1. No category

Vaasa Leader
Hamina - Honolulu
Kuvassa M/s Vaasa Leader Raumalla, kuvan on ottanut, ja oikeudet omistaa, Hannu Laakso.
Kuva on mielestäni siitä tärkeä, että olin kuvanottohetkellä töissä tuossa roveessa.
Olin laivassa puolikkaana yhden reissun,
sitten piti mennä Laivastoon, tai ei heti,
koska ehdin olla hetken Alkon tehtaalla
Salmisaaressa, virallisena viinatehtaan
työläisenä. Siitä jobista ei jäänyt lauluja
lapsenlapsille laulettavaksi, se ei mennyt
kuin Strömsössä, ei.
Myöhemmin aika näytti, että olisin, vähän
myöhästyneenä, kerinnyt Annukka Aarniosta laivaston
rulliin, laiva myytiin tammikuussa ja väki laitettiin
Suomeen, talon kustannuksella. Mutta eihän tuo ollut
tiedossa kun näitä jobeja valkattiin.
Laivalle
Olin viettänyt oikein railakkaan viimeisen illan maissa.
Istuin vanhempieni olohuoneessa kokolailla kehnossa
kuosissa. Äitini katseli minua, ja puhkesi oikein kunnolla
minua haukkumaan. Olin kuulemma, nuori mies, menossa
kokonaan tunkiolle, nytkin tärisin, hänen sanoillaan,
kohmelossa ja vanhalle viinalle haisten.
No, tottahan se kaikki oli, ja nöyränä kuuntelin haukut
ja myöntelin, että joo, huonoa on… Unohdin kokonaan
kertoa hänelle, että nyt se remuaminen, ainakin niillä
nurkilla, loppuu hetkeksi, että minulla oli jobi, ja olisin
samana päivänä lähdössä laivalle. Siis se kaikki jäi sitten
kertomatta. Äiti oli, myöhemmin, ollut pahoillaan kun hän
oli sillai kovasti minut haukkunut ja sitten häivyin, hyvin
haukuttuna, maailman turuille. Mutta asiastahan äitee
puhui, ei siinä ollut sanan paikkaa. Koko kesä oli mennyt
rallatellessa, vuoden ulosmaksu taskussa.
Mutta kun olin jäänyt Annukka Aarniosta lomalle, ja
rahat, loppuivat, kysyin Suomen Tankkilaiva Oy:n
miehittäjältä, Kapteeni C Blomsteriltä, josko voin mennä
takaisin Annukka Aarnioon. Se ei käynyt, koska laiva ajoi
ulkona ja oli tiedossa, että minä menen inttiin seuraavan
vuoden tammikuussa. Lähinnä kyselin, että jos
varustamolle olisi sopinut, että maksan uuden miehen
sitten tilalle ja talo maksaa mun matkani, tai päinvastoin.
Se siis ei vaan käynyt ja sillä selvä. Sen sijaan minulle
tarjottiin puolikkaan jobia M/s Vaasa Leaderiin. Komeasti
Hamina – Honolulu linjalle. Olihan siihen jobiin sanottava
kyllä, tiedossa oli, että luvassa on pitkälinja ja VäliAmerikan kahvisatamat tyttösineen ja riemuineen. Ja
Honolulukin! Hittolainen, hulluhan olisin ollut jos sen olisin
passannut.
1
väkeä piisasi joka lähtöön, tai näin luulin. Sittemmin
selvisi, että satamissa veti ainakin kolmasosa jengistä
pystyyn, ja töitä kyllä riitti.
Melko värikästä sakkia olikin Helsingistä laivaan
noussut, sellainen todellinen kesäjengi, toki myös oikeita
ammattimiehiäkin oli mukana. Esimerkkinä voi mainita
Timpan, mies oli ollut laivassa kai 10 vuotta, osasi työnsä,
eikä sekaantunut muiden asioihin. Hänellä oli myös
Saunamajurin hommat. Laivassa oli yksi sauna, se
lämmitettiin kaksi kertaa viikossa, en muista minä päivinä,
mutta saunan lämmitys oli Timpan hommia, ja varjele, jos
joku yrittikään omiin nimiin laittaa bastun päälle.
Saunomisjärjestys oli selvä, ensin Pasiseerit, sitten
päällystö, sitten korpraalit ja lopuksi resuperseet. Ja tämä
järjestys oli pysyvä. Nyt kun ajelimme rannikolla, ei
saunaa lämmitetty, se oli vain merimatkojen herkkua se
saunominen. Olisi luullut, että kun satamissa oli kaikki
paskaset ruumajobit yms riennot, niin saunaa olisi pidetty
päällä koko ajan, vaan ei, Timppa ei halunnut, että varsin
paskaset ukot siellä rypisivät, kukaties vielä laivatyttöjen
kanssa.
Vaasa Leader erosi edellisestä laivastani todella paljon,
Annukka Aarniossa ei ollut kuin proviantti puomit ja
luukutkin toimivat hydrauliikalla. Vaasa Leaderissa oli kyllä
puomeja, peräti kuusi paria, oli sääkannella McGregorit,
välitäkillä lemppuluukut ja luukkusulkeiset kruunasi
autotäkkien ponttoonit. Kaikkea löytyi ja töitä riitti.
Laivassa ei ollut kuntosalia, mutta ei sitä kyllä
tarvinnutkaan. Nämä autotäkit olivat yksi jumalan riesa.
Normaalisti ne oli
vedetty välitäkin alle ”varastoon”. Sitten jos ja kun tuli
autoja kuormaksi, nämä autotäkit laskettiin vahvojen
vaijereiden varaan roikkumaan. Muistaakseni ykkösen
ruumassa oli yksi autotäkki, muissa oli kaksi. Täkit
makasivat paksuissa vaijereissa olevien klunssien varassa
ja niihin kuului myös ponttoonit, että sai yhtenäisen
kannen aikaiseksi. Kun näitä kansia laskettiin, niiden
lukitus piti avata. Se vaati todellisia akrobaatin taitoja, se
lukituksen aukaisu ”avain” oli pitkä rautatanko, jonka
toisessa päässä oli joku lovi systeemi, se lovi piti saada
osumaan täkin pohjassa olevaan koloon, sitten piti
vääntää lukitus auki. Tämä tasapainoilu tapahtui
alaruuman tankkitopilla seisten. Voin vakuuttaa, että ei
M/s Vaasa Leader makasi Jätkässä. Lossasi kuormaa
Jenkeistä ja oli seuraavaksi lähdössä Raumalle,
lossaamaan loput Hawajin hedelmäsäilykkeistä ja
lastaamaan paperia Valtoihin.
Sinä laivantuloiltana oli ruumajobia, tämän jälkeen
istuskeltiin messissä tutustumassa toisiimme, melkein
koko täkkijengi vaihtui Stadissa ja täytyihän sitä oppia
tuntemaan tulevat työkaverit. Siinä messin pöydän
ääressä istuskellessamme tuli maista yksi matruusi,
hänellä oli nuorehko lentoemo mukanaan, tyttö otti
omenan ja haukkasi siitä. Vieressäni istunut vaalea
puolikas totesi, katsellessaan tätä haukkausta, että katso
sitten kaveri minne mulkkusi työnnät. Ajattelin että tuosta
kundista saankin kaverin maissa käynneille, ja niinhän olin
oikeassa. Viihdyimme keskenämme, ja koimme aika
monet touhut kimpassa. Yöllä kuului matruusin hytistä
hirveä mekkala, matruusi metelöi kovalla äänellä itse
naivansa, kun kerran maksaakin. Ihmeteltiin sitä aikamme
ja jatkoimme unia. Myöhemmin selvisi tytön ehdottaneen,
että hän tulisi välillä päälle.
Aamulla försti jakoi uuden jengin vahteihin ja
keskipäivällä lähdettiin kohti Raumaa. Olin luotsiajon
aikana ruorissa. Laiva oli hankala styyrattava, sähköruori
toimi siten, että peräsin kääntyi niin kauan kuin ruoria
väänsi, sitten pysähtyi siihen kulmaan missä sattui
olemaan kun ruorin vääntö loppui, sitten piti ajaa peräsin
taas keskelle Eli jatkuvaa veivaamista. Ei oikein löytynyt
sitä kulmaa, missä laiva olisi mennyt suoraan. Johtui,
luonnollisesti, ruorimiehen tottumattomuudesta. Sitten jäi
luotsi ja Kippari, vanha kaphoornari, Sven Malen, laittoi
telegrammin ”Full Ahead” ja laiva alkoi omituisen
vatkaamisen, tuntui, että lähtee paikat hampaista ja ettei
millään pysy ruorin takana. Förstin vaimo sanoikin
Kipparille, että taas tämä vatkaus alkaa. Kyse oli
kierroksista, väärillä kierroksilla potkuri hypytti koko
ahteria oikein komeasti. Aikansa vatkattuaan laiva asettui
ja perämies laittoi automaatin päälle. Pääsin alas.
Messissä ihmettelin, että miksi laiva on slaagsiidassa.
Siihen sain hörönaurujen seasta selvityksen, että tämä
rove on aina vinossa, kutsumanimi olikin, kuulemma,
Slaaksiliiteri. Tähän jatkuvaan slaagsiidaan kyllä tottui.
Laivalla oli paljon jengiä, täkillä oli Poosu, Timppa,
kolme matruusia, neljä puolikasta ja kolme junkkia. Eli
2
ollut vallan helppoa osua siihen koloon pitkän avaimen
kanssa. Ja yleensä sitten sai vääntää koko voimillaan,
yleensä nämä lukitukset olivat jumissa. Seuraavaksi, siis
lukituksen auettua, piti fiirata täkit alas. Karneerauksen
päällä kulki kisko ja nämä kiskot olivat yleensä edellisessä
lossaukserssa menneet lysyyn taakan osuessa niihin. Se
kiskon oikaisu tapahtui sitten siten, että yksi pihamies
kiipesi karneerausta pitkin ylös, roikkui miten roikkui siellä
ylhäällä ja yritti rautakangella vääntää kiskoa suoraksi. Ei
ollut maailman kätevimmät keksinnöt. Kansien ulkosivujen
väliset raot peitettiin saranoiduilla kansilla. Yksi tällainen
kansi leikkasi matruusi Porilta isovarpaan. Kuin giljotiini.
Ja näiden kansien pudottelu katsottiin helpoimmaksi
osaksi koko touhua
Saksan jälkeen menimme suoraan Le Havreen, tähän
Ranskan rumimpaan kaupunkiin. Johtuuko rumuus siitä,
että Liittoutuneet pommittivat kaupungin aivan tuusan
nuuskaksi ja sodan jälkeen vallalla ollut kommunistinen
kaupunginhallitus pääsi suunnittelemaan kaupungin
ilmeen omien ihanteidensa mukaiseksi. En tiedä, mutta
ruma kylä se oli, ja on edelleen. Tulimme iltamyöhään
satamaan ja kaupungilla oli ihmeen hiljaista, varsinkin kun
taisi olla Ranskan Itsenäisyyspäivä.
Le Havressa ihmettelimme, että miksi rantabulevardille
kertyy ihmisiä, että ei kai ne nyt tätä laivaa tule
katsomaan. Sitten joku vilkaisi olkansa yli, siellä se
nähtävyys oli. Valtava musta pasiseeri lipui ohitsemme.
France oli tulossa kotisatamaansa. Komea paatti, seilasi
myöhemmin pitkään normannien omistuksessa Norway
nimellä. Norway oli siitä erikoinen laiva, että sillä oli oikeus
käyttää joulukuusessa myös YK’n lippua, laivassa oli
kaiketi yli 80 eri kansallisuutta töissä, eli melkoinen
kansakuntien yhdistyshän se on ollut.
Raumalla
Raumalta ei juuri mieleen jäänyt kuin se, että
satamaduunarit tulivat ruumaan purkinavaajat mukanaan
ja kyselivät, että missäs ne hedelmäsäilykkeet oikein ovat.
Sen muistan myös, että maalasimme flotalta ulkosivuja
yhden, ikäiseni, matruusin kanssa. Molemmat
halveksimme suuresti ahterissamme makaavaa FÅA’n
tervakeulaa, me olimme sentään valtamerilaivassa töissä!
Sellasia oikeita merimiehiä.
Hänen kanssaan olimme myöhemmin luokkatovereita
Raumalla Kippariluokalla.
Laivan täkkäreistä lähti aikoinaan kolme kundia
merenkulkuopistoon, hyttikaverini Veijo oli Kotkassa,
Kippariluokalla, samaan aikaan kun minä ja tämä Antero
jas minä, me olimme Raumalla. Ja Anteron kanssa olimme
myös Pansiossa yhtä aikaa. Pansiossa oli myös
Miehistönkalle samoihin aikoihin kanssamme, eli kun väki
on suht saman ikäistä, niin polut risteävät usein.
Kalevassa piti käydä, Karkki ja Konsta tarkastaa ja sitten
olikin laiva purettu ja osa lastia lastattu, ja niin alkoi
matka, lisälastin hakuun, kohti Eurooppaa.
S/S France lähdössä ulos Le Havresta. Martin Cox kokoelmat
Le Havresta sitten lähdimme kohti Valtoja. Olimme
lastanneet Suomesta paperia, saappaita ja käsilaukkuja.
