m e n t e n a j a n .
”Emikreisi”, emigration offisers tulivat
moottoriveneellä laivaan, jossa miehistö ja
laivan ”rulla” tarkastettiin. Paikalla oli lääkäri,
tullivirkailija ja muita upseereja, jotka
tiedustelivat mm. poliittista taustaa; ”Oletko
kommunisti? Oletko ollut Neuvostoliitossa tai
muissa itäblogin maissa?” Mac Gard'in laki oli
vielä voimassa; kommarit pysyköön poissa
valloista. Huvittava tapaus tulee mieleen, kun
suomalainen 'kone kolmonen' humalapäissään
vastasi emigreisin kysymykseen ”Oletko
kommunisti?”
”Off course my horse”- sanoi konemestari.
Jolloin kaverille annettiin 20 minuuttia aikaa
pakata, ja mies kuljetettiin Ellis Islandille ja
takaisin Ruotsiin kovista vastustuksista
huolimatta. Leikkiä ei jenkkipoika ymmärrä.
Valokuvaaja otti jokaisesta ensikertalaisesta
valokuvan, jossa piti pitää numeroa rinnan
päällä. Tämä ”Sing-Sing”-kortti annettiin
seuraavalla reissulla henkilökortiksi. Seuraavalla
reissulla minulta kysyttiin poliittista taustaani, ja
kerroin vihaavani kommareita. Emikreisi tivasi
minulta, miksi sitten olen kuulunut kommun i s t i s e e n u r h e i l u s e u ra a n , Va a j a ko s ke n
Kuohuun? Olin 10 vuotiaana liittynyt hetkeksi
kyseiseen urheiluseuraan. Asia selvitettiin
kerrottuani eronneeni seurasta.
New Yorkissa menimme kaijaan tavanomaisesti
Brooklyniin, jossa alusta lossattiin aina pari
päivää. Sain maistaa ensimmäistä kertaa
elämässäni Coca Colaa ja Spriteä sekä syödä
hampurilaisia maidon kera. Tämä hampurilaisten syömistapa on ollut siitä asti ainut
oikea tapa. Maidon kera. Jo ensimmäisellä
reissullani Nykiin kuljin yksin kaupungilla. Otin
4
merimiehet viihdyimme kuitenkin paremmin
mustien seurassa. Väki oli mukavampaa ja
kapakat riemukkaampia kuin valkoisten puolella
kaupunkia. Norfolk on vieläkin Yhdysvaltojen
Atlantin puolinen suurin sotasatama, jossa on
valtava laivaston telakka. Siellä valmistettiin sen
ajan suurinta lentokoneiden tukialusta
Enterpriseriä. Sen valmistus kesti neljä vuotta.
Pääsin tutustumaan sotalaivaan. Yli 300 metriä
pitkä ja 75 metriä leveä valtava alus. Se on
edelleen käytössä ja atomivoima pyörittää
potkureita, ja yli 4000 meri-sotilasta tienaavat
siinä leipänsä.
TANSKALAINEN KALLO
Tällä ensimmäisellä matkallani sain lisää
merimiestaitoa kivuliaalla tavalla. Jostain syystä
minulle ja tanskalaiselle timpuri Jenssenille tuli
e r i m i e l i s y y t t ä t ä k i l l ä j a t ä m ä ra a va s ,
isomahainen juutti nykäisi minut eteensä ja
kopautti otsallaan nenänvarteeni. Minulta läksi
hetkeksi taju kankaalle, ja kun yritin nousta
täkiltä ylös, hän kaappasi minut kouraansa
sanoen opettavansa minua. Pyyhin verta
nenästäni ymmärtämättä, miksi näin kävi.
Älysin kuitenkin sanoa timpalle:
- Ska du ha en Hoff haluatko kaljan?
- Ja, tak, de ska ja ha. Totta kai.
Jensen kertoi, että en ollut kohtelias hänelle,
kun hän oli sanonut huomenta enkä
kunnioittanut häntä. Olin hänen mielestään
”Peugaplära”, paskamainen kakara, jota piti
opettaa ihmisten tavoille. Minusta ja tästä
kokeneesta merikarhusta tuli hyvät ystävät ja
tunsin hänet isäkseni tai isoveljeksi. Hän opetti
m i n u l l e k i k ko j a , j o i l l a s e l v i t ä m e r i l l ä .
”Tanskalainen kallo ja sen antaminen” on
taitolaji, jonka vain tanskalaisten opettamat
merimiehen taitavat. Mene lähelle, kun olet
noin pieni, ja pukekaa otsalla leukaan. Polkaise
jalkaterälle, jolloin vastustaja vaistomaisesti
kumartuu. Lyö sormilla silmiin ja juokse
karkuun. Kiitän vieläkin Jensseniä hyvistä
neuvoista. Olen joutunut pelastautumaan
kyseisillä taidoilla satamissa ja jopa saavuttanut
k u n n i a a k a p a k k a t a p p e l u i s s a . Ta n s k a n -
Nyhavn Lisi ja säkäkokki Tate
kielentaitoni kasvoivat samalla ruotsin kielen
kanssa. Meillä oli laivassa 8 tanskalaista, 4
suomalaista, 2 norjalaista, saksalainen, 2
polakkia ja 2 ”kuratia”, eestiläistä pakolaista.
