Kuvaaja: Noora Kulhomäki Helmikuu 2014 Marjaana ja Heimo Enbuskan koti on ollut viime vuodet Nilsiässä Syvärin rannalla. Nilsiästä he myös läksivät maailmalle, Tukholmaan, ensin Marjaana ja pian Heimo perässä. Kierros on umpeutunut lapsuuden kotiseuduille. Seurakunta – yhteinen kotimme M uuan kirjailija teki matkaa linja-autossa. Hän yllättyi, kun eräs yksin matkustava pieni poika etsi paikkansa hänen viereltään painautuen tiiviisti miehen kylkeen. – Saanko minä olla hetken tässä? poika kysyi ujosti. Luvan saatuaan poika sulki silmänsä ja jutteli kirjailijalle unisin sanoin. – Minä tulen isän luota ja menen viikoksi mummin ja papan luo. Äiti asuu toisessa kaupungissa, ja viikonlopuksi minä matkustan hänen luokseen, kun isällä on töitä. Sitten seuraavalla viikolla me ollaan taas isän kanssa. Kirjailija puristi väsyneen pojan kainaloonsa. – On vaan niin mukava olla näin ja kuvitella, että kuuluu jollekin, pieni reissumies kuiskasi ja nukahti. Koti arvomuutoksen keskellä Lukioajoilta jäi mieleen opetus ihmisen yhdestä perustarpeesta: tarpeesta kuulua johonkin. Esimerkiksi valtionkirkkoon kuuluminen tuntuu kuitenkin olevan nykyään koetuksella. Moni kertoo kuuluvansa kirkkoon ensisi- jaisesti siksi, että kirkko ylläpitää hautausmaita. Tässä ei helluntailaisella ole varaa vahingoniloon. Tämä aika haastaa myös meidän seurakuntamme. Perinteisen seurakunnan rinnalle nousee yhä uusia, riippumattomia pienryhmiä. Jotkut niistä keskittyvät ylistykseen, toiset hengelliseen sodankäyntiin ja kolmannet erikoistuvat sielunhoitoon tai vaikkapa katuevankeliointiin. Yli 20 vuotta sitten kuulin eräälle paikkakunnalle syntyneestä nuorisoseurakunnasta. Lennokkaan alun jälkeen toiminta on vakiintunut, ja nyt pönäkkään keski-ikään varttuneet vastuunkantajat miettivät, kelpaavatko he enää itsekään tuohon aikoinaan perustamaansa nuorisoseurakuntaan. Lähetysveteraanimme Helvi Halme totesi: ”Minulla ei juurikaan ole lähiomaisia. Ystävät ovat käyneet vuosien saatossa vähiin. Eelim-seurakunta on minun kotini. Seurakunta on minulle perhe.” Seurakunta – yhteinen koti, on enemmän kuin yhteisen toiminnan tai jonkin pienen intressiryhmän synnyttämä idea. Se on paikka, johon hyvin erilaiset ihmiset kuuluvat ja johon he myös voivat kokea kuuluvansa. Yksi koti - monta huonetta Olen tätä kirjoittaessani ollut kuukauden Eelimin pastorina. Olen iloinnut talkooväen touhuista, käsityökahvilan puheensorinasta, kuoroharjoituksista maanantai-illassa ja ulkomaalaisryhmän sinnikkäästä halusta löytää yhteinen kieli. Olen kuunnellut erilaisia lauluryhmiä, puhetta solutyöstä, istunut niin hallituksen kokouksessa kuin hiljaisessa sielunhoitokeskustelussa. Jokainen noista toiminnoista voitaisiin nähdä omana itsenäisenä harrasteenaan, mutta nyt niitä yhdistää seurakunta – yhteinen koti. Suuressa kodissa on erilaisia huoneita, erilaisia toimintoja, jotka eivät kilpaile keskenään vaan palvelevat yhteistä hyvää, Jumalan