Saksasta lastasimme ainakin Tanskalaista Hunajaviiniä
(aivan hirvittävän makeaa stoffia) hapankaalia,
ruotsalaista näkkäriä, käytettyjä mersuja, kuplavolkkareita
ja kleinbusseja. Ranskasta kuormasimme upo uusia
sitikoita, näitä joita sanottiin isoiksi kissoiksi,
jotain mahdottoman hyvän tuoksuisia heiniä ja mitä lie
sälää. Jonkun nuoren miehen matkatavaroitakin oli pakan
alla varastoituna. Näistä myöhemmin lisää.
Le Havresta kun lähdettiin laskettiin puomit alas ja
kaikki riki roudattiin mastohausseihin säältä suojaan.
Melkoinen souvi, eikä ihan puhdaskaan, rasvaisia
Kontinentti
Kielistä kun päästiin läpitte, oli edessä Hampuri, siellä
juotiin olutta, ja kornia. Sitten oli Bremenhafen, siellä
juotiin olutta, ja kornia. Sitten Bremen, jossa joimme
olutta, ja kornia.
Joissain noista Saksan satamista muistan kun olimme
tulossa maista, taksikuski kyseli, että mihin laivaan
olimme menossa, yksi stadilainen puolikas sanoi
römäkästi ”finski ship, Sarah Leander” ja tällä tiedolla tuo
autoilun mestari meidän omaan laivaamme vei. Olisikohan
ollut tämän Schumacherin isä? Jostain noista satamista jäi
myös mieleeni omituinen diskoteekki, siellä oli niin vahva
hampun katku, ettei omaa sätkää todellakaan tyarvinnut
kääriä. Hain yhtä tyttöä tanssimaan, hän sanoi, että
jokainen tanssii itsekseen, ei ole mitään paritansseja.
Katselin ympärilleni, ja niinhän se oli, psykedeelisten
kuvioiden vilistessä seinillä tiskijukka soitti melkoista
pilvimusaa, ei mitään Middle of the Roadin Chirpy Chirpy
Cheep Cheep purkkamusaa. Mutta kaikesta huolimatta,
kauniita tyttöjä siellä oli.
Tässä Citroen CX 2400 GTI kuitenkin vasta vuoden 1978 malli
3
vaijereita raahatessa tiesi tehneensä töitä.
Samoin
tarkastettiin täkille lastattujen konttien surringit, oltiinhan
sitä kuitenkin menossa ison veden ylitse.
miehistön messissä, osallistumassa juominkeihin, samoin
jos jollain oli hytissään kinkerit, niin kyllä Stuju siellä
seassa oli, vuorenvarmasti.
Mistä lie aikaa riittänytkin juomiseen? Olisi luullut, että
kun talouspuolella oli väkeä runsaasti, niin olisi ollut näitä,
nykyisin niin paljon puhuttuja, henkilöstöhallinnollisia
töitäkin. Olihan kahden kokin lisäksi Uffarikalle,
Miehistönkalle, Ville ja Moso. Sitä en nyt muista, oliko
myös Pölykallet. Kuitenkin paljon enemmän kuin
nykyisissä laivoissa. Vaasa Leaderissa kuljetettiin myös
tusinan verran pasiseerejä. Olettaisin, että he aiheuttivat
Stujulle oman lisänsä töihin. Että touhua riitti. Mutta nuori
mies ja energiaa paljon, silloin sitä riittää töiden lisäksi
vapaa-ajan rientoihinkin.
Pasiseerit
Le Havresta myös tulivat laivaan pasiseerit. Yleensä
tämä pasiseeriporukka oli kohtalaisen vanhoja jenkkejä.
Pariskuntia, tai yksinäisiä ihmisiä, joilla oli paljon aikaa
matkustaa rahtilaivalla. Olihan se varmasti erilaista, sai
yksilöllistä palvelua ja varmasti rauhallista menoa. Ellei
sitten käynyt, kuten laivassa oli käynyt muutamaa matkaa
aikaisemmin. Tarina kertoo, että perämies oli juopotellut
pidempään ja tullut keskipäivällä vahtiinsa munasiltaan ja
machete kädessä. No, tämä viidakkoveitsi oli varmasti
nopeuttanut vahdinvaihtoa ja kohta oli brygälle tullut
kippari, mauseri kädessään, ja tämä mauseri ei ollut
mikään tarkkuus mitta, vaan ihan oikea tappoase. Aikansa
olivat sitten huutaneet toisilleen, lopulta Kippari oli
kyllästynyt ja ampunut varoituslaukauksen ovesta
taivaalle. Tämä oli rauhottanut perämiehen ja hänet oli
laitettu rautoihin. Raudoissa häntä oli, kuulemma, pidetty
vuorokausi, ja sitten oli kelvannut vaatteet päälle ja
normimeno. Oli siinä ollut pasiseereillä miettimistä.
Le Havren luotsi jäi koiravahdin alussa, olin käynyt
nos t amas s a le idar i t , koi lannut ne ja lai tt anut
mastohaussiin talteen. Tulin brygälle styypuurin kautta,
paattitäkillä seisoi joku, oli sateinen ilma ja tällä jollain oli
muovikassi päässä. Menin brygälle ja sanoin
vahtiperämiehelle, että ”siellä seisoo joku äijä, muovikassi
päässä”. Perämies tuhahti ja sanoi, että ”se on joku
pasiseeri, älä niistä välitä, ne tekevät outoja juttuja”.
En ollut tietoinen, että meillä oli pasiseereja, mutta nyt
he alkoivat minua kiinnostaa. Että mitä ihme sakkia ne
oikein ovat. Matkan aikana selvisi, että normaaleja
vanhoja ihmisiä, se muovikassi päässään seissyt oli joku
kalifornialainen proffa ja tollasta, hyvin toimeen tulevaa
keskiluokkaa. Mutta näitä matkustajia varten laivassa oli
erikseen Moso (tarjoilija) ja Ville. Moso vain tarjoili, Ville
torppasi hytit ja tiskasi. Mosolla oli hyttikin yläkerroksissa,
että oli käytettävissä vuorokauden ympäri. Joku vanhempi
hintti oli sillä reissulla Mosona, häntä käytettiin, aika
usein, harjoitusvastustajana nyrkkeillessä. Eli mies parka
sai selkäänsä todella usein.
Ensimmäinen tapahtuma joka on jäänyt, erittäin hyvin,
mieleeni tapahtui ollessamme Losiksessa. Porukkaa oli
käynyt maissa ja hyvin alkanut juhlinta piti saattaa laivalla
loppuun. Istuimme konemiesten pöydässä, meitä oli siinä
muutama henkilö, kuuntelimme yhden raumalaisen
moottorimiehen muisteloja, hän oli seilannut paljon nk.
Vironpanamissa, ja niiltä ajoilta oli paljon värikästä
kerrottavaa. Stuju tuli siihen jotain selittämään ja
moottorimies sanoi ystävällisesti, että Stuju voisi painua
vaikka vittuun siitä selittämästä. Koska hän on sellainen
mies, että hän kusee Stujun katki jos häntä huvittaa. No,
Stuju lähti leikkiin mukaan ja sanoi, että jos nauramatta
kuset, niin voit kusta hänen taskunsa. Enempää ei sitten
tarvittukaan. Moottorimies nousi ylös, kaivoi mulkun esille,
laittoi sen Stujun taskuun ja alkoi kusta. Ja nauraa röhötti
samalla aivan iloisesti. No, kuset valuivat Stujun jalkaa
myöten turkille ja oli aika hupaisaa seurata, ensinnäkin
kuinka Stujun harmaat housut tummuivat, ja toiseksi
Stujun ilmettä. Hän yritti sanoa, että oli kyse nauramatta
kusemisesta, raumalainen sanoi, että minkäs teet, nyt
vaan kustaan ja nauretaan. Siinä se valui, virtsa, pitkin
vihreäksi maalattua turkkia. Melko omituinen episodi
tuokin.
Stuju
Stujuna oli nuorehko, pitkä ja hoikka mies. Hän jäi
mieleeni muutaman sattuman kautta. Jos näitä
tapahtumia ei olisi ollut, tuskin muistaisin koko kaveria.
Eihän Stuju ole nuorelle merimiehelle tärkeä henkilö
laivalla, kun ei ole sitä tietoa, että kuka sen sapuskan
laadun laivalla määrää. Kokin koin usein huomattavasti
tärkeämmäksi, sehän ne safkat teki!
Tämä Stuju oli aika hiljainen, jotenkin tuli mieleen, että
hän ikään kuin etsi paikkaansa laivassa. Miksi, se ei
minulle selvinnyt, niin, tai en muista syytä.
Sen muistan, että hänelle maistui kuppi vallan
kiitettävästi. Ja ilmeisesti kävi siten, että hän ei löytänyt
päällystön puolelta juomaseuraa. Silläpä hän oli usein
Miehistön messistä, tuon etummaisen pöydän ääressä istuttiin, kun
Stujun taskuun kustiin. Kuvan henkilöt eivät liity tapahtumaan lainkaan.
Kuva Heikki Kaasalainen
Toinen tapahtuma oli kun Opiksen hytissä oli kinkerit,
tietenkin siellä seassa istui myös Stuju, kaikki ottivat
rauhassa kuppia.
Jotain vinoilua siinä oli, joku väitti
Stujun olevan hintti ja Stuju ankarasti kiisti. Sanoi, että
4
hän ei toden totta ole hintti, ja että on hyvin loukkaavaa
edes ajatella sellaista. Minulla alkoi keskiyöllä vahti ja
painuin yytstiigiin. Jäin siihen käsitykseen, että tämä
Stujun hintteys tuli käsitellyksi.
Ensimmäisellä tauolla ajattelin mennä Opiksen hyttiin
tupakalle ja ottamaan yhden oluen. Sieltä oli väki
vähentynyt, mutta tunnelma tihentynyt. Päivämiespuolikas
ja opis pitivät jonkun jaloista kiinni, tämä joku oli lantiota
myöten venttiilistä ulkona ja selvästi menossa mereen.
Kolmistaan kiskoimme Stujun sisään ja taisi joku häntä
vähän läimiäkkin, koska ei ole suotavaa, että yrittää
mennä yli puurin, ainakaan toisten nähden sellainen ei
ole soveliasta. Stuju vakuutteli, että ei käsitä mikä häneen
meni, ja että ei hän enää tollasta tee. Meidän kolmen
nuoren miehen naiiviutta osoittaa se, että me uskoimme,
eikä asiasta sen isompaa numeroa tehty. Koskaan ei
esimerkiksi Päällystö asiasta kuullut, ja kyllä Stuju laivan
mukana Helsinkiin saapui. Hengissä.
Kokki
Täkkilastia, tässä kuvassa ei vielä kontteja Kuva Erkki Nevantie
Kokkina oli raumalainen mies, vähän jo vanhempi, hyvin
lungin tuntuinen, poltteli piippua ja jutteli harvakseltaan
mukavia. Iso arpi ohimossa. Hän kertoi olleensa pahassa
auto-onnettomuudessa ja saaneensa mällin päähän. Tästä
mällistä aiheutui sitten kaatumatauti jota lääkittiin
voimakkaasti (vrt. Sardinian sairaalareissu). Lääkkeellä oli
paha sivuvaikutus, jos hän otti viinaa, niin johan lähti
elämä vilistämään.
Sitten yhtenä päivänä sattui vahinko. Olimme jo tulleet
Panamasta Tyynen Valtameren puolelle, eli Losikseen oli
kolmisen päivää. Kokki oli rakentamassa lounasta ja
hänellä oli aikomus maustaa kastiketta chilillä. No
chilipurkista putosi kansi ja noin 500g chiliä loiskahti
kastikkeeseen. Kokki meinasi, että ei se niin tulista ole ja
laittoi sapuskan jakeluun. Voin vakuuttaa, että tulista oli.
Salongista tuli sapuskat takaisin, ja kuulihan kokki
messistäkin muutaman arvion sen kertaisesta tarjoilusta.
Tämä kaikki oli hänelle liikaa, hän paineli hyttiinsä ja
korkkasi. Imuroi sitten litran jotakin väkevää, ei ole tietoa
mitä. Mutta humalaan tuli, ja näiden lääkkeiden
sivuvaikutuksesta kokki paineli takaisin pajaan ja putsasi
kaiken mereen, ainoa mitä sinne jäi oli spiisi ja säkäkokki.
Sitten kokki paineli nukkumaan. Aamulla hän ei muistanut
koko tapahtumasta mitään. Ihmetteli vaan kun kaikki
pikkaisen luimistelivat ja hymyilivät vinosti. Stuju ja säkä
sitten kertoivat, että nyt kävi tolleen, ei ole pannuja, ei
patoja eikä kyllä ole kattiloitakaan.
Sitten söimme Losikseen asti kylmiä eväitä, voileipää ja
sen sellaista retkiruokaa. Mahtoivat matkustajat ihmetellä
kun ruokia notkuvat pöydät äkkiseltään vaihtuivat arkisiin
voileipiin ja noin. Vaikka tämän kokin ammattitaidon
tuntien, ei siellä ylhäällä ihan vain lauantaimakkaraleipiä
syöty. Varmasti oli tanskalaistyyliset sändvitsit tarjolla.
Losiksessa sitten tuli uudet instrumentit byssaan. Että
kyllä noissa linjalaivoissakin sattuu ja tapahtuu, ei vain
villillä linjalla.
