Jaetun maakunnan identiteetti - Lappeenrannan teknillinen yliopisto
Jaetun maakunnan identiteetti Näkökulmia eteläkarjalaiseen identiteettikeskusteluun Pekka Rautio Topiantti Äikäs Mikko Kohvakka Etelä-Karjala-instituutti Raportti 15 Lappeenrannan teknillinen yliopisto Julkaisija www.lut.fi/eki Lappeenrannan teknillinen yliopisto © Kirjoittajat ja Etelä-Karjala-instituutti ISBN 978-952-265-133-4 ISBN 978-952-265-134-1 (PDF) ISSN 1795-2867 Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Digipaino 2011. Sisällys Esipuhe Pekka Rautio, Topiantti Äikäs & Mikko Kohvakka Jaetun maakunnan identiteetti – maakuntalehti Etelä-Karjalan alueidentiteetin muovaajana Pekka Rautio 5 9 Etelä-Karjalan kaupunkien identiteetit Topiantti Äikäs 27 Yliopisto identiteettien ristipaineessa Mikko Kohvakka 39 Lähteet 51 Kirjoittajat 60 Esipuhe Nyky-yhteiskunta tuntuu olevan identiteettien kyllästämä ja läpitunkema. Kansallisuuden, kielen, alueellisuuden, etnisyyden, sukupuolen, ammatin ja yhteiskunnallisen aseman kautta etsimme vastausta kysymyksiin, ”keitä me olemme” ja ”mihin me kuulumme?” Identiteetti-käsitteessä onkin pitkälti kyse samuudesta ja erottautumisesta. Yhteisöllisyys, ymmärrys siitä että kuuluu johonkin kokonaisuuteen, syntyy kun tietyt yhteisölliset arvot luovat puitteet sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta jaettavalle identiteetille. Identiteetti on maantiedettä, sillä se on kytköksissä paikkaan ja rajoihin. Identiteetti on sosiologiaa, kun ulkopuoliset kulttuurilliset arvot yhdistyvät identiteetin kautta yksilön ”sisäiseen” minäkuvaan, liittäen subjektiiviset tunteet objektiivisiin paikkoihin. Identiteetti ja sen taustalla vaikuttavat arvot liikkuvat ajassa, ne ovat kytköksissä kulloinkin vallitsevaan näkökulmaan. Näin ollen identiteetti on myös historiaa. Tämän Etelä-Karjalan moninaisia identiteettejä tarkastelevan julkaisun juuret ulottuvat vuoteen 2005, jolloin Lappeenrannan teknillisen yliopiston EteläKarjala-instituutissa ryhdyttiin valmistelemaan aiheesta tutkimushanketta. Hankkeen puitteissa tehtyjen esitutkimusten tuloksia esiteltiin syksyllä 2007 instituutin järjestämässä seminaarisarjassa. Neljästä eri istunnosta koostuneessa seminaarissa maakunnan identiteettejä käsiteltiin printtimedian-, rajan ja Viipurin-, nykyisen Etelä-Karjalan kaupunki-identiteettien ja imagokysymysten sekä maakunnassa vaikuttavan yliopiston näkökulmista. Nyt seminaarien pohdintoja ja tutkimustuloksia on koottu tiiviissä muodossa yksien kansien väliin. Ensi sijassa käsillä oleva julkaisu on tarkoitettu poleemiseksi keskustelunavaukseksi kaikille Etelä-Karjalan lähihistoriasta, nykyisyydestä sekä tulevaisuudesta kiinnostuneille. Identiteetti-tutkimushankkeen, seminaarisarjan ja käsillä olevan julkaisun temaattisina kehyksinä ovat olleet kysymykset siitä, miksi identiteetti on koettu Etelä-Karjalassa niin problemaattiseksi asiaksi ja miksi identiteetin vahvistamisen on katsottu olevan välttämätöntä maakunnassa? Olemme lähteneet liikkeelle sotien jälkeisestä rajansiirrosta ja maakunnan uudelleenpiirtymisestä valtakunnan kartalle. Tarkastelemme, kuinka Etelä-Karjalan identiteetit ovat rakentuneet nykymuotoonsa ja millaisia identiteettejä rajamaakunnalla nykypäivänä on. Etelä-Karjalan maakunnan identiteetit ovat haastava tutkimuskohde. Lähihistorian monipolviset vaiheet osoittavat sen, että alue on kulkenut mentaalisesti pitkän kehityskaaren sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit. Maakunnan sisällä muutospaineita identiteetille ovat tuottaneet elinkeino-, talous- ja hallintorakenteiden murrokset, jotka yhdessä historiallisten kehityskulkujen kanssa ovat kanavoituneet kysymyksiksi maakunnan traditioista, 5 nykyisyyden hallinnasta sekä tulevaisuuden suunnista. Lisäksi muutokset itärajan takana vaikuttavat konkreettisesti Etelä-Karjalan elämään. Karjalankannaksen identiteettiä muokkaa jälleen kerran Pietarin metropolin dynaaminen kasvu. Ja kun samanaikaisesti Kannakselta lähteneiden evakkojen määrä on Suomen puolella radikaalisti vähenemässä, näyttää laajempikin Karjalan rajaseudun identiteetin murros vääjäämättömältä. Julkaisun sisältö Etelä-Karjalan identiteettejä tarkastellaan jatkossa seuraavasti. Julkaisun ensimmäisessä artikkelissa, Jaetun maakunnan identiteetti – maakuntalehti EteläKarjalan alueidentiteetin muovaajana, vapaa toimittaja, HM Pekka Rautio selvittää, miltä jaetun maakunnan omakuva näyttää. Rautio analysoi kirjoituksessaan Etelä-Karjalan identiteettiä maakunnallisen printtimedian kautta ja tuo esille, kuinka kysymyksiä maakunnan identiteetin rakentumisen puitteista, esteistä ja edellytyksistä on käsitelty maakuntalehti Etelä-Saimaassa kuuden vuosikymmenen ajan sotien päättymisestä nykypäiviin asti. Raution teksti toimii läpileikkauksena EteläKarjalan alueelliseen identifioitumiseen ja samalla myös kehityskertomuksena siitä, mitkä ilmiöt ja tapahtumat ovat vaikuttaneet maakuntaidentiteetin jäsentymiseen alueella. Artikkelissaan Rautio painottaa erityisesti valtakunnan rajan merkitystä alueidentiteetin muotoutumisessa. Koska Etelä-Karjala on muuttunut verrattain lyhyessä ajassa rajansiirtoon pakolla sopeutusta maakunnasta idän portiksi sekä vilkkaan rajan ylittävän kanssakäymisen seuduksi, voidaan oikeutetusti kysyä, miten maantieteellinen erityisasema ja historian muisti tulevat näkymään jatkossa alueella. Entä mitä vaikutuksia lisääntyvillä venäläisvaikutteilla voi olla alueelliselle identiteetille? Venäjään suhtautumisen ohella Etelä-Karjalassa ollaan suurten haasteiden edessä myös maakunnallisesta yhteistyöstä puhuttaessa. Maakunnan sisäistä koheesiota on useaan otteeseen kyseenalaistettu niin hajanaiseksi koetun väestöpohjan ja seutukuntarakenteen vuoksi kuin historiallisiin sekä aluehallinnollisiin epäoikeudenmukaisuuksiin vedoten. Tulevina vuosina aluehallinnon rakenteet ovat murrostilassa, ja rajankäyntejä tullaan tekemään eri suuntiin. Mistä löytyvät tuolloin maakuntaa yhdistävät nimittäjät? Entä minkälaiset ovat maakunnan eväät valtakunnanrajan ylittävään yhteistyöhön ja kanssakäymiseen? Julkaisun toisessa artikkelissa, Etelä-Karjalan kaupunkien identiteetit, Oulun yliopiston maantieteen laitoksen dosentti, FT Topiantti Äikäs tarkastelee EteläKarjalan kaupunkien, Imatran ja Lappeenrannan identiteettejä sekä imagoa. Äikäs pureutuu kirjoituksessaan kriittisesti maakunnan nykypäivän identiteetti- sekä ima6 gokysymyksiin pohtien Etelä-Karjalan kaupunkien kehitykseen vaikuttaneita historiallisia ja kulttuurisia tekijöitä, joiden myötä käsitykset kaupungeista ovat ajan saatossa syntyneet. Lisäksi Äikäs ruotii identiteetti-käsitteen merkitystä paikallisen kehittämistoiminnan näkökulmasta ja osoittaa, kuinka identiteetti vaikuttaa imagotyön lähtökohtiin. Äikäs tuo artikkelissaan esille näkökulmia paikallisen sekä alueellisen identiteetti- ja imagokeskustelun vahvistamiseksi. Hänen mukaansa vahvaan identiteettiin nojautuvan aluekehityksen edellytyksenä on identiteettimerkitysten tunnistaminen ja tunnustaminen sekä ennakkoluuloton ja avoin keskustelu, johon artikkeli eteläkarjalaisia kannustaa. Julkaisun päättää Etelä-Karjala-instituutin projektitutkija, FM Mikko Kohvakan kirjoittama artikkeli: Yliopisto identiteettien ristipaineessa. Artikkelissaan Kohvakka paneutuu Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja Etelä-Karjalan maakunnan välisen vuorovaikutuksen problematiikkaan. Erityisen tarkastelun kohteena on perinteisesti autonomisena pidetyn, kansainväliseen vaikuttavuuteen tähtäävän tiedeinstituution ja alueellisesta näkövinkkelistä maailmaa tarkastelevien maakunnallisten toimijoiden intressien kohtaaminen ja kohtaamattomuus. Peilaten yliopiston 40-vuotista taivalta osana Etelä-Karjalaa, Kohvakka kysyy, miten yhdistää yliopiston katsantokanta: ajattele paikallisesti omista lähtökohdista ja identiteeteistä käsin, mutta toimi globaalisti areenoilla, joilla on todella merkitystä ja päinvastainen maakunnallinen näkökulma, jossa kansainväliset virtaukset ja resurssit (laajempi maantieteellinen konteksti) huomioidaan päätöksenteossa mutta toiminta pysyttelee pääasiassa paikallisella tasolla? Julkaisun kirjoittajat kiittävät ”Jaetun maakunnan identiteetti” seminaarisarjassa sekä identiteetti-tutkimushankkeessa mukana olleita tahoja. Erityisesti kiitokset arvokkaista ja asiantuntevista kommenteista kuuluvat EteläSaimaan päätoimittaja Pekka Lakalle, kaupunkineuvos Tauno Moilaselle, EteläKarjalan karjalaisseurojen piiri ry:n puheenjohtaja Pekka Latulle, eläkkeellä olevalle tv-uutistoimittaja Arvi Lindille, Etelä-Karjalan maakuntajohtaja Timo Puttoselle sekä emeritusprofessori Markku Lukalle ja professori Karl-Erik Michelsenille Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta. Seminaarisarjan järjestämiseen osoitetusta apurahasta kohdistamme vastaavasti kiitokset Jenny ja Antti Wihurin rahastolle, ja koko identiteettitutkimushankkeen rahoituksesta kiitämme kunnioittavasti Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahastoa, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiötä, Karjalan Kulttuurirahasto Säätiötä sekä Jenny ja Antti Wihurin rahastoa. Lappeenrannassa 21.9.2011 Pekka Rautio, Topiantti Äikäs & Mikko Kohvakka 7 8 Pekka Rautio Jaetun maakunnan identiteetti – maakuntalehti Etelä-Karjalan alueidentiteetin muovaajana 1 Johdanto Historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna Etelä-Karjala on rajansiirron jakama maakunta, jonka keskuskaupunki Viipuri sekä valtaosa entisestä maakunnallisesta kanta-alueesta jäivät sotien jälkeen nykyisen Venäjän alueelle. Tämän jälkeen Saimaan ja uuden itärajan väliin jääneen kaistaleen tuli asemoitua uudelta pohjalta valtakunnan kartalle. Sittemmin maakunta on kulkenut pitkän kehityskaaren sotien traumatisoimasta raja-alueesta kohti talouden, liikenteen ja kulttuurien kohtauspaikkaa, jossa risteilevät tänä päivänä sekä Suomen, Venäjän että EU:n intressit. Tämä tekee Etelä-Karjalasta äärimmäisen mielenkiintoisen tutkimuskohteen alueidentiteetin näkökulmasta. Tässä artikkelissa pureudutaan Etelä-Karjalan alueidentiteetin muutoksiin tarkastelemalla Etelä-Karjalan alueidentiteetin muotoutumista maakuntalehti EteläSaimaasta kerätyn aineistomateriaalin kautta. Artikkelissa käydään läpi keskeisimmät teemat, joiden pohjalta maakuntalehdessä on muovattu Etelä-Karjalan alueellista identiteettiä toisen maailmansodan jälkeisiltä vuosilta 2000-luvulle ulottuvalla ajanjaksolla. Artikkeli toimii läpileikkauksena Etelä-Karjalan alueellisen identiteetin lähihistoriaan mutta samalla myös kertomuksena siitä, mitkä ilmiöt, tapahtumasarjat sekä kehityskulut ovat vaikuttaneet identiteetin jäsentymiseen alueella. Artikkelin lopussa luodaan tiivis katsaus siihen, mitkä haasteet EteläKarjalan alueidentiteetin muodostusta jatkossa odottavat. Identiteettiä etsimässä Identiteetti on yksi vaikeimmin määriteltäviä käsitteitä sosiaali- ja yhteiskuntatieteissä. Yhtäältä tämä kertoo identiteettien merkityksestä, toisaalta siitä, että identiteetit muuttuvat jatkuvasti sekä ajan että ympäristön paineessa. Identiteettien muotoutuminen onkin mielekkäintä ymmärtää rakentumisprosessiksi, jossa identiteetit saavat määreitä sekä kollektiivisista että yksilötason kokemuksista, jotka ovat peräisin menneisyydestä ja nykyisyydestä (Werbner & Modood 2000). Nämä puolestaan muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka suuntautuu tulevaisuuteen. Val- 1 Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Alue ja Ympäristö -lehdessä, numero 39: 1 (2010) ss. 27–39. Julkaisija: Alue- ja ympäristötutkimuksen seura. 9 miiksi identiteetit eivät tule koskaan, sillä ne ovat aina keskeneräisiä ja jatkuvan työstämisen kohteita. Toisin sanoen identiteetin etsiminen akateemisen tutkimuksen puitteissa on erittäin vaikeaa, ellei mahdotontankin, sillä käsitteellisesti ei ole olemassa mitään stabiilia identiteettiä, jonka voisi halutessaan löytää. Entä mitä identiteetti sitten oikeastaan on ja mitä sillä tarkoitetaan? Jyrki Loima (2006: 14–15) on määritellyt käsitteen identiteetti mielikuvamaiseksi rakennelmaksi, koosteeksi tai uskomukseksi siitä, mitä haluamme olla tietyssä yhteydessä. Tämä tarkoittaa, että identiteetiksi voidaan kutsua sekä yksilön että ryhmän uskomuspohjaista käsitystä itsestään. Identiteetti rakentuu siis suhteessa siihen kulttuuriin ja jäsenyyteen siinä kulttuurissa, joka kulloinkin koetaan omaksi. Samalla prosessi, jossa identiteettiä muodostetaan ja ylläpidetään, tuottaa myös itsessään kulttuuria, johon vastaavasti on mahdollista samastua (Jukarainen 2001: 59– 70). Olennaisena peruslähtökohtana identiteetin tarkastelussa voidaan pitää sen muotoutumista suhteessa muihin. Tämä tarkoittaa, että identiteeteille luodaan merkityksiä ja sisältöä erojen tekemisen kautta. Oma identiteetti edellyttää aina eroa johonkin erilaiseen ”toiseen”, jolloin ”toinen” ei ole mikä tahansa erilaisuus, vaan ikään kuin ”meidän” määrittelemä ”muut”. Tällöin erottautuminen ”toisesta” merkitsee identiteetin kannalta sitä, että määrittelemällä sen, mitä ”toinen” on tai edustaa, kollektiivinen ”me” määrittelee oman itsensä (Jukarainen 2001: 65–70). Tässä artikkelissa identiteetin määrittymistä tarkastellaan alueellisesta perspektiivistä tutkimalla maakuntalehti Etelä-Saimaan roolia Etelä-Karjalan identiteetin luomisessa sotien jälkeen siirretyn valtakunnanrajan kontekstissa. KaakkoisSuomessa synnytettiin tuolloin ”meidän” ja ”toisten” välisiä erontekoja sekä identiteettejä muovaavia rajoja poliittisin päätöksin. Entinen Viipurin vaikutusalueen pohjoislaita joutui muodostamaan itselleen uutta identiteettiä Etelä-Karjalana. Artikkelissa kysytään, mistä aineksista maakuntalehti Etelä-Saimaa on rakentanut Etelä-Karjalaan uusia identiteettejä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Aluetutkimuksen kentälle paikallistettuna artikkeli sijoittuu luonteeltaan ensisijaisesti konstruktionistisen kulttuurimaantieteen piiriin (ks. esim. Zimmerbauer 2008: 33–42). Tutkimuksen lähtökohdat Etelä-Karjalan maakunta mielletään artikkelissa sekä aluemaantieteellisten että sosiaalis-historiallisten tapahtumien ja muutosten tuotokseksi. Alueidentiteetti ja ihmisten alueellinen identiteetti erotetaan tässä yhteydessä toisistaan, ja jatkossa jaetun maakunnan identiteetin käsitteellä viitataan Etelä-Karjalan alueidentiteettiin eli eteläkarjalaisen identiteetin territoriaaliseen pohjaan (ks. Paasi 1986; Paasi 1999; Moring 2000: 87). Seuraavissa kappaleissa pureudutaan Etelä-Karjalan alu10 eellisen identiteetin rakentumiseen analysoimalla maakunnallisen printtimedian tekstejä. Identiteettikysymysten yhteydessä kielelliset esitykset todellisuudesta ovat keskeisin osa mielikuvien tuottamista, välittämistä ja tulkintoja, jotka muokkaavat identiteettejä antamalla niille rakennusmateriaalia eli erilaisia merkityksiä ja määritelmiä. Etelä-Karjalan alueidentiteettiä jäsentäviä representaatioita analysoidaan juuri mediaesitysten kautta, sillä media ymmärretään erääksi keskeisimmäksi alueellista identiteettiä tuottavaksi instituutioksi hallinnollisten ja kulttuuristen organisaatioiden sekä talousalueiden toiminnallis-rakenteellisten vaikutuspiirirajojen ohella (Hujanen 1997: 99–100). Maakunnallisessa kontekstissa median tehtävänä on välittää alueellista itseymmärrystä jäsentävää materiaalia levikkialueelle asemoiden samalla alueen identiteettejä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että media työstää tarvitsemansa levikkialueen yleisön alueellista identifioitumista, jotta kyseinen yleisö kokisi olevansa maakunnallisen median kohde. Näin tapahtuu reflektoitaessa kohdeyleisölle merkityksellisiä asioita mutta toisaalta myös nostettaessa esille kohdeyleisön kannalta merkityksellisiksi muodostumassa olevia ilmiöitä. Alueidentiteettitutkimuksen kannalta tämänkaltainen asetelma korostaa mediarepresentaatioiden olemusta todellisuuden rakentajina, sillä se mitä ja miten esitetään tai jätetään esittämättä vaikuttaa ympäröivästä todellisuudesta muodostettavaan kokonaiskuvaan (Paasi 1995a: 32; Mustonen 1997: 147–148). Tutkimusta varten kerätty aineisto on laaja mahdollisimman edustavan kuvan välittämiseksi maakuntaidentiteettiä sivuavasta julkisesta keskustelusta. Aineisto kattaa maakuntalehti Etelä-Saimaan tekstejä toisen maailmansodan lopulta nykypäivään jokaiselta tasavuosikymmeneltä sekä kunkin vuosikymmenen puolivälistä vuosilta 1946, 1950, 1956, 1960, 1966, 1970, 1976, 1980, 1986, 1990, 1996, 2000 ja 2006. Yhteensä kyseisiltä vuosilta kertyi 789 lehtiartikkelia analysoitavaa aineistomateriaalia, joista tähän artikkeliin valikoitui viitattaviksi lähteiksi 58 sanomalehtitekstiä. Sanomalehtiaineistoa kerättiin Etelä-Saimaasta aineistolähtöisesti ja sitä luokiteltiin teemoittaisen sisällönanalyysin keinoin. Analyysin kohteena oli koko maakunnallisen printtimedian sisältö pääkirjoituksineen, uutisineen, kolumneineen, pakinoineen ja mielipidekirjoituksineen. Aineiston pääteemat jäsentyivät ajallisesti edustavasta aineistosta itsestään käsin, ja teemojen sisällä analysoitujen artikkeleiden otannassa noudatettiin niin kutsuttua aineiston kyllääntymismenetelmää: kunkin vuoden keskeisiä teemoja sivuavia kirjoituksia kerättiin niin kauan, kunnes aineisto ei enää tuonut uutta informaatiota tarkastelun kohteena olleesta teemasta (Eskola & Suoranta 1998: 62–63). Lopuksi jokaisen teeman kannalta informatiivisin aineistomateriaali valikoitiin esimerkeiksi sekä lainauksiksi varsinaiseen tekstiin. Rakenteellisesti artikkeli etenee vuodesta 1946 vuoteen 2006 saakka, ja teks11 tissä esiintyvät viitteet kertovat päivämäärän, jolloin viittausten kohteena oleva aineiston osa on ollut Etelä-Saimaassa esillä. Aineistosta esiin nostettuja pääteemoja 1940- ja 50-luvuilla olivat sotien jälkeinen jälleenrakentaminen Etelä-Karjalassa, alueen suhde menetettyyn Karjalaan ja karjalaisuuteen sekä kysymykset Etelä-Karjalan aineellisista elinolosuhteista, henkisestä elinvoimaisuudesta ja Karjalan palauttamisesta. Seuraavina vuosikymmeninä 60- ja 70-luvuilla Etelä-Saimaan pääteemoja alueidentiteetin muovautumisen näkökulmasta olivat Etelä-Karjalan suhde Neuvostoliittoon, maakunnan kaupungistuminen ja teollistuminen, kysymykset Etelä-Karjalan sisäisestä koheesiosta sekä Viipurin kulttuuriperinnön jakautumisesta maakunnan ulkopuolelle. Erityisesti maakunnassa tehtiin tuolloin erontekoja alueidentiteetin suhteen Kouvolaan, koska Etelä-Karjalan asema osana Kymen läänin hallintokokonaisuutta koettiin epäedulliseksi. 