perhettä. Kaikki tämä kertoo siitä rikkaudesta, jota Jumala on seurakuntaamme uskonut. Kuulunko minä seurakuntaan? Kuulumattomuuden tunteen kanssa tai sen puuttumisen kanssa painimme välillä itse kukin. Kysymystä pohtii paikkakunnalle muuttanut opiskelija, kriisiin joutunut seurakuntalainen tai ajoittain yksinäisyyttä poteva ikäihminen. Tätä kuuluvuuden viestiä yhteisestä kodista, Jumalan perheestä, voimme omalta osaltamme olla viemässä eteenpäin. Kerhohuoneen ja kodin ero on siinä, että kerhohuoneelle tullaan harrastamaan, mutta kotiin siksi, että kuulutaan samaan perheeseen. Alussa mainitsemani linja-autossa matkaava pikkumies unelmoi ”kuuluvansa johonkin”. Seurakunta olemassaolollaan viestii meille, että me emme enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulumme Jumalan perheeseen (Ef.2:19). Miten me voimme olla lisäämässä tätä kuuluvuuden kokemusta? Miten me teemme Eelim-temppelistä yhteisen kodin? H eimo E nbuska johtava pastori 2 eelimeili 27. helmikuuta 2013 eelimeili 3 27. helmikuuta 2013 Kuvaaja: noora kulhomäki Surunkin keskellä Jumala on lähellä Kuvaaja: petra nylund – Rukoilijoista on muodostunut suojapilvi alleni, jotta en pääse vajoamaan, sanoo Kaisa Kankkunen vuosi puolisonsa Jonnen kuoleman jälkeen. V ajaa vuosi sitten hiihtolomamatkalla Leville Kaisa Kankkunen, aviomies Jonne ja kuuden kuukauden ikäinen Ella-vauva joutuivat kolariin, jossa vastaantuleva auto ajautui heidän autonsa päälle. Jonne menehtyi heti ja Kaisa loukkaantui hengenvaarallisesti. Kaisankin lähtö oli lähellä. Hänen päänsä oli iskeytynyt pahasti etupenkkiin ja sen seurauksena syntyi aivoverenvuoto ja murtumia ristiluuhun, vasempaan sääriluuhun sekä lantioon. Lääkärit antoivat toivoa vain tunnin kerrallaan. Jumalan huolenpito näyttäytyi kuitenkin alusta alkaen. Kaisan mummo oli nähnyt kolariyönä unessa, kuinka perheen auto tuhoutuu. Mummo oli rukoillut varjelusta erityisesti Ellan ylle. – Ella-vauva istui vain kahdenkymmenen senttimetrin päässä minusta ja hänelle ei tullut kolarissa mustelman mustelmaa, Kaisa kertoo tapahtumayöstä. Kun tytär makasi teho-osastolla tajuttomana, Kaisan äiti näki elämänsä ensimmäisen hengellisen näyn. – Jeesus oli käynyt läpi koko vartaloni käsillään ja jättänyt kätensä erityisesti pääni päälle. Lisäksi olin näyssä laittanut naamalleni lapsuudesta tutun ”selviytymisilmeeni”. Tästä läheiseni saivat uskoa ja luottamusta siihen, että selviän. Myöhemmin äiti näki vielä toisen näyn, jossa Jonne juoksi hymyillen taivaassa. – Erityisesti tämä näky antoi minulle lohtua suurimman surun keskellä. – Silloin mulla jysähti. Tammikuussa 1981 Marjaana ja Heimo muuttivat Suomeen ja Heimo aloitti koulutyön. – Minulla ei ollut minkäänlaista raamattukoulua, ainoastaan hillitön hinku. Jos joku olisi kysynyt, mitä osaat tehdä, olisin sanonut, en mitään, mutta haluan tehdä. Vuosi vierähti Etelä-Pohjanmaalla ja koulutyö jatkui Savossa. LänsiSuomi kutsui uudelleen