Kuumuus
Kun pääsimme Karibialle, ja kaipa jo aikaisemminkin,
alkoi lämpötila hyteissä nousta epämukavan lämpimäksi.
Mitään ilmastointia ei laivassa ollut. Niin kauan kun laiva
oli liikkeessä, auttoivat vindfongarit sekä hytissä ollut
flekti. Mutta kun pysähdyimme, esimerkiksi Arubaan
bunkraamaan, alkoi hytissä olla ihan oikeasti kuuma, eikä
lämpötila todellakaan viilentynyt Panamaa kohden
mentäessä. Elettiinhän Heinäkuun loppua. Los Angeles oli
ensimmäinen satama, ja myös siellä oli pirun kuuma.
Siirryinkin satama-ajaksi nukkumaan tyhjillään olevaan
täkkitoimistoon, vai mikä taljareiden toimisto se lienee
ollut. Sinne sai kuitenkin ristivedon joka auttoi pikkaisen.
Päivämiespuolikas oli jo Karibialla siirtynyt nukkumaan
kylpyammeeseen. Niin, todellakin, laivassa oli
miehistölläkin kylpyammeita, kaksi täkkäreiden
pesutiloissa, kaksi konejengillä ja yksi korpraaleilla.
Istuma-ammeet olivat tosi hankalat seistä suihkussa kun
laiva rullasi. Ihmettelen, ettei niitä oltu jossain vaiheessa
purettu pois ja laitettu normaalisuihkut tilalle. No, joka
tapauksessa tämä kaveri nukkui vedessä, vahtimiehet
kävivät, tupakkatauollaan, kurkkaamassa, että kundi oli
hengissä, eikä vieläkään hukkunut.
Jatkuva hikoilu oli aika rassaavaa, lakanat olivat märät
ja haisevat, vaikka pesulla käytiinkin, niin tokihan hiki
haisee. Sinällään mielenkiintoinen linja, matkan aikana oli
monta eri ilmastoaluetta, kylmästä Kanadasta trooppiseen
Väli-Amerikkaan. Eli periaatteessa olisi pitänyt olla aina
mukana sekä talvi- että tropiikkivermeet. Vaan kun ei
ollut. Huonoimmista housuista katkaistiin lahkeet, paita
kaappiin ja näin olimme valmiit kuumaan. Ajattelimme,
että parempi tämä kuumuus kuin Suomen kylmyys. Ja
aika lailla samankaltaisesti ajattelen edelleen.
Kaikkein kuuminta tämän reissun aikana oli Kalifornian
lahdella sijaitsevassa Gyaumas-nimisessä meksikaani
kaupungissa. Vahtiperämies luki Pilot-Bookista, että kaikki,
jotka vaan kynnelle kykenivät, poistuivat kaupungista
5
kuumimpina kuukausina, ja meidän siellä ollessamme oli
just kuuminta aikaa.
Kuumuuteenkin tottuu ajan kanssa, jotkut sanovat, että
veri ohenee. Mutta ei se kaiketi ihan noin lyhkäsessä
ajassa ohene.
Aruba
Bunkraaminen tässä laivassa olikin ihan oma tarinansa.
Ilmeisesti bunkkeritankit oli tehty hankalan mallisiksi,
kuitenkin oli melkein sääntö, että bunkkeri otettiin täkille.
Me pihamiehet osasimme kyllä painella maihin, jokainen
tiesi, että luvassa oli täkin, ja joskus torpankin pesua.
Bunkkeria otettiin, mennen tullen, Arubasta, saari kuului
Alankomaiden Antilleihin, yhtenä ns. ABC-saarista. ABC
tulee saarten niomistä, Aruba, Bonaire ja Curacao. Kaikki
oikein hauskoja paikkoja, Aruba kaiketi, nuoren
merimiehen katsannossa, se hiljaisin näistä saarista.
Itse kävelin aikani katsellen paikkoja, kävin jossain
”hienossa” kerhossa, oluella. Paikka oli selvästi vanhojen
miesten pakopaikka, pelasivat siellä korttia ja joivat
gintonic-juomia.
Löysin kuitenkin, aika helpostikin, oikeille kulmille. Siellä
se istui koko laivan täkkijengi kylmät urheilujuomat
edessään. Samassa kapakassa oli Stoltin pöntön
normannit, sulassa sovussa siinä klutrattiin ja odoteltiin
laivan lähtöä.
Siihen maailmanaikaan oli vielä normanneissa
norjalainen miehistökin. Nythän Stolt käyttää pääosin
filppareita, tuskin miehistössä on yhtään normannia.
Kun palasimme laivalle, oli koneporukka lopettelemassa
täkin pesua, olihan sitä taas bunkrattu. Ilmeisesti osa
bunkkerista oli myös tankeissa, koska heti kohta
saavuttuamme lekotettiin endat ja matka jatkui kohti
Panamaa.
Panamassa Kuva Timo Andersson
todennäköisesti nopeasti keksitty vale, oli niin riemukas,
että annoimme kalan näille töijäysmustille. Ja ilman
sivuvaikutuksia he sen kai söivät.
Los Angeles
Los Angeles, tai tuttavallisemmin Losis, kuten laivalla
paikkaa kutsuttiin, näkyi kauas merelle, Horisonttiin
kohosi suuri, likaisewn keltainen pilvi, perämies sanoi, että
se muodostuu lähinnä teollisuuden päästöistä ja autojen
pakokaasuista. Kolkon näköinen skeidapilvi siinä Enkelten
kaupungin päällä leijui.
Töijäsimme Wilmington nimiseen osakaupunkiin. Tai
miksi niitä sanoisi, itse Suur-Losis on valtava alue, ilman
kunnollista julkista liikennettä. Eli kaupuingin laidasta
toiseen pääsemiseen tarvitsee joko hitosti aikaa tai oman
auton. Naurattaa kun täällä koti-Suomessa puhutaan
Suur-Helsingistä ja taivastellaan liikennettä yms. Samalla
lailla minua huvittaa, Kalkutan ruuhkien jälkeen, kaikki
puheet Pääkaupunkiseudun ihmispaljoudesta.
Täällä lähtivät kaikki matkustajat laivasta, taisivat kiittää
jumaliaan, että ehjinä kotiin pääsivät.
Koko matkan oli messissä puhuttu, yllättävää kyllä,
kaiken muun ohessa, maidosta. Että kuinka hirmu hyvää
maitoa Losiksessa saa ja että
ensin maitobaariin ja sitten vasta
kaljoille.
Minä sitä itsekseni ihmettelin,
että johan on rempseää jengiä,
että ihan maidolle ensin.
Puhuimme hyttikaverini,
Veijon, kanssa asiasta, me
totesimme, että juodaan sitä
maitoa myöhemmin laivalla,
kyllä Stuju maitoa tilaa. Me menemme kaljalle. Mutta
tämä maito se tuntui olevan kaikille, jopa jenkeille, oikea
pakkomielle. Olimme Veijon kanssa kävelemässä poispäin
satamasta, auto pysähtyi vähän matkaa eteemme ja sieltä
huudettiin jotain, käsitimme että kyse oli, että
tarvitsemmeko kyytiä. Veijo huusi kovalla äänellä, että
JOO! Auton ovi pamahti kiinni ja kuski kaasutti pois. Taisi
kuulla että NOUU! Sovimme, että jos uusi tarjous tulee,
nyökytellään ja ollaan ihmisiksi, ei huudeta. Ja tulihan se
uusi auto. Vanhemman oloinen satamaduunari tarjosi
Panama
Panavan kanavasta mentiin läpi, mennen tullen,
lyhensihän se matkaa westkustille ja ei varmasti olisi ollut
taloudellisesti kannattavaa ajella Cap Hornin kautta.
Ennen slusseihin tuloa laivaan tuli töijäysporukka, yön
mustia kundeja, heillä oli pientä kauppatavaraa
mukanaan, suvineerejä ja pilveä. Pilven laadusta ei ole
tietoa, ei sitä kukaan tainnut edes ostaa. Panamassa ei
laivan oma jengi töijännyt, tämä mustasakki hoiti kanavan
reunoilla kulkevista pienistä vetureista vaijerit laivaan.
Ainoat laivaväestä hommaan osallijat olivat Poosu ja
Timppa, he ajoivat pelejä. Vetureissa oli moorinkivinssit,
niilä pitivät laivan keskellä slussia ja liikkeellä. Melkoinen
näytelmä.
Takaisin matkalla olimme redillä odottamassa
vuoroamme ja onnistuimme onkimaan yhden vasarahain,
varmasti silmien väliltään suurin kala, jonka onkimisessa
olen mukana ollut. Kun väänsin tongilla koukkua kalan
suusta, niin silmät menivät vaan ympyrää.
Samalla kertaa saimme suuren, boniton näköisen, fisun.
Kun kukaan ei tiennyt, että mikä se oli, ja voiko sitä
syödä, niin joku kysyi töijäysäijiltä asiaa. Vastaus oli ”This
fish no good for white man, black man okei” eli ei hyvä
kala valkoiselle, mustalle ihan okei. Mielestämme tämä,
6
kyytiä, kyseli ummet lammet, mistä laivasta, mitkä jobit ja
sen sellaista. Kertoi seilanneensa itsekin, oli siytten
perustanut perheen ja jäänyt maihin, satamaan, duuniin.
Kertoi olevansa jo isoisäkin. Sitten hän kertoi, että he aina
menivät, satamaan tultuaan, maitobaariin, juomaan
kylmää maitoa. Mikä perkeleen imeväisten linja tämä
oikein oli? Tuota ajattelin itsekseni, samalla kuulin, että
tämä kyydinantaja päätti viedä meidät johonkin hyvään
maitobaariin. Just joo… No hän pysähtyi sen kehumansa
baarin eteen ja osoitti ovea, että sieltä, ulkomaan pojat,
törmäsin kadulla vahtiperämieheeni, hän oli iloisesti
päissään ja tarjoutui näyttämään paikkoja. Olisi pitänyt
älytä, että kohta sitä hässäkkää ja häverikkiä tulee. Mutta
koskas sitä mitään tajuaa, eiku mukaan. Ensi töiksemme
yhytimme paikallisen spurgun, hänen kanssaan piti
kaveerata, täkkikakkonen vaihtoi käpsää tämän hobon
kanssa,
sitten piti ottaa huikat, Thunderbird oli sen
iloliemen merkki, sitä huikat, ihan oli kuin Sorbusta. Ei
tiukkaa viinaa kuitenkaan. Sitten lähdimme tanssimaan,
juuri kohdallamme sattui olemaan joku meksikolaispaikka,
sieltä kuului mukavan rytmikäs musiikki ja paljon iloisia
ihmisiä oli siinä oven suussa. Sisäänpääsy maksoi,
muistaakseni, taalan ja sitten marssimme suureen halliin.
Siellä soitti joku mehikaanibändi, musiikki oli iloista ja
rytmikästä ja oli mukavaa katsella kun tanssivien naisten
suuret rinnat vaan hytkyivät. No, olihan se meidänkin
mentävä tanssimaan. Tanssin askeleet näyttivät helpoilta
ja ajattelin, että helposti osaan. Hain kaunista, tummaa,
tyttö joraamaan. Ei minun kuvioni hänelle kelvanneet. Otti
kädestä kiinni ja talutti tanssilattialta viikingin pois. Nolotti
pikkaisen, enkö muka osaisi deekutansseja. Mutta tänä
osaamattomuuteni oli laitettu merkille, yksikään friiduista
ei enää suostunut kanssani lattialle. Ja nämä paikallisen
nuorukaiset alkoivat osoittaa väkivaltaisuuden merkkejä.
Paikan portsari katsoi parhaaksi pakata meidät kahdet
taksiin ja kehoitti, vakavasti, pysymään poissa. Olihan se
uskottava kun tollanen 2 metrinen, pirun häijyn näköinen,
lihaskimppu vakavasti jotain suosittelee. Onneksi meiltä
alkoi siinä vaiheessa olla jo veto melkoisen finaalissa,
päätimme lähteä laivaan.
Seuraavana aamuna messissä oli kovasti kurjaa sakkia,
ei se maito sittenkään ollut niin hyvää, tai olisivatko
juoneet hapanta maitoa, mutta kaikilla, jotka maihin olivat
pääseet, oli kunnon kankkunen.
Laivassa oli stailina, että jos satamajengit tekivät töitä
läpi yön, tai myöhään iltaan, niin aina oli yhden vahdin
täkkärit töissä, rikaamassa aurinkoja ja tollasta pientä,
rikihommiahan emme saaneet tehdä, ahtaajat rikasivat
puomit ja ajoivat luukut. Tämä oli vallalla koko
Jenkkikustin ajan. Kanadassa rikihommat, luukut yms.
kuuluikin sitten taas laivanporukalle. Jenkeissä oli hyvin
tarkkaa tämä, mitä sai tehdä, ja mitä ei. Muistan, kun
Losikseen töijäyksen jälkeen olin kiinnittämässä triangelia
mantteliin ja olkapäähäni koputti mahakas jenkki, hän
sanoi jatkavansa hommaa, minä selitin, että äkkiä mä
Kuva Timo Andersson
saatte oikein hyvää maitoa. Enempi olimme kylmän kaljan
tarpeessa, mutta kiittelimme kovin, kävelimme baariin
sisään, ja kyttäsimme sisältä, että se vaari ajoi pois.