1980-luvulla Etelä-Saimaan keskeisimmät sisältöteemat alueidentiteetin muovautumisen yhteydessä muodostuivat Etelä-Karjalan läänihankkeen sekä idänkauppakysymysten ympärille, ja 1990-luvulta lähtien aineistossa painotettiin vahvasti itärajan avautumisen sekä Neuvostoliiton hajoamisen kysymyksiä. Tuona aikana pohdittiin rajan ylittävän kanssakäymisen ja vuorovaikutuksen lisääntymisen vaikutuksia alueelle sekä peilattiin Suomen EU-jäsenyyden merkitystä EteläKarjalalle uudenlaisena rajamaakuntana. Lisäksi maakuntalehden identiteettiä rakentavista teemoista olennaiseksi nousi suhtautuminen venäläiseen ”toiseuteen”. Muita keskeisiä teemoja tuolloin olivat kysymykset perinteisen savupiipputeollisuusmaakunnan orastavasta rakennemuutoksesta sekä tulevaisuuden taloudellisesta kilpailukyvystä. 2000-luvulle tultaessa aineisto painottui puolestaan aluepolitiikan teemoihin, joissa ruodittiin niin Etelä-Karjalan asemaa Etelä- ja Itä-Suomen rajalla kuin paikallisia kuntaliitoksiakin. Määrällisesti eniten aineistomateriaalia viimeisimmiltä tarkasteluvuosilta kertyi Etelä-Karjalan suhteesta rajaan sekä kasvavaan venäläisväestöön ja lisääntyneisiin venäläisvaikutteisiin. Maakuntalehti Etelä-Saimaa alueidentiteetin muovaajana Kuten Etelä-Karjalan alueidentiteettiä jäsentäneiden teemojen runsaus maakuntalehdessä osoittaa, mediassa esitetty alueellinen identiteetti ei ole käsitteellisesti itsenäinen kulttuurinen ilmiö, vaan se on sidoksissa alueella vaikuttaviin taloudellisiin, sosiokulttuurisiin ja poliittisiin (olo)suhteisiin (Moring 2000: 80). Maakuntalehtien roolia alueidentiteettien muotoutumisessa ovat Suomessa aiemmin tutkineet muun muassa Jaana Hujanen (2000) ja Inka Salovaara-Moring (2004). Lisäksi Raimo Salokangas (2003) ja Kari Hokkanen (2006) ovat tarkastelleet maakuntalehti Pohjalaisen ja Ilkan levikkialueiden sekä aluekäsitteiden sisällön välisiä yhteyk12 siä Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan maakuntien alueilla. Kaikissa edellä mainituissa tutkimuksissa keskeinen teema on ollut maakuntalehtien roolin tarkasteleminen suhteessa oman maakunnan identiteetin muodostukseen. Olennaisena tekijänä tähän on katsottu liittyvän identiteettien välineellisen tehtävän, millä on tarkoitettu sitä, että rakennettaessa maakuntia ihmisten mieliin aluekäsitteet on ymmärretty viime kädessä ihmistoiminnalla luoduiksi konstruktioiksi, joiden avulla maakuntalehtien levikkiä sekä alueellista legitimiteettiä on pyritty saamaan mahdollisimman suotuisaksi (Salokangas 2003: 405–412; Hokkanen 2006: 284–290). Konkreettisesti alueidentiteettien välineellinen luonne on tullut esille maakuntalehtien identiteettien muokkaamistyön yhteydessä, kun kollektiivisen ”meidän” ja toisten ”niiden” välisiä eroja on pyritty korostamaan (Hujanen 2000: 235– 242; Salovaara-Moring 2004: 37–42). Etelä-Karjalassa merkittävimpänä maakunnallisen identiteetin toiminta-aluetta rajaavana erontekojen tapahtumana on ollut aluetta supistanut valtakunnanrajan siirto, vaikka toki myös Kaakkois-Suomen maakuntalehtimarkkinoiden ahtaus sekä Kouvolan, Kotkan, Lappeenrannan, Imatran, Mikkelin ja Savonlinnan väliset kilpailuasetelmat vaikutusalueiden rajautumisineen ovat vaikuttaneet kaakkoissuomalaisten alueidentiteettien muotoutumiseen (ks. esim. Peltonen 1987: 152–159). Nykyään maakuntalehtien toimintaympäristö Kaakkois-Suomessa on kuitenkin muuttunut menneistä vuosista huomattavan paljon, sillä lappeenrantalainen Etelä-Saimaa, Kouvolan Sanomat ja kotkalainen Kymen Sanomat ovat tällä hetkellä kaikki Sanoma Lehtimedia Oy:n omistuksessa. Lisäksi Etelä-Saimaan alueellisista kilpailijoista merkittävin, Imatralla ilmestyvä Uutisvuoksi, kuuluu myös Sanoma-konserniin. Levikin suhteen Etelä-Saimaa kattaa tänä päivänä käytännössä koko 134 000 asukkaan Etelä-Karjalan, kun taas Uutisvuoksen levikkialue rajoittuu maakunnan itäisiin osiin. Lukijoita Etelä-Saimaalla on päivittäin noin 80 000 henkilöä, ja sen levikki vuonna 2009 oli hieman yli 31 000 kappaletta. Uutisvuoksen tilauslevikki on vastaavasti noin 8 000 kappaletta ja ilmaisjakelupäivinä 25 000 kappaletta (Sanoma 2010; Etelä-Karjalan liitto 2010; Etelä-Saimaa 2010; Uutisvuoksi 2010). Puoluepoliittisesti nykyisellä nimellään yhtäjaksoisesti vuodesta 1914 alkaen ilmestynyt Etelä-Saimaa on sitoutumaton maakuntalehti, vaikka sen aiemmat yhteiskunnalliset siteet ovat olleet lukuisten muiden maakuntalehtien tavoin aina 1990-luvun alkuvuosiin saakka Suomen Keskustan tai sitä edeltäneen Maalaisliiton suunnalla (Anttila 2005: 227–228). Sinällään tämä ei tietenkään sivuuta sitä tosiseikkaa, ettei mikään maakuntalehti toimi missään olosuhteissa yhteiskunnallisessa umpiossa tai tyhjiössä, vaan lehti heijastaa painotuksillaan ja kannanotoillaan omaa aikaansa sekä arvomaailmaa. Yksinkertaistettuna tämä näkyy jo valikointina siitä, mistä näkökulmasta asioita tuodaan esille. Tämä tulee yksittäisen lukijan kan13 nalta näkyvästi esiin esimerkiksi pääkirjoituksissa, joissa lehden tahtotilaa maakunnallisten asioiden suhteen on mahdollista suorimmin esittää. Identiteetin rakennusympäristö sotien jälkeen (1946–1956) Nykyinen Etelä-Karjala oli sotiin saakka luonnollinen osa Karjalankannasta ja Viipurin lääniä. Lappeenrannan seutu kiinnittyi Viipuriin Saimaan kanavan kautta ja Imatra kehittyi puolestaan Vuoksenlaakson teollisuusalueen sisällä. Viipuri toimi koko alueen aineellisena sekä henkisenä keskuksena, vaikka maakunnan vaikutusaluerajat esimerkiksi Etelä-Savoon nähden olivat häilyviä alueen pohjoisimmalla laidalla ja vaikka maakunnan itänurkalla sijainnut Parikkalan alue suuntautuikin toiminnallis-taloudellisesti osittain Laatokan Karjalaan. Tämä kaikki kuitenkin katkesi väkivaltaisesti ja nopeasti toisessa maailmansodassa, jonka seurauksena Suomi velvoitettiin luovuttamaan rauhansopimuksen ehtojen sanelemana valtaosa Karjalankannaksesta ja Viipurin läänistä Neuvostoliitolle. Suomen puolelle jäänyttä maakaistaletta Saimaan ja uuden rajan välillä ryhdyttiin kutsumaan EteläKarjalaksi. Huomattavasti entisestä supistuneen maakunnan tuli ryhtyä rakentamaan aineellisten puitteiden ohella myös identiteettiään uudelta pohjalta ilman Viipuria (ks. esim. Peltonen 1987: 152–159; Talvi 1987: 92–98). Elinolosuhteet ja elämisen aineelliset puitteet olivat puutteellisia rajansiirron jakamassa Etelä-Karjalassa. Radikaalisti muuttuneet olosuhteet olivat jättäneet maakunnan ilman ehdotonta keskuskaupunkiaan ja kanta-aluetta, minkä lisäksi entiset liikenneyhteydet olivat poikki. Niukoista resursseista oli pystyttävä myös jakamaan yhä enemmälle väestömäärälle siirtoväen asettauduttua kantaväestön sekaan (ES 15.1.1946). Agraarisen Etelä-Karjalan talouselämässä korostettiin sotien jälkeen erityisesti maanviljelijöiden tärkeää asemaa. Samalla myös muistutettiin, kuinka jo alueen perinteet ja historia velvoittivat yritteliääseen toimintaan raskaiden aikojen keskellä, vaikka pinnan alla kyti selvästi huoli yleisestä mielialojen katkeroitumisesta: Meidän on tällä hetkellä ennen kaikkea muuta suunnattava toimintamme maatalouselämämme kohottamiseen. Vaikeinakin aikoina on kansan aina katsottava luottamuksellisesti tulevaisuuteen ja sen mukaisesti toimittava. Ja niin on erikoisesti maamme maanviljelijäväestön tehtävä. Jos sen usko tulevaisuuteen horjuu ja siitä johtuen se menettää työtarmonsa, niin ovat tämän maan ja kansan mahdollisuudet selvitä vaikeuksistaan olemattomat. (ES 14.9.1946). 14 Alueellisella tasolla tarkasteltuna sotien jälkeinen tilanne merkitsi puolestaan sitä, että ennen vahvasti Viipuriin tukeutuneet Lappeenranta ja Vuoksenlaakson taajamat jäivät täyttämään syntynyttä tyhjiötä: Ennen kuin selostamme sitä osuutta, jonka karjalaiset yrittäjät ovat antaneet tämän ”tynkäosan” hyväksi, johdettakoon lyhyesti mieleen se monista muistoista aina mielissämme elävä oma Karjalamme, joka on siirtynyt rajan toiselle puolen. Mehän muistamme jopa näin lähinaapuruudessa asuvat lappeenrantalaiset, vanhan Viipurin, jossa käytännöllisesti katsoen olimme jokapäiväisiä vieraita. Elimme tavallaan kuin Viipurin varjossa, mutta silti oli silloin jos nytkin sydämissämme rakkaus tätä naapurikaupunkia kohtaan. (ES 25.11.1950). 1950-luvulla huoli Etelä-Karjalan elinvoimaisuuden turvaamisesta oli kansallisestikin esillä valtakunnan rajan siirtämisestä aiheutuneita haittoja käsitelleissä mietinnöissä (KomM 1956:26). Etelä-Karjalan elinolosuhteiden ongelmaksi todettiin etenkin tilojen pirstoutuminen, mikä vaikeutti huomattavasti maatalouden sekä metsätalouden harjoittamista raja-alueen liepeillä. Keskeisten pohjois–eteläsuuntaisten liikenneyhteyksien katkeaminen vaikeutti vastaavasti tavaran kuljetusten ja ihmisten liikkumisen järjestämistä Etelä-Karjalassa. Kun myös etäisyydet rannikon satamakaupunkeihin olivat kasvaneet maakunnan pääliikenneväylien ollessa puutteellisia sekä heikkotasoisia, pidettiin tilannetta Etelä-Karjalan teollisuuden logististen järjestelyiden ja koko alueen talouselämän kannalta erittäin kielteisenä. Lisäksi Saimaan kanava oli maakunnalle katkenneena ja käyttämättömänä täysin merkityksetön. Toisaalta huolissaan oltiin myös raja-alueen henkisen elinympäristön tilasta: Paitsi sitä hankaluutta, minkä erilaisten lupien hankkiminen ja määräysten noudattaminen käytännössä aiheuttaa rajaseudun väestölle, vaikuttaa tällaisten poikkeuksellisten rajoitusten alaisena jatkuvasti eläminen yleensä henkisesti masentavasti ja omatoimisuutta rajoittavasti. (KomM 1956:26: 24–27). Julkisessa keskustelussa tyytymättömyys kaakkoisen rajamaakunnan aluekehityksen yleiseen tilaan ja siirtoväen heikkoon asemaan kulminoitui ajoittain vaatimuksiksi Karjalan palauttamisesta Suomelle. Virallisesti aihe oli äärimmäisen arkaluontoinen, sillä rauhanehdoissa määriteltyä Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä ei haluttu vaarantaa valtionjohdon taholta. Toisinaan kiihtynyttä Karjalakeskustelua hillittiin aina Kremlistä käsin (ES 14.7.1956). Etelä-Saimaan sivuilla epärealistisimmat kuvitelmat kehotettiin tyystin unohtamaan, sillä menneeseen ei näyttänyt olevan paluuta. Rivien välistä välittynyt viesti oli selvä: maakunnassa oli 15 tyytyminen siihen, mitä jäljelle oli jäänyt, ja elinolosuhteita sekä identiteettiä oli rakennettava mukautumalla suuren naapurin ehtoihin. Etelä-Karjala – Tynkä-Karjala? (1960–1966) Siirryttäessä 1960-luvulle taloudellis-yhteiskunnalliset muutokset olivat yhä selkeämmin näkyvillä Etelä-Karjalassa. Maaseudulla koettiin jo suoranaista väestökatoa, kun taas kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku jatkoi kasvuaan (ES 2.1.1960). Yleinen elintaso oli kohonnut ja orastava nousukausi otettiin ilolla vastaan. Erityistä tyytyväisyyttä maakunnassa herätti alueella sijaitsevien vientiteollisuusvetoisten metsä- ja puunjalostustehtaiden menestyminen (ES 20.2.1960). Koheneva elintaso ei kuitenkaan poistanut esimerkiksi tieverkon puutteita Etelä-Karjalasta. Kuljetusyhteydet koettiin edelleen ongelmallisiksi, vaikka Moskovassa käydyt neuvottelut toivatkin marraskuussa 1960 alueelle hartaasti toivotun tuloksen. Itänaapuri ilmoitti tuolloin olevansa valmis vuokraamaan Saimaan kanavan neuvostoliittolaisen osan Suomelle 50 vuodeksi, mikä nostatti samalla toiveita Viipurin hallinnasta (ES 25.11.1960). Alueidentiteettiä silmällä pitäen Etelä-Karjalassa pohdittiin tuohon aikaan toistuvasti karjalaisen kulttuurin asemaa maakunnassa, ja lähimenneisyys oli puheissa vahvasti läsnä. Muun muassa maisteri Riitta Heinosen uutisoitiin kuvailleen paikallisen kotiseututyön tehtäväkenttää Etelä-Karjalan maakuntaliiton kevätkokouksessa tähän tapaan: Nykyinen Etelä-Karjala on kapea kaistale maata rajan ja muun Suomen puristuksessa. Ehkä näin voisi yksinkertaisesti luonnehtia aluetta, joka on menettänyt vuosisataisen kulttuurikeskuksensa ja jolta tärkein liikennesuunta on tukkeutunut. Haluaisin erikoisesti korostaa, että Etelä-Karjala ennen kaikkea edustaa vanhinta karjalaisuutta sen omalla maaperällä ja tällaisena nykyoloissamme ainutlaatuisena reliktialueena on juuri tämän entisen kulttuuriperinnön vaaliminen maakunnan tärkeimpiä velvollisuuksia. (ES 4.2.1960). 1960-luvun puolivälissä ”jäljelle jääneen tynkä-Karjalan” mahdollisuuksia sekä uhkia eriteltiin puolestaan Lappeenrannassa järjestetyssä maakuntaseminaarissa (ES 11.1.1966). Seminaarissa kysyttiin, koettiinko Etelä-Karjalassa ylipäänsä tarpeeksi maakunnallista yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisten asioiden ajamisen perustaksi, sillä ilman halua olla eteläkarjalainen ja toimia eteläkarjalaisuuden puolesta maakunnan kehittäminen oli vaikeaa. Tätä selitti se, että Etelä-Karjalan väestöpohjaa pidettiin useissa pohdinnoissa liian hajanaisena kokonaisuutena yhteisten maakunnallisten asioiden ajamiseen, vaikka alueen todettiinkin integroituneen ta16 loudellisesti voimakkaan teollistumisen ja liikenneyhteyksien parantumisen myötä (ES 12.1.1966). Henkisesti maakunnalta katsottiin kuitenkin yhä edelleen puuttuvan sitä yhdistävät siteet, joita ei ollut kyetty luomaan sotien jälkeen. Eräänä keskeisimpänä syynä tähän pidettiin sitä, että Viipurin perintö oli mennyt maakunnalta sivu suun. Etelä-Karjalan asenneilmapiiri esimerkiksi viipurilaisten kauppiaiden tai evakkojen alueelle siirtymistä kohtaan ei ollut vaikuttanut tiukoissa olosuhteissa kovinkaan myötämieliseltä. Kun vielä lisäksi monet entisen Viipurin läänin kulttuurissosiaalisista laitoksista oli hajautettu toisaalle pitkin Etelä-Suomea – hallinnolliset laitokset Kymenlaaksoon ja suuret väestömäärät Helsinkiin, Tampereelle ja Lahteen – ei Etelä-Karjalasta ollut muodostunut alueellisesti ja toiminnallisesti eheää Viipurin läänin perinteiden jatkajaa vaan pikemminkin hajanaisista paikalliskeskuksista koostuva maakunta, jonka alueista Lappeenranta, Ylä-Vuoksi ja Parikkala eivät olleet tottuneet olemaan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kasvukipuja Etelä-Karjalassa (1970–1976) 1960- ja 70-lukujen taitteen julkisessa keskustelussa yhteiskunnallisen herännäisyyden teemat sekoittuivat Etelä-Karjalan maalaisvaltaisen maakunnan elämään, vaikka toisaalta vanhoista perinteistä pyrittiin pitämään entistä tiukemmin kiinni yhteiskuntailmapiirin vapautuessa. Kulttuuristen juurien tunnustaminen todettiin monissa karjalaisseurojen juhlissa välttämättömäksi, etenkin jos modernisoitumisen koettiin merkitsevän samalla alueellisen omaleimaisuuden häviämistä (ES 13.4.1970). Samalla tosin myönnettiin, että koko karjalaisuutta koskevaan keskusteluun ja toimintaan kaivattiin kipeästi uusia tuulia. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, olisiko Lappeenrannan mahdollista kehittyä modernin ajan karjalaisuutta edustavaksi keskuspaikaksi: Pitkän ajan näytti siltä, että alueeltamme ei enää löydy vanhan iloisen Viipurin manttelinperijää. Ilman voimakasta keskusta eivät kulttuuri ja talouselämäkään pääse täyteen kukoistukseensa. Viime vuosina on Lappeenrantaan kohdistettujen toiveiden todettu alkavan täyttyä. Erinäisissä tutkimuksissa on Lappeenrannalla havaittu olevan erinomaiset mahdollisuudet kehittyä koko itäisen Suomen huomattavimmaksi keskukseksi. (ES 1.9.1970). Kasvuoptimismia ruokki etenkin Lappeenrannan hyvä sijainti sekä Helsingin että Leningradin kulutusmarkkinaetäisyydellä, vaikka petrattavaakin toki vielä löytyi. Tyytymättömyys Viipurin perinnönjaon epäoikeudenmukaisuutta kohtaan kasvoi näet Etelä-Karjalassa aina sitä mukaa, mitä kiistattomimmiksi perinnön jakautumi17 sen aluetaloudelliset vaikutukset osoittautuivat. Rikastuttivathan luovutetun alueen siirtoväki ja alueelta siirretyt laitokset Etelä-Karjalan sijaan lähinnä Päijät-Hämeen ja Kymenlaakson yhteiskuntaelämää (Peltonen 1987: 32–43, 122–151). Erityisesti Lappeenrannassa hiersi Kouvolan kehittyminen Kaakkois-Suomen tärkeimmäksi hallintokaupungiksi sen jälkeen, kun Viipurin läänin Kanta-Suomen yhteyteen jääneiden alueiden pääkaupunkikysymys oli jouduttu ratkaisemaan äänestyksellä vuonna 1948. Kymenlaakson maakuntaliitto oli osoittautunut tuolloin tehokkaaksi, ja sen aktiivinen kannanotto kaakkoisen Suomen aluehallinnon uudelleenjärjestämiseen vaikutti voimakkaasti Kymen läänin rajoja sekä läänin pääkaupunkikysymystä koskeviin päätöksiin (Talvi 1987: 95–98). Etelä-Karjalan maakunnallisilla elimillä ei vastaavia valmiuksia ollut, sillä maakuntaan perustettiin virallinen maakuntaliitto vasta vuonna 1954. Edellä mainittua taustaa vasten Kymen läänin sisäistä kiinteyttä kyseenalaistettiinkin säännöllisin väliajoin Etelä-Karjalasta käsin. Virallisessa kannanotossaan Etelä-Karjalan maakuntaliitto esitti sisäasiainministeriölle selkeän pesäeron tekemistä Kouvolan suuntaan: Kun kuitenkin läänissä on kaksi erillistä ja voimakkaasti kehittyvää talous- ja kulttuurialuetta, Kymenlaakso ja Etelä-Karjala, ja kun asukasmäärä yksin ei ole itsehallinnolle ratkaiseva, vaan myös alueen teollisuus ja talous, esitämme kantanamme, että Etelä-Karjalan maakunta olisi itsenäinen hallintoalue. (ES 19.11.1970). Paradoksaalisesti kuitenkaan edes kaikki Etelä-Karjalan kunnat eivät olleet tuohon aikaan mukana oman maakuntaliittonsa toiminnassa, ja maakunnallisen yhteistyön arvioitiin näivettyvän kokonaan viimeistään silloin, kun Lappeenranta ilmoitti vetäytymispäätöksestään Etelä-Karjalan maakuntaliitosta (ES 30.12.1970). Syynä irtautumiseen oli se, että näkemyserot sekä aluepoliittiset eturistiriidat maakuntayhteistyön päämääristä ja keinoista Etelä-Karjalan kaupunkien ja maalaiskuntien välillä vaikuttivat tuolloin ylitsepääsemättömän suurilta. Välitilassa (1980–1986) Siirryttäessä 1980-luvulle vaatimukset omasta läänistä olivat Etelä-Karjalassa vahvasti esillä, ja maakunnan johtohenkilöt liputtivat avoimesti asian puolesta. Väliportaan hallinnon uudistusehdotukset olivat tulossa käsittelyyn, eikä EteläKarjalassa haluttu jäädä seuraamaan taka-alalle, kuinka hallinnonuudistus tulisi vaikuttamaan läänien ja maakuntien toimivaltasuhteisiin. Nyt katsottiin, että oli aika toimia oman läänin puolesta, ennen kuin olisi liian myöhäistä (ES 7.3.1980). 18 Vetoomusten keskeisimpänä perusteena oli se, ettei Etelä-Karjalan talousmaakunta-alue voinut enää jatkossa toimia pelkästään maakunnallisena alueena Kymen läänin sisällä, sillä se täytti itsenäiselle läänille vaadittavat kriteerit. Lappeenrannan kaupunginjohtaja Jarmo Kölhin mielestä Etelä-Karjala olikin luisumassa Viipuri-keskeisen maakunnan reuna-alueesta ja Viipurin läänin takamaasta Kouvola-keskeisen Kymen läänin perifeeriseksi reuna-alueeksi: Meidän, jotka olemme kokeneet sodan jälkeisen kehityksen Kouvola-keskeisessä Kymen läänissä ja tästä aiheutuneet takamaa-aseman monet ongelmat, on nyt noustava yhtenä miehenä toimimaan Etelä-Karjalan läänin puolesta, mikäli läänin jakoa valtakunnassa – kuten näyttää – tarkistetaan. (ES 13.2.1980). Vaikka maakunnan nokkamiehet matkustivat Helsinkiin luovuttamaan valtioneuvostolle kirjelmän, jossa vaadittiin Etelä-Karjalan läänin perustamista, ei EteläKarjala kuitenkaan mahtunut uusien läänien joukkoon hallituksen aluepoliittisen ministerivaliokunnan periaatepäätöksessä (ES 29.5.1980). Läänien määrää ei haluttu lisätä hallitsemattomasti, eikä Etelä-Karjalan edellytyksiä toimia itsenäisenä aluehallinnollisena kokonaisuutena pidetty epävarmassa taloustilanteessa riittävinä. Läänihankkeen kariutumisen jälkeen yhteistyöongelmat maakunnan sisällä alkoivat jälleen kärjistyä (ES 14.1.1986, ES 16.9.1986). Jatkuvan eripuraisuuden sekä Lappeenrannan ja Imatran välisen kilpailun ei katsottu parantavan edellytyksiä eteläkarjalaisen identiteetin vahvistumiselle, ja maakunnallista itseymmärrystä sekä itsetuntoa kohottavia toimia vaadittiin pikaisesti tehtäväksi. Eteläkarjalaisuuden positiiviseksi esilletuomiseksi tarvittiin alueellista identiteettiä sitovia elementtejä ja maakuntaa yhdistäviä nimittäjiä. Haaveet kohdistuivat maakuntaa tunnetuksi tekevän keskuskaupungin symboliseen voimaan. Etäiseksi koetun Kouvolan varjossa alueellisen imagon ja identiteetin ei ainakaan uskottu vahvistuvan: Tänne on saatava tulemaan ja jäämään ihmisiä, jotka ovat kyvykkäitä ja uskovat tähän alueeseen. Nyt tästä kaikesta on luotu sellainen valtakunnallinen mielikuva, että eipä juuri houkuta. Täällä norpat kuolee, myrkkyvaunut vuotaa Vainikkalassa, Imatra on konkurssissa, Svetogorskissa työt loppuvat, Saimaan kanava menee umpijäähän, Valco kummittelee. Helsinkiläiseksotiikka tuottaa puhetta humpasta, kalenoista. Kukaan ei oikeastaan kerro minkälaista täällä on. (ES 20.11.1986). Erityisesti Etelä-Karjalassa jouduttiin pohtimaan keinoja väestön rajun vähenemisen sekä työttömyyden lisääntymisen hillitsemiseksi. Suhteellisen yksipuolisen suurteollisuuden ympärille keskittyneen alueen taantuvalle elinkeinoelämälle sekä tyhjenevälle maaseudulle oli pakko löytää piristystä, vaikka keinot vaikuttivatkin 19 rajallisilta. Tuttuja lääkkeitä oli tarjolla: teknillisen korkeakoulun tuottamaa tietotaitoa teknologisen osaamisen alalla, matkailun kehittämistä ja tunnusteluja idänkaupan lisäämiseksi (ES 7.2.1986, ES 20.3.1986, ES 31.12.1986). Kokonaisuudessaan ilmapiiri oli kuitenkin melko seisahtunut, etenkin jos ajateltiin kuinka mullistavien tapahtumien kynnyksellä maakunnassa elettiin. Idässä olivat muutosten tuulet alkamassa puhaltaa. Suurten muutosten äärellä (1990–1996) 1990-luku käynnistyi Etelä-Karjalassa odottavissa tunnelmissa. Rajan takaisessa Neuvostoliitossa elettiin perestroikan ja glasnostin kriisiaikaa, eikä uudistusten tulevaisuus vaikuttanut yhteiskunnallisesti tai taloudellisesti helposti ennustettavalta. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä oli ajautunut monessa itäblokin maassa romahtamispisteeseen ja Etelä-Karjalassa ryhdyttiin varautumaan rajanaapurissa tapahtuvan kuohunnan seurauksiin. Suhtautuminen oli kahtalaista. Yhtäältä itärajan avautumisen avaamia mahdollisuuksia tuotiin voimakkaasti esille, toisaalta epävakaan tulevaisuuden seurausvaikutukset herättivät paljon kysymyksiä. Yleisenä toiveena oli, että kehitys raja-alueella sujuisi hallitusti ja rauhallisesti, jotta levottomuuksilta vältyttäisiin (ES 2.1.1990). Suurimmaksi uhkaksi epävakaassa tilanteessa koettiin itärajalle kohdistuva hallitsematon pakolaisvirta (ES 11.4.1990, ES 27.11.1990). Epävarmat tiedot ItäEuroopan tilanteesta ruokkivat huhuja, ja hurjimpien arvioiden mukaan yksistään Viipurin alueella oli tuhansia halukkaita maasta muuttajia. Eteläkarjalaisille suhteellisen äkillisesti julkisuuteen noussut pakolaiskysymys oli vieras ilmiö, etenkin kun se teki tuloaan pitkään suljettuna olleen rajan takaa idästä. Samalla kuitenkin alkoi käydä selväksi, että kanssakäyminen ja vuorovaikutus rajan yli tulisivat lisääntymään huomattavasti aiemmasta. Myös aluetalouden näkökulmasta tarkasteltuna katseet käännettiin entistä tiiviimmin itärajan suuntaan sekä lähialueyhteistyön hyödyntämättömiin mahdollisuuksiin. Etelä-Karjalassa haluttiin päästä osalliseksi mittaville itämarkkinoille, joiden ensimmäisiksi etäpisteiksi kaavailtiin vapaan kaupan erityistalousalueita (ES 26.1.1990). Suuren mittakaavan yhteistyösuunnitelmat herättivät kuitenkin paljon kysymyksiä, sillä takeet lähialueyhteistyön toteutumisesta olivat epäselviä, eikä Neuvostoliiton sekava tilanne houkutellut riski-investointeihin. Pyyhettä ei siltikään haluttu heittää kokonaan kehään, olivathan vuosisadan mahdollisuudet lähellä, vaikka samalla harmittavan kaukana: ”Svetogorskiin on Imatralta lyhyempi matka kuin Ruokolahdelle, mutta imatralaisten Sveto-suunnitelmat ovatkin olleet kaikkein vähiten kiinni maantieteestä.” (ES 25.10.1990). 20 Kokonaisuudessaan Etelä-Karjalan asema rajan kupeessa oli erittäin haastava, sillä Neuvostoliiton ennustamattomiin tapahtumiin ei voitu käytännössä vaikuttaa millään tavoin maakunnallisesta mittakaavasta käsin. Paljon puhuvasti rajat ylittävässä yhteistyössä oltiin tuolloin pisimmällä ympäristönsuojelun saralla, vaikka tässäkin tapauksessa vaatimukset yhteistoiminnan lisäämisestä ehdollistuivat usein pelolla rajan pettämisestä (ES 26.4.1990, ES 11.6.1990). Toisaalta Neuvostoliiton murrostila antoi myös erityispontta Karjalan-kysymyksen esille nostamiseen. Itäisen naapurin toivottiin suhtautuvan perestroikan edetessä myötämielisemmin YYA-sopimuksen uudelleentulkintoihin, eikä optimistisimpien arvioiden mukaan vaikuttanut enää täysin mahdottomalta ajatukselta, ettei tulevina vuosina voitaisi ottaa puheeksi vaikkapa rajantarkistuksia (ES 18.4.1990). Monille fyysisten rajaaitojen mahdollinen madaltuminen ei kuitenkaan muuttanut maantieteellisiä tai historiallisia realiteetteja: Viipuri oli menetetty, eikä Karjalaa ollut olemassa entisessä muodossa (ES 17.12.1990). 1990-luvun puolivälissä suuret muutokset jatkuivat. Etelä-Karjalasta oli tullut Suomen EU-jäsenyyden myötä osa Euroopan Unionia, eikä rajanaapurinakaan ollut enää Neuvostoliitto vaan Venäjän federaatio. Maakunnan kehitysstrategioissa tämä merkitsi potentiaalista sijaintia ”miljoonan ecun paikalla” (ES 28.10.1996), ja Venäjälle suuntautuvaan yhteistyöhön sekä investointeihin tähdättiin nyt EU:n aluepoliittisten Interreg- ja Tacis-tukiohjelmien avulla: EU:n ulkorajan painoarvo on merkittävä tekijä, sillä Etelä-Karjala tarjoaa palveluvarustukseltaan ja liikenneyhteyksiltään kansainvälisesti ajateltuna ainutlaatuisen paikan ulkomaisille Venäjän markkinoille suuntaaville yrityksille. (ES 10.2.1996). Raja-alueen yhteistyön kehitykseen liittyi kuitenkin edelleen monenlaisia epävarmuustekijöitä, sillä itänaapurin tapahtumia oli vaikea ennustaa: ”Kaiken kattavana viitekehyksenä vapaavyöhykkeelle on iso Venäjänmaa. Miten käy kesäkuun vaaleissa? Säilyykö yhteiskuntarauha, koheneeko maan talous, paraneeko ihmisten ostovoima?” (ES 16.5.1996). Kaikista kysymysmerkeistä huolimatta maakuntavaikuttajat vaativat elinkeinoelämältä rohkeutta tiivistää kauppasuhteita Venäjän kanssa, koska idänkaupan ja rajalogistiikan työpaikkojen toivottiin tuovan kipeästi kaivattua piristystä lamasta toipuvalle teollisen rakennemuutoksen alueelle. Olihan keskimäärin noin joka viides työvoimaan kuuluva yhä vailla työtä, ja EteläKarjalan yleiset kehitysnäkymät oli arvioitu maan heikoimmiksi (ES 6.8.1996, ES 3.12.1996). EU-vetoisten kehityshankkeiden taustalla suhtautuminen Euroopan Unioniin oli hyvin varauksellista erityisesti maakunnan maaseutuvaltaisissa kunnissa (ES 21 19.2.1996). Toisaalta suhtautuminen oli, jos mahdollista, vieläkin varauksellisempaa itärajan avautumiseen sekä lisääntyvään kanssakäymiseen venäläisten kanssa. Konkreettisesti negatiivisimpina itärajan avautumisen mukanaan tuomina lieveilmiöinä pidettiin esimerkiksi ”viinarallin” seurausvaikutuksia, jotka näkyivät EteläKarjalassa alkoholin kokonaiskulutuksen kasvuna sekä väkivaltarikollisuuden ja itsemurhien lisääntymisenä (ES 17.9.1996). Yleisestikään kielteiset asenteet venäläisiä kohtaan eivät olleet harvinaisia, ja venäläisvastaisuuden arveltiin pahimmillaan jopa itsessään jarruttavan yhteistyötä naapurin kanssa (ES 21.9.1996). Nurkkapatrioottisesta protektionismista kannustettiin kuitenkin etenemään kohti aidompaa kanssakäymistä ja ymmärrystä pelkojen sekä vihamielisten ennakkoluulojen purkamiseksi. Eikä luottamuksen lisäämiseksi riittänyt pelkästään se, että keskustelu maakunnan asemasta Venäjän portilla kulminoitui EU-rahoitteisten raja-aluehankkeiden toteutuskelpoisuuden arvioimiseen, jossa kysyttiin pelkistetyimmillään, miten rajakaupasta saataisiin eniten hyötyä ja kuinka tähän tähtäävät rahoitushakemukset tuli laatia. Tarvittiin muutakin kuin ”valuuttavieraanvaraisuutta”, minkä puitteissa lähes jokainen itärajan taajamaseutu halusi olla portti itään (ES 27.11.1996). Karjalan kunnailta korkean teknologian kasvualueeksi? (2000–2006) Vuosituhannen vaihteessa Etelä-Karjalassa korostettiin maakunnan siirtymistä uusiin teknisiin sekä taloudellisiin toimintaympäristöihin, joissa vain dynaamisimmat kasvualueet tulisivat menestymään. Kiihtyvästi automatisoituvan suurteollisuuden varaan ei voitu enää laskea samoin kuin ennen, ja maakunnan elinkeinorakennetta vaadittiin monipuolistettavaksi sekä päivitettäväksi paljon puhutun informaatioyhteiskunnan suuntaan. Sopeutumista 2000-luvun globaaliin kilpailutalouteen varjostivat kuitenkin väestön väheneminen sekä yhteistyöongelmat maakunnan sisällä (ES 21.4.2000). Ydinalueyhteistyö Lappeenrannan, Joutsenon ja Imatran kesken takkusi, eivätkä Etelä-Karjalan seutukunnat löytäneet maakunnan etua palvelevia yhteisiä intressejä riittävän usein. Tämä toi esille jälleen kysymyksen maakunnan identiteetistä, sen mahdollisesta puuttumisesta sekä tarpeellisuudesta ylipäätään. Elinkeinoelämän strategioissa vahva maakunnallinen identiteetti nimettiin menestyksekkään kilpailukyvyn elinehdoksi. Etelä-Karjala ei olisi houkutteleva kohde, jos sen perimmäinen alueellinen identiteetti olisi hukassa. Aluepoliittisen yhteistyön toteutuminen maakunnan sisällä herätti voimakasta keskustelua (ES 5.3.2000). Yhteistyöstä saatavien hyötyjen ei katsottu jakautuvan tasapuolisesti, ja ylipäätään kuntien yhteistyötarve oli aluetaloudellisista lähtökohdista riippuen hyvin erilaista maakunnan sisällä (ES 29.8.2000). Pirstoutunutta tilannetta toimivammaksi tulevaisuuden toimintamalliksi esitettiin maakunnan 22 voimavarojen yhdistämistä. Vastakkainasettelujen sijaan oli löydettävä halua yhteistoimintaan, sillä maakunta tarvitsi ehdottomasti moottorikseen yhden vahvan aluekeskuksen eikä toistensa kanssa kilpailevia seutukunnallisia keskuksia (ES 12.9.2000). Etelä-Karjalaan olisi kehitettävä riittävän suuri ja yhtenäinen kasvukeskus, joka vetäisi mukanaan ympäristökuntiakin: On maakunnasta kiinni, mihin sarjaan Etelä-Karjala haluaa. Jos se meinaa päästä kehityksen vauhtiin ja ensimmäiseen luokkaan, se vaatii kyllä toisenlaista yhteistyötä. (ES 22.11.2000). Puheet maakunnallisen kasvukeskuksen tarpeellisuudesta ruokkivat voimakkaasti keskustelua Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan yhdistämisestä. Kuvitteellista kokonaisuutta nimitettiin tilanteen mukaan joko Saimaankaupungiksi, Saimaanrannaksi tai Nauhakaupungiksi. Idean kannattajien mielestä kolmen kaupungin rypäs tulisi muodostamaan riittävän vaikuttavan ja vaikutusvaltaisen kokonaisuuden. Ison keskuksen myötä myös eteläkarjalaisen itsetunnon ja -arvostuksen vakuutettiin nousevan, ja muistutettiinpa lisäksi siitäkin, että karjalaisena kaupunkikeskuksena Saimaankaupungin rahkeet menetetyn Viipurin viran täyttämiseen olisivat paremmat kuin pelkällä Lappeenrannalla. Kaupunkien yhdistämisideaan epäilevämmin suhtautuneet nostivat vastaavasti esiin kysymyksen, olisiko Saimaankaupunki lopulta muodostuessaan enemmän kuin Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan yhteissumma (ES 27.1.2000). Elinkeinoelämä ja yrittäjät olivat hedelmälliseen yhteistyöhön pystyneet, mutta virkamiehillä ja paikallispoliitikoilla oli vielä paljon petrattavaa (ES 21.4.2000). Maakunnallisessa yhteistyö- ja identiteettikeskustelussa sivuttiin vahvasti myös Etelä-Karjalan alueellisiksi painopistealueiksi määritettyjen Venäjän kaupan sekä teknologisen osaamisen merkitystä eteläkarjalaisille itselleen (ES 2.10.2000). Oliko näiden elementtien varaan mielekästä rakentaa Etelä-Karjalan identiteettiä, vai jäivätkö ne asukkaille ulkokohtaisiksi abstraktioiksi sekä taloudellisen kilpailukyvyn sanelemiksi reunaehdoiksi (ES 14.12.2000, ES 20.12.2000)? Paikoitellen maakunnallisen identiteetin valjastamista elinkeinoelämän palvelukseen kritisoitiin, sillä infrastruktuurilla tai informaatioteknologialla ei katsottu olevan tekemistä identiteettien kanssa. Eniten maakuntaa kuitenkin jakoi ristiriitainen suhtautuminen rajaan, Venäjään sekä venäläisiin. Kielimuuri ja Venäjän tuntemuksen yleinen vähäisyys pitivät yllä ennakkoluuloja sekä varauksellisuutta, ja kanssakäymistä leimasi usein vahva protektionistinen lataus. Virallisesti puitteita lisääntyvälle vuorovaikutukselle haluttiin joka tapauksessa edistää, ja pisimmällä pyrkimyksissä oltiin Imatralla, missä kehiteltiin kaksoiskaupunki-konseptia yhdessä naapurikaupunki Svetogorskin 23 kanssa (ES 6.6.2000). Epävirallisemmissa asenteissa raja-aidan korkeus oli taas monesti sitä hyväksyttävämpi, mitä tehokkaammin se suojasi ei-toivotuilta ilmiöiltä. Samalla tosin muistutettiin, että Venäjä teki Karjalankannakselle jatkuvasti investointeja, minkä uskottiin nostavan jatkossa alueen elintasoa (ES 19.9.2000). 