pastorin tehtävään Kokkolaan. Sen jälkeen oli Itä-Suomen vuoro, ensin nuorisotyössä ja sitten saarnaajana Savonlinnassa. Savonlinnasta oli lyhyt matka Kuopioon ensimmäiselle työkaudelle, joka kesti kolme ja puoli vuotta 1990-luvun alkuvuosina. rauhan, rohkeuden ja rakkauden. – Olen saanut rauhan monesta asiasta, josta minulla on ollut paniikki tai pelko. Olen myös rohkaistunut kertomaan Jumalasta ja Jeesuksesta ihmisille. Kun olen rukoillut ikävän ja pahan olon keskellä, olen saanut rauhan. Minulla ei ole katkeruutta Jumalaa kohtaan, koska tiedän, että Jumala tietää elinpäivämme. Ajattelen, että Jumala salli tämän minulle siksi, että hän tiesi minun selviävän tästä. Jumalallinen aikataulutus Kaisa ja Ella Kankkunen ovat saaneet kokea suurta Jumalan huolenpitoa kauhean onnettomuuden jälkeen. Miksi Jumala salli tämän? Kiitollisuus Jumalalle Vaikeinta oli noin viisi viikkoa kolarin jälkeen. Tilanne tuntui surkealta ja miksi-kysymykset pyörivät päässä. – Päässä heitti, en pystynyt kävelemään enkä saanut kantaa tai hoitaa Ellaa. Olin muiden hoidettavana jokaisena vuorokauden tuntina. Käytännön asioita oli todella paljon hoidettavana. – Ikävä aviomiestä kohtaan iskeytyi valtavalla voimalla ja kyyneleitä oli paljon. Pelkäsin, kuinka selviän itse fyysisesti, kuinka hoidan ja kasvatan Ellaa yksin. Kaisa sai huomata, että sureminen käy fyysisesti työstä ja klisee ”päivä kerrallaan” tuli tutumpaakin tutummaksi. Jumala antoi voimaa jokaiseen päivään. Kaisa sanoo olevansa kiitollinen Jumalalle monesta asiasta. – Olen kiitollinen, että olen jaksanut surra ja vielä sen keskellä hoitaa Ellaa. Tässä kaikessa ei ole ollut kyse vain omasta vaan myös Ellan selviämisestä. – Minulle ei ole jäänyt pysyviä vammoja ja toivuin fyysisesti todel- la nopeasti. Lähelläni on ollut lukuisa määrä hyviä ja auttavia ystäviä. Myös perheeni on tukenut sekä auttanut minua paljon ja erityisesti äitini kanssa olen saanut entisestään lähentyä. Kaisa on kiitollinen sadoista, ellei tuhansista esirukoilijoista, jotka ovat kantaneet häntä ja Ellaa rukouksissaan. – Olen tuntenut rukousten kantaneen minua ja sain tästä näynkin. Kaisa kertoo Jumala-suhteensa lähentyneen valtavasti. Hän kiteyttää, että Jumala on antanut hänelle on yksi tärkeä peruste seurakunnan diakoniatyölle. Meidän perheessämme diakoniatyö on viime kuukausina keskittynyt 90-vuotiaaseen läheiseemme. Kipeästi olemme joutuneet pohtimaan, missä menee ikäihmisen itsemääräämisoikeuden raja. Tämä meille rakas vanhus on elänyt harvinaisen terveen ja itsenäisen – itsepäisenkin – elämän. Entäpä nyt, kun sydän meinaa pettää, liikkuminen vaikeutuu ja muisti haurastuu – milloin meillä on oikeus ja velvollisuus päättää hänen puolestaan? On vain huonoja ratkaisuja: kotona voi sattua mitä vain, palvelutaloa hän kammoksuu enemmän kuin kuolemaa. Myös intiimiyden rajoja on vai- kea ylittää. Emme ole tottuneet fyysiseen läheisyyteen, miten nyt sitten