Sitten äkkiä kartsalle ja kapakkaa etsimään. Ja löytyihän
se, kunnollinen olut sappi, sieltä sai kannussa olutta ja oli
meksikaanityttöjä, jos niitä tankkeja voi tytöiksi kutsua,
pilvin pimein. Kohtalaisen rotevia neitseitä nämä
mehikaanifriidut olivat. Polentalla paisunee myös perse.
Ongelman aiheutti ikäni, kun olin vasta 19v ja oluen
juonnin ikäraja Kaliforniassa oli 20v. Sehän tuo
alkoholipolitiikka vaihteli osavaltioittain, joissain sai jo 16v
olutta, huonoimmissa taisi ikäraja olla 22v. Sinällään
mielenkiintoista, että esim. Vietnamin sodan aikaan sinne
kyllä kelpasi 18-vuotias nuorimies, mies joka ei
kotiosavaltiossaan saanut äänestää eikä ostaa laillisesti
olutta. Hassua.
No, tässä baarissa ei noudatettu ikärajoja niin tarkasti,
baarimikko näytti, missä on takaovi, siitä sitten olisi
pitänyt juoista kujalle, jos tarkastajia olisi sattunut
tulemaan.
Kyllä maistui maakalja hyvältä, epäilen edelleen, että
mahtoiko se maito olla yhtä taivaallisen hyvää. Tuo
olutkannu tuntuu olevan Jenkkien oma keksintö, näppärä
juttu, voi olla useampi kaveri saman kannun äärellä ja
mosolta säästyy juoksemista.
Illemmalla tässä kuppilassa näytettiin aivan surkeita,
kolmannen ö-luokan pornoleffoja. Mutta mehikaanineitseillä oli elävää tarjontaa, taisi olla monessakin
mielessä elävää, ainakin moni porukasta kertoi
myöhemmin saaneensa suvineereja. Jossain välissä
7
tämän laitan, ukko sanoi huomattavasti tiukemmalla
äänellä tekevänsä liitoksen, että mä voin mennä pois.
Uskottavahan se oli. Kysyin Poosulta tästä, ja hän kertoi,
että kaikki ko. hommelit olivat satamajengin hommia,
emme me saaneet sekaantua niihin hommiin ollenkaan.
Ihme kun saimme aurinkoja rikata.
Seuraavana iltana olikin meidän vahtimme hugi jäädä
standbaihommiin. Ruumasta sai kerätä walkingboardeja,
stroppuja yms. roinaa purkauksen edistyessä. Katselin kun
duunarit aukoivat stronbokseja, siellä oli sitä imelää
hunajaviiniä, näkkäriä ja hapankaalia, äijät tekivät surutta
voileipiä ja huuhtoivat kaiken alas sillä viinillä. Antoivat
minullekin maistiaisia, olipas ällöttävä ateria, saivat
puolestani syödä yksin. Sitten huomasin, että heillä oli
myös kylmää olutta ruumassa. Kysyin, josko siitä liikenisi
myös minulle, ja liikenihän sitä, sanoivat, että ota poika
surutta siitä. Ja minä otin. Aloin hiljakseen tulla känniin
mokomasta oluesta. Tajusin, että on hyvä nousta välillä
täkille vilvoittelemaan. Mainitsin vahtikavereille, että siellä
on kylmää kaljaa ruumassa ja kaverit painelivat osille.
Hyvin meni se ehtoo.
ostakaa itse bensat. Sitten oli näitä muutaman vuoden tai
kuukauden siellä olleita, tyyppejä jotka olivat enempi
jenkkiä kuin jenkit itse, tyyliin ”joko Suomesta suklaata
saa, onko iisboksit and tiiviit ja vieläkö Kekkonen on
presidet?” Nämä kyllä laivan vanhemmat skönöt, hyvin
nopeasti, pistivät omaan lokeroonsa. Mutta, pääosin
todella reilua sakkia, nämä siirtolaiset. Sääntönä näytti
olevan, että mitä pidempään siellä oli ollut, sen
vähemmän tarvitsi päteä. Ja sen reilummin saattoi
käyttäytyä.
Ajelimme sillä autolla yhtenä iltana Hollywoodissa,
osasimme kääntyä jostain avonaisesta portista ja
kurvasimme pirun hienon talon pihaan. Kohta tuli gorilla
kysymään, että mitä miehiä. Kerroimme, että suomalaisia
merimiehiä. Ei tehnyt vaikutusta, ajoi meidät pois, sanoi
että olemme yksityisalueella ja jos emme häivy voi tulla
ikävyyksiä. No häivymme kyllä, jäi vaan vaivaamaan, että
kenenkähän pihalla me olimme silloin. Jonkun rikkaan ja
kuuluisan kuitenkin, ei sellaista torppaa ihan persaukiset,
ei edes ameriikan ihmemaassa, omista ja asusta.
Lastina olleista käytetyistä autoista löytyi hyvin
tarpeellista tavaraa. Pääosin työkalu- ja hylsysarjoja. Ne
”kuuluivat” meille täkkäreille. Niillä tulisi olemaan suuri
vaihtoarvo Väli-Amerikassa. Kuvan kaltainen boksi kelpasi
hyvinkin muutaman illan huutamiseen tyttöineen
juomineen. Ja kaikki voittivat, paitsi tietenkin auton uusi
omistaja. Sehän se meitä suuresti suretti. Joo. N ä i t ä
Kuva Heikki Kaasalainen
Merimatkan aikana oli kaksi matruusia pleissannut
autotäkkeihin uusia nostovaijereita. Kuvassa (Heikki
Kaasalainen) kylläkin pleissataan manttelia tai muuta,
tuhdimpaa vaijeria. Näitä uusia nostovaijereita oli laitettu,
mahdollisuuksien mukaan paikoilleen, ei vaan oltu ehditty
kiinnittää niitä satiaisilla ja sakkeleilla autotäkkeihin. No,
jenkki ahtaajien mielestä oli mahdottoman hauskaa kiskoa
näitä vaijereita irralleen. Teetti pirusti duunia tehdä kaikki
kahteen kertaan. Eikä näille ahtaajille sanomisesta ollut
kuin yllyttävä vaikutus.
käytettyjä Mersuja, kuplia ja Klein-busseja purettiin sekä
Losiksessa, että Friscossa. Sitä en muista minne ne
ranskalaiset ”Isot kissat” menivät.
Ensimmäisen kerran eläissäni ajoin autoa Vaasa
Leaderin ruumassa, piti satamien välillä tehdä tilaa ja
siirtää muutamia autoja. Hyvä, etten peruuttanut
välitäkiltä alaruumaan. Onneksi vahtikaverina ollut Antero
älysi, että eihän mulla ollut autoilusta mitään hajua. Hän
sitten siirteli autot, minä surrasin ja touhusin muita
hommia.
Hupaisa välikohtaus oli, kun näitä jykeväperseisiä
mehikaanityttäriä ilmestyi laivalle. Ammatinharjoitus
tietenkin mielessään. Yksi junkeista, hyvin hintelä poika,
otti yhden näistä matameista punkkaansa. Olimme
lahtelaisen puolikkaan kanssa menossa hänen ja tämän
junkin hyttiin kaljalle. Pyyhälsimme sisään hyttiin, sen
kummemmin koputtelematta, olihan toinen meistä hytin
asukas. Junkki oli parhaassa aktissa ja meistä se oli vallan
hupaisa näky, kuin kääpä koivun kyljessä, sen verran
heillä oli koko eroa. Valitettavasti se homma sitten jäi
kesken, tämä lahtelainen kyllä, ihan vilpittömästi, kehotti
Losiksessa oli paljon siellä päin asuvia suomensyntyisiä
asukkaita, tai ainakin heitä kävi laivalla paljon. Porukkaa
laidasta laitaan, oli satamaduunari, häntä kutsuttiin
l e m p i n i m e l l ä Re d F i n n , h ä n t u l i s u n n u n t a i n a
pienoisbussilla hakemaan porukkaa sightseeing reissulle,
sitten oli tämä yksi joka tuli, kuulemma, joka reissu,
ryyppäämään laivamme sähkön kanssa, hän heitti autonsa
avaimet messin pöydälle ja sanoi, että ajelkaa, mutta
8
hyttikaveriaan jatkamaan. Mutta olisiko nuorimies sitten
ollut sen verran herkkä ja hentomielinen, että keskeytti
rakkauden työt. Sitten siinä istuskeltiin, tämä Juanita jäi
sinne ylälodjuun lojumaan. Ja voin vakuuttaa, että oli
sänky täynnä. Katseltiin häntä siinä ja me puolikkaat,
kokeneina seikkailijoina ja maailmanmiehinä, totesimme,
että saatanan ruman huoran olet löytänyt, tai jotain yhtä
kannustavaa. Junkki sanoikin sitten tälle typsylle, että ”Ala
laputtaa” Suomeksi siis. Huora hermostui aivan pirusti,
nappas junkkia kurkusta ja huiski ympäri korvia, samalla
huutaen ei olevansa mikään puta! Meillä oli aivan
ruhtinaallisen hauskaa, nauroimme ihan vesissä silmin,
kunnes meille valkeni, että junkkiparka oli vallan hätää
kärsimässä, ja tarvitsi apua. Saimme typsyn rauhoitettua,
kerroimme, että nuorimies oli sanonut häntä kauniiksi, siis
suomeksi. Ja se typerys uskoi! Liekö tämän Tuksun sukua,
ainakin fyysiset mitat olivat samankaltaiset. Ja ÄO.
viimeisiä vuosiaan. Oli niin mukava kuljeskella kulmilla ja
katsella kauniita hippigimmoja, jotka nännit nöpöttäen
touhusivat touhujaan. Tuli nuorille miehille kovin
levottomia ajatuksia. Joku kuitenkin kysyy, niin vastaan,
joo, sai koskea.
Varsinaiset merimiesten mestat olivat pitkän kadun
varrella, olisiko sen kadun nimi ollut Broadway Street?
Tästä en ole ihan varma.
Kuitenkin kadun varrella oli paljon juottoloita, joka
makuun ja lähtöön. Vaasa Linen sakki oli useimmissa
tuttua. Seinillä oli laivojen pelastusrenkaita ja Suomen
lippuja, eli kovin oli kotoinen olo. Tästä tuttuudesta oli
m i n u l l e h e n k i l ö ko h t a i s e s t i hy ö ty ä , m u tt a s i i t ä
myöhemmin.
Olut oli edullista ja huonoa, niin kuin jenkkikalja aina on
ollut ja on edelleen. Siis ainakin nämä suuret merkin,
Budweiserit sun muut Coorsit. Kertoohan jo vitsikin Budin
laadusta kaiken. Eli mitä yhteistä on Budweiserin oluella ja
soutuveneessä naimisella? Vastaus on, että molemmat
ovat pirun lähellä vettä.
Mutta kyllä siitäkin litkusta känniin pääsi. Ja kankkusen
sai. Ainakin tämän jälkimmäisen.
Satamajengi aloitti konttien tyhjennyksen. Se ei ihan
kaiketi ollut sitä, mitä konttijärjestelmän kehittäjät olivat
ajatelleet. Kontti auki, letka ja hivakka kerrallaan paletille,
sitten nosto maihin. Sitten tyhjät kontit maihin. Mietin,
että tollastako se konttiliikenne onkin, olihan tämä
ensimmäinen laiva jossa olin kontteihin törmännyt. Ei
vaikuttanut kovin tehokkaalta. Ja kun ajatteli, ettei Vaasa
Leaderia oltu, alun alkaenkaan, suunniteltu konttien
kuskaamiseen, kontit olivat puupölkkyjen päällä täkillä,
surraaminen oli enemmän inspiration kuin suunnittelun
tulosta. Eipä näyttänyt konttien kuskaaminen, mielestäni,
kovin hääviltä.
San Francisco
Frisco, kuten merimiehet, ainakin suomalaiset, sitä
kutsuivat, nyttemmin olen kuullut näiden expattien
(ulkosuomalaisia nykyisin kutsutaan tällä termillä, tulee
kaiketi ex patriot sanoista, en ole vallan varma) kutsuvan
paikkaa Sanfraniksi. Aivan sama. Kuitenkin yksi USAn
kauneimmista, ja hauskimmista paikoista. Tämä on toki
vain minun mielipiteeni. Toinen iloinen paikka Jenkeissä oli
Broadway Streetin valoja
To i k k a r o i t i i n s i t t e n s i e l l ä , k a i k e n m a a i l m a n
kummajaisten seassa. Kadulla, todellakin, oli liikkeellä
värikästä väkeä. Mustat kundit kulkivat leveästi
sutenöörinvermeissä, pitkä takki, kävelykeppi ja
leveälierinen pantterin karvoilla nauhoitettu hattu
päässään. Kaduilla näkyi paljon hinttareita, muutamia
Helvetin Enkeleitä ja, kuten sanoin, hyvin, hyvin värikästä
sakkia.
Menimme vähän hienompaankin paikkaan, nimeltään se
oli Bier Garden, ovella oli suurin näkemäni neekeri. Olen
pitänyt itseäni aika isona ukkona, silloin isona nuorena
miehenä, mutta tämä musta oli kyllä ihan oikeasti iso!