2000-luvun puolivälissä Venäjän voimistunut talouskasvu alkoi hyödyttää selkeästi Etelä-Karjalaa kaakkoisrajan liikenteen kasvaessa, vaikka ahtaat päätiet ja vanhakantaiset rajamuodollisuudet monimutkaisine viisumikäytäntöineen hidastivat rajanylitystä (ES 9.2.2006, ES 27.4.2006, ES 3.12.2006). Toisaalta näitäkin epäkohtia huolestuttavampana pidettiin sitä, että kulttuurisella tasolla kohtaamiset naapureiden välillä olivat edelleen monen epäluulon takana, ja kasvavaan venäläisväestöön suhtauduttiin valitettavan usein enemmän uhkana kuin voimavarana (ES 17.6.2006, ES 16.11.2006). Näin ollen toisinaan kysyttiinkin, miksi rautaesirippua Suomen ja Venäjän välillä piti edelleen pitää yllä asenteissa, jos sitä ei kerran enää muutoin ollut olemassa. Johtuivatko epäilevät asenteet kenties siitä, että lisääntyvät venäläisvaikutteet koettiin uhkaksi maakunnan identiteetille? Jos näin oli, piti muistaa, että sekä avoimella että varautuneella suhtautumisella monikulttuuriseen kanssakäymiseen oli omat seurauksensa: joko alueellisen vetovoimaisuuden lisääntyminen tai sisäänpäin kääntyneisyys, pahimmillaan rasismi (ES 20.5.2006). Maakunnan tulevaisuus Tarkasteltaessa lopuksi 2010-luvun Etelä-Karjalaa ja sen tulevaisuuden näkymiä on merkille pantavaa, kuinka mittavien muutosten kautta nykyhetkeen on edetty. Rajansiirtoon pakolla sopeutetusta, jaetusta maakunnasta on tullut suhteellisen nopeassa ajassa konkreettinen idän portti. Siirtymä ei ole ollut kuitenkaan kivuton, sillä pitkään lähinnä vain suojana olleen rajan mieltäminen uusia mahdollisuuksia avaavaksi elementiksi on hidas prosessi, jonka yhteydessä ei ole mielekästä sivuuttaa Etelä-Karjalan alueellista historiaa ja väkivaltaista jakamista kahtia, muttei myöskään vahvistaa ajatuksia jonkinlaisesta Tynkä-Karjalasta, jonka alueidentiteettiä työstettäisiin poissaolevan tai menetetyksi koetun todellisuuden kautta. Monikulttuuristuvassa maailmassa maakunnalta vaaditaan eteenpäin pääsemiseksi pikemminkin entistä rohkeampaa asemoitumista itärajan sulkemasta pohjukasta avoimemmaksi idän ja lännen kohtauspaikaksi. Keskeisimpinä yhteisinä nimittäjinä teemoille, jotka ovat toimineet EteläKarjalan alueidentiteetin rakennuspalikoina sotien jälkeisten kuuden vuosikymmenen ajalla maakuntalehti Etelä-Saimaassa, ovat kuitenkin olleet juuri rajat sekä niiden muodostamat eronteot niin Neuvostoliittoon – ja myöhemmin Venäjälle – kuin oman maakuntarajan ulkopuolelle Kouvolan suuntaan. Lisäksi rajoja on tehty myös maakunnan sisälle, etenkin Lappeenrannan ja Imatran välille. Minkään näi24 den rajanteon vaikutusta eteläkarjalaisuuden muotoutumiseen ei voi sivuuttaa, mutta ei tule myöskään unohtaa sitä, että rajojenkin merkitykset muuttuvat jatkuvasti. Edellä mainituista rajoista merkitystään Etelä-Karjalan identiteetin rakentumisen kannalta on ehdottomasti näkyvimmin muuttanut valtakunnan raja. Maakunnan alueelliseen kehitysdynamiikkaan voidaankin soveltaa rajojen ja rajaseutujen vaihtelevia merkityksiä sekä olosuhteita tutkineen Oscar J. Martinezin (1994) määritelmää rajan yli tapahtuvan vuorovaikutuksen muutoksista. Martinezia mukaillen Etelä-Karjalassa on edetty toisen maailmansodan jälkeisestä ”vieraantuneesta” rajaseudusta kohden 1990-luvun ja 2000-luvun taitteen avoimempaa, ”vuorovaikutteista” rajaseutua, jossa visiot ”integroidusta” rajaseudusta viisumivapauksineen vaikuttaisivat tosin olevan edelleen vaikeasti hahmotettavissa, ainakin välittömässä lähitulevaisuudessa (vrt. Martinez 1994; Paasi 1995a: 29–30; Paasi 1995b; Paasi 2000: 94–97). Keskeinen kysymys maakunnan tulevaisuuden kannalta tässä yhteydessä on, löytyykö maakunnasta kohtaamispintoja rajan ylittävän tulevaisuuden työstämiselle? Olivatpa maakunnan kehityssuunnat ja rajan muuttuvien merkitysten nopeus jatkossa mitä tahansa, edellyttää Etelä-Karjalan menestyminen tulevaisuudessa joka tapauksessa vahvaa oman alueen identiteettiä. Tämä taas konkretisoituu kysymyksiksi maakunnan sisäisestä koheesiosta sekä alueellisen kehittämistahdon yhtenäisyydestä, joiden onnistuneisuutta voidaan mitata Etelä-Karjalan viihtyvyyden, elinvoimaisuuden ja houkuttelevuuden kautta. Kuten edeltävät kappaleet osoittavat, maakunnan sisäistä yhtenäisyyttä on epäilty useaan otteeseen puutteelliseksi ja kyseenalaistettu joko hajanaiseksi koetusta väestöpohjasta ja seutukuntarakenteesta johtuen tai historiallisiin sekä aluehallinnollisiin epäkohtiin vedoten. Eivätkä haasteet ole vähenemässä tulevaisuudessakaan, sillä erityisesti kysymykset kuntien välisten yhteistyövelvoitteiden toteuttamisesta tullaan asettamaan kriittisten arviointien kohteiksi eri puolilla Etelä-Karjalaa. Lopuksi on toki myönnettävä, että maakunnallisen tason identiteettikeskustelua kohtaan voidaan esittää alueidentiteettitarkastelun yhteydessä perustellustikin kritiikkiä, sillä monissa tapauksissa itse maakuntaidentiteetti jää helposti etäiseksi, eri instituutioiden ja organisaatioiden kuten maakuntalehtien tuottamaksi keinotekoiseksi käsitteeksi. Etenkin näin jos alueellisuutta tai maakuntaa rakennetaan ihmisten mieliin lähinnä vain levikkien ehdoilla. Keskeistä olisikin Jaana Hujasta (2000: 248–255) lainaten pohtia, miten alueidentiteettejä voitaisiin rakentaa alueen, tässä tapauksessa siis eteläkarjalaisten itsensä näköisesti heidän omista näkökulmistaan. Tällöin maakunnallisen median tehtävänä olisi näyttää Etelä-Karjalan sekä eteläkarjalaisuuden kasvot sellaisena kuin ne ovat muovaten samalla alueen moninaisia identiteettejä. 25 26 Topiantti Äikäs Etelä-Karjalan kaupunkien identiteetit Johdanto Pohdin tässä kirjoituksessa Etelä-Karjalan kaupunkien, Imatran ja Lappeenrannan, identiteettejä, niiden kehitystä sekä vaikutusta kaupunki-imagoihin. Tarkastelen identiteetin käsitteen merkitystä paikallisen kehittämistoiminnan näkökulmasta sekä sitä, kuinka alue- ja paikkatutkimuksen kannalta keskeinen identiteetin käsite vaikuttaa nykyisin kovin muodikkaan imagotutkimuksen ja imagotyön lähtökohtiin. Kirjoitus jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäiseksi tarkastellaan muutamien perinteisten esimerkkien kautta identiteetin ja imagon merkitystä yleisessä kaupunkikehityskeskustelussa. Tämän osan tarkoituksena on lähestyä aihetta käsitteellisesti. Samalla avataan identiteetin ja imagon käsitteiden asemaa osana kaupunki- ja aluetutkimusta. Tämän jälkeen pohditaan identiteetin sekä imagon vuorovaikutusta, ja kirjoituksen lopulla identiteetti- ja imagotarkastelu kohdennetaan Lappeenrannan ja Imatran tapauksiin. Kirjoituksessa ei ole tarkoituksellisesti käytetty raskasta tieteellisen kirjoittamisen viiteapparaattia, vaan teksti on suunnattu pikemminkin laajalle lukijakunnalle. Kirjoituksen taustalla on paitsi vuoden 2007 lopulla pidetty Etelä-Karjalainstituutin luentosarja ”Jaetun maakunnan identiteetti”, myös henkilökohtainen kiinnostukseni Etelä-Karjalaa kohtaan. Minulla itselläni on ollut mahdollisuus työskennellä muutamissa kehittämis- ja tutkimushankkeissa, joissa on sivuttu Lappeenrannan ja Imatran kaupunkien kehitystä sekä niiden tulevaisuutta. Entisenä lappeenrantalaisena tunnen myös seudun ja sen ihmiset hyvin. Oma tutkimuksellinen mielenkiintoni identiteettejä ja imagoja kohtaan kumpuaa puolestaan kulttuurimaantieteen piiristä, erityisesti kulttuurisen kaupunkitutkimuksen alalta. Identiteetti käsitteenä ja osana aluetutkimusta Tässä tarkastelussa identiteetin käsite rajataan koskemaan niitä paikallisia näkemyksiä, joiden mukaan voidaan vastata kysymyksiin, ”keitä me olemme?” ja ”mihin me kuulumme?” Molemmat kysymykset ovat ensisijassa maantieteellisiä, toiseksi niihin vastaaminen kertoo yhteisöllisyyden sekä yhteenkuuluvuuden asemasta osana paikallista kehittämistä. Kuten tiedetään, identiteetti-käsitteen taustalla on käsitys samuudesta. Toisin sanoen, tietyn identiteetin jakavat ihmiset, esimerkiksi jossain kaupungissa asuvat 27 ihmiset, kokevat yhteisöllisyyttä keskenään ja käsittävät siten olevansa osa jotain kokonaisuutta. Käsitys samuudesta ja identiteetin jakamisesta ei voi toteutua ilman, että identiteetti olisi jaettavissa kollektiivisesti. Monet tutkijat ovatkin arvioineet, että identiteetit ja niiden taustalla olevat yhteisölliset arvot määrittävät ne puitteet, joissa identiteettiä – ja siihen nojautuvaa imagoa – voidaan jakaa yhteisesti. Toisaalta on muistettava, että nämä arvot ja arvostukset liikkuvat tilassa ja ajassa – eli paikallisesti ja historiallisessa näkökulmasta katsottuna. Tämä johtaa siihen, että identiteetin perustana olevat käsitykset yhteisöstä eivät ole historian lukitsemia määreitä. Identiteetti, kuten sen tausta-asetuksetkin, voivat muuttua sekä ajassa että paikallisesti. Kulttuurimaantieteeseen liitettynä identiteetti-käsitettä voidaan havainnollistaa monella tavalla. Maantiede, käsitettynä konkreettista elämää määrittäväksi ilmiöksi (ei siis paperinmakuiseksi tieteenalaksi), luo perustan erilaisten ihmisyhteisöjen olemassaololle. Kuvaava erimerkki tästä on presidentti J. K. Paasikiven lausahdus: ”Maantieteelle emme voi mitään.” Tämä oman aikansa reaalipolitiikan keskeinen havainto loi erään identiteettitoiminnan perustan, joka määritteli pitkään suomalaista poliittista toimintaa. Toinen maantieteeseen liittyvä, ja identiteettiä hyvin kuvaava sananlasku kuuluu vastaavasti näin: ”Oulusta oon ja sen kehtaan sanua.” Toteamus nostaa esille yksittäisen paikkakunnan identiteetin kehityksen kiinnostavalla tavalla: olisiko puhuja ”kehdannut” aiemmin kertoa olevansa Oulusta? Ehkei. Nykyisin tiedämme, että niin Paasikiven toteamus kuin oululaisten ICTyritysten siivittämä menestys luo molemmille esimerkkitapauksille reaalisen tarkastelutaustan: voi väittää, että maantieteelle emme edelleenkään mahda mitään. Globalisoituneessa toimintaympäristössä on edelleen olemassa rajoja, esteitä ja aikaeroja, jotka vaikuttavat ihmisten toimintaan – näennäisistä rajattomuuden ja paikattomuuden utopioista huolimatta. Toisaalta saamme kiittää juuri globalisaatiota ja maailmanlaajuisia teknologiamarkkinoita esimerkistä, joka koskee oululaisten kohentunutta itsetuntoa ja sen rohkeaa esilletuomista. Edellä mainittujen esimerkkien kautta voidaan siis todeta, että ”Geography Matters!”, kuten erään akateemisen maantieteen oppikirjan otsikko todisti jo 1980luvulla (Massey, Allen & Anderson 1984). Huudahdusta on hankala suomentaa suoraan, mutta sovellettuna se voisi kuulua, että ”Maantieteellä on merkitystä” (tai ”Maantiede merkitsee”). Niin on myös identiteettien ja imagojen kannalta: alueelliset (siis maantieteellisesti tarkastellut) identiteetit muuttuvat aluerajausten, ihmisten muuttojen ja myös kansainvälisten tapahtumien vaikutuksesta. Meistä jokainen kantaa väistämättä mukanaan ”identiteettireppua”, josta voidaan tarvittaessa kaivaa esille niitä identiteetin rakennusosia, joita yksilö tarvitsee kussakin elämänvaihees28 saan. Kansainväliset tapahtumat (joista kielteisimpinä sodat, konfliktit, hätätilat jne.) luovat tilanteen, jossa identiteettirepun pohjalta löytyy kansallisuutta vahvistavia ja omaa ryhmätunnetta korostavia teemoja. Toisaalta kansallisuutta korostava identiteetti voi myös nousta pintaan esimerkiksi olympiakisojen tai muiden urheilun, taiteen ja kulttuurin suurtapahtumien yhteydessä. Maantieteen, kansallisen kollektiivisuuden ja esimerkiksi median roolin lisäksi meidän jokaisen identiteettireppu on varustettu myös subjektiivisten kokemusten sekä henkilöhistorian lokeroilla. Tässäkään tapauksessa emme pääse irtaantumaan maantieteellisestä tarkastelusta: tunnetun lähtökohdan mukaan olemme maailmaan heitettyjä olentoja, joiden on yksikertaisesti (fyysillisinä toimijoina) elettävä jossakin paikassa. On luonnollista ajatella, että eri paikkoihin kiintyminen ja paikkojen ”samuuden” ymmärtäminen on syvällisesti henkilökohtainen ominaisuus. Se vaihtelee yksilöittäin, eikä mitään keskiarvoidentiteettiä voida määritellä. Voidaan vain puhua henkilöhistorian merkityksestä ja vaikutuksesta identiteettiin sekä sen näkymiseen paikallisesti. Identiteetit ovat siis jatkuvan julkisen ja akateemisen kiinnostuksen kohteena. Elävinä esimerkkeinä tästä ovat olleet Etelä-Karjala-instituutin luentosarja sekä muut vastaavat hankkeet ja aihetta käsittelevät yleisökeskustelut. Myös media on ollut varsin kiinnostunut paikallisten identiteettien vaikutuksesta aluekehitykseen ja tulevaisuuteen. Akateemisella puolella identiteettien tutkimus on puolestaan jatkunut maantieteessä pian 30 vuotta. Alan uranuurtajana voidaan pitää oululaista akatemiaprofessori Anssi Paasia, jonka tutkimusaiheet kietoutuvat jännittävällä tavalla alueiden ja rajan kysymyksiin juuri identiteetin kautta (Paasi 1984; Paasi 1986b; Paasi 1996). Uudempaa identiteettitutkijoiden sukupolvea edustavat mm. oululainen Kaj Zimmerbauer (2008) sekä lappeenrantalaislähtöinen Joni Vainikka (Vepsäläinen, Vainikka & Paakkunainen 2008). Edellisen tutkimus on keskittynyt alueellisen identiteetin ja imagon kysymyksiin nykyisessä yhteiskunnassa, ja jälkimmäinen on selvittänyt aluejärjestelmien muutosta sekä paikan teoriaa ja liikkuvuutta modernin identiteettitarkastelun kautta. On syytä todeta, että identiteettien tutkimus korostaa käsitteen ns. voimaannuttavaa asemaa paikallisessa kehittämisessä. Hyvän (siis vahvan ja tasapainoisen) identiteetin paikkakunnilla (kuten Oulussa) on havaittavissa, että identiteetti heijastuu myönteisesti paikallista kehittämistä ja kehitystavoitteita koskevaan keskusteluun. Se on siis keskustelun käyttövoimaa, energiaa – vetyä ja atomia. Toisaalta uuden piirteen jo hieman iäkkääseen tutkimuskohteeseen tuo maailman muuttuminen: lisääntynyt kansainvälisyys ja vieraat kielet sekä tavat luovat uuden tilanteen jo vakiintuneidenkin identiteettinäkemysten kannalta. 29 Imagojen ja mielikuvien suhteesta Identiteettiä ei voi lähestyä irrallaan imagon ja mielikuvan käsitteistä. Niin EteläKarjalassa kuin muuallakin Suomessa eletään voimakkaan yhteiskunnallisen murroksen kautta. Tämä on johtamassa kilpailu- sekä mielikuvayhteiskunnan muodostumiseen. Tämä vaikuttaa myös siihen, kuinka kaupungit ja alueet määrittelevät itsensä suhteessa historiaan, kehitykseen, naapureihin ja maailmaan yleensä. Jos tätä ei tehdä, ovat kaupungit kuin tuuliajolla. Tutkimuskirjallisuudesta voidaan erottaa kolme teemaa, jotka illustroivat omalta osaltaan käynnissä olevan yhteiskunnallisen murroksen tilannetta. Ensimmäinen muutos on tapahtumassa välinearvoissa: olemme siirtymässä ns. tietoyhteiskunnasta mielikuvayhteiskuntaan. Kun aiemmin tieto ja tiedon käsittely (sekä tiedon omistaminen) nähtiin yhteiskunnan kehittämisen tärkeinä välineinä, niin nykyisin tämä välinearvo on siirtynyt mielikuville – niiden luomiselle, hallinnalle ja välittämiselle. Mielikuvilla ohjataan (määrätyistä tarpeista käsin) erilaisia kehityksiä. Merkittävimpiä mielikuva-arvoja hyödyntäviä tilanteita ovat eriasteiset vaalit, kaupunkien välinen kilpailu sekä esimerkiksi alueelliseen kehittämiseen tähtäävien toimenpiteiden arviointi. Toinen oleellinen yhteiskunnallinen siirtymä on muodostumassa jälkiteollisen yhteiskunnan sekä tuote- ja asiakasyhteiskunnan välille. Niin teollisessa kuin jälkiteollisessakin yhteiskunnassa oltiin vielä suhteellisen selvillä eri toimijoiden rooleista ja tarkoitusperistä. Näiden identiteetit olivat selvästi eroteltavissa, ja kullakin toimijalla oli niin sanotusti ”oma tonttinsa”. Tuote- ja asiakasyhteiskunnassa kyseiset merkitysrakenteet ovat rikkoontumassa. Kehitykseen vaikuttavat erityisesti monien tuotantoketjujen, alihankintatoimien sekä asiakkuuksien uudenlaiset määrittelyt kulutustoiminnan sekä kulutusyhteiskunnan kannalta. On sanottu, ettei perinteinen kohderyhmä-ajattelu enää toimisi markkinoinnin lähtökohtaisena ajatuksena. Kuluttajilla (siis vanhakantaisesti ajateltuna ”kohderyhmillä”) on nykyisin monia eri identiteettejä, ja identiteetin muutos toiseen voi tapahtua hetkessä. Näin ollen jälkiteollisessa yhteiskunnassa helposti määriteltävät asiat kuten asiakkuus, kulutustarpeet sekä kuluttajaryhmät on nykyisin määriteltävä uudelleen. Muuttunut suhtautuminen identiteetteihin ja niiden omaksumiseen ei voi siten olla vaikuttamatta kuntatasollakaan esimerkiksi siihen, millaisia palvelukokonaisuuksia kunnat tuottavat ja kenelle. Tämän lisäksi on huomattava, että kuntakenttä itsessään on muutoksessa. Vaikka kuntaliitoksiin, -fuusioihin sekä kokonaan uusien kuntien perustamiseen liittyvät seikat puoltaisivatkin näennäisesti käsitystä kuntakentän rakenteellisesta eheytymisestä, niin voidaan sanoa, että nykyinen kehitys pikemmin fragmentoi (hajauttaa) kuntakenttää. Lisäksi näyttää myös vahvasti siltä, että vaikka kuntalii30 toksia tehdään, niin silti kuntien väliset erot kasvavat. Tämä taas jakaa jatkossa yhä selvemmin kuntia voittajiin, ja kuntiin, jotka (kuntafuusioista ja toiminnan tervehdyttämisestä huolimatta) jäävät kehityksestä jälkeen. Erityisesti tämä koskee kuntia Itä- ja Pohjois-Suomessa sekä jossain määrin myös Keski-Suomessa. EteläKarjalassa tätä vaaraa ei suhteellisesti ottaen ole olemassa, sillä kuntien (on kuntarakenteen muoto mikä hyvänsä) asemaan vaikuttaa niiden sijainti sekä Helsingin että Pietarin lähellä. Sen sijaan kuntien eriarvoisuus on vaarassa kasvaa EteläKarjalan sisällä, mikä puolestaan heikentää pahimmillaan koko maakunnan kehittämisnäkymiä. Edellä referoidut, yhteiskunnan muutosta koskevat havainnot, ovat niin kutsuttuja yläkäsitteitä identiteettejä ja imagoja koskevassa tarkastelussa. Ne on syytä huomioida, mutta niiden konkreettinen vaikutus imagotutkimukseen vaihtelee. Sen sijaan käytännönläheisempi näkökulma imagojen ja identiteetin tarkasteluun paljastuu, kun asiaa pohditaan median ja sen referoiman julkisen keskustelun kautta. Ongelmana on, että käsitteitä imago, mielikuva, maine sekä brandi käytetään julkisessa keskustelussa usein ilman, että aidosti ymmärrettäisiin käsitteiden sisältämiä konnotaatioita (toissijaisia merkityksiä). Termien ja sanojen määrittely ei ole tässä tapauksessa pelkkää akateemista jaarittelua, vaan tietoinen varoitus: muodikkaiden termien käyttö ilman, että käsittää niiden eroja, johtaa helposti siihen, että puhuja antaa itsestään tarpeettomasti (tai tahattomasti) kielteisen kuvan. On siis ymmärrettävä, että imagotyötä (ns. imagon rakentamista tai imagon tuottamista) toteutetaan tietyn organisaation sisällä sen omista lähtökohdista (historiasta, perinteistä, tavoitteista) käsin. Imagotyöllä pyritään vaikuttamaan jonkin toisen henkilön tai ryhmän mielessä olevaan käsitykseen – siis mielikuvaan kyseisestä organisaatiosta. Maine puolestaan syntyy määrätyn ennakkomielikuvan (siis imagotyön perusteella syntyneen tai tuotetun käsityksen) sekä kokemuksen yhteisvaikutuksesta. Professori Pekka Aula Helsingin yliopistosta on määritellyn maineen ”koetuksi mielikuvaksi”. Paikoille ja alueille ollaan myös puuhaamassa aktiivisesti erilaisia brandeja. Paikkabrandin tuloksellinen tuottaminen ei ole hedelmällistä ilman, että kyseisestä paikasta on olemassa vahva mielikuva, jonka kokemisen kautta saavutettu hyvä ja kestävä maine edistää paikan merkkituotteistamista. Lisäksi on muistettava, että brandäyksen kohteena olevalla paikalla on oltava tarjontaa, joka kiinnostaa määrättyjä ryhmiä. Brandiä ei voi tuotteistaa tyhjästä (vrt. Virtanen 1999, 163). Kaikki edellä mainitut teemat imagotyön ja brandäyksen välillä vaativat aktiivista identiteetin itsearviointia: on pohdittava, kuinka tietyt imagon tuottamisen tai maineenhallinnan toimenpiteet suhteutuvat identiteettiperustaan ja siitä erotettaviin paikallisiin arvo- sekä arvostusperustoihin. Lyhyesti todettuna, imagotyössä ja imagojen tuottamisessa on kyse kuntien pyrkimyksestä erottautua muista 31 (Hemánus 1997, 49). Lisäksi imagotyön voi määritellä keinoksi kehittää kunnan sisäistä viestintää sekä sisäistä tavoiteasettelua. Kaupunki- ja aluetasolla identiteetti- ja imagotarkastelun vaikutukset tulisi heijastua suunnitteluun sekä rakentamiseen asenteiden ja uudenlaisten ratkaisujen aktiivisen kartoittamisena. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa uusia imagollisia näkökulmia pyritään saamaan esille vahvistamalla yhtäältä olemassa olevaa identiteettiperustaa, toisaalta löytämällä kokonaan uusia paikallisen identiteetin osa-alueita. Viimekädessä imagotyön taustalla vahvistuva identiteettiperusta välittyy myönteisellä tavalla paikalliseen elinkeinoelämään sekä kehityksen aktiiviseen suuntaamiseen haluttuun suuntaan (ks. esim. Zimmerbauer & Suutari 2004). Hyvällä itsetunnolla varustettu seutu menestyy. Yhteenvetona voidaan siis todeta, että: – – – identiteetti on kaupunkien ja alueiden imagotyön taustavoima, identiteetin merkitystä voidaan arvioida kriittisesti imagotyön kautta ja kaupunkien sekä alueiden imagon on oltava identiteettinsä näköinen, ei päinvastoin. Identiteetti eteläkarjalaisen kaupungin määrittelijänä Etelä-Karjalan kaupunkien, Lappeenrannan ja Imatran, identiteetti- ja imagoperustoja on syytä tarkastella kriittisesti. Molemmista kaupungeista voidaan erottaa mielikuvatekijöitä, joiden perusta pohjautuu paitsi kokijansa henkilökohtaisiin näkemyksiin myös kollektiivisesti jaettuun tunteeseen. Lisäksi on oikeutettua todeta, että Etelä-Karjalasta puuttuu sellaisia tahoja – tai heitä on hyvin vähän – jotka voisivat kehittää konstruktiivisen kritiikin kautta uudenlaista keskustelukulttuuria. Pikemminkin on niin, että eteläkarjalainen keskustelu pohjautuu puhujan etabloituneeseen asemaan tai sitten puhe on sisällöllisesti köyhää. Toisaalta tämäkin voidaan toki myös nähdä yhtenä identiteetin ilmenemismuotona eteläkarjalaisessa mielenmaisemassa. Nopealla vilkaisulla eteläkarjalaisten kaupunkien identiteetti- ja imagoperustat kertovat korutonta kieltä. Jo kysymys näiden paikkakuntien kaupunkimaisesta luonteesta aiheuttaa jatkokysymyksen: ovatko ne kaupunkeja? Tähän vastaaminen on helppoa: – Lappeenranta on kaupunki, jonka identiteetti näyttäytyy idän sputnikkina ja eräänlaisena Viipurin orpona pikkuveljenä, joka on puettu tekniikan opiskelijoiden käyttämään nahkatakkiin ja kivipestyihin denim32 – farmareihin. Lappeenrannan kaduilla kahisevat kuivuneet lehmuksen lehdet. Mainonnassa välitetty viesti ”kansainvälinen yliopistokaupunki” voi pahimmillaan viedä Lappeenrannan imagotyön perustan naurunalaiseksi. Imatra on kaupunki, jonka identiteetti näyttäytyy menneisyyden loiston ja sosialidemokratian ulkoilmamuseon kautta. Valitettavasti. ”Saimaan sylissä – Vuoksen varrella” kertoo paikan (missä?), mutta jättää avoimeksi kysymyksen siitä ”mitä?” Imatra on. Kyseiset huomiot eivät tietenkään perustu mihinkään tieteellisesti viitattavaan analyysiin. Oheiset raapaisut ovat kuitenkin aivan yhtä oikeita ja oikeutettuja kuin muutkin arviot kaupunkien mielikuvasta ja identiteetistä. Ja tässä juuri on identiteetti- ja imagotarkastelun ydin: kaupunkien on oltava henkisesti vahvoja, jotta ne pystyvät paitsi kohtaamaan oheisenkaltaisia kriittisiä huomioita, myös rakentamaan omaa itsetuntoa ilman, että ne takertuvat heittoihin ja herjoihin. Kun kriittisiä huomioita etäännytetään henkilökohtaisesta arviosta, niin päädytään esittämään kysymys toisin: millaisia asioita tai ilmiöitä voidaan erottaa kaupunkien historiasta, kulttuurista ja perinteistä, joiden kautta on mahdollisuus muodostaa kokonaisvaltainen kuva kaupungeista? Lappeenranta on kiistatta teollisuuden sekä tekniikan ja talouden koulutuskaupunki. Suuret teollisuusyritykset ovat luoneet kaupunkiin lähtemättömästi kuvan, jonka perusteella kaupunkiin liitetään edelleen teollisuuden ja erityisesti niin sanotun savupiipputeollisuuden leima – näin siitäkin huolimatta, että moderni puunjalostusteollisuus käyttää paljon korkeaa teknologiaa, ja että paperi- ja metsäteollisuus on viime vuosikymmenien aikana tehostanut huomattavasti ympäristösuojeluaan ja -ajattelua. Lappeenrannan uudenlaisen identiteetin voimavara liittyy vastaavasti rajaan ja Venäjän läheisyyteen – kansainvälisyyteen. Kaupungissa on oikeutetusti nostettu esille ajatuksia, joiden mukaan Lappeenrannasta muodostuisi eräänlainen kulutuslähiö Pietarin miljoonakaupungille (paikallisilla kauppiailla on tuskin mitään tätä ajatusta vastaan). Viime kädessä Lappeenrannan identiteetin perusta onkin maantieteessä, niin sijaintinsa kuin kulttuurinsa tähden: kaupunki on portti Suomen Sisäsaaristoon, Saimaalle sekä yhdessä nyky-Viipurin kanssa Pietariin ja edemmäs Venäjälle. Lappeenrantalaista nostalgia-identiteettiä luonnehtii puolestaan keisarinajan glamour: varuskuntahistoria, lehmukset, kaupungin ranta sekä kylpylätoiminnot. Myös Imatrasta voidaan nostaa esille 1800-luvun kehitys: kaupunki on suomalaisen kotimaanmatkailun syntypiste. Imatrankoski, Valtionhotelli ja Vuoksi ovat luoneet ainutlaatuisen ympäristön matkailullisen sekä historiallisen identiteettiperustan rakentumiselle ja hyödyntämiselle. Toisaalta Imatraa luonnehtii myös 33 vahva teollinen perinne, ja paikkakuntaa onkin kutsuttu ”Enson kaupungiksi”. Toinen maailmansota muutti alueen perusrakenteen, mutta teollisuus säilyi. Itsenäinen paikkakunta (aluksi kauppalana ja sitten kaupunkina) Imatra on ollut 60 vuotta ja tuona aikana teollistuminen, erityisesti raskas puu- ja metalliteollisuus, on leimannut mielikuvia kaupungista. Tästä syystä tilanne on paikkakunnalla mielenkiintoinen. Asettuuhan Akseli Gallen-Kallelan tauluihin tallentunut luonnonmaisema kaupungin teollisuusperinteen kanssa melkoiseen kontrastiin. Ja jos Imatraa tarkastellaan kehittämisen ja modernin politiikan näkökulmasta, on kaupunkia kutsuttu ”vahvojen naisten rohkeaksi kaupungiksi”, mikä asettuu myös samalla tavoin kontrastiseen asemaan perusteollisuuden miesvoittoisten alojen kanssa. Toki Imatra on myös koulutus- ja varuskuntakaupunki, mikä ei kuitenkaan luo sille varsinaista erottautumisen keinoa itäsuomalaisten kaupunkien joukossa (Kouvola, Lappeenranta, Kotka, Joensuu...). Joutsenon kaupungin alue liittyi puolestaan osaksi Lappeenrantaa vuoden 2009 alussa. Itsenäisenä paikkakuntana (aluksi kuntana, sittemmin kaupunkina) Joutsenolla on ollut mielenkiintoinen asema Lappeenrannan ja Imatran välissä. Joutsenon kaupunki-identiteetti on kuitenkin ollut loppujen lopuksi varsin olematon, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia. Joutsenon ongelmat ovat kuitenkin samat kuin Imatralla ja Lappeenrannassa: kunta ja kaupunki ovat kehittyneet teollisen perinteen varaan, ja esimerkiksi Saimaan ranta-alueet ovat olleet puunjalostusteollisuuden käytössä. Tästä huolimatta Joutseno erosi itsenäisenä kaupunkina kahdesta muusta siten, että se oli eritoten perinteisten kyläyhteisöjen paikkakunta. Tulevaisuudessa (kuntafuusion jälkeen) voidaankin ajatella, että joutsenolaisuus assosioituu vielä vahvemmin kyliin ja pientaloasumiseen. 34 Paikkamielikuvan tuottaminen haasteena – yhteenvetoa Oheisessa Asterix-sarjakuvan stripissä (albumista Obelix & kumpp.) vapautettu orja Caius Genius selittää Julius Cesarille markkinoinnin alkeita (kuva 1). Cesar innostuu, kun puhutaan ”kampanjasta, strategiasta ja uhreista”. Oheinen esimerkki kertoo paljon myös nykyisten kuntapäättäjien ja -johtajien asenteesta. Kuva 1. Strategia, oppi sodan voittamiseksi, on avainsana paikkamielikuvan tuottamisessa. Kuvasarjassa kuvattu tilanne voisi olla ote modernista konsultin ja kunnan- tai kaupunginjohtajan välisestä keskustelusta. Tässä tapauksessa konsultti, Caius Genius, haluaa vain ottaa huomioon markkinoitavan kohteen syvempiä kulttuurisia merkityksiä. Samoin voi ajatella, että konsultti Geniuksen mielessä on rakentaa markkinoinnin tueksi selvityksiä, tutkimuksia ja arviointia. Tulisiko Caius Geniuksen huomautus ottaa myös Etelä-Karjalassa huomioon? Eteläkarjalaiset kaupungit tarjoavat yksityiskohtaisia näkökulmia paikallisen ja alueellisen identiteetti- sekä imagokeskustelun vahvistamiseksi, eikä tutkijan vastuu pääty kritiikkiin. Etelä-Karjalan tilanne on kuitenkin haastava: niin paikallisten toimijoiden kuin muidenkin on tunnistettava sekä alueella olevia että muualta havaittuja merkkejä ja merkityksiä, joilla identiteettiin nojautuvaa kehittämistä voidaan edistää. Tämä puolestaan vaatii ennakkoluulotonta keskustelua, ja ehkä aluksi kipeiltäkin tuntuvien seikkojen läpikäymistä Etelä-Karjalassa. Yksi mahdollinen etenemistapa alueellisen identiteetin ja imagon arvioinnissa on, että Etelä-Karjalan kaupungit asetetaan erityiseen maantieteelliseen matriisiin. Sen eri portailla tarkastellaan kaupungin kannalta tärkeitä identiteetti- ja imagomerkityksiä (kuva 2). Kullakin tasolla, portaalla, on pyrittävä löytämään identiteetti- ja imagotekijät, jotka kohdentuvat kyseisen tason/portaan viestinnälliseen perussanomaan tai potentiaaliseen sidosryhmään. 35 Viestinnälliset perussanomat Globaali taso Kansallinen taso Alueellinen ja paikallinen taso Maailmanluokka Globaalit toimijat, institutionaaliset sijoittajat Seudulliset kilpailuedut Potentiaaliset uudet asukkaat Alueen vetovoima, paikanhenki, innovatiivisuus jne. Asukkaat ja yrittäjät Kuva 2. Identiteetin ja imagon viestinnälliset perussanomat maantieteellisessä skaalassa. Tarkastelemalla kriittisesti kutakin maantieteellistä tasoa voidaan löytää kestäviä ratkaisuja siihen, kuinka Etelä-Karjalan (maakuntana) ja sen kaupunkien identiteettiperustoja sekä imagotyön lähtökohtia pystytään soveltamaan eri kohdealueiden mukaan. Pohtiessaan 1990-luvun alussa ns. uuden aluemaantieteen tutkimuslähtökohtia sekä sovellusmahdollisuuksia professori Anssi Paasi onkin todennut, että tulevaisuudessa pyritään hahmottamaan entistä selvemmin alueita, paikkoja ja niitä luovia sekä tuhoavia toimijoita kulttuurisissa yhteyksissään osana monitasoista spatiaalista järjestelmää (Paasi 1991, 306). Käytännössä tämä tarkoittaa, että niin yritykset, ihmiset kuin muutkin aluekehitykseen vaikuttavat toimijat hakevat aktiivisesti toimintapaikakseen sellaisia alueita ja paikkoja, joilla voi on vahvoja tulevaisuuden visioita ja aktiivinen ote niihin prosesseihin, joihin kehittämisellä voidaan puuttua. Edellistä taustaa vasten voidaan erottaa kolme erityistä teema-aluetta, joiden kautta Etelä-Karjalan kaupunkien, Imatran ja Lappeenrannan, identiteetti- ja imagonäkökulmia on mahdollista terävöittää: 1. Selvittämällä omat vahvuudet ja aluemielikuva. 2. Kaupungeissa on syytä laatia / toteuttaa sekä sisäinen tarkastelu organisaatioiden imagotyön lähtökohdista ja tavoitteista että ulkoinen mielikuvatut36 kimus siitä, millaisia Etelä-Karjalan kaupungit ovat ulkopuolisten käsityksissä (ns. 0-tilanteen selvittäminen). 3. Ratkaisemalla karjalaisuus-identiteetin sisällölliset kysymykset. 4. On pystyttävä vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: (a) vahvistaako tulevaisuuden identiteetti traditionaalista karjalaisuutta, vai voidaanko siitä irtaantua? (b) otetaanko (uuden karjalaisen) identiteetin kärjeksi modernisuus ja nykyaika, vai pitäydytäänkö nostalgiassa? (c) millainen keinovalikoima otetaan käyttöön (viestintä, retoriikka, symbolit jne.)? 5. Asemoimalla kaupungit uudella tavalla osaksi alueellisia, kansallisia ja kansainvälisiä kehittämisverkostoja. Samanaikaisesti on muistettava, että imagotyön ja ulkoisten mielikuvien muodostumisen lisäksi maine vaikuttaa siihen, kuinka kaupunkeihin suhtaudutaan muualla. Informaatiotutkimuksen professori Erkki Karvonen on korostanut, että mielikuvia on uusinnettava, vaalittava sekä pidettävä yllä ajassa. Samoin mielikuvia on pidettävä myös muun ympäristön kanssa ”samassa tasossa”. Lisäksi maineenhallintaan on kiinnitettävä huomiota: Karvosen mukaan maine on lunastettava yhä uudelleen ja uudelleen hyvällä toiminnalla sekä hyvillä kokemuksilla (Karvonen 1999, 100). Kaupunkien mielikuvan tuottamiseksi ja uusintamiseksi on olemassa useita keinoja. Nostan tässä yhteenvetona esille kaksi näkökulmaa, jotka ovat retoriikka ja näkyväksi tekeminen. Samalla sovellan näkökulmia suhteessa Imatran ja Lappeenrannan kaupunkien identiteettien vahvistamiseen. Retoriikka, eli puheoppi jaetaan karkeasti kolmeen eri osa-alueeseen: vakuuttamiseen (ethos), tunteiluun (pathos) ja päättelyyn (logos). Retorisia keinoja on osattava käyttää oikein ja oikeissa yhteyksissä. Lappeenranta voisi käyttää vakuuttamis-retoriikkaa esimerkiksi esitellessään koulutuksen ja talouden teemoja. Myös keskeisten kehittäjätahojen (jotka voidaan erottaa henkilötasolle asti) tekemä (markkinointi-) viestintä on laskettavissa eetos-retoriikan alaan. Imatralla eetosnäkökulmaa voitaisiin puolestaan hyödyntää alueella tärkeän matkailuelinkeinon kehittämistä koskevissa yhteyksissä – eetos-näkökulma ei niinkään sovi suoraan markkinointivälineeksi. Tunteilun, paatoksen, osalta sekä Lappeenrannassa että Imatralla voitaisiin vedota historiaan (”keisarin aikaan”) sekä kaupunkien asemaan matkailussa. Lappeenrannan kohdalla todettakoon vielä, että varuskuntahistoria voidaan nähdä tässä yhteydessä oleellisena paatos-retoriikan elementtinä. Kolmas retoriikan ala, päättely- eli logos-retoriikka voitaisiin puolestaan liittää molemmissa tapauksissa alueen 37 teollisuuteen ja tuotantotoimintaan. Kuten tiedetään, molempien kaupunkien (sekä Joutsenon) puunjalostuskapasiteetti on maailman korkeimmalla tasolla – tämä on asia, jota ei välttämättä ehkä tiedosteta riittävästi muualla Suomessa. Toinen paikkamielikuvan edistämisen alue liittyy vastaavasti identiteetin ja myös imagon näkyväksi tekemiseen. Tämä tarkoittaa, että abstrakti, käsitteellinen, asia pyritään nostamaan osaksi rakennettua ympäristöä ja maisemaa. Kehittäjä- ja suunnittelijatahojen olisi tällöin pystyttävä vastaamaan siihen, kuinka organisaation tavoiteimago (siis imagotyön taustalla olevat arvot) voidaan tehdä osaksi fyysistä ympäristöä (Ks. esim. Young & Lever 1997, 332)? Samalla on pohdittava tarkasti myös kaupungeissa olevia symbolisia ja materiaalisia imagoresursseja, joiden avulla imagotyötä on mahdollisuus sitoa osaksi kaupunkikuvaa. Kaiken kaikkiaan voi todeta, että menestyneiden kaupunkiseutujen toiminnoista on eroteltavissa piirteitä, joiden liittäminen identiteetti- ja imagopohdintoihin on perustelua. Esitän lopuksi neljä näkemystä, jotka vaikuttavat aidosti kaupunkien kehittämisen taustalla oleviin identiteetti-analyysiä koskeviin teemoihin: 1. Strateginen johtaminen ja strategiset valinnat on oltava kunnossa: kyse on vahvasta itsetunnosta, joka ulottuu vertikaalisesti koko organisaatioon. 2. Harjoitettu politiikka ja päätöksenteko ovat pitkäjänteistä ja tavoitteellista: kyse on kestävästä poliittisesta kulttuurista, jossa päätösten argumentaatio on harkittua ja läpinäkyvää. 