osaisimme esimerkiksi pestä häntä. Emme mitenkään. Joskus luulin, että elämä muuttuu helpoksi, kun saa lapset aikuisiksi. Ehkä hoivan määrä elämässä on suunnilleen vakio. Kun lapset lähtevät, tilalle tulevat ikääntyvät vanhemmat ja lapsenlapset. Ja hyvä niin! On kiitosaihe, että on rakkaita ihmisiä, joista pitää huolta. Ikuisuusnäkökulmasta elämän viimeiset metrit ovat vasta iankaikkisuuden alkusoittoa. Sen takia läheisten viimeisiin vaiheisiin liittyy sekä toivoa että tuskaa. Uskonsiskojen ja -veljien kanssa voi luottaa jälleennäkemiseen. Mutta entä he, jotka eivät usko? Pidinkö evankeliumia tarjolla? Todistinko Kaisa kertoo hahmottavansa monessa asiassa Jumalan suunnitelmallisuuden kolarin aikataulusta ja tapahtumista sen jälkeen. Hän arvelee, että esimerkiksi ilman lasta hän olisi romahtanut suruunsa. – Ella on pitänyt minut kiinni elämässä ja hän on ollut syy nousta aamuisin ylös. Vaikka yksinhuoltajuus on rankkaa, Ella on tuonut iloa jokaiseen päivään. Ajattelen myös, että Ella oli kolarin sattuessa niin pieni, että on hyvä, ettei hän osannut jäädä kaipaamaan isäänsä. Kaisa on aina ollut perheihminen ja unelmoinut isosta perheestä. Hän ei ole suostunut antamaan Jumalalle periksi tämän unelman toteutumisesta. – Olemme koko ajan rukoilleet, että Jumala johdattaisi elämääni pian uuden miehen ilman, että minun tarvitsee miestä erikseen etsiä. Tämä asia oli varmaan ensimmäinen rukous, jonka todella uskoin Jumalan täysin toteuttavan. – En ole surussani valmis tai päässyt yli Jonnesta, sillä hän kulkee aina elämässäni. Mutta en usko, että Jumala haluaa minun jäävän elämään tänne yksin unelmieni kanssa. On vain luotettava Jumalan aikatauluun, Kaisa kiteyttää. P etra N ylund – HelenaK– Viimeiset metrit pientä pojantyttöäni torstaijumpassaan. Hän on jo hiukan tutustunut toisiin lapsiin ja asettuu alkupiirissä kahden muun vaaleanpunaisen harsohameen viereen. Ihan toisen kylkeen. Tässä me ollaan, samaa porukkaa, ja meillä on hyvä olla yhdessä. Iän myötä tuo tarve olla lähellä ja kuulua joukkoon ei häviä mihinkään. Elämän loppusuoralla perusasiat kristallisoituvat. Ruoka maistuu paremmin, kun on seuraa. Parhaatkaan hoitajat eivät koskaan voi korvata kaikkein läheisimpien kosketusta, katsetta ja ääntä. Raamatussa sanotaan, että puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan (Jaak. 1:27). Tässä Katson elämälläni Jeesuksesta? Tapaammeko enää koskaan? Ahdistuksista huolimatta saamme sekä uskovat että ei-uskovat rakkaat uskoa Jumalan käsiin. Hän tietää heidän tarpeensa ja sielunsa tilan ja vetää puoleensa sitkeästi, loppuun saakka. Kun kaikki maallinen menettää merkityksensä, moni tarttuu Jeesuksen käteen vielä viime metreillä. Lopussa on – Jeesus vain. H elena K antanen helenakantanen @ hotmail . com Itsetutkiskelun vuodet Muuttoja on riittänyt Enbuskan perheen elämässä. Luonnon keskellä, järven rannalla on nyt rakas koti. Uutta kohti uusin voimin Marjaana ja Heimo