Varmasti 2,5m pitkä ja 1,5m leveä. Ei tehnyt mieli
kyseenalaistaa hänen auktoriteettiään, ei. Mutta kovin oli
ystävällinen, pamautti lapion kokoisella kämmenellään
harteille ja sanoi, että menes sisään pikku mies, ja
minähän menin. Huonoa olutta ja kauniita hippifriiiduja
Golden Gate
New Orleans, lienee sekin hiljentynyt, se Katrina myrsky
ilmeisesti nitisti hengen kaupungista.
Meidän Friscossa ollessamme eli hippi aikakausi
9
siellä oli, voisipa sanoa, että tarjolla.
Myöhemmin illalla kävimme jossain yökerhossa,
nimeltään se oli Roaring Twenties, siellä oli strippareita
yms. esitystä, sitten jossain välissä valot himmenivät
entisestään, kuului rummun päristystä ja kumea miesääni
kuulutti ”Ladies and Gentlemen, San Francisco
Thunderball!!!” Ajattelin, että lemppaako ne pullon
huonoa viiniä lavalle, mutta ei. Yht’äkkiä koko salin poikki,
ihmisten päiden yli, heilahti aivan helvetin lihava, alaston,
nainen luotsileidarien pätkällä seisten! Oli se näky, jo
pelkästään sen takia kannatti tulla Ameriikkaan!
Myöhemmin meille valkeni, että tämä show esitettiin aina
tasatunnein. Ja aina oli suosio suuri.
Kävimme myös sellaisessa, Tyynen Meren saari-raflassa,
kaikki pöydät oli katettu palmunlehvillä, lattia oli
sementtiä ja siinä oli syvät urat, urat kiersivät pöytiä ja
johtivat spyygatin näköiseen koloon. Ihmettelimme tätä,
kun alkoi soida biisi ”Rain drops are falling on my head” ja
katosta alkoi trooppinen sade. Selvisi urien tarkoitus, vesi
valui niitä pitkin spyygattiin. Onneksi olimme istumassa,
sitä vodaa tuli aika reipaasti. Hauska se paikka oli
kuitenkin.
Empun baari
Vancouver oli reissun ensimmäinen kanadalainen
satama. Täältä siirryimme Kitimatiin, lähelle Alaskan rajaa.
Oli komea luotsimatka, luotsi tuli Vancouverista ja
ajoimme jotain rantaväylää. Rannoilla oli korkeita,
metsäisiä vuoria, niiden rinteet putosivat mereen
pystysuoraan. Oli helppo kuvitella Fennimore Cooperin
Viimeinen Mohikaani jollekin niistä kielekkeistä seisomaan.
Harvoin olen ajanut niin vaikuttavissa maisemissa. Ja jos
ajatellaan, että olin vasta 19-vuotias, ja pistin ne merkille,
se todistaa, että niiden on todellakin täytynyt olla
vaikuttavat.
Normanneilla oli Friscossa kirkkokin, siellä käytiin, mutta
vasta kun rahat alkoivat loppua, eikä laivalla oikein
viihdytty. Mutta hyödyllinen paikka se oli, ainakin minulle.
Kustilla
Friscosta siftasimme Seatleen, siellä vain piipahdettiin,
ei ehtinyt maihin, oli se meidän vahdin hugi olla töissä, ja
satamajengi painoi duunia yötä myöden.
Täältä siirryimme Vancouveriin. Muistan sen aamun kun
tulimme sisään. Standby oli päällä, kovassa sumussa
ajoimme, hyvin hiljaa, visseli soiden. Sumu alkoi nousta,
ja joka puolella näkyi pieniä kalapaatteja, vetivät ahterista
siimaa sisään, ja saalis näytti olevan vallan mainio. Aamun
aurinbgossa välähteli kohtalaisen kookkaiden, lohelta
näyttävien kalojen kyljet. Siinä oli jotain mieleenpainuvaa.
Se sumu, valo, kalapaatit ja ne kalat. Joskus on melko
komeata olla merimies.
Vancouverkin oli nopea paikka, ehdimme kuitenkin
käymään maakaljoilla. Nimeltään oikein komeassa
kapakassa, Empire Hotel and Bar, tuttavallisemmin Empun
baari. Paikka jossa kuvan kauniit naiset ja raudanlujat
miehet kohtaavat.
Meidän siellä käydessämme oli kovin rauhallista, olin
kovin pettynyt, laivalla oli ollut juttua, että Empun
baarissa tapahtuu aina, ja varsinkin, kun nämä metsien
latvasahurit tulevat savotoiltaan kylille, sitten vasta
tapahtuu. Lienevät olleet metsissä, nämä metsurit, sun
muut latvasahurit, muutama hampaaton huora siellä
kittasi kaljaa. He olivat suuresti ilahtuneita kun
saavuimme ja huutelivat, ilmeisesti törkeyksiä peräämme,
kun lähdimme.
Mutta joku tolkku se pitää olla kaikessa, jopa
deekkikselle menossa. Ne naiset eivät vaan sykäyttäneet.
Kitimatin tehdas
Kitimatissa oli sinkki- ja lyijytehdas. Ja sitä tavaraa
menimme sieltä hakemaan. Ihmettelimme, kun laituria
lähellä olleessa vuoressa oli värit ikään kuin väärin, alaosa
valkoinen ja yläosa vihreä. Että ei lumi voi noin oudosti
jakautua, ei edes Kanadassa. Maihin mennessämme
kävimme katsomassa. Se valkoiselta näyttävä oli pystyyn
kuollutta metsää. Tehdas ilmeisesti päästi jotain
luomusavua, joka tappoi kaiken tiettyyn korkeuteen asti.
Surullinen näky.
Oheisessa kuvassa on kuolleet puut
parturoitu ja uutta kasvamassa. Ilmeisesti
ympäristöasioihin on nykyisin kiinnitetty enemmän
huomiota kuin 70-luvun alussa.
Mutta luvassa oli Labattia, kaameaa kanadalaista olutta,
eli paskat saasteista.
Tämä Labatt oli melko kemiallista sotkua, sekin. Tuntui,
että näistä Uuden Maailman kaljoista sai aivan
10
saatanallisen kankkusen, täysin riippumatta missä maassa
niitä joi.
Paikallisessa kapakassa oli hyvä meno ja meininki.
Osallistuimme paikalliseen biljardikisaan. Hyttikaverini
voitti paikallisen mestarin, se herätti närää, mutta vanha
intiaani sanoi, että jo on surkeaa sakkia, ei osaa hävitä. Ja
jostain syystä tämä rauhoitti tilanteen. Samassa
kapakassa oli muutama suomalainen, olivat aloittelemassa
paperitehtaan rakentamista siellä. Heiltä kuulimme, että ei
ole kovin suotavaa liikkua alueella ilman kiväääriä, paikalla
oli paljon karhuja ja ne karhut oli ilkeitä. Kävivät päälle.
Eli sama meininki kuin biljardinpelaajilla. Eiku vieraita
turpiin. Nykyisin Kitimatissa on jopa Nesteen teollisuutta,
ja yksi Nesteen pöntöistä, M/t Kihu, ajoi monta vuotta
sieltä tavaraa Kaliforniaan.
Harmacista Nanaimoon. Täältä jäi mieleeni, kun
istuimme kapakassa ja päivämiespuolikkaalla tuli paha oli,
hän oksensi hattuunsa, pyyhki suunsa kahden dollarin
seteliin, rypisti rahan, viskasi setelin yli olan ja käski
paikalle tullutta kyypparia tuomaan olutta. Ja olutta
tuotiin. Ilmeisesti tämä pöljä teko viesti lähellä istuneelle
miehelle, että nuo ovat suomalaisia. Hän tuli juttelemaan,
osasi muutaman sanan suomea, mutta pääosin puhuimme
englantia. Mies kertoi, että hänen äitinsä oli suomalaista
sukua, ja makasi kotona sängynomana. Ei jaksanut,
vanha ihminen enää liikkua. Hän kysyi, että jos hän
tarjoaa oikein reilusti viinaa meille, niin lähtisimmekö
käymään äiteen luona. No, miksei me sellaistakin
laupeutta voitaisi osoittaa. Otettiin muutamat ja hypättiin
kaverin autoon. Eipä se kuskikaan ihan veden jäljiltä ollut,
mutta ehjinä me perille päästiin. Mentiin sitten pieneen
omakotitaloon, siellä tämä kaveri huuteli, englanniksi, että
nyt tuli suomalaisia vieraita. Meidät vietiin vanhan tädin
makuuhuoneeseen ja siellä makasi pikkuinen mummo.
Poika esitteli meidät ja mummohan riemastui, että
Suomesta asti. Hän kertoi, hyvin kankealla Suomella, että
hänen vanhempansa olivat muuttaneet Suomesta joskus
ajat sitten Kanadaan, ja että hän ei ollut koskaan
Suomessa käynyt, ja valitteli, että kielikin on
huonontunut, ei ole aikoihin ollut ketään kenen kanssa
jutella. Sitten hän pyysi meitä laulamaan hänelle jotain.
Muuta ei osattu kuin tämä ”Maan korvessa kulkevi
lapsosen tie” Se sitten kajautettiin humalaisen reippaasti
ja mummolla tuli vedet silmiin. En ole kyllä ihan varma
tulivatko ne vedet siksi, että laulu herätti hänessä
muistoja, vaiko siksi, että se oli vaan niin kerrassaan
kaameata mölinää. Mutta jäin siihen käsitykseen, että
hänelle tuli hyvä mieli. Laulun jälkeen juteltiin mummelin
kanssa hetki, sitten hän alkoi väsyä ja me lähdimme
takaisin kylille. Ja mikä parasta, tämä poika piti
lupauksensa, tarjosi avokätisesti sen illan. Sanoi, että nyt
on muorilla hyvä mieli pitkään. Tämä vierailu oli ehkä yksi
oudoimmista kokemuksistani, tähän asti. Nanaimossa
pyöri myös paljon intiaaneja, kaikki heti aamusta perseet
olalla. Surulista katsella ennen niin ylpeän kansan
edustajia pyörimässä persiillään katuojassa.
Täältä myös ”löysimme” kissan pennun. Humalaisessa
päässämme keksimme, että viemme sen Päällystön
messilikalle, konekolmosen vaimolle. Ja nappasimme
mirrin pykälään. Konekolmonen nosti mekkalan ja
jouduimme tuomaan kissan takaisin, mahtoi kissa
ihmetellä, mitä tapahtui. Toivottavasti kukaan ei sitä
kaivannut.
Kitimatista siftasimme takaisin etelään päin, Harmac
nimiseen paikkaan. Harmac sijaitsi Vancvouver Islandilla.
Lastasimme jotain, en muista mitä, mutta iso
paperitehdas oli sataman lähellä ja vesi haisi just samalle
kuin Rauman taivas. Eli rahalle.
Olin buugissa maalaamassa kun yht’äkkiä
aarhollijöölinki lekosi, tellinki sinkosi ulos ulkosivusta ja
minä, tietenkin putosin jordaaniin. Vesi oli viileää ja
ikävähän se oli siinä mössössä kauhoa. Pääsin laiturin
leidareita ylös kaijalle, siitä laivaan ja ihmettelemään, että
mitä helvettiä tapahtui. Ilmeni, että yksi junkeista oli
irrottanut aarhollijöölingin, vaikka hänen oli pitänyt
irrottaa sivukaija. No, meillä oli juoksukilpailu, varhaista
merimiesurheilua, hän määräsi suunnan ja minä
nopeuden.
Harmacin paperitehdas ja kaijat
Tällaisesta onnettomuuden mahdollisuudestahan oli
Kauppalaivaston Huoltoneuvoston opas kirjasessa
varoituskin, nämä aarhollijöölingit kun olisi pitänyt olla
erivärisiä kuin kaijat, tai ainakin hyvin merkittyjä, ettei
mokomia vahinkoja pääsisi tapahtumaan. Mutta kun
tellinkiendat ja kaikki muutkin oli tehty vanhoista kaijoista,
mitä niitä merkkailemaan. Tietenkin tuossa olisi voinut
käydä hassumminkin, jos vaikka alla olisi ollut kiinteä
alusta tai muuta tollasta. Onneksi kaija oli lyhyt, ja keula
oli kokonaan irti laiturista, melkein kuin olisi ollut
tankkikaija. Mutta ei meistä sen jälkeen oikein ystäviksi
ollut.
’Nanaimosta matkattiin takaisin Friscoon. Tarkoitus oli
ottaa kuormaa, ensin Friscosta sitten jostain muualta, se
mistä muualta, se tieto ei miehistönmessiin asti
kulkeutunut, ei kyllä kulkeutunut tieto aikatauluistakaan.
Pyysin Förstiltä päivän vapaaksi, edellisellä käynnillä olin
tavannut pikkaisen minua vanhemman hippifriidun, ja
ajattelin, että jos vaikka viettäisimme, tätä paljon
puhuttua ja kuuluisaa, laatuaikaa keskenämme. Försti
antoi vapaata, ja minä painelin, suihkussa käynnin,
11
jälkeen maihin. Sain tytön kiinni ja olimme Fisherman’s
Wharfilla katselemassa mereneläviä, kiertelimme paikkoja
kaupungilla, ja sitten oli tarkoitus mennä laivalle, sen
laatuajan puitteissa. Hyttikaveri oli luvannut asua
päivähuoneessa sen yön yli.