3. Kansainvälisyyden mahdollisuudet on hyödynnetty kestävästi: kyse on niin raja-alueyhteistyön kuin muidenkin kansainvälisten suhteiden hyvästä hoitamisesta ja vastuutuksesta sekä siitä, että kansainvälisyys nähdään paikallisesti voimavarana. Silti kansainvälisyydellä ei saa ”luvata liikoja”. 4. Uudet strategiat ja ”iskusanat” on otettu rohkeasti käyttöön: kyse on siitä, että menestyneillä kaupunkiseuduilla identiteettiä on voitu päivittää uudenlaisten kehittämis-, imagotyö- sekä markkinointitoimien kautta. Samalla toimintoja on hyödynnetty ennakkoluulottomasti niin, että esimerkiksi uusien iskulauseiden ja markkinointiaineistojen sisällöt on otettu vakavasti – niiden antamiin lupauksiin on sitouduttu laajalla rintamalla. 38 Mikko Kohvakka Yliopisto identiteettien ristipaineessa Johdanto Saimaa, Venäjä ja yliopisto ovat ne kolme elementtiä, joiden kuulemiselta ei voi välttyä kun Etelä-Karjalan silmäätekevät, poliitikot, virkamiehet ja elinkeinoelämän edustajat, puhuvat maakunnan identiteetin rakennuspalikoista ja tulevaisuuden kivijaloista. Teemat eivät ole uusia. Ne ovat toistuneet eri muodoissa ja erilaisin painotuksin aina 1950-luvulta lähtien, jolloin Lappeenrannan teknillinen yliopisto1 oli vasta hahmotelma eteläkarjalaisten korkeakouluaktiivien mielessä (Kohvakka 2009). Yliopisto on toimintansa alusta lähtien ollut toiveiden tynnyri, veturi ja majakka, jolla on ollut paitsi itseisarvo myös välinearvo maakunnan toimijoiden mitä erilaisimmissa suunnitelmissa. Kaikki ovat halunneet osansa Skinnarilan tiedeyhteisöstä, eikä Etelä-Karjalasta ole helppo löytää haavetta, suunnitelmaa tai hanketta, johon yliopistoa ei olisi jollain tavoin kytketty mukaan. Tässä artikkelissa pohdin Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja EteläKarjalan maakunnan välistä suhdetta identiteettiteeman näkökulmasta. Kyseessä on läpileikkaus yliopiston ja maakunnan eri toimijoiden väliseen vuoropuheluun aina 1970-luvulta 2010-luvun alkuun. Artikkelissa käyttämäni tarkastelutapa pohjaa historiantutkimuksen menetelmiin. Historia on enemmän kuin pelkkä kokoelma yksittäisiä tilannekuvia menneisyydestä. Onkin tärkeää ymmärtää historia – kuten myös identiteetti – prosessina, jossa on jatkuvuutta, katkoksia ja äkillisiä siirtymiä tilasta/vaiheesta toiseen (Tosh 2010, 11–12). Yliopiston ja maakunnan toimijoiden vuorovaikutus, kuten inhimillinen toiminta yleensäkään, ei ole staattista. Sen tarkastelu edellyttää näkökulmaa, joka paljastaa kulloinkin vallinneet sosiaaliset, taloudelliset, poliittiset ja kulttuurilliset olosuhteet (rakenteet) ja niistä seuranneen muutoksen dynamiikan, mutta jättää silti tilaa myös sattumalle ja yksilöiden omille valinnoille. Arvot, identiteetit, yliopistot Identiteeteistä puhuttaessa ei voida välttyä törmäämästä arvoihin ja asenteisiin. Arvot ovat avainroolissa ihmiselämässä. Ne ohjaavat valintoja, ja auttavat muokkaamaan perimmäisiä mieltymyksiä ja käyttäytymismalleja. Arvojen kautta määrit- 1 Lappeenrannan teknillinen yliopisto käytti korkeakoulu-nimitystä vuoteen 2003 asti. Puhun tässä artikkelissa kuitenkin johdonmukaisesti koko ajan yliopistosta. 39 tyvät myös identiteetit, puhutaanpa sitten yksilöstä tai organisaatiosta, johon yksilö kiinnittyy. Yliopistot ovat ehkä kaikkein arvolatautuneimpia organisaatioita modernissa yhteiskunnassa. Niissä yhdistyvät pitkäaikaiset, vuosikymmenten ja satojen aikana hioutuneet arvot kuten kollegiaalinen johtaminen, institutionaalinen autonomia ja akateeminen vapaus (Winter 2009, 122). Yhteiskunnan moninaiset hallintamuodot, kuten teokratia, monarkia, diktatuuri, demokratia, plutokratia (rahavalta) ovat haastaneet ja koetelleet näitä arvoja vaihtelevalla voimalla läpi yliopistolaitoksen 1000-vuotisen historian. 1900-luvulta lähtien vauhti on ollut alati kiihtyvä. Erityisesti viimeisen kahden vuosikymmenen aikana koettu ideologinen, poliittis-taloudellinen ja teknologinen murros on jättänyt jälkensä yliopistoihin, niiden arvoihin ja identiteetteihin. Määrittelen tässä tapauksessa yliopistoissa vaikuttavat (ammatti)identiteetit tiedemaailmalle ominaisiksi arvoiksi, uskomuksiksi, motiiveiksi ja kokemuksiksi. Identiteetti käsitteenä on vahvasti kytköksissä elettyyn ja opittuun. Tämä tarkoittaa sitä, että identiteetti elää ajassa; se sulauttaa menneisyyden kokemukset ja tulevaisuuden ambitiot nykyisyydeksi. Mutta ennen kaikkea identiteetti on ”erilaisten jäsenyyksien verkosto” (Wenger 1998, 163). Toisin sanoen tutkijat, opettajat ja hallintohenkilöstön edustajat työskentelevät erilaisissa rooleissa, ja he ottavat osaa erilaisiin hankkeisiin. Moninaiset jäsenyydet avaavat mahdollisuuksia muokata olemassa olevia identiteettejä ja luoda kokonaan uudenlaisia käsityksiä itsestä (Ibarra 1999). Yliopiston jäsenten roolit erilaisissa verkostoissa johtaa väistämättä myös ristiriitaisuuksiin ja konflikteihin, jotka kumpuavat kilpailevista identiteeteistä. Tutkijana työskentelevä henkilö joutuu määrittämään identiteettejään sekä edustamansa tieteenalan perinteiden että yliopisto-organisaation senhetkisten vaatimusten ja toiveiden kautta (Clark 1983; Henkel 2005). Yliopistoa pidetäänkin usein organisaationa, joka koostuu suhteellisen itsenäisistä, tieteenalan ja/tai oppiaineen muodostamista ”akateemisista heimoista”, joilla on omat tarkkaan rajatut reviirinsä (Becher & Trowler 2001). Lappeenrannan teknillisen yliopiston tapauksessa esimerkiksi markkinoinnin asiantuntijat ja sähköinsinöörit voivat tehdä pesäeroa toisiinsa niin omien rakennustensa kuin kielellisten ja symbolisten normiensa kautta. Päästäkseen yhteisön (heimon) jäseneksi tulevan kauppatieteen tai tekniikan tohtorin on käytävä läpi eräänlainen initiaatioriitti. Tehdessään väitöskirjaansa hän omaksuu tieteenalansa keskeisimmät kulttuurilliset elementit: traditiot, käytännöt, uskomukset, tiedot, taidot, moraalikoodit, käyttäytymisnormit ja kommunikaatiomuodot. Samalla kun tutkijan ammatillinen identiteetti vahvistuu, hän tekee – joko tietoisesti tai todennäköisemmin tiedostamattaan – pesäeroa toisiin tieteenaloihin, jotka lähestyvät samaa tutkimusongelmaa mutta toisesta näkökulmasta käsin. Tästä on usein seura40 uksena se, että tieto tutkittavasta kohteesta kasvaa, mutta tieteellisen tiedon tuottajat jäävät toisilleen tuntemattomiksi. Siinä missä professorit, tutkijat ja heidän edustamansa laitokset ja tiedekunnat ovat tähän asti tehneet erikoistumalla pesäeroa toisiinsa yliopiston sisällä, he joutuvat yhä useammin miettimään myös omaa suhdettaan ympäröivään yhteiskuntaan. Vielä puoli vuosisataa sitten oli itsestään selvää, että suhteellisen vahvaa autonomiaa nauttineen yliopiston tehtävänä oli keskittyä kouluttamaan osaavaa työvoimaa kehittyvän hyvinvointivaltion, erityisesti sen kasvavan julkisen sektorin palvelukseen. Pääasiassa julkisin varoin tehtävän tutkimuksen oli niin ikään tarkoitus palvella kansallisia tarkoitusperiä, joskin tutkimustoimintaa harjoitettiin hyvin vahvasti ”tiedettä tieteen vuoksi” -ihanteen viitoittamana. 2010-luvun alussa tilanne on tyystin toinen. Perinteisen julkisin varoin tehtävän tutkimuksen ja opetuksen lisäksi yliopistoilta edellytetään oheispalveluita, kuten yhteistyösopimusten solmimista elinkeinoelämän kanssa ja tutkimustulosten kaupallistamista. Kehityksen seurauksena yliopistot ovat tulleet yhä riippuvaisemmiksi yksityisestä rahoituksesta. Vastaavasti tutkimusorientoituneet yliopistot alkavat muistuttaa yhä enemmän yrityksiä, siinä missä tietopääomaan nojaavat yritykset tutkimuslaitoksia. Instituutioiden välisten rajapintojen hämärtyessä ja yhteistyöverkostojen kasvaessa myös yliopiston työntekijöiden työnkuva muuttuu. Eräiden tutkijoiden mielestä länsimaiset yliopistot ovat astuneet uuteen ”rajattomuuden (borderlessness) aikakauteen”, jossa identiteetit määritellään joko kokonaan tai ainakin suurimmaksi osaksi uudelleen (Gordon & Whitchurch 2009). Luon seuraavaksi katseen 1970-luvulle, Lappeenrannan teknillisen yliopiston alkuvaiheisiin. Tarkastelen kuinka nuori, vielä itseään etsivä tiedeinstituutio sopeutui sen perustamiseen vahvasti vaikuttaneiden eteläkarjalaisten korkeakouluaktiivien toiveisiin opinahjosta, joka palvelisi ennen kaikkea kotimaakuntansa taloudellisia ja kulttuurillisia tarkoitusperiä. Ristiriita Etelä-Karjalassa valtaa käyttävillä toimijoilla: kuntien, maakuntaliiton, elinkeinoelämän ja säätiöiden edustajilla oli teoriassa parhaat mahdollisuudet vaikuttaa yliopiston toimintaan sen ollessa nuori. Vastaperustetun organisaation rakenne on aina väistämättä keskeneräinen ja sen toimintakulttuuri hakee pitkään suuntaansa. Nuorella yliopistolla ei yksinkertaisesti ole riittävästi voimavaroja ohjata vuorovaikutusta ja muutoksen suuntaa. Näin ollen se on hyvin riippuvainen yhteiskunnan muista voimista ja vallankäyttäjistä (Clark 1983, 183). Etelä-Karjalassa vallitsi 1970-luvulla vahva käsitys siitä, että yliopisto on sen omaisuutta. Maakunta oli onnistunut luomaan 1960-luvulla vahvan rintaman, 41 jonka voimainponnistukset olivat johtaneet päätavoitteen toteutumiseen, kun teknillisiin tieteisiin ja tuotantotalouteen painottunut yliopisto aloitti toimintansa syksyllä 1969. Tästä eteenpäin maakunnan toimijoiden näkemykset uuden opinahjon kehityssuunnasta eriytyivät. Vain lievästi karrikoiden voidaan todeta, että yliopisto nähtiin niin Lappeenrannan, Etelä-Karjalan kuin Viipurin teknillisenä yliopistona. Yliopiston kytkös Suomen puoleisen Karjalan entiseen pääkaupunkiin tuli Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran kautta. Kauppakorkeakoulua Viipuriin ennen sotia havitellut korkeakouluseura oli rahoittanut opinahjon perustamiskustannuksia ja lupautunut tukemaan uutta lempilastaan myös vastaisuudessa, mikäli yliopisto vain kehittäisi vahvemmin kauppatieteellistä osaamistaan. Lappeenrannan kaupunki, joka haaveili pääsystä Viipurin perilliseksi, portiksi Luoteis-Venäjän markkinoille ja sitä kautta Kaakkois-Suomen kiistattomaksi keskuskaupungiksi, jakoi korkeakouluseuran tavoitteen (Kohvakka 2009). Etelä-Karjalan maakuntaliitto puolestaan toivoi yliopistosta koko maakunnan työkalua. Suunnitelmissa oli, että yliopiston yhteyteen perustettaisiin kokonaan uusia tieteenaloja, jotta pienehkö erikoiskorkeakoulu muuttuisi vähitellen monitieteiseksi, maakunnan moninaisia ongelmia ratkovaksi yliopistoksi. Maakuntaliiton näkemys oli kytköksissä 1970-luvun hyvinvointikapitalismissa vahvasti vaikuttaneeseen aluepoliittiseen ajatteluun, jossa yliopistoinstituutiolla oli keskeinen merkitys paitsi olemassa olevien aluerakenteen muotojen vahvistajana myös niiden aktiivisena muuttajana (Moisio 2009, 157). Lappeenrannan teknillinen yliopisto näyttäytyi maakuntaliiton strategisissa papereissa ennen kaikkea alueellisena resurssina niin henkisen kuin taloudellisen kasvun tuottamisessa. Ristiriita Lappeenrannan kaupungin tavoitteiden kanssa syntyi siinä, että kaupunki pyrki vahvan johtajansa Jarmo Kölhin johdolla omimaan yliopiston palvelemaan pääasiassa paikallisia tarpeita. Siinä missä maakuntaliitto toteutti Etelä-Karjalan tasolla kansallista, alueellisia eroja tasoittavaa koheesiopolitiikkaa, Lappeenrannan kaupunki puolusti yhteen vahvaan kaupunkikeskukseen nojaavaa kärkikaupunki- ja veturiajattelua, joka on tyypillistä Suomessa 1980luvulla alkaneelle ja seuraavan kahden vuosikymmenen aikana kiihtyneelle kilpailuvaltiokapitalismille (Moisio 2009, 159–164; ks. myös Vartiainen 1995). Lappeenrannan kaupungin ja Etelä-Karjalan maakuntaliiton välinen näkemysero muuttui nopeasti kolmiodraamaksi, kun yliopisto itsessään osoittautui ensi alkuun varsin passiiviseksi alueelliseksi ja paikalliseksi toimijaksi. Yliopisto viestitti rehtorinsa suulla, että nuorta opinahjoa kehitettäisiin vastaisuudessakin pienehkönä mutta teräväkärkisenä erikoiskorkeakouluna. Yliopiston laitoksia vahvistettaisiin ja tarvittaessa jonkin verran laajennettaisiin keskieurooppalaisen käytännön mukaisesti omina kokonaisuuksinaan, eikä taloustieteitä tultaisi Ruotsin mallin mukaisesti suuremmassa mitassa sekoittamaan sen opetusohjelmiin. Pienehköksi 42 erikoiskorkeakouluksi identifioituminen tarkoitti sitä, että yliopisto tähtäsi ennen kaikkea valtakunnan tason vaikuttavuuteen. Opinahjosta valmistuvien insinöörien oli kyettävä työskentelemään oman osaamisalansa kaikkein vaativimmissakin tehtävissä ympäri Suomea (Kohvakka 2009, 95–96). Yliopiston ja maakunnallisten toimijoiden välinen kissanhännän veto jatkui vaihtelevalla kiivaudella läpi 1970-luvun. Vuorovaikutuksen ajoittainen kriisiytyminen ei ollut kuitenkaan mikään Etelä-Karjalaan rajoittunut ilmiö, vaan vahvasti kytköksissä kansainvälisiin ja kansallisiin esimerkkeihin. Demokraattista LänsiEurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa ravisutti tuolloin vahva, yhteiskunnan eri kerrokset läpäissyt demokratisoimispyrkimysten aalto. Yhtenä ”hyökkäyksen” kohteena olivat tiedeinstituutiot. Laajaa autonomiaa nauttineet yliopistot nähtiin yleisesti liian sisäänpäin lämpiävinä, skientismin (tiedeuskon) kyllästämien konservatiiviprofessorien johtamina erillisinä saarekkeina. Toisen maailmansodan jälkeen julkisesta rahoituksesta yhä riippuvaisemmiksi tulleet yliopistot oli saatettava palvelemaan paremmin yhteiskunnan asettamia tavoitteita ja tajuamaan, että tieteellisen tiedon lisäksi niiden kehitykseen vaikutti kasvavassa määrin myös maallikoiden tuottama ”arkitieto” (layman’s knowledge) sekä politiikka (Rose & Rose 1971; MacRae 1973). 1970-luvun pyrinnöt ”tieteen demokratisoimiseksi” ovat saaneet monissa tutkimuksissa negatiivisen kaiun niin meillä kuin muualla. Yliopiston ulkopuolisten toimijoiden ja erityisesti kansalaisyhteiskunnan vaikutuspyrkimyksissä on – osittain ehkä oikeutetusti – nähty vallankumouksellisia piirteitä, jolla tähdättiin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen ja tuotantovälineiden (ml. yliopistot) kansallistamiseen (Mitlin & Thompson 1995, 234; ks. myös Immonen 1995, 237–246). Tämän näkökulman varjoon on kuitenkin jäänyt katsantokanta, joka tarkastelee tieteen demokratisointia kiihkottomammin edustuksellisen ja suoran demokratian kautta. Vielä toisen maailmansodan aikana tiede (ja teknologia) olivat ihmisten mielissä ”vapaiden tiedemiesten käyttelemä ase”, jolla pelastettiin länsimainen demokratia diktatuurilta. Luottamus autonomiseen tieteeseen demokratian ystävänä alkoi kuitenkin vähitellen horjua 1960–70-lukujen aikana, kun jatkuvan kehityksen illuusio murentui poliittis-taloudellisten kriisien myötä (mm. ydinasevarustelu, Vietnamin sota, öljykriisi ja perinteisten teollisuustyöpaikkojen väheneminen automatisoitumisen myötä). Asevoimien, tutkimuslaitosten ja (sota)teollisuuden liitto, joka vielä toisen maailmansodan aikana sai laajojen piirien hyväksynnän, ja joka oli johtanut moniin siviiliteknologisiinkin innovaatioihin, ei synnyttänyt enää samanlaista hyväksyvää päännyökyttelyä ydinaseiden aikakaudella (MacLeod 1997). Suomessa teollisuudella – aseteollisuudesta puhumattakaan – ja tiedemaailmalla ei ollut samanlaisia kytköksiä kuin muualla maailmassa. Tästä huolimatta 43 ulkomailta kantautuneet esimerkit innostivat paitsi radikaaleja ”suuriin ikäluokkiin” kuuluvia nuoria myös kuntien, maakuntaliittojen ja säätiöiden edustajia vaatimaan demokratian ja julkisen silmälläpidon nimissä suoria vaikutuskanavia yliopistojen päätöksentekokoneistoon. Etelä-Karjalassa edellä mainittujen toimijoiden mielipiteen puki vuonna 1973 hyvin sanoiksi kaupunginjohtaja Kölhi: ”Korostan yhteiskunnan osuutta koulutustavoitteiden määrittelemisessä ja myös kaikissa niissä oppilaitosten sekä ulkoisissa että sisäisissäkin kysymyksissä, jotka liittyvät asetettujen koulutustavoitteiden saavuttamiseen. Koulutuksessa on kysymys mitä suurimmassa määrin koko kansan yhteisestä edusta ja edellytysten luomisesta entistä parempaan yhteiskuntaan.” (Kohvakka 2009, 91) Yliopisto vastasi esitettyyn haasteeseen tukeutumalla instituution vanhoihin ja perinteikkäisiin arvoihin. Tiedeyhteisön enemmistön mielestä suoran demokratian keinot eivät yksinkertaisesti soveltuneet yliopistomaailmaan, jota määritti – demokratian vastavoimanakin pidetty – meritokratia (pätevien ja kyvykkäiden valta). Yliopiston toiminnasta ja lausunnoista 1970-luvulla paistoivat, joko tietoisesti tai tiedostamatta, läpi kuuluisan itävaltalais-brittiläisen tieteenfilosofin Sir Karl Popperin (1902–1994) ja yhdysvaltalaisen tieteensosiologin Robert K. Mertonin (1910– 2003) näkemykset tieteestä. Traditionalisteiksi lukeutuvien Popperin ja Mertonin ajattelua tutkinut ruotsalainen Aant Elzinga on väittänyt, että heille tiede näyttäytyi toiminnallisesti autonomisena ja arkitietoon/arkiymmärrykseen verrattuna arvovaltaisempana. Sen tähden Popper ja Merton kokivat myös tiedeinstituutiot, kuten yliopistot suhteellisen immuuneiksi ulkoapäin tuleville yhteiskunnallisille vaikutuksille (Elzinga 1987; ks. myös Popper 1972; Merton 1973). Murros Lappeenrannan teknillisen yliopiston traditionalistis-konservatiivinen tiedekäsitys alkoi pikkuhiljaa murtua 1980-luvulle tultaessa. Tähän vaikutti merkittävästi yhteiskunnallisen ilmapiirin muutos niin meillä kuin muualla länsimaissa. Länsimaisia esimerkkejä seuraten suomalaisessa yhteiskunnassa yleensä ja tiedemaailmassa erityisesti alkoi yhä vahvemmin saada jalansijaa ajatus tieteestä kulutushyödykkeenä. Näkemys ei luonnollisestikaan syrjäyttänyt kokonaan perinteistä käsitystä vapaasta, todellisia ja varmoja syy-seuraussuhteita etsivästä tieteestä, mutta se vahvisti entisestään mielikuvaa yliopistoista ja tutkimuslaitoksista yhteiskunnallisen, taloudellisen ja poliittisen elämän huomion keskipisteenä (Gibbons & Wittrock, 1985; Pohls 2005, 66–76). 