Enbuska ovat nuoruudestaan asti halunneet tehdä työtä yhdessä avioparina. T uli räiskyy pönttöuunissa Marjaana ja Heimo Enbuskan viihtyisässä kodissa Syvärin rannalla tavatessamme tammikuisena lauantaina. Nilsiästä nuorina maailmalle lähteneiden kierros umpeutui vuonna 2008. Uusi kerrostalokoti Espoossa sai jäädä. – Meidän piti päästä hyvin yksinkertaiseen elämäntapaan, jonnekin missä olisi luonto ja vesi ja pieni seurakunta. Halusimme tehdä työtä ihmisten keskellä, Heimo muistelee. Kun Marjaana ja Heimo tulivat Tiirinlahden rannalle jo rapistuneen talon pihaan, heinää kasvoi vyötäröön asti. – Kurkistelimme ikkunoista sisään. Marjaana kysyi, onko siellä puuhella. Sanoin, on. Silloin tehtiin päätös, tämä otetaan, Heimo kertoo. Remontoidusta talosta on tullut rakas latautumis- ja lepopaikka viime vuosien kiertue-elämän keskellä. Vaikka työ on nyt kaupungissa, varsinainen koti säilyy Nilsiässä. Siellä vietetään aikaa myös lasten ja lastenlasten, Sofian ja Wilhen kanssa. Tilapäinen kaupunkikortteeri löytyi läheltä temppeliä. tunne on heijastunut koko elämääni, ei ole ollut varmuutta kelpaamisesta. Marjaana tuli uskoon samoihin aikoihin pienessä tupakokouksessa. Pian nuoret alkoivat seurustella, kunnes Marjaana muutti sisartensa luokse Ruotsiin töihin. Heimon oli tarkoitus käydä ammattikoulu loppuun kesken jääneen lukion jälkeen. Ikävä kuitenkin voitti, ja Heimo seurasi rakastaan Tukholmaan 18. syntymäpäivän kynnyksellä. Tukholmassa nuoret, Marjaana 17-vuotiaana ja Heimo vuotta vanhempana, solmivat avioliiton, joka sai myöhemmin siunauksensa kotiseurakunnassa Nilsiässä. ”Luvan” avioliittoon antoi Rami Rahnasto, jonka puoleen nuoret arasti kysellen olivat kääntyneet tulevaisuutensa kysymyksissä. Elämän tarkoitus? Hyvin pian molempien sydämessä alkoi kasvaa halu tehdä jotakin Jumalalle. – Koimme, että elämällä ei ole tarkoitusta, ellemme löydä Jumalan suunnitelmaa. Jumala näytti Heimolle kuvan, jossa oli Suomen kartta ja siinä läntti, ikäänkuin rasvatahra, EteläPohjanmaalla. Karttaan liittyi ajatus: ”sinä olet siellä veljesi kanssa koulutyössä”. – En ollut koskaan puhunut kokouksissa, olin laulanut jonkin laulun yksin. En osannut puhua enkä aloittaa kokousta, Heimo toteaa. Jumalan suunnitelma alkoi kuitenkin toteutua. Veli Kuusamosta soitti ja kertoi, että häntä oli pyydetty koulutyöhön Etelä-Pohjanmaalle, mutta hän ei lähde ilman kaveria. – Kuopion jälkeen siirryin aina vain pienempään seurakuntaan, Heimo huomauttaa nauraen. Ne olivat Kiuruvesi ja vuodesta 1999 Trollhättan Ruotsin länsirannikolla. – Se oli äärettömän kouluttavaa aikaa. Suomessa olin kaikkien tuttu herätyksen keskellä, Ruotsissa kukaan ei tuntenut minua. Se opetti, että hengellisessä elämässä käy helposti, ettei se olekaan Jumala, joka vaatii meiltä vaan sosiaalinen paine. -Suomeen alkoi tulla kaikenlaisia virtauksia. Hapuilin hädissäni, minun pitää olla mukana tässä aallossa. Ruotsissa tipahdin kaikkien