Tultiin taksilla kaijan päähän, ja siellähän ei ollut laivaa.
Oli aika orpo olo, rahaa ei ollut hirveästi ja laiva häipynyt.
Onhan tälle oma sanansakin, ahteriin seilaus.
ananaspeltojen lannoitteeksi. Muistaakseni sitä tuli
muutamaan ruumaan alatäkille. Se oli todella pahalle
haisevaa jauhoa. Ja siinä oli ikävänä puolena se, että jos
iho oli kostea ja jauhoa joutui iholle, niin se kirvelsi pirusti.
Kirvely kyllä meni pois vedellä huuhtomalla.
Sattui kuitenkin sitten siten, että olimme yhden
matruuseista kanssa sulkemassa välitäkin luukkua.
Työnsimme selstokkikärryllä selstokkeja paikoilleen, sitten
oli tarkoitus laittaa lemppuluukut paikoilleen. Pienessä
kännissä siinä touhuiltiin ja kuinkas sattuikaan,
selstokkikärryt putosivat kiskoltaan, minä kärryjen kanssa
alaruumaan lastin pääl le, putous oli pehmeä,
ruumassahan oli sitä ureajauhoa. Onnekseni en saanut
kärryjä niskaani. Epäonnekseni minulla oli vain
dongereista tehdyt sortsit ja puukengät ja olin hiestä
märkä. Voi ristus, että osasi kirveltää. Ennätysnopeudella
nousin ylös täkille, juoksin pesuhuoneeseen ja seisoin
sitten pitkään suihkun alla. Pikkuhiljaa alkoi kirvellys
helpottaa, mutta voin vakuuttaa, että ikävän sorttinen
kokemus oli tuokin, sellainen enempi kusinen paikka.
Viimeisenä iltana Oaklandissa olimme taas standby
vahdissa, väliperämies oli stoppari perämiehenä, hän oli
ottanut osansa viinaksista ja oli melko rempseällä tuulella.
Ykkösen luukku tuli kaikin puolin valmiiksi, vain meriklaari
puuttui. Olimme kolmistaan aloittamassa puomien
alaslaskua kun styyri tuli kannelle. Hän näki mitä
meinasimme ja päätti kai näyttää ammattitaitoaan. Styyri
käski matruusin alas vinssien luota, silloinhan kaikki kävi
hierarkkisessa järjestyksessä, matruusi ajoi vinssejä,
puolikas touhusi kaijojen kanssa ja junkki hoiteli
paskasimmat duunit, ja hyppäsi itse spaakeihin kiinni. Hän
viittoili meitä menemään loitomalle ja aloitti shown. Se oli
melkoista meoa, puomit heiluivat sinne tänne, vinssit
kelasivat ja slakkasivat, kaijojen plokit kolisivat milloin
mastoihin, milloin luukkuun. Ja yhtäkkiä puomit putosivat
suoraan haarukoihin. Oli se näytös. Humalainen perämies
ajoi puomit alas kerralla. Sanoi vaan, että kiristäkää loput
ja lähti ahteriin. Me kolme seisoimme suu auki täkillä, ei
ihan heti tajuttu, että mitä hittoa oikein tapahtui.
Hippityttöni
Tyttö lähti nostelemaan, ajatteli varmaan, että hän ei
tuosta merimiehestä itselleen mitään trobelia halua ja
liukeni.
En keksinyt muuta kuin lähteä kulmille, suunta siis
Broadway Streetille. Todella fiksua, perse liki auki, ahteriin
jääneenä, ja eiku kulmille. Mutta se osoittautuikin fiksuksi
vedoksi. Menin nk. kantakapakkaamme, istuin alas ja
tilasin oluen. Baarimikko kysyi, että miksi niin synkkänä.
Kerroin mitä oli käynyt. Hän sanoi, että ei ole hätää.
Kaivoi tiskin alta paksuhkon pinon monisteita ja kysyi mikä
on varustamon nimi. Kerroin, että Vaasa Line on se osa
joka tänne westkustille ajaa. Hän pläräsi aikansa sitä
nippua, hymyili ja soitti yhden puhelun. Jutteli aikansa ja
sitten, suljettuaan puhelimen, sanoi, että laiva on
siftannut lahden toiselle puolelle, Oaklandiin. Että no
panic. Hän laittoi lapulle laivan uuden osoitteen ja antoi
lapun minulle. Olin melko helpottunut, laskin rahani,
totesin, että voin rauhassa ottaa useamman oluen, ja
sitten kävellä normannin kirkkoon, pummata papilta
kyydin laivalle ja kaikki on hyvin. Nuori lempi ei vaan
saanut täyttymystä sillä kertaa.
Ja näinhän siinä kävi, norskipappi vei minut laivalle,
siellä oli taas tutut kuviot odottamassa. Ei ollut
hääppöinen ahteriin jäänti, mutta voinpahan römeällä
äänellä sanoa, että ”silloin kun mä Friscossa ahteriin jäin”.
Se on vankka merimiesjutun aloitus se.
Oaklandissa lastattiin kusta. Ihan totta, lastasimme
ureajauhoa, tarkoituksena viedä se Hawajille
Oaklandista oli tarkoitus myös ottaa ulosviennit, laivassa
sai ulosvientiä kaksi kertaa reissussa, Suomesta ja sitten
west kustilta kerran.
Eräänä aamuna oli messin lattia kuin lumen peitossa,
joku oli paiskonut kaikki astiat, lautaset ja kupit, hajalle.
Koko turkki oli sirujen peitossa. No, kippari ilmoitti, että
koko jengi on viinakiellossa kunnes syyllinen ilmoittautuu.
Tämä oli mielestämme kohtuutonta, siis meitä, jotka eivät
olleet mitään tehneet, kohtaan. Siispä porukka päätti
pitää kokouksen aiheesta. Kaikki kokoontuivat
päivähuoneeseen, siellä keskusteltiin, että jos olisi miestä
jollain tunnustaa tekemisensä. Kukaan ei ilmoittautunut
tempun tekijäksi. Sitten yksi stadilainen puolikas sanoi,
että hän voi ottaa syyt niskoilleen, mutta vain siinä
tapauksessa, että jokainen antaa hänelle osan
ulosvienneistään. Tähän heräsi stadilainen junkki, lienee
laskenut päässään, että sillä konstilla saa enemmän kuin
normaali ransuunit. Hän ilmoitti, että hänkin voi
12
ilmoittautua. Tämä taasen ei tälle puolikkaalle sopinut.
Alkoi kova tora aiheesta kuka ilmoittautuu ja kuka saa
mitäkin ulosvientiä. Nyrkkitappeluksihan se meni,
molemmat kulmien kundeja Sörkasta, eikä aikomustakaan
antaa periksi.
Myöhemmin Kalle sanoi, että se puolimatruusi oli
nimenomaan se, joka astiat hajotti, hän oli nähnyt, mutta
ei ollut uskaltanut puuttua asiaan.
Sitä en muista miten tämä episodi loppui, ulosvientiä
me kuitenkin saimme.
Ne ulosviennit muistan siitä, että en ollut koskaan
ennen, vaikka olin Jenkkilässä kyllä käynyt aiemmin
puolen tusinaa kertaa, siis en ollut nähnyt auki
kierrettävää kruunukorkkia. Sellanen ameriikan ihmekin
tuyli sitten tutuksi. En vaan käsittänyt, mitä hyötyä
sellasesta olisi. Jopku sanopi, että voi sulkea korkin jos ei
juo pulloa tyhjäksi kerralla. Siis mitä, ei juo olutpulloa
kerralla tyhjäksi! Tolkuton ajatus.
Oluen muistan myös siitä, että olin laittanut viimeisen
pulloni messin jääkaappiin, ajatuksena juoda se vahdin
jälkeen. Maalasin, pirunmoisessa kuumuudessa,
mastohaussien täkkejä. Sen arvaa, että siinä ei juuri
varjoa ollut. Ajatus huurteisesta oluesta oli koko vahdin
ajan mielessäni. Vahdin päätyttyä riensin messiin, avasin
jääkaapin oven, kas perkelettä. Ei ollut mitään olutpulloa,
jäävesikannu vain. Katselin siinä, hyvin hämmentyneenä,
että mitä helvettiä nyt. Olueni on hävinnyt. Konejengin
pöydässä istui muutama moottorimies. Vanhin heistä
hymyili ja kysyi, että ”oliko se olut jääkaapissa sun+”
Vastasin, että oli ja oli myös viimeinen olueni. Voi voi
sanoi tämä saatanan taneli, hän joi sen just äsken, kun
hänelläkään ei enää ollut olutta jäljellä. Mietin, siinä
seisoessani, että mä hakkaan tolta saatanalta hampaat
suustä, on ainakin vaikeampi hymyillä. Varmasti täm,ä
olutvaras älysiu tehneensä todella paskanakin, koska hän
pyhästi lupasi hommaavansa minulle pari olutta tilalle.
Mutta ei se siihen tilanteeseen mitään auttanut. Minulta
oli viety se haaveilemani huurteinen. Vieläkin ottaa
päähän tämän paskiaisen temppu. Ei merimiehet
normaalisti tuollaisia tehneet. Sain ne pari kaljaa
myöhemmin, mutta sen jälkeen kävin jemmaamassa
olueni aina uffarimessin jääkaappiin, konekolmosen vaimo
antoi luvan, ja vahti, ettei janoiset iskeneet sinne.
Arvatkaapa mitä kävin äsken tekemässä, kuului
keittiöstä tsuhhh. Ja nyt on taas tasasempi olo.
Kalifornian lahden kartta
astetta, me vedimme rullilla maalia ulkosivuun, hiki valui,
mutta valmista tuli. Pieni tauko työhön tuli kun menin
kysymään kaverilta kelloa, olin laittanut rullan purkin
reunaa vasten ja käänsin selkäni kävelläkseni hänen
luokseen. Kun käännyin takaisin, tähän kaikkeen ei kyllä
kulunut kahta minuuttia pidempää aikaa, niin
maalipurkkini oli kadonnut. Rulla oli siististi nostettu
sivuun, missään ei näkynyt ketään kulkemassa 20litran
maalipurkin kanssa. Se oli kyllä nopeata toimintaa. Taas
tuli todeksi, että nopeat syövät hitaat. No, Poosu antoi
uuden purkin, sanoi, että seuraavan maksan sitten itse.
Joopa joo. Ainahan etelän matkoilla hävikkiä on, ja aina
tulee olemaan.
Meitä maalareita kävi moikkaamassa myös viereisessä
kaijassa makaavan japanilaisen Poosu, hän keräsi
kolikoita, oli kovin kiinnostunut saamaan myös
suomalaisia kolikoita kokoelmaansa. Kerroimme, että
emme nyt ehdi kolikoita hommaamaan, mutta että jos
hän tulisi laivalle iltasapuskan aikoihin, silloin olisi
rahamiehiä paikalla. Ja hän olikin tullut, saanut edustavan
hivakan suomalaisia kolikoita, kutsunut jengiä laivalleen
kyläilemään. Siellä oli ollut siistiä, kengät oli jätetty
tuulikaappiin, sisätiloissa liikuttiin vain tohveleissa tai
sukkasillaan. Kaikki oli ollut tiptop. Kaverit saivat joitain
viuhkoja suvineeriksi, mutta eivät olutta. Tuli mieleeni kun
Losiksessa vierailimme yhdessä Jenkissä, siinä oli
suomalaissyntyinen matruusi. Hän kävi laivallamme
kyläilemässä ja kutsui jengiä kylään. Siellä oli messissä
menu, siinä oli sapuskat, painonappi vieressä ja siitä
tilattiin mitä halusi, tai siis mitä oli tarjolla. Nappia kun
painoi, niin kohta patamusta antoi ruoka-annoksen. Siistiä
oli sielläkin, mutta japanilaisen siisteys oli yliveto, näin
sanoi yksi moottorimies joka kävi molemmissa. Eikä
meilläkään missään paskassa tarvottu.
Meksiko
Oaklandista matkasimme Kalifornian Lahdelle,
Meksikoon Guaymas nimiseen satamaan. Sieltä
lastasimme pumpulia, tai siis puuvilla paaleja. Försti julisti
laivaan tupakointi kiellon lastauksen ajaksi. Hän sanoi,
että puuvilla pölyää niin paljon, ja että se pöly on erittäin
paloherkkää. Siispä poltimme salaa. Kukaan ei tainnut
ottaa Förstin puheita, niin totta kuin ne olivatkin,
tosissaan.
Saimme lahtelaisen puolikkaan kanssa urakan, kaijan
puoleisen ulkosivun, suoran osuuden yliveto. Kun se olisi
tehty, meillä olisi loppu päivä vapaa. Meksikaanit katsoivat
meitä kuin hulluja, mittari näytti varjossa noin +40
Me lähdimme lahtelaisen kanssa kylille. Ensimmäisessä
saluunassa ei oikein ollut menoa. Yksinäinen,
melankolinen ja laiha huora siellä yritti bisnestä harjoittaa,
mutta emme me oikein häneen syttyneet, otimme oluet ja
jatkoimme taivalta. Ja löytyihän se paikka! Oli tyttöjä, oli
meteliä, oli orkesteri, oli kaikkea mitä tarvittiin. Pikku
hiljaa saluunaan kokoontui liki kaikki maihin lähteneet,
osaltamme huuto oli kiitettävää. Tyttöjä pyöri pöydän
ympärillä ja syleissä. Yksi friiduista hihkui jotain fiestaa ja
13
marineros filipinos. Se ei ihan sopinut meille, jonkun piti
oikaista, että Finlandesos no no no filipinos. Ja tälle
tyttärelle oli ihan vuoren varmasti se ja sama, vaikka
oltaisiin oltu marineros Jupiteros, kunhan maksut tulivat
ajallaan ja kohdalleen.