44 Ajatus yliopistoista yhteiskunnalle hyödykkeitä tuottavana ja sitä kautta talouskasvua pönkittävänä sampona ei loppujen lopuksi poikennut paljoa 1970luvulla vallinneesta käsityksestä, joka painotti yliopistojen velvollisuutta tukea hyvinvointiyhteiskuntaa. Merkittävä ero oli kuitenkin siinä, kuka ajatukset esitti. Yliopistojen konservatiivienemmistöiselle professorikunnalle oli yksinkertaisesti liikaa se, että kilpailevien ideologioiden kyllästämällä 1970-luvulla vaatimuksia toitottivat ilmoille ennen kaikkea radikaalit vasemmistolaiset. Seuraavalla vuosikymmenellä äänessä olivat puolestaan korkean teknologian hallitsevaa asemaa yhteiskunnassa korostaneet elinkeinoelämän edustajat. Heidän sanakirjassaan tiedepolitiikka tarkoitti synonyymia teknologiapolitiikalle. Lukuisista pienistä heimoista ja intressiryhmistä koostuvassa yliopistolaitoksessa riitti niitä, jotka karsastivat yhtälailla yksityistä rahaa kuin vasemmistolaista yhteiskuntanäkemystä. Teknillisistä yliopistoista puhuttaessa valinta oli kuitenkin selvä; yksityinen raha otti selkävoiton vasemmistolaisesta ideologiasta. On hyvä pitää mielessä, että teknilliset yliopistot(kaan) eivät ole homogeeninen ryhmä huolimatta yhtenevästä tieteenalarakenteesta. Myös yksilöiden valinnoilla on merkittävä rooli organisaatiota kehitettäessä. Yliopiston muutamille avainpaikoille (rehtori, vararehtori, hallintojohtaja, dekaani, laitoksen johtaja) valittujen henkilöiden persoonilla – luovalla mutta erehtyväisellä ihmisellä – voi olla sopivalla hetkellä ja sopivassa paikassa rakenteisiin verrattavissa oleva muutosvoima. Yksilöiden toiminta ei ole läheskään aina tietoista ja rationaalista; sähläys ja sattuma johtavat vähintään yhtä usein kehityskulkuihin, joiden seuraukset ovat joskus hyödyllisiä, joskus taas haitallisia mutta aina arvaamattomia (vrt. Kuisma 2010). Lappeenrannan teknillinen yliopisto poikkesi ”sisaryliopistoistaan” Tampereen Hervannassa ja Espoon Otaniemessä siinä mielessä, että Skinnarilassa solmittiin yhteistyöverkostoja ympäröivään yhteiskuntaan niitä varovaisemmin. Tarkkaileva ja harkitseva asenne johti ristiriitoihin niin yliopiston sisällä kuin sen ja maakunnallisten toimijoiden välillä. Ristiriidat olivat kuitenkin mitättömiä verrattuna niihin kiistoihin, jotka käytiin 1970-luvulla. Tuolloin yhteisen rintaman puute oli estänyt kokonaan yliopiston tieteenalapohjan laajentamisen. Seuraavalla vuosikymmenellä maakunnan ja yliopiston näkemykset olivat yhdentyneet siinä määrin, että suotuisan poliittisen ilmaston ryydittämänä Skinnarilan kampuksella aloitettiin tutkimus ja opetus niin tietotekniikan, laserhitsaustekniikan kuin puunjalostustekniikan alalla. 1980-luvulla tehtiin Viipurin Taloudellisen Korkeakouluseuran vankan työntövoiman avittamana myös se pohjatyö, joka johti vuonna 1991 ekonomikoulutuksen aloittamiseen ensin osana tuotantotalouden osastoa ja muutamaa vuotta myöhemmin itsenäisessä kauppatieteen osastossa (nyk. tiedekunta) (Kohvakka 2009). 45 Jos Lappeenrannan teknillisen yliopiston kehitystä 1980-luvulla tarkastelee kansallisesta viitekehyksestä käsin, niin voidaan todeta että se seuraili sen hetkistä ideologista, yhteiskunnallista, taloudellista ja korkeakoulupoliittista asenneilmastoa. Yliopiston epäonnistuneet irtiotot yhteiskunnasta edellisellä vuosikymmenellä olivat varmasti yhtenä syynä sille, että Skinnarilan kampuksella tehdyt hallintopäätökset olivat varovaisen reaktiivisia ja vain harvoin proaktiivisuuteen, omaaloitteisuuteen, pyrkiviä. Arkipäiväisen toiminnan tasolla vallitseva ilmapiiri näyttäytyi keskittymisenä lakisääteiseen opetustoimintaan. Yliopiston toinen perustehtävä, tutkimus oli sitä vastoin vielä lähinnä ideoiden kypsyttelyä ja varovaista testaamista. Yliopiston identiteettien määrittäminen oli selvästi kesken ja altis erilaisille vaikutuspyrkimyksille. Skinnarilassa oli edelleen professoreita, tutkijoita, opettajia ja hallintohenkilöstön edustajia, jotka halusivat pitää kiinni autonomiastaan: oikeudestaan päättää tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Nuoremman polven, ulkopuolista rahoitusta aktiivisesti etsivät, tutkijatyypit tekivät vasta vähitellen tuloaan. Myös kansainvälistymiskehitys haki vielä suuntaansa ja toiminnan painopiste oli kansallisella tasolla; Skinnarilasta suuntasi työelämään hyvän peruskoulutuksen saaneita diplomi-insinöörejä, jotka löysivät itsensä pääasiassa Etelä-Suomen suurista ja keskisuurista yrityksistä. Maakunnallisella tasolla yliopisto muistutti entistä enemmän kotimaakuntaansa Etelä-Karjalaa, joka 1980-luvun lopulta lähtien palveli varsin hyvin alueen suuren yksinäisen, metsäteollisuuden tarpeita. Edessä oli kuitenkin jälleen uusi murros, kun Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden myötä fyysiset ja ennen kaikkea henkiset raja-aidat aukesivat laajojen kansankerrosten mielikuvissa. Aikaisemmin lähinnä haaveilun asteella olleet suunnitelmat Etelä-Karjalasta porttina Venäjälle saivat kertaheitolla tuulta alleen. Suomen itsenäistymisestä aina kylmän sodan päättymiseen asti jatkunut poikkeustila oli ohi. Oli tullut aika palauttaa Kaakkois-Suomen vuosisataiset kytkökset Pietarin metropolin talousalueeseen (ks. esim. Hämynen, Katajala & Kauppinen 1997). Myös Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa Venäjä-kytkökset saivat korostuneen aseman 1990-luvun aikana. Venäjä näytteli kuitenkin vain yhtä – joskin keskeistä – osaa yliopiston kansainvälistymiskehityksessä. Lisäksi erottavana tekijänä moniin maakunnallisiin toimijoihin oli se, että yliopistolla oli Pietarin ohella kontakteja mm. Moskovaan, sen johtaviin yliopistoihin. Siinä missä Skinnarilassa näkökulma oli kansainvälistyvälle tiedeyhteisölle tyypillisen globaali, EteläKarjalan kunnissa ja jossain määrin myös yrityksissä katsottiin (Luoteis-)Venäjää paikallisesta näkövinkkelistä käsin. Globaalin ja lokaalin välinen kitka voimistui Lappeenrannan teknillinen yliopiston toiminnassa 1990-luvun puolivälistä lähtien, kun alueelliset osaamis- ja 46 aluekeskusohjelmat sitoivat yliopistot tiukemmin aluekehittäjän rooliin. Vuosituhannen taitteessa yleistynyt puhe yliopistojen kolmannesta tehtävästä, jolla laveasti tulkiten tarkoitetaan yhteiskunnallista (markkinaehtoista) palvelutoimintaa, pakotti erityisesti nuoret ”maakuntayliopistot” miettimään identiteettiään. Myös Lappeenrannassa jouduttiin pohtimaan, kykenisikö rajallisilla resursseilla toimiva pienehkö yliopisto operoimaan yhtä aikaa niin kansainvälisellä, kansallisilla kuin alueellisella tasolla. Erityistä huolta aiheutti suurista perinteikkäistä yliopistoista esitetyt toivomukset ”kahden kerroksen” yliopistolaitoksesta. Tässä mallissa kansainvälinen tieteellinen tutkimus keskitettäisiin muutamaan monitieteiseen keihäänkärkiyliopistoon, loppujen keskittyessä palvelemaan kansallisia ja alueellisia työllisyys- ja kehitystarpeita (Dahllöf, Goddard, Huttunen et al. 1998; Kivinen & Hedman 2004). Skinnarilan kampuksella tultiin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen aikana siihen tulokseen, että yliopisto toteuttaa parhaalla tavalla kolmatta tehtäväänsä silloin kun sen korkealaatuinen opetus perustuu kampuksella tehtävään kansainväliset mitat täyttävään tutkimukseen. Strategiapapereissa korostettiin, että aluekehitystä ja Etelä-Karjalan elinkeinorakenteen monipuolistamista ei voida pitää yliopiston tutkimustoiminnan lähtökohtana. Toki tutkimuskohteet ja -teemat voivat toisinaan kummuta myös suoraan alueelta, mutta pääasiassa tutkimuskysymykset ovat universaaleja ja paikkaan sitomattomia. Skinnarilasta on haluttukin viestittää EteläKarjalaan, että se voi koulutus- ja tutkimustoimintansa kautta ainoastaan luoda alueille mahdollisuuden menestykseen. On pääasiassa yliopiston ulkopuolisista toimijoista – poliitikoista, virkamiehistä ja elinkeinoelämän edustajista – ja heidän kyvykkyydestään kiinni, kuinka he osaavat tätä heille tarjottua mahdollisuutta käyttää (Kohvakka 2009, 263–275). Konsensus? Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta on neljän vuosikymmenen aikana kehittynyt yritysten, onnistumisten ja erehdysten kautta keskisuuri tiedeorganisaatio, joka haluaa identifioitua ennen kaikkea kansainvälisesti tunnettuna ja tunnustettuna tutkimusyliopistona. Skinnarilan tiedeyhteisön pahimmat kasvukivut ovat takana, terävimmät särmät hioutuneet ja strategiset suuntaviivat selkeytyneet. Tiivistäen voidaan todeta, että yliopisto on saavuttanut akateemisen täysi-ikäisyyden. Tästä huolimatta liike ei pysähdy. Suomalainen yliopistolaitos on eräällä tavalla jatkuvassa murroksessa; resursseja ei ole koskaan tarpeeksi, tulevaisuus on jollain tapaa aina epävarma. 2010-luvulla epävarmuus mielikuvien tasolla on vain korostunut, ja sitä vastaan on etsitty erilaisia selviytymiskeinoja. Keinovalikoiman toista ääripää47 tä edustavat kansainvälisten tai paremminkin ylikansallisten siteiden vahvistajat, kun taas toiselta laidalta löytyvät paikallisen yhteisöllisyyden korostajat. Maakunnan tasolla Etelä-Karjala ja sen lippulaivana pidetty kansainvälinen tiedeyliopisto hakevat edelleen toisiaan. 1990-luvulta asti tiedostettu lokaalin ja globaalin dilemma on edelleen ratkaisematta, kun eteläkarjalaisten korkeakouluaktiivien luomus Lappeenrannan teknillinen yliopisto, LTY, on muuttunut LUT:ksi. Miten yhdistää yliopiston katsantokanta, ajattele paikallisesti omista lähtökohdista ja identiteet(e)istä käsin, mutta toimi globaalisti areenoilla, joilla on todella merkitystä (Castells 2001, 143), päinvastaiseen maakunnalliseen näkökulmaan, Think global, act local, jossa kansainväliset virtaukset ja resurssit (laajempi maantieteellinen konteksti) huomioidaan päätöksenteossa mutta toiminta pysyttelee pääasiassa paikallisella tasolla? Yliopiston ja maakunnan välinen konsensus edellyttää sekä kompromissihalukkuutta että molemminpuolista aktiivisuutta, ei perinteistä veturi- ja keihäänkärkiajattelua. Yksi varteenotettava tapa kehittää yliopiston ja maakunnallisten toimijoiden vuorovaikutusta lepää, huonoa suomenkieltä käyttääkseni, ns. kansalaistutkija-käsitteessä (Civic/citizen scientist). Kansalaistutkija on saanut hyvin laveita määritelmiä, joista tässä yhteydessä keskityn kolmeen. Ensinnäkin kansalaistutkijalla voidaan tarkoittaa tutkijaa, joka tuo osaamisensa ymmärrettävässä muodossa julkiselle areenalle, ja sitä kautta vetää ja rohkaisee kansalaisia vuoropuheluun tieteen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta (Lane 1998). Toiseksi, kansalaistutkija voi olla myös ”maallikko”, yliopistolaitoksen ulkopuolella työskentelevä henkilö. Hän on voinut saada peruskoulutuksensa yliopistossa, mutta kartuttanut osaamistaan pääasiassa joko julkisen sektorin asiantuntijatehtävissä, yrityselämässä tai kansalaisjärjestöissä. Hänen tuottamansa tieto on enemmän tai vähemmän yhteismitallista tiedeinstituutiossa synnytetyn tiedon kanssa, mikä takaa hänelle riittävän kyvyn analysoida samoja kysymyksiä ja ottaa osaa samoihin hankkeisiin kuin akateeminen tutkija (Schmandt 1998). Kolmanneksi, kyvykkyyden ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla ehdoton edellytys kansalaistutkijana toimimiselle. Pehmeänä laskuna tiedemaailmaan voidaan pitää vapaaehtoisten maallikoiden osallistumista tutkimustoimintaan avustavassa roolissa. Keräämällä näytteitä, havaintoja ja muuta aineistoa tutkijoille, maallikko, kuten vaikkapa koululainen, pääsee aistimaan tutkimustoiminnan arkea, kokemaan onnistumisen elämyksiä, olemaan eräänlainen löytöretkeilijä. Kyseessä on mitä mainioin tapa popularisoida tiedettä sekä lisätä yleistä tietoisuutta ja luottamusta tutkijoita kohtaan (Hartman 1997). Käytetäänpä tieteen kanssa tekemisissä olevista kansalaisista sitten kansalaistutkija-nimitystä tai jotain muuta termiä, keskeisintä on ymmärtää kansalaiset muinakin kuin tiedettä rahoittavina veronmaksajina ja passiivisina sopeutujina, 48 joiden niskaan kaadetaan tietoa perinteisen koulutuksen kautta ja median välittämänä. Julkinen kiinnostus tiedeasioihin ja huoli tieteen suunnasta eivät ole irrationaalisia, tunteenomaisia ilmaisuja, jotka tiedemaailma voi ohittaa ylimielisellä olankohautuksella (Clark & Illman 2001, 9; Irwin 2001). Kansalaisten yleinen koulutustaso on noussut Suomessa ja muissa länsimaissa huikein harppauksin viimeisen sadan vuoden aikana, eikä yliopistoilla ja tutkimuslaitoksilla ole enää – jos on ylipäänsä koskaan ollutkaan – monopoliasemaa uuden tiedon synnyttäjinä (Gibbons et al. 1999). Elämme tietointensiivistä aikakautta, joka entisestään korostaa identiteettien epäyhtenäisyyttä sekä tarvetta muokata olemassa olevia tieteenalarajoja. Poikkitieteellisyys, eri tieteenalojen edustajien yhteistyö, ei kuitenkaan aina yksissään riitä. Yhä useammin törmäämme tilanteisiin, jossa paras osaaminen löytyy yliopistokampusten ulkopuolelta. Tämä asettaa omat haasteensa myös yliopistojen henkilöstön identiteeteille. Opetus- ja tutkijataitojen lisäksi yliopistoissa työskenteleviltä odotetaan johtamis-, kaupallistamisja viestintäosaamista, joiden avulla he voivat paremmin hankkia jäsenyyksiä yliopiston ulkopuolisissa yhteisöissä sekä ohjata yliopiston ja ympäröivän yhteiskunnan välillä kulkevaa kaksisuuntaista informaatioliikennettä (Gordon & Whitchurch 2009). Parhaillaan käynnissä oleva identiteettien uudelleenmäärittelyprosessi on johtanut jälleen kerran, ja johtaa väistämättä myös jatkossa, arvoristiriitoihin perinteisen akateemisen kulttuurin vaalijoiden ja nousevan markkinajohtoisen yliopistokulttuurin kannattajien välillä. Onko konsensus siis pelkkää utopiaa? Ei ole, mikäli vain ymmärrämme tieteellisen kulttuurin yksiulotteisen ja spesialistien kansoittaman linnakkeen sijasta moniarvoisena ja -äänisenä kokonaisuutena. Onko meillä itse asiassa edes muita vaihtoehtoja, sillä kulttuuri merkitsee nimenomaan jakamista, yhtä vuorovaikutteisen kommunikaation muotoa (Lévy-Leblond 1984). Tieteellistä kulttuuria voidaan arvottaa niin kulttuurillisen, taloudellisteknologisen kuin sosiaalisen kehityksen kautta. Jokainen yksilö näkee ja arvottaa (tieteellistä) tietoa ja sen tuottajaorganisaatioita, kuten yliopistoa, omalla tavallaan, riippuen hänen yhteiskunnallisesta roolista ja asemasta. Siinä missä tieteellinen kulttuuri voi edustaa toimitusjohtajalle valintaa eri tieteellis-teknologisten innovaatiovaihtoehtojen välillä, ”tavallinen” kansalainen saattaa hakea tieteellisestä kulttuurista välineitä, joiden avulla hän kykenee osallistumaan päivänpolttaviin elinkeino-, kulttuuri- tai sosiaali- ja terveyspolitiikasta käytäviin debatteihin. Missä määrin kukin yksilö kykenee ammentamaan tieteellisestä kulttuurista, riippuu viime kädessä paitsi hänen kyvykkyydestään myös siitä, mihin ryhmiin ja yhteisöihin hän kuuluu, ja millaisia sosiaalisia rooleja näillä ryhmillä ja yhteisöillä on yhteiskunnassa (Godin & Gingras 2000a). 49 Etelä-Karjalassa kannattaisikin panostaa yleisen koulutustason nostoon, rohkaista osallistumaan ja kyseenalaistamaan vallitsevia käytäntöjä. Identiteettiristiriitoja on turha pelätä, sillä kuten tämäkin artikkeli on osoittanut, moninaiset arvot ovat olleet demokratioissa aina törmäyskurssilla ja näin on varmasti myös jatkossa. Lappeenrannan teknillisen yliopiston ei kannata valita eristäytymisen tietä ja käydä taistelua tuulimyllyjä vastaan monopoliasemastaan (alueellisena) tiedontuottajana. Yliopistolla ei ole mitään pelättävää asemansa puolesta. Vaikka uudet toimijat (ammattikorkeakoulut, yritykset, ajatushautomot, kansalaisjärjestöt, konsultit ja media) kampusalueen sisä- ja ulkopuolelta haastavatkin yliopistoja, tutkimukset osoittavat että akateemiset tutkijat synnyttävät edelleen leijonan osan uudesta tiedosta joko yksin tai sitten yhteistyössä edellä mainittujen haastajien kanssa (Godin & Gingras 2000b). Huolimatta siitä, että Etelä-Karjalan maakunta toiminnan tasona on edelleen jossain määrin vieras Lappeenrannan teknilliselle yliopistolle, on selvää lähentymistä tapahtunut etenkin imagotyössä. Yliopisto ja Lappeenrannan kaupunki ovat viimeisten vuosien aikana ryhtyneet rakentamaan identiteettejään vahvemmin toistensa varaan. Yliopisto kehuu markkinoinnissaan Lappeenrantaa erinomaiseksi, jopa Suomen parhaaksi opiskelijakaupungiksi, ja kaupunginisät vastaavasti näkevät yliopiston kruununjalokivenään. On toivottavaa, että yhteistyö laajenee tästä entisestään niin toiminnallisesti kuin alueellisesti. Vuorovaikutusta on varaa syventää sekä tutkimuksessa että opetuksessa, eikä yliopisto edelleenkään ole vain Lappeenrannan ”omaisuutta”. 