aaltojen harjalta pois, tilalle tuli rohkeus kuunnella. Jumala on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä minä haluan. Ympärillä oleva yhteisö ei kerro, olenko palava vai penseä eikä hengellinen palavuus merkitse sitä, että olen kaikessa mukana, vaan sitä, että olen löytänyt kontaktin itseni ja Jumalan kanssa. Heimo kertoo nauttineensa poikansa kanssa istuskelusta Götakanaalin rannalla. -Katselin veden virtausta, olin vain Heimo Enbuska. Ruotsista Aikamedia kutsui Heimon Hyvän Sanoman päätoimittajaksi. – Ne olivat kuohuvat kaksi vuotta. Nuorta rakkautta Uskovan äidin poika teki uskonratkaisunsa 16-vuotiaana. – Se oli ujon lukiolaisen arka kääntyminen ilman suuria tunnekokemuksia, hapuilua elämän haasteiden kynnyksellä. Sitä kautta alkoi eheytyminen. Perheen elämää leimasi isän poissaolo työssä toisaalla. – Epävarmuus ja isättömyyden Nilsiän kodissa talviajan puhdetöistä tärkeimpiä ja kotoisimpia on pönttöuunien lämmittäminen. Olin jossakin vaiheessa Hyvän Sanoman, Kultalyhteen, Ristin Voiton ja Jees-lehden päätoimittaja, mainosmarkkinoinnista vastaava ja vielä levikkipäällikkö. Heimo muistaa nuo vuodet niin kuluttaviksi, ettei hänellä olisi niiden jälkeen ollut voimia seurakuntatyöhön. Myös Marjaanan työ oli Aikamediassa. Molemmat lähtivät lähes loppuunpalaneina. Maalliseen työhön – Me on aina uskottu helluntaiherätykseen ja palveltu helluntaiseurakuntia. Yhtäkkiä kysyimme, onko meidän elämämme mennyt ihan hukkaan. Mietimme pitkään pääkaupunkiseudulla, onko itsestäänselvää, että kuulumme helluntaiseurakuntaan. Koin myös, että kaikki eivät ymmärtäneet maalliseen työhön lähtöä. Seurakuntatehtäviäkin oli tarjolla, mutta voimat eivät olisi riittäneet. Heimo aloitti kiinteistönvälittäjänä ja Marjaana toisessa asuntomyymälässä myyntisihteerinä. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei enää koskaan seurakuntatyöhön. Kolmen vuoden jakso maallisessa työssä osoittautui hoitavaksi. – Koin kunnioitusta ja arvostusta. Minusta, joka olen melkein aina tehnyt töitä uskovien kanssa, oli hienoa katsella, miten työkaverit olivat satasella vain ihmisiä. – Kiinnyin siihen työyhteisöön, olin heille ystävä ja kollega. Kun sieltä katselin sitä maailmaa josta olin tullut, tajusin yhtäkkiä, että hengellinen sosiaalinen kenttä voi olla kuin pieni kaupunki, jossa on tietyt suvut ja kunnallispoliitikot. Systeemin ulkopuolella henkilökohtaisen Jumala-suhteen merkitys kirkastui uudella tavalla. – Jotkut oppivat vähemmälläkin, mutta minulle oli äärettömän tärkeää tajuta, että minun arvoni Jumalan silmissä ei riipu siitä, miten hyvin minä menestyn helluntaiherätyksessä tai miten ison seurakunnan keskellä olen. Se oli jatkokoulu sille, mitä Ruotsissa koin. Luulen, että millään kurssilla en olisi tätä oppinut. Noihin vuosiin sisältyi myös perheen kriisejä. Perheeseen oli syntynyt kolme poikaa, nyt jo kaikki aikuisia. – Joskus rukoilimme, onko Jumalaa edes olemassa. Jälkeenpäin