Ravintola oli rakennettu siten, että tytöillä oli
työhuoneet samassa yhteydessä, isosta salista lähti
käytävä, ja sen reunoilla oli sitten nämä rakkaudenkammiot.
Tulin sieltä kongilta ja ihmettelin, kun saluunassa oli
aika hiljaista. Ovella oli sen enemmän metakkaa, siellä
karjuivat meksikaanit toisilleen. Osaa porukasta selvästi
estettiin pääsemästä sisään. Ihmettelin, että mistä lie
kyse. Sain selvitykseksi, että tämä Sörkan lahja Suomen
merenkululle, Raikka, oli sählännyt joidenkin paikallisten
kanssa ja nyt häntä sitten etsittiin. Ilmeisesti jotain
jakamatonta, tai selvittämätöntä, oli näiden heppujen
välillä.
Itse katsoin, että minulla ei ole osaa eikä arpaa tähän
hässäkkään, otin lisää olutta ja kohtahan sitä, nuorimies,
lähti uuden friidun kanssa kävelykselle.
Sen verran olivat paikalliset suuttuneet, että kapakan
poosu ei laskenut meitä pääovesta, hän tilasi tarvittavat
taksit takaovelle ja pakkasi koko köörin sieltä matkaan
kohti laivaamme. Hyvin se meni.
Seuraavana päivänä sain luvan lähteä kylille jo puolilta
päivin. Kävelin ja katselin kaupunkia. Mutta ensin menin
siihen laihan huoran kapakkaan, ottamaan kylmää
cervezaa. Pientä kankkusta oli olemassa ja nautin
rauhallisesta hiljaisuudesta. Ja sitten ne iskivät, kietävä
orkesteri tuli taakseni ja alkoi soittaa. Tuntui, että pää
halkeaa, tukka lähtee ja tulee oksennus. Sen perkeleen
meteli ja huuto. Bändi muodostui viulusta, trumpetista,
kitarasta ja isosta kitarasta. Ja kitaristi toimi myös
laulajana. He esittivät jonkun kovaäänisen potpurin
meksikolaissävelmistä. Sitten bändin nokkamies sanoi
englanniksi, että jos maksan he soittavat lisää. Minä
kysyin, että paljonko mun pitää maksaa, etteivät soita.
Emme eronneet ystävinä, mekään. Mutta eivät myöskään
soittaneet lisää, onneksi.
Guaymas jäi taakse, puuvillan lisäksi saimme laivan
täyteen jotain kaskaita, sen saatanan siritys kävi öin ja
päivin, niitä oli joka paikassa. Kaskaat estivät täkillä
nukkumisen, ei ollut mukavaa herätä mönkivien
kovakuoriaisten seasta. Yytsikissä niitä kuuli fööritäkiltä,
jos rikissä olisi flengaillut joku Tarzani, niin olisi ollut kuin
viidakkoleffassa. Joka paikaan nämä kaskaat itsensä
tunkiva, niitä oli lampuissa, niitä oli milkkipurkeissa,
kaikkialla. Niistä ei päästy eroon kuin vasta Euroopassa,
siellä alkoi olla jo liian kylmä niille, että vaikeni se
saatanan siritys sitten lopultakin.
Kävimme pikimiten Masatlanissa lastaamassa
manteleita, säkkeinä niitä pinottiin yhteen ruumaan
korkeat hivakat. Kukaan eiu tainnut ehtiä maihin. Laivassa
pidempään oleet sanoivat Masatlanin olevan hauska
paikka. Ei voi sanoa mitään, kun ei tiedä.
Täältä matka jatkui kohti Hawaijia
Hawaiji
Tulimme Honoluluun ja mieleni oli, tietenkin, täynnä
odotusta. Mitä kaikkea hienoa täällä olisikaan luvassa.
Alkoivat välittömästi purkanaan sitä urea-jauhoa, sitä
missä olin jo ehtinyt kauhoa. Eipä tullut ikävä mokomaa
stöffiä, mutta viimeisen riesan se jauho järjesti, pitihän
ruumat saada kuntoon seuraavaa lastia varten. Taas sai
nauttia täkkärin työn iloisista asioista, tämä pölykin kirveli
hikisessä ihossa vallan kiitettävästi, ja sitä pölyä oli
aikalailla ilmassa kun lakaisimme isoimmat pois, sitten
vielä spuulaus, ja ruumat saivat kuivua.
Olin jo aikaisemmin, Riossa, tutustunut näihin
poikatyttöihin, vai mik,ä se olisi se kunnon käännös tästä
Ladyboy-sanasta. Laivan jengi käytti termiä varsipillu, se
myös on osuva, ja kuvaava nimitys näille
trangenreporukoille. Näitä oli saarilla paljon, ja kauniita.
Aika ymmärrettävää, ettei 150kg painoinen sumopainija
vaihda sukupuoltaan helpolla, ainakaan sellanen ei
juurikaan hämää ketään. Paitsi suomalaista, 4 promillen
kännissä olevaa, merimiestä.
Mutta olihan siellä oikeitakin naisia. Ja kauniita.
Valitettavan tautisia vaan.
Onneksi minulla kävi tuuri, säästyin ikäviltä yllätyksiltä.
Yksi ikävä yllätys oli, kun yritin laajentaa
urheilulajivalikoimaani. Kokeilin lainelautailua. Erittäin
huono ajatus. Olimme Ewa Beachilla ja vuokrasimme
l a i n e l a u d a t . N ä i n j ä l k i k ä t e e n a j a t e l l e n , a i va n
käsittämättömän edesvastuutonta touhua. Siis vuokrata
kännisille äijille lainelaudat. Se lautailu jäi kyllä yhteen
laineeseen, melkoisen isot swellit siellä oli, kun kokeiltiin
nousta laudanpäälle. Seurasimme silmä kovana muiden
meressä olevien taktiikkaa, ja, omasta mielestäni juuri
oikealla hetkellä nousin lankulle, ja seuraavaksi olinkin
rannalla, ilmat poissa palkeista, suut, silmät, korvat
täynnä hiekkaa ja suolavettä. Taisi sitä saatanan santaa
olla pers’reijässäkin. Minulle riitti, ei se niin makean
näköistä ollutkaan.
Jotenkin koko Hawaiji oli minulle pettymys. En tiedä
mitä mä sieltä odotin, jotain Tahiti-meininkiä kai. Ja mitä
siellä oli, transventtiilejä, kallista olutta ja satamakin oli
samanlainen kuin satamat kaikkialla. Kovaääninen ja
sotkuinen. Mutta muutenhan siellä oli kaunista ja sää
suosi.
Lapsuudessani oli meillä kotona, sunnuntaisin, tarjottu
jälkiruokana säilykehedelmäkoktailia. Nyt sitä samaa
tavaraa lastattiin laivaamme, samoin ananasta eri
muodoissa. Tosin kaikki oli, tietenkin, tölkitettynä.
Meksikaani orkesteri
14
Laivassa syötiin jälkiruokana samaista hedelmäkoktailia,
tai ananas-säilykkeitä, joka päivä, ja jos loppui, Stuju haki
ruumasta uuden keissin. Kyllästyin tähän säilykkeeseen
niin tarkkaan, etten vieläkään siedä ananasta missään
muodossa, ei vaan maistu. Eikä maistu tämä hedelmäkoktailikaan.
Täältä suuntasimme takaisin Väli-Amerikkaan, kokka
kohti Kolumbiaa.
Aamulla heräsin jostain hökkelistä, olin yltä päältä
veressä. Tunnustelemalla oloani ja käsin kokeilemalla
totesin, että ei ainakaan mitään isompia haavoja tai
ruhjeita ole. Että kohtalaisen ehjänä sitä edelleen ollaan.
Katselin hökkelin ovelta maisemaa, aikalailla ankea
naapurusto, samanlaisia tönöjä vierivieressä, kuja oli
savinen polku ja köyhyys paistoi joka paikasta.
Huomasin siinä vähän matkan päässä tynnyrin joka oli
miltei täysi vettä, pomppasin siihen sisään, aikomuksenani
pestä veret vege. Olin kaikessa rauhassa peseytymässä
kun siihen tuli vanha, hampaaton akka. Oikein kaikkien
huorien isoäiti. Hän huusi, tai sössötti, kovin kiukkuisen
jotain, ainoa mitä ymmärsin oli sana aqua, nyökkäilin että
sii sii aqua joo,. Ja eikös tämä akan perkele kaatanut koko
tynnyrin! Sitten pyörittiin, minä ja tynnöri mäkeä alas.
Voitte arvata mikä riemastus paikallisissa heräsi, kun
katselivat gringon matkustamista. Pysähtyihän se tynnyri
lopulta, sitten vaan, yltympäri savisena ja muutenkin
paskasena hakemaan paitaa, sandaaleita ja dongereita.
En jäänyt sen enempää asioita selvittämään, lähtöni taisi
näyttää pakoon luikkimiselta. Huutoja ja vahingon iloista
naurua kaikui perääni.
Myöhemmin mulle selvisi, että olin sitten ruvennut
kylpemään korttelin juomavesiastiassa. Eli kyllä, edelleen,
katson sen kyydin ansainneeni.
Kahvia lastattiin kotimaata varten. Lastaus tapahtui
redillä, proomuilla toivat säkit laivan sivulle, ja sieltä ne
siirtyivät laivan puomeilla ruumaan. Maihin kuljetus oli
veneellä, veneeseen siirryttiin, mainingin salliessa
luotsileidareilta, muutoin nostivat lastausverkolla. Ei ihan
turvallista tämäkään, varsinkin laivalle päin tultaessa kun
humalaiset äijät roikkuivat verkon silmistä kaksin käsin.
Ihme, ettei kukaan loukkaantunut. Naisväkeä ja
korkeampia uffareita varten oli nostotuoli, ei sekään kyllä
mitenkään turvalliselta näyttänyt. Ei liene enää tänäpänä
mokomat värkit käytössä.
Kolumbia
Buenaventura, kaiken pahan, paheen ja synnin pesä. Ei
sitä mestaa oikein muuten osaa kuvata. Mieleeni on
jäänyt se kokoaikainen väkivallan uhka mikä siellä leijui.
Oli siellä toki hauskaa, mutta sanoa täytyy, että tämän
ikäisenä en, toden totta, olisi niihin mestoihin mennyt.
Mutta nuorena sitä menee, oikeastaan just sinne minne
hormonit osoittavat.
Ja, sitä paitsi, olihan minulla se holkkisarja, sehän piti
vaihtaa kokemuksiksi. Helpolla onnistui. Rahaa oli kaikki
paikat täynnä ja koetin niitä jemmailla eri taskuihin ja
kalsareihin, sandaaleihin ei paljon rahaa saa jemmaan. Ja
varsinkin kun plankkipoika tempasi koko jalan mustaksi,
plankatessaan, mun huomaamatta, jalkineitani. Nämä
plankkipojat olivat kyllä varsinainen riesa, kaikki kengät,
täysin riippumatta olivatko nahkaa, kumia, kangasta tai
sandaaleja, kaikki vedettiin samalla mustalla.
Mesosimme paikassa jota sanoivat, siis nämä
kokeneemmat, Pilotan mäeksi. En tiedä mikä paikan oikea
nimi oli. Mutta luin jostain, tai sitten kuulin, että koko alue
on jyrätty tasaiseksi ja rakennettu hienoksi. Eli sille on
Vaasa Leader oli rakennettu siten, että kun luukut olivat
auki, ei lastikannella päässyt poikkilaivan kuin kiertämällä
pakan, tai ahterin kautta. Tietenkin oli mahdollisuus kivuta
mastohaussiin ja sieltä alas toiselta puolen. Tätä me
täkkärit käytimme, mutta oudommalle se ei heti tullut
mieleen.
Olimme tulossa styypuurin puolta ahteriin päin, minä ja
saman vahdin matruusi, huomasimme alakongilta tulevan
yhden deekun, hänellä oli päässään Miehistänkallen
karvalakki, sylissä muutama kartsa marlboroa ja
Koneopiksen radio. Lähdimme juoksemaan häntä kohden
ja huutelimme banditoa. Laivalla, satamasäädösten
mukaisesti, ollut paikallinen vahtimies huomasi tämäön
mekkalan. Hän seisoi ahterissa leidareiden päässä ja
odotti rosmoa, me lähestyimme, tietenkin hyvin
uhkaavina, keulasta. Rosvo päätti pudottaa kamat täkille
ja ponkaista yli laidan. Paikallinen vahti otti pistoolin
kotelostaan ja aloitti ampumisen, sinne reelingin yli,
mereen, hän ammuskeli. Juoksimme katsomaan kuinka
äijän käy, vain karvalakki ajelehti merelle päin. Liekö tämä
paikallinen vahti osunut, vai pääsikö konna valviin
suojaan, sitä ei osaa sanoa. Mutta sen se osoitti, että
Buenaventuran satama
käynyt samoin kuin Singaporen Bugit Streetille. Kun ei ole
merimiehiä, niin kulttuuri häviää. Turun tauti iskee.