50 Lähteet Kirjallisuus Anttila, Eija-Hilkka (2005). Syvät rivit: Etelä-Saimaan vaiheet 120 vuoden ajalta. Etelä-Saimaan Sanomalehti Oy, Lappeenranta. Becher, Tony & Trowler, Paul R. (2001). Academic Tribes and Territories. Intellectual enquiry and the culture of disciplines. Second Edition. Open University Press, Buckingham. Castells, Manuel (2001). The Internet Galaxy: Reflections on Internet, Business and Society. Oxford University Press, Oxford. Clark, Burton R. (1983). The Higher Education System. Academic Organization in Cross-National Perspective. University of California Press, Berkeley and Los Angeles. Clark, Fiona & Illman, Debrah R. (2001). Dimensions of Civic Science. Science Communication, Vol. 23, No. 1, 5–27. Dahllöf, Urban, Goddard, John, Huttunen, Jussi, O’Brien, Chris, Román, Ola & Virtanen, Ilkka (1998). Towards the Responsive University. The Regional Role of Eastern Finland Universities. Publications of Higher Education Evaluation Council, Helsinki. Elzinga, Aant (1987).Politicization of science and epistemic drift. International Conference, Swedish National Board of Universities and Colleges, Research on Higher Education Program. Eskola, Jari & Suoranta, Juha (1998). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Vastapaino, Tampere. Etelä-Karjalan liitto (2010). Etelä-Karjalan liitto, tietopalvelu ja julkaisut, tilastot, tilastot aihealueittain, väestö. 15.3.2010, http://www.ekliitto.fi/ Etelä-Saimaa (2010). Etelä-Saimaa, yhteydet, mediatiedot. 8.3.2010, http://www.esaimaa.fi/page.php?page_id=317 Gibbons, Michael & Wittrock, Björn (toim.) (1985). Science as a Commodity: Threats to the Open Community of Scholars. Longman, Harlow. Gibbons, Michael et al. (1999). The new production of knowledge. The dynamics of science and research in contemporary societies. Sage, London. Godin, Benoit & Gingrass, Yves (2000a). The place of universities in the system of knowledge. Research Policy, Vol. 29, No. 2, 273–278. Godin, Benoit & Gingrass, Yves (2000b). What is scientific and technological culture and how is it measured? Public Understanding of Science, Vol. 9, No. 1, 43–58. 51 Gordon, George & Whitchurch Celia (toim.) (2009). Academic and Professional Identities in Higher Education: The Challenges of Diversifying Workforce. Routledge, Abingdon. Hartman, John (1997). The popularization of science through citizen volunteers. Public Understanding of Science. Vol. 6, No. 1, 69–86. Hemánus, Pertti (1997). Kunnallinen tiedottaminen ja Jaska Jokunen: tutkittua tietoa ja tutkimattomia tulkintoja. Kunnallisalan kehittämissäätiö. Helsinki. Henkel, Mary (2005). Academic identity and autonomy in a changing policy environment. Higher Education, Vol. 49, No. 1–2, 155–176. Hokkanen, Kari (2006). Ilkan vuosisata. Etelä-Pohjanmaan lehtiseura, Keuruu. Hujanen, Jaana (1997). Media alueellista identiteettiä rakentamassa. Teoksessa Virtapohja, Kalle (toim.) Puheenvuoroja identiteetistä: johdatusta yhteisöllisyyden ymmärtämiseen. Atena, Jyväskylä, 97–112. Hujanen, Jaana (2000). Journalismin maakunnallisuus. Alueellisuuden rakentuminen maakuntalehtien teksteissä ja tekijöiden puheessa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Hämynen, Tapio, Katajala, Kimmo & Kauppinen, Pekka (1997). Itä-Suomi ja Pietari. Kirjoituksia toimeentulosta suurkaupungin vaikutuspiirissä. Joensuun yliopisto, Joensuu. Ibarra, Herminia (1999). Provisional Selves: Experimenting with Image and Identity in Professional Adaptation. Administrative Science Quarterly, Vol, 44, December, 764–791. Immonen, Kari (1995). Suomen Akatemia suomalaisessa tiedepolitiikassa 1970luvulla. Otava, Keuruu. Jukarainen, Pirjo (2001). Rauhan ja raudan rajoilla: nuorten maailmanjäsennyksiä Suomen ja Venäjän sekä Ruotsin ja Suomen rajojen tuntumassa. Like, Helsinki. Karvonen, Erkki. (1999). Elämää mielikuvayhteiskunnassa. Imago ja maine menestystekijöinä myöhäismodernissa maailmassa. Tammer-Paino, Tampere. Kivinen, Osmo & Hedman, Juha (2004). Yliopistolaitoksen tuloksellisuus Suomessa 1999–2003. Yliopistojen panokset ja tulokset tieteenaloittaisessa tarkastelussa. Turun yliopisto, Turku. Kohvakka, Mikko. (2009). Kasvukertomus. 40-vuotiaan Lappeenrannan teknillisen yliopiston historia. Lappeenrannan teknillinen yliopisto, Jyväskylä. Komiteanmietintö (1956: 26). Kaakkoisen rajaseudun komitean mietintö. Kuisma, Markku (2010). Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevonlaukauksista Tarton rauhaan 1914–1920. WSOY, Helsinki. 52 Lane, Neal (1998). A New Bounty and its Demands. National Science Foundation Affiliates Meeting, American Association for Advancement of Science, February 13, 1998. http://www.nsf.gov/news/speeches/lane/nlaaas298.htm Lévy-Leblond, Jean-Marc (1984). L’esprit de Sel. Science, Culture, Politique. Seuil, Paris. Loima, Jyrki (2006). Myytit, uskomukset ja kansa. Johdanto moderniin nationalismiin Suomessa 1809–1918. Yliopistopaino, Helsinki. MacLeod, Roy (1997). Science and Democracy: Historical Reflections on Present Discontents. Minerva, Vol. 35, No. 4, 369–384. MacRae, Duncan (1973). Science and the Formation of Policy in a Democracy. Minerva, Vol. 11, No. 2, 228–242. Martinez, Oscar J. (1994). The dynamics of border interaction. New approaches to border analysis. Teoksessa Schofield, Clive H. (toim.) Global boundaries: world boundaries volume 1. Routledge, London, 1–15. Massey, Doreen, Allen, John & Anderson, James. (toim.) (1984). Geography Matters!: a reader. Cambridge University Press. Cambridge. Merton, Robert K. (1973). The Sociology of Science: theoretical and empirical investigations. University of Chicago Press, Chicago. Mitlin, Diana & Thompson, John (1995). Participatory approaches in urban areas: strenghthening civil society or reinforcing the status quo? Environment and urbanization, Vol. 7, No. 1, 231–239. Moisio, Sami (2009). Suomen valtion aluerakenteen muuntautuminen: teoreettisia merkintöjä ja empiirisiä havaintoja. Politiikka, Vol. 51, No. 3, 155–173. Moring, Inka (2000). Heimojen maa? Paikallistamisen politiikka ja identiteetti alueellisissa lehdissä. Teoksessa Tapper, Helena (toim.) Me median maisemissa. Reflektioita identiteettiin ja mediaan. Palmenia, Helsinki, 80–113. Mustonen, Anu (1997). Media ja identiteetti. Teoksessa Virtapohja, Kalle (toim.) Puheenvuoroja identiteetistä: johdatusta yhteisöllisyyden ymmärtämiseen. Atena, Jyväskylä, 145–159. Paasi, Anssi. (1984). Aluetietoisuus ja alueellinen identiteetti ihmisen spatiaalisen sidoksen osana. Suunnittelumaantieteen yhdistys. Helsinki. Paasi, Anssi (1986a). Neljä maakuntaa: maantieteellinen tutkimus aluetietoisuuden kehittymisestä. Joensuun yliopisto, Joensuu. Paasi, Anssi (1986b). The institutionalization of regions: a theoretical framework for understanding the emergence of regions and the constitution of regional identity. Geographical Society of Finland. Helsinki. Paasi, Anssi (1991). The changing concepts of region as indicators of the development of geography. (in Finnish with an abstract in English). Terra, Vol. 103: No. 4, 293–308. 53 Paasi, Anssi (1995a). Maantiede, geopolitiikka ja Suomen itärajan muuttuvat representaatiot. Alue ja Ympäristö Vol. 24, No. 2, 28–49. Paasi, Anssi (1995b). The social construction of peripherality: the case of Finland and Finnish-Russian border areas. Teoksessa Eskelinen, Heikki & Snickars, Folke (toim.) Competitive European peripheries. Springer, Berlin, 235–258. Paasi, Anssi (1996). Territories, boundaries and consciousness: the changing geographies of the Finnish-Russian border. Wiley. Chichester. Paasi, Anssi (1999). Läänejä ja kulttuurialueita. Teoksessa Westerholm, John & Raento, Pauliina (toim.) Suomen kartasto 1999. 100-vuotisjuhlakartasto. Suomen Maantieteellinen Seura. WSOY, Porvoo, 100–103. Paasi, Anssi (2000). The Finnish-Russian border as a shifting discourse. Boundaries in the world of de- and re-territorialisation. Teoksessa Ahponen, Pirkkoliisa & Jukarainen, Pirjo (toim.) Tearing down the curtain, opening the gates. Northern boundaries in change. SoPhi, University of Jyväskylä, 85– 100. Peltonen, Arvo (1987). Kaakkois-Suomi – muuttuva rajamaa: Kaakkois-Suomen aluerakenteen kehitys 1800- ja 1900-luvulla. Helsingin yliopisto, Helsinki. Pohls, Maritta (2005). Suomen Akatemian historia II 1970–1988. Yhteiskunta ja tutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Jyväskylä. Popper, Karl (1972). Objective Knowledge: an evolutionary approach. Oxford University Press, Oxford. Rose, Hilary & Rose, Steven (1971). Science and Society. The Penguin Press, London. Salokangas, Raimo (2003). ”Ankarat käskyt kohtalon” Vaasa Oy, Vaasa-lehti ja Pohjalainen kohtaavat lehtimarkkinoiden murroksen. Vaasa Oy, Vaasa. Salovaara-Moring, Inka (2004). Media geographies. Regional newspaper discourses in Finland in the 1990s. Department of Communication, University of Helsinki, Helsinki. Sanoma (2010). Sanoma, tuotteet ja palvelut, sanomalehdet. 8.3.2010, http://www.sanoma.com/content.aspx?f=2187 Schmandt, Jürgen (1998). Civic Science. Science Communication, Vol. 20, No. 1, 62–69. Talvi, Veikko (1987). Rajalääni: kaakkoisen Suomen vaiheita. Kymen lääninhallitus, Kouvola. Tosh, John (2010). The Pursuit of History. Aims, methods and new directions in the study of modern history. Fifth Edition. Longman-Pearson, London. Uutisvuoksi (2010). Uutisvuoksi, henkilöasiakkaat, jakelu. 8.3.2010, http://www.uutisvuoksi.fi/page.php?page_id=37 54 Vartiainen, Perttu (1995). Kaupunkiverkko: kuvausjärjestelmän kehittäminen kansallisiin ja kansainvälisiin tarpeisiin. Ympäristöministeriö, Helsinki. Wenger, Etienne (1998). Communities of Pracitice. Learning, Meaning, Identity. Cambridge University Press, New York. Vepsäläinen, Jukka, Vainikka, Joni & Paakkunainen, Sanna (2008). Hämeen aluetalous: Kanta- ja Päijät Hämeen toimintaympäristöanalyysi. Hämeen työvoima- ja elinkeinokeskus. Lahti. Werbner, Pnina & Modood, Tariq (toim.) (2000). Debating cultural hybridity: multicultural identities and the politics of anti-racism. Zed Books, London. Winter, Richard (2009). Academic manager or managed academic? Academic identity schisms in higher education. Journal of Higher Education Policy and Management, Vol. 31, No. 2, 121–131. Virtanen, Pekka V. (1999). Kaupungin imago. Mikä tekee Pariisista Pariisin ja Pisasta Pisan? Rakennustieto. Helsinki. Young, Craig & Lever, Jonathan (1997). Place promotion, economic location and the consumption of city image. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie. 88, 332–341. Zimmerbauer, Kaj (2008). Alueellinen imago ja identiteetti liikkeessä. Helsingin yliopisto, maantieteen laitos, Helsinki. Zimmerbauer, Kaj & Suutari, Timo (2004). Imago, identiteetti ja alue - seudullisen kehittämis-yhteistyön haasteet. Alue ja Ympäristö Vol. 33, No. 1, 30–40. Sanomalehtiartikkelit: Etelä-Saimaa (ES) 15.1.1946. ”Yhden lehmän omistajat”. 14.9.1946. Maanviljelijäväestöllämme on avainasema talouselämämme kohottamisessa ja kehittämisessä. 25.11.1950. Nimimerkki ”Oksa”: Karjalainen yritteliäisyys antanut maakuntamme kaupalle oman panoksensa. 14.7.1956. Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja lopullisesti ratkaistu: Kylmää vettä Moskovasta toiveajattelijain niskaan. 2.1.1960. Väestökatoa edelleen maaseudulla. Kaupunkien ja kauppalain asukasluvut lisääntyneet. 55 4.2.1960. Kaukovaara, V-V: Etelä-Karjalan Maakuntaliiton kotiseututyötä. 20.2.1960. Enso-Gutzeit on hankkijana joka kymmenennelle vientimarkallemme. Enemmän, parempaa ja huokeammalla tehtaan tunnuslauseena. 25.11.1960. NL valmis vuokraamaan Saimaan kanavan neuvostoliittolaisen osan Suomelle 50 vuodeksi. Moskovassa käydyistä neuvotteluista annettiin tiedonanto. Presidentti Kekkonen: Saimaan kanava tulee aukaisemaan suuria mahdollisuuksia Itä-Suomen kehittämiseksi. 11.1.1966. Etelä-Karjalan maakuntaa odottavat tärkeät tehtävät: Maakuntaseminaari alkoi Lappeenrannassa. 12.1.1966. Maakuntaseminaari päättyi: Toimikunta valittiin valmistelemaan kiinteämpää maakunnallista yhteistyötä. 13.4.1970. Siirtokarjalaiset juhlivat Imatralla. 1.9.1970. ”Nyt on puolustettava erilaisuuden vapautta” Kaakon karjalaisilla 30vuotisjuhlat. 19.11.1970. Maakuntaitsehallinto ja sairaanhoitohallinto. Lausunnot E-K:n maakuntaliitolta. 30.12.1970. Lappeenrannan vetäytyminen horjuttaa maakuntaliittoa. Kaupunki haluaa lisää sananvaltaa. 7.3.1980. Sarhimaa, Lauri: Etelä-Karjalasta lääni - se on oikein! 13.2.1980. Kaupunginjohtaja Jarmo Kölhi: Toimintaan Etelä-Karjalan läänin puolesta. 29.5.1980. Kononen, Seppo: Etelä-Karjala yhtä mieltä lääniasiassaan. Nyt mentiin - Helsinkiin. 14.1.1986. Imatra ydinalueyhteistyöstä: Yhteistyökyvytön kilpailufoorumi. 7.2.1986. Laine, Seppo: Lääninraha ryydittää: Kehittyvästä tekniikasta läänin piristysruiske. 20.3.1986. Selkeät mökkialueet eteläiselle Saimaalle. Suur-Saimaasta veneilijöiden paratiisi? 16.9.1986. Sarhimaa, Lauri: Eteläkarjalainen yhteistyö. 20.11.1986. Kuiskaaja (Vuorinen, Aimo): Siitä puhe. 56 31.12.1986. Etelä-Karjalan väestö vähentynyt rajusti. 2.1.1990. Maaherra Matti Jaatinen uuden vuoden vastaanotollaan: Kymen läänillä hyvät mahdollisuudet uudistuvassa Euroopassa. 26.1.1990. Viipurista odotetaan esitystä. Neuvostoliiton sisäinen tila hidastaa erityisaluepäätöksiä. 11.4.1990. Etelä-Karjalassa jo yli 70 turvapaikan hakijaa. Rauhan vastaanottokeskus avautuu tänään. 18.4.1990. 50 vuotta täyttyy. Karjalan Liitto käy juhliinsa uhoamatta. 26.4.1990. Lappeenrannan ja Leningradin korkeakoulut yhteistyöhön. Leningradin ja Saimaan alueen saasteet tiukempaan tarkkailuun. 11.6.1990. Huoli Kaakkois-Suomen saastumisesta ei mene perille eduskunnassa. 25.10.1990. Vasta ensolaisevakoille tosituloksia. Tuskainen taival Imatralta Svetoon. 27.11.1990. Maakuntaliiton puheenjohtaja varoitteli neuvostomuuton vaarasta maakuntapäivillä. 17.12.1990. Laaninen, Urpo: Juuria voi hakea vaikka Viipurin 700-vuotisjuhlista. Etelä-Karjala kansainvälistyy luontevasti itärajan kautta. 10.2.1996. Soikkeli, Markku: Vuosikymmenen merkittävin maakuntaa koskeva päätös edessä: Etelä-Karjalan liitto ja kunnat esittävät EU 2-alueelle jatkoaikaa. 19.2.1996. Kokkonen, Anne: Kari Väisäsen mielestä lehdistön on uskallettava ottaa kantaa asioihin. Liiallinen herkkähipiäisyys haittaa avointa keskustelua Etelä-Karjalassa. 16.5.1996. Hernesmaa, Jorma: Toiveidentynnyreistä vapaavyöhykettä tuskin kannattaa rakentaa. 6.8.1996. Leskinen, Ilpo: Lappeenrannan selkeä muuttovoitto poikkeus maakunnassa. Etelä-Karjalassa väki väheni, kuoli ja muutti pois. 17.9.1996. Rattijuopumukset ja väkivaltarikollisuus kasvussa. Itärajan viinaralli on lisännyt alkoholihaittoja Kaakkois-Suomessa. 21.9.1996. Hernesmaa, Jorma: Voihan Venäjä! 57 28.10.1996. Kotiharju, Anne: EU:n Tavoite 2-ohjelma poikinut jo satoja työpaikkoja Etelä-Karjalassa. 27.11.1996. Hernesmaa, Jorma: Kansainvälistyvä Lappeenranta? 3.12.1996. Vaherkylä, Pertti: Etelä-Karjalan kehitysnäkymät ovat nyt maan huonoimmat. 27.1.2000. Hernesmaa, Jorma: Nokka pystyyn eteläkarjalaiset! 5.3.2000. Luukko, Johanna: Korhonen korostaa maakunnallista yhteistyötä alueiden kehityksessä. Maakuntien vahvuudet voivat jäädä hyödyntämättä ilman yhteistyötä. 21.4.2000. Pesu, Jukka: Mikä vaikuttaa Etelä-Karjalan menestykseen? Vahva alueellinen identiteetti ja menestysprofiilin tunteminen on tärkeää. 6.6.2000. Ojalainen, Irmeli: Taloutta, tekniikkaa ja kulttuuria Imatran ja Svetogorskin sopimuksessa. Svetogorskin isoista onnettomuuksista halutaan järjestää nopeasti tietoa Imatralle. 29.8.2000. Laaninen, Urpo: Etelä-Karjalan seutukuntayhteistyössä suuria eroja. Maakunnan pohjoispäässä ollaan yhteistyössä muita pidemmällä. 12.9.2000. Andersson, Markku: Onnistunutta yhteistyöpolitiikkaa Etelä-Karjalaan. Onko kaikki kunnossa vai tarvitsemmeko uutta kurssia 2000-luvulle? 19.9.2000. Laaninen, Urpo: Koiviston satamasta niitti Karjala-haaveille. 2.10.2000. Vuorinen, Aimo: No nyt puhutaan identiteetistä. 22.11.2000. Laaninen, Urpo: ”Etelä-Karjalan yhteistyö voisi olla paljon parempi” Kuntaliiton Timo Kietäväinen toivoi Lappeenrannan ja Imatran ottavan uuden ison askelen yhteistyössä. 14.12.2000. Loisa, Marjo: Identiteetti ei rakennu teistä. 20.12.2000. Värtö, Petteri: Etelä-Karjalaa ja Kymenlaaksoa ajetaan EU:n väyläksi Venäjälle. Maakuntien merkkimiehet miettivät hankkeita, joilla Kaakkois-Suomi kytkeytyy pohjoisen ulottuvuuden kansalliseen ohjelmaan. 9.2.2006. Rinkinen, Antti: Etelä-Karjalan kautta Venäjälle. 27.4.2006. Rinkinen, Antti: Tulliasema kunnossa, Kaakkois-Suomen tiet eivät. 20.5.2006. Kallio, Jorma: Idän ja lännen kohtauspaikka. 58 17.6.2006. Hänninen, Jyri: Rasistinen ahdistelu ajoi opiskelijan pois Imatralta. 16.11.2006. Lakka, Pekka: Maahanmuuttajille on tilaa Etelä-Karjalassa. 3.12.2006. Immonen, Olli: Viisumivapaus - nyt. 59 Kirjoittajat Pekka Rautio, Vapaa toimittaja, HM Etelä-Karjala-instituutin tutkija vuosina 2006–2010 pekka.antero.rautio@gmail.com 040 537 8515 Topiantti Äikäs, Dosentti, FT topiantti.aikas@oulu.fi 050 536 2646 Maantieteen laitos PL 3000 90014 Oulun yliopisto Mikko Kohvakka, Projektitutkija, FM mikko.kohvakka@lut.fi (05) 621 7004 Etelä-Karjala-instituutti PL 20 53851 Lappeenrannan teknillinen yliopisto 60
© Copyright 2024