sitä ajattelee, että silloin kun kriisit on päällä, älä ainakaan tule sanomaan: ’kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat’. Kun katsoo vuosien päästä toteaa, olisinko koskaan missään oppinut, mitä nyt Jumalasta tiedän. Tuli sellaisia asioita, että tajusimme seurakunnan merkityksen. Heimo ja Marjaana liittyivät Helsingin Lähetysseurakuntaan. – Jouduimme tekemään parannusta ja sanomaan Jumalalle, jos me vielä kelpaamme, saat lähettää meidät. Kutsu vei Enbuskat Rautavaaran ja Nilsiän seurakuntien yhteiseksi työntekijäksi. Kodiksi oli löytynyt talo puuhelloineen ja pönttöuuneineen. Seurakuntatyötä seurasi runsaat kaksi vuotta tien päällä laulujen merkeissä. Työ oli mieluista, eikä uusiin 4 eelimeili 27. helmikuuta 2013 kuvioihin ollut hinkua. Mutta Jumalalla oli suunnitelma. Yksiselitteinen merkki Tunnustelevat keskustelut työntekijäkysymyksessä seurakuntamme vanhimmiston kanssa olivat käynnistyneet loppukesästä, mutta jäivät silloin tuloksettomiksi. Myöhemmin syksyllä vanhimmisto palasi asiaan ja halusi tietää Heimon ehdot ja toivomukset. Heimo kirjasi omansa, joihin vanhimmisto nopeasti vastasi myöntävästi ja myönsi vain muutaman päivän vastauksen antamiseen. Erityisesti Marjaana kertoo kokeneensa, että hän tarvitsee Jumalalta yksiselitteisen selkeän johdatuksen. Sellaista hän rukoili heidän mennessään Savon evankelistojen ja saarnaajien yhteiseen tapaamiseen. – Sanoin Jumalalle, että tämä on ainoa mahdollisuus. Jos et nyt puhu, jatketaan entistä työtä. En uskalla muuten ottaa tätä askelta. – Kun menimme tilaisuuteen, ennen ruokailua oli lyhyt rukous. Sen aikana eräs veli nousee pöydästä, panee kätensä meidän molempien päälle ja profetoi, että Jumala siirtää meidät uusiin tehtäviin. Huoli muuttui saman tien suureksi iloksi, levoksi ja varmuudeksi. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseinen henkilö koki tehtävän olevan Kuopiossa, mutta ei rohjennut sitä ilmaista. Heimo sai hiukan myöhemmin toisen samansisältöisen vahvistuksen. Jo lyhyen tutustumisen jälkeen Heimo kertoo havainneensa, että seurakunnassa on murrettu ilmapiiri, odottava ja nöyrä henki. Marjaana ja Heimo haluavat vahvistaa seurakunnassa kodin tunnetta. – Seurakunnan jäsenet, osaavat ihmiset synnyttävät uutta. Jumalan antamien lupausten varassa on turvallista jatkaa ja tehdä työtä yhdessä toisten kanssa. P irjo R onkainen KUOPION HELLUNTAISEURAKUNTA Vuorikatu 29, 70100 KUOPIO Puhelin: 050 373 3543 Fax: 017 263 3626 Sähköposti: toimisto@eelim.net Kotisivu: www.eelim.net Toimisto: avoinna ti ja ke 9-13 Johtava pastori Heimo Enbuska 050 433 0964 heimo@enbuska.fi Pastori Jyrki Liukkonen 050 302 7655 jyrki.liukkonen@komea.net Talonmies Mikko Myllylä 040 765 8243 myllyla.mikko@gmail.com Pankkiyhteys: Rukoushuoneyhdistys Elim ry Kuopion Nordea FI 13 1078 3000 2508 51 Viitenumerot: Seurakunta 3010 Lähetystyö 4200 Kiinteistöt 5500 RV-lehden maksut 6350 Diakonia 6431 