Täällä oli kuitenkin mukavia kapakoita, kauniita tyttäriä,
plankkipoikia ja sikoja. Siellä me sitten heiluimme sulassa
sovussa kaikkien seassa. Yhdessä kapakassa, sen omisti
tanskalainen Poosu, siellä ei ollut sikoja, eikä näitä
palnkkareita. Ihmettelimme, että kuyinka hänen
paikkansa on säästynyt kaikelta tältä riesalta. Danski nosti
tiskin alta melkoisen coltin ja sanoi, että hän ampuu niitä’
jos pistävät kärsänsä, tai nenänsä, ovesta sisään. Ja
olihan siinä oven pielessä sen näköisiä jälkiä, että
ammuttu on. Eli oppii sika ja oppii plankkipoika, merimies
ei juuri opi.
15
Kolumbiassa ei ihmishengellä juuri arvoa ollut.
Kun kahvit oli lastattu oli aika aloittaa taas kotimatka.
standbyvahti
tgaisi olla laivalla, kaikki muut maissa.
Menimme hyttiini ja otimme muutamat kupit. Sitten
lahdenmies nappasi toisen friidun pykälään ja poistui
hytistäni. Jäin siis kahden tämän toisen Solano-tytön
kanssa. Mitäpä siinä sen ihmeempiä, juttelimme niitä
näitä, minä hivuttelin kättäni kohti strategisia paikkoja,
pussailimme kuin teinit, ja juuri kun olin pääsemäisilläni
perille, niin eikös tämä friidu ala parkumaan, että mikä on
teissä miehissä vikana kun sitä yhtä vaan ja plää plää.
Minä, rehellisenä miehenä, ihmettelin, että eikös tänne
bylsimään tultukaan, ja että en osaa isona vikana pitää
jos liki kolmen viikon reissunjälkeen vähän tekee mielikin.
Osasin valita sitten just väärät sanat. Ei tullut pesää, joten
luovutin. Otimme sitten rauhanmaljat, pyysin anteeksi
huonoa käytöstäni. Ajattelin mielessäni, että mitähän
varten tämä Nielsenin missi oikein luuli, että tänne laivalle
tultiin. Mutta ei siinä mitään. Menin koputtamaan kaverin
hytin ovea, ja, kas, siellä oltiin vaatteet päällä! Sama
homma oli käynyt sielläkin. Herrasmiehinä tilasimme
leideille taksin ja saattelimme heidät kaijalle. Jäimme itse
laivalle kiroilemaan, olisi, kukaties, sittenkin pitänyt
mennä China Towniin mokoman merimieskirkkoreissun
sijasta. No, maahan kaatunutta maitoa on turha itkeä.
Takaisin Eurooppaan
Panaman kautta Karibialle, siitä sitten Atlantin yli
Rotterdamiin. Tavallaan oli alakuloinen fiilis, hieno reissu
takana, ja edessä, ainakin, 8 kuukautta sotavoimia. Joku
fiksu tietenkin sanoo, että ei se laivasto mikään armeija
ole. No, ehkä ei, mutta oli se kuitenkin 8 kk palkatonta
aikaa.
Rotterdamissa oli taas aikaa käydä kaupungilla,
kävimme jopa Merimieskirkollakin. Siellä selailtiin lehdet,
lähetettiin muutama postikortti ja sitten kartsalle.
Jossain siinä kirkon lähellä menimme kapakkaan, minä
ja tämä lahtelainen kollega. Baarimikko kysäisi, että mistä
maasta olemme, ja kun kerroimme, että suomalaisiahan
me, niin hän vinkkasi yhteen pöytään, siinä istui kaksi
nuorta naista. Baarimikko sanoi, että nuo tytöt ovat
kanssa suomalaisia. No, mehän emme sen suurempia
yllytyksiä tarvinneet. Eiku sekaan vaan. Tytöt olivatkin
Nielsenin Solanosta, olivat tulleet jostain kaukaa, hekin,
en nyt muista mistä. Otimme siinä nelistään olutta ja
syntyi ajatus, että mitäs jos mentäisiinkin Vaasa Leaderia
katsomaan, mutta ensin piti käydä Solanossa, hakemassa
juomaa.
Otimme taksin ja ajoimme Solanoon. Sellainen
suunnilleen Vaasa Leaderin kokoinen kuivarahti, uudempi
kyllä, mutta sisätilat olivat vallan kolkot.
Rotterdamista siftattiin kovan hiivarin edellä Hampuriin.
Siellä oli meri noussut miltei laiturin tasolle. Tuuli yltyi
todella kovaksi, tyhjät kontit pomppi pitkin laituria kun me
maihin lähdimme. Sataman lautat eivät liikennöineet,
mutta saimme taksin ja sillähän pääsee, koska vaan ja
minne vaan,.
Kaupungilla oli hiljaista, meitä viisaammat ihmiset olivat
kotonaan, suojassa tuulen repimiltä kattopelleiltä, alas
romahtaneilta sähköjohdoilta sekä putoilevilta puiden
oksilta. Ei ollut kusikulmatkaan kovin vilkkaat. Kun
asiakkaat katoavat, katoiavat myös ammattilaiset, mutta
eihän Hampuri olisi Hampuri, jollei kuitenkin olisi tarjolla
huonoa panoa ja hyvää olutta.
Aikamme siellä kulmilla ihmeteltyämme joku
vanhemmista merimiehistä totesi, että taitaa olla parasta
lähteä laivalle. Ja saimme kuin saimmekin taksin, ja se vei
porsaat kotia. Vesi oli alkanut jo nousta kaijalle, perämies
oli käskenyt nostaa lankongin ja määrännyt yövahdin
kyttäämään meitä maissaolijoita. Hän laski lankongin ja
pääsimme laivalle suojaan pahaa maailmaa. Yön aikana
myrsky kulki yli kaupungin, ja aamulla oli jo huomattavasti
parempi ilma.
Ostin Lappalaiselta Grundikin radio-kasettinauhurin, olin
sellaisen luvannut kaverilleni tuoda, ja merimatka oli
kasvattanut saldoja sen verran, että pystyin lupaukseni
lunastamaan. Merimiespappikin tuli käymään, sanoi
kaupungilla vallitsevan melkoisen kaaoksen, sähköjohtoja
ja kaatuneita puita, isoja peltikattoja, kaikkea tätä ja
muuta roinaa paikat täynnä. Hän ei suositellut kaupungille
menoa, ja olipa hän aika yllättyneen näköinen kun kuuli,
että olimme siellä illalla käyneet.
Ja sinnehän me taas menimme, lähinnä ostamaan
olutta, sekä irtolaseissa, että koritolkulla. Molemmat olivat
tarpeen.
Seuraavana aamuna minulla oli todella raskas olo, Försti
Solano, kuva www.äänimeri.fi sivustolta T. Sylvänteen luvalla
Solanon porukka ei hyvällä katsellut meitä kahta,
olimmehan selvästi kengittämässä ”heidän naisiaan”. Mitä
siitä meille kiukuttelee, meinaan jos itse eivät osaa?
Katselin laivan salonkivillen silmiä, olivat sitten
jumalattoman kauniit, ihan turkoosin siniset.
Taisin niistä hänelle mainita, mutta sitten siihen sitten
pyyhälsi heidän Försti, hän oli merkannut tämän
salonkitytön omakseen, eikä isosti ilahtunut kun joku
toisen laivan sälli tyttöä vikitteli. Ja olihan minulla
kiikarissa se yksi leidi tästä laivasta.
Nämä friidut hakivat konjakkia ja lähdimme sitten
meidän laivaamme. Siellä oli aika hiljaista, vain
16
ei antanut vapaata, sanoi, että vapaat oli jo käytetty.
Varmasti hän oli siinä ihan oikeassa. Minut käskettiin
ruumaan, en kyllä muista mitä piti tehdä, mutta etsiydyinb
manteli säkkien päälle ja nukahdin sinne. Heräsin
iltapäivällä, kukaan rehdeistä laivatovereista ei ollut, joko
löytänyt minua, tai viitsinbyt hertättää. Sakemannit olivat
purkaneet säkkienb vierestä tavarat, oliskohan ollut nmiitä
hedelmä säilykkeitä, ja huomasin olevani korkean
säkkipinon päällä, alas oli pitkä matka. Satama duunareita
nauratti kun huomasivat mun kurkkivan pinon päältä. Eipä
siinä auttanut kuin lähteä kapuamaan pystysuoraa
säkkiseinämää alas. Sai siinä kyllä hyvin jalalle ja käsille
tukea, sen verran oli rakoa. Noloa se kyllä oli.
Kiinan Tasavalta, vaikka laiva aluksi seilasikin
hongkongilaisen varustamon laivastossa. Myöhemmin
sitten siirtyi COSCOn (China Ocean Shipping Company)
laivastoon
Tutut kertoivat, että ostajien edustajat kävivät laivassa
moneen otteeseen. Merkkasivat kaiken irtaimiston, ettei
vaan kukaan varastaisi mitään, merkitsivät hytteihin
montako miestä kuhunkin, yhden hengen hytit tulisivat
kahdelle ja kahden hengen hytit neljälle, että ainakin
väkeä tulisi riittämään.
Laiva lähti Hangosta myyntireissulle 21.09.1973.
Samana päivänä kun pääsin siviiliin. Tuskin olisin
kiirehtinyt laivaan, mutta myöhemmin kuulin, että laivaan
oli onnistuttu haalimaan oikein maailmanlopun porukka,
Hampurista olivat pistäneet osan täkkijengistä kotiin,
silloin sinne olisi kai saanut jobin. Mutta mulla oli muuta
mielessä.
Kielin kautta tulimme Itämerelle, alkoi olla jo aika
koleaa, olisikohan ollut marraskuun alkua. Slussissa sattui
hupaisa välikohtaus. Samaan aikaa sulussa oli joku FÅAn
tervakeula ja joku pakalla olleista huusi kovalla äänellä
tämän vanhan merimies kysymyksen ”Perämies, saako
tuon pienen laivan savupiippuun sylkeä!” ja tämä
huudettiin sitten niin lujaa, että varmasti kuulivat
naapurilaivassakin. Ainakin siellä seisoi melko nyrpeän
näköistä jengiä. Ja me olimme reteetä, oikeita ameriikaan
kävijöitä.
Alla laivan historiikki
Valmistunut 1962, Oskarshamns Varv. Ruotsi.
Käsittääkseni tilaajana norjalaiset, en ole ihan varma
1962 Vaasa Leader, Helsinki, Vaasan Laiva Oy.
1968 Omistajaksi Suomen Tankkilaiva Oy, Helsinki
1973: Cong Hua, Ocean Tramping, Hong Kong.
Luovutus Vancouverissa.
1973: Cong Hua, China Ocean Shipping (COSCO) China.
1988 Romutettu
Lopulta kaikki päättyy, tämäkin reissu. Töijäsimme
Jätkäsaareen, melkein saman makasiinin luo, siis mistä
lähdettiin. Paljon olin ehtinyt kokea ja monessa
sählingissä olla mukana. Vaikka olinkin vain yhden
reissun, niin laiva jätti jälkensä. Monesti, myöhemmin,
messijutusteluissa kun sanoin olleeni Slaaksiliiterissä, tai
Vinoliiterissä, täkkärinä, niin antoi se jonkin laista glooriaa
puheisiini. Hyvä, mutta kovin työläs laiva. Poosu sanoi,
että laiva pitäisi ajaa Lauttasaaren rantaan ja käyttää
merimies ammattikouluna, sen verran monipuolista
värkkiä siitä löytyi. Ja olen ymmärtänyt, ettei
konehuoneessakaan ihan helpolla kukaan päässyt. Sen
verran hankala oli veivimontussakin.
Sain ulosmaksuni pieninä seteleinä. Pakkasin ne
paperipussiin ja siitä sitten kotiappäin. Merimies on
palannut maihin ja juttuja riittää. Hieno reissu, ainoa
harmi oli se, että Hamina jäi näkemättä.
Noista pienistä seteleistä vielä yksi episodim Kun menin
viemään rahojani pankkiin, ja laitoin sen pussukan siihen
tiskille, ja kaadoin rahat esille, osa oli vielä nipuissakin.
Pankkineiti taisi luulla sitä hiiviä ryöstösaaliiksi, että konna
käynyt hakemassa naapurista rahat ja tulee röyhkeästi
tallettamaan kaikessa rauhassa heille. Jonnekin hän siitä
lähti ja kesti aikansa, ennen kuin takaisin tuli. Ja
kelpasihan ne mun rahani lopuksi PYP’lle.
Kiinalainen Vaasa Leader
Jutussa olen lainannut, luvan kanssa, Heikki
Kaasalaisen, Timo Anderssonin, Timo Sylvänteen
(www.aanimeri.fi) ja Erkki Nevantien kuvia, heillä on ollut
minua enemmän älliä ottaa kamera laivalle mukaan, ja
jopa säilyttää kuvansa.
Laiva myytiin 1973 syksyllä kiinalaisille, ostajana oli itse
17