ATLANTIN TALVIMYRSKYISSÄ
Kesäisen matkan jälkeen saimme tuta, miten
Atlantti käsittelee merellä kulkijoita. Merenkulku
myrskyssä on yhtä väsyttävää helvettiä. Kun
brygalta ilmoitettiin, että hiivari on tulossa,
ryhtyivät kaikki laivan merimiehet varustautumaan myrskyjen vaaralta. Keittiöväki laittoi
hellaan ”slinger stokit”, metalliset ristikot, joilla
estettiin kattiloiden putoaminen hellalta. Pöytien
päälle asetettiin kosteat pyyheliinat, jotta
tavarat eivät putoa pöydiltä. Kaapien ovet
lukittiin huolellisesti ja proviantin tavarat
stemplattiin trosseilla lautoihin kiinni, jotta ne
eivät irtautuisi, ja hyllyissä oli aina valmiina
aitalaudat. Myrskyn tärinä pudotti helposti
irtotavarat turkille. Kovassa hiivarissa keitettiin
”storm soppaa”, myrskykeittoa, korkeissa
kattiloissa, joiden pohjalla oli keittoa vajaa puoli
kattilallista. Muuten keitot lensivät turkille ulos
kattilasta. Keittiön lattialle heitettiin suolaa,
koska vesi ja rasva olisi kaataneet kokin
kumoon. Ulkona täkillä varmistettiin kulkeminen
s i t o m a l l a e l ä m ä n l a n k a ” m i d s ke p i s t ä ”,
keskilaivasta miehistötiloihin ahteriin. Siitä kiinni
pitämällä säilytti henkikultansa. Minä olin joutua
meren saaliiksi kaaduttuani vesimassaan, joka
5
tuli koko ahterin mentyä pinnan alle ollessani
heittämässä roska-astiaa yli puurin. En osannut
silloin vielä varautua vaaroihin. Joulureissulla
laivan kone teki stopin kovassa hiivarissa.
Männän rengas rikkoutui ja koneporukka joutui
kovassa myrskyssä tekemään kannuhaalaluksen. Halkaisijaltaan 40 cm:sen männän
irrottaminen ei ole leikin asia maissakaan,
saatikka 12:n boforin pohjoismyrskyssä.
Ajelehdimme neljän vuorokauden remontti
aikana yli 4oo merimailia etelään ankkurin
varassa, jolloin keula pysyi kohti tuulta ja
aaltoja. Toinen vaara oli vielä pahempi. Olimme
Ruotsissa lastanneet museoveturin valtoihin
vietäväksi. Veturi oli asetettu ykkösruumaan
raiteille ja stemlattu tanakasti kiinni. Kova
merenkäynti ja tärinä löyhensi kiinnitystä ja
veturi oli irrota. Onneksi täkkimiehet kävivät
tarkastamassa lastin tilan, niin kuin aina
tehdään, ja huomasivat vaaran. Merimiehet
surrasivat veturin ja myrskyssä hilattiin
hitsauslaitteet kapeita leidareita myöten alas
ruumaan ja pyörät hitsattiin raiteisiin kiinni. Oli
hilkulla, että veturi olisi mennyt kyljestä mereen
ja me tietenkin perässä. Tein Selman kanssa
kuusi Amerikan matkaa.
heilutteli isoa taalanippua kädessään ja sanoi,
että ”ensin nukutaan ja sitten juhlitaan. Tämä
tyttö tarjoaa.” Parin viikon jälkeen alkoivat
u l o s m a k s u ra h a t v ä h e t ä , j o t e n j o u d u i n
hakeutumaan töihin. Pääsin kokiksi Rodhus
Platsen`illa olevaan hyvään ravintolaan, Sjy
Smo Rum'iin, seitsemään pikku huoneeseen,
jossa tein iltatuuria. Aamupäivisin olin
viereisessä konditoriassa leipomassa. Halusin
oppia tanskalaisten wienerien tekoa. Oppi oli
hyvä, ja parin viikon ansiotuloilla saatoin jättää
Köpiksen ja ottaa suunnan kohti Tukholmaa ja
uusia seikkailuja. Eerikin ja Essun luona sain
asustella siihen asti, kun sain uuden jobin.
Tapasin muutama vuosi myöhemmin Lisin
siskon Stinan Nyhavn´issa. Voi itku, miten kova
elämä vie ihmisen pilalle. Tämä ennen niin
sievä ja hoikka tyttö oli muuttunut ylilihavaksi ja
turvonneeksi, punasilmäiseksi haaskaksi, jolla ei
ollut enää markkinoilla kysyntää. Tarjosin oluet
ja Stiina kertoi siskonsa menneen naimisiin
merimiehen kanssa ja muuttaneen takaisin
Jyllantiin. Kiitin siitä luojaani, sillä minulle ja
kaltaisilleni hän oli hyväntekijä ja enkeli.
Taten tarina jatkuu.
ULOSMAKSU TANSKASSA
Päätin jäädä Köpiksessä pois laivasta, Sehän oli
jo tullut tutuksi ja turvalliseksi mestaksi.
Asustelin tietenkin Nyhavnin lähistöllä erään
k a p a k a n y l ä k e r ra s s a , j o s s a t y ö t t ö m i ä
merimiehiä piti majaa. Meno oli rattoisaa, ja
elämäni ensimmäiset krapularyypyt olin jo
o p e t e l l u t o tt a m a a n l a i va s s a o l l e s s a n i .
Kultakalaksi en joutunut, olivathan Tukholman
ystävälliset bummit opettaneet välttämään
koukkuun joutumista. Lisi pienikin piti minua
hetken hyvänään ja asuin hänen kämpässään.
Kerran hän ilmoitti minulle. -Taisto lille, nu ha
jeg meget job, du ska lega i min leilihed som
hjemme (nyt minulla on kovasti töitä, joten ole
asunnossani kuin kotonasi). Amerikkalainen
sotalaiva tuli juuri sisään. Lisi tuli parin päivän
päästä kotiin rättiväsyneenä. Ylitöitä oli tullut
huhkittua oikein olan takaa. Iloissaan hän
6