Muista käyttää viitenumeroita! Musiikki-, lapsi- ja varkkityövastaava sekä toimisto Hannele Voutilainen 044 349 7116 hane@eelim.net Käsityökahvilassa tavataan! Kuvaaja: heimo enbuska ja sukkaa syntyi iloisen ja innostuneen puheensorinan säestämänä ensimmäisessä käsityökahvilassa temppelin yläaulassa tammikuun viimeisenä torstaina. Kahvilan ovat ideoineet Marjaana Enbuska, Virpi Jäntti ja Paula Hämäläinen. Tarjoiluvastuissa vuorotellaan. Virpi on tekstiiliartesaani ja tuo uusia ideoita yhdessä toteutettaviksi, mutta jokainen voi tehdä myös omia töitään. Marjaana selvittää, onko valmistuvia tuotteita mahdollista saada myyntiin seurakunnan hyväksi esimerkiksi kirjamyymälässä. Käsityökahvila avutuu joka toinen torstai klo 13. PR Puikot suihkivat RENGASPARI OY Itkonniemenkatu 25 70500 Kuopio Puh. (017) 261 4203, 263 2755 Keskelle pöytää oli koottu lankoja ja erilaisia käsitöitä ihailtaviksi ja ideoita synnyttämään. Salme Blomster vieraaksemme T erapeutti, kouluttaja ja kirjailija, Trigonos ry:n toiminnanjohtaja Salme Blomster vierailee seurakunnassa 22.-23. maaliskuuta. Blomster on kirjoittanut 14 kirjaa, joista viimeisin ”Kelpaanko minä?” on teemana lauantaina Naiset kaivolla –iltapäivässä klo 13-17. – Puhun sellaisista itsetunnon alueista, jotka estävät meitä kasvamasta hengellisesti ja palvelemasta toisia. Aiheeseen kuuluu sen käsittäminen, että olemme henki, sielu ja ruumis ja näiden osien on toimittava yhdessä, jotta tulisimme kokonaisiksi Kristuksessa. Kyse on myös kyvystä rakastaa, Blomster kertoo. Blomster on mukana sunnuntain jumalanpalveluksessa ja iltapäivällä klo 14 ja 16 hän luennoi kaikille avoimissa tilaisuuksissa aiheesta ”Lähemmäs itseä – lähemmäs toista”. Renkaat ja vanteet henkilö ja pakettiautoihin, myös matkailuautoihin ja vaunuihin. Tutustu kaupungin laajimpaan valikoimaan. ASENNUKSET TULOJÄRJESTYKSESSÄ, AIKAA VARAAMATTA! Huttuset Intiaan Eveliina ja Juha Huttunen kahden poikansa kanssa ovat siirtymässä työhön Intiaan. Näillä näkymin muutto tapahtuu huhtikuussa. Muuttoon on kaksikin syytä. Toisaalta yhteistyö paikallisen seurakunnan kanssa Bangladeshissa ei lähtenyt käyntiin toivotulla tavalla ja toisaalta Intiassa on polttava tarve suomalaisista työntekijöistä. Fida on esittänyt toivomuksen, että Huttuset jatkavat työtä Intiassa. Työ Bangladeshissa jatkuu Hesburgerin ja Fidan yhteistyönä. rengaspari.fi NISSAN – SUBARU Autoja Väänäseltä jo 50 vuoden ajan! Kiitämme asiakkaitamme luottamuksesta! Käenkuja 1, Kuopio, puh. 017 - 266 66 00 Eelimeilin työryhmä: Seurakunta kiittää Eija ja Jari Sjöstrandia pitkästä ja hedelmällisestä työyhteydestä ja toivottaa Jarille kaikkea hyvää eläkevuosiin. Taivaan Isän siunausta koko perheelle. Helena Kantanen 050 534 5014 Seuraava Eelimeili ilmestyy 30.4.2014. Petra Nylund 040 521 5331 Aineistot 6.4. mennessä pirjo.ronkainen @gmail.com Noora Kulhomäki 050 522 7946 Pirjo Ronkainen 044 083 2358 Anu Ruusunen 040 7085221